Julkaistu: syyskuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 18, syyskuun 30 p., s. 293–308. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Hjalmar Eklund, Nikolai Jordanski. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Karl H. Wiik Vastaava |
|
| J. W. Keto | V. Voionmaa |
Näinä päivinä kokootuu eduskunta työtänsä jatkamaan. Tämmöisellä tapauksella on aina merkityksensä niidenkin mielestä, joita ei vaivaa taikauskoinen luottamus niihin tuloksiin, joihin porvarillisen parlamentin toiminta voi työväen edun kannalta katsoen johtaa.
Viime vuoden istuntokausi sattui demokratian nousuaikaan. Oli laskettava tulevan kansanvallan muodollinen perustus, ja se tulikin uuden hallitusmuodon kautta lasketuksi. Niin kauan kuin tämä uudistus oli vielä kesken, oli sitä innokkaasti harrastava porvarillinen vasemmisto pakotettu vetoamaan työväen edustajaryhmän myötävaikutukseen asian läpiajamiseksi, ja tästä johtui, että se suhtautui verrattain suopeamielisesti erinäisiin työväen vaatimuksiin. Niin saatiin amnestiakysymys osittaiseen ratkaisuun sekä kunnallis- ja torppalakiin työväestölle edullisia parannuksia.
Tämän vuoden istuntokaudella on jo selvästi ehtinyt tulla näkyviin, että asema on muuttunut. Niitä seikkoja, jotka kehoittaisivat keskustaa myöntyväisyyteen vasemmistoa kohtaan, ei ole enää olemassa; sitä vastoin ovat kaikille porvarillisille puolueille yhteiset luokkaedut päässeet jälleen oikeuksiinsa, saaden muodollisen ilmaisunsa porvarillisen kokoomushallituksen muodostamisessa. Niin paljon kiivaita vastaväitteitä kuin tämä hallitus kokoonpanonsa vuoksi alussa herättikin maalaisliiton vasemmiston keskuudessa, on se osoittautunut sangen elinvoimaiseksi, mikä seikka myöskin on osaltansa taantumukselliseen suuntaan kehittyvän aikamme merkki. Nurisematta on yhdistynyt porvaristo hyväksynyt kaikki kokoomushallituksensa teot ja sosialidemokraattien hyökkäykset sitä vastaan ovat kohdanneet porvaripuolueiden taholta yhteistä sokeata vastarintaa.
Niin on jälleen tultu sellaiseen sisäpoliittiseen tilanteeseen, jota meidän maassamme, mutta ei suinkaan kaikissa muissa maissa, on totuttu pitämään ainoana luonnollisena.
Ja kun näin on asianlaita, ei voida myöskään odottaa huomattavia välittömiä tuloksia puolueemme parlamentillisestä työstä. Päinvastoin täytyy puolueemme edustajien — ja tämäkin on aikaamme kuvaava piirre — valppaasti valvoa, ettei työväen jo saavuttamat voitot joudu jälleen taantumuksellisten voimain hävitettäviksi tai ainakin tuntuvasti supistettaviksi. Epäilyksiä herättää jo ehdotus kauppa-, konttori- ja varastoliikkeiden työoloja koskevan lain eräiden pykälien muuttamisesta, ja sitäpaitsi on, kuten tiedetään, työnantajapiirien vaatimuksesta, ettemme sanoisi käskystä, tekeillä ehdotus 8-tuntisen työaikalain huonontamisesta. Lakiehdotus työriidoista, jonka tarkoituksena on supistaa ammatillisen työväen tärkeimmän aseen käyttöoikeutta, ei voine myöskään saavuttaa eduskuntaryhmämme hyväksymistä ainakaan ilman syvälle meneviä korjauksia.
Ne eduskuntatyöstä odotettavat positiiviset tulokset, joita työväkikin on tervehtivä tyydytyksellä, ovat kokonaan toisella alalla. Nyt kokoontuvan eduskunnan ensimmäisiä tehtäviä on toivottavasti oleva Tartossa solmittavan rauhansopimuksen ratifioiminen. Tällöin on toteutuva yksi työväestömme hartaimpia vaatimuksia. Vaikkei tämä rauhanteko vielä toisikaan välittömästi mukanaan suuria käytännöllisiä muutoksia nykyiseen Suomen ja Venäjän väliseen tilanteeseen, antaa se kuitenkin mahdollisuuden säännöllisten suhteiden solmimiseksi vähitellen, ja Suomen työväestö on entistä suurimmilla toiveilla taisteleva sitä taantumusjärjestelmää vastaan, joka osaksi juuri sotatilan johdosta on voinut maassamme rehoittaa. Puolueemme edustajat ovat siis vielä kerran tilaisuudessa myötävaikuttamaan tämän rauhankysymyksen lopullisessa ratkaisussa myönteiseen suuntaan ja luultavaa on, ettei myöskään porvarillisten taholta tulla vakavasti vastustamaan rauhansopimuksen ratifioimista. Jotkut äärimmäiset oikeistolaiset kai »taktillisista syistä» — vapautuakseen edesvastuusta — ilmoittavat vastalauseensa.
Tämän asian yhteydessä lähenee ratkaisuaan eräs toinenkin kysymys, joka jos mikään on Suomen köyhälistölle sydämen asia. Täyden amnestian säätäminen maanpetoksesta palauttaa nimittäin kotimaahan ne suomalaiset, jotka eivät ottaneet kansalaissotaan osaa, vaan siitä huolimatta joutuivat Venäjälle ja siellä sitten puna-armeijaan. Muille palaaville myönnetään samanlainen amnestia kuin Suomeen jääneille ja täällä tuomituille on maanpetoksesta säädetty.
Sangen rajoitettu on tosin tämäkin amnestia. Mutta onhan Suomen työväen velvollisuus joka tapauksessa, vaikkakin vain omin voimin, taistella loppuun taistelu amnestian puolesta, joten on ilolla pantava merkille, että nyt saadaan niin sanoaksemme ilmaiseksi yksi lisä tällä alalla aikaisemmin saavutettuihin tuloksiin.
Rauhan sopimuksen ratifioiminen, jos se tapahtuu, on oleva nyt alkavan istuntokauden tärkein tapaus. Se riistää taantumukselliselta sotapolitiikalta maaperän, suojeluskunta-intoilulta sen parhaan keppihevosen, se edistää työväenluokan edellytyksiä saada asemaansa vastaava vaikutusvalta maan asioihin ja yleensä lisää suotuisan yhteiskuntakehityksen mahdollisuuksia.
Kommunistisen Internationalen Moskovassa pidetty toinen kongressi ansaitsee tulla tarkoin tutkituksi. Sen suorittama työ tarjoaa arvokkaan ja rikkaan aineiston kommunismin ideologian selvittämiseksi kuin myöskin sen suuren vallankumouksellisen liikkeen kehityssuunnan määrittelemiseksi, joka alkoi vuonna 1905 Venäjän vallankumouksella, on nykyään levinnyt yli maailman ja jonka loppu haipuu vielä tuntemattoman tulevaisuuden kaukaiseen hämärään.
Jo itse kongressin kokoonpano on sangen merkityksellinen. Kaikkiaan oli kongressissa läsnä päätösvaltaisia ja neuvotelevia jäseniä 212 edustajaa. Maittain ne jakautuvat neljään eri suureen ryhmään. Ensimmäistä ryhmää, joka edustaa teollisessa kehityksessä jälellejääneitä maita, voidaan nimittää venäläiseksi, koskapa kaikki sen jäsenet, vaikka ne esiintyjätkin Venäjästä eronneiden erinäisten valtioiden edustajina, itse asiassa kuitenkin kuuluvat Venäjän kommunistiseen puolueeseen ja ovat siitä välittömästi riippuvaisia. Tähän ryhmään on luettava Neuvosto-Venäjän, juutalaisen Bund'in, Venäjällä asuvien kiinalaisten työläisten, Azerbeidshanin, Armenian, Georgian, Latvian, Liettuan ja Valko-Venäjän, Puolan ja Itä-Galitsian, Viron ja Suomen edustajat, yhteensä 107 henkeä. Toisen ryhmän, joka edustaa kapitalistisesti kehittyneitä valtioita, muodostavat Amerikan, Saksan, Ranskan, Itävallan, Unkarin, Sveitsin, Hollannin, Belgian, Italian, Tshekko-Slovakkian 67 edustajaa. Kolmanteen ryhmään kuuluvat valtiot, joissa vallitsee pikkutalonpoikaistalous: Ruotsi, Norja, Tanska, Irlanti, Etelä-Slaavia, Bulgaria, Espanja, yhteensä 21 edustajaa. Ja lopuksi neljännen ryhmän muodostavat siirtomaavaltioiden: Turkin, Austraalian, Bukharan, Korean, Persian, Meksikon, Intian ja Hollannin Intian 17 edustajaa. Täten siis teollisesti kehittymättömien maiden osaksi tuli 50 % koko edustajamäärästä, siirtomaaryhmän osaksi 8 %, talonpoikaisporvarillisten maiden osaksi 10 % ja kapitalistisesti kehittyneiden maiden osaksi 32. Jos otetaan huomioon ainoastaan täysin päätösvaltaiset kommunistiedustajat, kongressin varsinaiset innoittajat ja aatteelliset johtajat, niin nämä suhdeluvut esiintyvät vieläkin enemmän silmiinpistävinä. Tällöin ensimmäiseen ryhmään kuuluu 85 edustajaa eli 70 % koko edustajamäärästä, toiseen ryhmään 27 edustajaa eli 22 %, kolmanteen ryhmään 4 edustajaa eli 3 % ja neljänteen ryhmään 6 edustajaa eli 5 %. Näin ollen enemmän kuin puolet — 58 % — kaikista Moskovan kongressin jäsenistä oli taloudellisessa kehityksessä jälellejääneistä valtioista ja siirtomaista. Kongressin täysvaltaisista kommunistijäsenistä näiden maiden osalle tuli 75 % yhteisestä edustajamäärästä. Nämä tosiasiat osoittavat, että parhaiten kommunismi on tähän saakka versonut ei suinkaan läntisessä vaan itäisessä maaperässä. Khiva ja Bukhara, Korea ja Persia sekä molemmat Intiat eivät tietenkään ole sellaisia maita, joissa tavattaisiin proletariaattia eurooppalaisessa merkityksessä. Mutta juuri kommunistisen kongressin sekalainen ja puoliproletaarinen kokoonpano esti sen esiintymästä luokkatietoisen köyhälistöliikkeen ilmaisijana, vaan teki siitä lännen ja idän kansanjoukkojen muodottoman aktiivisen vähemmistön yleisten vallankumouksellisten mielialojen tulkitsijan. Juuri tämä tosiasia antaa sille erityisen merkityksen. Kongressi todistaa selvästi, että kommunismi, tullen yleismaailmallisen vallankumouksen ideologiaksi (aatesisällykseksi), osittain tiedottomasti, osittain tietoisesti laajentaa ja muuttaa alkuperäisiä tehtäviään ja hakee uusia polkuja.
