Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

Julkaistu: joulukuussa 1906
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 20–21, joulukuu 1906. Ensimäinen vuosikerta 1906, s. 457–504. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Edvard Gylling, Karl Kautsky, Hjalmar Branting. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.

Sosialistinen aikakauslehti

N:o 20–21, joulukuu 1906

Laillisuuden palauttaminen.

Venäjällä on hallitus pyrkinyt »rauhottamaan maata», meillä taas »palauttamaan laillisuutta».

Vuosi sitte — heti suurlakon perästä, jolloin porvarillinen laillisuus oli horjahtanut perustuksiltaan — alkoi meillä laillisuuden palauttaminen. Aluksi tapahtui se pääasiassa siten, että perustuslailliset herrat valtasivat kaikki korkeat virkapaikat. Sitte asettui perustuslaillinen senaatti johtamaan valtiollisten olojemme palauttamista sille kannalle, millä ne olivat olleet ennen suurlakkoa. Eduskuntauudistusta ei se voinut estää, mutta sai sentään riistetyksi äänioikeuden yli 200,000 täysikäiseltä kansalaiselta. Hävittääkseen sitte suurlakon kautta voitetun yhdistymis-, kokoontumis- ja painovapauden hommasi tämä senaatti tunnetut kuristuslait, ja paremmaksi vakuudeksi vielä järjesti käytettäväkseen ennen kuulumattoman suuren, uskollisen ja virkaintoisen poliisilauman. Sen perästä sama senaatti hajotti punasen kaartin sekä hiljattain taas Voima-liiton, ettei vain Pietarissa epäiltäisi sen salaa suosivan mitään Venäjän taantumukselle vihamielisiä hankkeita.

Mutta kaikella tällä ei senaatin mielestä vielä oltu riittävästi »laillisuutta palautettu». Vielä oli Novoje Vremja tyytymätön. Vielä ei Pietarissa oltu täysin vakuutettuja perustuslaillisen senaattimme rajattomasta alttiudesta. Sillä senaatti ei ollut vielä saanut tilaisuutta tuntuvammalla tavalla osottaa vilpittömyyttään.

Herra Stolypin, Venäjän taantumuksellisen hallituksen nykyinen päämies, toimitti nyt senaatillemme sellaisen tilaisuuden. Hänen keksimänsä kuuluisiksi tulleet pikaoikeudet tarvitsevat paljon uhreja, sillä ne teurastavat rutosti ja nopeasti, ja sen vuoksi hän kirjelmällä kysäsi senaatiltamme, eikö mahdollisesti täältä meiltäkin voitaisi toimittaa hänen käsiinsä »valtiollisesti epäiltäviä» henkilöitä, vaikkapa aluksi venäläisiä.

Mikä oli seurauksena? Sitä kuvaa eräs venäläinen vapaamielinen sanomalehti näillä sanoilla: Tuskin on hallitus Pietarista ehtinyt lausua toivomuksenaan, että Suomi lakkaisi olemasta venäläisten »valtiollisten» turvapaikkana, kun Suomen senaatti jo rientää syrjäyttämään ja kumoomaan vanhan tavan, ja nyt tulee lyhyt Suomen alueelle lähetetty sähkösanoma aiheuttamaan siellä kotitarkastuksia, vangitsemisia ja »keisarikunnan asukasten» karkotuksia.

Nyt on Novoje Vremja ihastuksissaan ja ylistää suomalaisten »kaukonäköisyyttä» Mutta muut Venäjän lehdet, kaikki ne, jotka eivät ole mustan sotnian palveluksessa, ne, jotka Plehwen ja Bobrikowin venäläistyttämisjärjestelmän aikana oman olemassaolonsa uhalla kävivät suurta taistelua meidän kansallisten oikeuksiemme puolesta, — ne kuuluttavat nyt julki perustuslaillisten vallanpitäjämme häpeää: »Kuka voi edes epäilläkään, ettei Suomi ole lopullisesti sulautuneet yhteen Venäjän kanssa? Löytäkääpä nyt, te tosivenäläiset Suomi-syöjät, käsiinne se raja, joka erottaa Keisarikunnan Suuriruhtinaskunnasta! — Suomalaiset eivät tingi. Kun heille sanotaan, niin on kaikki jo valmista...»

Meidän perustuslaillisemme eivät tingi. — Ja mahtanee heidän sydäntään nyt hivellä kuullessaan Venäjän vapaamielisen sanomalehdistön levittävän heistä sellaista arvostelua samaan sivistyneeseen Europaan, mistä tänne Bobrikowin aikana kerjättiin adresseja ja rahaa...

Mutta senaatin toimenpidehän oli aivan laillinen, vakuuttaa Hufvudstadsbladet. Se tapahtui »voimassaolevien säännösten ja oikeusperiaatteiden nojalla», vakuuttaa senaatti itse. Tietysti. Kun Venäjän sisäasiain ministeri — jolla hra Mechelinin ennen vanhaan esittämän valtiooikeudellisen teorian mukaan ei pitäisi olla mitään oikeutta sekaantua Suomen asioihin — kun hän nyt sanelee saman hra Mechelinin johtaman senaatin päätökset, niin tottakai se nyt on laillista. Ainakin perustuslaillista. Sitä ei meillä epäile kukaan muu kuin Nya Pressenin lainopillinen asiantuntija hra G. S. ja — Uusi Suometar. Ainakin ovat muut perustuslailliset siksi »kaukonäköisiä», että ymmärtävät visusti vaijeta.

Ja minkälaisia »rikoksellisia» aikoo senaattimme kuvernööreineen, poliiseineen ja keisarikunnasta lähetettyine apureineen ryhtyä täällä metsästämään? Niin. Niitä samoja vapaustaistelijoita, joille hautansa partaalla seisovat »Suomen valtiosäädyt» erehtyivät Viaporin tykkien jyskiessä lausumaan »syvimmän sympatiansa». Samoja Venäjän vapaustaistelijoita, joiden ponnistuksia me saamme kiittää suurlakostamme sekä kaikista sen hedelmistä ja — hra Mechelinin senaatti koko olemassaolostaan.

He saavat nyt palkkansa, sillä meillä palautetaan jälleen sitä laillisuutta, jonka nuo rikokselliset vapaustaistelijat vuosi sitte horjahuttivat.

Eikä edes ylevän-ihanasta passivisesta vastarinnasta kuulu hiiskausta. Puhumattakaan »selkärangattomasta senaatista». Eihän toki. Eero Kalskekin — hän tuntee kai täyttäneensä suuren elämäntehtävänsä saatuaan armon jättää kaikkein alamaisimman toimintakertomuksensa H. Majesteettinsa korkeille suomalaisille neuvonantajille.

On syntymässä suuri yhteinen perustuslaillinen rauha, sillä laillisuus alkaa olla palautettu. Senaatti saa nyt vihdoin — palkaksi viimesestä kiertokirjeestään sekä sen aiheuttamasta alistuksesta — Turun hovioikeuden virkapaikat, ja sitte seuraa pitkä onnellinen kiertokirjeitten ja manifestien aika... Venäjä on täydellisesti rauhotettu ja Suomi sen Venäjän uskollisin ja tyytyväisin kolkka...

Tosin se voi vielä viipyäkin tuon laillisuuden ihanneajan tulo. Sillä sitä ennen täytynee vielä suunnattomat »rikoksellisten» kansanlaumain vaeltaa pikaoikeuksien tietä. Ainakin koko Venäjän ja Suomen köyhälistön. Muutenhan se jättiläisjoukko voisi taas joskus horjahuttaa pyhän laillisen järjestyksen.

Niinkuin vuosi sitte.

Takaisin sisällysluetteloon

Sosialidemokratia ja suomettarelaiset.

Läpi koko vuoden ovat maaseutulehdet tienneet kertoa, kuinka suomettareiaiset järjestelmällisesti ovat maaseudulla koettaneet esiintyä niin täydellisinä sosialisteina kuin suinkin.

Sangen tervetulleeksi on sen vuoksi tältä kannalta pidettävä, että suomettarelaistenkin taholta ruvetaan selvittämään, että erotusta heidän ja sosialidemokratian välillä todellakin löytyy. Kahdessa eri kirjoituksessa on nimittäin prof. Danielson-Kalmari äskettäin lehden pää-äänenkannattajassa kääntynyt sosialidemokratista puoluetta vastaan sinänsä ja varsinkin Sosialistista Aikakauslehteä vastaan. Kirjoitusten läpikäyvä juoni on seuraava: Herra D. huomauttaa, että meikäläinen sosialismi täydelleen on saksalaisen sosialidemokratian pienoiskuva, sillä on sen hyvät ja pahat puolet, etupäässä kai, kirjoituksen jatkosta päättäen, sen pahat puolet Saksalaisen sosialidemokratian mukaan panee meikäläinen pääpainon agitatsiooniin, luokkatietoisuuden, luokkataistelun, »luokkavihan» sanoo herra D., herättämiseen. Tällöin tulee se panneeksi tuskin lainkaan huomiota positiiviseen uudistustyöhön, koska tämä muka sosialidemokratian pyyteille ei ole tarpeellistakaan, pikemmin päinvastoin. Vastakohdaksi asetetaan ranskalainen sosialismi, joka voimiltaan heikompana, keskenään riitaisena kuitenkin on paljon enemmän vaikuttanut maansa työväen hyväksi.

Jätämme tämän kysymyksen ranskalaisesta ja saksalaisesta sosialidemokratiasta sikseen tässä kohden. Kohdistamme esityksen herra D:n väitteiden meitä kohdin kärjistyvään pääkohtaan, siihen, että sosialidemokratisen puolueemme »n. k. vaaliohjelma» muka vaan on näkyjään asetettu, ja että todellisten uudistusten ajamista puolueella ei ole mielessä. Tätä väitetään; katsokaamme kuinka on todistusten laita. Viitaten Sosialistisen Aikakauslehden kirjoitukseen viime kevännä, jossa kehotetaan tekemään puolueen »rajat selviksi» lainaa hän siitä m. m. seuraavaa:

»Auvaskaamme luokkarajat selviksi, ja tietäkäämme, että mitä jyrkempi on köyhälistön ja porvariston välinen kuilu, sitä lähempänä on meidän päämäärämme ja kaiken edistyksen voitto».

Ja omasta puolestaan herra D. lisää:

»Sellainen se on, sosialistiemme ihanne. Kuilu niin syväksi ja ammottavaksi kuin suinkin mahdollista, sitä lähempänä on voiton päivä! Sitä lähempänä suuri yhteiskunnallinen kumous! On selvää, että sitä, joka täten ajattelee, eivät mitkään yksityiskohtaiset parannukset, »hätäpaikkaukset» saa lämpiämään. Hänen täytyy jäädä niihin nähden kylmäkiskoiseksi, ja jos hän on johdonmukainen, hän niitä suorastaan vastustaa, sillä jokainen parannus, joka poistaa jonkun vääryyden tahi lieventää kärsivien hätää, vaikuttaa kuilun tasoittamiseen ja siirtää sillä tavoin yhä epätietoisempaan tulevaisuuteen sen voiton päivän, jota sosialidemokratimme uneksivat». Tässä herra D. siis jo kirjoituksensa alussa, todistuksia lausumatta tekee johtopäätöksiä, täten kenties suggereeratakseen itseään uskomaan myöhempiä todistuksiaan.

Että luokkataistelua ja luokkatietoisuutta on herätettävä, sehän on edellytys, että joku kansanluokka ylipäätään voi olonsa ymmärtää ja niitä parantaa tarvitsematta uskoa ja luottaa vallassaolijain hyvään tahtoon ja enemmän tai vähemmän siveellisiin periaatteisiin. Se toisin sanoen on kaiken kansanvaltaisuuden vaatimus eikä siinä siis voi löytää niin mitään pahaa. Mutta se tarkoitus jonka vuoksi sitä herätetään, ne uudistukset, joita vaaditaan, itse herätystäpä, jota sosialidemokratiamme käyttää, panee herra D:n uskomaan että sosialidemokratinen puolue tekee kaikkea tätä vaan luokkien välistä juopaa suurentaakseen, herättääkseen joukot itsetietoisuuteen ja saadakseen ne vallankumoushaluisiksi. Mutta uudistusten saaminen, työväen nykyolojen parantaminen, se ei ole sosialidemokrateillamme lainkaan mielessä. Tätä todistaa muka ensinnäkin sosialidemokratian ohjelman vaatimusten laatu. Näiden joukossa on nimittäin sellaisia joiden toimeenpanoa, sellaisina kuin ne ohjelmassa luetaan, sosialistit itsekään eivät voine ajatella mahdolliseksi, mutta jotka ehkä kyllä kiihoituksen välikappaleina voivat tehdä tehtävänsä niissä kansankerroksissa, joita varten ne on aijottu.

Näitä tällaisia ohjelman kohtia oli Herra D. jo aikaisemmin pari esiintuonut ja oli hänen väärinkäsityksensä molempien suhteen eräässä Työmiehen kirjoituksessa korjattukin, mutta tästä huolimatta ne joulukuun 2 p:n kirjoituksessa uudistetaan.

Ensimmäinen tällainen huomautus koskee tilattoman väestön aseman parantamista. Tähän kuuluvista ohjelman pykälistä otetaan eräs, nimittäin että valtion on ryhdyttävä tilattoman väestön maatarpeen tyydyttämiseksi pakkoluovutuksen kautta palauttamaan yksityistä maanomaisuutta takaisin valtion haltuun. Mutta huomauttamatta jätetään että pakkoluovutuksen käytäntö ehdotettiin Oulun puoluekokoukselle ainoastaan periaatteena hyväksyttäväksi ja että erityinen komitea asetettiin sen käytäntöä lähemmin pohtimaan, ja että päinvastoin kysymyksen alustaja tilattoman väestön maahankintaa varten ehdotti viljelyspakon vaatimuksen ohjelmaan otettavaksi ja tämän kokous hyväksyi. Jos siis herra D. olisi lojaalisti tahtonut esiintyä ja todistaa ohjelman mahdottomuuden tilattoman väestön aseman parantamisessa, olisi hänen ollut esitettävä kysymys sellaisena kuin sen sosialidemokratinen puolue on asettanut. Mitä muuten juuri sosialidemokratisen puolueen ohjelmaan tässä kohden tulee pidätän itselleni oikeuden jatkona jo alkamaani kirjoitukseen »Viljelyspakko ja tilattoman väestön asema» sitä lähemmin esittää ja puolustaa. Mutta toiselta puolen olen tuon mainitun kirjoituksen ensi osassa tarkastanut maan muiden puolueitten m. m. suomettarelaisten ohjelmia tässä kohden ja saatan sen perusteella viskata herra D:n tekemän syytöksen takaisin. Ne ehdotukset, joita näissä ohjelmissa on tehty ovat todellakin sellaisia hätäpaikkauksia, joita puolustamaan ei voi lämmetä muuta kuin porvarillisten vallassa-olijain asemaa puolustava. Ja jos niiden kautta uskotellaan tilattoman väestön kysymyksen ratkaistavan, petetään epäilemättä tämän väestön suurinta osaa.

Toinen ohjelmamme pykälistä, jonka herra D. esille vetää, koskee torppariohjelmaa. Tampereen torpparikokouksen päätöksissä löytyy seuraava vaatimus: »Jos vuokramies ei täytä vuokrasopimuksen ehtoja on vuokralautakunnan määrättävä mahdollinen korvaus. Tämä korvaus on lain kautta uloshakukelpoinen saatava. Missään tapauksessa älköön kontrahtirikos, rikoslain alainenkaan, aiheuttako häätöä vuokratilalta». Myönnettävä on että tämä pykälä on jonkun verran epäselvä. Mutta prof. D. on jo kerran ennen saman väitteen tehnyt, nimittäin, että pykälän loppulauseen nojalla muka ei häätö missään tapauksessa olisi mahdollinen. Tällöin on hänelle viittaamalla Tampereen torpparikokouksen pöytäkirjaan selvitetty, että mainitun pykälän mukaan kontrahtirikos missään tapauksessa ei saa sinänsä aiheuttaa häätöä, se aiheuttaa vaan korvausvaatimuksen, joka on yleisen ulosottolain alainen. Pykälän avulla on vaan tahdottu nykyisestä maanvuokralaista hävittää 11 tapausta, jotka mielivaltaisen häädön aiheuttavat, ja joista suomettarelaisten torppariohjelmakin osan on pysyttänyt. Että näin on ollut asian laita, voi herra D. esim. mainitun torpparikokouksen pöytäkirjassa olevasta ylläolevan pykälän alustuksesta selville saada (siv. 26–30). Sitä enemmän asiaa kuvaavaa on, että herra D. yhtäkaikki selvityksen saatuaankin ratsastaa entisellä, kenties alkujaan väärinkäsityksestä syntyneellä lauseellaan.

Kolmas kohta on ohjelmassamme, joka osoittaa, että muka uudistushalu on vaan näennäinen, päätarkoituksena sitä vastoin kiihoittaa, on verotusohjelma, jossa sanotaan m. m. »Alimmaksi veroitettavaksi tuloksi on asetettava paikkakunnallisten olojen mukaan kaupungeissa 1,600–1,800 ja maalla 600–900 Smkan vuositulo».^[1*] Herra D. kirjoittaa tämän johdosta. »On siis meidän sosialidemokratiallamme suosikkiensa joukossa erityisesti suosittuja. Pienimmässäkin maaseutukaupungissa säilyy työmies verosta vapaana, kunnes hänen tulonsa nousevat 1,600 mkaan, samaan aikaan kuin hänen naapurinsa heti kaupungin porttien ulkopuolella maksaa veroa jo 600 mkan tulosta».

Mahdottomana toteuttaa siinä luultavasti pidetään verrattain korkeata alimman verotettavan tulon määrää. Tämä vaatimus vaaliohjelmaan otettiin jo v. 1901 tehdyn suunnittelun mukaan, ja voi se siis yksityiskohdissaan olla korjauksen tarpeessa, mutta sen lausumaa periaatetta, että on tunnustettava alin tulo, jota et enää saa verottaa, sekä että tämän määrän tulee elinkustannusten mukaan vaihdella maalla ja kaupungeissa, on täysin pätevä ja hyväksyttävä vaatimus. Ja koetella todistaa että työväki vaatien määrättäväksi verrattain suuren verosta vapautetun tulon taistelisi verotusuudistusta vastaan, joka huojentaisi sen verokuormaa, on yhtä nurinkurista kuin väittää että sama työväki ei vaadi tosimielessä vanhuuden ja työkyvyttömyyden vakuutusta, koska se ohjelmansa mukaan tahtoo niin suuria eläkkeitä ettei todenmukaisesti ainakaan helposti käy päinsä sellaisten aikaansaaminen.

Puolueohjelmaa laatiessa on muutoin tehty mielestämme siinä virhe, että yksityiskohtaisesti on määritelty sellaisiakin seikkoja, jotka eivät kaikin puolin ole punnitut ja mietityt. Ainoastaan periaate olisi ohjelmassa lausuttava ja yksityiskohtainen toteuttaminen jätettävä avoimeksi tai ainoastaan poikkeustapauksissa määrättävä.

Herra D:n kirjoituksessa paistaakin tässä kohden jo toinen tarkoitus läpi, nimittäin se, että tämä pykälä on vääryydellinen, koska se yksipuolisesti muka katsoo kaupunkityöväen etuja. Tässä ei enää puhuta ohjelman mahdottomuudesta vaan puhutaan sen puolueellisuudesta tietysti tarkoituksella vieroittaa maalaisköyhälistö kaupunkilaisista. Epäilemättä ovat suomettarelaiset Saksasta huomanneet että sikäläinen sosialidemokratia maalla ei siinä määrin kun kaupungissa ole saanut kannatusta. Mutta tuskin suomettarelaisemme verotusohjelmaa hyväkseen käyttämällä maalaistyömiehet paremmin puolelleen saavat kun aikaisemmin yhtä naivisti koettamalla todistaa että työväki ja torpparit eivät voi kuulua samaan puolueeseen, koska molempien edut ovat vastakkaiset: työmiehet haluavat alhaisia, torpparit korkeita voihintoja.

Lopuksi todistaa muka myöskin kielikiihkon puute, että vaan agitationi eli luokkataistelu on sosialidemokratisen toiminnan päätarkoitus. Kielikysymyksen alalla ovat nimittäin suomettarelaiset niin jyrkkiä, ettei sosialistit sitä, (kielikysymystä) voi erityisenä kiihoituskeinona käyttää. Eivätkä myöskään halua, olisi herra D. voinut lisätä. He tyytyvät siihen, että kokoovat maan koko köyhälistön luokkataisteluun asemansa kohottamiseksi, mutta tunnustavat maan suomen- ja ruotsinkieliselle työväestölle yhtä suuren oikeuden kehittää omakielistä sivistystään. Ja vieläpä tunnustetaan, että joskin ruotsalaisella sivistyksellä on päivä päivältä yhä pienenevä merkityksensä maassamme, se ainakin toistaiseksi melkoisessa määrin välittää esim. sosialidemokratisten aatteiden leviämistä maahamme, koska tunnetusti moni työväen johtomiehistä hallitsee vaan tätä vierasta kieltä, ja ainoastaan sen välityksellä voi tutustua sosialidemokratiseen kirjallisuuteen, jota suomenkielellä toistaiseksi löytyy erinomaisen vähän. Tunnustaen täydelleen Snellmanin ja osittain Yrjö-Koskisenkin ansiot, emme kuitenkaan voi muuttaa heidän ajamaansa suomalaisuuden vapautusta ruotsalaisen kansallisuuden sorroksi maassamme.

Yllämainituilla todisteilla ohjelmastamme koettaa herra D. todistaa kirjoitukseni alussa mainittua väitettään. Lähempi tarkastus on osoittanut, että hän n. s. todistuksissaan osittain on ohjelmaamme väärin tulkinnut osittain suorastaan esittänyt sitä väärässä valossa, eikä hänen väitteelleen siis voi hyväksyä minkäänlaista todistuksen arvoa.

Mutta myöskin sosialidemokratian taistelutapa muka todistaa, että sen tarkoituksenä on vaan intohimojen herättäminen. Tästä kirjoittaa herra D. kirjoitussarjansa toisessa osassa, jossa tosin asiallisuutta sangen paljon kaipaa. Kenties on tässä tarjottu pala herra D:n omasta »ylevästä» taistelutavasta. Ne asialliset huomautukset, jotka tässä kirjoituksessa tehdään, koskevat molemmat Sosialistisessa Aikakauslehdessä olleita kirjoituksia. Mutta oikeastaaan näilläkään ei ole mitään tekemistä edellisessä kirjoituksessa otetun todistuksen kanssa.

Kirjoituksessa »Varokaa suomettarelaisia»^[1] olimme huomauttaneet, että nykyisen, kartanoherrain etuja puoltavan torpparilain, joka vasta pari vuotta takaperin astui voimaan, ovat laatineet juuri suomettarelaisen puolueen johtomiehet. Prof. D. väittää tätä perättömäksi. Me toiselta puolen pysymme väitteessämme. Säädyille hallituksen puolelta jätetyn ehdotuksen muuttivat nämä monessa kohdin talollisten eduksi, poistaen siitä m. m. vähintä vuokra-aikaa ja perinnöllistä vuokraa koskevat pykälät. Talonpoikaissääty, jonka enemmistö oli »suomenmielinen» yksimielisesti hyväksyi nämä muutokset. Ja valtiopäivämiehet luonnollisesti ovat luettavat puolueen johtomiehiin. Jos näistä muutama pappissäädyn jäsen oli eri mieltä enemmistön kanssa ei asiaa muuta. Varsinkin, kun on kysymys puolueen kannasta yleisen äänioikeuden vallitessa, tulee luonnollisesti suomettarelaisten kantajoukon, talollisten ja heidän edustajainsa, mielipide puolueen toiminnankin määräämään.

Mitä kirjoitukseen suomettarelaisten ilmiannoista tulee, ei meillä ole mitään lisäämistä. Olemme aina inholla seuranneet suomettarelaisten suurta taipumusta ilmiantoihin, ennen ja nyt, ja toivomme, että tuleva aika heidän nykyisetkin toimensa tässä suhteessa on oikeassa valossaan esille tuova.

Ylläolevaa herra D:n kirjoituksen tapaista olemme jo odotelleet. Saksassa tavallisimmin sosialidemokratiaa vastaan tehnyt hyökkäykset kohdistuvat juuri tähän n. s. kurjistumisteoriaan. Marxia itseään syytetään sangen yleisesti samasta seikasta, kun nyt meikäläistä sosialidemokratiaa. Jäämme edelleenkin kuitenkin odottamaan että asiasta tehdään meitä vastaan perustellumpia väitteitä.

Mutta eräässä kohden on kuitenkin meidän jo nyt muutama huomautus tehtävä. Sosialidemokratian uudistusvaatimukset ovat sille sydämen asia, paljoa enemmän kuin ikänä muille puolueille. Ja että tässä aikakauslehdessä reformityölle on suuri arvo pantu, selviää sen kirjoituksista yleensä, joista parista otamme tähän yhteyteen sopivia otteita.

