Julkaistu: maaliskuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 5, maaliskuun 15 p., s. 85–100. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Karl Kautsky, Rieti Itkonen. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Karl H. Wiik Vastaava |
|
| J. W. Keto | V. Voionmaa |
Tapahtumain viimeaikainen kehitys ulkomailla herättää meissä toivoa, ettei ole enää kaukana se päivä, jolloin toteutuu Suomen työväen yksintielinen vaatimus rauhan solmimisesta itäisen naapurimme kanssa.
Olisimme tietenkin toivoneet, että Suomen työväestö olisi omin voimin kyennyt pakottamaan kotoiset vallassaolijat tekemään tämän rauhan, sen sijaan että se nyt saavutetaan kansainvälisen kapitalistimaailman taloudellisten etujen vaatimuksesta. Mutta voimamme eivät ole tähän riittäneet; kuitenkin voimme tyydytyksellä todeta, että avoimen sodan puhkeaminen on pääasiassa juuri sosialidemokratiamme ponnistusten kautta monta kertaa saatu ehkäistyksi.
Toisaalta on myönnettävä, että aivan ylivoimaisessa asemassa ovat olleet ne yhteiskunta-ainekset, jotka täällä ovat vastustaneet rauhan solmimista. Koko porvaristomme on joko teoillaan tai siveellisellä kannatuksellaan tai ainakin vaikenemisellaan ollut mukana luomassa sitä tilannetta, joka monta kertaa on ollut johtamaisillaan avoimeen sotaan ja jota edelleenkin yritetään ylläpitää. Kaikki porvarilliset puolueet ja ryhmät ovat tässä suhteessa enemmän tai vähemmän itsensä kompromettoineet, joten siis rauhan solmiminen merkitsee kaikille näille siveellistä tappiota.
Äärimmäisessä oikeistossa tapaamme semmoisia täysin edesvastuuttomia militaristisia ja kapitalistisia aineksia, jotka välitöntä ryöstösaalista himoiten ovat valmiit milloin tahansa pelaamaan uhkapeliä, jossa panoksena on koko kansan onni. Siellä on metsähuijareita, joiden huomio on kiintynyt Itä-Karjalan rikkaisiin aarniometsiin, entisiä Pietarin talonomistajia, joiden talot ovat auttamattomasti menetetyt, ellei bolshevikkivaltaa saada kukistetuksi. Näiden seurassa näemme — käyttääksemme Sinovjewin sanoja — »Venäjän porvariston surkeita jäännöksiä», jotka tänne paenneina rukoilevat nyt apua siltä »tshuhnien» valtiolta, jolle he muutamia vuosia takaperin huusivat »finis Finlandiae». Nuo kotoiset sotakiihkoiset ainekset ovat yhdessä nuorempien akateemikkojen kanssa, jotka antavat niiden pyrkimyksille aatteellisen verhon, käyneet sanasotaa muodostettavan »Suur-Suomen» puolesta, pyrkineet — ja melkoisin määrin onnistuneetkin — saamaan hankkeilleen virallista kannatusta, vieläpä muodostaneet »vapautettujen» alueiden jonkinlaisia hallituksiakin.
Porvaristomme pääjoukot ovat tosin terveen itsesäilytysvaistonsa johtamina varoneet tuommoista seikkailupolitiikkaa. Ovathan erinäisten kapitalistiryhmien, kuten esim. metalliherrojen edut välittömästi vaatineet pikaista rauhaa. Toiset sitä vastoin, kuten paperiteollisuuden miehet, ovat jo onnistuneet ohjaamaan vientinsä siinä määrin muualle, etteivät Venäjän markkinat ole heille enää välttämättömiä, joten paperitrustin päätirehtööri onkin voinut olla mukana v.t. ulkoministerinä määräämässä oikeistomme mieleistä Venäjän-politiikkaa.
Mutta vähäpätöisistä ryhmäeroavaisuuksista huolimatta on suurporvaristollemme yleensä ollut yhteistä se, että Neuvosto-Venäjän kanssa solmittava rauha on, sikäli kuin siihen pakottavat syyt ovat käyneet yhä ilmeisemmiksi, tuntunut sille välttämättömältä pahalta. Se on liian paljon kietoutunut bolshevikkivastaiseen politiikkaan voidakseen ilman kauhua ajatella sitä hetkeä, jolloin sen olisi tämmöinen rauhanteko nieltävä. Hädissään koettaa se mahdollisuuden mukaan lykätä tämän hetken tuonnemmaksi, toivoen — kuten hukkuva tarttuessaan oljenkorteen — että ehkä vielä saattaisi Puolasta, Rumaniasta tai Japanista nousta se taikavoima, joka vapauttaisi Suomen porvariston tyhjentämästä tuon nöyryytyksen maljan.
Porvarillisessa leirissä kohtaamme vain yhden aineksen, joka todellakin rehellisesii haluaa rauhaa, vaikkei sekään ole pannut kortta ristiin sen saavuttamiseksi. Pientilallisten keskuudessa on alusta alkaen oltu tyytymättömiä militarismimme voimakkaaseen kehitykseen viime vuosina. Oivalletaan kyllä, että se tulee rasittamaan talonpoikaisluokkaa hyvinkin tuntuvasti, eikä pientilallisten poikien mahdollisuus kohota upseereiksi, niin houkuttelevaa kuin se onkin, paina siihen verraten riittävästi vaa'assa. Lisäksi pientilallinen, jonka luokkaedut vaativat kansanvaltaa, ei voi olla näkemättä miten sotapolitiikan jatkaminen edistää sisäistä taantumusta, ja ollen enemmän leipäviljan kuluttaja kuin sen tuottaja, ei hän voi suurviljelijän tavoin katsoa karsain silmin venäläisen viljan vastaista esiintymistä Suomen markkinoilla.
Nämä näkökohdat, jotka jo ovat ajaneet osan talonpoikaisväestöämme vaatimaan rauhaa, ovat vielä suuremmassa määrin määräämässä työväestön kantaa. Niiden lisäksi tulevat osaksi semmoiset käytännölliset seikat kuin Venäjän markkinain avautumisesta johtuva Suomen teollisuustuotteiden lisääntyvä vienti ja suurempi työnsaantimahdollisuus, osaksi se tietoisuus eri maiden työtätekeväin kansanenemmistöjen luokkaetujen yhtäläisyydestä, joka jo aikaisemmin niinhyvin tsaarivallan kuin 1917 vuoden väliaikaisen porvarihallituksen aikana johti köyhälistömme, samalla kuin se vastusti Venäjän imperialistisia hankkeita, pyrkimään yhteisymmärrykseen Venäjän työtätekevän kansan kanssa. Niin onkin maamme sosialidemokraattinen työväki nytkin ollut ainoa kansanaines, joka Venäjään suhtautumisessa on koko ajan noudattanut selvää ja johdonmukaista rauhanpolitiikkaa.
Allaoleva Karl Kautskyn tutkielma, jonka tekijä on jättänyt käytettäväksemme, muodostaa hänen kirjasensa »Was ist Sozialisierung?» (Mitä on yhteiskunnallistuttaminen?) kohta ilmestyvän toisen painoksen alkulauseen. Tämä kirjanen sisältää pääasiallisesti Saksan työläisneuvostojen toisessa kongressissa huhtikuun 14 p:nä 1919 esitetyn Kautskyn alustuksen sosialisoimiskysymykseslä. Samaa kysymystä on hän käsitellyt myöskin jo kohta vallankumouksen puhjettua Saksassa »Der Sozialist» -aikakauslehdessä marrask 22 p:nä 1918 julkaisemassaan artikkelissa. Niin tässä kirjoitelmassa kuin mainitussa alustuksessa lausumiaan väitteitä hän tuon tuostakin siteeraa alla julkaistussa tutkielmassaan osoittaakseen, mitenkä niiden esittämisestä lyhyen ajanjakson kuluessa tapahtunut muutos vallankumouksen tilanteessa on ollut omansa todistamaan ne paikkansa pitäviksi. Toimitus.
Vaikka nykyään pikaisen ja laajan yhteiskunnallistuttamisen toiveet ovat kovasti vähentyneet, minä toistan siitä huolimatta vielä nytkin aikaisemmin esittämäni väitteen: »Me elämme sosialisoimisen aikakautta. Tähän saakka jokainen taloudellinen edistysaskel on ollut kapitalismin edistysaskel, mutta tästä lähtien se on oleva sosialismin edistysaskel.»
Tämä on ennen kaikkea totta, jos käsittelemme kysymystä kansainvälisessä merkityksessä ja otamme huomioon myöskin Englannin. Mutta yllämainittu väite pitää paikkansa myöskin Saksaan nähden. Meilläkään ei mikään taloudellinen edistys ole enää mahdollinen ilman työläisten ja yhteiskunnan yhä lisääntyvää osanottoa tuotannon järjestelyyn. Mutta meidän valitettavasti on otettava lukuun ei ainoastaan edistysaskeleita, vaan myöskin taka-askeleet. Ja se vähäinen edistys, joka lähiaikoina on saavutettavissa, lienee luonteeltaan sangen vaatimaton. Miksi niin? Mistä johtuu, että proletariaatti, jolla marraskuussa 1918 oli rajaton valta ja joka Saksassa muodostaa kansan enemmistön, on voinut toteuttaa niin vähän taloudellisia vaatimuksiaan?
