Historia tuskin tietää toista tapausta, jolloin kahden aatteen suurmiehen elämäntyö olisi niin läheisesti liittynyt toisiinsa, kuin nykyajan valtavimman aatesuunnan luojain ja köyhälistön vapautuksen tienraivaajain elämäntyön saavutukset.
Julkaistu: marraskuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 21–22, marraskuun 30 p., s. 341–372. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, J. W. Keto, Rieti Itkonen. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Karl H. Wiik Vastaava |
|
| J. W. Keto | V. Voionmaa |
Merkillinen tapahtuma: vuosikausia kestäneen keskeytyksen jälkeen on yhteiskunnallinen uudistustyö maassamme ottanut suuren askeleen eteenpäin. Oppivelvollisuus on tullut säädetyksi.
Harvat uudistukset ovatkin olleet siinä määrin kypsiä, siinä määrin jo ennen toteutumistaan kansan tietoisuuteen syöpyneitä. Lähes puolen vuosisadan ajan on tämä uudistus ollut Suomessa pohdinnan alaisena. Tuskin oli nimittäin kansakoululaitoksemme 1860-luvulla saatu pystyyn, kun jo huomattiin tämän suuren työn kaipaavan täydennystä. Jo vuoden 1872 valtiopäivillä jätettiin talonpoikaissäädylle anomusehdotus »yleisen ja maksuttoman, pakollisen kansanopetuksen» toimeenpanemisesta koko maassa. Mutta ehdotus hylättiin ulkomailta tuotuna uutuutena, eivätkä silloiset lainsäätäjät koko säätyeduskunnan aikana, vaikka uusia ehdotuksia silloin tällöin asiassa tehtiin, voineet kohota käsittämään tämmöisen uudistuksen merkitystä. Ei edes sittenkään vaikka sama uudistus oli jo 1700-luvulla toteutettu Saksassa, 1800-luvun ensi puoliskolla Skandinaavian maissa sekä 1880 vuoden paikkeilla Italiassa, Englannissa ja Ranskassa, vieläpä erinäisissä Balkanin maissakin, ja vaikka tilasto omasta maasta osoitti, että vain tuskin puolet kansakouluiässä olevista lapsista täällä kävivät koulua.
Vasta sosialistien päästyä mukaan lainsäädäntötyöhön muuttui asema tässä suhteessa. Ei ainoastaan meidän puolueemme eduskuntaryhmä ajanut innokkaasti tätä uudistusta, joka oli alusta alkaen ollut sen ohjelmassa, vaan myöskin porvarilliset sivistystaistelijat, jotka todella harrastivat tätä uudistusta, näkivät nyt otollisemman hetken tulleen. Muutkin porvarilliset havaitsivat viisaimmaksi kulkea uuden suunnan mukana, etteivät he uudistuskilpailussa jäisi kovin jäljelle. Niinpä jätettiin jo vuoden 1907 eduskunnalle eri puolueiden taholta kokonaista neljä ehdotusta laiksi oppivelvollisuudesta, ja kun näitä ei ehditty käsitellä, uudistettiin ne seuraavina vuosina, kunnes v. 1910 saatiin aikaan eduskunnan päätös.
Mutta siihen aikaan oli jo venäläinen taantumus taasen voimistunut ja oppivelvollisuuslaki jäi vuosikausiksi lepäämään ministerineuvoston vihreän veran alle. Vuonna 1913 annettiin »kaikkein korkeimmasta paikasta» ratkaisu, joka oli »sapelisenaatin» neuvon mukainen: lakiehdotus hylättiin ja määrättiin uudistus jätettäväksi sikseen, »kunnes valtiovarain tila tekisi sen mahdolliseksi». Sillä Venäjän vallanpitäjät tarvitsivat kansamme varoja sotilaallisiin ynnä muihin niihin verrattaviin tarkoituksiin, joten kansamme lapset saivat jäädä odottamaan alkeellisintakin sivistystä.
Tuli maailmansota, joka teki maassamme kaiken uudistustyön kokonaan mahdottomaksi. Eikä myöskään vallankumousvuoden pyörteissä ehditty kiinnittää oppivelvollisuuskysymykseen huomiota. Mutta kansalaissodan jälkeen näki valkoinen hallitus hyväksi antaa tynkäeduskunnalle esityksen oppivelvollisuuslaiksi. Mikä kaunis ele! Sen jälkeen kuin tyhmää kansaa oli toisella kädellä rangaistu, oli sille toisella kädellä tarjottava keinoja parantuakseen ja ojentuakseen. Mutta tynkäeduskunnan aika meni taantumuksellisten poikkeuslakien säätämiseen, kuningasvaaliin y. m. eikä oppivelvollisuudesta vieläkään tullut mitään. Esitys jätettiin siis uudestaan 1919 vuoden valtiopäiville ja on nyt vihdoin tullut hyväksytyksi.
Semmoisena kuin tämä laki on nyt eduskunnassa hyväksytty, on suorastaan silmiinpistävää, miten läheisesti se oleellisissa kohdin liittyy siihen ensimmäiseen eduskuntaesitykseen, jonka puolueemme eduskuntaryhmän puolesta S. Nuorteva y. m. jättivät 1907 vuoden valtiopäiville. Korkeintaan 5 kilometrin matka kouluun, oppivelvollisuuden alkaminen seitsemänneltä ikävuodelta, maksuton opetus ja maksuttomat opetusvälineet — kaikki nämä ovat vanhoja sosialidemokraattien vaatimuksia, jotka nyt vihdoinkin ovat toteutuneet. Nuortevan eduskuntaesityksessä oli tosin muitakin kohtia, jotka ehkä olisivat ansainneet huomiota, kuten esim. ehdotus, että vähintään viides osa kunkin luokan opetustuntimäärästä käytettäisiin ruumiinharjoituksiin ja terveydenhoidonopetukseen. Mutta toiselta puolen nykyiseen lakiin on otettu arvokkaita lisäyksiäkin, ennen kaikkea määräys, joka velvoittaa perustamaan koulukeittiöitä ja joka keskustan ja oikeiston kitsaiden kunnallismiesten vastarinnan takia oli vähällä aiheuttaa koko uudistuksen hylkäämisen.
Tämän uudistuksen sivistyksellinen merkitys on hyvin suuri maassa, jossa vielä viime aikoina on pitänyt levittää suuret määrät aapiskirjoja — sotaväen keskuuteen. Mutta tahtoisimme sanoa, että tällä edistysaskeleella on myöskin tärkeä valtiollinen merkityksensä.
Olemme tottuneet pitämään tätä maata semmoisena, jossa vain taantumuksen huuhkajat huhkivat ja sakaalit vaanivat saalistaan — suojeluskuntien, valtiorikosoikeuksien ja jobbarien luvattuna maana, jossa kansan tahto ja kansan vapaudenkaiho on rajoittamattomiksi ajoiksi tuomittu turhaan tavoittelemaan uudistuksia, jotka kaikki muut sivistyskansat ovat jo aikoja sitten saavuttaneet.
Tähän epätoivon muuriin on oppivelvollisuuslaki nyt puhkaissut aukon. Se sallii meidän toivoa, että Suomenkin kansa on kerran kykenevä karkoittamaan korpit haaskoiltaan ja yhtyvä nykyajan kansojen suureen sivistyspyrkimykseen.
Historia tuskin tietää toista tapausta, jolloin kahden aatteen suurmiehen elämäntyö olisi niin läheisesti liittynyt toisiinsa, kuin nykyajan valtavimman aatesuunnan luojain ja köyhälistön vapautuksen tienraivaajain elämäntyön saavutukset.
Missä ikinä proletariaatin suuren opettajan Karl Marxin merkitys tunnustetaan, siellä myöskin hänen nerokkaan työ- ja aatetoverinsa Friedrich Engelsin nimi kunnioittaen mainitaan. Marxin vävy Ranskan sosialistisen työväenliikkeen etevä johtaja, Paul Lafargue onkin sanonut: »Ei voida ajatella Engelsiä ilman, että Marx heti muistuu mieleen ja päinvastoin.» Heidän ajatuksensa, aatteensa, koko heidän tieteellinen ja poliittinen toimintansa on siinä määrin sulautunut yhteen, että kriitillisenkin tutkimuksen on ollut vaikeata, jopa monasti mahdotonta tarkoin osoittaa, mitä ja minkä verran kumpikin heistä on pannut luovan neronsa rikkauksia siihen yhteiseen aarteistoon, jonka kansainvälinen köyhälistö on perinyt Marxin ja Engelsin henkisenä pääomana. Ja vaikka heidän luonteensa olivat melkoisesti erilaiset ja kumpikin sisäiseltä olemukseltaan täysin itsenäinen, muodostivat he kuitenkin ikäänkuin yhden eheän aaterikkaan elämän, ja kun yhteistyö oli kerran alkanut 26-vuotiaan Marxin ja häntä paria vuotta nuoremman Engelsin välillä, jatkui se edellisen kuolemaan asti neljä vuosikymmentä yhtämittaa niin onnen kuin onnettomuuden päivinä, milloin kiivaiden poliittisten taistelujen ja vallankumousten pyörteissä, milloin taas rauhallisen tieteellisen työn ääressä, varsinkin myöhemmällä iällä, jonka ystävykset monien vaiherikkaiden ja varattoman Marxin perheelle myöskin puuterikkaiden maanpakolaisretkien jälkeen viettivät Lontoossa. Engels, joka oli hyvissä varoissa, oli kuitenkin aina valmis aineellisesti tukemaan ystäväänsä vaikeina aikoina, joten voidaan sanoa, että kukkarokin oli ystävyksillä usein yhteinen eikä vain aatteet. Milloin Marx ja Engels asuivat eri paikkakunnilla, korvasivat persoonallisen mielipiteitten vaihdon kirjeet, joissa he tulkitsivat toisilleen teoreettiset katsomuksensa ja mielipiteensä ajan tärkeistä tapahtumista. Näitten kirjeitten samoin kuin heidän »koottujen kirjoitustensa» pohjalla Mehringin, Kautskyn, Plehanowin y. m. marxilaisten suorittamat tutkimukset aatetoverien tieteellisestä yhteistyöstä ovat sitovasti osoittaneet Engelsin historiallisen paikan ja suuret ansiot Marxin rinnalla. Siitä huolimatta, vaikka Engels Marxin eläessä joutui jossakin määrin tämän mahtavan persoonallisuuden varjoon ja vaikka hän itsekin aina tunnusti Marx ystävällensä etusijan, silti ei kuitenkaan pidä paikkaansa se aikaisemmin eräissä sosialistipiireissäkin vallinnut käsitys, että Engels olisi ollut vain toisarvoinen tieteellinen kyky, vielä vähemmän epäitsenäinen Marxin apumies. Kaukana siitä. Jokaisen, joka on tutustunut Marxin ja Engelsin aatemaailman kehitykseen heidän syvällisten teostensa perustuksella, täytyy todeta, että molemmat he olivat 19. vuosisadan nerokkaimpia ja kaukokatseisimpia itsenäisiä ajattelijoita. Kumpikin on asetettava tasa-arvoisina toistensa rinnalle. Vielä enemmän. Kumpikaan ei olisi saanut yksin sitä aikaan, mitä molemmat yhdessä suorittivat. Karl Kautsky kuvaa seuraavaan tapaan heidän tutkijaluonnettaan: Marx oli syvämielisempi ajattelija, Engels rohkeampi. Marxissa oli analyysi eli erittelyvoima ja itsekritiikki enemmän kehittynyt ja se asetti rajat ajattelun rohkeudelle vaatien varovaisesti etenemään. Engelsin vahvempi puoli taas oli synteesi eli yhdistämiskyky, joten hänen neronsa laajojen tutkimusnäköalojen riemastuttamalla helposti tuli lennokkaaksi kulkien suurempien vaikeuksien ylitse.
Molemmat ottivat ja antoivat siis toisilleen henkensä rikkaista lahjoista, suorittaen kumpikin oman kunniakkaan tehtävänsä proletaarisen filosofian luomisessa. Marxin ansiota on etupäässä, että hän paljasti kapitalistisen yhteiskunnan varsinaisen olemuksen ja veti materialistisen historiankäsityksen perusviivat. Engels taas laski uudenaikaiselle työväenliikkeelle aatteellisen pohjan tieteellisessä sosialismissa ja kehitti materialistisen historiankäsityksen ja yleensä heidän yhteiset filosofiset teoriansa eheäksi ja yhtenäiseksi materialistiseksi aaterakennelmaksi. Molemmat pitivät luokkien välistä taistelua yhteiskunnallisen kehityksen vipusimena, joka vihdoin johtaa lopulliseen ratkaisuun — kapitalistisen yhteiskunnan kumoukseen ja sosialistisen yhteiskunnan luomiseen. Niin Engels kuin Marx kulkivat ensin kumpikin omaa tietään uutta maailmankatsomusta kohti tavaten toisensa vallankumouksessa ja sosialismissa.
| * |
Marraskuun 28 p:nä 1920 on kulunut umpeen vuosisata siitä, kun Friedrich Engels näki päivän valon. Hän syntyi Länsi-Saksassa Elberfeld-Barmenin kaupungissa varakkaassa liikemiesperheessä. Upeassa kodissa vallitsi tosin uskonnollisvanhoillinen henki, mutta siellä suosittiin silti ranskalaista sivistystä, joten elämänhaluinen ja lahjakas nuori Friedrich jo pienestä pitäen joutui laajempien kulttuurivirtausten piiriin. Nämä avarammat henkiset näköalat eivät voineet olla vaikuttamatta hänen vastaanottavaiseen sieluunsa, jos kohta toisaalta kodin vakava pietistinen henki painoi poikasen herkkään mieleen leimansa, ja kesti kauan, ennenkuin hän — kuten kaikki syvälliset luonteet — vasta varttuneemmalla iällä uusien aatteellisten vaikutteiden ja sisäisten taistelujen kautta kokonaan vapautui lapsuuskodin uskonnollisista vaikutelmista. Engelsin syntymäseutu — Rheinin maakunnat — olivat taloudelliseen kehitykseen nähden edellä muusta Saksasta, joten Ranskan suuren vallankumouksen muistot säilyivät täällä paremmin ja poliittisen elämän henki oli raittiimpi ja radikaalisempi.
Koulukasvatuksensa Engels sai realiopistossa, jossa hän innostui luonnontieteisiin, oppien luonnontieteellisesti ajattelemaan ja jatkaen sittemmin koko ikänsä näiden aineiden opiskelua. Isä toivoi pojastaan virkamiestä, mutta tämä ura oli nuoren Engelsin riehakkaalle luonteelle liian ahdas ja hän päätti antautua vapaammalle kauppa-alalle. Vuonna 1841 hän joutui suorittamaan asevelvollisuuttaan Berliiniin, jossa hän innostui koko iäkseen sotatieteisiin, jonka vuoksi häntä etevänä sotatekniikan tuntijana myöhemmin ystäväpiirissä kutsuttiin »kenraaliksi». Tällä vuoden kestäneellä Engelsin Berliinissä oleskelulla oli hänen vastaiseen kehitykseensä nähden se tärkeä merkitys, että täällä hän liikkuessaan nuorhegeliläisten akateemikkojen piirissä ja opiskellessaan yliopistossa viehättyi hegeliläiseen filosofiaan. Tämä universaalinen, sisälliseltä olemukseltaan ja hengeltään vallankumouksellinen aatesuunta on epäilemättä syvästi vaikuttanut niin Engelsin kuin Marxinkin ajattelutapaan, sillä perustuihan sen dialektinen maailmankatsomus muinaiskreikkalaisen filosofin Herakleitoksen yksinkertaisen, mutta itse asiassa suurenmoisen väitelmän: »kaikki virtaa» s. o. kaikki muuttuu maailmassa — toteennäyttämiseen 19. vuosisadan alussa käytettävissä olevien tieteen saavutusten avulla. Hegelin filosofia on ensimmäinen aaterakennelma, jossa katsellaan kaikkia ilmiöitä, kaikkia tapahtumia ikuisen muuttuvaisuuden, ikuisen kehityksen kannalta. Vieläpä julistaa se rohkeasti, että kaikki olevaisen kehitys tapahtuu vastakohtien kautta saavuttaen se näiden keskinäisessä taistelussa yhä korkeamman olomuodon, yhteyden, uuden synteesin. Tosin varsinainen, oleellinen kehitysprosessi tämän idealistisen käsitystavan mukaan — johon sisältyy sen suurin virhe — oletetaan tapahtuvan havainnollisesta todellisuudesta riippumattomien ideain eli aatteiden maailmassa, josta niin luonnon, yhteiskunnan kuin sielun ilmiöt olisivat vain toisarvoisia ajatuksen ilmenemismuotoja. Tästä huolimatta käsittivät Engels ja Marx Hegelin filosofian kehitysopillisen, dialektisen ytimen »vallankumouksen algebraksi», omaksuen aluksi myöskin sen idealistisen maailmankatsomuksen. Tämä katsomus ilmenee selvästi Marxin toimittamassa »Rheinische Zeitung'issa» (» Rheinin Sanomat») Engelsin julkaisemissa muutamissa kirjoituksissa, samoin kuin Marxinkin artikkeleissa ja Epikuroksen filosofiaa käsittelevässä tohtorinväitöskirjassa.
