Julkaistu: joulukuussa 1906
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 22–24, joulukuu 1906. Ensimäinen vuosikerta 1906, s. 505–568. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Edvard Gylling, Hannes Ryömä, Yrjö Sirola. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Edv. Gylling Vastaava | O. W. Kuusinen Toimitusihteeri |
| Sulo Wuolijoki | Yrjö Sirola |
Joulusaarnan tekstiksi valitsemme Kommunistisen manifestin.
Se ei ole mikään raamatun kokoinen kirja, onhan vain pieni vihkonen. Ei se sisällyskään ole mitään jumalansanaa, vaan aivan erehtyväisten ja kuolevaisten ihmisten oppia. Sen kirjottivat lähes kuusikymmentä vuotta sitte kaksi saksalaista nykyaikaisen köyhälistöliikkeen esitaistelijaa Karl Marx ja Friedrich Engels, ja se julkaistiin suurena vallankumousvuonna 1848 pienen salaisen kansainvälisen työväenliiton, »Kommunistisen puolueen» ohjelmana. Nykyään myöntävät porvarillisen yläluokankin oppineet, että se on viime vuosisadan merkillisimpiä asiakirjoja, ja sosialidemokratiset historioitsijat tietävät vakuuttaa, että se on muuttunut koko maapallon köyhälistön yhteiseksi sotalipuksi.
Mitä sitte oikeastaan tuossa kuuluisassa kommunistien ohjelmajulistuksessa oli niin ihmeen merkillistä?
Olihan sitä mailmassa jo monta kertaa ennenkin julistettu kommunistisia ja sosialistisia oppeja. Saksassa oli sosialismin evankeliumia jo kauvan aikaa saarnattu, samoin Englannista ja ennen kaikkea Ranskassa, missä oli ollut useita varsin huomattavia, nerokkaita ja oppineita sosialismia tulkitsijoita. Ja yleensä kaikki nuo sen ajan suuret sosialistiset kirjailijat tunsivat jo pääpiirteissään kapitalistisen yhteiskuntakehityksen oikean luonteen. He tiesivät, että vapaan kilpailun järjestelmästä on oleva seurauksena kansanenemmistön, varsinkin palkkaköyhälistön yhä lisääntyvä sekä taloudellinen että yhteiskunnallinen kurjuus, ja yhtä lailla he tiesivät, että pääoma on kapitalismin kehittyessä kasaantuva yhä harvempiin ja harvempiin käsiin, johtaen käsityön ja pikkuliikkeen harjottajia palkkaköyhälistön riveihin. Ja samoin kuin sittemmin Marx ja Engels, niin hekin jo perustivat sosialisminsa näihin kapitalistisen tuotantotavan taloudellisiin vaikutuspyrkimyksiin.
Siis nuo n. s. »kurjistumis» - ja »kasaantumis»-opit, jotka me tunnemme etupäässä Kommunistisesta manifestista sekä muista Marxin ja Engelsin kirjotuksista, ne eivät siihen aikaan enää olleet mitään uutta, vaikka ne esiintyivätkin manifestissa paljon syvemmin käsitettyinä kuin koskaan sitä ennen. Mutta siltä oli Kommunistisessa manifestissa myös jotain kerrassaan uutta. Sitä selittää saksalainen puoluetoveri Karl Kautsky, yksi kaikkein etevimpiä sosialistisen kirjallisuuden tuntijoita, seuraavaan tapaan.
Ennen kaikkea esiintyi ensi kerran Kommunistisessa manifestissa selvä käsitys luokkataistelun valtavasta merkityksestä kaiken yhteiskunnallisen kehityksen pakottavana voimana ja samalla siinä sovellutettiin tämä käsitys köyhälistön luokkataisteluun vallassaolevaa porvaristoa vastaan.
Siitä ei yleensä muilla sosialisteilla siihen aikaan ollut aavistustakaan ja nekin, jotka tunsivat luokkataistelun olemassaolon, käsittivät sen jonkinlaiseksi mitä vastenmielisimmäksi hairahdukseksi, ensinkään huomaamatta, miten se välttämättä johtui taloudellisesta kehityksestä ja valmisti uutta yhteiskuntaa. He eivät vielä luottaneet köyhälistöön, eivät pitäneet vähääkään mahdollisena, että se voisi itse vapauttaa itsensä, he vetosivat kaikkiin laupiaisiin ihmisystäviin; sellaisten piti yhtyä pelastamaan köyhälistöä. Kun he viittasivat köyhälistön kasvavaan kurjuuteen, tekivät he sen herättääkseen porvarillisten kansanainesten sääliä. Sen vuoksi kiinnitti kurjuuden lisääntymisessä heidän mieltään ennen kaikkea köyhälistön lisääntyvä surkeus ja hätä.
Vasta Marx ja Engels näkivät kasvavassa kurjuudessa myöskin kasvavan taistelun kurjuutta vastaan, näkivät siinä työväenluokan yltyvän kapinan keinona, jolla se voi vapauttaa itsensä. Täten sai kurjistumisoppi aivan toisen sisällyksen. Yhtä varmasti kuin pääoma alati pyrkii sortamaan köyhälistöä, pyrkii köyhälistö myös nousemaan sorron alta. Nämä vastakkaiset pyrkimykset esiintyvät mitä erilaisimmissa muodoissa, mutta — ohimeneviä poikkeuksia lukuunottamata — huomaamme silti kaikkialla luokkavastakohtain alati jyrkentyvän ja luokkataistelujen alati terottuvan, minkä lopulta täytyy johtaa köyhälistön ratkaiseviin kamppauksiin pääomaa vaataan.
Sellainen oli nyt uusi, marxilainen muoto tuota yleistä sosialistista oppia köyhälistön kurjistumisesta. Se esiintyi täysin selvänä jo Kommunistisessa manifestissa, missä samalla kun kuvataan kurjuuden lisääntymistä kapitalismin kehittyessä, samalla myös pannaan painoa köyhälistön kasvavaan kypsyyteen ja voimaan kapitalistisen yhteiskunnan kukistumisen edellytyksenä. Katsokaamme.
»Porvaristo», niin kuuluvat sanat manifestissa, »ei ole vain takonut niitä aseita, jotka sille tuottavat kuoleman; se on myös synnyttänyt ne miehet, jotka tulevat näitä aseita käyttämään — nykyajan työmiehet, proletarit ... Teollisuuden kehittyessä ei köyhälistö ainoastaan lisäänny; se sullotaan yhteen suuremmiksi joukoiksi, sen voima kasvaa ja se tuntee sen yhä selvemmin ... Työmiehet rupeavat muodostamaan liittoja porvarillisia vastaan ... Heidän taisteluansa varsinainen tulos ei ole suoranainen voitto, vaan työväestön yhä laajemmalle levenevä yhtyminen ... Proletarien järjestäytymisen luokaksi ja siten valtiolliseksi puolueeksi hajottaa joka tuokio taas kilpailu itse työmiesten kesken. Mutta järjestö syntyy aina uudestansa, vahvempana, lujempana, mahtavampana. Se pakottaa tunnustamaan muutamia työväen etuja lain muodossa, käyttämällä hyväkseen porvariston keskinäistä hajaannusta ... Porvaristo itse tuopi köyhälistölle omat sivistysaineksensa, s. o. aseet itseänsä vastaan» j. n. e.
Tällä tavalla kuvataan Kommunistisessa manifestissa, kuinka samasta olojen pakosta, mikä matkaansaattaa yhä uutta kurjuutta ja sortoa, myös köyhälistön taistelutarmo paisuu ja siten sen lopullisen voiton hetki päivä päivältä lähenee. Jälkimäistä puolta ei kukaan sosialisti ollut esittänyt ennen Kommunistisen manifestin ilmestymistä.
Ja yhtä lailla kuin kapitalismin vaikuttama kurjuuden lisäntyminen, merkitsi myös se seikka, että kapitalismin kehittyessä pääoma pyrkii kasaantumaan ja pikkuliike häviämään, Marxille ja Engelsille jotain kokonaan toista kuin muille sen ajan sosialisteille. Tätäkin kapitalistista vaikutuspyrkimystä oli tähän saakka kuvattu vain pääasiallisesti agitatorisessa tarkotuksessa. Sen piti vaikuttaman omistavoin tunteisiin. Näille piti selvitettämän, kuinka epävarma heidän oma asemansa on nykyisessä yhteiskunnassa: yhtäältä uhkaa heidät sortaa suuri pääoma, toisaalta taas epätoivoon vajonneiden kansanluokkain vimma. Toisen niinkuin toisenkin voisivat he välttää vain siirtymällä sosialismiin.
Aivan toinen on Marxin ja Engelsin käsitys. Köyhälistön vallankumous ei heidän mielestään ole tapaus, joka antaisi aihetta pelkoon. Päinvastoin on se heidän hartain toivonsa. Omistavilta luokilta eivät he odota mitään apua, yhtä vähän heidän pelkonsa kuin heidän säälinsäkään vaikutuksesta. Mutta pääoman kasaantuminen on heidän mielestään tärkeä seikka, koska he näkevät siinä muodostuvan taloudellisen perustuksen, kivijalan siihen uuteen yhteiskuntarakennukseen, jonka köyhälistö on luova. Sellaista kivijalkaa ei kukaan voi omasta päästään keksiä, se täytyy löytää kehityksen muodostamista olevista oloista.
Pääoman kasaantuminen samoin kuin kansanjoukkojen »kurjistuminen» olivat niinmuodoin ennen Kommunistista manifestia esiintyneistä sosialisteista vain omiaan herättämään omistavissa luokissa pelkoa ja sääliä, kääntämään niitä sen kautta sosialismille suosiollisiksi ja siten estämään köyhälistön muka kaikki hävittävän vallankumouksen puhkeamista. Sitävastoin Marxin ja Engelsin silmissä olivat nuo kapitalistisen kehityksen peruspyrkimykset ilmiöitä, josta he johtivat jatkuvan yhteiskunnallisen kehityksen päämaalit ja toteutumiskeinot. Ja sen vuoksi he käsittivät myös velvollisuudekseen herättää köyhälistöä itsetietoiseksi, saattaa se tajuamaan ne suuret tehtävät, mitä taloudellisen kehitys sen täytettäväksi asettaa.
Siinä oli perimmältä pohjaltaan se uusi ja merkillinen katsomus mikä Kommunistisessa manifestissa ensi kerran maailmalle julistettiin.
Meille ei se enää nykyään ole mitään uutta. Kaikissa maissa on itsetietoinen köyhälistöliike jo omaksunut tuon saman katsomuksen. Kaikkialla on sosialidemokratian ohjelma sen läpitunkema. Niin meillä Suomessakin:
»Köyhälistön järjestäminen, sen kohottaminen tajuamaan asemansa ja tehtävänsä, sen tekeminen henkisesti ja aineellisesti taistelukykyiseksi on Suomen sosialidemokratisen puolueen varsinaisena ohjelmana, jonka toteuttamiseksi se käyttää kaikkia tarkotuksenmukaisia ja kansan luonnollista oikeudentunnetta vastaavia keinoja.»
Työväenliike on meillä, kuten kaikkialla muuallakin ensiksi kehittynyt kaupungeissa ja teollisuuskeskustoissa. Olot täällä ovat paraiten olleet omiaan liittämään yhteen joukot ja näkemään yhteisen vastustajan. Täältä on liike sitten levinnyt järjestäen maatyöväen ja torpparien ryhmät, kooten nekin yhtenä miehenä yhteiseen luokkataisteluun. Kuitenkaan ei tämä liittäytyminen ole ollut vaan yhteisen hädän, vaan toiselta puolen vielä enemmän yhteisen edun aiheuttama. Kaikki nämä mainitut väestöluokat ovat kapitalistisen kehityksen kautta kärsimään jääneet. Työmiesluokka on kun kokonaan nykyisen taloudellisen kehityksen synnyttämä ja torppariväestön vuokraolot ovat sen mukana yhä epävarmemmiksi käyneet. Ei siis ihme jos jotenkin selvänä pidettiin, että yhteisvoimin oli yhteinen vastustaja murrettava.
Jotenkin odottamatta tulee näin ollen ne väitökset, jotka porvarillisten, varsinkin suomettarelaisten taholta kuulee esitettävän, etteivät kaupunki- ja maalaistyöväen, varsinkaan ei torpparien edut keskenään ole sopusoinnussa. Syy muka on siinä, että jälkimmäiset joko suorastaan viljelijöinä tai välillisesti maanviljelystyömiehinä aina haluavat, että maalaistuotteiden hinnat pysyvät korkeina, koska he tällöin saavat paremman hinnan tavaroilleen ja suurempia työpalkkoja. Kaupunkilaistyöväki taas, jonka tavarasta on maksettava, on päinvastaista mieltä, haluaa alhaisia hintoja. Saman seikan lausui suomettarelaisten pää-äänenkannattaja joku aika sitten yhtä naivisti kun kansantajuisesti: kun voikilon hinta nousee, iloitsee torppari, kun se laskee, työmies, edut ovat siis selvässä ristiriidassa.
Näyttääkin päältäpäin puusta katsoen, siltä kuin ristiriita olisi olemassa. Ja kuitenkin, etujen ristiriidan otaksuminen tässä kohden olisi mitä lyhytnäköisintä ja jotka sellaista toitottavat, tekevät lyhytnäköisyytensä julkisesti tietyksi. Asiaa tarkastellessaan huomaa, että väite on asetettu kieron kirjotustavan muotoon, eräs sivuseikka on vedetty esiin, pääasia jätetty syrjään. Mutta myöskin tuo sivuseikka on sangen onnettomasti valittu.
Kaupunkilais- ja yleensä palkkatyöväen oloissa huomaa kaksi epäkohtaa, jotka ovat kaikkien muiden juurena: alhaiset palkat ja työaseman epävarmuus eli toisilla sanoilla aina uhkaava työttömyys. Näitä vastaan ovat tähdätyt kaikki toiminta, ammattiyhdistykset, lakot y. m. Jokainen työmies, joka tässä taistelussa on ollut mukana, tietää hyvin, että rikkain ammattiyhdistyskin on voimaton, kun maassa on työttömiä työnhaluisia vaikka kuinka runsaasti, parhaiten valmistettukin lakko epäonnistuu, kun rikkureita on vaikka kuinka saatavissa. Mitä enemmän työnhakijoita, sitä alhaisemmat palkat ja suurempi työttömyys, on selviö, joka ei tarvitse todistusta.
Tällaisia työnhakuun aina valmiita joukkoja tavataan kaikissa maissa. Kaikkialla on kapitalistinen kehitys maaseudulla vähitellen maanviljelyksestä irroittanut yhä laajempia väestöryhmiä, joiden toimeentulo väestön lisääntyessä käy yhä huonommaksi. Meillä ennen kaikkia on näin asian laita. Turun läänissä on täten irtain maatyöväki, palkolliset ja torpparit poisluettuina vuodesta 1815 lisääntynyt 14 %:sta maaseudun ansaitsevasta väestöstä 42 %:tiin v. 1890. Muualla maassamme on kehitys epäilemättä ollut sama, koska irtaimen maatyöväen prosenttiluku koko maassa v. 1890 oli 44. Tämä irtain väki, jota torpparihäädöt, uutisviljelyskiellot, sahayhtiöiden maanostot y. m. päivä päivältä lisäävät, elää itse maaseudulla mitä kurjimmissa oloissa. Jokainen yritys suuremmassa määrin edistää kaupunkilaistyöväkeä on mahdoton, niin kau'an kuin maaseudulta on saatavissa loppumattomat määrät tätä työhaluista, vaikka kuinka vähään tyytyvää maalaistyöväkeä. Niinpä myöskin se taloudellinen kehitys, joka synnyttää maalla työttömäin reserviarmeijan, vahingoittaa tehdas- ja kaupunkilaistyömiehiä yhtä suuressa määrin kun maalaisia itseään.
Mutta juuri samasta syystä ovat maalais- ja kaupunkilaistyöväen edut yhteiset, jokainen toimeenpide, joka parantaa maaseutuväestön asemaa, se edistää välillisesti kaupunkilaisiakin. Ja siitä taas johtuu, että kaupunkilaistyöväki vaatii torppariolojen parantamista ja maata viljelyspakon kautta tilattomille yhtä jyrkästi, kun esim. vanhuudenvakuutusta. Vieläpä se tältä kannalta katsoen voi täysin hyväksyä maalaistuotteiden hinnannousunkin, jos nimittäin täten maaseudun tilaton ja pikkuviljelijäluokka estetään köyhtymästä ja kaupunkiin siirtymästä.
Kaikesta tästä johtuu, että sosialidemokratinen työväenpuolue vaatii maalaisköyhälistöönkin nähden, ei laihoja puoliparannuksia, vaan todellisen järjestelmänmuutoksen, joka takaa, että tilaton väestö todella pääsee maahan kiinni, ei vaan näennäisesti. Tällä kannalla ollen puolue myöskin vaatii pieniviljelystä edistämään. Vasta tällä pohjalla voivat muut työväen uudistusvaatimukset menestyä, sen käsittää työväki itse selvästi. Maalais- ja kaupunkilaistyöväkeä ei siis sido toisiinsa vaan yhteinen perijuuri ja yhteinen hätä, vaan kuten olemme osoittaneet, myöskin yhteinen etu.
Jää sitten vielä tarkastettavaksi samalta kannalta, missä suhteessa porvarillisten edut ovat maalaisiin, etenkin maalaisköyhälistöön. Sillä kuten tiedämme on kaikkien porvarillistenkin ohjelmilla maalaisväestön olojen parantamista tarkoittavia pykäliä. Koska kaikki jyrkät parannuskeinot, jotka kokonaan veisivät nykyisen tilattoman väestön maahan kiinnittämiseen, saisivat aikaan välillisesti työväen taisteluaseman parantamisen, ei ole mahdollistakaan, että mikään porvarispuolue ottaisi asiaa tässä muodossa ajaakseen. Yhtä hyvin luulisi heidän voivan asettua vaatimaan valtion avustusta ammattiyhdistyksille lakkotapauksissa tahi suoranaista palkankorotusta työväelle. Mutta onneksi heille on tilatonta väestöä maassa siksi runsaasti ja sen lisäkasvu siksi suuri, että melkoiset uudistuksetkin sen hyväksi saavat vaan verrattain pieniä parannuksia sen oloissa aikaan ja tämän vuoksi on reformiurheilu tällä alalla jokseenkin vaaratonta. Vaaratta voidaan maanviljeliöiksi muuttaa jokunen tuhat tätä väestöä, mutta kovin laajalle ulottuvaa vaikutusta tällä ei tule olemaan. Ja porvarillisten puolueiden ohjelmissa torpparien ja varsinkin tilattoman väestön hyväksi huomaakin selvästi, olemme sen jo ennen osoittaneet, että vaan osittainen hätäpaikkaus on kysymyksessä. Ja tämä onkin luonnollista, sillä mikään puolue ei voi asettaa vaatimuksia, joiden kärki kääntyy sitä itseään vastaan.
Järjestyneen köyhälistöluokan rivien päivä päivältä tapahtuva taajeneminen on osaltaan saanut porvarispuolueemme kiihkoisaan toimintaan taatakseen itselleen tavalla tai toisella mahdollisimman lukuisat edustajapaikat tuleville valtiopäiville ja edustajiin nojautuvan osallisuuden kotimaiseen hallitukseen. Etenkin on aikanaan rytäyksellä hallituksesta syösty suometarlainen puolue terästänyt tarmoaan vaalikiihotusta suorittaakseen ja samalla vanhaa likaista pyykkiään pestäkseen. Se on myös paraalla ennätyksellä turvaunut kuten konservativiset puolueet aina ja kaikkialla uskonnon ja kirkon voimaan. Se on myös alkanut käyttää tähän nojauvaa herjausta aseenaan, riistääkseen köyhälistöasemastaan tiedottomia, kirkossa riippuvia kansanjoukkoja kannattamasta sosialidemokratista puoluetta, joka muka tahtoo hävittää kaiken uskonnon ja muuttaa kirkot teattereiksi. — Ja kun yksi porvarisryhmä on näin tehokkaat aseet puoluetaistelua varten valinnut, tulee toiselle hätä käteen! Niin on tässä suhteessa kuten lupauksista uhkuvan vaaliohjelman laatimisessakin pantu toimeen suometarlais-nuorsuomalainen kilpajuoksu, jossa ei kai toinen tahdo toisesta rahtuakaan jälelle jäädä.
Mitä on näin ollen sosialidemokratiselta taholta tehtävä? — Ei muuta kuin yhä uudestaan selitettävä sen suhde uskontoon ja paljastettava vastustajain varustusten petollisuus — uskonnon käyttö ei sen itsensä vaan puolueiden hyväksi, henkisten kirkonaseiden kääntäminen aineellisten etujen puolustukseen ja uusien tavoitteluun.
Syytökset sosialismin vihamielisyydestä uskontoa kohtaan ovat yhtä vanhat kuin sosialismi itse, eikä se niistä tule säästymään niinkauvan kuin luokkataistelu on käynnissä. Lukemattomia kertoja on myös huomautettu, ettei sosialismilla yhteiskunnallistaloudellisena tieteellisenä teoriana, eikä tähän nojautuvalla käytännöllispolitisella sosialidemokratiselta liikkeellä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, ei siis myös mitään vihamielisyyttäkään uskontoa kohtaan. Ja ettei sosialismin taistelutanner ole uskonnollisen elämän ala, ilmenee päivän selvään sosialismin leviämisestä kaikkialle, missä sille luontaista maaperää, nimittäin aineellista kurjuutta ja sortoa, on olemassa, olkoon siellä vallalla kristinuskon mitkä muodot tahansa tai jumalankieltämys tai pakanauskonnot.
Uskonto inhimillisenä elämänkatsomuksena on sosialismista syrjällä oleva sivistysilmiö, yksityisasia, joka perustuu ja perustautukoon vapaasti itsekunkin tiedon ja tunteen edellytyksille. Jos työläisjoukot uskonnosta käsitystä hankkiakseen halukkaasti seuraavat uudenaikuisen tieteen esitystä uskonnon alaan luetuista kysymyksistä, onko tätä pyrkimystä Paavilaiseen tapaan tukahutettava? Eikö työväenpuolueen kustannusliikkeet esim. ole oikeutettuja edes suvaitsevaisuuden nimessä julkaisemaan tämänlaatuista luettavaa vastapainoksi toiselta kannalta käsitellyille, tulvanaan ilmestyville julkaisuille, vallankin kun porvarilliset liikkeet yleisen mielipiteen pakottamina eivät tätä uskalla tehdä. Vai tahdotaanko uskontokysymysten harrastus tehdä yksinoikeudeksi vain sivistyneelle luokalle, jolle koko rikas ulkomainen kirjallisuus on apposen avoinna ja joka ei myöskään tätä tilaisuutta käyttämättä jätä.
Mitä tulee sosialismin suhteeseen kirkkoon, niin riippuu se vuorostaan kirkon suhteesta nykyiseen yksityiskapitalismiin, jota vastaan sosialismin koko taistelurintama on käännetty. Kapitalismin kolme tukipylvästä ovat militarismi, poliisilaitos ja kirkko, on italialainen sosialisti, lainopinprofessori Ferri lausunut, ja olkoon, että tässä lausunnossa on kirkolle annettu liiankin suun merkitys mainittuun kolmiyhteyteen asettamalla, kieltämätöntä kuitenkin on, että kirkko ainakin valtiokirkon asemassa on nykyistä tuotantojärjestelmää edustavan valtion vankkana tukena. Voisiko muuten ollakaan kirkon valtiosta riippuvan aseman takia! Koko kirkon julkisen toiminnan on yleensä oleminen sopusoinnussa ei vain kulloinkin vallalla olevan valtiollisen suunnan vaan ennen kaikkia valtion olevain perusteiden, toisin sanoen vallassa olevan luokan etujen kanssa, koska kerran kirkon toiminnan lopullisena hyväksyjänä kaikessa on valtiovalta. Oivana esimerkkinä on meidän kirkkomme lopullinen alistuminen kaikkien muiden valtiolaitosten tavoin takavuosien sortojärjestelmää täytäntöön pantaessa, puhumattakaan Viron säälittävästä, miltei itsevaltiaan aateliston kätyreiksi suureksi osaksi joutuneesta papistosta. — Pakostakin vaikuttaa tietysti myös kirkon riippuminen valtiosta sen oppeihin ja etenkin sen moraaliin. Niin onkin kristinuskon moraali suorastaan luokkamoraaliksi joutunut, ja valtiokirkon papit ovat, joko tieten tai tietämättään, julkisessa toiminnassaan kansan keskuudessa luokkavallan kätyreitä. Huomautamme nimenomaan, että syy tähän ei suinkaan ole kristinuskon, jonka ylevään moraaliin, sen rakkauskäskyyn, eivät mitkään syytökset tai parjaukset pysty, vaan syy on tämän rakkauskäskyn sovelluttamisessa elämään, syy on kirkon omassa järjestössä, kirkon kahlehtimisessa vahvoilla aineellisilla, valtiollisilla y. m. siteillä valtiovallan palkkalaiseksi.
Arkipäivän politikassa tämä vallassaolijain ja kirkon läheinen liitto ilmenee aivan alastomana. Ei yksin siinä, että kirkonmiehet yleensä lukeutuvat valtaluokan politisiin kannattajiin ja melkoinen joukko heistä enemmän tai vähemmän julkisesti ottaa suoranaisesti osaa politiseen toimintaan jopa agitatsioniin, vaan myös siinä, että porvarilliset puolueet pukeutuvat uskonnollisuuden vaippaan ihannoidakseen täten taloudellis-politista toimintaansa uskonnon sädekehällä.
Vai mitä muuta on pohjaltaan esim. suometarlainen politika sen pää-äänenkannattajan mukaan esitettynä. Suometarlaisen puolueen ohjelman esim. katsotaan ja kuvataan kylläkin olevan sopusoinnussa kristinususkon ja sen vaatimusten kanssa, mutta annapas olla kun perustuslailliselta taholta juhlistaan myöskin kristinuskon samain vaatimusten mukaisesti »Kehitys kristillisellä pohjalla» ja »Evankelisluterilaiset» nimisten valitsijayhdistysten nimessä ehdokaslistat, niin pannaan heti äläkkä käymään lehdissä, koska puolueen monopoli uskontoon vaalikiihotus-aseena täten joutuu vaaraan. Mitään pahaa sanaa ei ehdokkaista voida mainita, vika on vain siinä, ettei listain nimenomaan mainita lähtevän perustuslailliselta taholta (ikäänkuin sitä ei ilman näkisi!), ja sen nojalla on yritys »vaalihuijaukseksi», »vaalikalastukseksi» y. m. tietysti määrätyn valtiollisen suunnan hyväksi leimattu, ja U. S:n teologinen avustaja vaatii pyhällä harmilla syntipukkeja, listainlaatijoita, esille höyhennettäväkseen. Totta on, että suometarlaisten »vaalikalastus» tässä suhteessa on huolellisemmin peitetty, mutta hymyillä täytyy, jos suometarlaiset kristillismieliset suometarlaisten listain mukaan äänestäessään eivät luule toimivansa minkään erityisen valtiollisen suunnan hyväksi. Oletteko te suometarlaiset johtajinenne, pappeinenne vielä todellakin sellaisella naivin filantropian (hyväntekeväisyyden) kannalla, että te luulette yht'aikaa voivanne ajaa »koko kansan», niin tehtailijan kuin työväen, niin rusthollarien kuin torpparien, niin kirkon kuin kansanvallan ja lisäksi vielä suomalaisuuden asiaa, ja siten leijailevanne puolueettomuuden ilmapiireissä! Kehtaatteko te suometarlaiset edustajaehdokkaat, professoreista, tirehtöreistä ja senaatoreista alkaen, väittää politikanne olevan tosikristillismielistä, ja uskotteko te »vakaamieliset» suometarlaiset valitsijat tähän yhteiskunnalliseen valheeseen!
Kuvaavaa on myös, että yksi suometarlaisen puolueen huomatuimpia johtomiehiä, valtioneuvos Danielson-Kalmari, jonka oma elämänkatsomus kieltämättä on sangen kaukana kristinuskon esittämästä, ja jolta ainakin me saamme vaatia itsenäistä, rehellistä kannan säilytystä, vaaliagitatsionia varten pukeutuu uskonnollisuuden verhoon, viskaten syytöksiään koko sosialidemokratiaa vastaan vihamielisyydestä uskontoa kohtaan, muusta puhumatta. Mitä saammekaan silloin odottaa suometarlaisilta pikkuagitatoreilta!
Entä nuorsuomalainen puolue sitte ja sen uusi lisäys vaaliohjelmaan! Puolue, joka näihin asti on vapaamielisyydellään ratsastanut, alkaa nyt aivan suometarlaisten tavoin vetäytyä uskonnollisuuden naamarin taakse, prof. Homénin, Jonas Castrenin y. m. »kristillismielisten, uskonnollisuudestaan tunnettujen» puoluesankarien johdolla. Kun nuotanveto »vaalikalastuksessa» uhkaa käydä huonoksi, olette te, herrat nuorsuomalaiset, valmiit — emme sano lykkäämään periaatteidenne ajamista — vaan myömään periaatteenne kokonaan ja pukeutumaan inhottavaan valekaapuun!
Kun kirkko ja sen kautta uskonto näin on joutunut porvarispuolueiden valta-aseman yhdeksi tukipylvääksi, vaaliagitatsionin välikappaleiksi yläluokan etujen ajamiseksi, niin voiko sosialismi silloin olla suopea niitä kohtaan. Onko ihme ja kenen on syy, jos tällainen asianlaita sytyttää osaksi vihaakin niissä, joihin taisteluaseen kärki on käännetty. Tästä kirkon ynnä porvariston läheisestä liitosta johtuukin sosialidemokratian vaatimus uskonnon julistamisesta yksityisasiaksi ja kirkon erottamisesta valtiosta. Mutta mistään vihasta kristinuskoa tai uskontoa kohtaan yleensä ei sittenkään kukaan, joka luokkataistelua vähääkään käsittää saa sosialismia syyttää sen enempää kuin vihasta kirjallisuutta, taidetta, tiedettä tai muita kultuuri-ilmiöitä kohtaan. Syytettäköön sosialismin sensijaan vihaavan virallista, puoluenaamarina käytettyä ja sen mukaan muovailtua uskontoa, silloin myönnämme vihaa olevan — samallaista kuin suometarlaisissa kristillismielisissä on »Evankelisluterilaiset» y. m. valitsijayhdistyksiä ja herra Danielson-Kalmarissa kaikkia muita puolueita paitsi omaansa kohtaan. Mutta itse uskonnon, sen on sosialidemokratia jättävä rauhaan, kunkin yksityisen sydämen ja tunteitten asiaksi, ja sen oppien ynnä sisällyksen käsittelyn on se aina tunnustanut tieteen tehtäväksi.
Edellisessä kirjoituksessamme[1] jo osoitimme, että kruunun maat eivät ainakaan läheisimmässä tulevaisuudessa tarjoa riittävästi tilaisuutta uutisasutukseen eikä siis yksinomaan täällä harjoitettu uutisasutus suinkaan missään määrin kykene tilattoman väestön kysymystä ratkaisemaan. Huomautimme myöskin kuinka kaikkien maamme puolueitten on täytynyt yllämainittua tarkoitusta varten suunnitella uutisasutusta myöskin yksityisten omistamalla maalla ja että maamme porvarilliset puolueet tässä yksimielisesti kannattavat sitä, että valtion tulisi jo tähän saakkakin harjoittamaansa politiikkaa jatkaa, nimittäin avustaa lainoilla tilattomia oman konnun isännäksi. Tarkastimme edellisessä kirjoituksessa kuinka vähän edellytyksiä tällaisella lunastuspolitiikalla meillä on onnistua ja huomautimme syynä tähän ennen kaikkea olevan varojen puutteen sekä lisäksi että suurisuuntainen lunastuspolitiikka,, korottamalla keinotekoisesti hintoja, tekisi pian itsensä mahdottomaksi.
Tähän mahdottomuuteen pysähtyykin kaikki maalaisuudistuspuuhat, jotka eivät lainkaan uskalla koskea ja rajoittaa yksityisen pyhää omistusoikeutta maahansa. Voisi tosin ajatella että yllämainittua maanhintojen keinotekoista nousua koetettaisiin vähentää ja heikentää määräämällä, että maan lunastushinta arvioitaisiin jonkun määrätyn seikan, esim. maan tuotantoarvon perusteella. Mutta tämä jo loukkaisi omistajan oikeutta ja toisi mukanaan välttämättä yhä uusia »oikeudenloukkauksia». Luonnollisesti ei kukaan maan omistaja haluaisi jättää maatansa kauppahintaa vähemmästä arvosta ja näin oltaisiin siis pakotettuja tässäkin pakkovaltaa käyttämään. Toisin sanoen täten menetellen päätyttäisiin siis vaatimaan maan pakkoluovutusta, joskin maksaen maasta vissien perusteiden mukaan määrätty lunastushinta.