Kuten tunnettua marraskuussa 1917 bolshevikkien toimeenpanema vallankumous liittyi erottamattomasti heidän käsityksessään siihen olettamukseen, että samaan aikaan Länsi-Euroopassa alkaa yhteiskunnallinen vallankumous. Kommunismin johtajat kerta toisensa perästä ilmoittivat, että Venäjän sosialistinen vallankumous on tuomittu perikatoon, jollei se saa tukea köyhälistön maailmanvallankumoukselta. Mutta he uskoivat ja koettivat todistaa, että yleismaailmallinen yhteiskunnallinen vallankumous on välttämätön, että se jo kovasti kolkuttaa historian portille. Marxilaisen koulun käyneinä he ennen kaikkea pyrkivät varmentamaan uskonsa erittelemällä Euroopassa vallitsevaa taloudellista tilannetta. Miten varmasti lausuukaan K. Radek lentokirjasessaan:[1*] »Kommunistinen Internationale ei perustu subjektiivisiin toiveisiin, vaan koko maailman talouden ja poliittisen aseman sekä sen kehityssuunnan analyysiin (erittelyyn)». Ja valtavin osa kommunisteja oli sitä mieltä, että kansainvälisen kapitalistisen talouden täydellisen romahduksen hetki on tullut. Sota on siinä määrin saattanut epäjärjestykseen Europan taloudellisen elämän, siinä määrin ruhjonut porvarillisen yhteiskunnan koko kapitalistisen koneiston, että ihmiskunnan itse olemassaolo keskellä tätä kaaosta ja hävitystä on käynyt mahdottomaksi. Aseman pelastamiseksi, jos edelleen pysytään yksityisomistusoikeuden puitteissa, ei ole minkäänlaisia keinoja. Siis porvaristo ei kykene saattamaan kuntoon Euroopan taloutta, ei myöskään järjestämään normaalista inhimillistä yhteiselämää, joten yhteiskunnallinen vallankumous on aivan välttämätön ja kiertämätön. Juuri tämän yhteiskunnallisen vallankumouksen esitaistelijana on esiintynyt Venäjän proletariaatti.
Tähän lyhyeen määritelmään sisältyykin kommunistisen taktiikan koko taloudellinen perustelu. Melkein kolme vuotta yhtämittaa ovat kommunistit huolellisesti takertuneet jokaiseen porvarillisen talouden hajaannusilmiöön, jokaiseen työläisjoukkojen asemassa tapahtuneeseen heilahdukseen kerratakseen uudelleen ja yhä uudelleen väitteensä, että porvaristo ei kykene palauttamaan entiselleen särkynyttä taloudellista järjestelmää ja että pikainen yhteiskunnallinen vallankumous on sentähden välttämätön. Vielä Kommunistisen Internationalen toisen kongressin aikana Trotskij julkaisi artikkelin (Moskovan »Pravda» 22. VII), jossa hän suoraan syyttää Ranskan sosialisteja siitä, että he herättävät proletariaatissa sellaista uskoa, että muka »imperialististen katastrofien aikakauden porvaristo kykenee pelastamaan maan taloudellisesta kaaostilasta ja kurjuudesta ja siten valmistamaan 'suotuisat' olosuhteet köyhälistön diktatuurille». Sitä vastoin todellisuudessa »ei kannata edes puhua, että Ranskan Ja Euroopan taloudellinen elvyttäminen missään tapauksessa voisi onnistua porvaristolle». Jos menettelytavan lähtökohdaksi otetaan päinvastainen katsantokanta, se merkitsee Trotskij'n mielestä vastavallankumouksellisen osan näyttelemisestä. Tällainen on enimmäkseen bolshevikkien tavallinen katsantokanta.
Mutta kongressissa, jolla oli mahdollisuus vetää johtopäätökset melkein kolmivuotisesta melkoisen rikkaasta, vieläpä Venäjällä tavatonta ulkonaista menestystä saavuttaneesta kokemuksesta, kävi selville, että juuri kokemus pakottaa tekemään tärkeitä korjauksia tavalliseen kommunistiseen käsitykseen nykyaikaisen kapitalistisen maailman taloudellisesta tilasta. Kommunismin »revisionistina» esiintyi itse Lenin, kommunistisen puolueen vakavin ja syvällisin politikko ja yleismaailmallisen vallankumouksen järkkymätön johtaja.
Jo kongressin ensimmäisessä istunnossa pitämässään puheessa Lenin asetti hänelle ominaisella suorapiirteisyydellä ja tarkkuudella ratkaistavaksi ydinkykysymyksen kommunistisen menettelytavan taloudellisesta perustasta. Hän huomautti, että tässä suhteessa on havaittavissa kaksi laajalle levinnyttä virheellistä katsomusta. »Toiselta puolen porvarilliset taloustieteilijät kuvaavat yleismaailmallista pulaa vain yksinkertaisena 'häiriönä'. Toiselta puolen vallankumoukselliset koettavat toisinaan todistaa, että vallitseva pula on vienyt ehdottomaan umpikujaan. Tämä on väärä katsantokanta. Ehdottomia umpitilanteita ei ole olemassa. Porvaristo käyttäytyy kuten häikäilemätön ja harkintakykynsä menettänyt rosvo tehden tyhmyyden toisensa jälkeen, kärjistäen asemaa ja jouduttaen siten omaa turmiotansa. Kaikki tämä on totta. Mutta ei voida 'todistaa', ettei tästä tilanteesta ole minkäänlaista selviytymismahdollisuutta, ettei porvaristo voisi tyydyttää joillakin myönnytyksillään jotakin vähemmistöä riistetyistä, ettei se pystyisi kukistamaan jonkun sorrettujen ja riistettyjen osan aikaansaamaa liikettä tai kapinaa. Yritys todistaa ennakolta, että on jouduttu 'ehdottomaan' umpitilanteeseen, osoittaisi köykäistä pedanttisuutta tai olisi vain käsite- ja sanaleikkiä. Todellisena todistuksena tässä kuten muissa samanlaisissa kysymyksissä voi olla ainoastaan käytäntö».
»Porvarillisessa järjestelmässä vallitsee nykyään kautta koko maailman mitä valtavin vallankumouksellinen kriisi» — tämä on se varovainen määritelmä, jonka Lenin asettaa kommunistisen taktiikan taloudelliseksi pohjaksi, ja hän osoittaa oppilailleen ja kannattajilleen, että »vallankumouksellisten puolueiden täytyy nyt 'todistaa' käytännössä, että niillä on riittävästi tietoisuutta, järjestyneisyyttä, yhteyttä riistettyjen joukkojen kanssa, päättäväisyyttä ja taitavuutta käyttää hyväkseen tätä pulaa menestyksellistä ja voitokasta vallankumousta varten».
