Sosialidemokraattinen aikakauslehti, n:o 15

Julkaistu: elokuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 15–16, elokuun 31 p., s. 245–276. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Olavi Puro, Hjalmar Eklund, Karl Kautsky, Nikolai Jordanski. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.

Sosialidemokraattinen aikakauslehti

N:o 15–16, elokuun 31 p.

Toinen, kolmas ja neljäs Internationale.

Kaksi »Internationalea» on äskettäin ollut kokoontuneena — parjatakseen toisiaan köyhälistön kansainvälisen solidaarisuuden nimessä.

Genevessä kokoontuivat n. s. toisen Internationalen jäännökset, jotka eivät enää edusta paljon muuta kuin äärimmäisiä sosialistisia oikeistopuolueita tai -ryhmiä. Kun Suomen Sosialidemokraattinen Puolue päätti olla toistaiseksi eroamatta toisesta Internationatesta, tapahtui se siinä toivossa, että tämä voisi silloin vielä sen keskuudessa olleiden vasemmistoainesten vaikutuksesta kehittyä kunnolliseksi kansainvälisen työväen taistelujärjestöksi. Mutta nämä toiveet pettivät, kun juuri ne puolueet, jotka olisivat voineet aikaansaada tämmöisen muutoksen, itse pitivät sitä toivottomana ja erosivat toisesta Internationalesta, joka tällöin jäi yksinomaan oikeistolaisten johdettavaksi.

Moskovassa taas on kolmas Internationale pitänyt kongressinsa. Sielläkin on ollut edustettuna paljon puolueita ja ryhmiä — mutta itse asiassa ne kuitenkin suurimmaksi osaksi edustivat vain asianomaisten maiden järjestyneen työväen vähemmistöjä. Ja eräässä suhteessa on Moskovan Internationale vielä surullisemmassa asemassa kuin sen kilpailija: siihen liittyneet puolueet eivät edusta sanottavastikaan teollisen kehityksen etunenässä käyviä maita, jota vastoin siihen on sangen tarkkaan poimittu alhaisella kehitysasteella olevien aasialaisten kansojen nuorta köyhälistöä, jonka käsitys sosialismista tietenkin on mahdollisimman epäselvä, mutta jonka myötävaikutus Venäjän Englantia vastaan käymässä taistelussa voi olla hyvinkin arvokas.

Huomattavia sivistysmaita on kolmannessa Internationalessa edustettuna vain kolme — jos jättää huomioon ottamatta toisissakin maissa olevia vähäpätöisiä ryhmiä. Ne ovat Venäjä, Italia ja Norja. Mutta juuri Italian sosialismi on Moskovan kongressissa ollut huolestuneen tarkastuksen esineenä, ja on väitetty suurimman osan sikäläisistä sosialisteista olevan »reformisteja». Norjalaiset puoluetoverimme taas myöntävät itse, etteivät he olisi yhtyneet Moskovaan, jos sosialidemokraattisella pohjalla toimiva jyrkkä ja taistelukykyinen Internationale olisi ollut olemassa.

Mitä taasen tulee Ranskan sosialistipuolueeseen, Englannin riippumattomaan sosialistipuolueeseen ja Saksan riippumattomaan sosialistipuolueeseen, jotka kukin edustavat maansa köyhälistön valveutuneinta, taistelukykyisintä osaa sekä Ranskassa sitä paitsi koko sosialistisesti järjestynyttä työväestöä, niin on kaikista näistä puolueista sanottu Moskovan taholta mahdollisimman selvästi, ettei niitä haluta ottaa kolmanteen Internationaleen. Niitä ei haluta — siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat sosialidemokraattisia. Viron riippumaton puolue on samassa asemassa. Sveitsin sos.-dem. puolue on jo vuosikausia ollut kahden vaiheilla, päättäen joskus liittyä Moskovaan ja taas peruuttaen päätöksensä. Bulgarian »laajasydäminen» puolue on äsken eronnut toisesta Internationalesta liittymättä kolmanteen. Itävallan sosialidemokratia on, samoin kuin Suomen, ollut periaatteellisista syistä ottamatta osaa toisen Internationalen kongressiin. Samaten Venäjän menshevikit. Amerikan niin jyrkäksi tunnettu sosialistinen työväenpuolue on lausunut jyrkästi hylkäävänsä kolmannen Internationalen siitä syystä, että sen eräissä julistuksissa on edellytetty yhteistoimintaa anarkistien kanssa. Espanjan sos.-dem. puolue on äskettäin eronnut toisesta Internationalesta ja päättänyt yhtyä kolmanteen, kuitenkin vain määrätyillä ehdoilla, joita Moskovassa varmaankaan ei tulla hyväksymään, koska ne aivan yksinkertaisesti sisältävät vaatimuksen, että puolue saisi pysyä sosialidemokraattisena.

Aikana, jolloin alituisesti puhutaan vain toisesta ja kolmannesta Internationalesta, ikäänkuin muunlainen Internationale ei olisi mahdollinenkaan, osoittaa siis lähempi tarkastelu, että on kunnioitettavan pitkä sarja suuria, proletaarisen luokkataistelun pohjalla pysyneitä puolueita, jotka eivät sovi kumpaankaan näistä Internationaleista. Huomataan lisäksi, että juuri nämä puolueet jatkavat kansainvälisen sosialismin parhaita traditsioneja. Kansainvälisen köyhälistön monivuotisiin kokemuksiin nojautuen ne kieltäytyvät yhteistoiminnasta porvarillisten vastustajain kanssa, mutta kieltäytyvät samalla noudattamasta kaavamaisesti sitä menettelytapaa, jonka Venäjän köyhälistö, oman maansa oloja silmällä pitäen, on havainnut siellä sopivaksi.

Saattanee uskoa, että juuri nämä marxilaisen luokkataistelun pohjalla pysyneet puolueet muodostavat kansainvälisen köyhälistön tulevan, todellisen Internationalen rungon. Mutta toinen kysymys on, onko jo nyt käsissä se aika, jolloin tähän uudestirakentamistyöhön olisi ryhdyttävä. Olkoonpa niinkin, että ennustamamme neljäs Internationale tulisi ehkä jo alusta alkaen käsittämään kansainvälisen järjestyneen työväestön sekä suurimman että parhaan osan, puolinaiseksi jäisi kuitenkin se Internationale, jonka ulkopuolella pysyisi suurin osa toiselta puolen Englannin, toiselta puolen Venäjän työväkeä.

Aikaa myöten toivottavasti erimielisyydet pienenevät, sen mukaan kuin kokemus ehtii osoittaa toisen tai toisen menettelytavan paremmaksi. Luulemme sentähden itävaltalaisten puoluetoveriemme olevan oikeassa, kun he väittävät Internationale-kysymyksen olevan nykyään semmoisessa vaiheessa, jolloin täytyy odottaa ja antaa kehityksen tehdä työtä.

Lainavarojen käyttö ja hankinta valtiotaloudessa.

Valtion menot ovat kasvaneet viitenä viime vuonna noin 10-kertaisiksi. Sen on aiheuttanut yhdeltä osalta rahan arvon aleneminen, joka on pakottanut vuosi vuodelta varaamaan yhä suurempia rahaeriä valtiokoneiston säännöllisessä käynnissä pysyttämiseksi. Mutta tämä ei yksinään selitä menojen suunnatonta lisääntymistä. Suurina tekijöinä ovat esiintyneet lukuisien uusien virastojen, sotalaitoksen ja kiinteimistöostojen aiheuttamat lisämenot. Tilanne valtiotaloudessa on näistä useista eri syistä muodostunut sekaiseksi, että valtiotaloutta ei ole kyetty pitämään pystyssä sen omilla tuloilla, vaan on suuri osa menoista vallankin vuosina 1918 ja 1919 täytynyt peittää lainavaroilla. Miten tärkeätä osaa lainavarat ovat valtiotaloudessa edustaneet, huomataan siitä, että mainittuina vuosina ne muodostivat noin ¹⁄₃–¹⁄₄ menoihin tarvittavista varoista.

Neljä vuotta sitten, v. 1916, oli valtiovelka noin 197 milj. mk. Sen korkoihin ja kuoletuksiin meni noin 10 milj. mk. V. 1917 otettiin 75 milj. mk:n kulkulaitoslaina. Tämä oli kuitenkin aivan mitätön summa verraten seuraavana vuonna hankittuihin lainoihin. V. 1918 otetut lainat: kulkulaitoslaina 120 milj. mk., n. s. vapaudenlainat kaikkiaan 378 milj. mk., Gutzeit-yhtiön osakkeiden ostoa varten Norjasta otettu laina, joka arvioitiin silloin Suomen rahassa 163.7 milj. m:kaksi, ja Tornator-yhtiön sekä Pohjanmaan koskien ostoa varten otettu 110 milj. mk:n laina — tekivät yhteensä 771.7 milj. mk. Sen lisäksi annettiin Suomen Pankille sen aseman vahvistamiseksi velkasitoumuksia 350 milj. mk. Ja vielä samana vuonna päätettiin ottaa 200 milj. mk:n kulkulaitoslaina, mutta sitä ei saatu sijoitetuksi ja onkin se jätetty kuluvan vuoden budjetissa huomioon ottamatta. V. 1919 sijoitetuista lainoista mainittakoon 200 milj. mk;n palkinto-obligatsionilaina. Samana vuonna myönsi eduskunta hallitukselle oikeuden ottaa 500 milj. mk:aa ulkomaisia valuuttalainoja, mutta niiden sijoittaminen on kohdannut niin suuria vaikeuksia, että vasta äskettäin näyttää erään pienemmän lainaerän saamisesta syntyneen sopimus. Kuluvan vuoden budjettiin on otettu 100 milj. mk:n obligatsionilaina kapinavahinkojen korvaamiseksi sekä 4.5 milj. mk:n laina Hyvinkään alkoholitehtaan ostamiseksi valtiolle.

On vaikea tällä kertaa tarkalleen sanoa, kuinka suuriin summiin valtiolainat kaikkiaan nousevat, mutta jo tässä esitetyt luvut osoittavat sijoitettujen vakinaisten lainain summan kohoavan noin 1,600 milj. mk:aan. Sijoittamatta on eduskunnan myöntämiä lainoja noin 700 milj. mk. Pysyväisten lainain ohella on valtio sitäpaitsi käyttänyt lyhytaikaista luottoa eli n. s. vippilainoja. Niitä on otettu sekä yksityispankeista että Suomen Pankista. Kuluvan vuoden budjetin yhteydessä myönnettiin hallitukselle oikeus käyttää edelleen, kuten viime vuonnakin, lyhytaikaista luottoa 500 milj. mk:aan saakka. Epäiltiin kuitenkin jo silloin, ettei tämä määrä tule riittämään, mutta onko sitä ylitetty ja missä määrin, ei ole tunnettua, sillä hallitus tietenkin pitää sen omina tietoinaan. Miten suuria rahamääriä valtiolainain järjestelyyn ja korkojen maksuun käytetään, osoittaa se, että kuluvan vuoden budjettiin on korkoja ja kuoletuksia y. m. kustannuksia varten otettu 187 milj. mk:n määräraha, josta yksistään agiota (valuutan vaihdon korvausta), toimituspalkkioita ja muita kustannuksia varten on varattu 54 milj. mk:n arviomäärä.

Katsoen siihen yli tulojen elämiseen, mikä valtiotaloudessa on vielä melkoisessa määrin vallalla, on kysymys valtiotalouden lainatarpeesta varsin tärkeä. Toiveet siitä, että valtio voisi ainakaan lähivuosina suoriutua kaikista menoistaan ilman lainavaroja, ovat verrattain vähäisiä. Ja vaikkapa päästäisiinkin siihen, että vakinaiset menot voidaan peittää säännöllisillä tuloilla, niin ylimääräisiä menoja — jotka ilmeisesti tulevat edelleenkin esiintymään suurina, (kuluvan vuoden menoarviossa ne ovat 580 milj. mk.) ehkäpä ainakin tilapäisesti entisestään kasvamaankin — ei voida suorittaa ilman lainavaroja, ei ainakaan ennen, kuin valtiotalous ja virkakoneisto on perinpohjaisesti järjestetty ja sen kautta saatu menoja tuntuvasti supistumaan. Kun lainavarojen käyttö elinkeinoelämän parantamiseksi ja maan varallisuuden kohottamiseksi sekä uusien tulolähteiden avaamiseksi valtiolle on puolustettavissa, ei ole merkitystä vailla kysymys, voidaanko valtion lainavarojen tarve jatkuvasti tyydyttää ja mistä ja miten lainoja saadaan.

Valtiolainat ovat suurimmalta osalta sijoitetut ulkomaille. Tavallisesti on lainan hankinnassa menetelty siten, että valtio on tehnyt siitä sopimuksen jonkun ulkomaisen rahalaitoksen tai useampien rahalaitosten yhtymän kanssa, jotka ovat ottaneet määrätyillä ehdoilla vastuulleen lainan sijoituksen. Erinäisissä tapauksissa ovat kuitenkin kotimaisetkin rahalaitokset, kuten Suomen Pankki ja yksityispankitkin olleet mukana yhtymässä, jonka kanssa on tehty sopimus lainan sijoittamisesta. Kotimaisia pääomia on kuitenkin ainoastaan vähäisessä määrässä sijoitettu tällaisiin lainoihin. Sijoituksien tekijöinä ovat olleet melkein poikkeuksetta ainoastaan rahalaitokset; yksityiset pääomat ovat aikaisemmin pysyneet valtion lainain järjestelystä melkein kokonaan syrjässä.

Viime aikoina on kuitenkin asiantila muodostunut sellaiseksi, että ulkomaisten pääomien saanti maahamme ei ole ollut mahdollista. Edellä on jo mainittu, että kahta lainaerää, 200 milj. mk:n kulkulaitoslainaa ja 500 milj. mk:n valuuttalainaa, ei ole saatu sijoitetuksi ulkomaille. Ulkomaisten rahamarkkinat sulkeutuminen on ilmeisesti osaksi aiheutunut rahamarkkinoilla vallitsevasta rahan suuresta kysynnästä, mutta varmaa on, että myös maamme rikkinäiset sisäiset olot ja arka ulkopoliittinen asema ovat olleet osaltaan sen tekijöinä. Ilmeistä on, ettei maatamme pidetä varmana pääomien sijoituspaikkana, ja kun varmana pidettyjä kysyjiä on kylliksi liikeneville pääomille, jäävät epävarmat syrjään.

Tällainen asiaintila on pakottanut valtion etsimään apua kotimaasta, ja myönnettävä on, että kotimainen lainaus on jo tuottanut melkoisia tuloksia. V. 1918 otetut n. s. vapaudenlainat samoin kuin v. 1919 otettu palkinto-obligatsionilaina sijoitettiin kokonaan omaan maahan. Näiden lainain sijoituksessa on jo saatu kokemusta siitä, millaisia mahdollisuuksia kotimaiselle lainaukselle on olemassa, sekä myös siitä, millaisista piireistä ja millaisilla lainamuodoilla lainain sijoituksessa voidaan saada kannatusta. Ensimmäistä »vapaudenlainaa», määrältään 200 milj. mk., on 612 erilaista pääomayhtymää, kuten pankki- ja vakuutuslaitoksia ja osakeyhtiöitä, merkinnyt noin 152 milj. mk. ja 4,557 yksityistä henkilöä yhteensä noin 48 milj. mk. Yksityisten merkitsijäin luettelo osoittaa, että lainan merkitsijät kuuluivat varakkaimpiin yhteiskuntaluokkiin; varsinainen »yhteinen kansa» ei ollut siinä mukana.

Palkinto-obligatsionilainan merkinnästä ei ole yksityiskohtaisia tietoja, mutta ilmeistä on, että se tunkeutui syvemmälle kansan keskuuteen ja osittain kaikkiin yhteiskuntapiireihin. Merkityksellisenä seikkana vastaisten lainausmahdollisuuksien arvioimiseen nähden on vielä mainittava, että joskaan erikoisempaa innostusta ei näiden lainain merkinnässä ilmennyt, niin osoittavat ne kuitenkin, että mahdollisuuksia valtiolainojen sijoittamiseen omaan maahan on olemassa.