Ennenkuin käymme tarkastamaan pakkolunastuksen merkitystä ja mahdollisuuksia tilattoman väestön aseman parantamisessa, on otettava eräs toinen, joskin pakkoluovutuksen kanssa läheistä sukua oleva, ehdotus tarkastettavaksi. Tämä on tuo meilläkin nykyään jotenkin suurta huomiota herättänyt amerikalaisen Henry Georgen tekemä maakoron verottamista tarkoittava ehdotus.[1*] Teemme lyhykäisesti tästä selkoa mikäli se koskee käsiteltävänä olevaa kysymystämme.
George on mainitussa kirjassaan ottanut tutkittavakseen mikä on syynä siihen, että yhteiskunnan taloudellisesti yhä enemmän edistyessä, köyhyys muutamissa väestökerroksissa yhä vaan lisääntyy. Hän tulee siihen johtopäätökseen, että tämä johtuu siitä että maa on joutunut yksityisomaisuuden esineeksi ja kun se yhtäkaikki kaikille yhteiskunnan jäsenille on välttämätön asettaa se maanomistajat tilaisuuteen monin tavoin hyötymään omistusoikeudestaan, siitä, että ainoastaan heillä maata on tarjolla. Ne suuret tulot, jotka maanomistajat täten, ilman omaa ansiotaan, yksinoikeusasemansa perusteella keräävät tulevat tavallisesti tuhlauksiin y. m. epätaloudellisesti käytetyiksi. Ja koska väestön lisääntyessä maan kysyntä ja sen mukana sen arvo käy yhä suuremmaksi, voivat maanomistajat samassa suhteessa kantaa yhä suurempia pääomamääriä taskuunsa, jotka luonnollisesti muun väestön taskuista on otettava, ja kas tässä yhä kasvavan köyhyyden syy.
Pääasiallisesti kahta eri tietä kokoontuvat nämä »maakorot» maanomistajien taskuun. Maan erilaisesta viljavuudesta johtuu, että viljavamman maan omistaja saa maastaan samalla työllä enemmän tuloksia kuin karumman maan asuja. Hän korjaa siis tuloja itselleen, jotka ei hänen työnsä ole aiheuttanut, vaan joita hän saa ainoastaan siitä onnellisesta sattumasta kiittää, että hän on tuon viljavan maan omistaja. Eikä hänen edes itsensä tarvitse sitä viljellä, hän voi sen vuokraajalle jättää ja vuokran muodossa korjata maakoron itselleen.
Toinen maakoron päälähde johtuu maan paikasta. Syystä että maata aina on muuttumaton määrä, käy se väestön s. o. maan tarvitsijain lisääntyessä yhä kalliimmaksi, sillä tunnettuhan on että mitä enemmän kysyjiä, sitä suurempi on tavaran hinta. Selvimmin tämä maan arvon nousu käy esille kaupungeissa ja tehdaspaikoissa, joissa neliömetri karuinta maata maksaa usein enemmän kuin hehtaari parasta viljelysmaata. Tällaisen maakoron keinotekoisen nousun tulisi myöskin useitten maamme puolueitten ehdottama suurisuuntainen maan-osto tilattomille epäilemättä aikaansaamaan, se tulisi siis hyödyttämään maanomistajia, riistämään suurten kauppahintain muodossa tilattomia.
Ja mitä enemmän taloudellinen elämä edistyy ja sen mukana väkiluku kasvaa sitä suuremmiksi lisääntyvät molemmat maakorot. Varsinkin edelliseen maakoron lähteeseen on tällä huomiolla vaikutuksensa, erityisesti käsiteltävänämme olevaan kysymykseen nähden. Maanomistajalle voi nimittäin usein olla edullista koron yhäti kasvaessa jättää maansa viljelemättömään kuntoon, täten keinotekoisesti lisäten maan tarvetta ja siis maakorkoa. Vasta kohonneen maakoron vallitessa rupeaa hän maataan viljelemään, ja nauttii siis entistä suuremman voiton. Tällaista maakeinottelua näemme räikeässä muodossa kaupunkien tonttien suhteen harjoitettavan, mutta myöskin maaseudulla sitä tapaamme. Meillä Suomessa täten yleisesti tunnetusti uutisviljelyksiä ei sallita perustaa, vaikka luonnollisesti torpanvuokrina niidenkin avulla maakorkoa saataisiin, syystä että kohoavan metsänarvon kautta tulevaisuudessa odotetaan yhä suurempia voittoja.
Poistaaksensa nämä kaikki edellä esitetyt yksityisestä maanomistuksesta aiheutuvat nurjat puolet ehdottaa George että verottamalla mainittu maakorko otettaisiin valtion haltuun. Olisi, ehdottaa hän, laskettava yleinen maavero, jonka suuruus olisi määrättävä yhtäsuureksi kuin maasta lähtevä maankorko. Vero tulisi sen vuoksi olemaan suurempi viljavalla maalla kuin karulla ja suurempi kaupungeissa kuin maalla. Myöskin tulisi tämä vero otaksuttavasti ajan mukana säännöllisesti nousemaan. Kaikki muut verot voitaisiin poistaa, tämä vero yksin riittäisi.
Tällä verotusjärjestelmällään ajattelee George nyt olevan laajalle ulottuvia yhteiskunnallisia seurauksia, muun muassa viljelemättömän maan käyttöön nähden. Jos vero määrättäisiin yhtä suureksi kuin se maakorko joka maasta lähtee ei kenenkään kannattaisi pitää maataan tulevan suuremman voiton toivossa viljelemättä, ja näin tulisi siis viljelemätön maa otaksuttavasti tämän verotusuudistuksen aikaansaatua, olemaan kaikille avoinna. Tällöin tulisi siis verotusreformilla, väittävät Georgen kannattajat, meilläkin olemaan suuri merkityksensä: sen kautta tulisi koko maan hankkiminen tilattomalle väestölle erittäin helpoksi, ei mitään lunastuksia ja kuoletuksia tarvittaisi. Vieläpä tulisi sillä olemaan laajalle ulottuva merkitys muitten yhteiskuntaluokkien aseman parantamisessa, etupäässä torpparikysymyksen ratkaisussa.
Tarkastamme nyt seuraavassa tätä ehdotusta ja varsinkin mitä etuja sillä viljelyspakkoon verraten on tilattoman väestön kysymyksen ratkaisussa.
Mitä ensiksi tällaisen verotuksen toimeenpanoon tulee, on se sangen mutkallista, eikä suinkaan niin helppoa, kuin sen puoltajat esittävät. Se vaatisi erinomaisen perinpohjaisen maa-arvostelun ja veronmääräämisen toimitettavaksi koko maassa, ja tämä luonnollisesti kysyisi paljon aikaa ja luonnollisesti uudistuksen vaikutukset lykkäytyisivät kauas tulevaisuuteen. Koska verotettavan maan tuottama korko varsinkin kaupungeissa paljon vaihtelee, johtuisi tästä melkoisia vaikeuksia, kerran tehtyä järjestelmää olisi yhtämittaa korjattava. Oikeastaan olisi vero vaan jotenkin helppo koota jo nyt vuokratulta maalta, siten että torppien y. m. vuokraajien vuokramaksut suorastaan valtiolle kannettaisiin.
Tällainen maakoron verotus tulisi meillä aikaansaamaan tavattomia taloudellisia mullistuksia. Varsinkin tulisi se sangen tuntuvasti koskemaan kaikkia suuria maanomistajia ja yhtiöitä, joilla on suuret maamäärät ja jotka eivät parhaimmalla tahdollakaan sitä voisi viljellyksi saada. Heidän täytyisi ilman muuta luopua maastaan, johon usein ovat suuret pääomat sijoittaneet ja luonnollista on, että luultavasti hyvin harva voisi tällaista »pakkoluovutusta» kestää, vaan joutuisi vararikkoon. Luonnollisesti olisi asianlaita sama hypoteekki- y. m. yhtiöitten säästöpankkien ja muiden jotka maahan ovat lainoja sijoittaneet. Varma on, että yleinen epävarmuus ja vararikot taloudellisen elämän alalla olisivat seurauksena tällaisen verotusjärjestelmän yhtäkkiä tapahtuvasta toteuttamisesta. Ja toiselta puolen on luonnollista että tästä yleisestä taloudellista vararikosta tulisi kaikki väestöluokat kärsimään, jollei samalla yhteiskunta olisi valmis nämäkin laitokset haltuunsa ottamaan s. o. panemaan toimeen täydellisen sosialistisen yhteiskunnan. Mutta tämä on nykyään vaan utopia ajatella ja Georgelaiset eivät siitä tahdo myöskään kuulla puhuttavan. Veroreformi ratkaisee heidän mielestään kaiken.
Lopuksi on tällaisella verotusjärjestelmällä sangen vähän toteutumisen toiveita, paljon vähemmän kuin viljelyspakolla. Viljelyspakko tulisi luonnollisesti koskemaan vaan maanomistajia sikäli kun heillä on viljelyskelpoista maata ja sitä tarvitaan, jotavastoin veroa nostettaisiin luonnollisesti kaikesta viljelemättömästä maasta, joten siis veroa olisi maksettava sellaisestakin maasta, jota ei voitaisi saada viljellyksi ja jota kukaan ei haluaisi viljellä.
Mutta nämä kaikki huomautukset eivät koske Georgelaisen ehdotuksen ydintä, vaan ainoastaan sen käytäntöön panoa. Tämän johdosta ei tulekkaan hyljätä ehdotusta sinänsä, vaan sen toteuttamista vaan toisessa muodossa ajettava.
Tässä kohden ei kuitenkaan voi, vaikk'ei se käsiteltävänä olevaan asiaan kuulu, jättää huomauttamatta, että joskin Georgelaisella verotusjärjestelmällä on merkityksensä tilattoman väestön aseman parantamisessa ei sitä kuitenkaan voi pitää minään yleisenä yhteiskunnallisena parannuskeinona joka tekisi kaikki muut tarpeettomiksi, ja varsinkaan ei sille voi antaa sitä suurta merkitystä torpparikysymyksen ratkaisussa, jonka sille sen puoltajat meillä asettavat.
Palataksemme asiaan on meidän vielä kosketeltava pakkoluvutusta keinona hankkia tilattomille maita, käydäksemme sitten selvittämään miten sama asia viljelyspakon kautta saataisiin järjestetyksi. Puolueohjelmassa ne löytyvät kumpainenkin keino, on vaan otettava selvitettäväksi kumpiko on tarkoituksenmukaisempi ja tarkemmin tutkittava, missä tapauksessa niitä voidaan käyttää.
Pakkoluovutusta, jolloin luovutuksen alaisesta tilasta maksettaisiin korvaus, olemme jo ylempänä kosketelleet, ja selville kävi, että tämä tapa kaikin puolin oli edullisempi tilattomille maata hankkiessa, kuin tavallinen lunastus. Mutta pääasiassa voidaan sitäkin vastaan tehdä samat muistutukset, jotka lunastuspolitiikkaa vastaan yleensä teimme, etenkin lunastusrahojen improduktiivinen käyttö, joka siinä tulee kysymykseen. Sitä voisi siis nykyään korkeintaan suositella yksityistapauksissa käytettäväksi, kun kysymyksenä on esim. puolueohjelmassa vaadittujen pakkohuutokaupalla myytävänä olevien tilojen lunastus. Siis yleensä keinona, jolla olisi tarkoituksena vähin erin aina lisätä valtiolle suorastaan käytettävänä olevaa maata.
On sitten jäljellä vielä pakkoluovutus sanan varsinaisessa merkityksessä, s. o. ilman lunastusta niille, joilta luovutetaan. Tämä puolueohjelmassamme löytyvä jyrkin kohta on kuitenkin nykyaikana myös se, jolla on vähimmän käytännöllistä merkitystä. Sillä jos pakkoluovutusta ajateltaisiin keinona, jonka kautta viljelyskelpoinen maa uudisviljelyshaluisille palautettaisiin, voisi sen tästä johtuva laaja käyttö aikaansaada samanlaisia yleiselle taloudelliselle elämälle turmiollisia seurauksia, kun Georgen ehdottama maakoron verotus. Mutta koska se tulisi yksityisiä maanomistajia koskemaan vaan sikäli, kuin heidän maansa viljelykseen tarvittaisiin eivät pakkoluovutuksen vaikutukset toiselta puolen olisi yhtä laajalle ulottuvat kuin maakoron verotuksen. Mutta toiselta puolen jälleen on se yhtä vaikea saada todella läpi ajetuksi ja toiminnan keskittäminen pakkoluovutusta läpiajamaan tuskin lainkaan onnistuisi. Näistä käytännöllisistä syistä ei puolueohjelma kannata pakkoluovutusta yhtä vähän kuin Georgelaisen maakorkoehdotuksen toteuttamista nykyisen tilattoman väestön kysymyksen ratkaisemiseksi. Mutta sitä vastoin pakkoluovutus, ajettakoon sitä sitten maakoron verottamisen, suoranaisen lunastuksettoman tai lunastuksellisen pakkoluovutuksen muodossa, omaa suuren merkityksen maahuijausten estämisessä ja asunto-olojen parantamisessa kaupungeissa ja liikeskustoissa, etenkin kirkonkylissä ja tehdaspaikoissa maalla. Ja tässä mielessä se epäilemättä puolueohjelmaankin sisältyy. Myöskin voisi sitä ajatella käytettäväksi metsäyhtiöitä vastaan, jotka jo kokonaisia maakuntia uhkaavat metsistymään jättää. Ostamansa maat ovat he hankkineet mitä surkeimmilla huijauksilla ja pilahinnoilla. Ilman minkäänlaista vaaraa yleiselle taloudelliselle varmuudelle voisi pakkoluovutuksella tällaiset tilat lunastaa takaisin niiden ostohinnasta. Tällaisen toimenpiteen oikeuttaisikin metsäyhtiöiden yleensä surkeankuuluisat metsä- ja maakaupat. Epäilemättä tulisi myöskin maaperä paremman käytettyä jos metsät jätettäisiin kruunun metsiksi ja viljelyskelpoinen maa uudisviljeliöille. Tällaista »rajoitettua lunastuspolitiikkaa» voi mielestämme hyvin suositella varsinkin missä yhtiö aivan pilahinnoilla on maan ostanut. Siinä se ei veisi valtiolta suuria varojakaan. Mutta varsinaisena keinona maan hankinnassa tilattomille näillä pakkoluovutussuunnitelmilla mielestämme ei ole suurta merkitystä vielä nykyaikana pantava.
Ne erilaiset haitat jotka vaivaavat kutakin edellä esitettyä suunnitelmaa viljelysmaan hankkimiseksi tilattomille, sitävastoin eivät esiinny jos samassa tarkoituksessa pantaisiin toimeen yleinen viljelyspakkoa koskeva laki. Yhtä tehokkaasti ja melkein yhtä edullisesti kun lunastukseton pakkoluovutus saattaisi se kaiken viljelyskelpoisen maan halukkaiden uudisviljeliöiden käytettäväksi. Valtion varat voitaisiin kaikki käyttää alkavia viljeliöitä edullisilla lainoilla avustamaan, siis suorastaan tuottavasti.
Toiselta puolen voitanee väittää, että viljelyspakko epäilemättä kohtaa paljoa vähemmän vastustusta ja on siis paljoa helpommin toteutettavissa kuin suoranainen pakkoluovutus. Maaseudulla pidetään yleisesti ilmeisenä vääryytenä että toiset voivat pitää laajat alat tuottamattomina kuin toiset jälleen eivät työn ja viljelysmaan puutteessa tiedä mistä toimeentulonsa saada ja epäilemättä suuri osa tässä kohdin puolueettomana olevia kansalaisia tulevat viljelyspakkoa kannattamaan. Sitä suuremmalla syyllä, kun tämä periaate ei ole ennenkään lainsäädännössämme vieras ollut ja sen oikeutusta voidaan painavilla syillä puolustaa. On senvuoksi vaan lähemmin määriteltävä ja pohjustettava tämä kysymys.
Toiselta puolen voitanee väittää, että viljelyspakko on, vaikka siinä jonkun verran pakkoa käytetään, liian laimeaa ja liian paljon vallassa olijoita suosiva ehdotus. Varsinkin, koska se edistää maan vuokrausta ja siis ikäänkuin laillistaa tämän vanhan riistämismuodon. Viljelyspakko on siis suorastaan »porvarillinen» ehdotus. Epäilemättä ovat ne, jotka tämän väittävät oikeassa, ehdotuksessa on paljon porvarillisuutta. Mutta toiselta puolen, kaikki nykyään toteutettavat uudistukset ovat nykyisille oloille »porvarillisille oloille» rakennettavat ja niin kauan kuin ei täydellistä muutosta itse taloudellisen kehityksen kulku tee mahdolliseksi, on jokainen uudistus myös pysyvä enemmän tai vähemmän porvarillisissa puitteissa. Pääasia on että uudistusta suunnitellessa on taloudellisen kehityksen kulku jätetty vapaaksi ja että itse uudistus soveltuu luokkataistelun yleisiin puitteisiin ja sen tarkoituksia edistää. Nämä vaatimukset täyttää epäilemättä paraiten, kun on kysymys tilattoman väestön avustamisesta, viljelyspakko.
Toiselta puolen on se myöskin ainoa keino, jonka avulla tilattoman ja pieniviljelystä harjoittavan väestön, etupäässä edellisen, olot perinpohjin voidaan autetuiksi saada. Viljelyspakon vaikutus tulee nimittäin epäilemättä käymään kahteen suuntaan. Tilattomat saavat mielinmäärin uudisviljelysmaata ja kaikki maanostoon käytettäväksi ehdotetut valtion varat voidaan käyttää viljelyslainoihin heille. Mutta toiselta puolen maanomistajat viljelyspakkoa valttääkseen epäilemättä kiiruhtaisivat itse ottamaan uudisviljelykseen niin paljon kuin suinkin kykenevät. Kumpainenkin tapaus on sekä yleisen kansantalouden että tilattoman väestön etujen mukaista. Jälkimäinen saa tilaisuuden uudisviljelykseen ja samalla lisääntyy yleinen työnsaanti. Kansantalouden kannalta on tämä edullista, koska maa joutuu viljelyksen kautta paremmin käytetyksi ja köyhälistön asema paranee.
Viljelyspakkoa suunnitellessa tulee luonnollisesti selvittää etupäässä seuraavat kaksi seikkaa: 1) mitkä maat ovat viljelyspakon alaiseksi julistettavat, ja 2) kutka kaikki henkilöt ovat oikeutettuja viljelyspakon kautta viljelysmaata saamaan. Näiden kysymysten selvitysten yhteydessä on samalla pidettävä silmällä, ettei mahdollisesti viljelyspakkoa koskevia pakkopykäliä voida kiertää tai väärinkäyttää; molemmat mahdollisuudet ovat nimittäin kaikkia pakkolakia suunnitellessa välttämättömät ottaa huomioon, jotta lakien vaikutus tulisi olemaan toivottu.
Mitä ensimäiseen asettamaamme kysymykseen tulee, on puolueohjelmassamme siihen jo periaate lausuttu. Viljelyspakon alaisiksi on määrättävä viljelyskelpoiset, valtion ja yksityisten omistamat maat. Yleisen kansantaloudellisen hyödyn kannalta katsottuna saadaan lisää toinen näkökohta. Sen mukaan tulee viljelyspakon alaisiksi ennen kaikkia joutua ne maat, joiden viljelykseen otto on helpoin ja jotka toiselta puolen nykyään ovat vähemmin tuottavia. Tällaisten maiden viljelykseen otto tuottaa koko maalle suurimman edun.
Molempia yllämainittuja näkökohtia silmällä pitäen johtuu melkein itsestään siihen johtopäätökseen, että viljelyspakon alaisiksi ennen kaikkia tulee asettaa maan suot. Tämän kautta tarjoutuisi melkein loppumaton joukko maata, joka nykyään on melkein hyödytöntä viljeltäväksi. Soittemme pinta-ala on laskettu noin 6,170,000 hehtaariksi ja laskemalla 20 ha uudisviljelystä kohden, voisi näille soille syntyä yli 300,000 uudistilaa eli enemmän kuin koko maassamme nykyään on talojen, torppien ja mäkitupien viljelyksiä yhteensä.[2*] Totta kyllä on, että yllä olevat laskelmat ovat horjuvia, koska tilasto soista on puutteellinen, mutta ne antavat kuitenkin jonkunlaisen kuvan oloista. Toiselta puolen soiden viljelykseen otto ja viljeleminen ovat verrattain helppoja kun kerran on suot kuivaksi saatu. Sitä kansantaloudellista hyötyä, joka soiden viljelykseen otosta seuraisi maalle, ei voi kyllin suureksi arvata.
Viljelyspakon asettamista soihin nähden voi sen lisäksi puolustaa sillä, että verollepantaissa ennen muinoin suot ovat joko aivan ilman veroa omistajilleen jätetyt tai tavallista alhaisempaa veroa vastaan. Tämä oli luonnollista ennen jolloin soilla ei arvoa ollut, mutta asianlaita on nyt toinen. Tämän lisäksi on huomattava, että valtio viimeksi kuluneella vuosisadalla paljon on kustannuksellaan soita kuivattanut. Kaikista suokuivauskustannuksista maassa on valtio suorittanut:[3*]
| 1851–60 | 37,8 | % |
| 1861–70 | 44,7 | » |
| 1871–80 | 34,9 | » |
| 1881–90 | 36,1 | » |
| 1891–1900 | 75,8 | » |
Ja näistä kustannuksista on melkoinen osa käytetty suoranaisesti yksityisten mailla olevien soiden kuivaamiseen. Kaikki tämä oikeuttaa valtiota vaatimaan, että suot, jotka niin edullisilla ehdoilla ovat yksityisille jätetyt ja joiden viijelykseenottoa valtio yksityisten eduksi on auttanut, myöskin viljellyiksi tulevat ja koko kansantaloudelle hyödyksi. Nykyisellä asiain kannalla iei ole suurta toivoa suuremmasta edistyksestä soiden viljelykseen otossa, jollei suoraan viljelyspakkoa määrätä. Tällöin uudisasutus valtion johtamana ja avustamana epäilemättä näillä soilla voi suureksi kehittyä. Viljelyspakkoa soihin nähden on siis ensi sijassa ajettava.
Toinen laji maata, johon viljelyspakko, huomioonottamalla ylempänä asetetut näkökohdat, on ulotettava, on kaikki viljelyskelpoinen kuiva maa, jolta kaikki sillä kasvava metsä on raiskattu eikä myöskään toimenpiteisiin kylvön tai muiden keinojen kautta jälleen kasvun hankkimiseksi ole ryhdytty. Siellä missä tällaisiin toimiin ei ole ryhdytty, käytetään todella maata kansantaloudelle mitä epäedullisimmin. Siellä tällainen metsänryöstö on parhaimpana puolustuksena väitteelle, että maata ja varsinkin metsämaata on liiaksi. Viljelyspakon kautta tulee tällaiset maat monta vertaa parempaan käyttöön ja osittain ainakin on luultavaa, että maanomistajat sen pelosta paremmin ryhtyvät metsiään hoitamaan.
Viimeiseksi on viljelyspakon alaiseksi luonnollisesti asetettava kaikki nykyään viljelyksessä oleva maa. Jos omistaja jättää sen metsistymään, on siis viljelyspakon voimaanastuttava. Tällainen vaatimus on ennen kaikkia metsäyhtiöitä vastaan tähdätty, mutta osittain myöskin torpan häätöjen estämiseksi.
Etenkin yllämainitut maanlajit olisi, laissa tehtävillä tarkemmilla määräyksillä, viljelyspakon alaisiksi määrättävä. Sitävastoin ei nykyään hyvässä metsänkasvussa olevaa maata olisi samaan luokkaan jaettava. Sillä ensiksi on kansantaloudelle edullisinta, että viljelyskelpoinen, nykyään tuottamaton maa ensin viljeltäväksi otetaan, ja se maa joka on tuottavassa joskin vähemmän tuottavassa kunnossa, säästetään, ja toiseksi, tulisi epäilemättä viljelyspakon ulottaminen hyvää metsää kasvaviin maihin tekemään maanomistajat metsänraiskaajiksi. Sitä vastoin, jos viljelyspakko ulotetaan vaan ylempänä ehdotettuihin maalajeihin, tulee se kiihottamaan metsänhoitoa ja yhtäkaikki saadaan uudisasutukselle viljelyskelpoista maata ainakin puoleksi vuosisadaksi.
Toinen huomioon otettava puoli viljelyspakon asettamisessa on se, kutka ovat oikeutetut viljelysmaata tällä tavoin itselleen saamaan. Puolueohjelmassa on tässä kohden jo periaate lausuttu, kun on sanottu »ei kuitenkaan yksityisille enemmän kuin 25 ha viljelyskelpoista maata.»[4*] Tämän nojalla siis kaikki tilattomat ovat oikeutetut viljelyspakon ehdoilla maata saamaan. Sen lisäksi ovat epäilemättä samassa asemassa ne torpparit, mäkitupalaiset, palstatilalliset y. m., joiden viljelysmaa on pienempi mainittua 25 ha. Viljelyspakon kautta tulee siis epäilemättä hyötymään myöskin melkein koko torpparis- ja pientilallisluokka.
Yllämainitut näkökohdat selvitettyämme on vielä lähemmin esitettävä ne ehdot, joilla viljelijät viljelyspakon kautta saavat maansa sekä muuten koko järjestys uudisviljelykseen otossa viljelyspakon kautta. Koska viljelyspakko on pakkokeino, vaativat sen toimeenpanoa koskevat pykälät hyvin huolellista punnitsemista ettei niiden kiertäminen tai väärinkäyttö olisi mahdollinen. Toiselta puolen jälleen on viljelyspakon pohjalle rakentuva uudisasutus tehokkaasti ja hyvin järjestettävä, koska ainoastaan sillä ehdolla, että se onnistuu ja että viljelyspakon avulla nykyään tuottamattomat maat saadaan hyvään viljelykseen, pakkoa voidaan puolustaa. Koska uudisasutus melkoisessa määrin tulisi olemaan suoasutusta, mutta myöskin että uudisasutusta voitaisiin tehokkaasti edistää, on valtion tehtävä uudisasutuksessa luonnollisesti määrättävä suureksi. Millä tavoin nämä seikat sekä sekä itse uudisasutus sillä maalla, joka on viljelyspakon kautta viljeltäväksi saatu, on järjestettävä, se on kuitenkin jätettävä eri kirjoituksessa käsiteltäväksi.
Edvard Gylling.
Saksassa on tullut kuuluisaksi jonkun porvarin hupainen väite, että »sosialidemokratia on kaiken inhimillisen kultuurin verivihollinen». Ei suinkaan sillä, että se olisi vain jonkun yksityisen porvarillisen intoilijan eriskummainen mielipide, vaan juuri sen vuoksi, että se niin lyhyesti ja selvästi tulkitsee sen käsityksen, mikä yleensä kaikilla porvarillisilla on sosialidemokratian suhteesta sivistyspyrkimyksiin. Kaikki he pääasiallisesti pitävät sosialidemokratiaa sivistystä vihaavana kansanliikkeenä ja kaikki he ajattelevat kauhulla sitä mahdollisuutta, että luokkataistelussa »raa'at» työläisjoukot pääsisivät kerran voitolle, jolloin »köyhälistön hirmuvalta» hävittäisi jäljetkin nykyajan korkeasta sivistyksestä.
No, he eivät omalta kannaltaan ehkä olekaan niin aivan väärässä. Paljon siitä, mitä porvarilliset sanovat »kultuurikseen», — siihenhän kuuluu kaikki hienommat kapakatkin! — on varmaan köyhälistön silmissä tuomittu hävitettäväksi. Paljon on »nykyajan korkeasta sivistyksestä» myös sosialidemokratia omalla uudella maailmankatsomuksellaan auttava häviämään. Mutta silti ei köyhälistön valtaan päästessä suinkaan vielä kaikki inhimillinen sivistys tule olemaan vaarassa, niinkuin nyt porvarilliset näyttävät pelkäävän.
»Kuten porvariston jäsenistä luokkaomaisuuden lakkauttaminen on samaa kuin koko tuotannon lakkauttaminen, niin on heistä luokkasivistyksen lakkauttaminen samaa kuin sivistyksen lakkauttaminen yleensä», sanotaan Kommunistisessa manifestissa. Luokkasivistystä, sitä se on meidän aikamme sivistys suurimmalta osaltaan. Kahdessakin merkityksessä.
Ensiksikin se on rahalla ostettavaa ja rahavallan kahlehtimaa sivistystä. Yksityiset henkilöt palkkaköyhälistön ja varattoman pikkuporvariston piiristä voivat tosin silloin tällöin onnistua kiipeemään porvarillisiin sivistysahjoihin, ehkäpä yliopistoon saakka, mutta luokkana on koko köyhälistö suljettu pois sivistyksen osallisuudesta. Ja mitä taas tulee niihin puukenkäkouluihin, joihin varattomain vanhempain lapset helpoimmin saattavat päästä — vaikka suurin osa jää niittenkin ulkopuolelle, — niin tiedetäänhän, etteivät ne yleensä ketään sivistä. Ja yhtälailla tiedetään, kuinka äärettömästi kaikki nykyajan sivistystyö kärsii ja turmeltuu rahavallan orjuudessa, kouluopetuksesta taiteelliseen luomistyöhön saakka. Koulujen opettajistosta on tullut tai on tulemaisillaan laiska ja rutivanhoillinen virkakoneisto, joka »ylihallitusten» ohjeiden mukaan pänttää onnettoman oppilasjoukon päähän arvottomia numeroita tai homehtuneita ennakkoluuloja, kuvittelematta enää itsekään tehtäväkseen mitään »nuorison kasvattamista». Ja taiteilijaparat, jotka usein nuoruuden hulluudessa ovat intoilleet rahavallan kuristuksia vastaan, he talttuvat kaikki vanhemmiten ja saavat sitte leipänsä virallisten muistomerkkien valmistamisesta.
Kaikkea tätä sanotaan nyt tavallisesti sivistyksen prostitueeraamiseksi, ja paremman puutteessa se nimi kelpaa.
Tämän lisäksi on nykyajan sivistys vielä porvarillista luokkasivistystä. Kaikki vallassaolevain luokkain eri tyypit, rahaporvarit, rusthollarit, virkamiehet, upseerit, papit ja älystö eli intelligenssi, vieläpä moniväriset pikkuporvaritkin, kaikki he ovat tietysti sivistyneitä ja kaikkien heidän sivistyksensä on pääasiassa samaa laatua. Siihen kuuluu etupäässä itsekäs, yksilöllinen elämänkatsomus raa'immassa muodossaan, riistämis- ja rahanhimo, jäännös taikauskoa, pelkurimaisuus ja ulkokullaisuus. Varsinkin viimeksimainittu. Sivistynyt porvari ulkokullailee joka hetki ja peittää kaikki kultuurihyveensä satavuotisilla korulauseilla, jollaisia on vapaus, isänmaallisuus, yritteliäisyys, säästäväisyys, varovaisuus, kristillissiveellisyys, hyväntekeväisyys, säädyllisyys j. n. e. aina loppumattomiin. Kaikissa porvarillisissa kouluissa, sanomalehdissä ja julkisessa sekä seuraelämässä, hyvin usein tieteessä ja taiteessakin, kaikkialla huomaa tämän saman porvarillisen hengen läpitunkeman, pintapuolisen ja kauttaaltaan valheellisen porvarisivistyksen. Sen valheellisuus on kyllä monasti paljastettu. Rohkeimmat porvarillisistakin kirjailijoista ovat sitä olkansa takaa ruoskineet. Mutta se ei tietystikään ole sitä sen rehellisemmäksi tehnyt Sillä lopultakin on se pääoman mahti ja sitä edustava rahaporvaristo, joka porvarillisen sivistyksenkin määrää, eikä sitä vastaan mitkään saamat auta niin tutuistakaan.
Tosiasiassa on niinmuodoin juuri kapitalismi vapaan, kehityskykyisen sivistyksen verivihollinen, sillä vapaa sivistys on sille vaarallinen. Ja sosialidemokratia taistellessaan pääoman hirmuvaltaa vastaan, taistelee samalla uuden, vapaan, korkeamman sivistyksen puolesta.
Aineellinen kultuuri on henkisen kultuurin perustus, ja siksi ei sivistyskysymystä voida ratkaista, ennenkuin leipäkysymys on ensin ratkaistu. Vapaa sivistys edellyttää perusehtonaan sellaista taloudellisen hyvinvoinnin tilaa koko yhteiskunnassa, ettei sitä voi ajatella mahdolliseksi ennen kuin sosialismin toteuduttua. Pikkuparannuksia voidaan ehkä tälläkin alalla aina kovien taistelujen perästä saavuttaa, mutta ne ratkaisevat yhtä vähän sivistyskysymystä kokonaisuudessaan kuin joittenkin lakkolaisten satunnainen voitto palkankorotusriidassa ratkaisee koko yhteiskunnallisen kysymyksen. Kurjissa kouluoloissamme voi tuollaisilla pikkuparannuksilla olla merkitystäkin, mutta turhaa on kuvitella, että saataisiin aikaan perinpohjaisempaa koululaitoksenkaan uudistusta, niin kauvan kun kansanenemmistö on porvariston taloudellisen mahdin orjana.