Oulun puoluekokouksen johdosta kirjoitettiin että puolue nyt äänioikeuden saavutettua valmistelee »Suomen sosialidemokratisen puolueen ensimmäistä vaaliohjelmaa, johon on suunniteltu kuuluvaksi esim. sellaiset suurisuuntaiset uudistukset kuin eduskunnan oikeuksien laajentaminen, maatalouskysymyksen ratkaisu maalaisköyhälistön aseman perinpohjaiseksi korjaamiseksi, kunnallinen äänioikeusreformi, yleinen kieltolaki ja 8-tuntisen työpäivän toteuttaminen». Ja sivulla 400 luetaan, että innokas työ juuri kutakin (työväen) ryhmää lähinnä olevia epäkohtia vastaan on agitatsiooni keino ilman vertaistaan. Se vetää uneliaimmat ja epäröivämmätkin mukaan ja paremmin kuin muu on se omiaan kokoomaan hajanaiset työväen ryhmät — — — Ilman tällaista toimintaa hajoittaa työväki omat rivinsä, jättää kaikki epävarmat ainekset porvarillisten viritettyihin pyydyksiin.

Tällä pohjalla me aina olemme seisseet ja sillä pohjalla myöskin me vaadimme rajat selviksi. Meidän tarkoituksemme on koota se luokka, jota yhdistää yhteisen kärsimyksen, kapitalismin sorron siteet, herättää sen itsetunto, tietoisuus ja nostaa se omasta puolestaan taistelemaan. Tältä kannalta me vaadimme ammottavan kuilun porvarillisten ja sosialidemokratien välille, jottei luokkakäsitteitä ja sen kautta sorretun luokan vapaustaistelua päästä epäselväksi sotkemaan. Ja tässä mielessä me myös sanomme: varokaa ennen kaikkia suomettarelaisia. Mutta toiselta puolen on sosialidemokratia aina myöskin uudistuksien tietä ja edellä kaikkia muita puolueita kulkenut. Mutta koko uudistustyön aikana on luokkatietoisuus ylläpidettävä, muuten hajoaa rivit, saamme ryhmän porvarillisia »hätäpaikkauksia».

Edvard Gylling.

Takaisin sisällysluetteloon

Kieltolaki.

Monta vuosisataa oltiin yleisesti siinä käsityksessä, että alkoholijuomat eivät ainoastaan ole viattomia, vaan suorastaan hyödyllisiä, jopa välttämättömiäkin aineita. Nyt tiedetään, että niin ei ole asian laita, vaan että alkoholi on yhteiskunnallisessa suhteessa vaarallisin kaikista käytännössä olevista myrkyistä.

Näin ollen on tietysti periaatteellisesti selvä asia, että tuollaisen aineen nauttimisesta on luovuttava. Mutta käytännössä ei raittiuskysymyksen ratkaisu ole ollut niinkään helppoa. Kun raittiudenharrastajat vaativat, että lainsäädäntömmekin tulisi julistaa alkoholi myrkyksi, kuten yhteiskunnallinen kokemus ja tieteellinen tutkimus ovat tehneet, niin astui alkoholin puolustajaksi — alkoholikapitalismi. Kun meillä viimeisten edellisillä valtiopäivillä koeteltiin saada aikaan edes kunnallista kieltooikeutta, niin eivät alkoholin nauttijat suurinta porua päästäneet. Suomen oluttehtailijayhdistys ja Helsingin viinikauppiasyhdistys silloin kuuluisat lentokirjasensa maailmalle laskivat kaikkea raittiutta tarkoittavaa lainsäädäntöä vastustaakseen. Se sai monen ihmisen silmät auki näkemään, että raittiustyökin on viime kädessä taistelua kapitalismia — ensi sijassa alkoholikapitalismia — vastaan.

Amerikassa saman seikan näin erittäin selvästi.

Siellä ei yksityisellä valtiolla ole tilaisuutta säätää täydellistä kieltolakia. Yhdysvaltain hallitus — »Setä Samuli» — ei salli toistaiseksi, että yksityinen valtio kieltää alkoholijuomien tuonnin alueelleen toisista valtioista tai ulkomailta. On luonnollista, ettei tuollainen ainoastaan alkoholijuomien valmistuksen ja myynnin kieltävä »kieltolaki» voi vaikuttaa yhtä tehokkaasti, kuin täydellinen, maahantuonninkin kieltävä kieltolaki tekisi. Sattuvasti lausui Kansasin kuvernöri tämän kirjoittajalle: »Teidän on hyvin vaikea varjella taloanne rotilta silloin, kun se on neljän, viiden muun talon keskellä, joissa kaikissa vilisemällä vilisee rottia!» Naapurivaltioiden alkoholikauppiaat ja ennen kaikkea Yhdysvaltain mahtava viina- ja oluttehtailijain liitto pitävät huolen siitä, että »rottia» tulee niin paljon kuin mahdollista rajan ylitse kieltovaltioiden alueelle. Jo tästäkin syystä on meillä pyrittävä suoraa päätä täydelliseen kieltolakiin, eikä tyydyttävä kunnalliseen kieltooikeuteen.

Erittäinkin Mainen kieltolaki on alkoholikapitalisteille sellainen silmätikku, että sitä he yrittävät saada kumoon hinnalla millä tahansa. Sen vuoksi käytetäänkin jokaisessa vaalissa kymmeniätuhansia dollareita prykärien ja whiskytehtailijain sekä väkijuomakauppiaiden rahoja, kun koetetaan saada kieltolain vastustaja valtion kuvernöriksi. Mutta sittenkään ei Mainen kieltolakia ole saatu peruutetuksi. Tänä syksynä tuli kapakkapuolueen kaikista ponnistuksista huolimatta »raittiuskuvernöri» uudelleen valituksi noin 8,000 äänen enemmistöllä.

Vaillinainenkin kieltolaki on Amerikan kieltovaltioissa melkoisessa määrässä vähentänyt rikoksellisuutta, vaivaishoitolaisuutta ja mielenvikaisuutta. Mainessa ja Kansasissa on monta vaivaistaloa ja vankilaa, jotka ovat vuoden ympäri tyhjinä. Ei siis kieltolakia sen takia käy vastustaminen, ettei se kantaisi hyviä hedelmiä. Se, joka tutustuu Yhdysvaltain viralliseen rikoksellisuus- ja vaivaishoitolaisuustilastoon, tuleekin pian vakuutetuksi siitä, että olut- ja viinaherrat eivät suinkaan raittiuden harrastuksesta itke kieltolain surkeutta.

Tärkein oppi, minkä kieltolain tutkija Amerikassa saa, on se, että hän entistä selvemmin käsittää eron kunnallisen kieltooikeuden ja yleisen kieltolain välillä. On kyllä totta, että jos kunnallisen kieltooikeuden vallitessa kansa saa yleisellä äänestyksellä ratkaista, sallitaanko alkoholijuomien kauppaa kunnan alueella vai eikö, voi olla suurempi toivo siitä, että kansa paremmin valvoo päätöksen noudattamista, kuin jos kieltolaki ilman mitään kansanäänestystä tulee lakikirjaan. Mutta jos maassa on ainoastaan kunnallinen kielto-oikeus, niin väkijuomatiike itsessään jää vielä »lailliseksi», »luvalliseksi» ja »rehelliseksi» liikkeeksi. Sitä vastoin, kun saadaan yleinen kieltolaki, samalla hetkellä koko väkijuomaliike muuttuu laittomaksi, luvattomaksi ja epärehelliseksi. Selvää on, että laitonta liikettä aina on helpompi vastustaa kuin laillista ja luvallista. Ja meillä Suomessa on kaiketi täysi toivo siitä, että kansa yleisen kieltolainkin noudattamista valvoo, niinkuin suurlakon aikana pääkaupungin järjestynyt työväki ja raittiusväki yhdessä vaatimansa kieltolain käytäntöönpanon valvoivat.

Mutta kieltolain vaatimus ei kohtaa vastustusta ainoastaan alkoholikapitalismin, vaan muunkin kapitalismin puolelta. Tosi on se sosialidemokratinen voimasana, joka sanoo: »Alkoholi on se öljy, jolla nykyinen yhteiskuntakoneisto pidetään käynnissä». Varma on, että jollei alkoholi lamauttaisi niin monen miehen parempia harrastuksia, pikemmin olot korjaantuisivat. Pahasti vinkuu ja kitisee moni kohta nykyisessä kapitalistisessa järjestelmässä, mutta kun alkoholikapitalistit ja heidän kannattajansa rasvaavat alkoholilla koneiston käyttäjiä, niin nämä eivät jaksa huomata ja vaatia koneiston korjaamista ja rasvaamista uudella yhteistunnon ja veljesrakkauden öljyllä kapitalistisen voitonhimon härskiintyneen rasvan asemasta. Näin ollen on ymmärrettävää, että meilläkään ei puutu niitä, jotka ovat valmiit rientämään alkoholikapitalismin avuksi — harrastamaan »tasaista yhteiskunnallista kehitystä!»

Kun sosialidemokratinen puolue maamme valtiollisista puolueista ensimäisenä on ottanut yleisen kieltolain ohjelmaansa, ei se myöskään hellittäne, ennenkun taistelu on loppuun taisteltu, sillä eihän sitä muissakaan asioissa rahavalta ole pystynyt pelästyttämään. Sosialidemokratiselle puolueelle tulee pääansio siitä, että meillä viimeinkin saatiin yleinen äänioikeus, eikä kieltolain aikaan saamista kukaan tietysti voinut uneksiakaan ilman kansan syvien rivien oikeutta ottaa osaa maan lainsäädäntötoimeen. Järjestynyt työväki on toisellakin tavalla edistänyt kieltolain asiata enemmän kuin mikään muu valtiollinen puolue maassamme. Tarkoitan väliaikaisen kieltolain toimeen panemista suurlakon aikana, niin kauan kun valta oli työväen käsissä. Tämä kaikki antaa toivoa siitä, että sosialidemokratien keskuudessa ei vastuksista huolimatta väsytä, ennenkun yleinen kieltolaki on kansan lakikirjassa.

Onko kieltolaki sitten mahdollinen käytännössä toteuttaa meidän maassamme? Onhan esim. Hufvudstadsbladet näihin aikoihin sisältänyt palstamäärittäin »todistuksia» sen mahdottomuudesta.

Kaikkein ensimäiseksi on Hufvudstadsbladetin herroilla täysin selvillä, että kauppasopimukset ulkomaiden kanssa estävät meitä kieltolakia säätämästä! Kukaan heistä ei kuitenkaan ole nähtävästi ottanut vaivakseen tutustua näihin kauppasopimuksiin. Jo »Kaupan ja Merikulun Liittokirja Hänen Majesteetinsa Venäjän Keisarin ja Franskan Hallituksen välillä» vuodelta 1874 sanoo 14 artiklassaan:

»Kaikenkaltaisia semmoisia tavaroita, jotka ovat teollisuuden tahi maan tuotteita jommastakummasta liittoutuvasta valtakunnasta ja joiden sisääntuonti toiseen valtakuntaan ja ulosvienti sieltä maitse tahi meritse on laillisesti myönnetty^[2*] taikka vasta myönnetään, älköön rasitettako muilla tuonti- tahi vientimaksuilla, kuin niillä, joita kukin muu enimmän suosittu kansa on velvollinen samanlaisilta tuotteilta suorittamaan».

Siis sellaisen tavaran tuonti, jota ei ole »laillisesti myönnetty», ei voi tulla kysymykseenkään maahamme. Saman liittokirjan 16 artiklan alkuosa kuuluu:

»Toinen korkeista liittoutuvista Valloista ei saa toiselta kieltää minkään tavaran sisääntuontia tahi ulosvientiä, jollei samaa kieltoa yksin ajoin käytetä jokaiselle muullekin vieraalle kansalle».^[3*]

Siis me voimme milloin tahansa kieltää juovutusjuomien tuonnin maahamme, kunhan vaan kiellämme sen kaikista maista yhtäaikaa — se on ollut jo ensimäisen kauppasopimuksen periaate.

»Kauppa- ja Merenkulkuliittokirja Venäjän ja Saksan välillä» vuodelta 1894 säätää V artiklassaan: »Sopimuksen tehneet valtiot sitoutuvat olemaan asettamatta esteitä molemminpuoliselle kauppaliikkeelle kumpasenkin maan välillä mitenkään kieltämällä tuontia ja vientiä, sekä myöntämään esteettömän kauttakuljetuksen, paitsi niillä teillä, jotka ovat suljetut tai suljetaan semmoiselta kuljetukselta. Poikkeusta myönnetään ainoastaan semmoisten tavarain suhteen, jotka toisessa sopimuksen tehneessä valtiossa ovat tai tulevat olemaan valtion monopoolina, kuin myöskin semmoisten tavaralajien suhteen, joihin terveydenhoidon, eläinpoliisin tai yleisen turvallisuuden nimessä taikka myöskin muita erittäin tärkeitä näkökohtia silmällä pitäen erikoisia kieltotoimenpiteitä voidaan sovelluttaa».^[4*]

Tämä asia on siis jotakuinkin selvä.

Mutta se ei ole kieltolain ainoa vaikeus. Sillä liikuttavalla hellyydellä, millä Suomen olut- ja viinaherrat aina ovat pitäneet Suomen kansan syvien rivien tarpeista huolta, he selittävät myöskin, että me jäämme maassa — ilman leipää, jos kieltolaki säädetään, koska muka on mahdotonta valmistaa hiivaa ilman viinaa. Se puhe on melkein yhtä viisasta, kuin jos joku rupeaisi neuvomaan maanmiestä, joka tarvitsee tuhkaa peltoonsa, että »polta talosi, hyvä mies, siitähän sinä tuhkaa saat!» Minä luulen, että ainakin työväenluokan emännät ovat valmiit maksamaan vaikka viidenkertaisen hinnan hiivasta, jos vaan päästään viinasta. Mutta sitä paitsi ei hiivakysymyksen ratkaisu toisella tavalla kuulu mahdottomuuksiin.

Sitten on viina- ja olutherroilla suuri suru siitä, mistä valtio saa tuloja, jos viinavero ja mallasjuomasuostunta loppuu. Eivät liene koskaan kuulleet, mitä suuri englantilainen valtiomies Gladstone vastasi samassa asiassa heidän virkaveljilleen. Gladstone lausui Englannin oluenpanijain lähetystölle: »Hyvät herrat, teidän ei tarvitse huolehtia valtion tuloista. Kysymys tuloista ei saa koskaan olla välttämättömiksi havaittujen uudistusten tiellä. Sitä paitsi kun on kysymys raittiista kansasta, joka ei tuhlaa työnansioitaan alkoholiin, ei tarvitse olla epätietoinen, mistä valtion tulot ovat saatavissa». Väite, ettei valtio voisi tulla toimeen ilman viinaveroa ja mallasjuomasuostuntaa on taloustieteilijäin keskuudessa jo aikoja sitten käynyt vanhanaikaiseksi. Selvää on, että mitä varakkaampi kansa on, sitä suurempia summia se maksaa valtiolle suoranaisina veroina; mitä enemmän se on väkijuomaliikkeen orjuudessa, sitä suurempi on niitten luku, joilta valtio ei voi saada mitään suoranaisia veroja. Jos taas ajatellaan välillisiä veroja, on sangen luultavaa, että raitis kansa voi lisäämällä tulli-, posti-, rautatietuloja y. m. maksaa valtiolle yhtä paljon, kuin tämä saisi väkijuomaverona osittain alkoholin valtaan vaipuneelta väestöltä. Sitä paitsi on valtiolla niin suuria suoranaisia menoja väkijuomaliikkeen takia, että voidaan hyvällä syyllä kysyä, jääkö mitään jälelle, sittenkun alkoholiverosta on maksettu väkijuomaliikkeen välttämättömäksi tekemä osuus vankiloiden, houruinhoitolaitosten, yleisten sairaalain ja kasvatuslaitosten kustannuksista, sittenkun on maksettu alkoholin aiheuttamat menot yleisen järjestyksen voimassapidosta j. n. e.

Mitä sanottaisiin sellaisesta maasta, missä muutamat rahalla voisivat ostaa oikeuden panna toimeen säännöllisiä ihmismetsästyksiä, joissa saavat tappaa niin monta ihmistä kuin tahtovat. Jo paljas tuollainen ajatus kauhistuttaa, ja useimmat ovat valmiit väittämään, että sellaista raakalaismaata ei voi löytyä. Mutta meidänkin maassamme voivat vielä tällä hetkellä väkijuomien valmistajat ja myyjät valtiolle ja kunnille menevää veroa vastaan saada laillisen oikeuden tavallisesti hiljalleen kiduttamalla tappaa alkoholimyrkyllä tuhansia kansalaisiamme ja rikkoa heidän kotiensa onnen, särkeä heidän omaistensa sydämet. Kannattaako ponnistaa, jotta tästä sivistyneen yhteiskunnan suurimmasta joukkomurhasta kerrankin tulee loppu? Jos tämä kysymys on erittäin sosialidemokrateille tärkeä jo siitä syystä, että sosialismi-aate tarkoittaa ihmiskunnan yleisen onnen edistämistä, niin on se hänelle tärkeä vielä senkin vuoksi, että me tiedämme nykyisestä tieteellisestä tutkimuksesta yhtä hyvin kuin kokemuksesta, kuinka paljon henkistäkin pääomaa alkoholi riistää, ja työväki tarvitsee kaiken älynsä ja voimansa vaikean yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisuun. Työväen voima on liian kallista enää alkoholiin tuhlattavaksi, siksi työväen on erittäin ponnistettava saadakseen yleisen kieltolain aikaan.

Matti Seppälä.

Takaisin sisällysluetteloon

Konfektsiooni Saksan vaatetusteollisuudessa.

Suomen oloissa on konfektsiooni vielä verrattain outo käsite. Tuskin näkee tätä sanaakaan meidän taloudellisessa elämässämme käytettävän muuta kuin ehkä muutamissa aivan uusissa, enimmäkseen juutalaisten omistamissa vaatetusliikkeissä. Että konfektsioonista voisi kehittyä suurteollisuus, jonka alalla sosiaalipolitikollekin voisi tulla aivan erikoisia kysymyksiä ratkaistavaksi ja tehtäviä suoritettavaksi, sitä meillä tuskin ajatellaankaan. Muussa Euroopassa sitävastoin, ja myöskin Amerikassa, on kysymys tästä teollisuuden haarasta, etenkin mikäli sitä harjoitetaan kotityönä, tullut yhdeksi päivän polttavista kysymyksistä.

Sanalla konfektsiooni on ulkomailla aivan vakaantunut merkitys. Sillä tarkoitetaan vaatteitten valmistamista varastoon, vastakohtana tilauksen mukaan neulomiselle. Jälkimäisessä muodossa, tilauksen mukaan neulomisessa, vaatii yksityishenkilöiden tarpeitten ja maun seuraaminen suurta ammattitaitoa sekä työntekijässä että johtajassa ja kasvattaa sen vuoksi verrattain korkealla asteella olevan ammattikunnan. Sama seikka vaikuttaa myöskin sen, että tavalliset neulomaliikkeet eivät usein laajene suurliikkeiksi. Kun konfektsioonin tuotteita sitävastoin valmistetaan varastoon ilman, että tulevaa käyttäjää tunnetaan, tarvitsee työntekijän pitää silmällä vain aivan yleisiä tyyppejä. Näin voidaan muuttaa tuotantoa enemmän tehdasmaiseksi ja konfektsiooniliikkeet muodostuvat helposti suurliikkeiksi. Nämä erilaisuudet vaikuttavat, että konfektsiooni ja tilauksen mukaan neulominen vaativat kehittyäkseen aivan erilaisia edellytyksiä, ja että ne taloudellisessa elämässä saavat aivan erilaisen aseman.

Laajimman alan on konfektsiooniteollisuus itselleen valloittanut Saksassa, mutta myöskin Englannissa, Ranskassa ja Itävallassa on sillä huomattava sija. Saksan konfektsiooniteollisuus on verrattain nuori, se sai varsinaisen alkunsa vasta 1870-luvulla. Mikäli kysyntää konfektsioonin suhteen tätä ennen löytyi, täytti sen melkein koko maailmassa Ranskan teollisuus. Mutta kun viimeisen ranskalais-saksalaisen sodan aikana Pariisi useita kuukausia oli piiritettynä, käyttivät saksalaiset tilaisuutta viedäkseen ranskalaisten kauppatuttavat omalle maalleen tilauksia tekemään. Sodan onnellinen päättyminen herätti Saksassa mitä suurinta yritteliäisyyttä — alkoi n. s. Gründerperiode, joka sitte tosin vei tavattomaan liikepulaan — eikä Ranska kyennyt enää kilpailemaan itsetuntoisen voittajansa kanssa.

Tämän jälkeen on Saksan konfektsiooniteollisuus liikkeenharjoittajille mitä suotuisimpien olosuhteitten vallitessa yhä tasaisesti kehittynyt. Teollisuuden varsinaisiksi keskustoiksi ovat muodostuneet Berlin, Breslau, Stettin ja Erfurt. Nykyään arvioidaan konfektsiooniteollisuuden vuotuisen liikevaihdon liikkuvan jo tuhansissa miljoonissa markoissa. Yksin Berlinissä laskettiin vuosina 1895–96 liikevaihdon vaihtelevan 125–175 miljoonan välillä. Vaikka vaan pieni osa tämän teollisuuden tuotteista vietiin ulkomaille, nousi vienti v. 1904 virallisen tilaston mukaan kuitenkin vuonna 1905 200 miljoonaan markkaan,^[5*] siis lähes puoleen siitä, mitä yksi Saksan suurteollisuuksista, puuvillateollisuus, viennin kautta tuottaa, ja noin kolmanteen osaan koko suuren rautateollisuuden viennistä.

Että näin suuren teollisuuden pystyssä pitämiseksi vaaditaan suuria työläisjoukkoja, on itsestään selvää. Kuinka suuret nämä joukot ovat, siitä on kuitenkin hyvin vaikea saada selkoa. Virallinen tilasto ei tässä suhteessa anna mitään luotettavia tietoja. Vuoden 1895 ammattiväenlaskussa, viimeisessä mikä on käytettävissä, tosin ilmoitetaan konfektsiooniteollisuudessa työskentelevien henkilöiden luku 56,518:ksi.^[6*] Mutta joka vähänkin tuntee Saksan konfektsioonioloja, huomaa ensi silmäyksellä että tämä luku on aivan liika pieni. Jaffé^[7*] arvioi tämän luvun 500,000:ksi, siis kymmenkertaiseksi. Tämä arvio näyttääkin oikeammalta. Yksin Berlinissä ovat asiantuntijat arvioineet työntekijäin luvun yhtä suureksi kuin virallinen tilasto koko Saksan maassa. Niinpä Grandke^[8*] arvioi berliniläisten konfektsioonityöntekijäin luvun 62,000:ksi, onpa liikemailmassa näiden lukua arveltu 100,000:ksikin. Että virallisen tilaston tiedot ovat näin harhaanvieviä, riippunee osaksi siitä, että sanaa konfektsiooni joko tahallaan tai tahtomatta on väärin käsitetty, raja neulojan ja konfektsioonityöntekijän välillä kun usein on epäselvä, ja edellinen nimi melkein aina asianomaisille mieluisempi. Myöskin ovat sellaiset henkilöt, esim. naimisissa olevat naiset, jotka sivutyönä ammattia harjoittavat, ehkä useasti jättäneet tämän työn mainitsematta. Naisia työskenteleekin tässä teollisuudessa melkein kaksi kertaa niinpaljon kuin miehiä. Berlinissä arvioi Grandke naisten luvun noin 40,000:ksi.

Että tämä teollisuus Saksassa näin on päässyt kukoistamaan, se riippuu suureksi osaksi itse teollisuuden laadusta. Konfektsioonia voidaan melkein yhtä edullisesti harjoittaa kolmessa eri muodossa: kotityönä, työhuonetyönä ja yhdistämällä nämä molemmat muodot. Kaikille muodoille on yhteistä se, ettei liike vaadi suuria pääomia. Työhuoneissa ei tavallisesti ole muita koneita kuin tavalliset neulomakoneet ja joku yleensä samanhintainen koristelukone. Kun työ jaetaan kotityöksi ovat liikekustannukset vielä pienemmät. Useimmissa tapauksissa on saksalaisissa kaupunkilaisperheissä jo ennestään neulomakoneet. Jos työnantaja hankkii koneen, maksaa työntekijä sen vähissä erin, mutta saa sen sitte työn loputtua usein luovuttaa takaisin. Työhuoneesta, valosta, lämmöstä ei työnantajan tarvitse mitään maksaa. Ainoa mihin liikemiehen pitää edeltäpäin käyttää pääomaa ovat kankaat, työpalkat ja jonkinmoisen konttoorin ylläpito.