Usein on tästä syytetty hallituksessa olevia sosialisteja, etteivät he muka ole täyttäneet velvollisuuttaan. Vielä paremmin kuin huhtikuussa 1919 pitävät nyt paikkansa silloin lausumani sanat: »Nykyinen hallitus ei nauti kansan luottamusta siinä mielessä, että se haluaisi ja kykenisi saamaan voiton niistä kapitalistisista etuharrastuksista, jotka asettuvat vastustamaan yhteiskunnallistuttamista, ja että se kaikella tarmollaan yrittäisi poistaa sosialisoimisen tiellä esiintyvät käytännölliset vaikeudet.»
Mutta niin totta kuin tämä onkin, se merkitsee vielä vähän. Sillä nyt herää kysymys, kuinka niin mahtavassa asemassa, johon Saksan köyhälistö oli kohonnut marraskuussa 1918, saattoi olla mahdollinen sellainen hallitus? Ja mistä johtuu, että tämän hallituksen vaihdoksesta ei nykyään ole odotettavissa minkäänlaista aseman parantumista, vaan päinvastoin huonontumista, koska vastavallankumous on kasvamassa ja vallankumouksellinen innostus laimenemassa?
Tällaisia syvällisiä yhteiskunnallisia ilmiöitä ei voida johtaa erinäisten henkilöiden toimintatavasta, vaan on niiden pohja ja perustus löydettävissä kansanjoukkojen välisistä suhteista.
Pääsyy vallankumouksen taantumiseen on nähtävä siinä hirveässä taloudellisessa, älyllisessä ja siveellisessä hävityksessä, jonka sota on saanut aikaan, mutta joka nyt vasta kaikessa laajuudessaan on tullut päivän valoon. Sen lisäksi entiset etuoikeutetut luokat ja suureksi osaksi myöskin puutteenalaiset joukot, mikäli ne ovat tiedottomia ja arvostelukyvyttömiä, pitävät tätä hävitystä vallankumouksen eikä sodan seurauksena ja sentähden tuntevat vastenmielisyyttä vallankumousta kohtaan.
Tämä hävitys koskee kovemmin proletariaattia kuin omistavia luokkia ei vain sentähden, että se on köyhempää, vaan myöskin senvuoksi, että se mitä suurimmassa määrässä vaikeuttaa köyhälistön historiallista tehtävää — uuden korkeamman yhteiskuntajärjestelmän kehittämistä. Taloudellisella alalla uusi elämä ei kohoa raunioista yhtä helposti kuin runoudessa.
Pahimmin on sodan hävitys vahingoittanut Saksan proletariaatin valtiollisia ja taloudellisia voimia senkautta, että se on synnyttänyt hajaannusta köyhälistön keskuudessa ja samalla tehnyt sen epäluuloiseksi kaikkea perinnäisyyttä kohtaan, myöskin kaikkia perinnäisiä sosialistisia periaatteita ja taloudellisia teorioita kohtaan, niin että joukot, saavuttamatta uutta varmaa tietoisuuden pohjaa, heiluvat nyt kannattomina sinne tänne.
Niin kävi joukoille mahdottomaksi vallita jo muutenkin sangen vaikeata asemaa ja pysyttää valta käsissään.
En voi siksi nytkään olla toistamatta, mitä viime vuoden huhtikuussa lausuin alustukseni lopussa: »Proletariaatin yhteys on pääasia.»
Minä toivoin, että se olisi ollut saavutettavissa kaikkien sosialististen ryhmien liitlyessä yhteiseen taisteluun sosialisoimisen puolesta. Tosin en minä silloinkaan kovin luottanut toivoni toteutumiseen huomauttaen: »Jollei yhteiskunnallistuttamisenkaan puolesta käytävän taistelun onnistu saada aikaan tätä yhtymistä, silloin tulevaisuutemme näyttää synkältä.»
Nyt voidaan jo valitettavasti sanoa, että nykyisyys näyttää synkältä — tulevaisuus epäilemättä vielä synkemmältä.
Hajaannus työväenluokan keskuudessa ei ole tähän ainoana syynä. Yhtä vahingollisesti on vaikuttanut se seikka, että työväestön laajat kerrokset ovat asettaneet omat etuharrastuksensa kuluttajain etujen vastakohdaksi. Tähänkin tekijään olin viitannut jo edellisen vuoden huhtikuussa. Painostettakoon tässä vielä kerran sitä ajatusta, jonka lausuin neuvostojen kongressissa esitetyssä alustuksessani: »Vallankumouksellisen luokan, joka tahtoo voittaa ja luoda jotakin pysyvää, täytyy valvoa ei ainoastaan omia luokkaetujaan, vaan myöskin yhteiskunnan yleisiä etuja, kuluttajain etuja.»
Sosialistisen ajattelun kehittämä voima sisältyi tähän asti siihen, että se yhdisti palkkatyöläisten etuihin myöskin kuluttajain edut. Se kadottaa tämän voittoisan voiman, niin pian kuin se jättää huomioon ottamatta tuon toisen näkökohdan. Mutta vielä enemmän vahingoitetaan sosialistista ajattelutapaa siellä, missä sosialistit agitatsionillaan saavat työväestön hajaantumaan ei ainoastaan moniin lahkoihin, vaan myöskin useihin taistelukyvyltään erilaisiin kerroksiin, ja missä taistelukykyisimmät taas, ryhtyen uusiin taisteluihin omien etuharrastustensa puolesta, asettuvat vastustamaan ei ainoastaan kuluttajien vaan myöskin heikompien työläisten etuja. Minä varoitin jo viime vuonna julkaistussa alustuksessani siitä, että tuiki välttämättöminä pidetyt työläiset koroittavat palkkojaan ja lyhentävät työaikaansa huolehtimatta kokonaisuudesta sekä vähemmän tarvittavista ja taistelukyvyttömämmistä työläisistä. Minä sanoin: »Koko tuo liike tarkoittaa aivan välttämättömien työläisten väkivaltaherruutta ainakin toistaiseksi vähemmän välttämättömiin työläisiin nähden, kuten esim. kaivostyöläisten ylivaltaa kutoma-, neuloma- ja jalkinetyöläisiin sekä puuseppiin nähden, siis sellaisen tilanteen aikaansaamista, joka olisi yhtä sietämätön kuin kapitalistinen riisto.»
Täytyy myöntää, että on esiintynyt sellaista sosialistista agitatsionia, joka on hyväksynyt moiset virtaukset, vieläpä kannattanut niitä. Mutta jo tällaisen agitatsionin pelkkä ilmeneminen herpaisee sosialismin puoleensa vetävää voimaa kansanjoukkojen keskuudessa nykyisissa oloissa, jolloin tuotanto on alentunut riittämättömäksi.
Kalliinajan synnyttämä kurjuus juontaa syvimmät juurensa tuotteiden puutteesta, tuotannon tyrehtymisestä. Myöskin rahanarvon alenemisen perussyy on löydettävissä tästä ilmiöstä. Palkkojen loppumaton kohoaminen auttaa ainoastaan erinäisiä työläispiirejä ja näitäkin vain tilapäisesti; se vahingoittaa usein samoja työläisiä, jotka ovat samalla noiden korkeiden työpalkkojen vallitessa valmistettujen tuotteiden kuluttajia.
Työväestöä kokonaisuudessaan voi hyödyttää ainoastaan hintojen aleneminen. Se yksistään merkitsee nykyään reaalipalkan, todellisen palkan, varsinaista kohoamista. Tästä palkasta, eikä rahapalkasta, riippuu työväestön todellinen elintaso. Tässä tapauksessa myöskin koko työväestön edut ja kuluttajain edut vastaavat täydellisesti toisiaan.
Mutta hintojen jatkuva ja yleinen aleneminen voi tapahtua ainoastaan kohottamalla tuotantoa, kartuttamalla hyödykkeitä. Jokainen häiriö tuotannossa merkitsee nykyään köyhälistön kurjuuden lisääntymistä. Ja jos sosialistit aiheuttavat sen, lisätään siten ennakkoluuloja sosialismia kohtaan itse proletariaatin piirissä.
Myönettäköön, että lakot osoittavat ainoastaan kapitalismin turmiollisuutta ja mitä enemmän ne tuottavat vahinkoa, sitä enemmän ne jouduttavat sen kukistumista. Mutta ihmisjoukot eivät arvostele asioita teoreettisten abstraktioiden, vaan konkreettisien ilmiöiden mukaan. Kapitalismin käsite on heille harmaata teoriaa. Kouraantuntuvassa todellisuudessa he näkevät edessään vain kapitalisteja ja työläisiä, eivätkä he välitä järjestelmästä, vaan henkilöistä, jotka ovat syypäät kurjuuteen.