Tämä kaikki nyt sosialidemokratein kesken jokseenkin yleisesti myönnettänee, ja sen vuoksi ei sosialidemokratia olekkaan koskaan tehnyt sivistyskysymyksestä mitään pääkysymystä. Mutta tällä kysymyksellä on meille sosialidemokrateille myöskin toinen merkitys.
Me olemme ennen kaikkea taistelujärjestö, ja taistelun ratkaisee nykyisessä yhteiskunnassa voima eikä sivistys. Mutta sivistys voi myöskin olla voimatekijä. On selvä asia, kumpi kahdesta miesluvultaan yhtä suuresta armeijasta joutuu häviöön, jos toinen on sotateknillisesti koulutettu, toinen aivan kouluttamaton. Ja onhan sosialidemokratiankin merkitys sangen suureksi osaksi riippunut siitä, että se on järjestetyn yllytyksen kautta valistanut tietämättömiä kansanjoukkoja ja siten saanut ne taistelukuntoisiksi.
Sivistys voi täten olla meille myöskin taisteluase, ja siitä syystä on meidän jokaisen koetettava aina hankkia itsellemme kaikki mahdollinen sivistys, mikä meitä voi taistelussamme hyödyttää. Tärkeintä on tässä tietysti yleensä sosialinen, yhteiskunnallinen valistus sekä erityisesti perinpohjainen tieto sosialismin kaikista perusopeista ja uudistusvaatimuksista yhteiskuntaelämän eri aloilla. Sitä mukaa kuin tällainen valistus leviää sekä vakaantuu ja syvenee meidän riveissämme, sitä kypsemmäksi ja sitä mahtavammaksi käy järjestömme, sitä yksimielisemmin tulevat köyhälistön joukot liittymään meihin ja sitä nopeammin lähestyy meidän voittomme.
Sosialisen valistuksen jakajina on meillä nyt ennen kaikkea omat puolueemme sanomalehdet. Mikä merkitys niitten säännöllisestä lukemisesta on, sen ymmärtää jokainen aikaansa seurannut puoluetoveri. Mutta helposti myös käsittää, että se sosialinen valistus, mitä voi saada pelkästään jotain sanomalehteä seuraamalla, on vaillinaista ja yksipuolista. Jokaisessa sanomalehdessä tulevat pienemmät päivänkysymykset ja hetken riennot aina pakostakin etualalle ja periaatteelliset, tietopuoliset kysymykset jäävät pintapuolisemman käsittelyn alaisiksi. Ja yksin sanomalehtitietojen kirjavuus ja hajanaisuuskin jo tekee sen, että lukijan on pian sangen vaikeaa nähdä metsää puilta. Kuitenkin on alituisesti käytännössä, jokapäiväisessä taistelussamme tarpeen, että meillä on sosialismin tietopuolinen perustus ja liikkeemme lopullinen päämäärä selvänä silmäimme edessä. Ilman sitä on meidän hyvin usein aivan mahdotonta varmalla vakaumuksella ratkaista, mikä taistelutapa on kulloinkin paras. Ja kuten tiedämme, riippuu koko liikkeemme menestys niin suuressa määrin siitä, että osaamme jokainen aina itsenäisesti ratkaista kantamme tuossa tärkeässä kysymyksessä.
Sitäpaitsi, mitä nyt erityisesti tulee puolueemme periaatteellisen ohjelman tuntemiseen, ei suinkaan ole ajateltava, että koska kerran ne vaatimukset eivät ole toteutettavissa vielä huomenna eikä ylihuomenna, niin on toistaiseksi aivan tarpeen, kun tiedämme sen, mitä niistä jäsenkirjassamme on parilla kolmella sivulla sanottu. Päinvastoin on periaatteellisen ohjelmamme täydellinen tunteminen aina paljon tärkeämpi kuin minkään tilapäisen vaaliohjelman muistaminen. Me olemme taistelujärjestönä joka tapauksessa ensi sijassa sosialisteja ja vasta toisessa sijassa pienten porvarillisten uudistusten ajajia, jollaisia uudistuksia yleensä sosialidemokratinenkin vaaliohjelma aina sisältää. Sosialismia levittämällä, s. o. periaatteellista ohjelmaamme selittämällä me lisäämme järjestöämme yhä lukuisimmilla köyhälistön joukoilla, ja sosialismi se on, mikä meidät erottaa kaikista porvarillisista puolueista. Siitäkin syystä on meidän siis yhä enemmän syvennyttävä sosialismin tietopuolisiin perustuksiin. Paljoa enemmän kuin mikä sanomalehtiä seuraamalla on mahdollista.
Onneksi meillä nyt näyttää olevan syntymässä suomeksikin sievonen alku kunnollista sosialistista kirjallisuutta.
Kyllä siitä on puute ollutkin. Eihän siitä, mitä meillä on »työväenkirjallisuuden» nimellä näihin asti julkaistu, ole tahtonut hakemallakaan löytää vakavampaa lukemista. Siinä on ollut iso joukko lentolehtisiä ja niistä suurin osa huonoja, mitätöntä kaunokirjallisuutta, utopistisia romaaneja ja sen semmoista. Nekin pari kolme parempaa kirjaa, mitä aikasemmin oli ilmestynyt, kuten Sombartin »Sosialismi ja sosialinen liike 19:llä vuosisadalla» ja erityisesti huomattava Kautskyn »Erfurtin ohjelma», ovat vuosikausia olleet loppuunmyytyinä, eikä kustantajat ole pitäneet kiirettä uusilla painoksilla. Yhtä ja toista on ollut myös työväen kalentereissa ja muissa tilapäisissä julkaisuissa, mutta paras apu on tiedonhaluisella sentään viime vuosina ollut porvarillisten julkaisemasta Herknerin »Työväenkysymyksestä». Sen jälkeen on nyt parina viime vuonna ilmestynyt huomattavimpia Bebelin »Nainen», Ferrin »Sosialismi ja uuden ajan tiede», N. R. af Ursinin julkaisema käännöskokoelma »Tulevaisuutta kohti», verraton »Kommunistinen manifesti» ja ehkä jotain muutakin.
Nyt voi tätä luetteloa jo lisätä eräillä uutuuksilla, joita tässä tahtoisin erityisesti suositella. Niitä on varsinkin kolme Kautskyn teosta: »Sosialidemokratia ja maatalouskysymys», »Marxin taloudelliset opit» ja »Yhteiskunnallinen vallankumous». Ne ovat kaikki luettavia kirjoja. Ennen kaikkea hänen esityksensä Marxin taloudellisista opeista. Kuten tiedetään, ei Marxin kuuluisa laaja pääteos »Pääoma» ole mitään helposti sulatettavaa hengenravintoa, ja sen vuoksi on Kautsky sen kahdesta ensi osasta laatinut lyhyemmän helppotajuisen selonteon, joka on juuri tämä suomeksi ilmestynyt kirja. Siinä siis nyt ensi kerran pääsemme seikkaperäisessä esityksessä käsiksi Marxin tärkeään oppijärjestelmään, joka vieläkin muodostaa sosialismin tieteellisen perustan. On sen vuoksi tärkeääkin tärkeämpää, että jokainen, joka tahtoo käydä kehittyneestä sosialidemokratista, huolellisesti tutustuu tähän teokseen, vielä sitäkin suuremmalla syyllä, kun siinä voi päästä Marxin aatepiireihin niin varman oppaan kuin Kautskyn johdolla. — Tätä puhtaasti talousteoretista esitystä täydentää erinomaisesti Kautskyn kirjanen yhteiskunnallisesta vallankumouksesta, missä tekijä nerokkaasti käsittelee etupäässä lopullisten vaatimustemme toteuttamismahdollisuutta ja -tapaa. Kautskyn jyrkkä marxilainen kanta tulee tässä pitkin matkaa ei ainoastaan näkyviin, vaan myös vakuuttavasti puolustettua. Tärkeän ja meillä nykyään niin polttavan maatalouskysymyksen alalla lienee saman tekijän esitys myös varsin tervetullut lisä.
Näitten lisäksi on tässä syytä muistuttaa siitä laajasta työväenliikkeen historiaa koskevasta teoksesta »Sosialidemokratian vuosisata», jota tohtori Väinö Voionmaa kirjottaa. Siitä on näet nyt valmistunut ensimäinen paksu nidos, joka käsittää noin 100-sivuisen katsauksen sosialismin vanhempaan historiaan sekä kokonaisuudessaan Ranskan ja Englannin työväenliikkeen viime vuosisadalla. Tämä nidos antaa jo selvän kuvan siitä, mikä merkkiteos tri Voionmaan historiasta on tuleva. Sen silmiinpistävimmistä eduista tahtoisin tässä huomauttaa vain kertomistavan elävyyttä, joka tekee, ettei siinä monien historiallisten teosten raskaus ensinkään tunnu. — Muistaen, että historiallinen tieto on meille monessa suhteessa kaikkein arvokkainta ja opettavaisinta tietoa, ei kukaan valistunut puoluetoveri jättäne tutustumatta tähän teokseen. —
Totta kyllä, monellakaan meidän riveissämme ei ole tarpeeksi aikaa eikä tarpeeksi rahaa voidakseen antautua laajemman kirjallisuusmäärän lukemiseen. Ja parempi varmaan onkin lukea vain pari kirjaa ja ne hyväksi kuin ahmia kymmeniä ja unohtaa kaikki. Mutta toiselta puolen ei meillä toistaiseksi vielä ole suomenkielellä niin monta kunnollista sosialistista teosta, ettei jokseenkin jokainen niihin voisi päästä tutustumaan, jos vain tahtoo. Sitä varten on työväenyhdistysten aina pidettävä huolta, että niillä kaikilla on mahdollisimman täydelliset sosialistiset lainakirjastot. Parempaan tarkotukseen pannaan harvoin yhdistysten varoja.
O. W. K.
Niinkauan kuin työväenliikkeemme toiminta oli vain valistavaa laatua, riitti hyvin yksinkertainen koneisto välittämään yhteistoimintaa eri työvenyhdistysten kesken. Kullakin paikkakunnalla toimittiin olosuhteitten mukaan ja edustajakokouksissa harkittiin yhteisiä, koko maata käsittäviä lainsäädäntöasioita y. m. Nekin »Suomen työväenpuolueen» säännöt, jotka v. 1901 Viipurin kokouksessa hyväksyttiin, täyttivät hyvin paikkansa niinkauan kuin järjestömuodot pysyivät jotakuinkin entiseltään. Mutta aika toi uusia ja vaati toisia toimintatapoja, joita vanhat säännöt eivät olleet voineet edellyttää. Koneisto ei toiminut säännöllisesti. Siltä puuttui nopeutta menettelytapa-asioissa ja herkkyyttä eri katsantokantojen vivahduksia tulkitsemaan ja niiden suhteita punnitsemaan. Ei ollut tarkkaan määrätty puolueosien itsehallinnon ja koko maata käsittävän puoluetoiminnan suhteita. Työväenyhdistykset, joiden alaosastoina ammatti- y. m. osastot olivat toimineet, menettivät entisen merkityksensä. Niiden rinnalle kasvoi riippumattomia yhdistyksiä, jotka myös liittyivät puolueeseen ja vaativat sanaansa kuuluville paikallisissa ja koko maata käsittävissä puolueasioissa. Puolueeseen liittyi suuria ammattiliittoja, kuten kirjaltajat ja rautatieläiset, joiden paikallisosastoilla ei ollut tasaista yhteyttä toisten paikallisten järjestöjen kanssa. Syntyi itsenäisiä ammattiyhdistyksiä ja ammattiliitot perustelivat paikallisosastoja, jotka vuorostaan liittyivät puolueeseen. Missä nyt määriteltiin valtiolliset ja kunnalliset menettelytapa-asiat, niin että jokainen puolueen jäsen voi tuntea vaikuttavansa samalla tavalla tuloksiin? Mitkä toimikunnat olivat oikeutetut ja velvolliset ryhtymään asiaan kun toimintaa tarvittiin? — Työväenyhdistysten johtokunnat olivat valitut etupäässä taloudellisia seikkoja silmälläpitäen ja yhdistysten paljon vaativa taloudenhoito vei heidän aikansa. Yleisissä kokouksissa tosin pohdittiin asioita, joiden toimeenpano jätettiin tilapäisten toimikuntain haltuun, mutta näin tuli yhden kokouksen ehkä satunnainen enemmistö määränneeksi asioissa, jotka koskivat koko kaupungin tai maalaiskunnan puoluetovereita ja puoluemenettelyä ja asiat jäivät vaillinaisen valmistelun ja tarkastuksettoman toimeenpanon valtaan. Monia hankaluuksia oli tästä seurauksena. Paikalliset puolueyhdistykset joutuivat keskenänsä riitaisuuksiin, kielsivät toisiltaan puolueosaston oikeutuksenkin eikä kaukana oleva puoluehallinto voinut kaikkia tällaisia asioita tyydyttävästi ratkaista. Agitatsionilta puuttui myös järjestelmällisyyttä eikä paljon asiaa auttanut sekään tilapäinen piirijako, jonka puoluehallinto kuluvan vuoden alkuaikoina järjesti. Puoluekokousten edustusperuste: yksi edustaja jokaista alkavaa satalukua kohti, tuli perin epätarkaksi, kun siten yhdistys, jossa oli 20–30 jäsentä oli yhtä hyvin edustettuna kuin suuri yhdistys, jossa oli satoja, tuhansiakin jäseniä, mutta joka esim. matkan pituuden takia ei valinnut täyttä lukua edustajia. Ja kuka sitte takasi, että jokainen parinkymmenen hengen joukko, joka puolueeseen ilmoittautui, todella kannatti sosialistisia mielipiteitä, voivathan vastustajat sen kautta esim. häiritä ja vakoilla puolueen toimintaa.
Ruotsinkieliset toverit olivat hyvin lapsipuolen asemassa, — siitäkö lienee johtunut heidän hitaampi heräämisensä ja epätasasempi menettelynsä. Ammatillisissa järjestöissä olivat he häviävänä vähemmistönä, syrjäytettyinä yksilöinäkin. Ei ollut helppo vetää sinne tovereita, etenkin kun kansallisylpeätä henkeä oli kummallakin puolen ja kieliriita rehotti. Puoluehallinnossa ei heillä ollut edustajaa eikä paikallisissa toimikunnissa. Eipä näin ollen ihme että ruotsalainen työväki kulki herrain talutusnuorassa, olipa se alituisena rikkurivaaranakin suomalaisille.
Ammatillisen liikkeen toiminta suuntautui myös omille aloilleen, lukuisat kalliit ja — epäonnistuneet lakot kasvattivat toimintaälyä ja toimitsijoita, jotka ammattiliittoineen ja paikallisjärjestöineen vaativat uutta suhtautumista puoluetoimintaan. Vaikka näet pitääkin ammatillisen ja valtiollisen liikkeen läheistä yhteistoimintaa välttämättömänä, on kuitenkin käytäntö kaikkialla osottanut, että kumpikin toimiala vaativat omat järjestönsä ja omat erikoiset toimintatapansa.
Kun sitten tuli yleinen äänioikeus ja oli astuttava vaalitaisteluun, kävi järjestömuotojen uudistus välttämättömäksi. Puoluehallinto ehdotti puoluekokouksessa siitä keskusteltavaksi ja hyväksyi Helsingin t. y.:n asettaman toimikunnan, etupäässä toveri Valppaan, valmistaman ehdotelman, joka sitten pienillä korjauksilla vahvistettiin Oulussa. Siten tulivat voimaan »Suomen sosialidemokratisen puolueen järjestösäännöt», jotka 17:ään lukuun jakautuneina 85 §:ssä tarkoin suunnittelevat valtiolliset toimintamuodot. Mitä yksityisiä muistutuksia saattaneekin näitä vastaan tehdä, on kuitenkin kaikilta tahoilta myönnetty, että ne ovat eheät ja kokemusperäisen harkinnan luomat. Tekeepä mieli sanomaan, että ne muodostavat kansanvaltaisen yhteiskuntamuodon, perustuslain mallin, siksi tarkasti on punnittu kokonaisuuden ja osain suhde, siksi herkästi toimii koneisto aina sen laajuisena kuin kukin asia vaatii. Jokainen yksilö saa sanansa kuuluville, mutta selvä enemmistö on aina määräävänä ja toimitsijain vaihtuminen tarpeen tullen on helppo eikä siinä suhteessa tarvitse ottaa huomioon taloudellisia y. m. sivunäkökohtia, poliittinen toiminta yksin määrää ja ammatillinen liike on vapaa.
Jos lähdemme alusta alkaen niitä järjestyksessä tarkastamaan, niin huomaamme §:ssä 3, ettei virallisessa puolueeseen liittymisessä ole suurtakaan muutosta tapahtunut, puolueosastot kun voivat olla klubeja, seuroja, ammattiosastoja, liittoja, työväenyhdistyksiä, osuuskuntia y. m. Tämä mielestäni ylimenomuoto on ollut välttämätön siksi, ettei kovin suurta hankaluutta muutoksessa syntyisi, vaan voisi syntyminen tapahtua vähitellen. Sitäpaitsi käy puolueverojen suoritus tätä tietä helpommin. Ammatillisen »neutraliteetin» takaa § 5, joka myöntää puolueeseen liittyneille yhdistyksille, etupäässä tietysti ammattiosastoille, oikeuden pitää sellaisiakin puolueeseen kuulumattomia jäseniä, jotka kuuluvat yhdistykseen taloudellisista syistä, niin »että he eivät voi erota eikä voida heitä erottaa.» Puoluevero korotettiin 1 m:ksi vuodessa kaupungeissa ja 50 p. maalla (ennen 60 ja 30 p.). Suomalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset puolueen jäsenet, jotka ovat hajallaan järjestöissä voivat valtiollista ja kunnallista toimintaa varten järjestyä erittäin, yhdyssiteenään »kansallisuusjärjestöt», joilla on omat toimikuntansa ja agitationinsa. Puolueverokin tulee lähetettäväksi kansallisuusjärjestöjen rahastonhoitajille, jotka siitä tilittävät sovitun osan puoluejohdolle.
Pienin valtiollinen järjestömuoto on sos.-dem. äänestysryhmä, jonka määrä on laajeta koko valtiollisen äänestysalueen käsittäväksi aluejärjestöksi. Tämän valitsemalla toimikunnalla on nyt rajotettu toimiala, jonka sisällä se voi harjottaa agitatsionia miehestä mieheen, naisesta naiseen, lapsiakaan unohtamatta! Vaalitoiminnassa avustaa aluetoimikunta puolueen jäseniä, toimittaa puolueäänestyksiä y. m. Se ottaa alueluetteloihin kaikki alueella asuvat, jotka eri järjestöjen kautta kuuluvat puolueeseen, mutta voi se ottaa suorastaankin puolueeseen pyrkijöitä, joilta se silloin kantaa puolueveroa.
Maaseudulla lienee sopivin perustaakin työväenyhdistykset niin, että ne täyttävät koko äänestysalueen, sulaen siten yhteen aluejärjestön kanssa.
Aluejärjestö ei kuitenkaan harjota itsenäistä politiikkaa, se oikeus on vasta kunnallisjärjestöllä, joksi aluejärjestöt yhtyvät. Se »pitää huolta kunnassa olevain sosialidemokratien yhtenäisesti valtiollisesta ja kunnallisesta politiikasta». Sitä varten tarvitsee se kunnallisjärjestön toimikunnan ja neuvoston. Näille on nyt kohdistettava kehotukset, kun jotain toimintaa, esim. suuria kokouksia, mielenosotuksia y. m. tarvitaan. — Erikielisillä on oleva edustuksensa näissä toimikunnissa.
Seuraava järjestäymisaste on vaalipiirijärjestö, jolla on oma edustuslaitoksensa. Piirikokouksessa ovat kunnallisjärjestöt tai niiden kansallisuus-osastot edustetut siten, että vasta täysi 250-luku voi valita edustajan. Vaali toimitetaan joulukuulla, kokous on tammikuulla. Täällä nyt tarkastetaan puolueasiain tila piirissä ja järjestetään vaalit. Erittäin tarpeellista on, että samalla arvostellaan piirin puoluelehteä ja lausutaan toivomuksia sen suhteen. Mitä paremmin ja täydellisemmin piirit toimivat ja hoitavat asioitaan, sitä helpommalla päästään puoluekokouksessa pikkuasioista ja voidaan kaikki uhrata suuremmille kysymyksille. — Erityisen merkityksen saavat piirikokoukset ja järjestöt, kun aiottu läänien edustuslaitos tulee toimeen. — Piirittäin kootaan myös tilastot, joten puolesihteeri voi helposti tehdä niistä yhteenvedon. — Kansallisuuksilla on oikeus olla edustettuna piiritoimikunnissa.
Puolueen määrääjät ovat puolueen jäsenet — tietysti, mutta huomattakoon että 30 § kohottaa puolueäänestyksen edelle puoluekokouksesta. Se ei voi olla sattuma, vaan on juuri tarkotus siten osottaa, että välitön kansanäänestys, johon meidän on harjaannuttava, on eduskunnallisuutta kansanvaltaisempi. — Tarkat, täyden itsehallinnon periaatteelle rakennetut, ohjeet annetaan puolueäänestyksen toimeenpanosta, ihan päivälleen määrätään, miten sen täytyy tapahtua, täsmällisesti on ilmoitettu, miten valitukset tulee tehdä. Jollei puoluetoimikunta suostu toimeenpanemaan puolueäänestystä, vaikka viides osa kunnallisjärjestöistä sitä vaatii, saavat nämät toimittaa sen itse. Puoluekokouksen päätös muuttuu tämän kautta, jos muutosta kannattaa puolueen jäsenten enemmistö tai äänestäneiden kaksi kolmannesta. Erittäin tärkeä merkitys voi puolueäänestyksella olla, puoluekokouksia kun on aiottu pitää vain joka kolmantena vuonna.
Puoluekokouksen valmistukset, sen meno ja järjestys ovat myös tarkalleen määrätyt. Edustajia lähettävät kunnallisjärjestöt, yhden kutakin täyttä 100-lukua kohti. Jos järjestö on pienempi, on sen valittava jonkun muun kanssa yhdessä. Näin pienenevät puoluekokoukset, joka ei voi olla muuta kuin eduksi. Piiritoimikunnat valvovat vaalien toimitusta ja toimittavat edustajavaltakirjoista otteet puoluetoimikunnalle. Ei siis tarvitse puoluekokouksessa kuluttaa pitkiä aikoja tarkastuksilla, kuten tähän saakka on täytynyt.
Esitykset ovat lähetettävät puoluetoimikunnalle kuusi viikkoa ennen kokousta, ne julaistaan neljä viikkoa ennen ja kolme viikkoa ennen lähetetyt vastaehdotukset julaistaan myös. Näin saavat edustajat jo ajoissa »pontensa» tunnetuksi, niin ettei tarvitse niillä yllättää kokousta ja tuoda niitä lukemattomia esille vasta juuri äänestyksen edellä. Mielipiteet voivat myös siten ajoissa vakiintua.
Täysi edustusoikeus on puoluekokouksessa vain kunnallisjärjestöjen edustajilla, puheoikeus on puoluetoimikunnan ja neuvoston sekä eduskuntaryhmän jäsenillä — näillä voisi olla läsnäolovelvollisuuskin! — puoluelehden toimituksen ja ulkomaisen sos-dem. puolueen valtuuttamilla sekä henkilöillä, joille kokous sen antaa.
Entistään tärkeämmiksi numeroiksi puoluekokouksessa tulevat toivottavasti puoluetoimikunnan, puoluelehtien ja valtiollisten edustajain arvostelut. — Ylimääräinen puoluekokous kokoontuu, jos 2⁄3 puolueneuvoston jäsenistä, 5 piiriedustajakokousta tai 1⁄3 kunnallisjärjestöistä sitä vaatii. He saavat kutsua sen myös koolle, jos puoluetoimikunta siitä kieltäytyy.
»Puoluehallinto» on vanhojen sääntöjen mukana kadonnut ja sijalle on astunut puoluetoimikunta ja puolueneuvosto. Puoluekokous valitsee edelliseen 2 puheenjohtajaa, sihteerin ja rahastonhoitajan sekä 3 muuta jäsentä. Neuvoston muodostavat puoluetoimikunnan jäsenten lisäksi 20 jäsentä: isoista vaalipiireistä 15, 4:stä ruotsalainen jäsen lisäksi, ja 1 venäjänkielinen. Puhevalta neuvoston kokouksessa on sen lisäksi kansallisuusjärjestön, ammattijärjestön, naisten liiton, eduskuntaryhmän ja puoluelehden edustajilla.
Puolueesta erottamisen tarkka määrittely alkaa myös käydä hyvin tarpeelliseksi, niin että puolue ja sen osastot nopeasti voivat vapautua siitä häiriöstä, joka »puoluetta vastustavan, vastustavaan puolueeseen kuuluvan ja puoluetta vahingoittavan» toimiskelusta puoluejärjestöissä on. Vanhoilla työväenyhdistyksillä, niiden säännöt kun useimmin olivat porvarillista perua, ei edes ollut tilaisuutta erottaa kaikkia, joista olisi haluttu päästä, nämät kun — kuten senaattori Mechelin ja oluenpanija Sinebrychoff olivat yhdistyksen kunniajäseniä tai lunastaneet »ikuisen» jäsenoikeuden. Miten voi nyt siis erottaminen tapahtua? — § 79 sanoo: »Puolueesta erottamista saa puoluejäsen esittää jossakin puolueosastossa. — Se saa hyljätä erottamisehdotuksen tai lähettää sen sovinto-oikeustoon». Tämä on ymmärtääkseni käsitettävä niin, että yhdistys, ammattijärjestö tai muu puolueosasto saa kyllä erottaa jonkun jäsenensä, mutta tämä ei silti ole vielä puolueesta erotettu, vaan voi hän liittyä toiseen järjestöön; erottamisen syy voi olla muissakin kuin suorastaan puolue-asioissa. Jos siis nostetaan kysymys jonkun jäsenen erottamisesta, voidaan siitä herättää kysymys siinä yhdistyksessä, johon hän kuuluu. Jos tämä siihen suostuu, asetetaan sovinto-oikeusto, johon puoluetoimikunta valitsee puheenjohtajan ja asianomainen henkilö sekä erottamista pyytänyt puolueosasto valitsevat kumpikin 3 jäsentä. Sovinto-oikeuston päätökseen tyytymätön saa vedota puolueneuvostoon, sen päätöstä voi pyytää puoluekokouksen kumoomaan. Mutta jos nyt jollakin henkilöllä on aihetta pelätä erottamista, voikin hän erota yhdistyksestä ja henkiheimolaisineen perustaa uuden, pienen, yhdistyksen, joka ilmoittautuu puolueeseen ja otetaan vastaan, eihän puoluesihteerillä voi olla kaikista tällaisista seikoista tietoa, ja vaikkapa olisikin asiassa toisten taholta varotus tullut, on sekin voinut johtua yksityisistä rettelöistä, persoonallisuuksista j. n. e. — Miten siinä tapauksessa menetellä, miten saada pätevästi selville rettelöiden laatu ja menetellä sen mukaan? — Kyllä se säännöissä näkyy: erottamista saa vaatia muussakin puolueosastossa kuin siinä, mihin asianomainen kuuluu. Jos esim. Helsingin työväenyhdistyksessä nousee kysymys siitä, että raittiusyhdistys Valon kautta kuuluu puolueeseen henkilö, jota tuo yhdistys ehkä ei erota, vaan jonka puolueeseen kuulumisen on kyseenalainen asia, niin voi Helsingin t. y. hyvin vaatia tuon sovinto-oikeuston asettamista. Jos siis joku kopla perustaa yhdistyksen saadakseen kuulua puolueeseen häiriön aikaansaamiseksi, voidaan se ehkäistä siten, että lähin todellinen puolueyhdistys nostaa kysymyksen erottamisesta ja sääntöjenmukaisella tavalla ajaa asiansa. — Erottamisen aiheuttanut puoluelaitos voi ottaa erotetun takasin, niin että sovinto-oikeuston päätöksellä erotetun laskee jälleen puolueeseen erottamista ehdottanut osasto; neuvosto ja puoluekokous peruuttavat itse erottamisensa.
Siinä on siis uusi valtiollinen järjestömuotomme. Sen kaksinaisuus: puolueosastot ja puoluejärjestöt, voi tuottaa aluksi jonkun verran haittaa ja vaikeutta, mutta ne edut, jotka tästä koituvat täsmälliselle, eheälle ja tasaiselle agitatsionille ja puoluetoiminnalle, ovat sentään siksi silmiinpistävät, että hankaluudet kyllä voitetaan. Jo ollaankin hyvällä alulla: aluetoimikunnat ovat tutkineet vaaliluetteloita, kunnallistoimikunnat asettelevat edustajaehdokkaita ja piirit ovat järjestäneet tarmokkaan agitatsionin, jonka tulokset pian vaaleissa näkyvät. Muutenkin edistävät nämät jäijestösäännöt osaltaan vapaata mutta tarkasti parlamenttaarista puolttetoimintaa, joka ei yksinomaan nojaa »johtoon», vaan tottuu toimimaan alotteellisesti ja vastuunalaisesti niin pienessä kuin suuressakin. Ja sehän on kansanvaltaisen yhteiskuntaelämän kulmakivi.
Y. S.
Vuoden 1897 säätyeduskunta teki anomuksen, että perustettaisiin yleisillä varoilla pääasiallisesti köyhiä keuhkotautisia varten aijottu sairaala ja että hallitus edistäisi rahaavuilla keuhkotautisia varten aijottujen hoitolain syntymistä yksityisten toimesta sekä että hallitus edistäisi tietojen levittämistä suojeluskeinoista tuberkulosia vastaan. Anomuksen johdosta asetti senati marraskuun 14 päivänä 1898 komitean asiata harkitsemaan ja ehdotusta laatimaan. Komitea esittikin sitten toukokuun 12 päivänä 1900 senatille 176 sivua laajan mietintönsä. Senati ei kuitenkaan vielä kuulu ehtineen edes ottaa asiaa käsitelläkseenkään, jotenka ei käytännöllisiin toimenpiteisiinkään ryhtyminen luonnollisesti ole voinut tulla kysymykseen. Kysymys on kuitenkin siksi huutavan tärkeä, ett'ei se enään ehdi viipymään »viheriän veran alla», vaan vaatii mitä pikaisempia toimenpiteitä. Tehdäksemme asian yleisemmin tunnetuksi, teemme seuraavassa selvää mainitun n. k. tuberkulosi-komitean mietinnöstä.
Esitämme ensiksi tärkeimpiä kohtia mietinnön laajoista tilastoista. Niistä käy selville, että vuosina 1888–97 teki yleinen kuolevaisuus 15–60 ikävuosien välillä Suomessa keskimäärin vuodessa 8,5 henkeä tuhatta elossa olevaa kohti ja että näistä kuoli keuhkotautiin 2,9 henkeä; kaupungeissa tekivät vastaavat luvut 9,4 ja 3,5 sekä maaseudulla 8,3 ja 2,8. Vuosina 1878–1897 kuolleista 15–60 ikävuosien välillä kuoli 33,6 % keuhkotautiin. Keuhkotautiin kuolleisuus oli suurin eli 43,2 % 20–25 v. ikäisten kesken, sen jälkeen suurin eli 43 % 25–30 v. ikäisten kesken, sitten 40,4 % 15–20 v. ikäisten, 39,8 % 30–35 v. ikäisten, 33,8 % 35–40 v. ikäisten, 32,9 % 40–45 v. ikäisten, 30,3 % 45–50 v. ikäisten, 26,4 % 50–55 v. ikäisten ja 22,1 % 55–60 v. ikäisten kesken. Lasten keskuudessa tekee tuberkulosi suurimmat tuhonsa 2:ena ensimäisenä ikävuotena. Professori H. Holstin tekemien laskujen mukaan kuolee tuberkulosiin alle yhden vuoden ikäisistä 28,5 tuhannesta ja toisella ikävuodellaan 26,0 tuhannesta. Toisin sanoen, keuhkotauti ottaa enimmät uhrinsa lasten ja parhaassa ijässä olevan nuorison keskuudesta.
Että asuntooloilla on suuri merkitys keuhkotautiin kuolevaisuudessa, on komitea todistanut Lontoon kaupungissa tehdyillä tilastoilla. Nämä tutkimukset käsittävät vuodet 1894–98. Kaupunki on niitä varten jaettu piireihin sen mukaan, kuinka monta prosenttia asukkaista asuu huoneissa, joissa asuu enempi kuin kaksi henkilöä. Näin todistavat tutkimukset, että sellaisessa piireissä, missä on vähemmän kuin 10 % sellaisia asukkaita, kuolee keuhkotautiin 1,11 tuhannesta elossa olevasta; missä 10–15 % sellaisia asukkaita, tekee vastaava kuolevaisuus 1,44; missä 15–20 % sellaisia asukkaita, tekee vastaava kuolevaisuus 1,61; missä 20–25 %, 1,77; missä 25–30 %, 2,09; missä 30–35 %, 2,31; ja lopuksi missä piirissä yli 35 % sellaisia asukkaita, tekee keuhkotautiin kuolevaisuus siellä 2,59 tuhatta elossa olevaa asukasta kohti.
