Julkaistu: 16. syyskuuta 1919
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 4, 1919. Ensimäinen vuosikerta, s. 41–60. Helsinki, Työväenkirjapaino 1919.
Skannaus: Kansalliskirjasto
OCR, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Emil Lindahl, Ivar Lassy, Lauri Letonmäki. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät tai tekijänoikeuden tila epäselvä.
Säikähtyneinä seisovat maailman liittoutuneet kapitalistit yhteiskunnallisten ratkaisukysymysten edessä. Saalistamishimonsa sokaisemina sytyttivät he maailmansodan, kantoivat sen roihuavaan rovioon yhä uusia ja uusia polttoaineita lähes viiden vuoden ajan, ja nyt — nyt, kun vihdoinkin tuon pääomalle pyhitetyn uhrivalkean sauhut alkavat hälvetä, huomataankin oltavan siinä ajankohdassa, jota he aina kauhulla ajattelivat, jonka luulivat sodalla saavansa siirretyksi kauas tulevaisuuteen. — Sittenkin seisoo ihmiskunta uuden yhteiskuntajärjestelmän edessä!
Miten surkeasti pettyivätkään vallassaolijat luullessaan maailmansodalla asettavansa esteitä kehitykselle, hidastuttavansa sen kulkua. He ovatkin tahtomattaan sitä kiirehtineet. He ovat sodan palkeilla puhaltaneet tuulta kehityksen purjeisiin. Sodan aikana kehittyi kapitalistinen järjestelmä täydellisyyteensä — siihen huippukohtaan, jota ylemmäksi sen on mahdotonta kiivetä. Nyt on siis ihmiskunta ajankohdassa, jossa on ratkaistava tahtooko se kehittyä yhä eteenpäin, vai tahtooko se jäädä paikalleen seisomaan.
Kummanko tien ihmiskunta valitsee?
Kapitalistit eivät tahtoisi millään hinnalla luopua tästä heille niin rakkaaksi käyneestä järjestelmästä. Siksi koettavat he lupauksin sekä uhkauksin pysähdyttää eteenpäin aikovia, siksi käyttävätkin he kaikki keinonsa käännyttääkseen ihmiskunnan taantumuksen tielle. Joskin he tietävät, että kerran täytyy sanoa tälle järjestelmälle hyvästit, koettavat he sen erohetken siirtää mahdollisimman kauas »joskus tulevaisuudessa» elettävään aikaan. — Se olisi heidän etujensa mukaista!
Mutta työtätekevälle köyhälistölle ei tuosta siirtämisestä ole mitään hyötyä. Köyhälistö on jo suorittanut tehtävänsä kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän näyttämöltä. Se on nöyrästi vienyt osansa pääoman orjana. Nyt alkaa näytelmä olla lopussa. Täytyy tapahtua kulissien ja osien vaihdos. Ei ole enää syytä toistaa samaa kappaletta kapitalistien ja oikeistososialistien mieliksi.
Se on epäilemättä koko järjestyneen köyhälistön vaatimus. Köyhälistö on kyllästynyt kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään kaikkine kurjuuksineen, ja se tahtoo päästä siitä. Kaikissa maissa valmistautuu se ratkaisevaan otteluun vanhan järjestelmän murtamiseksi. Kansainvälinen luokkataisteluarmeija kolkuttaa uuden yhteiskunnan portteja. Kautta maailman kaikuu huomenna vuosisatoja sorretun työväenluokan voimakas sotahuuto:
Eteenpäin yhdistynyt työväenluokka!
E. L.
Kapinan jälkeen ei pitkiin aikoihin sallittu julkisesti puhua sanaakaan sosialistisessa hengessä. Monien hirmukuukausien jälkeen päästiin vihdoin niin pitkälle, että eräät oikeisto-sosialistiset herraspiirit saivat Suomen Sosialidemokraatin pystyyn ja sen avulla alkoivat koota myös hajaantuneita puolue- ja ammattijärjestöjä.