Berliinistä Engels siirtyi Englantiin erään manchesteriläisen tehtaan palvelukseen, jonka osakas hänen isänsä oli. Näin tuli hänestä ammatiltaan liikemies. Mutta vasta täällä, englantilaisen nousevan kapitalismin pesäpaikassa, hänestä kehittyi parin vuoden (1842–1844) kuluessa itsenäinen ajattelija, yhteiskuntafilosofi. Hän syventyi yhä enemmän Hegeliin ja tämän koulukunnan vasemman siiven etevimmän edustajan ja hegeliläisten aatteiden kehittäjän Ludvig Feuerbachin filosofiaan. Feuerbachin pohjaltaan materialistiset opit, vaikkapa vaillinaisesti ja epäjohdonmukaisesti kehitettyinä, vapauttivat nuoren Engelsin — kuten hän myöhemmin on itse tunnustanut — Hegelin idealismin kahleista ja muodostuivat hänelle kuin myös Marxillekin joksikin aikaa ylimenoasteeksi itsenäisen filosofisen maailmankäsityksen luomiseen. Feuerbachin ansio Marxin ja Engelsin välittömänä edelläkävijänä on pääasiallisesti siinä, että hän suoritti loppuun Bruno Bauerin y. m. nuorhegeliläisten alkaman uskontokritiikin ja antoi ankaran iskun Hegelin idealismille selvittäen, ettei ajatteleminen ole vietä olemista eikä jälkimmäinen riipu edellisestä, vaan päinvastoin »oleminen määränä ajattelemisen ... olemisella on perustus itsessään». Hegelin abstraktisten aatteiden sijaan Feuerbach asettaa ihmisen filosofisen »humanisminsa» lähtökohdaksi ja perusprinsiipiksi.
Mutta paljon tärkeämpi merkitys Engelsin Manchesterissa oloajalla oli siinä suhteessa, että hän filosofisten opintojensa ohella innokkaasti tutki teoreettisesti ja käytännöllisesti kansantaloutta. Välittömät järkyttävät havainnot, joita hän oli tällöin tilaisuudessa tekemään uusiaikaisen teollisuuskaupungin laitaosissa asuvien aineelliseen ja siveelliseen kurjuuteen vaipuneiden työläisten elämästä, paljastivat hänelle sen yhteiskunnan räikeät epäkohdat ja ristiriidat, jota Hegel oli ensimmäisenä nimittänyt »porvarilliseksi». Sitäpaitsi tutustumalla ja ottamalla osaa chartistien äänioikeus- y. m. yhteiskunnallisia parannuksia tarkoittaviin taisteluihin alkoi Engelsille filosofian syventämän tietoisuuden valossa selvitä kapitalistisen kehityksen ja proletariaatin luokkataistelun syyn ja seurauksen välinen suhde. Teoria ja käytäntö sulautuivat yhteen.
Englannissa saamistaan kokemuksista Engels esitti merkilliset mietelmänsä samoihin aikoin »Deutsch-Französische Jahrbücher'issä» (»Saksalais-ranskalaiset vuosikirjat») julkaisemassaan parissa kirjoitelmassa. Näissä hän kuten vuosikirjojen toimittajakin Marx on filosofiselta maailmankatsomukseltaan jo selvästi feuerbachilaisella kannalla. Taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa käsityksissään sitä vastoin Engels on astunut jo tieteellisen sosialismin kynnykselle. Hän arvostelee ankarasti vallitsevaa taloustiedettä, nimittää liikemiehenä kauppaa »laillistutetuksi petokseksi», osoittaa nykyisessä vapaan kilpailun yhteiskunnassa vallitsevan väkevämmän oikeuden ja varkaiden veljeyden. Kansanvaltaista järjestelmää Engels pitää välttämättömänä kehitysasteena siirtymiselle — ei »sankarien» johtamaan uuteen harvainvaltaan, vaan »todelliseen inhimilliseen vapauteen.»
Palattuaan Englannista Saksaan Engels julkaisi v. 1845 tärkeän tutkielman; »Die Lage der arbeitenden Klassen in England» (»Työtätekevän luokan tila Englannissa»). Tällä on vielä tänäkin päivänä pysyvä arvonsa ei ainoastaan erinomaisena kuvauksena silloisista Englannin työväenoloista, vaan myöskin siihen sisältyvän työväenluokan kurjuudesta vapautumisen ohjelman vuoksi, samalla kun se on Engelsissä tapahtuneen kehityksen todiste. Engelsistä oli tullut selväpiirteinen sosialisti. Kaikilla mainituilla Engelsin tutkielmilla oli syvällinen vaikutus Marxiin, vaikka viimemainittu tällä välin tutkimalla Ranskan suurta vallankumousta, luokkataistelujen historiaa ja 18. vuosisadan valistusfilosofian materialistisia oppeja, oli tullut itsenäisesti toista tietä samaan tulokseen — materialistiseen historiankäsitykseen.
V. 1844 Engels kävi Pariisissa, jossa hän tutustui läheisesti Marxiin ja persoonallinen yhteistyö alkoi. Sen ensi hedelmänä ilmestyi seuraavana vuonna merkillinen teos: »Die heilige Familie, oder Kritik der kritischen Kritik» (»Pyhä perhe eli kriitillisen kritiikin kritiikki»), jossa he paljastivat Bruno Bauerin nuorhegeliläisen ryhmän — »pyhän perheen» — Hegelin filosofian pintapuolisen käsitystavan, mutta samalla asettuivat selvästi kielteiselle kannalle itse Hegelinkin spekulatiiviseen filosofiaan, jopa kaikkeen mietiskelyfilosofiaan nähden.
Samana vuonna Marx ja Engels Brüsselissä selvittivät kantansa Feuerbachiinkin nähden kirjoittaen laajan arvostelun hänen filosofiastaan. Kun teosta Saksassa sensuuriolojen takia ei voitu julkaista, jättivät ystävykset käsikirjoituksen — Marxin kertoman mukaan — »hiirten nakertavan arvostelun alaiseksi». Sen päätarkoitus tekijäin mielestä oli sillä jo saavutettu, että he olivat sitä kirjoittaessaan oppineet ymmärtämään itsensä. Jos tämän hengen hedelmän näkyväisen puolen hiiret lienevät nakerrelleetkin, niin on sen aatteellinen ydin silti säilynyt jälkimaailmalle, ehkäpä vielä täydellisemmässä muodossa Engelsin kypsyneemmällä kaudella kirjoittamassa, v. 1888 ilmestyneessä teoksessa: »Ludwig Feuerbach und der Ausgang der deutschen klassischen Philosophie (»Ludwig Feuerbach ja saksalaisen klassillisen filosofian loppu»), joka on marxilaisuuden tärkeimpiä lähdekirjoja. Monet jo nuorelle Engelsille selvinneet materialistisen historiankäsityksen ja tieteellisen sosialismin probleemit ovat saaneet myöhemmin täydellisen ratkaisunsa toisessa Engelsin pääteoksessa: »Herrn Eugen Dührings Umwälzung der Wissenschaft» (»Herra Eugen Dühringin tieteen mullistus»), joka ilmestyi v. 1878. Vaikka tämä teos onkin kirjoitettu poleemisessa tarkoituksessa kirjan nimensä mainittua berliiniläistä dosenttia vastaan, on se kuitenkin arvokkaimpia marxilaisen filosofian tietolähteitä, sisältäen m. m. positiivisen esityksen materialistisesta dialektiikasta eli marxilaisesta tutkimus- ja katsomustavasta sekä erinomaisen selvityksen sosialismin kehityksestä haaveesta tieteeksi. (Viime mainittu osa on myöskin suomennettu, mutta epäonnistuneesti). — Mainittakoon samalla Engelsin kolmas pääteos: »Perheen, yksityisomaisuuuden ja valtion alkuperä.» Se ilmestyi v. 1884 ja on eräissä suhteissa jo vanhentunut, mutta sisältää silti paljon arvokkaita ajatuksia yhteiskuntakehityksen aikaisemmasta asteesta.
Engelsin ja Marxin yhteistyön yhtenä huomattavimmista saavutuksista on pidettävä vuonna 1847 laadittua ja seuraavana vuonna ilmestynyttä »Kommunistista manifestia». Engels loi sen periaatteellisen luonnoksen, Marx antoi sille teräksisen lopullisen muodon. Siitä on tullut koko maailman proletariaatin »magna charta», suuri vapauskirja, ja kaikkien maiden sosialistipuolueiden yhteinen taisteluohjelma. Se oli samalla myöskin Engelsin ja Marxin aatteellisen kehityksen kypsyysnäyte. Niin Hegel kuin Feuerbach, niin valistusajan materialismi kuin 19. vuosisadan alkupuolen utopistinen sosialismi olivat nyt jo heille voitettuja katsantokantoja. Feuerbach oli tosin vienyt heidät askeleen lähemmäksi totuutta asettaen tosiolevaisen ja kaiken siinä tapahtuvan kehityksen pohjaksi ja vipusimeksi Hegelin abstraktisten aatteiden sijalle ihmisen, jopa viittaillut ihmisten välisiin erilaisiin suhteisiinkin. Mutta hän ei voinut selittää noiden suhteiden todellista luonnetta, joten hänen ihmisensäkin jäi abstraktiseksi, yhteiskunnan ulkopuolella olevaksi olennoksi. Samoin 18. vuosisadan materialistit osoittivat kyllä, että ihmiset ovat riippuvaisia ympäristöstään ja että ihmisten muuttuminen edellyttää yhteiskunnan muuttumista. Mutta he eivät tunteneet tuon muutoksen liikkeellepanevia voimia — tuotantovoimain kehitystä ja sen synnyttämiä luokkataisteluja. He pitivät tällaisina voimina joko erinomaisia yksilöitä, sankareita ja suurmiehiä, tai aatesuuntia. Sen pitemmälle ei feuerbachilaisuus, ranskalainen materialismi eikä utopistinen sosialismikaan päässyt.
Engels ja Marx osoittivat, että ihmisten väliset oikeus-, omistus-, perhe- y. m. suhteet ovat ennen kaikkea luonteeltaan yhteiskunnallisia ja kullakin ajalla ominaisista taloudellisista oloista riippuvia. Eivät aatteet, yksilöt ja sattumat määrää viime kädessä historiallista kehitystä, vaan taloudelliset suhteet, joiden muodostamalla pohjalla kullakin aikakaudella syntyvät eri luokkien taloudellisia etuja vastaavat valtiolliset järjestelmät, filosofiset, uskonnolliset, oikeudelliset, siveelliset y. m. katsomukset ja teoriat. Nämä aatteelliset ilmiöt samoin kuin voimakkaat yksilötkin tosin lyövät leimansa yhteiskunnallisen kehityksen luonteeseen, määräten etupäässä kehityksen muodon. Mutta kehityksen liikkeellepanevina perimmäisinä syinä esiintyvät taloudelliset olosuhteet, joista loppujen lopuksi riippuu yhteiskunnallisen kehityksen suunta.
Hegelin idealistinen dialektiikka oli asettanut maailman päälaelleen. Marxin ja Engelsin materialistinen dialektiikka asetti sen jälleen jaloilleen, antaen samalla parhaan metodin historiallisen kehityksen probleemin ratkaisemiseksi.
J. Peräläinen.
Kysymys siitä, miten sosialismi on toteutettava, on meidän päivinämme astunut ihan etualalle. Kuten tunnettua, on siitä suurta erimielisyyttä olemassa. Tässä tärkeässä kysymyksessä eroavat sosialidemokraattien ja kommunistien mielipiteet jyrkästi toisistaan. Kommunistit uskovat, että sosialismi voidaan toteuttaa kaikkialla vain työväenluokan despoottisen diktatuurin avulla, diktatuurin, johon sisältyy porvariston kukistaminen ja kurissapito aseellisin voimin, sen poliittisien vapauksien riistäminen j. n. e. Tämän diktatuurin luomiseen pyrkivät kommunistit otollisen tilaisuuden sattuessa, vaikkapa sosialismin toteuttamisen välttämättömyydestä ei kansan enemmistö olisikaan vakuutettu. Heistä riittää, kunhan on olemassa tarpeeksi suuri kommunistinen väestön vähemmistö, koska heidän mukaansa tämän etujoukon taistelu sosialismin puolesta tulee vähitellen saamaan kannatusta väestön enemmistön muodostavilta työtätekeviltä luokilta. Itse sosialismin toteuttamisprosessin arvelevat kommunistit yleensä tulevan tapahtumaan suhteellisesti lyhyen ajan kuluessa. Se alkaa siten, että proletariaatti, kansalaissodassa riistettyään valtiovallan porvariston käsistä, särjettyään sen elimet: sotalaitoksen, virkavallan j.n.e. ja korvattuaan ne proletaarisilla valtiovallan elimillä: proletariaatin asestuksella, neuvostojärjestelmällä j.n.e., tulee melkeinpä yhdellä kertaa korvauksetta pakkoluovuttamaan proletaarisen valtiovallan käsiin kapitalistien omaisuuden. Vasta kun on suoritettu tämä valtava porvariston vallan hävitys, jonka seurauksena kommunistit itsekin myöntävät tulevan olemaan tuotannon pitkäaikaisen alenemisen, alkaa varsinaisesti tuotannon järjestely sellaiseksi, että se takaa yleisen hyvinvoinnin kaikille.
Sosialidemokratia pitää tuollaisia mielipiteitä haaveellisina ja painostaa kommunisteja vastaan, että sosialismia ei voida toteuttaa, joll'eivät sen taloudelliset ja väestöpsykologiset edellytykset ole kypsät. Ensinnäkin tulee sosialidemokraattien mielestä sosialisoitavan kansantalouden olla saavuttanut vissi kehitysaste, ennenkuin sitä voidaan menestyksellä yhteiskunnallistuttaa. Tällä tahdotaan sanoa, että kansantaloudessa suurteollisuuden — ja uudenaikaisen suurviljelyksen — tulee olla niin kehittynyt, että niiden osuus kansantaloudellisessa kokonaistuotannossa on ratkaiseva. Vasta kun joku tuotannonhaara on niin keskittynyt, että siinä on jäljellä suhteellisesti harvalukuinen määrä suurliikkeitä, voidaan ajatella mahdolliseksi niitä hoitaa yhteisestä hallintokeskuksesta. Samaten vasta kun suurteollisuuden — ja uudenaikaisen suurmaanviljelyksen — palkkatyöväki muodostaa vähintäänkin väestön voimakkaan vähemmistön, on olemassa takeita siitä, että sosialismi jää pysyväiseksi ja ett'ei valtioituja tuotannonaloja tulla hoitamaan siinä työskentelevää työväkeä riistämällä. — Edelleen sosialidemokraatit väittävät, että sosialismin toteuttamisen edellytyksenä on väestön enemmistön tietoinen pyrkimys sosialismiin, koska sillä vaatimuksella vain silloin on mahdollisuus toteutua. Sosialidemokratiakaan ei tietysti usko, että sosialismin toteuttaminen suoriutuu ilman ankaraa vastarintaa taloudellisesti hallitsevien luokkien — ennen kaikkea porvariston ja suurmaanomistajaluokan — taholta, mutta että tuo vastarinta kehittyisi kaikkialla kansalaissodaksi, sitä sosialidemokratia ei usko yleiseksi ilmiöksi. Kuitenkaan sosialidemokratiakaan ei yleensä luota siihen, että porvariston vastarinta murrettaisiin pelkillä sosialistisen eduskuntaenemmistön päätöksillä. Lisäksi tarvitaan lujiin järjestöihin järjestynyt työväki, joka on kykenevä ja valmis joukkotoiminnalla tukemaan sosialistisen eduskuntaenemmistön päätöksiä ja musertamaan porvariston vastarinnan. — Lisäksi on huomautettava, että sosialismin suhteellisen kivuton toteuttaminen edellyttää, että ei vain varsinainen ruumiillista työtä tekevä palkkaproletariaatti kannata sosialismia, vaan että myöskin riittävän suuri määrä henkisen työn tekijöitä on tullut sen välttämättömyydestä vakuutetuksi. Erilaisten sivistyneistöaineksien, ennen kaikkea teknikkojen myötätuntoinen suhtautuminen sosialisoimisajatukseen on välttämätön, jos mielitään se toteuttaa menestyksellä. Myöskin pikkuviljelijäluokan myötävaikutus tai ainakin puolueettomuus sosialisoimistoimenpiteisiin nähden on sangen tarpeellinen edellytys, koska tuon luokan suoranainen sosialismin vastustus voi johtaa elintarvetuotannon alenemiseen ja elintarpeiden pidättämiseen teollisuuskeskusten väestöltä.
Erityisesti on ilmeistä, että sosialismin toteuttaminen neuvostodiktaiuurin vallitessa, mikä Venäjälläkin näyttää olevan ylivoimainen tehtävä, on vastaavissa oloissa vielä mahdottomampi Länsi-Euroopan valtioissa. Länsi-Euroopassa on ensinnäkin jo kukistettava porvaristo paljon voimakkaampi kuin Venäjällä. Venäjällä oikeastaan ei ole koskaan ollut huomattavampaa varsinaista kotimaista porvaristoa. Siellä oli kyllä viime vuosikymmeninä syntynyt mahtava teollisuus, joka oli teknillisessä suhteessa kehittynyt pitemmälle kuin kenties minkään muun kapitalistisen valtion teollisuus: Venäjän tehdaslaitokset olivat jättiläissuuria laitoksia, joissa olivat suunnattomat työläisjoukot. Nuo teollisuuslaitokset omisti ranskalainen, englantilainen, belgialainen j.n. e. suurporvaristo. Varsinainen porvaristokin on siten Länsi-Euroopan maissa lukuisampi ja voimakkaampi kuin se oli Venäjällä. — Lisäksi on Länsi-Euroopassa suurporvariston liepeille syntynyt runsaslukuinen porvariston tarvikkeita tuottava pikkuporvaristo ja n. s. »uusi keskiluokka», sivistyneistö: insinöörit ja muut teknikot, asianajajat, lääkärit j. n. e. Kun näillä väliluokilla on täten yhteisiä etuja varsinaisen kapitalistiluokan kanssa, niin ne ovat Länsi-Euroopassa, paitsi lukuisammat, myöskin luonteeltaan aivan toisenlaiset kuin Venäjällä. — Venäjän sivistyneistö on sosialistista — Länsi-Euroopan sivistyneistö kannattaa imperialismia ja on selvästi natsionalistista, kansalliskiihkoista. Se on aina tuntenut olevansa yhdistetty pääasiassa suurporvaristoon. Tämän luokan merkitystä tuotanto- ja vaihtoprosessissa osoittaa se tosiasia, että se kasvaa kaikkein nopeimmin, vieläpä nopeammin kuin varsinainen palkkaproletariaatti.