Mutta jos porvarillisessa järjestelmässä vallitsee ainoastaan pula vaikkapa sangen suurikin, jollei voida todistaa joutumatta tyhjään sanaleikkiin, että porvaristo ei kykene pelastamaan maailmaa sodan synnyttämästä kaaoksesta, jos lopullinen tulos riippuu vallankumouksellisten puolueiden voimista ja kyvyistä, niin seuraa siitä, että yhteiskunnallinen vallankumous huomispäivän tapahtumana menettää objektiivisen välttämättömyytensä, riippumatta meidän tahdostamme. Lenin antaa tähänkin kysymykseen suoran vastauksen. On totta, että vallankumous on viivästynyt. Sairaus jatkuu ja parantuminen on lykkäytynyt kauemmaksi »kuin optimistit olivat toivoneet». Ja kommunistisen vallankumouksen päävastustajaksi, Euroopan kapitalistisen yhteiskunnan tärkeimmäksi tukipylvääksi osoittautuu nykyaikana ei itse porvaristo, vaan työväenluokka, ainakin sen valistuneimmat ylimmät kerrokset. Etsiessään tämän ilmiön syvimpiä taloudellisia syitä, Lenin tulee siihen johtopäätökseen, että eurooppalaisen porvariston siirtomaarikkaudet synnyttävät opportunismin työläisluokan ylimmissä kerroksissa. »Kehittyneimmät maat ovat luoneet ja luovat kulttuurinsa elämällä miljaardien sorrettujen ihmisten kustannuksella sen kautta, että näiden maiden kapitalistit saavat paljon yli sen, mitä he voisivat saada voittona omien maidensa työläisten riistosta. Ennen sotaa laskettiin, että kolme rikkainta maata — Englanti, Ranska ja Saksa — yksistään pääoman viennistä ulkomaille, lukuun ottamatta muita tuloja, saavat vuosittain 8–10 miljaardia frangia. On ymmärrettävää, että tästä sievoisesta summasta voidaan antaa vaikkapa puoli miljaardia armopaloina työväen johtajille, työläisaristokratialle, kaikennäköisiksi lahjuksiksi, ja koko asia on loppujen lopuksi selitettävissä juuri lahjomisella. Tämä tapahtuu tuhansin erilaisin keinoin: kohottamalla kulttuuria suurimmissa asutuskeskuksissa, perustamalla sivistyslaitoksia, järjestämällä tuhansia luottamustoimia osuuskuntien, ammatillisten järjestöjen ja parlamentin johtajille. Näin tapahtuu kaikkialla, missä vallitsevat nykyaikaiset valistuneet kapitalistiset olot. Ja nämä liikavoitoitoista kertyneet miljaardit muodostavat sen ekonomisen pohjan, joka pitää yllä opportunismia työväenliikkeessä. Meidän vastassamme on Amerikassa, Englannissa ja Ranskassa opportunististen johtajain, tuon työväenluokan ylimmän kerroksen, työläisaristokratian vahva vastarinta. Juuri nämä vastustavat voimakkaimmin kommunistista liikettä. Sentähden meidän tulee olla valmiit siihen, että eurooppalaisten ja amerikkalaisten työväenpuolueiden parantuminen tästä taudista tapahtuu vaikeammin kuin meillä.»
Leninin katsantokanta sai innokasta kannatusta Korean edustajan Pakin taholta, joka lausui varman vakaumuksensa olevan, että »yhteiskunnallisen vallankumouksen voitto ei ole mahdollinen niin kauan, kuin länsimaiden porvaristo taistellessaan proletariaattia vastaan on tilaisuudessa värväämään varajoukkoja itäisistä siirtomaistaan».[2*]
Varsin tarmokkaasti kehitteli ja perusteli Leninin ajatuksia Intian edustaja Roi, joka sangen päättävässä muodossa väitti kansallisuus- ja siirtomaakysymyksiä käsittelevässä valiokunnassa, että »Euroopan vallankumouksellisen liikkeen kohtalo riippuu kokonaan vallankumouksen kulusta idässä. Jollei vallankumous pääse voitolle itämaissa, saattaa kommunistinen liike lännessä kärsiä täydellisen haaksirikon. Maailman kapitalismi hankkii päävoimansa ja tulonsa siirtomaista, etupäässä Aasiasta. Eurooppalaiset kapitalistit voivat äärimmäisessä tapauksessa luovuttaa työläisille kaiken lisäarvon ja täten saada heidät puolelleen, tukahdutettuaan heissä vallankumoukselliset pyrkimykset. Itse kapitalistit sen sijaan tulevat edelleen proletariaatin avulla riistämään Aasiaa. Tällainen ratkaisu olisi sangen edullinen kapitalisteille. Ottaen huomioon tämän, on välttämätöntä ryhtyä tarmokkaasti kehittämään ja kohottamaan vallankumouksellista liikettä idässä ja hyväksyttävä perusväitteeksi, että koko maailman kommunismin kohtalo riippuu kommunismin voitosta idässä».[3*]
Vaikka Persian edustaja Sultan-Zade yritti huomauttaa, ettei lännen vapauttamista ole odotettava idästä, vaan päinvastoin länsimaat voivat ja niiden on esiinnyttävä idän kansojen vapauttajana, Leninin ajatukset hyväksyttiin, vieläpä niille annettiin mitä yleisin merkitys kansallis- ja siirtomaavaliokunnassa ja tulivat ne ponsilauselmiin muovailtuina kongressin päätöksiksi. Puolustaessaan heinäkuun 26 p:nä kongressin täysi-istunnossa mainitun valiokunnan ponsia Lenin osoitti, että Kommunistinen Internationale päinvastoin kuin toinen Internationale, joka kiinnitti päähuomionsa sorrettujen ja sortajaluokkien välillä vallitsevaan eroavaisuuteen, erityisesti painostaa sorrettujen ja sortajakansojen eroavaisuutta. Tämä eroavaisuus määrää myöskin valtioiden nykyaikaisen yleismaailmallisen järjestelmän taloudellisen ja valtiollisen olemuksen, joka ilmenee toisaalta heikkojen kansojen riippuvaisuudessa, toisaalta taas imperialististen kansojen pienen ryhmän taistelussa neuvostoliikettä ja -valtioita vastaan, joiden johdossa on Neuvosto-Venäjä.
Kommunismin vallankumouksellisen perustuksen laajentaminen sorretusta luokasta sorretuksi kansaksi vei myöskin välttämättömästä vastaaviin taktillisiin johtopäätöksiin. Harkitessaan kysymystä »porvarillis-demokraattisen liikkeen» kannattamisesta jälellejääneissä maissa kansallis- ja siirtomaavaliokunta tuli siihen johtopäätökseen, että »porvarillis-demokraattisen» liikkeen asemesta on puhuttava »kansallis-vallankumouksellisesta» liikkeestä. Sanontatavan muutosta perustellaan sillä, ettei porvarillis-demokraattinen vapausliike kehittymättömissä maissa aina ja kaikkialla voi palvella kommunismin tarkoitusperiä. Eräissä tapauksissa emä- ja siirtomaiden porvariston kesken on tapahtunut jossakin määrin lähentymistä liberaalis-reformistisen ohjelman pohjalla. Sitä vastoin siirtomaiden kansalliset liikkeet, vaikka ne esiintyvätkin varsin usein vallitsevien luokkien liikkeinä, ovat jyrkemmällä kannalla päämaita kohtaan ja kykenevät siis paremmin antamaan kuolettavan iskun imperialistisille valtioryhmille. Pyrkien täydelliseen kansalliseen vapautukseen kapitalistisen Euroopan ikeesiä kansaliis-vallankumouksellinen liike takapajulla olevissa maissa näyttää kommunisteista varmemmalta keinolta vastustajan voittamiseksi kuin porvarillis-demokraattiset reformit siirtomaissa.
Elokuulla 1920.
Nik. Jordanskij.
(Venäjänkielisestä käsikirjoituksesta suomennettu.)
Kant viimeisen teoksensa valossa. Elämänsä lopulla Kant valmisteli paria teosta, joista toinen »Puhtaan filosofian systeemi periaatteittensa kokonaisuutena» oli tarkoitettu olemaan koko hänen oppijärjestelmänsä huippukohtana. Ennen kuolemaansa hän ei kuitenkaan ennättänyt saada käsikirjoituksiakaan lopulliseen muotoon. Molemmista käsikirjoituksista ilmestyi vasta 80 vuoden kuluttua Kantin kuolemasta (vv. 1882–84) eräässä preussiläisessä aikakauslehdessä painettuna yhteensä noin kolmeneljäsosaa. Loppu jäi julkaisematta. Oliko siihen syynä varojen puute vai se, että niiden julkaiseminen ehkä oli herättänyt paheksumista, siitä ei ole allekirjoittaneella tietoa. Käsikirjoitusten omistaja, Kantin sukulainen, hampurilainen pappi Krause, kieltäytyi jyrkästi luovuttamasta niitä, kun Preussin Tiedeakatemia pyysi niitä lainaksi julkaistakseen ne laajassa Kant-painoksessaan, johon on koottu kaikki Kantin kirjeetkin. Vasta v. 1919 pastori Krausen perhe luovutti nämä käsikirjoitukset Kant-seuralle, jonka toimesta ne piakkoin ilmestyvät eri julkaisuna.