Osottamaan, missä määrässä eri ammatit edistävät keuhkotautiin kuolevaisuutta, otettakoon tähän mietinnöstä seuraava tilastotaulu kokonaisuudessaan. Tilasto koskee 18 Suomen kaupunkia (Hamina, Heinola, Helsinki, Joensuu, Jyväskylä, Kokkola, Kotka, Loviisa, Maarianhamina, Nikolainkaupunki, Oulu, Pori, Raahe, Sortavala, Tammisaari, Tampere, Tornio ja Uusikaupunki). Vertailun vuoksi on taulussa sitäpaitsi Helsinkiä koskevat tilastot ja taas muita 17 kaupunkia koskevat tilastot esitetyt erikseen:
| Eri ammattityöntekijöistä 18 Suomen kaupungissa keuhkotautiin kuolleet. | |||||||||
| Ammatit. | 18 Suom. kaupunkia | Helsinki | Muut 17 kaupunkia | ||||||
| Kaikki kuolleet. |
Keuhkotautiin kuolleet. |
Keuhkotautiin kuollei- den prosentti. |
Kaikki kuolleet. |
Keuhkotautiin kuolleet. |
Keuhkotautiin kuollei- den prosentti. |
Kaikki kuolleet. |
Keuhkotautiin kuolleet. |
Keuhkotautiin kuollei- den prosentti. |
|
| Kirvesmiehiä | 163 | 36 | 22,1 | 120 | 24 | 20,0 | 43 | 12 | 27,9 |
| Panimo- ja polttimotyöntekijöitä | 16 | 4 | 25,0 | 7 | 3 | 42,9 | 9 | 1 | 11,1 |
| Pika- ja kuorma-ajureita | 234 | 67 | 28,6 | 128 | 41 | 32,0 | 106 | 26 | 24,5 |
| Ulkotyöntekijöitä, kätyreitä ja renkiä | 2,547 | 752 | 29,5 | 1,031 | 393 | 38,1 | 1,516 | 359 | 23,7 |
| Muurareita ja uunintekijöitä | 213 | 67 | 31,5 | 151 | 52 | 34,4 | 62 | 15 | 24,2 |
| Palvelijattaria | 258 | 92 | 35,7 | 103 | 37 | 35,9 | 155 | 55 | 35,5 |
| Puuseppiä ja sorvareita | 182 | 67 | 36,8 | 96 | 38 | 39,6 | 86 | 29 | 33,7 |
| Kelloseppiä | 32 | 12 | 37,5 | 18 | 10 | 55,6 | 14 | 2 | 14,3 |
| Lämmittäjiä ja koneenkäyttäjiä | 92 | 36 | 39,1 | 64 | 24 | 37,5 | 28 | 12 | 42,8 |
| Konetyöntekijöitä | 145 | 60 | 41,1 | 70 | 32 | 45,6 | 75 | 28 | 37,3 |
| Leipomo- ja konditoriatyöntekijöitä | 67 | 28 | 41,8 | 34 | 16 | 47,1 | 33 | 12 | 36,3 |
| Rautatienpalvelijoita | 84 | 36 | 42,9 | 54 | 21 | 38,9 | 30 | 15 | 50,0 |
| Seppiä, läkki- ja peltiseppiä | 237 | 104 | 43,9 | 146 | 71 | 48,8 | 91 | 33 | 36,4 |
| Suutareja | 308 | 138 | 44,8 | 164 | 86 | 52,4 | 144 | 52 | 36,1 |
| Hotelli- ja ravintola-apulaisia | 18 | 9 | 50,0 | 17 | 9 | 52,9 | 1 | 0 | 0,0 |
| Puoti- ja konttoriapulaisia | 271 | 136 | 50,2 | 127 | 61 | 48,0 | 144 | 75 | 52,1 |
| Kultaseppiä | 58 | 30 | 51,7 | 29 | 15 | 51,7 | 29 | 15 | 51,7 |
| Kirjansitojia | 44 | 23 | 52,3 | 27 | 16 | 59,3 | 17 | 7 | 41,2 |
| Räätäleitä | 240 | 128 | 53,9 | 125 | 70 | 56,0 | 115 | 58 | 50,1 |
| Ompelijattaria | 88 | 48 | 54,5 | 41 | 20 | 48,8 | 47 | 28 | 59,8 |
| Maalareita ja verhoilijoita | 181 | 99 | 54,7 | 118 | 73 | 61,9 | 63 | 26 | 41,3 |
| Tupakkatyöntekijöitä | 21 | 12 | 57,1 | 16 | 9 | 55,6 | 5 | 3 | 60,0 |
| Kivi- ja kirjanpainajia | 152 | 93 | 61,2 | 125 | 83 | 66,4 | 27 | 10 | 37 |
| Summa | 5,651 | 2,077 | 36,7 | 2,811 | 1,204 | 42,9 | 2,840 | 873 | 30,7 |
| Säätyhenkilöitä | 2,428 | 354 | 14,6 | 1,180 | 154 | 13,1 | 1,248 | 200 | 16,0 |
Tässä tilastossa pistää erittäin silmiin säätyhenkilöiden ja ammattityöntekijäin välillä vallitseva suuri ero keuhkotautiin kuolevaisuudessa, jonka luonnollisesti vaikuttaa jälkimäisten huonompi ravinto, kurjat asuntoolot sekä yleensä heidän kaikissa suhteissa kehnommat elinmahdollisuutensa. Mietinnössä luodaan lyhyt katsaus muutamien maiden tuberkulosiasetuksiin ja keuhkotautiparantoloihin. Ankarin laki nykyään on Norjan tuberkulosi-asetus, missä m. m. säädetään: »Jos näyttää mahdottomalta hoitaa sairasta joko hänen omassa kodissaan tai muissa yksityisasunnoissa niin ett'ei tauti pääse leviämään, tai sairas ei noudata terveydenhoitolautakunnan antamia määräyksiä, on terveydenhoitolautakunta oikeutettu vaatimaan sairaan vietäväksi sairaalaan»; tästä syntyvät kustannukset korvaa lääni- tai kaupunkikunta.
Saksassa oli vuoden 1900 alussa 33 kansanparantolaa toimessa, 11 rakenteilla ja 13 suunniteltuina. Sveitsissä alkaa olla parantola joka kantonissa. Belgiassa on kaksi rannikkoparantolaa lapsia varten, toisessa 300, toisessa 200 vuodetta. Useita sellaisia sekä rauhas-tuberkulosia että keuhko-tuberkulosia sairastavia varten on Tanskassa ja Ranskassa. Ruotsissa, Unkarissa, Itävallassa, Italiassa puuhaillaan myöskin samoja yrityksiä. — Meillä Suomessa on nykyään toimessa kolme varsinaista tuberkulosihoitolaa, nim. Takaharjun ja Nummelan keuhkotautiparantolat ja Hangon lähellä oleva kesäparantola rauhas-tuberkulosia sairastavia lapsia varten.
Asuntoolot, ammatti, elintavat ja taudit ovat komitean mielestä pääasiallisimmat tuberkulosin edistäjät. Mietinnössä kiinnitetäänkin suurta huomiota asuntohygieniaan. Asuinhuoneiden tilavuuden tulisi mietinnön mukaan tehdä vähintäin 25 kuutiometriä jokaista huoneessa asuvaa henkilöä kohti. Tästä huolimatta katsoo komitea kuitenkin asiakseen, »liiallisten vaikeuksien välttämiseksi ja jotta ei liiaksi loukattaisi totuttuja tapoja», supistaa tämän alimman rajan 12 kuutiometriin »sellaisiin huoneustoihin nähden, joita kuten työväenasuntoja käytetään ainoastaan joku aika päivästä tai öisin». Komitea näkyy siis asettuvan sille kannalle, että myöskin perheen äidit ja lapset ovat kaikki pakotetut olemaan kaiket päivät ulkona ansaitsemassa ja voivat olla kotona ainoastaan ruokailuajat ja yöt. Sanamuodosta päättäen ovat sitäpaitsi nämäkin ajat olevat komitean mielestä hyvin lyhyet, koska se sen kautta voi pudottaa asuinhuoneiden alimman tilavuuden puoleen, — komitea kannattaa siis epäsuorasti pitkiä työpäiviä, josta tärkeästä kysymyksestä ei sen paremmin lausuta koko mietinnössä halkastua sanaa. Työväenasuntoihin myönnettävien lainojen ehdoiksi ehdottaa komitea: »että rakennukset ovat rakennettavat erilleen; että huoneustot ovat toisistaan erotettavat, kullakin mikäli mahdollista oma portaansa; että asuinhuoneiden seinät ovat niin laitettavat, että ne voidaan puhdistaa (laudotetaan, rapataan ja sivellään kalkilla, maalataan öljyvärillä j. n. e.)» Siis oikein seinätkin sivellään kalkilla ja maalataan öljyvärillä!
Useissa maissa tehtyjen tutkimusten kautta on komitea huomannut, että muutamat teollisuuden haarat edistävät suuressa määrässä keuhkotautiin sairastumista. Komitea on myöskin laatinut tehtaiden isänniltä saamiensa tietojen perusteella seuraavan Suomea koskevan tilaston, vaikk'ei komitea itse ole antanut tilastolleen paljoa arvoa saamiensa numerojen valinnaisuuden vuoksi:
| Eri teollisuudenaloilla Suomessa keuhkotautiin kuolleet. | ||||||||
| Tehtaan laatu. | Tehtaiden luku. | Havainto- vuosien luku. |
Työntekijäin keskimää- räinen luku vuodessa. |
Kaikkiaan kuol- leita vuodessa. |
Keuhkotautiin kuol- leita vuodessa. |
Keuhkotautiin kuolleiden prosentti kaikista kuolleista. |
||
| Koko luku. | 1,000:sta elos- sa olevasta. |
Koko luku. | 1,000:sta elos- sa olevasta. |
|||||
| Pumpuliteollisuustehtaita | 1 | 8 | 1,236 | — | — | 14,88 | 12,04 | — |
| Kaakelitehtaita | 1 | 10 | 78 | 0,70 | 8,97 | 9,69 | 7,69 | 85,7 |
| Tupakkatehtaita | 5 | 5–19 | 984 | 10,51 | 10,68 | 4,14 | 7,35 | 68,9 |
| Sokeritehtaita | 8 | 5–18 | 364 | 2,36 | 6,48 | 1,82 | 5,00 | 77,1 |
| Kivi- ja kirjapainoja | 1 | 18 | 110 | 1,61 | 14,64 | 0,56 | 5,04 | 34,4 |
| Mekaanillisia pajoja ja tehtaita | 1 | 17 | 95 | 0,82 | 8,63 | 0,29 | 3,58 | 40,9 |
| Lasitehtaita | 7 | 7–18 | 320 | 6,38 | 19,88 | 1,19 | 3,72 | 18,7 |
| Puuhiomoja, paperitehtaita, selluloosatehtaita |
7 | 5–18 | 728 | 7,87 | 10,81 | 2,30 | 3,16 | 29,2 |
| Villakehruu- ja verkatehtaita | 5 | 3–15 | 242 | — | — | 0,70 | 2,89 | — |
| Olut-, viina- ja hiivatehtaita | 2 | 10–18 | 268 | 2,20 | 8,21 | 0,70 | 2,61 | 31,8 |
| Nahkatehtaita | 3 | 8–18 | 434 | 4,80 | 11,06 | 0,96 | 2,21 | 20,0 |
| Kivenhakkuutehtaita | 1 | 11 | 219 | 2,09 | 9,54 | 0,45 | 2,65 | 21,5 |
| Sahoja | 7 | 3–13 | 519 | 1,42 | 2,73 | 0,14 | 0,27 | 9,9 |
Komitea ehdottaa asetettavaksi tehtaisiin tavallisten ammattitarkastajain lisäksi tarkastajia, joilla on lääketieteellisiä ja hygienisia ammattitietoja. Tehtaita rakennettaessa olisi varattava jokaista työntekijää varten vähintään 12 kuutiometriä. Nykyisten asetusten mukaan tekee tämä alin määrä 8 kuutiometriä; Englannissa on se samoin 8 kuutiometriä, Saksassa 10, Belgiassa 14 kuutiometriä. Komitea on ehdottanut näin matalaa alinta määrää arvatenkin samasta syystä kuin edellä asuntohuoneisiin nähden, nim. »liiallisten vaikeuksien välttämiseksi ja jotta ei liiaksi loukattaisi totuttuja tapoja». Sellaisiin tehtaisiin, jotka ovat, niinkuin komitea sanoo, erittäin vahingollisia terveydelle, »pitäisi saada työntekijöiksi ottaa ainoastaan täysiikäisiä ja täysin terveitä henkilöitä». Siis aivan yleisesti ainoastaan: »pitäisi saada». Niin tärkeästä kysymyksestä kuin lasten ansiotyöstä yleensä ei mietinnössä puhuta mitään. »Mitä liiallisesta rasituksesta riippuviin epäkohtiin tulee» — sanoo komitea, niin ovat säännökset tästä komitean ajatuksen mukaan täysin tyydyttäviä; omasta puolestaan pyytää komitea saada ainoastaan lausua sen toivomuksen, että yötyötä mikäli mahdollista supistettaisiin». Tällä on komitea lyhyesti vastannut sellaisiin kysymyksiin, jotka esim. esiintyvät sosialidemokratisen puolueen 8-tuntista pisintä työpäivää, yötyön poistamista, 36-tuntista joka viikkosta yhtämittasta lepoaikaa ja lasten ansiotyötä koskevissa vaatimuksissa. Olot olivat vuonna 1900 komitean mielestä näissä suhteissa jotakuinkin tyydyttävät. Vaikka komitea onkin jättänyt samoin kokonaan koskettelematta palkkakysymyksen ja sen johdosta luonnollisesti myöskin tuberkulosiin nähneen itsessään perin tärkeän ravintokysymyksen, olisi kuitenkin odottanut, että se olisi käsitellyt koululasten ravintokysymystä. Onhan nimittäin koululasten terveys ja ennen kaikkea heidän tuberkulosin vastustuskykynsä riippuva ainakin yhtä paljon siitä, minkälaista ravintoa he saavat kouluaikanaan, kuin esim. kesäloman pituudesta, josta komitea kyllä on mielipiteensä lausunut. Sosialidemokratinen puolue vaatii maksutonta ylläpitoa kaikille kansakoululapsille. Ja tämä vaatimus on ennen kaikkia juuri tuberkulosin vastustamisen kannalta tärkeä, ja vielä erityisemmin silloin, kun kerran tulee yleinen koulupakko säädetyksi.
Erinäisinä toimenpiteinä keuhkotaudin vastustamiseksi ehdottaa komitea m. m.: että keuhkotautiin kuolleen jälkeen ovat hänen asuntonsa ja käyttämänsä huonekalut sekä vaatteet määrättävät puhdistettaviksi tarttumaaineen hävittämiseksi varmalla tavalla; että asuntoa, josta muutetaan, on kiellettävä missään tapauksessa toiselle käytettäväksi luovuttamasta tai vuokraamasta, ennenkuin se on asianomaisesti puhdistettu; että on kiellettävä keuhkotautisen käyttämiä vaatteita toiselle luovuttamasta tai kaupaksi pitämästä, ennenkuin ne ovat asianmukaisesti puhdistetut; että on säädettävä määräyksiä toimenpiteiksi tuberkulosin ehkäisemiseksi karjassa sekä toimenpiteiksi saastuttavain ravintoaineiden toiselle siirtämisen ja myymisen estämiseksi.
Tärkein mietinnössä ehdotetuista toimenpiteistä tuberkulosin kukistamiseksi on tuberkulosi-parantoloita koskeva ehdotus. Komitea käsittelee neljänlaisia sellaisia: rauhastuberkulosi-parantoloita, keuhkotautiparantoloita, yleisten sairaaloin keuhkotautiosastoja ja keuhkotautiasylejä eli parantumattomien keuhkotautisten turvakoteja.
Rauhastuberkulosi eli skrofulosi on lasten tauti ja tulisivat näin rauhastuberkulosi- eli skrofulosiparantolat olemaan lasten parantoloita. Vuosina 1888–1897 oli maamme yleisissä sairaaloissa ollut vuosittain hoidettavana keskimäärin 541 rauhastuberkulosi-sairasta. Kun kuitenkin lapsuudessa saatu rauhastuberkulosi on katsottava useiden vanhemmalla ijällä ilmestyvien keuhkotautitapausten alkusyyksi ja kun keuhkotautiin kuolleiden luku 15–60 ikävuosien välillä tekee vuosittain noin 4,000, on komitea laskenut hoitoa kaipaavien skrofulotisten lasten luvun maassamme vähintäin 2,000:ksi. Näin suurta tarvetta ei komitean mielestä kuitenkaan voida yhdellä kertaa tyydyttää ja ehdottaa komitea aluksi rakennettavaksi kaksi skrofulosi-parantolaa, joista toinen rakennettaisiin maan eteläosaan ja toinen pohjoisosaan. Kumpaankin sairaalaan tulisi 130 vakinaista sairasvuodetta sekä sitäpaitsi 50 vuodetta kesän ajaksi. Parantolaan otettaisiin hoidettavaksi 2–15 vuoden ikäisiä lapsia, ei kuitenkaan 13 vuotta vanhempia poikia.
Komitea on laskenut yhden tällaisen parantolan kustannuksien tekevän: rakennuskustannukset 444,000 markkaa, kalusto- ja varuskustannukset 93,000 markkaa ja vuotuiset hoitokustannukset 86,217 markkaa. Komitea ehdottaa, että kummassakin sairaalassa tulisi olemaan toinen puoli varsinaisista paikoista, s. o. 65, vapaapaikkoja, ja jälellä olevista 39 sellaista, joista maksettaisiin 60 penniä vuorokaudelta, ja 26 sellaista, joista maksettaisiin 1 markka vuorokaudelta. Näin säästyisi edellä mainitusta 87,217 markasta vuosittain 17,290 markkaa. Kesäpaikkoihin nähden on komiteassa ollut eri mieliä; osa jäsenistä on ehdottanut niitä kaikkia vapaapaikoiksi, toiset jäsenet taas että vapaapaikkojen luku olisi 50–70 % ja lopuista maksettaisiin 50 penniä vuorokaudelta. Edellä esitetyssä kulunkiarviossa ovat kesäpaikat käsitetyt vapaapaikoiksi. Komitea näyttää siis tässä tavotelleen oikeata päämäärää vaikk'ei ole tohtinut ottaa täyttä askelta. Työväki luonnollisesti vaatii kaikkia paikkoja vapaapaikoiksi, sillä köyhälistön lapset kuitenkin tulisivat tarvitsemaan suurimman osan paikoista ja olisivat siten vanhemmat vapaapaikkojen puuttuessa pakotetut alistumaan vaivashoidon armoille tai jättämään lapsensa hoidotta.
Keuhkotautiparantolat. Komitea on laskenut niihin kansankerroksiin, joista lähteneet potilaat joko eivät ensinkään tai ainoastaan vähässä määrässä voivat ottaa osaa hoitokustannuksien suorittamiseen, varsinaisen irtaimen väestön, toisen vakinaisessa palveluksessa olevat ja sellaiset maanomistajat, joilla on vähemmän kuin 25 hehtaria maata. Tilastojen mukaan oli maassamme v. 1895 irtainta väestöä 865,916 henkeä, toisen vakinaisessa palveluksessa olevia 256,195 henkeä sekä mainitunlaisia maanomistajia 92,823 eli perheineen arviolta 417,704 henkeä. Koko summa tekisi 1,539,815 henkeä. Kuten edellä on esitetty, tulisivat panntola-hoitoa käyttämään pääasiallisesti 15–60 vuotiaat. Näitä on laskettu olevan 56 % koko asukasluvusta. 1,539,815 hengestä kuuluisi näin tähän ikäluokkaan 862,396 henkeä. Ja kun keuhkotautiin kuolevaisuus tekee maassamme 2,9 henkeä tuhannelta elossa olevalta, kuolisi mainituista 862,396 hengestä keskimäärin 2,500 vuosittain keuhkotautiin. Tarpeen tyydyttämiseksi laskee komitea tarvittavan 6 kansan keuhkotauti-parantolaa, joissa kussakin olisi 100 paikkaa. Komitea ehdottaa kuitenkin aluksi ainoastaan yhden sellaisen perustamista.
Yhden sellaisen parantolan kustannukset on komitea arvioinnut seuraaviksi: rakennuskustannukset 515,000 markkaa, kalusto- ja varuskustannukset 100,000 markkaa ja vuotuiset hoitokustannukset 87,093 markkaa. Komitea ehdottaa puolia paikoista, s. o 50, vapaapaikoiksi ja jälellä olevista 18 yhden markan, 24 kahden markan ja 8 viiden markan paikoiksi vuorokaudelta. Tämä tekisi tuloja vuosittain 37,100 markkaa, jotenka vuotuinen vajaus supistuisi 49,993 markkaan. — Samoista syistä kuin skrofulosiparantoloissa olisivat keuhkotautiparantoloissakin mielestämme kaikki paikat tehtävät vapaapaikoiksi.
Yleisten sairaalain keuhkotautiosastot. Komitean ajatuksen mukaan olisivat tällaiset osastot rakennettavat pieniksi, 5 à 10 sairasta varten. Ne tulisivat olemaan varasairaaloita, joista sellaiset potilaat, joiden tauti on vasta alulla, siirrettäisiin varsinaisiin keuhkotautiparantoloihin, ja joissa taas heikompia sairaita hoideltaisiin siksi, kunnes ovat joko johonkin määrin parantuneet tai on heidän tautinsa huomattu parantumattomaksi. Ainoastaan poikkeus- tapauksissa otettaisiin niihin sellaisia sairaita, joiden tauti jo on niin pitkälle kehittynyt, ett'ei enään voi toivoa parannusta. Näiden hoitaminen on komitean mielestä kunnan ja perheen asia.
Keuhkotautiasylit. Nämä tulisivat olemaan sellaisten köyhien keuhkotautisten turvakoteja, joiden tauti on niin pitkälle kehittynyt, ett'ei ole enään suurtakaan paranemisen toivoa. Ne tarjoisivat siis toiselta puolen suojaa tällaisille onnettomille, ollen samalla toiselta puolen keinona keuhkotaudin leviämisen estämiseksi, koska niihin otettaisiin kodin keskuudesta pois sairaat siinä tilassa, jolloin tartunta-aineen leviämisestä heistä on suuri vaara. Mitään pakkoa ei kuitenkaan näihin yhtä vähän kuin parantoloihinkaan saapumisessa tulisi olla. — Kysymys sitten on, onko todellakin tämä rajattoman vapauden kanta oikea, voi eikö todellakin tulisi laatia voimakkaampia pakkomääräyksiä näin yleisen taudin, kuin tuberkulosi on, hävittämiseksi yhteiskunnan keskuudesta. Onhan veneristen eli sukupuolitautien vastustaminen jo aika ankarasti lain kautta valvottu. — Komitea arvelee, että tällaisia keuhkotautiturvakoteja olisi perustettava kunnallisiksi laitoksiksi yksityisiin kuntiin, etupäässä sellaisille paikkakunnille, missä keuhkotauti on yleisintä. Valtio avustaisi näitä turvakoteja samoin kuin nykyään sairastupia, tai suurempia sellaisia kuin nykyään kunnallisia mielisairaaloita. Edellisessä tapauksessa tulisi turvakodin johtajana olla opin käynyt sairaanhoitaja ja tulisi niissä olla myöskin lääkärinhoitoa, joskaan ei vakinaistakaan, saatavissa. Suurempien turvakotien tulisi olla lääkärin yhtämittaisen valvonnan alaisina ja sairaanhoidon muutenkin olla niissä tarkotuksenmukasemmin järjestettyä.
Mietintö päättyy seuraaviin ponsiin:
»1 :o) että, koska taipumus tuberkulosiin on suurin varhaisessa lapsuudessa, ja ehkä useimmat myöhemmällä ijällä esiintyvistä keuhkotaudin tapauksista ovat vaan lapsuudessa saadun, vaikka salassa piilleen tuberkulosin ilmauksia, ryhdytään sopiviin toimenpiteisiin lasten suojelemiseksi tuberkelitartunnalta;
»2:o) että, koska sopiva hoito näyttää paremmin vaikuttavan lapsuudessa ilmaantuvaan tuberkulosiin, ryhdytään semmoisiin toimenpiteisiin, jotka ovat omiansa edistämään salaisen tai jo ilmaantuneen tuberkulosin parantumista, jota varten erittäinkin skrofulosisanatoriumeja olisi perustettava;
»3:o) että, koska heikontunut elimistö edistää keuhkotaudin ilmestymistä, toimenpiteisiin ryhdytään koululasten liiallisen rasittumisen ehkäisemiseksi ja suurempaa huomiota omistetaan koululasten ruumiilliselle kasvatukselle;
»4:o) että toimenpiteisiin ryhdytään terveellisen ja tarkoituksenmukaisen rakennustavan käytäntöön saattamista varten ja annetaan lähempiä määräyksiä liian suuren asukasmäärän estämiseksi asunnoissa;
5:o) että, koska työ muutamilla ammatti- ja teollisuusaloilla näkyy enentävän taipumusta tuberkulosiin, maassamme lähemmin tutkittaisiin tätä asianlaitaa ja siihen vaikuttavat syyt mikäli mahdollista poistettaisiin;
»6:o) että edistettäisiin tietojen levittämistä tuberkuloosista ja suojeluskeinoista sen vastustamiseksi, koska tällainen tieto on tärkein edellytys muiden toimenpiteiden menestymiseksi;
»7:o) että annetaan asetus erinäisistä toimenpiteistä keuhkotaudin vastustamiseksi;
»8:o) että tarpeellisen hoidon hankkimiseksi tuberkulosia poteville, seuraaviin toimenpiteisiin ryhdytään:
»a) että yleisillä varoilla perustettaisiin ja ylläpidettäisiin kaksi pysyväistä skrofulosisanatoriumia, toinen meren rannalla maan eteläisessä osassa, toinen Kuopion kaupungin tienoilla,
»b) että yleisillä varoilla perustettaisiin esim. Etelä-Pohjanmaalle keuhkotautisanatoriumi, jota samoin yleisillä varoilla ylläpidettäisiin,
»c) että valtion yleisiin sairashuoneisiin perustetaan pienempiä osastoja keuhkotautisten hoitoa varten,
»d) että riittävillä raha-avuilla tehtäisiin mahdolliseksi yksityisille perustaa tuberkulosisanatoriumeja,
»e) että myöntämällä samallaisia apurahoja, kuin sairastuville ja kunnallisille mielenvikaisten sairaaloille annetaan, edistettäisiin kunnallisten keuhkotautiasylien perustamista,
»f) että tarpeen vaatiessa avustettaisiin sekä lapsia että täysi-ikäisiä varten aiottujen n. k. suvisiirtolain toimeenpanemista,
9:o) että, siihen nähden että keuhkotautisten luku, kuten (mietinnön) oheen liitetystä tilastosta näkyy, suuresti vaihtelee eri osissa maata, tämän seikan syyt lähemmin tutkittaisiin ja ryhdyttäisiin niihin toimenpiteisiin, joihin asianhaarat voivat aiheuttaa.»
Mietinnön alla ovat seuraavat nimet: A. Palmberg (professori, lääketieteen ja kirurgian tohtori), Konr. Relander (piirilääkäri), S. Parviainen (kaupungin lääkäri), Wilh. Sucksdorff (ylimäär. professori), M. Schjerfbeck (yleisten rakennusten hallituksen ensimäinen arkitehti) ja Alexander Aminoff (tilan omistaja, fil. maisteri).
Kuten esityksestä on käynyt selville, on mietinnön vaikkakin jo 6 vuotta sitten tehdyillä ehdotuksilla vielä nykyäänkin suuri aktualinen merkitys. Tähänastinen tuberkulosin vastustaminen maassamme on valtion puolelta rajottunut siihen, että on annettu perustamisapua ja vuotuista kannatusta mainituille pääasiallisesti varakkaampia kansanluokkia varten oleville Takaharjun ja Nummelan keuhkotautiparantoloille ja samoin vuotuista kannatusta mainitulle Hangon lähellä olevalle kesäparantolalle skrofulotisia lapsia varten. Tietojen levittämiseksi tuberkulosista on hallituksen puolesta toimitettu kaksi palkittua kansantajuista kirjasta. Ratkasematta on uutta täydellisempää terveydenhoitoasetusta koskeva kysymys ja samoin köyhiä keuhkotautisia ja rauhastuberkulotisia varten aijottuja parantoloita koskevat ehdotukset. Kumpaankin kysymykseen on siis syytä meidän sosialidemokratisen puolueen taholla tutustua ja meidän puolelta on erittäinkin toimitettava parantola-kysymys eduskunnassa esille.
Kun Eduard Bernstein oli julaissut huomiota herättäneen kirjansa »Sosialismin edellytykset»,[2] jossa hän asettui vastustamaan useita ennen kannattamansa jyrkän marxilaisuuden tärkeimpiä periaatteita, kirjotti Kautsky vastaukseksi marxilaisuuden puolesta yhden oivallisimpia arvostelevia teoksiaan nimeltä »Bernstein ja sosialidemokratian ohjelma».[3] Tästä jälkimäisestä kirjasta olemme jo esittäneet lukijoillemme loppuuvun (näytenumerossa ss. 17–20).[4] Seuraavassa julkaisemme osittain lyhennettynä samasta teoksesta erään toisen luvun, missä Kautsky käsittelee niitä pääkohtia, joissa marxilaisuuden taktiikka eroaa Bernsteinin ja yleensä revisionistien sekä heidän hengenheimolaistensa kannasta.
Onko köyhälistön järjestäydyttävä itsenäiseksi luokkapuolueeksi vai pitäisikö sen yhtyä muitten luokkain kanssa yhdeksi suureksi kansanvaltaiseksi puolueeksi? — Siitä kysymyksestä lähtee Kautsky ja jatkaa seuraavin sanoin:
Voisi arvella, että tämä kysymys on Saksan oloihin nähden ratkaistu tietopuolisesti jo kommunistisessa manifestissa ja käytännöllisesti Lassallen esiintymisestä saakka. Mutta se sukeltaa taas uudelleen esiin uudessa muodossa. Nyt ei tässä enää ole kysymys sosialidemokratiasta yllytysseurana, vaan ensiarvoisena valtiollisena voimatekijänä. Eikä kysymys voi enää juuri missään kuulua: onko köyhälistön jäsenten hylättävä sosialidemokratia ja liityttävä porvarillisiin kansanvaltaisiin, vaan ainoastaan: onko meidän muodostettava sosialidemokratian ohjelma ja taktiikka sellaiseksi, että se on avoinna kaikille kansanvaltaisille luokille tai kerroksille?
Luokista ja kerroksista on kysymys, ei yksilöistä. Että sosialidemokratiseen puolueeseen on jokainen tervetullut mistä luokasta hän onkaan lähtenyt, kun hän on valmis taistelemaan mukana köyhälistön luokkataistelua, se on itsestään selvää. Kysymys on siitä, onko sosialidemokratia pantava palvelemaan ei-proletaristen luokkain luokkaetujakin.
Myöntävää vastausta toivovat mitä kiihkeimmin pitkänäköisemmät ainekset porvarillisista kansanvaltaisista, sillä heidän edustamansa suunta on nopeasti menossa alaspäin ja se voi odottaa mahtavaa ylösnousemusta vain siitä, että sosialidemokratia tuolla tavalla, joskaan ei nimeltään, niin kumminkin tosiasiassa »muuttaisi karvaansa». Mutta sitä toivovat myös omassa puolueessamme monet ainekset, jotka näkevät siinä varman keinon, minkä avulla voi nopeimmin saada oman puolueen suureksi ja paljoa pikemmin kypsäksi ottamaan käsiinsä hallituksen, kuin muutoin olisi odotettavissa. Nämä ainekset kerääntyvät Bernsteinin ympärille ja todella tarjoaakin hänen kirjansa heille hyvän joukon puolustuskohtia; niin esim. kun hän arvostelee proletarisen luokkayhteistunnon sekä työläisen ja porvarin välisen luokkavastakohdan merkitykseltään vähäiseksi; samoin hänen selityksensä, että kansanvalta merkitsee periaatteessa luokkavallan häviämistä; hänen kehottelunsa varovaisuuteen sodanjulistuksissa liberalismia, porvarillista vapaamielisyyttä vastaan; samoin kuin hän pitää Englannin työväen nykyistä taktiikkaa parempana kuin chartistien taistelutapaa.