Länsi-Euroopassa tulee vastarinta köyhälistön vallankumousta vastaan jo yllämainituista syistä olemaan paljon voimakkaampi kuin se oli Venäjällä. Kun Venäjälläkin sivistyneistö, vaikka se oli huomattavasti sosialistista, säikähtyi bolshevistisen neuvostodiktatuurin sattuessa ja ryhtyi vastarintaan bolshevikkeja vastaan (virkamieslakot, lääkärilakot, opettajalakot j. n. e.), niin on ilmeistä, että muualla Euroopassa tapahtuisi tätä paljon huomattavammassa määrässä, jos porvaristo ja porvarilliset väliluokat menettäisivät poliittiset oikeutensa neuvostodiktatuurin kautta.
Mutta edellisten lisäksi on otettava huomionn eräs ratkaiseva seikka. Länsi-Euroopassa on olemassa aivan toisenlainen talonpoikaisluokka kuin Venäjällä. Talonpoikaisluokan asema on Länsi-Euroopassa huomattavasti parantunut tällä vuosisadalla. Kohonneiden viljan hintain johdosta kävivät sen hypoteekkirasitukset helpommiksi, kunnes se maailmansodan aikana on niistä kokonaan vapautunut. Se on päässyt riippumattomaksi niistä riistäjäryhmistä, jotka sitä ennen olivat riistäneet, nim. koronkiskureista ja välikauppiaista. Tämä on tapahtunut etupäässä osuustoiminnan: osuuskassojen ja osuuskauppojen kautta. Talonpoikaisluokasta on siten suureksi osaksi kadonnut halu yhteistyöhön teollisuusköyhälistön kanssa. Nyt se vaatii suojelustulleja viljalle ja on tässä asiassa ruvennut vetämään yhtä köyttä suurmaanomistajain kanssa ja tehnyt kompromissin teollisuustulleja vaativan suurporvariston kera. Sen sijaan talonpoikaisluokassa on herännyt suoranainen vihamielisyys työväenluokkaa kohtaan, koska työväki aina vastustaa suojelustullipolitiikkaa. Vastakohtaisuutta lisää se seikka, että teollisuustyöväen palkkataistelut vetävät väestöä kaupunkiin maaseudulta. Sodan aikana elintarvesäännöstely on lisännyt ristiriitoja. Yleinen koulunkäynti ja kansanvalistustyö on tehnyt talonpojat nyt erikoisen kykeneviksi luokkaetujaan valvomaan. On mahdoton hallita tätä luokkaa supistamalla venäläiseen tapaan sen poliittisia oikeuksia. Kun on kuitenkin sosialismin toteuttamiselle elinehto, että elintarvetuottajat eivät kokonaisuudessaan rupea sabotoidakseen supistamaan tuotantoaan, ei proletariaatin enemmistöhallituskaan kykene pitkälti ajamaan poliittista ja taloudellista politiikkaa, joka pakottaisi talonpoikaisväestön sabotaasiin. Talonpojille täytyy myöntää ainakin vapaus vastustuspuolueiden avulla valvoa proletaarisen enemmistön toimintaa. Tietysti sosialidemokraattisen valistustyön tärkeänä tehtävänä tulee olemaan saada talonpoikaisluokasta varsinaiset pikkuviljelijät puolelleen maatalouden palkkatyöväen lisäksi.
Diktatuurin harjoittaminen on mahdotonta myöskin sivistyneistöön nähden, jonka myötävaikutus on välttämätön sosialismia toteutettaessa. Kun sosialisoimisia suoritetaan, tarvitaan sivistyneistöä aivan toisessa määrässä kuin nyt, jolloin puolue on pelkkänä vastustuspuolueena. Myötävaikutus on saatava vapaaehtoisuuden tietä, diktatuuri johtaa sabotoimiseen ja tuotannon rappioon.
Kun käsitellään kysymystä sosialismin toteuttamisesta, ei voida sivuuttaa myöskään sitä tärkeätä kysymystä, onko maksettava korvausta kapitalistien omaisuuden pakkoluovutuksesta. Kuten tunnettua, ovat bolshevikit suorittaneet pakkoluovutuksen korvauksetta. Sen sijaan kaikki sosialidemokraattiset puolueet suosittelevat korvauksen maksamista kapitalisteille. Vieläpä niinkin likellä kommunisteja oleva sosialistinen puolue kuin Norjan sosialidemokratia suosittelee sitä sosialisoimiskomiteansa mietinnössä seuraavilla perusteilla: »Jos ryhdytään pakkoluovuttamaan yksityisten yritykset, tulevat tämän tuntemaan vääryydeksi ne kapitalistit, joiden yritykset ensiksi sosialisoidaan, toisten kapitalistien saadessa toistaiseksi pitää omansa koskemattomina. Se tulee senvuoksi herättämään hurjaa vastarintaa pakkoluovutettujen yritysten omistajissa. Se tulee tuntumaan sitä epäoikeutetummalta ja ärsyttävämmältä, koska useimpain yritysten omistaiina ovat osakeyhtiöt, joiden osakkeet ovat levinneet monien pikkukapitalistien käsiin. Senvuoksi suuressa määrin jouduttaisiin riistämään pieneläjiltä ja jättämään suuret rauhaan. Kun yritysten kaupalliset ja teknilliset johtajat ja toimihenkilöt suuressa määrin omistavat osakkeita yrityksissään, saataisiin leppymättömiä vihollisia juuri heistä, joita enin tarvitaan. Lopuksi — ja tämä on kenties tärkeintä — ei sellainen asteittain yksityisten yritysten pakkoluovutus riistäisi sen ulkopuolelle jäävien kapitalistien mahtia, eikä se johtaisi sen omaisuuden yhteiskunnallistuttamiseen, jota ei ole sijoitettu suorastaan taloudellisille toimialoille, vaan epäsuorasti pankkitalletuksina, panttiobligatsioneina ja valtio- ja kunnallisobligatsioneina.»
Samalla on kuitenkin painostettava, että korvaukseksi ei ole maksettava summaa, jonka kapitalistit suvaitsevat määrätä. Esim. Itävallan sosialidemokratian sosialisoimisohjelma lausuu tästä seikasta: »Korvaussumma lasketaan sen puhtaan voiton suuruuden mukaan, jonka liikkeet ovat tuottaneet ennen sotaa, sotavoitot jätetään huomioon ottamatta korvaussummaa määrättäessä.» Ja lisätään: »Valtio hankkii pakkolunastuksen alaisten kapitalistien korvaamiseen tarvittavat varat asteittain ylenevällä varallisuusverolla, joka otetaan kaikilta omistavilta. Tällä tavoin täytyy koko kapitalistiluokan maksaa kustannukset, jotka valtiolle koituvat, kun »kapitalistiluokan erään osan omaisuus pakkolunastetaan.»
Mitä sosialismin toteuttamisen tempoon, nopeuteen, tulee, niin yleensä sosialidemokraatit painostavat, että sosialismi on toteutettava aste asteelta, vähitellen — kuten jo »Kommunistinen manifesti» lausuu — pitkällisen prosessin kuluessa. Kaiken teollisuuden sosialisoiminen yhdellä kertaa käy yli sosialististen puolueiden voimien. Tällaiseen menettelyyn pakottavat monet syyt. Ensinnäkin se taktillinen näkökohta, että porvariston vastarinnan murtaminen on paljon helpompi, kun se kohdistuu kerrallaan yhteen kapitalistiryhmään. Varovaisuuteen kehoittaa lisäksi tehtävän monimutkaisuus ja vaikeus. Vain silloin, jos teollisuus sosialisoidaan yksi haara kerrallaan, voidaan kukin toimenpide suorittaa tarkan ennakkosuunnitelman mukaan, joten tuhoisain erehdysten ja taka-askelten vaara oleellisesti pienenee. Jos erehdyksiä sattuukin, voidaan se aina ottaa huomioon seuraavissa sosialisoimisissa. Sosialisoiminen on yleensä niin monimutkainen toimenpide, että jos se yhtäkkiä pannaan toimeen, niin se helposti epäonnistuu. Jos jossakin länsimaassa ajatellaan jokin teollisuudenhaara sosialisoitavan ja kapitalisteille menneestä liikevoitosta osa käytetään työläisten palkkain nostamiseen, niin tämä toimenpide ei ilman muuta paranna työläisten reaalipalkkaa. Seuraus on vain, että joukkotarvikkeiden hinnat nousevat. Jotta työväen reaalipalkat kohoaisivat, on välttämätöntä, että ne tuotannonhaarat, jotka ovat ennen tuottaneet kapitalistien kuluttamia tavaroita, ylellisyystarpeita, lakkautetaan ja sen sijaan aletaan runsaammassa määrässä tuottaa tarvikkeita, joita työläiset nyt tulevat entistä enemmän kysymään senvuoksi, että heidän tulonsa ovat lisääntyneet. Tämä taas edellyttää, että suoritetaan monimutkaisia ja aikaa vieviä järjestelytoimenpiteitä: kun työttömiksi joutuneet ylellisyysteollisuuden työläiset sijoitetaan uuteen tuotantoon, on perustettava uusia tehtaita, rakennettava asuntoja j. n. e. Mutta kaiken lisäksi on ilmeinen tosiasia, että kapitalistien liikevoiton jakamisesta työläisille ei edes näiden rahapalkka paljon paranisi. On olemassa eräitä täysin luotettavia tilastollisia tutkielmia, jotka osoittavat tuon väitteen todeksi. Niinpä on Saksasta olemassa tutkimus 66 hyvin menestyneen suurliikkeen tuloksista ennen sotaa. Yritykset, jotka jakoivat osakkeilleen niin korkeata keskimääräistä voitto-osinkoa kuin 10 %, kuluttivat tuohon jakoon vain 13 % siitä summasta, joka oli käytetty virkailijain ja työläisten palkkoihin, valtion ja kunnan menoihin ja muihin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Voitto-osingon kokonaissummasta olisi kullekin virkailijalle ja työläiselle tullut vain 270 Rmk. vuodessa.
Jotta voitaisiin yleistä hyvinvointia kohottaa, on siis ennen kaikkea saatava tuottavaisuus kohoamaan. Teknillisesti ala-arvoiset tehtaat täytyy lakkauttaa ja tuotanto siirtää teknillisesti paremmin varustettuihin tehtaisiin, tehtaissa on otettava käytäntöön paremmat työmenetelmät j. n. e. Kaikki tämä voidaan suorittaa vain silloin, kun sosialisoiminen toimeenpannaan järjestelmällisesti ja rauhassa. Mutta proletariaatin diktatuuri merkitsisi Länsi Euroopassa kansalaissotaa, se merkitsisi sitä, että ne porvariston väliluokat ja talonpoikaisluokka, joilta riistetään poliittiset oikeudet, ryhtyisivät suorastaan aseelliseen vastarintaan diktatuuria harjoittavaa proletaarista puoluetta vastaan.
Kysyttäneen kuitenkin, minkä vuoksi sosialidemokratia pitää sitten niin välttämättömänä, että sosialisoiminen on saatava heti alusta alkaen suoritetuksi ja järjestetyksi sillä tavalla, että työn tuottavaisuus ja tuotanto eivät alene. Tämä on taktillisesti sangen tärkeä kohta, jossa sosialidemokraatit eroavat kommunisteista. Kun nämä otaksuvat, että työväki saattaa vuosikausia kestää heidän menetelmänsä aiheuttamaa tuotannon alenemista, ovat sosialidemokraatit sitä mieltä, että, vaikkapa palkkaproietariaatti saattaisikin nurkumatta kestää tuotannon alenemisesta johtuvaa puutetta — tämäkään ei pidä paikkaansa kuin itsetietoiseen proletariaatin valiojoukkoon nähden — on tuotannon alenemista aiheuttavan sosialisoimisen vaikutus n.s. väliluokkiin: talonpoikaisväestöön, pikkuporvaristoon ja sivistyneistöön, joiden myötävaikutusta proletariaatti kuitenkin kaipaa, se, että nämä luokat muuttuvat vihamielisiksi koko sosialismille, koska se ei osoittaudukaan kykeneväksi kohottamaan yleistä hyvinvointia.
Toisin on asia, jos proletaarinen vallankumous suoritetaan demokratian pohjalla sillä tavalla, että proletariaatti ehtii hankkia demokratian pohjalla itselleen enemmistön ja sitten vasta ryhtyy suorittamaan tätä työtä. Silloinkaan se ei tule tietenkään tapahtumaan sillä tavalla, että porvaristo suostuisi vapaaehtoisesti luopumaan vallastaan. Se tulee tietysti tekemään kaikkensa vaikeuttaakseen sosialisoimista, se tulee kenties yrittämään aseellista vastarintaa. Tämä kaikki on sosialidemokratiankin laskuissaan huomioon otettava. Porvaristo on tietysti pidettävä kurissa erilaisilla keinoilla. Kun proletariaatti kukistaa porvariston vastarinnan, syntyy olotila, jota Marx kaiketi tarkoittaa puhuessaan proletariaatin diktatuurista. Mutta tuo olotila sisältää jotakin aivan toista kuin se olotila, missä bolshevikit ja kommunistit tahtovat sosialismin toteuttaa. Tietysti väkivallan käyttö niskuroivaa vähemmistöäkin vastaan tulee sekin häiritsemään sosialistisen taloudellisen vallankumouksen toimeenpanoa, mutta paljon lievemmässä määrin kuin neuvostodiktatuurin aiheuttama kansalaissota. Kun väkivallalla vain hankitaan yhteiskunnallisille voimatekijöille kunnioitusta, on sen aiheuttama häiriö ohimenevää laatua.
Jos kuitenkin sosialidemokratian neuvomaa tietä sosialismia yritetään toteuttaa, sosialisoida eri tuotantohaarat aste asteelta tarkan ennakkosuunnitelman mukaan, voi edellyttää, että sosialisoimistoimenpiteet tulevat saavuttamaan kannattajikseen jatkuvasti yhteiskunnan enemmistön muodostavat työtätekevät luokat juuri siksi, ettö nuo toimenpiteet tulevat kohottamaan melkoisesti yhteiskunnan aineellista hyvinvointia.
J. W. Keto.
Samanlaisia hajaannuksen ja sisäisen eripuraisuuden aikoja, kuin mitä nyt elämme, on kansainvälisessä työväenliikkeessä eletty ennenkin. Saattaa usein kuulla ja nähdä sanomalehtienkin palstoilla lauseparren: historia toistuu. Mitenkä väärä tuollainen lauseparsi itse asiassa syvemmälti ajatellen onkin, on kuitenkin todettava, että sillä hajoitusliikkeellä, jonka kuuluisa venäläinen anarkisti Mihail Bakunin toiminnallaan vv. 1868–1873 synnytti kansainvälisessä työväenliikkeessä, on paljon yhteisiä piirteitä sen bolshevistisen hajoitustyön kanssa, jota nykyään niinikään venäläinen N. Lenin hengenheimolaisineen harjoittaa kansainvälisen työväenliikkeen keskuudessa.
Kun ensimmäinen Internationale v. 1864 perustettiin Lontoossa, ei pysyväiselle Internationalelle eli kaikkia luokkatietoisia työläisiä yhdistävälle kansainväliselle taistelujärjestölle saattanut silloisissa oloissa olla mitään pysyväisen menestymisen mahdollisuuksia. Kansainvälisessä työväenliikkeessä risteili silloin mitä erilaisimpia virtauksia. Englannissa vahvasti porvarilliset ammattiyhdistysten johtomiehet johtivat laajoja työväenjoukkoja sangen mielivaltaisesti, Ranskassa vallitsivat anarkistiset proudhonilaiset ja blanquilaiset työväenliikettä, Italiassa porvarillisdemokraattiset mazzinilaiset ja vihdoin Saksassa Ferdinand Lassallen kannattajat, jotka taistelivat kiivaasti eisenachilaisia marxisteja vastaan. Työväenliikkeen ajatusmaailmassa vallitsi todellinen Baabelin sekoitus. Toisissa maissa yritettiin työväenasiaa ajaa kapinain, salaliittojen ja kaikenlaisten äkkiyllätysten muodossa, toisissa maissa taas porvarilliset reformistit koettivat puoskaroimistoimenpiteillään lääkitä niitä syviä yhteiskunnallisia haavoja, joita kapitalistinen kehitys oli jo ehtinyt iskeä yhteiskuntaruumiiseen. Tarvittiin todella Marxin tapaisen miehen luonteenlujuutta, rohkeutta ja selväpiirteisyyttä, jos mieli yhden miehen toiminnallaan aikaansaada edes jotakin toiminnan ja ohjelman yhtenäisyyttä kansainväliseen työväenliikkeeseen. Mutta ihme tapahtui kuin tapahtuikin. Marx laati ensimmäiselle Internationalelle säännöt, jotka eri maiden Lontooseen saapuneet edustajat sitten hyväksyivät ja jotka sittemmin ovat aina meidän päiviimme asti olleet kansainvälisen työväenliikkeen järjestäytymisen perustana ja pohjana. Hän laati kuuluisassa »Inauguraaliadressissaan» jo työväenliikkeelle toimintaohjelman kehittäen siinä ansiokkaasti jo aiemmin »Kommunistisessa Manifestissaan» julkaisemaansa luokkataisteluoppia. Vuosi vuodelta näyttikin työväenliike jo rupeavan kehittymään voimakkaaksi työväen taistelujärjestöksi. Yhä useamman maan työväenjärjestöt yhtyivät siihen, se alkoi ulkonaisesti esiintyä kapitaalia vastaan jo sangen mahtavana vastustajana. Mutta sisäisesti tämä työväenluokan kansainvälinen taistelujärjestö oli vielä itse asiassa sangen heikko. Sen elinvoimia jäytivät sisäiset suuntariidat, johtuen ne edellä mainituista anarkistisista opeista ja Marxin oppien vielä silloin niin vähäisestä vaikutusvallasta eri maiden työläisiin. Niinpä esim. kolmessa ensimmäisessä kongressissa: Genèvessä 1866, Lausannessa 1867 ja Brüsselissä 1868 ranskalaiset proudhonilaiset näyttelivät vielä sangen huomattavaa osaa. Useihin päätöslauselmiin saivat he sijoitetuksi ajatuksia, joita Marx ei hyväksynyt.