Tässä viimeisessä teoksessa niinkuin edellisissäkin voi huomata radikaalisemman ja vanhoillisemman virtauksen, mutta radikaalisuus on niistä paljon voimakkaampi ja se esiintyy selvemmin, jopa mahdollisimman suorasanaisesti julkilausuttuna, jota vastoin se muissa teoksissa, »Puhtaan järjen kritiikissäkin», esiintyi verrattain maltillisessa ja peitetyssä muodossa.
Ennenkuin ryhdymme selostamaan Kantin viimeisiä lausuntoja Jumalasta, mitkä samalla antavat elävän kuvan hänen kannastaan, esitämme Kantin mukaan muutamien filosofisten käsitteiden määritelmät, joita käsitteitä hän usein käyttää: »Substanssi on olio, joka on olemassa ajataksesta riippumatta.» — »Se, jota voidaan ajatella, mutta joka ei voi olla havaittavissa, on pelkkä idea, ja jos se koskee jotakin korkeinta tai ylintä, on se ideaali. Korkein ideaali persoonana on Jumala.» — »Ideat ovat ajatuskyvyn luomia subjektiivisia periaatteita.» Toisessa paikassa hän sanoo: »Idea on ajatuksen luoma esine. — Ideaali on kuviteltu aistillinen esine, jota täydellisyytensä vuoksi pidetään pelkkänä ideana.»
Esimerkkinä dogmaattisemmmasta lausuntotavasta mainittakoon seuraavat: »On olemassa yksi Jumala ja yksi maailma. Edellä mainittu kohoaa yli olioiden persoonallisuutensa vuoksi, siis sen vapaudesta itsestään johtuvan ominaisuuden takia, että hän on alkuperäinen syyperä. Tämä ominaisuus ja kyky, jonka mahdollisuutta ei voida suoranaisesti todistaa eikä selittää, saattaa epäsuorasti hänen olemassaolonsa epäämättömillä järjen käskyillä kategorisessa imperatiivissa täyspäleväksi.» — »Maailmassa järjellisten olentojen kokonaisuutena esiintyy olento (nimittäin ihminen), jolla on siveelliskäytöllinen järki. Siitä seuraa, että on olemassa Jumala.» Tämmöisiä dogmaattisia lausuntoja ei ole monta ja nämäkin saattavat olla vain epätarkasti ilmaistuja.
Sitten esiintyy monia tämäntapaisia lausuntoja: »On olemassa Jumala, nimittäin siveellis-käytöllisen järjen ideassa.» — »On olemassa yksi Jumala, järjessä käytöllisesti määräävänä periaatteena.» — »On olemassa Jumala, nimittäin ihmisen siveelliskäytöllisessä järjessä.» Näissä alkuosa kuulostaa dogmaattiselta, mutta koko lause on kuitenkin selvästi kriitillinen.
Siirtyessämme selvästi radikaalisiin lausuntoihin, esitämme ensiksi seuraavat, jotka samalla sisältävät määritelmiä: »Olio, joka sisältää kaikkien mahdollisten aistillisten esineiden kokonaisuuden, on maailma. Olento, johon nähden kaikki ihmisvelvollisuudet samalla ovat hänen käskyjään, on Jumala.» — »Jumala ja maailma ovat toinen siveelliskäytöllisen ja toinen teknillis-käytöllisen aistilliseen havaintoon perustuvan järjen ideoita.» »Jumalan ja maailman ideat eivät ole kokemuksen piiriin kuuluvia vaan ajateltuja.» »Oppijärjestelmässä ei vaadita näitä käsitteitä vastaavien olioiden olemassaoloa, vaan ainoastaan subjektiivisesti näiden olioiden kuvittelemista mielessä pelkkinä ajatusesineinä. Molemmat esiintyvät sekä yksikseen että yhdessä täydellisyyksinä, siitä syystä myös absoluuttisina yksilöinä. Toisin sanoen, jos Jumala on, voi olla vain yksi Jumala, ja jos ajatuksieni ulkopuolella on maailma — että maailma on olemassa, ei ole mikään olettamus vaan ehdoton tosiasia — niin voidaan ajatella vain yksi maailma. Kaikki puheet eri maailmoista koskevat vain määrättyjä osia yhdestä ainoasta paikkaan ja aikaan nähden äärettömästä maailmasta.»
Edellä olevat lausunnot eivät vielä esiinny yhtä kielteisinä kuin seuraavat: »On olemassa eräs siveelliskäytöllisen järjen esine, joka sisältää kaikkien ihmisvelvolltsuuksien periaatteen, ikäänkuin nuo velvollisuudet olisivat jumalallisia käskyjä, mutta sitä varten ei silti saa olettaa mitään erityistä ihmisten ulkopuolella olevaa substanssia.» — »Tuo käskevä olento (Jumala) ei ole ihmisen ulkopuolella, ihmisestä erillään olevana substanssina.» — »Jumala ei ole havainnon, vaan ajatuksen esine. On välttämätöntä ajatella sellaista olentoa, joskin olemattomana.» — Pitää sanoa »ideajumala, eikä Jumalanidea, sillä silloin hän olisi olio, joka ajateltaisiin olemassaolevaksi.» Näissä ja monissa samanlaisissa lausunnoissa esiintyy Kantin kielteinen kanta peittelemättömänä.
Mutta vaikkei Jumalaa Kantin mielestä olekaan olemassa, hän pitää kuitenkin Jumala-ideaa sangen arvokkaana, kuten seuraavistä lauselmista, jotka ovat Jumalan olemassaoloon nähden yhtä kielteisiä kuin ylläesitetytkin, selvästi ilmenee: »Jumala ei ole mikään ulkopuolellani oleva substanssi, vaan ainoastaan siveellinen suhde minussa.» — »Jumalaa ei pidä kuvitella substanssina minun ulkopuolellani, vaan korkeimpana siveellisenä periaatteena minussa.» — »Teoreettis-käytöllinen järki hankkii itse itselleen luontonsa mukaan esineitä, nimittäin itsenäisiä ideoita, jotka muodostavat kaikki sisältävän järjen systeemin.» Näihin ideoihin kuuluu myös Jumala, jolla on »korkein olemassaolo, korkein valta ja ylin tahto. Kaikki rajoittamattomina. Mutta vain ideassa.» — »Ei ole mahdollista olettaa minkään substanssin olemassaoloa, jolla olisi tällainen ominaisuus.» Mutta »vaikkapa Jumalaa filosofiassa onkin pidettävä vain ajateltuna oliona, on kuitenkin välttämätöntä esittää tämä ja kaikki hänelle kuuluvat puhtaan järjen ominaisuudet, jotka välittömästi johtuvat tästä Jumala-ideasta.» — »Kaikki ihmisten velvollisuudet voidaan myös muotonsa puolesta julkilausua jumalallisina käskyinä — ikäänkuin ne olisivat jumalallisia käskyjä — vaikkei sellaista järkeä määräävää syyperää oletettaisikaan substanssina, ja käytöllisessä suhteessa on aivan yhdentekevä, perustetaanko käskyn jumalallisuus ihmisen järkeen vai sellaiseen persoonaan, sillä ero on enemmän lausuntatapaa koskeva kuin tietoa laajentava.» — »Siitä käsitteestä, jonka me muodostamme Jumalasta itsestään, ei tosin voida tehdä johtopäätöstä sellaisen olennon olemassaolosta, mutta kuitenkin voidaan yhtä painavasti tehdä samoja johtopäätöksiä, kuin jos sellainen substanssi olisi meidän olemukseemme yhdistetty.»
»Ikäänkuin — jos» katsantotapa. Olemme alleviivanneet sanat »ikäänkuin ne olisivat» ja »kuin jos ... olisi». Sillä ne saattavat meidät ymmärtämään Kantin varsinaista kantaa. Voitaneen näet ehkä väittää Kantin katsantokantaa ristiriitaiseksi, koska hän vaatii olemattoman olennon arvossa pitämistä ja kunnioittamista. Mitään ristiriitaa ei siinä kuitenkaan ole. Meidän on Kantin ankaran siveysopin mukaan tarkoin noudatettava siveyslain vaatimuksia ja hän asettaa meille sen noudattamisen itse vaikuhimiinkin nähden ankaria vaatimuksia. Täysin päteviä vaikuttimia ovat näet vain siveyslain kunnioittaminen ja muut senkaltaiset tunteet. Koska nämä vaatimukset ovat vaikeat toteuttaa, tarvitsemme siinä apua ja auttajana esiintyy ajatus: Meidän on kunnioitettava ja noudatettava siveyslakia, ikäänkuin se olisi kaikkiviisaan ja kaikkihyvän Jumalan käsky. Tämäntapaisia lauseita on Kantin viimeisessä teoksessa monia kymmeniä. Mainitsemme vielä seuraavan lauselman, joka antaa selvän kuvan Kantin katsomustavasta yleensä ja varsinkin edellämainituista käytöllisistä vaatimuksista (postulaateista). »Sellainen olento, joka kykenee ja on oikeutettu antamaan käskyjä siveellisyyskäytöllisen järjen velvollisuuslakien (kategorisen imperatiivin) mukaan, on Jumala. Mutta sellaisen olennon olemassaoloa voidaan vaatia vain käytöllisessä suhteessa, nimittäin (siten, että minun on) välttämätöntä toimia, ikäänkuin minä olisin tämän peloittavan, mutta samalla myös lohdullisen johdon ja takuun alaisena tietäessäni kaikkien velvollisuuksieni olevan ikäänkuin jumalallisia käskyjä. Siis tässä määritelmässä ei vaadita sellaisen olennon olemassaoloa, mikä vaatimus olisikin itsessään ristiriitainen.»