Nyt väitetään olevan sellaisia kapitalisteja, jotka harjoittavat sabotagea, häiriten tahallaan tärkeiden tuotanto- ja kulutusvälineiden valmistamista ja kuljetusta. Näin vakuutetaan varsin luotettavalta taholta. Ja sen pitäisi tapahtua vastavallankumouksen vahvisiamistarkoituksessa. Minä oletan, että tuontapaista toimintaa todella esiintyy. Mutta ne kapitalistit, jotka näin menettelevät, ovat liiaksi viisaita toitottaakseen siitä torvella. Sillä niin pian kuin se olisi todettavissa, voisivat he menettää päänsä. Suuret kansanjoukot hyökkäisivät syyllisten kapitalistien kimppuun, vieläpä koko kapitalismia vastaan, jos enemmistö kapitalisteista kannattaisi tällaista toimintaa. Se siis merkitsisi vallankumouksen suoranaista edistämistä.
Että sabotagea harjoittavat kapitalistit päinvastoin edistävät vastavallankumousta, se käy heille mahdolliseksi ainoastaan sen kautta, että myöskin monet vallankumoukselliset ainekset saavat aikaan häiriöitä tuotannossa, eivätkä suinkaan salaisesti, vaan julkisesti, vieläpä pitäen siitä suurta melua. Tällaisella toiminnallaan viimemainitut saavuttavat sen, että jokainen sabotagen kautta tuotannossa aikaansaatu häiriö, millä taholta tahansa se todellisuudessa lienee aiheutettu, aina pannaan näiden tilille ja siten lisätään sellaisia joukkoja, jotka ovat vihamielisiä yhteiskunnallista vallankumousta kohtaan.
Mutta pahinta, mikä koskaan voi kohdata sosialismia, on juuri se. että se menettää joksikin aikaa aatteidensa vetovoiman. Jos vastavallankumouksen voima perustuisi ainoastaan kalpoihin ja konekivääreihin, saattaisi sen vihanraivo tosin vaatia suuria persoonallisia uhreja, mutta kuitenkin voittaisi sosialismin aate sen kautta lukemattomia uusia kannattajajoukkoja.
Sosialidemokratian todelliseksi tappioksi koituisi vastavallankumouksen voitto siinä tapauksessa, jos itse laajat työtätekevät kansanjoukot tervehtisivät sitä riemumielin.
Tätä vaaraa on meidän kaikissa olosuhteissa vältettävä. Siksi on meidän aina suunnattava politiikkamme niin, ettei sen kautta aseteta yhtäkään työväen kerrosta etuoikeutettuun asemaan toisiin nähden, ja että kuluttajain edut pidetään aina yhtä korkealla kuin työläistenkin edut.
Jo heti vallankumouksen alussa pidin välttämättömänä huomauttaa tästä. Marraskuun 22 p:nä 1918 julkaistussa kirjoitelmassani »Ablösung und Konfiskation» (Lunastus ja pakkoluovutus) sanoin nimenomaan: »Me tarvitsemme ennen kaikkea tuotannon rauhallista ja keskeytymätöntä jatkumista, ilman sitä työväestö ei voi elää.»
Niin kauan kuin tämä tietoisuus ei ole tullut kaikkien sosialistien yhteisomaisuudeksi, pysyvät lähimmät toiveemme sosialismista ja sosialisoimisesta hämärinä.
Karl Kautsky.
Tämän vuoden tai oikeammin tänä vuonna toimitetut viime vuoden kunnallisvaalit eivät viimeisten lainmuutosten viivästyneen vahvistamisen tähden voineet tapahtua kaikkialla samaan aikaan. Niissä kunnissa, joissa uusien lainmuutosten mukaiset vaaliluettelot ehdittiin ajoissa laatia, toimitettiin vaalit jo lain määräämänä aikana joulukuun 4 ja 5 p. viime vuonna. Niissä kunnissa taas, joissa vaaliluetteloja ei ajoissa ehditty laatia, lykkäytyivät vaalit tämän vuoden helmikuun 25 ja 26 p:ään. Olipa muutamia sellaisiakin kuntia, joissa vaalit toimitettiin tällä väliajalla, vieläpä muutamissa aivan helmikuun viimeisinä päivinä tai maaliskuun alussa. Välittävien säännösten mukaan on vaalit kaikissa kunnissa toimitettava viimeistään 15 p:nä maaliskuuta, joten vaalit nyt jo lienevät kaikkialla toimitettu. Tämä hajanaisuus on ollut omiaan vaikeuttamaan vaaliagitatsionia, koska yhteistoiminta piirin kunnallisjärjestöjen välillä on täten särkynyt. Keskuspaikoista, puolueen kunnallistoimistosta ja piiritoimistoista, tapahtunut vaalivalistustyö ei myöskään ole voinut näissä oloissa olla niin ehjää ja tehokasta, kuin se muuten olisi voinut olla.
Mitä sitten työväen vaaleihin osanottoon tulee, niin on se — sikäli kuin sanomalehdissä olleista tiedoista voi päättää — ollut huomattavasti runsaampi kuin vuosi sitten toimitetuissa kunnallisvaaleissa. Kun ensimmäisiin kansanvaltaisiin kunnallisvaaleihin työväki otti osaa vain 167 kunnassa, niin on se näihin vaaleihin ottanut osaa ainakin 400 kunnassa Suomen noin 550 kunnasta. Se merkitsee jo sangen suurta edistystä. Se on omiaan osoittamaan, että Suomen työväki alkaa suurin piirtein katsoen selviytyä niistä vaurioista, jotka kansalaissota ja sitä seurannut kauhun aika sille tuotti.
Mitä sitten vaalimenestykseen tulee, niin on sitä pidettävä yleensä tyydyttävänä, paikoin hyvänäkin. Tappioita ei ole merkitty juuri muualla kuin Kuopiossa, Raumalla ja joissakin harvoissa maalaiskunnissa. Sen sijaan Helsingissa, Turussa, Tampereella ja lukuisissa maalaiskunnissa on saatu entistä enemmän edustajia. Sanomalehtiuutisten perusteella parhaillaan valmisteilla oleva yhteenveto osoittanee piankin tarkemmin, minkälainen menestys työväellä vaaleissa on ollut.
Jos sitten luomme pikaisen silmäyksen vaalien merkitykseen ja niihin mahdollisuuksiin, joita työväelle tämän jälkeen kunnalliselämässä avautuu, niin voitanee sitä määritellä seuraavaan tapaan.
Niille uudistuksille, joita sosialidemokratia kunnalliselämässä ajaa, on nykyään sangen vähän toteutumismahdollisuuksia käytännössä. Kunnallislakien säädökset määräenemmistöistä antavat pienelle (1⁄3) vähemmistölle jokseenkin rajattoman jarrutusmahdollisuuden. Vaaditaanhan kaikkien n. k. vakautettujen lainain ottamiseen, kiinteistöjen ostamiseen, uusien tai koroitettujen määrärahain myöntämiseen j. n. e. kahden kolmasosan määräenemmistö. Jokseenkin kaikki uudistukset ovat taas riippuvaisia joko yhdestä tai useammasta näistä seikoista. Jarrutushaluinen vastustaja — jollaiseksi me yleensä olemme porvaristomme oppineet tuntemaan — voi siis tehdä tyhjäksi suurimman osan uudistuksista, kun sillä vaan on hallussaan yksi kolmannes valtuustopaikoista.
Mutta — sanotaan — onhan meillä koko joukko sellaisia kuntia, joissa työväellä on tuo vaadittava kahden kolmanneksen määräenemmistö. Niin on, mutta näissäkin kunnissa on uudistuspolitiikalle miltei yhtä tepsivä este kuin määräenemmistötkin. Ja se este on kunnallisen verotuksen surkeus. Kunnallisverotuksemmehan rasittaa raskaimmin juuri vähävaraisia. Mitä hyödyttää panna täytäntöön vähävaraisten hyväksi tarkoitettuja uudistuksia, kun varat näihin uudistuksiin tulisi otettaviksi etupäässä juuri näiltä vähävaraisilta. Se olisi hyödytöntä saman ympyrän kiertämistä, jossa aina jouduttaisiin kuitenkin lähtöpisteeseen. Kuntain talouden sota-ajasta johtuva rappiotila vaikuttaa myöskin samaan suuntaan.
Niin kauan kuin kunnallisverotus saadaan uudistetuksi, saa sosialidemokraattinen kunnallispolitiikka kulkea »kahleet jaloissa». Kulku muodostuu silloin hitaaksi.