Yhtenä seurauksena tästä on, että uusia, usein epävakaisikin konfektsiooniliikkeitä syntyy yhtenään. Henkilöt, joilla ei juuri muilla aloilla ole menestymismahdollisuuksia työntäytyvät konfektsioonin alalle ja koettavat kaikilla mahdollisilla keinoilla, mutta etenkin palkkoja alentamalla, saada nopeasti pääomaa kootuksi. Toinen seuraus on se, että liikkeitä voidaan harjoittaa kaikissa mahdollisissa laajuuksissa. Samalla kun löytyy liikkeitä, missä on tuhansia työntekijöitä, Berlinissä esim. on eräässä liikkeessä 7–8000 työntekijää ja 5–600 mestaria, on toisia missä ei kymmenelle työntekijälle ole työtä. Siten voivat mitä erilaisimmat »liikenerot» tässä löytää itselleen sopivan toiminta-alan.

Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että samaa liikettä voidaan eri vuodenaikoina kysynnän mukaan mielin määrin supistaa ja laajentaa. Vaikka liike kiireellisenä aikana antaa työtä monelle sadalle työntekijöille, voi se »kuolleena aikana» jättää ne kaikki, ilman että niinkuin muussa teollisuudenhaaroissa, kalliit koneet ja työhuoneet tulisivat turhaan maksamaan. Konfektsioonissa jos missään tuleekin tällainen liikkuvaisuus kysymykseen. Tavallisille tilauksen mukaan neulojille tulee jo ammatin »sesonki-luonne» näkyviin, mutta sitä lieventää paljon se, että tilaukset tulevat vähitellen, pitkin sesonkia tehdyksi. Mutta kun konfektsioonitavaroita tilataan suuriin kauppahuoneisiin mahdollisesti muihin maihin ja maanosiin, vaativat tilaajat tavarat yht'aikaa sesongin alkuun. Silloin tulee kysymykseen pinnistää kaikki voimat ja yht'äkkiä hankkia lyhyeksi ajaksi kokoon suuret määrät työväkeä. Tämä vaihtelevaisuus eri vuodenaikoina määrää hyvin suuressa määrin koko teollisuuden luonteen. Työnantajat voivat sen, esittämistämme syistä, helposti kestää. Toista merkitsee se työntekijöille. Tulemme seuraavassa näkemään kuinka tämä teollisuuden sesonkiluonne alentaa heidän palkkansa, hajottaa heidät toisistaan ja vapauttaa työnantajan kaikesta edesvastuusta työntekijäin suhteen.

Suurimman helpotuksen liikekustannuksiin tuottaa kuitenkin se, että työ on arvaamattoman halpaa. Niin omituiselta kuin tuntuukin, jos ajattelemme tavallista neulojan ammattia, on työ tällä alalla hyvin yksinkertaista, oppimattomain työtä. Tämä riippuu siitä, että työnjako hyvin suuressa määrin on pantu toimeen sekä eri liikkeitten kesken että yhden liikkeen sisäpuolella. Kun liikettä harjoitetaan hyvin suuressa muodossa, voidaan samoille henkilöille aina antaa samaa työtä. Voi tapahtua, ettei konfektsioonityöntekijä koko ijässään ole neulonut muuta kuin samoja vaatekappaleita tai ehkä yhtä määrättyä saumaa. Mitä työhuoneisiin tulee on tämä järjestys aivan luonnollinen, mutta kotityössäkin se on saatu aikaan. Liikkeen palveluksessa on muutamia taitavampia työntekijöitä, n. s. välimestareita, jotka määrätystä kappalepalkasta ottavat työn suorituksen edesvastuulleen. He kuitenkin ainoastaan leikkaavat ja panevat työn alkuun ja antavat lopputyön itse määräämästään palkasta varsinaisille työntekijöille tehtäviksi. Usein tekevät nämäkin vaan osan työstä, esim. neulovat kiinni kaikki sileät saumat, jonka jälkeen puuttuva työ, esim. koristeleminen, annetaan taas toiselle henkilölle tehtäväksi. Täten voi työ kulkea usean kotityöntekijänkin käsien kautta.

Näiden välimestarien merkityksestä ovat sosiaalipolitikot paljon väitelleet Muutamat kuvaavat heitä todellisiksi verenimijöiksi, jotka muitten työn tuloksilla elävät mukavasti. Toiset taas väittävät, että välimestarit ovat aivan samassa onnettomuudessa kuin työntekijätkin. He kyllä koettavat alentaa palkkoja viimeiseen penniin, mutta heillekin ovat palkat jo määrätyt niin alhaisiksi, ettei heillä juuri muuta neuvoa ole. Joskin nämä välikädet saataisiin pois esim. siten että heidän työstään annettaisiin määrätty palkka ja työnantaja itse määräisi työntekijänkin palkan, ei asia sillä olisi autettu. Työnantaja kyllä alentaisi palkat aivan yhtä alhaisiksi kuin nyt välimestari.

Tämä jälkimäinen mielipide onkin epäilemättä oleviin oloihin perustuva ja oikea. Niin vahingollinen kuin välikäsisysteemi yleensä onkin ei pahan juuri tässä tapauksessa kuitenkaan ole siinä. Syyt ovat syvemmällä.

Suurissa kaupungeissa löytyy melkein loppumattomiin työvoimia joita tällaisessa työssä voidaan käyttää ja joilla ei juuri mitään muuta alaa olekaan tarjolla. Palvelijataret, jotka haluavat vapaampaan elämään, maalta tulleet naiset, jotka eivät muuta työtä osaa, joutuvat kaikki konfektsioonityöhuoneisiin. Vaimot ja lesket, joitten täytyy joko kokonaan tai osaksi elättää perheensä, ovat halukkaimmat ottamaan konfektsioonia kotityöksi. Ja mikä muu heillä olisi edessä? Kotejaan he eivät voi jättää ja muuta työtä tuskin on saatavissa. Palkkojen suuruus ei juuri tule kysymykseen, sillä työllä on se arvaamaton etu, että sitä voi tehdä kotiaskareitten ohella ja että itse saa määrätä työaikansa. Naiset usein käyttävät apunaan työttöminä olevia miehiään ja vielä useammin lapsiaan heti kun nämä vaan ovat tulleet siihen ikään, että jaksavat neulan kankaan läpi vetää. Kun nuoret näin joutuvat konfektsioonin haltuun, pääsevät he siitä enää harvoin erilleen. He eivät mitään muuta osaa tehdä ja palkat ovat niin pienet että he eivät voi ottaa itselleen hetkeäkään vapautta muun työn oppimiseen. Tästä sitte kasvaa yhä uusia työläisjoukkoja konfektsioonin uhreiksi. Kun tähän laskemme lisäksi vielä kaikki ne, joilla ei ole koko työvoimaansa jälellä, tai jotka eivät muuten voi ottaa säännöllistä työtä, ymmärrämme mikä taistelu suurissa kaupungeissa näistäkin ansiotilaisuuksista on.

Kun konfektsiooniteollisuudessa tällaiset edut ovat työnantajan puolella, on itsestään selvää, että työntekijä elää kovan painon alla. Työpalkkain määräämisessä ei työntekijällä ole mitään sanan valtaa. Joku aika sitte oli useissa liikkeissä tapana, että nimenomaan sanottiin, että työnantaja yksin määrää palkan, ja väliin oli huomautus, että työnantaja pidättää itselleen oikeuden tehdä muutoksia sovittuun palkkamäärään. Näin ei työntekijä useissa tapauksissa edes tietänyt edeltäpäin kuinka paljon palkkaa hän saisi työstään. Vuonna 1903 määrättiin tosin, että työnantajien on työntekijöille annettava palkkakirjat. Onko tätä määräystä yleensä seurattu, siitä ei kuitenkaan vielä ole tietoa. Milloin työtä tehdään työnantajan työhuoneessa, ovat olot paremmat, mutta palkkojen määrääminen ei täälläkään vähimmässäkään määrässä riipu työntekijästä, sillä työnantajalla on aina mahdollisuus kotityönä saada työnsä halvemmasta teetetyksi.

Konfektsioonityöntekijäin palkkasuhteista on yleensä hyvin vaikea saada tarkkoja tietoja. Työnantajat eivät mielellään anna tietoja; työntekijöistä taas on vaikea saada selkoa eikä heillä usein itselläänkään ole ollut tietoa siitä suuretko heidän ansionsa pitempien aikojen kuluessa ovat olleet. Parhaimmat palkat ovat miehillä, jotka ovat päiväpalkalla työssä, mutta näistä vaaditaankin jo verrattain suurta ammattitaitoa. Heidän palkkansa voivat yksityistapauksissa kohota aina 25 Rmk:aan saakka viikossa, mutta keskimääräinen palkka on noin 15 Rmk. Kappalepalkalla olevat työhuoneissa työskentelevät miehet saavat 12–15 tuntisista työpäivistä noin 15 Rmk. viikossa. Kotityöstä ansaitsevat miehet noin 20 Rmk, mutta silloin heillä tavallisesti on vaimo apuna.

Naisten palkat ovat melkoista pienemmät. Korkein viikkopalkka minkä naiset kiireellisinä aikoina voivat saavuttaa, on 12 Rmk. Tavallisia ovat 7–8 Rmk:n palkat, mutta usein tavataan 4–5 jopa 3:kin markan viikkopalkkoja.

Työhuoneissa tehdään työtä harvoin alle 12 tunnin päivässä, kiireellisenä aikana aina 17 tuntiinkin saakka. Kotityössä on työaika melkein rajaton. Että esitettyjäkin pieniä palkkoja varten saadaan ahertaa, osottaa se, että muutamissa liikkeissä kappalepalkat on voitu painaa niin alas, että esim. kokonaisesta miehenpuvusta, tosin mahdollisimman yksinkertaisesta, on maksettu työpalkkaa 60 pf. Tusinasta hameita, joista kuitenkin neulotaan ainoastaan sileät saumat, maksetaan 30–60 pf.^[9*] Mitään selvää kuvaa konfektsioonityöntekijäin taloudellisesta asemasta nämä numerot eivät kuitenkaan anna, syystä että ei ole tietoa kuinka suurena osana vuotta nämä ansiot ovat saatavissa.

Vähimpinä, jolla esim. Berlinissä lasketaan yhden hengen tulevan toimeen, pitävät tutkijat 8—10 Rmk:n tuloja viikossa, ja silloinkin on otettu huomioon ainoastaan aivan välttämättömimmät tarpeet Miten silloin 3–6 Rmk:n palkoilla tullaan toimeen, vieläpä väliin elätetään lapsiakin, on aivan käsittämätöntä. Usein kuultu väite, että konfektsioonityöntekijättäret ahtaina aikoina turvautuvat tilapäiseen prostitutsiooniin, näyttää näin ollen kylläkin uskottavalta. Myöskin asuntoon ja ravintoon menevästä määrästä koetetaan luonnollisesti säästää mitä työstä ei saada ansaituksi. Kotityöntekijäin kurjat asunnot ovatkin tulleet erityisen huomion esineeksi, syystä että ne usein muodostuvat taudin pesiksi, joista valmiiden vaatteiden mukana on levinnyt tartuntaa konfektsiooni-tavaroiden käyttäjiin. Usein kertovat tutkijat tapauksia, miten työtä tehdään huoneissa, missä yksi tai useampi lapsi makaa difteriassa, tulirokossa tai muussa tarttuvassa taudissa. Yleensä valittavat ne konfektsiooniliikkeiden palveluksessa olevat henkilöt, joiden tehtävänä on ottaa vastaan valmista kotityötä, että kotityökääröistä tulee aivan sietämätön löyhkä. On sekin kuva asunto-olojen kurjuudesta!

Tässä siis tapaamme teollisuuden, joka tuottaa Saksalle satojen miljoonien arvon vuosittain, mutta jonka sadoista tuhansista työntekijöistä ehkä puolet taistelevat pitkällistä nälkäkuolemaa vastaan koko elämänsä ijän. Eikö tällainen, näin huonosti kannattava teollisuus jo aivan itsestään ole kuolemaan tuomittu? Ei suinkaan! Konfektsiooniteollisuus on päinvastoin viimeisenä vuosikymmenenä yhä laajentunut ja sen tuotteet voittavat yhä enemmän alaa käytännössä.

Mutta eikö tällainen teollisuus olisi kuolemaan tuomittava? Sitä emme tahdo sanoa. Teollisuus itsessään on kannattava ja epäilemättä kansantaloudellisesti edullisin muoto vaatteiden valmistamiselle. Vika on vaan siinä, että silloin kuin muilla teollisuuden aloilla lainsäädännön kautta ainakin jossain määrin on koetettu saada parannuksia aikaan, konfektsiooniteollisuus on viime aikoihin asti jäänyt kaiken huomion ulkopuolelle. Vasta senjälkeen kun kon-fektsioonityöntekijät vuonna 1896 tekivät suuren työlakon, jolloin teollisuuden koko kurjuus paljastui, ovat sosiaalipolitikot ja lainsäätäjät alkaneet tälle alalle kääntää huomionsa.

Totta on että konfektsiooni n alalla lainsäädäntö kohtaa suurempia vaikeuksia kuin monella muulla alalla. Mikäli teollisuutta harjoitetaan työhuonetyönä, voitaisiin kyllä työhuoneen terveydellisissä suhteissa, työajan suhteen epäterveellisessä työssä, vartoa lainsäädännöltä tehokkaampaa apua. Mutta suuremmalle osalle työväestä ei tästä olisi mitään hyötyä. Kun teollisuus on sitä laatua, että sen aivan helposti voi hajoittaa kotityöksi, olisi kaikista määräyksistä, jotka tekisivät työhuonetyön työnantajalle epäedullisemmaksi, seurauksena se, että työnantajat sulkisivat työhuoneensa ja antaisivat työn kotityöksi. Niin on käynyt esim. tupakkateollisuudessa ja mitä suurin kurjuus on ollut seurauksena. Oireita tähän suuntaan on jo konfektsioonissakin huomattu.

Niinpä onkin usealta taholta alettu vaatia, että kotityö olisi kokonaaan kiellettävä tai niin ankaroilla lakimääräyksillä rajoitettava, että se itsestään vähitellen häviäisi. Tätä katsantokantaa vastaan kuullaan kuitenkin myöskin ääniä nousevan ja innokkaimmat tällä puolen ovat kotityöntekijät itse. Ja onhan heillä syytäkin. Naiset, joilla on koti hoidettavana, eivät voi mennä tehtaisiin työhön. Niitä, joilla ei ole täyttä työvoimaansa, eivät tehtailijat taas ota työhönsä. Niinkauvan kuin yhteiskunta ei pidä huolta leskistä, arvoista ja työkyvyttömistä ei näillä ilman kotityötä olisi muu edessä kuin nälkäkuolema. Kotityötä ei ole kiellettävä, vaan se on uudestaan järjestettävä, sanovat kotityön puoltajat.

Mutta miten järjestää työtä, joka on sirotettu hajalle suurten kaupunkien pimeisiin loukkoihin, ja jonka suorittajina ovat tavallisesti oppimattomat, raihnaiset tai nälkiintyneen lapsilauman ympäröimät naiset. Yhdistymisajatuksella ei tässä luulisi olevan sijaa. Kuitenkin on noin neljä vuotta sitte perustettu Saksan kotityöntekijättärien ammattiyhdistys, jonka tarkoituksena on kotityöntekijäin aseman parantaminen.^[10*]

Tämä yhdistys on yhdeksi ohjelmapykäläkseen ottanut konfektsiooni-kotityöntekijäin palkkasuhteitten korjaamisen. Etäisempänä päämääränä on yhdistyksellä lakimääräisten minimipalkkojen aikaansaaminen. Niin kaukaiselta kuin tämän vaatimuksen toteuttaminen näyttääkin, ei juuri muuta helpommin toteuttavaakaan keinoa liene saatavissa. Konfektsioonityöntekijöillä ei tavallisesti ole mitään yhteyttä keskenään. Samaan liikkeen työntekijät tuskin ovat nähneet toisensa. Kun työväki sesongin mukaan suuresti vaihtelee, ei mikään pitkäaikaisempi yhteys voi tulla kysymykseen. Näin ollen ei mitään apua voi toivoa ammattiyhdistyksistä. Toiselta puolen on kuitenkin liikkeen kannattavaisuuden kannalta suuri mahdollisuus kohottaa palkkoja. Konfektsioonin tuotteita pidetään yleensä niin halpoina, että menekin sanottavasti pienentymättä hintoja voitaisiin kohottaa. Työpalkat taas muodostavat hinnasta hyvin pienen osan usein ¹⁄₁₅ jopa ¹⁄₆₀ osan. Siten ei tuotteitten hintaa tarvitsisi kohottaa kuin muutamilla prosenteilla niin työpalkka kohoisi jo tuntuvasti. Että tämä ei ole tapahtunut riippuu yksinomaan siitä, että työnantajilla on ollut niin erinomainen tilaisuus juuri palkkoja alentamalla saada liikkeensä laajenemaan.

Tämän ohella on mainitulla yhdistyksellä yhtenä vaatimuksena sairas- ja vanhuudenvakuutuksen ulottaminen kotiteollisuuteenkin. Tähän saakka on vakuutusvelvollisuus ulottunut ainoastaan varsinaisiin »kotityöntekijöihin», joilla tarkoitetaan henkilöjä, jota ilman vierasta apua kodeissaan tekevät yhdelle, ja ainoastaan yhdelle työnantajalle työtä. Kun konfektsiooniteollisuudessa työnantajan suhde työntekijään, työn sesonki-luonteen vuoksi, on mahdollisimman höllä, eivät työnantajat edes varsinaisten kotityöntekijäin suhteen ole täyttäneet vakuutusvelvollisuuttaan. Jos sitte työntekijä kiireellisenä aikana ottaa apulaisen tai »kuolleena aikana» tekee työtä kahdelle, ei työnantajalla enää ole velvollisuuttakaan vakuuttaa työntekijää. Päinvastoin on jälkimäisellä nyt velvollisuus vakuuttaa satunnainen apulaisensa ja itse kirjoittautua kassaan vapaaehtoiseksi, jotta vastaisuutta varten voisi jäsenenä pysyä. Tästä on syntynyt sellaista sekasortoa ja välinpitämättömyyttä koko vakuutuslainsäädäntöä kohtaan, että niitä tuskin voitanee poistaa muulla tavoin kuin ulottamalla vakuutuslainsäädäntö kaikkiin kotonaan työtätekeviin työläisiin.

Vielä on tehty tärkeä vaatimus, että kodit missä kotityötä harjoitetaan, ovat asetettavat terveyshoidollisen tarkastuksen alaiseksi. Tämä on tärkeätä sekä kotityönharjoittajan itsensä, että myöskin konfektsioonin tuotteita käyttävän yleisön kannalta. Niinpä esim. Amerikan kotityölainsäädännön tarkat määräykset juuri tarkoittavatkin yleisön suojaamista tartunnalta.

Yleisen kontrollin vuoksi vaaditaan määräystä, että työnantajan on kunnallisille viranomaisille ilmoitettava kukin työntekijänsä; lainkiertämisen estämiseksi taas vaaditaan kieltoa, että työhuonetyöntekijöille ei saa antaa kotityötä ja vihdoin vaaditaan, vakuudeksi siitä että lakia noudatetaan, uusia naispuolisten ammatintarkastajain virkojen perustamista.

Jos epäkohdat kotityön alalla saadaan poistetuksi tämäntapaisten lakimääräysten kautta, silloin on jälellä paljon helpompi tehtävä työhuonetyön järjestämisessä. Silloin on myöskin toivoa että konfektsiooniteollisuuden kurjaa työläisjoukkoa voidaan kohottaa edes muitten työläisten rinnalle.

Kuten sanottu, ei meidän oloissamme vielä paljon tiedetä konfektsioonin, enempää kuin yleensäkään kotityön tuottamista vaikeuksista. Mutta Suomessakin on jo merkkejä olemassa, jotka antavat aavistaa, että täälläkin kysymys kerran vielä on ratkaistava. Suurimmissa kaupungeissamme on jo konfektsioonin, joskin suureksi osaksi alkuperältään ulkomaisen, käyttäminen suuresti lisääntynyt. Yleinen mielipide on kääntynyt suosimaan konfektsioonin tuotteita niiden halpuuden ja somuuden vuoksi. Kun vuonna 1894 Suomeen tuotiin ulkomailta vähän yli yhden miljoonan mk:n arvosta valmiita vaatteita, tuotiin kymmenen vuotta myöhemmin jo 3 kertaa näin paljon. Kotimaisia konfektsioonitehtaitakin on viime aikoina syntynyt useita ja kun kaupunkimme suurenevat niin paljon, että kyllin löytyy halukkaita kotityöntekijöitä, voimme olla varmat siitä, että meilläkin kehittyy, jos ei ajoissa ryhdytä oloja järjestämään, samallainen kurja teollisuus kuin Saksan konfektsiooniteollisuus nyt on.

Hilma Jahnsson.

Takaisin sisällysluetteloon

Mannheimin puoluepäivät.

Tiedämme että Saksan sosialidemokrateilla oli hiljattain puoluepäivänsä Mannheimissa. Keskusteluihin ja päätöksiin nähden viittaamme katsauksiin. Niistä kirjoittaa Karl Kautsky »Neue Zeitissä» m. m. seuraavaa:^[2]

Kaikkialla odotettiin, että Mannheimin kongressista tulisi tähän asti olleista meluisin, ehkä samallainen kuin oli Dresdenin kokous v. 1903; samoin kuin silloin oli nytkin ennen kokousta esiintynyt puolueessa jyrkkiä vastakohtia; nykyisen valtiollisen kuohunta-ajan takia oltiin innostuneina ja vallankumouksellisen tulen valtaamia. Kun Dresdenin puoluepäivillä mieliä liikutti vielä kesäkuun 16 p:n ihana vaalivoitto, niin voitiin aivan hyvin odottaa, että Mannheimin päivän koittaessa Venäjän vallankumous löytäisi vastakaikua.

Vastoin luuloa ovat viimeiset puoluepäivät olleet hyvin rauhaisat. Mutta erehtyisi, joka siltä luulisi, että Saksan köyhälistön piiristä puuttuisi innostusta, että »vallankumousromantiikka» olisi haihtunut Saksan köyhälistöstä. Se oli pikemmin seurauksena seikoista, joilla ei ole mitään tekemistä vallankumouksellisen innostuksen kanssa.

Voitiin odottaa, että nousisi suuri myrsky puoluehallintoa ja Vorwärtsiä vastaan, varsinkin sen preussilaisen politikan vuoksi. Sama joukko, joka Vorwärtsin toimituksen vaihtuessa oli ohjannut nuo raivoisat hyökkäykset puoluehallintoa ja uutta toimitusta vastaan, nosti näitä molempia kohtaan suuren melun viimeisinä viikkoina ennen puoluepäiviä. Saattoi hyvin otaksua, että tämä viittasi kostoon ja sopiviksi hyökkäyskohdiksi katsottiin näitten molempien laitosten suhdetta maapäiväin äänioikeusasiaan.

Mutta suureksi hämmästykseksemme ei tämä mahtava alkusoitto jatkunutkaan vastaavasti puoluepäivillä, vaan päättyi vaatimattomaan pyyntöön että voitaisi hienommin kohdella Stampferiä, Braun ja ja kumppaneja, mikä pyyntö hylättiin aiheettomana. On selvää, ettei keskustelu siitä voinut saada valloille intohimoja eikä tuoda esille suuria näkökohtia.

Mutta myös keskustelu puoluepäivien pääkysymyksestä, puolueen suhteesta ammattiyhdistyksiin tapahtui oloissa, jotka eivät olleet omiaan herättämään innostusta eikä tuomaan esille suuria näkökohtia.

Kysymys, jota siinä pohdittiin, on taistelevan köyhälistön elinkysymys. Siitä keskustellaan nyt mitä vilkkaimmin eri maissa Saksan ulkopuolella, Ranskassa, samoin kuin Englannissa ja Amerikassa: voidaan yleisesti sanoa, kaikissa niissä maissa, joissa puolue ja ammattikunnat ovat olleet riippumattomia toisistaan. Ja kaikkialla huomaamme saman pyrkimyksen lähentää ammattiyhdistyksiä ja valtiollista puoluetta sekä antaa ammattiyhdistyksille enemmän valtiollista henkeä. Tämä on yleisestä historiallisesta situatsionista johtuva välttämättömyys joka riippuu eristettyjen ammattiyhdistysten kasvavasta voimattomuudesta sekä siitä kasvavasta merkityksestä jonka ammattiyhdistykset yhtyneinä jäseninä yleisessä sosialidemokratisessa itsenäisyystaistelussa saavuttavat. Sellaisten taistelualojen luku kasvaa, joilla menestys on saavutettavissa ainoastaan ammattiyhdistysliikkeen ja puolueen yhteistyöllä, mutta nämät alat ovat silminnähtävästi valtiollisia, niin että johto niissä täytyy tulla kuulumaan puolueelle.

Siinä ei ole suinkaan mitään ammattiyhdistysten arvon alentamista, päinvastoin niitten tärkeys tulee siinä kohoamaan. Tässä on yksi niistä tapauksista jolloin olio suuren kokonaisuuden osana hyödyttää enemmän ja on tärkeämpi, kuin eristettynä yksilönä. Niin on esim. Hamburg Saksan valtakunnan osana vaurastunut enemmän, kuin sitä ennen itsenäisenä valtiona.