Ensiksikin käy nyt Bernsteinin esityksestä ilmi, että hän pitää vallan vähäpätöisenä luokkayhteistuntoa köyhälistön keskuudessa ja samoin luokkavastakohtaa työväen ja kapitalistien välillä. Hän selittää, »ettei nykyinen palkkatyöväestö ole kaikki samallaista, omaisuuden, perheolojen y. m. suhteen yhtä irtonaista kansanjoukkoa niinkuin kommunistisessa manifestissa ennakolta oletetaan, vaan että juuri edistyneimmissä tehdasteollisuuksissa on kokonainen sarjakunta eri asema-asteilla olevia työläisiä, joiden monien ryhmäin kesken on vain vähäsen yhteistuntoa». Tosin hän myöntää että yleensä työväenylimystön ja alempain köyhälistökerrosten kesken on jonkun verran myötätuntoisuutta, mutta sen ja taloudellisen yhteistunnon välillä on suuri erotus, mikä tulee usein näkyviin »taloudellisesta erilaistumisesta johtuvissa ja taloudellisiin etujen ristiriitoihin perustuvissa työntekijäin välisissä taisteluissa». Sellaisia on havaittavana yleensä kaikissa teollisuusmaissa ja varsinkin Englannissa. Ammattiyhdistykset kilpailevat keskenään, samoin joissakin paikoin keskitetyt ja paikallisjärjestöt sekä yksityisissä teollisuuden haaroissa teollisuus- ja ammattiliitot.
Tässä on nyt huomattava että ammattiyhdistysten kilpaileminen määrätyistä työaloista on poikkeusilmiö, jota ei tavata muualla kuin Englannissa. Mutta mitä tulee keskitettyjen ja paikallisjärjestöllisten ammattiyhdistysten, samoin kuin ammatti- ja teollisuusliittojen välisiin riitaisuuksiin, niin johtuvat ne kaikesta muusta, mutta ei yhteistunnon puutteesta tai eri teollisuushaarain työntekijäin etujen ristiriidoista. Ne taistelut, joihin Bernstein tässä viittaa, syntyvät osaksi siitä, että ollaan eri mieltä parhaimmasta järjestäytymismuodosta, osaksi pätevyysristiriidoista, mutta ei suinkaan etujen vastakkaisuudesta. Täytyy todella olla jo suuresti muitten todistusten puutteessa, jos katsoo tämän ilmiön osottavan, että yksityisten työläisryhmäin välillä »on vain vähäsen yhteistuntoa».
Että erotuksia ilmenee eri työläiskerrosten ajatustavassa, sitä en koskaan ole kieltänyt; mutta kysymys on siitä, ovatko nämä erotukset sellaisia, että ne vaikuttavat sitä yhteistä vastakohtaa vastaan, mikä erottaa kaiken työväen pääoman omistajista, ja siten hävittää proletarisen yhteistunnon tai kumminkin sitä heikontaa.
Sentapaista, väitän minä, esiintyy vain siellä, missä osa köyhälistöä on etuoikeutetussa asemassa. Mutta sellainen tapaus on aina vain poikkeus eikä mikään pysyväinen poikkeus. Pääoma itse pyrkii voittamaan ja hävittämään kaikki sivistyksen, taitavuuden ja työväen järjestäymisen etuoikeudet, ja ennemmin tai myöhemmin onnistuukin se siinä. Niitä työläisiä, jotka luulevat olevansa jotain parempaa kuin köyhälistöä, sortuu kerros toisensa jälkeen samalle asteelle kuin muutkin ja herää yhteistuntoon koko työväenjoukon kanssa. Tällaista kehityskulkua tapahtuu meidän silmäimme edessä eivätkä paikallis- ja keskusjärjestöjen riitaisuudet todista vähintäkään sitä vastaan.
Bernstein arvelee, että politisen tai sosialipolitisen »myötätunnon ja taloudellisen yhteistunnon välillä on vielä suuri erotus, jonka kova valtiollinen ja taloudellinen paino voi saattaa tuntumattomaksi, mutta joka aina sitä mukaa, kuin tuo paino poistuu, lopultakin taas tavalla tai toisella tulee näkyviin».
Niin, että proletarinen yhteistunto katoaa, kun valtiollinen ja taloudellinen paino lakkaa, sitä en minä vastusta; sehän on aiheutunutkin juuri tuosta painosta. Myönnän myös mielelläni, että siellä, missä kova valtiollinen ja taloudellinen paino sattuvat yhteen, yhteistunne säännöllisesti käy vielä voimakkaammaksi. Mutta eikö köyhälistön kova taloudellinen painaminen kapitalistiluokan puolelta ole kapitalistisen riistämisen elinehto? Ja eikö juuri siitä synny luokkavastakohta niitten kummankin välillä? — Bernsteinista näyttää köyhälistön ja pääoman välinen luokkavastakohta vähemmän jyrkältä kuin se todellisuudessa on.
Läheisessä yhteydessä tämän käsityksen kanssa on hänen väitteensä, että »demokratia (kansanvalta) merkitsee periaatteessa luokkavallan häviämistä, vaikkakaan se ei vielä merkitse tosiasiallista luokkain häviämistä».
Siis niinkuin Bernsteinkin myöntää, demokratiassa eivät vielä luokat häviä. Kun yhteiskuntatila muuten on yhtäläinen, pysyvät luokat, niiden vastakohdat ja niiden taloudelliset voimakeinot demokratiassa samoina kuin sellaisessa valtiollisessa järjestelmässä, missä valta on vähemmistön käsissä. Miksi pitäisi siis kansanvallan oleman periaatteessa samaa kuin luokkavallan häviäminen? Se merkitsee niiden luokkain valtaa, jotka ovat enemmistönä tai jotka pitävät enemmistöä taloudellisesti ja henkisesti riippuvaisena itsestään.
Varmasti on kansanvalta luokkavallan häviämisen välttämättömänä ehtona, mutta sen vuoksi, koska se on ainoa valtiollinen muoto, missä köyhälistö voi päästä luokkaherruuteen, jota sen alimpana luokkana luonnonmukaisesti on käytettävä poistaakseen kaikki luokkaerotukset. Ilman köyhälistön luokkavaltaa ei tapahdu luokkain poistamista.
Mutta Bernsteiniä pelottaa tämä luokkavalta, ja sen vuoksi hakee hän kansanvaltaisuudessa keinon, joka »periaatteessa» poistaa luokkavallan ja siten tekee köyhälistön luokkavallan tarpeettomaksi.
Hänen mielestään »ajatus yksilön sortamisesta enemmistön kautta on ehdottomasti nykyajan henkeä vastaan. Meistä tuntuu nykyään vähemmistön sortaminen enemmistön kautta epäkansanvaltaiselta. Käytännössä on osottautunut, että missä kauvemmin nykyaikaisessa valtioelämässä kansanvaltaiset laitokset ovat olleet voimassa, sitä enemmän on lisääntynyt vähemmistöjen oikeuksien arvossapitäminen ja huomioon ottaminen ja puoluetaistelut ovat menettäneet raivoisuuttaan».
Missä tällaista »käytäntöä» on nähtävänä, sitä ei hän meille sano. Ei ole pitkiä aikoja siitä, jolloin englantilaisten »nykyajan henki» »ehdottomasti» riemuitsi irlantilaisten vastustajansa kärsimistä julmimmistakin rääkkäyksistä ja jolloin nämä vastasivat tikarilla ja dynamiitilla. Tällä hetkellä tosin vallitsee Englannissa valtiollinen välirauha, mutta etteivät englantilaiset vieläkään suinkaan ehdottomasti viero vähemmistöjen tai heikompain sortamista, osottavat he siirtomaapolitiikassaan, Etelä-Afrikassa, Sudanissa ja Intiassa. Ja entä kansanvaltainen Amerikka? Ei koskaan ole se murhannut neekereitään suuremmalla nautinnonhimolla kuin nykyään, ei koskaan siellä ole lakkolaisia kevytmielisemmin ammuttu kuoliaaksi kuin nykyään, koskaan ennen eivät amerikkalaiset ole näyttäytyneet verenhimoisemmiksi ja hirmuvaltaisemmiksi vähemmistöjä kohtaan. Tai osottaako kansanvaltainen Ranska, että puoluetaistelut ovat kadottaneet raivoisuuttaan, että yksilöä pidetään suuremmassa arvossa ja että valtiollinen kehitys pukeutuu yhä lempeämpiin muotoihin? Puhumattakaan Itävallasta, Italiasta ja Saksasta.
Bernstein hylkää kammolla ajatuksen köyhälistön diktaturista. Voitaneeko preussilaisten junkkerien tapaisista aineksista, kaikista korkeammista ja alemmista roistoista, joita kerääntyy Ranskan kenraalistaabin ympärille ja muista samallaisista suoriutua täysin arvossa pitäen heidän yksilöllisyyttään, se näyttää minusta hieman kysymyksen alaiselta. Eikä mikään viittaa siihen, että vastakohdat lieventyvät ja tasottuvat. Päinvastoin. En tahdo mennä vannomaan, että köyhälistön luokkavalta välttämättä pukeutuu luokkadiktaturin muotoon. Mutta että kansanvaltaiset muodot jo riittävät tekemään köyhälistön luokkavallan tarpeettomaksi sen vapauttamisessa, sitä ei suinkaan todista tähänstinen käytäntö eikä mikään, mitä sen perusteella näyttää olevan odotettavissa.
Elköön minua käsitettäkö väärin. Mieleeni ei johtuisi kieltää ettei muuten yhtäläisten olojen vallitessa kansanvaltaisuus vapauksineen ja selvine käsityksineen eri puolueitten ja luokkain voimasuhteista pikemmin ole omansa pidättämään luokkataistelun tarpeetonta terottumista. Sen on sosialidemokratia aina myöntänyt. Mutta siitä ei ole tässä kysymys, vaan siitä, voiko kansanvaltaisuus sillä tavalla vaikuttaa taloudellisesta kehityksestä välttämättä johtuvaa luokkavastakohtain terottumista vastaan, että se tekee köyhälistön luokkavallan tarpeettomaksi. Sitä vastaan puhuu sekä teoria että käytäntö.
Kysymyksen köyhälistön diktaturista voinemme aivan rauhassa jättää tulevaisuudessa ratkaistavaksi. Siinäkään ei meidän tarvitse sitoa käsiämme. Mutta sillä on myös nykyään merkitystä sikäli kuin meidän kiinnipitämisemme köyhälistön itsenäisestä luokkajärjestöstä riippuu siitä, odotammeko luokkaherruuden kansanvallassa lakkaavan vai ei.
Vielä enemmän riippuu se meidän suhtautumisestamme liberalismiin, porvarilliseen vapaamielisyyteen.
Bernstein kehottaa meitä »olemaan hieman hillitympiä sodanjulistuksissamme 'liberalismia' vastaan. On kyllä totta, että uuden ajan suuri liberalinen liike on ensi sijassa koitunut kapitalistisen porvariston hyväksi ja että ne puolueet, jotka ristivät itsensä vapaamielisiksi, olivat taikka niistä aikaa myöten tuli pelkkiä kapitalismin suojakaarteja. Näitten puolueitten ja sosialidemokratian välillä voi luonnollisesti vallita vain vastustuskanta. Mutta mitä tulee liberalismiin maailmanhistoriallisena liikkeenä, niin on sosialismi — sen laillinen perijä, niinkuin muuten käytännössäkin on osottautunut jokaisessa periaatteellisessa kysymyksessä, jonka suhteen sosialidemokratian on ollut määrättävä kantansa. — Kansalaisvapauden turvaaminen on sosialidemokratialle aina merkinnyt enemmän kuin jonkun taloudellisen vaatimuksen toteuttaminen. Vapaan personallisuuden kehittäminen ja turvaaminen on kaikkien sosialististen säännösten päämääränä, niittenkin, jotka ulkonaisesti esiintyvät pakkomääräyksinä... V:n 1793 valtiosääntö (Ranskassa) oli ajan vapaamielisten aatteiden johdonmukainen ilmaus, ja kuinka vähän se oli taikka on sosialismin tiellä, osottaa pikaisinkin silmäys sen sisällykseen. Niinpä näkivätkin Babeuf ja hänen hengenheimolaisensa siinä oivallisen lähtökohdan kommunististen pyrintöjensä toteuttamiseen ja ottivat sen mukaan 1793:n valtiomuodon palauttamisen vaatimustensa etupäähän. Mitä myöhemmin esiintyi valtiollisen liberalismin nimessä, oli heikonnuksia ja muunnoksia... Tosiasiassa ei ole ainoatakaan vapaamielistä ajatusta, joka ei kuuluisi sosialisminkin aatevarastoon».
Täysi kunnia »taloudellisen itsevastuunalaisuuden periaatteelle», samoin »kansalaisvapaudelle» ja »vapaan personallisuuden kehittämiselle ja turvaamiselle», mutta näillä periaatteilla ja vapauksilla ei minun nähdäkseni ole liberalismin olemusta kokonaan tyhjennetty. Meidän on toki käsitettävä se samoin kuin sosialismikin, määrättynä historiallisena ilmiönä, eikä minään ajan ja tilan ulkopuolella häälyvänä vapaudenkaavana. Ainakin on se liberalismi, jota vastaan sosialismi laskettaa sodanjulistuksiaan, hyvin tosioloinen ilmiö, liberaliset puolueet, joista Bernstein itse sanoo, että ne ovat »pelkkiä kapitalismin suojakaarteja». Mutta puhtaimmassakaan muodossaan, useimpain valistusfilosofian ajattelijain ihanteena, ei liberalismi ole yhteiskunnalliselta sisällykseltään niin hiukkaakaan sosialistista, ei suoranaisesti eikä edes välillisestikään, johtopäätöksissään. Toista on kyllä liberalismin valtiollinen sisällys, kansanvaltaisuus. Se täytyy sosialismin luonnollisesti hyväksyä, mutta milloin onkaan sosialismi lähettänyt julistuksia kansanvaltaisia aatteita vastaan? Koko tuossa todistelussaan sekottaa Bernstein toisiinsa kansanvaltaisuuden ja taloudellisen vapaamielisyyden, niinkuin hänen vetoamisensa v:n 1793 valtiomuotoon ja Babeuf'iin selvästi todistaa.
Liberalismin taloudellinen sisällys vastaa kehittyneen tavaratuotannon vaatimuksia. Perusoikeus, jota se vaatii, on täysi, rajaton oikeus yksityisomaisuuteen, ei yksin kulutuksen, vaan tuotannonkin välineisiin, perusvapaus, jota se vaatii, on vapaus tuottaa ja myydä, laissez faire, laissez passer (antaa tehdä, antaa mennä). Myöskin 1793:n valtiosääntö, vaikka se syntyi alimpain kansanjoukkojen hirmuvallasta, tunnusti nämä kaksi liberalismin pääpiirrettä. Se selitti: »Omistusoikeus on jokaiselle valtion kansalaiselle kuuluva oikeus menetellä mielensä mukaan (à son gré) omaisuutensa, tulojensa, työnsä ja ahkeruutensa hedelmäin kanssa... Ei minkäänlaista työtä, maanviljelystä tai kauppaa voida valtionkansalaisilta kieltää».[5*]
Babeufkö olisi luullut löytäneensä 1793:n valtiosäännön taloudellisissa periaatteissa oivallisen lähtökohdan yhteisomistuksen toteuttamiseen? Siitä ei ollut puhettakaan.
Mutta 1793:n valtiomuoto, samalla kun se tunnusti yksityisomistuksen ja vapaan talouden, sisälsi myös kansanvaltaisen valtiojärjestyksen, joka v:n 1795:n valtiomuodossa oli jälleen syrjäytetty. Se sisälsi ennen kaikkea yleisen, yhtäläisen ja välittömän vaalioikeuden, ja sen vuoksi vaati Babeuf 1793:n valtiosäännön palauttamista, sen kansanvaltaisen sisällyksen vuoksi, huolimatta sen taloudellisesta vapaamielisyydestä eikä suinkaan tuon vapaamielisyyden takia. Vetoaminen Babeufiin ja tähän valtiosääntöön sellaisen väitteen todistamiseksi, ettei liberalismi muka ole sosialismin tiellä, että se ilmaisee yhteiskuntaperiaatteen, jonka täyttämisenä on oleva sosialismi, se on sentään liian mielivaltaista historian tosiasiain käyttämistä omiin tarkotuksiinsa.
Paljoa pahemmin kuin Babeufiä ja hänen hengenheimolaisiaan kohtelee Bernstein chartisteja ja kuitenkin olivat nämät edellisiin verrattuna vallan viattomia lapsia: edelliset yrittivät salaliiton ja kapinan kautta päästä suoraan kommunismiin, jälkimäiset vain vaativat yleistä äänioikeutta ja 10-tuntista työpäivää. Kuitenkaan eivät chartistit saa Bernsteinin silmissä armoa, sillä he tahtoivat saavuttaa päämääränsä riippumattomina »radikalisesta porvaristosta», vieläpä sitä vastustaenkin.
Hän huomauttaa, että mitä enemmän sosialidemokratia toiminnassaan tahtoo näyttää siltä, mitä se todellisuudessa on — kansanvaltaissosialistiselta uudistuspuolueelta — sitä enemmän on sillä myös toiveita saada valtiollisia uudistuksia läpiajetuksi. »Pelko on politiikassa kyllä suuri tekijä, mutta erehdytään, jos luullaan että pelkoa herättämällä saadaan kaikkea aikaan. Kun chartistiliike esiintyi kumouksellisimmillaan, ei Englannin työväki silloin saanut äänioikeuttaan, vaan silloin kuin se liittoutui radikalisen porvariston kanssa taistellakseen uudistusten puolesta. Ja jos joku väittää, että sellainen on Saksassa mahdotonta, kehotan minä häntä lukemaan, miten vielä viisitoista ja kaksikymmentä vuotta sitte vapaamielinen sanomalehdistö kirjotti ammattiyhdistysten taisteluista ja työväenlainsäädännöstä ja miten noiden puolueiden edustajat valtiopäivillä puhuivat ja äänestivät, kun oli ratkaistavana näitä asioita koskevia kysymyksiä. Hän on silloin ehkä myöntävä ettei valtiollinen taantumus suinkaan ole kuvaavin ilmiö porvarillisessa Saksassa».
On totta, etteivät chartistit saavuttaneet yleistä äänioikeutta, mutta he saavuttivat jotain muuta: 10-tuntisen työpäivän. Eikä sitäkään ole halveksittava. Mutta tahtooko Bernstein väittää, että he sen vuoksi eivät saavuttaneet äänioikeutta, koska he »esiintyivät vallankumouksellisina»? Mutta samaan aikaan, kun chartistien jälkeläiset saivat äänioikeuden, saivat sen myös Saksan ja Ranskan työläiset ja paljoa laajemmassa määrässä kuin englantilaiset, vaikka he esiintyivät hyvin vallankumouksellisina eivätkä suinkaan olleet taipuvaisia vapaamielisten porvarien liittoon.
Juuri englantilaiset ovat vähimmin sellaista väkeä, jotka antavat pelkän »esiintymisen» vaikuttaa itseensä. Englannin porvaristo ei vapaakauppa-agitationin aikoina voinut niin vähääkään loukkaantua chartistien puhetavasta ja agitationista, sillä mitä sen omaan puhetapaan ja agitationiin tuli, niin kyllä se hyvin saattoi kilpailla chartistien kanssa »vallankumouksellisessa esiintymisessä». Mutta mikä porvariston katkeroitti chartisteja vastaan, oli se seikka että nämä agiteerasivat ja järjestäytyivät itsenäisesti ja vastustaen vapaakaupan kannattajia. Sitä eivät he antaneet heille anteeksi, enempää kuin Preussin edistysmiehet Lassallelle samallaista rikosta, vaikka tämä ei yhtään »esiintynyt vallankumouksellisena».
Jos siitä, että Bernstein tuolla tavalla asettaa vastakkain kaksi tapausta, jotka eivät suinkaan välttämättä ole toistensa vastakohtia — vallankumouksellisen esiintymisen ja liittoutumisen radikalisen porvariston kanssa — näkyy selvästi, että hän edellistä vastustaessaan pääasiassa koettaa tehdä jälkimäisen mahdolliseksi. Mutta tämä liittoutuminen on mahdollinen kahdessa muodossa: ensiksi siten, että itsenäiseksi puolueeksi järjestäytynyt köyhälistö ryhtyy ajoittain yhteistoimintaan porvarillisten puolueitten kanssa määrättyjä tarkotuksia varten — jonka taktiikan jo kommunistinen manifesti selitti erityisissä oloissa välttämättömäksi — ja toiseksi siten, että proletarinen demokratia laajennetaan suureksi, kaikki kansanvaltaiset ainekset käsittäväksi kansanpuolueeksi, jollaiseksi se muodostui Englannissa chartismin hävittyä, päinvastoin kuin miten kehitys kävi mannermaalla, ja jollaista nyt juuri aletaan vaatia myös meidän puolueemme uudistussuunnan taholta.
Mikä puolustaa tällaista laajentamista? Toivo, että tuollainen suuri kansanvaltainen puolue paljoa pikemmin voi saavuttaa enemmistön kuin köyhälistö yksinään; että se tehden lopun »ahnehtimisesta» ja kaikesta muusta vallankumouksellisesta esiintymisestä tulee pikemmin halilituskypsäksi, ja että siis köyhälistö pikemmin voi saavuttaa valtaa, vaikka ei tosin koko hallitusvaltaa. Köyhälistö ei kylläkään tällä tiellä voi toteuttaa kaikkia vaatimuksiaan, sen täytyy pysyä vaatimattomana ja ottaa huomioon muutkin kansalaiset, mutta kuten tiedetään on parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla, eikä mikään toimintaohje ole huonompi kuin: kaikki tai ei mitään. Jos siis emme muuta puoluettamme palkkatyöläisten puolueesta suuren kansanjoukon puolueeksi niin tuomitsemme itsemme epämääräisiksi ajoiksi voimattomuuteen ja aivan hedelmättömään vastustukseen.
Tällaista on sosialireformistein (yhteiskuntauudistajain) todistelu. Se unohtaa että sosialidemokratia harjottaa laajaa rakentavaa toimintaa, vaikka sillä ei olekaan annettavana mitään ministerinpaikkoja. Tosin ei pelko saa kaikkea aikaan, enkä usko, että suoranainen fyysillinen sosialidemokratian pelko on vielä paljoakaan vaikuttanut. Mutta siitä huolimatta näemme, että koko sisäpolitiikkamme jo pitkät ajat kierii sosialidemokratian ympärillä. Se ei johdu pelosta, että puolueemme voisi, jollei sitä pidetä hyvällä tuulella, jonain kauniina päivänä lyödä kaikki tuhanmuruksi, vaan pelosta, että sosialidemokratia saisi jonain kauniina päivänä kerätyksi kaikki työväen joukot ympärilleen.
Köyhälistön luvun ja voiman kasvaminen ja sosialidemokratisen vaikutuksen lisääntyminen tähän köyhälistöön — muille puolueille koituva pakko ryhtyä kilpailemaan meidän puolueemme kanssa, ettei tuo yhä merkitsevämmäksi käypä voimatekijä pääsisi kokonaan lipumaan heidän käsistään, siinä ovat ne tekijät, jotka pakottavat porvarilliskansanvaltaisia puolueita yhteiskunnallisiin uudistuksiin ja jotka ovat synnyttäneet vapaamielisessä sanomalehdistössä tuon ympärikeikauksen, joka Bernsteinin mielestä niin kuvaa Saksan porvariston hyvää tahtoa.
Tällä tavalla vaikuttaa sosialidemokratia, jo aikoja ennen kuin se itse voi päästä valtaan, muuttaen porvarillis-kansanvaltaisia puolueita, joiden täytyy ottaa ainakin osa meidän puolueemme vaatimuksia omikseen, ettei työväenluokka, kansan voimakkain luokka, kokonaan luiskahtaisi heidän käsistään.
Vaikka siis sosialidemokratia pysyy puhtaana taistelevan köyhälistön luokkapuolueena, niin ei se sillä suinkaan laimiinlyö kaikkea rakentavaa toimintaa. Jos se sitävastoin muodostaisi ohjelmansa ja taktiikkansa sellaiseksi, että se voisi ottaa muitakin luokkia piiriinsä sekä taistella niiden luokkataisteluja, lamauttaisi se itse sen kautta hyökkäysvoimansa ja uhraisi yhtenäisyytensä kera myöskin yhteytensä.
Tuo uhri sitä tuskin yhtään hyödyttäisi — pelkkänä demokratisenakin puolueena olisi se yhäti puolue, jossa köyhälistö ratkaisee asiat; mutta muut luokat eivät alistu köyhälistön johtoon. Kansanvaltainen kokoomuspuolue on mahdollinen vain johdon ollessa porvarillisten käsissä. Jollei yleinen demokratia sellaisen johdon alla ole enään mahdollinen — ja se onkin kaikkialla alaspäin menossa niin silloin se vasta on oikein mahdoton, jos köyhälistö on johtavana luokkana.
Tahtoessamme päästä Venäjän vallankumouksen syitten perille, täytyy meidän tutustua Venäjän taloudelliseen, valtiolliseen ja henkiseen elämään. Täydellistä esitystä ei luonnollisesti tässä voida näistä seikoista antaa, vaan on tyydyttävä kuvaukseen vallankumouksen päätekijöistä: sivistyneestä yläluokasta, työväenluokasta ja talonpoikaisväestöstä.
Venäläisellä sivistyneellä yläluokalla ei tule ymmärtää ainoastaan korkeamman koulusivistyksen saaneita, vaan kaikkia, jotka itsetietoisesti pyrkivät vapauteen ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoisuuteen, siihen ovat siis myöskin valistuneet työväen ja talonpoikaisväestön kerrokset luettavat. Kaikille näille väestön kerroksille on ominaista se tavattoman suuri juopa, joka on olemassa toiselta puolen heidän ihanteittensa ja tarkotusperiensä sekä toisella puolen kurjien tosiolojen välillä. Edelliset ovat kehittyneet nykyaikaisen europalaisen sivistyksen vaikutuksen alaisina ja jälkimmäiset saavat selvityksensä Venäjän vanhentuneesta tuotantotavasta, joka estää kaiken taloudellisen hyvinvoinnin.
Toiselta puolen ovat juuri Venäjän kehittymätön taloudellinen elämä sekä maassa läpeensä vallitseva »talonpoikainen leima» vahvistaneet itsevaltiuden asemaa. Kaikissa maissahan itsevaltiaat pitävät talonpoikaisväestöä varmimpana tukenaan. Tämän lisäksi ovat tsaarien valtaa lisänneet kaikki uudemman tekniikan keksinnöt: rautatiet, sähkölennätinjohdot, kiväärit ja kanuunat, joiden avulla vallan keskitys itsevaltiaan käsiin on tullut niin täydelliseksi, ettei itsevaltiudella konsanaan ole ollut voimakkaampaa asemaa.
Mutta Venäjän hallituksen tuottaessa ulkomailta kanuunoita ja kiväärejä, toi sivistynyt luokka sieltä uudenaikaisia valistuneita mielipiteitä maahan. Ja nämä, jotka olivat venäläistä monta vertaa korkeamman kulturin tuotteita, joutuivat askel askeleelta tosiolojen kanssa niin auttamattomaan ristiriitaan, että niiden vaikutuksen täytyi muodostua vallankumoukselliseksi. Nykyinen asiantila näyttää niin nurjalta, ettei se paikkaamalla voisi parantua, täydellinen kumous on välttämätön. Ja sentakia ovatkin Venäjällä sivistyneet — emme puhu onnenonkija-virkamiesluokasta, — jo vuosisadan puuhanneet vallankumousta ja sitä yrittäneetkin.
Välittömästi ulkomaalaiset kulturivirtaukset ovat kohdanneet vain verrattain vähäistä osaa kansasta. Mutta venäläisen kotoperäisen kirjallisuuden kautta ovat ne vähitellen vuosikymmenien kuluessa syöpyneet yllä enemmän ja syvemmälle itse kansan ajatustapaan.
Yllämainittu suuri ristiriita ihanteitten ja tosiolojen välillä on samalla myöskin vallankumousliikkeen heikkoja kohtia. Tosiasialliset edellytykset uusien aatteiden toteuttamiselle eivät vielä läheskään ole kypsyneet. Ja tästä johtuvat ne monet vaikeudet, jotka vallankumouksella on voitettavanaan. Ja ennen kaikkea johtuu siitä ristiriitaisuutta vallankumouksellisten kesken, mikä luonnollisesti vain hidastuttaa asiain kehitystä. Sangen huomattava on tässä suhteessa se ristiriita, jossa porvarillinen ja sosialistinen vallankumouksellinen puolue ovat keskenään. Ja kuitenkin on molemmilla ensimmäinen päämäärä, itsevaltiuden kukistaminen, yhteinen. Ilman porvarillisten apua on yksinvaltiuden kukistaminen mahdotonta sosialismille. Sosialismin on sen vuoksi tuettava porvaristoa vallankumouksessa, eikä asetuttava sitä vastaan.
Näin olemme tulleet Venäjän vallankumouksellisen liikkeen tärkeimpään tekijään, köyhälistöön. Köyhälistö muodostaa suhteellisesti vähäisen osan koko Venäjän asukasluvusta, mutta sen valtiollinen merkitys oli ja on yhä vielä erinomaisen suuri.
Eri tilastollisten laskujen mukaan nousee Venäjän työmiesten lukumäärä kaikkiaan noin 3 miljoonaan, s. t. s. vähän enemmän kuin 2 % koko asukasluvusta, kun sitävastoin Saksassa esim. työväenluokka on jo noin 9–10 % koko väestöstä. Nämät vertaillut tosiseikat riittävät yksinään antamaan selvän kuvan Venäjän työväenluokan merkityksestä lukumääräänsä nähden. Sen lisäksi tulee ottaa huomioon sekin, että venäläinen työmies saksalaiseen toveriinsa verraten on sivistymättömämpi, vähemmin sekä valtiollisesti että ammatillisesti kouluutettu ja kuitenkin on hän suhteellisesti Venäjän vallankumouksen tärkein tekijä. Hänen osansa valtiollisessa elämässä on tähän aikaan kenties suurempi, kuin saksalaisen työmiehen. Venäjän työväenluokka on vielä verrattain nuori, sehän on muodostunut pääasiallisesti maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen, josta lähtein Venäjällä teollisuus on vasta huomattavasti kehittynyt. Enimmästä päästä on se talonpoikaisväestön riveistä lähtenyttä, ja vielä nytkin on niiden työmiesten lukumäärä, jotka ovat kaupungissa syntyneet ja kehityksensä saaneet, varsin vähäinen. Sentähden täytyi hyvin ymmärrettävästi kestää kauan, ennenkuin Venäjän työväestö saattoi ottaa osaa isänmaansa valtiolliseen taisteluun. Viime vuosisadan loppupuoliskolla tapahtuneessa vallankumousliikkeessä ei työväestöllä totta puhuen ollut juuri minkäänlaista osaa. Maaseudulta saapuneena ei se vielä voinut käsittää valtion hallitusmuodon ja oman yhteiskunnallisen asemansa välistä yhteyttä ja siksi taisteli se toistaiseksi ainoastaan taloudellisten parannusten puolesta. Tässä taistelussa, joka oli järjestämätön sekä huonosti johdettu, rupesi venäläiselle työmiehelle kuitenkin vähitellen selvenemään hänen oman asemansa suhde maansa valtiolliseen järjestykseen. Jokaisen lakon aikana näki hän kasakkojen ja sotilaiden hallituksen käskystä kiiruhtavan avuksi kapitalisteille, eikä koskaan työväelle. Hallitus pelkäsi nim. työmiesten voittoa taistelussa kapitalisteja vastaan, sillä jos ne kerran oppisivat taistelemaan taloudellisten etujensa puolesta, niin ne myöskin helposti oppisivat taistelemaan hallitusta itseään vastaan. Mutta hallitus sai tällä tukahduttamistaktiikallaan ainoastaan sen aikaan, että työväestö vähitellen käsitti asemansa jäävän niinkauaksi korjaamatta, kuin Venäjällä hallitsee yksinvaltius.
Erinomaisen suuri merkitys on tässä suhteessa ollut tuolla verisellä sunnuntailla, jolloin pappi Gapon koetti johtaa työläisjoukot tsaarin luokse. Raakamainen hyökkäys täysin rauhallisen kulkueen kimppuun on pirstonut työmiesten kaiken toivon saada apua hallitukselta. Tästä hetkestä lähtien oli työväenluokka voitettu sivistyneen luokan taistelun puolelle. Vuosikymmenien kuluessa jatkuneiden nagaikkataistelujen jälkeen on vallankumouksen aate löytänyt yhteiskuntaluokan, joka teki valtiollisen vapauden asian omakseen. Valtiollista taistelua eivät enään vie eteenpäin jotkut intoilevat yksilöt, vaan joukot; vallankumouksen kenraalitaapi sai yhdellä iskulla kootuksi armeijan.
