Julkaistu: maaliskuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 6, maaliskuun 31 p., s. 101–116. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Artturi Aalto, Olavi Puro. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Karl H. Wiik Vastaava |
|
| J. W. Keto | V. Voionmaa |
On sanottu, että Saksan kansa ei osaa tehdä vallankumousta. Todisteeksi siitä on mainittu 1848 vuoden vallankumous, joka auttamattomasti jäi keskeneräiseksi. Nyt voitaneen toisena todisteena viitata 1918 vuoden vallankumoukseen.
Kun tämä puhkesi, näytti se kuitenkin sangen lupaavalta. Tosiasiallinen valta oli työväen käsissä ja porvaristo alistui siihen auliudella, joka selvästi osoitti sen käsittävän tilanteen vakavuuden.
Mutta työväki ei osannutkaan käyttää tätä edullista tilannetta oikein. Suurten uudistusten toimeenpano viivästyi, porvaristo ehti rauhoittua ja koota rivejään, mutta työväen leirissä suurenivat vastakohdat siinä määrin, että ennen pitkää kaikki hedelmällinen yhteistyö eri työväenpuolueiden ja -ryhmien kesken kävi jokseenkin mahdottomaksi. Samalla kuin näin ollen työväen luokkavoima heikkeni, kasvoi porvariston vaikutusvalta.
Ulkonaisesti jatkui tosin kansanvaltaistuttamistyö. Säädettiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kaikille 21 vuotta täyttäneille miehille ja naisille; asetettiin kansalliskokouksen luottamusta nauttiva hallitus; täytettiin sosialidemokraateilla tärkeimmät virat.
Mutta siihenpä uudistustyö suurin piirtein supistuikin. Virkamiehistö pysyi kokoonpanoltaan pääasiassa samanlaisena kuin ennen eikä byrokraattinen järjestelmäkään sanottavasti muuttunut. Vanhan militarismin sijaan syntyi uusi yhtä pöyhkeilevä sotilasmahti. Ja kapitalistiluokan taloudellinen valta jäi oleellisesti koskematta; vasta pitkän odotuksen jälkeen saatiin säädetyksi tehdasneuvostojen toimintaa koskeva laki, joka ei tyydyttänyt läheskään koko työväestöä. Sosialisoimishankkeet, joihin oli alussa sangen innokkaasti ryhdytty, siirtyivät vähitellen pois päiväjärjestyksestä. Päivä päivältä näki työväki yhä selvemmin, että luokkayhteiskunta oli vahvistumassa.
Myönnettäköön, että osa työväkeä oli kiinnittänyt vallankumoukseen sellaisia toiveita, jotka eivät sodan heikontamassa ja voittajain sortamassa Saksassa voineet toteutua. Tämä seikka kumminkaan tuskin olisi yksin aiheuttanut sen vakavampia yhteentörmäyksiä. Mutta kun työväki huomasi, että sen vallankumouksella saavuttama valta oli siirtymässä sen käsistä pois, alkoi se yhä lukuisammin yhtyä niihin jyrkempiin ryhmiin, jotka vaativat päättäväistä kumouksellista toimintaa.
Sen sijaan, että oikeistososialistien johdolla toimiva hallitus olisi pyrkinyt kosketukseen ja yhteisymmärrykseen työläisjoukkojen kanssa, se siirtyi yhä enemmän oikealle. Vaikka hallitus sotaministerinsä kautta vakuutti tahtovansa noudattaa jyrkkää kansanvaltaista politiikkaa huolimatta siitä, lentäisikö lastuja oikealle tai vasemmalle, se esiintyi päättäväisesti ainoastaan kapinallisia työläisiä vastaan, jota vastoin taantumukselliset ryhmät saivat rauhasia jatkaa juonittelujaan. Sosialidemokraattien omasta leiristä alkoi kuulua varoituksia tämmöisestä politiikasta ja vapaamieliset porvaritkin katselivat huolestuneina tätä hallitussuuntaa, joka uhkasi saattaa vaaraan nekin vallankumouksen saavutukset, jotka keskustapuolueillekin olivat arvokkaita. Tämän vaaran näkivät kaikki — ainoastaan hallitus pysyi sokeana ja kuurona.
Kun taantumukselliset luulivat riittävästi voimistuneensa, toimeenpanivat he kaappauksensa. Eivät katsoneet enää tarvitsevansa sitä hallitusta, jota he niin innokkaasti olivat tukeneet taistelussa äärimmäistä vasemmistoa vastaan.
Oikeistolaisten kapina tosin epäonnistui surkeasti.
Sitä ei kukistanut keskustahallitus, vaan itse työväki, joka nyt taajoin rivein nousi niin Berliinissä kuin maaseudullakin puolustamaan — tosin ei niin paljon hallitusta kuin omaa vapauttaan uhkaavaa taantumusta vastaan.
Kun työväki oli kerran lähtenyt liikkeelle, ei se pysähtynytkään vielä silloin kuin taantumus oli torjuttu. Se ei tahtonut rajoittua pelastamaan sitä hallitusta, joka niin huonosti oli tehnyt tehtävänsä, niin vaillinaisesti täyttänyt ne toiveet, jotka uuden kansanvaltaisen Saksan hallitukselle täytyi asettaa.
Ja mitä nyt näemme? Taasen seisovat työväki ja armeija vastakkain, taasen suunnittelee hallitus työväen väkivaltaista kukistamista ja taasen kannattaa sitä porvaristo. Teutoburgin metsästä, jossa parituhatta vuotta takaperin Germaania voittoisasti löi roomalaisen imperialismin takaisin, kuuluu miekkain kalsketta ja tykkien jyrinää — kun germaanien jälkeläiset tappelevat keskenään. —
Tapahtumain kehitys Saksassa osoittaa selvästi, kuinka tärkeätä on, että voittoon päässyt työväki valppaasti valvoo vastustajansa toimia, periaatteellisesti selvää ja yhtenäistä menettelytapaa noudattaen välttää heikontavia keskinäisiä taisteluja ja kartuttaa luokkavoimaansa voidakseen joka hetki tehdä tyhjiksi vastavallankumousyritykset.
Täytynee sanoa, ettei Saksan työväenliikkeen kehitys viime vuosina ole osoittanut oikeaksi sitä käsitystä, joka muiden maiden työläisillä yleensä on ollut Saksan työväenluokan teoreettisesta koulutuksesta. Sitä vastoin on tämä kehitys yllin kyllin osoittanut paikkansa pitäviksi ne epäilykset, jotka olivat heränneet voimakkaan, itsenäisen johtajabyrokratian syntymisestä ja kasvamisesta Saksan työväen keskuudessa.
Viron pieni kauan sorrettu kansa on saanut kylliksi tuntea maailmansodan katkeria seurauksia, joita sotanäyttämön läheisyys on vielä lisännyt. Sotaa seurasi venäläisten joukkojen siveellisen rappeutumisen raskas aika, jolloin rauhallinen kansa sai entistä enemmän kokea raakaa väkivaltaa. Tästä kurittomien sotilasjoukkojen sortovallasta joutui väestö saksalaisten miehitettyä maan uuden väkivallan uhriksi. Venäläinen hirmuvalta vaihtui siten vain saksalaiseen hirmuvaltaan. Saksalaisten valtakausi merkitsi Viron kansalle balttilaisen junkkeriluokan hillitöntä kostoa, se oli balttilaisen herttuakunnan unelman toteuttamisyritys suursaksalaisessa hengessä. Siitä huolimatta, että Saksassa marraskuun 9 p:nä 1918 oli tapahtunut vallankumous, riistivät valloittajat maasta kaikki puolustusvälineet, sekä aseet että varustustarpeet, kuljettaen ne mukanaan Saksaan... Poistuvien saksalaisten okkupatsionijoukkojen kintereillä seurasivat Neuvosto-Venäjän punaiset joukot, jotka samassa kuussa olivat hyökänneet yli Narva-joen maahan. Siten syöstiin Viro jälleen sotaan ja kansan oli pakko puolustautua. Yli kuuden vuoden on siis näitä sota-ajan raskaita koettelemuksia jatkunut. Rauhantarve oli niin ollen — luonnollinen.
Sillä aikaa kuin tasavallan väliaikainen hallitus ryhtyi välttämättömimpiin toimenpiteisiin maanpuolustuksen järjestämiseksi edes välttävään kuntoon, olivat neuvostojoukot jo laskeneet valtansa alle puolet tasavallan alueesta. Ja nyt jälkeenpäin täytyy myöntää, että meistä itsestämmekin näyttää satumaiselta se, mitä maanpuolustuksessa todella saatiin aikaan. Joka tapauksessa olisi ymmärrettävää, jos kansa antautuisi itseihailun ja liiallisen itsetunnon valtaan, jota meidän kuitenkaan ei tarvitse pelätä.
