Julkaistu: tammikuussa 1920
Lähde: »Sosialidemokraattinen aikakauslehti», n:o 1, tammikuun 15 p., s. 1–24. Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, Helsinki 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Karl Wiik, Väinö Voionmaa, J. W. Keto, Carl Lindhagen. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Karl H. Wiik | |
| J. W. Keto | V. Voionmaa |
Sisältörikkaimpia Suomen työväestön historiassa on ollut se vuosi, joka äskettäin on kulunut umpeen. Sen alkaessa sarasti vielä vain hämärästi sen aamurusko, joka vihdoinkin seurasi kauhunyön jälkeen.
Suuret, mullistavat maailmantapaukset olivat tosin riistäneet kotimaiselta taantumukseltamme sen ulkomaisen suojan, jonka turvissa se oli kasvanut voimakkaaksi. Mutta tämä taantumus oli jo ehtinyt siksi vahvasti juurtua Suomenkin maaperään, ettei se välittömästi vieraan tukensa menetettyään kaatunut. Toiselta puolen oli työväenluokkamme vielä miltei järjestymätön, ja sen verta vuoti kansalaissodan lyömistä tuhansista haavoista. Mutta se ymmärsi valppaasti käyttää hyväkseen sitä seikkaa, että porvaristonkin eräiden osien edut vaativat vissiä laillista järjestystä ja kansanvaltaisuutta. Samalla kuin olojen pakotuksesta varsinaisten taantumuksellisten ainesten valta-asema yhteiskunnan kukkuloilla heikkeni, onnistui puolueemme valloittamaan työväelle takaisin edes jonkinlaista oikeusturvaa, varsinkin senjälkeen kuin työväki »sosialistilain» lakattua olemasta voimassa sai mahdollisuuden paikallisten järjestöjensä avulla puolustaa etujaan. Eduskunnassa, johon työväki vaikeista olosuhteista huolimatta sai taasen hämmästyttävän lukuisan oman edustajaryhmän, ponnisti tämä tarmokkaasti saadakseen puolikaseduskunnan säätämät poikkeuslait kumotuiksi sekä vapauttaakseen ne köyhälistön jäsenet, jotka kansalaissodan johdosta viruivat vankiloissa. Riistääkseen taantumukselta yhden sen vahvimmista valta-asemista ja luodakseen vankan pohjan vastaiselle kansanvaltaiselle kehitykselle pyrki ryhmä rakentamaan uutta, tasavaltaista hallitusmuotoa, ja saatiinkin säädetyksi hallitusmuoto, joka vaillinaisuuksistaan huolimatta merkitsi entiseen verraten huomattavaa askelta kansanvaltaa kohti.
Lainsäädännöllisen toimintansa ohella pyrki työväki sitkeästi jälleen pystyttämään sitä puoluejärjestöä, joka kansalaissodan jälkeen oli tullut tyyten hävitetyksi. Vähitellen kytkettiin toinen rengas toiseen, ja tällä hetkellä, tuskin vuosi sen jälkeen kuin tämä järjestötoiminta alkoi, seisoo puolueemme taas yhtä voimakkaana kuin säännöllisinäkin aikoina, loistavana esimerkkinä siitä, mitä itsetietoinen ja tulevaisuuteensa uskova työväenluokka voi saada aikaan.
Ilmeisesti on kuitenkin työmme kaikissa edellämainituissa suhteissa vielä keskeneräinen, ja sen menestyksellinen jatkaminen on vaativa työväeltä mitä vakavimpia ponnistuksia. Suurin piirtein on jo havaittavissa, missä puitteissa puoluetoimintamme nyt alkaneena vuonna on kehittyvä.
Yksi työtätekevän kansamme harras toivomus — Suomen valtiollinen itsenäisyys — on saatu toteutetuksi ja sikäli turvatuksi, kuin suurvaltain hallitusten antamista paperipaloista riippuu. Kansamme omista ponnistuksista ja sen itsetietoisuudesta riippuu, saako tämä itsenäisyys vastaavaa käytännöllistä sisältöä ja arvoa. Yksi tähän liittyvä vaatimuksemme on vielä osaksi toteutumatta: säännöllisten suhteitten solmiaminen kaikkein ulkovaltojen kanssa. Rauhan solmiaminen Venäjän kanssa ei ole ainoastaan oman kansamme niin valtiollisten kuin taloudellisten etujen kipeästi vaatima; vaatimuksemme tässä kohden on samalla yhtenä ilmaisuna siitä viime aikoina yhä voimistuvasta kansainvälisestä oikeudentunnostu, joka pitää yleisen rauhan soimiamista Venäjän kanssa välttämättömänä, jotta Venäjän kansa voisi vapaasti kehittyä ja jotta sen keskuudessa olevat kansanvaltaiset voimat pääsisivät esteettömästi toimimaan luodakseen kansan työtätekevään enemmistöön nojautuvan pysyväisen hallitusjärjestelmän. Rauhan aikaansaamiseksi Venäjän kanssa on puolueemme epäilemättä lähiaikoina erityisesti ponnisteleva.
Tämän ohella on puolueemme jatkava pyrkimyksiään taantumuskauden jäännösten poistamiseksi ja työväen turvaamiseksi hallinnollista mielivaltaa vastaan. Se on vaativa tarmokkaita toimenpiteitä työväen hyvinvoinnin kohottamiseksi, ja siinä määrin, kuin työväenluokan voima ja vaikutusvalta kasvaa, on se käyttävä sitä rajoittaakseen yhä tuntuvammin yksityisen voitonhimon liikuntamahdollisuuksia, tarkoituksella mahdollisimman pian saavuttaa sosialidemokratian päämäärä, joka on kaiken luokkaherruuden lopettaminen.
Historiallisen tehtävänsä täyttämisessä ei työväellä ole ainoatakaan liittolaista. Ainoastaan itsenäinen, selvä luokkapolitiikka voi viedä perille. Toimintamme keskipisteenä on siis pysyvä joukkojen jatkuva kasvattaminen puhtaasti sosialidemokraattisessa hengessä. Äskeinen puoluekokouksemme onkin vetänyt ne suuntaviivat, joita myöten meidän on toimittava. Se on teroittanut selvän marxilaisen luokkataistelupolitiikan välttämättömyyttä varoittaen sosialidemokratialle vieraista harhaluuloista, levitettäköön niitä miltä taholta tahansa. Se on julistanut kansainvälisen solidarisuuden välttämättömyyttä, mutta samalla kehoittanut rakentamaan toimintamme lähinnä oman maamme olojen pohjalle sekä omia voimiamme vastaavalle kannalle.
Näiden taktiikkaperiaatteiden hengessä on valistustyömme tapahtuva. Ainoastaan silloin se on täyttävä tarkoituksensa, joka on köyhälistön luokkavoiman vahvistaminen ja oikean suunnan osoittaminen tälle voimalle.
Toivossa, että aikakauslehtemme on pystyvä tätä suurta tarkoitusperää edistämään, lähdemme matkalle, rupeamme työhön.
Parlamentarismin eli eduskunnallisen järjestelmän kulmakivenä on vaatimus, että hallitus on oleva vastuunalainen eduskunnalle. Tämä vaatimus on laajakantoisempi kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Sen historiallisena lähtökohtana on ollut taistelu monarkiaa s.o. edesvastuutonta personallista hallitusvaltaa vastaan. Parlamentarismi on siis pohjaltaan tasavaltalainen järjestelmä. Toiselta puolen se eroo jyrkästi perustuslaillisesta järjestelmästä, jonka tarkoituksena on antaa kansalle osittaisia takeita mielivaltaista hallitusta vastaan, mutta muuten tukea kansasta riippumatonta mielivaltaista hallitusta, ja joka siis pohjaltaan on monarkistinen järjestelmä. Parlamentillinen järjestelmä on koko olemukseltaan ja luonteeltaan demokraattinen, sillä sen tarkoituksena on toteuttaa kansan valtiolliseen tasa-arvoisuuteen perustuva itsehallinto. Mutta se toteuttaa sen ainoastaan välillisesti. Tälle järjestelmälle on näet ominaista kansalle kuuluvan vallan luovuttaminen kansan määräajaksi valitsemalle neuvostolle, kansaneduskunnalle, mikä menettely poikkeaa yhtä paljon edesvastuuttomasta monarkiasta kuin »välittömästä kansanvallastakin».
Eduskunnallisen järjestelmän erikoisuuksiin kuuluu vihdoin eräs varsin huomattava piirre: parlamentillinen enemmistövalta. Enemmistövalta sinään tietää sitä, että valta ja vastuu jätetään enemmistönä olevalle puolueelle tai puolueyhtymälle, jonka tahtoon vähemmistön on alistuttava. Mutta parlamentillinen enemmistövalta vaatii vähemmistöltä muutakin kuin alistumista, nimittäin itsetietoista, lojalista alistumista, mistä vastavuoroon johtuu, ettei parlamentillinen enemmistövalta itse saa olla sorto- eikä mielivaltainen. Tunnustamalla eduskunnan määräaikaisuuden parlamentarismi tunnustaa kansan mielipiteitten muuttuvaisuuden ja mukautuu siihen. Senkään vuoksi parlamentarismi ei voi hyväksyä ehdotonta ja väkivaltaista, vaan ainoastaan ehdollisen ja rauhallisen enemmistövallan, s.o. sellaisen, joka ei sorra eikä nujerra vähemmistöä, vaan jättää sille mahdollisuuden vuorostaan päästä valtaan, jos äänestäjäin mielipide muuttuu sille suotuisaksi.
Parlamentarismin olemus ja aate on siis — mikä valitettavasti vain niin usein unohdetaan — kokonansa diktatuurivastainen. Se on rauhallisen, rakentavan ja tasaisen kehityksen järjestelmä. Kuohuvina, väkivaltaisina, kiihkeän kehityksen aikoina se helposti joutuu taistelevain äärimmäisyyssuuntain tielle. Niinpä on se viime aikoina joutunut lukuisain, osittain hyvin kiivaittenkin hyökkäysten alaiseksi. Väitetään, että parlamentarismi on väsynyt ja rappeutunut, jopa että se on kokonaisuudessaan ollut suuri harha-askel. Useissa maissa on hallitusvalta viime aikoina ruvennut ilmeisesti kasvamaan parlamentarismin kustannuksella. Englannissa ja Amerikassa on valtiollisen vallan painopiste yhä enemmän siirtynyt hallituksiin, jotka nojautuvat eduskunnan ulkopuolella oleviin puoluelaitoksiin. Parlamentarismin vanhassa päämaassa Englannissa voi jo sanoa hallituksen pikemmin johtavan ja määräävän parlamentin askeleita kuin parlamentin ohjaavan hallitusta. Yhdysvalloissa on Rooseveltin kohottamaa ja Wilsonin äärimmilleen pullistamaa presidentinvaltaa vastaan vihdoinkin kierretty parlamentillisia puristimia, jotavastoin Ranskassa ministerisosialisti ja tuleva pääministeri Millerand äskettäin, meikäläisen taantumuksen suureksi tyytyväisyydeksi, esitti vaatimuksia presidentin ja hallituksen vallan lisäämiseksi. Tarvitseeko sanoa, ettei missään maailmassa ole parlamentarismia enemmän ja ylimielisemmin herjattu ja häväisty kuin Suomessa.
On tarkoin huomattava, että hyökkäykset parlamentarismia vastaan ovat lähtöisin vastakkaisilta tahoilta. Monarkistisen taantumuksen kannattajat odottavat parlamentarismin kukistumista päästäkseen sen raunioille rakentamaan omaa mustaa valtaansa, jolla parlamentillisissa maissa ei ole pysyvämmän menestyksen mahdollisuuksia. Toiselta puolen taas aivan päinvastaiselta näkökannalta arvellaan, että parlamentarismi on jo nähnyt parhaat päivänsä ja että sen alkaisi jo olla aika väistyä täydellisemmän kansanvallan tieltä. Edistyneimmissä maissa on puolueista ja muista kansalaisjärjestöistä tullut valtiollisen elämän todellisia polttopisteitä, ja yleisen äänioikeuden yhä täydellisempi valtaanpääsy samoin kuin valtiollisen sivistyksen ja harrastuksen yhä jatkuva laajeneminen ja syventyminen viittaavat jo siihen, että kansanäänestys on jo kenties ei kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa kaikissa tärkeissä valtiollisissa ratkaisuissa astuva eduskuntapäätösten sijaan tai niiden yläpuolelle.
Jos kumminkaan emme anna tulevaisuuden kuvitelmain vaikuttaa mieleemme, vaan katselemme nykyajan ja nykyhetken oloja sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, näyttää siltä kuin olisi parlamentarismilla sittenkin suurempi arvo ja merkitys kuin mitä sille yleensä tahdotaan myöntää. Sekään tosin ei ole mikään ikuisesti pysyvä valtiollinen järjestelmä. Mutta sillä on sittenkin nykyaikana edelleenkin lujempi asema kuin millään muulla valtiollisella järjestelmällä. Se ei johdu ainoastaan sen pitkästä ja loistavasta historiasta, ei sen lipun alla taistelleiden valtain suuresta voitosta vasta päättyneessä maailmansodassa eikä sen äkillisestä noususta Keski-Europan valtioissa, jotka tätä ennen ovat olleet monarkismin päälinnoituksia maailmassa. Se kaikki on kyllä suuresti vahvistanut parlamentarismin asemaa. Mutta ennen kaikkia sittenkin parlamentarismin uusi ilmeinen nousu perustuu siihen tosiasiaan, että tämä järjestelmä kaikista valtiollisista järjestelmistä parhaiten vastaa nykyajan johtavain kansain älyllistä ja siveellistä kehitystasoa.