Tämä oli tietysti meidänkin kannaltamme hyvin kiitettävää työtä. Kukaan ei tule kieltämään heidän kykyänsä, tarmoansa ja hyvää tahtoaan työväenpuolueen uudestaan järjestämiseksi.
Kuitenkin käyttivät nämä herrassosialistit, joilla ennen kapinaa ei ollut mainittavampaa vaikutusvaltaa puolueessa, hyväkseen poikkeusasemaansa vastustaakseen sitä vasemmistosuuntaa, minkä tämän maan työväki ennen oli omaksunut. Vasemmistotaholta koetettiin vähän väliä saada kirjoituksia Suomen Sosialidemokraattiin, mutta niitä ei vastaanotettu tai niitä »korjailtiin» niin, että ne menettivät kaiken omintakeisuutensa. Ei esim. sallittu kutsua puolueen vanhoja, Venäjälle paenneita luottamushenkilöitä tai ulkomaitten vasemmistososialisteja tovereiksi, ei saanut Koltshakia ja Denikiniä nimittää vastavallankumouksellisiksi, ei saanut kutsua kansainliittoa kapitalistien liitoksi, j. n. e. (Minulla on vielä hallussani käsikirjoitukset ja korehtuuri-vedokset, joissa on tämäntapaisia korjauksia.)
Sekä ensimäinen puoluekokous että viime eduskuntavaalit tapahtuivat mitä häikäilemättömimmän oikeistodiktaturin vallitessa työväenpuolueemme johdossa. Niillä vähäisillä vasemmistovoimilla, joita maassa vielä vapaana löytyi, ei ollut mitään mahdollisuutta, saada ääntänsä kuuluviin puoluelehdissä.
Vaaleissa oikeistojohto kuitenkin kipeästi kaipasi vasenimistoryhmienkin kannatusta ja suostui sentähden kerran saattamaan erään heidän keskuudestaan lähteneen vaalijulistuksen tapaisen tekeleen julkisuuteen. Tätä »vasemmistososialistien vaalijulistusta» ajateltiin ensin levittää lentolehtenä, mutta tarjoutui sitten Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja painattamaan sen lehdessään. Tämä ei suinkaan osoittanut mitään ymmärtämystä vasemmistoa kohtaan — puoluetoimikunnassa siitä tehtiin vain pilkallisia kysymyksiä ja oltiin olevinaan tietämättömiä sellaisen vasemmiston olemassaolosta maassa. Kuitenkin suhtauduttiin julistuksen painattamiseen myötätuntoisesti koska oli olemassa vahva virtaus vaalilakon puolesta, mikä pahasti hermostutti Helsingin oikeistoherroja.
Viime tingassa tri Ryömä kuitenkin, tapansa mukaan, muutti mielensä ja kieltäytyi sanottua vasemmistojulistusta lehdessään julkaisemasta. Asia saatettiin uudelleen puoluejohdon käsiteltäväksi, joka uudestaan velvoitti hänet sen painattamaan. Ryömä jätti tämän johdosta lehden johtokunnalle erohakemuksensa. Vasta pitkien neuvottelujen jälkeen suostui hän jäämään paikalleen ja julkaisemaan tuon julistustekeleen.
Se tapahtuikin helmik. 22 p:nä, viikkoa ennen vaaleja. Ryömä varusti julistuksen seuraavalla otsakkeella ja johdannolla:
»Julkaisemme meille lähetetyn, alla olevan julistuksen sen vaaleihin kehoittavan päätelmän vuoksi, vaikka emme luonnollisesti hyväksykään julistuksen perusteita.»
Siis vasemmistososialisteja löytyi yhä edelleenkin vain lainausmerkkien sisällä.
Itse julistus oli kokonaisuudessaan seuraavanlainen:
»On laajoissa työväenpiireissä oltu sitä mieltä, että tuleviin eduskuntavaaleihin Suomen työväen ei pitäisi mennä. Näin on ajateltu kolmesta eri syystä.