Mutta tämä puolueen ja ammattiyhdistysten läheneminen ja puolueen kasvava vaikutus ammattiyhdistyksiin ei tapahdu milloinkaan ilman selkkauksia, ja juuri molemmat viime vuodet Saksassa olivat niistä rikkaita. Meidän tarvitsee ainoastaan muistella kysymyksiä vapunvietosta, suurlakosta, Vorwärts-jupakasta, keskushallinnon konferenssin pöytäkirjoista sekä lukemattomista ammattiyhdistysten sanomalehdistön väittelyistä puoluehallintoa ja erinäisiä puolueäänenkannattajia vastaan, puoluepäivien päätösten ehdottoman sitovaisuuden kieltämisestä sellaisiin puoluejäseniin nähden, jotka samalla kuuluivat ammattiyhdistyksiin j. n. e.

Juuri ilmiöt sellaiset aiheuttivatkin puolueen ja ammattiyhdistysten välisen suhteen pohtimisen tämänkertaisilla puoluepäivillä. Useista puoluetovereista tuntui välttämättömältä kuvata tätä suhdetta tarkemmin, kuin mitä se oli tapahtunut Bebelin ponsissa, ja terottaa, ettei sosialidemokratia ole ainoastaan parlamentarinen ja ammattiyhdistysliikkeelle rinnakkainen ilmiö, vaan sen pitäisi olla yhteisen köyhälistön itsenäisyystaistelun edustaja, josta ammatillinen liike on ainoastaan osana. Sitä ilmaistaksemme laitoimme lisäyksen Bebelin ponsiin.

Odotimme, että ammattiyhdistystemme puolueettomuuden puolustajat vastustaisivat periaatteellisesti lisäystämme, ja niin antaisi se tilaisuuden suureen periaatteelliseen puolueen ja ammattiliikkeen välisen suhteen selvittelyyn. Valitettavasti ei tultu siihen. Osa lisäystämme ei saanut osakseen mitään vastustusta, vaan herätti yleistä suostumusta, vaikkakin se teki suuren aukon ammattikuntien puolueettomuuteen. Kärjistyneintä osaa esityksestämme ei joukko puhujia myöskään periaatteellisesti hylännyt, pikemmin sanoivat sitä aivan itsestään selväksi mutta hylkäsivät sen tarkotuksenmukaisuussyistä.

Jos ammattiyhdistysliikkeen edustajat olisivat jatkaneet puoluepäivillä samaan suuntaan, jota viime vuonna olivat alottaneet, ja jos olisivat vastustaneet periaatteellisesti esitystämme, niin olisi se varmasti hyväksytty, sitä ei saattanut epäilläkään puoluepäivien mielialaan katsoen. Mutta ammattiyhdistykseläiset jättivät käytännölliset riitakohdat, eivät maininneet ensinkään Vorwärts-jupakkaa, jättivät sikseen epäilyksensä puoluepäiväpäätösten epäämätöntä sitovaisuutta vastaan ja hyväksyivät puolueen kannan vapunvietto- ja suurlakkokysymyksissä. Jos verrataan Mannheimin keskustelua ammattikuntainhallinnon helmikuun kokouksen pöytäkirjoihin niin huomataan mielialan ammattiyhdistykseläisten kesken täydelleen muuttuneen. Taisteluhalun sijaan olivat astuneet sovinnon ja yhtymisen halu. Tämä sai toisinaan kovin omituisia muotoja, kuten Legienin esitys, joka tahtoi pitää kiinni siitä, etteivät Kölnin ja Jenan päätökset suurlakosta olisi ristiriidassa — samainen Jenan päätös, jonka Legien vuosi sitten oli hylännyt, koska se olisi myönnytys anarkio-sosialismille; samainen Jenan päätös, jota vastaan Bömelburg oli riidellyt, koska se tarkotti ammattiyhdistysten alistumista, joita Kölnin päätös sitoi.

Mitä enemmän tämä ammattiyhdistysmiesten mieliala esiintyi kokouksessa, sitä enemmän siirtyi keskustelu pääkysymyksestä olisivatko meidän ponsiehdotuksemme periaatteellisesti oikeita siihen vähemmän tärkeään olisiko tarkotuksenmukaista, että periaatteet, jotka ammattiyhdistykseläiset jo osaksi olivat hyväksyneet, lausuttaisi sellaisessa muodossa, joka tuntuisi heistä loukkaavalta.

Meidän tarkotuksenamme ei ollut saada päätös aikaan tarkotuksenmukaisuudesta. Mitä enemmän viimeksimainittu näkökohta ilmaantui ja mitä useimmin puhujat — myös ne, jotka hylkäsivät meidän lisäysehdotuksemme — selittivät, että se oli jotain itsestänsä selvää, sitä tarpeettomammaksi tuli äänestys meidän ehdotuksemme suhteen, joka äänestys olisi antanut aivan väärän kuvan todellisesta mielialasta.

Me olemme myös ilman äänestystä saavuttaneet tarkotuksemme juurruttaa puolueeseemme meidän käsityskantamme puolueen ja ammattikuntain välisestä suhteesta. Toiselta puolen eivät ammattiyhdistykseläiset nyt voi valittaa sitä, että heidän sovitteluhaluunsa olisi puolueen puolelta vastattu heidän nöyryyttämisellään. Jos he tulevat työskentelemään siihen suuntaan, kun heidän puoluepäivillä antamansa selitys osotti, niin merkitsee se suurta edistysaskelta puolueen ja ammattiyhdistysliikkeen hyödylliseen yhteistoimintaan nähden.

Meillä on täysi syy katsahtaa tyytyväisinä Mannheimin puoluepäivien keskusteluihin. Jos ne siitä huolimatta jättävät kiusaavan jälkimuiston, niin ei ole siihen syynä keskustelu puolueen ja ammattiyhdistysten välisestä suhteesta, vaan siihen liittyvä keskustelu valtiollisesta suurlakosta.

Tässä kohden ovat muutamat puhujat pitäneet aivan toista ääntä kuin Jenassa.

Minä en tahtoisi mennä niin pitkälle, kun David, joka vertasi Bebelin puhetta Jenassa taistelujulistukseen ja Mannheimissa peräytymistoitotukseen. Jos verrataan Bebelin esityksiä noissa kummassakin kokouksessa, niin huomataan niitten olevan keskenään sopusoinnussa. Jos ne siitä huolimatta tuntuvat erilaisilta on syy suuremmaksi osaksi siinä, että niillä oli eri tehtävät täytettävänään. Jenassa oli kysymyksessä auttaa voittoon suurlakkoajatus, jota vastaan ammattiyhdistykseläiset olivat Kölnissä julistaneet sodan. Mannheimissä ei kukaan enää vastustanut Jenan päätöstä. Mutta riideltiin kyllä sen tulkitsemisestä. Joukko puoluetovereita, entisen Vorwärtsin toimituksen johtamina, oli luullut saavansa kannatusta mielipiteilleen selittäissään, että suurlakko olisi keino joka olisi käytettävissä kaikissa olosuhteissa, milloin köyhälistö tuntee itsensä loukatuksi ja kohtaa tarmokasta vastarintaa. Tämä käsitys oli kumottava, ja se tehtiinkin. Sitä tehdessä täytyi luonnollisesti ennen kaikkia panna painoa niille vastuksille, jotka vaikeuttavat suurlakkoa Saksan nykyisissä oloissa. Tahdon muistuttaa sitä, että minulle tuotti tämän suurlakkoa kannattavan katsantokannan vastustaminen katkeraa moitetta että olin Wolfgang Heinen kanssa samalla kannalla.

Jos nyt hyljätään tämä käsitys suurlakosta, silloin jää yksistään tuo toinen jälelle, että suurlakko niin kärjistyneiden luokkavastakohtien vallitessa ja hallituksen ollessa niin voimakkaana kuin Saksassa, ainoastaan sellaisella ajankohdalla voisi menestyä, jolloin voi toivoa sen kehittyvän vallankumoukselliseksi.

Mutta jos ollaan tällä kannalla, niin riippuu kaikki siitä, pidetäänkö sellaisen ajankohdan ilmaantumista tuona aikana mahdollisena tahi ei. Jos sitä pidetään mahdottomana ja jos uskotaan nykyisen aseman pysyvän muuttumattomana kauan eteenpäin, silloin on oikein pitää keskustelua suurlakosta ja suurlakkoaatteen levittämistä tarpeettomana vieläpä vääränäkin. Taistelukeinoista, jotka tulevat kysymykseen 20 vuoden päästä, ei meidän nyt tarvitse välittää.

Jos ei olla Stampfer–Eisnerin kannalla ja siitä huolimatta ajetaan suurlakkoaatetta, niin saatetaan tämä tehdä ainoastaan, jos voidaan pitää mahdollisena vallankumouksellisen tilan pikaista lähestymistä, ja silloin täytyy olla varustettu sitä varten. Ainoastaan tällä edellytyksellä oli Jenan päätöksellä jotain merkitystä, ja niin se myös käsitettiin. Mutta Bebelin esitys Mannheimissa herätti sen luulon, kuin merkitseisi se peräytymistä Jenan päätöksestä, kuin näkisi hän suurlakon käyttämismahdollisuuden Saksassa kaukaisemmassa etäisyydessä kuin vuosi sitten, kuin näyttäisivät hänestä sitä vaikeuttavat vastukset nyt lähimmässä tulevaisuudessa voittamattomammilta kuin silloin. Varsinkin hänen selityksensä Saksan köyhälistön menettelystä sodan sattuessa tahi hallituksen aseellisesti sekaantuessa toisen valtion sisällisiin oloihin tekivät sen vaikutuksen, kuin tahtoisi Bebel sulkea pois suurlakon käyttämisen sellaisissa elinkysymyksissä, jotka ovat vähintäin yhtä tärkeitä, kuin vaitiopäivävaalioikeus tahi yhdistymisvapaus.

Varmaa on, ettemme voi saada aikaan sotilaslakkoa, sellaisena kun sitä ranskalaiset antimilitaristit saarnaavat. Myöskin suurlakkoa sodan aljettua olisi vaikea saada aikaan. Sitävastoin ei tarvitse millään muotoa tuomita toivottomaksi suurlakkoa, joka puhkeaa estääkseen hallitusta alkamasta sotaa. Jos Saksan ja Ranskan hallitukset ajaisivat politiikkaa, joka uhkaisi viedä sotaan näitten molempien maitten välillä, ja jos Ranskan köyhälistö sitä vastustaakseen ryhtyisi suurlakkoon, niin olemme me varmasti vakuutetut siitä, että Saksan köyhälistö empimättä pitää velvollisuutenaan tukea ranskalaisten veljiemme toimintaa voimakkaalla rinnakkaislakolla, joka aivan hyvin voisi tehdä tyhjäksi hallitusten sotaauhkaavan politiikan.

Mitä taas tulee aseelliseen sekaantumiseen muitten maitten oloihin, niin on varmasti totta, että se olisi mielettömyys, jota meidän ei tarvitse uskoa Saksan hallituksesta nykyisissä olosuhteissa. Mutta olot Venäjällä voivat piankin muuttua, ja mitä Saksan hallitukset ajattelevat silloin kun yksinvallan sijaan on astunut demokratinen tasavalta, siitä ei meillä voi olla vähintäkään takeita. Minusta ei näytä ensinkään mahdottomalta, että me silloin saamme hallituksen, joka vallankumouksen pelosta on valmis joka hulluuteen. Mutta tuskin voi epäilläkään, ettei Saksan köyhälistö käsittäisi jokaista yritystä Saksan pajuneteilla murhata Venäjän vapauden hyökkäykseksi omia elämänehtojansa vastaan ja sen mukaan siihen vastaisi.

Bebelkin vakuutti, että sosialidemokratia on joka tapauksessa tekevä velvollisuutensa. Mutta se tapahtui vasta loppupuheessa, eikä voinut poistaa keskustelun ensimäisen puheen vaikutusta.

Varmaan olisi väärin väittää Bebelin Mannheimissä poikenneen oikealle. Terotan vielä kerran, että hänen Mannheimin ja Jenan esityksensä ovat yhtäpitävät, ja että se oli ainoastaan muuttunut asema, joka saattoi hänet Mannheimissä enemmän panemaan painoa toisille näkökohdille, kuin Jenassa. Mutta se ei muuta tosiseikkaa, että hänen alustuksensa Mannheimissa teki sen vaikutuksen, kuin ei puolueen johtavissa piireissä enää vallitsisi viime vuoden voittoisa luottamus, ja tämän täytyi välttämättä vaikuttaa, ettei Mannheimin keskustelulla suurlakosta ollut tuota riemuitsevan taisteluhalun luonnetta kun Jenan, vaan oli sen ääni hillitympi.

Tätä pitivät porvarilliset sanomalehdet puoluepäiväin tärkeimpänä tunnusmerkkinä, ja siitä heidän riemuhymninsä sosialidemokratiasta, joka alkaa tulla järkeväksi — pahin syytös, joka porvarillisten taholta sitä voi kohdata. Mutta vielä pahempi, jos se olisi meidän ulkomaalaisiin veljespuolueisiimme tehnyt saman vaikutuksen. Se voisi niihin vaikuttaa kovin masentavasta erityisesti ranskalaisiin ja venäläisiin.

Sen takia näyttää olevan velvollisuutenamme saattaa tietoon, että tämä vaikutus on erehdyttävä. Jos mielipiteet Mannheimissä suurlakosta olivat toisellaisia kun Jenassa, niin on siihen syynä joukko ulkonaisia seikkoja, jotka täällä antoivat keskustelulle toisen leiman kun Jenassa, mutta ei muutos katsantokannoissa eikä edes mielialassa. Saksan sosialidemokrateja innostaa vielä sama vallankumouksellinen tuli, ja taistelumieli on heissä vielä yhtä elävänä kuin tähänkin asti. Mannheimin puoluepäivien mieliala oli mitä taisteluhaluisin, ja jos se ei tarpeeksi tullut ilmi, niin riippuu se melkoisessa määrässä siitä, ettei vuosiin millään puoluepäivillä vallankumouksellista suuntaa vastustettu niin heikosti kuin näillä. Mutta juuri vastustaminen on aina enimmin vaikuttanut vallankumouksellisen mielialan kohoamiseen.

Dresdenin kokous merkitsi teoretisen revisionismin loppua. Mutta sitä suurempia toiveita on vastustajillamme ammattiyhdistysten »käytännöllisestä revisionismista». Mannheimin luonteenmerkkinä oli ennenkaikkia ammattiyhdistyksellisen käsitystavan ratkaiseva tempautuminen vasemmalle.

Jos vastustajamme sitä eivät näe, jos heistä tapahtuma näyttää enemmän sysäykseltä oikealle, niin voimme heille kaikessa rauhassa suoda sen riemun. Se on oleva kovin lyhyt-ikäinen. Koko historiallinen kehitys käy varmasti luokkavastakohtia jyrkentävään suuntaan, ja tämä kehitys tunkee köyhälistöä luonnonpakosta yhä enemmän ja enemmän vasemmalle ja pitää sitä aina vallankumouksellisen hengen valtaamana. Tämä on kehitystä, joka on aivan riippumaton yksityisten henkilöitten tahtomisesta ja toimimisesta, ja se tempaa mukaansa yksilöt. Ja se pitää paikkansa yhtähyvin ammatilliseen kuin valtiolliseen liikkeeseen nähden.

Joka luuli Mannheimin keskusteluista kuulleensa päinvastaista, on pian huomaava erehdyksensä.

Takaisin sisällysluetteloon

Sosialismin olemus.

J. Sternin mukaan.^[2a]

Oleva tuotantotapa on individualistinen (yksilöllinen), s. o. jokainen tekee työtä omaksi tarkoitukseen, välittämättä toisista ja kokonaisuudesta.

Sanomme »omaksi tarkoituksekseen», ei »omaksi tarpeekseen». Sillä nykyinen tuotanto, vastoin aikaisempaa tuotantoa, riippuu laajalle käyvästä työnjaosta. Kukaan ei enää tuota kaikellaisia elatusvaroja ja muita tarvekaluja omiksi tarpeikseen (kuten luonnontalouden aikoina), vaan tuottaa orjien tai palkkatyöläisten kautta ainoastaan yhtä tavaraa tai vaan yhtä tavaran-osaa, mutta tuottaa sitä joukottain. Hän myy nämä tavarat ja osalla myymisen kautta saaduista rahoistaan hän ostaa kaikki tarvetavaransa, joita samoin toiset joukkotavaroina esille panevat ja markkinoilla tai kaupoissa ja myymälöissä liikkeeseen tuottavat. Tuotanto on tavaratuotantoa, joka riippuu vaihetuksesta rahan välityksellä.

Työntekijä ei saa tuotantoaan eikä osaakaan siitä palkakseen, vaan rahaa, jolla hän tarvetavaransa vaihettaa, s. o. ostaa.

Mutta oleva tuotantotapa on myös kapitalistinen. Työnantaja tarvitsee uuden-aikaiseen joukkotavaraintuotantoon paljon työntekijöitä; sitä paitsi yksinkertaiset työkalut eivät siihen riitä, vaan tarvitaan eniten hyvin monimutkaisia ja kaiteita työkaluja, koneita, tehtaita. Tähän tarvitaan suuria rahavaroja — kapitaaleja. — Sentähden suurtuotanto lamautti, ahdisti ja voitti pientuotannon. Omaisuudettomat joukot eivät voi enää, kuten ennen, itsenäisesti tuottaa tavaroita, tilausta vastaan tai niitä kaupatakseen; he ovat pikemmin pakotetut tarjoamaan työvoimansa tehtailijoille palkkaa vastaan aputyöläisinä tai konepalvelijoina. Kun taas koneet tekevät paljon inhimillistä työvoimaa tarpeettomaksi, ja tehtailijat niin muodoin eivät tarvitse kuin osan omaisuudettomista, niin tavallisesti työntarjonta on suurempi kuin sen kysyntä. Sen kautta kapitalisti saavuttaa merkitsevän vallan työläisen yli, joka vaan työtä saadakseen ja voidakseen elää, mielellään tai pakosta tyytyy halpaan palkkaan ja muuten koviin työehtoihin. Siitä seuraa, että kapitalisti on tilaisuudessa tyydyttää työläisiään semmoisella palkalla, joka ei vastaa sitä, mitä he tuottavat, vaan on ihan niukimman elämän-ylläpidon rajalla, jota vastoin kapitalisti pistää »yliarvon» s. o. tulon, joka jää menoista yli, voittona omaan taskuunsa ja yhä rikastuu, sillä välin kun työläiset harvoin tai eivät koskaan pääse siedettäviin oloihin. Ennemmin työttömyyden kova onni heitä alituiseen ahdistaa ja lukuisat proletaarit ovat vuodesta vuoteen työttöminä ja syvimmässä kurjuudessa.

Koska siis nykyään itsenäiseen tuotantoon vaaditaan suurta kapitaalia, koska sen kautta kapitalistiluokka on saavuttanut tukahduttavan vallan omaisuudettomien ja vähävaraisten yli, kasaa yhä suurempia kapitaaleja, jättiläisrikkauksia, ei oman, vaan proletaarien työn kautta, niin että monet kapitalistit voivat ilman hyödyllistä toimintaa viettää laiskurinelämää, sillä välin kun ankaraa työtä tekevät kärsivät suurta puutetta, osana tuska ja suru — ja koska tämä taloudellinen kapitaali-ylivalta antaa toisille luokille mitä turmiollisimman valtiollisen ylivallan, niin että nykyään suur'omaisuus enemmän kuin mikään luokka vallitsee yleistä, julkista elämää — niin nimitetään nykyistä tuotantotapaa ja yhteiskuntajärjestystä ylipäänsä kapitalistiseksi.

Tätä erittäin epäterveellistä ja sivistysvastaista yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden häiriötä vastaan, joka kilpailutaistelun kautta useille kapitalisteillekin käy vahingolliseksi, on työtätekevä luokka, joka eniten siitä kärsii, aluksi yksityisissä joukoissa nousseet kapinaan edes lieventääkseen heitä painavaa sortoa. Mutta tietoisuus sai pian vallan että perusteellinen, kestävä apu saavutetaan vasta tuotantotavan ja yhteiskuntajärjestyksen täydellisen mullistuksen kautta s. o. kapitalistisen tuotantotavan muuttamisen kautta sosialistiseksi.

Englannissa ja Ranskassa, jossa kapitalistinen tuotanto ensiksi oli saanut jalansijaa, tuli tämä näkyviin ja Marxin selvien, valaisevien tutkimusten kautta tieteellisesti perustelluksi ja vahvistetuksi, josta tutkimuksesta käy selville, että historiassa vaikuttavat yllykevoimat ehdottomasti vievät perille tämän mullistuksen (kuten ennen ovat perille vieneet), että terävä katse jo nyt näkee siihen ituja ja taipumuksia, ja että mahtavaan järjestöön yhdistyneet proletaarit kaikista maista ovat kutsutut rakentamaan sosialistisen yhteiskunnan kapitalistisen sijalle.

Juuri korkealle kehittynyt työnjako ja nykyajan tekniikki ovat edellytyksenä sosialistiselle yhteiskuntamuodolle. Ainoastaan näillä visseillä perusteilla se voi perille viedä aineellisen ja henkisen onnen ja vapauden kaikille ja voimakkaasti vaatia yhteisen sivistyksen edistystä ja kehitystä. Niin kauan kun ihmiskunta ei vallinnut niin valtavia tuotantovoimia kuin höyry ja sähkö ja niiden mukaisia ihmeitä aikaansaavia tuotanto- ja liikevälikappaleita, siihen asti kun tuotanto oli kääpiömäinen, sosialistinen yhteiskuntamuoto olisi ollut kaikellaisten vaurioitten alainen. Tuotannon voitto olisi ilman niitä verrattain niukka, ja tuotanto vaatisi sitäpaitse kaiken inhimillisen työvoiman. Mutta nyt ihminen panee ikeensä alle valtavat luonnonvoimat vierittäen niiden osalle vaikeimman työn, ja jättiläismäiset koneorjat, rautajäsenineen ja jäntereineen, irroittavat maasta suunnattomia aarteita, raakaaineita, ja muuttavat ne mitä moninaisimmiksi tarveesineiksi. Ja vielä suuremmassa määrässä, kuin mitä nyt on laita, täytyy sosialistisessa yhteiskunnassa inhimillisten työvaivojen vähetä ja tuotannon tuloksen suureta. Niin kauan kun tuotannon välikappaleet ovat kapitalistisen vähemmistön omaisuutta, niiden etuisuudet jäävät ainoastaan heidän hyväkseen, ja sitäkin vaan ehdollisesti ja osittain, vaan omaisuudettomille koituvat ne kiroukseksi. Mutta niin pian kun kaikkien onnistuu saada ne käsiinsä, vuotaa niiden siunauksen runsaus myös kaikille. Kapitalismi on siis ensi askel sosialismiin.

Sosialistiliikkeen lopputarkoitus on siis tuotannonvälikappalten, nimittäin maanomaisuuden ja tehtaitten ja työpajojen, samoin myös liikelaitosten siirtäminen yksityisomaisuudesta yhteisomaisuudeksi, ja tuotannon jarjestäminen yhteiskunnan kautta yhteiskunnan kaikille jäsenille. Sosialismi sosialiseeraa tuotannon, säätää sen ehdot yhteisesti ja tarkoituksenmukaisesti, ja vastakohtana kapitalistirenkaille (trusteille), siten, että sen hedelmät tulevat kaikkien hyväksi, ei ainoastaan harvojen yksityisten.

Yhteiskunta tuottaa kaikki jäsentensä tarvetavarat eri suuntien ja makujen mukaan. Se hoitaa vainiot, niityt, viinitarhat, metsät ja puutarhat, harjoittaa joka lajia karjanhoitoa, rakentaa terveellisiä, iloisia asuntoja, tuottaa kutakin lajia ruokatavaraa, valmistaa mitä moninaisempia vaatteita, perustaa mitä mukavimpia ravintoloita, teattereja, museoita j. n. e. Kunkin työkykyisen velvollisuus on antaa roponsa vielä tarpeelliseen inhimilliseen työhön. Jokaisella, joka työosansa on suorittanut, on täysi oikeus kaikkeen mitä sivistynyt ihminen tarvitsee voidakseen mieluisesti ja taipumustensa mukaan elää ja kehittää ruumiillisia sekä henkisiä voimiaan.

Tämä tuntunee lukijasta mielikuvitukselliselta, tarumaiselta, unelmalta, laiskurinpäiväiseltä, niinkuin talonpojasta, joka ei koskaan ollut käynyt kylänsä rajojen ulkopuolella, ensi kerran syödessään salonkihöyrylaivalla; ja kuitenkin olisi kaikki jo tänään tarkoituksenmukaisemmin varustetun suuremman yhdistymisen kautta toteutettavissa; tavallaan se on jo asiallisesti toteutettu, mutta vaan vähemmistön hyväksi. Ajatelkaamme ensiluokan ravintoloitamme, suuria tavarakauppojamme, joissa jokainen löytää varastossa makunsa mukaisesti, mitä tarvitsee, ajatelkaamme maailmankaupunkien jättiläismyymälöitä, kaupan keskuspaikkoja j. n. e.