Mutta onko nyt sitten vaaleihin osanotto ja valtuusmiespaikkoihin pyrkiminen pidettävä paremminkin tyhjänä touhuna, jonkunlaisena paraatina tai leikkisotana? Ei. Vaaleihin osanotolla ja kunnallisten valtapaikkojen valtaamisella on kaikesta edelläesitetystä huolimatta sangen suuri merkitys. Työväkihän astelee kunnallispolitiikassa aivan ensi askeleitaan. Pystyvistä toimihenkilöistä varsinkin maaseudulla on erikoisesti kansalaissodan suoneniskun jälkeen suuri puute. Ennenkuin menestyksellistä uudistuspolitiikkaa voidaan ajaa, täytyy puolueella olla käytettävissään joukoittain pystyviä toimihenkilöitä ja niiden kasvattaminen vaatii vuosia. Ja tätä niin välttämätöniä koulutusaikaa käytämme parhaiten siten, että työnnämme kunnallisiin luottamustoimiin mahdollisimman paljon omia edustajiamme.
Toinenkin suuri tehtävä on sosialidemokratialla nykyisessäkin kunnallispolitiikassa. Se tehtävä on kielteinen, mutta silti tärkeä, miltei yhtä tärkeä kuin myönteinen uudistuspolitiikan ajaminenkin. Se tehtävä on: estää porvariston tähänastinen omien luokkaetujensa ajaminen kuntain kustannuksella. Jos siinä onnistumme, niin samalla rakennamme myöskin kestävää pohjaa tulevalle sosialidemokraattiselle kunnallispolitiikalle.
Näin ollen työväellä, alussa esitetyistä varjopuolista huolimatta, on tärkeät edut ajettavanaan kunnallisessa elämässä. Mitä paremmin työväki kykenee tämän »etsikkoaikansa» käyttämään, sitä suuremmat menestymisen mahdollisuudet sillä tulee olemaan — sitten kun aika joutuu — sosialidemokraattiseen kuntaan pyrkiessään.
Rieti Itkonen.
Aivan toisenlaisessa asemassa kuin maaseutu ovat kaupungit. Suurissa keskuksissa väestö kärsii nälkää ja vilua. Syynä tähän on se, ettei kaupunkeihin voida kuljettaa riittävää määrää elintarpeita, sillä rautatieliikennettä tavaran kuljetusta varten ei varsinaisessa merkityksessä melkein ole olemassa. Sitäpaitsi kaupungit eivät kykene antamaan mitään maaseudulle elintarpeiden vastineeksi, sillä paperirahaa kylissä ei enää liioin oteta vastaan. Sillä välin kuin maaseudulla kuluttajapiirit osuustoiminnallisten keskusliikkeiden myötävaikutuksella voivat, vaikkapa maantieliikennettä käyttäen, harjoittaa tavaranvaihtoa, ovat kaupungit jääneet hyljätyn asemaan.
Jos elintarpeita joutuu jossakin määrin kaupunkeihin, tapahtuu se taaskin maataloudellisten osuustoiminnallisten järjestöjen ansiosta ja avulla. Sentähden ei ole ihmeteltävä, että neuvostovalta teki moskovalaisesta Osuuskuntien Keskuskunnasta (Tsentrosojuz'ista) ikäänkuin »elintarveministeriön», jättäen sen tehtäväksi elintarpeiden jakelun väestölle. Elintarvekomisariaatti huolehtii pääasiallisesti punaisen armeijan muonituksesta. Kaikilla muilla aloilla kulutusosuuskunnat suorittavat tarvikkeiden jakelujärjestöjen tehtävät, jotka jo ennen neuvostovallan syntyä vallankumouksen alkuaikoina voimassaolleet demokraattiset paikalliset itsehailintolaitokset olivat osuuskunnille luovuttaneet. Kulutuskommuneja koskeva neuvostohallituksen asetus ainoastaan laillistijtti sen asiaintilan, mikä todellisuudessa osuuskuntiin nähden jo oli olemassa. Kuitenkin neuvostohallitus pyrki pitemmälle, tahtoen saattaa yksityisetkin ostajat samanlaiseen asemaan kuin osuuskuntien jäsenet. Mutta tämä yritys jäi paperille, paitsi Pietarissa ja Moskovassa, joihin perustettiin kulutuskommuneja ja joissa todella koko väestö jo muutenkin oli liittynyt osuuskuntiin.
Tällä tavoin Osuuskuntien Keskuskunta kulutusosuustoiminnallisen liikkeen ylimpänä elimenä säilytti itsenäisyytensä ollen samalla yhteistyössä neuvostohallituksen kanssa.
Mitä tulee maaseudun tuotanto-osuustoimintaan, niin eivät säästökassat eivätkä maatalous- y. m. tuotanto-osuuskunnat ole nykyään kansallistutetut. Myöskin niiden tehtaat toimivat vapaasti, mikäli mahdollista. Tosin osuustoiminnallisen liikkeen keskusrahasto, Moskovan Kansan pankki, on kansallistutettu, mutta se jatkaa entistä toimintaansa Valtakunnan Pankin osastona, vieläpä sen osakkaat pitävät kokouksiaan.
Tuotanto-osuuskunnat ovat jääneet kansallistuttamatta juuri sentähden, että ne ovat työtätekevän väestön laitoksia, ja jos ne tuottavatkin voittoa, ei se joudu kapitalistien taskuun, vaan käytetään se työtätekevän kansan yhteisten henkisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Ja niin jatkaa osuustoiminta, tämä Venäjän taloudellinen »punainen risti», vaivalloista työlään, helpottaen väestöä kantamaan harteillaan sodan synnyttämää yleistä sekasortoa, jota on vielä suuresti lisännyt kansalaissota ja maansaarto.
Osuustoimintaliike on puutteen lapsi. Ja nykyisinä kovien koettelemusten aikoina, jotka ovat tulleet entisen Venäjän kansojen osaksi, ainoastaan osuustoiminta on säilyttänyt elinvoimansa ja järjestäytymiskykynsä. Vieläpä enemmän, ainoastaan osuustoimintajärjestöt muodostavat sen elimistön, joka voi keskeytymättä jatkaa toimintaansa, suorittaen elintarpeiden jakelun väestön kesken, koskapa sen käytettävänä on tätä varten välttämätön koneisto. Antakaa osuustoimintaväelle koneita ja työaseita, jotka ovat loppuun kuluneet sodan aikana, niin se ryhtyy taas jatkamaan sitäkin työtään, jonka yleismaailmallinen imperialismi on väkivaltaisesti keskeyttänyt.
Sitäpaitsi osuuskuntiin liittynyt entisen Venäjän väestö on säilyttänyt myöskin elävät henkiset voimansa, ne demokratian voimat, joita eivät kykene murtamaan kapitalistisen järjestelmän iskut. Päinvastoin nämä iskut vain karkaisevat demokratian siveellistä kestävyyttä.
Elämän erityinen luonne Venäjällä, joka on suurimmalta osalta maanviljelysmaa, on luonut kenties erikoiset muodot sen osuustoimintaliikkeen esiintymiselle. Senpä vuoksi niistä, jotka tuntevat Venäjän osuustoiminnan järjestävät voimat, ei näyttäne kummalliselta, että juuri nykyhetkellä — jolloin maailmansodan näytelmä on päättymäisillään ja Länsi-Eurooppa koettaa löytää ravinnon lähteen — maailman tapausten näyttämölle astuu Venäjän osuustoimintaliike. Jo melkein vuoden ajan ovat tämän liikkeen edustajat toimineet ulkomailla seivitellen Venäjän osuustoiminnan tehtäviä, merkitystä, voimaa ja järjestävää koneistoa. Viime vuoden marraskuun 4 p:nä Lontoossa pidetyssä kansainvälisessä taloudellisessa kongressissa oli pohdinnan alaisena kysymys tavaran vaihdosta Venäjän osuustoiminnallisten järjestöjen kanssa. Ja nyt — niin vaikeasti kuin kysymys onkin ratkaistavissa — Venäjän osuustoimintaliike tuli tunnustetuksi länsivaltain taholta. Viime aikoihin asti osuustoimintamiehet tekivät vaatimatonta työtä entisen laajan maan kaikissa nurkissa. Jos he nyt esiintyjätkin ehdotuksineen, niin käytännön ihmisinä he ovat myöskin tottuneet vastaamaan sanoistaan ja teoistaan. Osuustoimintaliike eroaakin siinä suhteessa keskinäisestä avustuksesta, jota tavataan yksin eläinten piirissäkin, että se perustuu myöskin keskinäiseen vastuunalaisuuteen. Tämä osuustoiminnan periaate on takeena siitä, että osuustoiminnan edustajain suoritettavikseen ottamat velvollisuudet tulevat myöskin täytetyiksi sen moniin miljooniin nousevan Venäjän osuustoimintaväen vastuulla, joka odottaa ystävällistä apua Länsi-Euroupan maiden demokratialta. Samanlaista ystävällistä apua Venäjän demokratia odottaa myöskin Suomen kansalta, jolla on sekä omat osuustoimintajärjestönsä että oma valtionsa, jonka vapauden puolesta on kannettu niin monia raskaita uhreja.