Mutta Ranskan proudhonilaisten haitallinen vaikutus Internationaleen ei kuitenkaan likimainkaan käynyt niin vaaralliseksi kuin Bakuninin vaikutus, joka lopullisesti sitten — kuten saamme nähdä, — johti ensimmäisen Internationalen täydelliseen hajoamiseen.
Mihail Bakunin oli syntyperältään vanhaa köyhtynyttä venäläistä ylimyssukua. Hänestä kehittyi jo nuorena venäläisenä upseerina Hegelin filosofiaa opiskellessaan äärimmäinen vasemmistolainen. Hänen elämänratansa on mitä kirjavimpia vallankumousseikkailuja täynnänsä. V. 1848 tavataan hänet Pariisissa laatimassa vallankumouksellisia julistuksia työmiehille, samana vuonna vei vallankumouksellinen vaisto hänet Pragiin, missä hän piankin kiihoitti talonpojat kapinaan tilallisherrojansa vastaan. V. 1849 esiintyy hän Dresdenissä kapinaan nousseitten työläisten diktaattorina. Hän pakenee maasta maahan kiihoittaen kaikkialla työväestöä kapinaan, joutuu vihdoin vangiksi ensin Saksiin, sitten Itävaltaan, sitten Venäjälle, jossa hänet karkoitetaan Siperiaan. Mutta Siperiasta hän pian karkaa Amerikkaan, palaten sieltä jälleen Eurooppaan uusia kumouksia suunnittelemaan. Hän asettuu v. 1864 Italiaan, ollen täällä aina v:een 1868, jolloin hän aloitti varsinaisen taistelunsa Marxia ja hänen Internationaleansa vastaan.
Mikä oli siis Bakuninin ja Marxin välisen taistelun ydin ja mitenkä heidän oppinsa erosivat toisistaan? Marxin luokkataisteluoppiin sisältyi jo »Kommunistisessa Manifestissa» ajatus, että köyhälistön historiallinen tehtävä on suunnitelmanmukaisen, järjestetyn, sosialistisesti tietoisen luokkataistelun avulla vaikuttaa kehityksen kulkuun jouduttavasti ja hankkia itselleen sellainen kypsyys, joka proletariaatilla täytyy olla, jos se haluaa valloittaa valtiollisen vallan ja toteuttaa sosialistisen yhteiskunnan. Köyhälistön täytyy sentakia valmistautua pitkään ja sitkeään luokkataisteluun.
Bakunin sitä vastoin ei antanut mitään arvoa valtiolliselle toiminnalle, jota luokkataistelu luonnollisesti edellytti. Hän uskoi — samoin kuin venäläiset kommunistit meidän päivinämme — jonkunlaiseen äkilliseen maailmanvallankumoukseen, jonka tulemiseksi piti vain kaikki ihmiset innostaa vallankumouksellisella hengellä ja kiihoittaa »suoraan toimintaan».
Bakuninin suhde valtioon erotti niinikään hänet jyrkästi Marxista. »Hävittämisen halu on samalla luomisen halu» oli hänen kuuluisa tunnuslauseensa. Koska valtio oli keskitetty laitos, jossa byrokratia hallitsi suuria kansanjoukkoja, oli se hävitettävä. Sijalle oli muodostettava sellaisten vapaitten ihmisyhdyskuntien federalistinen liittymä, joissa ihmisiä sitoi toisiinsa ja hallitsi vain keskinäinen solidaarisuus. Bakunin vastusti täten kaikenlaista keskitystä, joka taas on läpikäyvänä piirteenä Marxin opeissa.
Edellä selostetuissa pääkohdissa törmäsivät Marxin ja Bakuninin katsantokannat ensimmäisen Internationalen viimeisissä kongresseissa jyrkästi vastatusten, ensinnä Brüsselissä v. 1868. Bakunin oli nimittäin Genèvessä edellisenä vuonna liittynyt eräitten porvarillisten rauhanaatteen ajajain muodostamaan »Rauhan ja Vapauden Liittoon». Liiton keskuskomitean jäsenenä hän puuhasi sen liittämistä Internationaleen. Marx sai kuitenkin mainitussa Brüsselin kongressissa torjutuksi tämän ehdotuksen syystä, että mainitulla liitolla ei ollut vähäisintäkään tietoa luokkataistelusta tai sosialismista yleensä, se oli pikemmin jonkinlainen uskonnollis-idealistinen liike. Bakuninkin erosi siitä heti sen jälkeen, muodostaen oman erikoisen liittonsa »Kansainvälisen Sosialistisen Demokratian Liiton», josta todella kehittyi seuraavina vuosina ensimmäisen Internationalen vaarallisin vastustaja. Tämä »Bakuninin salaliitto» oli sisäisen järjestömuotonsa puolesta sangen huomattava laitos jo senkin takia, että bolshevikit ovat sitä ilmeisesti pitäneet esikuvanaan muodostaessaan kolmatta Internationaleansa. Vaikka Bakuninin ihanne oli — kuten hänen ajatuksistaan selviää — mahdollisimman suuri desentralisatsioni, pakotti käytäntö hänet ennen pitkää mahdollisimman suureen sentralisatsioniin eli keskittymiseen. Bakunin tahtoi kehittää tilanteen maailmanvallankumoukseksi. »Kansainvälisen Sosialistisen Demokratian Liiton» korkeimmaksi elimeksi pantiin sentakia salainen hallitusneuvosta, n.s. »Kansainväliset Veljet», jonka jäseniksi laskettiin vain henkilöitä, jotka olivat avoimesti hyväksyneet liiton ohjelman ja jotka »koko älynsä, tarmonsa, kunniansa ja luottamuksensa panivat alttiiksi vallankumouksen asialle» — joilla — kuten sanottiin — oli perkelettä ruumiissa. Seuraava hallintoasteikko alaspäin oli »Kansalliset Veljet», joka oli täydellisesti alistettu salaisten »Kansainvälisten Veljien» määräysvallan alaiseksi, ilman että sillä oli aavistustakaan korkeimman hallintoelimen kokoonpanosta j. n.e. Sen jälkeen seurasi vasta puolisalainen, puolijulkinen »Kansainvälinen Sosialistisen Demokratian Liitto», jonka Genèvessä oleva keskusneuvosto toimi julkisena hallintoelimenä. Tämän Bakuninin Internationalen tehtäväksi tuli siis yhteiskunnallisen vallankumouksen toimeenpano, valtion poistaminen ja hävittäminen.
Mutta ennenkuin tätä päämäärää lähdettiin toteuttamaan, oli Marxin Internationale saatava kukistetuksi. Julkinen »Kansainvälinen Sosialistisen Demokratian Liitto» kääntyi sentakia v. 1868 ensimmäisen Internationalen pääneuvoston puoleen pyytäen päästä Internationalen jäseneksi omalla ohjelmulla ja omilla järjestömuodoilla. Marx huomasi kuitenkin tästä järjestöstä Internationalelle koituvan vaaran ja sai aikaan sen, että pyyntö hylättiin. Mutta kun liitto lupasi hajottaa järjestönsä ja sulautua Internationaleen, otti pääneuvosto pyynnön uudelleen harkittavaksi ja suostui lopulta siihen. Tosiasiassa Bakunin kuitenkin säilytti Internationalensa salaisena järjestönä ja ryhtyi siten harjoittamaan maanalaista nakerrustyötä Marxin ensimmäisessä Internationalessa. Bakunin ei nimittäin juuri valikoinut keinoja koettaessaan tuhota vastustajansa. Tässä suhteessa hän näyttää täydellisesti hyväksyneen kuuluisan italialaisen Machiavellin opit, joita hän ystävillensäkin avoimesti tunnusti suuresti kunnioittavansa ja ihailevansa.
Bakuninin salaisen järjestön tuhoisa toiminta tulikin pian näkyviin. Baselin kongressissa v. 1869 joutui esim. Marxin tärkeä perintöoikeutta koskeva päätöslauselma äänestyksessä tappiolle Bakuninin perintöoikeuden poistamista koskevan päätöslauselman saadessa enimmät äänet.
Seuraavina vuosina sattuivat suuret maailmanhistorialliset tapahtumat, ranskalais-saksalainen sota ja Pariisin kommunardikapina. Nämä aiheuttivat sen, että pääneuvosto ei voinut kutsua Internationalea koolle ennenkuin vasta v. 1872, jolloin se kokoontui Haagiin. Väliaikaa käyttivät bakuninilaiset hyväkseen. Salaisia lentolehtisiä, kirjeitä, agentteja — aivan siis kuin kommunistit meidän päivinämme — kulki maasta maahan. Pääneuvostoa parjattiin despotismista, bismarckilaisuudesta y. m. s. sentakia, ettei se ollut kutsunut Internationalea koolle. Bakuninilaiset saivatkin kannatusta Ranskassa, Belgiassa, Italiassa ja Espanjassa. Kun pääneuvosto vihdoin kutsui kongressin koolle Haagiin, saapuivat bakuninilaiset sinne vahvasti varustettuina. Loppuäänestyksissä marxilaiset kuitenkin Ranskan proudhonilaisten avulla nipin napin voittivat. Vieläpä päätettiin erottaa Bakunin Internationalesta. Bakuninilaisuus oli täten kärsinyt musertavan tappion. Mutta toiselta puolen Marxkin oli pakotettu tekemään sen huomion, että ensimmäisen Internationalen päivät olivat päättyneet. Pelosta, että äskeiset epäluotettavat ystävät, Ranskan proudhonilaiset, saisivat vallan käsiinsä Internationalessa, päätettiin pääneuvosto siirtää Lontoosta New-Yorkiin, mikä merkitsi samaa kuin lopettaa koko Internationalen toiminta.
Se seikka, että ensimmäinen Internationale hajosi v:n 1872 tienoilla, on sangen hyvin ymmärrettävissä, jos ajattelemme sen ajan suurvaltiollisia tapahtumia. V.v. 1870–71 saksalais-ranskalainen sota oli synnyttänyt natsionatistisen innostuksen molemmissa sotaakäyvissä maissa. Se jos mikään oli luonnollisesti omiansa lamauttamaan työväenliikkeenkin kansainvälistä toimintaa. Lisäksi tuli Pariisin kommunardikapina v. 1871 ja sen verinen kukistaminen. Tämä vaikutti sangen vahingollisesti ensimmäisen Internationalen toimintaan. Pariisin kommunardikapinassa menetti Internationale ensinnäkin eräitä huomatuimmista jäsenistään. Toiseksi se seikka, että Marx ja Internationalen pääneuvosto asettuivat julkisesti puolustamaan, jopa ihailemaankin Pariisin Kommuunia, synnytti hajaannusta itse työväenliikkeen keskuudessa. Niinpä huomatut englantilaiset ammattiyhdistysmiehet paheksuivat tätä pääneuvoston ja Marxin ottamaa kantaa ja erosivat Internationalesta.
Toiselta puolen on muistettava, että työväenliike oli silloin vielä nuori ja kokematon. Se oli kyllä nopeasti kasvanut, mutta se oli samassa asteessa sisäisesti heikontunut ja tullut eripuraiseksi siihen liittyneiden erilaisten lahkolaisainesten ja suuntavirtausten takia. Työväenliikkeen voimien nopea kasvaminen herätti taas työväenluokassa liian suuria toiveita vapautua kapitaalin ikeestä nopean, kaikki voittavan ja kaikkialle ulottuvan työväenvallankumouksen kautta. Tällaisessa maaperässä kantoivat luonnollisesti Bakuninin maailmanvallankumousopit runsaita hedelmiä. Työväenluokka hylkäsi Marxin, joka lupasi sille taloudellisen vapautuksen vasta pitkän, sitkeän luokkataistelun kautta, jossa työväenluokka valistuisi ja kehittyisi ottamaan haltuunsa valtiollisen ja taloudellisen vallan ja myöskin sen sitten käsissään pysyvästi säilyttämään.
Kahdessa vuodessa hajoitti bakunismi täten sen Internationalen, jonka rakentamiseen Marx oli uhrannut parhaimmat elinvoimansa, parhaimmat elinvuotensa. Internationalen uudelleen rakentamiseen tarvittiin kokonaista 17 vuotta. Mutta tästäkään uudesta, n. s. toisesta Internationalesta, ei tullut sitä työväenluokan kansainvälistä taistelu järjestöä, jonka historiallisena tehtävänä oli »toimittaa kätilön tehtäviä» uutta sosialistista yhteiskuntaa synnytettäessä. Sen pääasiallisimpana hajoittajana esiintyy nykyisin uusbakunismi, bolshevismi, jolla on paljon yhteisiä piirteitä edellä kuvaamamme historiallisen hajoitusliikkeen kanssa. Mutta siitä lähemmin seuraavassa.
Niilo Lahtinen.
Ei ole meidän aikanamme enää tavallista, että joku työväenliikkeen mies on saanut seurata maansa proletaarisen liikkeen kehitystä sen alusta tähän päivään saakka. Vielä harvinaisempaa on, että yksi ja sama mies on tämän liikkeen syntymästä asti seisonut koko ajan sen etunenässä tunnustettuna johtajana ja on siinä asemassa yhä tänäkin päivänä. Tämmöinen onni on suotu Hjalmar Brantingille. Ja siksipä hänen harvinaisen tasaisessa ja sopusointuisessa kehityksessään kuvastuu Ruotsin sosialidemokraattisen työväenliikkeen koko kehitys.
Vaikka sosialidemokratia olemukseltaan on kaikkialla sama, saa se leimansa niistä ulkonaisista oloista, joissa se kulloinkin toimii. Maassa, missä vanhan feodaalisen ja autokraattisen järjestelmän pimeät voimat vielä ovat vallassa, painaen ylivoimaisesti ja häikäilemättömästi kaikki vapaammat pyrkimykset maahan, siellä sosialidemokratia muodostuu karaistuksi, teräväksi miekaksi, joka taistelun temmellyksessä usein punertuu. Toisin on asianlaita maassa, missä uusiaikainen sosialinen kehitys kulkee tasaisesti eteenpäin lisäten työväestön joukkoja, mutta antaen niille samalla mahdollisuuden yhteenliittymisen kautta kohota; maassa, missä ikivanha kansanvalta ei ole koskaan tullut täydellisesti tukahdutetuksi ja missä korkea kansansivistys lisää työväenkin toimintamahdollisuuksia; ja vihdoin maassa, missä puhtaasti taantumuksellisilta yhteiskunta-aineksilta puuttuu semmoista taloudellista perustaa, jolle voisi rakentaa edes jossakin määrin pysyväistä taantumuksellista valtiojärjestelmää, ja missä porvaristolla on riittävän pitkä valtiollinen kehitys takanaan voidakseen joltisellakin ymmärtämyksellä suhtautua yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Semmoisessa maassa ei työväen ja »isänmaan» välinen vastakohta esiinny yhtä räikeästi kuin edellisissä eikä työväki samassa määrin tunne itseään paarias-luokaksi. Sen luokkataistelu ei myöskään muodostu vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän äkkinäistä murskaamista tarkoittavaksi eikä se pane toivoaan väkivaltaiseen ryntäykseen. Sen toiminta muodostuu etupäässä yhä uusien valta-asemien rauhalliseksi valloittamiseksi; se pyrkii alituisesti kohoamaan yhteiskunnallisesti ja valtiollisesta käyttäen hyväkseen kaikkia mahdollisuuksia, joita porvarillis-kansanvaltainen järjestelmä voi tarjota, ja koettaen lisätä näitä mahdollisuuksia.
Tämmöinen maa on Ruotsi. Tämmöisen toiminnan mies on Branting.
Mutta mainittu toimintamuoto voi tarjota vaarojakin. Siinä voidaan joutua kiinnittämään liian suurta huomiota jo saavutettuihin etuihin; välittömiä käytännöllisiä parannuksia tavoiteltaessa voi päämäärä hävitä näkyvistä ja silloin ei myöskään siihen johtava tie ole enää selvästi havaittavissa.
Voimakkaan teoreettisen koulutuksen avulla ovat nämä vaarat tosin vältettävissä. Mutta Branting ei ole mikään teorian mies; harvoin on hän edes puuttunut puhtaasti teoreettisiin kysymyksiin. Kun hän on ottanut marxilaisen teorian käsiteltäväkseen, on se tapahtunut ennen kaikkea tarkoituksessa varoittaa ymmärtämästä sitä siinä suhteessa väärin, että taloudelliset seikat olisivat yhteiskunnan kehityksessä kaikki kaikessa. »Niin oleellisen tärkeä kuin taloudellinen kehitys tässä suhteessa onkin, ei se yksin riitä selittämään kaikkea. Myöskin valtiolliset, uskonnolliset, kansalliset ja tieteelliset edellytykset myötävaikuttavat yhteiskunnalliseen kehitykseen; ja vaikka ne ovatkin vain toisarvoisia tekijöitä ja vaikka niiden voima murtuu silloin, kun ne vaikuttavat päinvastaiseen suuntaan kuin taloudelliset vaikuttimet, ei niitä sentään saa mitenkään jättää huomioon ottamatta.»
Tämä kaikkihan sisältyy jo marxilaiseen teoriaan, varsinkin semmoisena kuin Engels on sitä täydentänyt. Mutta Brantingista on äsken kosketellun väärinkäsityksen vastustaminen näyttänyt tärkeämmältä kuin päinvastaiseen suuntaan menevän liioittelun välttäminen.