Ylempänä näimme tämän armeijan olevan verrattain pienen. Ja niinkauan kun yksinvaltiudella on käytettävänään miljoona koulutettua sotilasta, on sille myöskin mahdollista aina voittaa kolme miljoonaa hajalleen joutunutta ja aseetonta työmiestä. Mutta kuinka kauan saattaa se turvautua sotamiehiin? Ainoastaan niinkauan, kuin talonpoikaisväestö pysyy uskollisena itsevaltiaalle, silla Venäjän armeijan pääjoukko on itse asiassa kokoonpantu univormuun puetuista talonpojista. Vallankumouksen menestyksen toiveet ovat mitä lähimmin kiinnitetyt talonpoikaisliikkeeseen, ja on meidän sentähden nyt tarkasteltava olosuhteita maaseudulla.
Aina viimeisiimpiin aikoihin saakka on talonpoikaisväestö ollut valtiollisesti täysin välinpitämätön ja seisonut uskollisesti yksinvaltiuden puolella. Tähän olivat vaikuttamassa talonpoikien suuri tietämättömyys ja maaorjuuden lakkauttaminen, joka varsinkin saattoi talonpojat myötätuntoisiksi itsevaltiutta kohtaan. Tilanomistajien kauan kiusaamien talonpoikien sydämissä syntyi sen johdosta syvä kiitollisuuden ja rakkauden tunne vapauttaja-tsaariansa kohtaan ja tätä samaa tunnetta vastaan raukesivat myöskin seitsemänkymmenluvun vallankumouksellisten sankarimaiset ponnistukset tyhjiin. Nämä venäläiset vallankumoukselliset eivät voineet kuvitella mielessään, etteivät talonpojat tulisi seuraamaan heitä heidän yrityksessään. Mutta ne eivät heitä seuranneet, vaan sensijaan tulivat heitä vastaan taistelukentällä.
Sen ajan jälkeen on asia kuitenkin vähän muuttunut. Ensimmäisenä tekijänä siinä suhteessa vaikutti tuo yhä laajempi kansan opetuksen leveneminen. Huolimatta kaikista vastuksista, joita virkavalta tielle asetti, on yhteiskunnallisten voimien, semstvojen etupäässä, onnistunut perustaa suhteellisesti suuri joukko kouluja, joissa nuoriso saattoi ammentaa määrättyjä tietoja. Sen kautta kävi mahdolliseksi sivistysaatteiden levittäminen. Kyläkunta oppi vähitellen tuntemaan, joskin typistetyssä muodossa, klassillisten kirjailijojen teoksia ja samanaikaisesti sen kanssa kasvoi nuoressa talonpojassa yhä vakavampi tietoisuus oinasta ihmisarvostaan. Vähitellen katosi myöskin se vanha polvi, joka maaorjuuden aikaa muistellen sokeasti totteli itsevaltiutta. Talonpojan peloittava taloudellinen tila vaikutti tässä suhteessa ratkaisevasti, sillä hänen täytyi päättää joko kuolla nälkään tai ryhtyä taisteluun olemassaolonsa puolesta ja tämä taistelu se johti hänet vapausliikkeen pyörteisiin.
Talonpojan hätä ei ole riippuvainen ainoastaan yhdestä, vaan useammasta seikasta. Itsevaltias pelkäsi kerta kaikkiaan talonpoikien valistamista, koska valistunut talonpoika on epäluotettava alamainen. Edistysryhmien harrastukset levittää sivistystä venäläiseen kylään, saivat virkavallan puolelta suurta vastustusta osakseen. Mutta sivistymätön talonpoika ei kykene panemaan toimeen kaikkein alkeellisimpiakaan parannuksia maataloudessaan, ja siksi pääsi talonpoikainen peltoviljelys kehittymään vain kaikkein vaatimattomimpien rajojen sisällä. Yleensä on se jäänyt sille kannalle, jolla se oli 50 vieläpä 100 vuotta sitten. Ja tässä talonpoilaisen maanviljelyksen alhaisessa asemassa se pääsyy juuri onkin talonpoikien julman puutteenalaiseen tilaan. Sillä, vastoin yleisesti levinnyttä mielipidettä, venäläinen talonpoika ei ensinkään kärsi sellaista maan puutetta, että hänen sentakia täytyisi nälkään kuolla. Tässä suhteessa saamme selvän vertaillessamme Venäjän talonpoikien omistamia tiluksia muiden maiden pikkuviljelijöiden tiluuksiin, jotka ovat mitä paljon pienempiä ja kuitenkaan ei viimemainituissa kuulla puhuttavankaan nälänhädästä tai mistään erinomaisesta maanpuutteesta. Väärin olisi myöskin luulta, että venäläisen talonpojan korkeampi verokuorma olisi siihen pääsyynä, miten hirvittävän suuria veroja hän itse asiassa maksaakin. Mutta miten alhaisella kannalta talonpojan peltoviljelys on, siitä saadaan tarkka kuvaus, kun verrataan keskimääräisiä vuodentuloja viljasta muiden maiden vastaaviin tuloihin. Kun Saksassa saadaan keskimäärin 77,8 puutaa desjätinaa kohden (vieläpä Belgiassa 128,5 ja Englannissa 123,4), tuottaa venäläinen maanviljelys keskimäärin ainoastaan 38,8 puutaa satoa. Tähän tulokseen on yksinomaan syynä Venäjän talonpojan laajaperäinen ryöstöviljelys. Ja tämä tällainen viljelys, joka saattaa koko valtakunnan taloudellisesti rappiotilaan, tulee jatkumaan niin kauan kun venäläinen talonpoika elää sellaisessa tietämättömyydessä, jossa hän nykyään on. Tämä tietämättömyys taas on riippuvainen hänen olemassaolostaan huolehtineesta itsevaltiudesta, jonka poistaminen siis on ehtona talonpoikien tilan parantumiselle. Siinä juuri piilee voiton ja vapauden pantti.
Mutta yhä edelleen on tämä tietämättömyys tosiasia, jota ei niinkään pian voida sivuuttaa. Kukaan ei kykene antamaan talonpojalle lyhyessä ajassa välttämättömiäkään tietoja maanviljelyksessä, siten hänen tilaansa parantaakseen. Sillä talonpoika tahtoo jo tänään leipää ja taas leipää ja jos tahdottaisiin hänelle sensijaan antaa hyvä kirja, olisi se hänelle samanarvoinen, kuin kivi nälkäiselle. Nälkäänäkevä talonpoika ei voi oppia ja kun hän ei myöskään tahdo kuolla, niin taistelee hän sen keinon puolesta, jonka hän varmaan tietää voivan itseään hyödyttää: peltonsa laajentamisen puolesta. Sillä kuinka tietämätön venäläinen talonpoika lieneekään, ymmärtää hän kuitenkin varsin hyvin, että kun hän yhden desjätinan maa-alasta saa 38 puutaa viljaa, niin saa hän silloin kahden desjätinan alalta kaksi sen vertaa ja niin pyrkii hän vain omistamaan enemmän maata. Kahden vuosikymmenen kuluessa on se ollut ainoa unelma, josta venäläinen talonpoika on uneksinut. Venäjän agraarikysymys muuttuu juuri nykyjään maakysymykseksi.
Oikeastaan se oli sitä jo aikaisemminkin. Jo maaorjuuden lakkauttamisen aikana v. 1861, oli juuri se kaikkein polttavin kysymys, kuinka paljon silloin vapaaksi päässyt talonpoika saattoi omistaa maata. Suurtilalliset vastustivat niin suuren maa-alan antamista talonpojalle, jotta sen tulot riittäisivät hänen jokapäiväisiin tarpeihinsa. He sanoivat aivan suoraan, etteivät he siinä tapauksessa tulisi saamaan mitään tai ainoastaan kalliimpia työvoimia, sillä silloin ei ollut olemassa mitään erityistä maalaistyöväestöä ja vielä nykyäänkin löytyy sitä ainoastaan hyvin harvoissa paikoissa. Talonpojat tai heidän poikansa, joiden voimia ei talonpoikaisessa maataloudessa tarvita, toimittavat enimmästä päästä suurtilojen maatyöt. Suurtilallisten vastarinta ei olutkaan turha, sillä tuloksena siitä oli, ettei venäläinen talonpoika ollenkaan saanut niin paljon maata, kuin hän olisi tarvinnut sen viljelyksellä yksinomaan toimeentullakseen. Siten varusti lainsäätäjä suurtilalliset työmiehillä. Tilanomistaja piti myöskin usein edullisempana vuokrata maansa talonpojille, joiden nälänhätä oli niin suuri, että he olivat valmiit suorittamaan raskaimpiakin vuokramaksuja. Kuinka suuri tämä puute on, osoittaa sekin seikka, että vuokra saattoi nousta 49 markkaankin desjätinalta ja että sellaisissakin olosuhteissa ei vähemmän kuin 37 miljoonaa desjätinaa s. t. s. enemmän kuin kolmas osa koko yksityisestä maaosuudesta, on vuokramaana talonpoikien käsissä. Vapaudessaan sai talonpoika keskimäärin 4,8 desjätinaa kutakin perheen miesjäsentä kohti; mikä määrä jo silloinkin oli vähänpuoleinen. Mutta maaorjuuden lakkauttamisesta on kulunut 45 vuotta, ja tällä ajalla on talonpoikaisväestö kasvanut 50 miljoonasta 86 miljoonaan s. o. noin 72 %. Talonpoikainen miesväestö lisääntyi silloin 23:sta enemmän kuin 43:een miljoonaan, siis enemmän kum 86 %. Mutta talonpoikien maanomistus suureni sillä ajalla ainoastaan 20 miljoonaa desjätinaa, mikä tekee noin 16 % sen alkuperäisesti omistamasta maasta. Keskimääräinen maanomistus miestä kohti on vuodesta 1861, jolloin se oli 4,8 desjätinaa vähentynyt 2,6 desjätinaa s. o. puoleen entisestään, ja jo 4,8 desjätinaa oli riittämätön! Tuo melkein vuosittain palaava nälänhätä puhuu tässä suhteessa kauheata, mutta selvää kieltään.
Voidaanko tätä talonpoikaishätää auttaa! Kaikista olojen tuntijoista näyttää epäilemättömältä, ettei se voi millään muulla keinolla tapahtua, kuin talonpoikien peltoja suurentamalla. Olemme nähneet, ettei peltoviljelyksen teknillisestä kohottamisestä nykyhetkenä voi olla puhettakaan. Samoin on mahdotonta auttaa talonpoikia muillakaan keinoilla, joista konservatiiviset politikoitsijat puhuvat. Kuullaan puhuttavan useastikin Siperiaan muutosta, ja on tämä kohta monissa oikeistopuolueiden agraariohjelmissa. Vuosikausia sitten kiinnitettiin siihen suurta toivoa, mutta pian nähtiin, ettei sen kautta voitaisi mitään saavuttaa. Siitä on paraimpana todistuksena se muuttamisliike, mikä jo tähän saakka on tapahtunut. Talonpoikien vapauttamisen jälkeen ei hallitus ole ainoastaan ollut suosimatta sinne muuttamista, vaan myöskin kaikin tavoin on koettanut sitä estää. Se teki sen hankkiakseen tilanomistajille välttämättömiä, halpoja työvoimia. Mutta kaikista esteistä huolimatta kasvoi muuttamisliike yhä voimakkaammaksi. Kahdeksankymmenluvulla muutti Siperiaan vuosittain 25,000–50,000 talonpoikaa; yhdeksänkymmenluvun alussa nousi tämä luku jo 80,000–90,000. Kun suuri Siperian rata valmistui, kävi muuttaminen huomattavassa määrässä helpommaksi. Vuonna 1893 muutti hallitus kantaansa siirtolaisuuspolitiikkaan nähden talonpojille suosiollisemmaksi. Tämä seikka herätti toivoa muuttamisen entisestään laajenemiseen, ja alussa näyttikin asianlaita niin olevan. Vuonna 1895 matkusti Siperiaan jo enemmän kuin 120,000, vuonna 1896 enemmän kuin 180,000. Mutta silloin seisahtui liike ja meni lukumäärässä nopeasti taaksepäin. V:sina 1898–1900 muutti vuosittain 150,000–190,000 ja v:sina 1901–1903 ainoastaan 70,000–90,000. Miten on tämä selitettävissä? Ei suinkaan hädän väheneminen siihen ollut syynä. Se voi siis ainoastaan olla yhteydessä elinehtojen huonontumisen kanssa Siperiassa. Tämä seikka taas tulee todistetuksi takaisinmuuton kautta. On nim. todistettu, että verrattain suurempi prosentti Siperiaan muuttajista palaa takaisin. Kahdeksankymmenluvulla ja yhdeksänkymmenluvun alussa palasi vuosittain noin 3–4 % muuttajista takaisin; v:sina 1894–98 oli niiden luku jo 13,8 %, ja v:sina 1899–1903 18,8 %. Tämä takaisin palaaminen maasta muuttamisen vähentymisen yhteydessä todistaa sangen selvästi, ettei Siperiaan muutto voi talonpoikaishätää lieventää. Siten on myöskin laita suunnitelmien, joiden kautta tahdotaan johtaa liikaväestö maaseudulta teollisuuden palvelukseen. Venäjän teollisuus on voinut pysyä pystyssä tähän saakka ainoastaan valtion tukemana sekä sen kautta, että se on valmistanut tuotteita talonpoikaismarkkinoille, ulkomaista menekkiä, kuten tunnettu, sillä ei ole. Mutta Venäjän talonpojat eivät ole enää ostokykyisiä ja valtio on käyttänyt rahansa kokonaan toisiin tarkoituksiin. Siitä seuraa, ettei tämäkään keino voi tuottaa minkäänlaista helpoitusta talonpojille. Yhä uudelleen tulemme siihen johtopäätökseen, että ainoastaan peltomaiden suurentaminen voi tässä auttaa ja sen kautta joudumme Venäjän agraarikysymyksen monimutkaisimpaan kohtaan, johdumme kysymykseen, mistä ne välttämättömät lisämaat saadaan. Tämä kohta ei ole ainoastaan agraaripoliitillisesti tärkeä, vaan se valaisee ylipäänsä koko Venäjän talonpoikaisliikettä, sen toiveita ja menestymisen ehtoja.
Venäjän maanjakotilasto antaa meille seuraavan kuvan. Euroopanpuoleisen Venäjän 44 kuvernementissa on viljelysmaan yhteisala 382 miljoonaa desjätinaa. Siitä kuuluu kruunulle ja apanaasimaihin 151 miljoonaa, talonpojille 145, yksityisille suurtilallisille 76, kirkkojen ja luostarien ynnä muiden laitosten alueisiin noin 10 miljoonaa desjätinaa. Siten omistaa kruunu ja keisarihuone suurimman osan maata. Tuntuu siltä kuin tulisi maan puutteessa olevan talonpoikaisväestön luoda ensi sijassa katseensa hallitukseen maanomistajana. Jos asianlaita todellisuudessa niin olisi, voisi siitä koitua vapausliikkeelle erinomainen etu, sillä silloin yhtyisi yhteiskunnallinen taistelu valtiolliseen. Valtiollisen valistuksen levittäminen tulisi äärettömän paljon helpommaksi ja nopeammaksi, kuin nykyään. Valitettavasti ei asianlaita kuitenkaan ole sellainen. Sillä niistä 151 miljnonasta desjätinasta, jotka kruunulle ja apanaasimaihin kuuluvat, tulee 111 miljoonaa desjätinaa pohjoiskuvernementtien osalle, joissa väestö ainoastaan omistaa noin 2 miljoonaa ja joissa maanviljelys on melkein mahdotonta. Ja jälellä olevat 40 miljoonaa ovat pääasiassa metsiä, joiden hävittäminen kansantaloudellisesti katsoen on luvatonta. Ainoastaan pienempi osa näistä maa-alueista on viljelyskelpoista, ja on se jo enimmästä päästä vuokrattu talonpojille. Tästä on seurauksena, että jos talonpoikien peltoviljelyksen laajentaminen ylipäänsä on mahdollista, saattaa se tapahtua ainoastaan suurtilallisten kustannuksella. Tästä käy myös selville, että talonpojan yhdeiskunnallistaloudellisena vihamiehenä ei ole hallitus vaan suurtilallis-luokka. Siitä selviytyy myöskin tähänastinen vaikeus voittaa talonpoikia vapaudentaistelun puolelle, joka yksinomaan on suunnattu itsevaltiutta ja valtiomuotoa vastaan. Mutta samalta taholta on hallituskin saanut paljon työtä aseman selvittämiseksi. Nuo kauheat rauhoitusretkikunnat, jokaisen vapausliikkeen veriin tukahuttaminen on avannut talonpoikien silmät, ja eritoten vaikutti tähän suuntaan tuo hallituksen tunnettu selitys duuman suunnitelmaan nähden yksityismaa-omaisuuden pakkoluovutuksesta.
Tämä selitys duuman vaatimusten yhdeydessä on vaikuttanut suuresti valtiollisen valistuksen suhteen. Talonpoika huomasi, etteivät suurtilalliset tahtoneet kieltäytyä luovuttamasta hänelle maata, vaan itse hallitus. Ministerien puheita pakkoluovutusta vastaan luettiin kaikissa kylissä ja niiltä ei puuttunut vaikutusta. Miten paljon valistus jo onkaan edistynyt, on siinä vielä kuitenkin toivomisen varaa. Joka tapauksessa on sentään varmaa, että juttu maan pakkoluovuttamisesta on jo pantu alulle, ja tästä lähtien vaatii talonpoika täysin itsetietoisena ei ainoastaan maata, vaan myöskin vapautta. Tämä taas tulee mitä suurimmassa määrin edistämään vapaustaistelua, jota parhain osa Venäjän kansaa jo vuosisadan on käynyt
(Sozialistische Monatshefte).
Roman Strelzow.
Eduard Wilden mukaan.
Itämerenmaakuntain aatelisto, tuo häikäilemättömäin sortajain ja nylkijäin järjestö, on aina asettunut mitä jyrkimmin vastustavalle kannalle kun on tullut kysymys noiden kahden sorretun kansanheimon, virolaisten tai lättiläisten aineellisesta tai henkisestä kohottamisesta. Ja viimeaikoina, kun heidän on täytynyt myöntyä jonkinlaisiin lieventäviin pikkuparannuksiin on se tapahtunut siksi, että heitä on pakotettu joko ylhäältä tai alhaalta, tai on sitte maan yleinen taloudellinen asema nuo pikkukorjaukset aiheuttanut Itämerenmaakuntain feodaaliaateli, huolimatta kaikista kerskailuistaan ja »sivistyksestään», katseli mitä suurimmalla vihalla kaikkia toimenpiteitä, joiden kautta talonpoikaisväestöä jonkunkaan verran suojeltaisi mielivallalta. Tämä on se punanen lanka, joka läpi koko Itämerenmaakuntain agraarihistorian on huomattavissa, mutta joka etenkin Virossa on mitä silmiinpistävin. Sillä Viron aateli, jonka omistama maa on vähemmän hedelmällistä ja harvempaan asuttua, voittaa ryöstönhimossa ja raakamaisessa itsekkäisyydessä kuurin- ja liivinmaalaiset kuuluisat virkaveljensäkin.
Ei Itämerenmaakuntain aateli ole mitään niin pelännyt, kuin toiselta puolen hallituksen sekaantumista maan lainsäädäntöön ja toiselta puolen levottomuuksien puhkeamista epätoivoon saatettujen talonpoikain keskuudessa. Tämä kahdenpuoleinen pelko on ollut kiihotuksena reformeihinkin — tosin ainoastaan näennäisiin. Sillä venäläinen virkavalta ei ole aina ollut ehdottoman suopea Itämerenmaakuntain aatelille, koska hallitukselle ei ole suinkaan ollut eduksi, että luonnostaan rauhalliset talonpojat kiihottuvat aateliston vääryyksien tähden, ja tulevat kapinallisiksi ja tyytymättömiksi.
Kahdeksannentoistavuosisadan loppupuolella osottaa Viron aateli miltei hullunkurista reformi-intoa (tunnettuahan on että Virolla on oma autonomia, itsehallinto, ja aatelistolla siinä ehdottomasti määräävä sananvalta). Vuoden 1795 maapäivillä asettivat aateliset talonpojille jonkinlaisen korkeimman veroja rasitusmäärän — tietystikin juuri niin korkean, ettei se herrojen omia etuja loukannut — maaorjille myönnettiin oikeus hankkia itselleen omaisuutta, ruumiinrangaistuksen korkeinta määrää hieman alennettiin (tietystikään ei kielletty sensijaan lyömästä lujemmin) ja — ainakin paperilla — rajotettiin aateliston oikeutta käydä kauppaa maaorjilla. Mutta tämä kaikki oli seurauksena keisarinna Katharinan nimenomaisesta tahdosta, kun tämän oli tarvinnut ulkomailla hävetä sitä, »että virolainen aatelismies vaihtaa ihmisiä hevosiin ja koiriin, ruoskii talonpoikansa kuoliaaksi ja ajaa heitä viljellyksiltään, tehden nämä itselleen metsästysmaiksi». Muutamia vuosia myöhemmin osotti tuo vapaamielisyyteen taipuva itsevaltias Aleksanteri I neuvonantajmeen tyytymättömyyttä virolaisten ryöstöritarien petomaisuuden ja raakuuden johdosta maaorjiaan kohtaan. Tämä ilmotettiin virolaisen aatelisten päämiehelle von Bergille ja heti riensi tämä ihmisystävällinen mies reformiehdotuksineen maapäiville, huomauttaen rakkaille säätytovereilleen ehdotuksensa tueksi m. m. sitä, että Venäjän hallitus mahdollisesti tulee puuttumaan asiaan ja kenties vähentämään Viron aatelin etuoikeuksia, ellei joitakuita reformeja nyt hyväksytä. Niin syntyi vuoden 1802 maatalousreformi. Mutta se oli kuolleena syntynyt. Sillä siksi läpikuultavia olivat aateliston tekemät pykälät, että heidän täytyi ryhtyä niitä heti uusimaan, koska Venäjän hallitus muuten olisi sekottanut sormensa peliin. Tämä parannettu painos ilmestyi v. 1805 tuolla prameilevalla ja valheellisella nimellä: »Viron Talonpoikaislaki, aateliston vaatima ja hänen korkean ja armollisen majesteettinsa keisarin hyväksymä». Täten oli Viron aateli saanut vältetyksi sen vaaran, että Venäjän hallitus sekaantuisi verrattain kovakourasella tavalla maan sisäisiin asioihin, sillä Pietarissa oli tosiaankin jo ollut puhetta siitä, että Vironmaatakin varten asetettaisi erityinen valtion »komisioni» joka ottaisi käsiinsä maan sisäisen hallinnon ja jonkun verran järjestäisi m. m. maanomistussuhteita. Tämän kaiken esti viekas virolainen aateli »vaatimallaan» talonpoikaislailla. Eikä pietarilaisia hoviherroja ollut ollenkan vaikea vetää nenästä, sillä eivät he tunteneet Vironmaan oloja, eikä sitä tyytymättömyyttä, mikä talonpojissa oli niin yleinen.
Mutta entäs tuon aateliston »suuri sivistys», sen »ihanat kulturiharrastukset» sen »jalot pyrkimykset» ja »vapaaehtonen vallasta luopuminen maaorjain hyväksi», huudahtaa varmaankin lukija.
Oh, maaorjain hyväksi ja vapaaehtosesti! Katsokaammepa hiukan tarkemmin.
Vanha viljelystapa, tylsämielisine, ainoastaan ruoskaa tottelevine maaorjineen, vanhentuneine työkaluineen, oli aikansa elänyt. Ryöstöviljelyksellä, jota kaiken hyvän päälliseksi oli ilman minkäänlaista suunnitelmaa harjotettu, oli maa siihen määrään köyhdytetty, että sen oli yhä suurenevaa verotaakkaa mahdoton kantaa. Uusi, vapaampi viljelystapa, jonka maaorjain osittainen vapauttaminen näytti aiheuttavan, tuntui siis taloudellisestikin edullisemmalta. Sen lisäksi uhkasi aatelistoa hallinnolliset toimenpiteet. Oliko siis kumma, jos aatelisto myönsikin maaorjille oikeuden hankkia omaisuutta ja luopui oikeudestaan vaihtaa talonpoika koiraan tai hevoskoniin tai 20:neen hopearuplaan.
Mutta menipä Viron aatelisto vielä pitemmällekin, ja hyvällä syyllä. Taas ahdisteltiin Pietarista. Venäjän hallitus kun huomasi, että maahan ei tullutkan rauhalliset, tyytyväiset olot vuoden 1805 »reformin» johdosta, tahtoi se asettaa jonkinlaisen tarkastuskomisionin tutkimaan maan oloja, ja toimittamaan eräänlaisen tilojen arvioimisen. Tämä toimenpide pelotti herroja kauheasti, sillä täten olisi hallitukselle paljastunut asioitten todellinen tila maassa — ja niinpä ehdotti aatelisto v. 1811 hallitukselle talonpoikain täydellistä vapauttamista. Tietystikin pidätti se itselleen tämän uuden lain tarkemman määrittelemisen, järjestämisen ja käytäntöön sovittamisen ja ymmärsi tosiaankin kerrassaan mestarillisesti laatia tämän lain sellaseksi, että se toisella kädellä otti sen, mitä se toisella antoi, että se ei ainoastaan ollut vapauttamatta talonpoikia, vaan vieläpä orjuutti nämä yhä entistä enemmän, asetti heidät yhä riippuvampaan suhteeseen herroistaan. Tämä »vapaus» tuli laiksi v. 1816.
Tämä talonpoikain vapauttaminen oli kurjaa ilveilyä. Talonpojille ei suinkaan myönnetty vapautta, ainoastaan joku vapauden varjo; orjuutta ei poistettu, sitä alettiin vaan kutsua toisella nimellä. Kun talonpojat vapautettiin ilman että heille annettiin samalla maata, menetti kartanonomistaja tietystikin oikeutensa myydä heitä muuten, paitsi yhdessä maan kanssa. Se oikeus heille jäi. Mutta koska maa ilman työvoimaa oli miltei arvoton, täytyi ostajan ennenkaikkea saada myyjältä oikeus, käyttää ostamansa maapalstan piirissä asuvain työläisten työvoimaa hyväkseen. Mutta aatelistolle oli tästä kaikesta vaan hyötyä, sillä sen ei tarvinnut millään tavalla enää huolehtia talonpojan elatuksesta ja toimeentulosta: ei tarvinnut enää estää katovuosina talonpoikia nälkäänkuolemasta, ei tukea taloudellisten vaurioiden sattuessa ei vastata talonpoikain henkilökohtasista veroista y. m.
Kun koko maa joutui aateliston yksityisomaisuudeksi, eikä talonpoika voinut elää ilman maata, niin ymmärtää hyvin, mikä merkitys »vapaalla vuokrasopimuksella» oli kummankin sopimuksentekijän suhteen. Aatelismies saneli vuokraehdot, talonpoika oli pakotettu niihin suostumaan. Talonpojalla ei ollut mitään keinoa, minkä avulla hän olisi voinut saada suotuisamman vuokrasopimuksen, kuin minkä tilanomistaja näki hyväksi hänelle antaa. Aatelismiehen, joka oli ainoa maanomistaja ei tarvinnut ensinkän pelätä sitä, että olisi jäänyt ilman vuokraajia, sillä vaikka talonpoika muutti johonkin toiseenkin kuntaan läänissään, niin aivan samallaiset vuokraehdot oli hänellä sielläkin tarjona. Tie kaupunkiin oli häneltä suljettu; hänen ei sallittu sinne asettua, ei hankkia siellä omaisuutta, ei ottaa vastaan mitään tointa tai palvelusta — eikä vuokrata kaupungin maata. Hänen aatelinen hyväntekijänsä piti häntä rautasilla kahleilla maahan sidottuna ja imi siellä hänen sydänverensä.
Virolaiselle talonpojalle alkoi kauhea aika. Asemansa oli, jos mahdollista, vielä kurjempi kun maaorjuuden päivinä. »Vapaudessaan» muisteli hän nyt maaorjuutta jonkinlaisena helppona, suruttomana aikana. Aatelinen nylkijä pakotti talonpojan hyväksymään sellasia vuokrasopimuksia, joiden alle tämä suorastaan nääntyi. Talonpojan ruokana oli nyt vaan leseistä tehty leipä ja vesi; karjansa, jota hän talven oli kattonsa oljilla ruokkinut, täytyi hänen kantamalla viedä keväällä navetasta ulos. Ruoskiminen oli vielä voimassa, ja sitä käytettiin pienimmistäkin rikoksista ilman sääliä. Tuomiovalta oli yksinomaan aateliston käsissä — kartanon herra oli samalla tuomari, yleinen syyttäjä ja pyöveli. Jos talonpoika nosti kanteen aatelisherraa vastaan, täytyi hänen tyytyä ei yksin siihen, että valituksensa, niin oikeutettu kun olikin, jäi ilman seurauksia, vaan vieläpä siihenkin, että sai tuntuvan rangastuksen uhkarohkeudestaan.
Kerron kuvaavan esimerkin siitä, mitä virolaisen talonpojan, niin kutsutun kuusipäiväisen verotalon isännän tulee suorittaa herrastalolle veroa sekä luonnossa että rahassa noin 18 tynnyrinalan suuruisesta keskinkertaisesta peltomaasta.
Hänen on tehtävä vuosi läpeensä kuusi jalka- ja kuusi hevospäivää viikossa, omillä eväillään ja työkaluillaan. Oli vielä muutamia erityisiä töitä, kuten kylvö, äestys, lannanajo, niitto, ohran leikkuu, lampaitten keritseminen, pellavain lihtaaminen y. m. s. jolloin veromiehen täytyi lähettää kaksi jopa kolmekin apuihmistä joko hevosen kanssa tai ilman. Koko vuonna tuli hänen osalleen noin 300 hevospäivää ja vähintäin 350 jalkapäivää — kaikkiaan siis 650 työpäivää — ja auringon noususta sen laskuun saakka.
Hovin rouvalle oli verotalon emännän tuotava kotitöitä, nom 300 naulaa ruokottuja pellavia, 8 naulaa kehrättävä pieniksi kuteiksi, seka kudottava se kankaaksi tai sen sijasta 20 naulaa villoja; kartata, kehrätä ja kutoa ne.
Luonnossa maksoi vuokraaja kartanoon: joka toisen tynnyrin rukiita, kauroja ja ohria, joka 40:nen leiviskän heiniä ja olkia; sekä 5 syltä halkoja, 1 lampaan, 2 hanhea, 2 kanaa, 30 munaa, säkkiä, lankaa j. n. e. Hollikyytiä varten, josta ei suinkaan talonpoika koskaan hyötynyt, täytyi hänen viedä 5 kappaa kauroja ja 8 leiviskää heiniä.
Sen lisäksi tulee vielä kirkollismaksut: pastorille kymmenykset joka viljasta, kuorma puita, sama heiniä, 1 naula pellavia, 1 kana j. n. e. lukkarille samoin, vaikkakin suhteellisesti vähemmän.
Tavallisesti ei talonpojat sitte enää voineetkaan suorittaa kruunulle tulevaa rahaveroa, 2–3 mk hengeltä; sen suoritti tavallisesti kartanon herra, ja otti siitä vaan — 38 työpäivää! (Ei ole painovirhe.)
Mutta paljoa kurjempi oli vielä tilattoman köyhälistön n. k. »irtolaisten» asema. Jos renkipojalla ja piikalikalla oli katto päänsä päällä, ruokaa ja vaatekerta, tunsi hän olevansa turvattu. Irtolaisen sitävastoin täytyi, ja täytyy vieläkin taistella loppumattomasti toivottoman, surullisen olemassaolonsa puolesta. Häntä ahdistetaan kahdelta taholta — kartanon herra siitä, että hengittää tämän ilmaa, ja vuokratilallinen siitä, että elää tämän majoissa ja veromaan päällä. Hänen täytyy suorittaa kartanoon maksuja ja päivätöitä, huolimatta siitä, että talonpoika, jonka luona hän asuu, suorittaa kartanoon täyden veron tilastaan, ja hänen täytyy talonpojalle vielä erittäin maksaa asunnostaan tai perunamaastaan. Kukaan ei suinkaan sure sitä, mistä hän tälläisen työveron rasittamana saa toimeentulon itselleen ja perheelleen.
Tällasia oloja kesti viime vuosisadan 60-luvulle asti ja niitä kestää yhä vieläkin.
Ei siis ihme, että Virossa v. 1858 vihdoinkin puhkesi talonpoikaislevottomuuksia. Aateliset olivat antaneet sortamilleen talonpojille uuden lain — taas oli aiheena ollut ylhäältäpäin tullut pakotus. Talonpoikain maa piti tämän lain mukaan arvioitaman ja sen johdosta annettaman heille verohuojennusta jonkinlaisten »apupäiväin» suorittamisessa.
Uusi laki oli kovin sekava, ja sitä tulkittiin vielä huonommin, eikä siis voinut täyttää talonpoikain toivomuksia. Sen mukaan olisivat he saaneet helpotusta miltei rasittavimmasta verostaan nim. »apupäivien» suorittamisesta, mutta vasta kaikkien talonpoikaistilusten uusitun arvioimisen jälkeen, siis noin 30–40 vuoden päästä. Talonpojat huomasivat herrojen kujeet, ja harmi puhkesi ilmoille.