Viime vuonna asetti valtioneuvosto komitean »valmistamaan ehdotusta siitä, miten valtion lainanotto saataisiin tarkoituksenmukaisemmin järjestetyksi ja samalla säästäväisyys edistetyksi». Viitaten mietinnössään pankkilaitoksiin talletettujen pääomien määrään, joka jo v:n 1918 lopussa oli noin 3,500 milj. mk. ja talletusten jatkuvaan lisääntymiseen sekä tallettajien lukumäärään, joka nousi lähelle 1 miljoonaa, komitea tulee siihen tulokseen, että mahdollisuuksia jatkuvaan kotimaiseen lainanottoon on olemassa, kun vaan otetaan käytäntöön sopivia lainausmuotoja ja kun järjestetään tarmokas propaganda lainain hyväksi. Lainausmuotoihin nähden komitea tulee siihen tulokseen, että Englannissa ja Yhdysvalloissa sodan aikana kehitetyn lainausjärjestelmän avulla voidaan parhaiten saada sekä jo muodostuneet että muodostuvat pääomat esille ja tunkea lainat syvälle kansan keskuuteen. Näissä maissa järjestettiin lainain sijoitus siten, että niiden järjestelyä varten asetettiin keskuskomitea ja sille alakomiteoita ympäri maan. Näiden tehtävänä oli johtaa ja valvoa lainain sijoitusliikettä ja harjoittaa propagandaa sen edistämiseksi. Lainoja voitiin merkitä kaikkialla maassa ja niin pienissä erissä, että melkein jokaisella kansalaisella oli mahdollisuus merkitä valtiolainaa tekemällä jatkuvasti pieniä säästöjä. Lainayksikön nimellisarvon ja sen lunastusarvon välinen ero oli asetettu sellaiseksi, että se vastasi sitä korkoa, jonka laina voimassaoloajallaan tuottaa, joten siis lainan merkitsijä sai heti koron hyväkseen. Mahdollisuus lainan takaisin saantiin ennen lainan varsinaista maksuaikaa varattiin. Täten tehtiin lainan merkitsijöille lainananto samaten kuin sen takaisin saanti mahdollisimman yksinkertaiseksi ja edulliseksi.

Komitean mielestä on tällaisella lainausjärjestelmällä saavutettu Englannissa ja Yhdysvalloissa hyviä tuloksia, ja sen nojalla se ehdottaa, että meilläkin otettaisiin käytäntöön tämä n. s. säästölainausjärjestelmä.

Lainan merkintää järjestämään olisi valtion laitosten avuksi asetettava erityinen keskuskomitea ja maa olisi jaettava merkintäpiireihin, joissa kussakin olisi piirikomitea. Propagandavälineinä olisi käytettävä sanomalehtiä, kokouksia, puheita ja lentolehtisiä. Säästöjen tekeminen lainaa varten olisi järjestettävä siten, että apusäästömerkkien alin hinta olisi 1 mk. Kun niitä olisi kiinnitetty säästökortille 16 kappaletta, saataisiin sillä 20 mkn säästömerkki, joten siis korko tulisi etukäteen lasketuksi merkitsijän hyväksi. Alin varsinainen merkintämäärä olisi siis 20 mk., mutta voisi yhdelle säästötodistukselle kiinnittää säästömerkkejä aina 400 mk:aan saakka. Tällä tavoin hankittavan lainamäärän komitea ehdottaa 200 milj. markaksi. Mietintö sisältää myös ehdotuksen laiksi lainan liikkeeseen laskemisesta.

Tarkastettaessa yksityiskohtaisesti komitean mietintöä ja ehdotuksia, tuntuu siltä, että komitea on tullut periaatteessa liian optimistisiin tuloksiin ja sen nojalla tehnyt vaikeasti toteutettavan käytännöllisen ehdotuksen. Näin on asianlaita katsellessa sitä vallankin nykyisten olojen kannalta. Rahaolomme ovat niin kireät, että on syytä epäillä, kykenisikö valtiolainan liikkeeseenlaskeminen synnyttämään nykyään tarpeellista mielenkiintoa. Suuremmilla pääomilla on nykyään paljon edullisempia sijoittumismahdollisuuksia, kuin mitä valtiolaina, edes jonkinlaista kohtuutta lainaehdoissa noudattaen, voisi tarjota. Ja selvää on, että myös pienempien pääomien sijoitus tulee sitä edullisemmaksi, mitä paremmiksi suurpääomien sijoitusmarkkinat muodustuvat. Nykyään voidaan pieniäkin pääomia sijoittaa 7 pros. korolla. Valtiolainaa, jota ei ole otettava ainoastaan tätä aikaa, vaan etupäässä tulevaisuutta silmälläpitäen, ei saa tehdä niin edulliseksi. Mutta ellei valtiolaina ole suunnilleen yhtä edullinen kuin yksityinen sijoitus, niin ei tallettajissa, jotka yleensä eivät voi arvioida olojen kehitystä, vaan perustavat menettelytapansa etupäässä hetken hyötyyn, voida herättää tarpeellista mielenkiintoa valtion pitempiaikaista lainaa kohtaan. Ne lainat, jotka valtio on omassa maassa laskenut liikkeelle, esiintyivät parempana aikana. Tosin vielä silloin, kun komitean mietintö ilmestyi, olivat rahaolot melkoista paremmat, mutta jo se seikka, että mietinnön ilmestymisen jälkeen valtio laski liikkeelle voitonhimoa kiihoittavan palkinto-obligatsionilainan, osaltaan osoittaa, ettei hallitus luottanut komitean ehdottamiin lainauskeinoihin. Verraten monimutkainen ja melkoisia kustannuksia vaativa olisi myös se koneisto, jonka komitea ehdottaa rakennettavaksi lainan järjestelyä varten. Ilmeisesti paljon vähemmällä työllä ja pienemmillä uhrauksilla valtio suoriutui palkinto-obhgatsionilainan hankinnassaan. Mutta vaikkakin näitä yleisiä muistutuksia voidaan tehdä komitean ehdotuksia vastaan, niin ei niillä ole kuitenkaan tahdottu sanoa, ettei mietintö sisältäisi erinäisiä huomiota ansaitsevia seikkoja. Kysymys on vain siitä, minä aikana niitä voidaan käytännössä toteuttaa.

Mitä suhtautumiseemme valtion lainaustoimintaan nykyään tulee, ei meillä ole syytä tuntea myötätuntoa sellaisia lainoja kohtaan, joita hankitaan yleensä valtion rahatarpeen tyydyttämiseksi. Erikoislainat, kuten esim. valuuttalaina tarkasti rajoitettua käyttöä varten ja sellaiset lainat, joilla kehitetään maan taloudellista elämää, ovat kyllä poikkeusasemassa. Mutta niidenkin hyväksyminen edellyttää sellaista hallitusta, johon voidaan edes jossakin määrin luottaa.

Uudet valtiot

II.

Itämeren neutralisoiminen.

Itämeren merkitys on sangen suuri kaikille niille valtioille, jotka sijaitsevat sen rantamilla. Oikeastaan jokaiselle kansalle ja jokaiselle valtiolle on edullista, että meri olisi avoinna kaikille merenkulkijoille, samoin ettei minkään valtion tarvitsisi pelätä joutuvansa mereltä uhkaavan hyökkäyksen alaiseksi. Sentähden kysymys Itämeren puolueettomaksi julistamisesta koskee kaikkien valtioiden etuja.

Maailmansodan syttyessä Itämeri muuttui suljetuksi vesistöksi, jolla kaikkinainen kauppavaihto ja yleensä koko liikenne oli lakkautettava. Venäjän ja Saksan sotalaivastot muuttivat mainitun meren sotanäyttämöksi, miinoittivat ja sulkivat siten sen kaikelta kauppaliikenteeltä. Otaksukaamme, ettei sotaakäyvillä valtioilla olisi ollut täällä minkäänlaisia sotalaivoja, niin kenties silloin ei olisi tarvinnut myöskään lakkauttaa kauppavaihtoa tällä merellä.

Sen johdosta, että kummallakin keskenään kilpailevalla mainitulla suurvallalla oli mahtavat sotalaivastot, täytyi Tanskan ja Ruotsin myöskin huolehtia rannikkojensa puolustuksesta. Jos Itämeri olisi ollut julistettu puolueettomaksi, ei rantojen suojelemiseen olisi ollut minkäänlaista pakottavaa syytä olemassa.

Ennen maailmansotaa Itämeren neutralisoiminen ei ollut ajateltavissa, sillä Saksa ja Venäjä olisivat varmaan ylimielisesti hylänneet jokaisen siihen suuntaan käyvän ajatuksen. Nyt sitä vastoin voidaan hyvinkin ottaa tämä kysymys vakavasti harkittavaksi. Kummankaan näiden valtioiden laivastoa ei ole enää olemassa. Sekä venäläisen että saksalaisen amiraalin ylimielisyys on lannistettu, »Atlannin valtameren amiraali^[1*] on pantu viralta ja »Tyynen valtameren amiraali»^[2*] ei ota enää vastaan tervehdyksiä — neutralisoimisaatteen pahimmat esteet ovat siis poistetut. Tämän aatteen kannattajapiiri on sen sijaan kasvanut. Kaikille uusille valtioille, samoin myös Suomelle, joka nyt on saavuttanut täyden riippumattomuuden, tämä kysymys on tullut luonnollisesti varsin mielenkiintoiseksi. Näiden maiden ja Skandinaavian välisen meren puolueettomaksi julistamisen kautta vapautuisivat sanotut maat rannikkopuolustuksen huolista, jota olisi pidettävä näille sangen suurena helpotuksena.

Niinkuin meistä näyttää luonnolliselta uusien valtioiden liittoutumisaate, yhtä luonnolliselta tuntuu meistä, että näiden valtioiden on myöskin ryhdyttävä ajamaan Itämeren neutralisoimisaatetta. Vaikka skandinaaviset maat näyttävät tähän asti suhtautuneen kylmästi Itämeren ympärysvalta in liittoutumiskysymykseen, niin luulisi kuitenkin Itämeren neutralisoimiskysymyksen herättävän niissäkin mielenkiintoa. Yhtä varmasti voimme olettaa, että kaikki rauhan ystävät tulevat tukemaan tätä pyrkimystä.

Laajat kansanjoukot kaikissa maissa varmaankin asettuvat tämän asian puolelle. Kuten Skandinaaviassa antimilitaristinen liike on levinnyt sangen laajalle, aivan samoin Suomessa ja uusissa tasavalloissa laajat kansankerrokset myöskin vastustavat sotilaallisia rasituksia. Rannikkojen puolustamisvarustukset käyvät hyvin kalliiksi ja pienenkin sotalaivaston kustannuksia on katsottava turmiolliseksi ylellisyydeksi siihen mahdollisuuteen nähden, että ne meren neutralisoimisen kautta tulisivat tykkänään tarpeettomiksi.

Ensimmäisen askeleen tähän suuntaan Viro onkin jo ottanut Tarton rauhaa solmitessaan. Rauhansopimuksen VI. artikla nimittäin kuuluu:

»Siinä tapauksessa, että herätetään kysymys Suomenlahden neutralisoimisesta, molemmat sopimuspuolet sitoutuvat kannattamaan tätä neutralisoimista niillä ehdoilla, joiden laatimiseen kaikki asianomaiset valtiot ottavat osaa ja jotka vahvistetaan vastaavilla kansainvälisillä asiakirjoilla; kuin myös velvoittautuvat soveltamaan, jos sopimuksessa sitä vaadittaisiin, laivastonsa tai sen osan sopimuksen määräysten mukaan.»

Tässä artiklassa on puhe vain Suomenlahdesta, koska Venäjä ainoastaan tämän kautta on enää Itämeren yhteydessä. Mutta sopii olettaa, että nykyinen Venäjä on näkevä sangen mielellään tämän sopimuskohdan laajennettavan koko Itämerta käsittäväksi. Samoin luulisi myöskin Saksan antavan siihen suostumuksensa. Saksan kansa ei voi koskaan unhottaa vilhelmiläisen laivastopolitiikan surullisia seurauksia ja tuskin milloinkaan enää tulee hyväksymään sellaista politiikkaa. Näin ollen Saksan kansa on varmaan tervehtivä ilomielin Itämeren puolueettomaksi julistamista.

Myöskään Englannissa, Ranskassa, Italiassa ja Pohjois-Amerikassa ei pitäisi tämän suunnitelman kohdata vastustusta. Sen jälkeen kuin mainitut vallat ovat hävittäneet Saksan laivaston, ei ole luultavaa, että ne katsoisivat toivottavaksi vastaisuudessakaan Saksan, yhtä vähän kuin Venäjänkään laivaston jälleenrakentamisen...

Neutralisoiminen voitaisiin toteuttaa siten, että Itämeren rannikkovaltiot tekisivät keskenään sopimuksen, jossa ne sitoutuisivat olemaan pitämättä tällä merellä minkäänlaisia sotalaivoja. Tälle sopimukselle pitäisi hankkia Euroopan suurvaltojen ja myöskin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain tunnustus ja takeet siitä, että merivallat pitäisivät arvossa Itämeren puolueettomuutta.

Kansain Liitto on ainakin nimellisesti olemassa. Se on joka tapauksessa muodostuva valvontaelimeksi. Vaikka Kansain Liitto ei ole vielä tullut sellaiseksi, kuin odotettiin, kuitenkin olisi sille uskottava tällainen valvonta.

Sitävastoin, jollei Itämeri tule neutralisoiduksi, uusien rannikkovaltioiden kuin myöskin Ruotsin ja Suomen on valmistauduttava rannikkopuolustukseen ja perustettava sitä varten sotalaivasto. Niin kauan kuin täytyy ottaa lukuun Venäjällä (ja Saksassakin) valtiollisessa suunnassa mahdollisesti tapahtuvat käänteet, eivät minkään Itämeren valtion rantamat ole täysin turvatut. Jokaisen uuden valtion on pakko huolehtia siitä, kuinka se voisi sotalaivojensa ja maavarustustensa avulla parhaiten suojella rannikkoalueitansa. On itsestään ymmärrettävää, että tällainen asiaintila laskisi kysymyksessä olevien tasavaltain kannettavaksi raskaan varustustaakan, jonka alle niiden täytyisi ennemmin tai myöhemmin sortua.

Vielä enemmän kuin muut maat, vartovat uudet tasavallat, että normaalinen rauhanaika, jota me kaikki niin hartaasti toivomme, muodostuisi todeldelliseksi rauhaksi, eikä jälleen sellaiseksi välirauhantilaksi, jonka kestäessä maailman kansat seisovat toinen toistansa vastassa hampaisiin asti asestettuina. Itämeren neutralisoiminen olisi varmaan askel todellista kansojen rauhaa kohti.

Immanuel Kant jumala-käsitteen arvostelijana.

II.

Fysiko-teleologinen todistus. Fysiko-teleologisesta todistuksesta^[3*] sanoo Kant, että »se ansaitsee, että sitä aina mainitaan kunnioituksella, sillä se on vanhin, selvin ja tavalliselle ihmisjärjelle soveltuvin». Todistus lähtee siitä tosiasiasta, että maailmassa sekä sen laajuuden rajattomaan suuruuteen että sen sisällyksen sanomattomaan moninaisuuteen nähden on havaittavissa suunnattoman paljon järjestystä, tarkoituksenmukaisuutta ja kauneutta. Todistus jatkaa sitten jotensakin seuraavaan tapaan. Tällaiseen järjestykseen ja tarkoituksenmukaisuuteen eivät maailman erilaisten olioiden luonnot itsestään olisi voineet sulautua, ellei joku järjellinen, järjestävä prinsiippi perustana olevain ideain (perusaatteiden) mukaan olisi suorastaan valinnut ja asettanut mainittuja olioita määrättyjä tarkoituksia varten. Samoin kuin kaikilla ihmisten keksimillä tarkoituksenmukaisilla koneilla on ollut nerokas tekijänsä, täytyy koko maailmallakin olla ylevä ja viisas syyperä, mikä on luonut ei vain sen tarkoituksenmukaiset järjestysmuodot, vaan myöskin olioiden substanssin (aineen). Siis täytyy olla olemassa kaikkiviisas ja kaikkivaltias luoja. — Jotta päästäisiin täydelliseen jumala-käsitteeseen, johon määritelmä »kaikkiviisas ja kaikkivaltias luoja» ei vielä riitä, täytyy tässäkin käyttää edellisten todistusten todistelutapaa. Koska nämä eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, ei teleologinen todistus sen enemmän kuin muutkaan kykene osoittamaan täydellisen Jumalan olemassaoloa.

Mutta todistus ei pidä paikkaansa siihenkään nähden, että se osoittaisi olevan sellaisen »luojan», joka olisi luonut olioiden aineenkin. Korkeintaan se osoittaa, että on olemassa maailman »rakennusmestari», joka on sidottu jo ennakolta olevaan aineeseen, jonka hän sitten tarkoituksenmukaisesti järjestää.

Mutta todistus sisältää harhapäätelmän jo aikaisemmallakin kohdalla. Sillä eihän ole todistettu, etteivät järjestys ja tarkoituksenmukaisuus voisi seurata niistä luonnonlaeista, joiden mukaan luonnonvoimat vaikuttavat. Päinvastoin on viime vuosisadan kehitysopissa juuri syntynyt sellainen tieteen ala, joka yrittää luonnonlakien avulla selittää sen tarkoituksenmukaisuuden, mikä epäilemättä piilee esim. elävissä olennoissa. Siis niin kauan kuin ei ole todistettu, ettei tällä luonnollisella tavalla voida pätevästi selittää maailmassa esiintyvää tarkoituksenmukaisuutta, ei voida tehdä sitovaa johtopäätöstä yliluonnollisesta maailman »rakennusmestaristakaan».