Tämä ratkaiseva seikka on sosialidemokratian otettava huomioonsa määrätessään suhteensa parlamentarismiin. Sosialismi ei ole parlamentarismia eikä parlamentarismi sosialismia. Sosialistinen valtio tuskin tulee olemaan parlamentillinen: kun sinne asti päästään, on parlamentarismi luultavasti jo voitettu kanta. Mutta koska eduskunnallinen järjestelmä kaikista tähänastisista valtiollisista järjestelmistä on lähinnä rauhallista ja tuotannollista yhteisövaltaa, on rauhallisen sosialismin valtiollisiin päämääriinsä pyrkiessään käytettävä sen tarjoamaa varmaa tietä.
Näin perusteltuamme parlamentarismin yleisen tarpeellisuuden kysymme nyt, mitä mahdollisuuksia tällä järjestelmällä on Suomessa ja missä muodossa se voisi täällä toteutua.
Ei tarvitse tuhlata painomustetta sen vakuuttamiseen, ettei meidänkään valtakuntamme voi hypätä sen kehitysasteen yli, jota parlamentarismi edustaa, enempää kuin senkään todistamiseen, että meidän maassamme on olemassa edellytyksiä, jopa osittain erityisen hyviäkin, parlamentillisuudelle. Olemme luojan kiitos vihdoinkin saaneet täällä pystyyn tasavallan ja useissa tärkeissä kohdin parlamentillisille periaatteille rakennetun hallitusmuodon. Eduskunnan arvovalta on mustain korppien koikotuksista huolimatta suurimmassa osassa kansaamme ehjä ja horjumaton. Parlamentin ulkopuoliset puoluelaitokset eivät luovassa yhteiskunnallisessa työssä eivätkä valtioasiain johdossa kilpaile eduskunnan kanssa. Eduskunnalla on lyhyesti sanoen edessään kaikki suuret parlamentilliset mahdollisuudet, jos se vain kykenee niitä käyttämään.
Mutta yhtä selvää kuin edelläsanottu on myöskin se, että parlamentarismilla meidän maassamme on suuria vaikeuksia ja että sitä uhkaavat suuret vaarat. Oikeastaan ei meillä vielä olekaan mitään valmista parlamentarismia, vaan on se vasta luotava. Valitettavasti sisältää uusi hallitusmuoto parlamentillisten piirteittensä ohella useita arveluttavia epäparlamentillisia kohtia. Niistä on huolestuttavin se, että presidentille on luovutettu liian suuri valta ja siten uudelleen aljettu kehittää edesvastuutonta personallista hallitusta, jonka poistaminen juuri on parlamentarismin päätarkoitus. Meillä on valtiollisessa elämässämme kyllä parlamentillisiakin muotoja, mutta parlamentillista henkeä täältä puuttuu. Täällä on palkkainsa kurjuudesta huolimatta ylen mahtava virkamiehistö, joka vuosisatain aikana on kasvatettu ja totutettu monarkismin palvelukseen ja jolla ei näytä olevan hajuakaan parlamentillisesta valtioelämästä. Siitä syvinnä johtuu oikeistopuolueiden vastahakoisuus mukautua parlamentillisiin oloihin ja niiden epälojalisuus tasavaltaa ja kaikkea tasavaltalaisuutta kohtaan. Julkeasti oikeisto parjaa Suomen tasavaltaa ja polkee sen rahan kurssia ulkomailla ja sydämensä pohjasta se suosii suojeluskuntapiirien kapinallisia puuhailuja nykyistä valtiollista suuntaa vastaan. Päivänselvää on, että oikeistopuolueiden valtaanpääsy merkitsisi parlamentillisuuden äkkiloppua Suomessa.
Mutta eipä muittenkaan puolueiden parlamentarismi ole näyttäytynyt olevansa ylistettävintä laatua. Enemmistöt käyttävät täällä yleensä valtaansa häikäilemättömästi ja vähemmistöt, varsinkin sosialistiset, saavat normalisissakin oloissa katkerasti tuntea voittajain sortovaltaa.
Mutta pahinta on, ettei meidän maassamme näytä mahdolliselta, ainakaan nykyisinä ja lähitulevina aikoina, saada toimeen sellaista selvää enemmistöpuoluetta tai puolueyhtymää, jota tavanomainen parlamentillinen hallitustapa vaatisi. Kansallisuus- ja luokkavastakohdat meidän maassamme ovat harvinaisen jyrkät ja siitä syystä on täällä lukuisia toisilleen vihamielisiä puolueita. Tämä on astunut erittäin selvästi näkyviin nykyisessä tilanteessa. Keskustan (maalaisliiton ja kansallisen edistyspuolueen) ja vasemmiston (sosialidemokraattisen puolueen) yhteistoimintaan ei ole mitään perustamista. Tosinhan tuli hallitusmuoto säädetyksi tällaisella yhteistyöllä. Mutta se oli vain tilapäinen yhteisponnistus monarkistisen vaaran torjumiseksi, tasavaltalaisen valtiomuodon ja entisten parlamentillisten saavutusten pelastamiseksi sekä mannerheimiläisen seikkailupolitiikan lopettamiseksi. Tämän suurtyön tapahduttua on paljon puhuttu keskustan ja vasemmiston »liitto» ollut vain valtiollisten kannunvalajain näkemä saippuakupla. Keskustalta puuttuu nykyään selviä periaatteita, joita ilman mikään puolue meidänkään maassamme ei tule toimeen. Muut puolueet eivät voi, jos tahtoisivatkin, siihen mitään rakentaa. Keskustalta kuluvat vaakakupit liiallisesta käyttämisestä ja housut alituisesta siirtymisestä tuolilta toiselle. Sellainen puolueyhtymä ei koskaan kykene luomaan pysyvää enemmistöä; vasemmistoa se ei tule vähentämään eikä oikeistoa sukupuuttoon tappamaan. Ajanpitkään ei nykyisen keskustan politiikka voi tyydyttää sen omia jäseniäkään. Kuvitellun yksimielisyyden sijasta se todellisuudessa hajoittaa kansaamme ja lisää sen erimielisyyttä.
Selvää on, ettei tällä tavoin voi maahamme syntyä tavanomaista parlamentarismia. Meidän täytyy tunnustaa itsellemme se parlamentarismin kannalta masentava totuus, ettei nykyisin ole mahdollista saada aikaan selvää ja pysyvää enemmistöä eduskunnassamme. Mitkään kauniit päätökset ja hyvät neuvot eivät siinä pitkälle auta. Pahalla on juurensa liian syvällä.
Parlamentarismin harrastajan ei silti tarvitse heittäytyä toivottomaksi. Parlamentarismi on joustava järjestelmä; jos se ei voi toteutua yhdessä muodossa, voi se toteutua toisessa. Pääasia on vain se, että itse parlamentarismin periaate säilyy ja voimistuu, juuri siinä on todellisten »yhteiskuntaa suojelevain» voimain, niiden joukossa sosialidemokratiankin, tärkein valtiollinen tehtävä nykyisessä Suomessa.
Ottakaamme asian valaisemiseksi käytännöllinen esimerkki. Elleivät kaikki kansankerrokset, ja varsinkin päällimmäiset kerrokset, opi kuuliaisesti alistumaan laillisesti säädettyyn ja kansan vahaavan enemmistön siveellisesti kannattamaan kieltolakiin, niin ei mikään tilapäinen eduskunnan enemmistö voi sitä ajan pitkään ylläpitää, vaan kieltolaki joutuu haaksirikkoon ilman että sitä kuitenkaan saadaan muodollisesti kumotuksi; on helposti ymmärrettävää, kuinka paha kolaus se olisi parlamentarismille ja kaikelle säännölliselle valfioelämälle. Jos sitävastoin kieltolakia kohtaan kaikkien puolueitten taholta osoitettaisiin lojalisuutta ja sitä tunnollisesti noudatettaisiin, niin eduskuntaenemmistön asema siinä kohden lujittuisi samalla kuin parlamentarismi vahvistuisi; kieltolain vastustajatkin siitä hyötyisivät, koska epäilemättä heidänkin asiansa ajamisessa parlamentilliset keinot ovat paremmat kuin epäparlamentilliset.
Toinen esimerkki. Suomen nykyinen tasavaltalainen hallitus käyttää kuten tunnettu edustajinaan ulkomailla useita sellaisia henkilöitä, jotka aikaisemmin ovat esiintyneet tasavallan ja keskustavallan vimmattuina vastustajina ja jotka mahdollisesti nytkin ulkomailla toimivat Suomen laillista hallitusta vastaan. Tavallisissa parlamentarisissa oloissa tällainen menettely olisi aivan mahdotonta. Mutta asia olisi kokonaan toinen, jos mainitut lähettiläät asettaisivat valtion edut omia yksityisiä mielipiteitään korkeammalle ja uskollisesti palvelisivat sitä hallitusta, jonka luottamustoimia ovat vastaanottaneet. Suurimmassa määrässä epäparlamentilliselta näyttävä toiminta silloin muuttuisi suurimmassa määrässä parlamentilliseksi. Tällaista parannusta ei kuitenkaan voi odottaa, ellei koko ulkomaan politiikkaa saateta eduskunnan tarkemman valvonnan alaiseksi. Jokainen käsittää, kuinka suureksi eduksi vasta-alkavalle valtakunnallemme olisi, jos sen arkaluontoisia ulkoasioita näinä ratkaisevina aikoina voitaisiin ajaa yleisten varmain suuntaviivain mukaan ilman pikkupuolueitten aiheuttamia häiriöitä.
Tämäntapainen järjestelmä ei ole mikään mahdoton, sillä se on toteutettu Sveitsissä. Siellä on vallalla parlamentarismi siinä mielessä, että eduskunnalla on ratkaiseva valta valtion asioissa ja että hallitus (liittoneuvosto) on eduskunnasta riippuva. Mutta sitä parlamentarismia, jonka tunnuksena on puolueitten kilpajuoksua hallituspaikkoihin, sitä siellä kyllä ei ole.
»Muutamat kansaneduskunnan itsensä suoranaisesti valitsemat eduskunnan parhaimmat miehet, joilla on erinomaiset hallinnolliset edellytykset, aloitekykyä, toimintatarmoa ja joiden poliittinen viisaus on monissa tuulissa koeteltu, — siinä on Sveitsin liittoneuvosto. Sen jäsenet eivät sitävastoin ole sidottuja samoihin poliittisiin mielipiteisiin, eivätkä kaikki kuulu samaan puolueeseen, eikä heitä yhdistä sellainen yhteisvastuullisuus, jota tämä taisteluasema edellyttää ja jonka se synnyttää, eivätkä he edes tärkeimmissä kysymyksissä ole niin sidottuja omiin ehdotuksiinsa, etteivät he yhteishyvää edistääkseen voisi omistaa voimiaan myöskin samassa kysymyksessä toisille periaatteille rakennetun esityksen valmistamiseen ja tekemiseen.» (Staaff, Kansanvaltainen valtiomuoto I.)
Siinä päämääriä Suomenkin parlamentarismille ja varsinkin sosialidemokraateille! Se on ainoa tie, jota meikäläinen parlamentarismi voi eteenpäin päästä. Sitä tietä on kuljettava, jos tahdomme vapautua kuristavista kaavoista ja rohkeasti ja vilpittömästi kehittää valtiollista elämäämme oman maan ja nykyajan edellytysten mukaisesti. Sosialismille semminkin tämä järjestelmä olisi mitä edullisin. Se päästäisi sen lohduttomasta taistelusta jarruttavia ja saboteeraavia virkamiehiä vastaan ja panisi alulle yhteiskuntaa palvelevan uudenlaisen virkamieskunnan kasvattamisen. Sosialidemokratinen puolue voisi silloin olla varma siitä, ettei sitä parlamentillisena vähemmistönä sorrettaisi ja että se parlamentillisena enemmistönä saisi tahtonsa toteutetuksi.
Meillä on tällä haavaa tosiaan suurempia ja tärkeämpiä tehtäviä kuin päästä mukaan hallitukseen ohjaamaan niskuroivia virkamiehiä »uudistusten» toimeenpanemisessa. Meidän on ensinnä saatava maassa tunnustetuksi eduskunnan parlamentillinen valta ja virkamiesten yleinen alistumisvelvollisuus. Vasta sitten kuin ne joltisessakin määrässä ovat saavutetut, voi täällä alkaa varsinainen parlamentillinen puoluehallitus — jos se silloin enään on tarpeellista. Sitä ennen on kaikki voimat keskitettävä parlamentillisuuden perusteiden ja periaatteiden juurruttamiseen ja lujittamiseen. Pitäkööt porvarit valheparlamentillisen hallituksensa sillä välin kuin me eduskunnassa rakennamme mahdollisuudet ja muodot tosiparlamentarismille!
Väinö Voionmaa.