He käyttäytyivät hyvin maltillisesti. Harrien piirin muutamissa kunnissa ryhdyttiin »apupäivätyö»-lakkoihin. Kartanonherra kutsui heti sotaväkeä, ja selitti tuon aivan viattoman liikkeen kapinaksi — hallitusta vastaan. Pelkuri tyranni kosti kauheasti. Talonpoikia ruoskittiin laumoittain. Ainoastaan yhdellä paikkakunnalla nim. Machtersin piirissä tekivät talonpojat aseellista väkivaltaa. Machtersin talonpojat eivät antaneet sovinnolla piestä itseänsä, ja kutsuivat naapuripitäjiä avukseen. Yhdistetyin voimin ajettiin sotaväki pakoon, tapettiin johtajat, ryöstettiin ja poltettiin Machtersin kartano. Sotaoikeus tuomitsi ensin kapinoitsijat kuolemaan, mutta armahti sitten, ja määräsi juoksemaan kujanjuoksua ja saamaan tuhannen lyöntiä; ketkä eivät siinä kuolleet, tuomittiin pakkotyöhön, tai elinkaudekseen Siperiaan. Vähän aikaa tämän jälkeen tulivat muutamien kuntain lampuodit (kartanonherrainsa käskystä) Räävelin linnaan kaikessa alamaisuudessa saamaan kuvernööriltä selitystä uuden lain suhteen. Sotaväki piiritti heidät kohta, ja eräällä torilla pakotettiin heidät kujanjuoksuun ja hakattiin melkein kuoliaaksi. Virkaatekevä kuvernööri ja hänen apulaisensa olivat virolaisia aatelisiniehiä.
Vuoden 1858 agrarilakia on korjailtu ja paranneltu aikojen kuluessa ja on se nytkin vielä voimassa.
V. 1868 muutettiin verot paljaaksi rahaveroksi. Sekin tapahtui vaan paperilla, sillä kyllä luonnontuotteissa vieläkin veroa suoritetaan ja ainakin irtolaiset suorittavat nytkin vielä työpäiväveroja.
Muuttovapauden astuttua voimaan alussa 60-lukua, alkoi tavattoman vilkas siirtolaisliike Samaraan, Krimiin ja myöhemmin Kaukasiaan. Aatelisto koetti tätä estää kaikilla keinoilla, vallankin pieksemisellä, vaikkakin heillä vuokraajia ja halpaa työvoimaa oli yllinkyllin, ja on vieläkin. Sillä Viron maalaisköyhälistön luku on sangen suuri, 70–80 % maan koko väestöstä.
Veroilla köyhdytetty lampuoti voi vasta uhrausta kysyvien säästöjen jälkeen ajatella oman tilan hankkimista. Hänellä on sangen vähän käteistä rahaa, joten jää velkaa, ja nyt nääntyy hän korkeakorkosen velkataakaan alla. Miten harva vuokraaja on ostanut itselleen maata, näkyy siitäkin, että Virossa ei ole vielä edes puolet talonpoikaismaasta myyty, vironpuoleisessä Liivinmaassa vähä enemmän kuin puolet. Hyvin toimeentulevia talonomistajia on Virossa vaan joitakuita, Liivinmaalla ainoastaan yhdessä tai kahdessa hedelmällisimmässä seudussa.
Nykyisen vuokraajan (poikkeuksia lukuun ottamatta) saa myöskin lukea köyhälistön joukkoon. Hänen renkinsä, joka saa 80–100 ruplaa palkkaa vuodessa, on paljoa paremmassa asemassa kuin hän. Suuren kilpailun johdosta ovat vuokramaksut aivan suunnattoman korkeat. Aatelisto, jolla yksin on sananvaltaa maan hallituksessa, joka yksin säätää lait valtiopäivillä, on asettanut suurimman osan yleisiä veroja ynnä muita rasituksia juuri tämän sorretussa taloudellisessa asemassa olevan talonpojan suoritettavaksi. Maantientekovelvollisuus on talonpojilla, samoin kyytilaitoksen ylläpito, puhumattakoon papinmaksuista ja vaivaishoitokustannuksista.
Vielä on olemassa aika suuri joukko pikkuvuokraajia, itsellisiä, mäkitupalaisia, — yleensä miehiä ja naisia, joilla ei ole niin paljoa viljelysmaata, että se voisi heidät elättää. Heillä on vaan pikkunen lappunen peltomaata, josta heidän täytyy hovin omistajille tehdä veroksi päivätöitä, päivätöitä ja taas päivätöitä. Heiltä otetaan 35 ja 50:kin ruplaa veroa aivan pienistä peltotilkkusista, ja se täytyy heidän aivan yli-inhimillisillä ponnistuksilla koota. Tasajakovero on Virossa sangen vähässä määrässä tunnettu.
Viimeksi kartanonherrojen naimisissaolevat rengit, jotka saavat palkkansa suurimmaksi osaksi luonnontuotteissa. He elävät, sairastavat ja kuolevat kasarmimaisissa yhteisasunnoissa, jotka arveluttavassa määrässä muistuttavat sikolättejä, ja se vähä perunamaata, minkä he isännältään saavat, täytyy heidän lannoittaa vaimojensa hiellä.
Aivan samallaiset olot ovat Viroon kuuluvassa osassa Liivinmaata.
Ja kun osa näistä puolikuoliaaksi kiusatuista ihmisraukoista vihdoin viimeinkin äänekkäämmin osoitti tyytymättömyyttään, murhattiin heitä heti tuhansittain ja jalosukuset kartanonherrat vielä useissa paikoin hoitivat itse pyövelin virkaa...
Ranskan yhdistetty sosialistinen puolue (»Partie socialiste — Section Française de l'Internationale Ouvrière») piti 1–4 päivinä marraskuuta kolmannet puoluepäivänsä Limogessa. Päivälehdissämme on jo kyllä ollut yhtä ja toista tästä kongressista, mutta lienee paikallaan antaa siitä yhteinen kuvaus, varsinkin kun meillä on käytettävänämme kongressissa mukana olleen ranskalaisen puoluetoverin Rappoportin valaiseva esitys, joka samalla selvittää muutamin piirtein ranskalaisen veljespuolueen oloja ja kehitystä.
Ensimmäinen, Pariisin kongressi v. 1907 oli perustavaa laatua. Se kaivoi tapparan maahan ja saattoi sovintoon lukuisat, keskenään riitelevät, sekä pienemmät että isommat puoluemuodostumat. Saksan puoluetovereitten kokous Dresdenissä v. 1903 ja kansainvälinen kongressi Amsterdamissa 1904 valmistivat rauhanehtojen sisällön. Brysselin kansainvälinen toimisto otti sopimuksen asiakirjoihinsa ranskalaisten toverien toivomuksesta. Toinen kongressi, Châlon-sur-Saônen, oli omistettu pääasiassa vaalimenettelylle ja saavutettiin siellä yksimielisyys tärkeimmissä kysymyksissä. Yhdistyminen oli liian nuori, jotta se olisi voinut vaaratta sallia avoimen kiistan menettelytavasta ja taistelusuunnasta. Nyt juuri Limogessa päättynyt kongressi muodostui asialliseksi ja erittäin opettavaksi sevittelyksi eri suuntien välillä, jotka koettavat yhdistetyn puolueen yhteisellä pohjalla hankkia itselleen arvoa ja merkitystä. Se oli selvittävä ja valaiseva kongressi ja sallii meidän syvälti katsoa nuoren, mutta elinvoimaisen puolueen sisäisiin olosuhteisiin. Kongressin keskustelut olivat sisältörikkaita ja asiallisia. Ja tämä yleensä rauhallisesti suoritettu kongressi oli uusi todistus lujasta yhteenliittymisestä, koskapa suurimmatkaan erimielisyydet eivät voineet sitä järkyttää ja estää yhteisestä päätöksestä. Se oli aatetaistelua sanan parhaimmassa ja jaloimmassa merkityksessä ja se saattoi vaikuttaa vain kohottavasti ja elähyttävästi osanottajiin.
Kysymykset, jotka ovat nykyään päiväjärjestyksessä, olivat ensiarvoisia puolue-elämälle. Ensin tuli käsittelyn alaiseksi puolueen suhde Clemenceau-Briand-Viviani-hallitukseen. Oikeastaan on tämä suhde määrätty edeltäkäsin yhdistymissopimuksen ehdoissa. Yhdistynyt puolue on tämän sopimuksen mukaan vallankumouksellinen vastustuspuolue. Mutta koska uusi hallitus näyttää perin demokratista naamaa ja osottaa perustamalla työministeriönkin ottavansa porvarillis-demokratisen tehtävänsä varsin vakavalta kannalta, niin saattoi puolueen piirissä syntyä harhaluuloja. Jaurèsin puhe Toursissa, jossa hän lausui edeltäpäin luottamuksensa hallitukseen, vaikkakaan ei ehdottomasti, tietenkin lisäsi tällaista vaikutusta. Julkinen keskustelu oli siis tarpeen.
Se tapahtui tyydyttävästi. Erään kongressin jäsenen kehoituksesta antoi Jaurès selityksen, joka saavutti yleistä myötätuntoa. Hän todisti jokaisen periaatteellisen muutoksen menettelytavassa »ei ainoastaan petokseksi, vaan jopa mielettömyydeksikin». Puolueen olisi pidettävä kiinni vastustusasemastaan, kuitenkaan silti luopumatta osittaisparannustaistelusta nykyisessä yhteiskunnassa. Tähän suuntaan käypä ponsilause hyväksyttiin yksimielisesti. Tosin iskivät Jules Guesden sanat vielä terävämmin, kuin Jaurèsin, — itse asiasta oltiin kuitenkin täysin yhtä mieltä. Ministeristön vaihdos jättää sosialistisen taktiikan muuttumattomaksi.
Toinen tärkeä kysymys koski sääntöjen muutosta, erittäinkin 28:nnen kohdan. Tähän kuuluisaksi tulleeseen kohtaan ovat Ranskan omituiset olosuhteet painaneet leimansa. Se asettaa parlamentin sosialistiset jäsenet yleisen sosialistisen oikeuden ulkopuolelle, ja leimaa heidät jonkunnäköisiksi toisen luokan puoluetovereiksi siten, etteivät he saa ottaa osaa puolueen johtoon. Se oli nerokas »allemannilainen» ajatus, jonka puoluetoveri Allemanen kannattajat olivat ikäänkuin pakosta tunkeneet yhdistetyn puolueen ohjelmaan. Tätä puolueen parlamenttijäsenten poissulkemista vastaan puolueen johdosta taisteltiin mikäli mahdollista, mutta otettiin sääntöihin sovun ja rauhan vuoksi.
Entiset guesdeläiset luulivat nyt ajan tulleen vapauttaa puolue tuosta surullisen menneisyyden naurettavasta jäännöksestä. Mutta muitten suuntien vaikutusvaltaisimmat edustajat, vaikkeivat toivoneetkaan 28:tta kohtaa ikuisesti pysyväksi, pitivät kuitenkin säännönmuutoksia jo nyt liian äkillisinä. Guesdeläiset peruuttivat ehdotuksensa, sittenkun Jules Guesde oli mitä loistavimmin kuvannut tämän kohdan pitämättömyyden ja vaarat. Kaukana siitä, että se pitäisi puolueen parlamenttijäseniä kurissa, sanoi puhuja, se pikemmin vieroittaa heitä puolueesta. Sitäpaitsi se kätkee itsessään kaksinaisen puoluesuunnan vaaran, puolueessa kaksipäisyyden ja siitä alati johtuvia riitaisuuksia.
Keskustelujen polttopisteenä oli kysymys puolueen ja ammattiyhdistysten suhteesta.
Määritelläksemme tästä asiasta sukeutuneen keskustelun oikean arvon, on meidän palaaminen hiukan ajassa takaisin, Amiens'in ammattikongressiin.
Kuten yleisesti tunnetaan, on itsenäisesti järjestetty Ranskan ammatillinen liike saanut paljon — toiset arvelevat, juuri etupäässä — vaikutuksia anarkismilta. Kun pommimiehet olivat Ranskassa 90-luvun alussa räjähyttäneet ilmaan anarkismin, eikä suinkaan kapitalistista yhteiskuntaa, ymmärsivät järkevimmät ja uutterimmat heistä tarpeelliseksi etsiä itselleen uusia toimialoja. He menivät ammattiyhdistyksiin ja osasivat niissä hankkia itselleen arvokkaita toimipaikkoja. Silloin annettiin palttua anarkistisille periaatteille. Antianarkistinen »periaatteeton» todellisuus pakotti kaikkivaltiasta »minää» ihannoivat ja rajattoman vapauden urheat ritarit järjestymään parlamenttaarisuuteen, edustuksellisuuteen, — kauheata, mutta totta — äänestäjäänkin, siis muuttumaan »äänestyskarjaksikin», ja muodostamaan enemmistöjä, jotka klassillisen anarkismin käsityksen mukaan »sortavat» vähemmistöjä. Uudestaan syntynyt »vallankumouksellinen ammattiyhdistysliike» merkitsi oikeastan anarkian vararikkoa, mutta ei suinkaan silti anarkistien. Anarkia oli kuollut, mutta anarkistit, eloisampina entistään, käyttivät uutta, saavutettua vaikutusvaltaansa työmiesjoukkoihin kiihoittaakseen heitä sosialistisia »rämettyneitä» parlamenttaarikkoja vastaan. Politiikan erottamisen varjolla ammattiyhdistysliikkeestä taisteli anarkistinen ammattiyhdistysjohto proletariaatin valtiollista toimintaa ja siis sosialistista puoluetta vastaan. Anarkistit keksivät parlamenttaarikkojen uhaksi niinsanotun »välittömän toiminnan», jolla tarkoitettiin sitä, että panemalla toimeen pieniä häiriöitä kaduilla koetettiin vaikuttaa »välittömästi» edustajakamariin ja tilaisuuden tullen senatiin (ylähuoneeseen). Tämän »välittömän toiminnan» huipun tuli olla, paitsi erikoisia lakkoja, myöskin suurlakon joka yhdellä iskulla olisi lyövä pirstaleiksi koko kapitalistisen rakennuksen. Bourges'n ammattiyhdistyskongressi (1904) päätti »välittömän toiminnan» ensi kokeeksi seuraavan: 1 päivänä toukokuuta 1906 on saatava hyväksytyksi 8-tuntinen työpäivä yleisen työlakon kautta!
On selvää, että tämä ensimmäinen »välitön» koe ei onnistunut. Vain Pariisin porvariston ennenkuulumaton arkuus ja demokrati Clemenceaun tavaton sotaväen liikkeellepane pelasti liiton häpeästä, joka olisi saanut hakea vertaistaan. Anarkistisen menettelytavan naurettavuuden voittivat pikkuporvarit, jotka odottaen yhteiskunnallista romahdusta 1 päivänä toukokuuta 1906 autioittivat Pariisin paollaan.
Tämä tappio ei lainkaan lannistanut anarkististen ja puol-anarkististen liiton johtajien erinomaista itsetyytyväisyyttä. Ylpeästi he selittivät vastustavansa Pohjoisdepartementin kutomatyöntekijäin sosialistista ehdotusta, joka ehdotus tarkoitti sitä, että ryhdyttäisiin tilapäisesti sosialistisen puolueen kanssa yhteistoimintaan, loukkaamatta silti kummankaan riippumattomuutta. Sen sijaan he saarnasivat miltei yksimielisinä »vallankumouksellisen syndikalismin» uutta oppia anarkistein Fernand Pelloutier'n (synt. 1867 kuollut 1901) ja Pouget'n tapaan. Tämän käsityksen mukaan on syndikalismilla (ammattiyhdistysliikkeellä) kyllin itsessään, mutta sosialistinen puolue on vain kourallinen onnenonkijoita ja kapitalisteja, joilla korkeintaan voi olla jokin kaunis tarkoitus. Että tämän käsityksen takana epäsuorasti seisoivat muutamat sosialistitkin, agiteeratessaan kutomatyöläisten ehdotusta vastaan Amiensissa, on tosiasia, jota ulkomailla tuskin ymmärretään. Se selviää vain Ranskan omituisista olosuhteista, joihin vielä palaamme.
Seuraavasti kuuluvat Amiensin päätökset, jotka voidaan ymmärtää edelläesitetyssä merkinnössä vain Pelloutier'n ja Pouget'n lentokirjasten ja Nielin ja Latapien puheitten avulla, mitkä miehet oikeastaan ovatkin syndikalistisen teorian ja menettelytavan perustajat:
»Liittojen kongressi hyväksyy sääntöjen toisen pykälän näin kuuluvaksi: Liittojen tarkotuksena on järjestää, ulkopuolella kaikkien poliittisten suuntien kaikki työläiset taisteluun palkka- ja yksityisliikejärjestelmän kukistamiseksi».
»Kongressi luottaa siihen, että se on tällä selityksellä tunnustanut luokkataistelun, joka saattaa työläiset taloudellisella pohjalla vastustamaan sitä aineellista ja moraalista riistoa ja sortoa niiden kaikissa muodoissa, joita kapitalistiluokka käyttää proletariaattia vastaan».
Kongressi määritteli tarkemmin tämän periaatteellisen puolen seuraavasti:
»Mitä tulee lähimpiin vaatimuksiin, niin pyrkii syndikalismi työväestön hyvinvointia parantamaan koettamalla toteuttaa välittömiä parannuksia, kuten työpäivän lyhennystä, palkkojen korotusta y. m.»
»Kuitenkin muodostavat nämä pyrinnöt vain syndikalismin toisen puolen; se valmistaa myöskin täydellistä vapautumista, joka ainoastaan kapitalismin pakkoluovutuksen kautta voi toteutua».
»Se (syndikalismi) julistaa suurlakon toiniintakeinoksi, ja edellyttää, että ammattiyhdistys, nykyään vastarintajärjestö, on tulevaisuudessa muodostuva tuotanto- ja jakojärjestöksi ja koko sosialisen uudistuksen perustaksi».
»Kongressi selittää että tämä kaksinainen tehtävä, työ nykyhetkeä ja tulevaisuutta varten, johtuu palkkatyöväen asemasta ja se pitää jokaisen työläisen velvollisuutena, filosofisesta tai politisesta katsantokannasta huolimatta, kuulua syndikaattiin, oleelliseen järjestöön.»
»Niinmuodoin sallii kongressi — mitä yksilöön tulee — ammatillisesti järjestyneelle täyden vapauden ottaa osaa, ulkopuolella ammattiryhmityksen, taisteluun siinä muodossa kuin hänen filosofinen ja politinen katsantokantansa sallivat, kuitenkin niin rajoitettuna — ja vaatien yksilöltä vastapalvelusta — ettei hän ammattiyhdistykselle tyrkytä niitä mielipiteitä, joita hän sen ulkopuolella tunnustaa.»
»Mitä järjestöihin tulee, niin selittää kongressi taloudellisen toiminnan kohdistuvan yksityisliikejärjestelmää vastaan, jotta syndikalismi saavuttaisi vaikutuksensa korkeimman määrän. — Liittoutuneilla järjestöillä ammatillisina ryhmittymisinä ei ole mitään tekemistä puolueitten ja ryhmien kanssa, jotka niiden ulkopuolella ja erillään niistä koettavat valmistaa yhteiskunnalle täydellistä vapautta».
Mitä voi nyt liiton suoranaisen kieltäytymisen jälkeen neuvottelemasta sosialistisen puolueen kanssa Limogessa tapahtua. Siinä kysymys, josta arvelut kävivät aivan eri suuntiin. Kolme käsityskantaa taisteli keskenään. Entiset »guesdeläiset», jotka Pohjoisdepartementin kutomatyöläisten puolesta tekivät ehdotuksen, tarkoittivat todellista, eikä anarkistisesti kärjistettyä ammattiyhdistysten puolueettomuusjulistusta, joka ei mitenkään, erittäinkin puhtaasti ammatillisia tarkotuksia varten estä satunnaista yhtymistä sosialistisen puolueen kanssa. Jules Guesde taisteli terävästi anarkistista kiihkoilemista vastaan. Ammattiyhdistykset, sanoi hän, ovat välittömän tehtävänsä mukaan uudistusta harrastavia, sanan parhaimmassa merkityksessä. Ainoastaan politisen vallan hankkiminen, jota syndikalistit eivät tahdo, leimaa jonkun liikkeen vallankumoukselliseksi. Vain sosialistinen puolue on todella vallankumouksellinen. Anarkismia vastaan on päättävästi taisteltava. Jos ei niin tapahdu, niin asettuu ranskalainen puolue kansainvälisyyden ulkopuolelle. Samaan tapaan puhuivat myös Renard (kutomatyöläinen), Roland, André ja Rappoport.
Toinen oli Vaillantin ja entisten blanquistien käsitys. Amiens'in päätös oli toveri Vaillantille iloinen yllätys. Liitto oli ainoa maaperä, josta sosialistit saavat voimia. Hän vaatii liiton säännöllistä avustamista, ja toivoi puolueelle menestystä asiain luonnollisesta kehityksestä. Jaurès yhtyi Vaillantin käsitykseen. Tosin arvosteli hän hyvin ankarasti »välitöntä toimintaa», mutta luuli puolueen ja liiton eroavaisuuden johtuvan »väärinkäsityksestä».
Kolmas ryhmä oli puhtaita syndikalisteja, ja heitä edustivat Lafont ja Renaudel. Oikeastaan tahtovat syndikalistit puolueen alistamista liiton holhouksen alle, vaikka he eivät aina ole valmiit sitä lausumaan julki. Syndikalismilla on, heidän omien sanojensa mukaan, ei ainoastaan reformatorinen, vaan myöskin periaatteellinen arvo yhteiskunnallisessa mullistustyössä. Syndikaatit ovat, ovat sen Fernand Pelloutier, »Työpörssien historian» tekijä, lausui, »tulevaisuuden valtion soluja». Paha kyllä eivät muut kuin toveri Renaudel kosketelleet tätä käsitystä. Keskustelut keskittyivät kokonaan ammattiyhdistysten käytännölliseen merkitykseen puolueelle. Muuten myönsi Jules Guesde, että ammattiyhdistykset voivat olla jonkunmoisia apukeinoja sosialistiseen tuotantomuotoon siirryttäessä.
Jaurèsin ehdotuksen hyväksyminen 148 äänellä 130 vastaan (9 oli äänestämättä) lopetti kaksipäiväisen sangen mieltäkiinnittävän keskustelun puolueesta ja ammattiyhdistyksistä. Ehdotus kuuluu:
»Siinä vakaumuksessa, että työväen luokka voi vain politisen ja ammatillisen toiminnan yhdistyneillä voimilla täydellisesti vapautua sekä syndikalismin avulla, joka käyttää keinonaan suurlakkoakin, että kaiken poliittisen vallan anastamisen kautta kapitalismin pakkoluovutuksen tarkoituksessa;
siinä vakuutuksessa, että tämä kaksinainen toiminta tulee sitä tehoisammaksi, mitä enemmän politinen ja taloudellinen järjestö saa säilyttää täyden itsenäisyytensä kumpikin;
huomioon ottaen Amiensin kokouksen päätökset, jotka vaativat syndikalismin riippumattomuutta jokaisesta politisesta puolueesta, ja jotka samalla asettavat syndikalismille tarkotuksen, jonka politisista puolueista ainoastaan sosialistinen hyväksyy, ja jota se ajaa;
katsoen siihen, että tämä politisen ja ammatillisen toiminnan periaatteellinen sopusointu tuo mukanaan välttämättä molempien elimistöjen yhteistoiminnan, ilman sulautumista, ilman kummankaan käskynalaisuutta, ilman epäluottamusta;
kehottaa kongressi kaikkia toimivia tovereita vaikuttamaan siihen suuntaan, että epäsopu katoaisi puolueen ja liittojen väliltä».
Tätä päätöstä vastaan, jonka, kuten sanottu, kokous hyväksyi, seisoi Pohjoisliiton päätöslauselma. Koska se sai puolelleen miltei puolet äänistä, niin pidämme tarpeellisena julkaista senkin tässä yhteydessä. Se kuuluu seuraavasti :
»Lähtien siitä, että se on sama luokka, sama proletariati, joka järjestyy ja joka toimii, ja että sen on järjestyminen sekä ammatillisesti että politisesti; että, vaikka näitä saman luokan kahta järjestömuotoa ja toimintatapaa ei saa toisiinsa sekottaa, koska ne ovat sekä tarkotukseensa että keinoihinsa nähden erilaisia ja niiden on sellaisiksi jääminenkin, niin ne eivät saata olla ilman keskinäistä ymmärtämystä, ne eivät voi olla ilman toistaan, kaikkein vähimmän asettua toisiaan vastaan, hajoittamatta proletariatia mitä turmiollisimmin ja tekemättä sen vapautumista mahdottomaksi, julistaa kongressi:
»On pyrittävä olosuhteitten mukaan siihen suuntaan, että työväenluokan ammatillinen ja poliittinen toiminta pääsisivät sovintoon keskenään ja yhtyisivät».
Kuten lukija itsekin on huomannut, on Jaurèsin ja »guesdeläisten» ponsien välillä periaatteellinen eroavaisuus. Jaurèsin ponsilauselma ei pidä ainoastaan ammattiyhdistystä sosialistisen puolueen kanssa samanarvoisena mahtina, vaan hyväksyy myöskin sosialivallankumouksellisen syndikalismin, lukuunotettuna anarkistinen suurlakkokin. Pohjoisdepartementin päätöslauselma sivuuttaa koko syndikalismin ja Amiensin päätökset ja tuntee ainoastaan »ammatillisen toiminnan». Myöskin guesdeläiset haluavat ammattiyhdistysten puolueettomuutta. Ja vielä enemmänkin. He tahtovat toteuttaa sen siten etteivät he tahdo tietää mitään puolianarkistisesta syndikalismista, joka jo aivan luonnostaan nousee järjestettyä sosialismia vastaan. Mutta he vaativat vissiä rinnakkaisuutta, joka seuraa jo asian luonnosta, ja joka voidaan tavalla tai toisella todellisentaa. Jaurèsin ponnet ovat ystävällisen liiton tarjoamista »vallankumoukselliselle syndikalismille». »Guesdeläinen» ponsilauselma tahtoo antautua neuvotteluihin vain säännöllisen ammattiyhdistysliikkeen kanssa.
Kuinka on selitettävissä suuntien eroavaisuus? Jaurèsilaiset, blanquistit ja federalistit näkivät liitoissa vastustamattoman proletarisen voiman jonka kanssa oli sopiminen, maksoi mitä tahansa. Heidän sosialistinen yhteensulattamisoppinsa (eklektisismi) sopii helposti jokaisen vieraanlaisen käsityksen kanssa, kunhan vain lopputarkoituksella näyttää olevan samanlainen sävy. Entisyydessään ei niistä kukaan ollut voinut muodostaa suurta kansallista järjestöä. Niiltä puuttui siihen yleensä puolueitserakkautta, järjestämiskiihkoa. Niin ei ole laita guesdeläisten, ranskalaisten marxilaisten, heillä on nuoruudestaan saakka viha anarkismia ja sellaista hämmennystä vastaan. Heillä oli kerran hallussaan mahtava, koko maata käsittävä puoluejärjestö! He olivat alusta asti sangen hyvässä sovussa kansainvälisen sosialidemokratian ja sen taistelutapojen kanssa. Kaikki kompromissi puolianarkistisen hämmennyksen kanssa oli heille sula mahdottomuus.
Jos arvostelemme liiton todellista voimaa, niin emme voi yhtyä blanquistein ja jauresilaisten optimismiin. Korkeintaan 200,000 työläistä on yhtynyt liittoon, jotka määräävät noin 10,000 frangin suuruisesta vuotuisesta kulunkiarviosta!! Parhaiten järjestetyt ammattiyhdistykseläiset, kirjaltajat ja rautatieläiset, ovat puhtaita reformisteja, eivätkä tahdo tietää mitään syndikalistisesta metafysiikasta. Kiitos kummallisen äänestystavan, joka tapahtuu ammattikunnittain, voittivat anarkistiset lyhytaikaiset, usein tuskin olemassaolevat syndikaatit tavallisesti äänestyksessä voimakkaimmatkin ammattiyhdistykset. Ja tälle harhakuvalle miltei heitti enemmistö, vaikka tosin mitätönkin — Limogessa aseensa. Kaikki ne liitot, joiden takana on tosiaankin voimakas ammattiyhdistysliike — Saône et Loire, Nord, Allier — äänestivät Pohjoisdepartementin ehdotuksen puolesta. Pariisi, josta oli yli 30 valtuutettua, ratkaisi. Mutta Pariisi onkin enimmäkseen puoleksi anarkistisen, pikkuporvarillisen hämmennyksen vallassa.
Yllämainitun puolianarkistisen hämmennyksen vaikutuksesi muodostui Ranskassa antimilitarismi »hervéismiksi». Hervé uskoo vakaasti, että militarismin voi kukistaa siten, että kehoitetaan karkaamiseen tahi yleiseen kapinaan samalla hetkellä kun sota julistetaan. Sillä väitteellä, että vallitsevat luokat ovat taipuvaisia mielipiteitä sekottaakseen vakuuttamaan sodan oman kansansa puolelta oikeaksi, mutta vieraan kansan puolelta vääräksi, ei Hervé tahdo tehdä mitään eroa hyökkäys- ja puolustussotien välillä. Jokaista sotaa tulee proletariaatin — ottamatta huomioon seurauksia, olkoot ne sitten toivottomia tai ei — aseellisesti vastustaa. Kaikki ne, jotka eivät Hervén kanssa ole samaa mieltä, etupäässä Saksan sosiaalidemokratit, julistaa hän »patrioteiksi», yltiöisänmaallisiksi. Hervéllä on melkoinen joukko kannattajia Yonnen departementin talonpoikain keskuudessa, jotka kovasti pelkäävät sotaa, kuten enimmät talonpojat. Pääasiallisesti hän on saattanut asian päiväjärjestykseen.
Tässäkin asiassa johduttiin innokkaisiin mutta rauhallisiin väittelyihin, ja kongressi hajosi nytkin vähemmistöön ja enemmistöön: toisella puole jaurèsilaiset, blanquistit ja federalistit, toisella taas Ranskan marxilaiset ja Jules Guesde. Puhtaat syndikalistit muodostivat pienen 70-äänisen ryhmän, jotka kerääntyivät Hervén ehdotuksen ympärille. Toveri Vaillant piti lavean ja hyvin harkitun esityksen, jossa vastoin Hervétä jyrkästi erotti hyökkäyssodan puolustussodasta. Esityksessä asetetaan kunkin kansan riippumattomuus kansainvälisen proletariatin suojelukseen ja vaaditaan »porvariston militääristä aseista riisumista» miliisisysteemin käytäntöön ottamisella, yleisellä kansanasestuksella. Toisessa päätöslauselman itsenäisessä osassa vaatii Vaillant kansainvälistä proletariatia, senjälkeen kuin sen yhteistunto on lujitettu, käyttämään sodan estämiseksi kaikkia parlamentarisen väliintulon, julkisen agitatsionin ja mielenosotusten keinoja vieläpä työläisten suurlakkoa ja kapinaakin. Tämä ehdotus tehtiin Seine-liiton nimessä. Jaurès liittyi häneen ja kääntyi jyrkästi hervéismiä vastaan. Jokaisella kansakunnalla on olemisen oikeus sanoi hän. Kansan kukistaminen tekee siitä alhaisemman olennon: se menettää etujaan kuitenkaan rikastuttamatta toista kansaa. Jules Guesde liittyi Jaurèsiin taistelussa »herveismiä» vastaan — tuota fantastista antimilitarismia (»l'antimilitarisme de phantaisie»), mutta kääntyi yhtä jyrkästi sitä Vaillantin päätöksen kohtaa vastaan, joka vaatii kapinaa sodanjulistuksen tapahtuessa. Hän koetti todistaa aseellisen kapinan mahdottomuutta sodanjulistuksen sattuessa melkein samoilla perusteilla kuin Bebel Mannheimissa. Hän ei tahdo ottaa päällensä edesvastuuta köyhälistön varmasta tappiosta. Kaikkialla ja aina, maksoi mitä maksoi, on proletariatille sanottava totuus. »Sen julkilausumien, mitä on, oli Jules Guesden tunnussana kaikissa hänen puheissaan Limoges'n kongressissa. Hän taisteli uljaasti »puolueenvastustaja»-enemmistöä vastaan ja selitti edeltäkäsin tyytyvänsä valistuneeseen vähemmistöön. Ja hän hämmästyi huomatessaan, että miltei puolet kongressin jäsenistä — huolimatta voimakkaasta valmistamisesta vastustajain puolesta — olivat samaa mieltä kuin hän ja hänen ystävänsä. Vaillantin ehdotus hyväksyttiin.
Myöskin vapaamuurari-kysymyksessä sanoi Jules Guesde sanansa, puolustaakseen johdonmukaista proletaarista luokkakantaa.