Luonnollisesti herää kuitenkin kysymys, mitä Venäjän osuustoimintaliike voi tarjota Länsi-Euroopan kuluttajille. Vastaus on jo ennestään tunnettu: leipää, pellavaa, rasvaa, munia, voita, lihaa, villaa, nahkaa j. n. e. Sodan aikana näitä tuotteita on karttunut varastoihin melkoiset määrät. Osuuskuntien keskusliikkeiden toiminta sodan kuluessa oli suunnattu siihen, että rajan auettua osuustoiminnalliset keskusjärjestöt voisivat välittömästi lähettää ulkomaille raaka-aineita. Jo sotavuosina pidettiin tämän kysymyksen johdosta neuvottelukokouksia ja valmisteltiin toimintaohjelmia. Sillä Venäjän raaka-aineiden tärkeimpänä hankkijana maailman markkinoita varten oli talonpoikaisväestö. Ennen sotaa raaka-aineiden hankinta yksityisiltä tuottajilta tapahtui kauppa-asioitsijain välityksellä. Sodan aikana onnistuttiin perustamaan osuustoiminnallisia keskusjärjestöjä hankintaa ja myyntiä varten (Osuustukkukauppa, Siemenviljanmyyntikeskusliike, Viljanhankintakeskuskunta y. m). Näin ollen Venäjän osuustoimintaliikkeen edustajien taholta tehty ehdotus tavaran vaihdon aloittamisesta Länsi-Euroopan kanssa ei esiinny aivan odottamatta. Se on vain niiden suunnitelmien ja tehtävien elämään soveltamista, joita osuustoiminnan johtohenkilöt jo pitkän aikaa ovat harkinneet.
Mitä tulee työkalujen, koneiden ja kangastavaroiden jakelun järjestämiseen väestön kesken, ovat osuustoiminnalliset järjestöt jo ennenkin harjoittaneet tällaista toimintaa ja melkein jokaisella maaseutuosuuskunnalla on ollut maataloustyökalujen, siemen- ja apulannoitusaineiden varastonsa ja tuontiasemansa.
Mutta kaikista näistä mahdollisuuksista huolimatta tulee ottaa huomioon tavaran vaihdon järjestämistä enimmän vaikeuttava seikka — liikenteen rappiotila. Venäjän osuustoimintajärjestöt voivat menestyksellisesti täyttää tehtävänsä vain sikäli, kuin rautatieliikenne tulee ulkovaltain avulla saatetuksi jälleen kuntoon. Onpa esitetty sellainenkin suunnitelma, että liikenteen uudistaminen järjestettäisiin osuustoiminnan pohjalle.
Yhdistäen tuotannon useita haaroja, kulutuksen ja jakelun, yhdistäen sitäpaitsi kansan keskuudesta lähteneet tärkeät henkiset työntekijät, Venäjän osuustoimintaliike käsittää näin ollen ne välttämättömät voimat, jotka voivat järjestää jälleen kansan elämän. Sulkien piiriinsä elinvoimaisen demokratian se voi lähimmässä tulevaisuudessa, kenties tahtomattaan, tulla siksi tekijäksi, jolla on oleva suuri merkitys koko valtion vastaisessa kehityksessä.
Osuustoiminnan periaatteiden mukaisesti Venäjänkin osuustoimintaliike on valtiollisesti puolueeton, mutta silti eivät valtiolliset harrastukset ole sille vieraita. Sen myötätunto on kokonaan kansanvallan puolella ja moniin miljooniin nouseva osuustoimintaväki on kansalaisina antava äänensä demokraattisen valtiojärjestelmän puolesta, joka yksin vain voi turvata demokratian oikeudet ja työtätekevien kansankerrosten vapauden.
Wl. Tukalevskij.
(Suomennos tekijän venäjänkielisestä käsikirjoituksesta.)
Raha-asiain käsittely supistui v. 1919 aikana budjetin viipymisen takia sangen vähiin. Hallituksen esityksestä tehtiin erinäisiä lisäyksiä 1919 vuoden tulo- ja menoarvioon, oikeammin sanoen: annettiin hallitukselle anteeksi se perustuslainvastainen menettely, että hallitus jo oli eduskuntaa kuulematta myöntänyt useimmat kyseessä olevat määrärahat. Oikeistoryhmien tämänkin asian yhteydessä tekemään yritykseen hallituksen kaatamiseksi kieltäytyi sos.-dem. ryhmä nytkin myötävaikuttamasta. Erityisellä päätöksellä myönnettiin, lisäyksenä 1919 vuoden menoarvioon, hallituksen käytettäväksi 25 miljoonaa markkaa »maan turvallisuuden tukemiseksi» varsinkin rajaseuduilla; sosialidemokraatit vastustivat varojen myöntämistä, huomauttaen ettei väkivaltaisilla keinoilla voida yhteiskunnallista rauhaa rakentaa.
Ulkomaisen valuutan hankkimiseksi valtuutettiin hallitus ottamaan korkeintaan puolen miljaardin markan ulkomainen laina, mikä kuitenkaan tähän saakka ei ole sanottavasti onnistunut. Budjettiesityksen viipyminen aiheutti 1919 vuoden tulo- ja menoarvion pitentämisen parilla kuukaudella ja määrätyillä ehdoilla.
Budjettiesityksen vihdoinkin saavuttua 12/12 ryhtyi valtiovarainvaliokunta sitä kiireellisesti käsittelemään ja antoi t.v. 21/2 mietintönsä, joka 11/3 tuli eduskunnassa loppuun käsitellyksi. Menojen kokonaissumma, joka esityksen mukaan oli 2,018,099,657 Smk. 85 p., supistettiin valiokunnassa 1,864,064,434 Smk:aan, mutta lisättiin täysistunnossa 1,930,776,934 Smk:ksi, mikä siis on valtiomme tämän vuoden tulo- ja menoarvion loppusumma.
Sosialidemokraatit epäonnistuivat enimmäkseen pyrkimyksissään saada menopuolesta poistetuiksi työväelle vastenmieliset määrärahat, joten sotilaallisiin tarkoituksiin tuli myönnetyä 344,919,100 mk. (hallitus oli pyytänyt 47,7,802,800 mk.), joka summa on 24 % koko budjetista; sitä paitsi suojeluskuntien kannattamiseksi myönnettiin 20 milj. mk., kuitenkin sillä huomautuksella, että »suojeluskuntien pitää olla hallituksen valppaan ja kiinteän kontrollin alaisina».
Sitä vastoin onnistui useissa tapauksissa saada menopuoleen sisällytetyksi määrärahoja työväelle tärkeitä tarkoituksia varten. Niinpä koroitettiin sosialidemokraattien vaatimuksesta köyhille kansakoululapsille annettava ravinto- ja vaatetusapu 4 milj. markkaan, rautatieläisten kalliinajanlisäys 114 milj. markkaan, valtioapu sotaorpojen huoltamiseksi 7 milj. markkaan ja määräraha valtion asuntopoliittista toimintaa varten 20 milj. markkaan. Viimemainittu summa on käytettävä enintään 2 huonetta ja keittiön käsittävien asuntojen rakentamista varten myönnettävinä lainoina, jotka saavat kohota korkeintaan 30 %:iin rakennuskustannuksiin verraten. Avustukseksi voimistelu- ja urheilujärjestöille myönnettiin 200,000 mk., uutisviljelyksiä varten eduskunnan maanviljelijäjäsenten ehdotuksesta kokonaista 30 milj. mk., rautateiden rakentamiseen 39 milj. mk.
Menojen peittämiseksi koroitettiin useita veroja, ennen kaikkea tullimaksuja, joiden näin ollen lasketaan v. 1920 tuottavan 300 milj. mk. Lisäksi säädettiin laki tulojen suostuntaverosta vuodelta 1919, jonka veron lasketaan tuottavan 200 milj mk., sekä määrättiin puutavaroista suoritettavaksi vienti- ja lisenssimaksuja, joiden arvellaan tuottavan 170 milj. mk. Vasemmisto ponnisteli turhaan tuontitullin ja oikeisto vientitullin koroittamisen estämiseksi. Tuloista on vielä mainittava tupakkavalmistevero 120 milj mk. ja »sotasaaliin myymisestä kertyviä tuloja» 65 milj. mk. Koska useat verot vain vähitellen kertyvät valtion kassaan, oli välttämätöntä valtuuttaa hallitus käyttämään v. 1920 valtion kassatarpeen tyydyttämiseksi lyhytaikaista luottoa aina 300 milj. markkaan saakka, mutta samalla päätettiin kehoittaa hallitusta viipymättä selvityttämään, millä tavoin valtion vuotuinen rahantarve olisi järkiperäisesti tyydytettävä.