Pahinta on kuitenkin, että itse edellytykset ovat yksipuoliset. Maailmassa on näet paitsi järjestystä, tarkoituksenmukaisuutta ja kauneutta, myös suunnattoman paljon epäjärjestystä, tarkoituksettomuutta, rumuutta, pahuutta, kurjuutta ja tuskaa, josta yhtä hyvillä (oikeammin yhtä huonoilla) perusteilla voisi tehdä johtopäätöksen, että maailman »rakennusmestarina» esiintyy jokin paha, perkeleellinen eikä hyvä, jumalallinen olento.

Parhaimmin ehkä todellisiin edellytyksiin soveltuisi kaksipuolinen johtopäätös, että maailmassa esiintyy kaksi rakennusmestaria, toinen yrittäen saada aikaan hyvää ja toinen pahaa. Tämä johtopäätös on tehty monessa uskonnossa, selvimmin vanhassa persialaisessa, jossa vastakkain esiintyivät Ormuzd hyvän jumalana ja Ahriman pahan jumalana. Lienee kai tarpeetonta huomauttaa, ettei itse asiassa tämä kolmas johtopäätös ole sen sitovampi kuin molemmat edellisetkään.

Kantin käsitys siveellisyyden peruslaista. »Puhtaan (s.o. teoreettisen) järjen kritiikissä» oli Kant musertavasti arvostellut ratsionalismin todisteita Jumalan olemassaolosta. Tämä ei vielä osoita, että Kant itse olisi pitänyt Jumalaa olemattomana. Päinvastoin väitetään yleisesti Kantin uskoneen Jumalan olemassaoloon, koska hän itse muka keksi olemassaolotodistuksenkin, nimittäin n. s. moraalisen todistuksen, mikä tosin ei perustu teoreettiseen vaan käytölliseen järkeen.

Seitsemän vuotta »Puhtaan järjen kritiikin» ilmestymisen jälkeen Kant julkaisi v. 1788 toisen pääteoksensa »Kritik der praktischen Vernunft» (Käytöllisen järjen kritiikki), missä hän selvittelee siveellisiä ilmiöitä ja sitä siveellistä peruslakia, jonka mainitut ilmiöt edellyttävät.

Siveellisen peruslain ylevyydestä Kantilla oli sangen korkea käsitys. Hän nimittää sitä »kategoriseksi imperatiiviksi». Se on ehdottomasti velvoittava laki, jonka voimassaolo kaikissa ihmisissä, »vieläpä suurimmissa roistoissakin», on eittämätön tosiasia. Siveellinen peruslaki ei ole luonnonlakien kaltainen. Huolimatta siitä, etteivät luonnonlait ole vaikuttavia voimia eli syyperiä, joiksi niitä usein väitetään, tapahtuu kaikki kuitenkin täsmälleen niiden mukaisesti, niin ettei niitä vastaan voida rikkoa parhaimmalla tai pahimmallakaan tahdolla. Päinvastoin voidaan siveellistä lakia rikkoa kuinka paljon tahansa ja rikotaankin, mutta siitä huolimatta se on ehdottomasti käskevä ja velvoittava.

Kantin siveellisyyskäsitettä sanotaan »rigoristiseksi», s. t. s. ehdottoman ankaraksi ja tarkaksi. Hän ei tunnusta tekojemme siveellisiksi vaikuttimiksi muita tunteita kuin siveyslain kunnioittamisen, siis ei sellaisiakaan tunteita kuin altruistista inhimillisyyttä ja ihmisrakkautta, joita yleensä pidetään siveellisinä. Kaikkein vähimmin hän tietysti myöntää siveellisiksi nautinnonhalua ja muita itsekkäitä vaikuttimia.

Sitä yllättävämmältä tuntuu, että Kant kaikesta huolimatta antaa »onnellisuudelle» niin arvokkaan paikan oppijärjestelmässään, että hän käyttää sitä kulmakivenä siinä perustelussa, jota nimitetään moraaliseksi Jumalan olemassaolon todistukseksi. Esitämme Kantin »todistuksen» yksinkertaistuttaen hänen esitystapaansa.

Moraalinen todistus. Siveellinen laki velvoittaa meidät Kantin mukaan käytännöllisesti toimimaan »täydellisen hyvän» luomiseksi ja edistämiseksi maailmassa. Tähän täydelliseen hyvään kuuluu sen »ensimmäisenä ja ylimpänä osana» siveellisyys itse, »ylin hyvä». Mutta siihen sisältyy myös siveellisyydelle »suhteellinen» onnellisuus, jonka Kant määrittelee seuraavasti: »Maailmassa toimivaa järjellistä olentoa nimitetään täysin onnelliseksi, jos kaikki hänen toiveensa ja pyrkimyksensä toteutuvat.» Koska siis meidän velvollisuuteemme kuuluu pyrkiminen ei vain siveellisyytemme vaan myöskin onnellisuutemme toteuttamiseen, täytyy meidän käytöllisellä järjellämme olla oikeus asettaa vaatimus,^[4*] että tuo toteuttaminen on mahdollinen.

Vaatimus, että täydellistä siveellisyyttä myös pitää voida toteuttaa, vie Kantin mielestä kuolemattomuuden vaatimukseen. Vaatimuksesta, että siveellisyydelle suhteellista onnellisuutta pitää voida toteuttaa, taasen johtuu ensiksi vaatimus, että »maailmassa vallitsevan järjestyksen tulee olla sopusoinnussa toimivan järjellisen olennon täydellisen tarkoitusperän ja hänen olennaisten vaikuttimiensa kanssa». Jos maailmassa toimiva järjellinen olento samalla olisi koko maailman syyperänä (luojana ja järjestäjänä), vallitsisi tietysti vaadittu sopusointu, mutta siitä ei voi olla kysymystäkään, koska päinvastoin mainittu olento vain on maailman osana ja siis maailmasta riippuvainen. Ja sitäpaitsi velvoittaa siveellinen laki meidät harjoittamaan siveellistä toimintaa sellaisten vaikuttimien johtamina, jotka ovat riippuvaiset vain puhtaasta käytöllisestä järjestä ja siis täysin riippumattomat meidän luonnollisesta aistillisesta halustamme, jopa maailman koko järjestyksestäkin.

Koskei ihminen siis omin voimin voi toteuttaa siveellisyyslain vaatimaa onnellisuutta, täytyy meidän voida vaatia, että mainittu sopusointu siveellisten tarkoitusperien ja maailmanjärjestyksen välillä jo alunpitäen on vallinnut, että toisin sanoen maailma on järjestetty siveellisten periaatteiden mukaan. Tämä taasen ei olisi mahdollista, ellei voitaisi olettaa maailman ylimmäksi syyperäksi mainittujen periaatteiden mukaan toimivaa järjellistä olentoa, s. o. Jumalaa.

Perustelun ydin on siis lyhyesti seuraava: Meidän velvollisuutemme on edistää täydellistä hyvää. Meillä siis ei ole vain oikeutta, vaan myöskin tuohon velvollisuuteen yhdistettynä tarpeena välttämättömyys edellyttää tämän täydellisen hyvän mahdollisuutta. Tuo edellytys taasen on, kuten osoitettiin, voimassa vain sillä toisella edellytyksellä, että Jumala on olemassa. Tämä viimeinen edellytys on siis irroittamatta yhdistettynä meidän siveelliseen velvollisuuteemme edistää täydellistä hyvää. On siis siveellisesti välttämätöntä otaksua Jumalan olemassaolo.

Välttääkseen väärinkäsitystä viimeisen johtopäätöksensä merkityksestä Kant heti jatkaa: »Tässä on nyt tarkoin huomattava, että tämä siveellinen välttämättömyys vain on subjektiivinen, s. o. tarve, eikä objektiivinen, s. o. velvollisuus, sillä ei voi olla mitään velvollisuutta otaksua jonkun olion olemassaoloa (syystä, että tämä kuuluu yksinomaan järjen teoreettiselle käytölle).» Kantin perustelu ei siis ole tarkoitettukaan miksikään Jumalan olemassaolon todistukseksi.

Huolimatta Kantin varoituksesta — jonka hän muuten himmensi lukuisilla epätäsmällisillä lausunnoillaan — on Kantin perustelua sangen yleisesti pidetty varsinaisena todistuksena tai ainakin todistusyrityksenä. Teologit ja uskonnollisuuteen taipuvaiset filosofit, joille »Puhtaan järjen kritiikin» ankarat arvostelut olivat tuottaneet mielipahaa,^[5*] tervehtivät mielihyvällä tätä todistusta ja ainakin edelliset käyttivät sitä hyväkseen taistelussaan kristillisen opin puolesta. Ja Kantin julkilausumaa periaatetta »käytöllisen järjen etusijalle asettamisesta» teoreettiseen järkeen nähden, on mainitulla taholla korostettu. Toiselta puolen ovat Kantia moittineet epäjohdonmukaisuudesta radikaalisemmat ajattelijat ja arvostelleet ankarasti sekä viimemainittua periaatetta että n. s. moraalista todistusta. Yleensä on tästä huomautettu, että Kantin tekemä »siveellisyyden» ja »sille suhteellisen onnellisuuden» yhdistäminen on mielivaltainen ja sitä arveluttavampi, koska se sangen huonosti soveltuu Kantin omaan ehdottoman vaativaan siveysoppiin.

Nämä ylistelyt ja moitteet on Kant itse tavallaan aiheuttanut. Hänen lausuntotapansa on näet usein epätäsmällinen, jopa epäjohdonmukainenkin, paitsi että hänen esitystapansa yleensä on raskasta, aitosaksalaista. Samassa teoksessa esiintyy usein lausuntoja samasta asiasta, joista toiset ovat sangen radikaalisia, toiset taasen tuntuvat sangen vanhoillisilta. Tuota ristiriitaa on yritetty selittää siten, että Kantissa liikkui kaksi eri virtausta, toinen radikaalinen, toinen vanhoillinen, joista välisti toinen, välisti toinen virtaus oli vallalla. Onpa tässä yhteydessä puhuttu Kantin — metafysiikan hävittäjän — omasta »yksityismetafysiikastakin». Jotkut ovat myös arvelleet, että se »Puhtaan järjen kritiikin» luonteeseen verrattuna vanhoillisempi henki, mikä yleensä esiintyy Kantin seuraavissa teoksissa, ehkä enimmin »Käytöllisen järjen kritiikissä», olisi aiheutunut Saksan taantumuksellisten sisäpoliittisten olojen painostuksesta. Menettihän kuuluisa filosofi Fichtekin professorinvirkansa v. 1799 siitä syystä, että hän toimittamassaan filosofisessa aikakauslehdessä oli julkaissut oman panteistisen ja erään Forbergin ateismiin vivahtavan artikkelin.

Olkoon noiden selitysten arvo mikä tahansa, siinä väitteessä ei ainakaan ole perää, että Kantin myöhempi vanhoilliselta näyttävä kanta olisi johtunut joko »vanhuuden heikkoudesta» tai »vanhuudesta ja viisaudesta» — aivan arvostelijan kannan mukaan — sillä viimeisinä ikävuosinaan Kant päinvastoin oli vielä paljon jyrkemmällä kannalla kuin ennen »Puhtaan järjen kritiikissäkään».

Taloudellisen kehityksen kiertämätön laki.

Yhdeksi päätehtäväkseen Venäjän neuvostohallitus on asettanut liikevoiton ja sen pohjalla syntyneen määrätyn yhteiskuntakerroksen — porvariston — hävittämisen. Tämä tehtävä, joka olennaisesti lankeaa yhteen sosialismin lopullisten tarkoitusperien kanssa, vaatii toteutuakseen kuitenkin kokonaisen sarjan teknillistaloudellisia ja sosialipoliittisia edellytyksiä ja ehtoja, jotka tykkänään vielä puuttuvat sellaisessa taloudellisesti takapajulle jääneessä ja köyhässä talonpoikaismaassa, kuin Venäjä on. Sentähden neuvostovallan yritykset hävittää porvaristo, huolimatta kaikista tähän suuntaan tähdätyistä tarmokkaista toimenpiteistä, eivät voi saavuttaa tarkoitustaan. Tämän väitteen selvästi varmentaa »Ekonomitsheskaja Shiznj» (Talouselämä)-lehdessä viime heinäkuun 31 p:nä julkaistu Jurij Larinin kirjoitelma, jossa mainittu kommunistikirjailija esittää mielenkiintoisia tilastollisia tietoja rahojen kiertokulusta Neuvosto-Venäjällä.

Larin tutkii siinä niitä syitä, jotka ovat aiheuttaneet neuvostotasavallan paperirahamerkkien hillittömän lisääntymisen. Hänen laskelmiensa mukaan neuvostovirkailijain ja työläisten palkat muodostavat nykyään pääosan kaikista niistä menoeristä, jotka peitetään laskemalla liikkeeseen uusia paperirahoja. Yksistään Neuvosto-Venäjällä — lukuunottamatta Ukrainaa, Donin aluetta, Kaukasiaa, Siperiaa ja Turkestania — oli kuluvan vuoden ensimmäisellä puoli vuosikaudella neuvostovallan palveluksessa viisi miljoonaa virkailijaa ja työläistä. Ottaen huomioon myös rajamaakunnat ja laskien tähän lisäksi valtiolta vakinaista eläkettä tai apurahaa nauttivat työkyvyttömät työntekijät, puna-armeijalaisten vaimot y. m. neuvostotasavallan varoilla ylläpidetyt henkilöt, näiden yhteinen lukumäärä kohoaa koko Venäjällä 10 miljoonaan. Yhden henkilön rahapalkan Larin laskee tekevän Venäjällä keskimäärin 40,000 ruplaa vuodessa. Tämän mukaan siis tasavallan täytyy kuluttaa työpalkkojen ja erilaisten eläkkeiden suoritukseen noin 400 miljaardia ruplaa vuodessa.

Mihinkä joutuvat nämä 400 miljaardia? Eiväthän työläiset ja virkailijat ymmärrettävistä syistä voi tehdä säästöjä eikä sijoittaa rahojansa liikkeeseen. Työtätekevien joukkojen työpalkat kuluvat heidän itsensä ja perheittensä elättämiseen. »Neuvostojärjestelmän ylimenokauden luonne — Larin kirjoittaa — ilmenee työläisten ja virkailijain yksilöllisen kulutuksen piirissä siten, että elantotarpeiden tyydyttäminen tapahtuu kahdella tavalla. Osa elintarpeista saadaan jo sosialistista tietä valtion hankinnan välityksellä, mutta toinen osa tulee hankkia vielä »porvarillisella tavalla» — ostamalla pussikauppiailta, keinottelijoilta j.n.e. niin sanottuihin »vapaisiin hintoihin». Mutta valtion hankkimat elintarvemäärät eivät ole kovinkaan suuret. Laskien kiinteiden hintojen mukaan ne eivät käyneet maksamaan valtiolle edes 20 miljaardia ruplaa. Elintarvekomisariaatti hankki vuoden kuluessa noin 220 miljoonaa puutaa viljaa, jonka kiinteä keskihinta oli 50 ruplaa puudalta. Nahkan, villan, pellavan, perunan, vihannesten, voin ynnä muitten elintarpeitten hankkimiseen ei yhteensä tarvittu käyttää valtiovaroja kahtakolmatta osaakaan siihen summaan verraten, joka oli suoritettu kiinteisiin hintoihin hankitusta viljamäärästä. Kaikki viime aikoina toimeenpannut tilastolliset, budjettia ja kulutusta koskevat tutkimukset ovat johtaneet siihen lopputulokseen, että sellaisissakaan kaupungeissa kuin esim. Moskovassa, jossa työläiset saavat valtion elintarvejakeluelinten välityksellä lähes puolet käyttämistään elintarpeista ja ainoastaan noin toisen puolen niistä ovat pakotetut ostamaan vapaisiin hintoihin, heidän ei tarvitse käyttää edes 5 prosenttia työpalkastaan valtiolta saamiensa elintarpeiden maksuksi, jota vastoin runsaasti 95 prosenttia, s.t.s. melkein koko työpalkka menee vapaisiin hintoihin syrjästä hankittavien elintarpeiden ostoon.

On huomattava, että ylläesitetyt Larinin laskelmat ovat jossakin määrin optimistiset. Virallisen elintarvetilaston mukaan valtio saattoi tyydyttää vain 90 prosenttia armeijankin elintarpeista; työläisiä ja kaupunkilaisväestöä varten tarvittavasta elintarvemäärästä valtion elimet ovat välittäneet ainoastaan 30–40 prosenttia. Näin ollen enemmistö työläisistä ja neuvostovirkailijoista on ollut pakotettu kuluttamaan yli työpalkkansa, hankkien puuttuvat varat erilaisin laillisin ja laittomin keinoin.