Tämä on täydessä sopusoinnussa sen humaanisuuden kanssa, joka on ominaista Brantingin olemukselle. Periaatteessa myöntää hän kyllä aseelliselle kapinallekin sijansa työväen luokkataistelussa, mutta ei voida sanoa tämän näkökohdan näytelleen yleensä mitään osaa hänen katsantokannassaan. Erittäin vastenmielisiltä ovat Brantingista aina tuntuneet ne äärimmäiset suunnat, joiden kannattajat ovat olleet valmiit kevytmielisesti uhraamaan ihmishenkiä. Kaikin voimin täytyy hänen mielestään sosialidemokratian pyrkiä saavuttamaan rauhallisilla keinoilla päämääränsä. Tämmöisiä keinoja ovat valtiollinen ja kunnallinen äänioikeus ammatillisten työväenjärjestöjen pyrkimys työväen elinehtojen parantamiseksi, osuustoiminnallinen taistelu hintakiskontaa vastaan. »Uuden yhteiskunnan oraat nousevat kaikkialla keskellä vanhaa yhteiskuntaa; syntyy ylimenomuotoja — kuten välitys työriidoissa ja kunnallinen paikanvälitys — jotka työn voimaan perustuvina ovat päässeet muutamilla aloilla pitämään pääoman vastaiseen suuntaan vaikuttavan vallan kutakuinkin tasapainossa.»
Että on äärimmilleen ponnistettava kaikki voimat rauhallisin keinoin, ilman kansalaissotaa, sosialismin päämäärän saavuttamiseksi, siitä ovat kaikki edesvastuuntuntoiset sosialistit yksimielisiä. Kysymys on siis ainoastaan siitä, missä määrin tämä on mahdollista, ja bolshevikkien suuri virhe on juuri se, että he — tässä suhteessa jyrkästi poiketen Marxin käsityksestä — kaavamaisesti selittävät kansalaissodan välttämättömäksi. Edellytykset ovat eri maissa erilaisia ja yksi niistä maista, joilla on suurin mahdollisuus vapautua ilman verenvuodatusta kapitalismin kirouksesta, on epäilemättä juuri Ruotsi.
Kun Ruotsin sosialidemokratia esiintyi näyttämölle, kukoisti maassa vielä oikeistovalta. Sen murtaminen oli näin ollen lähin päämäärä ja pyrkimys sen saavuttamiseksi johti yhteistyöhön liberaalien kanssa. Tämän yhteistyön tarkoitus oli siis, kuten luonnollista onkin, puhtaasti valtiollista laatua. Ja vaikka se tälläkin alalla on usein tuonut mukanaan pettymyksiä, täytynee myöntää, että se myös on vienyt huomattavaan tulokseen. Suuripiirteisiä kansanvaltaisia uudistuksia on sen avulla toteutettu, jotka ovat murtaneet oikeiston vallan ja tasoittaneet vastaisen kehityksen tien.
Toisin ovat asiat sosialisella alalla. Joskin Ruotsin äskeinen Brantingin johtama sosialidemokraattinen hallitus koetti sitoa porvaristonkin vapaamielisimpiä aineksia sosialisoimiskomiteoihinsa, ei Ruotsin sosialidemokratia ole koskaan antautunut niin lapselliseen uskoon, että yhteiskunnan vapauttaminen porvaristosta voisi tapahtua yhteistoiminnassa porvariston kanssa. Niinpä Branting vedoten Marxiin totesi: »Osoittaen, että proletariaatin ja porvariston välinen luokkataistelu oli alkanut, että se oli yhä laajeneva ja että sen lopullinen tulos ei voisi olla mikään muu kuin yhteiskunnallista laatua olevain työvälineiden ottaminen proletariaatin toimesta yhteiskunnan haltuun — Marx on ainiaaksi tehnyt lopun porvarillisten sovinnonhierojain pienistä yrityksistä saada aikaan sovinto pääoman ja työn välillä.»
Kansanvaltaisten uudistustehtävien tultua suoritetuiksi on siis loogillisesti alkava Ruotsin sosialidemokratian kehityksessä uusi ajanjakso. Brantingkin on antanut tähän suuntaan meneviä lausuntoja. On odotettavissa luokkataistelun suuntaviivojen yksinkertaistumista ja jyrkkenemistä. Mutta tämä ei tietysti mitenkään merkitse sitä, että nyt aiottaisiin luopua toiveista päästä rauhallisin keinoin perille. On koottava Ruotsin koko työtätekevä kansa punaisten lippujen alle ja tähän kansan enemmistöön nojautuen marssittava eteenpäin sosialistista yhteiskuntaa kohti. Kaikki, jotka tämän tarkoituksen toteuttamiseksi tahtovat myötävaikuttaa, otetaan avosylin — joskus liiankin avoimin sylin — vastaan. Sillä Ruotsin sosialidemokratia ja ennen kaikkea Branting on syvästi vakuutettu, että sosialidemokratian taistelu loppujen lopuksi tarkoittaa kaikkien isänmaan lapsien onnea ja että toiselta puolen myös sosialidemokratian menestymismahdollisuudet suuresti riippuvat siitä, voidaanko säilyttää ja edelleen kehittää niitä kansanvaltaisia vapauksia, jotka jo on isänmaan puitteissa saavutettu. Tästä johtuu se Ruotsin sosialidemokratian isänmaallisuus, joka usein esitetään esikuvana muiden maiden työläisille, semmoistenkin maiden, jotka ovat kynsin hampain pidelleet työväkeään.
Muuten tällainen isänmaallisuus ei mitenkään sulje pois kansainvälisyyttä. Tätä ovat muiden maiden työläiset saaneet kokea, muiden muassa Suomen työläiset, joille Ruotsin sosialidemokratia, ennen kaikkea Branting, on sen koettelemuksen hetkinä ojentanut auttavan kätensä.
Karl H. Wiik.
Mitä taideaistia työväellä on! huudahtaa ehkä joku n. s. sivistyneistöön lukeutuva, jolla on sellainen käsitys, että ainoastaan »paremmat ihmiset» voivat ymmärtää taidetta. Tällainen käsitys osoittaa kuitenkin sivistyksen puutetta ja on samalla merkki siitä, että sellainen »sivistynyt» ei itse paljoakaan taiteesta tajua.
Ihmisen taideaisti ei suinkaan ole hankittavissa koulun penkiltä eikä minkään kiiltosivistyksen kautta, vaan on se suureksi osaksi synnynnäinen. Sitä eivät voi samassa määrin omata kaikki, mutta toisaalta sen voi saavuttaa ilman hienostuneisuutta ja ilman suuria tietoja. Onhan havaittu eräillä luonnonkansoillakin taiteellisia taipumuksia, esim. bushmaneilla ja eskimoilla, ja eräät intiaaniheimot koristelivat verraten taiteellisesti telttansa, jopa mokkasiininsakin. Eivätkä ole hienoston käsistä lähteneitä ne kotimaiset ryijymme y. m. vanhat kudontatyöt, joille nykyään annetaan, ja hyvällä syyllä, taiteellinen arvo. Niitä ovat valmistaneet yksinkertaiset kansannaiset, joilla on ollut synnynnäistä väri- ja taideaistia, jota monelta itseään taidetta ymmärtäväksi luulottelevalta puuttuu kokonaan. Ja se taideaisti, mikä esiintyy kansan syvien rivien keskuudessa, on tervettä ja tärveltymätöntä, jota vastoin kaikkeen terveeseen ja luonnolliseen kyllästyneen hienoston taiteellinen maku on kehittynyt sairaalloiseksi ja luonnottomuuksia tavoittelevaksi. Osa nuoremmista taidemaalareista edustaa tätä epätervettä suuntaa. Ja vaikea on sanoa, ovatko he tärvelleet hienoston taideaistin vai onko se tärvellyt heidät, mutta piloilla ovat molemmat monessa tapauksessa.
Työväestöllekin on tätä »uutta taidesuuntaa» tyrkytelty sille tarjotuissa julkaisuissa, joihin eräät sitä tavoitelevat taiteilijat ovat päässeet jättämään jälkiään. Olisi kuitenkin varottava, etteivät kaikenlaiset luonnottomuuksien hapuilijat pääsisi työväen tervettä taideaistia tärvelemään. Vielä ollaan onneksi sillä asteella, että työläiseen tekee vaikutuksensa ainoastaan todellinen taideluoma, nimittäin sellainen, josta jo ensi katsauksella näkyy, mitä se on, katsojan tarvitsematta jäädä etsimään hirveiden väriläiskien seasta jotakin ajatusta tai »tunnelmaa». Ja vaikeaksi käyneekin saada tuollaista »taidetta» juurrutetuksi työväestöön, sillä työväen terve, luonnollinen taideaisti muodostaa vahvan vastustuskyvyn tällaista tartuntaa vastaan.
»Uuden» nimellä ei ole tarjottava mitä ala arvoista tahansa, ja juuri kuvaamataiteeseen nähden on asia siten, että vanhat mestarit ovat luoneet sellaista, mikä ei vanhene milloinkaan, mutta jollaista eivät nykyajan maalarit näy pystyvän luomaan ja sen takia he hapuilevat joitakin uusia, »omintakeisia» suuntia, koettaen siten saavuttaa itselleen nimeä. Mutta moiset yritykset maineen saavuttamiseksi ovat tuomitut epäonnistumaan, sillä luontoa vastaan asettuminen kostaa aina itsensä. Jos joku taiteilija sitä vastoin päättäisi ryhtyä kukistamaan tätä epätervettä taidesuuntaa, alkaen seurata jonkun entisajan suuren mestarin, kuten esim. renenssanssin aikuisten Michelangelon, Rafaelin, Rubensin y. m. s. jälkiä, mikäli siihen kykyä olisi, niin sillä suunnalla olisi ehkä maine saavutettavissa, vaikka hulluus aluksi kenties huutaisikin: taantumusta! Sitä ei kuitenkaan tarvitsisi säikähtää, sillä paljon pahempi on, kun järki ja terve aisti sanovat: hullutusta.
Sellainen maalaus, joka heti, kun siihen silmäyksen heittää, saattaa luonnollisuudellaan katsojan vaikutuksensa alaiseksi, olkoonpa hän sivistynyt tai yksinkertainen työläinen, osoittautuu jo siten tositaiteeksi. »Vaikutusta» herättää tosin sellainenkin »taulu», jonka muodostavat räikeät, huolimattomasti vedellyt väriläiskät, mutta se vaikutus on samanlainen kuin jos katselisi seinää, johon joku on heitellyt eri värejä sisältävien purkkien sisällön. Semmoista »taideteosta» katsellessa saa sen »vaikutuksen», kuin sen olisi tehnyt joko mielipuoli tai ilkimys, mutta terveeseen tunteeseen ja aistiin se ei suinkaan vaikuta taiteelta.
Työväestön kannalta katsoen kaivataan kuvaamataiteessa aiheiden valintaan nähden kyllä uutta, s. t. s. sellaisia aiheita, joissa tvöväki näkee ja tuntee omaa elämäänsä, mutta juuri niitäpä ei olekaan käsiteltävä luonnollisuutta polkien, sillä työväki tahtoo nähdä elämäänsä kuvattavan elävin ja käsitettävin vedoin, eikä arvoituksellisella tavalla.
Naturalistinen taidesuunta realistisine aiheineen on elämän kovassa todellisuudessa elävän työväestön taidevaatimuksia vastaava. Sitä suuntaa työväki ymmärtää ja — sitä ymmärtävät parhaiten kaikki, vaikka eräät ovat ymmärtävinään kaikenlaisia aasinhäntä-tuotteitakin turmeltuneen mielikuvituksensa avulla. Sellaiset kuin esim. Munsterhjelmin ja Lindholmin taulut ovat uuden suunnan edustajain mielestä vain »kopioita» luonnosta, ja niiden vastapainoksi sitten tuhritaan kankaalle kauheita karrikatyyrejä, jommoisena »jokapäiväinen» luonto muka tulee esittää, jotta se olisi taidetta. Sellaiselle »taiteelle» työmies kuitenkin kääntää selkänsä ja kiintyy Munsterhjelmin luonnollisiin maisemiin tai Lindholmin kuohuviin koskiin, tuntien näkevänsä ne edessään ei maalattuina vaan neitseellisenä luontona. Ikävä vain, että sellaiset taiteilijat ovat kuolleet ja heidän paikkansa ovat täyttämättä, mutta yhtä varmasti kuin yötä seuraa päivä, niin myös nykyiselle epäterveelle taidesuunnalle tulee koittamaan renenssanssinsa, jolloin manalle menneiden suurten mestarien henget jälleen astuvat esille ja tositaide pääsee oikeuksiinsa.
Svante Lehtonen.
Joulukuun kokous on kunnanvaltuustojen säännöllisistä kokouksista ehkä tärkein sentähden, että siinä päätetään kunnan tulo- ja menoarviosta seuraavalle vuodelle. Sosialidemokraattisten valtuusmiesten on varsinkin pidettävä silmänsä auki. Niiltä ajoilta, jolloin työväellä ei ollut juuri mitään sananvaltaa kuntain asioissa, on kuntain tulo- ja menoarvioihin otettu varsinkin viime vuosina sellaisia määrärahoja, joista ei kunnalle eikä sen asukkaille ole mitään hyötyä, päinvastoin vahinkoa. Tarkoitamme etupäässä suojeluskuntamäärärahoja ja n. k. sankaripatsaiden pystyttämiseen myönnettyjä määrärahoja. Useissa kunnissa on työväenedustus niin heikko, että näiden määrärahain myöntämistä ei voida kokonaan estää, mutta ainakin niiden entisestään lisääminen sen sijaan voidaan useissa kunnissa ehkäistä.
On nimittäin muistettava, että kaikki uudet määrärahat ja entisten määrärahain lisäämiset on tehtävä kahden kolmasosan enemmistöllä. Määrärahain vähentämiset ja poistamiset sen sijaan voidaan tehdä yksinkertaisella enemmistöllä. Siellä, missä sosialidemokraateilla on enemmistö hallussaan, ovat siis tällaiset määrärahat ensi vuodeksi lakkautettavat. Siellä taas, missä sosialidemokraateilla ei ole enemmistöä, mutta kuitenkin enemmän kuin kolmasosa vaaltuusmiespaikoista, on ainakin tällaisten määrärahain lisääminen estettävä. Useissa kunnissa ovat porvarilliset enemmistöt menetelleet niin, että kun määrärahalle tai sen lisäämiselle ei ole saatu lain säätämää kahdenkolmasosan enemmistöä, on määräraha myöhemmin päätetty ottaa yksinkertaisella enemmistöllä joko valtuuston käyttövaroista tai arvaamattomien menojen määrärahasta. Tällaisen lain kiertämisen ehkäisemiseksi on varminta kieltää näidenkin määrärahain lisääminen. Jos nämä määrärahat sitten vuoden mittaan osoittautuvat riittämättömiksi, niin voidaan niitä eri päätöksellä kyllä lisätä, mutta silloin voidaan aina kussakin tapauksessa valvoa, ettei niitä käytetä sellaisiin tarkoituksiin, mihin niitä ei ole aiottu. Porvaristomme häikäilemättömyys näissä asioissa pakottaa sosialidemokraatitkin käsittelemään näitä kysymyksiä äärimmäisen varovasti.
Sosialidemokraatit ovat periaatteessa tällaisia määräenemmistöjä vastaan. Vuoden 1917 kunnallisvaaleissa olikin alkuaan sangen harvat asiat päätettävä määräenemmistöllä, mutta kun porvarilliset ainekset tynkäeduskunnassa pääsivät yksin määräämään, niin säätivät he määräenemmistöjä niin runsaasti, että jos vain kunnanvaltuustossa on kylliksi jarrutushaluinen kolmasosa, niin voi se tehdä kunnan asiain hoitamisen enemmistölle mahdottomaksi.
Vaikka siis sosialidemokraatit vaativatkin määräenemmistöjen supistamista lainsäädännössä, niin on niitä kuitenkin käytettävä kunnallisen elämän väärään suuntaan ohjaamisen estämiseksi. Ehkäpä porvarilliset ainekset eduskunnassa ovat halukkaampia poistamaankin näitä haitallisia säännöksiä, kun he itse joutuvat niistä kärsimään.
Joulukuun kokouksissa myöskin tavallisesti päätetään vähintään kolmen vuoden ajaksi, kuinka suuri määrä on vastaava yhtä veroäyriä, kuitenkin niin, ettei tämä määrä maalla saa olla 100 mk:aa pienempi eikä 300 mk:aa suurempi ja kaupungeissa 200 mk:aa pienempi eikä 400 mk:aa suurempi. Vaikka asialla ei itse kunnallisverotuksen kannalta enää ole juuri mitään merkitystä, niin on sillä papiston palkkauksen kannalta vieläkin huomattava merkityksensä. Papistohan saa maksunsa kunnallisten äyrien luvun mukaan ja jos äyri lasketaan joka sadalta markalta, niin saa papisto kolme kertaa enemmän, kuin jos se lasketaan 300 markalta. Sosialidemokraattien on siis kaikkialla ehdotettava, olkootpa sitten enemmistönä tahi vähemmistönä, että äyriperuste koroitetaan korkeimpaan sallittuun määräänsä, maalla 300 ja kaupungeissa 400 markkaan. Laki ei estäne tällaista koroitusta, vaikkapa ei kolmea vuotta olisikaan kulunut edellisestä tällaisesta päätöksestä. Tässä kysymyksessä lienee helppo saada porvarillisetkin ainekset mukaan, sillä heilläkään ei liene mitään syytä lisätä papiston tuloja, jotka luonnontuotteiden hintain nousussa ovat muutenkin aivan ansiottomasti lisääntyneet.
Näiden varsinaisten asiain lisäksi tulee tämän vuoden joulukuun kokouksessa lisäksi esille kaksi aivan erikoista kysymystä, nim. niin maalais- kuin kaupunkikuntainkin suhtautuminen perustettavaan kunnallispankkiin ja maalaiskunnissa erikoisesti niiden suhtautuminen ensi helmikuussa perustettavaan maalaiskuntain liittoon. Nämä molemmat yritykset ovat sellaiset, että sosialidemokraattien on niitä kannatettava.[1*]
Kykenevien voimien puute, työväenliikkeen heikkous ja kurjat verotusolot aiheuttavat sen, etteivät sosialidemokraatit voi parhaalla tahdollaankaan kunnallispolitiikassa saada ihmeitä aikaan. Siksipä onkin käytettävä tilaisuutta kaikkialla sosialidemokraattisen kunnallispolitiikan toteuttamiseen, missä suinkin voidaan. Ja edellä kosketellut kysymykset ovat sellaisia, että niiden suotuisaan ratkaisemiseen kyetään vaatimattomammillakin voimilla.
Rieti Itkonen.
Kuntien välinen yhteistoiminta ei meillä ole vielä päässyt kovinkaan pitkälle. Suomen kaupunkiliitto on toistaiseksi ainoa vakinaisesti toimiva kunnallinen keskuselin. Mutta kun siihen voivat päästä jäseniksi vain kaupungit, kauppalat ja taajaväkiset yhdyskunnat, on senkin toiminta rajoittunut vain näiden kunnallisten yhdyskuntain piiriin. Maalaiskunnat, jotka kipeimmin tällaista keskuselintä olisivat kaivanneet, ovat olleet kokonaan sitä vailla. Siitäpä johtuukin osaltaan, että meidän maalaiskuntaimme asioita yleensä hoidetaan huonosti ja sekavasti. Kirjanpidosta alkaen puuttuu toiminnalta johdonmukaisuutta ja järjestelmällisyyttä. Ei ole mitään keskuselintä, jonka puoleen voitaisiin neuvoja kysyen kääntyä. Nyt on parhaillaan tekeillä maalaiskuntain liitto, joka lähinnä vastaisi kaupunkien keskuselimenä toimivaa kaupunkiliittoa. Eri eduskuntaryhmistä kokoonpantu tilapäinen valiokunta on jo suorittanut välttämättömimmät alkuvalmistelut. Kunnille on lähetetty kiertokirje, jossa näitä kehoitetaan lähettämään edustajia helmikuun alussa Helsingissä pidettävään liiton perustavaan kokoukseen, missä sääntöehdotus lopullisesti hyväksytään ja päätetään toiminnan alkamisesta. Mainittu komitea on jo alustavasti käsitellyt sääntöehdotustakin. Ehdotuksen mukaan olisivat liiton eliminä: kunnallispäivät, liittovaltuusto ja liiton hallitus. Liitto pitäisi lisäksi yllä vakituista toimistoa Helsingissä. Jäsenmaksua kannettaisiin kunnilta asukasluvun mukaan korkeintaan 20 penniä vuodessa asukasta kohden. Kunnallispäiville lähettäisivät jäsenkunnat edustajia samoin asukasluvun perusteella. Liittovaltuusto valittaisiin suhteellisilla vaaleilla, niin että maan eri osat tulisivat edustetuiksi j. n. e.
Kun ajattelemme vain sellaisiakin tehtäviä, kuin kunnallislehden julkaisemista, kunnankirjurien kasvattamista, kuntain tililaitoksen järjestelyä j. n. e., niin huomaamme, että toimialaa tällaisella liitolla on enemmin kuin tarpeeksi.
Kun nyt maalaiskunnat joutuvat käsittelemään kysymystä edustajain lähettämisestä perustavaan kokoukseen, olisi toivottavaa, että kaikki maalaiskunnat päättäisivät lähettää edustajan. Saakoon tämä yritys, jota jo kauvan on kipeästi kaivattu, heti alussa niin voimakkaan kannatuksen, että sen tulevaisuus on taattu.
Kunnallispankki on toinen keskuselin, joka nyt parhaillaan on syntymässä. Yritys tähän suuntaan on jo aikaisemminkin tehty, mutta laitos (Suomen kaupunki- ja maalaiskuntain keskuslainakassa) ei ole saanut tarpeellista kannatusta, joten se viime aikoina on toiminut ainoastaan sikäli, kuin entiset sitoumukset ovat vaatineet. Uusi yritys tulisi perustettavaksi osakeyhtiön muotoon 30 milj. markan pääomalla, joka voitaisiin koroittaa 90 milj. markkaan. Kolmannen osan pääomasta merkitsisi valtio, kolmannen osan yksityiset ja kolmannen osan kunnat. Aloitteen asiassa on tehnyt Suomen kaupunkiliitto, mutta tulisi yritys käsittämään niin maalais- kuin kaupunkikunnatkin.
Kun entinen keskuslainakassa tulisi sulautumaan uuteen yhtiöön, ei kassan jäseninä jo olevien kaikkien Suomen kaupunkien taholta uuden yrityksen toteuttaminen kohdanne sanottavia vaikeuksia. Hiukan toisin on laita maalaiskuntien. Niiden on saatava osakemerkintään tarvittavat varat nyt kokonaisuudessaan ja se ei nykyään ole niinkään helppoa. Voittamattomia vaikeuksia ei se kuitenkaan tuottane, sillä kuntien osalle tulevasta määrästä tulisi kunkin kunnan osalle keskimäärin 20,000 mk., suurempien osalle enemmän ja pienempien osalle vähemmän.
Varsinkin viime aikoina ovat useat kunnat raha-asiainsa järjestelyssä joutuneet suuriin vaikeuksiin. Sentähden olisi erinomaisen suotavaa, että tällainen kuntien rahantarvetta erikoisesti silmällä pitävä laitos saataisiin aikaan, vaikka sen perustamiseen nyt meneekin jonkunverran kuntain varoja. Ne varat ovat joka tapauksessa niin hyvin sijoitettuja, että ne ajan oloon tuottavat moninkertaisen hyödyn.
Jos nämä molemmat yritykset saadaan heti voimakkaaseen alkuun, niin merkitsee se uutta käännettä meidän kunnallispolitiikassamme. Näiden molempien keskuselinten merkitys varsinkin maalaiskuntain kehitykselle tulee olemaan sangen hedelmällinen. Toivottavaa sentähden on, että näiden elinten perustamisajatus otettaisiin kuntain taholta vastaan niin, etteivät ne jäisi pelkiksi yrityksiksi, vaan saataisiin myöskin toteutetuiksi.
R. I.
Orléansissa oli ilma täynnä taistelun hermostunutta levottomuutta, mutta myös lujaa päättäväisyyttä. Siitä hetkestä alkaen, jolloin kokoushuoneen ovet syyskuun 27 p:nä avattiin Ranskan ammattijärjestön (Confédération Générale du Travail eli C. G. T.) 15. kongressin osanottajille, aina lokakuun 2 p:nä tapahtuneeseen kokouksen päättymiseen asti, oli taistelu »enemmistön» ja »vähemmistön», reformistien» ja »vallankumouksellisten» välillä täydessä käynnissä.
Mitä sitten vähemmistö vaatii? Vallankumous ja Moskova! on sen sotahuuto. Se ei tahdo sovittelua yhteiskunnan muiden luokkien kanssa, ei uudistuksia, ei yhteiskunnallista rauhaa, vaan koko nykyisen yhteiskunnan pikaista kumousta. Mutta tämän vallankumouksellisen ydinjoukon ympärille on kerääntynyt tyytymättömiä, jotka kaikin keinoin koettavat saada C. G. T:n johtajat huonoon valoon voidakseen kukistaa heidät.
Kolme päivää keskusteltiin C. G. T:n vuosikertomuksesta. Vähemmistö ei tahtonut hyväksyä sitä. Se suuntasi hyökkäyksensä neljään eri kohtaan siinä: kuuluisaan toukokuun lakkoon, Taloudelliseen Työneuvostoon,(Conseil Économique du Travail eli C. É. T.), C. G. T:n suhtautumiseen Genèven Kansainväliseen Työtoimistoon (Bureau International du Travail eli B. I. T.) ja Amsterdamin ammatilliseen Internationaleen.
Toukokuun lakon suhteen väitettiin, että ammattijärjestön sihteeri Jouhaux ja Dumoulin eivät tarpeellisella tarmolla ja tosisyndikalistisessa hengessä olleet tukeneet lakkolaisia. Jouhaux ja Dumoulin ymmärtävät, mistä tuuli puhaltaa. He ovat ennenkin torjuneet samanlaisia hyökkäyksiä. Henkilökohtaiset salaviittaukset ja syytökset eivät muuta ilmettäkään heidän voimakkailla kasvoillaan. He tahtovat taistella kaikin voimin työväenluokan rikkirepimistä ja hajoittamisyrityksiä vastaan.
Vähemmistön arvostelu toukokuun lakosta sisälsi pääasiallisesti seuraavaa.
Lyonin konferenssissa v:na 1919 oli hyväksytty ohjelma, jonka tärkeimpinä tarkoitusperinä olivat valistustyö ja toiminta maan teollisuuden kansallistuttamiseksi. Yleislakko oli osoitettu keinoksi, johon sopivan hetken tullen oli ryhdyttävä. Kun rautatieläiset huhtikuun viime päivinä selittivät tahtovansa aloittaa lakon, osaksi pannakseen vastalauseensa sen johdosta, että hallitus ei ollut täyttänyt helmikuun lakon yhteydessä antamiaan lupauksia, osaksi painostaakseen rautateiden kansallistuttamisvaatimustaan, kehoitti C. G. T:n johto heitä panemaan lakon toimeen vappumielenosoitusten yhteydessä. Ammattijärjestö asetti sen jälkeen »kartellin», s. o. telakka- ja kaivostyöläiset sekä merimiehet liikkeelle. Lakko laajeni ja muuttui pian yleiseksi. Mutta toukokuun lopulla menetettiin halu lakon jatkamiseen ja alettiin palata työhön. Lakko päättyi täydelliseen tappioon. Vähemmistön mielestä olisi C. G. T:n täytynyt valmistaa lakkoa huolellisemmin ja tukea sitä suuremmalla innolla ja ponnella.
Lakko oli itse asiassa ennenaikainen. Perusvaatimuksena oli kansallistuttaminen, mutta kansallistuttamisen käsite ei ollut ehtinyt selviytyä laajoille työläisjoukoille. Sitäpaitsi vähemmistö oli itsekin osaksi vaikeuttanut kansallistuttamisaatteen hyväksi harjoitettua valistustyötä selittämällä, että C. G. T:n kansallistuttamisehdotusta elähyttivät muka porvarilliset ihanteet.
Hyökkäyksen ammattijärjestön johtoa vastaan aloitti eräs rautatieläisten edustaja esittämällä ensin pitkän historiikin toukokuun lakosta, sitten syytöksiä, jotka eivät rajoittuneet enää toukokuun tapauksiin, vaan kohdistuivat C. G. T:n koko toimintaan. Hän oli kuten useimmat vähemmistömiehet yksinkertaisesti vain tyytymätön, itsekään ymmärtämättä, mikä tämän tyytymättömyyden poistaisi. Hän syytti ankarasti ammattijärjestön toimikuntaa siitä, että lakko oli epäonnistunut ettei rautateitä oltu sosialisoitu ja ettei vielä oltu saatu aikaan vallankumousta.
Girault, toinen vähemmistömies, arvosteli Taloudellisen Työneuvoston toimintaa. Hän oli itse ollut neuvoston jäsen, mutta pettynyt sen suhteen ja selitti tahtovansa erota siitä, asettaen teatraalisella liikkeellä jäsenkorttinsa puheenjohtajan pöydälle. Taloudellisessa Työneuvostossa — hän väitti — on suuri vaara koko työväenluokalle, sillä se työskentelee teollisuuden elvyttämiseksi ja tuotannon lisäämiseksi, vahvistaen siten vain kapitalistiluokkaa ja ylläpitäen sen sammuvaa elonliekkiä. Mitä meillä, työläisillä, on tekemistä tässä neuvostossa? Elähyttääkö köyhälistön henki sen toimintaa? Tässä neuvostossa hallitsevat insinöörit ja teknikot, he johtavat työväenliikkeen harhateille. Heillä on kyllä hyvää tahtoa parantaa työväen asemaa, mutta he haluavat panna toimeen parannukset vanhan yhteiskunnan puitteissa. He eivät tahdo uutta yhteiskuntaa eivätkä käytä sellaisia keinoja, jotka johtavat meidät siihen, he eivät voi sitä tahtoa, sillä heidän ajatuksensa eivät ulotu porvariston näköpiiriä kauemmaksi.
Kolmas puhuja, Launat, arveli, että C. G. T:n kansallistuttamisluonnos oli muutamien kansantaloustieteilijäin, kuten Charles Giden ja Lavergnen työtä ja sentähden hylättävä. Emme tahdo tämänkaltaisia sivistyneitä joukkojemme johtoon, vaan sellaisia kuin Venäjän köyhälistön johtajat.
Kolme päivää jatkoi vähemmistö tähän tapaan hyökkäyksiään, joita enemmistön puhujat, lopuksi Dumoulin ja Jouhoux, torjuivat. Mitä häikäilemättömämmiksi vähemmistön hyökkäykset kävivät, sitä varmemmaksi tuli vakaumukseni, että nämä miehet eivät muodosta C. G. T:n »ydinjoukkoa».
Kuinka toisenlaisen kuvan saakaan Ranskan köyhälistöstä, kun tarkastaa enemmistöä ja sen johtajia. Ei mitään romanttista vallankumousintoilua eikä taipumattomuutta välttämättömyyteen kärsivällisesti työskennellä sosialististen ihanteiden toteuttamiseksi. Nämä vanhat taistelijat ovat oppineet, että lapsen ihanteet eivät sovi miehuusiälle. Heidän viisautensa ei ole otettu kansantaloustieteilijäin tai teknikkojen teoksista, se on opittu elämän suuresta kirjasta, se perustuu persoonallisiin kokemuksiin. Bidegaray, Bartnel, Merrheim, Dumoulin, Jouhaux — nämä miehet muodostavat ytimen Ranskan ammatillisen työväenliikkeen rungossa. Voisi ehkä luulla, että he ovat oikeaoppisia, ajan vaatimuksia ja pyrkimyksiä ymmärtämättömiä, kun ovat saaneet kasvatuksensa koulukunnassa, joka ei ehkä aina ole uusien aatteiden paras välittäjä. Mutta asianlaita ei kuitenkaan ole niin. He ovat ymmärtäneet, että taistelu, joka alussa oli vain luokkataistelua, on kasvanut taisteluksi yhteiskunnallisen aatteen puolesta, yhteiskunnallista sortoa ja vääryyttä vastaan. He ovat käsittäneet, että sodasta on aiheutunut uusi asiain tila, jonka useammat kuin he tahtoisivat muuttaa perinpohjin toisenlaiseksi. Siksi he eivät pelkää yhteistyötä noiden »kerettiläisten» insinöörien kanssa. Ja kun Dumoulin mainitsee, että heistä on kymmenkunta erotettu virasta sentähden, että ovat liittyneet C. G. T:hen, kuuluu oikealla olevilta penkeiltä riemunhuudahduksia ja siellä on enemmistö.
Bartnel, kaivostyöläisliiton sihteeri, puhuu kansallistuttamisesta: »Väitetään, että meidän ehdotuksemme olisi laadittu kapitalismin etuja silmällä pitäen.» Hän pyytää kokouksen osanottajia vertaamaan hänen Taloudelliselle Työneuvostolle esittämäänsä kaivosten kansallistuttamisehdotusta bolshevikkien käyttämään järjestelmään. Missä on erotus? Siinä, että Venäjän teollisuutta eivät johda työläiset, vaan politikot, jotka ovat alistaneet työläiset diktatuurinsa alle. Mutta me, kun olemme toimeenpanneet kumouksen, tahdomme itse johtaa teollisuuttamme. Meidän, työläisten, oma ajatus on vallankumouksen perusajatuksena. Me tahdomme säilyttää sen saavutukset omassa vallassamme. Päästäksemme päämääräämme meidän on taisteltava monta kovaa taistelua, ja jos epäonnistumme, ei meidän joukossamme ehkä ole ollut kyllin monta »sauvojen nojassa kompuroivaa ukkoa».[2*]
Bidegaray puolustaa samaan suuntaan rautateiden kansallistuttamisehdotusta, joka oli ollut esillä useissa kongresseissa ja jonka rautatieläiset olivat hyväksyneet.
Enemmistö asettuu toimikunnan puolelle. Se ei pidä sen toimintaa yhteistyönä porvariston kanssa. Työneuvosto ja Kansainvälinen Työtoimisto eivät ole laitoksia, jotka johtavat työväkeä. Niiden tulee päinvastoin olla työväen tahdon toteuttajia. Ne ovat toimeenpanevia valiokuntia ja suojelusvartioita, jotka turvaavat työväen voitot, ja sellaisina varsin arvokkaita.
Enemmistöllä on, mitä vähemmistöltä puuttuu, nimittäin voimakas tuntemus siitä, että työläisten on itse voitettava voittonsa, että mikään ulkopuolella oleva puolue ei voi heitä johtaa, vaan että he ainoastaan oman kehityksensä perustalle voivat rakentaa uuden yhteiskunnan. Tällä vanhalla syndikalistisella totuudella on sekä hyvät että huonot puolensa. Sen heikkoutena on poliittisen työn pelko. Mutta vähemmistö ei ole paremmassa asemassa. Nyt se tahtoo olla yhteistyössä sosialistipuolueen kanssa, ei siksi, että se yleensä olisi vakuutettu sen välttämättömyydestä, vaan siksi, että se haluaa liittyä Moskovaan, kuten äärimmäinen sosialistinenkin siipi.
Kolmantena päivänä piti Dumoulin puheensa. Alkuosassa säilytti hän turvallisen tyyneytensä ja antoi objektiivisen esityksen toukokuun lakosta ja sen esi historiasta. Aselevon solmiamisesta asti oli rautatieläisten keskuudessa vallinnut hermostuneisuutta ja tyytymättömyyttä. He tunsivat, että hallitus ja taantumukselliset uhkasivat huonontaa heidän asemaansa. Lopuksi puhkesi taistelu: helmikuun lakko. Saatiin aikaan sovinto. Mutta pian kävi ilmi että kulkulaitosministeri oli pettänyt rautatieläiset. Muutamat rautatieyhtiötkin olivat tästä lupauksenrikkomisesta tyytymättömiä. Rautatieläiset tunsivat saavutetun voittonsa häpeäksi. Tällainen oli toukokuun draaman tausta!