Me olemme siis täysin tyytyväisiä sen taistelun tuloksiin, johon meidät oli pakotettu; parempaa loppua ei kukaan meistä voinut uneksiakaan.
Tämä minun toteamukseni koskee koko Viron kansaa, sillä sosialidemokraattinen työväenpuolueemme asetti alun pitäen pyrkimystensä päämääräksi maan valtiollisen itsenäisyyden, samoin kuin se yhdessä muiden kansakunnan jäsenten kanssa empimättä ryhtyi sitä puolustamaan. Yhtä tarmokkaasti puolueemme myöskin pyrki rauhaan ja otti osaa ensin Pihkovassa, sittemmin Tartossa käytyihin rauhanneuvotteluihin.
Nyt olemme saavuttaneet rauhan, mutta samalla valitamme syvästi, ettei sotatoimia voitu lakkauttaa heti, kun joulukuun alussa oli ryhdytty rauhanneuvotteluihin. Aivan Tarton rauhanneuvottelujen aikana neuvostotasavallan sodanjohto keskitti Narvan rintamalle yhä uusia joukkoja Viroon uudelleen hyökkäämistä varten. Tämän toimenpiteen tarkoituksena näytti olleen tehdä venäläisten diplomaattien asema sotilaallisessa suhteessa mahdollisimman suotuisaksi, jotta he kuitenkin vielä olisivat voineet esiintyä voittajina ja sanella meille omat rauhanehtonsa. Juuri rauhanneuvottelujen kestäessä ankarien pakkasten aikana käydyt viimeiset taistelut, joihin vastustaja työnsi yhä uusia osastoja, ikäänkuin sen varaväkijoukot olisivat olleet ehtymättömiä, vaativat meidän puolustusjoukoiltamme mitä raskaimpia ponnistuksia. Vaikka suurin vaivoin — säilyi rintamamme kuitenkin joukkojemme hallussa eikä vastustaja voinut valloittaa Narvaa. Ne kiivaat hyökkäykset, joihin vastustajan taholta yhä vaan uudelleen oli ryhdytty, maksoivat sille tuhansia ja taas tuhansia ihmishenkiä, ja sentähden täytyy niiden johdosta vielä enemmän valittaa, koska rauha kuitenkin oli jo aivan lähellä. Ne on merkittävä yksinomaan neuvostovallan tilille, sillä Viron tasavallan sodanjohto oli aina valmis tekemään aselevon. Mutta aivan viimeiseen silmänräpäykseen saakka — tammikuun 3 p:ään 1920 — pakotettiin meidät taistelemaan.
Koska ainoana tarkoituksenamme oli vain tasavallan alueen puolustaminen, ja koska emme milloinkaan ajatelleet emmekä saattaneetkaan ajatella Venäjän »tappiota», olimme valmiit, niin pian kuin tämä tarkoitus oli saavutettu, lopettamaan taistelun. Mutta se oli mahdotonta niin kauan kuin meidän rajojamme yhä uhattiin. Siksipä on myöskin itsestään ymmärrettävää, että tasavallan hallitus hyväksyi heti rauhantarjouksen. Myöskin puolueellamme on tässä suhteessa epäilemättä eräitä ansioita. Meilläkin näet oli — tosin ei puolueessamme — sellaisia ihmisiä, jotka olivat joutuneet siinä määrin päästään pyörälle, etteivät halunneet vielä rauhaa; mutta tuollaisia intoilijoita tavattiin täälläkin enemmän rintaman takana lämpimän kotilieden suojassa kuin rintamalla juoksuhaudoissa. Varsin mielellään he olisivat nähneet Viron joukkojen marssivan Pietariin, jollei muuten niin yhdessä suomalaisen tai jonkun muun Mannerheimin kanssa.. . Näitä aineksia, jotka osaksi olivat omia kansalaisia, osaksi ulkomaalaisia, on myöskin kiittäminen siitä, että eräänä kauniina päivänä kansan suuri enemmistö ja varsinkin meidän puolueemme saivat äkkiä kuulla osan sotajoukoistamme ilmestyneen Krasnaja Gorka'n edustalle, jossa sillä käsittääksemme ei pitänyt olla mitään tekemistä. Itsestään on selvää, että tämä sotakiihkoilijaimme aikaan saama seikkailuretki sai osakseen ankaraa paheksumista ja me vaadimme joukot kutsuttaviksi takaisin.
Rauhanajatus kohtasi siis alussa vielä vastustusta. Mutta vastustajain ryhmä oli merkityksetön ja tilanne kävi rauhanpyrkimyksille suotuisaksi, kun tuli yleisesti tunnetuksi, ettei Englanti eivätkä muut liittolaisvallat vastustaisi rauhan solmiamista. Militaristeillemme, jotka ehkä mielellään olisivat marssineet Judenitshin rinnalla Pietariin, oli tämän kukistuminen terveellinen opetus.
| * |
Ryhtyessämme nyt tarkastamaan Tarton rauhansopimuksen edellytyksiä, on meidän ennen kaikkea todettava, ettei rauhaa solmittaessa esiintynyt voittajaa eikä myöskään voitettua. Huolimatta virolaisten puolustusjoukkojen osoittamasta erinomaisesta urhoollisuudesta ei saattanut olla puhettakaan vastustajan kukistamisesta. Mutta vastustajankin täytyi luopua mahdottomista yrityksistään saattaa Viro vielä kerran valtansa alle. Sen takia ei sotakorvausvaatimukset voineet tulla kysymykseenkään. Ne sangen suuret uhrit, jotka sen kautta kieltämättä lisääntyivät Viron tasavallalle, täytyi meidän itsemme ottaa kannettavaksemme, joten siis meillä on ainoastaan se siveellinen hyvitys, että tiedämme maan vapauden jälleen vakaannutetuksi.
Mutta vaikka emme ottaisikaan lukuun tätä puolta asiasta, niin voimme kuitenkin olla tyytyväisiä jo Tarton rauhansopimuksen aineellisiinkin ehtoihin. Tasavallan tarkoituksena ei koskaan ole ollut laajentaa aluettansa sen kansatieteellisten rajojen ulkopuolelle. Nämä rajat on vastustajan taholta tunnustettu, vieläpä sillä tavalla, että tarvittaessa meille on mahdollista siirtää muutamin paikoin rajapylväitä taaksepäin virolaista väestöä sen kautta vahingoittamatta. Venäjän kultavarastosta Viron tasavalta saa 15 miljoonaa ruplaa kullassa. Me vaadimme tuota summaa omana osuutenamme mainitusta varastosta. Se myönnettiin meille kuitenkin toisella nimellä... Yhtä hyvin nykyisessä perin vaikeassa asemassamme on tämä kultamäärä toisellakin nimellä saatuna meille sangen tervetullut. Sillä kulta on yhä vielä ihmemetalli! Vielä paljoa terveellisemmin vaikuttanee tasavaltamme kehitykseen Venäjän neuvostovallan meille myöntämä oikeus rakentaa rautatie Viron rajalta Moskovaan. Tämän radan rakentaminen on jo pitkät ajat tunnustettu taloudelliselle elämälle tuiki tarpeelliseksi ja pyritty sitä toteuttamaan, vaikka tsaarin kamarihan aikana ei saatu tätä vaatimusta perille ajetuksi. Sen rakentaminen tietysti ei ole helppo asia. Mutta yhtä kaikki on se olennainen edellytys Viron kautta Itä- ja Pohjanmeren maihin kulkevan Venäjän kauppaliikenteen menestykselliselle kehitykselle. Sentähden tämän liikennelinjan avaaminen ei ole ainoastaan Virolle ja Venäjälle, vaan myöskin muille valtioille mielenkiintoinen kysymys. Ja me voimme mitä suurimmalla mielihyvällä sanoa, että mainittu konsessioni on käsitettävä todistukseksi neuvostovallan vakavasta aikomuksesta varmentaa täten Tarton rauhan kauaskantava merkitys . .. Edelleen on Venäjä myöntänyt käyttöoikeuden suureen metsäalueeseen. Tämä arvokas konsessioni antaa meille mahdollisuuden kohottaa ja elvyttää maan kauppaa ja teollisuutta sekä suo tilaisuuden säästää valtion metsiä ja ryhtyä niitä järkiperäisesti hoitamaan. Se on sitäkin tärkeämpää, koska junkkerisukuiset feodaaliherrat harjoittamalla todellista ryöstötaloutta ovat laiminlyöneet metsiemme viljelyn ja raiskanneet ne aivan edesvastuuttomalla tavalla.