»Ensiksikin on yli viideltäkymmeneltä tuhannella työläiseltä, niiden joukossa ehkä useimmat luokkatietoisimmista ja kyvykkäimmistä entisistä järjestöjen luottamusmiehistä, valtiorikosoikeuksien päätöksien nojalla riistetty äänioikeus, joten he eivät voi missään muodossa vaaleihin ottaa osaa, ei edes kokouksiin saapua, minkä vuoksi työväen vaalitaistelu tietenkin kovin melkoisessa määrässä tulee heikommaksi.
»Toiseksi porvarillisen yläluokan nykyinen yleiseen terroriin perustuva diktaturi ei ole antanut sille työväenluokan osalle, joka on tuomioista pelastunut, mahdollisuutta järjestyä ja todella tehokasta vaalivalistusta harjoittaa. Se yhdistymis-, paino- ja puhevapaus, jota ilman mikään kansanäänestys ei ole kenellekään velvoittava, on lähes vuoden ajan ollut maamme työväeltä riistetty.
»Kolmanneksi ne edustajaehdokkaat, joita nykyinen oikeisto-sosialidemokraattinen puolue on asettanut, eivät voi täysin tyydyttää sitä suurta osaa työväkeä, joka tähän saakka on muodostanut työväenpuolueen kantajoukon ja joka yhä edelleenkin tuntee, että yksin parlamentarinen sovittelupolitiikka ei tule koskaan antamaan työväelle voittoa luokkataistelussa.
»Mutta vaikka tälle jyrkän ja leppymättömän luokkataistelun kannalla olevalle köyhälistölle nyt olisi riittäviä syitä kieltäytyä osanotosta vaaleihin, niin on myös muistettava, että tuollaisen vaalilakon tulisi olla jossain määrin järjestettyä, jotta se tarkoitustaan vastaisi. Kun tähän nyt ei ole ajoissa ryhdytty ja siis todennäköisesti työväen suuri enemmistö tulee vaaleihin menemään, niin pienen, järjestymättömän vähemmistön vaalilakko ei tulisi mitään merkitsemään, vaan päinvastoin työväen yhtenäistä rintamaa yläluokkaa vastaan melkoisesti heikontamaan.
»Luulemme siis tällä kertaa olevan Suomen työväenluokalle edullista, että se mahdollisimman tehokkaasti ottaa vaalitaisteluun osaa ja menee äänestysuurnille.
»Tämä ei mitenkään sido sen käsiä tulevaisuudessa eikä pakota sitä vaalien tulokseen alistumaan. Nyt tapahtuvat vaalit eivät velvoita meitä mihinkään, koska ne toimitetaan työväelle mitä raskaimman terrorin valitessa. Mutta meillä ei tällä hetkellä ole muita keinoja työväenluokan kohottamiseksi ja rohkaisemiseksi. Me annamme kehityksen toistaiseksi kulkea tätä parlamentarista vaalitietä nähdäksemme, kykeneekö se auttamaan työväkeä edes pahimmasta terrorista ja odotamme, kunnes tulee aika, jolloin mahdollisesti valitsemme toisia keinoja työväenluokan asian perille viemiseksi. Jos valitsijoille on selvä, että eduskuntavaalit ovat vain yksi työväenluokan taistelukeino, mutta ehkä ei edes tärkein, ei vaaleihin osanotosta voi työväelle tällä kertaa mainittavampaa vahinkoa olla.
»Tosin useassakin paikoin maata työväen nykyiset edustajaehdokkaat eivät ole sellaisia, joita me olisimme valinneet, jos olisimme olleet tilaisuudessa yhtä tehokkaasti kuin ennenkin vaalivalmisteluihin osaa ottamaan. Luulemme kuitenkin, että yksilöt, vaikka heillä olisi suuri määräkin näissä poikkeusoloissa vaikutusvaltaan nousseita, eivät voi satoihin tuhansiin nousevan Suomen luokkatietoisen sosialistisen työväen jyrkkään kantaan saada sellaista vaikutusta, että siitä luokkataistelulle olisi suurempaa haittaa. Olemme vakuutetut siitä, että sekä heidän valitsijansa, olemalla heidän kanssaan alituisessa vuorovaikutuksessa, että olosuhteet yleensä tulevat pakottamaan heidät sovitteluista vapaaseen luokkataistelupolitiikkaan, josta tämän maan työväki kaikkien viimeisten kokemusten jälkeen ei koskaan enää luovu.