Maailmansodan kuluessa oli selvää, että itsensävoittamisrauha olisi se suuri ihme, joka voisi ratkaista ainakin polttavimmat kysymykset ja arvoitukset. Mutta emme voineet toivoa kuin korkeintaan sellaista uuvutusrauhaa, joka antaisi tilaa eri mahdollisuuksille. Todennäköisyys puhui kuitenkin kauhistuttavalla tavalla voittorauhan puolesta, joka saattaisi pitkiksi ajoiksi kaikki vaaraan.
Keskusvaltojen voittorauha tehtiin Brest-Litowskissa ja Bukarestissa, ja uhkasi se maailmaa toivottomalla taantumuksella. Sen sijaan astui sittemmin ympärysvaltojen Versailles'issa tekemä voittorauha, jolta niinikään puuttui veljensyli, joskaan se ei tahtonut kokonaan sulkea kaikkia teitä parempaan tulevaisuuteen.
Tuskinpa kannattaa pöyhkeilevästi viskata parjauksia noita ilmiöitä vastaan. Niillä on perustuksensa inhimillisessä olemuksessa ja sen vaillinaisissa teoissa. Kullakin meistä on sydämessänsä Brest-Litowsk tai Versailles, silloin kun valta tai oma voitto on houkuttelemassa tai kun tarjoutuu tilaisuus kostaa todellisia tai luuloteltuja vääryyksiä. Niin yksinkertainen on asia todellisuudessa.
Hedelmällisempää on ymmärtääkseni nyt omistaa huomiota päivän suurelle ilonaiheelle: niille molemmin puolin kauan kaivatuille ja nyt vihdoin alkaneille neuvotteluille, jotka tarkoittavat rauhan solmimista viimeisen maailmansotaan sotkeutuneen suurvallan, Venäjän, kanssa.
Tämä rauha ainakin muodostuu, erotukseksi molemmista edellisistä, semmoiseksi uuvutusrauhaksi, johon samalla sisältyy verrattain paljon itsensävoittamisrauhaa. Kun neuvostojoukot torjuivat kenraali Judenitshin hyökkäykset Pietaria vastaan ja samalla uhkaavan tsaarilaisen taantumuksen, poistui yksi suurimmista esteistä ja torjuttiin suuri vaara. Nyt seuraa neuvotteluja kahden murtumattoman vallan välillä, jotka kuitenkin molemmat kaipaavat rauhaa, Leninin valtiotaidon, joka edustaa uutta aikaa, ja vanhan englantilaisen valtiotaidon välillä, jonka tunnusmerkkejä kieltämättä on vissi joustavuus ja sovittelukyky sekä taipumus suosia yhden ja toisen inhimillisen kuteen ottamista diplomaattisten juonien kankaaseen.
Tämmöisestä loppuselvityksestä ei tosin voi odottaa syntyvän mitään tulevaisuuden maailmanvaltakunnan valmiita osia. Mutta mahdollisuuksia avautuu, aatteiden vapaakauppa pääsee alkuun. Tätäkään ei ole vähäksi arvioitava.
Eräs neuvostovallan johtomiehistä lausui vähän aikaa sitten rauhanneuvottelukysymyksen yhteydessä, etteivät he tarvitse sotaa toteuttaakseen muissa maissa yhteiskunnallisen vallankumouksensa. Paras ase oli heidän aarteittensa voittamaton voima. Itse asiassa tämä on samaa, mitä Leninkin sanoi, kun hän eräällä Venäjän vallankumouksen sekavalla kehitysasteella kehoitti »palaamaan vallankumouksen hyviin traditsioneihin.»
Se mitä Venäjän toisen vallankumouksen aatteessa on katoamatonta — yhteiskunnallisen kysymyksen väärentämätön ratkaisu — se on leviävä kautta maailman niinkuin hedelmöittävä sade virkistää kuivunutta maata, eikä vain vesitulvan tavoin, joka eteenpäin rynnätessään tempaa mukaansa maapohjankin.
Ihmisen ja kansakuntien hengen kunnioittaminen voi silloin vihdoinkin muodostua siveellisen yhteiskuntajärjestelmän kieltämättömäksi pohjaksi. Aseiden riisuminen, jota niinikään on puollettu venäläisten neuvotteluehdoissa, muodostuu vihdoinkin ohjelmaksi, jota aiotaan toteuttaa. Ruotsinkin hallitusvalta on oleva lopuksi pakotettu näkemään tässä aseiden riisumisessa maansa vapautuksen, ja kansalaissota, ruotsalaisen kansanpolitiikan ainoana mahdollisuutena, on sangen pian häviävä kuten tuulen ajama usva.
Mutta ennenkaikkea:
Idän suurten inhimillisten avaruuksien portit ovat avautuvat selkiselälleen vuosituhansien aavistuksille ja sukupolvien kokemuksille. Vanhat totuudet pääsevät jälleen oikeuksiinsa. Silloin ei enää pistinpolitiikasta ja nälkäsaarroista tehdä itseoikeutettuja äärimmäisiä keinoja Kansojen Liiton koossapitämiseksi. Henkinen vallankumous astuu vihdoinkin näköpiiriin, ja tunnustetaan, että siihen kannattaa kohdistaa käytännöllisen politiikan. Tätä henkistä vallankumousta eivät enää puolueet ja niiden opit voi polkea jalka in sa alle; se tulee, se tulee kaikesta huolimatta.
Toisin sanoen: Taistelu henkistä kapitalismia ja henkisiä kartelleja vastaan — joita valtiolliset puolueet tietämättään pitävät yhteisinä lempilapsinaan — pääsee alkuun. Ehkäpä vihdoin käy ainakin luvalliseksi koettaa koota ihmisiä hyväntahtoisuudella, sen sijaan, että heitä tähän saakka alituisesti suvaitsemattomuudella on hajoitettu.
Tukholmassa 30 p:nä marraskuuta 1919.
Carl Lindhagen.
Maailmansota on ravistanut näyttämölle yhteiskunnallisia voimia, jotka ovat aiheuttaneet ja vielä enemmän tulevat aiheuttamaan suuria muutoksia ei vain nykyisten valtioiden poliittisessa rakenteessa, vaan myöskin niiden taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa järjestelmässä.
Maailmansodan aiheuttamia yhteiskunnallisia pyrkimyksiä ovat m.m. eri maissa esiintyvät suunnitelmat, joiden tarkoituksena on antaa työtätekeville kansanjoukoille nykyistä ratkaisevampi vaikutusvalta kansantalouden järjestelyyn. Nämä pyrkimykset esiintyvät pääasiassa kahtena eri liikkeenä. Toisen liikkeen tarkoitus on yksityisen liikkeenharjoittajan rinnalla taata työntekijöille sanansija ja valvontaoikeus teollisuuden hallintoon ja hoitoon nähden. Tälle pyrkimykselle on keksitty nimi »teollisuuden kansanvaltaistuttaminen». Toinen nykyaikainen liike tahtoo teollisuuden kansanvaltaistuttamisen lisäksi poistaa kokonaan yksityiskapitalistisen liikkeenharjoittajan. Tämä on teollisuuden sosialisoimisia.
Tämän aikakauslehden tehtäviin tulee kuulumaan m.m. selvitellä näitä liikkeitä ja niihin liittyviä lukuisia kysymyksiä.
Aloitamme tekemällä aluksi selkoa eri maissa esiintyvistä pyrkimyksistä »teollisuuden kansanvaltaistuttamiseksi».
Nimitys »teollisuuden kansanvalta» on peräisin Englannista, jossa liike aikaisimmin esiintyy. Englantilaisista suunnitelmista ovat suurinta huomiota herättäneet n.s. Whitleyn komitean ehdotukset. Tämänniminen komitea asetettiin aikoinaan pohtimaan, millä tavoin saatettaisiin pysyvästi parantaa työnantajain ja työntekijäin välisiä suhteita.
Mietinnössään Whitleyn komitea tuli siihen tulokseen, että mainitun päämäärän saavuttamiseksi olisi välttämätöntä osittain ryhtyä erinäisiin toimenpiteisiin työntekijäin työehtojen ja olojen parantamiseksi, osittain saada aikaan yhteistyötä työnantajain ja työntekijäin kesken teollisuutta koskevissa asioissa. Komitean käytännöllinen ehdotus oli pääasiassa se, että oli 1) perustettava vapaaehtoisia järjestöjä, jotka edustaisivat sekä työnantajia että työntekijöitä; 2) parannettava työriitaisuuksien sovittelumenettelyä.
Suunnittelemiinsa järjestöihin nähden ehdotti komitea, että jokaiseen teollisuudenhaaraan perustettaisiin:
1) tehdas- tai työpajakomiteoita;
2) teollisia piirineuvostoja;
3) koko maan käsittävä teollisuusneuvosto.
Merkille pantava on, että ylläluetelluissa järjestöissä on ajateltu sekä työntekijät että työnantajat edustetuiksi. Piirineuvostoihin ja koko maata käsittäviin neuvostoihin ehdotti Whitleyn komitea jäsenten nimittämisen jätettäväksi työnantajayhtymien ja ammatillisten järjestöjen asiaksi.
Englannin hallitus on hyväksynyt Whitleyn komitean ehdotukset pääkohdissaan ja nykyään on yllälueteltuja järjestöjä jo useassa teollisuudenhaarassa.
Saksassa on pyrkimys teollisuuden kansanvaltaistuttamiseen ilmennyt eri tavoin. Tänne kuuluvaksi luetaan myöskin ne vapaaehtoiset sopimukset, joita työntekijäin ammatilliset järjestöt ovat tehneet työnantajain järjestöjen kanssa teollisuusolojen järjestämisestä. Heti vallankumouksen jälkeen, marraskuussa 1918, päättivät Saksan suurteollisuuden työnantajain ja työntekijäin järjestöt perustaa yhteistyöjärjestön, jonka tuli käsitellä kaikkia Saksan teollisuutta koskevia liike- ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Sopimuksen mukaan oli näitä kysymyksiä pohtimaan järjestettävä erityiset »työn valtiopäivät». Kuhunkin teollisuudenhaaraan ja jokaiseen merkitsevampään tehtaaseen oli perustettava ammattivaliokuntia, joissa niissäkin oli oleva edustettuna teollisuuden ja yritysten johtajia ja työläisten luottamusmiehiä.
Toiselta puolen ilmenee pyrkimys lainsäädäntötietä tulla teollisuuden kansanvaltaistuttamiseen. Ajattelen ennen muuta lainsäädäntöä erilaisista työväenneuvostoista.
Saksan valtakunnan uudessa valtiosäännössä on niistä erityinen pykälä, jonka mukaan »työläiset ovat yhtäläisesti oikeutetut yhdessä yrittäjäin kanssa olemaan osallisina palkka- ja työehtoja sekä tuotannollisten voimain yleistaloudellista kehitystä järjesteltäessä. Kummankinpuoliset järjestöt ja niiden tariffisopimukset tunnustetaan». Työläisten sosialisten ja taloudellisten etujen edustajiksi valtiosääntö oikeuttaa liikkeiden työväenneuvostot, piirityoväenneuvostot ja valtakunnantyöväenneuvoston.
Kun tulee kysymykseen yleistaloudellisten tehtäväin täyttäminen ja osanotto sosialisoimislakien toimeenpanoon, muodostavat piirien työväenneuvostot ja valtakunnan työväenneuvosto yhdessä työnantajia edustavien vastaavien järjestöjen kanssa piirien talousneuvostoja ja valtakunnan talousneuvoston. Viimeksimainitulle järjestölle on hallituksen jätettävä kaikki perustavaa laatua olevat sosiali- ja talouspoliittiset lakiehdotukset lausunnon antamista varten. Sillä on oleva myöskin oikeus laatia lakiehdotuksia. Työväen- ja talousneuvostot voidaan valtuuttaa valvonta- ja hallintotehtäviin.
Siinä Saksan nykyisen valtiosäännön teollista kansanvaltaa koskevat määräykset.
Niistä erikoislaeista, joilla neuvostokysymys Saksan valtiosäännön mukaan on yksityiskohdissaan järjestettävä, on vasta laki liikeneuvostoista valmistumassa. Näiden tehtäviksi on ehdotettu m.m. valvoa työehtosopimusten toimeenpanoa, työehtosopimusten puuttuessa olla mukana palkkoja ja työehtoja järjestettäessä, sopia työnantajain kanssa työjärjestyksestä, olla osallisena työntekijöitä otettaessa ja erotettaessa, olla osallisena menestyslaitosten hallinnossa, avustaa uusien työmenetelmien käytäntöönottamisessa j.n.e. Nuo tehtävät ovat, kuten näkyy, kahdenluontoisia: tehdasneuvostot ovat toiselta puolen työväen ja apulaisten etuja valvovia toimikuntia; toiselta puolen taas niiden tehtävänä on olla mukana tuotantoprosessia järjestämässä, jotta tuottavaisuus saataisiin kohoamaan mahdollisimman korkealle. — Jotta ne voisivat tehtävänsä täyttää, on niillä oikeus lähettää osakeyhtiöiden hallintoneuvostoihin yksi tai kaksi edustajaa. Sitäpaitsi on työnantaja velvollinen neuvostoedustajille näyttämään palkkaluettelot, tekemään neljännesvuosittain selkoa liikkeen asemasta ja — suurliikkeissä — näyttämään tasaustilin ja voitto- ja tappiotilin.