Mutta olettakaamme, että Larinin esittämät numerot pitäisivät paikkansa. Jos turvatuimmissakin asutuskeskuksissa työläisten ja virkailijain on kulutettava yli 95 prosenttia työansiostaan elintarpeiden ostoon vapaisiin hintoihin, niin tästä johtuu kaksi johtopäätöstä. Ensiksikin, että työläisten asema kuluttajina Neuvosto-Venäjällä ei eroa niiden maiden työläisten asemasta, joissa on voimassa porvarillinen vapaakauppa; onpa edellisten asema vielä huonompikin jälkimmäisten asemaa, mikäli Venäjällä ei ole riittävästi moniakaan elintarpeita tai puuttuu niitä kokonaan. Toiseksi, että valtion yhdessä vuodessa suorittamasta 400 miljaardin ruplan suuruisesta työpalkka- ja eläkesummasta 20 miljaardia ruplaa palaa takaisin valtiolle sen hankkimien elintarpeiden lunastusmaksuina, mutta 380 miljaardia ruplaa sen sijaan joutuu osaksi talonpoikaistuottajille, osaksi ja etupäässä niiden keinottelija-välittäjäin taskuihin, jotka suurimmalta osalta hankkivat kaupunkien väestölle elintarpeet. Samalla kun neuvostovalta toisella kädellään koettaa hävittää porvarillisen liikevoiton ja riiston, samalla se toisella kädellään virkailijoittensa ja työläisten välityksellä jakaa satoja miljaardeja ei vain yksityistuottajille, vaan suorastaan parasiittivälittäjille. Tämän tosiasian yhteiskunnallistaloudelliset seuraukset ovat selvät ja kiistämättömät. Samaan aikaan kuin teollisuusproletariaatin ja neuvostovirkailijain suuret joukot kerjäläistyvät ja näkevät nälkää tai parhaimmassa tapauksessa kärsivät riittämättömästä ravinnosta, samaan aikaan entisen murskatun porvariston sijalle muodostuu ja kasvaa sen jäännöksistä ja vanhan yhteiskuntapyramiidin alimpien kerrosten eräistä edustajista uusi porvaristo, joka toistaiseksi on vielä kehityksensä alkuasteella. Suuria uhrauksia ja sankarillisia ponnistuksia vaativa Venäjän proletariaatin suurenmoinen taistelu saavuttaa loistavia voittoja, mikäli sen vallankumoukselliset tehtävät liikkuvat nykyisen historiallisen ajanjakson yhteiskunnallistaloudellisten mahdollisuuksien rajoissa, mutta se ei voi saavuttaa tarkoitustaan siellä, missä nämä tehtävät urkenevat utopioiden maailmaan.

Neuvostotasavallan tulevaisuustoiveet.

Piakkoin suomeksi ilmestyvästä tunnetun marxilaisen teoreetikon Karl Kautskyn kirjasta »Terrorismi ja kommunismi»,^[1] jossa hän ominaisella terävyydellään käsittelee kirjan nimessä mainittuja asioita, julkaisemme seuraavan luvun, jossa hän tekee johtopäätöksensä Venäjän bolshevikkien politiikan todennäköisistä saavutuksista. Vaikka kirja onkin jo vuosi sitten valmistunut, ei sen asiallinen sisältö ole missään suhteessa menettänyt mielenkiintoaan, päinvastoin on myöhempi kehitys Venäjällä merkillisesti todistanut alla esitetyt väitteet paikkansa pitäviksi. Toimitus.

Leninin hallitusta uhkaa thermidorin 9 päivä.^[6*] Mutta voi myöskin toisin käydä. Historia ei kertaudu. Hallitus, joka asettaa itsellensä päämäärän, joka olevissa oloissa on mahdoton toteuttaa, voi kärsiä haaksirikon kahdella eri tavalla: se syöstään vallasta, jos se pitää jyrkästi kiinni ohjelmastaan; se voi säilyttää valtansa, jos se olojen mukaan muuttaa ohjelmaansa ja lopuksi luopuu siitä. Asian kohtalo on kummassakin tapauksessa sama — epäonnistuminen. Mutta asianosaisten henkilöiden kohtalo on aivan erilainen, jos he säilyttävät valtiovallan käsissään tai jos heidät vallasta syöstyinä suuruuksina jätetään voimattomina heidän vihollistensa raivolle alttiiksi.

Robespierre kukistui thermidorin 9 päivänä. Mutta eivät kaikki jakobiinit jakaneet hänen kohtaloaan. Viisaasti sopeutumalla oleviin oloihin kohosivat monet heistä vielä korkealle. Napoleon itse oli kuulunut hirmuhallituksen miehiin ja ollut Robespierren veljesten ystävä. Heidän sisarensa Marie sanoo myöhemmin:

»Bonaparte oli tasavaltalainen; voinpa sanoa, että hän oli vuoripuolueen kannalla ... Hänen ihailunsa vanhempaa veljeäni, hänen ystävyytensä nuorempaa veljeäni ja ehkäpä myöskin onnettomuuteni herättämä sääli minua kohtaan hankki minulle konsulaatin aikana 3,600 frangin eläkkeen.»

Eivät vain yksityiset ihmiset, vaan kokonaiset puolueetkin voivat muuttua ja tällä tavalla pelastua ehjin nahoin kestämättömästä asemasta, vieläpä säilyttää valtansa ja vaikutuksensakin. Ei ole ollenkaan mahdotonta, ettei kommunistisen kokeilun epäonnistuminen Venäjällä samalla tavalla uudelleen muovaile bolshevismia ja pelasta sitä edelleen hallitsevaksi puolueeksi. Sehän onkin jo astunut tälle tielle. Oikeina reaalipolitikkoina ovat bolshevikit herruutensa aikana kehittäneet hyvin korkealle taitonsa sopeutua oleviin oloihin.

Aluksi he periaatteessa jyrkästi puolustivat yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittavaa kansalliskokousta, mutta ajoivat sen matkoihinsa heti, kun se asettui heidän tielleen. He olivat kuolemanrangaistuksen periaatteellisia vastustajia, mutta ovat pystyttäneet verisen vallan. He olivat, luovuttuaan kansanvallasta valtiossa, tulisia demokratian puoltajia työväen keskuudessa. Nyt syrjäyttävät he sen yhä enemmän persoonadiktatuurinsa tieltä. He lakkauttivat urakkatyöjärjestelmän ja panivat sen uudelleen käytäntöön. Hallituksensa alussa julistivat he tehtävänään olevan vanhan valtion virkavaltaisen hallituskoneiston särkemisen. He ovat sen sijalle asettaneet uuden. He pääsivät valtaan sen kautta, että kuri sotaväessä höltyi ja itse armeija lopuksi hajosi. He ovat luoneet uuden ankaran kurin alaisen massa-armeijan. He tahtoivat tasoittaa luokat ja ovat synnyttäneet uusia luokkaeroavaisuuksia, muodostaneet uuden, palkkatyöväen alapuolella olevan luokan, kohottaneet palkkatyöväen etuoikeutetuksi luokaksi ja sallineet sen yläpuolelle syntyä uuden luokan, jolla on suuret tulot ja erikoisoikeudet. He tahtoivat maaseudulla masentaa hyvinvoivat talonpojat sen kautta, että he antoivat poliittitiset oikeudet yksinomaan köyhimmille talonpojille. He ovat näille maataomistaville talonpojille jälleen antaneet edustusoikeuden neuvostoissa. He aloittivat säälimättömällä pääoman pakkoluovuttamisella ja ovat tänään valmiit luovuttamaan puolen Venäjän maa-aarteet amerikkalaisille kapitalisteille, saadakseen heiltä apua, ja ovat halukkaita kaikin tavoin muutenkin lähestymään ulkomaista pääomaa.

Ranskalainen sotakirjeenvaihtaja Ludovic Naudeau kertoi äskettäin »Le Temps»-lehdessä keskustelustaan Leninin kanssa, jolloin tämä muun muassa lausui pääomaa kohtaan ystävällisistä aikeistaan seuraavaa:

»Me tahtoisimme mielellämme ehdottaa, että me tunnustamme meidän ulkomaisten lainojemme korot ja maksamme ne, tosin muiden maksuvälineiden puutteessa luovuttamalla vehnää, paloöljyä ja kaikenlaisia raaka-aineita, joita meillä varmaan tulee olemaan yllin kyllin niin pian kuin työ Venäjällä voi alkaa täydessä laajuudessa. Me olemme myöskin taipuvaisia sopimusten perusteella, jotka kuitenkin ovat ensin diplomaattisesti määriteltävät, myöntämään ympärysvaltojen alamaisille konsessioneja metsien ja vuorikaivosten käyttämiseen, luonnollisesti sillä edellytyksellä, että Venäjän neuvostotasavallan oleelliset hallitusperusteet tunnustetaan. Me tiedämme, että englantilaiset, japanilaiset ja amerikkalaiset kapitalistit innokkaasti haluavat sellaisia toimilupia ...»

Haastattelut eivät ole asiapapereita, joista voi tehdä valan. Mutta joukko muita luotettavia Venäjän olojen tuntijoita vakuuttaa samaa neuvostotasavallan aikeista, joista edellä oli puhe. Ne osoittavat suurta elämän tosiasian ymmärtämistä, mutta merkitsevät myöskin kommunistisesta ohjelmasta luopumista, jonka toteuttaminen lykätään hyvinkin kauas, jos vieraille kapitalisteille vuokrataan kappale Venäjää 80 vuodeksi.

Kommunismi Venäjän työväestön pikaisen vapauttamisen suorittajana on tämän mukaan jo epäonnistunut. Nyt on vain vielä kysymys siitä, onko Leninin hallitus julistava bolshevistisen menettelytapojen vararikon verhottuna ja samalla säilyttävä asemansa vai onko joku vastavallankumouksellinen mahti kukistava tämän hallituksen ja raa'alla tavalla julistava tämän vararikon.

Me antaisimme etusijan edelliselle tielle, nimittäin sille, että bolshevismi tietoisesti palaa takaisin marxilaisen kehitysteorian pohjalle, siihen kehityskantaan, ettei luonnollisten kehityskausien ylitse voida hypätä. Se olisi kivuttomampi ja kansainväliselle työväestölle tuloksellisempi tie. Mutta — ikävä kyllä — maailmanhistorian kulku ei käy meidän toivomuksiemme teitä.

Bolshevismin perisynti on se, että se syrjäytti demokratian diktatuuri-hallitusmuodollaan, jossa on järkeä vain yksityisen henkilön tai pienen lujasti koossa pysyvän järjestön rajattomana väkivaltaherruutena.

Diktatuurin laita on sama kuin sodan, ja tämän ottakoot varteen Saksassa ne, jotka nyt venäläisen muodin vaikutuksesta leikittelevät diktatuuri-ajatuksella ajattelematta sitä loppuun asti. Kuten sota niin diktatuurikin voidaan helposti aloittaa, jos vain valtiovalta on siihen käytettävissä, mutta sitä ei voida — niin pian kuin se on alkanut — enempää kuin sotaakaan milloin hyvänsä lopettaa. Pian on vaihtoehto valittavana: joko voittaa tahi sortua surkeasti.

Venäjä tarvitsee kipeästi ulkomaisen pääoman apua. Mutta sitä ei anneta neuvostotasavallalle, jollei se salli kansalliskokousta ja painovapautta. Ei sen vuoksi, että kapitalistit olisivat demokraattisia idealisteja. Tsarismille he ovat aprikoimatta lainanneet monia miljaardeja. Mutta he eivät luota liikeasioissa vallankumoukselliseen hallitukseen, he epäilevät sen pysyväisyyttä, jollei se siedä sanomalehdistön arvostelua ja jollei sillä ilmeisesti ole kansan enemmistöä tukenaan.

Tuleeko neuvostohallitus suostumaan painovapauden myöntämiseen ja kansalliskokouksen koolle kutsumiseen ja voiko se sen tehdä?

Osa bolshevikeista väittää, ettei sen tarvitse pelätä kumpaakaan. Miksi se sitten ei myönny tähän? Miksi halveksivat he sitten keinoa, jonka, jos he siitä selviytyisivät, täytyisi suunnattomasti lisätä heidän siveellistä voimaansa ja myöskin luottamusta heihin? Buharinin »Kommunistien ohjelman» esipuheessa sanotaan:

»Kautsky ja kumppanit asettavat vallankumoukselle ehdoksi, että sillä kyllä on oikeus sanella porvaristolle oma tahtonsa, mutta että se samalla sitoutuu antamaan porvaristolle mahdollisuuden esittää painovapauden avulla ja perustuslakia säätävässä kokouksessa valituksiaan. Tämä ammattikäräjöitsijän nerokas vaatimus, miehen, joka ei välitä siitä, saako hän oikeutta, vaan ainoastaan siitä, että saa tehdä valituksiaan, voitaisiin, abstraktisesti ottaen, kyllä täyttää vallankumousta silti vahingoittamatta. Mutta vallankumoushan on myöskin kansalaissotaa, ja luokat, jotka taistelevat toisiaan vastaan tykeillä ja konekivääreillä, eivät välitä homeerisista puhekamppailuista. Vallankumous ei keskustele vihollistensa kanssa, se musertaa ne, vastavallankumoukselliset tekevät samoin ja kumpikin kestää keveästi syytöksen, etteivät ole kunnioittaneet Saksan valtiopäivien työjärjestystä.» (S. XXIII.)

Tämä, vieläpä vastavallankumouksenkin verisinten julmuuksien puolustaminen tuntuu sitäkin enemmän mieltä kohottavalta, kun vertaa sitä tekijän muutamia sivuja aikaisemmin lausumiin ajatuksiin vallankumouksesta:

»Sosialistinen vallankumous on pitkä tapahtumasarja, joka alkaa kapitalistiluokan valtaistuimeltaan syöksemisellä, mutta päättyy vasta kapitalistisen talouden työyhteiskunnaksi muuttamiseen. Tämä prosessi vaatii jokaisessa maassa ainakin yhden sukupolven ajan ja tämä aika on juuri se työväen diktatuurin kausi, jolloin työväen on toisella kädellänsä yhä uudelleen syöstävä kapitalistiluokka maahan ja jolloin ainoastaan sen toinen käsi on vapaa sosialistiseen rakennustyöhön.» (S. XVIII.)

Vallankumous merkitsee siis kansalaissotaa, sotaa, jossa ei anneta armoa, jossa toinen puoli nujertaa toisen, pysyvästi kuitenkaan sitä lannistamatta, koska tämä miellyttävä prosessi »tulee vaatimaan ainakin yhden sukupolven ajan».

Tämä hävittävä kansalaissotako, joka konekiväärein ja kaasupommein käytynä tuhoaa maata paljoa kauheammin kuin 30-vuotinen sota teki, joka vähentää väestöä, kohottaa sen raakuuden hurjimmaksi raakalaisuudeksi ja tukkee kokonaan tuotannon lähteet — tämäkö olisi sen »korkeamman elämänmuodon saavuttamisen» tie, mitä sosialismi merkitsee!

Tämä »nerokas» yhteiskunnallisen vallankumouksen käsittämistapa ei varmaankaan ole »ammattikäräjöitsijän», mutta kylläkin ammattivallankumoojan, jonka mielestä kapina merkitsee vallankumousta, joka kadottaa elämänsä tehtävän, jos vallankumous tapahtuu demokratian eikä kansalaissodan muodossa.

Yksi seikka on kuitenkin varma: on olemassa vain kaksi mahdollisuutta, joko demokratia tahi kansalaissota. Joka luopuu edellisestä, sen täytyy ryhtyä jälkimmäiseen. Diktatuuri voidaan välttää korkeintaan siellä, missä joudutaan tekemisiin aivan toivottoman ja tylsän väestön, sosialistisen yhteiskunnan rakentamiseen kaikkein huonoimman ihmisaineksen kanssa.

Kun meillä on olemassa vain vaihtoehto: demokratia tai kansalaissota, niin teen minä siitä sen johtopäätöksen, ettei siellä, missä sosialismi demokraattisella pohjalla osoittautuu mahdottomaksi, missä väestön enemmistö sen hylkää, sosialismin aika vielä ylipäätään ole tullut, kun taas bolshevismi on sitä mieltä, että vähemmistön on kaikkialla pakolla tyrkytettävä enemmistölle sosialismia, ja että tämä voi käydä päinsä vain diktatuurin ja kansalaissodan avulla.

Vain se seikka, että bolshevikit tuntevat olevansa vähemmistönä, tekee ymmärrettäväksi sen, että he niin itsepintaisesti hylkäävät demokratian huolimatta vakuutuksistaan, ettei »se tule vallankumousta vahingoittamaan». Jos he uskoisivat kansan enemmistön heitä kannattavan, ei heidän tarvitsisi luopua demokratiasta, vaikkapa he pitäisivätkin taistelua tykeillä ja konekivääreillä ainoana vallankumouksellisena taistelutapana. Bolshevikeillekin kävisi tämä taistelu helpommaksi samoin kuin vallankumouksellisille pariisilaisille v. 1793, jos heillä olisi tukenaan vallan kumouksellinen kansalliskokous.

Mutta sepä ei juuri tukisikaan heitä. Kun bolshevikit pääsivät hallitukseen, oli heidän vaikutuksensa joukkoihin, työläisiin, sotamiehiin ja suureen osaan talonpoikia suurimmillaan. Eivätkä he kuitenkaan edes silloin uskaltaneet vedota yleiseen äänioikeuteen. Sen sijaan, että he olisivat hajoittaneet kansalliskokouksen ja määränneet uudet vaalit, he ajoivat sen tiehensä.

Sen jälkeen on oppositsioni bolshevismia vastaan päivä päivältä kasvanut, kuten sen kannattajien lisääntyvä hermostuneisuus vapaata sanomalehdistöä kohtaan, sosialististen arvostelijain poistaminen neuvostoista ja terroriin ryhtyminen osoittavat.

Tällaisessa tilanteessa diktatuurin lopettaminen ja demokratiaan vähitellen palaaminen on tuskin mahdollista. Kaikki tähänastiset tähän suuntaan viittaavat oireet ovat pian tukahtuneet. Bolshevikit ovat pysyäkseen vallassa valmiit kaikkiin mahdollisiin myönnytyksiin byrokratialle, militarismille ja kapitalismille. Mutta askeleen astuminen demokratiaa kohti näyttää heistä itsemurhalta ja kuitenkin ainoastaan se tekisi mahdolliseksi kansalaissodan lopettamisen ja Venäjän uudelleen ohjaamisen taloudellisen kohoamisen ja tuloksellisen korkeampaan elämänmuotoon kehittymisen urille.

Ilman demokratiaa Venäjä menee perikatoon. Ja sen mukana joutuu myöskin bolshevismi perikatoon. Lopputulos on ennakolta nähtävissä. Sen ei tarvitse olla juuri thermidorin 9 päivän kaltainen, mutta minä pelkään, ettei se ole kovinkaan paljon toisenlainen.

Olli Mala.

In memoriam.

Elokuun 5 p:nä kätkettiin Helsingin Vanhan hautausmaan multiin nuori lahjakas kirjailija Olli Mala (Malmberg). Hän oli syntynyt kesäkuun 19 p:nä 1893 ja siis kuollessaan vasta 27-vuotias.

Emme voi olla syvästi valittamatta muutenkin harvoista henkisen työntekijäin riveistämme aikaisin manalle mennyttä uurastajaa. Sillä paitsi sitä, että joukostamme on poistunut sanan parhaassa merkityksessä eheä luonne ja jalo ihminen, kadotti nuori sivistyselämämme Olli Malassa lupaavan kirjailijakyvyn, joka jo tähänastisella julkisella esiintymisellään, kaunokirjallisilla teoksillaan, aikakauslehtien y. m. julkaisujen avustajana oli hankkinut nimelleen kauniin kaiun kotimaassaan. Onpa hänen esikoisteoksensa »Katupoikia» käännetty englannin ja venäjän kielille, joten nuori kirjailija on tullut tunnetuksi rajojemme ulkopuolellakin. Erikoisen lähellä työväestön henkisiä rientoja on Malan kirjallinen tuotanto ollut jo senkin vuoksi, että hän oli työväenlehtien ja juhlajulkaisujen harras ja aina aulis avustaja.

Kirjailijana oli Malalle tunnusmerkillistä erikoisen tarkka psykologinen havaintokyky, joka jo »Katupoikien» elämänkuvien hahmoittelussa esiintyi varsin selvänä ja syvällisenä, ja vuosien mukana nuorta tuotantoa seuratessa saattoi havaita mainitun puolen yhä varmistuvan. Toinen hänen käsialoilleen omalaatuinen piirre oli harvinaisen rehevä huumori, jonka tapaamme kenties parhaiten edustettuna kirjailijan tautivuoteella kirjoittamassa romaanissa »Dilta Hiltunen antautuu elämänpyörteeseen». Kirja sisältää humoristisen kuvauksen Amorin aiheuttamista sykähtelyistä vanhan neidon elämänpolulla. Uuras kynä ei kuitenkaan pysähtynyt pelkästään kaunokirjallista laatua oleviin kuvauksiin, vaan uurteli se jälkiä myös poliittisten ja taloudellisten rientojen alalla: jokapäiväisessä sanomalehdistössä. Esim. Englannissa oleskellessaan oli Mala erinäisten suomalaisten ja amerikkalaisten lehtien kirjeenvaihtaja.

Olli Malmbergin rikkaaseen ja monipuoliseen persoonalliseen kehitykseen lienevät valistuneen kasvatuksen ohessa syvällisesti vaikuttaneet hänen lukuisat ulkomaanmatkansa. Jo koulupoikavuosinaan vietti hän useita kesiä Saksassa ja Englannissa, viime mainitussa maassa myöhemmin parikin vuotta yhtämittaa. Kotimaassa joutui hän kohtalon oikusta tekemään liiankin raskaita matkoja n. s. mustina vuosina santarmivainon alaisena, epäiltynä osanotosta tsaarivallan vastustamiseen. Tarkoitamme tässä niitä matkoja, joita hän kuvailee »Väärällä passilla» nimisessä kirjassaan. Näillä pitkillä pakomatkoilla Suomen pohjoisimmilla perukoilla iski heikkorintaiseen kirjailijaan epäsuotuisan ilmanalan y. m. rasitusten aiheuttama tauti, joka sitten hellittämättä kalvoi vuosikausia, kunnes vihdoin vei uhrinsa turpeen alle. Lääkärit kyllä arvelivat, että lämmin etelän ilmanala voisi vaikuttaa taudissa käänteen, ja sairas toivoikin melkein viimeiseen asti saavansa tilaisuuden matkustaa ulkomaille. Mutta kansalaissodan jälkeinen kotimainen virkavalta lienee suurimpana syynä siihen, että hänen tunnetusti sosialistimielisenä täytyi kitua loppuun saakka täällä henkisesti ja fyysillisesti tappavissa olosuhteissa.

Olisi kuitenkin väärin luulla, että pahimmatkaan vastoinkäymiset ja raskaimmatkaan kärsimykset olisivat voineet sisäisesti lannistaa Olli Malan päivänpaisteista luonnetta. Hän jos kuka oli oppinut kultaisen elämänohjeen: elä hymyillen elämäsi. Ja hän todella hymyili kaikkein vaikeimpinakin hetkinään. Samoin työskenteli hän ihmeteltävän tarmokkaasti viimeiseen saakka vaikkakin tyyten vuoteen omana. Siinä kirjoitti hän nimimerkillä »Kärppä» m.m. viikkoiset nurkkauksensa »Kuluttajain Lehteen». Tautivuoteeltaan hän seurasi hartaalla mielenkiinnolla valtiollisten tapahtumain kehitystä sekä koti- että ulkomailla ja yleensä koetti tehdä minkä suinkin vielä voi kirjallisesti tai suusanallisesti työväenaatteen ja rauhanasian hyväksi.

Yleisen aseistariisumisen aate oli Malalle kalleimmista kallein, joskin se hänellä pohjautui enemmän esteettis-ihanteelliseen kuin taloudellis-marxilaiseen maailmankatsomukseen.

Liioittelematta voi sanoa, että Olli Mala kuului niiden aikamme henkisen kehityksen tienraivaajien joukkoon, jotka elämänsä ihanteille ja omalle parhaalle olemukselleen uskollisina ovat ennen aikaansa kaatuneet taistellessaan niiden aatteiden puolesta, jotka meidän päivinämme murtautuvat ratkaisevasti esiin antaakseen inhimilliselle yhteiskunnalle uuden, oikeudenmukaisen ja paremman muodon.

Proletaarisen vallankumouksen edellytykset Venäjällä.

Kolmannen Internationalen Pariisissa ilmestyvässä »Bulletin communiste» nimisessä äänenkannattajassa on tunnettu hollantilainen vasemmistososialisti Henriette Roland-Holst julkaissut mielenkiintoisen kirjoituksen, jossa hän tarkastelee niitä edellytyksiä, joiden vallitessa bolshevikkipuolue Venäjällä otti käsiinsä vallan. Lainaamme siitä otteen huomauttaen erityisesti, miten sattuvasti rouva Roland-Holst kuvaa niitä venäläisen kansansielun ominaisuuksia, jotka vallankumouksen ensi aikoina antoivat sille sen luonteen, jota täällä leikillisesti ilmaistaan sanalla »svaboda». Toimitus.

Eräässä maaliskuulla 1918 pitämässään puheessa Trotskij on luetellut tärkeimmät esteet, jotka Venäjällä asettuivat yhteiskunnan sosialistiseksi muuttamisen tielle. Hän jakaa ne laadultaan objektiivisiin ja subjektiivisiin. Ensinmainittuihin kuuluu taloudellisen elämän ja eritoten kulkuneuvojen rappeutuminen, polttoaineiden puute, tehtaissa ja muissa työpaikoissa vallitseva täydellinen sekasorto. Kirjassaan »Lokakuun vallankumous», jossa hän muun muassa on tutkinut tätä kysymystä, hän tekee seuraavan yhteenvedon niistä objektiivisista vaikeuksista, joiden vallankumouksen alussa havaittiin olevan jälleenrakentamistyön esteenä:

»Taloudellisessa suhteessa sota oli saattanut maan äärimmäiseen uupumuksen tilaan. Vallankumous on hävittänyt vanhan hallintokoneiston eikä ole vielä ehtinyt luoda uutta sen tilalle. Kolmivuotinen sota on temmannut miljoonia työläisiä irti kaikesta luovasta, tuottavasta työstä; he ovat menettäneet entisen luokka-asemansa ja henkisesti vieraantuneet entisestä yhteiskunnallisesta ympäristöstään. Riittämättömälle taloudelliselle pohjalle rakennettu suunnaton sotatarpeiden tuotanto nieli kaikki maan tärkeimmät voimavarat, ja sen rauhankannalle saattaminen kohtasi mitä suurimpia vaikeuksia. Taloudellinen ja julkinen anarkia oli laajalle levinnyt koko maassa.»

Subjektiivisena vaikeutena Trotskij taas mainitsee työläisten riittämättömän järjestäytymisen sekä puutteellisen kurin ja kokemuksen. Historiallisesti, hän sanoo, Venäjän köyhälistön heikkoudet ovat selitettävissä silmällä pitäen koko sen valtiollista ja taloudellista menneisyyttä, ennen kaikkea sen elintapojen puhtaasti maalaiselämän kaltaisia muotoja. Nämä muodot olivat esteenä vapaiden ja aloitekykyisten henkilöllisyyksien esiintymiselle. »Oli olemassa vain raskas massa, joka eli ja kuoli heinäsirkkapilven tavalla.» Vasta vallankumous on näissä massoissa herättänyt inhimillistä henkilöllisyyttä. Ja tältä heräämisellä täytyi alussa välttämättömästi olla anarkistinen luonne. Talonpojassa ja työläisessä — jotka siihen saakka olivat olleet tsaarin, ylimystön ja suurporvariston orjia, mielivaltaisesti määrättyjen verojen ja päivätöiden suorittajia, halveksittuja juhtia tai koneiden tahdottomia pyörittäjiä — astuivat nyt egosentriset (omaa minää tarkoittavat) taipumukset ja intohimot yhtäkkiä raivoisan kiihkeästi esille. Jokainen näistä sorretuista tunsi nyt olevansa maailman keskipiste. Rajaton ylpeys, hajoittamishalu, mieltymys rosvoamiseen, yksilölliset ja anarkistiset taipumukset puhkesivat ilmi joukkojen keskuudessa vastustamattomalla voimalla ja löivät leimansa kaikkiin niiden tekoihin ensimmäisinä marraskuun vallankumouksen jälkeisinä kuukausina. Nämä ilmiöt olivat erittäin voimakkaat niiden keskuudessa, jotka olivat tulleet temmatuiksi irti yhteiskunnallisesta ympäristöstään, s.t.s. rauhankannalle asetettujen sotilaiden keskuudessa. Selittäessään joukkojen vallattomuutta, joka vallitsi proletaarisen vallankumouksen ensi aikoina, kirjoittaa Trotskij:

»Venäjän talonpoikaisluokka oli vuosisatojen kuluessa taivutettu maalaiselämän alkuperäiseen ja raakamaiseen kuriin, ja sitäpaitsi oli tsaarivallan rautainen kuri puristanut sitä. Taloudellinen kehitys oli riistänyt edellä mainitulta kurilta maaperän ja vallankumous on hävittänyt jälkimmäisen. Sanotut anarkistiset ilmiöt ovat olleet aikaisemman ikeen välttämättömiä seurauksia.»

Toisin sanoen: proletaarisen yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakauteen astuneiden venäläisten kansanjoukkojen sieluntila on ollut niiden elämänehtojen ja yhteiskunnallisten suhteiden muodostama, jotka vallitsivat esiporvarillisessa yhteiskunnassa. Pitkien vuosisatojen kuluessa ovat nämä joukot eläneet puoliaasialaisen despotismin ikeen alla, alkuperäisten maataviljeleväin yhdyskuntien puitteissa — ja nyt ne on yhtäkkiä, melkein ilman minkäänlaista ylimenoaikaa, kutsuttu täyttämään melkein yli-inhimillistä tehtävää, rakentamaan tsaarillisen Venäjän raunioille sosialistista tasavaltaa. Venäjä onkin itse asiassa hypännyt porvarillisen vapauden ja porvarillisen kulttuurin aikakauden yli. Se ei ole nähnyt kapitalismia muussa kuin typistetyssä ja vääristellyssä muodossa. Mutta tämän yhteiskunnallisen kehityksen kielteisen vaikutuksen ohella — jonka merkitystä Lenin ja Trotskij alituisesti ja selvästi ovat alleviivanneet — on mainittava hyvinkin myönteisiä puolia. Nämä ovat siksi tärkeitä, että ne nähtävästi tekevät Venäjän köyhälistölle mahdolliseksi toimia yhteiskunnallisen uudestijärjestämisen uranuurtajana. Sammumaton ihanteellinen liekki, elämän syvän ja kaunistelemattoman totuuden rakkaus, pyrkimys korkeimmille kukkuloille, äärettömyyteen, saavuttamattomuuteen, viha kaikkea vääristeltyä ja puolinaista, ylimalkaista ja epätäydellistä kohtaan, elävä halu saavuttaa »kaikki tai ei mitään» — semmoisia ovat ne venäläisen kansansielun ominaisuudet, jotka laajassa mittakaavassa selittävät venäläisten vallankumouksellisten kauniin absoluuttisen jyrkkyyden ja ihanteellisen uskollisuuden periaatteilleen.

Mutta tällä historian muodostamalla venäläisellä kansansielulla on myös heikot puolensa, jotka astuvat näkyviin käytännöllisessä toiminnassa, tahtoisin sanoa toimeenpanossa. Ensiksikin voitaisiin sitä moittia semmoisten ominaisuuksien puutteesta, jotka kehittyvät erityisen korkealle porvarillisessa yhteiskunnassa, kuten järjestyksenrakkaus, täsmällisyys, uutteruus, järjestämiskyky. (»Oppia tekemään työtä, on tehtävä, joka neuvostohallituksen täytyy asettaa koko laajuudessaan kansan ratkaistavaksi.») Vallankumoukseen saakka ei venäläisillä kansanjoukoilla ollut mahdollisuutta saavuttaa valtiollista ja yhteiskunnallista kasvatusta ottamalla osaa yhteiskunnalliseen elämään ja liittymällä suuriin järjestöihin. Nämä joukot elivät oloissa, jotka eivät mitenkään edistäneet kansalaistunnon tai itsekurin kehitystä. Nämä ominaisuudet kehittyvät kansan keskuudessa porvarillisen vapauden vaikutuksesta, ja kun tämä vapaus vallitsee täydellisesti ja pitkän ajan, kuten on laita Englannissa, luo se lopuksi sanotuista ominaisuuksista jotakin luonnollista, jotakin itsestään selvää. Venäläisten joukkojen, jotka vietä tuntevat äsken saavutetun vapauden huumausta, heitettyään niskoiltaan sietämättömän ikeen, joka teki koko niiden elämästä pitkän marttyyriuden, täytyy nyt ilman minkäänlaista valmistusta hankkia itselleen nämä ominaisuudet, joiden kehittämiseen muut kansat ovat käyttäneet vuosisatoja. Niiden täytyy vapautua vallattomuudestaan, rajattomasta yksilöllisyydestään, itsekkyydestään, turmeluksestaan, ahneudestaan ja kaikista muista anarkistisista taipumuksistaan, jotka niin voimakkaasti ovat astuneet näkyviin vallankumouksen ensi asteella. Trotskij kutsuu näitä taipumuksia »lastentaudiksi», elimelliseksi taudiksi, joka ei ole ollut vältettävissä sorrettujen joukkojen kehityksessä.

»Olisimme sokeita ja pelkureita, jos näkisimme siinä kuoleman oireen, ylipääsemättömän vaaran. Mutta tauti se kuitenkin on, ja meidän täytyy tehdä kaikki voitavamme parantaaksemme sen.»

Näin ovat ymmärrettävät Leninin, Trotskin ynnä muiden johtajien alituiset kehoitukset joukoille noudattamaan itsekuria ja itsensähillitsemistä. Näin on myös selitettävissä se kummastuttava ja alussa vastenmielinen kiihkeys, jolla Lenin Ylimmässä Kansantalousneuvostossa pitämässään puheessa painostaa, että on välttämätöntä noudattaa »rautaista kuria» työhuoneissa, rautateillä j. n. e. ja että työläisten on ehdottomasti ja nurisematta alistuttava valitsemiensa johtajien tahtoon.

Katsauksia.

TALOUSELÄMÄ.

Valuuttakysymyksen kansainvälinen järjestäminen.

Kysymystä valuuttavaikeuksien poistamisesta kansainvälisillä toimenpiteillä on viime kuukausina ahkeraan pohdittu ja sitä koskevia ehdotuksia tuon tuostakin tehty. Kysymys on kuitenkin edelleen ratkaisematta, vaikka sen järjestämisestä riippuu, pelastuuko Eurooppa taloudellisesta perikadosta. Ratkaisun vaikeus johtuu siitä, että se edellyttää kaikkien Euroopan kansojen taloudellista yhteistoimintaa ja eri maiden kapitalististen intressien yhteensovittamista. On mielenkiintoista nähdä, pääseekö Brysselissä pidettäväksi aiottu kansainvälinen finanssikonferenssi asiassa mihinkään positiiviseen tulokseen. Sitä odotellessa selostettakoon tässä tunnetun sveitsiläisen osuus kauppamiehen, professori J. Fr. Schärin viime maaliskuulla tekemää ehdotusta valuuttakysymyksen kansainväliseksi järjestämiseksi, koska sitä koskeva, »Schweiz. Konsumvereinin» tämän vuoden 11. numerossa julkaistu kirjoitus hyvin kuvaa nykyistä valuuttapulaa, ja koska hänen ehdotuksensa perustuu sosialidemokratiankin hyväksymiin kansainvälisen solidaarisuuden periaatteisiin.

Valuutalla ymmärretään tavallisesti, sanoo Schär, jonkun maan rahan arvoa toisen maan rahan arvoon verrattuna, eikä rahan ostokykyä sen kotimaassa. Normaaliaikoina pysyi suhde eri maiden rahain arvojen välillä suunnilleen samana vuodesta toiseen ja määräsi suhteen se kultamäärä, joka sisältyi kunkin maan rahaan. Niinpä 100 Saksan markkaa vastasi 123:45 Sveitsin frangia, koska ne samassa suhteessa sisälsivät puhdasta kultaa, ja koska kumpikin valtio lunasti liikkeelle lasketut setelit vaadittaessa kullalla. Sodan puhjettua lakkasi kuitenkin rahojen vanha suhde olemasta voimassa, koska valtiovalta kielsi setelien lunastamisen ja kullan maastaviennin. Nämä toimenpiteet olivat tarpeelliset, mutta samalla kuitenkin turmiolliset, sillä niiden kautta muuttuivat setelit paperirahoiksi, joitten arvon ilmaisee kulloinkin noteeratut rahan vaihtokurssit ja jotka täten olivat muuttuneet kysynnän ja tarjonnan laeista riippuviksi kauppatavaroiksi. Puolueettomat maat saattoivat sodan aikana pitää setelinsä kultakantaa vastaavina, mutta sotaa käyvät vallat, varsinkin ne, jotka hankkivat rahaa sodankäyntiä varten painattamalla uusia seteleitä, saivat piankin nähdä rahansa arvon alenevan. Setelinanto on kasvanut monessa maassa kymmenkertaiseksi ja kultakate laskenut 60–80 %:sta 30, 20, 10, jopa 3–1 %:iin, minkä lisäksi on otettava huomioon puolueettomilta valloilta otetut lainat. Niinpä onkin käynyt, että sotaakäyvien maiden rahanarvo laski jo sodan aikana monilla kymmenillä prosenteilla puolueettomien maiden rahoihin verrattuna. Rauhanteon jälkeen asema ei suinkaan ole parantunut, vaan alituisesti pahentunut, ja on kurssien lasku ollut tavaton varsinkin marraskuusta 1919 lähtien.

Professori Schär tutkii sitten, missä määrin eri Euroopan maat sairastavat valuuttatautia. Hän jakaa Euroopan maat seuraavaan neljään ryhmään: I. Itä-Eurooppa, johon kuuluvat entinen Venäjän valtakunta Suomi lukuunotettuna, entinen Itävalta-Unkari, Serbia, Bulgaria, Romania ja Turkki. II. Länsi-ja Etelä-Eurooppa eli Englanti, Ranska, Italia, Belgia, Kreikka ja Portugali. III. Pohjois-Eurooppa, johon luetaan Ruotsi, Norja ja Tanska. IV. Valuuttapulasta toistaiseksi säästyneet maat; Espanja, Hollanti ja Sveitsi. Näiden ryhmien rahojen keskimääräistä arvoa mittaa Schär New-Yorkin pörssin noteerauksiin, jolloin dollarin arvo on mittapuuna. Täten hän tulee siihen tulokseen, että Euroopan maista 60 % (asukasluvun mukaan laskien) on sellaisia, joitten rahan arvo on laskenut 5 %:iin entisestä arvostaan. Noin 31 % Euroopan maista on siinä tilassa, että niiden rahalla on jäljellä vain 45 % entisestä arvostaan, 2 %:lla on rahan arvo vielä 67 % ja vain 7 % Euroopan maista on siinä onnellisessa asemassa, että niiden raha on vielä lähes entisessä arvossaan eli 95 %:ssa.

Tästä käy ilmi, että niin voittajat kuin voitetut saavat nyt yhdessä taistella uutta hirvittävää vihollista vastaan, joka uhkaa näkymättömillä aseillansa tuhota koko Euroopan taloudellisen elämän. Myöskin puolueettomat maat saavat tästä tuntuvasti kärsiä sentähden, että niiden on vaikeata, osittain mahdotontakin viedä maatalous- ja teollisuustuotteitansa naapurimaihin, joiden ostokyky rahan arvon alenemisen vuoksi on lamassa.

Kuvattuaan perusteellisesti rahan arvon alenemisen seurauksia selittää tekijä:

»Näistä tosiasioista käy ilmi, että koko Eurooppa kulkee kohti ennen tuntematonta taloudellista pulaa, että 60 % sen asukasmäärästä jo on sen vallassa ja että tämän tilanteen täytyy kehittyä taloudelliseksi perikadoksi, elleivät kaikki valtiot tule tietoisiksi siitä, että heidän on solidaarisina asetuttava tätä tavatonta vihollista vastaan ja autettava toisiansa.»

Ja edelleen: »Imperialistinen himo valloittaa uusia maita ja vallita niitä sekä kostonhimon tyydyttäminen pitämällä lujasti kiinni väkivaltarauhan ehdoista auttavat yhtä vähän kuin voitettujen heikot valitukset taikka salaiset kostosuunnitelmat. Ainoa pelastuskeino siitä taloudellisesta kaaoksesta ja yleisestä kurjuudesta, johon maailmansota on Euroopan johtanut, on kaikkien Euroopan kansojen solidaarisuus».

Professori Schärin käytännöllinen ehdotus, joka lähtee tältä periaatteelliselta pohjalta, on kansainvälisen keskuspankin perustaminen. Tällä rahalaitoksella, jonka perustamiseen ja hoitoon ottaisivat osaa kaikki Euroopan maat, olisi haaraosastoja joka maassa ja järjestettäisiin se seuraavalla tavalla:

a) Olisi luotava uusi, paperirahasta riippumaton maksuväline, jonka arvo olisi määrätyssä suhteessa kullan arvoon.

b) Jokainen valtio velvoittaisi kaikki henkilöt ja liikkeet, jotka harjoittavat tuontia ja vientiä, antamaan keskuspankin tarkastaa tavaralaskunsa.

c) Kaikkien tuontitavaraa koskevien suoritusten tulisi tapahtua uudella maksuvälineellä keskuspankin kautta, mikäli keskuspankin välityksellä perittäisiin maksu vientitavaroista.

d) Keskuspankin avulla ja kautta olisi luotava eri maissa toimivien haaraosastojen keskeinen tilitysjärjestelmä, jonkinlainen »clearing» (selvittely)-laitos — samoin kuin on järjestetty maailman postiyhdistys — jossa laitoksessa eri maitten välinen rahaliikkeen selvittely tapahtuisi yhteisen keskustoimiston johdolla ja perustuen yhteiseen rahayksikköön.

Professori Schär myöntää, että järjestelmän yksityiskohdista saattaa olla monta eri mieltä. Mutta pääasia hänen mielestään on, että kaikkien Euroopan maitten pitäisi yhtyä tähän yhteiseen laitokseen, ja että tämä sitten loisi rahayksikön sivuuttaen kaikki vanhat rahajärjestelmät ja turvaten uuden rahan siltä horjuvaisuudelta, joka sen arvolle on ominaista.

Mutta tätä varten on välttämätöntä, että keskuspankille annetaan tehtäväksi tavarain tuonnin ja viennin kontrolloiminen ja että kaikki suoritus on tapahtuva uudella maksuvälineellä. Keskuspankin tulisi saada suuri, kaikkien maiden omaisuudellaan takaama laina, jonka kautta pankki suuren omaisuuden haltijana voisi myöntää enimmän kärsineille maille laajaa pitkäaikaista luottoa. Tätä luottoa supistettaisiin ja laajennettaisiin aina tarpeen mukaan, millainen suhde tuonnilla ja viennillä kulloinkin on. Niillä valtioilla, jotka nyt ovat hädänalaisimmassa asemassa, olisi tilaisuus saattaa paperirahansa arvo määrättyyn suhteeseen uuden maailmanrahan kanssa ja siten tekemään lopun näiden rahalla ja veloilla harjoitettavasta kurjasta keinottelusta.

Tätä tietä voisi vähitellen miltei nollan arvoiseksi laskenut paperiraha saavuttaa, joskaan ei alkuperäistä kulta-arvoansa, niin kuitenkin sen tavara-arvon, joka sillä on aivonmittaajana kotimaisessa kaupassa.

Kun kukin valtio voisi saada luottoa ainoastaan niin paljon kuin se edellä kerrottujen ehtojen mukaisesti ansaitsisi, olisi jokaisen valtion noudattaminen säästäväistä taloudenhoitoa, voidakseen pitää tulonsa ja menonsa tasapainossa ja ennen kaikkea säästyäkseen seteliteollisuudesta. Lyhyesti sanoen: ei ole mielikuvitusta, vaan täysin todennäköistä, että Euroopan kansoja uhkaava häviön vaara saataisiin täten järjestetyllä kansojen yhteistoiminnalla torjutuksi.

Professori Schär pitää osuustoimintajärjestöjen, ennen kaikkea Kansainvälisen Osuustoimintaliiton velvollisuutena tehdä aloite tässä tärkeässä asiassa. P. R.

AMMATILLINEN LIIKE.

Urakkatyö vai tuntipalkka?

»Neue Zeit»issa käsittelee berliiniläinen tehtaanomistaja Artur Beyer tuota vanhaa kysymystä urakkatyön tai tuntipalkkajärjestelmän etevämmyydestä. Hän mainitsee, että kohta vallankumouksen jälkeen työväen taholta jyrkästi vaadittiin urakkatyön poistamista, jolloin se leimattiin »myrkkykukaksi kapitalismin puussa». Myöhemmin on ruvettu suhtautumaan siihen vähemmän kielteisesti. Kuitenkin täytyy kaikki muutokset tällä alalla panna toimeen mitä suurimmalla varovaisuudella.

Ylipäänsä ei työväki — hra Beyerin käsityksen mukaan — hylkää urakkatyötä semmoisenaan; ainoastaan työantajain tai -johtajain puolueellinen urakkasopimusten täytäntöönpano herättää tyytymättömyyttä. Sen tähden ei urakkapalkkojen määräämistä pitäisi uskoa työnjohtajille, vaan erityisille toimistoille, jommoisia olisi perustettava kaikkiin suurempiin teollisuuslaitoksiin. Niiden jäsenten pitäisi itse olla tottuneita kyseessäolevaan työhön, ja lautamiehinä olisi käytettävä vanhempia työläisiä. Usein toistuvista töistä olisi määrättävä kiinteät alkat, joita ei saisi muuttaa ilman tärkeitä syitä eikä silloinkaan muuten kuin työväen suostumuksella. Tämmöisinä syinä mainittakoon koneiden ja työpajojen parannus, mikäli siitä seuraa lyhyempi valmistusaika. Kustakin urakkatyöstä maksettava palkka määrättäisiin kokeen perusteella, jonka suorittaa tottunut työntekijä työväen luottamusmiehen läsnäollessa.

On usein ollut tapana määrätä urakkapalkalle ylin raja, esimerkiksi niin, ettei se saa nousta enemmän kuin 1 ¹⁄₂ kertaa tuntipalkkaa korkeammaksi. Tämmöisen rajoituksen, jota on koetettu puolustaa inhimillisyyssyillä — koska työläisten terveys muuten muka kärsisi — tuomitsee hra Beyer ankarasti, katsoen sen olevan ristiriidassa niinhyvin työläisen kuin työnantajan ja yhteiskunnan etujen kanssa. (Muistettaneen, että myös tunnettu amerikkalainen Fr. Taylor ankarasti moittii lyhytnäköisten työnantajain pyrkimyksiä kaikenmoisin keinoin pienentää urakkapalkkaa.)

Vihdoin hra Beyer huomauttaa siitä, miten tärkeätä on, että työnantajat sopivalla tavalla kannustavat työläisiään keksimään parannettuja työtapoja. Kuten tunnettua on muutamilla työnantajilla päinvastoin tapana pienentää urakkapalkkaa siinä tapauksessa, että työläinen onnistuu omia keksimiään parannettuja menetelmiä käyttämällä suorittamaan urakkansa lyhyemmässä ajassa. K. W.

Suomen Ammattijärjestön jäsenluku 2:n vuosineljänneksen lopussa v. 1920

Toisen vuosineljänneksen aikana on liittojen luku lisääntynyt 1:llä ja osastojen luku 38:lla sekä jäsenluku yhteensä 4,625 jäsenellä. Taulukossa esiintyvien liittojen lisäksi on Ammattijärjestöön liititynyt S. Rautatieläisten liitto, mutta se ei ole vielä tehnyt tilitystä eikä ilmoittanut jäsenlukuaan. — Jäsenistä on 36,722 kokomaksavia ja 14,453 puolimaksavia. »Ammattijärjestö»-lehdessä, josta edelläoleva taulukko on otettu, julaistaan myöskin tilitys 2:n neljänneksen aikana saapuneista veroista. Siitä käy selville, että vakinaisia veroja on saapunut Smk. 17,595:40, edustajakokouskuluja Smk. 34,200:—, yhteensä Smk. 51,795:40.

TYÖVÄENLIIKE MUISSA MAISSA.

Työväenkysymys Venäjällä.

Neuvostohallituksen kaikkien talouskomisariaattien virallinen äänenkannattaja, »Ekonomitsheskaja Shiznj» (Talous-elämä)-lehti, sisältää viime heinäkuun 3 p:n numerossaan valaisevia tilastollisia tietoja niistä muutoksista, jotka ovat tapahtuneet viimeisinä vuosina työläisten lukumäärässä Venäjän puuvillateollisuuden alalla. Ennen maailmansotaa työskenteli kaikissa Venäjän puuvillatehtaissa tehdastarkastajain virallisten kertomusten mukaan yhteensä 566,137 työläistä. Näistä oli puheenaolevan teollisuuden palveluksessa Liivinmaalla 4,384, Virossa 12,438, Liettuassa 243 ja Puolassa 69,262 työntekijää. Mainittujen maitten eroaminen Venäjästä ja muodostuminen itsenäisiksi valtioiksi alensi näin ollen puuvillateollisuustyöläisten lukumäärän. Venäjällä 479,810 henkilöön, s. o. runsaasti 15 prosentilla.

Mutta tämä ulkokohtainen työvoimien väheneminen Venäjän tuotannossa on sittenkin pieni verraten siihen kutomateollisuusproletariaatin rivien harvenemiseen. jonka ovat aiheuttaneet sisäiset syyt itse Venäjällä. Puuvillateollisuuden alalla toimivien työläisten lukumäärässä tapahtuneet muutokset Neuvosto-Venäjän rajojen sisäpuolella esiintyvät seuraavassa taulukossa:

Tilastosta käy selville, että huolimatta tuhoisasta maailmansodasta ja sitä seuranneesta ensimmäisestä vallankumouksesta työläisten lukumäärä supistui v.v. 1913–1917 ainoastaan 10.8 prosentilla. Marraskuun vallankumouksen jälkeen kansalaissotien yhtämittaa riehuessa ja teollisuuden tultua äkkiä kansallistutetuksi työläisten lukumäärä alenee huimaavaa vauhtia, niin että tämän vuoden alkuun päästyä kutomateollisuustyöläisten riveistä on poistunut Keski-Venäjän tuotantopiirissä 74 % ja Pietarin piirissä 85 %. Siis kahden vuoden kuluttua on puuvillatuotannon alalle jäänyt ¹⁄₅—¹⁄₃ osa työläisten entisestä lukumäärästä.

Työvoimien riittämättömyyttä koskevasta kysymyksestä on myöskin Moskovan työpörssi julkaissut mielenkiintoisia numerotietoja. Sen tilastollisen kertomuksen mukaan vallitsi Moskovan työmarkkinoilla tämän vuoden toukokuussa samanlainen puute työvoimista kuin edellisinäkin kuukausina. Seuraavassa taulukossa esitetään Moskovan kaupungin työolot mainitun työnvälitysviraston viime toukokuulta laatiman tilaston mukaan.

Kuten nämä numerot osoittavat, on Moskovan työmarkkinoilla työvoimien kysyntä huomattavasti suurempi työntarjontaa. Toukokuun lopussa oli yhtä työtöntä kohti tarjolla likipitäen 35 vapaata työpaikkaa. Työtä on toimitettu melkein kaikille vapaille työvoimille, sopivaa työtä vartomaan on jäänyt ainoastaan vähäinen määrä työttömiä; silti on sangen suuri määrä työpaikkojen tarjouksia jäänyt tyydyttämättä. Työvoimien puute on varsin tuntuva etenkin niillä teollisuuden aloilla, joilla tarvitaan ammattitaitoista työvoimaa, kuten metalliteollisuuden, puuteollisuuden, kirjateollisuuden ja varsinaisen henkisen työn tekijäin ammattialoilla. Niinikään on huomattavissa neuvostojen erilaisten virkatehtävien suorittamiseen tarvittavien työvoimien puutetta.

Neuvostolehti ei erittele tässä yhteydessä niitä syitä, jotka saattoivat työläisrivit harvenemaan, mutta nämä syyt ovat monta kertaa tulleet osoitetuiksi sekä neuvostolaitosten erilaisissa edustajakokouksissa että sanomalehdistössä. Teollisuuden luhistuminen ja lämmitysaineiden puute on tehnyt monissa tehtaissa työn jatkamisen jo teknillisesti mahdottomaksi. Kaupungeissa vallitseva elintarpeiden puute on karkoittanut suuret määrät työläisiä maaseudulle maanviljelyksellä tai muulla ammattityöllä elättämään itsensä ja perheensä, vieläpä pakottanut osan harjoittamaan pientä keinottelukauppaa. Vihdoin kansalaissota on vaatinut huomattavat joukot työläisiä punaiseen armeijaan, jossa he muodostavat vallankumouksellisten voimien varsinaisen keskuksen — monia muita kansainvälisestä vallitsevasta tilanteesta ja maan saarrosta johtuneita yleisiä syitä mainitsematta.

Nykyään on neuvostohallituksessa herätetty kysymys saksalaisten, ruotsalaisten y. m. ulkomaisten työläisten kutsumisesta Neuvosto-Venäjän teollisuuden palvelukseen. Mutta ensiksikin tätä kysymystä vasta valmistelee Korkeimman Talousneuvoston erityinen valiokunta; toiseksi venäläisen teollisuuden jälleenelvyttäminen ulkomaisen proletariaatin avulla tuskin on laajassa mittakaavassa toteutettavissa, koskapa niin aineelliset kuin sivistykselliset venäläisen elämän ehdot eivät voine tyydyttää korkeammalla kulttuuritasolla olevia länsieurooppalaisia työläisiä, puhumattakaan niistä vaikeuksista, joita kymmenien tuhansien ulkomaisten työläisten siirtäminen Venäjälle epäilemättä kohtaisi.

Puolan sota ja yleiseurooppalainen pulma.

Puolan kysymyksen kehitys on kuluneen elokuun aikana miltei yksinomaan kiinnittänyt puoleensa yleiseurooppalaisen huomion. Sen sijaan että sillä vielä 4–5 kuukautta sitten oli puhtaasti paikallinen luonne, on se nyt kehittynyt koko maailmaa käsittäväksi kysymykseksi, jonka ratkaisu puoleen tai toiseen tulee sangen kohtalokkaasti vaikuttamaan yleispoliittisen kehityksen kulkuun.

Sotatoimien kehitys Puolassa.

Asema sotanäyttämöllä kehittyi elokuun alkupäivinä edelleenkin suuren Varsovaa vastaan tähdätyn venäläisen hyökkäysretken merkeissä. T.k. puoliväliin mennessä olivat sellaiset sotilaallisesti tärkeät paikat kuin Brest-Litovsk, Belostok, Lomsha, Ostrolenka, Pultusk, Mlava y.m. joutuneet hyökkäävien venäläisten käsiin. Hyökkäysliikkeen tarkoituksena oli saartaa Varsova kolmelta ilmansuunnalta, nim. ohjoisesta, idästä ja etelästä sekä katkaista samalla Varsovan yhteys Danzigiin, jonka kautta Puola saattoi olla suoranaisessa yhteydessä mahtavien liittolaistensa, Ranskan ja Englannin, kanssa. Hyökkäysliikkeen edellinen päämäärä saavutetuinkin. Puolalaisten ja venäläisten rintamatiedonantojen mukaan käytiin taisteluja jo Radziminin, Novo-Minskin ja Cserskin tienoilla, jotka seudut ovat kaaressa (pohjoinen, itä, etelä) noin 30–40 km. päässä Varsovasta. Hyökkäysliikkeen jälkimmäistä päämäärää ei sitä vastoin vielä ehditty saavuttaa. Bolshevikit kyllä hyökkäsivät »puolalaiseen käytävään» Itä-Preussissa vallaten m. m. Strasburgin kaupungin, katkaistaan sitä ennen Varsova–Mlava–Danzig rautatielinjan. Sitä vastoin eivät he vielä ehtineet katkaista toista Varsovasta Thornin ja Graudenzin kautta Danzigiin johtavaa rautatielinjaa, kun heidän hyökkäysliikkeensä täydellisesti pysähtyi puolalaisten t.k. 16 p. vastaan yöllä Varsovan pohjois- ja koillispuolella aloittaman odottamattoman ja voimakkaan vastahyökkäyksen takia. Tämä hyvin ja huolellisesti suunniteltu vastahyökkäys onnistuikin niin täydellisesti, että viikon kuluessa kaikki bolshevikkien valloittamat, edellä mainitut tärkeät paikat joutuivat jälleen puolalaisten käsiin. Osa »puolalaiseen käytävään» tunkeutuneesta puna-armeijasta joutui saarrettuna puolalaisten vangiksi, osan taas marssiessa Saksan rajojen yli Itä-Preussiin, missä se riisuttiin aseista. Puolalaisten vastahyökkäyksellä bolshevikit siten tungettiin Puolan kansatieteellisten rajojen yli, jotenka rintamalinja tätä nykyä kaikesta päättäen kulkee pitkin kansatieteellisen Puolan itärajaa Lemberg–Brest-Litovsk–Grodno.

Aselepo- ja rauhankysymys.

Englannin hallituksen kehoituksesta ja arvattavasti myöskin sotanäyttämöllä sattuneen epäedullisen käänteen pakottamana kääntyi Puolan hallitus heinäkuun 22 p:nä neuvostohallituksen puoleen pyytäen aseleponeuvotteluja. Tähän pyyntöön neuvostohallitus suostuikin ehdottaen, että molempien valtojen aselepovaltuuskunnat kohtaisivat toisensa Baranovitshissa heinäkuun 30 p:nä. Puolan valtuuskunta saapuikin määräaikana Baranovitshiin. Neuvotteluista ei kuitenkaan tullut mitään, koska neuvostohallitus vaati Puolan valtuuskuntaa samalla myöskin neuvottelemaan rauhasta, johonka sillä ei kuitenkaan ollut hallituksensa antamia valtuuksia.

Asema Puolan sotanäyttämöllä elokuun 16 pnä.

Musta viiva osoittaa, mistä rintamalinja kulki puolalaisten vastahyökkäyksen alkaessa. Nuolet osoittavat puolalaisten vastahyökkäyksen suunnan.

Se seikka, että neuvostohallitus täten kytkee rauhankysymyksen aseleponeuvottelujen yhteyteen, vaikuttaa viivyttävästi aseleponeuvottelujen kulkuun. Baranovitshin neuvottelujen katkeamisen jälkeen koettaa kumpikin puoli työntää syyn sotatoimien jatkumisesta ja rauhan viipymisestä vastustajan niskoille. Yksityiskohtaisempien tietojen puutteessa onkin verrattain vaikeata lähteä arvostelemaan kummaltako puolen on todella puuttunut vilpitöntä rauhanhalua. Allekirjoittaneesta ainakin näyttää siltä, että Puolan hallitus on, katsoen sangen epäedulliseen sotilaalliseen asemaansa ja luottaen voivansa korjata sen liittolaisvaltain avulla, pitänyt itsellensä edullisempana viivyttää rauhanneuvottelut mahdollisimman pitkälle. Tätä olettamusta vahvistaa esim. kertomus Baranovitshin neuvottelujen kulusta. Neuvostohallitus teki nimittäin tällöin Puolan aselepovaltuuskunnalle ehdotuksen, että se sähköteitse pyytäisi Varsovasta valtuuksia rauhanneuvotteluihin ryhtymiseksi. Lopulliset aselepo- ja rauhanneuvottelut olisi aloitettu heti, kun kipinäteitse olisi saatu tieto siitä, että Puolan hallituksen kuriiri olisi asianomaisilla valtuuksilla varustettuna lähtenyt Varsovasta. Tähän ehdotukseen eivät Puolan valtuutetut kuitenkaan suostuneet, vaan matkustivat tyhjin toimin takaisin Varsovaan. Neuvostohallituksen vaatimus viipymättömän rauhan solmiamisesta taas oli ymmärrettävissä, koska Puolan hallitus olisi tehtyä aselepoa helposti saattanut käyttää sotajoukkonsa uudelleen järjestämiseksi ranskalais-englantilaisella avulla ja uuden sodan aloittamiseksi. Olettamusta Puolan hallituksen viivyttelyhalusta vahvistaa niinikään äsken aloitettu puolalaisten vastahyökkäys, jota epäilemättä jo valmisteltiin Baranovitshin neuvottelujen aikana.

Baranovitshin neuvottelujen rauettua ja sotilaallisen aseman kehittyessä Puolalle yhä onnettomampaan suuntaan kääntyivät Lloyd George ja Bonar Law neuvostohallituksen Lontoossa olevien edustajien Kamenevin ja Krasinin puoleen ehdottaen, että elokuun 9–10 p. solmittaisiin puolalaisella sotanäyttämöllä pari päivää kestävä aselepo eräiden neuvostohallitukselle myönnettävien takeiden perusteella aselepokysymyksen lähempää pohtimista varten. Neuvostohallituksen vastaus saapui elokuun 8 p. Lloyd Georgen pohtiessa parhaillaan Millerandin kanssa Hythessä Itä-Euroopan rauhankysymystä. Siinä hylätään Englannin hallituksen aselepoehdotus ja ilmoitetaan samalla, että Puolan hallitus on suostunut aloittamaan aselepo- ja rauhanneuvottelut Minskissä elokuun 11 p:nä.

Minskin neuvottelut.

Kuten jo edellä mainittiin, käsiteltiin Puolan kysymystä Lloyd Georgen ja Millerandin välisessä konferenssissa Hythessä elokuun 8–9 p:nä. Konferenssissa tehtyjä päätöksiä selosti Lloyd George Englannin alahuoneelle elokuun 10 p:n istunnossa. Hän mainitsi päätetyn, että jos neuvostohallitus aikoo tuhota Puolan riippumattomuuden, tulevat liittoutuneet avustamaan Puolaa sotavarustuksilla, kansainvälisellä toiminnalla (s.o. uudistamalla Venäjän taloudellisen saarron, naapurivaltioitten interventsionilla) ja keskeyttämällä Lontoossa aloitetut kauppaneuvottelut. Samana päivänä julkaisi Kamenew Lontoossa pääkohdat Venäjän Puolalle suunnittelemista aselepoja rauhanehdoista. Tutustuttuaan näihin — ja arvattavasti Englannin työväestön huomatuimpien johtomiesten uhkaavan esiintymisen painostamana — Lloyd George lähetti Puolan hallitukselle sähkösanoman kehoittaen sitä hyväksymään neuvostohallituksen asettamat ehdot.

Minskin neuvottelut näyttivät täten alkavan mitä suotuisimmissa olosuhteissa. Niiden alkamispäivä jo lykättiin elokuun 14 p:ään, mutta syystä tai toisesta — pääsyynä siihen varmaankin oli puolalaisten vitkasteluhalu — ne lykkäytyivät aina elokuun 17 p:ään, jolloinka pidettiin ensimmäinen istunto. Toisessa istunnossa elokuun 19 p:nä esitti sitten Venäjän rauhanvaltuuskunnan puheenjohtaja Danishevskij seuraavat aselepo- ja rauhanehdot:

1. Puolan itsenäisyys tunnustetaan ja Puolan kansalle myönnetään oikeus asettaa mielensä mukainen hallitus. 2. Venäjä ja Ukraina luopuvat kaikista korvausvaatimuksista. 3. Puolan itäraja tulee kulkemaan jotakuinkin lordi Curzonin kesäkuun 11 p:nä antamassa nootissa määrättyä linjaa pitkin, kuitenkin siirretään tätä linjaa Belostokin ja Holmin itäpuolella Puolan hyväksi itäänpäin. 4. Puola ei saa pitää sotavoimia enempää kuin 50,000 miestä; maan turvaamiseksi voidaan tätä joukkoa täydentää miliisillä. Sen järjestely ja lähemmät ehdot määrätään myöhemmin. 5. Heti sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen on aseistariisuminen aloitettava ja on se suoritettava yhden kuukauden kuluessa. 6. Aseita ja sotatarpeita jää Puolalle vain 50,000 miehen asestus; loput on yhden kuukauden kuluessa luovutettava Venäjälle. 7. Puola lakkauttaa heti kaiken sotatarpeiden valmistamisen. 8. Puola ei saa sallia minkään vieraan maan käyttää aluettaan Venäjää vastaan tähdättyjä sotatoimia tai etappiyhteyttä varten. 9. Vihollisuudet lopetetaan 72 tuntia sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Venäjän armeijat jäävät miehittämälleen alueelle, ei kuitenkaan lordi Curzonin nootissa määrättyä linjaa lännemmäksi. Puolan armeija vetäytyy 50 virstaa nykyistä linjaansa taemmaksi. Molempien armeijojen välillä oleva alue on Puolan hoidossa oleva neutraalinen alue, johon on muodostettava ammattiliitoista kokoonpantu yhteinen toimikunta. 10. Sitä mukaa kuin aseistariisuminen edistyy, vetäytyvät myöskin venäläiset armeijat taaksepäin. 11. Puola palauttaa Venäjälle viimeksi valtaamiltaan alueilta poiskuljettamansa rautatiekaluston samoinkuin maatalous- ja teollisuusirtaimiston. 12. Puolan täytyy järjestää ilmaiseksi maanjako sodassa kaatuneiden Puolan sotilaiden jälkeenjääneille omaisille samoinkuin puolalaisille invaliideille. 13. Venäjä saa vapaan kauttakulkuoikeuden sekä henkilö- että tavaraliikennettä varten Puolan kautta siten, että rautatierata Wolkovitshk–Belostok–Grajewo joutuu Venäjän tasavallan haltuun ja tarkastuksen alle. 14. Puola myöntää täydellisen poliittisen ja sotilaallisen amnestian. 15. Puola julkaisee heti allekirjoittamisen jälkeen tämän sopimuksen samoinkuin kaikki Venäjän ja Puolan sodan yhteydessä olevat asiakirjat.

Yleissilmäys Venäjän aselepoehtoihin Puolalle osoittaa ne paljon edullisemmiksi, kuin mitä katsoen käydyn sodan luonteeseen ja Venäjän voittaja-asemaan olisi saattanut odottaa. Venäjä ja Ukrainahan luopuvat vaatimasta sotakorvauksia huolimatta siitä, että pääsyyllisenä puolalais-venäläiseen sotaan on ilmeisesti ollut Puolan suurporvarillinen hallitus. Puolan itäraja määritellään edullisemmin kuin lordi Curzonin nootissa kesäk. 11 p:ltä ja Puolan kansalle tunnustetaan täydellinen riippumattomuus. Mitä taas varsinaisiin aselepoehtoihin tulee on neuvostohallituksella epäilemättä ollut oikeus laatia ne sellaisiksi, kuin ne ovat. Koska ei ole olemassa sellaista kansainvälistä orgaania, joka voisi puolueettomasti huolehtia rauhantilanteen rikkoneen valtion aseistariisumisesta, ei voitane toistaiseksi vääryytenä pitää sitä, että hyökkäyksen alaiseksi joutunut valtio vaatii voittajaksi päästyään hyökkääjä- ja rauhanrikkojavaltion tarpeenmukaista aseistariisumista. Sitä vastoin on edellä esitetyissä aselepo- ja rauhanehdoissa eräs kohta, joita täytyy pitää ilmeisenä sekaantumisena toisen valtion sisäisiin asioihin. Niinpä määrätään 4. kohdassa, että maan turvaamiseksi voidaan 50 tuhantista sotajoukkoa täydentää miliisillä, jonka »järjestely ja lähemmät ehdot määrätään myöhemmin». Viime mainitun ehdon hyväksyminen merkitsisi Puolalle epäilemättä samaa kuin jättää sisäpolitiikan johto täydellisesti neuvostohallituksen määrättäväksi. Jos Puolan sota- ja järjestyslaitos tulevaisuudessa täydellisesti bolshevisoituisi — mihin mainitun ehdon toteuttaminen johdonmukaisesti veisi — saattaisi se ennen pitkää synnyttää Puolassa verisen kansalaissodan neuvostojärjestelmineen ja sitä todennäköisesti seuraavan verisen valkokaartilaiskomennon.

Venäjän aselepoehdoissa kiinnittää lisäksi erikoista huomiota 13. kohta. Siinä nimittäin neuvostohallitus vaatii Venäjälle vapaan kauttakulkuoikeuden Puolan läpi Saksan Itä-Preussiin Wolkovitsh–Belostok–Grayiew-rautatielinjaa pitkin. Tätä vaatimusta, jonka neuvostohallitus on aselepo- ja rauhanehdoissaan esiintuonut verraten vaatimattomassa muodossa, voi Puolan hallitus tuskin ajan pitkään vastustaa — vaikkapa sen toteuttaminen koskisikin kipeästi Puolan tähänastisen holhoojavaltion, Ranskan, etuja. Sillä taloudellinen yhteistoiminta Venäjän maanviljelysvaltion ja Saksan teollisuusvaltion välillä ei ole tärkeätä vain Venäjälle, vaan se on suorastaan välttämättömyys Versaillesin ryöstörauhan runtelemalle Saksalle.

Kokonaisuudessaan on Venäjän Puolalle tarjoamia aselepoehtoja pidettävä kahden neuvostohallituksessa keskenänsä kiistelevän ja ristiriitaisen suunnan kompromissina. Eritoten on aselepoehtojen neljättä kohtaa pidettävä todistuksena sen suunnan yhä lisääntyvästä vaikutuksesta, joka haluaa levittää tulella ja miekalla kommunismia ja neuvostojärjestelmää maasta maahan. Tämän suunnan vaikutus Venäjän aselepoehtoihin on sitäkin valitettavampaa, koska se näyttää ainakin toistaiseksi estävän yleiseurooppalaista politiikkaa kehittymästä luonnolliseen suuntaansa, pakottamalla liittolaisvallat Puolan kysymyksen takia yhtymään yhdeksi mustaksi blokiksi Venäjää vastaan. Ja kuitenkin on, ottaen huomioon kunkin liittolaisvallan Venäjästä riippuvat elinedut, eri iiittolaisvaltain luonnollisen Venäjän politiikan välillä mitä syvällisimpiä eroavaisuuksia.

Liittolaispolitiikan ristiriitaisuus.

On jo kauan ollut tunnustettu tosiasia että eri liittolaisvaltain taloudelliset ja poliittiset elinedut eivät lähimainkaan ole soveltuneet yhteen sen sinne tänne horjuvan allianssipolitiikan kanssa, jota Ranska ja Englanti ovat parin viime vuoden aikana noudattaneet Venäjään nähden. Liittolaispolitiikan ristiriitaisuus on räikeimmin ilmennyt siinä menettelytapojen alituisessa vaihtelevaisuudessa ja epäjohdonmukaisuudessa, joka on ollut niin ominaista »korkeimman neuvoston» tai »lähettiläiden neuvoston» suhtautumiselle kulloinkin Venäjällä vallitsevaan tilanteeseen. Milloin on yritetty saartoa ja aseellista sekaantumista, milloin taas pyritty kaupalliseen kanssakäymiseen Neuvosto-Venäjän kanssa. Venäjän kysymyksen on sen takia täydellä syyllä katsottu lopullisesti hajoittavan sen yhteisrintaman, jota ainakin näennäisesti on voitu vielä ylläpitää Saksaan nähden. Puolan kysymyksen äskeisessä pulmallisessa vaiheessa näyttäkin jo silta, että liittolaisrintama tulisi täydellisesti hajoamaan. Kun Kamenew oli elokuun 10 p:nä julkaissut pääkohdat neuvostohallituksen aselepoehdoista, lähetti Lloyd George, kuten jo edellä mainittiin, Puolan hallitukselle sähkösanoman, kehoittaen sitä hyväksymään tarjotut ehdot. On huomattava, että Lloyd George tällöin toimi aivan itsenäisesti tiedustelematta Ranskan pääministerin Millerandin mielipidettä ja — kuten Millerand on väittänyt — vasten Hythen konferenssin päätöksiä. Ranskan hallitus vastasi tähän toimenpiteeseen tunnustamalla Wrangelin hallituksen de facto (tosiasiallisesti) ja lupaamalla sille kaikkea mahdollista avustusta sen taistelussa neuvostohallitusta vastaan. On sanomattakin selvää, että täten oli liittolaisten kesken syntynyt sangen vakava yhteentörmäys, joka viittasi ententen täydelliseen hajoamiseen. Englantihan pyrki Venäjän kanssa ilmeisesti rauhaan koettamalla sangen pitkälle menevällä myöntyväisyydellä sovittaa Puolan ja neuvostohallituksen välit ja ylläpitämällä rauhanneuvotteluja suuresti muistuttavia »kauppaneuvotteluja» jälkimmäisen hallituksen edustajien kanssa Lontoossa. Ranska taas tunnustamalla Wrangelin yllytti Puolaa jatkuvaan taisteluun ja ryhtyi todellisuudessa puuhaamaan uutta kansalaissotaa Venäjälle. Lisäksi koettamalla pakottaa Tshekko-Slovaakkiaa, Unkaria ja Romaniaa ryhtymään interventsionistiseen sotaretkeen Puolan hyväksi Venäjää vastaan, se ilmeisesti pyrki tekemään tyhjäksi Lloyd Georgen yritykset »rauhoittaa» Itä-Eurooppa rauhallisen taloudellisen kanssakäymisen kautta.

Ranskan Venäjän politiikan ymmäriämiseksi tulee aina muistaa kaksi seikkaa: 1. Ranska pyrkii neuvostohallituksen tilalle muodostamaan sellaisen hallituksen, joka suostuu maksamaan takaisin Ranskan hallituksen aikoinaan Venäjän tsaarihallitukselle lainaaman 20 milj. frangin sotalainan. Koska tämä laina on koottu pikkulainoina etupäässä Ranskan pikkuvarakkaalta keskiluokalta, voi hallitus interventsionistisessa Venäjän politiikassaan täydellisesti luottaa tämän väestökerroksen kannatukseen — vaikkapa uhkapeliin olisi sijoitettava tappioitten tasaamiseksi yhä suurempia ja suurempia panoksia. 2. Ranska pyrkii Neuvosto-Venäjän tilalle muodostamaan mahtavan Suur-Venäjän, mieluimmin luonnollisesti porvarillis-demokraattisen valtion, joka kykenisi täyttämään epäluotettavan tsaarivaltaisen Venäjän paikan ranskalais-venäläisessä liitossa. Ranska tarvitsee idässä mahtavaa liittolaista vähitellen voimistuvaa Saksaa vastaan. Sellaisena liittolaisena voisi väliaikaisesti toimia Suur-Puola. Venäjän aselepoehdot, jotka pyyhkäisisivät Puolan pois Itä-Euroopan poliittisten valtatekijäin joukosta, eivät niin ollen sovellu Ranskan etuihin.

Englannin taloudelliset ja poliittiset edut eivät sitä vastoin mitenkään suosi Suur-Venäjää. Siitä koituisi vakava vaara Englannin Aasian siirtomaille, kuten kokemus tsaari-Venäjän ajoilta on osoittanut. Balkanisoitunut Venäjä on sen sijaan Englannin taloudellisten ja poliittisten etujen mukainen. Englanti voi näet silloin paremmin alistaa Itä-Euroopan taloudellisen ja poliittisen holhousvaltansa alle. Englannin hallitus suosii sen takia Venäjästä eronneita n.s. reunavaltioita. Nykyinen Neuvosto-Venäjä uhkaa myöskin kiihoituksellaan vakavasti Englannin maailmanvaltaa Aasiassa. Sen tilalla johtavat englantilaiset politikot luonnollisesti mieluimmin näkisivät heikomman poliittisen valtatekijän. Nykyoloissa näyttäisi kuitenkin rauha tämän valtion kanssa edullisemmalta kuin ilmisota. Sillä siten voitaisiin kuitenkin saada jonkinlaiset takeet rauhan säilymisestä Aasiassa.

Viime päivinä on myöskin Italian ja Amerikan erikoisluontoinen Venäjän politiikka astunut selvästi näkyville. Italia ei, samoin kuin Englantikaan, ole pitänyt itselleen hyödyllisenä Ranskan interventsionistista Venäjän politiikkaa, vaan se on pyrkinyt kaupallisiin suhteisiin Neuvosto-Venäjän kanssa lähettämällä kauppa-asiamiehensä Moskovaan, Idän laajojen vilja- ja tavaramarkkinoiden avautuminen on ilmeisesti kannustanut sitä tähän parantaakseen sodan rappeuttamaa talouselämäänsä ja vaimentaakseen suuren sosialistipuolueen ja yleensä työväestön taholla ilmennyttä suuttumusta liittolaisten Venäjän politiikkaan. Amerikan Venäjän politiikan pääpiirteet käyvät ilmi siitä nootista, joka elokuun puolivälissä jätettiin Italian Washingtonin lähettiläälle. Siitä päättäen Yhdysvaltain hallitus kannattaa, samoinkuin Ranskakin, Suur-Venäjää. Se tunnustaa vain Suomen, Puolan ja Armenian riippumattomuuden ja eroamisen Venäjästä. Vastoin Ranskan hallituksen kantaa ei Washingtonin hallitus hyväksy Puolan valloituspyrkimyksiä ja tuomitsee niin ollen Puolan Venäjän alueille suuntaaman hyökkäyssodan. Yhdysvaltain hallitus ei liioin voi kannattaa Wrangelia eikä Ranskan interventsionistisia pyrkimyksiä, koska se odottaa Venäjän kansan vapauttavan itse itsensä bolshevismista.

Kuten näkyy on Ranska Venäjän politiikassaan joutumaisillaan eristetyksi kaikista entisistä liittolaisistaan. Sen vaikutusvalta Keski-Euroopassa on vähenemässä, kärsittyään vakavan poliittisen tappion ensinnä Puolan epäonnistuneessa hyökkäyksessä ja sen jälkeen yrittäessään turhaan pakottaa »pikku ententeä»; Tshekko-Slovaakkiaa. Itävaltaa, Romaniaa ja Etelä-Slaaviaa lukemaan aktiivisesti interventsionistisia pyrkimyksiään. Englannin pääministerin Lloyd Georgen ja Italian pääministerin Giolittin kohtaus Luzernissa elokuun puolivälissä viittaa myöskin siihen suuntaan, että nämä valtiot pyrkivät yhteistoimintaan Itä-Euroopan kysymyksessä Ranskasta välittämättä. Luzernin konferenssin päätöksiä silmällä pitäen näyttää kuitenkin siltä, kuin olisivat neuvostohallituksen Puolalle tarjoamien aselepoehtojen neljäs kohta ja puolalaisten ynnä Wrangelin viimeaikaiset menestykset saattaneet Lloyd Georgen ja Giolittin peräytymään aikomaltansa rauhaan pyrkivältä suunnalta Venäjän politiikassa ja nojautumaan — ainakin toistaiseksi — Ranskaan. Ensi kerralla jo ehkä näemme, jatkuuko ontuva ja epäjohdonmukainen liittolaispolitiikka Venäjään nähden edelleenkin vai lähtevätkö Englanti ja Italia Venäjän politiikassaan kusemaan omaa, erikoisetujansa enemmän vastaavaa tietä. Mutta se merkitseekin jo ententen täydellistä hajoamista ja aivan uuden aikakauden alkua maailmanpolitiikassa.

Politiikkaa kuvissa.

Maailma Kansain Liiton turvissa. (»Ulk».)

Millainen sen tulisi olla.

Niinkuin kirjoitettu on: Tiikeri ja sirahvi käyvät vieretysten kedolla, kissa ja koira asuvat yhdessä ja jalopeura makaa karitsan kanssa; ei kukaan tee pahaa vuorilla eikä laaksoissa, vaan ilo, rauha, rakkaus vallitsee kaikkialla.

Millainen se nykyään on.

Ja katso: he ovat täynnänsä kaikkea vääryyttä, pahuutta, ahneutta, häijyyttä, täynnä kateutta, murhaa, riitaa, petosta ja pahanilkisyyttä.

Kirjoittajien huomautukset:

^[3*] Nimi johtuu kreikkalaisista sanoista »fysis» = luonto, ja »telos» = tarkoitusperä, siis luonnon tarkoituksenmukaisuuteen nojaava todistus.

^[4*] Kant puhuu »käytöllisen järjen postulaateista» (vaatimuksista), joilla hän tarkoittaa sellaisia teoreettisia väitelmiä ja vakaumuksia, joita ei voida teoreettisesti todistaa, mutta jotka ovat sellaisessa järjellisessä yhteydessä jonkun ehdottomasti velvoittavan siveellisen lain kanssa, että tämän lain velvoitus tuntuisi mielettömältä, ellei voitaisi edellyttää tuon teoreettisen väitelmän pätevyyttä. Käytöllinen järki vaatii meidät hyväksymään sen.

^[5*] Esimerkkinä siitä tavasta, millä Kantin radikaalisia todistusarvosteluja paheksuttiin, esitettäköön Grotenfeltin »Filosofian historian» mukaan erään Wielandin lausunto — Grotenfelt nimittää häntä jotensakin »vapaasti ajattelevaksi mieheksi», »keveäksi, vieläpä kevytmieliseksikin runoilijasieluksi». Wieland lausui: »Usko Jumalaan ... korkeimpana lainsäätäjänä, hallitsijana ja tuomarina ynnä kuolemanjälkeiseen olotilaan on uskonnon ensimmäinen peruskohta. Filosofian arvokkaimpia ja hyödyllisempiä tehtäviä on kaikin tavoin vahvistaa ja tukea tätä uskoa, onpa se välttämättömyytensä takia sen velvollisuuskin; tämän uskon ahdistaminen epäilyksillä ja valeperusteilla ... ei ole yhtään sen parempaa, kuin julkinen hyökkäys valtion perustuksia vastaan, joihin uskonto olennaisesti kuuluu, sekä yleistä rauhaa ja turvallisuutta vastaan. En sentähden epäile antaa sille kuninkaalle tai ruhtinaalle, joka (kaikkia odotuksiani vastaan) kysyisi mielipidettäni näistä asioista, sitä neuvoa, että tuo mieletön ja pahennusta herättävä väittely Jumalan olemassaoloa vastaan tahi vastoin hyväksyttyjä todistuksia jumalan olemassaolosta — jollei itse voi esittää parempia — samoinkuin sielun kuolemattomuuden julkinen kieltäminen julistettaisiin rikokseksi ihmiskuntaa ja yhteiskuntaa vastaan sekä nimenomaan kiellettäisiin rangaistuksen uhalla.»

^[6*] Heinäkuun 27 päivä 1794, jolloin Pariisin pikkuporvaristoon ja työväestöön nojautuva, Robespierre'n johtama terrorihallitus kukistui. Toimitus.

Toimitus:
Karl H. Wiik Vastaava
J. W. Keto	V. Voionmaa

Liiton nimi	Osastojen luku	Jäseniä	+ lisäys - vähennys
Lasiteollisuustyöväen liitto	2	100	+ 100
Tie- ja vesirakennustyöläisten liitto	29	1,314	- 51
Puutyötekijäin liitto	82	3,520	+ 302
Sulkeltajain liitto	—	40	—
Sahateollisuustyöväen liitto	71	5,009	+ 946
Paperiteollisuustyöväen liitto	45	2,580	+ 149
Jalometallityöntekijäin liitto	6	247	+ 13
Leipomotyöntekijäin liitto	10	354	- 57
Kivityöntekijäin liitto	33	1,087	+ 3
Kutomateollisuustyöväen liitto	29	2,675	—
Metalliteollisuustyöntekijäin liitto	103	8,261	+ 971
Kirjatyöntekijäin liitto	28	2,700	—
Tehdas- ja Sekatyöväen liitto	209	8,930	+ 1,416
Muurarien, Rapparien ja Uunintekijäin liitto	32	1,079	+ 18
Nahkateollisuustyöväen liitto	37	2,032	- 165
Vaatetustyöntekijäin liitto	42	1,663	- 73
Kuljetustyöntekijäin liitto	64	5,012	+ 874
Maalarityöntekijäin liitto	23	892	+ 55
Talous- ja Ravintolatyöntekijäin liitto	17	1,029	—
Kauppa- ja Liiketyöntekijäin liitto	20	940	+ 13
Ajurien liitto	9	573	- 37
S. V. R. Konepajojen työntekijäin liitto	8	1,138	+ 148
Yhteensä	899	51,175	+ 4,625

Tuotantopiiri	Työläisten lukumäärä
Tuotantopiiri	v. 1913	v. 1917	¹⁄₁ 1920
Keski-Venäj. p.	440,044	398,748	120,407
Pietarin piiri	34,644	24,681	4,970
Yhteensä	474,688	423,429	125,377

Työpaikkojen hakijoita	12,726
Työpaikkojen tarjouksia	15,434
Lähetetty työpaikkoihin	12,386
Jäänyt työttömien kirjoihin	364
Täyttämättömiä työpaikkoja	12,731

Sosialidemokraattinen aikakauslehti

1920