Sosialistisessa maailmassa on yhteiskunta suuren hyvinvoivan perheen vertainen, jossa kaikki perheen jäsenet tekevät työtä, kukin tavallaan, mutta ei toimiensa tuotteiden keskinäistä vaihetusta varten, vaan kaikkien perheenjäsenten yhteiseksi tarpeeksi. Kun taas nykyään perheissä vallitsee patriarkaalinen hallitus s. o. kaikki ovat perheen-isän vallan-alaiset, on sosialistisessa yhteiskunnassa kansa itse kokonaisuutena, ylimpänä määrääjänä.

Kova olemisen taistelu, jossa ihminen on sutena ihmiselle (homo homini lupus), ja siinä piilevä enimpäin ihmisten paraimman osan älyn, luonteen, siveyden, maun ja moninkertaisesti myös terveyden ja elämän hävittäminen on lakkaava, ja sen mukana hätä ja suru ja enimmät rikokset. Tulevaisuuden onnelliset ihmiset tuskin aavistavat niitä kurjia, surkeita, viheliäisiä oloja, joissa entiset sukupolvet ovat elämänsä elää kituuttaneet, samoin kuin me tuskin käsitämme paalujen varassa asujain elämäntapoja.

Sivistys alkaa vasta ihmisten liittymisellä toisiinsa yhteisiin toimiin yhteisiä tarkoitusperiä varten. Koko sivistys on yleistymisen hedelmä. Yksityinen leipäpalakin sisältää suunnattoman määrän yhteiskunnallista toimintaa, sillä siinä ei ole ainoastaan maanviljelys- ja ammattitöitä, ei ainoastaan asianomaisten työkalujen (auran, viljamyllyn, leivinuunin) laitoksiin tarvittavaa toimintaa, vaan myös semmoisten keksiminen ja parantaminen, vieläpä vuorityö auraan tarvittavan raudan saamiseksi; ja kuinka monia vuosituhansia kuluikaan, ennenkuin ihmiset oppivat tuntemaan raudan, sen saannin ja käytännön! (Niinkuin tiedetään kävi rautakauden edellä pronssi- ja sen edellä kivikausi, joina aikoina metalli oli vielä aivan tuntematon). Tulen syntykin oli niin tärkeä pala kulttuurityötä, että kreikkalaiset, kuten tiedetään, siitä tekivät Prometheus-tarun, ja kauan kesti, ennenkuin ihmiset helpolla tavalla oppivat saamaan tulta. Mitä laajemmaksi yhteistymisaatteen piiri tuli, sitä paremmin sivistys on edistynyt ja sen aarteet kasvaneet. Sosialismi siis levittää ikivanhaa, ihmisten tietämättään käyttämää yhteistuotannon aatetta.

Meillä on jo nyt monellaisia laitoksia, joissa sosialistinen ajatus jo osaksi on alkanut toteutua. Koulut, joita osaksi valtio, osaksi kunnat perustavat ja suurimmaksi osaksi ylläpitävät, ovat sosialistisia laitoksia. Samoin kulkuneuvot. Jos rautateitämme ja höyrylaivojamme käytettäisiin samalla tavalla kuin teollisuuttamme, lukuisat olisivat silloin jokapäiväiset yhteentörmäykset monasti suuremmat, vakavammat laivat ajaisivat kumoon heikommat ja pienemmät, niinkuin tavallisesti suuri kapitalisti tekee pienemmälle. Ja kuinka moninaiset kaikenlaiset yhteiset valtiolliset laitokset ovatkaan, kuinka monta uutta suurempaa ja pienempää yhdistystä ilmestyykään jok'ikinen päivä. Kaikki nämät huikean selvästi osottavat sosialistisen aatteen merkitystä.

Sosialidemokratia, jonka historianfilosofia perustuu kehityksen periaatteeseen, ei suinkaan kiellä kapitalismin kuten yleensä luokkavaltion kulttuurihistoriallista merkitystä, kuten väitetään. Lakkaamaton kehitys, alinomainen edistys vaikuttaa, että yhteiskuntamuodostus, joka suhteellisesti oli jonkun aikaa paras, koska se enimmiten oli kulloinkin ilmaantuvien tuotantotapojen mukainen, myöhemmin, tuotantotapojen sillä välin yhä kehityttyä, vanhentuu, tulee rasitukseksi ja täytyy sen sentähden siirtyä uuden yhteiskuntamuodon tieltä.

Poikana pitämänsä vaatteet ovat täyskasvuiselle miehelle liian ahtaat, ne ratkeevat kaikissa ompeleissaan, hänelle täytyy sovittaa uudet vaatteet; myös pikkukäsityön kääpiömäistilasta kasvaneelle, suurliikkeeksi kohonneelle nykyaikaiselle tuotannolle eivät enää poikavaatteensa, individualismi sovellu; sosialismi yksin on sille soveltuva yhteiskuntamuoto.

»Niin kauan kuin inhimillinen työ tuotti vähän yli välttämättömien elatus-aineitten, niin tuotantovoimien suureneminen, liikkeen laajennus, valtion ja oikeuden kehitys, taiteen ja tieteen perustaminen kävi mahdolliseksi vaan työnjaon laajentuessa ja tarvitsivat ne perustuksekseen täydellisen työnjakamisen yksinkertaisia käsitöitä toimittavien ja työtä ohjaavien, kauppaa, valtiotoimia ja myöhemmin taiteita ja tieteitä harjoittavat harvojen etuoikeutettuin välillä ... Niin kauvan kun todella työtätekevä väestö on niin välttämättömän työnsä orja, ettei sillä ole ollenkaan aikaa puuttua yhteiskunnan yhteisiin toimiin (työnjohtoon, valtiotoimiin, oikeusasioihin, taiteeseen, tieteeseen j. n. e.) niin tauan täytyy olla olemassa erityinen luokka, joka, varsinaisesta työstä vapautettuna, pitää huolta näistä asioista ... Vasta suurteollisuuden kautta saavutettu tuotantovoimien suunnaton eneneminen sallii työnjakamisen poikkeuksetta kaikille yhteiskunnan jäsenille ja sen kautta kunkin yksityisen työajan supistamisen niin paljon, että hänelle jää kyllin vapaata aikaa ottaa osaa yhteiskunnan yleisiin, niin teoreettisiin kuin käytännöllisiin asioihin. Vasta silloin jokainen vallitseva ja nylkevä luokka on tarpeeton ja vasta silloin myös ne järkähtämättomästi syrjäytetään.» Näin puhuu F. Engels kirjassaan Dühringiä vastaan.^[3]

Samasta teoksesta nähdään myös, ettei sosialismi ole mikään nerokkaissa päissä syntynyt »keksintö». Keinot sosialisten epäkohtain poistamiseksi ovat löydettävissä ainoastaan järjen avulla olevan aineellisen tuotannon todellisuudesta. Ennen kapitalistista tuotantoa yleinen pikkuliike perustui tuotannon keinoihin nähden työntekijäin yksityisomaisuuteen. Työkeinot — maa, maanviljelyskalut, työhuoneet, työkalut — olivat yksityis-omaisuutta, vaan yksityistarpeita varten, siis välttämättömästi pieniä, kääpiömäisiä, rajoitettuja. Mutta ne sentähden tavallisesti kuuluivatkin tuottajille itselleen. Näitten hajallaan olevien, ahtaitten tuotantokeinojen yhdistäminen, laajentaminen, nykyajan valtavaksi toimivaksi tuotannonvivuksi muuttaminen, oli juuri kapitalistisen tuotantotavan ja sen kannattajan, porvariston, historiallinen tehtävä. Kuinka se tämän jälkeen 15:sta vuosisadan kolmella asteella, yksinkertaisella yhteistoiminnalla, käsiteollisuudella ja suurteollisuudella on täyttänyt, sen on Marx »Kapital»-teoksensa IV osassa seikkaperäisesti selittänyt. Mutta porvaristo, josta siinä myös puhutaan, ei voinut noita rajoitettuja tuotannonkeinoja valtaviksi tuotannonvoimiksi muuttaa, muuttamatta ne yksityisten tuotannon keinoista yhteiskunnallisiksi, ainoastaan yhden ihmisyhteyden käyttämiksi tuotannonkeinoiksi. Rukin, kangaspuitten, sepän vasaran sijaan astuivat kehruukone, koneelliset kangaspuut, höyryvasara; yksityistyöhuoneen sijalle satojen ja tuhansien yhteistyötä vallitseva tehdas. Ja niinkuin tuotannon keinot, niin tuotantokin muuttui yksityistoiminnoista yhteiskunnallisiksi toiminnoiksi ja tuotteet yksityistuotteistayhteiskunnallisiksi. Lanka, kangas, metallitavarat, joita nyt tehtaissa valmistetaan, ovat monen työmiehen yhteinen tuote, joitten työmiesten käsien läpi ne vuoroin käyvät, ennenkuin valmistuvat. Ei kukaan yksityinen voi niistä sanoa: sen olen minä tehnyt, se on minun tuotantoni.»

Nähdään: kapitalistinen tuotantotapa itse on voimakas ryntäys sosialistiseen, on sosialismin historiallinen alkuaste. Ei sitä vähemmin ole nuo erilaisten nimien alla syntyneet renkaiden ja trustien surkean kuulut liitot, jotka tosin nykyään keinottelemalla hinnat korkealle äärimmäisen vahingollisesti vaikuttavat, josta porvarillinen poroporvari heitä kiroo, mutta sosialistein terävä silmä näkee siinä siemenen, ylimenoaikeen, ponnistuslaudan sosialistiseen yhteiskuntamuotoon. Sosialistinen yhteiskunta on yleismaailmallinen, yleisesti hyväätekevä liitto, joka nielee kaikki yleisvahingolliset liitot, kuten Bellamy kirjassaan »Vuonna 2000» sattuvasti sanoo.

Ihmiskunta oli ennen Irus (Homerolais-kerjäläisen nimi), nyt se on pohatta Krösus; se oli ensin köyhä raukka, kun taas nyt yhteiskunnallinen rikkaus on suunnaton ja olevilla tuotantokeinoilla voi mahdottomasti kohota, niin että nykyään kaikki ihmiset voisivat kohtuullisella työllä saada runsaan toimeentulon. Tänään vielä tahtoa pitää pystyssä luokkavaltiota jyrkkine vastakohtineen ja kauheine aineellisine ja siveellisine kärsimyksineen ja kurjuuksineen on pelkkää hulluutta. Luokkavaltion puolustajista sopii sanoa, mitä Faust eläimestä, jota »paha henki kuljettaa piirissä ympäri ja yltäympärillä on reheviä, vihantia laitumia».

»Vanhuudella on pyhittävä voima, mikä on ennen aikaansa harmaata, on sille jumalallista», tusina-ihmiselle nimittäin, (luokkavaltioihmisen perikuvalle, jota Schopenhauer on »luonnon tehdastavaraksi» nimittänyt), jonka henki avautuu järkeisopille vasta kun hätä tyystimmin pakottaa, sillä tavallisessa ihmisessä taipumus on voimakkaampi kuin tieto, ymmärrys on tahdon tohvelin alla. Vasta sitte kun itse joutuvat pahaan pulaan ja vesi jo kaulalle ulottuu tai kun kova täytymys pakottaa, vahvemman voiman ahdistaissa, vasta sitte tämänkaltaiset ihmiset tietokykyänsä käyttävät ja kova itsepäisyys poistuu järjen tieltä, sillä silloin tunne, taipumus puhuu uuden aatteen puolesta.

Mutta niille, jotka tietoa harrastavat, käy sosialismin suhteen, kun he sitä vakaasti ja ahkeruudella tutkivat, kuten kävi Bileamin, jonka Moabitein kuningas oli palkannut Israelin kansaa kiroamaan. Silmätessä tuota kansaa, kiroaminen tuon pakanallisen profeetan suussa muuttui siunaukseksi. Jos hän miltä puolelta, miltä näkökannalta tuota kansaa katseli, kaikissa se näytti ei kirouksen, vaan siunauksen arvoiselta.

Takaisin sisällysluetteloon

Vallankumouksellinen liike Venäjän armeijassa.

Venäjällä on taistelu käymässä hallituksen ja kansan välillä. Päivä päivältä yhä enemmän maa- ja merisotajoukot ottavat tähän taisteluun osaa.

Liike suurenee pitkin koko Venäjän laajaa valtakuntaa. Puolassa, Kaukasiassa, maan keskiosissa, kaikkialla kuulee vaan lakoista, valtiollisista kokouksista, ponsista, vaatimuksista Venäjän armeijan keskuudessa.

Kun armeija horjuu, horjuu koko hallitus, sillä armeija on hallituksen varmin tuki. Hallitus alkaakin yhä enemmän kääntää huomiotaan armeijan vallankumoukselliseen liikkeeseen. Kesäkuun 30 päivänä lähetti ministeristä salaisen kiertokirjeen, missä käski pitämään »epäiltäviä» sotamiehiä mitä tarkimmin silmällä.

Hallituksen huolenpidon kyllä ymmärtää, kun tietää kuinka suuri merkitys armeijalla on vallankumouksellisina aikoina. Ja samasta syystä tulee meidänkin ruveta panemaan yhä suurempaa huomiota vallankumoukselliseen liikkeeseen armeijan keskuudessa, että ratkasevana hetkenä kansa tietää millä silmillä sen tulee sotajoukkoja katsella.

On kyllä tunnettu se vaikea asema, jossa venäläinen sotamies on. Temmattuna kotioloistaan ja työpaikastaan joutuu hän kasarmiin, jossa häntä kohdellaan kuin pakkotyöläistä kuritushuoneessa. Joka askelettaan vartioidaan mitä tarkimmin. Pienimmästäkin hairahduksesta uhkaa häntä pitkä rivi rangastuksia: pimeät putkat, rangastuspataljoonat, kuritushuoneet j. m. m. Yhtämittaiset muistutukset, luonnottoman ankara kuri ja päällikkökunnan epäjohdonmukaisuus rangaistuksissa, kaikki tämä tekee sotamiehestä pian elävän koneen.

Muuan sotamies kuvaa sanomalehtikirjotuksessa »isänmaanpuolustajan» asemaa seuraavalla tavalla:

»Me kuolemme ja turmellumme niinkuin kurjat kärpäset; satoja, tuhansia menehtyy meistä — koko elämä tuntuu olevan yhtämittaista ja katkeraa valhetta. Me olemme virkavaltasen hallituksen uhreja, joudumme sotaoikeuden eteen jo rikoksista vääpeleitä ja aliupseereitakin kohtaan, jotka ovat samaa kansanluokkaa kun mekin. Sotilas joutuu kenttäoikeuden eteen siitä että hän on nälkänen, että hän ei ole tehnyt kunniaa määrätyllä tavalla, että hän on myöhästynyt, että hän ei ole puhdistanut saappaita kunnollisesti ja — luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Myös siitä joutuu sotilas kenttäoikeuden eteen, että häntä käsketään ampumaan isäänsä, äitiänsä, veljeänsä ja sisartansa. Ellei tottele on se rikos päällystöä vastaan, joudut sotaoikeuden käsiin....»

Hallitus ylläpitää armeijaa voidakseen taistella »sisäistä vihollista» vastaan — johon kuuluu kuten hiljattain eräs upseeri selitti, »talonpojat, työmiehet lääkärit, insinöörit, asianajat, rautatievirkamiehet, ylioppilaat ja kaikki sivistyneet, ylipäänsä kaikki »lakkolaiset» — siis koko kansa, ja on siis aivan selvää, että hallitus koettaa erottaa armeijan kansasta niin loitolle kun mahdollista.

Sellaisissa olosuhteissa on luonnollisesti vallankumouksellinen kiihotus armeijassa sangen vaikeata. Pitkiin aikoihin ei kiihotus kasarmissa voinut tulla kysymykseenkään, sillä harvoin kukaan oli tilaisuudessa puhumaan sotamiehen kanssa vapaasti yhtä ainoata sanaa. 1890-luvun toisella puoliskolla, kun sosialidemokratia Venäjällä alkoi saada jalansijaa, agiterattiin arvannostoon menevien nuorukaisten keskuudessa sangen innokaasti. Heille annettiin sosialidemokratisia sanomalehtiä, joita heidän oli määrä jakaa sotamiehille. Näissä lehdissä terotettiin pääasiallisesti sitä, että sotilas ei saa palveluksessa ollessaankaan unohtaa olevansa kansan lapsi, ja että sotilaan tulee asettua kansan puolelle sortajia vastaan silloin kun kansa nousee pudistamaan hirmuhallituksen ja pääoman ikeen hartioiltaan.

Vaikkakin verrattain harvoin tarjoutui tilaisuutta tällaiseen agitationiin kantoi sekin vähä mitä harjoittaa voitiin hyviä hedelmiä päättäen siitäkin, että rekryytit useissa kohdin kieltäytyivät tekemästä sotilasvalaa.

V. 1899 poisti hallitus tosin aivan vasten tahtoaan kuitenkin osan niitä esteitä, jotka olivat vaikeuttaneet sosialidemokratian tunkeutumista kasarmiin. Sinä vuonna oli Venäjällä suuria ylioppilaslevottomuksia ja niitten johdosta rangaistakseen opiskelevaa nuorisoa määräsi silloinen opetusasiainministeri Bogolepoff, että ylioppilaitten tulee kaikkialla ottaa osaa sotapalvelukseen s. t. s. hallitus tavallaan määräsi agitatoreja kasarmeihin.

Kolme vuotta oli tämä määräys voimassa. Kaikkialla sotaväen keskuudessa vallankumouksellista, opiskelevaa nuorisoa. Kaikkialla levitettiin vallankumouksellisia aatteita. Vihdoin hallitus huomasi, miten suuren tyhmyyden se oli tehnyt ja peruutti määräyksensä.

Mutta vallankumouksellinen kylvö oli pudonnut hedelmälliseen maahan. Vainoista huolimatta perustivat sotamiehet keskuudessaan järjestöjä ja julistuksia jaettiin yhä suuremmassa määrin kasarmeissa. Vallankumouksellinen sotilasliitto, v. 1899 perustettu ja johon pääasiallisesti kuului edistysmielisiä upseereja, toimi kiitettävällä innolla.

Vuosina 1901–1903 välitti sosialidemokratisia aatteita armeijaan pääasiallisesti ne sotilaat, jotka ennen kasarmiin tuloansa olivat olleet työläisinä tehtaissa ja siellä joutuneet puolueeseen kuuluvien henkilöiden kanssa tekemisiin. Mutta yleensä se osa sotilaita joka oli talonpoikaisväestön keskuudesta lähtenyt, pysyi enemmän vieraana sosialidemokratisille aatteille. Vasta hallituksen häikäilemättömät, sokeat toimenpiteet jouduttivat vallankumouksellisten aatteiden levenemistä näidenkin joukkojen keskuudessa.

Tammikuun 27 p:nä v. 1904 alkoi venäläis-japanilainen sota. Sekä sotamies että upseeri kutsuttiin täyttämään velvollisuuttan »isänmaata ja tsaaria» kohtaan. Nyt tuli muka sotamiesten taistelutantereella osottaa sankarillisuutta, urhoollisuutta, uskollisuutta valtaistuimelle »viimeiseen veripisaraan asti» y. m. Tulokset tiedämme. Upseerien ja yleensä päällystön urhoollisuutta ja sankarillisuutta kesti kyllä niinkauan, kun oli kysymyksessä samppanjan juonti valtion varoilla, tai muonavarojen poiskuljetus ja polttaminen heti kun saapui ensimmäinen huhu vihollisen lähestymisestä! Kenraalien koko sotataito oli siinä, että perääntyminen tapahtui »täydessä järjestyksessä», ja unohtuipa heiltä joskus kokonaisia armeijaosastojakin vihollisen käsiin. Upseerit joivat ja mässäsivät silloin kun sotamiehet kärsivät kurjuutta, jota on mahdoton kuvata. Tuhansittain ruumiita jättivät he taistelutantereelle. Sotajoukon kurjuus ja kärsimys ei voinut rakentaa sovinnon siltaa sen kuilun yli, mikä eroitti sotamiehet upseeristosta. Päällystö kohteli sotamiehiä niinkuin herrat orjiaan, ja pelko ja viha olivat ainoat tunteet, mitä sotamiehillä oli heitä kohtaan.

Muuan sotaan osaaottanut merimies kirjoittaa seuraavaa:

»Upseerit ja sotamiehet kuuluvat täällä (panssarilaiva 'Osliaballa') kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin. Vihaisin ja kokonaan vierain silmäyksin katselevat he toisiaan. Ei edes lähenevä taistelu voinut lähentää heitä; ei siis minkäänlainen sovinnollinen yhteistyö voinut tulla edes kysymykseen. Välit olivat niin jännittyneet, että usein oli vähällä tapahtua verisiä yhteentörmäyksiä.»

Syyt kaikkeen tähän selviävät, kun luemme mitä eräs miinasotilas kirjoittaa:

»Meitä rasitettiin ylenmäärin aivan tarpeettomalla työllä, ja vaikka senkin vielä olisi sietänyt, oli kohtelu niin julman raakaa, sillä päälliköiden mielestä me olimme vaan työjuhtia, joiden nurisematta tuli sietää sitäkin, että he varastivat sotamiehiltä, 'naudoilta' niinkuin Dragomiroff meitä nimitti, viimeisen leipäpalasenkin. Ja kaikki tämä aikana, jolloin veremme punasi Mandschurian aavikkoa ja ruumiimme rikastutti Japanin merenpohjaa.

»Ja nämä hemmotellut 'mammainpojat', jotka eivät kyenneet muuhun kun kauniissa univormussa keikailemaan tanssisalin permannolla, nämä olivat sitte meidän käskijöinämme. Puhuttelun asemesta saimme lyöntejä, vaikka se keisarillisessa julistuksessa oli ankarasti kielletty. Kukaan ei valittanut ja mitäpä se olisi auttanutkaan.

»Meidän 'isänmaan puolustajien' täytyi syödä homehtunutta leipää ja mädäntynyttä lihaa, mutta upseerit rypivät herkkujen ja hienojen viinien paljoudessa. Meitä ärsytettiin kun eläimiä ja hyvin me niitä muistutimmekin lopulta....»

Kun oli vuoden verran kestänyt tätä sekasortoa, alkoi armeijassa yhä selvemmin näkyä vallankumouksellisia oireita. Vallankumouksellista kirjallisuutta ilmestyi kasarmeihin, ja päälliköt ilmoittelivat siitä Pietariin. Linjewitsch m. m. sähkötti keisarille siitä.

Kun rauha oli tehty, oli armeijakin jo sangen epäluotettava. Sittehän puhkesikin kapina.

Upseerien puheet Harbinin kokouksessa joulukuussa v. 1905 antavat selvän kuvan siitä mielentilasta, mikä silloin vallitsi armeijassa. Asian selvennykseksi on huomattava, että siihen aikaan kun kaikki Venäjän rautatiet olivat lakossa, johti lakkokomitea Harbinissa joukkojen kuletusta Venäjälle. Ylikomentaja oli kutsunut kokouksen koolle, ja oli sillä salaisena tarkotuksena saada selville upseeristossa vallitseva henki, ja heidän »luotettavaisuutensa».

»Kuri sotajoukossa on kokonaan hämmentynyt...» väittivät ensimmäiset puhujat (taantumuspuoluelaiset korkeammat upseerit). »Armeija on hajoamistilassa: sotamiehet eivät tee kunniaa eivätkä tottele käskyjä. Kaikissa armeijoissa on sotamiesten liike saavuttanut polttopisteensä, ja voi tapahtua että juuri nyt, kun me täällä istumme, siellä on puhjennut meteli, mikä ei suinkaan anna perää Wladiwostokin mellakoille....» Lakkokomitean valta on muserrettava, vallankumoukselliset pitää hävitettämän ja ennenkaikkia — sosialidemokratit. Ilman kaikkea tätä ei sotamiehiin voi luottaa, ei ainakaan reserviläisiin. Mitä on sitte sosialismi? Ja mitä sosialistit tahtovat? He sanovat taistelevansa sitävarten, että saisivat mailmaan kultasen aikakauden! He eivät salli olevan päällystöä eikä hallitusta, eikä käskijää enempää kun käskettävääkään. He toivovat mailmaan samallaista yli-ihmistä, mistä Nietsche on puhunut. Se heitä johtaisi, ja sitä he sokeasti seuraisivat. — Useat upseerit neuvoivat tekemään liittoa lakkokomitean kanssa, mutta silloin olisi vallankumoukselliset tyyten menettäneet kaiken kunnioituksen päällystöä kohtaan. Sotamiehet ovat lakanneet tottelemasta meitä, ja meidän täytyy arkaillen käskeä heitä — ainoa keino sitä vastaan on ankara säälimätön kurinpito.

Eräs toinen puhuja, tuo tyhmyydestään kuulu kenraali Nadaroff päätti puheensa seuraavilla sanoilla: »Meillä on kyllä vielä armeijassamme rauha, mutta hetki voi olla lähellä, jolloin minä kutsun teitä taisteluun. Ja silloin ei ole anteeksiantoa! Minä itse kuljen edellä, miekka kädessä ja lyön ensimmäiseksi, — pojat, isät, äidit, vanhukset, lapset, kaikki tuhotaan!»