Ylläselostettu on niin sanoakseni Saksan virallinen kanta työväenneuvostojen tehtäviin nähden. Kuten tunnettua, on eri puolueiden ja ryhmien kanta tässä asiassa hyvinkin erilainen. Erääthän neuvostojärjestelmälle rakentuvat suunnitelmat menevät kokonaan suppeammassa mielessä käsitetyn »teollisen kansanvallan» ulkopuolelle. Otsakkeessa mainittua asiaa koskevista ehdotuksista sietänee kuitenkin erikseen mainita v. v:n huhtikuussa pidetyn 2:sen neuvostokongressin suunnitelma, joka erikoisesti tahtoi esittää keinon, jolla Saksan taloudellinen elämä uudelleen saataisiin elvytetyksi. Suunnitelman mukaan oli muodostettava jokaiseen elinkeinohaaraan tätä elinkeinohaaraa itsehallinnollisesti hoitavia kunnallisia, piiri-, maakunta j. n. e. tuotantoneuvostoja, joissa tuli olla sekä työntekijäin että työnantajain edustajia. Eri elinkeinohaarain tuotantoneuvostojen edustajista oli taas muodostettava jo mainittuja kunnallisia, maakunnallisia j.n.e. työn kamareita, joille oli varsinaisten edustuslaitosten rinnalla annettava lakiasäätävä valta. Siis myöskin valtiopäivien rinnalle oli perustettava koko maata edustava työn kamari. Valtiopäivien tuli ensimäiseksi käsitellä poliittiset ja sivistysasiat, työn kamarin taas talouspoliittiset (ennen kaikkea sosialisoimis-) asiat, mutta jokaisen lain tuli saada kummankin kamarin hyväksymisen. Kuitenkin tuli lain ilman sitäkin tulla voimaan, jos poliittinen edustuslaitos hyväksyi lain muuttamattomana kolmena vuonna peräkkäin. — Varsinainen työväen etujen edustus oli uskottava liikeneuvostoille.
Mainitun neuvostolaitoksen päätöslauselman laatijain taholta on moitittu kansalliskokouksen lakiehdotusta etupäässä siitä, että eräät sen määräykset tullevat vaikuttamaan haitallisesti tuottavaisuuden kasvamiseen tai eivät ainakaan sitä tarpeeksi edistä. Tuottavaisuuden lisääminen on kuitenkin oleva aina sosialistisen talouspolitiikan päämäärä ja siitä erityisesti tällä hetkellä riippuu Saksan kansantalouden pelastus luhistumisesta. — Saksan riippumattomat sosialistit taas väittävät hallituksen suunnitteleman liikeneuvostojärjestelmän merkitsevän vallankumouksen jälkeen syntyneiden liikeneuvostojen saavuttamien oikeuksien supistusta. He moittivat kansalliskokouksen kompromissin tulosta esim siitä, että sen edellyttämissä liikeneuvostoissa joutuu liikkeiden työväen yhtenäinen rintama hajalle, koska lain mukaan varsinaiset palkkatyöläiset, apulaiset ja virkailijat tulisivat valitsemaan kukin erikseen edustajia neuvostoihin; edelleen siitä, että liikeneuvostojen ehkäisemisvalta työntekijöiden erottamiseen nähden tulee olemaan varsin pieni, samoin siitä, että liikeneuvostojen osallisuus varsinaiseen liikkeiden johtoon on oleva vain neuvovaa laatua j.n.e. Lain puutteellisuuden vuoksi riippumattomain edustatajat ovat äänestäneet sen hyväksymistä vastaan. Mikäli olen voinut erinäisistä riippumattomien lausunnoista päättää, eivät kuitenkaan kaikki heistäkään — vaikka ovatkin n.s. poliittisen neuvostojärjestelmän kannalla — vastusta määrätynsisältöistä »teollista kansanvaltaa» työväen kouluna täydelliseen itsehallintoon sosialisoiduissa liikkeissä.
Ei missään maassa kai ole tehty niin paljon ja niin hyvää työtä »teollisen kansanvallan» ja sosialisoimiskysymyksissä kuin Itävallassa. Mutta siellä onkin tätä työtä ollut johtamassa sosialidemokraatteja, jotka vanhastaan ovat teoreettisessa sivistyksessä ja käytännöllisyydessä olleet päätä pitempiä muita internationalen ihmisiä. Ansio aikaansaaduista tuloksista on kai etupäässä kuuluisan marxistin, Otto Bauerin, joka oli viime syksyyn asti tasavallan sosialisoimiskomitean puheenjohtajana, kunnes ympärysvaltain painostus Bauerin ulkoministerinä harjoittaman politiikan johdosta pakotti hänet luopumaan ei vain ministeristöstä, vaan mainitusta puheenjohtajan toimestakin.
Seuraavissa kirjoituksissa on syytä tutustuttaa lukijoitamme Itävallan sosialisoimiskysymykseen koko laajuudessaan; tällä kertaa selostamme näitä toimenpiteitä vain sikäli kuin ne ovat yhteydessä varsinaisen »teollisen kansanvallan» kanssa.
»Teollisen kansanvallan» piiriin kuuluu varsinaisesti vain liikeneuvostoista viime vuoden toukokuussa annettu laki. Sen mukaan on työläisten ja apulaisten taloudellisia, yhteiskunnallisia ja sivistyksellisiä etuja valvomaan perustettava liikeneuvostoja kaikkiin tehtaanluontoisiin ja muihin yrityksiin, joissa on pysyväisessä työssä vähintään 20 työläistä tai apulaista. Tällaisten yritysten joukossa luetellaan m.m. tehdas- ja kauppaliikkeet, maatalouden teollisuuslaitokset, pankit, vakuutuslaitokset, osuuskunnat, asianajotoimistot, sairaalat, ravintolat, oppilaitokset, teatterit, elävät kuvat j.n.e. Missä työntekijäin ja apulaisten lukumäärä on 5–19, valitsevat nämä neuvoston sijasta yhden tai kaksi luottamusmiestä. Myöskin valtion virastoissa on erityisillä hallinnon ja henkilökunnan välisillä sopimuksilla järjestettävä olot lain hengen mukaan.
Liikeneuvostojen tehtävät on määritelty pääasiassa samansuuntaisesti kuin Saksan myöhemmin syntyneessä lakisuunnitelmassa. Itävallan laissa on taattu liikeneuvostoille osallisuus m.m. osakeyhtiöiden hallintoneuvostoon tai hallitukseen, yritysten menestyslaitosten (kuten työväenasuntojen, eläke- ja avustuskassain) hallintoon ja urakkapalkkain määräämiseen. Itävallassa ovat liikeneuvostot tehtaissa ja sellaisissa kauppaliikkeissä, joissa on vähintään 30 työläistä tai apulaista, oikeutetut saamaan liikkeen tilinpäätöksen nähdäkseen, kun taas Saksassa aiotaan tämä oikeus varata vain niiden yritysten liikeneuvostoille, joissa työskentelee vähintään 500 työläistä taikka 100 apulaista. — Työntekijäin irtisanomiseen ja erottamiseen on Itävallan lain mukaan liikeneuvostolla sikäli vaikutusta, että liikeneuvosto voi n.s. sovintoviranomaiselle huomauttaa, jos joku työntekijä on erotettu poliittisista syistä. Mainitulla viranomaisella on silloin oikeus julistaa irtisanominen tai erottaminen laittomaksi.
Erikseen sietää mainita, että kysymyksessä olevan lain kautta työehtosopimukset saavat oikeudellisen voiman. Tehdasneuvostojen tehtäväksi laki määrää valvoa työehtosopimusten toimeenpanoa ja noudattamista sekä sopia työnantajan kanssa — ammattiyhdistyksen ollessa mukana — työehtosopimuksessa edellytetyistä täydennyksistä, jotka nekin saavat työehtosopimuksen sitovan luonteen. — Missä taas ei työehtosopimuksia ole olemassa, on liikeneuvoston niitä yhdessä ammattiyhdistysten kanssa valmisteltava. Itävallassakin on liikeneuvostoille annettu eräitä tehtäviä, joiden tarkoituksena on tuottavaisuuden kohottaminen. Niinpä niiden on valvottava kurin säilymistä liikkeessä; valiokunta, johon neuvosto ja valiokunta valitsevat yhden jäsenen kumpikin, voi tuomita työntekijöitä ja apulaisia kurinpitorangaistuksiin. — Erityisesti kuuluu tänne määräys, että yrityksen johto on oikeutettu ja neuvoston pyynnöstä velvollinen kuukausittain neuvottelemaan neuvoston kanssa yrityksen laitosten parantamisesta ja liikkeenjohdon yleisistä perusteista.
Myöskin Tanskassa on teollisuuden kansanvaltaistuttamiskysymys ollut viime aikoina erittäin vilkkaan huomion esineenä. Sieltä sopinee lähinnä selostaa kaksi lakiehdotusta, jotka maan sosialidemokratia on laatinut. Toinen koskee työväen osuutta elinkeinoyrityksen johtoon, toinen elinkeinoyritysten julkista valvontaa. Edellinen lakiehdotus vastaa Saksan ja Itävallan liikeneuvostoja koskevia lakeja. Mutta se eroaa näistä melkoisesti asialliselta sisällykseltään. Tanskankin laissa edellytetään jokaiseen teollisuus- ja käsityöliikkeeseen, jossa on vähintään 5 täysikäistä työntekijää, perustettavaksi erityinen valvontalautakunta, jonka tehtävänä tulisi olla osallisena työehtosopimusten ja työväensuojelusmääräysten noudattamisen valvonnassa, työntekijäin ja näiden lähimpäin työnjohtajain ottamisessa ja erottamisessa ja vuositilien laadinnassa. Mutta tämä valvontavaliokunta olisi aivan toisella tavalla kuin Saksassa ja Itävallassa on laita ankkuroitava ammattiyhdistysliikkeeseen. Laissa näet edellytetään, että asia olisi yksityiskohdissaan järjestettävä Tanskan ammattijärjestön ja Tanskan työnantajaliiton välisellä sopimuksella. Sitäpaitsi edellytetään, että valvontavaliokunnan jäsenistä saisivat ammattiliitot nimittää puolet.
Tätä tietä ehdotetaan siis Tanskassa aikaansaatavaksi n.s. »perustuslaillinen tehdas». Koko kansantalouden kansanvaltaistuttamiseen, jota tarkoittavat edellä selostetut Englannin teollisuusneuvostot ja Saksan talousneuvostot (ja ehdotetut tuotantoneuvostot ja työn kamarit), pyrkii Tanskan sosialidemokratian toinen lakiehdotus, joka vaatii »elinkeinoyritysten julkista valvontaa» varten perustettavaksi koko maata käsittävää elinkeinoneuvostoa. Siihen tulisi kuulumaan 16 jäsentä, joista puheenjohtajan ja 4 jäsentä nimittäisi sisäministeri, 4 valtiopäivät ja loput sisäministeri eri järjestöjen ehdollepanon mukaan: 1 teollisuusneuvosten, 1 työnantajaliiton, 1 kauppavaltuuskunnan, 3 ammattijärjestön ja 1 osuustoimintaliiton ehdotuksesta. Elinkeinoneuvoston lähimmäksi tarkoitukseksi osoittautuu liikevoiton rajoitus: jos joku liike elinkeinoneuvoston hankkimien tietojen mukaan saa liian korkeata voittoa, voi neuvosto ryhtyä toimenpiteisiin rajahinnan määräämiseksi t.m.s. Tarpeellisten tietojen saamiseksi on neuvostolle myönnetty mitä laajimmat valtuudet. Sen päämerkitys tulleekin olemaan siinä, että sen toiminta tulee luomaan yleistä selvyyttä taloudellisen toiminnan edellytyksistä. Kapitalismin toimitavat joutuvat huomattavasti päivän valoon.
Norjassa asetetettiln v. 1918 n.s. työväen komitea, joka äskettäin on saanut valmiiksi ehdotuksen liikeneuvostoista. Komiteassa oli alkujaan 13 jäsentä, mutta siitä erosi myöhemmin 4 työnantajain edustajaa, jotka aikovat vastedes esittää oman ehdotuksensa. Komitean sihteerinä on toiminut tunnettu norjalainen puoluetoveri Inge Debes.
Komitean jäljellejäänyt 9-henkinen enemmistö on mietinnössään ehdottanut Norjaan perustettavaksi liike- ja piirineuvostoja sekä maan neuvoston. Järjestelmän pohjana ovat liikeneuvostot (bedriftsraad). Niitä olisi perustettava jokaiseen liikkeeseen, jossa on työssä vähintään 10 työntekijää taikka apulaista. On huomattava, että ne kokoonpanoltaan eroaisivat edellä esitetyistä saksalaisista ja itävaltalaisista liikeneuvostotyypeistä sikäli, että norjalaisissa liikeneuvostoissa tulisi myöskin liikkeiden taloudellinen johto olemaan edustettuna ja että myöskin apulaiset muodostaisivat oman edustusluokkansa. Näin tulisi liikeneuvostossa olemaan kolme ryhmää: 1) liikkeen johto: korkeintaan 3 edustajaa; 2) apulaiset: 3–9 edustajaa; 3) työläiset: 3–9 edustajaa. — Tähän ryhmitykseen perustuu komitean ehdotus siitä, millä tavalla liikeneuvoston päätökset syntyisivät. Sen mukaan kaikissa äänestyksissä — mikäli ei toisin olisi määrätty — olisi kunkin ryhmän äänestettävä erikseen. Neuvosto ei olisi tällöin päätösvaltainen, ellei kokouksessa olisi läsnä vähintään yksi työnantajan edustaja ja enemmän kuin puolet toisten ryhmien edustajista. Laillisen päätöksen syntymiseen vaadittaisiin tällöin, että kummankin ryhmän läsnäolevista jäsenistä enemmistö kannattaa sitä. Jollei jotakuta ehdotusta hyväksytä, voi jonkun ryhmän enemmistö saada asian piirineuvoston käsiteltäväksi.