Vapaamuurarit muodostavat Ranskassa ensiksikin elätelaitoksen politisille ja muille pyrkijöille, toiseksi salaisen politisen järjestön, jolla on tapana vaalitaistelussa heittää ei suinkaan vähäisen voimansa vaakakuppiin. Sen historiallinen tehtävä — taistelu klerikalismia vastaan ajatusvapauden puolesta — on jo kauvan sitten ollut suoritettuna. Sen edustajilla on vaikutusvalta hallitusneuvostossa. Antiklerikalismia ajavat kaikki edistyspuolueet julkisesti ja systematisesti. Vapaamuurarijärjestöt muuttuvat siis yhä enemmän ja enemmän historialliseksi ajanerehdykseksi (anakronismiksi). Jottei tämä lahonnut järjestö aivan kokonaan luhistuisi, virkistävät muutamat vapaamuurarien johtajat itseään raikkaalla sosialistisella verellä. Vapaamuurarien johtoonkin joutui muutama sosialisti, muiden muassa Sembat ja Meslier. Työläisjoukot pysyvät näistä järjestöistä erillään. Heihin vaikuttavat vieroittavasti vaaleissa ne monet ainekset, jotka vapaamuurarien joukossa ovat työläisvihollisia. Ikävää oli, että keskustelu tästä tapahtui vasta viimeisessä iltaistunnossa, jolloin osanottajat jo olivat aivan uupuneita nelipäiväisen ponnistuksen jälkeen. 152 äänellä 127 vastaan siirtyi kongressi päiväjärjestykseen. Toistaiseksi jää siis kaikki vanhoilleen. Mutta voimakas vähemmistö jää varotukseksi niille tovereille, jotka tahtovat käyttää vapaamuurariutta sosialistisiin tarkotuksiin.
Saksan valtiopäiväin ja hallituksen välinen riita. Kaksi eri kertaa aikaisemmin on Saksan keisari käyttänyt valtaansa hajottaa valtiopäivät, toisen kerran vuonna 1886, toisen kerran vuonna 1893, kummallakin kertaa valtiopäiväin vastahakoisuuden vuoksi hyväksyä lisää sotarasituksia. Samasta syystä tapahtui myöskin viimeinen valtiopäiväin hajotus 12 p. jouluk. Tällä kertaa olivat valtiopäivät evänneet hallituksen esityksen 36,5 miljonan suomen markan suuruisen määrärahan myöntämisestä sotaväen ylläpitämiseksi lounais-Afrikan siirtomaassa. Tämä summa olisi vielä tarvittu vuotta 1906 varten, jonka kuluessa oli käytetty samaan tarkoitukseen 96 1⁄4 miljonaa suomen markkaa. Viime toukokuussa, heti lounais-Afrikan siirtomaan asukasten tekemän kapinan kukistamisen jälkeen oli siirtomaassa saksalaista sotaväkeä 14,500 miestä. Nykyään on siellä 10,062 miestä, joista 600 juuri aijottiin lähettää kotimaahan, 1,000 miestä samoin ensi helmikuussa ja sitten vielä niin paljon, että ensi huhtikuussa olisi jälellä 800 miestä, mitä määrää hallitus on ehdottanut pidettäväksi siellä noin 1 1⁄2 vuoden ajan ja sen jälkeen pysyväisesti 5,000 miestä. S,000 miehen ylläpito Afrikassa vaatisi 100 miljonaa suomen markkaa vuosittain.
Tällaiset suunnitelmat esitti hallitus valtiopäiville. Kysymyksen käsittely muodostui kiivaammaksi kuin tuskin milloinkaan ennen Saksan valtiopäivillä. Sosialidemokratit ja — katolinen pappispuolue, n. k. sentrum- eli keskipuolue, joka 13 vuoden ajan on ollut Saksan valtiopäivillä vahvimpana puolueena ja samalla Saksan hallituspuolueena, asettuivat nyt yhdessä hallituksen esitystä vastamaan.
Sosialidemokratit olivat kysymyksessä omalla alallaan. Ne ovat aina ennen näyttäneet, että siirtomaapolitika tuottaa ainoastaan suuria kuluja valtiolle, ja että siitä hyötyvät ainoastaan tavaran välittäjät, ammattisotilaat ja siirtomaavirkamiehistö. Ijäkäs puoluetoveri ja vanha valtiopäivämies Bebel paljasti keskustelussa suuren joukon siirtomaavirkamiehistön harjoittamia mitä hurjimpia julmuuksia alkuasukkaita kohtaan, osottaen näin. ettei siirtomaapolitika vastaa tarkotustaan sivistyksen levittämiseksi raakalaiskansojen keskuuteen, eikä se edes ole valtiolle taloudellisena tulolähteenä. Kapinoitsevia hottentotteja oli kaikkiaan 300 — hallituksen puolelta väitettiin niitä olevan 500–600 miestä — ja näitä vastaan tarvitsi hallitus 8,000 miestäi; jo tämä seikka oli puhujan mielestä omiaan osottamaan, että oloissa on suuri kierous, joka estää kapinan milloinkaan lakkaamasta, nimittäin virkamiesten raaka esiintyminen alkuasukkaita kohtaan, sekä maan riistäminen alkuasukkailta. Hallitus oli ryhtynyt pakkoluovutukseen, mutta sellaisista syistä ja niin raa'alla tavalla, ett'eivät sosialidemokratit puhujan mielestä voineet sitä hyväksyä, vaikka ne periaatteessa kannattavat pakkoluovutusta omassa maassa, missä olosuhteet niin vaativat. Sosialidemokratisclle edustajalle ei hallitus ollut suostunut näyttämään kaikkia siirtomaaolojen tutkimisessa syntyneitä asiakirjoja, vaikka tämä kyllä oli sallittu eräälle porvarilliselle edusmiehelle(!), jonka vuoksi puhuja saattoi eräitä asioita paljastaa ainoastaan sanomalehtiuutisten perusteella, vaatien hallitusta niiden johdosta toimeenpanemaan tutkimuksia.
Odottamatonta oli, että katolinen sentrumi, ryhtyi hallituksen siirtomaapolitikaa paljastamaan. Tämä puolue on näet aina ollut hyvin läheisissä suhteissa siirtomaapolitikaan, koska se siten on voinut harjottaa lähetystyötään. Puolue olikin senvuoksi aina aikaisemmin auliisti kannattanut varojen myöntämistä siirtomaapolitikaan. Nyt sai puolueen menettelemään toisin nähtävästi se seikka, että hallitus oli viime aikoina varsinkin vapaamieliseen puolueeseen kuuluvan äsken nimitetyn siirtomaaministeri Dernburgin aikana alkanut osottaa kylmyyttä puoluetta kohtaan siirtomaan virkamiehistön nimityskysymyksissä, joissa sentrumin vaatimuksena on ollut lähetysystävällisien virkamiesten nimittäminen. Toisena syynä lienee ollut puolueen omituinen luonne. Puolue nojautuu nimittäin pääasiassa katolinuskoiseen työväkeen, jota se on uskonnollisten siteiden ja hyväntekeväisyystyön avulla tähän asti onnistunut pitämään johdettavanaan, mutta joka samoin kuin muukin köyhälistö on tyytymätön hallituksen siirtomaa- ja tullipolitikaan, ollen senvuoksi liittymäisillään sosialidemokrateihin. Kaikesta johtui, että puolueen johtaja Roeren paljasti suuren joukon siirtomaissa toimeenpantuja rikoksia ja julmuuksia sekä kieltäytyi hyväksymästä hallituksen esitystä siirtomaa-asiassa.
Sentrumi-puolueen paljastukset tulivat kuitenkin puolueelle itselle suureksi nolaukseksi. Hallitus vastasi niihin vastapaljastuksilla, todistaen, että puolue oli tietänyt nuo jutut jo parin vuoden ajan ja oli käyttänyt niitä hyväkseen koettaen niiden paljastamisen uhalla kiristää puolueensa miehille virkamiespaikkoja. Hallituksen asema oli myöskin jossakin määrin edullinen sen kautta, että se oli ehtinyt, ensin turhaan yritettyään painaa asiaa kokonaan syvyyteen, lyhtyä tutkimuksiin ilmitulleiden rikosten johdosta. Sentrumin puhuja Roeren ilmoittikin seuraavassa istunnossa, että hän oli esiintynyt yksityisenä henkilönä eikä puolueensa nimessä.
Toisella puolen oli siis porvarillinen hallitus, jonka virkamiehistön ylimmästä alimpaan asti yksityiset tavaranhankkijat olivat ostaneet puolelleen, ja jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi mitä raaimpiin julmuuksiin alkuasukasraukkoja kohtaan, ja toisella puolella jesuitinen pappispuolue, joka, vaikka oli asiat hyvin tiennyt oltuaan silminnäkijänä mukana, ei ollut aikaisemmin ryhtynyt paljastuksiin, vaan aseman nojalla käyttänyt hallitusta puolueensa hyväksi. — Sentrumilla oli näillä valtiopäivillä 104 edustajaa.
Asian käsittely antaa myös mainion kuvan porvarillisista »vapaamielisistä». Tämäkin puolue on aina vaaleissa pitänyt suurta melua hallituksen tullipolitiikasta ja eräät sen edusmiehistä ahdisti hallitusta ankarasti puheenaolevassa istunnossa, mutta kun asia tuli päätettäväksi, teki puolue ensin erään väliehdotuksen, joka sisälsi pääasiassa samaa kuin hallituksen ehdotus, joskin kauniimmassa muodossa, ja kun ei tämä mennyt läpi, — sitä kannatti 171 ja vastusti 175 äänestäjää — yhtyi puolue kiltisti kannattamaan hallituksen esitystä. Vapaamielisellä puolueella oli mainituilla valtiopäivillä 37 edustajaa.
Lopullisessa äänestyksessä kannatti hallituksen esitystä 168 äänestäjää 177 vastaan; poissa istunnosta oli 48 edusmiestä. Kannattajien ryhmään kuuluivat: konservative, n. k. valtakunnan puolue, kansallisvapaamieliset ia vapaamieliset. Vastustajien ryhmään kuuluivat: sosialidemokratit ja sentrumi, jonka edustajista kuitenkin oli kokonaista 24 pois istunnosta, sekä sorrettujen kansallisuuksien, puolalaisten, elsassilaisten, velfien ja tanskalaisten edustajat.
Uudet vaalit toimitetaan tammikuun 25 päivänä 1907. Edellisillä kerroilla ovat hajotettujen valtiopäivien sijaan kokoontuneet uudet valtiopäivät kummallakin kertaa suostuneet hallituksen esityksiin. Vaikeaa on edeltäpäin ennustaa mitenkä nyt tulee käymään. Hajoitetuilla valtiopäivillä oli sentrumilla 104 ja sosialidemokrateilla 81 edustajaa kaikkiaan 397:stä. Varmaa lienee, että katolilais-jesuitinen sentrumi-puolue tulee menettämään useita paikkoja — mikä itse asiassa olisi siunaukseksi Saksalle — mutta yhtä varmaa lienee, että sosialidemokratinen puolue toisaalta tulee voittamaan useita paikkoja lisää, jotenka voi hyvinkin toivoa hallituksenvastaista eduskuntaa. Olisipa se isku Saksan sotilaallis-virkavaltaiselle hallitukselle!
Konseivatiivinen-kansallisvapaamielinen-vapaamielinen kopla huutaa: »taisteluun keisarin ja saksalaisen kansallisuuden puolesta mustan-punasta koplaa vastaan! — Sentrumi kutsuu vastustamaan hallituksen huonoa siirtomaapolitikaa. — Sosialidemokratien vaalihuuto kuuluu: »Taisteluun henkilö-hallitusta vastaan uhattujen kansanoikeuksien puolesta; rajatonta laivasto- ja maailmanpolitikaa ja kansaa näännyttävää siirtomaapolitikaa vastaan sekä kansallisen kunnian tahraamista vastaan siirtomaa-rikoksilla; kansan riistämistä vastaan tullikiskomisilla ja rajasuluilla, leipä- ja lihatulleja vastaan, jotka huolimatta hetkellisistä eduista köyhdyttävät äärettömästi työtätekevää väestöä; uutta kuritushuonelaki-ehdotusta vastaan ja uutta ammattikuntien vastaista lakia vastaan, jonka kautta lukemattomilla uhrauksilla vaivoin perustetut ammattikuntajärjestöt tulisivat laittomiksi ja hajotetuiksi! Taisteluun kansan työtätekevän enemmistön vapauttamiseksi hallitsevan luokan ikeestä ja kansan kaikkien jäsenten tekemiseksi valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti samanarvoisiksi, vapauden ja oikeuden nimessä! Eteenpäin oikeuden, ihmisyyden ja kulturin puolesta!
Suurlakkokysymys saksalaisen luokkaoikeuden käsiteltäväni. — Tunnettu puoluetoveri Rosa Luxemburg tuomittu 2 kuukaudeksi vankeuteen.
Saksan sosialidemokratisen puolueen puoluepäivillä Jenassa 1905 oli suurlakkokysymvs keskusteltavana ja kokous hyväksyi sen yhdeksi köyhälistön taisteluvälineeksi, jota erityisissä olosuhteissa voidaan käyttää ja on käytettävä. Keskustelussa viitattiin silloiseen Venäjän vallankumousliikkeeseen ja sen yhteydessä menestyksellä suoritettuun suurlakkoon sekä lausuttiin ennustuksia, että sellainen voi kerran tulla Saksassakin kysymykseen, varsinkin, jos yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta tultaisiin uhkaamaan. Tämä oli luonnollisesti Saksan porvaristolle pelottava päätös ja porvarilliset lehdet koettivat kuvata sitä vielä sellaisella tavalla että saisivat hallituksen ja oikeuslaitoksen ryhtymään toimiin päätöksen johdosta. Niinpä kerrottiin m. m. eräässä lehdessä puoluetoveri Rosa Luxemburgin lausuneen, että sosialidemokratit ovat valmiit väkivallalla kumoamaan nykyisen yhteiskuntajärjestyksen.
Rosa Luxemburg saikin lausuntonsa johdosta haasteen oikeuteen. Asia oli käsiteltävänä Weimarin kaupungin oikeudessa joulukuun 12 p:nä 1906. Syytetty oli itse asianajajan avustamana läsnä. Aluksi kuulusteltiin todistajana sitä poliisikomisariusta joka viran puolesta oli ollut Jenan kokousta valvomassa. Tämä todisti syytetyn puhuneen kiihottavalla äänellä ja puolustaneen suurlakkoa, joka todistajan mielestä veisi väkivaltaisuuksiin. Yleinen syyttäjä näki rikollisen aikeen siinä, että syytetty oli viitannut Venäjän vallankumoukseen, ja piti raskauttavana asianhaarana syytetyn suurta vaikutusta ja arvoa puolueessaan. Syytetty väitti, että kun eivät aikaisemmat sosialisti-asetukset eivätkä nykyisetkään kuristuslait ole saaneet kansaa nousemaan väkivaltaisuuksiin, ei myös mikään yksityinen puolue voi sellaista aikaansaada. Syytetty oli ollut aina sillä kannalla, »ett'ei suurlakkoa ja vallankumousta saada keinotekoisesti toimeen, vaan ovat ne historiallisen kehityksen tuloksia.» Oikeus lausui päätöksessään, että »suurlakko itsessään on laillisesti sallittu eikä siis rangaistuksen alainen teko», mutta tuomitsi kuitenkin syytetyn 2 kuukauden vankeuteen kiihottavan esitystapansa vuoksi ja varsinkin syytetyn suuren vaikutusvallan takia puolueeseensa.
Saksan nuorisojärjestöt. Puoluepäivien loputtua, 30 päivänä syyskuuta, piti Saksan nuorten työntekijäin liitto yleisen kokouksensa Mannheimissa. Saapuvilla 52 nuorisojärjestöjen edustajaa 37:stä paikallisyhdistyksestä sekä 29 puolueen edustajaa. Sääntöjen mukaan on nuorisojärjestöjen tehtävänä edistää jäseniensä henkisiä ja aineellisia pyrintöjä. On luovuttu ankarasta keskittymisestä. Liittoon kuuluu yksityisjäseniä (kuukausimaksu 20 Pf.) ja paikallisyhdistyksiä, jotka jokaisen jäsenensä puolesta suorittavat keskuskassaan 10 Pf. Tämän korvaukseksi toimitetaan ilmaiseksi äänenkannattaja »Die junge Garde» (Nuori kaarti). Lyhyen keskustelun jälkeen hyväksyttiin säännöt miltei yksimielisesti. Nuorisoliitossa on nyt 33 paikallisjärjestöä, joissa on noin 3,000 jäsentä, mikä luku täyttyy etupäässä Etelä-Saksassa, varsinkin Badenista ja Hessenistä. Niinikään on Pohjois-Saksassa edellytyksiä nuorisoliikkeelle, etenkin Berliinissä ja Königsbergissä.
Yhdistymislait pakottavat tämän liikkeen siellä enemmän ammatilliseen muotoon. Saksalaisen puoluetoverin tohtori Frankin kertomuksen mukaan Saksan puoluepäivistä ja nuorisoliikkeestä hyväksyttiin ponsilause, jossa vaaditaan puoluetoverien tukea nuorisoliikkeelle. Jo ennen on päätetty muodostaa ammattioppilasten suojeluskomisioneja, joiden olisi huolehdittava ammattioppilaiden suojeluslainsäädännön toimeenpanemisesta. Puoluetoveri Katzenstein puhui alkoholin ja nuorison suhteesta. Hän kehoitti kaikkia paikallisyhdistyksiä ja liiton jäseniä suosimaan alkoholin vastaisia pyrintöjä, hän selitti ensimmäiseksi tärkeäksi askeleeksi tähän suuntaan alkoholipitoisten juomien poistamisen kaikista kokouksista, kuin myöskin nauttimispakkon ja nauttimisen ihannoimisen vastustamisen kaikista tilaisuuksista. Tähän liittyi Karl Liebknechtin esitys nuorisosta ja militarismista. Keskusteluun otti osaa paitsi useita saksalaisia puolueen valtuuttamia, myöskin yksi Belgian sosialidemokratian edustaja. Belgiassa tukee sosialidemokratinen puolue »Jeunes Gardes» -äänenkannattajaa tuntuvasti, suorittaakseen joka vuosi suuren antimilitarisen taistelun.
oppilasten suojeiusKomisiuucj»., . olisi huolehdittava amniattioppilaiden . i toimeennanemi-
Lakonrikkureita värväävä ministeri. Osoitteeksi mitenkä »kansallinen» porvaristo voi kohdella työväkeä samoin kuin mikä »epäkansallinen» porvaristo konsanaan, otettakoon tähän Unkarin »kansallisen» miuisteristön maanviljelysministerin Daranayn lansunto Unkarin eduskunnassa joulukuun 7 p:ltä 1906. Kun sikäläisten maanomistajain piireissä nim. herättää pelkoa yleinen työlakko elonkorjuun aikana, lausui mainittu ministeri sen johdosta mielipiteenään, että työnantajilla ja työntekijöillä tulee periaatteessa olla samat oikeudet, mutta että kuitenkin on välttämätöntä ryhtyä varokeinoihin kiihotuksen estämiseksi maanviljelystyöväestön keskuudessa. Jos työväenyhdistykset päättäisivät työlakon pakolliseksi, voitaisiin yhdistykset hajottaa. Ministeri lupasi omasta puolestaan värvätä työväkeä, joka lakon syntyessä ryhtyisi työhön.
Näin unkarilainen »kansallinen» ministeri! Tuleeko meilläkään vastaavissa tilaisuuksissa toisin olemaan.
Sosialidemokratinen naiskonferenssi Saksassa. Mannheimissä oli koolla 22 ja 23 päivinä syyskuuta joka toinen vuosi toistuva naisten konferenssi. 56:n yhdistyksen edustajana oli 52 valtuutettua. Sitäpaitsi seurasi keskusteluja melkoinen kuulijajoukko sekä miehiä että naisia, selvä todistus siitä kasvavasta huomiosta, joka on kohdistettu tätä liikettä kohtaan. Luottamushenkilöiden ja maan eri osista tulleiden kertomusten mukaan täytyy huomata, että työläisnaisten osanotto julkiseen elämään on kasvamassa. Sivistysyhdistyksiin järjestyneitten naisten luku nousee noin 8,000:een. 5,000 työläisnaista käyttää seudussa joissa on kielletty naisten osanotto valtiolliseen elämään, hyväkseen vapaehtoisia avunantolaitoksia. Tulot ovat kohonneet kaksivuotiskaudella 2,509:stä Saksan markasta 8,000:een.
Alustukset käsittelivät aina naispuoluetoveri Zietzin esitykseen asti asioita, jotka yksinomaan koskivat naisen harrastuspiiriä, kuitenkin huomioonottamalla naisten harrastukset yleisiin asioihin. Nürnburgiläinen työväensihteeritär Grünberg käsitteli palkolliskysymystä. Vaatimukset jotka hän asetti esityksensä pohjaksi, ovat sen sisältöiset, että voidaan lähimmässä tulevaisuudessa odottaa niiden toteutumista, vaikkakaan ei arvosteltaisi liian pieneksi tämänlaatuisen lainsäädännön vaikeuksia, ottamalla huomioon pikkuporvarillisen emäntä-katsantokannan. — Toveri Zietzin esitys käsitteli agitatsioonia työläisnaisten keskuudessa maaseudulla. Hän toi selvästi esiin historiallisiin ja nykyhetken tosiasioihin perustuvan sangen runsaan aineiston, josta hän loogillisesti ja terävästi veti johtopäätökset: palkollissäännön lakkauttaminen, maalaistyöväestön saattaminen yhdenvertaiseksi teollisuustyöväen kanssa, yhdistymisoikeus, lasten ansiotyön kielto j. n. e. Heikompi oli hänen esityksensä tämän agitatsioonin käytännöllisestä järjestämisestä.
Suuresta puhujataidosta ja hehkuvasta innostuksesta oli todistuksena rouva Zetkinin alustus naisten äänioikeuskysymyksestä.
Voidaankin sinänsä hyväksyä hänen useimmat pontensa. Kuitenkaan ei voi hyväksyä sitä fanaattista yksipuolisuutta, että hän ottaa huomioon naisten äänioikeustaistelussa vain proletariaatin naiset. Myös työläisnaiset voivat alkaa ottamaan lukuun sen tosiasian, että puheessa taantumuksellisesta naisesta ei ole perää, ja että määrätyissä kysymyksissä on varsin hyvin ajateltavissa ja toivottavissa kaikkien edistysmielisten voimien yhtyminen, vahingoittamatta kunkin periaatteellista eroavaisuutta, jonka pitäisi olla siksi luja, ettei sitä järkyttäisi ajoittainen yhteiskunnallinen yhteistoiminta toisten kanssa.
Yhden tärkeimmistä naiskysymyksistä, suojeluksen raskauden ja lapsivuoteen aikana alusti toveri Käte Duncker ja saavutti huomiota harvinaisen suoralla asiallisuudellaan. Ne vähimmät vaatimukset, jotka hän esitti, saivat kaikkien suostumuksen osakseen.
Onko konferenssi saanut aikaan sen mitä voi sellaiselta odottaa: välitöntä käytännöllistä tulevaisuuden työtä, onko se viittonut tien, jota myöten voidaan edistys ohjata, siitä voidaan olla eri mieltä, sanoo Sozialist. Monatshefte. Ja lisää: Joka tapauksessa on liike todistuksena siitä, että naisten huomataan saavuttavan yhä enemmän ja enemmän oikeus samanarvoisuuteen heidän kanssansa yhdessä taistelevien miehien rinnalla.
Ammatillinen järjestyminen Saksassa. Keskusliitoista Ammattiyhdistysten päätoimikunnan (Generalkommision) 1905 liittyneiden työläisnaisten luku teki 34:ään liittoon kuuluvaa 74,411 henkilöä. Vastaava luku vuonna 1904 oli 48,604, eli siis 53,1 % lisäys. Suurin todellinen lisäys tapahtui kutomotyöväestön kesken; heitä lähinnä olivat metallityöntekijät ja tupakkatyöläiset; korkeinta suhteellista kasvamista ovat osottaneet pesutyönlekijät.
Itävallassa oli 1905 28,402 järjestynyttä naista joka merkitsee 117,56 % lisäystä. — Englannissa oli vuonna 148 ammattiyhdistystä, joissa oli yhteensä 125,094 naispuolista jäsentä; kaikkiaan on siellä ammattiyhdistysten jäsenistä 6,7 % naisia.
Kansanäänestys valtion ja kirkon erottamisesta tullaan toimeenpanemaan Neuenburgin kantonissa Sveitsissä 19–20 p:nä tammikuuta 1907.
Itävallan valtiopäiväin alihuone n. k. edustajakamari hyväksyi 1 p. jouluk. 1906 yleisen äänioikeuden. Ennenkuin päätös voi astua voimaan, tulee myöskin ylähuoneen, n. k. herrainhuoneen siihen yhtyä.
Historiallinen koruteos. Werner Söderström Osakeyhtiön kustannuksella Sosialidemokratian vuosisadan edellinen osa on nyt valmistunut sekä vihkoina että eri nidoksena. Teoksen on kuten tunnettu suomeksi toimittanut tohtori Väinö Voionmaa, käyttäen lähteinään etevimpien sosialististen johtomiesten teoksia. Nyt ilmestynyt osa sisältää noin 500 sivua ja on valaistu 245 kuvalla. Paitsi alkukatsausta sosialismin aikaisempaan historiaan sisältää tämä osa Ranskan ja Englannin sosialismin historian suuresta vallankumouksesta saakka. — Hinta 8 mk. 50 p., korukansissa 11 mk 50 p.
| * |
Otavan kustannuksella on ilmestynyt:
Kaarle Halme. Herran ääni. Kolminäytöksinen näytelmä. S. 174, h. 2:50.
Helsingissä ja pitkin maaseutua on tämä kappale tullut tunnetuksi tekijän itsensä, rva Hilma Rantasen ja Helsingin työväenteatterin näyttelijäin esittämänä. Kappale vaatisi esityksen taideteoksena, jommoisena se ei ole moitteeton, mutta tässä tahdomme vain huomauttaa sen aatteellisesta merkityksestä. Olematta näet suorastaan yhteiskunnallinen näytelmä kuvastaa se selkeää, hyvin käsitettyä sosialidemokratiaa. Kapitalismin turmeleva vaikutus niin ylä- kuin alaluokassakin saa hyvän valaistuksen ja oppineen säädyn saamattomuus sen vastoin parempaa tietoa tukiessa rahavaltaa on paikalleen osattu. Päähenkilö ei romanttisen entisyytensäkään taustaa vasten kuvastu niin ihanneihmisenä, vaan miehenä riveissä, joissa kykynsä mukaan täyttää paikkansa kuvittelematta »johtavansa».
Tervehenkisenä kirjana on teos tervetullut.
Lehtemme ystäviä kehotetaan rupeamaan lehtemme asiamiehiksi. Joka hankkii vähintään 5 tilaajaa joko koko- tai puolivuodeksi saa lukea hyväkseen 5 % tilausrahoista, vähintään 10:tstä tilaajasta 10 •%. Tilaajien nimet ja selvät osotteet ynnä tilausrahat ovat tammikuun kuluessa lähetettävät lehden konttooriin.
Sosialistisen Aikakauslehden toimituksen ja konttorin osote on Helsinki, Länsi-Heikinkatu 14. Lehtemme telefoninumero on 56 37.
tulee ilmestymään vuonna 1907 sosialidemokratisena puoluelehtenä noudattaen Suomen sosialidemokratisen puolueen ohjelmaa.
Kun tähän yritykseen vuosi sitten ryhdyttiin, tuntui se perin uhkarohkealta. Tiedettiinhän että esim. Saksassa tuottaa puolueen aikakauslehti tappiota, Skandinaviassa ei ole vielä ollenkaan katsottu voitavan tällaiseen ryhtyä. Mutta kun ajateltiin, mikä merkitys olisi periaatteita selvittelevällä yhdistävällä julkaisulla siinä heräämisen kuohussa, joka oli temmannut Suomen köyhälistön mukaansa, laajentaen järjestöt, luoden uusia paikallisia puoluelehtiä ja pannen satoja agitatoreita liikkeelle, uskallettiin kuitenkin siinä toivossa, että tämäntapaisen yrityksen merkitys käsitettäisi ja sitä tilauksilla kannatettaisi. Toivo ei ole pettänytkään, lehtemme on saavuttanut ilahuttavan menekin ja rohkasevaa tunnustusta. Kuitenkaan tulot eivät ole läheskään voineet korvata kustannuksia, kun hintakin oli pantu niin alhaiseksi, että sen vähempivaraisetkin voisivat tilata.
Koska kuitenkin ajattelemme, että poistumisemme jättäisi aukon sosialidemokratisen puolueen sanomalehdistöön, olemme päättäneet jatkaa lehteämme ensi vuonnakin, luottaen lehden lukijain ja ystäväin kannatukseen kuin myös koko luokkatietoisen köyhälistön suosioon. Ilmestymistavassa tapahtuu kuitenkin se muutos, että lehti annetaan ainoastaan kerran kuussa, mutta silloin 32-sivuisena. Hinta pysyy ennallaan ja on siis koko vuodelta 4 markkaa ja puolelta vuodelta 2 markkaa.
Kirjotuksillaan ovat tänä vuonna lehteämme avustaneet ulkomaalaiset sosialidemokratit: August Bebel, Ed. Bernstein, Hjalmar Branting, Chr. Hornsrud, K. Kautsky, E. Rubanowitsch, G. von Vollmar ja useat venäläiset sosialidemokratit, sekä puoluetoverit Erland Aarnio, Julius Ailio, Severi Alanne, Linda Anttila, J. Forsman, Lauri af Heurlin, Hilma Jahnsson, Timo Korpimaa, Martti Kovero, Paavo Leppänen, J. J. Mikkola, Matti Paasivuori, Hilja Pärssinen, Hannes Ryömä, Matti Seppälä, Maila Talvio, Väinö Tanner, Mikko Uotinen, Väinö Voionmaa, Wäinö Wuolijoki y. m.
Toivoen että puoluetoverit yhä edelleenkin avustavat lehteämme kirjoituksillaan ja luottaen siihen, että lehtemme ystävät hankkivat sille ensi vuonna vielä runsaamman menekin, uskaltaa toimitus lähteä toiselle vuodelle.
Lehden toimitukseen tulee tämän vuoden lopussa lakkaavan aikakauslehti Kanervan päätoimittaja puoluetoveri Severi Alanne ensi vuoden alusta liittymään. Muuten tulee toimitus pysymään samoissa käsissä kuin tänäkin vuonna.
| Evd. Gylling. | O. W. Kuusinen. |
| Sulo Wuolijoki. | Yrjö Sirola. |
| Severi Alanne. | |
[1*] Henry Georgen asiaa käsittelevä kuuluisa teos »Edistys ja köyhyys» on juuri suomeksi käännettynä alkanut ilmestyä.
[2*] Virallisen tilaston mukaan oli maassamme v. 1897 kaikkiaan vesiä, vuoria ja erilaatuisia soita noin 17,520,000 ha, joista jotenkin tasan puolet valtion, puolet yksityisien mailla.
[3*] Ilmari Palmén: Suokuivaustyöt Suomessa XIX-vuosisadalla..
[4*] Mielestäni on 25 ha liian paljon. Yksityisen ei olisi viljelyspakon kautta sallittava saada kuin 10–15 ha. Suuria aloja ei varsinkaan uudisasukas voi voimaperäisesti hoitaa ja pakkokeinojen käyttäminen on oikeutettua vain jos viljelyspakon alaiseksi määrätty maa tulee hyvin hoidettua ja viljeltyä.
[5*] Toisin oli kuulunut se valtiosääntöehdotus, jonka Robespierre oli esittänyt jakobiineille. Siinä sanottiin: »Omistusoikeus on jokaisen valtionkansalaisen oikeus käyttää sitä omaisuuden osaa, minkä laki hänelle sallii. Omistusoikeutta niinkuin jokaista muutakin oikeutta rajoittaa velvollisuus kunnioittaa toisten oikeuksia. Elköön uhattako kanssaihmisten turvallisuutta eikä vapautta, ei olemassaoloa eikä omaisuutta. Kaikki omistus ja kaikki ansio, joka tätä periaatetta loukkaa, on kiellettyä (illicite) ja epäsiveellistä». — Niin Robespierre, joka ei suinkaan ollut sosialisti.
[1] Ks. 'Viljelyspakko ja tilattoman väestön asema', »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 17–18, lokakuu 1906. MIA huom.
[2] Ks. Eduard Bernstein, »Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät». MIA huom.
[3] Ks. Karl Kautsky, »Bernstein und das Sozialdemokratische Programm», J. H. W. Dietz, 1899. MIA huom.
[4] Ks. 'Onko toivottava, että sosialidemokratia pian pääsee voitolle?', Sosialistinen aikakauslehti, 1. näytenumero, joulukuu 1905. MIA huom.