Näitä puhujia vastustettiin jyrkästi ja usein keskeytettiin heidän puheensa. Suurin osa kokouksessa olijoista ilmoitti kuuluvansa johonkin vapauspuolueesen. Upseeripuolueen puhujat mainitsivat seuraavaa:

»Me emme tahdo olla kapinannostajien ja lakkokomitean kanssa sotajalalla, vaan sovinnossa. Ei keskinäistä riitaa vaan sula sovinto, ja yhdessä toimitaan! ... 'Onko meidän velvollisuutemme ammuttaa kansaa, kapinoitsijoita' kysyi eräskin puhuja selvästi? 'Onko se valanrikkomista, jos me kieltäännymme siitä?' 'Ei, ei, ei» — kuului useiden puhujain vastaus, ja koko, sanan täydessä merkityksessä koko kokouksen vastaus. »Sotaan saakka turvautui päällystö väkivallan mahtiin, ja sen avulla pidettiin armeijaa jotakuinkin koolla, mutta nyt on tämä mahti kadonnut ja koko armeija lakkaa olemasta, hajoaa ...' Olemme täällä saaneet kuulla, mihin sosialidemokratit pyrkivät ja mitä sosialidemokratia on. Eikö se olisi paljoaa mukavampaa että me kutsuisimme sosialidemokratit itse tänne selvittämään päämääränsä mihin he pyrkivät, kun että me utelemme sitä parin kolmen välittäjän kautta? Ehkä uskovat he silloin meillekin sen salaisuutensa, miten he aikovat sotamiesten sydämmet puolelleen valloittaa. Mahdollisesti silloin ymmärtäisimme turhaksi heidän vainoamisensa, ja ehkä tulisi vielä tilaisuus sopia heidän kanssansa? 'Kapinoitsijat ja sosialidemokratit epäilevät hallitusta' huomautti eräs. 'Mutta olemmehan mekin menettäneet luottamuksemme siihen. He ovat vaan huomanneet sen ennemmin kuin me! Jos emme me upseerit yhdy heihin, tekevät sen sotamiehet, niinkuin ovat jo tehneetkiin, ja me olemme myöhästyneet ja meidän käy niinkun tarpeettoman painolastin, että tulemme sysätyiksi kannelta mereen....'»

Nyt ymmärrämme hyvin hallituksen itsepäisen viivyttelemisen Mandschurian armeijan Venäjälle tuomisessa.

Useat, jotka tiesivät armeijassa vallinneen mielentilan eivät voineet ymmärtää, kuinka tämä sama joukko isänmaahan saavuttua voi ottaa osaa tämän vuoden tammi- ja helmikuussa tapahtuneeseen säälimättömään kansan kukistamiseen.

Siinä on eräs seikka otettava huomioon. Vallankumouksellinen liike ei ollut vielä likimainkaan koskettanut kaikkia sotajoukon osia, ja varsinkaan ei sota ollut avannut vielä kaikkien upseerien silmiä. Kuitenkin oli näitäkin aina tarkkaan seulottava vastavallankumouksellisia retkiä toimeenpantaessa. Tosin ei tuhansien joukosta ollut vaikea löytää »luotettavia» henkilöitä. Varajoukot, armeijan vallankumouksellinen osa, olivat sitäpaitsi enimmäkseen päässeet vapaaksi sotapalveluksesta, ja ne juuri kotikyliinsä palanneina ovat enimmän vaikuttaneet siihen, että maalaiskansa on tullut vallankumoukselliseksi ja että Venäjällä nykyään on niin suuri maalaisliike, joka antaa Venäjän vallankumoukselle erikoisen leiman.

Järkytettyään kaikkia hirmuhallituksen pylväitä on vallankumous alkanut kaivella rikki myöskin sen muurin perustuksia, mikä erottaa armeijan kansasta. Sotamiehet, jotka eivät suinkaan vähimmin kärsi nykysen valtiojärjestyksen sorrosta, seuraavat innolla kansan taistelua yksinvaltaa vastaan. Vapaustaistelun aallot ulottuvat heihin asti ja tempaavat mukaansa.

Kaikkialla, missä vaan voitiin päästä kasarmilaisten yhteyteen, alkoi vilkas yllytys; etupäässä kirjallisuuden avulla. Yllytyksen luonnetta täytyi vähän muuttaa, tai paremmin sanoen täydentää. Tähän asti, v:sina 1900–1904, oli sosialidemokrateilla sotamiehille puhuessaan tapana huomauttaa sitä, mikä tärkeä osa porvarillisessa yhteiskunnassa sotajoukoilla on, ja yllyttää heitä sosialidemokratien ohjelman mukaan vaatimaan maalle nykyisen seisovan sotaväen asemasta kansanpuolustusta, kansanmiliisiä. On kerrassaan uskomatonta, että tämmönen agitatsioni kasarmeissa niin tuiki vähän sai kannatusta. Näyttäytyi selvästi, että sotamiehet voitetaan järjestöihin vaan siten, että agitateratessa puhutaan heidän jokapäiväsistä tarpeistaan ja kasarmiharrastuksistaan. Tämä tapa onkin yhä suuremmassa määrässä otettu käytäntöön sosialidemokratisessa puolueessa.

Menestyksellisin kaikista järjestöistä, jotka viimesen kahden vuoden aikana ovat sotaväen keskuudessa toimineet, on ollut venäläisten sosialidemokratien työväenpuolueen krimiläinen yhdistys,^[11*] jonka vaikutus ulottui koko Mustameren laivastoon. Erittäin tehokas vaikutus oli yllytyksellä sen jälkeen, kun viime vuonna vallankumous puhkesi yli maan. Laivastossa syntyi tuuma yksimielisesti työväen kanssa nousta tsaarivaltaa vastaan. Kuitenkaan ei sillä ollut, niinkuin tiedämme toivottua tulosta: kapinaan nousi vaan pieni osa, ja nekin eri ajoilla.

Kesäkuussa 1905 puhkesi kapina panssarilaiva »Potjomkinilla». Heidän huutoonsa »Alas hirmuvalta» ja »Eläköön vapaus» vastattiin Libausta ja Kronstadtista. Kymmenen päivää pitivät merimiehet puoliaan ennenkun hallitus voitti. Mutta ei väkivallalla saavutettua rauhaa kestänyt kauvan, sillä marraskuussa samana vuonna puhkesi kapina Kronstadtin merimiesten keskuudessa. Heihin yhtyivät vielä Sevastopolin merimiehet ja osa jalkaväkeä. Merimiehet kieltäytyivät ampumasta sotamiehiä, kääntyivät aseineen käskijöihinsä päin ja syntyneessä mellakassa sai amiraali Pisarevsky vaarallisen haavan ja kapteeni Stein surmattiin. Linnotuksen päällikkö Nepliujeff, osastokenraali Sadelnikoff ja useita muita upseereja vangittiin. Vallankumouksen punanen lippu liehui Otschakoff-, Dnjestr- ja Panteleimon-laivojen mastoissa. Laivasto, jonka suurin osa oli japanilaisen sodan aikan uponnut Suureen Valtamereen, upotettiin täällä »sisällisen vihollisen» kanssa taistellessa, Mustan meren svvyyteen. Otschakoff ja Dnjestr upposivat ja Panteleimon sai pahoja vammoja. Sevastopolin linnanpäälikkö voi ilmoittaa Pietariin herralleen ja hallitsijalleen, että »järjestys on saavutettu jälleen».

Mutta »järjestys» rikottiin pian, niinkuin luonnollista olikin. Armeija alkoi kulkea laivaston jälkiä. Marraskuun jälkipuoliskolla 1905 alkoi armeijan eri osissa näyttäytyä vallankumouksellisia oireita. Sotamiehet järjestyivät kokouksia, mielenosotuksia ja lakkoja. Liikkeeseen yhtyivät Pietarin, Warsovan, Odessan, Harkowin, Wilnan, Räävelin, Grodnon, Sevastopolin, Batumin, Novorossieskin ja Kijewin varusväet. Suuremman vallan sai se Batumissa, Kijewissä ja Noworossieskissa (Kaukasiassa), joissa kapinallisilla oli koko kaupungit vallassaan. Tyytymättömyyden syyt olivat sangen moninaiset: huono ruoka, raaka kohtelu j. n. e.

Viime vuoden sotaväenmellakkain viimesen näytöksen muodosti Kronstadtin merimiesten joulukuun vallankumous, jolloin koko kaupunki oli viisi päivää vallankumouksellisten käsissä.

Odessan sotamiesten vaatimukset ilmasevat meille täydellisesti viime vuoden sotaväen kapinain luonteen, sillä useimmissa paikoissa hyväksyttiin samat vaatimukset, pienillä paikallisilla vivahduksilla lisättyinä. Ne kuuluivat: 1) reserviläisten vapautus, 2) palvelusaika sotaväessä lyhennettävä kahdeksi vuodeksi, 3) mielettömän ankaran sotaoikeuden poistaminen, 4) sotamiesten ei tarvitse olla upseerien palvelijoita, 5) sivistyksen nojalla ei saa olla mitään etuoikeuksia, 6) muonan hankkimista sekä kasarminasuinhuoneitten tarkastamista ei saa uskoa kruununvarkaille, vaan on muodostettava toimikunta johon kuuluu toinen puoli sotilaita toinen upseereja, 7) työaika 4 tuntia päivällisiin, ja loppuajan saa sotamies viettää mielensä mukaan, 8) kunnianteko poistettava ulkopuolella rintaman, 9) arvonimien poistaminen, 10) sotamiehiä on puhutettava teititellen, 11) jokaisen sotamiehen on päästävä ylenemään kykynsä mukaan, 12) keskinäiset riidat ratkaistavat sovinto-oikeuksissa, 13) sotamiestä ei saa lähettää omaa kapinallista kansaa vastaan, 14) lokakuun 17 päivänä julistetut vapautukset ovat ulotettavat sotamiehiinkin, 15) sotamiesten tulee saada käyttää kirjastoja, sanomalehtiä y. m. vapaan valinnan mukaan, ilman sensuuria ja 16) pois seisova sotaväki, sijaan kansan puolustus.

Hallitus koetti lopettaa sotaväen tyytymättömyyden raakamaisella tavalla: joukottain ammuttiin niitä sotamiehiä, jotka menivät saamaan vastausta vaatimuksensa. Vihdoin kuitenkin huomasi hallituskin, etteivät yksistään kosto- ja voimakeinot auta vastustamaan liikettä, ja päätti ottaa henkisiäkin aseita käytäntöön. Päälliköt koettivat kirjotuksissa ja puheissa sotamiehen »korkeasta tehtävästä» saada heitä käsittämään se vaara, mikä uhkasi »meidän hyvää pikku isäämme tsaaria» puolalaisten, juutalaisten, armenialaisten ja saksalaisten puolelta, jotka hommasivat Venäjän palottamista ja oman tsaarin valitsemista, — sekä tuhoamaan kaikki vallankumoukselliset, jotka ovat ainoana syynä kaikkeen sekasortoon maassa. Hallitus kylvi kansalaisvihaa siinä varmassa toivossa, että se »isänmaanrakkauden» perustalla kantaisi toivottuja hedelmiä. Tätä kaikkea kuvaa selvästi seuraava hauska asiakirja:

Maalisk. 18 p. 1906. N:o 523.

Wilna. Tärkeä. Salainen kiertokirje.

Kenraalitaapin päällikkö sähköittää että H. K. Majesteettinsa on hyväksi nähnyt ilmoittaa kaikille johtaville sotaväen osastoille, että saatujen tietojen mukaan on juutalainen vallankumouksellinen järjestö »Liitto» (Bund) ottanut tehtäväkseen harjoittaa Mooseksenuskolaisten nahkapoikain avulla sotaväessä vallankumouksellista yllytystä. Aluepäällikkö on antanut kaikille sotaväen päälliköille määräyksen tarmokkaasti torjua juutalaisten mahdollinen vaikutus.»

Allekirjottanut: Taapiesikenraaliluutnantti Liturinoff.
Oikeusosaston johtaja majuri Pluschewsky.

Hallitus, joka tukahutti verivirtaan jokaisen kuohahduksen sotaväessä, ja joka myrkytti kansalaisvihalla sotamiesten sielut, juuri tämä sama hallitus kerskui »alituisilla huolenpidoillaan» armeijasta. Totta kyllä on, että sotaministeri kenraali Rödiger lupasi sotamiehille »palkan» lisää (noin 23 kop. kuukaudessa) saippuan ja saapasmusteen ostoon, sekä antoi heille toiveita palvelusajan lyhentämisestä 8:lla kuukaudella.

Kaikista näistä huolimatta kasvoi liike kuitenkin suuresti. Viime vuosina lisääntyi sosialidemokratien vaikutus kasarmeissa niin paljon, että useissa kaupungeissa täytyi perustaa paikallisten järjestöjen eri valiokuntia. Sellasia joukkoja on nykyään nimellä »sosialidemokratisen komitean sotaväenjärjestö» Pietarissa, Moskovassa, Suomessa, Warsowassa, Rigassa, Odessassa, Jekaterinoslawissa, Kijewissä, Sewastopolissa, Wilnassa ja Krassnojarskissa (Siperiassa). Sotaväen järjestöjen toimesta ilmestyy sotamiehille erityisiä sanomalehtiä. Sellasia lehtiä ovat: »Putj Soldata» Pietarissa, »Soldatskaja Schisn» Moskowassa, »Kasarma» Rigassa, »Golos Soldata» Kijewissä j. n. e.

Yhdyttäessä työ- ja agrariliikkeeseen tämän vuoden kesäkuussa alkoivat armeijassa levottomuudet uudelleen. Kansa ei tahtonut, että omat veljet ja pojat heitä ampuisivat, vaan vaati, ettei sotaväki vastedes hyökkäisi »omaa verta» vastaan. Kotipaikan kylistä saivat sotamiehet kiukkusia uhkauskirjeitä: »koettakaapas uskaltaa hyökätä omaa kansaa vastaan» kuuluivat ne. »Teidän siellä vieraalla paikkakunnalla talonpoikain ja työväenkeskuudessa onnettomuutta ja kauhua levittäessänne, majailee täällä meidän luonamme myöskin sotamiehiä, jotka meitä, teidän omaisianne rääkkäävät ja asuntomme polttavat. Jos tahdotte jatkaa menettelyänne, niin älkää tulko laisinkaan kotiin, sillä silloin emme tahdo teistä mitään tietää.» — »Uskaltakaapas vaan tehdä väkivaltaa kansan lähettiläälle — (duumaedusmiehelle) — vaikka teitä esimiehenne käskisikin. Me olemme lähettäneet heidät sinne hankkimaan meille vapautta ja maata. He toimivat teidän hyväksenne, suojelkaa heitä.»

Sellaisten kirjeiden täytyi luonnollisesti vaikuttaa. Ja todella onkin duuman avajaisista kesäkuun loppuun syntynyt koko joukko »sotaväenkapinoita»: Kurskissa, Pultavassa, Sevastopolissa, Rjasanissa, Pensassa, Krassnojarskissa, Samarassa ja Tambowissa. Militopelissa kieltäytyivät sotamiehet ampumasta kansaa.

Päätöksessään toukokuun 20 päivältä selittävät sotamiehet: »Neuvoteltuamme asiain nykyisestä tilasta, olemme tulleet siihen päätökseen, ettemme missään tapauksessa tule ampumaan työväkeä ja talonpoikia, sillä he taistelevat maan ja vapauden edestä, mikä on meille yhtä kallis kun heillekin, ja olemmehan me yhtäläisiä työmiehiä ja talonpoikia kuin nekin, joita sotamiehet tähän asti ymmärtämättömyydestä ja päällikköjensä käskystä ovat ampuneet.»

Äskettäin antoi Uralilainen rykmentti päällystölleen samansuuntaisen selityksen. Ust-Dwinskin osaston sotamiehet ilmoittavat sosialidemokratisen puolueen työväenosastolle lähettämässään kirjotuksessa seuraavaa: »Me ilmotamme, että näytellä tätä osaa (nim. henkilön osaa, joka on esteenä kaikkien kansallisten aatteitten toteutumiselle) on meille tuiki vastenmielinen, sillä me itse olemme vaan osa suuresta kansasta, temmattu väkivallalla perheestä.»

Emme tahdo väsyttää lukijaa kertomalla useampia tuosta samallaisten selitysten joukosta, jotka hyvin mieltäkiinittävällä tavalla kuvaavat armeijan kaiken punasuuden, sekä venäläisen sotamiehen omantunnon tuskat siitä, että hänelle väkivaltasesti on annettu pyövelin ja isänmurhaajan virka, sekä sotamiesten itsetietoisuuden ja järjen alituisen kehityksen. Mainittakoon kuitenkin vielä eräs erittäin huomattava julistus joka laadittiin eräässä sotaväen kokouksessa Grodnossa:

Me 300 miestä, 2, 3, 4, 13, 16, 17 ja 20:stä vallinkaivajapataljoonista kokoontuneina neuvotteluun Oranschen leirissä, olemme, neuvoteltuamme suhteestamme nykyhetken oloihin ja valtakunnanduumaan, tulleet seuraaviin tuloksiin:

1. Huolimatta duuman kokoonkutsumisesta, on yksinvaltius jäänyt todellisuudessa muuttumattomaksi, ja hallitus jatkaa entistä ryöväripolitiikkaansa: kuolemantuomiot, murhat, telotukset ja rajaton mielivalta vallitsevat maassa; nyt niinkuin ennenkin kiihottaa hallitus kansalaisvihaa Venäjän eri kansakuntien välillä, sortaa hävyttömästi heikompia kansallisuuksia, ja nyt, niinkuin ennenkin, on Venäjän asukkailta ryöstetty kaikki sekä valtiolliset että muut oikeudet.

2. Valtakunnanduuma on voimaton yksinvaltiutta vastaan, se ei voi hankkia kaikille vapautta, talonpojille maata, tasaarvoisuutta sorretuille kansalaisille, se ei voi lopettaa tuota epäinhimillistä verenvuodatusta, veljessotaa, jota ymmärtämättömät sotamiehet käyvät omaa kansaansa vastaan.

3. Ainoa, mihin duuma olevien olojen ollessa kykenee, olisi: vielä hajallaan olevien kansanjoukkojen kokoaminen valtiolliseksi järjestöksi ratkaisevaan taisteluun yksinvaltiutta vastaan.

4. Mutta vapaamieliset duumapuolueet, ja niiden etunenässä »kadetit» pelkäävät vallankumousta; he luottavat paljoa enemmän sovintoon yksinvaltiaan kanssa, kun vallankumouksellisen kansan voittoon, ja koettavat sen tähden sekottaa jokaista välitöntä kansan kokoonkutsumista.

5. Työryhmä vapautuu nykyisin kadettien vaikutuksesta, hylkää sovinnonhieromiset, asettaa jyrkästi kansanvaltaisia vaatimuksia ja osottaa yleensä taipuvansa vallankumoksen tielle.

6. Ainoastaan ne neljätoista työväenedustajaa, jotka kääntyivät julistuksellaan koko Venäjän työväen puoleen, ovat astuneet ainoalle oikealle tielle kehottaessaan työväkeä järjestymään ja ryhtymään tarmokkaaseen vallankumoustaisteluun.

Niinmuodoin tunnustamme, että sosialidemokratiselle duumaryhmälle kuuluu johtava osa kaikissa duuman vallankumouksellisissa toimissa, ja velvotamme sen kaikin voimin vastustamaan jokaista toisten puolueitten yritystä suostua sovitteluihin vastavallankumouksellisten kanssa ja pakotamme heitä suunnitelmalliseen, tarmokkaaseen taisteluun yksinvaltaa vastaan.

Me lupaamme kaikki yksimielisesti tukea sosialidemokratista ryhmää ia tulemme horjumatta taistelemaan päävaatimuksemme toteuttamiseksi: yleisen äänioikeuden perusteella valittavan perustuslakejasäätävän kokouksen saavuttamiseksi.^[12*]

Sivumennen mainittuna, vahvistavat sekä ylläesitetty Ust-Dwinskin linnaväen selitys että myös lukuisat väestön duumalle lähettämät kehotukset täydellisesti Venäjän sosialidemokratisen työväenpuolueen päätöksen, jonka mukaan »vallankumouksellisen jännityksen vallitessa täytyy duuman ja hallituksen yhteentörmäyksen muun ohella vaikuttaa armeijaankin, niin että se, nähdessään uuden, venäläisellä pohjalla kasvaneen ja kansan sydämmestä kehittyneen mahdin, joka kansan nimessä taistelee vanhaa mahtia vastaan, mutta jota hallitseva mielivalta sortaa, on epäilemättä aikalailla kadottava uskollisuuttaan vanhaa valtiojärjestystä kohtaan.»

Tsaarinhallitus koettaa kaikin keinoin saada vakuutetuksi, että koko liike yksinomaan johtuu taloudellisista syistä. Edelliset julkasut todistavat kuitenkin, ettei asia niin ole. Luonnollista on, että huonosti ruokittu ja vielä huonommin vaatetettu venäläinen sotamies vaatii myöskin ravitsevaa ruokaa, puhtautta, vaatteita j. m. s. mutta jokatapauksessa vain toisessa sijassa.

Helposti huomaa, että sotamiehet miltei kaikkialla puhtaasti taloudellisten vaatimusten ohella vaativat myöskin valtiollisia etuja.

Jos luomme yleissilmäyksen koko kumousliikkeen kehitykseen armeijassa ja laivastossa, huomaamme, että siinä on, samoinkuin työväenliikkeessäkin kokonainen sarja eri kehitysasteita. Sen alku on salasta käymistä, jolloin on kysymys vain sotamiehen vatsan vaatimuksista. Sotaväki tulee »epäluotettavaksi», mutta pysyy kuitenkin kansan taistellessa hallitusta vastaan aivan puolueettomana. Niin kävi esim. Moskovassa joulukuun kamppailun aikana, jolloin aseelliset jalkaväkirykmentit istuivat kasarmeissa, eivätkä voineet tehdä päätöstään ja yhtyä taistelevan kansan puolelle.

Sotaväen levottomuuksien seuraavana muotona ovat »mellakat». Sellaset kapinayritykset sattuvat, kuten meillä on nähty, hyvin epäsäännöllisesti. Sotamiehet osottavat niissä täydellistä kykenemättömyyttä tarmokkaaseen puolustautumiseen ja itsenäiseen vaikuttavaan toimintaan, joka on käsitettävissä luonnollisena seurauksena kaiken itsenäisyyden järjestelmällisestä tukahuttamisesta ja sotilaskasvatuksesta. Samalla kun kuri ja taistelukyky suuresti häviää, ilmaantuu alituisesti veristen sisäisten selkkausten uhkaava vaara armeijan erimielisten osien välillä.

Ne pakkokeinot, joihin hallitus ryhtyy tyynnyttääkseen levottomuutta armeijassa — kapinanjohtajain rankasemiset, sotaoikeudelliset sekä kostotoimenpiteet muitten osaaottajien suhteen aina kun »mellakka» on onnellisesti kukistettu — ovat omiaan vain pahentamaan kuohuntaa.

Kapinallinen sotaväki piiritetään, riisutaan aseet ja rauuhotetaan; mutta silloin tuleekin osa rauhottajista kapinalliseksi: uusi piiritys, aseiden riisuminen sotaoikeus — ja uusia mellakoita siihen asti hallitukselle uskollisten sotajoukkojen osissa. Niin kävi Kijewissä, Batumissa ja monissa muissa kaupungeissa.

Vastahan viime aikoina on mellakkain sijasta, jotka olivat olleet kokonaan järjestymättömiä ja siitä syystä menestystä vailla, alkanut esiintyä suunnitelmallista järjestettyä toimintaa. Yhä useammin kieltäytyy sotaväki, joka on viety »rauhottamaan» kapinallista kansaa, tottelemasta päälliköltään ja kehittyy aktiviseksi kansan liittolaiseksi sen taistelussa vanhaa valtiojärjestystä vastaan.

Taistelussa tsaarinvaltaa vastaan on sotaväellä hyvin tärkeä, voipa sanoa tärkein osa. Hyvällä syyllä voi ennustaa, ettei ainoastaan laivasto, jonka hallitus jo viime vuonna menetti, vaan myöskin hyvin huomattava osa armeijaa tulee tässä kampailussa menemään kansan puolelle. Ja se on ratkaseva kansan voiton.

A. Morosoff

Takaisin sisällysluetteloon

Äänioikeuskysymys Ruotsissa.