Ehdottamaansa neuvostojen kokoonpanoa komitea pitää nykyisissä oloissa parhaimpana. Jollei työnantajakin ole edustettuna liikeneuvostossa, niin tämä muodostuu puhtaaksi luokkataistelujärjestöksi, joka vaikuttaa tuotantoa häiritsevästi. Äänestysjärjestelyä puoltaa taas se seikka, että enemmistöäänestys merkitsisi yksityisomistuksen vallan täydellistä mitättömäksi tekemistä, milloin liikeneuvostolle on edellytetty annettavaksi niin suuret valtuudet kuin Norjan komitean ehdotuksessa.
Liikeneuvostojen tehtävät jakaa ehdotus kahteen osaan. Ensiksikin luetellaan ne tapaukset, jolloin liikeneuvostolla on neuvottelu- ja valvontaoikeus. Näistä mainittakoon tässä vain lakimääräysten, työjärjestyksen ja työehtosopimusten toimeenpanon, ammattiopetuksen ja työläisten kohtelun valvominen, tapaturmain tutkiminen sekä työolojen käsittely. Paljon tärkeämpiä ovat kuitenkin ne tapaukset, joissa liikeneuvostoille ehdotetaan päätösvalta. Ne ovat: 1) Suuremmat muutokset ja parannukset liikkeessä, m.m. uusien työmenetelmien ja uusien koneiden hankinta. Neuvosto ei saa kuitenkaan päättää muutoksia, jotka nousevat yli liikkeen taloudellisen suorituskyvyn. 2) Palkkioita, palkkoja, urakoita, työaikaa, ylityötä, liikettä supistettaessa noudatettavaa työjärjestystä, lomia ja muita työehtoja koskevien kysymysten ratkaisu, jolleivät työnantaja ja työntekijät ole suoranaisilla neuvotteluilla päässeet yksimielisyyteen. 3) Kurinpitokysymykset, jotka koskevat työnjohdon ja apulaisten tai työläisten keskinäistä suhdetta, sekä määräykset, jotka koskevat puutteellisen työn tai aineiden hävittämisen korvaamista. 4) Kaikkien menestyslaitosten (sairas- ja hautauskassain, työväenasuntojen j.n.e.) hallinto. 5) Työmestarien, päällysmiesten ja esimiesten toimeensa ottaminen. 6) Apulaisten ja työläisten erottaminen ja irtisanominen, mikäli asia vedetään neuvoston ratkaistavaksi. Ilman neuvoston suostumustakin on irtisanominen pätevä, milloin liike lopetetaan tai lakko taikka työnantajayhtymän työnsulku puhkeaa.
Kuten edellä on selostettu, täytyy, ennenkuin yllä luetelluissa tapauksissa päätös saadaan aikaan, olla yksimielisyys liikeneuvoston kolmen ryhmän enemmistöjen kesken. Jollei tätä yksimielisyyttä saavuteta, voidaan asia jättää jo mainitun piirineuvoston ratkaistavaksi.
Piirineuvostosta muodostuu — jos sellaisia joskus aikaansaadaan — piirin koko elinkeinoelämän keskuselin. Niissä tulisi olemaan eri osastot eri elinkeinonhaaroja varten. Kuhunkin osastoon valitsisivat piirin työnantajat, apulaiset ja työläiset kukin yhden edustajan. Eri osastojen jäsenet muodostaisivat yhteensä piirineuvoston, jolle piirin kunnallisviranomaiset sitten valitsisivat puheenjohtajan. Piirineuvosto toimisi kokonaisena ja osittain. Sen tehtävistä mainittakoon tässä yhteydessä vain eräs, jolla on mitä suurin periaatteellinen merkitys. Ehdotuksen mukaan ei kukaan saisi perustaa liikeyritystä ilman piirineuvoston lupaa. Joka lupaa pyytää, hänen on osoitettava omaavansa liikeyrityksen harjoittamiseen tarpeelliset tiedot ja kokemuksen. Lupa voidaan evätä, jos hakijalta puuttuu tarpeelliset personalliset ominaisuudet, liikepääoma taikka jos yhteiskunnalliset näkökohdat puhuvat useampien yritysten perustamista vastaan. Myöskin voi piirineuvosto asettaa luvansaannille ehtoja, jotka se katsoo tarpeellisiksi työväen taikka kuluttajain kannalta.
Piirineuvostojen yläpuolelle on ajateltu teollisuus- ja kauppaneuvosta, joka jakautuisi osastoihin sekin ja johon piirineuvostojen kolme ryhmää valitsisivat edustajansa. Lisäksi valitsisivat Norjan suurkäräjät kuhunkin osastoon kaksi kuluttajain edustajaa. Tässä me taas kohtaamme saman ajatuksen, joka jo ilmeni erilaisissa saksalaisissa ja tanskalaisissa ehdotuksissa, että nim. poliittinen edustuslaitos kaipaa täydennyksekseen taloudellisen elämän edustuslaitosta.
Yllä on vain karkein piirtein selostettu norjalaisen komitean ehdotus, joka äskettäin lehdissä olleen tiedon mukaan joutuu tällä istuntokaudella Norjan eduskunnan käsiteltäväksi. Mielenkiintoista on havaita Norjan radikalisen työväenliikkeen myötätuntoinen suhtautuminen liikeneuvostojen perustamissuunnitelmiin. Norjan työväenpuolue hyväksyi viimevuotisessa puoluekokouksessaan päätöslauselman, jossa vaaditaan liikeneuvostoja perustettavaksi ja työskentelyä »liike-elämän kansanvaltaistuttamiseksi ja sosialisoimiseksi». Liikeneuvostojen järjestelyä ja toimintaa tutkimaan puolue yhdessä ammattijärjestön kanssa asetti n. s. sosialisoimiskomitean. Kun sittemmin ilmestyi yllämainitun valtion komitean enemmistön mietintö ja ehdotus liikeneuvostojen järjestämisestä, omaksuivat puolue ja ammattijärjestö sen ehdotuksen periaatteet ja melkein kaikki yksityiskohdatkin. Viime kuussa puolueen ja ammattijärjestön puolesta annettiin julistus, jossa Norjan työväkeä kehotetaan jo heti järjestämään liikeneuvostoja mainitun valtion komitean ehdotuksen pohjalla.
| * |
Kuten ylläolevasta selostuksesta pitäisi käydä selville, on ulkomailla sekä työväenliikkeessä että sen ulkopuolellakin käynnissä voimakas liike, jonka tarkoituksena on hankkia työläisille nykyistä suurempi vaikutusvalta yksityis-kapitalististenkin liikkeiden hallintoon ja hoitoon.
Tietysti ei puutu työväenliikkeessäkään suuntia, jotka hylkäävät koko ajatuksen teollisuuden kansanvaltaistuttamisesta. Niin tietysti ennen muita kommunistit. Heistähän on varmaa varmempaa kohta edessä oleva »täys-sosialisoiminen» yhdessä rytäkässä. Esitettiinhän siltä taholta meidänkin puoluekokouksessamme sosialisoimiskysymyksessä ponsilauselma, jossa m.m. tuomittiin teollisuuden kansanvaltaistuttaminen. — Tällaisten mielenilmausten rinnalla on ilahduttavaa todeta, että myöskin Norjan työväenliike, jossa poliittisen neuvostojärjestelmän kannattajilla on johtava asema, on tässä kysymyksessä asettunut samalle kannalle kuin yleensä muidenkin maiden sosialidemokraatit. Ylempänä mainitussa viime joulukuisessa julistuksessa on hyväksyen siteerattu seuraava useinmainitun valtion komitean sosialidemokraattisten jäsenten lausunto: »Kunnes täydellinen sosialisoiminen on suoritettu, tervehtivät työläiset ilolla jokaista siihen johtavaa askelta. Me emme siis näe esilläolevassa lakiehdotuksessa uudistusta, joka tulisi sovittamaan työntekijät nykyisen tuotantojärjestyksen kanssa, vaan uuden järjestyksen, joka merkitsee, että työläisille valloitetaan suurin vaikutus eräillä liikkeenjohdon aloilla, joilla työnantajilla on ollut rajaton valta.» Mihin puolueen ja ammattijärjestön sosialisoimiskomitea, jossa kuitenkin on joukko Norjan työväenliikkeen radikalen sivustan henkisiä johtajia (Emil Stang, Arvid G. Hansen y.m.) lausuu omasta puolestaan: »Sosialisoimiskomitea yhtyy täydellisesti puoluetoveriemme katsantokantaan liikeneuvostojen merkityksestä.»
Tämä tieto olkoon lohdutukseksi eräille puolueemme aineksille, jotka helposti antavat kaikenlaisten jyrkkien huutojen samentaa terveen arvostelukykynsä.
Onhan ilmeistä — puhumattakaan »teollisen kansanvallan» merkityksestä asianomaisten liikkeiden työväelle itselleen — että tuollainen järjestely valmistaa ja helpottaa vastaista sosialisoimista. Sen kautta työväki oppii nykyistä paremmin ymmärtämään tuotannon ehtoja. Tätä ymmärtämystä se tarvitsee silloin, kun se saa valtiovallan käsiinsä ja rupeaa toteuttamaan yhteiskunnallista ohjelmaansa.
Vaikkakin »teollisen kansanvallan» perusajatus on hyväksyttävä, voidaan tietysti olla eri mieltä siitä, millä tavalla se on käytännössä toteutettava. Yllä oleva esityshän on osoittanut, että tähänastiset ulkomaiset suunnitelmat eroavat toisistaan eräissä oleellisen tärkeissä periaatteissa. Niihin on syytä kohdistaa puolueemme keskuudessa toivottavasti viriävä keskustelu »teollisuuden kansanvaltaistuttamisesta».
J. W. K.
Mielenkiintoisin valtiollinen uudenvuoden uutinen täälläpäin maailmaa on ollut se, että Helsingissä istuu tammikuun loppupuoliskon kuluessa »reunavaltioiden» neuvottelukokous, johon paitsi Suomea ottavat osaa Viro, Latvia, Liettua ja Puola. Neuvottelun kokoonkutsujaksi mainitaan Suomen hallitusta. Tekisi mieli onnitella hallitustamme hyvästä alotteesta, sillä epäilemättä vallitsee maassamme hyvin yleinen myötätunto reunavaltioita, ennen kaikkea meitä lähimpänä olevia pieniä, itsenäisyytensä punlesta niin sitkeästi taistelleita reunavaltioita kohtaan ja yleinen on myöskin toivomus, että nyt vihdoinkin tulisi loppu Suomen hallituksen horjuvasta, epävarmasta ja epäitsenäisestä ulkopolitiikasta; toivotaan hartaasti, että hallituksemme onnistuisi vaikuttaa neuvottelukokouksen työskentelyyn sellaiseen suuntaan, joka mahdollisimman pian johtaisi onnettoman maamme ja muut reunavaltiot rauhallisempiin ja turvallisempiin oloihin.
Mutta onko aihetta näin suuriin toiveisiin? Suoraan sanoen emme voi levollisin mielin tervehtiä tätä neuvottelukokousta, jonka akselin ympäri reunamaitien valtiollinen voimapyörä nyt tuntuu kieppuvan. Kuinka voisi olla rauhallinen, kun näkee tasavallassakin rehoittavat byrokratiset tavat ja salaisen diplomatian, joka sallii heikon vähemmistöhallituksen avonaisella valtakirjalla ratkaista kansan tärkeimpiä kohtaloita? Emmehän tiedä edes kuka nyt alkavissa neuvotteluissa on todellinen alotteentekijä; kentiesi on tämä tilaisuus vain ententen asiamieskokous, jossa Suomella on ainoastaan hotellinisännän virka. Olemme epätietoisia siitä, onko nyt kysymys reunavaltioiden ulkomaapolitiikasta vai ulkomaitten reunavaltiopolitiikasta. Viimemainittu mahdollisuus näyttää olevan suurempi: ovathan sanomalehdet kertoneet, että »liittoutuneitten ja yhtyneitten» Helsingissä olevat edustajat tulevat »todistajina» olemaan läsnä neuvotteluissa. Ja onhan puolelta ja toiselta alinomaa vakuutettu, etteivät reunavaltiot tule tekemään mitään, mitä eivät liittolaiset hyväksyisi. Puuttuu enään vain nimenomainen päätös, että liittolaisilla olisi mahtinsa mukainen äänioikeuskin tässä valtiollisessa yhtiökokouksessa.