Tätä ajatustapaa, jota saksalainen filosofi Vaihinger v. 1911 ilmestyneessä teoksessaan »Philosophie des Als Ob» (»Ikäänkuin jos filosofia») on laajasti käsitellyt, nimitetään »ikäänkuin jos» -katsantotavaksi, ja niitä olemattomia esineitä sekä paikkaansa pitämättömiä käsitteitä ja olettamuksia, joita muodostetaan jossakin määrätyssä tarkoituksessa, kutsutaan fiktioiksi, s. o. ajatuksen keksimiksi esineiksi. Fiktioita käytetään paljon vieläpä tieteissäkin. Eihän ympyrä ole mikään monikulmio. Mutta kun geometriassa on kysymys ympyrän pinta-alan määräämisestä, on sitä vaikea suorittaa tekemättä fiktiota: »Ympyrää on tässä yhteydessä käsiteltävä, ikäänkuin se olisi säännöllinen monikulmio, jossa on äärettömän monta sivua.» Ja huolimatta väärästä olettamuksesta tullaan kuitenkin oikeaan tulokseen.
Mutta »ikäänkuin jos» -oppikin asettaa ainakin uskonnossa ja siveysopissa ihmisille vaikean vaatimuksen, nimittäin pelkkäin ideain kunnioittamisen ja noudattamisen. Onhan tunnettu tosiasia, että ihmiset paljon mieluummin täydestä todesta uskovat konkreettisiin auktoriteetteihin, jumaliin ja henkilöihin, ja noudattavat niiden oletettuja tai todellisia käskyjä.
Toiselta puolen voidaan kysyä, eiköhän »ikäänkuin jos» -oppi jää puolitiehen. Eiköhän olisi johdonmukaisempaa kunnioittaa ja noudattaa siveellisiä periaatteita ilman kaikkia teoreettisia edellytyksiä, olkootpa nämä sitten niinkin keveitä kuin fiktio-opissa? jos »ikäänkuin jos» -aatetta noudatetaan aivan puhtaasti, ei ero ole kovinkaan suuri. Mutta näyttää siltä kuin olisi olemassa taipumus helposti siirtyä tuollaisesta puhtaasta fiktiosta ensin olettamukseen, sitten lujaan uskoon, ja tältä kannalta katsoen on tietysti parempi olla käyttämättä fiktioita.[4*] Jos taasen tämä veisi siihen, että itse siveellisten periaatteiden noudattaminen vähenisi tai katoaisi, olisi tietysti parempi käyttää niitä. Tässä suhteessa täytynee siis myöntää käytölliselle järjelle etusija.
Hj. Eklund.
Syyskuun 29 p:nä sai Puoluetoimikunta Z. Camélinat'ilta, jonka muistorikkaat elämänvaiheet ja eheän persoonan esitimme aikakauslehtemme edellisessä numerossa, vastaukseksi onnitteluunsa suomennettuna näin kuuluvan kirjeen:
Pariisi syysk. 23 p. 1920.
Rakkaat Kansalaiset.
Liikutettuna 80-vuotispäiväni johdosta osoittamastanne ystävällisyydestä lähetän teille kaikille sydämelliset kiitokseni, vakuutuksen myötätunnostani ja veljellisen tervehdykseni.
Eläköön Internationale!
Z. Camélinat.
Koska Moskovassa viime heinäkuun lopulla pidetty Kommunistisen Internationalen toinen kongressi on hyväksynyt useita päätöslauselmia, jotka varmaan tulevat kauan olemaan kiistakysymyksinä kansainvälisessä työväenliikkeessä ja koska niillä sitä paitsi on oleva vastaisuudessakin historiallinen arvonsa, niin julkaisemme niistä kolmannen Internationalen luonetta ja menettelytapoja kuvaavina dokumentteina tärkeimmät. Esitämme ensiksi suomennettuina kokonaisuudessaan ne ehdot, jotka kongressi asetti Kommunistiseen Internationaleen liittyville puolueille ja ryhmille. Nämä ehdot ovat samalla myös mainittuun Internationaleen jo liittyneille ryhmille ja puolueille sitovia ohjeita ja vaatimuksia, joita ne ovat velvolliset ehdottomasti noudattamaan kaikessa toiminnassaan. Toimitus.
Kommunistisen Internationalen toinen kongressi päättää Kommunistiseen Internationalen kuulumisen ehdoista seuraavaa:
1) Kaiken propagandan ja agitatsionin on oltava luonteeltaan täydellisesti kommunistista ja vastattava kolmannen Internationalen ohjelmaa ja päätöksiä. Luotettavien kommunistien on johdettava kaikkia puolueen äänenkannattajia, kommunistien, jotka ovat todistaneet uhrautuvaisuutensa köyhälistön asian puolesta. Köyhälistön diktatuurista ei ole puhuttava yksinkertaisesti kuten jostakin tavallisesta päähänahdetusta kaavasta, vaan se on selitettävä niin, että sen välttämättömyys jokaiselle yksinkertaiselle työläiselle, työläisnaiselle, sotilaalle ja talonpojalle käy selväksi niistä jokapäiväisen elämän tosiasioista, joita sanomalehdistömme on järjestelmällisesti seurattava ja päivä päivältä hyväkseen käytettävä.
Sekä aikakauslehdet että tilapäiset julkaisut ynnä kaikki puolueen kustannusliikkeet on täydellisesti asetettava puoluetoimikunnan alaisiksi katsomalta siihen, onko puolue kokonaisuudessaan mainitulla hetkellä laillinen vai laiton. Ei ole sallittava, että kustannusliikkeet käyttävät väärin autonomiaansa ja noudattavat politiikkaa, joka ei täydellisesti vastaa puolueen politiikkaa.
Sanomalehdistön palstoilla, kansankokouksissa, ammattiyhdistyksissä ja kulutusosuuskunnissa, — kaikkialla, mihin kolmannen Internationalen kannattajat vain pääsevät, on heidän välttämättä järjestelmällisesti ja armotta häväistävä ei ainoastaan porvaristoa vaan myöskin heidän kätyreitään, kaikenkarvaisia reformisteja.
2) Jokaisen järjestön, joka haluaa liittyä Kommunistiseen Internationaleen, on säännöllisesti ja suunnitelmanmukaisesti poistettava kaikista työväenliikkeen enemmän tai vähemmän vastuunalaisista toimista (puoluejärjestöistä, sanomalehtien toimituksista, ammattijärjestöistä, eduskuntaryhmistä, osuuskunnista, kunnanvaltuustoista y. m.) reformistiset ja keskusta-ainekset ja asetettava niiden tilalle luotettavia kommunisteja, välittämättä siitä, joutuuko varsinkin alussa kokeneiden opportunistien tilalle syvien rivien yksinkertaisia työläisiä.
3) Melkein kaikissa Euroopan ja Amerikan maissa alkaa luokkataistelu saada kansalaissodan luonteen. Sellaisten olosuhteitten vallitessa eivät kommunistit voi luottaa mihinkään porvarilliseen laillisuuteen. Heidän velvollisuutensa on luoda laillisen järjestönsä rinnalle kaikkialle jonkinlainen laiton järjestökoneisto, joka ratkaisevalla hetkellä avustaa puoluetta täyttämään velvollisuuttaan vallankumousta kohtaan. Kaikissa maissa, missä kommunisteilla piiritystilan tai poikkeuslainsäädännön takia ei ole mahdollista toteuttaa kaikkea toimintaansa laillista tietä, on ehdottomasti välttämätöntä, että lailliseen toimintaan yhdistetään laiton.
4) Kommunististen aatteiden levittämisvelvollisuuteen kuuluu erikoisesti velvollisuus harjoittaa järjestelmällistä kiihoitustyötä armeijan keskuudessa. Jos tällainen agitatsioni on poikkeuslakien rajoittama, on sitä harjoitettava salassa. Tällaisesta toiminnasta luopuminen olisi samaa kuin vallankumousvelvollisuuden pettäminen, eikä se vastaisi kolmanteen Internationaleen kuulumista.
5) On välttämätöntä harjoittaa järjestelmällistä ja suunnitelmanmukaista agitatsionia maaseudulla. Työläisluokka ei kykene saavuttamaan voittoa, jollei se politiikallaan ole hankkinut maaseudun köyhälistöä ja vähintään osaa köyhimmistä talonpojista puolelleen sekä saanut osaa muusta maalaisväestöstä pysymään puolueettomana. Maaseudulla harjoitettavalla kommunistisella työllä on nykyään erittäin suuri merkitys. Sitä on harjoitettava etupäässä kaupunkien ja maaseudun vallankumouksellisten, kommunististen työläisten avulla, jotka ovat yhteydessä maaseudun kanssa. Tämä työn laiminlyöminen tai sen jättäminen epäluotettaviin, puoliksi reformistisiin käsiin on samaa kuin köyhälistön vallankumouksen laiminlyöminen.