Eduskunnan tämän asian yhteydessä tekemä päätös, jossa kehotettiin hallitusta antamaan eduskunnalle esitys tientekolain voimaanastumisen lykkäämisestä yhdeksi vuodeksi, muodostui ulkonaiseksi aiheeksi hallituksen eroamiseen.
Työväenkysymysten joukosta on ennen kaikkea mainittava sos.-dem, ryhmän tekemä yritys kahdeksantunnin työaikalain entiselleen palauttamiseksi. Työväenasiainvaliokunta antoi asiassa epäävän lausunnon, ehdottaen kuitenkin anottavaksi, että vielä samalla istuntokaudella jätettäisiin eduskunnalle esitys laiksi työnteon rajoituksista eräissä ammateissa. Tämän ehdotuksen eduskunta 98 äänellä 85 vastaan hyväksyi, vähemmistön vaatiessa asian ratkaisemista sosialidemokraattien laatiman lakiehdotuksen pohjalla. Anottua hallituksen esitystä ei ole eduskunnalle jätetty.
Tapaturmavakuutusta koskeva asetus vuodelta 1917 muutettiin sos.-dem. ryhmän aloitteesta käsittämään entistä useampia ammattialoja, muun muassa maanviljelystyötä riippumatta siinä käytettyjen koneiden käyntiajasta sekä ammattina harjoitettua kalastusta ja rakennustoimintaa riippumatta työntekijäin luvusta.
Rahan arvon laskeminen aiheutti muutoksia erinäisiin vakuutuslakeihin. Niinpä äsken mainitun lain säätämä pienin elatusapu ohimenevissä työkyvyttömyystapauksissa oltuaan 1 mk. 50 p., koroitettiin 3 markkaan sekä suurin elatusapu samaten 3 markasta 10 markkaan. Laki tästä annettiin 24/10. Vuonna 1917 säädetty merimiesten tapaturmavakuutus ulotettiin samasta syystä käsittämään kaikki ne merimiehet, jotka nauttivat enintään 12,000 markan (tähän saakka 3,000 markan) vuosipalkkaa. Lopuksi v. 1917 annettu asetus työttömyyskassoista, joilla on oikeus saada apurahaa yleisistä varoista, muutettiin niin, että työttömyyskassan maksettava pienin päivittäinen avustus on oleva 1 markka ja suurin 10 markkaa (tähän saakka 50 p. ja 3 mk.).
Verrattain suotuisaa kohtelua on niin hallituksen kuin eduskunnankin puolelta osoitettu liikeapulaisten pyrkimyksille työolojensa järjestämiseksi, ehkä siksi että tämä työläisryhmä niin suureksi osaksi on osoittautunut porvariluokan kannattajaksi. Hallituksen esityksestä hyväksyi eduskunta lain kauppa-, konttori- ja varastoliikkeiden työoloista, jolla muun muassa säädettiin liikeapulaisille 8 tunnin työpäivä, 38 tunnin sunnuntailepo ja yhden viikon kesäloma. Laki vahvistettiin 24/10.
Hallitusta päätettiin kehoittaa antamaan eduskunnalle esitys työkyvyttömyys- ja vanhuusvakuutuksen toteuttamisesta.
Metsä- ja uittotyön alalla vallitsevien epäkohtien korjaamiseksi kehoitti eduskunta hallitusta toimituttamaan perusteellisen tutkimuksen.
Työttömyyden lievittämiseksi päätettiin kehoittaa hallitusta järjestämään yleisiä töitä, joissa ei kuitenkaan saa maksaa semmoisia palkkoja, jotka »houkuttelevat työläisiä pois yksityisten toimeenpanemista töistä». Sosialidemokraatit vastustivat viimemainittua rajoitusta.
Maakysymyksen alalta on vain yksi tärkeä lainsäädäntötoimenpide mainittava: se jolla puolikaseduskunnan säätämä laki vuokra-alueiden lunastamisesta saatiin muutamissa tärkeissä kohdissa korjatuksi torppareille edulliseen suuntaan. Heille eroitettavan viljelysmaan sekä metsämaan korkein mahdollinen pinta-ala lisättiin kumpikin 20 hehtaariksi, ja laista poistettiin se säännös, joka vaati lunastushinnan määrättäväksi vähintään puoleksi nykyisestä käyvästä hinnasta. N.s. punikkipykälä saatiin samaten pois. Entisten torpparien toimeentulomahdollisuus itsenäisinä maanomistajina on näiden muutosten kautta jossakin määrin lisääntynyt. Laki vahvistettiin 10/7.
Taloudellisen elämän eri aloja koskevien uusien lakien lukumäärä on erittäin suuri. Nyt säädettiin vihdoin se uusi elinkeinolaki (vahv. 27/9), joka koko yksikamarisen eduskunnan olemassaolon ajan on ollut päiväjärjestyksessä. Lait, jotka koskevat siemenkauppaa (vahv. 30/12) ja margariinikauppaa, tarkoittavat näiltä aloilta pahimpien epäkohtien poistamista. Huoneenvuokrasäännöstelyä koskevalla lailla (vahv. 12/9) annettiin hallitukselle valta antaa määyksiä huoneistojen ylimmästä vuokrasta, käyttämättömien huoneistojen käytäntöönottamisesta y.m. Elintarvelakia pitennettiin yhden kerran, valuuttakauppaa koskevaa laki kaksikin kertaa. Kolmella eri lailla kiellettiin sähkövoiman siirtäminen maan rajojen ulkopuolelle sekä annettiin valtiolle yksinoikeus rakentaa ja käyttää lennätinlaitteita sekä sähkölaitteita langatonta sähköttämistä tai puhelemista varten. Kieltolakia paikattiin eräissä kohdissa.
Eduskunnan jälleen kokoonnuttua joululoman jälkeen hyväksyttiin n.s. keinottelulaki jatkoksi aikaisemmin voimassa olleelle »jobbauslaille», jonka määräyksiä tällöin kovennettiin.
Sotalaitosta koskevan lainsäädännön alalla laadittiin muutamia tärkeitä lakeja, jotka ylipäänsä jatkoivat puolikas-eduskunnan alkuunpanemaa sotilaslainsäädäntöä ja jotka tämän vuoksi osaksi herättivät sos.-dem. ryhmässä vakavia epäilyksiä, vaikkei tahdottu kieltää niiden merkitsevän sisältönsä puolesta edistysaskelta aikaisempaan lainsäädäntöön verraten. Nämä ovat: laki avustuksen suorittamisesta asevelvollisten omaisille (vahv. 23/9), laki sotatuomioistuimista, laki sotalaitokselle rauhanaikana annettavista luontaissuorituksista ja laki hevosten ja ajoneuvojen ottamisesta sotavoiman tarpeisiin sodan aikana.
Muiden, eri aloja koskevien lakien joukosta on ennen kaikkea mainittava ne, joilla saatiin korjatuiksi tärkeimmät huononnukset, jotka puolikaseduskunta oli kunnallislakeihin aikaansaanut. Äänioikeutta laajennettiin muun muassa alentamalla ikäraja 21 vuodeksi, ja kuntain itsehallintoakin jossakin määrin laajennettiin. Tähän kuuluvat lait vahvistettiin 15/8 ja olivat ne siis jo äskeisissä kunnallisissa vaaleissa noudatettavina.
Kirkkolakiin hyväksyi eduskunta puolestaan muutamia kirkolliskokouksen jo aikaisemmin tekemiä muutoksia, joista tärkein on se, joka kieltää kirkon estämästä ketään eroamasta kirkosta.
Kun vielä mainitsemme lain maalaiskuntien velvollisuudesta palkata opinkäyneitä kätilöltä (vahv. 5/12), lain rokottamisvelvollisuudesta ja anomuksen toimenpiteistä esikaupunkien liittämiseksi kaupunkeihin sekä esikaupunkioloissa vallitsevien epäkohtien poistamiseksi, niin olemme selostaneet tärkeimmät viime vuoden valtiopäivillä aikaansaadut tulokset.
Loppuun käsittelemättä ovat muutamat tärkeät kysymykset, joista tässä vain mainittakoon laki kahdeksan tunnin työajasta maataloudessa, laki tulo- ja omaisuusverosta, työsopimuslaki ja oppivelvallisuuslaki; näistä kaikista ovat asianomaiset valiokunnat jo antaneet mietintönsä. Lisäksi on mainittava lait valtion virkatalojen käyttämisestä sekä papiston torpparien ja mäkitupalaisten vapauttamisesta, laki kielioloista sekä sos.-dem. ryhmän tekemä ehdotus Rikoslain »sosiaiistipykälän» kumoamisesta; viimeksi mainitussa asiassa on lakivaliokunta antanut hylkäävän lausunnon, jota vastoin suuri valiokunta ehdottaa sanotun kuuluisan pykälän lievennettäväksi. K. W.
Viimeksi ilmestyneessä »Sosialisen Aikakauskirjan» numerossa on julkaistu tulokset siitä virallisesta tiedustelusta, joka kesällä 1918 toimitettiin kansalaissodan johdosta orvoiksi ja turvattomiksi joutuneiden 15 vuotta nuorempain lasten luvusta sekä heidän perhe-, omaisuus- ja sivistysoloistaan. Luomme tässä lyhyen katsauksen tiedustelun tuloksiin, jotka luonnollisestikin ovat työväelle erittäin mielenkiintoiset.
Tilasto valaisee oloja sellaisina kuin ne olivat v:n 1919 alussa. Niiden 15 vuotta nuorempien lasten lukumäärä, joiden isä tai muu huoltaja sodan aikana kaatui, tuli raajarikoksi, katosi, ammuttiin, kuoli vankileirissä tai muuten sai surmansa, oli mainitun v:den alussa koko maassa 14,145 jakautuen 5,194 perheeseen. Vangittujen lapsia ei tässä ole lukuun otettu. Nämä luvut ovat kuitenkin ilmeisesti liian pienet. Useat kirkkoherranvirastot ovat nimenomaan ilmoittaneet että niiden on ollut mahdoton saada tietoja kaikista sodan vuoksi turvattomiksi joutuneista. Näin on laita ollut etenkin maan suurimmilla paikkakunnilla, joissa puheenalaisia lapsia on kaikkein lukuisimmin. Kirkonkirjojen nojalla ei tietoja ole voitu antaa seurakuntaan kuulumattomista henkilöistä, joita erittäinkin taajaviikisissä yhdyskunnissa on runsaasti. Tästä kaikesta johtuu, että turvattomaksi joutuneiden luku useissa seurakunnissa todellisuudessa on paljon suurempi, kuin nyt esitetyt viralliset luvut. Niinpä Tampereella puheenaolevain lasten luku on ilmoitettu 383 tiesi, mutta köyhäinhoidon johtajan antaman tiedon mukaan heidän lukumääränsä siellä on yli 500.
Suurin ehdoton määrä turvattomaksi jääneitä lapsia oli seuraavissa seurakunnissa: Helsingissä 847, Valkealassa 512, Tampereella 383, Tammelassa 341, Uudellakirkolla Viip. l. 264, Turussa 254, Kotkassa 226, Urjalassa 222, Ulvilassa 216, Ruovedellä 200 lasta, j.n.e. Jos taas silmällä pidetään, missä puheenalaisia lapsia oli enin väkilukuun verraten, tulevat paikkakunnat seuraavaan järjestykseen: Karinainen, Hamina, Mustio, Miehikkälä, Eura, Kiukainen, Mouhijärvi, Längelmäki, Kiikoinen, Ulvila, Humppila, Suodenniemi, Tottijärvi, Kullaa, Valkeala, Pälkäne, Hangon maaseurakunta, Kuru, Tammela, Tyrvää, Espoo, Loviisa, Karkku, Säkylä, Luopioinen, Ruovesi j. n. e.
Edellisessä on jo viittaus siihen, kenen lapsia nuo sotaorpo-poloiset pääasiassa ovat. Selvempiä viittauksia siinä kohden antaa seuraava taulukko, josta nähdään, miten turvattomiksi joutuneet perheet ja lapset (vangittujen perheitä ja lapsia lukuunottamatta) jakautuvat eri läänien osalle:
| Lääni | Turvattomaksi jääneitä | |
| perheitä | lapsia | |
| Uudenmaan | 1,039 | 2,839 |
| Turun | 1,182 | 3,284 |
| Hämeen | 1,262 | 3,527 |
| Viipurin | 1,163 | 3,151 |
| Mikkelin | 74 | 200 |
| Kuopion | 147 | 351 |
| Vaasan | 184 | 417 |
| Oulun | 143 | 376 |
| Koko maa | 5,194 | 14,145 |
Kuten näkyy on sotaorpojen varsinaisena kotimaana neljä eteläistä lääniä s. o. punainen Suomi: 9⁄10 turvattomaksi jääneistä perheistä ja lapsista kuuluu näihin lääneihin. Mitättömät ovat niihin verrattuina Mikkelin, Kuopion, Vaasan ja Oulun läänien luvut. Raskaimman kohtalon alaisena on kaikissa suhteissa ollut Hämeen lääni.
Lähempi tarkastelu vahvistaa sen yleisen havainnon, että sotaorpojen valtava enemmistö on punaisten lapsia. Seuraavaan taulukkoon on merkitty, kuinka paljon sotaorpoja eri lääneissä oli »punaisten», »valkoisten» ja ei kumpiinkaan kuuluvain huoltajain lapsia (»punaisilla» tarkoitettu kapinaan osaaottaneita ja sitä kannattaneita sekä tunnetusti sosialidemokraattiseen puolueeseen kuuluneita huoltajia, »valkoisiin» taas luettu sellaiset, jotka eivät ole kuuluneet meidän puolueeseemme):
| Lääni | Punaisten huoltajain lapsia |
Valkoisten huoltajain lapsia |
Ei kumpienkaan huoltajain lapsia |
| Uudenmaan | 2,642 | 117 | 81 |
| Turun | 3,055 | 104 | 140 |
| Hämeen | 3,166 | 161 | 145 |
| Viipurin | 2,757 | 186 | 197 |
| Mikkelin | 138 | 50 | 13 |
| Kuopion | 286 | 64 | 4 |
| Vaasan | 169 | 242 | 6 |
| Oulun | 301 | 73 | 6 |
| Koko maa | 12,494 | 997 | 592 |
Punaisten huoltajain jättämät sotaorvot siis tämän laskun mukaan tekevät lähes 9⁄10 kaikista sotaorvoista; ja punaisten orpolapsista tuli 11,600, s. o. enemmän kuin 9⁄10 neljän eteläisen läänin osalle. Mitä muita todistuksia enään tarvitaan!
Tarkastamme nyt sotaorpojen yhteiskunnallista asemaa. Kun turvattomiksi jääneiden perheiden ja lasten huoltajista enemmistö on kuulunut punaisiin, voi jo siitä päättää, että kysymyksessä olevista perheistä ja lapsista enemmistö kuuluu samoihin yhteiskuntaluokkiin, mistä kapinalliset saivat pääasiallisimman kannatuksensa. Tiedustelussa havaittiin, että turvattomiksi jääneitten perheitten 5,179 huoltajasta 2,456 kuului maalaistyöväkeen, 968 kaupunki- ja teollisuustyöväkeen, 561 käsityöläisiin, 305 torppareihin, 420 talollisiin ja 469 muihin ammattiluokkiin. Siis lähes puolet huoltajoista oli maalaistyöväkeä ja 4290 eli yli 4⁄5 kaikista maalais- ja kaupunkilaistyöväkeä, käsityöläisiä ja torppareita. Tilaston julkaisijat arvelevat lukuisan torppariväestön huomattavan vähäisen osanoton kapinaan ja sen pelastumisen kapinan seurauksista johtuneen osittain siitä, ettei sota-ajan elintarvepula rasittanut yhtä ankarasti torppareita kuin palkalla elävää työväestöä, jonka vuoksi torpparit eivät liene olleet yhtä alttiita kumouksellisille opeille kuin palkkatyöläiset. Sitäpaitsi lienee vaikuttanut myöskin se seikka, että kapinan aljettua suuri osa palkkatyöväestä jäi työttömäksi ja jotakin ansiota saadakseen joutui kapinallisten mukaan; tätä syytä torppariväestöllä ei ollut — päinvastoin jokapäiväiset taloustoimet olivat esteenä torpparien osanotolle kapinaan.
On tyydytyksellä merkittävä, että oikeammat käsitykset kapinan syistä alkavat levitä virallisessa maailmassa. Ehkäpä kohta jo tunnustetaan sekin tosiasia, että sotaorpojen suuri pääjoukko on valkoisen terrorin uhreja. Se on edellisestä jo käynyt selville. Mutta julkaistuissa tilastollisissa tiedoissa siitä on sitovampiakin todisteita.
Sotaorpojen punaisiin kuuluvista huoltajista näet tilaston mukaan oli ammuttuja 1,418, vankileireissä kuolleita 1,831, kaatuneita 605, kadonneita 440, raajarikoksi tulleita 44, murhattuja 40 ja muuten surmansa saaneita 154.
Kaatuneita siis verraten vähän. Mutta »ammuttuja» kauhean paljon ja »vankileireissä kuolleita» vielä enemmän. Ainakin 3⁄4 punaisiin kuuluneista huoltajista on menettänyt henkensä valkoisen terrorin kautta, ja suunnilleen yhtä suuri osa punaisten jättämistä sotaorvoista kärsii saman terrorin seurauksia.
Sivumennen sanoen voi sotaorpotilastosta tehdä eräitä yleisempiäkin päätelmiä. Kun tiedetään, että kaikkien vankileireissä kuolleiden punaisten luku on ollut vähintään 7 kertaa suurempi kuin niiden vankileireillä kuolleiden, jotka tunnetusti ovat jättäneet jälkeensä huollettavia, saataisiin samaa mittakaavaa sovelluttaen ammuttujen punaisten koko lukumääräksi n. 10,000 ja kaikkien surmansa saaneitten punaisten lukumääräksi n. 32,000. Nämä luvut ovat todennäköisesti liian alhaiset.
Mutta älkäämme unohtako sotaorpoja. Heitä koskevassa tiedustelussa on otettu selvää myöskin turvattomiksi jääneiden perheiden äideistä ja havaittu, että 10,365 orpolapsesta, joista tähän kuuluvia tietoja saatiin, 8,298:lla oli äiti täydellisesti työkykyinen, 1,733:lla äiti vain osittain työkykyinen ja 334:lla äiti työkyvytön. Turvattomiksi jääneiden varallisuusolojakin on tutkittu ja saatu selville, että lähes 3⁄4 kaikista turvattomiksi jääneistä perheistä on köyhiä. Punaisiin kuuluneista huoltajista oli lähes 77 % köyhiä, lähes 23 % toimeentulevia ja 1⁄2 % varakkaita — valkoisten huoltajain vastaavat suhdeluvut taas olivat 46 % — 39 % — 14 %.
Lopuksi näkyy tiedustelusta, että enin osa sotaorvoista kuuluu perheisiin, joissa on vähintään 3 lasta. »Tunnettu kansantaloustieteilijä Conrad on lausunut, että säännöllisissäkin oloissa työmies vaimoineen harvoin voi elättää ilman köyhäinhoidon apua enemmän kuin 6 lasta, ja tämän havainnon oli hän tehnyt aikana, jolloin suurten joukkojen toimeentulovaikeudet olivat yleensä pienemmät kuin nykyään. Jos perheenäidin kyky elättää itsensä ja lapsensa olisi puolet siitä, mitä miehen ja vaimon vastaava kyky on yhteensä, voitaisiin mainittua Conradin väitettä silmälläpitäen sanoa, että työläisperheen äiti harvoin ilman köyhäinhoidon apua voi elättää enempää kuin kolme lasta. Kun enin osa kysymyksessä olevista lapsista kuuluu työläisperheisiin ja edelleen, kun heistä enin osa kuuluu perheisiin, joissa on 3 lasta ja enemmän, voi jo yksistään tämän nojalla päättää, että puheenalaisista perheistä hyvin suuri osa kaipaa yhteiskunnan apua.»
Sellaiset ovat suurin piirtein tuon synkän tiedustelun tulokset. Vapaussotamitalin »toinen puoli» alkaa näkyä. Numerojen vääjäämättömät syytökset nousevat taivaaseen saakka. Mutta tekisimme väärin, jos vain valkoista terroria syyttäisimme. Sotaorpojen suuret joukot huutavat yhteiskunnalle ja meille. Leskien ja orpojen kyyneleitä nähdessämme unohtuu toistaiseksi kaikki muu. Vaa.
Osoittaaksemme, kuinka pajon Suomen teollisuudelle merkitsee vapaa pääsy Venäjän markkinoille, olemme virallisen tilaston perusteella laatineet seuraavan numeroyhdistelmän, joka valaisee Suomen ja Venäjän välistä kauppayhteyttä normaaliaikoina ennen maailmansotaa.
Seuraava taulukko osoittaa kolmivuotiskautena 1911–13 Suomesta tapahtuneen viennin kokonaismäärän sekä siitä Venäjälle menevän osan absoluuttisissa luvuissa ja prosenteissa kokonaisvientiin verraten. Mainitsemme erikseen vain ne vientiryhmat, joiden merkitys Venäjälle tapahtuneelle viennille oli erittäin suuri.
| vv. 1911–1913 yhteensä koko vienti — siitä Venäjälle | |||
| milj. mk. | milj. mk. | % | |
| paperia | 194.5 | 116.0 | 59 |
| puutavaroita | 567.3 | 45.9 | 8 |
| karjantuotteita | 123.5 | 21.6 | 17 |
| kudelmia | 19.5 | 19.5 | 100 |
| vuotia, nahkatav. | 39.6 | 18.9 | 48 |
| kalaa | 17.0 | 15.4 | 91 |
| muita tavaroita | 93.0 | 63.7 | 69 |
| Yhteensä | 1,054.0 | 301.0 | 29 |
Tuonnista saamme virallisen tilaston mukaan seuraavat tiedot:
| vv. 1911–1913 yhteensä koko tuonti — siitä Venäjältä | |||
| milj. mk. | milj. mk. | % | |
| jyviä | 287.3 | 118.8 | 41 |
| siirtomaantav. | 166.9 | 71.1 | 43 |
| kasveja y. m. | 65.2 | 36.1 | 55 |
| öljyjä, rasvoja | 49.0 | 20.4 | 42 |
| muita tavaroita | 841.5 | 161.2 | 19 |
| Yhteensä | 1,409.9 | 407.6 | 29 |
Huomaamme siis, että niinhyvin Venäjälle viemämme kuin sieltä tuomamme tavarat ovat käsittäneet kokonaista 29 pros. koko viennistämme ja tuonnistamme. Venäjällä on siis ollut sangen suuri merkitys sekä Suomen tuotannolliselle elämälle että kulutukselle. Tämä selviää vielä enemmän, jos otamme huomioon muutamia numeroita, jotka koskevat eri teollisuushaarojen osallisuutta Venäjälle tapahtuneessa viennissä. Näemme silloin, että paperiteollisuutemme bruttotuotannosta, joka kolmivuotiskautena 1911–13 oli 287.4 milj. mk., meni Venäjälle tavaroita 116 milj. markan arvosta eli siis 40 pros. koko tuotannosta. Puuteollisuus, jonka tuotanto teki 469.5 milj. mk., lähetti siitä Venäjälle 45.9 milj. markan arvosta eli lähes 10 pros. Jokseenkin sama oli suhde kutomateollisuudessa. Suomen teollisuuden koko tuotantomäärästä, joka mainittuina vuosina oli yhteensä 2,049.5 milj. mk., meni Venäjälle noin 13 pros.
Paperiteollisuuden 12,100 työläisestä on mainittuina vuosina noin 5,000 työskennellyt Venäjälle menevän tavaran valmistamisessa, puuteollisuudessa runsaasti 3,000, kutomateolilsuudessa 1.500, metalliteollisuudessa lähes 1,000 ja muissa teollisuudenhaaroissa noin 4,000, niin että Suomen teollisuustyöväestä, joka vv. 1911–13 nousi keskimäärin 109,206 henkeen, on lähes 15,000 työläistä tuottanut tavaroita Venäjälle vietäväksi.
Epänormaalisina vuosina 1914–17 muuttuivat nämä suhteet oleellisesti. Venäjälle mennyt osa viennistämme teki mainittuna nelivuotiskautena yhteensä 82 pros., Venäjältä tullut osa koko tuonnista taas 54 prosenttia. Teollisesta tuotannostamme, joka vv. 1914–16 teki 3,045 milj. mk., meni Venäjälle 22 pros., ja Suomen teollisuustyöläisistä työskenteli noin 25,000 Venäjän tarpeiden tyydyttämiseksi. K. W.
Tshekko-Slovakian tultua Itävallasta erotetuksi, ovat siellä asuvat saksalaiset sosialidemokraatit muodostaneet oman puolueensa, jonka 2,500 paikallisjärjestöön kuuluu lähes 200,000 jäsentä, Tshekko-Slovakian koko saksalaisen väestön ollessa vain 3.4 milj. Puolueella on 22 äänenkannattajaa, joista 11 jokapäiväistä sanomalehteä. Viime kunnallisvaaleissa saivat puolueen asettamat ehdokkaat yhteensä 623,000 ääntä, mikä on 44 pros. saksankielisen väestön antamista äänistä. Tuntuvasti suuremman slaavilaisen väestön keskuudessa — missä tosin ei teollisuus ole yhtä korkealle kehittynyt kuin saksalaisilla seuduilla — sai sosialidemokratia 922,792 ääntä, mikä on vähän vaille 30 pros. slaavilaisten valitsijain luvusta.
Tshekko-Slovakian saksalaisten muodostamat ammatilliset järjestöt käsittävät 300,000 ja osuuskunnat 200,000 jäsentä.
»Tshekko-Slovakian saksalainen sosialidemokraattinen työväenpuolue» — niinkuin sen virallinen nimi kuuluu — on pyytänyt omaa edustusta toisen Internationalen kansainvälisessä toimistossa. K. W.
Viime marraskuussa levisi Venäjällä julkaistujen tietojen mukaan »Pravda»-lehteä 150,000 kappaletta, »Krasnaja Gaseta'a» 180,000 kpl., talonpoikaislehteä »Derevenskaja Kommuna» 65,000 kpl. ja »Isvestijaa» 53,000 kpl.