Neuvottelun pääkysymyksenä tulee olemaan reunavaltioiden sotilaallinen suhtautuminen Neuvosto-Venäjään. Tietysti on se kysymys äärettömän tärkeä niillekin, joiden nahka on pelissä. Merkittäköön senvuoksi tähän muutamia mahdollisuuksia, jotka tässä kohden näyttävät olevan laskuihin otettavia (1) Yksi mahdollisuus on kaikkien reunavaltioiden yhteinen hyökkäys Pietaria ja Moskovaa vastaan neuvostovallan lopulliseksi musertamiseksi. Se on meille hyvin tunnettu mannerheimiläis–hufvudstadsbladilais–kokoomuslais-ohjelma. Kuiskaillaan »kolmannen tulemisen» olevan jo ihan ovella. Ilmeisesti ei tällä suunnalla tällä haavaa kumminkaan ole menestymisen toiveita. (2) Päivän tunnuksena on senvuoksi reunavaltioitten puolustusliitto. Toisin sanoen: Clemenceaun piikkiaita-ohjelma. Selittihän tuo suuri tietäjä viimeisessä kuuluisassa puheessaan Ranskan edustajakamarissa, että tärkein nykyhetken tehtävä on rakentaa Venäjän ympärille reunavaltioista piikkilanka-aita. Piikkiaita ei tietenkään hyökkää, vaan puolustaa. Mutta piikkiaitaakin voidaan rakentaa moneen malliin, ja elävä piikkiaita voi joskus lähteä liikkeellekin. Suomen porvarit ovat hyvin ihastuneita tähän piikkiaita-ohjelmaan. Aikaansa seuraavana muotilehtenä Hbl. puhuu jo reunavaltioiden vastapainosta valkoistakin venäläistä imperialismia vastaan ja Suomettaressa erinäiset nimimerkit kirjoittavat Venäjän asioihin sekaantumista vastaan niin sirosti, ettei paremmasta apua. Mutta kun Hbl. katsoo puolustusliiton sisältävän m.m. sen, ettei mikääh reunavaltio saisi tehdä erikoisrauhaa neuvostovallan kanssa ja että siis Viron tulee kiireesti katkaista sentapaiset puuhansa, niin siitähän selvästi johdutaan hyökkäyssotaan. Sillä millä muulla tavoin voisi esim. Suomi auttaa Puolan tai Liettuan puolustamista kuin karkaamalla vihollisen kimppuun? Suomen ja Suomenlahden eteläpuolella olevain reunavaltioiden puolustusedellytykset ovat ikävä kyllä niin erilaiset, ettei yhteistä vaaraa voida joka paikassa yhdessä ja samalla tavalla vastustaa. (3) Kun siis reunavaltioiden puolustusasema on aivan heikko ja jos yhteinen hyökkäys Venäjää vastaan todella on ulkopuolella ohjelman, olisi varmaan järkevintä puolustuspolitiikkaa se, että kukin reunavaltio pyrkisi erikois rauhaan Neuvosto-Venäjän kanssa tai että reunavaltiot yhdessä tekisivät neuvostovallan kanssa rauhan, minkä jälkeen olisi ryhdyttävä tarmokkaisiin toimiin takeiden saamiseksi siitä, ettei sota uudelleen pääsisi puhkeamaan. Sellaisia toimia olisi meidän mielestämme ennenkaikkea Suomenlahden neutralisoiminen, sovinto-oikeussopimusten solmiminen reunavaltioiden ja Neuvosto-Venäjän kesken j.n.e.
Mutta totta puhuen ei liene suuriakaan toiveita siitä, että tällaiset todellista puolustusta ja rauhaa tarkoittavat ehdotukset vielä saavuttavat porvarillisten hallitusten huomiota. Nehän eivät tuota välitöntä hyötyä tämän hetken herroille. Siitä asiasta ehkä kutsutaan kokoon uusi neuvottelu sitten kuin reunavaltioista ei enään ole — piikkilanka-aidaksikaan. Vaa.
Maamme taloudellinen asema on monessa suhteessa huolestuttava. Seuraavassa mainittakoon lyhyesti joitakin sitä osoittavia numeroita ja tietoja.
Tuonti ja vienti. Tuonnin arvo nousi viime vuonna lokakuun loppuun n. 1,805 milj. markkaan, viennin arvo n. 588 milj. markkaan. Tuonnista muodostavat elintarpeet, raaka-aineet y.m. välttämättömät tarvikkeet jättiläisosan; varsinaisten ylellisyystavaroiden osuus tuonnin arvoon on mitätön. — Vientiartikkeleista ovat tärkeimmät olleet sahatut puutavarat, joita vietiin maasta v. v. n. 500,000 std. Myyty määrä on arvioitu nousevan yli 700,000 std. Kun puutavaran hinnat ovat nousemistaan nousseet ja maastaviejät ovat markan arvon laskiessa lisäksi ansainneet ulkomaan valuutalla, ovat metsän tuotteita jalostavat teollisuudenhaarat ansainneet huimaavia voittoja. Tätä korkeakonjunktuuria tulee kaikesta päättäen jatkumaan pitkät ajat. Maasta vietävän sahatun puutavaran määrä on arvioitu ensi vuonna nousevan n. 650,000 std.
Rahantarkkinain tila on viime vuoden kuluessa kiristymistään kiristynyt V. v :n alussa oli kauppapankkien talletusten määrä 2,820.5 milj. mk. ja annettujen lainain määrä 3,001.3 milj. mk.; kesäk 30 p. olivat vastaavat luvut: 3,146.8 milj. mk. ja 3,829.6 milj. mk.; marrask. 30 p. 3.274.6 milj. mk. ja 4,334.9 milj. mk, Kauppapankkien velka ulkomaille oli vast. ajankohtina: 98; 253.6 ja 478.7 milj. mk. Pankkien rediskonttauksien ja ylimääräisten lainain määrää osoittavat luvut: 5.1; 51.3 ja 132.2 milj. mk. — Säästöpankkien talletukset olivat: maalisk 31 p. 838.7 milj. mk., kesäk. 30 p. 868.3 milj. mk, syysk. 30 p, 870.8 milj. Pieni lisäys johtuu yksistään kaupunkien säästöpankkien kasvaneista talletuksista. — Protestattujen vekselien lukumäärä ja yhteissumma olivat ajanjaksolta: tammi—marraskuu 1913: 9,334 v. ja 13.264,919 mk.; 1918: 572 v. ja 1.111.173 mk.; 1919: 2,224 ja 16,043,346 mk. — Vuoden kuluessa on Suomen Pankki koroittanut diskonttokorkonsa (i8⁄1 ja 18⁄11) 5:stä 7 prosenttiin.
Suomen rahan arvon aleneminen. Suomen markan arvo on viime vuoden aikana mennyt huimaavin askelin alaspäin, laskettuna niiden maiden rahassa, joiden rahan arvo ei ole huomattavasti laskenut. Mainittakoon vain Suomen Pankin noteeraukset Ruotsin kruunuille. 100 kr, noteerattiin 2⁄1 262 mk., 1⁄2 257 mk., 1⁄3 275 mk., 1⁄4 262 mk., 1⁄5, 246 mk., 3⁄6 259 mk., 1⁄7 291 mk., 2⁄8 400 mk., 1⁄9 375 mk., 1⁄10 495 mk., 1⁄11 523 mk., 1⁄12 670 mk., 2⁄1 712 mk, 15⁄1 572 mk.
Eräs tekijä, joka vaikuttaa markan arvon alennukseen kotimaassa ja ulkomaisissa pörsseissä, on paperirahan suhteeton liikkeelle lasku. Liikkeellä oleva setelimäärä oli v:n 1918 lopussa korkeimmillaan, ollen 1923⁄1218 1,616.9 milj. mk. Viime vuoden alkupuoliskolla tuo määrä ilahuttavasti aleni, ollen elokuun lopussa vain 973.6 milj. mk. Mutta sitten se on taas noussut, ollen I928⁄1219 1,115.9 milj. mk. Tämä johtuu osaksi siitä hintatason noususta, minkä ovat aiheuttaneet ulkomaisen valuutan kohonneet kurssit.
Meilläkin, kuten muuallakin, voidaan huomata, että paperirahan tarpeettoman liikkeelle laskun aiheuttaa se seikka, että valtio peittää menonsa panettamalla setelikoneensa käymään. Varsinkin viime vuonna on tällainen »finanssipolitiikka» meillä tullut muotiin. Kun valtion Suomen Pankista eri muodoissa saamat lainat syysk. 1918 tekivät n. 100 milj. mk., olivat ne marraskuun lopulla 1919 513.7 milj mk. s.o. 48.3 % koko liikkeellä olevasta setelimäärästä. Jos valtio olisi tyydyttänyt tarpeensa verotuksesta saaduilla tuloilla taikkapa ottanut lainansa yksityispankkeihin sijoitetusta todellisesta pääomasta, olisi liikkeellä oleva setelimäärä nyt lähes puolta pienempi. Porvarillisten puolueiden mahdoton finanssipolitiikka on tärkeä tekijä yhä lisääntyvässä kallistumisessa, jota vastaan ainoita tehokkaita keinoja ovat ne, jotka kykenevät kohottamaan Suomen matkan arvoa (terve finanssipolitiikka, valuuttalaina, viennin lisääminen, tuotannon kohottaminen). K.
»Die Neue Zeit»in joulukuun 5 p:n numerossa kirjoittaa Ferdinand Moos Ranskan äskettäin toimitettujen edustajakamarivaalien tuloksista selostaen samalla sikäläisen sosialistisen työväenliikkeen viimeaikaista kehityshistoriaa. Moosin mukaan eivät edustajakamarivaalien tulokset, jotka muodostuivat suuriksi tappioiksi Ranskan vasemmistopuolueille, radikaaleille ja sosialisteille, tulleet minään yllätyksenä henkilölle, joka lähemmin tuntee Ranskan kansan sielunelämää. Niin uudistushaluista kuin Ranskan kansa onkin kautta historian ollut, pelkää se nykyoloissa kuitenkin kaikkia sellaisia valtiollisia kokeiluja, joissa sen hyvinvointi saattaisi hyvinkin jäädä riippuvaksi kaikenlaisista tuntemattomista seikkailijoista. Yleispoliittinen tilanne on nimittäin nykyään kokonaan toinen kuin v. 1789 vallankumouksen puhjetessa. Silloin noudatti Ranskan sekä sisä- että ulkopolitiikka kokonaan toisia suuntaviivoja. Epäoikeudenmukainen ja mielivaltainen verotustapa sekä taloudellinen hätä rasitti silloin ankarasti kansan syviä pohjakerroksia; ulospäin katsoen oli Ranska taas jätetty kokonaan Englannin merivoimien ja sen valtioliiton käsiin, joka niitä apunaan käytti. Nykypäivien Ranska sitävastoin uskoo itse olevansa mahtavan, valtioliiton etunenässä, joka tulee sille suomaan osuutensa. Nykyisen hallitussuunnan miehet ovat selittäneet, että kansan hyvinvointi ja valta voidaan kehittää korkeimmilleen vain sillä edellytyksellä, että maassa vallitsee sisäinen rauha ja järjestys ja että kehitys esteettä saa kulkea eteenpäin.
Tästä huolimatta pitivät radikaalit kiinni vanhasta ohjelmastaan, joka kannattaa sisäisiä taisteluita, erittäinkin kirkollis- ynnä veropolitiikan alalla. Kun samanaikaisesti suuri vähemmistö sosialisteista kulki bolshevismin lippujen perässä, joutui koko suur- ja pikkuporvaristo, osa työläisistä ja maaseutuväestö pelon valtaan ja hylkäsi vasemmistopuolueet.
Moos selostaa sitten verrattain laajasti Ranskan sosialistipuolueen kehitystä suursodan alkuajoista nykypäiviin. Kun sota puhkesi, katsoi presidentti Poincaré välttämättömäksi koota kaikki maan voimat yhteen. Näinollen hän tarjosi sosialisteillekin kaksi paikkaa hallituksessa, Koska Ranskan presidentti on oikeutettu valitsemaan hallituksen jäsenet, kohdisti Poincaré valintansa edustaja Jules Guesdeen ja asianajaja Marcel Sembatiin, joitten passiivinen luonteenlaatu oli parhaimpana takeena siitä, ettei mitään häiritseviä ristiriitoja porvarillisten ja sosialististen ministerien kesken syntyisi. Myöhemmin valittiin vielä Albert Thomas sotatarveministeriksi. Nämä valinnat otettiin puolueessa vastaan sekalaisin tuntein.
Sosialistien hallitukseenmeno ei kuitenkaan kyennyt poistamaan puolueessa vallitsevaa tyytymättömyyttä poliittiseen kehitykseen. Erittäinkin rauhan vaatimus kasvoi sangen voimakkaaksi. Uusia ristiriitoja kehittyi puolueen keskuudessa; ne kärjistyivät kärjistymistään aiheuttaen hajaannusta ja uusia ryhmityksiä. Siten esiintyi puoluekokouksessa, joka kokoontui lokakuun 10 p. 1918, jo viisi eri ryhmää:
I. Neljänkymmenen miehen ryhmä (nimitys johtuu siitä, että ryhmän ydinjoukon muodostavat ne 40 henkilöä, jotka allekirjoittivat kuuluisan Brantingille osoitetun julistuksen). Ryhmä muodostaa puolueessa äärimmäisen oikeiston. Sen menettelytapaohjelma kuvastuu parhaiten tunnuslauseessa: »Luokkataistelu on korvattava eri yhteiskuntaluokkien välisellä yhteistyöllä.» Ryhmän äänenkannattaja on »La France Libre», sen huomatuimmat johtohenkilöt Compère-Morel, Adrian Béber ja Artur Rozier.
2. Enemmistöläiset. Muodostivat ennen yllämainittua puoluekokousta puolueessa enemmistön. Ryhmän huomatuimmat johtajat ovat Albert Thomas ja Pierre Renaudel, »Humanitén» ent. päätoimittaja.
3. Keskustaryhmä. Ryhmä on verrattain pieni; se lähetti yllämainittuun puoluekokoukseen vain 181 edustajaa 3,000:sta. Huomatuimmat johtomiehet ovat Marcel Sembat, Marcel Cachin ja Léon Blum.
4. Vähemmistöläiset, Muodostivat ennen v:n 1918 puoluekokousta puolueessa oppositsionin. Mainitussa kokouksessa saavuttivat he kuitenkin enemmistön ja samalla johtovallan puolueessa. Heidän enemmistönsä on kuitenkin heikko. V:n 1918 puoluekokouksessa saivat he nimittäin yhdessä kienthalilaisten kanssa 1,528 ääntä, entisten enemmistöläisten saadessa 1,212 ääntä ja keskustalaisten 181. Vaikutusvaltaisimmat johtomiehet ovat; Jean Longuet, Paul Mistral, Valière ja Frossard. Ryhmän tärkeimmät äänenkannattajat: »Le Populaire» ja »Le Journal du Peuple».
5. N.s. kienthalilaiset ovat Zimmerwaldissa ja Kienthalissa vv. 1915–1916 hyväksyttyjen ohjelmien kannalla. Heihin lukeutui puoluekokouksessa 500–600 edustajaa, siis noin viidesosa koko puolueesta. Heidän johtajistaan mainittakoon Loriot, rva Luise Saumoneau, P. Brizon, Alexandre Blanc, Ruffin-Dugens. Tämän ryhmän politiikkaa ajaa sanomalehti »La Vague», päätoimittajana Brizon.
Näitten ryhmien väliset eroavaisuudet tulivat heti puoluekokouksen jälkeen selvästi näkyviin Bernin ja Amsterdamin kongresseissa. Hallituksen jyrkästi sosialistivastainen politiikka on kuitenkin tähänasti estänyt puoluetta hajaantumasta.
Aina vaaleihin asti uskottiin laajoissa sosialistipiireissä Ranskassa, että puolue tulisi voittamaan noin 200 edustajapaikkaa ja mahdollisesti muodostamaan hallituksen yhdessä C. G. T:n (ammattijärjestön) kanssa. Tällainen optimismi johtui epäilemättä siitä, että sotilaitten ja ammatillisesti järjestyneen työväestön mieliala ymmärrettiin väärin. Erittäinkin jälkimäisen keskuuteen ovat syndikalistiset opit laajalle levinneitä. Ne ovat varmaankin suuresti vaikuttaneet työläisten kantaan vaalien suhteen.
Todennäköisesti tulee Ranskan asioitten johto lähinnä seuraavina neljänä vuotena keskittymään kansallisen kokoomuksen käsiin, jossa oikeistopuolueilla on ratkaiseva sananvalta. Todellinen oppositsioni hallitusta vastaan saattaa nykyisessä edustajakamarissa syntyä vain siten, että Painlevén, Briandin ja Vivianin kannattajat liittyvät radikaaleihin ja sosialisteihin. Onkin ajateltavissa, että Briand ei halua katkaista suhteitaan sosialisteihin, koska hän pyrkii monessa suhteessa, kuten esim. hallitusmuodon muutoskysymyksessä, samoihin päämääriin kuin sosialistitkin. Muuten voi ranskalaiseen politiikkaan sovelluttaa lausepartta »C'est toujours l'imprévu qui arrive!» (Aina tapahtuu jotakin odottamatonta!)
Puoluelehdistössämme on jo aiemmin julkaistu eräitten tunnettujen länsimaisten sosialistien mielipiteitä internationalekysymyksestä. Samaa nykyään niin polttavaksi käynyttä kysymystä käsittelee Gustaf Möller »Tiden»in viimeksi tänne saapuneessa n:rossa (n:o 8). Möller huomauttaa, että kun maailmansota taukosi, toivottiin Europan laajoissa kansankerroksissa internationalen ottavan rauhanpolitiikan johdon käsiinsä tai ainakin määräävästi vaikuttavan sen suuntaan. Kokemus on kuitenkin nyttemmin osoittanut, että internationalen sekä sisäinen voima että ulkonainen valta-asema tällöin arvioitiin liian suureksi.
Jotta vastaisuudessa vältyttäisiin lankeamasta tällaisiin haitallisiin illusioneihin, on syytä kunkin selvittää itselleen, mikä se on, joka määrää internationalen voiman. Möller tekee nyt sen väitteen, että internationalen todellinen voima on yhtä suuri kuin sosialistisen työväenliikkeen voima siinä suurvallassa, missä sosialidemokratia on heikoin. Jos on esim. kysymys Saksan ja Ranskan välisten suhteiden selvittelystä ja edellisessä maassa on sosialidemokratialla määräävä vaikutus, niin ei internationalen periaatteita voida sovelluttaa tehtävään sopimukseen, ellei myöskin sosialidemokratia ole Ranskassa niin vahva, että se kykenee pakottamaan hallituksen hyväksymään ne. Internationalen heikkous johtuu siis etupäässä liittolaismaiden, Ranskan ja Englannin sosialidemokratiojen heikkoudesta. On siis kokonaan väärin, että syytösten kärki nykyään suunnataan itse internationalea vastaan; oikeampaa olisi, että se suunnattaisiin Ranskan ja Englannin sosialidemokratioja vastaan.
Koska internationale ei ole kyennyt täyttämään siihen kiinnitettyjä korkeita toiveita, ollaan nyt kaikissa maissa siihen tyytymättömiä, toisissa hillitymmin, toisissa aina raivokkuuteen asti. Tämä yleinen tyytymättömyys, eli oikeammin yleinen viha, uhkaa nyt jo todellisuudessa koko internationalisen työväenliikkeen olemassaoloa. Sen sijaan, että kukin tunnustaisi tekemänsä laskelmavirheet internationalen voimaan ja kykyyn nähden, uhataan nyt mielettömän illusioni-politiikan sokaisemina jättää koko internationale tuuliajolle. Suunnitellaan tosin uusien internationalien perustamista, ikäänkuin ne kykenisivät tekemään tyhjäksi sen tosiasian, että eräissä suurvalloissa on ollut heikko sosialidemokratia.
Maailman työväenluokan hajaantuminen useampaan toisiansa vastaan taistelevaan leiriin on sitäkin kohtalokkaampaa, kun tällä hetkellä jo näyttää olevan edellytyksiä todella voimakkaalle ja toimintakykyiselle internationalelle. Muistettakoon nimittäin, että Englannin sosialidemokratia paraikaa voimakkaasti kehittyy. Inhimillisesti asiaa arvostellen tulee sillä kohta olemaan määräävä vaikutus brittiläiseen politiikkaan. Ranskan sosialidemokratiasta on tosin vaikea lähteä mitään ennustelemaan, mutta sielläkin näyttää vaalien jälkeinen selventyminen johtavan voimien sisäiseen kokoamiseen, joka ennustaa sosialidemokratialle myös ulkonaisen mahtavuuden kasvua. Jos näiden kahden maan sosialidemokratiat tulevat kyllin vahvoiksi ja jos vielä se — tosin tovottomalta näyttävä — hajaannustila, johon Saksan työväenluokka on joutunut, voitetaan, niin on silloin todella olemassa ne tekijät, jotka voisivat synnyttää voimakkaan internationalen.
Millä internationalella nykyisin on menestymismahdollisuuksia? Moskovan internationale on venäläinen ilmiö, syvimmällä olemukseltaan. Se rakentuu kokoonluhistuvan feodaalivaltion vallankumouksellisten voimien katsantotapaan, jota tosin koristaa sosialistisvallankumouksellinen fraseologia. Se ei voi koskaan koota ympärillensä muita, kuin niitä, jotka antavat fraasien myrkyttää itsensä, joilta puuttuu kyky nähdä fraasiverhon alta asioitten todellinen ydin. Länsi-Europan proletaarijoukkoja ei se koskaan voi mukanansa viedä. Joskin se voi osia niistä saada mukaansa suurilla lupauksilla ja sanahelinällä, ei asiain todellisuus kuitenkaan missään tapauksessa vastaa näiden joukkojen todellisia tarpeita. Uusi »neljäs» internationale tulisi taas salaamaan todellisen sisällyksensä eräissä elimellisen tärkeissä kohdissa vanhentuneen terminologian verhoon. Se voi kyllä käyttää toisia sanoja, mutta ei toisia lekoja kuin toinen internationale.
Möller tulee lopuksi siihen johtopäätökseen, että ainoa keino luoda toimintakykyinen internationale on se, että kalkki köyhälistön voimat mieslukuisasti kokoontuvat toisen internationalen ympärille.
Maailmanhistoriallisista tapahtumista niin rikasta vuotta 1919 seurasi vuosi 1920, jonka kahden ensi viikon suurpoliittiset tapahtumat jo lupaavat kunniakasta jatkoa sille odottamattomista käänteistä rikkaalle tapahtumasarjalle, joka tosiallisesti alkoi io Venäjän vallankumouksesta v. 1917.
Niin monimutkaiselta ja sekavalta kuin Venäjän kysymys vielä viime vuoden loppupuolella näyttikin, on sen kehityksessä nyttemmin kuitenkin havaittavissa eräitä selventymisen oireita. Neuvosto-Venäjän monista reunavaltioista on nimittäin eräs, Viro, vihdoinkin, osaksi neuvostojoukkojen sotilaallisen painostuksen, osaksi itsenäisyyden tunnustamista länsivaltojen taholta koskevien seikkojen pakotuksesta irtaantunut sinne tänne hapuilevan liittolaisdiplomatian talutusnuorasta ja ryhtynyt ajamaan itsenäistä positiivista rauhanpolitiikkaa Neuvosto-Venäjän suhteen. Tämän Viron kannalta katsoen hyödyllisen poliittisen uudesti-orientoimisen lähimpänä seurauksena oli viime vuoden viimeisenä päivänä solmittu Tarton aseleporauha, joka astui voimaan tammikuun 3 p :nä. Aseleposopimus oli vastoin kaikkia odotuksia Virolle erittäin edullinen. Ja mikäli Tartosta viime päivinä saapuneista tiedoista voi päättää, jatketaan neuvotteluja pysyvän välirauhan rakentamiseksi menestyksellisesti ja Virolle edelleenkin sangen edulliseen suuntaan. Kaikesta näkyy, että rauhan aikaansaaminen Viron kanssa on Neuvosto-Venäjän diplomaateille erittäin tähdellinen asia.
Sillä Viron ja Neuvosto-Venäjän välillä tehtävällä rauhansopimuksella on tavattoman laaja yleispoliittinen merkitys. Puhumattakaan siitä, että se siirtäisi Viron pois liittolaisdiplomatian suoranaisesta vaikutuspiiristä, se toiselta puolen sitoisi, Neuvosto-Venäjään nähden, sen reunavaltioiden puolustus- (ja hyökkäys-)liiton käsiä, jonka tärkeän keskiniveleen muodostaa Viron tasavalta. Koska jälkimäisellä on tässä liitossa niin keskeinen osa, ei esim. minkäänlainen liittolaisvaltain provosoima hyökkäys Neuvosto-Venäjän sydämeen »edullisen rauhan» saavuttamisen toivossa saattaisi tulla kysymykseen, koska erään keskeisen reunavaltion kieltäytyminen mahdolliselta Venäjän retkeltä herpaisisi koko reunavaltioliiton hvÖkkäystoimintaa. Reunavaltioiden työväenluokkien taholta tervehdittäisiin varmaankin välirauhan syntymistä lähipäivinä Neuvosto-Venäjän ja Viron välillä ilolla ja tyydytyksellä, koska siten olisi saatu edes jonkinlaisia takeita siitä, että reunavaltioliiton ulkopolitiikka ei muutu Neuvosto-Venäjää vastaan tähdätyksi, ententen provosoimaksi hyökkäyspolitiikaksi, vaan että se on pakoitettu pyrkimään pysyväiseen rauhantilanteeseen Neuvosto-Venäjän ja reunavaltioiden välillä.