Ruotsin työväen joululehdestä Joulusoihtu (Julfacklan) suomennamme seuraavan kirjotuksen:

Ruotsin oikeisto pelasi kannaltaan kylläkin korkeata peliä jo v. 1902, kun se »otti johtaakseen» äänioikeusasiaa muka ainaiseksi haudaten osittaisreformin ajatukset kunnallisäänirajan tai muun semmoisen perustalla. Silloisen yli maan käyvän kansanliikkeen (suurlakon) painostuksen alla, jonka puolueemme vain tarvitsi järjestää ja koota mahdollisimman vaikuttavaksi, tuli yleisen äänioikeuden periaate ratkaisevasti Ruotsin politiikkaan. Mitä silloin tapahtui, sitä ei ole voitu koskaan enään peruuttaa. Reformi täytyi rakentaa yleisen äänioikeuden perustalle, siitä ei päästy. Tosin ovat ahkerat kädet siitä saakka olleet toimessa kasatakseen »takeita», joitten tarkotuksena on sotkea pois tosiasia, että valtiollisen tasaarvon aate on oleva tulevaisen, kansan Ruotsin kulmakivi. Heidän suojaavat muurinsa ovat kuitenkin aina sortuneet käsiin, ja mitä kauemmin viivytellään, sitä selvemmin jää »takeiden» puuhasta vain sirpaleita jälelle.

Mutta jos oli menettelytapa jo keväällä v. 1902 oikeistokannalta kylläkin uskallettu, minkä nimen ansaitsee silloin puolueen uhkapeli kevällä 1906. Kilttiä sovitteluehdotusta vastaan, sellaista kuin Staaffin ministeristön, jonka ainoana ratkaisevana etuna oli se, että se näytti lupaavan nopean ratkaisun, lykättiin vastaehdotus, joka periaatteellisesti pani valtiomuotomuutoksen taistelun esineeksi ja suuntasi maan huomion etupäässä oikeiston omaan vankkaan linnaan ja tähän saakka valloittamattomaan alueeseen, ensi kamariin. Sosialistipelko sai kelvata syyksi, jonka takia muka täytyi saada suhteellisuutta mihin hintaan tahansa — ikäänkuin ei meidän puolueemme, parhaiten järjestynyt kaikista, voisi selvitä erinomaisesti suhteellisilla vaaleilla, joita me olemme vastustaneet yksinomaan siksi, että niitä on tarjottu väärentävinä oikeistotakeina vanhassa kaksikamarijärjestelmässämme! Selitys oikeiston harakiripolitiikkaan, jommoiseksi on merkittävä sen itsensä päiväjärjestykseen ottama ensi kamarin uudistaminen, ei ole ollenkaan äänioikeuskysymyksen alueella vaan oli tarkotuksena maksoi mitä maksoi kumota vapaamielinen hallitus. Se onnistui, sillä kuningasvallan molemmat edustajat olivat tietysti heti mukanai. Ei tietenkään ole oikeutta epäillä siinä puhutun palkkiosta; kaikkien senlaisten huhujen perättömyyden tulee ensi vuoden menoarvio osoittamaan! Siis, oikeisto sai tahtonsa läpi ja ensikamari hallituksensa, ja kaikki oli iloa ja riemua — kunnes oli ajateltava lupausten täyttämistä.

Olisipa nyt Ruotsin kansa vain ollut niin rakastettava, että kiitokseksi herrainsa huolenpidosta olisi luottanut heidän hyvään tahtoonsa! Herra Lindman pyysi sitä niin kauniisti Delsbossa tässä kesällä — älkää puhuko äänioikeusasiasta ennenkuin saatte nähdä minun ehdotukseni! Tai jospa vain vastarinnan ryhmäkin olisi seurannut Staafin tunnussanaa: ei mitään ole tapahtunut! Mutta löytyipä puolue, joka ei tahtonut tehdä kumpaakaan ja niin saivat sekä herra Lindman että herra Staaf tyytyä siihen, että äänioikeusasia uudessa vaiheessaan on tuotu Ruotsin kansan päiväjärjestykseen ja että tien itselleen on puhkaissut uusi ohjelma, jolla on mitä parhaat mahdollisuudet jo ensi keväänä olla kansakunnan kokoomusohjelmana.

Ensimäinen, jonka oikeisto itse sai heittää, oli Påbodaehdotus.^[4] Sen taru oli lyhyt, sen tarkotus oli vain olla mättäänä vapaamielisen hallituskuorman tiellä; mutta mättäille ei rakenneta ihmisasuntoja. Parempaa täytyy tarjota ja oikeiston puhujat lähtivät liikkeelle valtioministeriään sivuuttamaan luvaten minkä mitäkin: naisten äänioikeuden, rahaasteikon vähentämisen 100 kruunuun maalla, yhtäläisen äänioikeuden eri vaaliryhmille ensi kamariin j. n. e. Ja joka lupaukselta vahvistui kansan vakaumus: totta totisesti, jos meidän kerran täytyy sietää ensi kamaria, niin on sen oltava aivan toisenlaisen kuin nykyinen; alas rahavalta!

Niin on oikeisto itse kunniallisesti auttanut meitä sosialidemokrateja vakavasti vaatimaan todellista, perinpohjasta, kansanvaltaista valtiomuotomuutosta. Periaatteitten laita on sama kuin teräväksi hiottujen aseitten: niillä ei ole leikittävä. Kun keväällä tartuttiin Påbodakeinoon, jotta saataisiin Staaff nostetuksi satulasta, niin ajattelivat kai useat, ettei niin mitätön ja vaaraton puhdistus ensi kamariin nähden ollut ollenkaan pelättävä niin kauniissa tarkotuksessa. Mutta kaikilla teolla, valtiollisiltakin, on järkähtämättömän johdonmukaiset seuraukset. Ja kun oikeisto otti hallitusvallan ohjelmanaan molempain kamarien kansanvaltaistuttaminen, niin voidaan sitä lupausta itse asiassa yhtä vähän peruuttaa kuin v:n 1902 sopimusta perustaa toisen kamarin äänioikeusuudistus yleiselle ja yhtäläiselle äänioikeudelle voidaan peruuttaa.

Totta kyllä — puolue voi pyrkiä luikertamaan lupauksestaan. Näyttää olevan tulossa tarjous, joka sisältää valtiollisen petosyrityksen Ruotsin äänioikeudetonta kansaa vastaan. Sitä osottavat monet merkit ja koko oikeistopuolueemme äänioikeuspolitiikka, joka ei koskaan ole kohonnut kunnialliseen reformitarjoukseen, jolta aina on ollut »takauksia» takataskussa tarkotuksena jättää kaikki ennalleen.

Mutta nyt ei riipu enää yksistään oikeistosta, kuinka on käypä sen tarjouksen muutosehdotuksineen molempien kamarien perusteita varten. Se riippuu Ruotsin kansan syvistä riveistä, ennen kaikkea Ruotsin työväestä. Jos haliituksen ehdotus jälleen havaitaan uudeksi petolliseksi näennäisuudistukseksi, uudeksi yritykseksi keikauksilla ja keinoilla välttää todellista vallansiirtoa, jos se tarjoaa valtiomuotomuutoksen kuoren, vaan ei ydintä — niin silloin on välttämättömyydellä työväen vuoro puhua vakavia sanoja niille, jotka 1902 lupasivat yleisen äänioikeuden v:n 1901 yleisen asevelvollisuuden jälkeen, mutta jotka vielä v. 1907 yrittävät pettää velkojiaan väärillä seteleillä ja puolustuksekseen vielä sanovat, etteivät ne sentään ole niin kovin huonosti jäljennetyt.

Ehdotuksella, joka maistuu saituruudelta, joka tahtoo ostaa autuuden mahdollisemman huokealla, luo oikeisto itse kansan keskuuteen sen kuohuvan mielialan ja sen päätöksen, että moisesta ilveilystä on loppu tehtävä, jonka täytyy olla valtiollisen suurlakon perustana, jos sellaiseen äärimmäiseen voimainponnistukseen on vastuunalaisten miesten ryhdyttävä. Väittely siitä, onko suurlakkoa käytettävä vain puolustukseksi vaiko myös hyökkäykseksi jää sellaisen mielialan vallitessa yhdentekeväksi. Sillä silloin pitää koko kansa hallituksen esitystä, niinkuin se piti sen loistavaa edeltäjääkin v. 1902, taisteluvaatimuksena. Eikä kansa silloin jätä toimimatta sen mukaan, vaan on se antava valituille edustajilleen toimeksi vetää yhtenäisen, suunnitelmallisen, kuria noudattavan ja siksi tehoisan kansanliikkeen ääriviivat, kansanliikkeen, jota ei voida väkivallalla masentaa siksi, että se itse välttää kaikkia lyhytnäköisiä harhaiskuja ja pysyy tarkasti lain ja oikeuden rajoissa.

Oikeistohallituksella on arpa kädessään. Se voi pakottaa uuden Ruotsin, joka v:n 1905 jälkeen vaatii paikkaa omassa isänmaassaan, tarttumaan nykyajan kansanomaiseen »epätoivon itseapuun» päästäkseen perille. Se voi ehkäistä tämän katkeran yhteiskuntataistelun, jonka kaikissa oloissa täytyy iskeä vaikeita haavoja, hyvin yksinkertaisesti täyttämällä kunniallisesti oman ohjelmansa: kiertelemättä ehdottamalla yleistä äänioikeutta ja kansanvaltaista valtiomuotouudistusta. Olisikohan tuo vaali niin vaikea, vaali ajan mittaan kuitenkin toivottomasti tuhoon tuomitun paatumuksen ja ajan sekä kehityksen vaatimusten mukaisen kunniallisen reformin välillä?

Ensi vuoden valtiopäivät antavat meille vastauksen.

Hjalmar Branting.

Takaisin sisällysluetteloon

Kansainvälinen sosialistinen kongressi Stuttgartissa.

Sosialistisille puolueille ja työväen yhdistyksille! Ammattillisille ja osuustoiminnallisille työväenjärjestöille!

Seuraava kansainvälinen sosialistinen edustajakokous pidetään Stuttgartissa 18–29 p. elokuuta 1907.

Kansainvälinen sosialistinen toimisto, joka perustettiin vuonna 1900 jatkamaan kansainvälisten kongressien töitä ja panemaan täytäntöön niitten päätöksiä, kutsuu kongressiin Lontoon (1896) ja Parisin (1900) kongressien määräysten mukaan:

1. Kaikki yhdistykset, jotka hyväksyvät sosialismin oleelliset periaatteet: tuotanto- ja vaihtovälineitten ottamisen yhteiskunnan haltuun, työväenluokan kansainvälisen yhdistymisen ja toiminnan, julkisen vallan valloittamisen luokkapuolueeksi järjestyneen köyhälistön kautta;

2. Kaikki ammatilliset järjestöt, jotka asettuvat luokkataistelun pohjalle ja tunnustavat valtiollisen, siis lainlaadinnallisen ja parlamentaarisen toiminnan välttämättömyyden, mutta eivät kuitenkaan ole ottaneet suoranaisesti osaa valtiolliseen liikkeeseen. (Pariisin kongressi 1900).

Kansainvälinen sosialistinen toimisto on istunnossaan 10 p. marraskuuta 1906 valmistanut tilapäisen työjärjestyksen, joka sisältää kysymyksiä, jotka ovat edellisistä kongresseista Stuttgartin kongressiin saakka tulleet päiväjärjestykseen, — kysymyksiä, jotka ovat tätä nykyä päivän polttavia ja joitten käsitteleminen näyttää välttämättämältä ja sisäisiä järjestelykysymyksiä, joitten ratkaiseminen on sangen toivottivaa.

Nämät kysymykset ovat:

1. Kansainvälisen sosialistisen toimiston päätösten vahvistaminen;

2. Kongressien järjestely; toimiston ja parlamenttien välisen toimikunnan säännöt;

3. Militarismi ja kansainväliset selkkaukset;

4. Sosialististen työväenpuolueitten ja ammatillisten järjestöjen välinen suhde;

5. Siirtomaakysymys;

6. Ulkomaisten työntekijäin maahan muutto ja maasto muutto.

Järjestöjen, jotka haluavat saada vielä muita kysymyksiä työjärjestykseen, tulee lähettää niitten sanamuoto, valaiseva alustus sekä myös lausunnot ja ponnet kansainvälisen sosialistisen toimiston sihteeristölle, Kansan talo, Brüssel, ennen 1 p. huhtikuuta 1907.

Nämä asiapaperit sekä työjärjestyksessä olevia kysymyksiä koskevat alustukset ja ponnet tullaan julkaisemaan ja lähettämään toimistoon liittyneille puolueille ja liittyville järjestöille ennen 1 p. toukok. 1907.

Me muistutamme järjestöjä sihteeristön ajoittaisissa kertomuksissa olleista kansainvälisen sosialistisen toimiston toimeenpanevan valiokunnan uudistetuista pyynnöistä. On todellakin tärkeätä julaista ennen Stuttgartin kongressia kansallisten sihteeristöjen kertomukset puolueitten ja työväenjärjestöjen toiminnasta Amsterdamin kongressista (1904) 1 p:ään tammikuuta 1907 saakka. Nämä kertomukset, joitten tulee antaa kaikkien maitten puoluetovereille asiallinen ja tarkka selostus sosialistisesta ja työväen liikkeestä, täytyy lähettää sihteeristölle ennen 1 p. helmikuuta, mutta viimestään ennen 15 p. helmikuuta 1907. Koska nämä asiakirjat ilmestyvät kolmella kielellä, tulee niitten saapua määräaikana.

Mitä tulee kongressin aineelliseen puoleen, on meillä mielihyvä ilmottaa, että me saksalaisten toverien kanssa olemme ryhtyneet tarpeellisiin toimenpiteisiin helpottaaksemme kongressin töitä ja tehdäksemme kokouksessaolon osanottajille mahdollisimman mukavaksi.

Kongressi pidetään Liederhallissa, jossa on kongressisali 1000 osanottajalle ja useampia saleja eri ryhmille. Stuttgartin komitea tulee yhdessä kansainvälisen sosialistitoimiston sihteeristön kanssa valmistamaan saksankielisten sosialististen teosten näyttelyn, johon, mikäli mahdollista, hankitaan sellaisiakin teoksia, jotka ovat ilmestyneet muissa maissa.

Edistääksemme valmistustöitä, pyydetään edustajia ilmottamaan osanotostaan kongressiin kansalliselle sihteeristölleen mahdollisimman pian. He tulevat silloin saamaan väliaikaisen jäsenkortin kongressiin.

Me pyydämme sosialististen ja ammatillisten järjestöjen sanomalehtiä ja aikakauslehtiä julkaisemaan tämän kiertokirjeen mahdollisimman pian.

Toivoen, että Stuttgartin kongressin onnistuisi vastata kansainvälisen sosialidemokratian kasvavaa voimaa, piirrämme toverillisella tervehdyksellä

Kansainvälinen Sosialistinen Toimisto.

Argentina: A. Cambier, M. Ugarte.
Australia: P. J. O'Meara.
Bööhmi: A. Nemec, F. Soucup.
Bulgaria: Y. Sakasoff, O. Kirkow.
Tanska: P. Knudsen, C. M. Olsen.
Saksa: A. Bebel, P. Singer
Englanti: H. Hyndman, J. Keir Hardie.
Suomi: Yrjö Sirola, E. Valpas.
Ranska: J. Jaurès, E. Vaillant.
Hollanti: P. Troelstra, H. von Kol.
Italia: E. Ferri, F. Turati.
Japani: S. Katajama.
Luxemburg: Tri Welter.
Norja: S. Garder, F. Wolf.
Itävalta: Tri V. Adler, F. Skaret.
Puola: Tri H. Diamand, R. Luxemburg.
Venäjä: G. Plechanoff, E. Rubanovitsch.
Ruotsi: Hj. Branting, C. G. T. Wickman.
Sveitsi: O. Rapin, J. Sigg.
Serbia: M. Stojanovitsch.
Espanja: P. Iglesias, F. Mora.
Unkari: J. Weltner, Tri A. Goldner.
Yhdysvallat: D. De Leon, M. Hillquit.

Kansainvälisen Sosialistisen Toimiston Toimeenpaneva valiokunta. (Belgia)

Edouard Anseele. Emile Vandervelde. Camille Huysmans, sihteeri.

Takaisin sisällysluetteloon

Katsauksia.

Kanerva, sosialistinen, kaunokirjallinen aikakauslehti tulee lakkaamaan tämän vuoden lopussa ja sen toimittajista tulee puoluetoveri Severi Alanne siirtymään Sosialistisen Aikakauslehden toimitukseen.

Taantumusta vastaan. Marraskuun 17 p:nä päätti Suomen perustuslaillinen senaatti lähettää kuvernööreille kiertokirjeen, jossa käsketään ottamaan kiini ja jättämään venäläisten tuomioistuinten käsiin täällä oleskelevia venäläisiä vallankumouksellisia. Huomattakoon että senaatti tällöin suostui siihenkin Venäjän sisäasiainministerin vaatimukseen, että kotitarkastuksia toimeenpantaessa saa olla läsnä venäläisiä poliisiviranomaisia ja santarmeja.

Tämä toimenpide, jonka »laillisuuskin» on kyseenalainen, on herättänyt oikeudentuntoisten kansalaisten, etupäässä järjestyneen työväen puolelta ankaraa paheksumista. Kaikkialla maassa pidetyissä mielenosotuksissa ja muissa kokouksissa on se tuotu julki. Helsingissä puhui toveri Y. Sirola ja hyväksyttiin seuraava vastalause:

»Vapautta rakastavat kansalaiset Helsingissä kokoontuneina Senaatin torille 25 p:nä marraskuuta lausuvat ihmisyyden nimessä inhonsa ja jyrkän vastalauseensa Venäjän byrokratiaa vastaan, joka, hajotettuaan kansan valitseman eduskunnan, historiassa kuulumattomalla julmuudella pikaoikeuksiensa kautta järjestelmällisesti murhaten yrittää verivirtoihin upottaa kansan vapauspyrinnöt. Ja koska meidän kotimaiset viranomaisemme ovat häpeällisesti ruvenneet avustamaan tätä byrokratiaa sen ulottaessa kosto- ja vainoamisjärjestelmänsä maahamme sekä pannen toimeen ajometsästyksiä ryhtyvät luovuttamaan täältä turvaa hakeneita vapaustaistelijoita julmien pyövelien käsiin, niin julistamme kaikkien vapautta rakastavien kansalaisten velvollisuudeksi tehdä tyhjäksi nämät katalat aikeet.»

Ulkomaalta.

Saksan sosialidemokratian puoluepäivät pidettiin syyskuun 23–29 p:nä Mannheimissa, jossa tärkeimpinä keskustelukysymyksinä olivat sos-dem. puolueen ja ammattiyhdistysliikkeen suhde ja valtiollinen suurlakko, kuten toisessa paikassa lehteä olevasta Kautskyn artikkelista näkyy.

Kysymyksen alusti August Bebel. Suurlakko kysymyksessä oli hänen ehdotuksensa. »Puoluekokous vahvistaa valtiollista suurlakkoa koskevat Jenan puoluekokouksen päätökset. Puoluekokous kehoittaa erityisellä painolla ottamaan huomioon ne päätökset, joiden tarkoituksena on vahvistaa ja laajentaa puoluejärjestöä, edistää puolueen sanomalehtien leviämistä ja saattaa puoluetovereita ammattiyhdistyksiin ja ammattiyhdistysjäseniä puoluejärjestöön. Niin pian kuin puoluehallinto pitää valtiollisen suurlakon välttämättömänä, on sen neuvoteltava ammattiyhdistysten keskustoimikunnan kanssa ja ryhdyttävä kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin tehtävän menestyksellä suorittamiseksi».

Kysymyksen suhteen lausui Bebel että, minkä jo hänen yllä olevasta ehdoituksesta näimme, puoluehallinto on kysymyksessä suurlakosta samalla kannalla kuin Jenan puoluepäivillä päätettiin. Puoluehallinnon ja ammattiyhdistyspäätoimikunnan kokouksessa on hän lausunut, että suurlakko Preussissa on aivan toista kuin missään muussa maassa. Hallitsevat luokat kykenisivät sitä vielä voimakkaasti vastustamaan. On vielä valmistettava maaperää, ennenkuin kumous tapahtuu. Nyt on aivan mahdotonta ryhtyä suurlakkoon. Kenraali, joka veisi sotajoukkonsa varmaan kuolemaan, olisi mieletön. Saksan olot ovat tolsellaiset kuin Itävallankin. Kun Preussin maapäivillä käsitellään vaalioikeuskysymystä, olisi rajoitettava ainoastaan Pohjois-Saksaan. Bebel sanoi tuntevansa etelä-saksalaisen luonteen ja tietää, että etelä-saksalalset eivät ryhtyisi suurlakkoon. Hän ei ole sitä mieltä, että, kun saksalaiseen suurlakkoon ryhdyttään, välttämättömästi on verta vuotava. Ei ole otettava esimerkkiä Venäjältä. Me Saksassa, jatkoi Bebel, emme tule toimeenpanemaan vallankumousta suurlakolla. Emme ole koskaan selittäneet aikovamme toimeenpanna vallankumousta, joukot eivät ryhdy vallankumoukseen halusta siihen. Mutta määrättynä hetkenä, jolloin tyytymättömyyden laineet käyvät korkeina, silloin syntyy vallankumouksen puuska! Minä sanon: jos valtiopäivillä tehdään hyökkäys yleistä vaalioikeutta tahi yhdistymisvapautta vastaan, silloin ei ole kysymystä siitä tahdommeko vai emmekö, vaan meidän täytyy. Silloin ei enää ole vähintäkään epäilystä, meidän pitää silloin tuleen mennä, vaikka sitten taistelutantereelle jäisimmekin.

Bebel piti lapsellisena ajatusta, että valtion sotajulistukseen on vastattava yleislakolla, se kun yleisen sekaannuksen takia ei voi onnistua. Erittäinkin Saksassa on valtio niin lujasti järjestetty, kuin ei yhdessäkään muussa maassa koko maailmassa.

Ammattiyhdistysten esimies Legien muistuttu vanhaa lausetta että suurlakko on suurmielettömyys mutta myönsi, että Saksassakin tulee se hetki, jolloin on kaikki alttiiksi pantava. Siiloin joukot itse ratkaisevat asian; silloin syntyy suurlakko. Mutta on tarpeetonta tästä viimeisestä taistelukeinosta edeltäpäin väitellä ja saattaa työmiehet siihen uskoon, että suurlakko tapahtuu jo ensi hetkenä. Teki lisäysehdotuksen: »Puoluekokous vahvistaa Jenan puoluekokouksen suurlakkopäätöksen, joka ei ole ristiriidassa Kölnin ammattiyhdistyskongressin päätöksen kanssa».

Puoluehallinto ja ammattiyhdistysten päätoimikunta yhtyivät tähän siinä muodossa, että sanottaisi: — »Jenan — päätöksen, jonka kanssa Kölnin päätös ei ole ristiriidassa».

Lopulta tuli päätökseksi:

»Puoluekokous vahvistaa Jenan puoluekokouspäätöksen valtiollisesta suurlakosta ja pitää, selitettyään että Kölnin ammattiyhdistyskongressin päätös ei ole ristiriidassa Jenan päätöksen kanssa, kaiken riidan Kölnin päätöksestä ratkaistuna.

»Puoluekokous kehottaa erityisellä painolla vielä kerran ottamaan huomioon ne päätökset, joiden tarkotuksena on vahvistaa puoluejärjestöä, edistää puolueen sanomalehtien leviämistä ja saattaa puoluetovereita ammattiyhdistyksiin ja ammattiyhdistysten jäseniä puoluejärjestöön.

»Niinpiankuin puoluehallinto näkee suurlakon tarpeelliseksi, neuvottelee se ammattiyhdistysten päätoimikunnan kanssa ja ryhtyy kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin tehtävän menestyksellä suorittamiseksi.

Ammattiyhdistyskysymys oli samassa yhteydessä esillä. Bebelin ehdotus kuului: »Ammattiyhdistykset ovat välttämättömän tarpeelliset työväenluokan kohottamiseksi porvarillisen yhteiskunnan sisäpuolella. Ne eivät tärkeydessä ole sosialidemokratisesta puolueesta jälessä, jonka on käytävä taistelua työväenluokan kohottamiseksi ja sen tasavertaisuudesta muiden yhteiskuntaluokkien kanssa valtiollisella alueella, mutta joka tämän lähimmän tehtävänsä lisäksi pyrkii vapauttamaan työväenluokkaa kaikesta sorrosta ja riistämisestä palkkajärjestelmän poistamisen ja yhteiskunnalliselle tasa-arvolle perustuvan tuotanto- ja vaihtotavan siis sosialistisen yhteiskunnan kautta, johon päämäärään ammattiyhdistystenkin luokkatietoisen työväen on pyrittävä. Molempain järjestöjen on siis taistelussaan noudatettava keskenäistä ymmärtämistä ja yhteistoimintaa.

»Jotta liikkeissä, jotka yhtä paljon koskevat ammattiyhdistysten ja puolueen etuja, saataisi yhteinen menettely aikaan, on molempien järjestöjen keskusjohtojen koetettava päästä yksimielisiksi».

Tätä vastaan oli Kautsky 32:n toverin kanssa tehnyt sen ehdotuksen, että lause ammattiyhdistysten tärkeydestä kuuluisi: »Ne eivät ole vähemmän tarpeellisia kuin sosialidemokratinen puolue».