6) Jokainen puolue, joka haluaa liittyä kolmanteen Internationaleen, on velvollinen paljastamaan sekä julkisen sosialipatriotismin että sosialipasifismin epärehellisyyden ja tekopyhyyden; järjestelmällisesti osoittamaan työläisille, että ilman kapitalismin kukistamista vallankumouksen kautta eivät minkäänlaiset kansainväliset sovinto oikeudet, eivät minkäänlaiset sotavarustusten rajoittamissopimukset eikä minkäänlainen Kansain Liiton uudistaminen »demokraattiseen» suuntaan kykene estämään uutta imperialistista sotaa.
7) Puolueet, jotka haluavat kuulua kolmanteen Internationaleen, ovat velvolliset täydellisesti katkaisemaan kaiken yhteyden reformistien ja »keskustalaisten» politiikan kanssa ja harjoittamaan puolueen jäsenten keskuudessa mitä laajimmalle ulottuvaa propagandaa näiden suhteiden rikkomiseksi. Muuten ei johdonmukainen kommunistinen politiikka ole mahdollinen.
Kommunistinen Internationale vaatii ehdottomasti ja ultimaattisesti tällaisen eroamisen toteuttamista niin pian kuin suinkin. Kommunistinen Internationale ei voi sallia, että tunnetut opportunistit, joita nykyään edustavat Turati, Kautsky, Hilferding, Hillquit, Longuet, MacDonald, Modigliani y. m., olisivat oikeutettuja olemaan kolmannen Internationalen jäseninä. Se johtaisi ainoastaan siihen, että kolmas Internationale olisi suuressa määrin kuolevan toisen Internationalen kaltainen.
8) On välttämätöntä että siirtomaita ja sorrettuja kansallisuuksia koskevassa kysymyksessä kommunistiset puolueet omaksuvat erittäin selvän kannan niissä maissa, joiden porvaristo pitää hallussaan siirtomaita ja sortaa muita kansallisuuksia. Jokainen puolue, joka haluaa kuulua kolmanteen Internationaleen, on velvollinen paljastamaan oman maansa imperialistien siirtomaajuonet, avustamaan jokaista vapaudenliikettä siirtomaissa sekä sanoilla että töillä, vaatimaan kotimaisten imperialistiensa karkoittamista näistä siirtomaista, synnyttämään maansa työläisten sydämissä todellisen veljellisen suhteen siirtomaitten työtätekevään väestöön ja sorrettuihin kansallisuuksiin sekä harjoittamaan järjestelmällistä agitatsionityötä maansa sotajoukkojen keskuudessa jokaista siirtomaaväestön sortamistoimenpidettä vastaan.
9) Jokaisen puolueen, joka haluaa kuulua Kommunistiseen Internationaleen, täytyy harjoittaa järjestelmällistä ja väsymätöntä kommunistista toimintaa ammattijärjestöjen, työläis- ja liikeneuvostojen, kulutusosuuskuntien ja muiden työläisten joukkojärjestöjen keskuudessa. Näiden järjestöjen keskuuteen on järjestettävä kommunistisia ryhmiä, jotka yhtämittaisella ja väsymättömällä työllä voittavat ammatilliset y. m. järjestöt kommunismin asian puolelle. Näiden velvollisuutena on jokapäiväisessä toiminnassaan kaikkialla paljastaa sosialipatrioottien petollisuutta ja »keskustan» horjuvaisuutta. Kommunististen ryhmien täytyy olla täydellisesti alistetut puoluejohdon alle.
10) Jokaisen Kommunistiseen Internationaleen kuuluvan puolueen velvollisuutena on käydä sitkeätä taistelua keltaisten ammattiliittojen muodostamaa Amsterdamin »Internationalea» vastaan. Niiden täytyy ammatillisesti järjestyneille työläisille nimenomaan painostaa keltaisesta Amsterdamin lnternationalesta eroamisen välttämättömyyttä. Niiden on kaikin keinoin koetettava tukea niiden punaisten ammattiyhdistysten muodostamaa kansainvälistä liittoa, jotka liittyivät Kommunistiseen Imernationaleen.
11) Puolueitten, jotka haluavat kuulua koimanteen Internationaleen, on alistettava parlamenttiryhmiensä henkilöllinen kokoonpano tarkastuksen alaiseksi. Niistä on poistettava kaikki epäluotettavat ainekset. Parlamenttiryhmät on alistettava ei ainoastaan sanoissa, vaan myöskin itse teossa puoluejohtojen alaisuuteen, samalla kun jokaiselta kommunistiselta parlamentin jäseneltä vaaditaan, että koko hänen toimintansa on omistettu todella vallankumouksellisen propagandan ja agitatsionin palvelukseen.
12) Kolmanteen Internationaleen kuuluvat puolueet on rakennettava demokraattisen sentralismin (keskityksen) periaatteen pohjalle. Nykyisessä kärjistyneen kansalaissodan vaiheessa kommunistinen puolue kykenee täyttämään velvollisuutensa vain siinä tapauksessa, että se on järjestetty mahdollisimman keskitetysti, että siinä vallitsee rautainen kuri ja että puolueen johto puolueen jäsenten luottamukseen nojaten on varustettu täydellisellä vallalla, auktoriteetilla ja mitä laajimmilla valtuuksilla.
13) Niissä maissa, joissa kommunistit saavat laillisesti toimia, täytyy kommunistipuolueiden aika ajoin toimeenpanna puhdistuksia (uusia jäsenten luetteloimisia) puoluejärjestöissään voidakseen järjestelmällisesti puhdistaa puolueensa siihen pesiytyneistä pikkuporvarillisista aineksista.
14) Jokaisen puolueen, joka haluaa kuulua kolmanteen Internationaleen, on ehdottomasti tuettava jokaista neuvostotasavaltaa sen taistelussa vastavallankumouksellisia voimia vastaan. Kommunistipuolueitten on harjoitettava selväpiirteisesti propagandaa sotatarpeitten kuljetuksen estämiseksi neuvostovallan vihollisille; edelleen täytyy niiden kaikin keinoin harjoittaa laillista ja laitonta propagandaa työläisvaltoja kukistamaan lähetettyjen joukkojen keskuudessa j. n. e.
15) Puolueitten, jotka tähän asti vielä ovat säilyttäneet sosialidemokraattisen ohjelmansa, on mahdollisimman pian muutettava ohjelmansa, ja valmistettava maassa vallitsevia olosuhteita vastaava uusi kommunistinen ohjelma jonka tulee olla sopusoinnussa Kommunistisen Internationalen päätösten kanssa. Jokaisen Kommunistiseen Internationaleen liittyvän puolueen ohjelma on alistettava Kommunistisen Internationalen varsinaisen kongressin tai toimeenpanevan komitean vahvistettavaksi. Jollei Kommunistisen Internationalen toimeenpaneva komitea ole vahvistanut jonkun puolueen ohjelmaa, on asianomaisella puolueella oikeus vedota Kommunistisen Internationalen kongressiin.
16) Kaikki Kommunistisen Internationalen kongressin, samoinkuin toimeenpanevan komiteankin päätökset, ovat sitovia kaikkiin Kommunistiseen Internationaleen kuuluviin puolueisiin nähden. Kärjistyneen kansalaissodan vaiheessa toimiva kolmas Internationale on laskettava taajemmin keskitetylle pohjalle kuin toinen Internationale. Tällöin on Kommunistisen Internationalen ja toimeenpanevan komitean luonnollisesti kaikessa toiminnassaan otettava huomioon erilaiset olosuhteet, joissa yksityisten puolueiden on toimittava ja taisteltava, sekä tehtävä yleispäteviä päätöksiä vain sellaisissa kysymyksissä, missä ne ovat mahdollisia.
17) Samalla tavalla on kaikkien puolueiden, jotka haluavat kuulua Kommunistiseen Internationaleen, muutettava nimensä. Jokaisen puolueen, joka haluaa kuulua Kommunistiseen Internationaleen, on otettava nimekseen: sen ja sen maan kommunistinen puolue (kolmannen Internationalen osasto) Nimikysymys ei ole ainoastaan muodollinen kysymys, vaan suuressa määrin tärkeä poliittinen kysymys. Kommunistinen Internationale on julistanut sodan koko porvarillista maailmaa ja kaikkia keltaisia sosialidemokraattisia puolueita vastaan. On välttämätöntä, että jokainen yksinkertainen työläinen on täydellisesti selvillä toisaalta kommunististen puolueiden ja toisaalta vanhojen virallisten »sosialidemokraattisten» ja »sosialististen» puolueiden eroavaisuudesta, jotka viimemainitut ovat pettäneet työväenluokan lipun.
18) Eri maitten johtavat puoluelehdet ovat velvoitetut julkaisemaan kaikki Kommunistisen Internationalen toimeenpanevan komitean tärkeät viralliset asiakirjat.
19) Kaikki puolueet, jotka kuuluvat Kommunistiseen Internationaleen tai ovat pyytäneet päästä sen jäseniksi, ovat velvoitetut mahdollisimman pian, viimeistään neljän kuukauden kuluttua Kommunistisen Internationalen toisesta kongressista, kutsumaan koolle ylimääräisen kongressin pohtimaan kaikkia näitä ehtoja. Tällöin on puoluejohtojen huolehdittava, että kaikki paikallisjärjestöt tuntevat Kommunistisen Internationalen toisen kongressin päätökset.
20) Niiden puolueitten, jotka nyt aikovat yhtyä kolmanteen Internationaleen, mutta jotka eivät ole kyllin radikaalisella tavalla muuttaneet tähänastista taktiikkaansa, täytyy ennen yhtymistään kolmanteen Internationaleen huolehtia siitä, että vähintään kaksi kolmasosaa puolueitten keskuskomiteain ja kaikkien tärkeitten keskuslaitosten jäsenistä on tovereita, jotka jo ennen Kommunistisen Internationalen toista kongressia ovat selvästi julkisuudessa kannattaneet puolueen yhtymistä kolmanteen Internationaleen. Poikkeuksia myönnetään vain kolmannen Internationalen toimeenpanevan komitean suostumuksella. Kommunistisen Internationalen toimeenpanevalla komitealla on oikeus tehdä poikkeuksia myöskin 7 §:ssä mainittuihin keskustasuunnan edustajiin nähden.
21) Ne puoluejäsenet, jotka periaatteessa hylkäävät Kommunistisen Internationalen asettamat ehdot ja suuntaviivat, on puolueesta erotettava.
Sama koskee ylimääräiseen puoluekokoukseen osaaottaneita edustajia.
Kolmannen Internationalen kuuluisat ehdot ovat kuten tunnettua synnyttäneet sangen vilkasta väittelyä koko Euroopan työväen keskuudessa ja suuressa määrin myötävaikuttaneet tilanteen selvenemiseen. Kaikkialta on kuultu vastalauseita sitä vastaan, että länsimaiden työläiset alistettaisiin Moskovan johdettaviksi.
Saksan ja Ranskan työväen kannanotosta tässä asiassa on jo puoluelehdissämme laajasti kirjoitettu. Mainittakoon lisäksi Englannista ja Norjasta muutamia lausuntoja, jotka eivät liene täällä vielä tunnettuja.
Bolshevismin varsinainen äänenkannattaja Englannissa, hyväsydämisen ja yksinkertaisen papin G. Lansburyn toimittama »Daily Herald» kirjoittaa nyt: »Se, mitä toisen Internationalen kuoltua tarvitsimme, ei merkinnyt ehdottomasti kolmatta Internationalea, semmoisena kuin se nyt on järjestelty. Kaipaamme toimivaa lnternationalea, joka käsittäisi kaikki ne ainekset, jotka ovat luopuneet toisesta Internationalesta, ne kun olivat liian jyrkkiä pysyäkseen siinä, mutta eivät ole vielä yhtyneet toisiin järjestöihin, samaten myös muut ainekset, jotka täyttävät ainoan tärkeän ehdon. Tämä ehto on, että niillä tulee olla varma aikomus hävittää kapitalistinen järjestelmä, asettaa voitonhaluun, petokseen ja väkivaltaan perustuvan järjestelmän tilalle sosialistisen yhteistoiminnan järjestelmä — ja olla valmiit tekemään tämä niin pian kuin mahdollista.»
Norjassa on kysymystä Moskovan ehdoista käsitelty erittäin innokkaasti — ymmärrettävää kyllä, koska Norjan työväenpuolue oli kolmannen Internationalen perustajia ja koska juuri se on niitä puolueita, joiden oikeastaan pitäisi nyt karkoittaa keskuudestaan kaikki sosialidemokraatit tullakseen täysin kelvolliseksi Moskovan Internationalen jäseneksi.
Drammenissa ilmestyvässä »Fremtiden»-lehdessä huomauttaa tunnettu puoluetoverimme Torgeir Vraa, että Moskovan päätöksen mukaan »pitää järjestöjen kaikissa maissa harjoittaa toimintaansa sillä edellytyksellä, että siitä kehittyisi kansalaissota. Tahdomme sanoa selvästi, ettei senlaatuinen taktiikka sovi ainakaan Norjassa».
On mielenkiintoista nähdä, miten semmoisissakin piireissä, joissa tähän saakka ehdottomasti on oltu tai luultu oltavan Moskovan kannalla, aletaan heristellä korvia. Niinpä Trondhjemissa ilmestyvä »Ny Tid, joka jo ainakin vuosikymmenen on ollut veljespuolueemme vasemman siiven etevimpäna äänenkannattajana, kirjoittaa nyt, ettei pidä »niellä raakoina» Moskovassa tehtyjä päätöksiä. »Asiallinen pohdinta on osoittava, kuinka pitkälle työläisemme ovat yhtä mieltä näiden päätösten kanssa ja missä määrin he katsovat tarpeelliseksi tehdä reservatsioneja.» Lehti jättää huomioon ottamatta, että Moskovan päätökset ja käskyt on nimenomaan nieltävä ilman reservatsioneja, ilman minkäänlaisia korjauksia tai reunamuistutuksia.
»Indtrøndelagens Socialdemokrat» kirjoittaa vaatimattomasti mutta samalla sattuvasti, että »venäläinen katsantokanta on painanut leimansa päätöksiin. Ja kun ottaa asian semmoisena kuin se on, niin onhan kuitenkin jossakin määrin eroa Skandinaavian ja Venäjän kansojen välillä, ellei muussa niin ainakin valistuksessa ja koulutuksessa.»
Mutta »Smaalenenes Socialdemokrat» lausuu lyhyesti: »Ellei puoluetoimikunnassa ole sen verran tervettä järkeä, että se selittäisi olevansa toista mieltä Moskovan kanssa, niin on meillä muilla vain yksi tehtävä.»
Näissä lausunnoissa ei ole mitään ihmeteltävää. Norja on korkealle kehittynyt teollisuusmaa, ja sen työväki on järjestäytymiseensä ja valistukseensa nähden maailman parhaita. Että ylipäänsä tämmöisten maiden työväestöistä vain vähäpätöiset ryhmät ovat antautuneet Moskovan johdettaviksi, ei ole suinkaan sattuma.
Kun viime talvena tapasin useita norjalaisia puoluetovereita — niiden joukossa eri suuntien edustajia — lausuin heille vakaumuksenani, etteivät norjalaiset toverimme olekaan oikeita »bolshevikkeja» ja etteivät he olisi yhtyneet kolmanteen Internationaleen, jos luokkataistelun pohjalla toimiva, työkykyinen sosialidemokraattinen Internationale olisi ollut olemassa. Sain kaikilla vastaukseksi: »Emme kai olekaan bolshevikkeja, emme kai olisi yhtyneet...»
Niin tämä kuin yllä mainitut lausunnot osoittavat selvästi, mihin Internationaleen norjalaisetkin oikeastaan kuuluisivat: neljänteen.
K. W.
Syyskuun puolivälissä toimitettiin Tanskassa kansankäräjäin vaalit Kuten tunnettua olivat edelliset vaalit heinäkuussa. Nyttemmin voimaan astunut uusi vaalilaki, jonka mukaan äänioikeusraja alennettiin 29 ikävuodesta 25 ikävuoteen, pakotti kuitenkin näin lyhyen ajan kuluttua uusimaan kansankäräjäin kokoonpanon. Lisäksi sai myöskin äskettäin valtakuntaan liitetty Etelä-Jyllannin osa lähettää edustajansa kansankäräjille. Täten kansankäräjäin edustajain luku nousi 140:stä 149:ään.