Tarton rauhansopimuksen asiakirjat todistavat myöskin — ja meidän on mieluista erityisesti painostaa tätä seikkaa — että me olemme pitäneet tarkoin lupauksemme Viron ja Venäjän välisen tullittoman kauppavaihdon järjestelyyn nähden. Meidän taholtamme on aina vakuutettu, ettei Viron tasavalta aseta Venäjää vastaan minkäänlaisia tullirajoja ja että meidän satamamme ja kauppatiemme ovat aivan esteettömästi suuren naapurikansan käytettävissä. Tarton rauhansopimuksen kautta on tämä tosiasia nyt varmennettu molemmin puolin ikuisiksi ajoiksi. Että mainitun sopimuksen perustuksella me saamme takaisin kaikki Virosta Venäjälle viedyt kirjastot ja oppilaitosten tieteelliset kokoelmat ynnä muut esineet — tämän seikan me käsitämme samaten todistukseksi hyvien suhteiden alkamisesta neuvostotasavallan kanssa.
Suomalaiset ystävämme, kuten muutkin kansat, jotka ovat taistelleet tai saavat yhä taistella itsenäisyytensä puolesta, ymmärtävät ilman muuta, kuinka kallisarvoinen rauhansopimus meistä on ja tuleekin olla varsinkin siihen katsoen, että siinä ehdottomasti tunnustetaan Viron tasavallan valtio-oikeudellisesti riippumaton asema sen valtion taholta, jonka osana Viro tähän asti on ollut. Tällainen tunnustaminen on luullaksemme meille vielä paljon tärkeämpi kuin Bernin ja Amsterdamin Internationalen antamat tunnustukset, jotka myöskin ovat olleet meille siveellisesti sangen suureksi hyödyksi. Tosin huolimatta tästä tunnustuksesta tulevaisuutemme näyttää synkältä ja raskaalta (kuten on epäilemättä asianlaita kaikkien muidenkin kansojen nykyään), mutta me rohkenemme silti toivoa, että täten olemme astuneet huomattavan askeleen eteenpäin. Tasavallan valtio-oikeudellisella tunnustamisella on joka tapauksessa niin hyvin poliittisesti kuin myöskin taloudellisesti varsin tärkeä merkitys. Kun Venäjä nyt on tunnustanut Viron tasavallan de jure (oikeudellisesti), rohkenemme sitä suuremmalla syyllä luottaa siihen, että myös ne valtiot, jotka ovat de facto (tosiasiallisesti) tunnustaneet Viron itsenäisyyden jo aikaisemmin, kuin myöskin ne valtiot, jotka eivät ole uskaltaneet antaa tunnustustaan Virolle ennen Venäjää, nyt kohta seuraavat Venäjän hyvää esimerkkiä. Viimemainituilla tarkoitan erityisesti Itämeren naapurivaltioita.
Sitäpaitsi meidän, sosialidemokraattien, mieltä kiinnittää rauhansopimuksessa vielä erityisesti se seikka, että sen kautta on otettu ensi askel Itämeren neutralisoimiseen. Me rohkenemme lausua sen toivomuksen, että meidän aatetoverimme ja kaikki rauhanystävät muissa maissa toimisivat tämän aatteen levittämiseksi ja voittoon saattamiseksi. Maailmanrauha voittaisi täten epäilemättä sangen paljon.
Vielä tahtoisin mainita erään kallisarvoisen saavutuksen, jonka toivomme voittaneemme Tarton rauhanteolla. Minä luulen, että se on omansa herättämään meitä kohtaan myötätuntoa niissäkin muiden maiden tovereissa, jotka tähän saakka ovat aivan aiheettomasti epäilleet meitä taantumuksellisuudesta. He suosivat ainoastaan kommunisteja pitäen vain näitä vallankumouksen vartijoina. Kun me aivan vasten tahtoamme olimme pakotetut puolustautumaan neuvostovallan hyökkäyksiltä, luulivat nuo toverit, tosin perusteettomasti, näkevänsä tässä todistuksen siitä, että me kulkisimme muka käsi kädessä koko maailman taantumuksellisten ainesten kanssa vallankumousta vastaan! Samaan aikaan kuitenkin balttilaiset junkkerit leimasivat meidät eräänlaiseksi bolshevikkimuunnokseksi... Toivottavasti äsken solmittu rauha kykenee selvästi todistamaan koko maailmalle, ettei meillä ole mitään yhteisiä etuharrastuksia venäläisten taantumuksellisten virtausten kanssa, vieläpä enemmänkin, että me kaikkein vähimmin toivoisimme tai tervehtisimme heidän voittoaan Venäjällä. Tämän tosiasian selvimpänä todistuksena minun tarvitsee vain viitata Viron toimeenpanemaan Judenitshin armeijan aseistariisumiseen.
Me toivomme kaihoisin mielin voivamme vihdoinkin ryhtyä jälleen luovaan työhön. Rauha vie meidät lähemmäksi tätä mahdollisuutta kohti. Se on meillä ainakin yhtä välttämätöntä kuin missään muualla maailmassa. Mutta täyden mahdollisuuden siihen voi meillekin taata vasta varma maailmanrauha. Uusi aika, joka niin voimakkaasti valmistaa maaperää tulolleen, on varmaan selvittävä meille sosialidemokratian uudet tehtävät ja osoittava parhaimmat keinot niiden toteuttamiseksi.
Tallinna 20. 2. 1920. M. Martna.
(Suomennos tekijän käsikirjoituksesta.)
Ammattiyhdistysliike on järjestyneen työväen tärkeimpiä taistelumuotoja kapitalistisessa yhteiskunnassa köyhälistön vapauttamiseksi työn ja pääoman ristiriidoista. Ammattiyhdistykset ja niiden muodostamat keskusjärjestöt esiintyvät näin ollen puhtaina luokkataistelujärjestöinä, tukien palkkatyöväkeä sen taistelussa elinehtojensa puolesta pääoman sortoa ja riistoa vastaan. Vaikka ne ovat pääasiallisesti työväen taloudellisia taistelujärjestöjä, on niillä monissa maissa, myöskin Suomessa, ollut suuri merkitys valtiollisessakin työväenliikkeessä. Varsinkin viime aikoina ovat ammatilliset järjestöt esittäneet usein huomattavaa osaa, vieläpä eräissä tapauksissa, kuten esim. meillä ennen kansalaissotaa, suorastaan ratkaisevasti vaikuttaneet työväen valtiolliseen taisteluun.
Järjestynyt ammattiyhdistysliike voi esiintyä voimakkaana vasta silloin, kun teollisuus on jo kehittynyt pienemmässä tai suuremmassa määrässä suurteollisuudeksi. Pikku käsiteollisuuden ja pienmaanviljelyksen vallitessa ammattiyhdistysliikkeellä ei ole sanottavaa toimintamahdollisuutta, koska tällöin ei vielä ole olemassa suuria palkkatyöläisjoukkoja siinä merkityksessä kuin suurtuotannon kehitysasteella. Sitäpaitsi pientuotannon puitteissa yksityisellä työntekijällä on paljoa suuremmat edellytykset päästä joko pikku mestariksi tai pienen maatilkun omistajaksi. Senpä tähden ei ennen varsinaisen suurteollisuuden syntyä — vaikka aikaisemminkin oli jo huomattava joukko köyhälistöön kuuluvia, kurjassakin asemassa olevia työläisiä — tavattu palkkatyöläisten keskuudessa liioin taloudellisessa yhtä vähän kuin valtiollisessakaan työväenliikkeessä minkäänlaisia lujia järjestöjä, vaan esiintyivät kaikki joukkoliikkeet hajanaisina, hetkellisten tarpeiden ja vaatimusten synnyttäminä luokkatiedottomien työläisten mielenilmaisuina. Tosin jo keskiajalla oli olemassa ammattikuntajärjestöjä ja kisälliyhdistyksiä, mutta niillä et ollut sitä yhteiskunnallisen taistelujärjestön luonnetta, joka on ominaista nykyisille niin ammatillisille kuin valtiollisille työväenjärjestöille. Mutta niin pian kuin kapitalismi loi suurteollisuuden teknillisille apuneuvoineen, oli teollisuuden palveluksessa työskentelevien työläisten pakko perustaa kiinteitä taistelujärjestöjä. Näin syntyivät ensimmäiset työväen ammattiyhdistykset suurteollisuuden emämaassa, Englannissa, missä kapitalistiseen tuotantotapaan perustuva suurteollisuuskin oli ensin kehittynyt. Sikäli kuin Euroopan muissa maissa ja Pohjois Amerikassa suurteollisuus pääsi vauhtiin, seurasi ammattiyhdistysliike sen kintereillä, varttuen ja voimistuen kussakin maassa sen mukaan kuin teollisuuskin. Niissä maapallomme osissa, joissa teollisuus yleensä on vielä kehityksensä alkuasteella, kuten Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa, vieläpä Euroopankin eräissä valtioissa, ammattiyhdistysliikekin on vasta kehkeytymässä tai ei sitä ole laisinkaan vielä olemassa. Sitä vastoin nopeasti kehittyneissä teollisuusvaltioissa, kuten Englannissa ja Saksassa sekä Skandinaavian maissa, se on jo varsin voimakas ja lujasti järjestynyt.
Ammattiyhdistysliikkeen kehitykseen ovat luonnollisesti vaikuttaneet myöskin erilaiset valtiolliset ja sivistykselliset olot, vieläpä kansojen erilaiset uskonnolliset käsitykset ja luonteen ominaisuudet. Niinpä viime mainituissa maissa, joissa kansan luonne on kylmä ja harkitseva, ammattiyhdistysliikekin on yhtenäisempi ja voimakkaampi. Sen sijaan romaanisissa maissa, kuten Ranskassa ja Etelä-Euroopassa, joissa kansan luonne on tulinen ja hetkellisesti innostuva, mutta myös pian laimeneva, esiintyy sekä ammatillinen että valtiollinen työväenliike heikompana ja hajanaisempana. Kansojen luonteen erilaisuus Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa on ilmeisesti vaikeuttanut ammatillisen liikkeen kehittymistä kyllin lujaksi, vaikka teollisuus siellä onkin kehittynyt ehkä pitemmälle kuin missään muualla. Siirtolaisuus on tuonut sinne vuosittain tuhansia työläisiä monista kansallisuuksista ja luonut samalla varsinaisten amerikkalaisten työläisten ja siirtolaisten välille syvän juovan, joka on pahimpana esteenä niin ammatillisessa kuin valtiollisessa liikkeessä välttämättömän yhteisten luokkaetujen tajunnan ja yhteenkuuluvaisuuden tunteen lujittumiselle eri kansallisuuksiin kuuluvissa työläisjoukoissa. Kaukaiseksi unelmaksi sentähden jäänee odotetun »maailmanvallankumouksen» puhkeaminen Amerikassa ja sen kautta siellä sosialistisen yhteiskunnan luominen kapitalistisen tilalle.
Kansan luonteen erilaiset ominaisuudet, varsinkin isänmaallisuus ja uskonnollisuus, ovat ehkäisseet niinikään Japanissa syntymästä voimakasta ammatillista ja valtiollista työväenliikettä, vaikka mainittu maa on muutamassa vuosikymmenessä kehittynyt ensiluokkaiseksi teollisuusvaltioksi. Japanilaisen työläisen kansallisia ominaisuuksia on tavattoman pienet vaatimukset elinehtoihinsa nähden, joka seikka tekee mahdolliseksi kansalliselle kapitalistiluokalle maksaa uskomattoman pieniä palkkoja työväestölle ja sen kautta koota suuria pääomia voittoisassa kilpailussa muiden maiden kapitalistien kanssa. Kun työväestö on tottunut tyydyttämään tarpeensa mahdollisimman vähällä, ei suurteollisuuden tuottama kurjuuskaan tunnu sille niin raskaalta painajaiselta kuin kehittyneemmälle eurooppalaiselle työläiselle. Aivan samoin on laita kiinalaisen työläisen. Etupäässä eurooppalaisten, amerikkalaisten ja japanilaisten pääomien vaikutuksesta on teollisuus Kiinassa kyllä viime vuosina alkanut kohota hyvää vauhtia, mutta työväen alhaisen henkisen kehitystason takia ammatillinen ja valtiollinen liike ei ole jaksanut läheskään samassa määrässä kehittyä ja taistella niin vieraan kuin kotimaisen riiston synnyttämää kurjuutta vastaan.
Kansojen erilaiset luonteen ominaisuudet ilmenevät myöskin eri maiden ammatillisessa liikkeessä huomattavina erilaisina menettelytapavirtauksina. Melkein kaikissa romaanisissa maissa, Ranskassa ja Etelä-Euroopassa, ammattiyhdistysliike on esiintynyt heikompana ja hajanaisempana sekä ollut altis syndikalismille ja anarkismille, kun sitä vastoin anglosaksilaisessa Englannissa ja germaanisissa Saksan ja Skandinaavian valtioissa ammatillinen liike on keskittynyt lujiin, rahastojensakin puolesta mahtaviin taistelujärjestöihin, joille syndikalistiset ja anarkistiset aatevirtaukset ovat olleet vieraita. Senpä vuoksi kaikissa viimeksi mainituissa maissa ammattiyhdistysliike on tuottanut työväen luokalle huomattavia taloudellisia saavutuksia ja yhteiskunnallisia parannuksia. Tosin verinen maailmansota on synnyttänyt Saksassa äärettömän kurjuuden, mutta samoin on käynyt myöskin voittajamaissa. Eikä syndikalismiin taipuva ammattiyhdistysliike siellä, missä se on esiintynyt, ole saanut mitään aikaan sodan estämiseksi yhtä vähän kuin sodan tuottaman kurjuuden poistamiseksikaan.
Suomen ammattiyhdistysliike keskusjärjestöineen ja rahastoineen on ollut luonteeltaan keskitettyä samaan tapaan kuin Saksassa ja Skandinaavian maissa. Varsinaista syndikalistista suuntaa ei ammatillisessa liikkeessämme ole esiintynyt, vaikka syndikalistisia virtauksia siellä täällä on kyllä eri aikoina ollut havaittavissa, viimeksi selvimmin kesällä 1917 ympäri maata puhjenneissa lakoissa. Mutta nämäkään tapaukset eivät olleet sanottavasti tietoisen syndikalismin seurauksia, vaan vallankumouksen hetkellisen huumauksen aiheuttamia anarkistisia ilmauksia. Syndikalismilla ei nähtävästi ole ollut maamme vakavaluontoisen ja kylmäverisen työväestön keskuudessa otollista maaperää.
Mutta luonnollista on, että sellaisina aikoina, jolloin vallankumouksen kuohut kiihoittavat ihmisten mieliä ja jolloin työläisluokka on saanut pahimmin kärsiä maailmansodan synnyttämästä nälänhädästä, kalliista-ajasta, kapitalistien tunnottomasta keinottelusta ja onnettoman kansalaissodan jälkeisestä hirveästä valkoisesta terrorista, vakavasti asioita harkitseva työläinenkin saattaa menettää mielenmalttinsa ja taipuu uskomaan niitä, jotka lupaavat pikaista olojen parannusta, jos vaan hyväksytään heidän suosittelemansa »uudet menettelytavat». Silloin voivat helposti unohtua ne monet voitot, joita entisillä järiestömuodoilla ja harkituilla toimintatavoilla on saavutettu, samoin kuin nekin tulokset, joita meillä jo saatiin vv. 1917 ja 1918 sovelluttamalla uusia menettelytapoja. Kiihoittunut ihmismieli on herkkä kaikille ensi hetkellä kauniilta kuulostaville lupauksille, samalla kun se on tällöin kykenemätön kylmästi punnitsemaan noiden lupausten kantavuutta, vielä vähemmin oikein arvostelemaan työväen ja kapitalismin todellisia voimasuhteita. Tällaisesta mielentilasta johtuvaa herkkäuskoisuutta juuri käyttävät hyväkseen ne edesvastuuttomat ainekset, joiden tarkoituksena on nähtävästi työväenliikkeen hajoittaminen uskottelemalla työläisille, että vanhat järjestömuodot ja menettelytavat ovat muka porvarillisia. Siten on selitettävissä, että ne »uudet virtaukset», joita nykyään, paitsi valtiollisessa työväenliikkeessä, koetetaan levittää myöskin ammatillisen liikkeen alalla, saavat joukoissa jonkun verran kannatusta.
Millaiset sitten ovat uudet järjestöt ja menettelytavat? Sen verran kuin niistä on julkisuudessa käynyt selville, olisi pyrittävä luomaan sellaisia järjestömuotoja, jotka »teollisuusliittojen» nimellä toimisivat jonkinlaisina salaisina tehdas- ja työpaikkajärjestöinä, esiintyen ne täten muka vankempana voimana taistelussa kapitalismia vastaan. Kaikille työpaikoille olisi perustettava n. s. »neuvostoja», jotka samalla olisivat salaisia valtiollisia taistelujärjestöjä, nojaten toiminnassaan syndikalistiseen sabotage-järjestelmään. Tämän mukaan olisi pyrittävä kaikin keinoin vaikeuttamaan tuotantoa, vieläpä tekemään mahdottomaksi koko taloudellinen toiminta. Ammatillista liikettä olisi siis johdettava niin, että annetaan kapitalisteille odottamattomia salaisia iskuja äkillisten lakkojen muodossa, joita on pantava tuhkatiheään toimeen siellä täällä, vieläpä yli maan, milloin se on mahdollista. Tuhoamalla koneita ynnä muulla tavalla häiritsemällä tuotantoa on koko kapitalistinen tuotantojärjestelmä ja sen koneisto saatettava täydelliseen sekasorron tilaan. Luonnollisesti myöskin jäsen verot ja ammattijärjestöjen avustuskassat tuomitaan tältä sabotagen kannalta vain luokkakäsityksiä »sotkeviksi» ja niin ollen »uudessa järjestelmässä» tuiki tarpeettomiksi työväen taistelun apukeinoiksi.
Tällainen on pääasiallisesti kommunistiemme suunnittelema ammattiyhdistysliikkeen »uusi suunta». Itse asiassa se on kuitenkin vanhan syndikalismin ja jonkinlaisen anarkistisen »uuskommunismin» sekoitus. Uutta siinä on varsinaisesti, että kaiken toiminnan tulee olla verhottu salaisuuden ja salaperäisyyden hunnulla. Ja tätä tietä pitäisi sitten työväenluokan nopeammin kuin nykyisillä julkisilla järjestöillä, joihin koetetaan saada liittymään kaikki palkkatyöläiset, kyetä kukistamaan lopullisesti kapitalistinen yhteiskunta ja päästä hallitsemaan koko tuotantoa! Siinä ei muka tarvita lujia julkisia järjestöjä, ei jäsenveroja eikä suuria joukkoja, vaan ainoastaan — kuten muuan kommunisti eräässä puheessaan vakuutti — »pieni luotettava ryhmä, joka kykenee panemaan toimeen vallankumouksen».
»Uuden suunnan» ajajat eivät nähtävästi itsekään vakavasti usko oppiinsa, jota he vähimmin valistuneille ja enimmin kiihoittuneille työläisille tyrkyttävät. Sitä todistaa heidän tunnetussa kiertokirjelmässään melkein irrallisena tavattava lause, joka työläisten, varsinkin kun heidän käytettävissään valtansa tueksi ei ole suurten pääomien avulla koulutettuja voimia eikä teknillisiä apuneuvoja, sietää ottaa huomioon. Se kuuluu: »Vaikkapa joku luokka tai ryhmä tavalla taikka toisella onnistuisikin saamaan käsiinsä määräysvallan, ei se kauan kykene sitä pitämään, ellei saisi valtansa alle ainakin suurinta osaa tuotannon välineistä ja muusta tuloatuottavasta omaisuudesta.»
Mutta tuota valtaa ei työväestö pysty ottamaan haltuunsa salaisilla järjestöillä ja sabotagella, vaan voi valloittaa ja pysyttää sen ainoastaan lujien julkisten valtiollisten ja ammattijärjestöjensä avulla, joissa kaikki toiminta on niin tarkasti harkittua, ettei ainakaan avoimin silmin lyödä päätä seinään.
A. Aalto.
Kansalaissodan vaikutus maan taloudelliseen elämään ja valtion talouteen oli tuhoisa. Siinä hävisi sekä taloudellisia arvoja että parasta työvoimaa. Se löi yhdellä iskulla valtion raha-asiat ja talouden rappiotilaan. Sodan suoranaiset rahalliset menot nousivat suuriin summiin, jota paitsi porvaristo on sen johdosta sälyttänyt valtiolle melkoisia välillisiä menoja, joista osa on tehty pysyväisiksi. Ja kun aseissa oli paras miespuolinen väestö, merkitsi myös työntuoton menetys suurta taloudellista vahinkoa. Myös oli sodasta seurauksena teollisuuden ja yleensäkin taloudellisen elämän ja yritteliäisyyden pysähtyminen. Samaten herpaantui työnteko ja tuotannon kehittäminen maatalouden alallakin. Suuri määrä valtion ja yksityisten kiinteätä ja irtainta omaisuutta, kuten rakennuksia, rautateiden ja maanteiden siltoja ja rautateiden liikkuvaa kalustoa hävitettiin. Täten siis sota tuhosi suoranaisesti osan maan kansallisomaisuudesta.
Ei ole helppo tarkalleen laskea niiden vahinkojen ja tappioiden määrää, joita kansalaissota tuotti valtiolle. Mutta seuraavat summittaiset numerot, mitkä on poimittu vuosilta 1918–1920, antavat puhtaista rahallisista tappioista osapuilleen kuvan: Yleiset sotamenot 360 milj. mk., yksityisten karsimien vahinkojen korvaus 130 milj. mk., sotavankilain ja valtiorikosvankilain menot 107 milj. mk, eläkkeitä sota-invaliideille y. m. 6 milj. mk., sotaorpojen huoltamisen avustaminen 12 milj. mk. — Siis yhteensä 615 milj. mk.
Edellä oleviin summiin eivät kuitenkaan sisälly läheskään kaikki kansalaissodan tuottamat vahingot. Kymmeniin miljooniin nousevan lisän muodostavat vallankin rautatielaitoksen kärsimät vahingot. Kansanvaltuuskunta lienee käyttänyt sotatarkoituksiin noin 250 milj. mk. Yksistään Suomen Pankin osalle koitui siitä tappiota n. 200 milj. mk. Osittain ovat johtuneet kansalaissodan luomista oloista »rajan turvaamiseen» käytetyt erät, jotka nousevat jo yli 50 milj. mk. Kun näihin on lisättävä vielä erinäisiä muita vahinkoja ja menoja, niin tuskin suuresti erehtyy arvioidessa kansalaissodasta valtiolle koituneen suoranaisen vahingon noin 1,000 milj. mk:ksi.
Mitä voidaan asettaa näiden vahinkojen vastineeksi? On kyseenalaista, voidaanko edes poliittista saavutusta, maan itsenäisyyttä, lukea tämän n. s. »vapaussodan» ansioksi, sillä olivathan Venäjän vallanpitäjät jo sitä ennen muodollisesti tunnustaneet Suomen itsenäisyyden ja kentiesi se olisi tosiasiallisesti saavutettu ilman sotaa. Se on kuitenkin varmaa, että suoranaisia taloudellisia arvoja ei »vapaussota» sinänsä tuottanut. Porvaristo kuitenkin pitää arvokkaana sotavoittona n. s. »sotasaaliina» saatua irtainta omaisuutta sekä linnoituksia, kasarmeja y. m. venäläisen vallan peruja. Mutta »sotasaaliiseen» nähden on ensinnäkin huomioon otettava, että vaikkakin irtainta omaisuutta on viime vuoden loppuun mennessä myyty noin 239.7 milj. markan arvosta ja vaikka tämän vuoden tuloarvioon on otettu siitä tuloa 65 milj. mk., niin ei se siitä huolimatta edusta tosiasiallista tuloa. Suurin osa »sotasaaliista» on otettu sotalaitoksen haltuun, eikä sillä siis enempää kuin linnoituksillakaan ole tuotannollisesti taloudellista merkitystä. Saaliin arvoa vähentää myös se, että Venäjälle jäi huomattava määrä Suomen valtion omaisuutta. Sitä paitsi kysymys »sotasaaliista» ratkaistaan lopullisesti vasta rauhanteossa.
Porvariston valtiotaloudellinen äly on näinä vuosina joutunut erittäin huonoon valoon. Vaikka suurin osa sotakustannuksista oli suorittava lainavaroilla ja vaikka valtion kassa oli tyhjä ja maan taloudellinen elämä rappiotilassa, alkoi valtaan päässyt porvaristo esiintyä erittäin suurellisesti valtion taloudellisissa asioissa. Valtion virkakoneistoa lisättiin perustamalla uusia ja laajentamalla entisiä virastoja sekä lisäämällä virkamiehiä. Paitsi kahta kallista ministeriötä (sota- ja ulkoasiainministeriö) perustettiin jo vuonna 1918 hallinnollista tietä seitsemän uutta virastoa, joiden vuotuiset kustannukset nousevat pariin miljoonaan markkaan. Sitäpaitsi viittä keskusvirastoa huomattavasti laajennettiin, mistä syntyi jo silloin vuotuista lisämenoa yli 1 milj. mk. Mutta ei sillä hyvä. Vielä samana ja seuraavana vuonna osti valtio suuria kiinteimistöjä ja teollisuuslaitoksia. Ostojen kautta joutui valtion haltuun Jokioisten tila ja teollisuuslaitokset (hinta 31.6 milj. mk.), Gutzeit-yhtiön osake-enemmistö (163.7 milj. mk.), Tornator-yhtiön osake-enemmistö (53.1 milj. mk.) sekä erinäisiä koskia y. m. (7 milj. mk.). Yhteensä maksoivat nämä kiinteimistöt 255.4 milj. mk. Ryhtymättä tässä arvostelemaan, olivatko nämä kaupat valtiolle edullisia, voidaan kuitenkin kauppasummiin katsoen sanoa, etteivät ne olleet köyhän kauppoja. Asiallisesti ne kuitenkin sitä olivat, sillä ostot tapahtuivat lainavaroilla. Kauppasummat sinänsä eivät kuitenkaan osoita tässä valtion todellisia menoja, sillä lainojen järjestelyssä valtio on myöhemmin rahanarvon alentuessa kärsinyt niin suuria kurssitappioita, ettei sitä kauppoja tehtäessä osattu aavistaakaan.
Suurin vakinainen rasitus syntyi valtiolle sotalaitoksen perustamisesta. Tämä laitos on osoittautunut erinomaisen ahnaaksi. Jo v. 1918 olivat sen menot yhteensä 151.8 milj. mk. ja v. 1919 ne kiipesivät 374.9 milj. mk:aan. Kuluvan vuoden budjetissa ne saatiin kuitenkin pysähtymään 344.9 milj. mk:aan, mikä tekee 18 % kaikista valtion menoista. Liian raskaiksi muodostuvat näin suuret sotilasmenot pienelle ja köyhälle maalle ja monia tärkeitä sosiaalisia uudistuksia jää sen takia toteuttamatta. Sotalaitoksen menojen suuri supistaminen on sentähden valtion kiireellisimpiä tehtäviä.
Rahan arvon aleneminen ja liiallinen leveily ovat kohottaneet myös virastomenot tavattoman suuriksi. Mainittakoon esimerkkinä, että kuluvaksi vuodeksi on myönnetty palkanlisäystä kalliinajan johdosta rautateiden henkilökunnalle 114 milj. mk. sekä virastojen virka- ja palvelushenkilöille 145 milj. mk. eli yhteensä 259 milj. mk. Kun yksistään virastojen ja valtion laitosten palkkamenot lisääntyvät yhtäkkiä näin huikeilla summilla, puhumattakaan muiden virastomenojen kohoamisesta, niin luulisi porvarillistenkin vallanpitäjäin jo älyävän, että virasto-olojen pikainen uudestijärjestäminen on aivan välttämätön, jotta valtion toiminta ei muodostuisi ainoastaan virkakoneiston käynnissä pitämiseksi, vaan kyettäisiin suorittamaan myös taloudellista ja sivistyksellistä uudistustyötä.
Edellä jo viitattiin siihen, että valtion täytyi ottaa v. 1918 suuria lainoja menojensa peittämiseksi. Mainitun vuoden budjetti antaa surullisen kuvan sellaisesta valtiotalouden asemasta, jollaiseksi sen ei pitäisi koskaan muodostua. Kaikki valtion menot v. 1918 olivat rahasäännön mukaan 1,150.9 milj. mk. Vakinaiset tulot olivat sen sijaan ainoastaan 221 milj. mk. Suostuntaverojen tuloarvio päättyi 316.2 milj. mk:aan. Todellisten tulojen arvio oli siten ainoastaan 537.2 milj. mk., mikä teki noin 47 % kaikista menoista. Lainavaroja täytyi hankkia menojen peittämiseksi 530.2 milj. mk., mikä oli 46 % menoista. Pääomasäästöä oli käytettävä menojen suorittamiseksi 83.5 milj. mk. Mutta kun pääomasäästön olemassaolo ja syntyminen oli hyvinkin epäilyksen alaista, niin tosiasiallisesti lisäsi tämäkin erä budjetin vajausta. Valtio oli siis siinä onnettomassa asemassa, että sen täytyi hoitaa talouttaan suurelta osalta lainavaroilla. Kun lainaaminen alkaa olla taloudessa suurimpana tulolähteenä, on siitä seurauksena tarpeellisten kassavarojen puute. Valtio kärsi käyttövarojen puutetta jo v. 1918 siinä määrin, että sen »vippilainat» kohosivat vuoden lopulla 390 milj. mk:aan, josta 150 milj. mk. oli otettu Suomen Pankista. Setelikonetta siis jo silloin ahkerasti käytettiin. Rahan arvon aleneminen, uusien setelien tarpeen ja hintatason kohoamisen kiertokulku oli jo silloin hyvässä vauhdissa ja vähäisiä ovat vielä toiveet sen pysähtymisestä.
Kansalaissota syöksi valtiotalouden rappiotilaan. Suurimman kuorman saavat siitä kantaa palkkatyöväestö ynnä muut vähäväkiset kansalaisryhmät. Porvariston lyhytnäköinen talouspolitiikka on lisännyt valtiotalouden ahdinkotilaa. Yhä uhkaavampana esiintyy valtiotaloudessa kysymys, kykeneekö valtio läpäisemään ahdinkotilan kärsimättä vielä pahempaa kriisiä.
Olavi Puro.
Maailmantaloudelliselta kannalta katsoen ja ottaen huomioon tuotannon jo olemassa olevat tai helposti luotavat edellytykset, on. — kirjoittaa »Sos. Monatsheftessä tunnettu saksalainen kansantaloustieteillä Max Schippel — Euroopan tilanne suotuisampi kuin mitä ensin voitiin otaksua suuria taloudellisia hävityksiä silmältä pitäen. Sota ei ole ainoastaan pakottanut kansoja uusille epäterveellisille poluille, se on myös raivannut teitä, jotka voivat viedä uuteen edistykseen.
Tämä koskee ensinnä laivaliikennettä. Sota hävitti lukuisasti kauppalaivoja, mutta se antoi myös aihetta hämmästyttävän monien uusien laivanveistämöiden perustamiseen Englannissa, Yhdysvalloissa, Japanissa, vieläpä Saksassakin. Päämääräksi oli Englannissa ja Yhdysvalloissa aseteltu, että ennen vuoden 1919 loppua näiden maiden kauppatonnisto[1*] olisi jälleen yhtä suuri kuin ennen sotaa. Raaka-aineiden puutteen ja työselkkausten johdosta ei tätä päämäärää tosin saavutettu, mutta katsoen tuotantolaitosten lisääntymiseen lienee se kuitenkin ennen pitkää saavutettavissa. Yhdysvalloissa arvellaan, että ennen tämän vuoden loppua maan kauppalaivasto on nouseva 16 3⁄4 miljoonaan tonniin, mikä on lähes puolet koko maailman kauppalaivastosta.
Yhdysvalloissa ja muissa Euroopan ulkopuolella olevissa maissa, joissa vielä on viljelyskelpoista maata runsaasti käytettävissä, on leipäviljan viljelys sodan aikana tuntuvasti laajentunut. Niinpä esim. Yhdysvaltojen vehnänviljelys, joka v. 1916 käsitti 20.6 mil. hehtaaria, oli v. 1919 laajentunut 28 milj. hehtaarin alalle, ja sato, joka vv. 1916–17 oli 16.5 milj. tonnia, lasketaan vv. 1919–1920 nousevan 30 milj. tonniin. Kanadan vehnänviljelys on kasvanut suhteellisesti melkein yhtä paljon. Sitäpaitsi Argentinassa sekä Australiassa on runsaasti vanhoja varastoja, joita kuljetusvaikeuksien tähden ei ole voitu viedä muualle. Vuosina 1914–1918 on Yhdysvaltojen lehmäkanta kasvanut 13 prosentilla, samaten Argentinassa ja Australiassa.
Villaa oli viime keväänä Australiassa varastoissa 1,360,000 paalia[2*] eli kolme neljäsosaa yhden vuoden tuotantoa, Uudessa Seelannissa 337,500 paalia. Ensi kerinnän arveltiin tuottavan Australiassa 2 milj. ja Uudessa Seelannissa 600,000 paalia. Nämä määrät riittävät tyydyttämään maailman teollisuuden tarpeen lähiaikoina. Puuvillaa tullee olemaan vähemmän saatavissa, syystä että Amerikan viljelijät rajoittavat tuotantoa nostaakseen hintoja.
Nahkaa on Euroopassa nykyään niin vähän käytettävissä, että useissa maissa on ruvettu vaatimaan kulutuksen säännöstelyä tällä alalla. Kuitenkaan ei tämänkään tavaran niukkuus johtune niin paljon tuotannon vähyydestä kuin kuljetusvaikeuksista. Kiinansa, Intiassa, Afrikassa ja Brasiliassa on epäilemättä suuria nahkavarastoja, jotka vain täytyy saada Eurooppaan, jotta nahkapula poistuisi. Samasta syystä kärsii Eurooppa kumin puutetta, sillä aikaa kuin Intian saarten suurissa satamissa on suunnattomat kumivarastot.
Näissä laskelmissa ei ole ollenkaan otettu lukuun niitä epäilemättä hyvin suuria määriä eri tavaroita, joita Venäjä voi tarjota, niin pian kuin kauppayhteys on saatu aikaan sen kanssa. —
Täydennykseksi siihen, mitä yllä on sanottu kauppalaivaston lisääntymisestä, mainittakoon että englantilaisen »Lloydin» mukaan viime vuoden aikana rakennettiin Yhdysvalloissa 4,075,385 bruttotonnia uusia kauppalaivoja, se on 1,042,000 tonnia enemmän kuin v. 1918. Englannissa oli laivatuotanto vain 1,620,000 tonnia, jonka lisäksi vuoden lopussa oli Englannin ja Skottlannin laivan veistämöissä parhaillaan tekeillä 2,994,242 tonnia. Kolmas sija kuuluu Japanille, joka rakensi 611,883 tonnia teräksisiä höyrylaivoja. Sitten seuraavat Hollanti, Tanska, Ranska, Italia, Norja ja Ruotsi. Yhteensä koko maailman tonnisto lisääntyi vuoden 1919 aikana 7,144,549 tonnilla.
Kuten näkyy, käyvät Yhdysvallat etunenässä laivatuotannossa. Mainittakoon kuitenkin, että ainakin täkäläisten liikemiesten mielestä viime aikoina rakennetut amerikkalaiset puulaivat ovat suureksi osaksi ala-arvoisia, suorastaan »ruumisarkkuja», jonka vuoksi on varoitettu niitä ostamasta. K. W.
Helmikuun 25 p :nä alkoi Strassburgissa Ranskan sosialistien puoluekokous kestäen noin viikon, päivät. Kokousta, joka aiemmin oli määrätty pidettäväksi jo tammikuussa, mutta joka sitten puolueen vaikeitten raha-asiain takia lykättiin kuukaudeksi eteenpäin, odotettiin työväenmaailmassa suurella jännityksellä. Oli nimittäin odotettavissa, että Ranskan sosialistit tässä puoluekokouksessaan tulisivat seuraamaan Saksan riippumattomien jälkiä ja eroamaan toisesta internationalesta.
Internationalekysymys muodostuikin puoluekokouksen keskeisimmäksi kysymykseksi. Strassburgin puoluekokouksessa esiintyi — samoin kuin yleensä muidenkin maiden työväenliikkeissä — tässä kysymyksessä kolme suuntaa:
1. Oikeisto, joka kannatti edelleenkin pysyttäväksi toisessa internationalessa. Internationalekysymyksen loppuäänestyksessä sai tämä suunta 4,667 äänestä osakseen vain 337. Suunnan huomatuimmat edustajat puoluekokouksessa olivat Renaudel, Varenne, Marquet ja Poisson.
2. Keskusta, joka suurimmaksi osaksi kyllä hyväksyy toisen internationalen pohjana olevat periaatteet, mutta etupäässä taktillisista syistä kannattaa eroamista vanhasta internationalesta ja kokonaan uuden perustamista. Puoluekokouksen enemmistö asettui kannattamaan tätä suuntaa. Loppuäänestyksessä se sai 3,031 ääntä. Huomatuimmat johtomiehet olivat Longuet, Frossard, Lebas, Blum, Faure.
3. Vasemmisto, joka kannattaa liittymistä Moskovan internationaleen ja yleensä hyväksyy bolshevikkien periaatteet ja menettelytavat. Loppuäänestyksessä sai ehdotus kolmanteen internationaleen liittymisestä 1,621 ääntä eli siis noin kolmannen osan annetuista äänistä. Suunnan huomatitavimpina edustajina esiintyivät Loriot, Saumoneau, Rappoport, Raffin-Dugens, Lefèvre.
Longuetin julistus, joka internationalekysymyksessä tuli hyväksytyksi Strassburgin puoluekokouksen päätökseksi, merkitsee siis käytännössä sitä, että Ranskan sosialistinen puolue eroaa toisesta internationalesta liittymättä silti (ainakin toistaiseksi) kolmanteen internationaleen. Saksan riippumattomien Leipzigin kokouksessa tekemä päätös on siten esimerkillisesti vaikuttanut myöskin Ranskan sosialistien kantaan internationalekvsymyksessä. Ranskalaiset sosialistit eivät enää senjälkeen, kuin Saksan riippumattomat jättivät toisen internationalen, voineet mitenkään jäädä — tunnetuista syistä — siihen internationaleen, missä saksalaisilla enemmistösosialisteilla on niin huomattava sija. Ranskan sosialistien eroamista, joka epäilemättä merkitsee uutta ankaraa iskua toiselle internationalelle, on täten pidettävä pikemminkin mielenosoituksellisena kuin periaatteellisista vastakohdista johtuneena tekona — tekona, joka kuitenkin on omiansa lisäämään hajaannusta ennestäänkin jo sangen rikkinäisessä kansainvälisessä työväenliikkeessä. N. L.
Siihen kansainväliseen komiteaan, jonka pitää valmistaa sosialisoimiskysymys toisen Internationalen kongressille esitettäväksi, kuuluvat Sidney Webb ja Snowden (Englanti), Albert Thomas ja Pressemane (Ranska), van der Waerden (Hollanti), Gustav Möller (Ruotsi) ja yksi saksalainen edustaja, jota ei vielä liene valittu.
Erääseen toiseen komiteaan, jonka pitää tutkia kysymystä »sosialismin valtiollisesta järjestelmästä» (kansanvallasta tai diktatuurista), kuuluvat rouva Webb ja MacDonald (Englanti), Kautsky (Saksa), Otto Bauer (Itävalta), Renaudel ja Paul Louis (Ranska), Troelstra (Hollanti) ja Vandervelde (Belgia).
Kuluneen kuukauden alkupuoliskolla herätti tavatonta huomiota yli koko maailman Lontoon konferenssin maaliskuun 9 p :nä antama julistus, jonka tärkein ja huomattavin osa käsittelee Venäjän kysymystä ja ylimalkaan Itä-Euroopan olojen järjestelyä.
Julistuksessa mainitaan m.m. että nykyisin vallitseva yleinen epäjärjestys ja hajaannus on sodan luoma. Rauhallisten olojen palauttamiseksi on mitä tärkeintä solmia viipymättä rauha ja säännölliset taloudelliset suhteet Itä Euroopan kanssa. Julistuksessa keinutetaan sodan aikana muodostuneita uusia valtioita taikka maa-alueellisesti laajentuneita valtioita viipymättä ryhtymään keskinäiseen vuorovaikutukseen ja järjestämään esteettömän tavarainvaihdon, »jotta keinotekoisilla taloudellisilla ehkäisy toimilla ei häirittäisi Euroopan taloudellisen elämän välttämätöntä yhtenäisyyttä».
Tässä julistuksessa on siis suurin piirtein hahmoiteltu liittolaisten tulevan Venäjänpolitiikan suuntaviivat. Sen mukaisesti liittolaiset luopuvat tähänastisesta Venäjänpolitiikastaan, joka pyrki aseellisen sekaantumisen kautta muodostelemaan Venäjän oloja liittolaisvaltain ja Venäjän suurporvariston etujen mukaisiksi, ja koettavat nyt positiivisella rauhanpolitiikalla palsamoida niitä syviä haavoja, joita suursota ja toista vuotta kestänyt aseellinen idänpolitiikka on maailman talouselämään iskenyt. Se rauhanpolitiikka, jolle liittolaiset täten ovat lähteneet — se tosin on tähän mennessä etupäässä ilmennyt vain paperilla — onkin enää ainoa mahdollinen ja ajateltavissa oleva sen jälkeen, kuin liittolaisten interventionipolitiikka viime vuoden lopussa kärsi niin perinpohjaisen haaksirikon. Jos mieli säästää ihmiskuntaa ja koko maailmaa vielä suuremmilta siveellisiltä ja taloudellisilta vaurioilta, kuin mitä tähän saakka jo on kärsitty, on rauhanneuvotteluihin nyt ryhdyttävä sen hallituksen kanssa, jolla Venäjällä nykyään on tosiasiallinen valta — vaikkapa se ei miellyttäisikään länsimaissa nykyisin hallitsevia yhteiskuntaluokkia ja niiden asettamia hallituksia. Euroopan taloudellinen tila on nyt kuudetta vuotta kestäneiden suurmelskeiden jälkeen sellainen, ettei mikään viivyttely saata enää tulla kysymykseen. Ja sittenkin voi vain todeta, että tämä ehdottomasti järkevään suuntaan tapahtunut käänne liittolaisvaltain Venäjänpolitiikassa on sattunut vasta yhdennellätoista hetkellä.
| * |
Maaliskuun puolivälissä alkoi Saksasta kuulua kummia. Perjantaina t.k. 12 p. oli valtakunnanhallitus saanut ilmi vaarallisen upseeri salaliiton, jonka tarkoituksena oli syöstä nykyinen demokraattinen hallitus vallasta. Salaliitto saatiin kuitenkin ilmi niin myöhään, että hallitus ei enää kyennyt — vaikkapa puolustusministeri Noske ryhtyikin jo samana päivänä turvallisuustoimenpiteisiin — estämään salaliiton suunnittelemaa vallankaappausta tapahtumasta. T.k. 14 p. vastaan yöllä marssivat kapinallisten ydinjoukot, Ehrhardtin ja Löwenfeldin brigadit (yhteensä noin 8,000 miestä) Berliiniin Döberitzistä, minne ne olivat olleet jo pitemmän aikaa sijoitettuina. Mitään varsinaista taistelua ei syntynyt, koska Nosken muodostama valtakunnansuojelusjoukko (Reichswehr) ja valtakunnanpuolustusjoukot, joita suurimmaksi osaksi komensivat kapinallisille myötätuntoiset tai kapinalliset upseerit, pysyivät »puolueettomina». Berliinin hallintorakennukset vallattiin, perustettiin »järjestyksen ja vapaan toiminnan hallitus», jonka jäsenistä vain Kappin ja Lüttwitzin nimet saatettiin julkisuuteen ja ryhdyttiin levittämään kapinaliikettä myöskin maaseudulle. Mutta yhtä nopea kuin oli tämän liikkeen alkumenestys, oli sen kukistuminenkin. Kapinan päämäärä — monarkian ja vanhan autokraattisen järjestelmän palauttaminen — oli berliiniläisille liiankin hyvin selvillä. Sitä ei voitu salata kauniitten ja kansanvaltaisten lauseparsien peittoon, joita kapinalliset — kai Napoleon III:lta saatua esimerkkiä noudattaen — niin mielellänsä viljelivät. Kaikki kapinan pääjohtajat Bauer, Jagov, Kapp, Ludendorff, Lüttwitz, Löwenfeld, Pabst olivat tunnettuja preussilaisen junkkerikastin edustajia. Berliiniläisten ei ollut vaikea arvata, mihinkä tällaiset henkilöt pyrkivät. Ja niinpä tapahtuikin se, jota »Berliner Tageblatt» ja »Vorwärts» jo pari päivää aikaisemmin olivat ennustaneet. Miltei koko Berliini — muutamia monarkistismielisiä virkamiehiä ja upseereja lukuunottamatta — nousi koko voimallaan valtaan päässyttä sotilasmielivaltaa vastaan. Kaupungissa puhkesi balttilaisjoukkojen marssittua sinne suurlakko, niin täydellinen, ettei sellaista ole Saksassa sitten vallankumouksen alkupäivien nähty. Tehtaissa lakkasi työ ja touhu, rautatie-, sähkö- ja vesijohtolaitoksetkin lakkasivat toimimasta ja miltei kaikki hallintovirastot kieltäytyivät tottelemasta diktaattori Kappin määräyksiä. Kapp ei saanut edes minkäänlaista todellista hallitusta muodostetuksi, sillä hänen puuhiaan salassa kannattaneet puolueet, saksalaiskansallinen ja Saksan kansanpuoluekaan eivät tohtineet edustajiansa lähettää sellaiseen valtiolaivaan, joka näytti jo heti vesillelaskemisen jälkeen olevan uppoamaisillaan.
Maaseudulla oli kapinallisten menestys vielä pienempi. Valtakunnanhallitus oli huomattuaan tilanteen kestämättömäksi siirtynyt jo lauantaina t.k. 13 p. Dresdeniin, mistä matkaa — sikäläisen varusväenpäällikön kenraali Märckerin osoittauduttua epäluotettavaksi — jatkettiin Stuttgartiin. Täältäkäsin ryhdyttiin johtamaan vilkasta vastatoimintaa, jonka tulokset pian tulivat näkyviin. Koko Länsi- ja Etelä-Saksa pysyi lailliselle valtakunnanhallitukselle uskollisena ja Pohjois-Saksassakin vain eräät harvat kaupungit kuten Königsberg ja Breslau hetkellisesti monarkistismielisen sotaväenpäällyston vaikutuksesta joutuivat monarkistikapinoitsijain käsiin. Itse Berliinissä kävi Kappin ja Kumpp. asema jo neljän vuorokauden kuluttua kestämättömäksi. Kaupunki joutui jo maanantai-illasta (t.k. 15 p.) veristen katutaistelujen temmellyskentäksi. Kommunistiset ja sosialidemokraattiset työväenainekset nousivat aktiiviseen vastarintaan vallankaappaajien seikkailija- ja palkkasotureita vastaan. Berliinin esikaupungit joutuivat pian aseistautuneiden työläisjoukkojen käsiin, jotka alkoivat yhä tiukemmin ja tiukemmin saartaa kapinallisten käsissä olevia kaupungin keskusosia. Keskiviikkona t.k. 17 p. katsoivat edesvastuuttomat kapinanjohtajat Kapp ja Lüttwitz jo »tehtävänsä täyttyneeksi» ja — katosivat näyttämöltä. Valta siirtyi virallisesti varakansleri Schifferille, joka otti laillisen hallituksen puolelle jälleen siirtyneiden Berliinin varasjoukkojen ylikomennon käsiinsä. Kapinalliset balttilaisjoukot poistettiin kaupungista torstaina t.k. 18 p:nä, jotenka monarkistikapinan voi siis katsoa kestäneen kaiken kaikkiaan 5 vuorokautta.
Kokonaan voimaton oli siis Saksan taantumuksellisten yritys palauttaa maahan se sama viheliäinen hallitusjärjestelmä, jonka syytä Saksan kansan nykyinen kurja asema suurimmaksi osaksi on. Saksan kansa on viime viikkoina loistavasti osoittanut, että se ei enää halua hartioilleen sitä painolastia, joka Hohenzollernien muodossa on sitä jo vuosisatoja painanut. Se ei liioin halua enää elää mistään »korkeammista piireistä» tulevan holhouksen varassa, vaan se tahtoo itse määrätä kohtalonsa. Kansanvalta on Saksassa täten kestänyt ensimmäisen loistavan tulikasteensa oikealtakäsin uhkaavaa vaaraa vastaan. Kykeneekö se yhtä tarmokkaasti torjumaan äärimmäisen vasemmalta uhkaavia vaaroja, joille äskeinen monarkistikapina on avannut laajoja mahdollisuuksia, se nähtänee kyllä jo aivan lähiviikkoina. N. L.
Saksan kommunistien »Lichtstrahlen» nimisessä aikakauslehdessä käsittelee tri Fritz Anders kysymystä, miten Saksa tulisi toimeen, jos se siellä tapahtuvan kommunistisen vallankumouksen johdosta joutuisi kapitalististen maiden saarrettavaksi. Kirjoittaja tulee siihen tulokseen, että Saksa tämmöisessä tapauksessa tulisi kyllä toimeen omilla varoillaan, jos nimittäin kaikki viljelyskelpoinen maa otettaisiin viljeltäväksi ja yksityinen voitonhimo säälimättömästi tukahdutettaisiin.
Kulunut maaliskuu on ollut kohtalokas useiden maiden hallituksille. Paitsi Suomessa on hallituksenvaihdos tapahtunut Ruotsissa, Espanjassa, Portugalissa, Turkissa ja Japanissa — puhumattakaan herra Kappin »hallituksesta» Saksassa.
Sos.-dem. Aikakauslehden arv. tilaajia, jotka ovat tilanneet aikakauslehtemme neljännesvuodeksi, kehoitamme uudistamaan heti tilauksensa, ettei keskeytystä aikakauslehden lähetyksessä tapahtuisi.
[1*] — 1 rekisteritonni = 2.8316.
[2*] — 1 paali = n. 200 kg.