He olivat sen lisäksi laatineet loppuun vielä seuraavan lisäysehdotuksen:

»Mutta sen, puolueen ja ammattiyhdistysten ajatus- ja toimintatapain yhteyden aikaansaamiseksi, joka on proletaarisen luokkataistelun voitollisen etenemisen korvaamaton edellytys, on ehdottomasti välttämätöntä että ammattiyhdistyksissä vallitsee sosialidemokratinen henki.

»Siis on jokaisen puoluetoverin velvollisuus vaikuttaa tähän suuntaan ammattiylpeyksissä ja katsoa olevansa puoluepäätösten kautta sidotut ammattiyhdistysliikkeessä kuten kaikessa muussakin julkisessa toiminnassa. Tämä on välttämätöntä itse ammattiyhdistysliikkeenkin edun kannalla, sillä sosialidemokratia on proletaarisen luokkataistelun korkein ja laajin muoto, eikä mikään proletaarinen järjestö, ei mikään proletaarinen liike voi tulla tehtäväänsä täysin kykeneväksi, jollei se ole täysi sosialidemokratista henkeä».

Sitten kun Bebel oli selittänyt, että tämä ajatuskanta oli itsestään selvä, suostui Kautsky hieman muuttamaan alkuosaa ja jättämään lopun pois. Hänen ehdotuksensa joka päätöksessä hyväksyttiin Bebelin ehdotuksen loppuun, kuului näin:

»Mutta sen, puolueen ja ammattiyhdistysten ajatus- ja toimintatapain yhteyden aikaansaamiseksi, joka on proletaarisen luokkataistelun voitollisen etenemisen korvaamaton edellytys, on ehdottomasti välttämätöntä, että ammattiyhdistysliike on täynnä sosialidemokratian henkeä. Siis on jokaisen puoluetoverin velvollisuus vaikuttaa tähän suuntaan».

Anarko-sosialisteista keskusteltiin myös. Esitettiin kaksi ehdoitusta, joista toinen oli puoluehallinnon laatima. Tässä sanotaan anarko-sosialistien toiminnan olevan ristiriidassa sosialidemokratian päämäärän ja harrastusten kanssa. Puolueen sanomalehdistön tulee sentähden jyrkästi vastustaa tätä liikettä. Puolueesta on suljettava pois ne henkilöt, jotka ajavat anarko-sosialistisia pyrintöjä. Toisessa ehdotuksessa sanotaan, ettei anarko-sosialistisella yhdistyksellä ole mitään yhteistä nykyaikaisen työväenliikkeen kanssa. Ledebour ja Rosa Luxemburg vastustivat ehdotuksia. Puoluekokous jätti suurella enemmistöllä asian ratkaisun ensi puoluepäiviksi.

Keskusteltiin sitten lyhyesti vapunpäivän vietosta. Sosialidemokratiasta ja kansankasvatuksesta piti rouva Zetkin kaksi tuntia kestävän valaisevan puheen. Haase (Königsbergistä) puhui rikosoikeudesta, oikeudenkäynnistä ja rangaistuksen toimeenpanosta sekä Liebknecht militarismista.

Puoluehallintoon valittiin puheenjohtajiksi Bebel ja Singer, rahastonhoitajaksi Gerisch, sihteereiksi Auer, Pfannkuch, Molkenbuhr, Ebert ja Müller. Seuraavat puoluepäivät pidetään Essenissä.

Osuustoimintamies kuollut. Äskettäin on yksi Sveitsin osuustoimintaliikkeen huomattavimmista edustajista, professori J. J. Treichler kuollut 84 v. ikäisenä. Lukuisilla kirjasillaan, sanomalehtiartikkeleillaan ja käytännöllisellä toiminnallaan oli hän tehnyt itsensä suosituimmaksi osuustoimintamieheksi koko maassa.

Naiset ja ammattiyhdistysliike. Vuonna 1905 oli Saksassa naisia ammattiyhdistyksissä yhteensä 74,411. Edellisenä vuonna vaan 48,604. Lisäys siis 53,1 %. Suhteellisesti suurin on lisäys kutomateollisuuden alalla, sitte metalli- sekä tupakkateollisuuden alalla.

Itävallassa oli v. 1905 28,402 työläisnaista ammattiyhdistyksissä. Lisäys edellisestä vuodesta 117,56 %.

Englannissa on vastaava luku 125,094. Ammattiyhdistysten koko jäsenluvusta tekee se ainoastaan 6,7 %.

Kirjallisuutta.

Yrjö Jahnsson. Miten on kielikysymyksemme ratkaistava. Otava 1906. Hinta 75 p:niä. Kaikesta ja ainakin siitä kiihoitustyöstä päättäen, jota suomettarelaiset muka ohjelmaansa tukeakseen harjoittavat, tulee kielikysymys meillä jälleen esille. Nyt tuskin enään entisessä muodossaan, ruotsalaista virkavaltaa vastaan tähdättynä vapaustaisteluna, sillä tuosta virkavallasta on vaan riekaleita jäljellä, vaan hyökkäävänä, monissa kohdin suorastaan maan ruotsalaista väestöä vastaan suunnattuna suomalaistuttamispyrintönä. Että kielikysymyksen ratkaisu yhtä vähän voi löytyä siten, että nyt maan suomalainen väestö enemmistönä ollen rupeaa ruotsalaista sortamaan, kun muutama vuosi sitten koetellun venäläisen kieliohjelman mukaan, tuntuisi toki luonnolliselta maassamme. Mutta koska tämä vielä ei näytä kaikille maassamme selvillä olevan voi erityisesti suositella yllämainittua tässä asiassa äsken ilmestynyttä julkaisua, jossa terotetaan että kielikysymys samaten kuin muut yhteiskunnalliset kysymykset ovat kansanvaltaisuuden periaatteen mukaan ratkaistavat, se on, kukin paikkakunta ratkaisee kysymyksen omasta puolestaan ja että täten kielikysymys on ratkaistava alhaalta päin, eikä ylhäältä.

Runoutta. M. V. Vuolukan kustannuksella on ilmestynyt:

Kössi Kaatra. Murroksessa. 45 runoa. Hinta 75 p. Kaatra hallitsee muodon, kirjottaa moitteetonta mittaa, mutta runollisuus pyrkii ehtymään. Ei sitä ihmettele. Nämät ovat sanomalehtipätkiä, esittävät kuluneen vuoden tapahtumat ja ovat useat hyvin sopivat lausuttaviksi. Onpa joukossa toki todella tunnetuita ja kauniskuvaisia runojakin.

Työväen Sanomalehtiosakeyhtiön kustannuksella Helsingissä on ilmestynyt:

Mikko Uotinen. Elämän kannel. Sorretun säveliä. Siv. 92. Hinta 1 mk. Mikko ei ole aina huolellinen muodon suhteen, eikä hän osaa lyhyesti sanomisen taitoa, useat runot ovat artikkeleita. Vertauksia ja kuvia on ylenmäärin, sikin sokin ja päällekkäinkin. Monasti tuoksahtaa raikas runollisuus vaikka hiomattomassa asussa. — »Kaunis on vaikeata!»

Sosialidemokratian vuosisataa, Väinö Voionmaan toimittamaa, Verner Söderströmin kustantamaa, arvokasta kuvajulkaisua ovat ilmestyneet vihkot 30–31 à 25 penniä. — Näissä kuvaillaan Englannin ammattiyhdistyksiä ja lakkoja (tokantyömiesten lakko 1889) sekä »Uusia oppeja»: Gladstonen, John Stuart Millin, Darwinin, Herbert Spencerin, Dickensin, ja Ruskinin aikaa.

Täten on valmistunut teoksen 1 osa, joka sisältää noin 500 sivua ja on valaistu 245 kuvalla. Paitsi alkukatsausta sosialismin aikaisempaan historiaan sisältää tämä osa Ranskan ja Englannin sosialismin historian suuresta vallankumouksesta saakka. — Hinta 8 mk. 50 p., korukansissa 11 mk. 50 p.

Jokohan tämä tulee edes kaikille työväenyhdistyksille?

Verner Söderström Osakeyhtiön kustannuksella on ilmestynyt:

Maila Talvio. Louhilinna. Tarina vanhasta talosta. S. 284. H. 3:75.

Upton Sinclair. Chicago (The Jungle). I. S. 224. H. 1:50. — Huomiota herättänyt kirja räikeitten paljastustensa takia trustisorrosta ja elintarpeitten väärennyksestä.

Hall Caine. Himo. Novelli. S. 103.

Sir Donald Mackenzie Wallace. Venäjä. 6:s ja 7:s vihko à 1 mk.

Otavan kustannuksella on ilmestynyt:

Henry George. Edistys ja köyhyys. 11 vihkoa à 60 p. Suom. Arvid Järnefelt. Teos on tietysti antava vauhtia keskustelulle maatalouskysymyksestä, jota se koettaa omalla tavallaan ratkasta.

Gustaf Frenssen. Hillingenlei (Pyhä maa). Romaani, suom. Volter Kilpi. S. 484, h. 6:50. »Jörn Uhlin» ja »Kolmen toveruksen» kautta tunnetuksi tullut kirjailija kehittää tässä käsityksiään kristus-problemista.

Tri Alfred Bramsen. Syömisen taito ja Uusi ihminen. Kummankin hinta 85 p. Koettavat suosittaa uutta ihmeitä tekevää syömätapaa.

Vaaliagitationikirjallisuutta on ilmestynyt.

Sulo Vuolijoki. Tilattomat, ketä äänestätte? Torpparien keskustoimikunnan julkaisu N:o 1, hinta 10 penniä. Arvostelee eri puolueita etenkin maatalousohjelman kannalta.

Yrjö Sirola. Mitä odotat uudelta eduskunnalta. Sos.-dem. puolueen vaaliohjelma lyhyillä selityksillä. Siv. 32, h. 15 p. Puoluetoimikunnan lentokirjanen n:o 12.

Työväen joulujulkaisuja alkaa ilmestyä. »Työmiehen» IX joulualpumi Uuden ajan kynnyksellä esiintyy hyvin verisin kansilehdin. Sisällöstä mainittakoon Mikko Uotisen »Orjan laulu», Y. S:n »Internationale» valaisuna 24:n kansainvälisen sihteerin kuvalle. Julius Ailio kirjoittaa »Eri maiden kansallis- ja luokkalauluista», J. J. Mikkola Giordano Brunosta, jolle Hilja Liinamaa omistaa runon. Kuvitettuja esityksiä on Viron sosialidemokrateista, Ruotsin August Palmista, karkotettujen kohtalosta Siperiassa ja Suomen ruotsalaisesta työväenliikkeestä. Runsaasta kuvituksesta mainittakoon vielä ryhmä puolueen agitaattoreita, jäljennöksiä taiteilijain näyttelystä ja purevia pilakuvia. Tekstissä on runoja ja novelleja.

»Eteenpäin», kalenteri kansalle IV, Vuolukan vuotuinen julkaisu, ilmestyy hyvin vaihtelevana asultaan. Kuvia ja kuvaryhmiä on 80:een, m. m. koko sivun ryhmänä 39 työväen toimihenkilöä. Taideteoksesta jäljennöksiä ja pilakuvia y. m. on vaihtelevana sarjana. Kirjoituksista mainittakoon: Y. S. heittää silmäyksen sos.-dem. liikkeeseemme tänä vuonna ja esittelee kuvaelmia Brysselistä, Y. M. kirjottaa Suomen kansan eduskunnasta, jonka viimeistä istuntoa Printer kuvaa; naisten äänioikeus- ja vaalitaistelusta kirjottaa Hilja Pärssinen ja Fanny Davidsson lapsenmurhista, V. A. Malinen Sosialismin yleismaailmallisesta luonteesta. Runoja, novelleja, tilastoja ja selityksiä on sitten runsaasti. H. 1:—, 1:35 ja 1:75.

Puolueohjelmamme muutos astuu päiväjärjestykseen. Nyt jo täydentää vaaliohjelma puolueohjelmaa, jopa muuttaakin sen yksityiskohtia. On siis syytä perehtyä asiaan monipuolisesti. Pieneksi perustaksi keskustelulle on nyt ilmestynyt kirjanen, joka muutenkin täyttää aukon puoluekiriallisuudessamme. Se on Suomen sosiaudemokratisen puolueen ohjelma. Lyhyillä selityksillä varustettuna ja liitteenä eri maitten sosialistisia puolueohjelmia. Kirjanen käsittää 96 pitkähköä sivua ja maksaa 50 p. Ilmestyy puoluetoimikunnan kustannuksella.

Esipuheeseen on muistoksi painettu »Suomen työväenpuolueen» v. 1899 Turussa hyväksymä ohjelma. Periaatteellisen puolen selvittelyssä käydään läpi sosialismin edellytykset, taloudellisen kehityksen kulku, ja jokaisen ohjelmakohdan ohella esitetään lyhyt yleiskatsaus asian nykyiseen tilaan käytännössä ja lainsäädännössä, aina viitaten puolueen vaaliohjelmaan, joka on kokonaisenaan kirjaan otettu.

Liitteenä on sitten Ruotsin, Norjan, Tanskan, Saksan, Venäjän ja Belgian sosialistiset puolueohjelmat, joiden vaatimuksia keskenään vertailemalla voi huomata uusia näkökohtia ja sattuvia vaatimusmuotoja. Lopuksi on luettelo tärkeimmästä työväenasiaa käsittelevästä kirjallisuudesta.

»Suomi ja sosialismi» (Финляндія и соціализмъ) on nimenä rva A. Kollontain julkaisemalla venäjänkielisellä lentokirjasella, jossa tunnettu työväenkysymyksemme tuntija esittelee liikettämme venäläiselle yleisölle. Vihkonen käsittää 80 sivua ja sisältää m. m. puolueohjelmamme käännöksen sekä maksaa 20 kopekkaa.

Dmitri Gusjew-Orenburgski on Venäjän lupaavimpia kirjailijoita. Hänen viime vuonna ilmestynyt mestariteoksensa, vallankumousoloja kuvaava romaani Nuori Venäjä on nyt ilmestynyt suomeksi Ilmari Calamnius-Kiannon suomentamana. — Hinta 2 mk. 50 p. Verner Söderströmin kustannuksella.

Karl Kautsky, marxilaisen teorian terävä esivartija on meille »Erfurtin ohjelman» ja »Maatalouskysymyksen» kautta tuttu. Tervetulleet ja kipeän tarpeen täyttävät ovat edellisten lisäksi Osuuskunta Kehityksen Porissa kustantamat:

Marxin taloudelliset opit I Raha, Tavara. Pääoma. Hinta 1:25, ja II: Lisäarvo h. 1:50 p. Yhteensä sivuja 199, (III osa tulee vielä); ja

Yhteiskunnallinen vallankumous. 6 tai 7 vihkoa 32 sivua ja kukin 30 penniä kpl.

Molempia teoksia suomentaa Väinö Tanner.

Tietysti riennetään näihin tutustumaan sillä mahdollisimman tosiperäinen teoria yhdessä käytännöllisen kouluuntumisen kanssa on tuloksellisen toiminnan tärkeimpiä edellytyksiä.

Käsittämättömän kevytmielisen viivyttelyn takia ilmestyy Erfurtin ohjelman uusi painos vasta kevättalvella.

Uskonnollisia ajankysymyksiä nimistä sarjaa on N:o III.

Kristinuskon suhde luonontieteisiin, kirj. Yrjö Loimaranta. Siv. 22, h. 35 p. Werner Söderström o. y. kustannuksella.

Tekijä kuuluu näihin apologeetteihin, jotka vastustamatta kehitysopin »oikeutettuja» väitteitä koettaa sulattaa sitä yhteen kristinuskon kanssa varottaen kirkkoakin tunkeutumasta luonnontieteitten alueelle.

Helsingin Työväen Sanomalehti o. y:n kustannuksella on ilmestynyt:

Kristus ja sosialidemokratia. Kirj. Paul Kempe. Suom. Hild. Tammelo s. 24. h. 20 p.

Maa yksityisille. Henry Georgen vastaus Argyllin herttuan arvosteluun s. 15 h. 15 p.

Väitelmiä sosialismista. Mukaelma englannin kielestä s. 16 h. 15 p.

Uusi vaalitapa. 15 p.

Ammattiyhdistys-kirjallisuutta N:o 1.

Max Schippel. Ammattiyhdistykset, niiden hyöty ja arvo työväenliikkeessä. Ammatillisen liittovaliokunnan kustannuksella. Siv. 32 h. 20 p.

Runoutta on ilmestynyt:

Emil Lehén. Revontuli. S. 48 h. 60 p. — Runot räjähtelevät kyllä, mutta runollisuutta ei ole paljoa ja taiteellinen työ kömpelöä. Meillä on jo vaatimuksia runoseppiimme nähden!

Lehtemme julkaisemista, aiotaan jatkaa ensi vuonnakin kuten tilausilmotuksesta näkyy. Se tosin kysyy uhrauksia ja ilmaista työtä, mutta toivossa, että ne eivät mene hukkaan, on toimitus päättänyt jatkaa. Jokainen puolestaan voi tässä toimitusta tukea hankkimalla tilaajia. Hintahan on niin perin alhainen: 4 mk. vuodelta, Amerikassa 1 dollari ja Venäjällä 1 rupla 50 kopeekkaa, ulkomailla 5 markkaa. Koetetaanpas nyt kukin parastamme!

Etenkin on työväenyhdistysten velvollisuus tilata kirjastoonsa ja lukusaliinsa tällainen julkaisu.

Anarkia ja vallankumous, lehdessämme ollut, O. W. Kuusisen huomattu artikkeli on julaistu lentokirjasena. Se maksaa 10 p. kpl. 5 mk:lla tilattaessa saadaan 25 % alennus. Saadaan lehden konttorista, Saariniemenkatu 6.

Uusia työväen lehtiä ilmestyy yhä. »Työläinen» on Porvoosta käsin lähettänyt näytenumeronsa; aikoo ilmestyä joka tiistai ja perjantai, vastaavana Kullervo Manner. Tilausmaksu 3 mk.

Ammattilehtiä: »Satamatyömes» aikoo ilmestyä kerran viikossa Turussa satamatyöntekijäin liiton äänenkannattajana. Maksaa 3 mk. vuodessa.

Liikeapulainen» aikoo Helsingistä käsin ilmestyä myös kerran viikossa ja maksaa 5 mk. Toimittajat Yrjö A. Kemppainen ja V. S. Mäkelä.

Lehtemme toimituksen osote on: Vyökatu 4, Gylling.

Lehtemme asiamiehille.

Lehtemme ystäviä kehotetaan rupeamaan asiamiehiksi. Sitä tarkotusta varten seuraa tätä numeroa tilauslista. Joka kerää 5 tilaajaa joko koko- tai puolivuodeksi saa lukea hyväkseen 5 % alennuksen, vähintään 10:stä tilaajasta saa asiamies pitää 10 % tilausrahoista. Kehotetaan jokaista asiamiestä lähettämään tilauslista ennen ensi tammikuun 15 päivää lehden konttooriin sekä samalla lähettämään tilausrahat, jolloin lähetämme uuden tilauslistan. Ryhtykää ripeästi toimiin. Kirjeet ovat osotettavat Helsinkiin, Saariniemenkatu 6.

Takaisin sisällysluetteloon

Sosialistinen Aikakauslehti

tulee ilmestymään vuonna 1907 sosialidemokratisena puoluelehtenä noudattaen Suomen sosialidemokratisen puolueen ohjelmaa.

Kun tähän yritykseen vuosi sitten ryhdyttiin, tuntui se perin uhkarohkealta. Tiedettiinhän että esim. Saksassa tuottaa puolueen aikakauslehti tappiota, Skandinaviassa ei ole vielä ollenkaan katsottu voitavan tällaiseen ryhtyä. Mutta kun ajateltiin, mikä merkitys olisi periaatteita selvittelevällä yhdistävällä julkaisulla siinä heräämisen kuohussa, joka oli temmannut Suomen köyhälistön mukaansa, laajentaen järjestöt, luoden uusia paikallisia puoluelehtiä ja pannen satoja agitatoreita liikkeelle, uskallettiin kuitenkin siinä toivossa, että tämäntapaisen yrityksen merkitys käsitettäisi ja sitä tilauksilla kannatettaisi. Toivo ei ole pettänytkään, lehtemme on saavuttanut ilahuttavan menekin ja rohkasevaa tunnustusta. Kuitenkaan tulot eivät ole läheskään voineet korvata kustannuksia, kun hintakin oli pantu niin alhaiseksi, että sen vähempivaraisetkin voisivat tilata.

Koska kuitenkin ajattelemme, että poistumisemme jättäisi aukon sosialidemokratisen puolueen sanomalehdistöön, olemme päättäneet jatkaa lehteämme ensi vuonnakin, luottaen lehden lukijain ja ystäväin kannatukseen kuin myös koko luokkatietoisen köyhälistön suosioon. Ilmestymistavassa tapahtuu kuitenkin se muutos, että lehti annetaan ainoastaan kerran kuussa, mutta silloin 32-sivuisena. Hinta pysyy ennallaan ja on siis koko vuodelta 4 markkaa ja puolelta vuodelta 2 markkaa.

Kirjotuksillaan ovat tänä vuonna lehteämme avustaneet ulkomaalaiset sosialidemokratit: August Bebel, Ed. Bernstein, Hjalmar Branting, Chr. Hornsrud, K. Kautsky, E. Rubanowitsch, O. von Vollmar ja useat venäläiset sosialidemokratit, sekä puoluetoverit Erland Aarnio, Julius Ailio, Severi Alanne, Linda Anttila, J. Forsman, Lauri af Heurlin, Hilma Jahnsson, Timo Korpimaa, Martti Kovero, Paavo Leppänen, J. J. Mikkola, Matti Paasivuori, Hilja Pärssinen, Hannes Ryömä, Matti Seppälä, Maila Talvio, Väinö Tanner, Mikko Uotinen, Väinö Voionmaa, Wäinö Wuolijoki y. m.

Toivoen että puoluetoverit yhä edelleenkin avustavat lehteämme kirjoituksillaan ja luottaen siihen, että lehtemme ystävät hankkisivat sille ensi vuonna vielä runsaamman menekin, uskaltaa toimitus lähteä toiselle vuodelle.

Lehden toimitukseen tulee tämän vuoden lopussa lakkaavan aikakauslehti Kanervan päätoimittaja puoluetoveri Severi Alanne ensi vuoden alusta liittymään. Muuten tulee toimitus pysymään samoissa käsissä kuin tänäkin vuonna.

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] Huomattava on että vaaliohjelmassa tässä kohden on painovirhe, alin määrä kaupungeissa tulee olla 1200–1800 Smk.

^[2*] Meidän harventama.

^[3*] Meidän harventama.

^[4*] Meidän harventama.

^[5*] Statistisches Jahrbuch für das Deutsche Reich, 1906.

^[6*] Wrt. Heinrich Rauchberg, Die Hausindustrie des Deutschen Reiches nach der Berufs- und Gewerbezählung vom 14 Juni 1895. (Schriften des Vereins für Socialpolitik, LXXXVII, Leipzig 1899). Siv. 94–95.-

^[7*] E. Jaffé, Die westdeutsche Konfektionsindustrie mit besonderer Berücksichtigung der Heimarbeit. (Schriften des V. f. Socialipolitik LXXXVI, Leipzig 1899). Siv. 101.

^[8*] Grandke, Berliner Kleiderkonfektion. (Schriften d. V. f. Socialpolitik LXXXV.)

^[9*] Yllä esitetyt palkkoja ja työaikaa tarkoittavat numerot perustuvat Grandken edellä mainittuun teokseen sekä O. Dyhrenfurth'in tutkimukseen Die hausindustriellen Arbeiterinnen in der Berliner Blusen-, Unterrock-, Schürzen- und Tricotkonfektion (Staats- und socialwissenschaftliche Forschungen. Herausgegeben von Gustav Schmoller. XV. Leipzig 1898).

^[10*] Vrt. G. Dyhrenfurth, Das Program des Gewerkvereins der Heimarbeiterinnen Deutschlands. Berlin 1903.

^[11*] Kaikkiaan ulottui sen vaikutus 14:sta Etelä-Venäjän kaupunkiin. Sen toiminnan vakituisena esineenä oli m. m. laivasto.

^[12*] »Golos Truda» N:o 14.

Toimituksen viitteet:

^[1] Ks. Sosialistinen aikakauslehti n:o 17–18, lokakuu 1906, »Varokaa suomettarelaisia!» MIA huom.

^[2] Karl Kautsky, »Der Parteitag von Mannheim». Die Neue Zeit, 25.1906–1907, 1. Bd. (1907), H.1, s. 4–10. MIA huom.

^[2a] Ks. Jakob Sternin teos »Tulevaisuuden valtio», ensimmäinen väitelmä (»Sosialismin olemus», s. 7–15). MIA huom.

^[3] Ks. Friedrich Engels, »Anti-Dühring», luku III. MIA huom.

^[4] Oikeiston epäkelpo tarjous viime kevännä. Suom. muist.

Takaisin Sosialistisen aikakauslehden luettelosivulle
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto