Julkaistu: joulukuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 23–24, joulukuun 31 p., s. 373–420. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Julius Ailio, J. W. Keto, Evert Huttunen, Emil Raearo, Aino Malmberg. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Karl H. Wiik Vastaava |
|
| J. W. Keto | V. Voionmaa |
On tapana tähän vuodenaikaan toivottaa toisilleen onnellista uutta vuotta. Mutta tällä kertaa siitä tuskin tulee muuta kuin hurskas toivomus.
Maailmansodan välttämättömänä seurauksena on jo Amerikassa ja Länsi-Euroopassa täydessä käynnissä liikepula tuoden mukanaan työttömyyttä miljoonille, lyhennettyjä työpäiviä ja alennettuja palkkoja toisille miljoonille. Suomenkaan työväki ei voi varmaan välttää tuota kapitalistisen tuotantojärjestelmän pahinta vitsausta, työttömyyttä; kysymys on vain sen laajuudesta, jo nyt on liikemaailmassa tapahtunut huomiota herättäviä romahduksia ikäänkuin sen merkiksi, mitä on tulossa.
Samalla ovat elantokustannukset edelleen kohonneet. Ne voivat ehkä hetkeksi laskea ulkomailla tapahtuneen hinnanlaskun johdosta, mutta varmaa ei se suinkaan ole.
Kaupunkien ja liikekeskuksien työväestön toimeentuloa tulee nyt alkavana vuonna rasittamaan vielä yksi lisämeno: koroitetut vuokrat. Jos hallitus saa suunnitelmansa hyväksytyksi, tultaneen vuokria koroittamaan noin kolmannella osalla; jollei se sitä saa, vaan huoneenvuokra-alalla pääsee vallitsemaan johdonmukaisten porvarillisten ylistämä vapaa kilpailu, merkitsee se joukkohäätöjä ja niiden jälkeen monin verroin korotettuja vuokria niille, jotka ylipäänsä onnistuvat saamaan itselleen asunnon.
Viisaalla lainsäädännöllä voitaisiin kyllä tehokkaasti lieventää taloudellisia epäkohtia. Mutta viime aikoina ovat lainsäädännön tulokset olleet olemattomia juuri niillä aloilla, joilla niitä olisi kipeimmin tarvittu. Pienen pieni vähemmistö sai eduskunnassa huoneenvuokralain pidentämisyrityksen tällä kertaa raukeamaan ja aiheutti täten yllä kuvatun uhkaavan asiantilan. Niinikään eduskunnan vähemmistö, etupäässä samoja talonpoikaisedustajia, äänesti kumoon lakiehdotuksen maalaiskuntien verotusolojen uudistamisesta, josta on seurauksena, että nykyiset kurjat verotusolot jäävät edelleen yhdeksi vuodeksi voimaan, ylivoimaisesti rasittaen köyhää kansaa sekä riistäen kuntien rahataloudelta kaiken vankan pohjan. Tämä jos mikään on eduskuntatyön sabotoimista; ja kun ottaa huomioon semmoiset tapaukset kuin yllämainitut äänestykset eduskunnassamme, niin johtuu mieleen, että oikeistoporvarien aikaisemmin esittämän »intressiedustuksen» luomista tarkoittavan suunnitelman takana kyllä voi, sen varsinaisen taantumuksellisen tarkoitusperän ohella, piillä myöskin toivomus päästä semmoisista ahdasmielisistä, lyhytnäköisen itsekkäistä pikkuporvari- ja pientilallisryhmistä, joiden voimakas vaikutus lainsäädäntötyöhön ei ole porvaristonkaan edun kannalta toivottava.
Työväen etuihin vaikuttaa kuitenkin tuommoinen parlamentillinen sabotaasin vielä paljon turmiollisemmin. Jotta eduskuntatyöstä olisi käytännöllistä hyötyä, täytyy ehdottomasti riistää taantumuksellisilta vähemmistöiltä mahdollisuus estää lainsäädännöllistä edistystä. Ja koska kerran sosialidemokraatit uskovat lainsäädännöstä voivan olla työväelle hyötyä, täytyy niiden kaikella tarmolla ottaa ajaakseen perille kysymys epäkansanvaltaisten määräenemmistöjen poistamisesta valtiopäiväjärjestyksestä.
Jos lainsäädäntö on joutumassa rappiotilaan, niin minkälainen on sitten maan hallinto? Täytynee uskoa, että nykyinen hallitus on paras, minkä Suomen porvaristo nykyään kykenee yhteisvoimin aikaansaamaan, koska kaikki puolueet ovat siinä edustetut. Mutta harvoin on jonkun maan hallitukselle annettu musertavampaa tuomiota kuin se, joka sisältyy valtiovarainvaliokunnan lisäbudjettikysymyksessä valmistamaan mietintöön. Valiokunta on nimittäin todennut, että hallitus on vastoin perustuslakia omin päin myöntänyt ja käyttänyt määrärahoja, vaikka sillä olisi ollut tilaisuus esittää asia eduskunnan harkittavaksi; ettei hallitus ole ottanut huomioon eduskunnan säästäväisyysvaatimuksia; että se on suuresti ylittänyt myönnettyä lyhytaikaista luottoa; että se on laiminlyönneillään aiheuttanut valtion tulojen tuntuvaa supistumista... Tuskinpa muussa maassa kuin Suomessa jäisi enää paikoilleen hallitus, josta on annettu tämmöinen arvostelu.
Niin hallinnon kuin lainsäädännönkin alalla on siis porvariluokka osoittanut, ettei se voi vastata niitä vaatimuksia, jotka vallassaolevalle luokalle täytyy asettaa. Työväenluokan on siis pyrittävä asettumaan sen tilalle ja ensimmäinen ehto tämän pyrkimyksen onnistumiselle on työväen rivien kokoontuminen yhteisen lipun alle.
Mutta kaukana siitä, että olisimme jo saavuttamaisillamme tämän päämäärän, päinvastoin ovat viime vuosien tapahtumat pirstoneet Suomenkin työläiset keskenään taisteleviin ryhmiin. Tieto siitä, etteivät asiat ole sen paremmalla kannalla muissakaan maissa, ei ole suinkaan miksikään lohdutukseksi, se kun selvästi toteaa ja osoittaa työväen heikkouden luokkataistelussa eheäksi rintamaksi yhtyneeseen porvariluokkaan verraten. Mutta mitä ilmeisempi tämä köyhälistön tilapäinen hajanaisuus ja siitä johtuva heikkous on, sitä voimakkaammin on tieto tästä myös kannustava kaikkia, jotka rehellisesti harrastavat kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän ja sen synnyttämän kurjuuden poistamista, tarmokkaasti pyrkimään jälleen rakentamaan sitä työväen yhtenäisyyttä ja yksi mielisyyttä, joka on kaiken proletaarisen taistelukuntoisuuden välttämätön edellytys.
Olin kirjoittanut nämä rivit jo ennen Saksan riippumattomien sosialidemokraattien Hallessa pitämää puoluekokousta. Kokouksen kulku ja sitä seuranneet ilmiöt ovat todistaneet väitteeni oikeiksi. Jatkuvat keskustelut ja selvittelyt, asianomisten kiihkeä henkilökohtainen kysymyksen käsittelytapa ovat muodostaneet vastakkaisista suunnista toisistaan selvästi erottautuvat ryhmät. Ei väitellä enää, vaan joko kannatetaan tai vastustetaan Moskovaa. Asia on niin arkaluontoinen, että jo sen pelkkä mainitseminen herättää kiihtymystä. Sama ilmiö ikävä kyllä toistuu puoluejärjestöjen kokouksissa. Vain molempien ryhmien pakollinen taistelu yhteistä vihollista vastaan voi uudestaan elvyttää niissä yhteistunnon.
Voidaksemme täysin ymmärtää Saksan työväenliikkeessä äskettäin sattuneita tapauksia meidän ei ole ainoastaan tarkoin tunnettava puolueolot, vaan myöskin syvennyttävä niihin taloudellisiin ja sielullisiin edellytyksiin, joiden vallitessa Saksan työväenliike nykyään toimii. Kun kiinnittää näihin tekijöihin kyllin suurta huomiota, voi käsittää sen katkeroitumisen ja kiihkon, jolla Riippumattoman Sosialidemokraattisen Puolueen keskuudessa taisteltiin Moskovan liittymisehdoista. Ainoastaan käsittämällä Saksan köyhälistön laajojen kerrosten sieluntilan voi ymmärtää sen omituisen ristiriitaisuuden, joka vallitsee toisaalta työväenluokan poliittisen toiminnan, toisaalta nykyisen maailmantilanteen taloudellisten vaatimusten ja Saksan erikoisen poliittisen ja taloudellisen välttämättömyyden välillä.
Militarismin romahdus marraskuun 9 p:nä 1918, poliittisen vallan helposti tapahtunut valtaus, enemmistösosialidemokraattien oikealle siirtymistä välittömästi seurannut taantumus valmistivat vasta nyt poliittiseen tietoisuuteen heräävien raskasteollisuus- ja vuorikaivostyöläisten keskuudessa maaperän radikalismin ilmauksille.
Nosken suunta, Keski-Saksassa ja Ruhrin alueella puhjenneiden lakkojen häikäilemätön tukahduttaminen olivat vanhan sosialidemokratian kokoomuspolitiikan ja kommunistisen kiihoituksen synnyttämän mellakkatunnelman välttämättömiä seurauksia. Sellaisten yritysten kuin Münchenin neuvostotasavallan kukistuminen selvitti jossakin määrin mieliä. Jälelle jäi tunne, että kapitalismista oli vapauduttava ja että tämä päämäärä oli saavutettava ainoastaan vallankumouksellisella taistelulla asestettua porvaristoa vastaan.
Kaikkien katseet suuntautuivat senvuoksi vallankumoukselliseen Venäjään, jota nyt joukot pitivät vallankumouksen turvana. Sitäpaitsi odotettiin tavaran ja mielipiteiden vaihdosta neuvostohallituksen kanssa pikaista taloudellista apua. Taantumuksellisten arvostelu, joka tuomitsi kaiken, mikä vain koski Neuvosto-Venäjää, teki joukot kaikelle bolshevismin kriitillisellekin arvioimiselle kuuroiksi. Kommunistit ja riippumattomien vasemmisto leimasivat Otto Bauerin, Karl Kautskyn ynnä muiden huomattujen marxilaisten taloudelliset tutkielmat »vastavallankumouksellisiksi» ja luulivat tällaisella menettelyllään selvittäneensä asian valistumattomille joukoille.
Lisäksi on otettava huomioon se voimakas tunne, joka välttämättömäsi ilmenee kaikissa joukkoliikkeissä. Jo rauhallisen kehityksen aikoina saattoivat kompliseeratut ajatukset tunkeutua joukkoihin vain yksinkertaisten iskusanojen ja tunnuslauselmien muodossa. Nykyään ovat joukot toiset kuin ennen sotaa. Ne ovat liikakiihoituksen synnyttämän hermostuneisuuden vallassa, sodan aikana tukahdutetut mielenliikutukset pyrkivät nyt purkautumaan. Sotavuosien kuvaamattomia kärsimyksiä ja puutteita seuranneet pettymykset ovat Saksassa sitä suuremmat, koska natsionalismi täällä oli juurtunut työväestöönkin syvemmälle kuin muissa maissa. Lisäksi tulee vielä kapitalismin rappeutumisesta johtunut kurjuus, työttömyys, reaalipalkan huonontuminen rahan arvon yhä aletessa. Ja sosialisoimisessa ei ole päästy alkuunkaan eikä muihinkaan tarmokkaisiin toimenpiteisiin ryhdytty. Vallankumoukselliselle tarmolle ei näy minkäänlaista konkreettista päämäärää.
Näitä seikkoja voitaisiin käyttää suurpiirteiseen joukkojen tahdon ja innostuksen kannattamaan poliittiseen toimintaan. Mutta juuri tässä on tilanteemme traagillisuus.
Oikeistososialistien nelivuotinen sotapolitiikka on järkyttänyt luottamusta entisiin johtajiin. Nyt ei enää yleensä uskota johtajiin, vaan mielet on vallannut jonkinlainen taikauskoinen luottamus joukkoihin. Täten juuri joudutaan, kuten järjestymättömissä joukoissa on luonnollista ja kuten äsken perustetuissa järjestöissä kerta toisensa jälkeen on tapahtunutkin, sellaisten henkilöiden johdettaviksi, jotka osaavat retorisesti loistavalla tavalla tulkita joukkojen hetkellisiä mielialoja, mutta jotka erilaisista psykologisista syistä eivät tunne tai eivät tahdo tuntea nykyisen tilanteen taloudellisia vaikeuksia. Kaikesta työväenliikkeen oikeutetusta tai epäoikeutetusta arvostelustaan huolimatta radikalisoituneet joukot avuttomuutensa vaistomaisessa tunnossa juuri tarvitsevat johtajia. Ne joutuvat helposti kansanvillitsijäin ja kiihkoilijain valtaan.
Tämä yleinen mieliala, joka luonnollisesti paikan, työväenluokan laadun, puoluekoulutuksen ja johtavien henkilöiden mukaan esiintyy eri muodoissa, selittää kolmanteen internationaleen liittymisen johdosta puhjenneen taistelun merkityksen.
Venäläisten voitot olivat vahvistaneet vallankumoustoiveita ja bolshevikkien tappiot taas herättäneet tarmokkaimmissa työläisissä halun auttaa vallankumouksellista Venäjää: liittolaiset eivät saa hävittää Venäjää; meidän tulee auttaa venäläisiä tovereitamme, antaa Moskovalle siveellistä kannatustamme liittymällä kolmanteen Internationaleen, siten vahvistamme samalla kansainvälistä järjestöä maailmanvallankumouksen aikaansaamiseksi. Tämä ajatuskulku, joka perustuu enemmän epäselvään tunteeseen kuin selvään määrittelyyn, joka johtuu enemmän köyhälistö vaistosta kuin vallankumouksellisesta tietoisuudesta, selittää Moskovan kaipuun, tuon kiihkeän taipumuksen nähdä kaikki venäläinen kauniissa valossa. Se selittää samalla katkeroitumisen »vastavallankumouksellisia johtajia» vastaan.
Mutta nämä tunnelmat johtivat poliittiseen toimintaan vasta kommunistien ja riippumattomien vasemmiston kiihoituksen johdosta. Kommunistien ja riippumattomien vasemmiston johtajat käyttivät taitavasti hyväkseen syvien kerrosten mielentilaa, lietsoivat heidän tunteitaan kiihoituksensa muodolla ja sisällyksellä, kärjistivät taistelunsa oikeistojohtajia vastaan taisteluksi Crispieniä, Hilferdingiä, Dittmannia y. m. vastaan. He suuntasivat sodan synnyttämän yleisen tyytymättömyyden johtajia vastaan riippumattomien n. s. oikeistosiiven edustajia vastaan. He selittivät kaiken Moskovan 21 liittymisehdon arvostelun »neuvostohallituksen pettämiseksi» ja leimasivat arvostelijain mainitseman »Moskovan diktatorisen määräyksen» Saksan työläisten määräykseksi.
On luonnollista, että tällaiseen taisteluun sekaantuu molemmilta puolin paljon pikkumaisuutta ja että yleiseen virtaukseen purkautuu sekoitettua tunnelmaa: tyytymättömyyttä paikallisiin johtajiin, paikallisia harrastuksia, kuten esim. Stuttgartin suurlakossa. Lisäksi tulee kaikkivoittava toivo Venäjään. Siellä on köyhälistö muka tehnyt yhteiskunnallisen vallankumouksen. Voimakkaat johtajapersoonallisuudet, kuten Lenin ja Trotskij, taistelivat köyhälistön ja sosialismin etunenässä. Maailmansota ja kansalaissota selittävät siellä olevien varjopuolien olemassaolon ja niiden loputtua saataisiin epäkohdat poistetuiksi. Bolshevismin arvostelu on »vastavallankumouksellista parjausta».
Lisäksi tuli vielä bolshevikkien, kotoisen kommunistipuolueen avustamana, harjoittama innokas kiihoitus, kommunistisen kirjallisuuden, Radekin, Leninin, Trotskijn y. m. kirjoitusten levittäminen. Kiihoitus oli sitä tehokkaampaa, kun Venäjän, sen historian ja puolueolojen tuntemus oli henkisesti vireidenkin saksalaisten työmiesten keskuudessa hyvin pieni. Moskova muodostui vapauden vertauskuvaksi. Sodassa pettyneen, katkeroituneen köyhälistön kaikki vallankumoukselliset tunteet ja pelastuksen toivo keskittyivät Moskovaan ja sen ehtoihin. Saksan julkisessa elämässä vallinnut militaristinen piirre ja sodan häviöstä huolimatta mielissä elävä järjestäytymisen ihailu tekevät psykologisesti ymmärrettäväksi, miksi ei Moskovan ehtojen päätarkoitus, Moskovan keskuskomitean johtoon alistuminen, herättänyt vastustusta vasemmistossakaan.
Puolueen autonomiasta, jonka sekä Däumig että Stoecker, keskuskomitean »vasemmistojäsenet», ennen Venäjän matkaa tahtoivat säilyttää, luovuttiin puolustuksetta. Tämä itsenäisyydestä luopuminen koetettiin saada joukoille mieluisammaksi selittämällä keskitettyjen järjestöjen paremmuutta ja keskitetyn kansainvälisen toiminnan välttämättömyyttä. Mutta mikäli keskusteluista ja kokouksista voi päättää, ei näillä seikoilla ollut suurtakaan vaikutusta joukkojen tietoisuudessa. Tahdottiin liittyä Moskovaan eikä välitetty yksityiskohdista, sitten kuin kommunistipuolueen ja riippumattomien vasemmiston johtavat henkilöt — huolimatta kaikista julistuksistaan »johtajapolitiikkaa» vastaan — olivat arvostelutta hyväksyneet Moskovan ehdot.
Täytyy kiinnittää kylliksi huomiota tähän vasemmiston kiihotuksen pohjana olevaan joukkotunnelmaan voidakseen ymmärtää taistelua, jota joukkojen keskuudessa käytiin iskusanoilla: »Moskovan puolesta tai Moskovaa vastaan ». Sillä tässä oli kysymyksessä taistelu poliittisen käsityksen kahden eri perusperiaatteen välillä, vaikka eivät taistelevat joukot ja useat johtajatkaan olleet siitä tietoisia. Oli kysymyksessä vastakkaisuus tarkkaan taloudelliseen erittelyyn perustuvan tieteellisen politiikan, jonka klassilliset edustajat olivat Marx ja Engels, ja sen poliittisen katsantokannan välillä, joka antaa yksityisen tahdolle ja joukkojen vallankumoukselliselle tunteelle ylivoimaisen merkityksen ja jonka huomatuin edustaja oli Mihail Bakunin.
Nykyiset uusbakunistit koettavat perustella politiikkaansa marxilaisesti ja he ovat paljon marxilaisempia kuin Bakunin, mutta heidän perusprinsiippinään on usko vallankumoukselliseen intoon, järjestymättömiin joukkoihin perustuva toivo ja monimutkaisten syiden ja seurausten sekä niiden tutkimisen halveksuminen. Yksinkertaiset kaavat, voimakkaat iskusanat, kiihoitus ja mielenosoitukset ovat heidän taistelumenetelmiään. Pienien ankarasti järjestettyjen vähemmistöryhmien on kehitettävä ja levitettävä järjestäytymistä. Joukkojen keskittynyt maailmanpuolue on suorittava maailmanvallankumouksen.
Työväenluokan ollessa nykyisessä sieluntilassaan voi sosialistinen tunnelmapolitiikka saada huomattavia hetkellisiä voittoja. Se on vastakohtana porvarillistuneelle vanhalle sosialidemokratialle, jonka jyrkkä reformismi toiselta puolen edistää radikaalisuuden kehittymistä. Työväenluokan hajaantuminen kolmeen puolueeseen vaikeuttaa poliittista ja henkistä ajatusten vaihtoa eri jäsenten välillä ja kiihoittaa taistelua liiallisella järjestöitsekkäisyydellä ja lahkokiihkolla, josta ei yksikään pieni puolueryhmä voi olla vapaa.
Taloudellisen rappiotilan voimistama tunteiden liikakiihoitus tekee mahdottomaksi politiikan, joka ottamalla huomioon »radikalisoituneiden keltaisten», s. o. poliittisesti vasta heränneiden joukkojen toivomukset voi muuttaa tunteet taistelutarmoksi ja raivaamalla tietä sosialismille poistaa sairaalloiselta vallankumousintoilulta otollisen maaperän.
Me emme nimittäin käy taisteluamme teknillisesti korkealle kehittyneen, liian kypsän kapitalismin pohjalla, vaan meidän on saatettava rappeutunut koneteollisuus toiseen muotoon. Se vaatii politiikkaa, joka ottaa huomioon taloudellisen rakenteen. Tämän politiikan päämäärä on luonnollisesti sosialisoiminen, mutta se voidaan suorittaa vasta, kun onnistutaan saamaan koko köyhälistö ja sitä lähellä olevat virkamiehistön ja sivistyneistön joukot mukaan taisteluun. Hiilikaivosten sosialisoiminen, jonka sosialisoimiskomitean esitys taas on saattanut päiväjärjestykseen, luo tällaisen päämäärän ja voimakkaan ohjelman koko köyhälistöjoukolle. Kommunistit suhtautuvat tällaiseen osittaiseen sosialisoimiseen vain tavanmukaisella pilkalla ja ivalla. He haaveilevat epäselvästi koko tuotannon kansallistuttamisesta, jonka mahdottomuuden Otto Bauer on niin selvästi todistanut.
Moskovan ehtojen ja niiden aiheuttaman Saksan työväenluokan hajaannuksen merkitys on juuri siinä, että ne puhtaalla tunnepotitiikalla ja puoluevihan kiihotuksella tekevät Saksan työväenluokan yhtenäisen toiminnan melkein mahdottomaksi sellaisella hetkellä, jolloin siihen voitaisiin milä suurimmilla mahdollisuuksilla ryhtyä, samoin alkaa sekä taloudellinen että valtiollinen kapitalistiluokan ja työväestön suuri välienselvittely. Asiain näin ollen on todennäköistä, että sisäisistä ristiriitaisuuksistaan huolimatta yhtenäinen ammatillinen liike, ennen kaikkea liikeneuvostoliike, tulee talouspoliittisten joukkotaistelujen kannattajaksi. Liikeneuvostokongressi oli tässä suhteessa enteellinen, vaikkakin se osoitti, kuinka paljon henkistä vallankumouksellistumista ja koulutusta vielä puuttuu.
Moskovan ehdot estävät vallankumouksellisen tunnelman hedelmällisen hyväksikäytön poliittisessa taistelussa, kuten Saksan oloista selvästi näkyy. Kun Moskovan johtajadiktatuuri alkaa todella toimia, täytyy sen ehdottomasti joutua ristiriitaan hyväkseenkäyttämänsä ja edistämänsä joukkotunnelman kanssa. Taloustiede näyttää valitettavasti olevan oikeassa. Voimat ja aika kuluvat hukkaan. Päämäärää, jonka puolesta oikeastaan taisteltiin ja josta joukot haaveilivat, Neuvosto-Venäjän avustamista, ei saavuteta, koska työväenluokka on heikentynyt.
Todellisuuden ja harhakuvitelmien vastakkaisuus, epäviisaasta toiminnasta mahdollisesti koituvat raskaat tappiot eivät ainoastaan ole suureksi vaaraksi työväenluokalle semmoisenaan, vaan ne voivat helposti saada aikaan toimettomuutta ja velttoutta joukoissa. Tässä on tunnelmapolitiikan suurin vaara, politiikan, joka vain tavoittelee hetken menestystä eikä taloudellisella koulutuksella valmista joukkoja luokkataistelun vaihteleviin vaiheisiin. Tämä on n. k. marxilaisen keskustan tehtävä. Näiden politikkojen epäkiitollinen velvollisuus on asiallisesti arvostella vasemmiston harhakuvitteluja ja oikeiston reformismia. Heidän velvollisuutensa on puhdistaa opit kommunistisen potiikan virheistä ja samalla pontevasti varoittaa joukkoja oikeistososialistien reformismista. Heillä on sama osa suoritettavana, jonka Marx ja Engels kerran osoittivat Yhdysvaltojen sosialidemokratialle Amerikan köyhälistön joukkoliikkeisiin nähden: uskollisen Eckehardtin osa. Vain siten voidaan Saksan köyhälistön joukot johtaa marxilaisuuden tieteelliseen politiikkaan. Vain siten voidaan tunteet ja joukkotarmo suunnata sosialismin päämäärään, uudestaan lankeamatta pilventakaiseen haaveiluun. Tieteellisyyden täytyy yhtyä tunteeseen ja muuttaa se poliittiseksi tarmoksi, kuten vesirattaat muuttavat kuohuvien vuorivirtojen voiman sähköenergiaksi.
Otto Jenssen.
(Tekijän käsikirjoituksesta suomennettu.)
Sosialisti, joka samalla käytännöllisesti ottaa osaa osuuskauppaliikkeeseen, johtuu usein aprikoimaan, minkälaiseksi on muodostuva osuustoiminnan ja erityisesti kulutusosuustoiminnan osuus sosialistisen kansantalouden järjestämisessä. Tässä yhteydessä esiintyvien lukuisain kysymysten perinpohjainen pohtiminen ei mahdu tämän artikkelin puitteisiin. Tässä kosketeltakoon vain ylimalkaisesti joitakin seikkoja.
Osuuskauppamies tietysti väittää, että osuuskaupallisten järjestöjen oma tuotanto on tavallaan sosialistista tuotantoa, sitä suuremmassa määrässä, jota suuremman osan väestöstä kuluttajajärjestöt käsittävät. Tietysti nykyaikainen osuuskauppamies on selvillä siitä, että osuuskaupallisten keskusjärjestöjenkään omalla tuotannolla ei voida yksityiskapitalistista tuotantoa syrjäyttää kuin määrätyissä, joukkokulutustarvikkeita valmistavissa tuotannonhaaroissa, eikä näissäkään suinkaan kaikkia liikkeitä. Sosialistisessa osuuskauppamiehessä herää kysymys: Jos tuollaisessa tuotannonhaarassa ryhdytään koko tuotannonhaaraa sosialisoimaan, millaiseksi muodostuu vakioitujen tuotantolaitosten ja osuuskaupallisten tuotantolaitosten suhde?
Moni ratkaisu on tietenkin mahdollinen. Joku voisi ajatella sellaistakin, että kuluttajajärjestöjen tuotantolaitokset muiden muassa vakioitaisiin. Tämä tuskin on oleva mahdollista. Päinvastoin tullee nähtävästi toisinaan meneteltäväksi siten, että vakioidut tuotantolaitokset luovutetaan kuluttajajärjestöjen hoidettaviksi, vuokraamalla ne näille. Tällaista menekelyä ehdottaa esim. Itävallan sosialisoimiskomitean entinen puheenjohtaja, tunnettu marxilainen teoreetikko Otto Bauer. Samassa yhteydessä hän mainitsee, kuinka myöskin maataloudellisten osuuskuntain keskusjärjestöjen hakuun voitaisiin luovuttaa tuotantolaitokset, jotka valmistavat inaataloustarvikkeita, esim. keinotekoisia lannoitusaineita. Tietenkin on edellytettävä, että luovutussopimuksessa varataan tuollaisia tuotannonhaaroja johtavissa keskuselimissä edustus myöskin niissä työskentelevien työläisten ja virkailijain ammatillisten järjestöjen edustajille.
Käytännössä on Itävallassa kuitenkin käytetty jonkun verran toisenlaista järjestelmää. On muodostettu sekaluontoisia yhteistalouksia, joissa joidenkin tuotantolaitosten sosialisoimista varten on muodostettu yhtiöitä, mihin määräosuudella ottavat osaa valtio ja erilaiset osuuskunnat ja joiden hallintoelimissä ne ovat edustetut. Lisäksi on luonnollisesti näissäkin virkailijain ja työläisten edustus taattu. Tällä tavalla on Itävallassa sosialisoitu esim. kenkätehtaita.
Yllä selostetut sosialisoimismenetelmät ovat monesti suositeltavia soveltuvissa tuotannonhaaroissa eritoten siitä syystä, että siten lienee parhaiten taattavissa tuottavaisuuden jatkuva kohoaminen. Osuuskuntien keskusjärjestöillähän on nim. tavallisesti käytettävissä eteviä kaupallisia ja teknillisiä johtovoimia.
Mutta sieltäkin, missä valtio ottaa yksistään jotkut tuotannonhaarat haltuunsa, on kuluttajain järjestöillä oleva tärkeä merkitys. Kuten tunnettua, kaikki sosialistit meidän päivinämme edellyttävät, että valtioitujen tuotannonhaarain hallintoa ja hoitoa ei ole järjestettävä virkavaltaisesti, vaan on tuotannonhaaroille anneltava suuri itsehallinto ja niiden johto kokoonpantava yhteiskunnan, tuotannonhaaran työläisten ja tuotannonhaaran tuotteiden kuluttajain edustajista. Tämä kuluttajain edustajain nimittäminen on yleensä annettava kulutusosuustoiminnallisten järjestöjen tehtäväksi, milloin on kysymyksessä viimeisen kulutuksen esineitä valmistavan teollisuudenhaaran hallinnon järjestely. Silloin vain kuluttajain edustajiksi tulee henkilöitä, jotka todella ymmärtävät kuluttajaetuja valvoa.
Mutta kulutusosuuskunnilla tullee olemaan sosialistisessa kansantaloudessakin edelleen se tehtävä, mikä nyt on niiden päätehtävä: tuotteiden välittäminen tuottajalta kuluttajalle. Mitenkä vähittäiskauppa tulee yksityiskohdissaan järjestymään, sitä on tietysti mahdoton mennä sanomaan. Tälläkin alalla tulee kaiketi esiintymään useita järjestelmiä. Neuvosto-Venäjällähän on yritelty vapaista kuluttajajärjestöistä, joihin liittyminen on vapaaehtoista, muodostaa järjestöjä, joihin määrätyllä alueella asuvien on pakosta kuuluttava ja joille on luovutettu yksinoikeus kulutusesineiden jakeluun paikkakunnalla. Ei liene kuitenkaan välttämätöntä tuolla tavalla tehdä väkivaltaa osuuskaupallisten järjestöjen perusluonteelle, vaan voitaneen ne säilyttää vapaaehtoisina järjestöinä, jotka silti välittävät myöskin valtion sosialisoimien tuotantolaitosten valmisteita kuluttajille. Muu vähittäiskauppa voidaan säilyttää joko yksityiskapitalisluontoisena tai kunnallistultaa se taikkapa luovuttaa osuuskauppain yksinoikeudeksi.
Ylläolevastakin lienee jo käynyt selväksi, että osuuskauppatoiminnalla on suuri merkitys sosialistisen yhteiskunnan rakentamisessa. Uskallanpa tehdä suorastaan senkin väitteen, että sosialistisen kansantalouden järjestäminen ei ole mahdollista, jos ei kapitalistisen talousjärjestelmän sisäpuolella ole kehitetty kulutusosuuskunnissa — ja myöskin erilaisissa porvarillisissa osuuskunnissa — järjestöjä, jotka kykenevät toimimaan yllä selostetulla tavalla sosialisoimisen apueliminä. Tuon väitteen totuuden on jo kokemuskin — esim. Neuvosto Unkarissa — ehtinyt osoittaa.
J. W. Keto.
Elävät eli filmikuvat ovat yksi nykyisen tekniikan ihmeteltäviä saavutuksia. Niillä voisi olla suuri kulttuurimerkitys, jos niitä käytettäisiin kasvatuksen ja opetuksen palvelukseen, taiteelliseen tai sivistävään ajanviettoon ja tieteen tulosten tunnetuksi tekemiseen. Pääsisällyksenä filminäytännöissä ovat sen sijaan, kuten kaikki tietävät, repäisevät seikkailu- ja poliisidraamat, jotka kiihoittavat alhaisia vaistoja, jännittävät hermoja ja turmelevat mielikuvitusta. Erään Ruotsissa tehdyn laskelman mukaan oli filmeistä vain 2 % oikein hyviä, 8 % sangen hyviä, 20 % mukiinmeneviä ja 70 % yksinkertaisia, tyhmiä ja kömpelöjä. Filmiteattereista on tullut, niinkuin on sanottu, aikamme henkinen rutto, jonka yhtämittaisen tartunnan alaisina ovat etenkin lapset ja kasvava nuoriso, elävät kuvat kun vetävät pois näitä leikistä ja urheilusta sekä herpaisevat näiden harrastusta koulutyöhön.
Filmiteatterien kävijät ovat nimittäin suureksi osaksi lapsia ja nuorta väkeä. Tukholmassa esim. myötiin v. 1910 kaikkiaan 76,000 pääsylippua, joista 32,000 koululapsille; keskimäärin kävi jokainen kouluikäinen lapsi kerran viikossa elävissä kuvissa. Suomen oppikouluissa syyslukukaudella v. 1910 toimitettuihin kyselyihin annetuista vastauksista mainittakoon, että käynnit elävissä kuvissa eivät olleet nähtävästi niin lukuisia kuin Tukholmassa, että eräästä koulusta ilmoitettiin niiden lasten olevan hajamielisiä ja tarkkaamattomia sekä luokkansa huonoimpia, jotka olivat käyneet elävissä kuvissa useammin kuin kerran viikossa, ja että eräässä kaupungissa ilmoitettiin varatun kaikille kansakoululapsille tilaisuus käydä elävissä kuvissa kerran kuussa maksutta, mutta tätä tilaisuutta eivät koulut olleet voineet käyttää hyväkseen, koskei tarjolla olevista kuvista opettajain mielestä edes valikoimalla saatu hyvää ohjelmaa.
On myönnettävä, että ennakkosensuurilla, jota meillä kuten muissakin sivistysmaissa yleensä harjoitetaan filmien suhteen, on saatu jonkun verran parannusta aikaan. Viime vuoden jälkipuoliskolla tarkastettiin täkäläisessä filmien tarkastuslaitoksessa 403 filmiä (pituudeltaan yhteensä 350 km); niistä kiellettiin 14 kokonaan, 15 lapsilta (ennen klo 8 tapahtuvista näytännöistä), ja paljon leikeltiin pois murhakohtauksia, tappeluita, hirmukuvia y. m. s. Mutta noita enimmäkseen ala-arvoisia filmidraamoja kokonaisuudessaan ei mikään sensuuri voi parantaa. Muuten mainittakoon, että ennakkosensuuriin ovat filmituottajamme oman etunsa vuoksi vapaaehtoisesti alistuneet, painovapauslain heitä siihen velvoittamatta.
Filmikuvain laatu on läheisessä yhteydessä niiden suurkapitalistisen tuotannon ja koko filmilaitoksen yhteiskunnallisen järjestelyn kanssa. Meidän on senvuoksi tutustuttava tähän järjestelyyn, päästäksemme selville keinoista, joiden avulla parannusta tällä alalla on aikaansaatavissa. Moni kuvittelee, että muuttamalla filmiteatterien omistussuhteet ja johdon, ottaen filmiteatterit esim. kuntain haltuun, parannus olisi jo toteutettu. Tämä on kuitenkin harhaluulo. Siitä olisi kyllä etua taloudellisessa suhteessa, kun se voitto filmiteatterien pitämisestä, joka nyt menee yksityisten taskuun ja joka etenkin suuremmissa kaupungeissa voi olla aikamoinen, tulisi kuntain hyväksi. Norjassa, jossa on kunnallinen filmimonopoli, jossa filmiteatterien lukumäärä on rajoitettu väkiluvun ja muiden suhteiden mukaan ja jossa yksityiset filmiteatterit suorittavat määrätyn prosentin näytäntöjen bruttotuloista asianomaiselle kunnalle, on esim. Kristianialla täten ollut 4 miljoonaa kruunua lisätuloja viime vuonna. Mutta sanottavaa parannusta itse filmien laadussa ei tätä tietä voida saavuttaa.
Filmiteatterin pitäjä, olkoon sitten kunta tai yksityinen, on vain viimeinen aste monipuolisen filmiliikkeen alalla. Hän on oikeastaan kauppias, joka myö eli välittää tavaran kuluttajille. Erityistä taitoa tässä ammatissa ei tarvita, minkä vuoksi filmiteatterien pitäjät usein ovat sivistymättömiä ja tunnottomia henkilöitä, joille taloudellinen voitto on pääasia, ja jotka käyttävät kaikki houkutuskeinot saadakseen mahdollisimman suuret määrät katsojia filminäytäntöihinsä. — Filmiliikkeen esiasteena on filmien tehdasmainen, moniosainen valmistus: ensin kallisarvoisen raakafilmin valmistus, sitten kuvain ottaminen usein suurenmoisilla kustannuksilla ja sitten niiden kopioiminen. Tämä filmien tehdasmainen valmistus on suurien ulkomaisten miljoonafirmain käsissä, joihin on korjattu ja korjataan suunnattomia voittoja.
Tuottajain ja kuluttajain (katsojain) väliasteena ovat filmien vuokraajat, jotka nekin ovat suurilla pääomilla varustettuja ja melkein monopolin luontoisia liikkeitä. Filmitehtailija tahtoo nopeasti muuttaa tavaransa rahaksi, jonka hänelle keräävät filmien vuokraajat; näillä vuorostaan on asiakkainaan suurempi tai vähempi määrä filmiteattereita. Jottei tehtailijalla olisi tappion vaaraa uuden filmin valmistamisesta, ilmoittaa hän vuokraajalle jo aikaa ennen naytäntökauden alkua valmistettavaksi aiotuista filmeistä. Vuokraaja kääntyy filmiteatterien pitäjäin puoleen ja nämä ovat pakotettuja filmiä näkemättä tekemään tilauksensa usein puoli vuotta ennen filmien valmistumista.
Ollen yhteydessä useiden tehtailijain kanssa voi filmienvuokraaja tarjota teattereille valmiita ohjelmia, sekottaen n. s. sensatsioni eli kiihottavia filmejä, maisemafilmejä, hassunkurisia filmejä ja päivän tapahtumia esittäviä filmejä y. m. toisiinsa. Täten on vuokraajilla kauvan ollut filminäytäntöjen ohjelman suhteen määräävä asema. Viime aikana on tässä kuitenkin tapahtunut muutos. Paitsi raakafilmien valmistusta ja kuvain ottamista ynnä monistamista on myös filmien vuokraaminen ja suurten filmiteatterien pitäminen keskittynyt yksiin käsiin. Tämän on aiheuttanut kasvava riski eli tappion vaara, joka on johtunut filmien valmistuskustannusten noususta. Filmitehtailijain on täytynyt perustaa omia teattereja, voidakseen saada hyvään huutoon uutuutensa ja hankkia näille menestystä maailman suurkaupungeissa, minkä jälkeen niiden voittokulku kautta maailman filmiteatterien on taattu. Niinpä on suurella ranskalaisella Pathé frères-liikkeellä omat teatterinsa monessa kymmenessä suurkaupungissa (sillä on liike edustajansa m. m. meillä); Saksassa on sodan aikana syntynyt suuri Universaali-filmiyhtiö, tunnettu nimellä Ufa, jolla on oma yksinoikeutettu edustajansa meilläkin. Muut suuret yhtiöt eivät välitä ottaa agentteja pieniin maihin, jotka eivät voi tilata muuta kuin yhden tai kaksi kopiaa kustakin filmistä. Sen vuoksi saamme esim. me enimmät filmimme välikäsien, tavallisesti ruotsalaisten agenttien kautta.
Edellä esitetystä selvenee, miksi niin suuri osa filmeistä on aiheensa puolesta ala-arvoisia ja miten vähän toivoa läheisessä tulevaisuudessa on muutoksesta parempaan päin. Ne maat, joissa on alhainen kulttuurikanta ja huono maku, kuten Venäjä, Balkanin maat, Eteiä-Amerikka y. m., ovat määräävinä filmien tuotannossa. Niihin eivät mene sellaiset filmit, joita sivistyneimmissä maissa haluttaisiin, ja viime mainituille ei muka kannata erikseen filmejä valmistaa. Ruotsin filmiuudistuksen harrastajain taholta tehtyyn vaatimukseen saada parempia filmejä vastattiin suuresta filmiliikkeestä: olkaa ostamatta, meidän parhaimmilla markkinamalliamme ei ole niin suuria vaatimuksia, emmekä me voi sovittaa tuotantoamme niin pienen maan mukaan kuin Ruotsi.
Sanotusta käy myös selville, että kun pääasiallinen filmituotanto on ulkomaiden suurkapitalismin käsissä, sen yhteiskunnallistuttamisesta ei voi olla puhettakaan, ennenkuin taloudellinen maailmanvallankumous kerran tapahtuu. — Mihin keinoihin meidän on sitten nykyoloissa, maailman vallankumousta odotellessamme, ryhdyttävä, ellemme tahdo »filmiruton» antaa jatkuvasti tartuttaa etenkin kasvavaa nuorisoamme?
Ensimmäinen keino olisi kansansivistyksen kohottaminen koululaitosta parantamalla ja ammatti- y. m. työväenjärjestöjen aineellisia ja henkisiä pyrkimyksiä tukemalla, sillä »filmiruton» paras maaperä on henkisesti ja siveellisesti kasvattamattomat kansankerrokset. Näihin ei kuulu vain suuri osa työväestöä, vaan myös ehkä yhtä paljon pikkuporvaristo. Mutta sillä välin kuin kansan henkinen taso saadaan kohotetuksi, täytyy meidän kai tehdä voitavamme filmiteatterien turmiollisen vaikutuksen lieventämiseksi ja filmiohjelmiston parantamiseksi kasvatuksellisten ja yleensä kulttuurivaatimusten mukaan.
Lähin toimenpide tähän suuntaan on filmivälityksen järjestäminen lainsäädännön avulla siten, ettei yksistään taloudellinen voitto ole määräävänä filmien maahantuonnissa, vaan sen sijaan yhteiskunnan etu. Tämä voi helpoimmin tapahtua siten, että filmien välitys jätetään jollekin yhtymälle, jossa yhteiskunnalla tai valtiolla on määräysvalta ja joka siten tarkasti valikoi maahan tuotettavat filmit. Lisäksi on filmiteatterien lukua ja siten niiden välistä kilpailua rajoitettava sekä filmiteatterien pitäminen tehtävä yhteiskunnalliseksi etuoikeudeksi, joka luovutetaan etupäässä kunnille tai muille yhteishyvää tarkoittaville yhtymille ja vasta viime sijassa ynnä määrätyillä ehdoilla ja maksuilla yksityisille. Ainakin joku osuus voitosta olisi määrättävä käytettäväksi lapsille ja nuorisolle aiottujen hyväin filmiteatterien (n. s. reformikinojen) avustamiseen ja köyhempäin maaseutujen tekemiseen osallisiksi hyvistä filmeistä, esim. vaeltavain reformikinojen avulla.
Näitäkin parannuksia tietysti nousevat vastustamaan kotimaiset filmiteatterien pitäjät ja filmiagentit, joilla on taloudellista etua nykyisestä vapaajärjestelmästä. Niitä tulevat myös vaikeuttamaan ulkomaiset suurkapitalistiset filmiliikkeet, kuten esimerkit Norjasta y. m. näyttävät. Mutta vastukset ja vaikeudet eivät saa säikäyttää parannuksia vaatimasta ja ajamasta, eikä tästä saa säikäyttää myöskään meidän virkakoneistomme jäykkyys ja virkavaltaisuus, minkä vuoksi kaikkia pienimpiäkin parannuksia ja muutoksia kuvitellaan mahdottomaksi toteuttaa. Kysymys filmiuudistuksesta on valtiopäivillä sosialidemokraattiselta taholta tehtynä aloitteena valmistuksen alaisena. Piakkoin saataneen nähdä, millaisen uudistusaskeleen nykyinen eduskunta tulee tällä alalla ottamaan.
Julius Ailio.
Mainitsimme jo edellä, että nykyään harjoittaa bolshevismi miltei yhtä voimakasta hajoitustoimintaa kansainvälisessä työväenliikkeessä kuin bakunismi aikoinaan.
Mikä on tämän hajoitustoiminnan aatteellinen perusta? Samoin kuin bakunismi aikoinaan pyrkii bolshevismikin nykyään äkilliseen maailmanvallankumoukseen. Bakuninin mielestä riitti tällaisen maailmanvallankumouksen perustaksi ja lähtökohdaksi vain se, että ihmiskunta saataisiin tietoiseksi vallankumouksen välttämättömyydestä, että ihmiset saataisiin mielialaltaan vallankumouksellisiksi. Tällainen puhtaasti henkinen peruste oli hänen mielestänsä maailmanvallankumouksen tärkein perusedellytys. Sentähden pantiin työväenliikkeessä toimeen mitä kiihkein yllytys tämän hämärän maailmanvallankumousaatteen hyväksi. Bakuninin asiamiehet kulkivat maasta maahan levittäen vallankumoukseen ja kapinaan yllyttäviä lentolehtisiä ja kirjeitä työväenluokan keskuuteen.
Bolshevistinen maailmanvallankumousaate muistuttaa monessa suhteessa Bakuninin maailman vallankumousaatetta. Samoin kuin Bakunin ei ollenkaan perustanut maailmanvallankumousteoriaansa taloudelliseen kehitykseen, samoin tyrkyttävät aikalaisemme bolshevikit häikailemattä Venäjän talonpoikais-proletaarisen vallankumouksen menettelytapateorioja sellaisiinkin maihin, joissa taloudellinen kehitysaste ja yhteiskuntaolot ovat kauttaaltansa toisenlaiset kuin bolshevismin kotimaassa Venäjällä. On tosin myönnettävä, että bakunismin ja bolshevismin välillä on puolisen vuosisataa pitkä ajanjakso, jolloinka kapitalistinen kehitys on vienyt maailmaa aimo askeleen kapitalistisen yhteiskunnan kukistumista ja sosialismin toteutumista kohden, ja että maailmantilanne nykyoloissa näyttäisi siis sellaiselle maailmanvallankumoukselle soveliaammalta kuin Bakuninin aikoina. Mutta toiselta puolen on muistettava, että sosialistinen maailmanvallankumous ei voi koskaan saada sellaista kaavamaista luonnetta, jota bolshevistinen maailmanvallankumousteoria edellyttää. Se ei ole mahdollinen jo siitäkään syystä, että kapitalismin kehitysaste on eri maissa niin erilainen. Sosialistinen maailmanvallankumous eli siirtyminen kapitalistisesta tuotantomuodosta sosialistiseen ei voi sentähden tapahtua minään äkillisenä rysäyksenä, sen toimeenpano vaatii varmaankin vuosikymmeniä. Luonnollisimmalta tuntuisi ajatella, että tällainen siirtyminen tapahtuisi ensinnä kapitalistisesti kehittyneimmässä maassa (Englannissa!) ja siirtyisi täältä sitten muihin maihin. Bolshevistinen maailmanvallankumousteoria sitä vastoin olettaa, että maailmanvallankumous päinvastoin saa alkunsa eräässä kapitalistisesti sangen vähän kehittyneessä maassa (Venäjällä!) ja siirtyy täältä sitten myrskyn nopeudella kapitalismin pesämaihin.
Tämä bolshevistisen maailman vallankumousteorian tieteellisen sosialismin kannalta katsoen kokonaan väärä lähtökohta on antanut sitten aihetta vääriin johtopäätelmiin maailmanvallankumouksen kulusta ja edellytyksistä. Samoin kuin Bakunin aikoinaan ei ottanut vaivakseen tutkia vallankumousaatteensa taloudellisia edellytyksiä, vaan pani pääpainon sen henkiselle edellytykselle, ihmiskunnan vallankumouksellistuttamiselle, samoin eivät bolshevikit nykyään yleensä vaivaudu tutkimaan, onko Euroopan eri maissa yleensä taloudellisia edellytyksiä köyhälistövallankumoukselle. Heidän päätarmonsa kohdistuu voimakkaaseen agitatsioniin työväenluokan vallankumouksellistuttamiseksi, sen johtamiseksi pois »sosialistipetturien» eli marxilaisten sosialidemokraattien talutusnuorasta.
Tässä agitatsionissaan, joka — kuten nyt jo voidaan nähdä — ei suinkaan tule johtamaan Keski- ja Länsi-Euroopan työväenluokan bolshevisoitumiseen, vaan työväenliikkeen yleiseen hajanaisuuteen ja voimattomuuteen, bolshevikit noudattavat todella yhtä häikäilemätöntä ja keinoista piittaamatonta menettelytapaa kuin heidän henkiset edeltäjänsä bakuninilaiset. Maailmanvallankumousaatteensa toteuttamiseksi Bakunin piti, kuten jo edellä olemme maininneet, miltei kaikkia keinoja luvallisina. Hän ihaili jesuiittojen häikäilemättömyyttä, kavaluutta, rohkeutta ja julkeutta, hän ihaili Machiavellia, tuota uudenajan kuninkuusvallan julkeata apostolia. Mutta eivätkö bolshevikit tänä päivänä seuraa miltei pienimpiä yksityiskohtia myöten noita suuren edeltäjämestarinsa oppeja? Salainen toiminta, joka muodostaa niin keskeisen osan bolshevikkien taktiikassa, on perinyt huomatuimmat muotonsa bakuninilaisilta. Bakunin pääsi Marxin Internationaleen, lupaamalla hajoittaa omat järjestönsä ja hyväksyä ensimmäisen Internationalen ohjelman. Itse asiassa hän ei tehnyt kumpaakaan: järjestöt säilytettiin salaisina ja Marxin Internationalea ruvettiin voimaperäisesti ja johdonmukaisesti hajoittamaan Bakuninin oppien merkeissä. Bolshevikit ovat, ainakin aiemmin, käyttäneet samaa taktiikkaa sosialidemokratiaa vastaan. Bolshevikkien Venäjältä käsin palkkaa nauttivat agentit tai heidän muut paikalliset henkiheimolaisensa ovat ryhtyneet harjoittamaan salaperäistä hajoitus- ja nakerrustoimintaa sosialidemokratian valheverholla eri maiden sosialidemokraattisissa puolueissa (vrt. esim. vastaavaa toimintaa meillä Suomessa). Kuvaavana piirteenä mainittakoon, että bolshevikit yleensä mielellänsä ratsastavat Marxilla, koska tällä nimellä epäilemättä on joukkojen korvissa sangen hyvä kaiku.
Samoin kuin Bakunin piti Marxia ja hänen Internationaleansa voimakkaimpana esteenä maailmanvallankumouksen puhkeamiselle, samoin pitää Lenin länsieurooppalaista sosialidemokratiaa, valtiollisine ja ammatillisine järjestöineen, bolshevistisen maailmanvallankumouksen pahimpana esteenä. Ja samoin kuin Bakunin keskitti kaiken tarmonsa Marxin Internationalen hajoittamiseksi, samoin on bolshevikkien päähuomio ja -toiminta kiintynyt »valkoisen» sosialidemokratian ja »keltaisen» ammattiyhdistysliikkeen hävittämiseksi.
Edellisessä esityksessä jo lyhyesti viittasimme siihen, että kommunistinen kolmas Internationale sisäisen järjestömuotonsa puolesta suuresti muistuttaa Bakuninin »Kansainvälisen Sosialistisen Demokratian Liittoa». Molemmille on ominaista niiden diktatorinen luonne. Bakunin, joka opeissaan muuten ihaili jonkinlaista äärimmäistä desentralisatsionia, varusti lnternationalensa salaisen hallitusneuvosten diktatorisilla valtuuksilla. Alempien elinten oli sokeasti noudatettava kaikkia niitä määräyksiä, joita Bakunin ja »Kansainväliset Veljet» antoivat. Bakuninin Internationalen johtoelinten jäseniksi pääsivät vain sellaiset henkilöt, jotka olivat »vannoutuneita vallankumouksellisia». Samojen suuntaviivojen mukaisesti määriteltiin kuten tunnettua bolshevikkien kolmas Internationale viimekesäisessä kongressissa. Sen toimeenpanevalla keskuskomitealla on miltei rajattomat valtuudet alaistensa puolueitten ja niiden jäsenten yli. Eri maiden kommunistipuolueitten johtajapaikoille pääsevät vain henkilöt, jotka ovat »vannoutuneita bolshevikkeja», eli ovat jo ennen viimekesäistä kongressia julkisesti asettuneet kolmannen Internationalen ohjelman kannalle. Täten on Eurooppa ilmeisesti joutunut tekemisiin uuden Bakuninin kansainvälisen salaliiton kanssa. Eroon vain siinä, että Bakunin in Internationalen toimintamahdollisuudet olivat verraten rajoitetut, jota vastoin bolshevikkien kolmas Internationale saattaa käyttää hyväkseen kaikkia suuren Venäjän valtiovallan apukeinoja.
Mutta mitä pahaa tässä bolshevikkien kolmannessa Internationalessa sitten on? Eikö Euroopan yhteiskunnallista vallankumousta pitäisi johtaa keskitetysti ja suunnitelmanmukaisesti, mihin kolmas Internationale epäilemättä pyrkii? Vai estaisivätkö Keski- ja Länsi Euroopan työväkeä yhtymästä tähän Internationaleen vain »pikkuporvarilliset johtajat», jotka eivät halua — kuten Engels sanoi Bakuninin aikoina — tulla komennetuksi venäjäksi.
Epäilemättä länsieurooppalaisen työväen vastenmielisyys tätä uusbakunistista Internation alea kohtaan on luonteeltaan syvällisempi ja muista syistä johtuva. Länsi-Euroopan työväenluokka kaikkine johtajineen on läpikäynyt vuosikymmenien kuluessa Marxin koulun. Se tietää, eitä köyhälistövallankumousta ei suurestikaan jouduteta ulkoapäin tulevalla pakotuksella. Se tietää, että kunkin maan kapitalistinen kehitysaste, työväenluokan voima ja kypsyys määräävät ajan vallankumoukselle, joka syntyy spontaanisesti, sisällisten taloudellisten ja yhteiskunnallisten voimien pakotuksesta. Ja se tietää lopuksi, että yhtyminen tällaiseen byrokraattiseen Internationaleen merkitsee eri maiden työväenpuolueille itsemääräämisoikeuden menettämistä. Voisiko todellakin joku eri maiden edustajista kokoonpantu keskuskomitea määritellä, milloinka jonkun maan työväenpuolueen pitää ryhtyä vallankumoukselliseen toimintaan, paremmin kuin tämä puolue itse? Jos Keski- ja Länsi-Euroopan työväenluokka todella suostuisi yhtymään tällaiseen Internationaleen, olisi silloin epäilemättä vaara tarjolla, että lähdettäisiin ulkoapäin tekemään yhteiskunnallista vallankumousta jossakin maassa, jonka taloudellinen rakenne ja muut yhteiskunnalliset olot eivät ole siihen vielä kypsät. Sellaista vaarallista koetta seuraisi taantumus, ja sellainen Internationale, jonka rakenne tarjoaa tällaisia vaaroja, ei voi olla Marxin hengen ja työväenluokan etujen mukainen.
Bakunismia ja bolshevismia ei luonnollisesti voi lähteä kaikissa yksityiskohdissa vertaamaan toisiinsa. Bakuninin oppirakenne oli esim. monessa suhteessa sangen sekava ja vaillinaisesti määritelty. Bolshevismi tässä suhteessa epäilemättä eroaa edukseen. Lisäksi erilainen historiallinen ajankohta on molempiin valanut omia erikoispiirteitään. Yhteisiä piirteitä ovat etupäässä taktiikka, joka kuten edellä on koetettu osoittaa, molemmilla on miltei samanlainen, samoinkuin kyvyttömyys arvioida oikein kapitalismin kehitysasteita Euroopan eri maissa. Toivottavaa vain olisi, ettei bolshevismin hajoitustoiminta kävisi kansainväliselle työväenliikkeelle yhtä turmiolliseksi kuin aikoinaan bakunismin. Viime aikojen surulliset ilmiöt kansainvälisessä työväenliikkeessä eivät kuitenkaan ennusta hyvää.
Niilo Lahtinen.
Näinä aikoina kuten tunnettua on maalaiskunnissa suoritettu torpparien ja mäkitupalaisten itsenäistyttäminen jo likipitäen loppuun. Tämä toimenpide kyllä jo sinänsä tietää perin suurta muutosta entisiin oloihin. Mutta kiistämätön totuus on, että torpparivapautuskin on vain vaatimaton alkuaste maatalousreformien alalla, sillä sen merkitys rajoittuu ainoastaan määrättyyn väestöryhmään. Vaikkapa kaikki torpparit pääsisivätkin »oman konnun» omistajiksi, niin varsinaisen maalaistyöväen asemaan se ei sanottavasti vaikuta. Tämä väestöryhmä, n. s. irtolaiset muodostavat kumminkin sangen suuren osan monen kunnan asukkaista. He ovat suurimmaksi osaksi satunnaisten töitten varassa elävää, toisten parempiosaisten tuvannurkissa tai saunarakennuksissa asuvaa väkeä, jolta puuttuvat kaikki kulttuuri-ihmisen elämänmahdollisuudet. He muodostavat maassamme myöskin sen teollisuusherrojen vara-armeijan, johon nämä työtaisteluihin jouduttuaan useamman kuin yhden kerran ovat turvautuneet. Irtolaisväestökysymys ei siis ole yksinomaan heitä itseänsä koskeva asia, vaan vaatii siinä ilmenevien epäkohtien korjaamista koko maan työväestön etu. Nämä epäkohdat voidaan luullaksemme parhaiten korjata valtion avustaman kunnallisen asutustoiminnan kautta.
Kunnallinen toiminta voi nyt kunnallisen äänioikeuden voimassa ollen avata työväelle varsin suuria toimintamahdollisuuksia myöskin kysymyksessä olevan asian ratkaisemiseksi. Työväestä itsestään ja sen valitsemista luottamushenkilöistä riippuu, jääkö kunnalliselämä edelleenkin tuloksettomaksi vanhojen latujen tallustelemiseksi tai paikallaan polkemiseksi vai käytetäänkö sen tarjoamia mahdollisuuksia tässä samoin kuin muissakin asioissa työväen kohottamiseksi nykyisestä alennustilastaan.
Jokaiselle uudistussuunnitelmalle, joka on välittömässä yhteydessä maatalouskysymyksen kanssa, on yhteistä se, että sen eteenpäin viemisessä sosialidemokraatit hyvin usein joutuvat odottamattomiin vaikeuksiin. Hetken etu ja taktilliset näkökohdat joutuvat silloin hyvin helposti ristiriitaan sosialidemokraattisten periaatteitten kanssa. Kunnallisessa asutustoiminnassa olisi siis löydettävä suunnitelma, jossa tuo ristiriita vältettäisiin.
Ennenkuin mitään asutustoimintaa voidaan toteuttaa, on välttämätöntä, että kunta omistaa tarpeeksi paljon tarkoitukseen sopivaa maata. Nykyään jo monet kunnat sitä huomattavan palion omistavatkin. Sellaisissa kunnissa voidaan järkevä asutustoiminta ilman vaikeuksia panna käyntiin. Mutta ikävä kyllä on olemassa useita sellaisiakin kuntia, jotka eivät omista nimeksikään maata, tuota arvokkainta kansallisomaisuuttamme. Merkille voitaneen panna se ilmiö, että niissä kunnissa, joissa ennen yleisen äänioikeuden voimaan astumista on ollut vallassa uudistusvihamielinen, ahne ja typerä pikkuporvaristo, siellä myöskin useimmissa tapauksissa on maakiinteistöjen hankkiminen laiminlyöty ja siten jätetty käyttämättä tilaisuuksia, joiden varteenottamisella olisi voitu tuottaa kunnalle ehkä miljoonien hyöty. Tällaisissa kunnissa asutustoiminnan alkaminen tuottaa vaikeuksia, joskaan se ei ole mahdotonta. Korjattakoon entiset laiminlyönnit ja hankittakoon kunnalle maata. Siihen tarkoitukseen saadaan kyllä lainoja, jos niiden ottaminen osoittautuu välttämättömäksi. Ja voivathan kunnat veroitusoikeuttaan käyttäen hankkia tarpeellista pääomaa. Varsinkin sitten kuin kunnallisen verolainsäädännön uudistus saadaan toteutetuksi, sietäisi kuntien asutustarkoituksiin iskeä hieman suonta pääomanomistajain kukkarosta. Ehkäpä heiltä silloin vähemmän liikenisi varoja suojeluskunnille.
Kunnallisen asutustoiminnan yksityiskohtainen järjestäminen, sen jälkeen kuin tarpeellinen maapohja on sitä varten hankittu, voitaisiin suprittaa seuraavalla tavalla. Kunnan asutuslautakunta tekee alustavat työt, erottaen sopivia viljelyspalstoja, joihin kuuluu tarpeellinen määrä sekä viljelys- että metsämaata. Palstojen suuruus voidaan määrätä paikallisia oloja silmällä pitäen. Rajojen järjestelyssä on tietenkin otettava huomioon asutusalueen tarkoituksenmukainen käyttäminen liikenne- y. m. seikkoihin nähden. Kun järjestely on suoritettu, olisi näin syntyneet palstat vuokrattava halullisten viljeltäviksi kohtuullisilla ehdoilla. Muuten olisi asiat järjestettävä niin, ettei vuokraajan tarvitsisi vähääkään pelätä häätämisen vaaraa, jotta uutisasukas pääsisi mahdollisimman pian jaloilleen, tulisi kunnan, ainakin erikoistapauksissa, avustaa häntä alkuvaikeuksien voittamisessa, esim. myöntämällä hänelle muutamia verovapaita vuosia. Sitäpaitsi tulisi kunnan ehkä ottaa osaa jonkun verran uutisasukkaan rakennuskustannuksiin. Avustusta ei kumminkaan tarvitsisi myöntää pelkästään rahassa, vaan mieluummin rakennustarpeitten muodossa. Ehdoksi avustuksen saannille olisi asetettava, että rakennukset tehdään ja sijoitetaan hyväksytyn piirustuksen mukaan. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että rakennusten tulisi olla joitakin loistorakennuksia, vielä vähemmän sellaisia kamaloita kuvatuksia kuin esim. nykyiset ratavartijain asunnot, vaan yksinkertaisia ja tarkoitustaan vastaavia. Minkä verran kunta katsoisi asiakseen ottaa osaa myöskin uutisviljelysten raivaamiseen, vai eikö se ottaisi siihen osaa ollenkaan, tästä voisivat meikäläiset valtuustoryhmät keskustella ja päättää.
Kunnan hallussa olevan maan palstoina myymisestä olisi kerta kaikkiaan luovuttava, sillä se on mielestämme yhteiskunnallisesti epäviisasta ja uutisviljelijän velalla orjuuttamista.
Tähän suuntaan järjestetyssä asutustoiminnassa emme joudu ristiriitaan sosialidemokratian periaatteiden kanssa. Päinvastoin näin menetellen meillä on tilaisuus yhteiskunnallistuttaa tärkeintä tuotannon välikappaletta — maata. Kunnalle säilyy omistusoikeus ja viljelijä omaa täyden oikeuden työnsä tuloksiin. Ja siihenhän sitä kai on pyrittäväkin.
Voitaneen väittää, että tällaisesta asutustoiminnasta koituu kunnille menoja ja että yllä esitetetyillä ehdoilla vuokraajia ilmestyisi niin paljon, ettei heille kaikille voitaisi valmistaa asumistilaisuutta, joten syntyisi tyytymättömyyttä niissä, jotka katsoisivat tulleensa syrjäytetyiksi. Turhaa pelkoa. Hankittakoon maata niin paljon, että se riittää. Mitä taas rahalliseen puoleen tulee, niin onhan selvää, että asutustoimintaan pantu pääoma on mitä parhaiten sijoitettu, sillä sen avulla kehitetään uusia veronrnaksukykyisiä jäseniä kuntaan. Mitä hyötyy kunta siitä, että suuri osa sen asukkaista elää sellaisissa oloissa, joista liioittelematta voidaan sanoa, että niissä ei voi elää, multa kuollakaan ei saata? Sen ainakin, että vaivaistalot täyttyvät ja vankilamenot kasvavat. Miten edullisia tällaiset varojen sijoitustilaisuudet ovat, se lienee kaikille yhteiskunnan etua todella harrastaville kansalaisille jo itsestään selvää.
Emil E. Raearo.
Normaaliaikana, ennen maailmansotaa, tyydytti uutisrakennustarpeen yksityinen rakennusyritteiiäisyys. Valtion ja kuntien osuus yleisessä rakennustoiminnassa oli niin vähäinen, että sillä tuskin missään oli ratkaisevaa merkitystä asuntopulan lievittämisessä. Valtion toimenpiteet rajoittuivat etupäässä rakennustoimintaa, rakennusjärjestystä ja asunnonvälitystä koskevaan lainsäädäntöön. Niinikään on valtion toimena ollut asuntojen tarkastus ja huolenpito siitä, että asunnot, mikäli mahdollista, täyttäisivät tilavuuteen, valaistukseen y. m. seikkoihin katsoen kaikki terveydelliset vaatimukset. Mitä varsinaiseen rakennustoimintaan tulee, ovat siitä saaneet huolehtia joko yksityiset henkilöt puhtaasti spekulatiivisissa tarkoituksissa tai yleishyödylliset yhtymät, rakennusyhdistykset ja asunto-osakeyhtiöt.
Vaikka maailmansota on aiheuttanut täydellisen seisahduksen yksityisessä samoin kuin yleishyödyllisessäkin rakennustoiminnassa, on yhä vielä vallalla varsin laajojen piirien keskuudessa sellainen käsitys, että ainoastaan yksityinen rakennustoiminta kykenee tyydyttämään uusien asuntojen kysynnän ja poistamaan vallitsevan asuntopulan. Onpa sellaisiakin henkilöitä, jotka toivovat niin paljon yksityiseltä rakennustoiminnalta, että suorastansa vastustavat valtion ja kuntien toimenpiteitä rakennustoiminnan kehittämiseksi väittäen, että ne ovat vain omansa hidastuttamaan yksityistä yritteliäisyyttä puheenaolevalla alalla.
Tämä katsantokanta ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Vaikkakin kernaasti myönnämmekin yksityisen rakennusyritteliäisyyden suuren merkityksen normaalioloissa, ei sen varaan kuitenkaan voi jättää toimenpiteitä asuntokysynnän tyydyttämiseksi. Viimeisten parin vuoden kokemus niin meillä kuin muuallakin on osoittanut, ettei yksityiseltä yritteliäisyydeltä voida tässä suhteessa suuriakaan odottaa. Sen vuoksi on kaikkialla kiinnitetty mitä suurinta huomiota valtion ja kunnan rakennustoimintaan sekä suunniteltu ohjelmia asuntopulan ratkaisemiseksi yhteiskunnalliselta kannalta katsottuna.
Olosuhteista sekä vallitsevan hädän laajuudesta on riippunut, minkälaisiksi missäkin maassa valtion toimenpiteet ovat muodostuneet. Mielenkiintoista on havaita, ettei ainoastaan kansanvaltaisissa vaan myöskin monarkistisissa valtioissa on tässä suhteessa ryhdytty laajoihin toimenpiteisiin. Vieläpä sellaiset maat kuin Saksa ovat olleet edeltäjinä mainitussa suhteessa monille muille maille, jotka ylpeilevät kansanvaltaisilla laitoksillaan. Niinpä Saksan valtiopäivät jo vuonna 1918, siis keisarivallan aikana, myönsivät 500 miljoonaa markkaa pienten asuntojen rakentamista varten. Myöhemmin on jatkettu samansuuntaisia toimenpiteitä. Vallankumouksen jälkeen kansalliskokous myönsi samaan tarkoitukseen 300 miljoonaa markkaa. Parin vuoden aikana on siis valtion taholta myönnetty 800 miljoonaa markkaa asuntopulan lievittämiseksi. Jos tähän lisätään vielä ne huomattavat summat, joita Saksan eri valtiot ovat samaan tarkoitukseen myöntäneet, niin nousevat asuntopulan lievittämiseksi parin viime vuoden kuluessa käytetyt varat hyvän joukon yli miljaardin markan. Saksalaisten lehtien tietojen mukaan on yksistään Berliinin asuntoyhdistys käyttänyt viime vuonna 160 miljoonaa markkaa uusien asuntojen rakentamiseen. Mainitulla rahamäärällä on saatu rakennetuksi noin 16,500 asuntoa. Jo nämä luvut osoittavat, missä määrin Saksassa oivalletaan asuntokysymyksen suuri merkitys ja valtion avustustoiminnan välttämättömyys tämän miltei suurimman yhieiskunnallisen epäkohdan lievittämiseksi.
Englannissakaan eivät yhteiskunta ja valtio ole laiminlyöneet velvollisuuksiaan tässä suhteessa. Viime vuosina on siellä käytetty uusien asuntojen rakentamiseen noin 5 miljaardia markkaa. On hyväksytty suunnitelma noin 500,000 asunnon rakentamiseksi, josta kustannusarvio päättyy noin 400 miljoonaan puntaan eli nykyisten kurssien mukaan 60 miljaardiin markkaan. Tämä jättiläismäinen rakennussuunnitelma aiotaan toteuttaa kolmen vuoden kuluessa. Mitä Ranskaan ja erinäisiin toisiin sotaa käyneisiin valtoihin tulee, on niissäkin myönnetty huomattavia summia samaan tarkoitukseen, joskaan niiden uhrauksia uusien asuntojen rakentamiseen ei voi verrata tavalliseen valtion avustamaan rakennustoimintaan, se kun on johtunut sodan aiheuttamista poikkeuksellisista oloista. Muissa maissa taas, kuten Skandinaaviassa, on asuntopulan lievittämiseksi tehty uhrauksia sekä valtion että kuntien puolelta. Mainittakoon vain esimerkkinä Köpenhaminan kaupunki, joka on käyttänyt rakennustoimintaan 42 miljoonaa kruunua eli nykyisten kurssien mukaan noin 240 miljoonaa markkaa. Mitä Ruotsiin ja Norjaan tulee, ovat niitten toimenpiteet olleet paljon vähäisempiä, vaikkei asuntopula näissä maissa liene ollut sen pienempi kuin Tanskassakaan.
On sanomattakin selvää, ettei mainituilla toimenpiteillä asuntopulaa suinkaan voida vielä poistaa. Tämä sentähden, että asuntopula on rakennustoiminnan pysähtymisen vuoksi päässyt laajenemaan niin suureksi, että valtion ja kuntien, joitten rahatalous useimmissa tapauksissa on joutunut rappiotilaan, on mahdoton sijoittaa uusien asuntojen rakentamiseen niin suuria varoja, kuin vallitsevan pulan laajuuteen nähden olisi välttämätöntä. Tehokkaasti jatkamalla aloitettuja toimenpiteitä voidaan vasta pitemmän ajan kuluessa saada asunto-oloissa huomattavampaa helpotusta aikaan.
Mitä omaan maahamme tulee, on asianlaita tässä suhteessa paljon tukalampi kuin monessa muussa maassa. Syynä siihen on se, ettei meillä rakennustoimintaa viimeisinä vuosina ole ollut juuri nimeksikään eikä yhteiskunnan ja valtion puolelta ole kiinnitetty rakennustoiminnan avustamiseen minkäänlaista huomiota. Vasta kuluvan vuoden menosääntöön otettiin tarkoitusta varten 20 miljoonan markan määräraha. Se kuitenkin on ollut aivan riittämätön. »Sosialisessa Aikakauskirjassa» on äskettäin tehty laskelmia varojen kysynnästä rakennustoimintaa varten ja osoitettu, että jos mieli saada asuntopula poistetuksi uutisrakennustoiminnan kautta, tarvittaisiin tarkoitukseen varoja noin 750 miljoonaa markkaa. Laskelmassa on edellytetty, että rakennuskustannukset tulisijaa kohti nousisivat 15,000 markkaan. Kun ne todennäköisesti tekevät jo enemmän rakennustarpeiden yhä jatkuvan kallistumisen vuoksi, niin käsittää helposti, miten vähän valtion tähän asti myöntämällä avustussummalla asiaa voidaan auttaa. Sitä surkuteltavampaa on, että hallitus hyvin tuntien asuntopulan laajuuden, on ensi vuotta varten ehdottanut ainoastaan 15 miljoonan markan määrärahaa, vaikka olisi pitänyt olla itsestään selvää, että määrärahaa pitäisi entisestään tuntuvasti koroittaa. Toivoaksemme eduskuntapiireissä asia on saava osakseen suurempaa myötätuntoa kuin hallituksen taholla on ollut laita. Ei olisi ollenkaan kohtuutonta, että menosääntöön, joka nousee kolmannelle miljaardille ja jossa on yksistään sotilasmenoihin varattu kuudettasataa miljoonaa, otettaisiin tarkoitusta varten 50 miljoonan markan määräraha, jolla asuntopulaa jo jonkun verran voitaisiin lievittää.
Tässä yhteydessä herää kysymys varojen hankkimisesta valtion rakennustoiminnan avustamisia varten. Usein kuulee porvarillisella taholla huomautuksia, että kyllähän valtion avustusosuutta rakennustoiminnan tukemiseksi olisi lisättävä, mutta valtion varat eivät sitä salli. Jos voitaisiin osoiitaa valtiolle sopivia tuloja, niin ei ole epäilystä, etteikö tarkoitukseen myönnettäisi suurempiakin summia, kuin kuluvana vuonna on ollut asianlaita.
Tällaisena kysymys esiintyy ei ainoastaan meillä vaan useissa muissakin maissa. Ulkomailla, varsinkin Saksassa, on laajasti pohdittu tätä asiaa. Siellä on otettu harkittavaksi, millä keinoin voitaisiin yhteiskunnalle periä se vanhojen rakennusten arvonnousu, mikä on johtunut maailmansodan aiheuttamista poikkeuksellisista oloista sekä rahan arvon alenemisesta. Talojen arvonnousu on mainitulla ajalla ollut tavattoman suuri ja joutuisi epäilemättä yksityisille talonomistajille ja yhtymille, jollei valtio lainsäädännöllä ryhdy nopeasti järjestämään asiaa. Miten suuri tuo arvon lisäys on, käy selville seuraavasta esimerkistä. Olettakaamme, että joku rahamies on rakennuttanut normaaliaikana talon, jonka kustannusarvio oli 1 miljoona markkaa ja johon hän oli kiinnittänyt omia varojaan 1⁄5 osan eli 200,000 markkaa peittäen puuttuvan osan (800,000 markkaa) kiinnityslainoilla. Nyt saattaa talon arvo olla vähintään 5 miljoonaa. Hän myy talon 5 miljoonasta, maksaa 800,000 markkaa lainaajille, jolloin hänelle jää 4,200,000 markkaa. Kun hänen omat varansa yrityksessä nousivat ainoastaan 200,000 markkaan, on hän ansainnut täten 4 miljoonaa markkaa. On ilmeistä, että hän on ansainnut tuollaisen summan aivan aiheettomasti, sillä hän itse ei ole sen hyväksi tehnyt mitään, koska arvonnousu on johtunut hänestä riippumattomista syistä. Ja jos hän väittää ansainneen varoillaan, joita hän yritykseen oli kiinnittänyt, niin siinäkään tapauksessa hän ei olisi oikeutettu tavallansa kuin 1⁄5 osaan voitosta, koska hänen omat sijoituksensa eivät alunpitäen nousseet suurempaan summaan. Ne, jotka olivat sijoittaneet kiinnityslainoina yritykseen 4⁄5 osaa varoista, eivät saisi niille minkäänlaista hyvitystä, vaikka itse asiassa koko yrityksen onnistuminen on täytynyt alkuaan riippua juuri noista lainavaroista. Tällaisia esimerkkejä, vieläpä paljon räikeämpiä, voisi luetella useampiakin.
Jotta se vääryys, että talojenomistajat perisivät talojensa arvonnousun, ei voisi tapahtua, ovat saksalaiset suunnitelleet erikoista asuntoveroa, minkä kautta mainittu arvonnousu perittäisiin yhteiskunnalle ja siten saaduilla varoilla valtio entistä tehokkaammin avustaisi yleishyödyllistä rakennustoimintaa. Tri Müller on tehnyt tämän suunnitelman pohjalla saksalaisessa asunto-oloja käsittelevässä aikakauslehdessä muutamia valaisevia laskelmia, joista mainittakoon seuraavaa. Hän edellyttää, että Saksan valtakunnassa on 15,000,000 nelihenkistä perhettä. Jos jokaisen perheen keskimääräinen asuntorakennusten arvo nousisi 7,000 markkaan, kohoaisi asuntorakennuksiin kiinnitetty pääoma 100 miljaardiin. Jos tuolle pääomalle säädettäisiin 2 % vero, mikä ei suinkaan olisi suuri, eikä tulisi sanottavasti koroittamaan asuntojen vuokria, niin kertyisi sen kautta valtiolle vuosittain 2 miijaardia markkaa, mikä summa käytettäisiin uusien asuntojen rakentamiseen. Tätä veroa ei ole suunniteltu pysyväiseksi vaan ylimenokauden ajaksi. Niin pian kuin asuntopula olisi ainakin suurimmaksi osaksi poistettu, voitaisiin verosta luopua, sitäkin suuremmalla syyllä, koska sen kautta aikaansaatu tehokas valtion avustama rakennustoiminta on terveellisellä tavalla voinut vaikuttaa myöskin spekulatiivisissa tarkoituksissa rakennettujen uusien rakennusten vuokrahintoihin sekä yleensäkin jouduttanut tasapainon saavuttamista vanhojen ja uusien rakennusten vuokrahintojen välillä.
Lainsäädännöllä ei vielä ole lopullisesti ratkaistu tätä asiaa, mutta on hyvin luultavaa, että kekseliäät saksalaiset tulevat löytämään keinoja, joilla vanhojen rakennusten arvonnousu voidaan siirtää yhteiskunnalle. Kysymyksellä on mitä suurin kansantaloudellinen merkitys ja se ansaitsee tulla kaikkialla käsitellyksi ja ratkaistuksi. Siinähän on keino, jonka avulla tehokkaimmin voidaan helpottaa nykyistä vaikeaa asuntopulaa.
Asuntopulan helpottamiseksi voidaan turvautua useihin muihinkin keinoihin. Epäilemättä mitä suurin merkitys on silläkin seikalla, etiä teollisuudenharjoittajat rakennuttavat asuinrakennuksia ja vuokraavat niitä työväestölleen. Siellä täällä ovatkin erinäiset teollisuusyritykset ryhtyneet näihin toimenpiteisiin. Tämä ei tietenkään ole johtunut niin paljon yleisestä harrastuksesta lievittää asuntopulaa, kuin siitä tosiasiasta, ettei teollisuuslaitoksiin ole saatu asuntopulan vuoksi riittävästi kunnollista työväkeä. Eräillä seuduilla työväen asuinrakennusten rakennuttaminen on muodostunut teollisuuslaitoksille itselleen suoranaiseksi elinehdoksi. Eikä toimenpidettä vastaan olekaan mitään muistuttamista. Suotavaa vain olisi, että teollisuudenharjoittajat entistä enemmän kiinnittäisivät pääomiaan kelvollisten ja ajanmukaisten työväenasuntojen rakennuttamiseen. Teollisuudenharjoittajien omaltakin kannalta on tärkeätä, että asunnot tulevat tyydyttämään työväestöä, koska teollisuudenharjoittajat siten saavat pysyväistä työväestöä, mikä taas on välttämätöntä teollilisuuden säännölliselle ja menestykselliselle kehitykselle. Yhteiskunnan velvollisuutena on taasen huolehtia siitä, etteivät teollisuudenharjoittajat pääse kiristämään työväestönsä työoloja ja työehtoja tarjoamiensa asuntojen kautta eikä asettamaan niitten vuokraamista millään tavalla yhteyteen työväestönsä lakkovapauden kanssa.
Varsin suuressa määrässä voitaisiin edistää teollisuuslaitosten työväenrakennustoimintaa, jos valtio myöntäisi tähän tarkoitukseen jonkun verran avustusta. Tällaista periaatetta ei kuitenkaan liene vielä missään toteutettu. Saksassa myönnetään tosin valtionapua maanomistajille maaseudun työväen asuntojen rakentamiseksi, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että rakennuttajat sitoutuvat siihen, etteivät he aseta asuntojen vuokrausta mihinkään yhteyteen työväestönsä palkka- ja työsopimusten kanssa. Edelleen voisi vallio omastakin puolestaan helpottaa asuntopulaa siten, ettei se virkamiehineen tarjoaisi kaikkia niitä vuokraetuja, joita nämä olisivat ohjesääntöjen nojalla oikeutetut vaatimaan. Emme tarkoita, että valtion tulisi heiltä riistää joitakin palkkaetuja, vaan että se suorittaisi heille vuokrarahat ja virkamiehet saisivat itse huolehtia asuntotarpeensa tyydyttämisestä parhaimmalla tavalla. Tämä huomautus sen vuoksi, että valtio viime aikoina on harjoittanut suoranaista tuhlausta erinäisten virkamiesten asuntotarpeen tyydyttämisessä laittamalla keittiön ja ja huoneen tai parin huoneen ja keittiön huoneistoista 4 à 5 huoneen huoneistoja. Sellaista ylellisyyttä ei valtion nyt kannata virkamiehilleen tarjota, olivatpa nämä sitten miten »huomatussa» asemassa tahansa. Myöskin voisi valtio melkoisessa määrässä helpottaa asuntopulaa sitenkin, että armeijan lukumäärää supistettaisiin ja vapaana olevat kasarmit, joita maassamme on verrattain runsaasti, korjattaisiin ja muodostettaisiin keittiön ja huoneen käsittäviksi asunnoiksi.
Käsiteltäessä asuntopulan lievittämiskysymystä ei ole unohdettava myöskään asunto- ja vuokrasäännöstelyä. Sillä on nyt ja vielä vastakin huomattava merkityksensä. Kysymys vain on niistä periaatteista, joitten mukaan säännöstelyä olisi sovellutettava. Täytyy myöntää, että tässä suhteessa on meillä sangen paljon lyöty laimin. Hallitus olisi jo voimassa olevien asetuksienkin mukaan voinut tehdä paljon enemmän, kuin mitä se todella on tehnyt esim. rajoittamalla vuokra- ja osakekeinottelua sekä pakottamalla suurten huoneistojen vuokraajat luovuttamaan liikahuoneet vuokratoimistojen välityksellä asuntojen tarvitsijoille. Mutta näihin toimenpiteisiin ei ole ryhdytty ja niin ovat epäkohdat saaneet vapaasti rehoittaa ja kehittyä edelleen. Kun eduskunnassa tulee uusittavaksi voimassaoleva vuokrasäännöstelylaki, niin olisi siihen saatava sellaisia muutoksia, jotka tekisivät mahdolliseksi ankaran säännöstelyn, vieläpä pakottaisivat hallituksen jyrkkiin ja tehokkaisiin toimenpiteisiin tässä suhteessa.
Lopetamme toivomuksella, että kaikki ne piirit, jotka käsittävät asuntopulan ja siitä johtuvien epäkohtien suuren sosialisen merkityksen, yhtyisivät voimakkaaseen taisteluun sen suuntaisen ohjelman tunnusmerkeissä, josta tässä on esitetty muutamia hajanaisia piirteitä.
E. Huttunen.
Jo ennen Venäjän vallankumousta, jopa ennen maailmansotaa esiintyi Espanjan työväenluokassa erimielisyyttä ja hajanaisuutta. Siihen oli useitakin syitä. Ensiksikin on otettava huomioon katolinen kirkko, joka vielä nykyäänkin hallitsee Espanjan kansan mielikuvitusta hämmästyttävän laajalti, varmaan suuremmassa määrässä kuin Italiassa. Kirkon vaikutus nykyisen valtion arvovallan julistajana tunkeutuu ihmiselämän kaikille aloille: koululaitokseen, köyhäinhoitoon, kotiin. Sen toiminta on velttoa yksityiseen ihmiseen nähden, sen uskonto ja siveysoppi ovat anteeksiantavia ja armahtavia, mutta valtioaatteen kannattajana se on ankara ja lahjomaton. Espanjan mustassa kartassa on vain muutamia valopilkkuja osoittamassa paavillisesta kirkosta valistuksen saavuttamia voittoja. Sosialismi ei ole kaikkialla asettunut johdonmukaisesti vastustamaan pappisvaltaa ja katoliset »vapaat» työväenyhdistykset ovat useilla seuduilla elinvoimaisia, aiheuttaen usein työläisten kesken verisiä yhteentörmäyksiä.
Tämän laajan maan epätasainen teollinen kehitys on luonnollisesti ehkäissyt työväenliikkeen yhdenmukaista edistymistä. Espanjassa on paljon maataviljelevaä väestöä, joka elää täydellisessä orjuudessa ruhtinaallisten maanomistajain tiloilla ja jonka sivistystaso on ylipäänsä varsin alhainen. Ainoastaan Barcelonalla ja sitä ympäröivillä maakunnilla, joita yhteisellä nimellä kutsutaan Kataloniaksi, sekä eräillä etelässä sijaitsevilla teollisuuskeskuksilla ja kaivosalueilla on erikoisluontoinen yhteiskunnallinen historiansa. Kataloniassa syntyi jo aikaisin suurteollisuus. Siihen olivat syynä seudun suuret luontaiset rikkaudet, sen entinen asema laivaliikenteen keskuksena, väestön yritteliäisyys ja työkyky, jotka täällä ovat kehittyneet paljon pitemmälle kuin muualla Espanjassa. Suurteollisuus muutti äkisti olosuhteet, ajoi asukkaita joukottain maaseudun onnellisesta köyhyydestä tehtaiden työorjuuteen, mutta kohotti myöskin samalla kansan sivistystä, vähensi kirkon vaikutusvaltaa ja valmisti luonnonlain välttämättömyydellä tietä sosialismille. Lisäksi on muistettava vielä, että katalonialaiset jo vuosisatoja ovat pyrkineet vapautumaan Madridin ylivallasta, jonka vuoksi Katalonia jo kauan on ollut radikalismin ja tasavaltalaisuuden keskus. Madridin ja Barcelonan välisillä valtiollisilla taisteluilla on ollut työväelle tärkeitä seurauksia: ne ovat tehneet Barcelonasta kansainvälisen anarkismin tyyssijan, jolla on ollut suuri vaikutus katalonialaisen syndikalismin teorioihin ja käytännölliseen toimintaan. Madridin vallanpitäjille on ollut edullista heikentää Barcelonaa. He ovat pitäneet siellä harvinaisen kurjaa ja turmeltunutta poliisimiehistöä, eivätkä ole kavahtaneet itse harjoittamasta kaikenlaisia anarkistisia tekoja provokatsionitarkoituksessa. Monet näistä teoista ovat vielä hyvässä muistissa v:n 1894 inkvisitsionipäiviltä, sekä vv:n 1909 ja 1917 »veristen viikkojen» ajoilta, jolloin hallitus koetti parhaansa mukaan saada suurlakosta syntymään vallankumousyritystä.
Nyt on Barcelona, kuten sanottu, Espanjan työväenliikkeen keskus.
Barcelonassa on vallalta vallankumouksellinen syndikalismi. Kun ensimmäinen Internationale hajaantui, jakaantui Espanjassa, kuten monessa muussa maassa, työväenliike marxilaiseen ja bakuninilaiseen suuntaan: Madridin ja Bilbaon työläiset valitsivat ensinmainitun aatevirtauksen, jota vastoin Barcelona, osittain myös Valencia, Andalusia ja Galicia tulivat anarkismiin taipuvan syndikalismin keskuksiksi. Viimemainittu suunta juontaa juurensa itsenäisesti kehkeytyneestä syndikaattiliikkeestä, joka romaanisissa maissa on suurteollisuutta paljon vanhempi ja on kehittynyt ammattiharrastuksesta tai, jos niin saa sanoa, ammatti-ilosta ja jonka alkuperäinen muoto on bodega, myöhemmin työpörssi. Vallankumouksellisia pyrkimyksiä elähyttivät Barcelonassa ja sen ympäristössä monet seikat: kansainvälisen anarkismin suuri vaikutus, suurilukuinen ammattitaidoton köyhälistö, vastenmielisyys Madridia kohtaan, joka ei ollut muuta kuin ylellisyyskaupunki, jossa kaikki valtiollinen toiminta keskittyi kuninkaan ympärille ja jossa ei tehty tuottavaa työtä. Tämä vastenmielisyys selittää osaksi katalonialaisen syndikalismin valtiollisvastaisen eli oikeammin parlamenttaarisvastaisen luonteen.
Espanjan ammattijärjestön nimi on »La Union National de Trabajadores» (Kansallinen Työväen Liitto). Syndikalistijärjestön nimessä »Confederation General del Trabajo» (C. G. T.) huomaa ranskalaista vaikutusta. Mutta Ranskan C. G. T. ja Espanjan C. G. T. eivät enää kulje rinnakkain. Espanjan C. G. T. kuuluu kolmanteen Internationaleen ja Orléansin kokouksen jälkeen on erimielisyys niiden välillä aivan selvä. Molemmat järjestöt ovat yksimielisiä epäpoliittisesta asemastaan, mutta ranskalaiset ovat kieltämättä johdonmukaisempia suhtautumisessaan bolshevismiin, joka on kaikkea muuta kuin »epäpoliittista».
Ryhmittyminen kahteen Internationaleen on Espanjassa johtanut seuraaviin tuloksiin: C. G. T. on liittynyt kolmanteen perinnäisen teoriansa perusteella. Valtiollinen sosialistipuolue, »El Parti do Socialista» kuuluu myöskin kolmanteen Internationaleen. Tätä puoluetta on pidettävä järjestyneiden työläisten valtiollisena elimenä. Se on hyvin pieni, käsittäen ainoastaan noin 100,000 jäsentä, enimmäkseen henkisen työn tekijöitä, joukossa myös vähemmän luotettavia porvarillisia aineksia, joiden lukumäärä ei kuitenkaan ole suuri, koska sosialismi Espanjassa ei voi vielä tarjota kiipijäluonteille tilaisuutta ylenemiseen. Puolueen päätös kolmanteen Internationaleen liittymisestä tehtiin eräässä myrskyisessä kokouksessa tämän vuoden kevätkesällä ja sai se jokseenkin venyvän muodon. Jollen erehdy, käydään sen johdosta parhaillaan neuvotteluja Moskovassa. Päätös lienee aiheutunut toivomuksesta päästä yhteistoimintaan italialaisen puolueen kanssa, joka veriheimolaisuuden perusteella tarjoaa siihen sopivat edellytykset. Päätös tuskin aiheuttaa mitään varsinaista muutosta puolueen tähänastisessa politiikassa. Se antoi kuitenkin aiheen onnettomian hajaannukseen, joka uhkaa saattaa Espanjan työväenluokan vielä entistään turvattomammaksi. Ammattijärjestö, »La Union Nacional de Trabajadores», kokoontui nimittäin heti puoluekokouksen jälkeen ja päätti sosialidemokraattisen katsantokantansa mukaisesti, että järjestö jää edelleen Amsterdamin Internationaleen. Ero sosialismin ja syndikalismin välillä näytti siten suurenevan ja erimielisyys ammattijärjestön ja sosialistipuolueen välillä oli omiaan tuottamaan iloa vain kirkolle ja taantumukselle.
Erimielisyys on ehkä enemmän näennäinen kuin todellinen, mutta se osoittaa kuitenkin, että käsitteiden sekoitus Internationale-kysymyksessä on Espanjassa yhtä suuri kuin monessa muussa maassa.
Viimeinen tärkeä tapaus on syndikalistien ja sosialistien puolustus- ja edesvastuuliiton perustaminen. Se on tapahtunut aivan äskettäin siten, että molemmat mainitut suuret järjestöt ovat tehneet sopimuksen keskenään. Liitto on vain satunnainen aselepo, mutta ei ole mahdotonta, että se on molempien aatesuuntien paremman keskinäisen yhteisymmärryksen ja ehkä molempien järjestöjen parhaiden ainesten yhteensulautumisen alku, uuden, syvimmässä merkityksessä vallankumouksellisen, yhteiskunnallisen taistelujärjestön luomiseksi. Kehitys Englannissa ja muuallakin osoittaa selvästi, mikä uudistava ja elvyttävä vaikutus vanhan syndikalismin luokkatietoisuudella voi olla elinvoimaiseen talousohjelmaan yhtyneenä.
Oli erittäin tärkeää, että näiden Espanjan työväenluokan eri ryhmien välillä saatiin aikaan edes jonkinlaista yhteisymmärrystä. Kapitalismi elää loistavasti kansan kustannuksella. Tuskin on toista maata, jossa kansan kurjuus ja ruhtinaallinen ylellisyys olisivat niin jyrkästi havaittavissa. Ruhtinaiden maatilat ovat penikulmain laajuisia. Entinen konseljipresidentti, kreivi Romanones, voi matkustaa useita päiviä tiluksiansa pitkin joutumatta toisten alueille. Hänen maatyötäisensä ovat suunnattomasti jäljessä englantilaisista työläisistä niin elinehtoihin kuin sivistykseen nähden. Ei missään muussa maassa rikkaus tarjoa sellaista laiskuuden etuoikeutta kuin täällä, joskin on totta, että toimettomuus on jokaisen tosiespanjalaisen päämäärä. Muuten Espanjan yläluokka ei ole kyllin sivistynyt eikä kyllin toimelias ollakseen vaarallinen. Mutta se on kyllin rikas kustantaakseen ryhmäkunnan ammattipolitikoitsijoita ja ylläpitääkseen joukon verrattomia palvelijoita, s. o. katolisen kirkon papiston, joka monessa suhteessa on enemmän herra kuin palvelija. On kuitenkin myönnettävä, että suuri osa Espanjan sivistyneistöä radikalismissaan lähentelee sosialismia, esim. vapaamieliset ja »tasavaltalaiset» puolueet. Niinpä Katalonian tasavaltalainen puolue, joka ei ole julkisesti sosialistinen, keskusteli viime puoluekokouksessaan kolmanteen Internationaleen liittymisestä. Pääasiallisesti kuitenkin vain työläiset muodostavat varsinaisen oppositsionipuolueen. Ja heillä on todella Augiaan talli puhdistettavanaan.
Muutamat viittaukset poliittisesta diktatuurista voivat olla mielenkiintoisia. Tutkimukseni esineenä on etupäässä ollut Barcelona, mutta täällä taistelu onkin kiihkeintä.
Elämä Barcelonassa ei vuosikausiin ole ollut rauhallista. Sen historia on ollut alituista vaihtelua julkisten eri yhteiskuntaluokkien välisten ristiriitaisuuksien ja salaisen kuohunnan välillä. Tänä vuonna on jo sattunut suuri joukko mitä mustimpia tapauksia. Tämän vuoden kuluessa poliittisista syistä henkensä menettäneiden työläisten, työnantajien ja porvariston kuuden eri poliisikunnan jäsenten lukumäärä nousee lähes kahteensataan, joka päivä tapahtuu epäonnistuneita murhayrityksiä, etenkin tämän syksyn työttömyyden ja lakkojen aikana on niitä ollut lukemattomia. Syy siihen, että yhteiskunnallisessa taistelussa on ruvettu käyttämään näin verisiä menettelytapoja, on suureksi osaksi aikaisemman anarkismin kannattajain, jotka ovat tehneet Barcelonan maailmankuuluksi. Muuten tämä ilmiö on sama kuin kaikkialla muuallakin maailmassa: yksinvaltaisen yhteiskunnan aseet ja taistelukeinot alkavat vähitellen tulla käytäntöön yhteiskunnallisessa taistelussa, vaikka ne saavat toisenlaisen luonteen: salamurha korvaa joukkoammunnan, puukko ja revolveri kuularuiskun. Se ei ole kenellekään kunniaksi, mutta se on ymmärrettävää. Taistelu aatteiden ja vakaumusten puolesta turmeltuu, mutta toisin ei voi ollakaan, kun vallanpitäjät eivät jätä muuta tietä avoimeksi, sulkeutuvat itse sotilasdiktatuurin suojaan ja ovat jo kauan sitten kadottaneet kaiken kosketuksen kansan tahdon kanssa. Edesvastuu näistä väkivallantöistä ei lankea millekään erikoiselle yhteiskuntaryhmälle, vaan koko vallitsevalle yhteiskuntajärjestelmälle. Barcelonassa vaikeuttaa myös väestön suhtautuminen suuressa määrässä »järjestyksen» ylläpitoa; väestö ei asetu kummallekaan puolelle, se on tuiki välinpitämätön ja pitää tätä poikkeustilannetta, johon yhteiskunta on vähitellen luisunut, aivan kuin luonnollisena kehitysmuotona.
Espanjan hallitus, jonka vastuunalaisena miehenä nykyään on »sosiologi» Dato, tekee voitavansa huonontaakseen tätä luonnotonta asemaa. Se on itsepäisen ja sokean kirkollisuuden tyypillinen ilmaus. Se on liian heikko ollakseen johdonmukaisesti inkvisitoorinen, sen toimenpiteiltä puuttuu siinä määrin kaikki todellisuuden taju, että melkein voisi uskoa katalonialaisten käsityksen oikeaksi, että hallituksen pääpyrkimyksenä on tuhota Katalonia. Mutta nyt on vallankumouksellinen kuohunta levinnyt yli koko maan.
Mikä on hallituksen vastaus työväenluokan levottomuuteen? Maan julistaminen piiritystilaan, »perustuslaissa taatun turvan ja oikeuksien lakkauttaminen»! Hallituksella on rajaton oikeus panna toimeen kotitarkastuksia ja rajoittaa painovapautta; mellakoiden sattuessa riittää summittainen tutkimus. Työväenyhdistyksiä on lupa hajoittaa. Ammattiyhdistyksiä ei luonnollisestikaan voida hajoittaa, niin kauan kuin työläisissä vallitsee toveruuden ja luokkatietoisuuden henki. Mutta syndikaattien asettaminen lain ulkopuolelle aiheuttaa häikäilemättömintä työläisvainoa. Jos useampia työläisiä on yhdessä esim. ravintolassa, katsoo poliisi olevan syytä sekaantua asiaan. Syndikaatteja on tietysti olemassa salaisina järjestöinä, mutta ankara rangaistus kohtaa sitä, jolta tavataan kuitti suoritetusta jäsenmaksusta taikka joka muuten rikkoo lain määräyksiä. Lakkojen sattuessa syntyy kuitenkin sellaisia omituisia tilanteita, jolloin työnantajien ja valtionkin on pakko neuvotella laittomien ammattiyhdistysten johtajien kanssa, vaikka asiaa koetetaan kiertää käyttämällä sellaisia nimityksiä kuin lakkokomitea j.n.e! Hajaannuksesta on johtunut sellaisia ikäviä seurauksia, että todellisen demokraattisen järjestyksen ylläpito syndikaateissa käy mahdottomaksi ja lakon johdossa esiintyy usein oikuttelua ja vallan väärinkäyttöä. On huomattava, että Espanjan ammatillinen liike vasta v. 1919 järjestyi teolliselle pohjalle, niin että jokaiselle teollisuushaaralle muodostui oma teollisuusliittonsa. Tätä järjestäytymistä ei ole vielä loppuunsuoritettu ja vain Kataloniassa se esiintyy jo tehokkaana.
Hallituksen kaksi viime mainittua toimenpidettä jättää sotilasdiktatuurille vapaan toimivallan. Seurauksena on ollut puhe- ja kirjoitusvapauden häikäilemätön sorto ja poliittisten vastustajain hillitön vaino. Tunnettu kirjailija, professori Miguel Unamuno, tuomittiin muutama viikko sitten 18 vuodeksi vankeuteen »majesteettirikoksesta»! Hän ei ole ainoa. Vankilat ovat täynnä, karkoitukset jatkuvat ja siirtolaisuus kasvaa joka kuukausi. Mihinkä tällainen asiainmeno lopulta johtaa? Poliittista muutosta ei lähiaikana ole odotettavissa. Espanjan eduskunnalla, »Cortes»illa, ei ole juuri mitään merkitystä maan kohtaloja ratkaistaessa. Sitäpaitsi se kokoontuu niin harvoin, että melkein unohdetaan, että se on olemassa, ja väliaikana hallitaan maata kuninkaallisin määräyksin.
Aivan äskettäin hajoitettiin Cortes. Tällä toimenpiteellä on Espanjassa paljon suurempi merkitys kuin muissa maissa. Hajoitusmääräys on suosio, jonka kuningas osoittaa konseljipresidentilleen, jos tämä on erikoisesti voittanut hänen luottamuksensa, sillä siten näet pääministeri saa tilaisuuden yrittää »tehdä» uuden mieleisensä eduskunnan vaikuttamalla ystäviensä avulla sen kokoonpanoon. Useimmiten hän onnistuukin yrityksessään ja istuu silloin entistä lujemmin satulassa. Äskeisen Cortesin hajoituksen kautta kääntyy Espanjan hallitussuunta epäilemättä yhä enemmän oikealle, yleisen mielipiteen käsittäessä vallan hyvin tämän kohtalokkaan käänteen. Dato on sitäpaitsi laiminlyönyt uusien vaalien julistamisen määräpäiväksi. Se on perustuslakien polkemista. Mutta mitä voi kansa tehdä?
En kernaasti ennusta huomiotaherättäviä tapauksia, mutta nykyiselle yhteiskunnassa vallitsevalle jännitykselle en voi keksiä muuta kuin yhden ratkaisun. Varmaa on, että työmiehet eivät kykene ottamaan käsiinsä maan taloudellista ja poliittista johtoa. Heillä on siihen paljon vähemmän edellytyksiä kuin monen muun maan työväenluokalla. Mutta yhtä varmaa on myös, että nykyisten vallanpitäjien edesvastuuttomuus ja kevytmielisyys syöksevät maan onnettomuuteen. Kirkollinen katsantokanta, joka on tehnyt voitavansa ehkäistäkseen kansan kehitystä, käyttää nyt kaikkia keinoja vastustaakseen rauhallista edistystä. Pelkään, että se luottaa paljon enemmän kuularuiskuihin kuin »jumalalliseen kaitselmukseen» ja »siveellisen maailmanjärjestyksen loukkaamattomuuteen».
Allan Vougt.
(Tekijän käsikirjoituksesta suomennettu.)
G. K. Chesterton, Bernard Shawin vaarallisin kilpailija paradoksien alalla, väittää, että Shaw on niitä loistavin esimerkki siitä, kuinka edullista on ihmiselle tulla väärin ymmärretyksi. Se, jota ymmärretään vaarin, elää kuin lujassa linnoituksessa, sillä hänen vastustajansa eivät koskaan ymmärrä, mihin kohtaan heidän pitäisi iskeä ja hosuvat tyhjää ilmaa, silloin kun luulevat tähtäävänsä päävarustuksiin.
Mitä tulee Shawiin, on yleisössä ylimalkaan se syvä harhausko, että hän on jonkinmoinen henkinen sirkustaiteilija, joka seisoo päälaellaan tai tanssii nuoralla tai heittää kuperkeikkaa hevosen selässä, mutta ei mikään maailmassa voi olla kauempana totuudesta kuin tällainen luulo. Shaw tarkoittaa täyttä totta ja aina vain täyttä totta, mutta niin pitkälle on nykyinen sivistys joutunut valheellisuudessa ja luonnottomuudessa, että kun joku ajattelija, semmoinen kuin Shaw, nimittää asioita oikeilla nimillä, vaikuttaa se vastustamattoman koomillisesti ja ihmiset nauravat itsensä kipeiksi pitäen miestä verrattomana leikinlaskijana.
Tällä en suinkaan tahdo väittää, että Shaw sanoo sanottavansa satunnaisella huumorilla, joka vaikuttaa naurattavasti yleisöön, mutta josta hän ei itse tiedä. Ei, kyllä hän laskee kaikki mahdollisuudet tarkkaan ja tietää hyvin, millä lailla asia tulee vaikuttamaan, mutia hän ei koskaan sano mitään vain siksi, että hän tietää sillä saavansa naurajat puolelleen, ja ennen kaikkea, hän ei koskaan uhraa hiuskarvankaan verran totuudesta huumorin hyväksi. Mutta on kai niin, että totuus varsinkin sellaisista asioista, joita aina olemme tottuneet nimittämään toisilla nimillä tai joita mielikuvituksemme on tottunut koristamaan kukkasilla, tuntuu naurettavalta, ellei suorastaan pyhyyden pilkkaamiselta.
Epäilemättä sillä on ollut suuret etunsa, että Shaw on saanut sellaisen maineen humoristina, sillä nyt tuskin on tavattavissa anglosaksilaisessa maailmassa yhtään ihmistä, joka ei tietäisi jotakin Shawista ja hänen lauselmistaan, ja kun hän pitää esitelmiä, on tupa aina niin tulvillaan, ettei tahdo ovesta sisään päästä. Siten hän on voinut levittää oppejaan enemmän kuin ehkä kukaan muu nykyään elävä englantilainen.
Kuten kaikki englantilaiset kirjailijat on Shawkin aina ottanut osaa valtiolliseen elämään. Hän on alusta alkaen ollut sosialisti ja oli yhtenä Fabian Seuran (The Fabian Society) perustajana 80-luvun keskivaiheilla. On vallan tavallista, että ulkomailla ja joskus Englannissakin hymyillään tälle seuralle pilkallisesti, ja myönnettäköön heti, että aika on jo kasvanut Fabian seuran päätä ylemmäksi, mutta ei ole silti unhotettava sen tavattoman suurta merkitystä yleisön kasvattajana. Seurauksena taloustieteen ja yhteiskunnallisten kysymysten alalta fabianistien julkaisemista pikku kirjasista on ollut, että Englannin yleisö on valveilla ajan kysymyksistä. Sosialismin sekä puoltajat että vastustajat tietävät, mistä on kysymys, ja saattavat järkevästi keskustella puoleen tai toiseen, jota valitettavasti ei suinkaan voida sanoa n. s. »sivistyneestä» yleisöstä kaikissa maissa. Shaw vaikutti aikoinaan paljon fabianistien keskuudessa sekä kirjailijana että esitelmöitsijänä ja laski jo silloin perustuksen asemalleen Englannin yhteiskunnallisessa elämässä, vaikka hän vasta myöhemmin, tultuaan tunnetuksi kaunokirjallisena suuruutena, lujitti asemansa semmoiseksi kuin se tätä nykyä on.
Kaunokirjailijana Shaw ei suinkaan heti saavuttanut tunnustusta, tuskinpa ennenkuin hän oli kirjoittanut tuon merkillisen teoksensa »Ihminen ja yli-ihminen». Sanotaan, että jokaisella kirjailijalla on yksi teos, johon hän ennen kaikkea on pannut koko sielunsa. Ainakin Shawiin nähden tämä on totta. Hän on kirjoittanut paljon sekä hyvää että keskinkertaista, mutta kaiken, mitä hän on ajatellut syvintä ja omintakeisinta, sen löydämme äskenmainitusta näytelmästä sekä siihen liittyvästä kirjasesta, jonka nimeksi hän on antanut »Vallankumouksellinen käsikirja». Se on merkiilisimpiä teoksia koko Englannin uudemmassa kirjallisuudessa.
Shaw on harvinaisen tuottelias kirjailija, mutta tunnustaa täytyy, että hänen myöhäisempi tuotantonsa ei ole aikaisemman tasolla. Hän on joka tapauksessa päässyt niin pitkälle, että kirjoittipa hän mitä tahansa, sitä kaikki lukevat ja siitä keskustellaan sekä julkisesti että yksityisesti. Sanalla sanoen, Shaw on omaperäinen, mahtava »voima» anglosaksilaisessa maailmassa.
Shawilla on vielä eräs ominaisuus, joka varsinkin näihin aikoihin on huomioon otettava: hän ei pelkää. Hän sanoo sanottavansa aivan häikäilemättä silloinkin, kun hän varsin hyvin tietää, että se tulee herättämään tulista vihaa. Niinpä hän esim. sodan alussa ankarasti moitti Englannin hallituksen kieroa politiikkaa, joka oli johtanut tunnettuun hirvittävään tulokseen. Samoin hän Versaillesin rauhanneuvottelujen aikana kirjoitti terävän arvostelun sikäläisistä suunnitelmista. Häntä tietysti tästä moitittiin, mutta samalla — luettiin.
Henkilönä Shaw voi olla vallan erilainen riippuen siitä, tapaako hänet seurassa vaiko yksin. Seurassa, ainakin näiden rivien kirjoittajan mielestä, hän aina tuntuu hiukan näyttelevän. On kuin hän pitäisi velvollisuutenaan olla sukkela ja tehdä tai sanoa jotakin, jota ei kukaan muu huomaa tehdä eikä sanoa. Tai ehkä se johtuu vain siitä, että hän sanoo totuuksia niin sattuvasti ja suoraan, että tottumaton luulee sitä teeskentelyksi! Ainoastaan kerran elämässäni minulla on ollut tilaisuus keskustella hänen kanssaan vallan kahden kesken ja silloin näin hänessä suoran, vaatimattoman ihmisen, jolla oli sydäntä yhtä paljon kuin järkeäkin. Pyysin häntä käyttämään vaikutusvaltaansa erään paljon kärsineen pakolaisen toverin puolesta ja en suinkaan pyytänyt turhaan.
Shawissa itsessään on suuressa määrin sitä ominaisuutta, jota hän nimittää »elämänvoimaksi» (Life Force). Toiset sanovat sitä ehkä voimalliseksi persoonallisuudeksi, mutta se ei oikeastaan riitä selittämään, mitä Shaw tarkoittaa »elämänvoimalla». Se on se voima, jonka avulla Shaw toivoo yli-ihmisen kerran kehittyvän. Hän näet ihailee Nietzchen yli-ihmisteoriaa suuresti, jota seikkaa esim. Chesterton pitää hänen vaarallisimpana heikkoutenaan ja syyttää Shawia siitä, ettei hän tyydy sovelluttamaan teorioitaan ihmiskunnan mukaan, vaan tahtoo muodostaa ihmiskunnan teorioittensa mukaan.
Aino Malmberg.
Virolainen sananlasku sanoo: »Joka vuorella on moisio ja joka kukkulalla kapakka, mutta talonpoikaistalot ovat soissa ja rämeissä.» Tämä sananlasku kuvaa hyvin tähänastisia maaoloja niin Virossa kuin yleensä jokaisessa maassa, missä etuoikeutettu luokka on anastanut haltuunsa maan.
Maakysymys on ylipäänsä aikamme tärkeimpiä kysymyksiä. Mutta jos semmoisessa maassa kuin Virossa, missä maanviljelys tärkeimpänä elinkeinona antaa kansan suurelle enemmistölle toimeentulon, maaemo joutuu pienen yhteiskuntaluokan etuoikeudeksi, silloin tämmöinen monopoli käy aivan sietämättömäksi. Silloin maakysymyksestä tulee yhteiskuntaelämän peruskysymys, kansan koko valtiollisen elämän tausta. Kun tämän lisäksi se yläluokka, joka Virossa omisti maan, oli vierasta alkuperää, kietoutui yhteiskunnallinen kysymys yhteen kansallisen kysymyksen kanssa. Ja niin tarjoaa Viro näytekartan kaikista niistä suurista kysymyksistä, jotka meidän aikanamme antavat yhteiskuntaelämälle sen leiman. Tämän vuoksi kiinnittää Viro paljon suuremmassa määrässä huomiotamme puoleensa kuin mitä sen 1.2 miljoonainen talonpoikaiskansa muuten saattaisi tehdä.
| * |
Emme lähde tässä laajemmin kuvaamaan Viron maaolojen historiallista kehitystä. Tämä kehitys on Viron kansan koko historia. Noin vuodesta 1200 alkaen, jolloin saksalaiset ritarit valloittivat maan ja alistivat sen kansan kohta maaorjuuteen, on tämän kansan elämä ollut synkempi, tuskallisempi kuin ehkä minkään muun kansan. Ainoana valopilkkuna sen historiassa on muisto siitä ajasta, jota Viron kansa vielä tänäpäivänä kiitollisin mielin nimittää »vanhaksi kultaiseksi Ruotsin ajaksi» — ajasta, jolloin Ruotsin kuninkaat, ennen kaikkea Kaarle XI, ankaralla kädellä peruuttivat aatelistolta sen kansalta riistämän maan ja suojelivat talonpoikia aatelisherrojen mielivallalta. Mutta tämä verraten valoisa aika loppui. Raivostuneina Ruotsin hallituksen toimenpiteistä pyysivät balttilaiset aatelisherrat Venäjän tsaarilta Pietari I:ltä apua ja myötävaikuttivat täten tehokkaasti ison-vihan syttymiseen. Tämä sota johti kuten tunnettua siihen, että kaikki Itämeren maakunnat erotettiin Ruotsista ja liitettiin Venäjään. Kun eräänä synkkänä syyspäivänä v. 1710 Ruotsin viimeinen sininen karoliini oli jättänyt Viron, joutui tämän maan kansa säälimättömän sorron ja riiston alaiseksi. Palkinnoksi maanpetoksestaan sai aatelisto takaisin Pietari liitä kaikki ne etuoikeudet, jotka Ruotsin kuninkaat olivat siltä riistäneet, ja maaorjat joutuivat jälleen siinä määrin herrojensa mielivallan alaisiksi, että nämä saivat vapaasti ruoskia, vieläpä tappaa alustalaisiaan tai karkoittaa heitä Siperiaan.
Tosin v. 1819 Viron talonpojat vapautettiin maaorjuudesta, mutta henkilökohtainen vapaus johti vain entistä suurempaan taloudelliseen orjuuteen, koska aatelisto käytti tilaisuutta hyväkseen julistaakseen sanotun uudistuksen yhteydessä yksityisomaisuudekseen senkin maan, joka siihen saakka oli kuulunut talonpojille. Nämä saivat siitä pitäen maksaa korkeita vuokria voidakseen viljellä isiensä maita. Myöhemmin, kun ei tämäkään talonpoikien nylkemistapa ollut aateliston mielestä kyllin tuottava, keksittiin kolmas: ruvettiin myymään talonpojille näiden entistä maita siinä vakaumuksessa, että he suostuisivat maksamaan kuinka korkeita lunastushintoja tahansa, kunhan vaan voisivat toivoa täten joskus vapautuvansa todellisesti. Laskelma oli oikea: useat talonpoikaistilat myytiin, mutta vain harvoissa tapauksissa jaksoi ostaja edes vuosikymmenien kuluessa suorittaa ostohinnan.
Jos silmäilemme Viron yhteiskunnallisia oloja sellaisina kuin ne olivat läheisinä vuosina ennen vallankumousta, huomaamme niissä enemmän feodaalisen ajan jätteitä kuin minkään muun maan oloissa samaan aikaan. Maasta kuului 42 % talonpojille, 10 % valtiolle, kaupungeille ja kirkolle, loput eli 48 % aatelistolle. Aatelisten tilat, luvultaan noin 900, käsittivät kukin keskimäärin 2,000 hehtaaria, jotkut aina 40,000 hehtaariin saakka. Useilla aatelissuvuilla oli monia tiloja hallussaan, niinpä Stackelbergin suku omisti 44, Ungern-Sternbergin 33, Maydellin 26 maatilaa. Ja nämä tilukset olivat Viron parhaita maita, niihin kuuluivat miltei kaikki metsät ja niiden omistajat nauttivat runsain määrin yksinoikeuksia ja verovapautta. Tilanomistaja sai yksin harjoittaa metsästystä talonpojankin pelloilla. Yksin hän sai valmistaa ja myydä olutta ja viinaa, ja tosiaankin: joka kukkulalla oli kapakka... Talonpoika sitä vastoin oli velvollinen ylläpitämään teitä, majataloja ja kansakouluja — paroni kuitenkin nimitti opettajat — sekä maksamaan raskaita veroja valtiolle, kunnalle, papeille, vieläpä ritariston kassoille.
Viron talonpoikaisluokka, joka enimmäkseen eli tämmöisissä oloissa, käsitti 60,000 perhekuntaa. Näiden lisäksi tuli 20,000 pien vuokraajaa ja lopuksi 500,000 henkinen tilaton väestö, joka halusi maata, voimatta sitä saada.
Maauudistus oli siis pakottava yhteiskunnallinen välttämättömyys: oli välttämätöntä saada paronien maa kansan käytettäväksi. Mutta se oli samalla poliittinen välttämättömyys. Sillä paronit pitivät käsissään kaiken valtiollisen vallan, sikäli kuin se ei kuulunut venäläisille viranomaisille. Heidän hallussaan olivat virastot, heidän etujaan palvelivat koulu, kirkko, sanomalehdistö — virolaiset lehdet eivät saaneet pitkiin aikoihin kirjoittaa maakysymyksestä. Ja vihdoin maareformi oli myös kansallinen välttämättömyys: sortava aatelisto oli yksinomaan balttilais-saksalainen, sorrettu talonpoikaisluokka yksinomaan virolainen. Jokainen rupla, jonka talonpoika toi paronille korkona tai vuokrana, joutui vieraalle tilanomistajatuokalle, joka ei ollut koskaan Viron kansaa kohtaan osoittanut solidarisuutta, vaan pikemminkin milloin vain tarve oli vaatinut, oli liittoutunut vieraiden voimien, ennen kaikkea tsaarivallan kanssa säilyttääkseen »oikeutensa» edelleen sortaa virolaista väestöä. Kun tämä Viron maareformin synkkä tausta otetaan huomioon, kun tietää miten syvälle sen juuret ulottuvat maan koko entisyyteen, sen yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oloihin, niin on helposti ymmärrettävissä, että reformin täytyi muodostua niin perinpohjaiseksi kuin se parhaillaan on tapahtumassa.
Ja kuitenkin on vielä mainittava kaksi seikkaa, jotka Viron itsenäistä tasavaltaa luotaessa tekivät maakysymyksen äärimmäisen polttavaksi.
Saksalaisen valloituksen aikana vuonna 1918, jolloin vieras sotilashallinto raa'asti polki kaiken kansanvaltaisen ja kansallisen vapauden jalkojensa alle, jolloin virolaisia isänmaanystäviä vainottiin, virastot ja koulut saksalaistutettiin ja kaiken tämän sortovallan lietsojina ja kannattajina esiintyivät balttilaiset paronit — siihen aikaan laadittiin myös suunnitelma, joka tähtäsi Viron ja Lätin kansojen täydelliseen kansalliseen tuhoamiseen. Maahan oli tuotava saksalaisia talonpoikia (perheineen yhteensä 2 1⁄2 miljoonaa henkeä), joille oli aikomus antaa osia aatelistoista ja etuoikeus ostaa talonpoikaistiloja. Hindenburg itse oli vahvistamassa sääntöjä tälle asutustoiminnalle, johon Saksan imperialistiset piirit kiinnittivät suuria toiveita, ja tunnettu potitikko Paul Rohrbach — joka äskettäin Helsingin taantumuksellisten piirien ylistämällä on pitänyt täällä esitelmiä — ennusti tämän toiminnan vaativan vain 20 tai 30 vuotta. Sitten olisivat Itämeren maat saksalaistetut.
Tämä hanke raukesi, kun Saksa kukistui ja v. d. Goltzin joukot olivat pakotetut jättämään Itämeren maat rauhaan. Sen sijaan esiintyi uusi vaara: bolshevikit hyökkäsivät Viroon ja sanoivat virolaisille sotureille: »Mitä varten te käytte sotaa? Eihän teillä ole isänmaata puolustettavana, vaan te taistelette paronien 'isänmaan' puolesta.» Tässä puheessa oli paljon totta, jotta saataisiin sotilaat innostumaan tehtäväänsä, oli välttämätöntä antaa heille maata.
Viron perustuslakiasäätävän kansalliskokouksen vaalien keskeisenä kysymyksenä oli sentähden maakysymys. Ne puolueet, joilla oli tässä suhteessa jyrkin ja leppymättömin ohjelma, suoriutuivat ennen muita voittajina, siis sosialidemokraatit ja radikaalinen »työpuolue». Viipymättä ryhtyi kansalliskokous säätämään lakia paronien maatilojen pakkoluovuttamisesta. Nämä herrat huomasivat nyt mahdottomaksi tehdä vastarintaa, he toivoivat vain, että heidän äsken vielä vainoamansa virolaiset oikeistopolitikot (herra Päts ja hänen johtamansa »maaliit») hankkisivat heille edes korvausta tiloista.
Lokakuun 10 päivänä 1919 valmistui Viron kuuluisa »maaseadus» (maalaki). Se määrää 1 §:ssään luovutettavaksi kaikki ritaritilat sekä aatelisten yhdyskuntien tilat, ei kuitenkaan hyväntekeväisyys- y. m. seuroille kuuluvia tiloja.
Talonpoikaismaata ei siis määrätty luovutettavaksi. Vaatimus kaiken yksityisen maan kansallistuttamisesta esitettiin kyllä, nimittäin riippumattomien sosialistien tahotta, mutta hylättiin tietysti; se olikin ristiriidassa maareformin koko hengen kanssa. Sillä tämä henki — kuten tästäkin jo käy ilmi — on porvarillinen; koko uudistuksen tarkoituksena on luoda maaseudulla virolainen keskiluokka, joka on oleva vastaisuudessa niin hyvin Viron kansan kuin myös porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän tukena ja turvana. Näemme siis tässäkin keskinäisessä taistelussa ne kolme prinsiippiä, jotka ylipäänsä törmäävät yhteen aikamme suurissa taisteluissa: feodaalisen, joka on jo näytellyt osansa loppuun, porvarillisen, joka asettuu sen tilalle, ja sosialistisen, joka kyllä tunkeutuu eteenpäin, voimatta kuitenkaan vielä kukistaa edellistä. Virossakin on toistaiseksi porvarillinen prinsiippi päässyt voitolle.
Maalain kolmannessa luvussa kohtaamme toisen niistä suurista riitakysymyksistä, jotka maareformin yhteydessä astuvat esille. Onko paroneille korvattava heiltä pakkoluovutettujen tilojen arvo? Yleinen mielipide vastaa tähän kielteisesti. Myönnetään kyllä säälittäviksi semmoiset tapaukset, jolloin joku aatelisherra äskettäin on ostanut tilan mutta nyt on pakotettu luopumaan siitä ilman korvausta. Mutta — selitti allekirjoittaneelle eräs vanha talonpoika — jos joku on ostanut varastettua omaisuutta, täytyy hänen ilman korvausta luovuttaa se oikealle omistajalleen takaisin. Maa on aikoinaan varastettu kansalta, joka nyt vaatii sitä takaisin.
Valtiollisten puolueiden kanta ei ole yhtä jyrkkä. Mitä kauempana oikealla joku puolue seisoo, sitä enemmän taipuvainen se on myöntämään jonkinlaista korvausta. Ja sosialidemokraatitkin myöntävät yhden syyn puhuvan korvauksen puolesta: Viron nuoren tasavallan vaikea asema tekee välttämättömäksi pyrkiä siihen, ettei se joutuisi kovin pahaan huutoon ulkomailla.
Maalaki määrää maksettavaksi elävästä irtaimistosta korvausta 1914 vuoden markkinahintojen mukaan sekä kuolleesta irtaimistosta ostohinnan mukaan tarpeellisia poistoja huomioon ottamalla. Itse maatiloista maksettavasta korvauksesta ei laki säädä mitään, vaan jättää sen kysymyksen myöhemmän lainsäädännön varaan. Mikäli olen johtavista piireistä onnistunut saamaan tietää, suunnitellaan tässä suhteessa korvausta annettavaksi siten, että ensin maksetaan kiinnitysvelat ja sen lisäksi suoritetaan korvausta erään arvioinnin mukaan, jonka paronit itse (epäviisaasti kyllä!) tekivät noin 15 vuotta takaperin. Tämä arviointi tehtiin ruplissa ja korvauskin tulisi tapahtumaan ruplissa, vieläpä duumanruplissa, joten se olisi suureksi osaksi vain näennäinen. Mutta täytynee kuitenkin myöntää, että virolaiset ovat sangen lempeästi pidelleet herroja paroneja. Saahan edelleen suuri osa paroneja pitää tilojansa vuokralla, osaksi kuolemaansa saakka, jos hoitavat niitä hyvin.
Köyhän kansan keskuudessa valitetaan, että paronien eduista on liiankin hyvin pidetty huolta. Kun paronit ovat — niinkuin sangen laajalti väitetään tapahtuneen — myyneet salassa sitä irtaimistoa, joka heidän olisi pitänyt määrätystä hinnasta myyda valtiolle, sanotaan valtion virkamiesten usein katsoneen sormiensa läpi tämmöisiä väärinkäytöksiä.
| * |
Jos kysymme, millä tavalla pakkoluovutettu maa on käytettävä, onko pyrittävä suur- vai pienviljelykseen, niin ei maalaki anna tähän vastausta. Mutta on muistettava, että maareformi on porvariston toimeenpanema ja että porvaristo kaikissa maissa pyrkii synnyttämään ja kartuttamaan pienviljelijäluokkaa, koska se on — niin ainakin vakuutetaan — porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän luotettavin tuki ja turva. Kuitenkin koituisi suurtilojen pirstomisesta teknillisessä ja taloudellisessa suhteessa ilmeisesti siksi suurta vahinkoa, että Virossa on aiottu ainakin suureksi osaksi säilyttää kantatilojen kotiviljelykset jakamattomina antamalla niitä perustettavien maatalouskoulujen ynnä muiden julkisten, laitosten käytettäviksi taikka sitten vuokraamalla niitä yksityisille henkilöille. Metsät, joita niin paronit kuin paperitehtaatkin ovat kovasti haaskanneet, otetaan valtion haltuun; ainoastaan viittäkymmentä tiinua (1 desjatina = 1.1 hehtaaria) pienemmät metsiköt luovutetaan uusille viljelijöille omistusoikeudella. Ja kaikki maan povessa — siis myös talonpoikaismaalla — olevat luonnonrikkaudet julistetaan valtion omaisuudeksi; tällä tarkoitetaan ennen kaikkea »palavaa kiveä», johon virolaiset kiinnittävät sangen suuria toiveita.
Mutta palatkaamme kysymykseen: miten on viljelysmaa käytettävä? Sosialidemokraatit tunnustavat periaatteessa suurviljelyksen siksi korkeammaksi tuotantomuodoksi, joka yksin tekee teknillisen edistyksen suuremmassa määrin mahdolliseksi ja samalla on oleva sosialistisen tuotantojärjestelmän pohjana. Mutta he eivät usko Viron kansalla olevan tähän tarvittavia tietopuolisia edellytyksiä. »Virossa — sanoo M. Martna kirjassaan »Estland, die Esten und die estnische Frage» — ei voi vielä olla kysymystä sosialististen tulevaisuustoiveiden toteuttamisesta, vaan ainoastaan toimenpiteistä, jotka riittävät poistamaan feodalismin jätteet sekä raivaamaan tietä luonnolliselle kehitykselle.» Aatelisvallan ehdoton ja lopullinen murtaminen on siis tärkein tehtävä. Että nyt muodostettavasta pienviljelijäluokastakin voi syntyä sangen taantumuksellinen yhteiskuntakerros, siitä Viron sosialidemokraatit ovat kyllä selvillä, ja näiden yksityisten maanomistajain vastapainoksi onkin heidän taholtaan suositeltu n. s. artelleja eli maanviljelysosuuskuntia. Mutta näihinkään eivät sosialidemokraatit kiinnitä käytännössä sanottavasti huomiota.
Riippumattomien sosialistien mielestä on sitä vastoin juuri maanviljelysosuuskuntiin perustettava Viron vastainen maatalous. A. Lepsin mielenkiintoisessa kirjassa »Suurmaaomanduselt ühismaapidamisele» hahmoitellaan nämä osuuskunnat seuraavanlaisiksi. Jokaiseen niistä kuuluisi noin 50 työläistä, ja osuuskunta saisi käytettäväkseen maata vähintään tarvenormin mukaan — se on niin paljon kuin jäsenet tarvitsevat tullakseen toimeen — sekä korkeintaan (ja mieluummin) työnormin mukaan eli niin paljon kuin jäsenet voivat viljellä. Työtä johtaisi erikoistuntija, joka olisi vastuunalainen maan hallitukselle; jäsenille olisi säädetty työvelvollisuus, jolloin osuuskunnan säännöissä määrättäisiin jokaisen suoritettavaksi säädelty työmäärä. Urakkatyötä käytettäisiin mahdollisuuden mukaan, kuten kynnössä ja elonkorjuussa. Työn tulokset käytettäisiin siten, että kun niistä ensin olisi eroitettu jokaiselle jäsenelle välttämätön, kaikille samanlainen ylläpito-osuus sekä osuuskunnan toiminnan ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi tarvittavat erät, osuuskunnan kouluun, lastentarhaan, sairaalaan, kirjastoon y. m. s. sekä jäsenten sairas- y. m. vakuutukseen menevät määrärahat, jäljellä oleva puhdas ylijäämä jaettaisiin jäsenille heidän suorittamansa työn mukaan.
Tämmöistä suunnitelmaa ovat sekä riippumattomat sosialistit että niiden johdolla toimiva maatyövaen liitto vaatineet toteutettavaksi — kuitenkin tunnustaen, ettei sitä voida kokonaisuudessaan toteuttaa porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän vallitessa. Sillä sosialistisia keitaita on vaikea luoda ja ylläpitää keskellä porvarillista yhteiskuntaa. Porvarillisten viranomaisten sanotaan suhtautuneen puolueellisesti niihin harvoihin maanviljelysosuuskuntiin, jotka on saatu perustetuiksi, eivätkä ne olekaan onnistuneet.
Se seikka, että Viron maareformi on luonteeltaan porvarillinen, ei tietenkään riistä siltä historiallista oikeutusta. Mutta kun Tarton ympäristöllä katselin noita suurtiloihin kuuluneita laajoja vainioita, joilla nykyajan traktori tekisi erinomaista työtä, mutta joilla nyt huomasin sinne tänne pystytetyn kiviä rajapyykeiksi tulevien pienviljelijäin maatilkkujen väliin, tunsin itseni vakuutetuksi siitä, ettei tämä reformi ainakaan yleisesti merkitse teknillistä ja taloudellista edistystä.
Reformin porvarillista luonnetta todistavat useat seikat ennen mainittujen lisäksi, kuten sen toimeenpanoa varten luotu laaja virkamieskoneisto, joka ei toimi varsin tyydyttävästi, muodostettavien tilojen suuruus (10–50 ha), joka ei tee keinottelua mahdottomaksi, sekä vihdoin näiden tilojen haltijain valitseminen. Reformi nimittäin sallii erittäin paljon etuoikeutettuja: tällaisia eivät ole ainoastaan entiset vuokramiehet, vaan myös sodassa kunnostautuneet soturit, joita on suuret määrät. Ja yleensä on pidettävä silmällä, että tulevilla viljelijöillä on taipumusta maanviljelykseen ja tällä alalla kokemusta, niin että he kykenevät hoitamaan tilojaan. Tämmöinen määräys antaa tilaa mielivallalle, ja väitetään sitä paljon harjoitetunkin. Kun parhaassa tapauksessa — se on silloin, kun aatelissaan kuulunutta irtaimistoa saa ostaa alennetuilla hinnoilla — pientilan varustaminen työvälineillä ynnä muut ensimmäisen vuoden kulut nousevat 30,000 Eestin markkaan, muussa tapauksessa 100,000 markkaan, on selvää, ettei aivan köyhä voi maanviljelijäksi ryhtyä. On ymmärrettävää, että pientilat annetaan semmoisille, joilla jo ennestään on jossakin määrin pääomaa, varsinkin koska nämä jo ovat yhteiskunta-asemaansa ja elämänkatsomukseensa nähden lähempänä sitä maaseudun keskiluokkaa, jonka lisäämistä maareformi tarkoittaa. Torpparit menestyvät hyvin saatuaan maareformin avulla hallinto-oikeutensa hallitsemiinsa maihin turvatuksi. Työläiset sitä vastoin monissa paikoin valittavat, että maareformi riistää heiltä sen toimeentulon, mikä heillä ennen on ollut suurtilojen palkkatyöläisinä, eivätkä he varojen puutteessa voi myöskään toivoa pääsevänsä osallisiksi reformin kautta muodostetuista pientiloista. Viron 500,000 henkeen nousevasta irtaimesta väestöstä jäänee maareformin toteuduttua vielä puolet jäljelle.
Ovatko muodostettavat pientilat annettavat vuokralle vai omistusoikeudella? Siitä on paljon kiistelty eikä kysymys ole vielä ratkaistu. Laki tosin määrää tilat annettavaksi vuokralle ensin kuuden vuoden koeajaksi ja edellyttää, että tämän ajan päätyttyä vuokraoikeus muuttuisi perinnölliseksi. Mutta porvaristo kaikkialla maailmassa pitää kiinni omistusoikeudesta ja todennäköisesti on tämä periaate Virossakin voittava. Viron maatalousministeri herra Kerem huomautti minulle tässä suhteessa siitä, että Virossa nyt jo on 60,000 talonpoikaa ja maareformin kautta tulee niitä luotavaksi lisäksi 50,000. Jos nämä vaativat yksityistä omistusoikeutta tiloihinsa, vievät he vaaleissa tahtonsa läpi.
On vielä eräs seikka, joka vaikuttaa, etteivät kaikki sosialidemokraatitkaan tässä kysymyksessä pidä aivan ehdottomasti kiinni periaatteistaan. Voisi näet tapahtua, että Virossa vielä kerran voittaisi ulkoapäin tuleva taantumus, jonka takana olisivat balttilaiset paronit. Jos maa silloin kuuluisi valtiolle, voisi taantumuksellinen valtiovalta luovuttaa sen takaisin aatelistolle. Mutta jos maa kuuluu talonpojille omistusoikeudella, ei mikään mahti maailmassa, sanotaan, voisi riistää sitä heiltä.
| * |
Maareformi on ollut Viron sisäpolitiikan keskeisenä kysymyksenä ja sen ratkaisu on taas osaltaan vaikuttava puolueoloihin. Porvaristo on voimistuva, kun maareformin kautta saadaan maaseudun keskiluokka suuresti lisätyksi. Äärimmäinen vasemmisto on taasen vetävä puoleensa ne työläisainekset, jotka maareformissa ovat jääneet osattomiksi. Sosialidemokratia sitä vastoin, joka nyt jo on suurimmaksi osaksi menettänyt teollisuustyöväen kannatuksen, on maaseudulla menettävä kannattajia sekä porvarillisille että riippumattomille sosialisteille (tai kommunisteille).
Viron porvaristolle merkitsee maareformi sen lopullista valtaanpääsyä ja sen vallan lujittamista. Mitä köyhälistöpuolueisiin tulee, johtuu niiden välinen erimielisyys maareformin suhteen siitä suuresta riitakysymyksestä, joka meidän aikanamme kaikissa maissa erottaa työläiset kahteen leiriin. Siitä kysymyksestä nimittäin, onko työväen valtaanpääsy läheisen tulevaisuuden asia vai merkitsevätkö aikamme mullistukset pääasiassa feodaalis-autokraattisen järjestelmän perikatoa ja onko työväestö vieiä pakotettu rajoittamaan toimintansa luokkaetujensa puolustamiseen porvarillisen yhteiskunnan puitteissa.
Karl H. Wiik.
Saksan yhteiskunnallistuttamista valmistelemaan asetettu komitea on viime syyskuussa julkaissut ehdotuksensa kunnallistuttamislaiksi. Laki tulisi koskemaan koko Saksan valtakuntaa ja astuisi voimaan heti julkaisemisen jälkeen. Lakiehdotus sisältää pääasiallisesti seuraavaa:
Aluksi säädetään, että kunnat ovat oikeutetut tämän lain puitteissa ottamaan kunnan haltuun alueellaan toimivia yksityisiä, ammattimaisesti harjoitettavia liikeyrityksiä. Kunnallistuttamisen ulkopuolelle jäävät tuotantolaitokset, joiden tuotannosta enemmän kuin puolet, ja kauppaliikkeet, joiden tuotanto kokonaan joutuu kunnan ulkopuolelle.
Ilman ylempien viranomaisten suostumusta ovat kunnat oikeutetut ottamaan huostaansa joko osaksi tai kokonaan seuraavat liikelajit:
Henkilöliikennettä välittävät kulkuneuvot, paitsi ilmailuliikennettä kunnan omaa aluetta varten tarvittavat vesi-, kaasu- ja sähkölaitokset, hautaustoimistot, ilmoitus-(reklaami-) liikkeet, näytteillepanolaitokset, kylpylaitokset, ravinto- ja tarveaineiden sekä polttoaineiden valmistuksen, hankinnan, varastoimisen, jalostuksen ja myynnin.
Valtioiden hallitukset ja valtakunnan hallitus voivat myöntää kunnille oikeuden muidenkin talousalojen kunnallistuttamiseen.
Sitä vastoin ei voida kunnallistuttaa painokirjoitusten valmistusta ja kauppaa eikä näytännöllisten ja musikaalisten esitysten harjoittamista eikä myöskään taiteellisten tai taloudellisten näyttelyjen järjestämistä.
Kunnallistuttamista koskevat päätökset kunnanvaltuustoissa tehdään yksinkertaisella äänten enemmistöllä, multa kuitenkin kahdessa kokouksessa, joiden väliaika on vähintään neljä viikkoa.
Samat oikeudet kuin kunnilla on myöskin kuntien yhtymillä, kuntain liitoilla ja näiden yhtymillä sekä kuntain ja kuntain liittojen muodostamilla yhtymillä. Jos kunnallistuttamisen yksityiskohdista syntyy erimielisyyttä, saa valtion hallitus ratkaista erimielisyyden.
Kunnallistuttaminen tapahtuu kohtuullista korvausta vastaan, ellei jonkun valtion laeissa säädetä luovutusta ilman korvausta. Korvausta määrättäessä on laitoksen tuottavuus otettava perusteeksi. Arvioitaessa on otettava huomioon koko kyseessä olevan taloushaaran tuotantokyky. Kunnallistuttamisesta aiheutuneita arvonvaihdoksia ei arvioitaessa saa ottaa huomioon.
Kunnan korvausvelvollisuus ulottuu myöskin kunnallistettavien liikkeiden ja laitosten henkilökuntaan ja työläisiin. Tällaisissa laitoksissa ja liikkeissä vähintään vuoden ennen kunnallistuttamista työskennelleille henkilöille on taattava vuodeksi sama palkka kuin heillä on laitoksessa ollut, ellei kunta voi hankkia heille joko samassa tai jossakin muussa samantapaisessa laitoksessa tointa.
Vielä on lakiehdotuksessa yksityiskohtaisia määräyksiä luovutus- ja korvausmenettelystä, samoinkuin valtuustojen kunnallistuttamista koskevista päätöksistä valittamisestaktn. Viime mainittuihin nähden on huomattava, että ylemmät viranomaiset voivat kumota kunnallistuttamista koskevan päätöksen ainoastaan, jos se on tehty laittomassa järjestyksessä, jos se on ristiriidassa lain kanssa tai jos siinä on oleellisia muodollisia puutteellisuuksia.
Tämä lakiehdotus on jo jätetty eduskunnalle, jossa se parhaillaan on käsittelyn alaisena.
Kysymyksessä oleva lakiehdotus jättää säännöstelemättä maan, rakennustoiminnan, asuinhuoneiden, apteekkien, sairashuoneiden ja työnvälitystoiminnan kunnallistuttamisen. Niistä on tekeillä eri ehdotus joka piakkoin sekin valmistunee.
Erikoista huomiota tässä lakiehdotuksessa herättää se, että kunnallistuttamismahdollisuuden ulkopuolelle jäävät verrattain harvat ja vähämerkitykselliset liikealat. Korvauskysymyksessä on myöskin luovuttu täyden korvauksen periaatteesta, josta ei tietääksemme missään porvarillisessa valtiossa vielä ole luovuttu. Työläisten työvoiman oikeus korvaukseen on kai myöskin ensi kertaa rinnastettu kapitalistisen omistuksen korvausoikeuden kanssa. Kuntain itsehallintoperiaate on myöskin jokseenkin täydellisesti tunnustettu. Kun ehdotuksessa lisäksi säädetään, että kunnallistuttamista koskeva päätös ilman muuta astuu voimaan, ellei ylempi viranomainen ole sitä käsitellyt määräajan kuluessa, niin ovat kaikki viranomaisten jarrutusmahdollisuudet estetty.
Milloinkahan meillä Suomessa päästään tällä tiellä edes alkuunkaaan.
R. I.
Puoluekokouksella oli kolmenlainen tehtävä: ensiksi sen tuli vetää teoreettiset ja käytännölliset johtopäätökset kaksivuotisesta kokoomuspolitiikasta ja luoda vastaiselle puoluepolitiikalle teoreettiset ja käytännölliset perusteet; toiseksi tuli sen turvata puolueen yhtenäisyys, joka Itävallassa merkitsee samaa kuin työväenliikkeen yhtenäisyys, kommunistien hajoittamispyrkimyksiä vastaan; ja kolmanneksi oli sen määriteltävä puolueen suhtautuminen Internationale-kysymykseen. Näiden tehtävien ratkaisulle omistettiin kolmipäiväinen neuvottelu, jonka tieteellinen taso ja harvinainen innostus antoivat kokoukselle erikoisen loiston. Viimeisen kahden vuoden ankarat taistelut ja synkkä hätä ovat tehneet puolueen sisäisesti terveeksi. Tästä aiheutui kokouksessa vallinnut raikas nuoruusvoima, joka ilmeni lujana luottamuksena ja piti koko ajan 500-henkisen kokouksen lumoissaan.
Kun habsburgilainen monarkia lokakuun lopulla 1918 luhistui ja Itävallan saksalaiset alueet muodostuivat erityiseksi valtioksi, oli selvää, että yhtä vähän kuin porvaristo kykeni yksinvaltiuttaan ylläpitämään, yhtä mahdotonta olisi köyhälistön ollut ajan pitkään säilyttää yksin valtaa käsissään. Kokoomushallitus oli välttämätön, se oli vallankumouksen historiallisen kehitysasteen ja vallitsevien voimasuhteiden pakollinen tulos. Vallankumouksen kokoomuspolitiikka erosi täydelleen reformistisesta ministerisosialismista, joka oli saanut alkunsa Ranskassa, ja jonka Jaurès oli teoreettisesti määritellyt. Reformistinen ministerisosialismi perustuu, kuten Otto Bauer ajatusrikkaassa alustuksessaan osoitti, epätoivoon vallankumouksen mahdollisuuksista. Sitä elähyttää toivo, että työväenluokan onnistuisi päästä valtaan rauhallisten uudistusten tietä. Sota, joka alkoi yhteiskunnallisen vallankumouksen ajanjakson, teki lopun tästä harhaluulosta. Vallankumous loi kaikissa maissa, joihin se levisi, tilanteita, joissa köyhälistön ja porvariston kokoomushallitusta ei voitu välttää. Sellainen tilanne muodostui ensin Venäjällä toukokuussa 1917, sitten Saksassa ja Itävallassa, Unkarissa, Tshekko-Slovakkiassa ja Etelä-Slaaviassa. Niin välttämätön kuin kokoomuspolitiikka olikin, muodostui se kuitenkin vaaralliseksi sosialistipuolueille. »Sillä sama vallankumouksen kehitys — lausuu Bauer — joka oli pakottanut näiden maiden sosialistipuolueet astumaan kokoomushallitukseen, merkitsi toiselta puolen luokkavastakohtien päivä päivältä kehittyvää kärjistymistä. Sosialidemokratia, joka porvariston kanssa ottaa osaa hallitukseen, on joukkojen silmissä vastuunalainen hallituksesta, vaikka porvariston osanotto siihen rajoittaakin sen toimintavapautta. Köyhälistön on toimittava yhdessä porvariston kanssa aikana, jolloin vastakkaisuudet työväenluokan ja porvariston välillä yhä kärjistyvät. Täten syntyy vaara, että sosialidemokratia vieraantuu joukoista, että joukot eivät enää ymmärrä puoluettaan, vaan luopuvat siitä.» Venäjän menshevikit ja sosialivallankumoukselliset ja Saksan enemmistösosialistit saivat maksaa tämän kokeilun menettämällä suuren osan kannattajajoukkoaan, se saattoi Unkarin sosialidemokraatit kommunistien vaikutuksen alaisiksi ja aiheutti Tshekko-Slovakkiassa ja Etelä-Slaaviassa sosialistien hajaantumisen. Siitä, että tämä kokeilu päättyi niin menestyksellisesti Itävallan sosialidemokratialle, että se on säilyttänyt valtansa sekä yhteiskunnassa että valtiossa ja on voinut pysyttää puolueensa yhtenäisyyden ja voiman heikentymättÖmänä, se saa kiittää sitä menettelyä, ettei puolue jäänyt kokoomushallitukseen hetkeksikään kauemmin kuin historiallisesti katsoen oli välttämätöntä ja perusteltua. Kokoomushallituksessa ollessaan sosialidemokratia piti ensimmäisenä tehtävänään tasavallan lujittamista köyhälistön vapautumiselle suotuisimpana edellytyksenä ja se erosi hallituksesta vasta sitten, kun tämä työ oli suoritettu, kun monarkistinen upseeristo suureksi osaksi oli hajoitettu ja proletaarinen maanpuolustus perustettu. Se jäi kokoomukseen niin kauaksi kuin sen työ oli hedelmällistä köyhälistölle. Ensimmäisenä vuonna se oli sitä ja silloin se korjasi koko yhteiskuntapoliittisen satonsa. Se erosi hallituksesta, kun porvariston vastustus Euroopan taantumuksesta voimistuneena vaikeutti köyhälistölle menestyksellistä toimintaa. Näin ollen puolueen suhtautuminen hallituskysymykseen on selvä: sen ei ole otettava osaa hallituksen muodostamiseen vaan taisteltava porvarillis-kapitalistisen hallituksen vastustuspuolueena porvarillisessa tasavallassa sosialistisen tasavallan puolesta. Vain sellaisessa tilanteessa, jolloin työväenluokalla ei ole valitsemisen vapautta, jolloin kokoomushallitus on välttämättömyys, johon on alistuttava, jos ei tahdota työväenluokalle tuottaa suurta vauriota, silloin — ja ainoastaan silloin — voi puolue uudestaan ottaa osaa kokoomuksen muodostamiseen. Mutta tämä kysymys ei nykyään ole päiväjärjestyksessä ja päätös asettua vastustuspuolueeksi, samoin kuin puolueen nykyinen taktiikkakin, saavutti kokouksen yksimielisen kannatuksen.
Kun menettelytapa oli hyväksytty ja määritelty, ryhdyttiin päättävästi torjumaan puolueen yhtenäisyyttä uhkaavia vaaroja. Wienin työväen piirineuvoston keskuudessa oli muodostunut ryhmä radikaali-sosialidemokraatteja, jotka olivat liittyneet yhteen, alkaneet julkaista omaa sanomalehteä ja luoneet koko maata käsittävän oman järjestönsä. Tämän työväenliittouman johtohenkilöiden väliset erimielisyydet aiheuttivat toisen työväenyhtymän muodostumisen. Molemmat järjestöt olivat ankarassa riidassa keskenään, mutta sosialidemokraattista puoluetta vastaan kiihkeästi taistellessaan ne esiintyivät yksimielisinä. Ne olivat yhä enemmän alkaneet omaksua kommunistisia aatteita ja selittivät tahtovansa toimia kommunistisena keskuksena kolmannen Internationalen ja köyhälistön yhdistämisen puolesta kommunistipuolueen periaatteiden pohjalla. Nämä molemmat järjestöt, joiden johtajina esiintyivät »Arbeiter-Zeitungin» toimittajat Rothe ja Frey, muodostivat puolueessa objektiivisesti katsottuna sellaisen kerhon, joita kommunistit nimittävät »kommunistisiksi soluiksi». Niistä uhkasi siis koitua puolueelle todellista haittaa. Kuultuaan molempien ryhmien johtajien selitykset puoluekokous julisti, että näiden molempien »työyhtymien» toiminta ei ollut soveliasta puolueen jäsenille ja kehoitti ryhmän jäseniä palaamaan takaisin puolueeseen. Tämä kehoitus tuskin on ollut tekemättä vaikutustaan työläisiin, mikäli niitä näihin ryhmiin kuuluu — itse asiassa on kysymys vain hyvin pienistä joukoista. Ryhmien sivistyneet johtajat, ennen kaikkea Frey tulevat todennäköisesti eroamaan puolueesta. Puolue voimistuu sisäisesti menettäessään jäseniä, jotka eivät enää ole uskollisia sen aatteille ja hengelle. Tämä puoluepäivien välikohtaus, joka päättyi puolueen loukkaamattoman yhtenäisyyden tunnustamiseen, ei alentanut neuvottelujen harvinaisen korkeaa henkistä ja siveellistä tasoa. Puoluekokous ryhtyi sen jälkeen neuvottelemaan työväenneuvostoista ja Internationale-kysymyksestä.
Työläisneuvostolaitos on lyhyenä olemassaoloaikanaan vähitellen tullut käsittämään varsinaisen tehtävänsä: toimia koko työväenluokan tuomioistuimena, eräänlaisena työväenparlamenttina, kaikkien sosialismin virtausten yhtymänä. Puoluekokous päätti lujittaa työläisneuvostolaitosta ja muodostaa sen sosialidemokratian taisteluaseeksi. Puoluepäivät velvoittivat puolueen jäseniä äänestämään neuvostojen uusintavaaleissa sosialidemokraattisia ehdokkaita ja toimimaan siihen suuntaan, etteivät neuvostot muodostuisi pienten ryhmien leikkipaikaksi.
Puoluekokouksen suhtautuminen Internationale-kysymykseen todisti, että puolue suurissa kysymyksissä on täysin yksimielinen. Kaikki olivat poikkeuksetta sitä mieltä, että puolue ei enää voinut kuulua reformistiseen Internationaleen; puolue luopui muodollisestikin toisesta Internationalesta. Yhtä yksimielisesti hylkäsi se liittymisen kolmanteen Internationaleen, joka ei ole koko köyhälistön yhtymä, vaan ainoastaan kommunistisen puolueen kansainvälinen keskusjärjestö. Se hylkäsi suuttumuksella ja arvoaan alentavana vaatimuksen, että sen pitäisi alistua joihinkin »ehtoihin». »Me voimme», huudahti Friedrich Adler myrskyisten suosionosoitusten kaikuessa, »astua Internationaleen vain samanarvoisina vertaistemme joukkoon solidaarisessa yhteistyössä neuvottelemaan, minkä päämäärien puolesta taistelemme». Adler ehdotti sentähden, että koeteltaisiin järjestää niiden sosialistipuolueiden yhteinen konferenssi, jotka eivät kuulu toiseen eivätkä kolmanteen Internationaleen, neuvottelemaan, miten Internationale saataisiin uudestaan rakennetuksi. Tämän konferenssin harkittavaksi asetettaisiin sitten Adlerin ajatus, että Internationale olisi muodostettava työläisneuvosto- eikä puoluetyypin mukaan. Adlerin esittämä päätöslauselma hyväksyttiin yksimielisesti, ei ainoakaan ääni noussut kannattamaan Moskovaa! Lausuttiin toivomus, että kansainvälinen konferenssi pidettäisiin Wienissä, joka työläisneuvostossaan on luonut esikuvan, jonka mukaan ehkä Internationale vastaisuudessa on uudelleen rakentuva.
Julius Braunthal.
Aikakauslehtemme edellisissä numeroissa julkaistujen Kommunistisen Internationalen erinäisten päätöslauselmien lisäksi tutustutamme lukijamme vielä mainitun Internationalen toisen kongressin parlamentarismista hyväksymiin ponsilauselmiin. Nämä ponnet, joihin sisältyvän menettelytavan pohjana ja perustana on ilmeisesti sokea usko hämärän bolshevistisen maailmanvallankumouksen äkilliseen puhkeamiseen, kieltävät itse asiassa kaiken positiivisen lainsäädäntötyön työväenluokan nykyisen kurjan tilan parantamiseksi. Toimitus.
Sosialististen puolueitten suhtautuminen parlamentarismiin ilmeni alun pitäen jo I Internationalen aikana siinä, että ne pyrkivät käyttämään porvarillisia parlamentteja agitatsionitarkoituksiin. Osanottoa parlamentilliseen toimintaan katsottiin siltä näkökannalta, että se kehittää luokkatietoisuutta, s. o. herättää köyhälistön luokkavihaa hallitsevaa luokkaa kohtaan. Tämä suhde ei muuttunut teorian vaan poliittisen kehityksen vaikutuksesta. Tuotantovoimien lisääntymisen ja kapitalistisen riiston alueitten laajenemisen kautta saavuttivat kapitalismi ja parlamentilliset valtiot lujan ja pysyvän aseman.
Tästä johtui sosialististen puolueitten parlamentillisten menettelytapojen soveltaminen porvarillisen parlamentin »elimelliseen» lainlaadintatyöhön, yhä suuremman huomion kiinnittäminen reformitaisteluihin kapitalistisen yhteiskunnan puitteissa, sosialidemokratian n. s. minimiohjelman valtakausi ja maksimiohjelman muuttuminen väittelyjen aiheeksi hyvin kaukaisesta »lopullisesta päämäärästä». Tällä pohjalla kehittyivät sellaiset ilmiöt kuin parlamentillinen kiipeily, rappeutuneisuus ja työväenluokan alkeellisimpien etujen julkinen tai salainen pettäminen.
III Internationalen suhdetta parlamentarismiin ei määrää uusi opinkappale vaan itse parlamentarismin muuttunut tehtävä. Kuluneella historian ajanjaksolla parlamentti on kehittyvän kapitalismin välineenä suorittanut jossakin määrin historiallista kehitystyötä. Nykyisissä häikäilemättömän imperialismin olosuhteissa sen sijaan parlamentti on muuttunut valheen, petoksen, väkivallan ja veltostuttavan lörpöttelyn välikappaleeksi. Imperialismin hävitysten, ryöstöjen, väkivaltaisuuksien, rosvousten ja tuhotöiden rinnalla ei järjestelmää, kestävyyttä ja johdonmukaisuutta vailla olevilla parlamentillisilla uudistuksilla ole työtätekeville joukoille mitään käytännöllistä merkitystä.
Kuten koko porvarillinen yhteiskunta kadottaa myöskin parlamentarismi tasapainotilansa. Siirtyminen orgaanisesta (elimellisesti kehittyvästä) ajanjaksosta kriitilliseen aikaan luo pohjan köyhälistön uudelle menettelytavalle parlamentillisen toiminnan alalla. Siten esim. Venäjän työväenpuolue (bolshevikit) on jo kuluneena aikakautena määritellyt vallankumouksellisen parlamentarismin olemuksen, sentähden että Venäjä jo v. 1905 kadotti poliittisen ja yhteiskunnallisen tasapainonsa ja joutui myrskyjen ja mullistusten aikakauteen.
Sikäli kuin muutamat kommunismiin kallistuvat sosialistit viittaavat siihen, että vallankumouksen hetki heidän maissaan ei ole vielä tullut, ja kieltäytyvät rikkomasta välejään parlamentillisen opportunismin kanssa, he lähtevät itse asiassa tietoisesti tai puoleksi tietoisesti siitä arvioinnista, että lähitulevana ajanjaksona imperialistinen yhteiskunta on oleva verrattain luja, ja arvelevat että tämän vuoksi yhteistyö Turatin ja Longuet'in kanssa taistelussa uudistusten puolesta voi tuottaa käytännöllisiä tuloksia.
Mutta kommunismin täytyy teoreettisesti arvioida nykyajan luonne (kapitalismin huippukohta, imperialismin itsensä kieltäminen ja itsensä tuhoaminen, kansalaissodan lakkaamaton kehittyminen j.n.e.) Poliittisten suhteiden ja ryhmitysten muodot voivat olla erilaisia eri maissa. Mutta asian ydin on kaikkialla yksi ja sama: meidän on heti ryhdyttävä poliittisesti ja teknillisesti valmistelemaan köyhälistön nousua kapitalismin kukistamiseksi ja uuden köyhälistövallan perustamiseksi.
Nykyään ei missään tapauksessa parlamentti saa olla kommunisteille uudistustaistelujen kenttänä työväenluokan tilan parantamiseksi kuten oli asian laita päättyneen aikakauden eräinä hetkinä.
Poliittisen elämän painopiste on nyt kokonaan lopullisesti siirtynyt parlamentin seinien ulkopuolelle. Toiselta puolen porvaristo on pakotettu ei ainoastaan suhtautumisensa takia työväkeen, vaan myös porvarillisten luokkien piirissä vallitsevien monimutkaisten keskinäisten suhteitten vuoksi ajamaan läpi tavalla tai toisella osan toimenpiteistään parlamentissa, jossa eri ryhmät käyvät kauppaa vallasta, näyttelevät vahvoja puoliaan ja paljastavat heikot puolensa, kompromettoivat itsensä j.n.e.
Sentähden työväenluokan välitön historiallinen tehtävä on riistää nämä laitokset valtaluokkien käsistä, hajoittaa ja hävittää ne sekä luoda niiden tilalle proletaarisen vallan uudet elimet. Samalla on kumminkin työväenluokan vallankumoukselliselle esikunnalle sangen tärkeätä, että sillä on omat tiedustelijansa porvariston parlamentillisissä laitoksissa tämän hävitystyön helpottamiseksi. Tästä käy kyllin selväksi se olennainen ero, mikä on vallankumouksellisessa tarkoituksessa parlamenttiin osaaottavan kommunistin menettelytavan ja sosialistisen parlamentaarikon menettelytapojen välillä. Viime mainittu lähtee siitä olettamuksesta, että nykyinen järjestelmä on verrattain luja ja että se vielä kestää määräämättömän ajan. Hänen tehtävänään on saavuttaa uudistuksia kaikin keinoin ja hänelle on tärkeätä, että joukot tunnustaisivat jokaisen saavutuksen sosialistisen parlamentarismin ansioksi (Turati, Longuet ja Kumppanit).
Vanhan soveltamisparlamentarismin sijalle astuu uusi parlamentarismi, joka on eräs keino hävittää kokonaan parlamentarismi. Vanhan parlamentillisen taktiikan vastenmieliset perintötavat työntävät kumminkin muutamat vallankumoukselliset ainekset periaatteellisten parlamentarismin vastustajien leiriin (I.W.W., vallankumoukselliset syndikalistit, K.A.P.D.). Ottaen tämän huomioon Kommunistisen Internationalen toinen kongressi hyväksyy seuraavat päätöslauselmat.
1. Parlamentarismi valtiojärjestelmänä on tullut porvariston vallan »demokraattiseksi» muodoksi. Määrätyllä kehitysasteella porvaristo tarvitsee kuviteltua kansanedustusta, joka ulkonaisesti esiintyy luokkien ulkopuolella olevaa »kansantahtoa» ilmaisevana järjestönä, mutta itse asiassa on sorron ja orjuutuksen välikappale hallitsevan pääoman käsissä.
2. Parlamentarismi on eräs valtiojärjestelmän määrätty muoto. Sentähden se ei voi mitenkään olla kommunistisen yhteiskunnan muotona, koska tämä yhteiskunta ei tunne luokkia, luokkataistelua eikä minkäänlaista valtiomahtia.
3. Parlamentarismi ei voi olla myöskään proletaarisen valtiohallinnon muotona siirryttäessä porvariston diktatuurista köyhälistön diktatuuriin. Kärjistyneen luokkataistelun ajankohtana, jolloin tämä taistelu muuttuu kansalaissodaksi, köyhälistön on ehdottomasti rakennettava valtiollinen järjestelmänsä taistelujärjestöksi, johon ei päästetä aikaisemmin hallinneiden luokkien edustajia. Kaikkinainen kansantahdon kuvittelu on köyhälistölle tällä asteella suorastaan vahingollinen. Köyhälistö ei tarvitse parlamentillista vallanjakoa, mikä on sille vahingollinen. Köyhälistön diktatuurin muoto on neuvostotasavalta.
4. Porvarillista parlamenttia, joka muodostaa yhden porvarillisen valtiokoneiston tärkeimpiä laitoksia, ei köyhälistö voi valloittaa haltuunsa, samoin kuin se ei voi valloittaa ylipäänsä porvarillista valtiotakaan. Köyhälistön tehtävänä on räjähdyttää hajalle porvariston valtiokoneisto, murskata se ja sen mukana — parlamentilliset laitokset, olivatpa ne sitten tasavaltaisia tai perustuslaillis-yksinvaltaisia.
5. Sama koskee porvariston kunnallisia laitoksia. On teoreettisesti väärin asettaa ne porvarillisten valtioelinten vastakohdaksi. Itse asiassa ne ovat samanlaisia porvarillisen valtiokoneiston osia, mitkä vallankumouksellisen köyhälistön on hävitettävä ja korvattava paikallisilla tyÖväenedustajien neuvostoilla.
6. Siis kommunismi hylkää parlamentarismin tulevan yhteiskunnan muotona; se hylkää sen köyhälistön luokkadiktatuurin muotona; se hylkää mahdollisuuden, että parlamentit voitaisiin pitemmän ajan kuluessa valloittaa; se asettaa päämääräkseen parlamentarismin hävittämisen. Sentähden voi olla puhetta ainoastaan porvarillisten valtiolaitosten hyväksikäyttämisestä niiden hävittämistarkoituksessa. Tässä ja ainoastaan tässä mielessä voidaan asettaa kysymys.
7. Jokainen luokkataistelu on poliittista taistelua, sillä se on viime kädessä taistelua vallasta. Jokainen yli maan ulottuva lakko alkaa uhata porvarivaltiota ja saa siten poliittisen luonteen. Yritys kukistaa porvaristo ja hävittää sen valtio merkitsee poliittisen taistelun suorittamista. Luoda oma proletaarinen luokkakoneisto hallintoa ja vastustavan porvariston kukistamista varten — olkoon tämä koneisto mitä laatua tahansa — merkitsee poliittisen vallan valtausta.
8. Näin ollen kysymys poliittisesta taistelusta ei ollenkaan ole sama kuin kysymys suhtautumisesta parlamentarismiin. Edellisessä on yleensä kysymys proletariaatin luokkataistelusta, sikäli kuin se pienistä ja satunnaisista kahakoista laajenee yleiseksi taisteluksi, jonka tarkoituksena on koko kapitalistisen järjestelmän kumoaminen.
9. Köyhälistön tärkein taistelutapa porvaristoa, s. o. sen valtiollista valtaa vastaan, on ennen kaikkea joukkotoiminta. Joukkoesiintymisiä järjestävät ja johtavat köyhälistön vallankumoukselliset joukkojärjestöt (ammattiliitot, puolueet, neuvostot) yhtenäisen, kurinalaisen ja keskitetyn kommunistipuolueen yhteisen johdon alaisena. Kansalaissota on sotaa. Tässä sodassa täytyy köyhälistöllä olla oma kunnollinen poliittinen upseerikuntansa, oma kunnollinen poliittinen pääesikuntansa, joka johtaa kaikkia tehtäviä kaikilla taistelun aloilla.
10. Joukkotaistelu muodostaa kokonaisen järjestelmän kiihtyviä esiintymisiä, joiden muoto yhä kärjistyy ja jotka loogillisesti vievät kapinaan kapitalistista valtiota vastaan. Tässä joukkotaistelussa, joka kehittyy kansalaissodaksi, täytyy johtavan köyhälistöpuolueen yleisen säännön mukaan varustaa kaikki lailliset asemat, tehdä ne tukikohdikseen vallankumouksellisessa toiminnassaan ja alistaa ne palvelemaan päähyökkäyksen, joukkotaistelun, suunnitelmaa.
11. Yksi tällainen tukikohta on porvarillisen parlamentin puhujalava. Osanottoa parlamentilliseen taisteluun ei suinkaan voida vastustaa sillä syyllä, että parlamentti on porvarillinen valtiollinen laitos. Kommunistinen puolue ei mene tähän laitokseen suorittaakseen siellä elimellistä työtä, vaan parlamentista käsin auttaakseen joukkoja esiintymisellään murskaamaan porvariston valtiokoneiston ja itse parlamentinkin (esim. Liebknechtin toiminta Saksassa, bolshevikkien tsaarin duumassa, demokraattisessa neuvottelukokouksessa, Kerenskijn »esiparlamentissa», perustavassa kokouksessa, kaupunkien valtuustoissa ja lopuksi Bulgarian kommunistien toiminta).
12. Tämä parlamenteissa tapahtuva toiminta on pääasiallisesti parlamentin puhujalavalta vallankumouksellisen agitatsionin harjoittamista, vastustajien paljastamista ja niiden joukkojen aatteellista yhteenliittämistä, jotka demokraattisten harhaluulojen vallassa, varsinkin takapajulla olevilla seuduilla, vielä hiovat katseensa parlamentin puhujalavaan. Mutta tämä parlamentillinen toiminta on kokonaan alistettava palvelemaan parlamentin ulkopuolella tapahtuvan joukkotaistelun päämääriä ja tehtäviä.
Osanotolla vaalitaisteluun ja parlamentin puhujalavalta harjoitetulla vallankumouksellisella propagandalla on erittäin tärkeä merkitys niiden työväen kerrosten poliittisessa valtaamisessa, jotka — kuten esim. maaseudun työtätekevät joukot — ovat tähän asti olleet syrjässä vallankumousliikkeestä ja poliittisesta elämästä.
13. Siinä tapauksessa, että kommunistit saavuttavat enemmistön kunnallisissa laitoksissa, heidän on: a) muodostettava vallankumouksellinen oppositsioni porvarillista keskushallitusta vastaan; b) tehtävä kaikki voitavansa etujen hankkimiseksi köyhimmälle väestölle (taloudellisia toimenpiteitä, perustamalla tai yrittämällä perustaa asestettu työväen miliisi j. n. e.); c) joka tilaisuudessa osoitettava ne esteet, jotka porvarillinen valtiovalta asettaa todellisille suurille muutoksille; d) tältä pohjalta harjoitettava mitä tarmokkainta vallankumouksellista propogandaa pelkäämättä selkkauksia valtiovallan kanssa; e) muutamissa tapauksissa perustettava paikallisia työväenneuvostoja kunnanhallitusten tilalle. — Kommunistien koko toiminnan kunnanhallituksissa tulee siis olla osana heidän yleisestä kapitalistisen järjestelmän hävitystyöstään.
14. Itse vaalitaistelua ei ole käytävä mahdollisimman suuren edustajamäärän saavuttamiseksi, vaan siinä mielessä, että siten saataisiin joukot kannattamaan proletaarisen vallankumouksen tunnussanoja. Kaikkien puoluejäsenten, eikä vain johtajien, on käytävä vaalitaistelua. On välttämättömästi hyväksikäytettävä ja oltava läheisessä yhteydessä kaikkiin silloin esiintyviin joukkotoiminnan ilmauksiin (kuten lakkoihin, mielenosotuksiin, tyytymättömyyteen sotilaitten ja matruusien keskuudessa j. n. e.). On välttämätöntä, että kaikki työväen joukkojärjestöt vedetään mukaan aktiiviseen toimintaan.
15. Kun otetaan huomioon nämä samoinkuin myöskin erityisissä ohjeissa mainitut ehdot, silloin parlamentillinen toiminta esiintyy suoranaisena vastakohtana sille likaiselle politikoimiselle, jota kaikkien maiden sosialidemokraattiset puolueet harjoittavat mennen parlamenttiin kannattaakseen tätä demokraattista laitosta tai parhaimmassa tapauksessa »valloittaakseen» sen. Kommunistinen puolue voi yksinomaan vallankumouksellisesti hyväkseen käyttää parlamentarismia siinä mielessä kuin sen ovat tehneet Karl Liebknecht ja bolshevikit.
16. Periaatteellinen »antiparlamentarismi» siinä merkityksessä, että osanotto vaaleihin ja vallankumoukselliseen parlamentilliseen toimintaan on ehdottomasti ja kategorisesti hyljättävä, ei kestä arvostelua, vaan on se naivi ja lapsellinen oppi, joka kyllä toisinaan perustuu luonnolliseen ja terveeseen vastenmielisyyteen politikoivia parlamentaarikkoja kohtaan, mutta joka ei samalla ymmärrä vallankumouksellisen parlamentarismin mahdollisuutta. Sitäpaitsi tähän oppiin liittyy usein kokonaan väärä käsitys puolueesta, jolla se ei ymmärrä työläisten etujoukon keskitettyä kommunistista puoluetta, vaan toisiinsa löyhästi liittyneiden ryhmien desentralisoitua (keskittämätöntä) järjestelmää.
17. Toiselta puolen parlamentillisen toiminnan periaatteellinen tunnustaminen ei suinkaan merkitse sitä, että ehdottomasti tunnustettaisiin vaaleihin ja parlamentin istuntoihin osanotto kaikissa olosuhteissa välttämättömäksi. Tämä riippuu sangen monista erikoisehdoista. Määrättyjen ehtojen vallitessa saattaa käydä välttämättömäksi erota parlamentista. Niin tekivät bolshevikit, kun he poistuivat esiparlamentista hajoittaakseen sen, riistääkseen siltä kaiken voiman ja asettaakseen sen jyrkästi vallankumouksen aattona kumouksen johdossa ollutta Pietarin neuvostoa vastaan. Samoin tekivät he perustavassa kokouksessa sen hajoittamispäivänä muuttaen neuvostojen kolmannen kongressin poliittisten tapahtumien keskukseksi. Olosuhteiden mukaan voi olla välttämätöntä milloin vaalien boikottaus ja suoranainen väkivaltainen porvarillisen ryhmän samoinkuin koko porvarillisen valtiokoneiston tuhoaminen, milloin taas vaaleihin osanotto, mutta itse parlamentin boikottaus j. n. e.
18. Täten on kommunistisen puolueen, joka yleiseksi säännöksi tunnustaa sekä keskusparlamenttien että paikallisen itsehallinnon elimien vaaleihin samoin kuin näiden laitosten työhön osanoton tarpeellisuuden, kysymystä konkreettisesti ratkaistessaan lähdettävä kulloinkin vallitsevien erikoisten olosuhteiden arvioinnista. Vaalien ja parlamentin boikottaus samoin kuin parlamentista eroaminen on suotavaa varsinkin silloin, kun edellytykset välittömään aseelliseen taisteluun vallankaappaamiseksi ovat olemassa.
19. Sen ohella on aina pidettävä mielessä, että tämä kysymys ei ole erittäin tärkeä. Sillä kun valtiovallasta käytävän taistelun painopiste on parlamentin ulkopuolella, on itsestään selvää, ettei kysymystä köyhälistön diktatuurista ja sen puolesta käytävästä joukkotaistelusta ole rinnastettava yksityisluontoisen parlamenttikysymyksen kanssa.
20. Tämän vuoksi Kommunistinen Internationale kategorisesti huomauttaa, että se katsoo jokaista hajaantumista ja hajaantumisyritystä, joita ilmenee kommunistisissa puolueissa tässä suhteessa ja vain tästä syystä, suureksi virheeksi. Kongressi kehoittaa kaikkia aineksia, jotka kannattavat vallankumouksellisen köyhälistön keskitetyn puolueen johdolla köyhälistön diktatuurin puolesta käytävää joukkotaistelua ja ulottavat vaikutuksensa kaikkiin työläisluokan joukkojärjestoihin, pyrkimään täydelliseen yksimielisyyteen kommunististen ainesten keskuudessa, huolimatta mahdollisista erimielisyyksistä porvarillisen parlamentin käyttöön nähden.
Jotta vallankumouksellisen parlamentillisen menettelytavan noudattaminen tulisi todella turvatuksi, on välttämätöntä, että:
1. Kommunistinen puolue kokonaisuudessaan ja sen keskuskomitea jo valmistusasteella, s. o. vaalien edellä huolehtii, että sen parlamenttiryhmä henkilölliseltä kokoonpanoltaan tulee olemaan kunnollinen. Kommunistisen puolueen keskuskomitean täytyy olla edesvastuussa kaikesta kommunistisen eduskuntaryhmän työstä. Kommunistisen puolueen keskuskomitealla täytyy olla ehdoton oikeus väittää ketä ehdokasta ja mitä järjestöä vastaan tahansa, jollei sillä ole varmuutta siitä, että tämä ehdokas tultuaan valituksi parlamenttiin ajaa todella kommunistista politiikkaa.
Kommunististen puolueiden täytyy luopua siitä vanhasta sosialidemokraattisesta tavasta, jonka mukaan edustajiksi asetetaan vain n. k. »kokeneita» parlamentaarikkoja, etupäässä asianajajia y. m. s. Sääntönä on pidettävä, että ehdokkaiksi asetetaan välttämättömästi työläisiä välittämättä siitä, että he useinkin ovat vain yksinkertaisia puolueen jäseniä vailla parlamentillista kokemusta. Sellaiset kiipijäainekset, jotka liittyvät kommunistiseen puolueeseen päästäkseen parlamenttiin, on puolueen säälimättä paljastettava. Kommunististen puolueiden keskuskomiteain on vahvistettava ainoastaan sellaisten henkilöiden ehdokkuus, jotka pitkällisellä työllään ovat todistaneet ehdottoman uskollisuutensa työväenluokkaa kohtaan.
2. Kun vaalit on suoritettu, on eduskuntaryhmän järjestäminen kokonaan jätettävä kommunistisen puolueen keskuskomitean käsiin — huolimatta siitä, onko puolue kokonaisuudessaan kyseessäolevana ajankohtana julkinen tai salainen. Kommunistisen eduskuntaryhmän puheenjohtajan ja puhemiehistön täytyy saada vahvistus puolueen keskuskomitealta. Keskuskomitealla tulee olla parlamenttiryhmässä vakinainen edustaja jolla on veto-oikeus. Kaikissa tärkeissä poliittisissa kysymyksissä ryhmän on pyydettävä ennakolta menettelyohjeet puolueen keskuskomitealta. Keskuskomitealla on oikeus ja velvollisuus jokaisen parlamentissa tapahtuvan kommunistien tärkeän esiintymisen edellä määrätä tai evätä ryhmän puhuja ja vaatia häneltä, että hän etukäteen esittää puheensa pääkohdat tai puheen kokonaisuudessaan keskuskomitean hyväksyttäväksi. Jokaisen kommunistien listalla olevan ehdokkaan täytyy virallisesti antaa kirjallinen sitoumus siitä, että hän on valmis puolueen keskuskomitean ensi vaatimuksesta luopumaan valtuudestaan, jotta puolue voisi panna tarvittaessa järjestelmällisesti täytäntöön parlamentista eroamista koskevan päätöksensä.
3. Niissä maissa, joissa kommunistiseen parlamenttiryhmään on jo ehtinyt tunkeutua reformistisia, puolireformistisia tai suorastaan kiipijäaineksia (näin on jo tapahtunut muutamissa maissa), kommunististen puolueiden keskuskomiteat ovat velvollisia toimeenpanemaan perinpohjaisen puhdistuksen ryhmän jäsenten keskuudessa sitä periaatetta noudattaen, että työväenluokan asialle on paljon hyödyllisempää pieni mutta tosikommunistinen eduskuntaryhmä kuin lukuisa ryhmä ilman johdonmukaista kommunistista politiikkaa.
4. Kommunistiset edustajat ovat velvoitetut keskuskomitean päätöksen mukaan yhdistämään julkiseen toimintaansa salaisen. Niissä maissa, joissa kommunistiset edustajat nauttivat vielä jossakin määrin koskemattomuusoikeutta porvarillisiin lakeihin nähden, on tätä oikeutta käytettävä puolueen salaisen järjestäytymis- ja propagandatyön avustamiseksi.
5. Kommunististen edustajien on alistettava koko parlamentillinen toimintansa palvelemaan puolueen toimintaa parlamentin ulkopuolella. Puolueen ja sen keskuskomitean ehdotuksesta on säännöllisesti esitettävä demonstratiivisia lakiehdotuksia, ei siinä mielessä, että porvarillinen enemmistö ne hyväksyisi, vaan propaganda-, agitatsioni- ja järjestötyön edistämiseksi.
6. Työläisten katumielenosoituksissa ynnä muissa vallankumouksellisissa esiintymisissä kommunististen edustajien velvollisuus on olla työväenjoukkojen etunenässä ja johtavalla paikalla.
7. Kommunististen edustajien on kaikin käytettävissä olevin keinoin yritettävä (puolueen kontrollin alaisena) solmia kirjallisia ja muita yhdyssiteitä vallankumouksellisten työläisten, talonpoikien ja muitten työtätekevien kanssa; he eivät missään tapauksessa saa toimia sosialidemokraattisten edustajien tavoin, jotka pyrkivät asiamiehen suhteita muistuttavaan yhteyteen valitsijainsa kanssa. Heidän täytyy aina olla valmiit kommunistisen järjestön käytettäviksi kaikkinaiseen propagandatyöhön maassa.
8. Jokaisen kommunistisen parlamenttiedustajan on muistettava, ettei hän ole »lainlaatija», joka pyrkii sovintoon toisten lainlaatijain kanssa, vaan puolueen agitaattori, joka on lähetetty vihollisleiriin toteuttamaan siellä puolueen päätöksiä. Kommunistinen edustaja ei ole vastuunalainen hajanaisille valitsijajoukoille, vaan julkiselle tai salaiselle kommunistiselle puolueelleen.
9. Kommunististen edustajien on parlamentissa käytettävä sellaista puhetapaa, että sen ymmärtää jokainen yksinkertainen työläinen, talonpoika, pesijätär ja paimen, jotta puolue voisi julkaista puheet lentolehtisinä ja levittää niitä maan etäisimpiinkin kolkkiin.
10. Yksinkertaisten kommunististen työläisten on arkailematta esiinnyttävä porvarillisissa parlamenteissa väistymättä syrjään n. s. kokeneiden parlamentaarikkojen tieltä silloinkaan, kun työläiset ovat vasta-alkavia parlamentillisella alalla. Tarvittaessa työläisedustajat voivat lukea puheensa suoraan paperista, jotta ne sitten voitaisiin painattaa sanomalehdissä ja lentolehtisissä.
n. Kommunististen edustajien täytyy käyttää parlamentin puhujalavaa hyväkseen ei ainoastaan porvariston ja sen julkisten kätyrien, vaan myöskin sosialipatrioottien, reformistien, puolinaisten keskustapolitikkojen ynnä muiden kommunismin vastustajien paljastamiseksi sekä laajan propagandan ja III Internationalen aatteiden hyväksi.
12. Kommunististen edustajien tulee siinäkin tapauksessa, että heitä on vain yksi tai kaksi edustajaa koko parlamentissa, kaikella käytöksellään heittää taisteluhaaste kapitalismille. Heidän ei pidä koskaan unhottaa, että vain se ansaitsee kommunistin nimen, joka ei ainoastaan sanoissa vaan myös teossa on porvarillisen yhteiskunnan ja sen sosialipatriotististen kätyrien verivihollinen.
Allaolevat mietelmät on esittänyt Ruotsin sosialidemokraattisen puolueen puoluesihteeri Gustav Möller Köpenhaminassa t. v. tammikuun 21 p:nä Skandinaavian työväenkongressissa pitämässään esitelmässä. Vaikka siitä onkin kulunut jo lähes vuosi, eivät hänen lausumansa kauaskantoiset ajatukset ole silti menettäneet vähääkään merkitystänsä. Päinvastoin on sosialisoimiskysymys sen jälkeen monessa maassa astunut yhä enemmän päiväjärjestykseeen, joten Suomenkin työväen lienee mielenkiintoista tutustua mainitun ruotsalaisen puoluetoverin asiantuntemuksella esittämiin mielipiteisiin tästä kaiken sosialistisen rakennustyön tärkeimmästä ja samalla vaikeimmasta peruskysymyksestä. Toimitus.
Sosialisoimisen yleistä tehtävää ei voida rajoittaa työväenluokan taloudellisen riiston lopettamiseen. Sosialisoimisella tulee olla toinenkin päämäärä: hyvinvoinnin kohottaminen niissä maissa, joissa se toimeenpannaan. Riiston voi ymmärtääkseni lopettaa useimmilta eri keinoilla, mutta sen taloudellinen lopputulos riippuu täydelleen sosialisoimisessa käytetyistä menettelytavoista.
Jos tarkastetaan esim. Venäjän oloja tai niitä oloja, jotka epäilemättä olisivat syntyneet Suomessa, jos työväenluokka sisäisessä sodassa olisi voittanut, niin huomataan, että sosialisoimisesta ei suinkaan seuraa ihmisten taloudellisten olojen parantuminen, vaan päinvastoin moniksi vuosiksi yleisen hyvinvoinnin aleneminen siihen määrään, että työväenluokka sosialisoimisen aikana joutuu elämään vielä huonommissa oloissa kuin kapitalismin vallitessa. Jos tästä ollaan selvillä, ollaan luonnollisesti yksimielisiä myöskin siitä, että sellaisiin tuloksiin johtavia teitä on vältettävä.
Maailman suuren ja valtavan tuotantokoneiston omistavat vain yksityiset henkilöt, eri maiden kapitalistit. Sosialisoimisen tarkoitus on käytettävissä olevilla keinoilla vaikuttaa siihen suuntaan, että tätä tuotantokoneistoa aletaan käyttää suuremmassa määrässä väestön, etupäässä työväenluokan eduksi. Koneistoa on käytettävä niin, että se tuottaa suuremman kuin kapitalistien aikaansaaman tuloksen.
Kun ymmärrämme tämän, voimmeko silloin sosialisoimisen toimeenpanemiseksi valita keinoja, jotka kokonaan murskaavat nykyisen tuotantokoneiston! Varmaa on, että nykyään sisäisen sodan missä Europan maassa tahansa, jossa keskiluokka on jokseenkin yhtä suuri kuin työväenluokka ja jossa yksikään luokka ei ole huomattavasti muita lukuisampi, täytyisi muodostua pitkäaikaiseksi ja veriseksi ja että se saattaisi tuotannon täydellisesti rappiolle. Jokaiselle sosialistille, joka vähänkin vaivautuu asiaa ajattelemaan, tulisi olla selvillä, että täten suoritettu sosialisoiminen lisää ihmisten köyhyyttä eikä varallisuutta, johon kuitenkin pyrimme. Uskallan sentähden väittää, että työväenluokalle on elinehto sosialisoimiseen ryhdyttäessä vilpittömästi tutkia, onko mahdollisuutta välttää niin kauhistuttavaa vaihtoehtoa kuin sisäinen sota on. Tähän on oikeus ryhtyä vasta silloin, kun vastustajamme tarttuvat aseisiin nousten laillista tietä laadittuja sosialisoimislakeja vastaan.
Näin ollen en voi hyväksyä Lianin kantaa, jonka mukaan kysymys sisäisestä sodasta on yhdentekevä, koska sen syttyminen ei ole meidän ratkaistavissamme. Uskallan väittää, että meillä siinä suhteessa on suurikin ratkaisuvalta. Minun ymmärtääkseni bolshevismin tehtävänä on sisäisen sodan lietsominen eikä sen tukahduttaminen. Kun sosialidemokratia ottaa käsitelläkseen kysymyksen sosialisoimisen menettelytavoista, on sen velvollisuus katsoa totuutta suoraan silmiin eikä väistyä, vaikka se näyttäisikin epämiellyttävältä. Kun luulemme löytäneemme totuuden, on meidän velvollisuutemme esittää se työväenluokalle, vaikka se sitä alussa vastustaisikin. Totuuden valta on niin suuri, että sitä kannattaa saarnata kaikella tarmolla ja voimalla.
Uskallan sanoa, että juuri nyt, kun täydellä todella otetaan käsiteltäväksi yhteiskunnan taloudellisen uudestirakentamisen kysymys, on velvollisuutemme enemmän kuin koskaan ennen juurineen kitkeä ne taloudelliset erehdykset ja harhakäsitykset, jotka versovat Skandinaaviankin maiden työväestössä, vaikka me aina ylpeilemme valistuneesta työväenluokastamme. Jos kieltäydymme tässä suhteessa tekemästä velvollisuuttamme, saamme myöhemmin kalliisti maksaa sen, ettemme aikanaan uskaltaneet etsiä totuutta ja lausua sitä julki joukoillemme. Voin myöntää Ole Lianin olevan siinä suhteessa oikeassa, ettemme yksin voi määrätä niitä muotoja, joissa uusi yhteiskuntakausi ilmenee, mutta sisäisen sodan viimeiseen saakka vastustaminen on epäilemättä siveellisesti arvokkaampaa kuin siihen yllyttäminen, Kapitalistiluokka on luonnollisesti vastustava sosialisoimista, mutta aseellista nousua tuskin tulee tapahtumaan. Silloin kun olemme yhteiskunnassa saavuttaneet niin suuren ylivallan, että toden teolla voidaan ryhtyä kapitalistisen pääoman takavarikoimiseen, ovat kapitalistit jo niin heikkoja, ettei järjestetty aseellinen vastarinta voi tulla kysymykseen. Silloin on ymmärtääkseni ratkaiseva voitto jo saavutettu.
| * |
Olen ollut pakotettu pitämään näin pitkän esipuheen siitä syystä, ettei mielestäni mikään ole vaarallisempaa kuin hämäryys ja epäselvyys. Kaikkia mahdollisia menettelytapoja on tarkoin tutkittava voidaksemme valita parhaan.
Kun sanomme, että kysymyksessä ei ole ainoastaan riiston lopettaminen vaan myös yleisen hyvinvoinnin kohottaminen, on meidän luonnollisesti esitettävä todistuksia uskollemme, että yleistä hyvinvointia yleensä voidaan parantaa. Ja minä väitän — se on tavallaan ehkä jo liian jokapäiväinen sosialistinen väite — että tuotanto voidaan järjestää aivan toisin kuin nykyään, paljon tarkoituksenmukaisemmin kuin kapitalismi on kyennyt tekemään. Meillä on suuria teknillisiä mahdollisuuksia, joita on järkiperäisesti hyväksi käytettävä. Vasta tällöin voidaan olla varmat tuloksien parantumisesta.
Kapitalismi johtaa varsinaisen luonteensa mukaisesti — kävisi liian yksityiskohtaiseksi sitä lähemmin todistella — sekä pääoman että työn suunnattomaan tuhlaukseen. Tehtaita perustetaan siksi, että ihmiset ansaitsisivat rahaa eikä todellista tarvetta tyydyttämään. Sen sijaan että hankittaisiin kapitaalia järkiperäisesti järjestettyä tehdasta varten, perustaa kuka tahansa, jolla on rahaa, uuden tehtaan ensinkään välittämättä, onko se tuotannolle välttämätön tai ei. Usein ratkaisee tällöin yksinomaan sattuma. Tästä aiheutuu suunnatonta tuhlausta.
Sosialisoimisen taloudellinen päämäärä on ensiksikin poistaa tuotannosta kaikki satunnaisuus, käyttää jo tuotettua parhaalla tavalla, lopettaa huonot ja huonosti johdetut yritykset, keskittää mikäli mahdollista tuotanto sellaisiin paikkoihin, joissa sitä varten on olemassa luonnollisia edellytyksiä, ja siten säästää sekä kapitaalia että työtä. Täten toivomme voivamme kohottaa ei ainoastaan koko kansan taloudellista tasoa vaan myös lyhentää työpäivää. Esitän vain yhden esimerkin selvitykseksi. Kun v. 1913 Ruotsissa pohdittiin sokeritullin alentamista muutamalla äyrillä, selitti sokeritrusti, että tämä tullialennus saattaisi ainakin 400 työmiestä työttömäksi. Se ei sanonut tuottavansa pienempää sokerimäärää, vaan otti vähennetyllä työvoimalla tuottaakseen yhtä paljon sokeria kuin ennenkin. Kansantaloudelliselta kannalta katsottuna merkitsee se siis, että sokerin valmistuksessamme, vaikka se onkin trustiutunut, käytetään 400 työmiestä liikaa tuottamaan Ruotsissa tarvittavaa sokerimäärää. Kun ottaa huomioon, kuinka paljon ympäri maata on tehtaita eri teollisuushaaroilla, jotka eivät ole sokeriteollisuutemme lailla keskittyneet, niin ymmärtää, että tuotannon järkiperäisellä järjestämisellä saataisiin suurenmoisia voittoja, kun työvoima vapautettaisiin nykyisestä tuotannosta ja sijoitettaisiin sellaisiin elinkeinoihin, jotka nyt kärsivät työvoiman puutetta tai yleensä lyhennettäisiin työpäivää. Tämä järkiperäinen järjestely, tarkoitustaan vastaavamman tuotantomuodon luominen, on sosialisoimisen teknillinen tarkoitus.
Ennenkuin siirryn kysymykseen muodoista, huomautan vielä muutamista seikoista, joihin nähden olen eräässä suhteessa toista mieltä kuin Lian. Olen omasta puolestani vakuutettu siitä, että sosialisoimisen tulee tapahtua asteittain, koko teollisuustuotannon sosialisoiminen yhdellä kertaa ei olisi missään olosuhteissa ihmisvoiman suoritettavissa. Kaiken sosialisointi yhdellä kertaa saisi vain aikaan romahduksen koko yhteiskunnassa ja siksi olisi mielestäni järjetöntä niin menetellä. Koska sisäistä sotaa on ehdottomasti vältettävä, on taktilliseltakin kannalta katsottuna epäviisasta nostattaa koko kapitalistiluokka vastarintaan. Jos sitävastoin asteittaisella etenemisellä voidaan hajoittaa kapitalistiluokan voimaa, on edellä esitetyn käytännöllisen edun lisäksi voitettu suuri taktillinen etu. Vakaumukseni on, ettei kukaan järkevä ihminen voi kehoittaa ryhtymään kaiken sosialisoimiseen yhdellä kertaa. Sisäisen sodan estämishalu johtaa asiain oman luonteen mukaisesti toiseen menettelytapaan, nimittäin asteittaiseen sosialisoimiseen, joka ymmärtääkseni on oikea menettely ja jota kernaasti minun puolestani nimitettäköön reformistiseksi. Nimi ei kiinnitä mieltäni. Tämä menettelytapa tekee siirtymisen mahdolliseksi keveissä ja taipuisissa muodoissa ja edistää eri yhteiskuntaluokkien välisen väkivaltaisen yhteentörmäyksen välttämisen mahdollisuutta.
Nyt on kuitenkin esim. Ruotsin oloissa mahdotonta alkaa sosialisoimista, ennenkuin lainlaadinta eräässä kohden saadaan muutetuksi. Meillä ei nykyään ole mitään oikeudellista keinoa, jolla yhteiskunta voisi käydä käsiksi teollisuusyrityksiin. Meidän täytyy saada uusi pakkoluovutuslaki, parempi ase käsiimme. Voin harvinaisuuden vuoksi mainita, että kun me aikoinamme esitimme ohjelmamme jatkuvaa yhteistoimintaa varten liberaalien kanssa, raukesivat vaatimuksemme käytännöllisestä sosialisoimisesta juuri puutteelliseen pakkoluovutuslakiin, joka ei sallinut teollisuusyritysten takavarikoimista. Jos tahdomme suorittaa sosialisoimisen lakia rikkomatta, tulisi meidän ryhtyä neuvotteluihin kapitalististen liikeyritysten omistajien kanssa; nämä voisivat määrätä liikkeillensä minkä hinnan tahansa, kun ei ole olemassa laillista keinoa, millä heidät pakotettaisiin luovuttamaan liikeyriiyksensä yhteiskunnan haltuun. Senkin jälkeen, kun pakkoluovutuslaki on säädetty, tulemme luultavasti neuvottelemaan kapitalististen liikeyritysten omistajien kanssa, mutta jolleivät neuvottelut johda tuloksiin, astuu pakkoluovutuslaki toimintaan. Silloin on olemassa oikeudellisia keinoja, jotka tekevät mahdolliseksi takavarikoida kapitalistista omaisuutta, yleensä taloudellisia yrityksiä siinä laajuudessa, kuin lailliset viranomaiset yhteiskunnan etua silmällä pitäen katsovat tarpeelliseksi.
Tässäkin suhteessa herää kysymys, jota emme voi sivuuttaa, vaan joka meidän tulee selvittää itsellemme ja työläisille, nimittäin, onko pakkoluovutuksessa suoritettava korvausta vai ei. Siltä kannalta kuin minä katselen sosialisoimista, näyttää todenmukaiselta, että korvausta jossakin muodossa tullaan omistajille suorittamaan. Tämä on jo senkin vuoksi välttämätöntä, että asteittaista menettelytapaa noudattaen tehtäisiin vääryyttä niille kapitalisteille, joiden omaisuus pakkoluovutetaan ensiksi, toisten jäädessä edelleen nauttimaan liikkeittensä tuottamaa etua. Mutta korvaukselle on keksittävä yhteiskunnan kannalta tarkoituksenmukainen muoto. Sitä ei ole määrättävä sen mukaan, mitä kapitalistit itse vaativat, vaan mitä valtuutettu oikeusistuin pakkoluovutettaessa pitää kohtuullisena. Erittäin yksinkertainen korvausmuoto on valtion obligatsionit. Valtiopankin ei tarvitse omistaa suuria summia voidakseen maksaa korvausta kapitalisteille. Osakeyhtiön muodostaneille omistajille on itse asiassa yhdentekevää, onko heillä liikkeessä osake tai samaa summaa vastaava obligatsioni. Eron tekee kuitenkin suureksi se, että obligatsionia kohti jaettava osuus on edeltäpäin määrätty, se on ehkä 5 pros., kun taas osaketta kohti tulevan prosenttimäärän rajoittaa yksinomaan voiton suuruus. Jos liikkeen tuottavaisuus suurenee sen jälkeen kun yhteiskunta on ottanut sen haltuunsa, joutuu lisäys joko yhteiskunnalle kokonaisuudessaan tai liikkeessä työskenteleville työmiehille tai käytetään se tuotteiden hinnan alentamiseen. Kapitalisti siis ei saa, kuten tähän asti anastaa tulon lisäystä.
Mutta nyt väitetään, että täten ei riistoa lopeteta, eikä pääomaa poisteta. Se on totta. Mutta en luule tarkoituksen perille päästävän niin yksinkertaisella menettelytavalla, että eduskunta vain jonakin kauniina päivänä päättää, että siitä ja siitä päivästä lähtien pääoma on poistettu. Uskallan vedoten jokaiseen terveeseen järkeen kysyä, eikö sen jälkeen, kun sosialisoiminen on tapahtunut tai ainakin saavuttanut tarpeellisen laajuuden, verolainsäädännöllä voida kumota yksityistä riistävää pääomaa. Perintöveroilla tai muilla sopivilla keinoilla voidaan se asteittain poistaa. Aloitamme rajoittamalla voiton muutamaan prosenttiin ja pidättämällä ylijäämän yhteiskunnalle. Näin pääsemme tuotannon siitä vähintäkään kärsimättä ja joutumatta epäjärjestykseen pyrkimäämme yhteiskuntamuotoon.
Minun ymmärtääkseni on sosialisoimisteoriassa kaksi tärkeää kohtaa, joista työväenluokan on oltava täysin selvillä. Toistan ne vielä, että ne pysyisivät muistissa. Toinen on se, että sisäisen sodan kautta ei päästä eteenpäin, jos tahdotaan taloudellisesti kohottaa työväenluokkaa, ja toinen on, että sosialisoimisen on tapahduttava asteittain. Onko tuotannon nykyisille omistajille suoritettava korvausta vaiko ei, se on kokonaan käytännöllinen eikä periaatteellinen kysymys.
Nyt tullaan kysymykseen, mistä sosialisoiminen on aloitettava. Tunnustan, etten siinä suhteessa voi antaa lopullista vastausta. On luonnollista ja itsestään selvää, että yhteiskunta koska tahansa voi ottaa trustit haltuunsa. Taloudelliselle elämälle ei tuota vähintäkään häiriötä, jos yhteiskunta lunastaa haltuunsa todella trustiutuneet teollisuushaarat ja jatkaa niiden tuotantoa tarkoitusta varten luotujen elimien avulla. Mutta en ole sitä vastoin varma siitä, että olemme valmistuneet kaikkien pankkien sosialisointiin. En tahdo laajemmin selvitellä näkökantaani tässä suhteessa, huomautan vain eräästä pienestä seikasta: jos otamme haltuumme pankit, otamme samalla koko luotonannon ja kun olemme ottaneet vastataksemme luotonannosta yhteiskunnassa, jossa tuotanto suurin piirtein katsottuna on yksityiskapitalistista, olemme vastuussa näiden yksityiskapitalististen yritysten pystyssä pysymisestä; meidän tulisi samoin kuin nykyään yksityispankkien antaa luottoa yksityisille yrityksille. Jos kiellämme luoton, alkaa koko porvarillinen sanomalehdistö — sillä emme tietenkään aio estää kapitalistisia sanomalehtiä ilmestymästä — heti huutaa, että nyt sosialistipankit hävittävät sen ja sen teollisuushaaran, työmiehet tulevat työttömiksi, toisin sanoen sosialistipankit asetetaan edesvastuuseen kaikista kapitalistisessa teollisuudessa tapahtuvista häiriöistä On tarkkaan harkittava, onko toivottavaa, että annamme vastustajillemme mahdollisuuden sellaiseen kiihoitukseen.
Kaksi seikkaa on vielä otettava huomioon. Toisen suhteen ovat saksalais-itävaltalaiset sosialistit jo osoittaneet tien; maan suuret raaka-ainelähteet on niin pian kuin mahdollista koetettava saada yhteiskunnan haltuun, Ruotsissa siis etupäässä puu ja rauta, mutta myös pienemmät raaka-ainerikkaudet. Sitäpaitsi on valtion omistettava voimalähteet, meillä vesiputoukset. Kun meidän hallussamme tulee olemaan maan raaka-ainelähteet ja käytettävissä oleva energia, silloin on meillä itse asiassa vallassamme Ruotsin taloudellinen elämä ja käsitykseni mukaan on tästä sitten helppo jatkaa sosialisoimistyötä. Uskon siis, että harkitun sosialidemokraattisen politiikan on ensi sijassa suuntauduttava trustien, raaka-aineiden ja voimalähteiden sosialisoimiseen.
Kun joku toimitus on suoritettava, on otettava lukuun useita tekijöitä, joita ei matemaattisesti voida punnita, mutta jotka ovat olennaisia ihmisyhdyskunnalle. Siksi koskee sosialisoimista läheisesti kysymys teollisesta demokratiasta — käytämme tätä sanontatapaa, vaikkei se täydelleen vastaa tarkoittamaansa käsitettä.
Teollinen demokratia on tärkeä tekijä sosialisoimistyössä; siihen on yhteiskunnan ja työväenluokan suunnattava voimansa. Mutta sitä ei ole sovellettava vain yksityisiin yrityksiin, vaan meidän on, kuten Tanskassakin on ajateltu, yksityisten liikkeiden neuvostojen yläpuolelle perustettava toinen toimiva elin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jokaiselle teollisuushaaralle on asetettava teollisuusneuvosto. Nämä neuvostot voidaan yhdistää todelliseksi taloudelliseksi parlamentiksi. Teollisuusneuvostossa tulee olla teollisuuden edustapa — siis kapitalistien, jotka toistaiseksi omistavat teollisuuden — teollisuustyöläisten, yhteiskunnan edustajia ja lopuksi — joka on varsin tärkeää — kuluttajien edustajia. Mainittujen neuvostojen pohjana on siis periaate, että niissä ovat edustettuina kaikki ne yhteiskunnan ainekset, joita kysymyksessä olevan teollisuus- tai tuotantohaaran työ ja kehitys koskee. Tällä teollisuusneuvostoMa tulee olla huomattavat valtuudet tuotannon järjestelyssä. Ymmärtääkseni on teollisuusneuvosto muodostava lähtökohdan jonkinlaiselle kapitalistisen teollisuuden pakkotrustiuttamiselle. Toiminta tässä teollisessa demokratiassa kasvattaa samalla työväenluokkaa taloudelliseen johtajatehtävään ja kypsyttää itse tuotantoa yhteiskunnan haltuun otettavaksi. Jos täten rakennetaan edelleen, tapahtuu edistys elimellisesti, kiiruhtamatta todellisen kehityksen edelle ja joutumatta vaaraan, jonka suunnitelmaton sosialisoimistoiminnan alkaminen ehdottomasti tuo mukanaan.
Lopuksi vielä muutamia sanoja valtion suhteesta tällaisiin yrityksiin. Ei ole epäilystäkään, että näitä suunnattomia suunnitelmia toteutettaessa on myös kysymys virkavallasta ratkaistava. Mitä hyödyttää valtion luominen, jossa virkamiehet istuvat toimistoissaan johtaen ja halliten tuotantoa? Meidän täytyy luoda uusia muotoja. Minkä suunnan kehitys ottaa, on vaikea sanoa, mutta luulen, että hyvä etenemisen edellytys on muodostaa yritykset niin sanoakseni autonomisiksi, itsehallitseviksi, joiden hallinnossa sekä työmiehet, yhteiskunta, kuluttajat että valtiovalta ovat edustettuina. Useissa yrityksissä on korkeimpia hallintopaikkoja täytettäessä insinööriyhdistysten ja liikejärjestöjen tehtävä ehdotus. Sosialisoitavalle teollisuushaaralle on muodostettava työmiesten, kuluttajain ja yhteiskunnan edustajain yhdistys, samankaltainen kuin eri elimet teollisessa demokratiassa. Tämän tulee valita hallintoneuvosto. Mutta sillä tulee olla mahdollisus valita henkilönsä ehdottomasti pätevien järjestöjen ehdotusten mukaan. Siten voidaan luoda hyvä hallituskoneisto yrityksille, joissa koko edesvastuu on yrityksillä itsellään.
On eräs tekijä, jonka merkitystä liikkeellepanevana voimana nykyisessä tuotannossa liene mahdotonta kieltää, nimittäin yksityinen voitontoivo. Tämä tekijä on korvattava, jos suinkin mahdollista, ja minun ymmärtääkseni voidaan se korvata parhaiten saattamalla teollisuustyöläiset ja kuluttajat suoranaisesti harrastamaan tuotannon kehitystä, edistämään työtehoa. Kapitalisti ei enää saa voittoa tuotannosta, se joutuu edellämainituille asianosaisille joko siten, että yhteiskunta sellaisenaan rikastuu, tai että työmiehet saavat korkeamman palkan, tai että tuotteiden hinta halpenee. Jos siis joukot ponnistelevat tuotannon edistämiseksi, tulee se heille yhdessä tai toisessa muodossa hyödyksi.
Teollisen demokratian ja sosialisoimisen suurissa kysymyksissä on tosin vielä monta hämärää kohtaa, jotka kaipaavat selitystä, mutta olemme kuitenkin päässeet niin pitkälle, että näemme ratkaisun ja tiedämme tien jota on kuljettava. Ja se on työväenluokalle osoitettava. Katsomatta oikealle tai vasemmalle, meidän on selvitettävä ihmisille, että näitä menettelytapoja noudattaen vältetään avoin, väkivaltainen taistelu kapitalististen ja työväen etujen välillä ja kauhea taistelu työmarkkinoilla sekä muutetaan yhteiskunta suureksi yhtenäiseksi yhteisyydeksi koko ihmiskunnan onneksi.
Itävallan Sosialidemokraattisen puolueen pää-äänenkannatiaja Arbeiter Zeitung» on seuraavalla tavalla arvioinut Itävallan viime parlamenttivaalien aikana maassa vallinnutta valtiollista tilannetta ja vaalitaistelun tuloksia.
Suurella kiihtymyksellä käyty vaalitaistelu on päättynyt siten, että sosialidemokraatit ovat säilyttäneet asemansa. Edellisissä vuoden 1919 vaaleissa, jotka tapahtuivat 3 1⁄2 kuukautta monarkian romahduksen jälkeen, oli sosialidemokraatteihin liittynyt sodan ja sitä seuranneiden kärsimysten katkeroittamia suuria joukkoja. Vallankumouksen säikähdyttämä porvaristo oli jättänyt vastustuksetta tasavallan johdon sosialidemokraateille. Vaalikamppailun edellytykset olivat silloin sosialidemokraateille mitä parhaimmat. Sosialidemokratia oli kohonnut vaaleissa voimakkaimmaksi puolueeksi ja tasavallan kohtalo oli puoleksitoista vuodeksi joutunut sen käsiin. Nääntynyt, paloiteltu maa, rappeutunut talous, hunningolla olevat raha-asiat, suunnaton joukko työttömiä — siinä perintö, jonka sosialidemokratia sai siten haltuunsa. Työskennellen uupumatta ja yli-inhimillisellä antautumuksella sosialidemokratia koetti estää tasavallan taloudellista ja yhteiskunnallista luhistumista puolustaen samalla tasavaltaa ulkoapäin uhkaavalta vastavallankumoukselta. Ja puolue onnistuikin pyrkimyksissään, vaikkei se saanut toimia vapaasti. Hallitukseen otti näet osaa myöskin kristillis-sosialinen, tasavallalle salaisesti vihamielinen puolue, koettaen estää tasavallan kehittymistä ja tehden itsensä vapaaksi kaikesta edesvastuusta. Kuvaamaton taloudellinen hätä ynnä muut sodan kauhistuttavat seuraukset painoivat raskaimmin juuri sosialidemokraattista puoluetta.
Taantumus luuli nyt voivansa kukistaa sosialidemokratian. Horthyn miljoonat, entisen keisarin ja hänen kannattajiensa miljoonat, rahakapitalistien miljoonat pantiin liikkeelle sosialidemokratian saattamiseksi huonoon valoon. Koko porvarillinen sanomalehdistö oli taantumuksen palveluksessa. Tähän häikäilemättömään ajojahtiin yhtyivät kommunistitkin, jotka leimasivat sosialidemokraattiset johtajat köyhälistön pettureiksi. Sosialidemokratian oli siis vaaleissa taisteltava sekä oikealta että vasemmalta suunnattua ankaraa hyökkäystä vastaan. Ja se taisteli tarmokkaasti säilyttäen melkein koko entisen edustajamääränsä. Se astuu nyt eduskuntaan toiseksi suurimpana puolueena. Näiden vaalien merkitys on sosialidemokratialle varsinkin siinä suhteessa suuriarvoinen, että ne ovat osoittaneet, että ne miljoona valitsijaa, jotka lokakuun 17 p:nä antoivat äänensä sosialidemokratialle, taistelevat uskollisesti ja vakaumuksesta aatteensa puolesta.
Kristillissosialit voittivat vaalitaistelussa. Tämä puolue, joka on syypää sotaan ja tasavallan pettämiseen, jota on syytetty siitä, että se on Horthyn Unkarin lahjoma, yhdisti kaikki sosialismia vastaan taistelevat voimat. Sosialidemokratia menetti kristillis-sosialiselle puolueelle 7 paikkaa, n. k. vapaamieliset, saksalais-juutalaiset ja tshekkiläiset natsionalistit 8 edustajapaikkaa. Kristillis-sosialeilla on nyt 83, sosialidemokraateilla 66 ja muilla porvarillisilla yhteensä 19 edustajaa.
Vaalitaistelu on vapauttanut työväenluokan siitä harhaluulosta, että Itävallassa olisi »demokraattista» porvaristoa. Kommunistien saavuttamat äänimäärät taas todistavat, että köyhälistö yksimielisenä kannattaa sosialidemokratiaa. Vaalien tulokset ovat kommunisteille musertavia. Wienissä, jossa valitsijain luku on miljoona, eivät he saaneet enempää kuin 14,000 ääntä ja koko Itävallassa yhteensä 30,000. Neustadtin ja Floridsdorfin teollisuusalueilla, joista he luulivat saavansa ainakin yhden edustajan, eivät he saaneet kannattajakseen edes huomattavaa vähemmistöäkään. Harhaluulo kommunistisen liikkeen mahtavasta suuruudesta on häipynyt. Kommunistipuolueella on vain pieni, mitätön kannattajajoukko. Sosialidemokratian edustaman työväenluokan yhtenäisyys on järkkymätön ja saattaa kaikki kommunistien ja sos.-dem. puolueen keskuudessa esiintyneen n. k. vasemmistoryhmän toiveet häpeään.
Valitsijoiden enemmistö on valinnut eduskuntaan porvarillisen enemmistön. Porvariston on nyt kannettava edesvastuu valtion kohtaloista. Me sitä vastoin koetamme valistustyöllä lujasti kiinnittää riveihimme ne sadattuhannet, jotka vallankumouksesta lähtien ovat tulvanneet puolueeseemme ja ammattiyhdistyksiimme.
Aikakauslehtemme tämän vuoden viimeisen numeron mukana kuolee Suomen Sos.-dem. Puolueen tieteellinen julkaisu — ainakin toistaiseksi. Kuten puoluetovereille jo lienee tunnettua, ei puolueemme katsonut voivansa edelleen kustantaa, riittämättömän kannatuksen puutteessa nykyoloissa verraten kalliiksi käypää tieteellistä äänenkannattajaansa. Tämä on sitäkin valitettavampaa, kun työväenluokkamme nykyisenä rikkinäisyyden ja hajoittavien voimien temmellysaikana kaipaisi kipeämmin kuin koskaan ennen sellaista tietopuolista tienviittaa, jona vain tieteellinen sosialidemokraattinen julkaisu voi sille olla. Lausumme lopuksi vilpittömän kiitoksemme sekä auliille avustajakunnallemme että kaikille lukijoillemme. Uskomme, ettei tämä keskeytys tule pitkäaikaiseksi. Sillä, käyttääksemme Marxin sanoja, työväenluokan vapautus ei voi tapahtua, ennenkuin järjen salama on iskenyt joukkoihin.
Toimitus.