Levottomina ja kiihoittuneina päätettiin ryhtyä uudestaan lakkoon kylliksi tarkkaan arvioimatta voimia. Lakko epäonnistui. Mutta oliko se toimikunnan vika? Eikö asianlaita pikemminkin ollut niin, että joukkoja itseään ei elähyttänyt vallankumouksen henki, jonka puutteesta vähemmistö on syyttänyt C. G. T:n johtajia?
Hyvähuutojen ja vastaväitteiden yhä yltyessä Dumoulin siirtyy vastaamaan syytöksiin yhteistyöstä työnantajien ja hallituksen kanssa. Hän osoittaa vähemmistölle, että johtokunta ei ole voinut toimia toisin. Hän pyytää kuulijoita muistamaan heidän presidentti Wilsonille jättämäänsä adressia. Siinä hengessä oli Washingtonin työ suoritettu. »On ihmeellistä», hän lausuu, »että henkilöt, jotka syyttävät meitä tästä työstä, itse nauttivat sen hedelmiä, käyttävät hyväkseen Washingtonissa laadittuja lakeja. He pilkkaavat meitä siitä, että hallitus maksoi matkamme Washingtoniin. Eivätkö he itse ota vastaan avustusta kunnilta? (Kunnat avustavat nimittäin muutamia työpörssejä. O. T.) Eivätkö sosialistipuolueen parlamenttiedustajat nosta palkkaansa hallitukselta? Vähemmistö sallii siis omille jäsenilleen yhteistyön, jonka se muihin nähden leimaa kavallukseksi.»
Luuletteko, että vastustajamme katselevat tätä työtä lempein silmin? »L'Action Française», oikeiston äänenkannattaja, hyökkäsi ensimmäisenä Kansainvälisen Työtoimiston ja sen johtajan A. Thomas'in kimppuun. Senkaltaisen joukon kanssa te siis olette liitossa.»
Hän lopettaa seuraavilla vähemmistöön kohdistetuilla sanoilla: »Te väitätte, ettette tahdo hajaannusta C. G. T:n riveissä. Mutta te tahdotte kuitenkin jäädä keskuuteemme kylvämään erimielisyyttä noihin riveihin ja myrkyttämään koko liikkeen turmeltuneilla ajatuksillanne.»
Neljäntenä kokouspäivänä nousi Jouhaux puhujalavalle. Hän pyysi kuulijoita kääntämään katseensa Pelloutier'in kuvaan, joka koristaa seinää puhujalavan takana. Tätä Ranskan työpörssten nerokasta perustajaa oli myös nimitetty kavaltajaksi, kun hän koetti järjestää työmarkkinoita. Ja hänen nimeensä vedoten syyttävät meitä — lausui puhuja — nyt vastustajamme, jotka puhuvat samoin kuin ennen hänen vastustajansa.
Jouhaux mainitsee »Charte d'Amiens'in» (Amiensin ohjelman), joka hyväksyttiin v. 1906. Vähemmistö väittää, ettei sitä ole noudatettu. Enemmistö — että niin on tehty. Mitä merkitsevät opinkappaleet? Olemmeko sidotut tyhjiin kaavoihin? On toimittava ajan vaatimusten mukaan. Ja Washingtonin matkan, Kansainvälisen Työtoimiston ja Amsterdamin Internationalen käytännölliset tulokset puhuvat itse puolestaan.
Hän jatkaa yksityiskohtaista puolustusta vetäen samalla suuntaviivat koko Ranskan nykyiselle työväenliikkeelle. Sota oli järkyttänyt yhteiskuntaa perustuksia myöten, muodostanut uusia käsitteitä, asettanut uusia vaatimuksia ja hän oli ilonen siitä, että Ranskan työläiset olivat tämän ensimmäisinä käsittäneet ja muistutti, kuinka he olivat kiirehtineet antamaan Wilsonille siveellisen tukensa ja uskonsa. Heidän uskonsa oli joutunut häpeään. Taantumuksellisten piiska ja epäilys olivat myrkyttäneet Wilsonin työn. Mutta eikö juuri siksi ollut syytä pysyä uskollisena näille periaatteille, jotka tarkoittivat kansojen vapautta ja näiden keskinäisen taloudellisen kilpailun poistamista?
Me muodostimme Bernissä suuren Ammattiyhdistvs-Internationalen ja työskentelemme yhdessä Genèven Työtoimiston kanssa juuri siksi, että kannatamme näitä periaatteita. Sillä nämä laitokset ovat meidän parhaat aseemme sotaa ja sortoa vastaan. Suurimmat sotien syyt ovat taloudellista laatua, Internationalessa ja Työtoimistossa harjoittamamme tarkastuksen kautta voimme poistaa eri kansojen välisen kilpailun.
Toiminta, joka ilmenee Washingtonin konferenssissa, ammatilliseen Internationalen liittymisessä, yhteistyössä Genèven Työtoimiston kanssa ja Työneuvoston perustamisessa on saman aatteen jatkuvaa ilmaisua, jonka mukaan luokkataistelu määrää kaikki poliittiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset etuvastakkaisuudet nykyaikaisessa elämässä. Työläisten täytyy ulottaa toimintansa näille aloille. He eivät saa jättää yhteiskunnallista lainsäädäntöä työnantajille. Heidän tulee valvoa, että työnsuojeluslakeja todella noudatetaan.
Yhteiskunnallinen toiminta nojautuu taloudelliseen. Siksi tahdotaan Genèvessä valvoa raaka-aineiden jakoa valtioiden kesken. Jakoperustuksena on oleva tarve eikä rikkaus.
Siksi on Taloudellinen Työneuvosto saanut alkunsa. Sen työ on valmistavaa laatua. Kun kapitalistien taholta tahdotaan ryhtyä taloudellisen elämän uudesti järjestämiseen, täytyy työläisten olla valmiit kohtaamaan vihollinen sen omalla alueella.
Le Troquer tulee piakkoin esittämään ehdotuksen rautateiden uudestijärjestämisestä. Hänen ehdotuksensa sisältää rautateiden valtion haltuun ottamisen. Valtio käyttää teollisuutta hyödykseen poliittisessa tarkoituksessa. Työläiset eivät tyydy sellaiseen kansallistuttamiseen. Työneuvostossa on vahvistettu sosialisoimisehdotus, joka nojautuu kuluttajien ja tuottajien harjoittamaan teollisuuden kontrolliin. Rautateiden sosialisoimisehdotus oli esillä jo toukokuun lakon yhteydessä ja esitetään nyt eduskunnalle.
Talousneuvostoon on kutsuttu avuksi teknillisiä tietoja omaavia henkilöitä, mutta he eivät johda neuvostoa. Heidän tietojaan vastassa on teollisuuden palveluksessa työläisten hankkima pitkäaikainen kokemus ja tälle perustukselle on uudestirakentaminen asetettava.
B. Lavergne esitti neuvostossa sosialisoimisehdotuksen, jatkaa Jouhaux, mutta sitä ei hyväksytty, sillä se ei perustunut meidän katsantokantaamme. Samoin hylkäämme kaiken, mikä ei ole tuottavan ja kuluttavan köyhälistön etujen mukaista. Eikä mikään ehdotus astu voimaan, ennenkuin eri ammatilliset syndikaatit ovat sen hyväksyneet. Ei siis ole pelättävissä, että työmme tulisi palvelemaan kapitalistisia tarkoitusperiä.
Tehokkaalla valistustyöllä on työläisille selitettävä C. G. T:n tehtäviä. Sillä kun kyöhälistö kerran saa johdon käsiinsä, täytyy sen olla uusien tehtäviensä tasalla, ettei kävisi kuten Venäjällä. Vain päämäärästään tietoisella vapautustyöllä päästään todelliseen tasa-arvoisuuteen, ei ole annettava henkisen työn tekijöihin kohdistuvan alhaisen vihan sokaista itseämme. Joka niin tekee, hän on ennen kaikkia vastavallankumouksellinen.
»Emme tarkoita», lopettaa Jouhaux T. T:n puolustuksen, »että kyseessäoleva sosialisoiminen olisi työväenluokan taistelun lopullinen tulos. Siten olemme vain päässeet matkallamme askeleen eteenpäin. Jos pitäisimme tulosta lopullisena, olisivat syytökset kavalluksesta oikeutettuja».
Jouhaux siirtyy puhumaan ammatillisesta Internationalesta. Sitä ei saa tuomita jonkun yksityisen jäsenen mukaan, vaikka jäsen olisikin puheenjohtaja ja ja nimeltään Appleton. Sillä on merkityksensä työväen joukoissa, jotka se on koonnut jäsenikseen. Jos sitä kutsutaan »keltaiseksi», on 25 miljoonaa työmiestä »keltaista». Köyhälistö, joka kansainvälisiä kysymyksiä ratkaistaessa oli ollut voimaton, on tämän Internationalen kautta saanut taloudellista voimaa ja vaikutusvaltaa.
»Tämä Internationale esti aseitten lähettämisen Venäjän vallankumouksen kukistamiseksi, se avusti nälkään nääntyvää Itävaltaa, se nousi vastustamaan valkoista hirmuvaltaa Unkarissa ja se tulee edelleen toimimaan samaan suuntaan.» Näinä päivinä on kuulunut ääniä, jotka vaativat Ruhrin alueen miehittämistä, siten järjestääkseen hiilikysymyksen. Jos se tapahtuu ja Saksan työläiset nousevat vastustamaan sotilaallista painostusta, me olemme valmiit asettumaan heidän rinnalleen kannattamaan heidän oikeudenmukaista vastustustaan.
Jouhaux'in puheen jälkeen alkoi äänestys, jonka tuloksena oli 1,432 ääntä 691 vastaan vuosikertomuksen hyväksymisen puolesta.
Kansallistuttamiskysymys ei vielä suuresti askarruta Ranskan syndikalistien mieliä, sitä osoittivat kahden seuraavan päivän keskustelut, jotka oli omistettu etupäässä kansallistuttamis- ja Internationale-kysymykselle. jälkimmäinen sai suurimman huomion osakseen. Huippukohdan muodostivat Frossardin ja Merrheimin puheet viimeisenä kongressipäivänä.
Internationale-kysymyksestä, joka on asettanut useita vanhoja vastakkaisuuksia C. G. T:ssä uudelleen päiväjärjestykseen, on viime kuukausina käyty kiivasta taistelua ja se on yhä selvemmin jakanut C. G. T:n kahteen leiriin. Frossard, eräs taistelun päähenkilöltä, palasi äskettäin Moskovasta täydelleen vakuutettuna Moskovaan liittymisen välttämättömyydestä. Mutta C. G. T:n enemmistö päätti pysyä edelleen Amsterdamin Internationalessa. Sen mielestä merkitsee liittyminen Moskovaan luopumista Ranskan ammattiyhdistysliikkeen pääperiaatteesta, ammattiyhdistysten autonomista. — Koska Venäjän ammattiyhdistyksillä ei ole itsehallintoa, vaan ne ovat täydelleen bolshevikkipuolueen vallanalaisia elimiä, merkitsisi Moskovaan liittyminen näin ollen Moskovan diktatuurin hyväksymistä.
Frossard esiintyy kongressissa maltillisena ja rauhallisena. Järjestelmällinen yhteistyö hallituksen ja työnantajien kanssa lamauttaa luokkataistelun. C. G. T:n ja sosialistipuolueen suhteesta hän sanoo: En ole sitä mieltä, että työväenluokka voi toimia ainoastaan jonkun poliittisen puolueen vaikutuksen alaisena, ja vakaumukseni on, että Ranskan ammatillisen liikkeen on säilytettävä itsenäisyytensä. Mutta ilman meitä ei C. G. T. koskaan tee vallankumousta, yhtä vähän kuin mekään voimme tehdä sitä ilman C. G. T:tä. Siksi tulee meidän liittyä yhteen. Liittyminen Moskovaan antaisi voimia työväenliikkeellemme, saisimme siten kiinteämmän rintaman taantumusta vastaan. Ja viitaten ensi talveen, joka uhkaa tehdä Venäjän köyhälistön aseman entistään epätoivoisemmaksi, puhuja kehoitti Ranskan työläisiä kaikin keinoin tukemaan Venäjän vallankumousta, joka on ensimmäinen suuri rikkoutuma vanhassa yhteiskunnassa ja josta kaikki ovat vastuunalaisia.
Merrheim, metallityöntekijäin liiton sihteeri, koetti todistaa, että bolshevikkien diktatuuri ei ollut syntynyt Venäjän työväen olosuhteiden pakosta eikä välttämättömyydestä suojella vallankumousta taantumuksellisia voimia vastaan, vaan se oli voimassa ainoastaan Leninin oppien ajamiseksi. Viitaten useihin asiakirjoihin hän kuvasi tämän opin syntyä ja kehitystä, opin, jota Venäjän ammattiyhdistykset eivät koskaan olleet hyväksyneet.
Hän lopetti osoittaen, kuinka Venäjän diktaattorit häväistyksillään ja parjauksillaan olivat synnyttäneet erimielisyyttä Amsterdamin Internationalen kannattajien keskuudessa. He saavat itse kärsiä omien töittensä seurauksista, jollei nyt enää voitaisi koota koko köyhälistöä yhteen vastustamaan kapitalistien toimintaa, joka uhkaa Venäjän vallankumouksen kehitystä.
Tämä kongressi vahvisti vielä kerran »reformistien» ja »vallankumouksellisten» välisen vastakkaisuuden, joka Ranskan työväenliikkeessä aina on ollut huomattavissa. Nimitykset eivät ole täysin sopivia, sillä »reformistitkin» — nykyinen enemmistö — ovat vallankumouksellisina vakuutettuja siitä, että vasta lopullinen kamppailu köyhälistön ja porvariston välillä vapauttaa ne voimat, jotka hiovat uuden yhteiskunnan. Mutta olisi väärin pitää jakaantumista kahteen leiriin vain taktiikkakysymyksenä. Sillä pohjaltaan perustuu eroavaisuus yhteiskunnalliseen maailmankatsomukseen. »Me asetumme todellisuuden pohjalle», sanoi Jouhaux. »Vanhan yhteiskunnan puitteissa on taistelua taisteltava ja uutta yhteiskuntaa muodostettava. Maa on uurrettava vanhojen yhteiskuntamuotojen alta, niin että koko vanha järjestelmä lopulta romahtaa kokoon ja kehitys pääsee vapaasti kulkemaan eteenpäin. Ettei tälle sisäiselle kehitykselle tehtäisi väkivaltaa, on tärkeätä tutkia kaikkia muutoksia nykyisessä yhteiskunnassa ja käytettävä hyväksi kaikki mahdollinen voimain lisäys.»
Vähemmistön mielestä ei vanhasta yhteiskunnasta voi kasvaa uutta. Kulttuurin perintö on vain painolastina. Vallankumouksen tulen on se poltettava, jotta tuhkasta voisi uusi feeniks-lintu kohota aurinkoa kohti.
(Tekijän käsikirjoituksesta suomennettu.)
Oscar Thorsing.
Seuraavan yhteenvedon brittiläisen maailmanherruuden saavutuksista imperialistisen jättiläiskamppailun aikana on esittänyt Itävallan sosialidemokraattisen puolueen pää-äanenkannattaja »Arbeiter Zeitung» amerikkalaisissa lehdissä julkaistun aineiston perustuksella.
Englannin maailmanvaltaan kuului maailmansodan alussa 13,153,712 neliöpenikulman laajuinen maa-alue. (Venäjä käsitti samaan aikaan 8,647,657 neliöpenikulmaa, Ranska siirtomaineen 4,983,086 nel.-pen.; Yhdysvallat 3,743,602 nel.-pen.; Brasilia 2,292,000 nel.-pen,; Saksa siirtomaineen 1,236,600 nel.-pen.). Sodan aikana ovat Englannin vallan alle joutuneet vielä joko kokonaan tai osittain seuraavat alueet:
| Neliöpeni- kulmaa |
Asukas- määrä |
Mille Suur-Britannian osalle kuuluu |
|
| Mesopotamia | 143,000 — | 2,000,000 | — Brittiläinen hallinto |
| Palestiina | 16,000 — | 500,000 | — Brittiläinen hallinto |
| Oman | 82,000 — | 500,000 | — Englanti (ja Ranska) |
| Egypti | 350,000 — | 12,000,000 | — Suur-Britannia |
| Saksan Itä-Afrikka | 384,000 — | 8,000,000 | — Suur-Britannia |
| Saksan Lounais-Afrikka | 322,000 — | 200,000 | — Etelä-Afrikan tasavall. |
| Kamerun | 191,000 — | 2,500,000 | — Englanti (ja Ranska) |
| Togo | 33,000 — | 1,000,000 | — Englanti (ja Ranska) |
| Keisari Wilhelmin maa | 70,000 — | 250,000 | — Australia |
| Saksan Samoa | 1,200 — | 40,000 | — Australia |
| Nauru-saaret | (langaton sähköas. Marsalkka saarilla) |
— Brittiläinen käskyvalta | |
| Saksan Valtameren saaria | 15,000 — | 350,000 | — Australia |
| Yhteensä 1,607,000 — | 27,340,000 | ||
Brittiläinen maailmanvalta käsittää siis enemmän kuin neljännen osan koko maailman pinta-alasta ja huomattavasti enemmän kuin neljänneksen sen koko asukasluvusta.
Laivaministeriön alahuoneessa antamien tiedonantojen mukaan nousivat brittiläisen kauppalaivaston tappiot sodassa elokuun 4 p:stä 1914 maaliskuun 11 p:ään 1918 — 2,479 laivaan, käsittäen 7,750,000 bruttotonnia. Brittiläisten kaapelisanomien mukaan on Englannin nykyinen tonnisto kuitenkin 5 % suurempi kuin ennen sotaa.
Saksan sotalaivastosta saa Englanti Korkeimman Neuvoston päätösten mukaan 70 %, Ranska ja Italia kumpikin 10 %, Japani 8 %, Yhdysvallat 2 %.
Englannin laivateollisuus on alkanut sodan keskeyttämän toimintansa suurisuuntaisin suunnitelmin. Vuoden 1919 viime kuukausina (Lloydin luettelojen mukaan) on Suur-Britanuiassa ollut rakenteella 757 kauppalaivaa, yhteensä 2,994,000 tonnia, sen lisäksi siirtomaissa 113 laivaa, yhteensä 251,000 tonnia, siis kaiken kaikkiaan 870 laivaa käsittäen nämä 3,245,000 tonnia. Yhdysvaltain saavutus samana aikana oli 647 laivaa, käsittäen ne 2,966,000 tonnia. Maailman kaikissa muissa laivanveistämöissä samaan aikaan rakenteella olleiden kauppalaivojen yhteinen tonnimäärä oli 1,049,000 tonnia, joista 328,000 tonnia Hollannissa.
Vasta sodan aikana vaurastunut, melkein kokonaan hallituksen käsissä oleva amerikkalainen laivateollisuus työskentelee keskimäärin 21⁄2—31⁄2 kertaa kalliimmissa olosuhteissa kuin englantilainen. Laivastoupseerien palkat ovat Amerikassa 2–21⁄2 kertaa korkeammat kuin Englannissa. Amerikan laivakululta puuttuu välitysliikkeitä maailman pääsatamissa.
Lontoo on säilyttänyt maailmansodankin yli asemansa maailmankaupan finanssikeskuksena; ainoastaan liittoutuneiden lainauspaikkana on New-York astunut sen sijalle.
Aselevosta alkaen on brittiläinen jalostetun tavaran vienti kasvanut kaksinkertaiseksi, elintarpeiden, juomien, tupakan ja raaka-aineiden vienti tullut nelinkertaiseksi ja maahantuodun tavaran uudelleenvienti kohonnut kymmenkertaiseksi. Vuosi 1919 on ollut kaupankin alalla suurten yhteenliittymisten vuosi: 29 räjähdysaineyhtiötä on yhtynyt Explosive-Limited-yhtiöksi, jonka pohjana on 18 miljoonan punnan nimellispääoma; suuret rauta- ja teräsliikkeet ovat yhtyneet; Bickers Limited ja Metropolitan Wagon ovat ottaneet Westinghouse Companyn haltuunsa; Englannin sähköteollisuus on ensimmäisellä sijalla maailmassa; Cunard Company on kohottanut sodan aikana pääomaansa 1,S00,000 punnasta 3,800,000 puntaan.
Englanti on laskenut, että suuret amerikkalaiset öljylähteet, jotka nykyään tuottavat 66 % koko tarvittavasta öljymäärästä, tyhjentyvät lyhyemmässä ajassa kuin yhden ihmisiän kuluessa. Se on hankkinut maailman tärkeimmät öljylähteet haltuunsa. Paitsi Meksikossa ovat englantilaiset kaikkialla muualla ehtineet ennen amerikkalaisia. Suurimerkityksellisimmät yhtiönperustamisluvat Venezuelassa ja Ecuadorissa kuuluvat brittiläiselle Alves-ryhmälle. Shell-ryhmällä jonka pääoma arvioidaan 100,000,000 punnaksi, on yksinomainen oikeus kaikkiin maailman suurimpiin öljylähteisiin Meksikossa, Venäjällä, Alankomaiden Itä-Intiassa, Romaniassa, Egyptissä. Venezuelassa, Trinidadissa, Intiassa, Ceylonissa, Malajivaltioissa, Pohjois- ja Etelä-Kiinassa, Siamissa ja Filippiineillä. Muutamien vuosien kuluttua Englanti hallitsee melkein neljättäosaa koko maailman öljymarkkinoista.
Niinpä voikin lordi Curzon rauhansopimusta esitettäessä ylähuoneessa todeta: »Englanti on tässä sodassa voittanut kaikki ja oikeastaan vielä paljon enemmän, kuin se oli päättänyt voittaa.»
Tutustuttaaksemme lukijamme kolmannen Internationalen viime kesänä pitämän kongressin päätöksiin julkaisemme tässä edelleen kongressissa hyväksytyt säännöt. On mielenkiintoista todeta, miten näissä, jotka kuitenkin ovat tarkoitetut säännöstelemään koko maailmaa käsittävän järjestön toimintaa, kuvastuvat selvästi piirteet, jotka ovat erikoisesti Venäjän bolshevismille ominaisia ja jotka ainoastaan Venäjän oloissa ovat voineet kehityä Tarkoitamme ennen kaikkea sitä despoottista piirrettä, joka onkin vaikuttanut vieroittavasti erinäisiin ulkomaisiin sosialistisiin puolueisiin, jotka muuten olisivat olleet taipuvaisia yhtymään kolmanteen Internationaleen. Toimitus.
V. 1864 perustettiin Lontoossa ensimmäinen Kansainvälinen Työväenliitto — ensimmäinen Internationale. Liiton perussäännöissä sanotaan:
»että työväenluokan vapautus voi tapahtua ainoastaan itsensä työväenluokan kautta;
»että taistelu työväenluokan vapauttamiseksi ei ole taistelua luokkaetujen ja yksinoikeuksien puolesta, vaan se tarkoittaa samanlaisten oikeuksien ja velvollisuuksien turvaamista kaikille sekä kaiken luokkaherruuden kumoamista;
»että työläisten taloudellinen alistaminen tuotantovälineiden s. o. elämänlähteiden yksinomistajain valtaan on työväenluokan kaiken orjuuden, yhteiskunnallisen kurjuuden, henkisen alennuksen ja valtiollisen riippuvaisuuden perussyynä;
»että työväenluokan taloudellinen vapautus on siis se suuri päämäärä, johon pyrittäessä jokaista valtiollista liikettä on katsottava keinoksi;
»että kaikki pyrkimykset tämän päämäärän saavuttamiseksi tähän asti ovat olleet turhat kunkin maan eri ammattialojen työläisten erimielisyyden takia ja eri maiden työväenluokkien välisen veljellisen yhdyssiteen puutteen vuoksi;
»että työn vapautus ei ole paikallinen eikä kansallinen vaan yhteiskunnallinen tehtävä, joka käsittää kaikki maat, joissa nykyaikainen yhteiskuntajärjestys vallitsee ja jonka ratkaisu riippuu edistyneimpien maiden tietopuolisesta ja käytännöllisestä yhteistoiminnasta;
»että työväenliikkeiden samanaikainen elpyminen Europan teollisuusmaissa toiselta puolen herättää uusia toiveita, toiselta puolen varoittaa eksymästä entisiin erehdyksiin ja kehoittaa ryhtymään tähän asti erillään olevien liikkeiden pikaiseen yhdistämiseen.»
Toinen Internationale, joka v. 1889 perustettiin Pariisissa, sitoutui jatkamaan ensimmäisen Internationalen työtä. Mutta v. 1914, maailmansodan alussa, se kärsi täydellisen haaksirikon. Opportunismin heikentämänä ja porvareihin liittyneiden johtajiensa kavaltamana toinen Internationale luhistui kokoon.
Kolmas, Kommunistinen Internationale, joka perustettiin maaliskuussa v. 1919 Venäjän sosialistisen liitollisen neuvostovallan pääkaupungissa Moskovassa, julistaa juhlallisesti koko maailmalle, että se ottaa tehtäväkseen ensimmäisen Kansainvälisen Työväenliiton aloittaman suurtyön jatkamisen ja loppuun suorittamisen.
Kommunistinen Internationale muodostui vv:n 1914—1918 imperialistisen sodan päättyessä, jossa eri maiden imperialistinen porvaristo uhrasi 20 miljoonaa ihmishenkeä.
»Muista imperialistista sotaa!» Tällä lauseella Kommunistinen Internationale kääntyy jokaisen työmiehen puoleen, missä maassa hän eläneekin ja mitä kieltä hän puhuneekin. Muista, että kapitalistisen järjestelmän vallitessa pieni imperialistien ryhmäkunta on voinut neljä pitkää vuotta ottaa eri maiden työläisiä teurastamaan toisiaan! Muista, että porvariston synnyttämä sota toi Eurooppaan ja koko maailmaan mitä kauheimman nälän ja kurjuuden! Muista, että jos ei kapitalismia kukisteta, tällaisten rosvouksien uudistuminen ei ole vain mahdollinen vaan myös välttämätön.
Kommunistisen Internationalen päämääränä on: taistella kaikin keinoin, myöskin ase kädessä, kansainvälisen porvariston kukistamiseksi ja kansainvälisen neuvostotasavallan luomiseksi ylimenoasteena valtion täydelliseen hävittämiseen. Kommunistinen lntenationale pitää köyhälistön diktatuuria ainoana keinona, joka voi vapauttaa ihmiskunnan kapitalismin kauhuista. Kommunistinen Internationale pitää neuvostovaltaa köyhälistön diktatuurin historian luomana muotona.
Imperialistinen sota on läheisesti yhdistänvt jokaisen maan työläisten kohtalot kaikkien maiden köyhälistön kohtaloihin. Imperialistinen sota on uudestaan varmentanut sen, mitä ensimmäisen Internationalen perussäännöissä sanotaan: »Työläisten vapautus ei ole paikallinen eikä kansallinen vaan kansainvälinen tehtävä.»
Kommunistinen Internationale hylkää kerta kaikkiaan toisen Internationalen perinnäistavat, se kun ei tiedä muista kuin valkoihoisista ihmisistä. Kommunistinen Internationale asettaa tehtäväkseen koko maailman työväenluokan vapauttamisen. Kommunistisen Internationalen riveihin ovat veljinä liittyneet valko-, kelta- ja musta-ihoiset koko maailman työläiset.
Kommunistinen Internationale tukee täydellisesti ja empimättä Venäjän suuren köyhälistövallankumouksen, maailman historiassa ensimmäisen voittoisan sosialistisen vallankumouksen saavutuksia ja kehoittaa koko maailman köyhälistöä kulkemaan samaa tietä. Kommunistinen Internationale sitoutuu tukemaan jokaista neuvostotasavaltaa, missä tahansa sellainen perustetaankin.
Kommunistinen Internationale tietää, että kapitalismin kukistamisen ja kommunismin toteuttamisen puolesta taistelevalla kansainvälisellä työväenliitolla täytyy, saavuttaakseen mahdollisimman pian voiton, olla luja keskitetty järjestö.
Olennaisesti Kommunistisen Internationalen tulee todella ja tosiasiallisesti esiintyä yhtenä yleismaailmallisena kommunistipuolueena, jonka osastoja eri maissa työskentelevät puolueet vain ovat. Kommunistisen Internationalen järjestökoneistön täytyy voida taata joka hetki jokaisen maan työntekijöille mahdollisuus saada tarvittaessa muiden maiden järjestyneiltä köyhälistöiltä mitä tehokkainta apua.
Tässä tarkoituksessa Kommunistinen Internationale vahvistaa seuraavat säännöt:
1 §. Uusi kansainvälinen työväenliitto on perustettu samaan päämäärään pyrkivien eri maiden proletaarien yhteistoiminnan järjestämistä varten. Tämä päämäärä on kapitalismin kukistaminen, köyhälistön diktatuurin ja neuvostotasavallan perustaminen luokkarajojen täydelliseksi poistamiseksi ja sosialismin — kommunistisen yhteiskunnan ensimmäisen asteen — toteuttamiseksi.
2 §. Uuden kansainvälisen työväenliiton nimenä on: »Kommunistinen internationale.»
3 §. Kaikilla Kommunistiseen Internationaleen kuuluvilla puolueilla on nimenä: sen ja sen maan »Kommunistinen puolue» (Kommunistisen Internationalen osasto).
4 §. Kommunistisen Internationalen korkeimpana elimenä on kaikkien siihen kuuluvien puolueiden ja järjestöjen maailmankongressi. Tämä kongressi kokoontuu säännöllisesti ainakin kerran vuodessa. Sillä yksin on oikeus tehdä muutoksia Kommunistisen Internationalen ohjelmaan. Maailmankongressi pohtii ja päättää tärkeimmistä Kommunistisen Internationalen toimintaa koskevista ohjelma- ja taktiikkakysymyksistä. Erikoisella maailmankongressin päätöksellä määrätään, kuinka monella äänellä kukin puolue ja järjestö saa ottaa osaa asiain ratkaisuun.
5 §. Maailmankongressi valitsee Kommunistisen Internationalen toimeenpanevan komitean, joka on Kommunistisen Internationalen johtava elin Kommunistisen Internationalen maailmankongressien väliajoilla. Toimeenpaneva komitea on vastuuvelvollinen ainoastaan maailmankongressille.
6 §. Kommunistisen Internationalen maailmankongressi määrää kulloinkin Kommunistisen Internationalen toimeenpanevan komitean olinpaikan.
7 §. Kommunistisen Internationalen ylimääräinen maailmankongressi voidaan kutsua kokoon joko toimeenpanevan komitean päätöksellä tai jos puolet edellisen maailmankongressin aikana Kommunistiseen Internationalen kuuluneista puolueista sitä vaatii.
8 §. Toimeenpanevan komitean pääasiallisin työ joutuu sen maan puolueelle, jossa maailmankongressin päätöksen mukaisesti on toimeenpanevan komitean olinpaikka. Kysymyksessä olevan maan puolue lähettää toimeenpanevaan komiteaan viisi päätösvaltaista edustajaa. Sitäpaitsi lähettää 10–12 suurinta, määräaikaisen maailmankongressin osoittamaa kommunistista puoluetta toimeenpanevaan komiteaan kukin yhden täysivaltaisen edustajan. Muilla Kommunistiseen Internationaleen kuuluvilla puolueilla ja järjestöillä on kullakin oikeus lähettää toimeenpanevaan komiteaan yksi neuvoteleva jäsen.
9 §. Toimeenpaneva komitea johtaa maailmankongressin välillä koko Kommunistisen Internationalen työtä, julkaisee vähintään neljällä eri kielellä Kommunistisen Internationalen pää-äänenkannattajaa (aikakauslehti »Kommunistinen Internationale»), julkaisee Kommunistisen Internationalen nimessä tarpeellisia julistuksia ja antaa kaikille Kommunistiseen Internationaleen kuuluville järjestöille toimintaohjeet, joita niiden on ehdottomasti noudatettava. Toimeenpanevalla komitealla on oikeus vaatia sellaisten henkilöiden ja henkilöryhmien erottamista Kommunistiseen Internationaleen kuuluvista puolueista, jotka loukkaavat kansainvälistä kuria, samoin sellaisten puolueiden erottamista Kommunistisesta Internationalesta, jotka eivät noudata maailmankongressin päätöksiä. Näillä puolueilla on oikeus vedota maailmankongressiin. Tarpeen vaatiessa järjestää toimeenpaneva komitea eri maihin teknillisiä ynnä muita aputoimistoja, jotka ovat täydelleen riippuvaisia toimeenpanevasta komiteasta. Toimeenpanevan komitean edustajat suorittavat poliittiset tehtävänsä mitä läheisimmässä vuorovaikutuksessa kysymyksessä olevan maan kommunistisen puolueen johdon kanssa.
10 §. Kommunistisen Internationalen toimeenpanevalla komitealla on oikeus ottaa keskuuteensa neuvottelevina jäseninä sellaisten järjestöjen ja puolueiden edustajia, jotka eivät kuulu Kommunistiseen Internationaleen, mutta suhtautuvat kommunismiin myötämielisesti ja lähentelevät sitä.
11 §. Kaikkien Kommunistiseen Internationaleen kuuluvien ja siihen myötämielisesti suhtautuvien puolueiden ja järjestöjen äänenkannattajat ovat velvoitetut painattamaan kaikki Kommunistisen Internationalen ja sen toimeenpanevan komitean päätökset.
12 §. Euroopan ja Amerikan yleinen tilanne vaatii koko maailman kommunisteja laillisten järjestöjen rinnalle perustamaan epälaillisia järjestöjä. Toimeenpanevan komitean on huolehdittava siitä, että tämä kaikkialla toteutetaan.
13 §. Sääntöjen mukaan kaikki tärkeä valtiollinen toiminta Kommunistiseen Internationaleen liittyneiden eri puolueiden kesken tapahtuu Kommunistisen Internationalen toimeenpanevan komitean välityksellä. Kiireellisissä tapauksissa voivat puolueet kääntyä suorastaan toistensa puoleen, mutta siitä on samalla tehtävä ilmoitus Kommunistisen Internationalen toimeenpanevalle komitealle.
14 §. Kommunismin kannalla olevat, kansainvälisessä laajuudessa liittoutuneet ja Kommunistisen Internationalen johtoon alistuneet ammattiliitot muodostavat Kommunistisen Internationalen ammatillisen osaston. Kommunistiset ammattiliitot lähettävät edustajansa Kommunistisen Internationalen maailmankongressiin kukin oman maansa kommunistipuolueen välityksenä. Kommunistisen Internationalen ammatillinen osasto lähettää Kommunistisen Internationalen toimeenpanevaan komiteaan yhden päätösvaltaisen jäsenen. Kommunistisen Internationalen toimeenpanevalla komitealla on oikeus lähettää yksi päätösvaltainen edustajansa Kommunistisen Internationalen ammatilliseen osastoon.
15 §. Kansainvälinen kommunistinen nuorisoliitto on Kommunistisen Internationalen täysivaltainen jäsen ja sen toimeenpanevan komitean määräysvallan alainen. Kommunistisen nuorisointernationalen toimeenpanevalla komitealla on oikeus lähettää yksi päätösvaltainen edustaja Kommunistisen Internationalen toimeenpanevaan komiteaan.
16 §. Kommunistisen Internationalen toimeenpaneva komitea vahvistaa kommunistisen naisliiton kansainvälisen sihteerin vaalin ja järjestää kommunistisen Internationalen naisosaston toiminnan.
17 §. Muuttaessaan maasta toiseen jokainen Kommunistisen Internationalen jäsen saa Kolmannen Internationalen paikallisilta jäseniltä veljellistä kannatusta.
[1*] Tässä numerossa julkaistussa toisessa kirjoituksessa on tarkemmin selostettu näiden yritysten laatua ja merkitystä.
[2*] Ranskan kaivostyöläisiä, jotka yleensä ovat vakavaa ja harkitsevaa väkeä, kutkutaan leikillisesti »béquillards», s. o. sauvojen nojassa käyviksi ukoiksi.