Uusien kansankäräjäin vaalien tuloksia odotettiin ympäri Tanskan jonkinmoisella jännityksellä. Radikaalien kärsittyä heinäkuun vaaleissa musertavia tappioita toivottiin erittäinkin tällä taholla tappion korjaantumista. Se toivo osittain toteutuikin. Äänestyksen tulokset ja eri puolueiden voimasuhteet ilmenevät seuraavasta taulukosta:
| Kansankäräjävaalit syyskuussa v. 1920 | |||
| Puolue | Äänimäärä | Edustaja- määrä |
Pro. yht. äänimäärä |
| Venstre (talonpoikaispuolue) | 409,903 | 51 | 33,9 |
| Sosialidemokraatit | 389,583 | 48 | 32,2 |
| Oikeisto | 216,397 | 27 | 17,9 |
| Radikaalit (edistysmiel. puolue) | 146,882 | 18 | 12,2 |
| Elinkeinoharjoittajat | 27,477 | 3 | 2,3 |
| Slesvigin puolue | 6,991 | 1 | 0,6 |
| Marottin puolue | 6,520 | — | 0,5 |
| Kommunistit (n.s. vasemmistosos.) | 5,152 | — | 0,4 |
| 1,208,905 | 148 | 100,0 | |
Edellä olevaan taulukkoon ei ole otettu vielä Fär-saarilla toimitettujen vaalien tuloksia. Todennäköisesti saa »venstre» eli talonpoikaispuolue täältä yhden edustajan, kuten viime vaaleissakin, joten kansankäräjäin koko edustajamäärä tulee nousemaan 149:äan. Missä määrin eri puolueiden voimasuhteet ovat muuttuneet, käy selville seuraavasta heinäkuun 6 p. toimitettujen vaalien äänestystaulukosta (äänimäärien lisääntyminen johtuu etupäässä äänioikeusrajan alenemisesta ja Etelä-Jyllannin osanotosta vaaleihin):
| Kansankäräjävaalit heinäkuussa v. 1920 | |||
| Puolue | Äänimäärä | Edustaja- määrä |
Pro. yht. äänimäärä |
| Venstre | 344,351 | 51 | 36,0 |
| Sosialidemokraatit | 285,166 | 42 | 29,9 |
| Oikeisto | 180,293 | 27 | 20,2 |
| Radikaalit | 109,931 | 16 | 11,2 |
| Elinkeinoharjoittajat | 25,627 | 4 | 2,7 |
| 945,368 | 140 | 100,0 | |
Kuten näkyy on sitten heinäkuun tapahtunut huomattavia muutoksia valitsijajoukkojen mielialassa etupäässä sosialidemokratian ja porvarillisen edistyspuolueen, radikaalien hyväksi. Sosialidemokraattien äänimäärä kohosi 29,9 pros. 32,2 prosenttiin, radikaalien 11,2 pros. 12,2 prosenttiin koko äänimäärästä. Sitävastoin nykyiset hallituspuolueet, venstre (J. C. Christensenin talonpoikaispuolue) ja oikeisto kärsivät tappioita, edellisen puolueen äänimäärän laskiessa 36,0 pros. 33,9 prosenttiin, jälkimmäisen 20,2 pros. 17,9 prosenttiin. Merkittävä on ollut erittäinkin sosialidemokratian kasvaminen vanhassa Tanskassa (s. o. ilman Fär-saaria ja Etelä-Slesvigiä). Sosialidemokratia sai nimittäin syyskuun vaaleissa täällä 383,203 ääntä venstren 386,761 ääntä vastaan. Erotus siis vain n. 3,500, sen ollessa vielä heinäkuun vaaleissa noin 60,000. Oikeiston ja oikeistokeskustapuolueen täten kärsimä tappio johtuu, paitsi epäilemättä alennetusta äänioikeusrajasta, myöskin niiden asemasta hallituspuolueina. Jouduttuaan oppositsionista hallitukseen ne ovat jo verrattain lyhyessä ajassa joutuneet valitsijoille osoittamaan kykenemättömyytensä ratkaista valitsijoita tyydyttävästi ne vaikeat taloudelliset kysymykset — joita nykyajan yhteiskunnallinen kriisi synnyttää kaikissa maissa — paremmin kuin edellinen radikaalis-sosialisiinenkaan hallitus. Päinvastoin on syytä olettaa, että mitä kauemmin nykyinen oikeisto-keskustalainen hallitus on ohjissa, sitä enemmän valitsijajoukkoja siirtyy vasemmistopuolueiden leiriin.
Merkille pantakoon niinikään se mitätön kannatus, jota pienet hajoituspuolueet, Marottin puolue ja »vasemmistososialistien» nimellä esiintyvät bolshevistiset ainekset saavat osakseen Tanskan työväestön taholta.
N. L.
Elokuun lopulla pidettiin Amsterdamissa maailman ensimmäinen kansainvälinen maatyöväen kongressi, johon aloite oli tehty Saksan Maatyöväen Liiton viime edustajakokouksessa, missä oli läsnä eri maiden veljesliittojen edustajia.
Amsterdamin kongressissa oli edustettettuna 8 maata, joiden järjestyneiden maatyöläisten yhteinen lukumäärä nousee 2,112,200 henkeen, nimittäin Italia edustaen 845,000. Saksa 789,000, Englanti 360,000, Itävalta 51,000, Tanska 30,000, Ruotsi 20,000, Hollanti 15,500 ja Belgia 1,700 työläistä. Ranskan ja Puolan edustajat olivat estetyt saapumasta. Mainituissa maissa on olemassa vain yksi maatyöläisten liitto kussakin, paitsi Englannissa, missä on kokonaista kolme liittoa, jotka kuitenkin ovat hyvässä yhteistoiminnassa keskenään.
Kongressissa päätettiin perustaa maatyöläisten kansainvälinen järjestö, johon kuitenkin päätettiin evätä pääsy niinhyvin anarkistisilta kuin »kristillisiltä» järjestöiltä. Järjestöön saavat liittyä sekä varsinaiset maanviljelystyöläiset että metsä-, puutarha- ja viinitarhatyöläiset.
Kysymystä maatalouden sosialisoimisesta käsiteltiin perinpohjin ja hyväksyttiin päätöslauselma, jossa vaaditaan sosialisoimista. Muuten osoittautui edustajain keskuudessa vallitsevan hyvin erilaisia käsityksiä suur- taikka pienviljelyksen etevämmyydestä, joten päätettiin hankkia asiasta lisätietoja.
Vihdoin käsiteltiin kysymystä suhtautumisesta Kansain Liiton perustaman »Kansainvälisen Työjärjestön» tulevan vuoden kokoukseen, joka on käsittelevä erityisesti maa työväenkysymystä, muun muassa kysymyksiä 8-tuntisesta työpäivästä maataloudessa, työttömyydestä, lasten ja naisten suojeluksesta, järjestäytymls- ja lakko-oikeudesta sekä työväenvakuutuksesta. Näitä kysymyksiä käsiteltiin nyt alustavasti ja päätettiin vaatia maatyöväelle yhtä laajojen oikeuksien tunnustamista kuin tehdastyöväellekin.
Kansainvälisen maatyöväen järjestön kotipaikaksi määrättiin Hollanti ja sen sihteeriksi valittiin Hollannin maatyöväen liiton sihteeri P. Hiemstra. Toimikunnan muina jäseninä ovat W. R. Smith (Englannista) puheenjohtajana, Georg Schmidt (Saksasta), A. Altobelli (Italiasta) ja Oscar Levinson (Tanskasta).
K. W.
Kolmannen Internationalen Pariisissa ilmestyvän bulletinin eräässä numerossa valaisee tunnettu kommunistinen teoreetikko N. Buharin kommunismin suhdetta militarismiin. Hän huomauttaa, miten sotavoiman luonne ja järjestely riippuu aina siitä taloudellisesta ja valtiollisesta järjestelmästä, johon se perustuu. Koska vanhan ajan yhteiskunnissa orjia ei luettu kansalaisiksi, ei heitä myöskään otettu sotajoukkoon. Kapitalistisen yhteiskunnan luokkaluonne taas kuvastuu sen militarismissa siten, että niinkuin yhteiskunnassa on hallitseva ja hallittu luokka, niin sotajoukossakin edellämainittu luokka nimittää sotajoukon päällystön, jota vastoin proletaarit muodostavat sotilaiden suuren joukon.
Kommunistisessa yhteiskunnassa, huomauttaa B. edelleen, ei minkäänlaisia sotajoukkoja tule olemaan, koska siinä ei ole ulkonaisia eikä sisäisiä vihollisia. Mutta kommunistisen ja nykyisen yhteiskunnan välillä on joukko väliasteita. Voidaan esim. ajatella, että Euroopassa kommunismi olisi jo voittanut, sillä aikaa kuin Aasiassa ja Afrikassa vallitsisi vielä kapitalistinen yhteiskuntamuoto. Kommunistinen Eurooppa on silloin pakotettu puolustautumaan ja tätä varten muodostaa se yleisen kansanmiliisin.
Mutta ennenkuin edes koko Eurooppa on muuttunut kommunistiseksi, esiintyy väliasteena köyhälistön diktatuuri, jolloin proletariaatti taistelee porvariston jäännöksiä vastaan. Tätä yhteiskunnallista tilannetta vastaa proletaarinen luokka-armeija, johon köyhälistön vastustajia ei päästetä. Tosin ei tässäkään armeijassa vallitse täyttä yhtenäisyyttä, sillä talonpojilla on toinen ideologia kuin palkkatyöväestöllä. Mutta proletariaatin ylivalta on, sanoo Buharin, turvattava kasvattamalla proletaarista upseerikuntaa ja yllä pitämällä »rautaista vallankumouksellista kuria». Tämän mukaan on sotakouluihin päästettävä aluksi vain luotettavia köyhälistön jäseniä; ainoastaan sen mukaan, kuin luokkaeroavaisuudet häviävät, voidaan upseerikouluihin vähemmän huolellisesti valita oppilaita.
K. W.
[1*] К. Радек. Развитие мировой революции и тактика коммунистической партии в борьбе за диктатуру пролетариата. Москва 1920.
[2*] Вестник Коммунистического Интернационала 27. VII. 1920.
[3*] Samoin.
[4*] Ainakin puhtaassa tieteessä yritetään vähitellen päästä fiktioista, joskin niitä käytännöllisistä syistä vielä paljon käytetään kansantajuisemmassa esityksessä ja kouluopetuksessa.