Toinen tärkeä suurpoliittinen alkuvuoden tapahtuma, joka erikoisesti viime päivinä on pitänyt Europan huomiota vireillä ja jonka lopullisia seurauksia ja vaikutuksia Europan tulevaisuuden kohtaloon voidaan vain aavistella, oli Versaillesin rauhansopimuksen lopullinen ratifioiminen Parisissa t.k. 10 pnä. Vuosi sitten, jolloinka maailma vielä eli juuri päättyneen verisen maailmansodan tunnelmissa, olisi tuskin kukaan saattanut huilia, että rauhan lopullinen voimaanastuminen tulee kestämään näin kauvan. Oli kyllä odotettavissa, että suuren maailmansodan kirjallinen tilinpäätös tulee viemään aikaa useamman kuukauden. Mutta tähänastisessa maailmanhistoriassa vertojansa hakeva on todella ollut se viivyttely, joka rauhansopimusehtojen lopullista täytäntöönpanoa on kohdannut sen jälkeen, kun rauhansopimus jo viime vuoden kesäkuuun 28 pnä allekirjoitettiin. Rauhanasiakirjojen määräysten mukaisesti piti Versaillesin sopimuksen astua voimaan sen jälkeen, kuin ententen kolmen päävallan ja Saksan parlamentit ja hallitukset olivat rauansopimuksen ratifioineet. Tämä kaikki saatiin jo marraskuussa toimitetuksi. Mutta rauhansopimuksen täytäntöönpanoa viivytettiin yhä Ranskan ja Englannin taholta osaksi teko- osaksi todellisilla syillä. Nähtävästi odotettiin myöskin maailmansodan ratkaisevimman tekijän, Yhdysvaltojen ratifioivan rauhansopimuksen. Niin ei odotuksista huolimatta kuitenkaan ole käynyt. Amerikan senaatti ei ole näet voinut rauhansopimuksen kaikkiin ehtoihin nähden hyväksyä Wilsonin kantaa, erittäinkin kansainliittoa koskevia säädöksiä, ne kun ovat ristiriidassa Amerikan diplomatiaa johtavien Monroe-oppien kanssa, jotka kieltävät Yhdysvaltoja liiaksi sekaantumasta Europan asioihin. Versaillesin rauhansopimus astui niinollen voimaan ilman, että Yhdysvallat olisivat sille antaneet vahvistustansa.
Versaillesin sopimuksen voimaanastumispäivän jälkeen on rauhanehtojen täytäntöönpano tullut päiväjärjestykseen. Tätä nykyä näyttää vielä hyvinkin epätietoiselta, voiko Saksa todella rauhansopimuksen määräämissä rajoissa täyttää ne raskaat ehdot, joita säälimätön voittaja on sille sanellut. Uusien kansainvälisten selkkausten vaara, uusien kiristystoimenpiteiden uhka liittolaisvaltain taholta on niin ollen aina tarjona. Eritoten rauhansopimuksen taloudellisten ehtojen täyttäminen saattanee Saksan — ottaen huomioon siellä vallitsevan tukalan taloudellisen tilanteen — lähiaikoina sangen vaikeaan asemaan. Saksassa yhäti jatkuva valtiollinen ja yhteiskunnallinen kuohuntatila, josta aivan viime päivinä olemme saaneet niin vereksiä esimerkkejä, ei myöskään ole omiansa antamaan takeita siitä, että tämä maailmansodan kaikkia mahdollisia jälkitauteja poteva maa kykenisi täyttämään Versaillesin väkivaltasopimuksen ennenkuulumattoman raskaat ehdot. On niinollen enemmänkin kuin todennäköistä, että Versaillesin sopimukseen — erittäinkin sen taloudellisiin ehtoihin — tullaan välttämättömyyden pakosta piankin tekemään eräitä lieventäviä muutoksia. Ja jos Amerikka lopullisesti kieltäytyy ratifioimasta rauhansopimusta, tultanee Versaillesin sopimuksen ensimaiseen osaan tekemään niinikään eräitä huomattavia muutoksia, siinä kun nimenomaan kosketellaan Yhdysvaltain osanottoa kansainliittoon ja Yhdysvaltain presidentin valtuuksia kansainliiton neuvostossa. Minkälaiseksi tämä voittajavaltain »kansainliitto» tai pyhä allianssi, kuten sitä myös on kutsuttu, lopullisesti muodostuu, siihen saanemme, kansainliiton neuvoston kokouksen yhteydessä, tutustua jo lähipäivinä. — Versaillesin rauhansopimuksen virallinen voimaanastuminen on joka tapauksessa suuresti selventänyt kansainvälistä tilannetta lännessä. N. L.
Hurskas kurjuus. Kustannusosakeyhtiö W. Söderström. 271 siv. Hinta 10:—.
Rakas isänmaani. Kustannusosakeyhtiö W. Söderström. 163 siv. Hinta 8:—.
»Hurskas kurjuus», »päättynyt suomalainen elämäkerta» — kuten kuuluu teoksen aliotsikko — ilmestyi jo joku aika takaperin n.s. vapaussotakirjallisuutemme mainingeissa. Senkin tapahtumat ja ihmiskohtalot juontuvat lopuksi veljessodan verisiin vaiheisiin. Mutta yhtä tympeän puolueellinen ja vastenmielinen kuin on useampien puheenaolevassa kirjauutuuksien ryöpyssä julkisuuteen tulleitten teosten henki ja koko käsittelytapa, niin yhtä ihailtavan puolueeton ja kovaosaisintakin ymmärtävä on Sillanpään kädestä lähtenyt »Hurskas kurjuus». Kirjailija kuvaa siinä suomalaisen maalaisrahvaan parin, voisimme sanoa, rytökorpiuhrin synkän historian. Rengin ja piian, jotka avioparina muuttavat uutismökkiin takamaille, kituvat siellä onnettomissa oloissa lapsilauman kasvaessa, vaimo nääntyy kesken kurjuuden, miehen vie lopuksi mukaansa tavallaan tahdottomasti, tiedottomasti kapina-aalto. Viimeinen kamalan tyynesti eritelty näytös on joukkoteloitus hautausmaalla, joka kuvaus voi hyydyttää veren herkkätuntoisen lukijan suonissa.
»Rakas isänmaani» on sarja eriaiheisia kirjoitelmia, tunnelmakuvia ja kertovia novelleja, viimemainituista muutamat erikoisesti »punaisia» ihmiskohtaloita esittäviä. Samoin kuin edellisessä teoksessa käy tässäkin kauttaaltaan ilmi avara älyllinen selkeys ja elävästi tunteva ihminen. Niin realista kuin esitys onkin, tuntuu ikäänkuin punaisena lankana toisin paikoin piirre: kun oudot voimat pakottavat, on ihmisen toteltava.
Sillanpää on ennenkaikkea luotettava ja kasvattava kertoja, joka paitsi edellämainittuja ominaisuuksia tarjoo taiteellisessa suhteessa täysipainoista. Aikana, jolloin yhteiskunnallinen elämä velloo ja myllertää sekavana kaaoksena, pystyy hän kenties onnistuneemmin kuin kukaan toinen vakavalla työllään luomaan pysyvää ja arvokasta, eikä — puhallelemaan särkyviä saippuakuplia. L. E.
Suomentanut Viki Kärkkäinen. Kustannusosakeyhtiö Kirja. Siv. 232. Hinta 8 mk.
Suuren norjalaisen kirjailijan erään huomatuimman teoksen saattamista suomenkieliseen asuun tervehtinee jokainen kirjallisuuden harrastaja ilolla. Tämä kirja, joka aikoinaan laski perustan Hamsunin maailmanmaineelle, herättänee nykypolven ihmisissä etupäässä kirjallishistoriallista mielenkiintoa. Se on kirjoitettu aikana, jolloinka naturalismi Ranskasta käsin ryhtyi murtamaan siihen asti kirjallisen maailman katsantotapoja kahlehtineen, ilmassa liihoittelevan romantiikan valtaa. »Nälkääkin» on lähdettävä arvostelemaan tältä pohjalta. Siinä kuvastuu parhaiten kirjailijamaailmassa 1880-luvun loppupuolella tapahtunut äkillinen siirtyminen äärimmäisyydestä toiseen. »Nälkä» niinollen kuvaa äärimmäisellä perinpohjaisuudella ja kiusallisella tunnontarkkuudella kohtalon kirjailijaksi mynttäämän ihmisparan ankaraa ja sydäntävihlovaa taistelua taloudellista hätää ja kurjuutta vastaan. Kirja muodostuu siten suurin piirtein katsoen kaikuvaksi hätähuudoksi koko vallitsevaa nurinkurista yhteiskuntajärjestelmää vastaan, joka antaa henkisten kykyjen ja suursielujen sortua kuluttavassa taistelussa aineellisen toimeentulon puolesta, mutta pikkusielut heittää yhteiskunnan korkeimmille kukkuloille. Köyhän kirjailijaparan sielunelämän kuvauksena on »Nälkä» maailmankirjallisuudessa ainoanlaatuinen. — Suomennos on erittäin hyvä. L.
»Jalopeura ja tiikeri». (»Politiken») Englantilainen pilakuva »tiikeri» Clemenceaun äskeisestä käynnistä Lontoossa. Lloyd George on joutunut esittämään jalopeuran osaa.
Kuolleet syyttävät! (»Ulk») Missä on sotaan syypäitten todellinen tuomioistuin?
Nälkäänäkevä Wien. (»Ulk»)
Unkari parka, (»Ulk») jonka luona on äskettäin käynyt sekä vapaamielinen, sosialistinen että bolshevistinen lääkäri. Nyt on hän joutunut liittolaispuoskarien käsiin... Taivas olkoon hänelle armollinen!
Puoluekokouksen päätöksen mukaisesti ilmestyy 1920 alusta alkaen kaksi kertaa kuukaudessa, 15 ja viimeinen päivä, Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kustantamana »Sosialidemokraattinen Aikakauslehti», jonka tehtävänä on täyttää se maamme luokkatietoisen työväen monivuotinen toivomus, että silläkin olisi oma tieteellinen aikakauslehti, jommoisia ulkomaiden veljespuolueilla jo enimmäkseen on.
Meidän aikanamme, jolloin työväen vapaustaistelu yhä lähenee päämääräänsä, on sosialistiseen teoriaan perustuva selvä menettelytapa entistä välttämättömämpi. Tähän katsoen onkin aikakauslehtemme kohdistava erityistä huomiota menettelytapakysymysten selvittelyyn, muun muassa sosialisoimiskysymykseen, mikä nyt on jo astunut päiväjärjestykseen. Kunnallisen elämän nyt avauduttua työväelle on siihen kuuluvain kysymysten pohdinta niinikään käynyt entistä tärkeämmäksi, ja on lehtemme sentähden pyrkivä niitä valaisemaan, tekemään niistä selkoa työväelle ja kunnallisille luottamushenkilöille.
Työväen valistustoiminnan ollessa kaiken muun työväen liikkeen yhtenä välttämättömänä edellytyksenä tulee lehtemme valppaasti seuraamaan työväen sivistyspyrintöjä ja antamaan niiden edistämiseksi tarpeellisia neuvoja ja ohjeita.
Erityisissä yleiskatsauksissa tulee lehti valaisemaan tärkeämpiä kotimaisia ja ulkomaisia tapahtumia yhteiskunnallisella ja valtiollisella alalla, etupäässä tietysti työväen asiaa koskevia.
Nykyajan ilmiöihin kirjallisuuden alalla tulemme niinikään kiinnittämään huomiota, silmälläpitäen siinä myöskin työväenjärjestöjen kirjastojen etuja.
Että lehti on kykenevä täyttämään yllämainituissa suhteissa suuriakin vaatimuksia, siitä on takeena se huomattava määrä tunnettuja kynäniekkoja, joka on luvannut sille avustustaan. Kotimaisten avustajiemme joukosta mainittakoon toimittaja Artturi Aalto, tri Julius Ailio, maisteri Hj. Eklund, neiti Lyyli Eronen, toimittaja Joh. Gebhard, varatuomari Väinö Hakkila, toimittaja Kaarlo Harvala, tri J. Helo, toimittaja V. Hupli, toimittaja R. Itkonen, toimittaja V. Kostiainen, toimittaja N. Lahtinen, toimittaja Sv. Lehtonen, kirjailijat Aino ja Olli Malmberg, toimittaja O. H. Puro, toimitusjohtaja P. Raittinen, tri O. Reinikainen, tri Hannes Ryömä, toimittaja R. Sventorzetski, varatuomari Väinö Tanner ja maisteri Wäinö Wuolijoki.
Voidaksemme antaa mahdollisimman luotettavia tietoja ulkomaan oloista, olemme pyrkineet ja onnistuneetkin hankkimaan avustajia eri maista. Marxilaisen sosialidemokratian etevin edustaja Karl Kautsky on luvannut meille kirjoituksia, mikäli hänen aikansa suinkin riittää. Tämän ohella tulee hänen tunnettu oppilaansa kirjailija Otto Jenssen säännöllisesti lähettämään meille, paitsi tietopuolisia kirjoituksia, myös katsauksia Saksan tapahtumiin, jota paitsi Saksan sosialistisissa piireissä hyvin tunnettu tiedemies Engelbert Graf on lupautunut avustamaan lehteämme. Tukholman pormestari, puoluetoveri Carl Lindhagen, on luvannut meille kirjoituksia, ja meidän suomalaistenkin keskuudessa hyvin tunnettu virolainen kirjailija, puoluetoveri M. Martna tulee valaisemaan erityisesti Itämeren maiden oloja. Mahdollisuuden mukaan tulemme hankkimaan omia avustajia muissakin maissa.
Näin ollen toivomme aikakauslehtemme voivan vastata kaikkia niitä vaatimuksia, jotka kohtuullisesti voidaan tämäntapaiselle lehdelle asettaa.
Toimitus.