»Muodostukoon vaalit meille nyt kuten monasti ennenkin rohkaisevaksi voimanponnistukseksi. Tehkäämme siitä välikappale, jonka avulla pääsemme tämän yläluokan rautaisen diktaturin alla koko kansalle totuutta näyttämään ja valmistumaan lopullista rynnäkköä tämän laillistettuun rikokseen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen kukistamiseksi. Sillä kapitalistisen valtion hävittäminen on nyt kuten ainakin sosialistisen työväenluokkamme päämäärä, ja tapahtuvat vaalit ainoastaan jouduttavat sitä välttämätöntä vallankumousta, joka lopultakin antaa köyhälistölle tilaisuuden muodostaa yhteiskunta oman etunsa ja ihanteensa mukaiseksi.
»Siis vaaleihin jokainen työväenluokan mies ja nainen yli koko Suomen maan!
»Vaaleihin kaikkien vankilassa istuvien ja kansalaisoikeuksia vailla olevain toveriemme puolesta!
»Vaaleihin työtätekevän luokan elämismahdollisuuden turvaamiseksi!
»Vaaleihin valmistamaan kapitalistisen yhteiskunnan hävittämistä ja valtiovallan ottamista työtätekevän luokan käsiin!
Vasemmisto-sosialisteja Helsingissä.»
Täten siis saatiin vaalijulistuksen muodossa edes muutamia vasemmistolaisten mietteitä tilanteesta ja tulevaisuudentoiveista puolueen pää-äänenkannattajan palstoille. On huomattava, että muuta virallista vaalijulistusta ei koskaan siinä lehdessä ollutkaan, sillä vastoin puoluejohdon toivomusta kieltäytyi Ryömä julkaisemasta puolueen omaa vaalijulistusta, joka oli päätetty takavarikkoon otettavaksi. Niin muodoin se tuli julkaistuksi vain muutamissa maaseutulehdissä, jotka yksin saivat vastuun niskoilleen.
Kaikissa pääkaupungin porvarilehdissä nostettiin hirvittävä melu tuosta »vasemmistososialistien vaalijulistuksesta». Se oli siis osunut kipeimpäan paikkaan niinkuin tarkoituskin oli ollut.
Oliko sitten oikein tässä muodossa vastustaa vaalilakkoa?
Se ryhmä, joka oli tämän julistuksen takana arveli niin. Petyimme tietysti luulossamme, että työväki ympäri maata tulisi harjoittamaan riittävää painostusta edustajiinsa. Oikeistojohdon vaikutusvalta oli silloin vielä ylivoimainen. Eduskuntaryhmän luokkataistelupolitiikasta ei, kuten tunnettua, tullut mitään.
Pääasia meille oli tietysti vaalit, eikä eduskuntatyö. Yleisten vaalien hyödyllisyys kiihoituskeinona on aina tunnustettu. Äskettäin on Italian sosialistipuoluekin, joka kuuluu kommunistiseen Internationaleen, päättänyt ottaa piakkoin siellä tapahtuviin eduskuntavaaleihin osaa juuri sillä perusteella, että siten voidaan kasvattaa työväenjoukkojen itsetietoisuutta.
*
Ajat ovat jonkun verran muuttuneet viime eduskuntavaalien jälkeen. Nimittäin vieläkin oikeammalle päin mikäli puolueemme pää-äänenkannattajaan tulee.
T.k. 6 p:nä kieltäytyi se julkaisemasta yleisön osastossa Sulo Wuolijoen lähettämää, hänen omalla nimellään varustettua kehoitusta, jossa hän
»kehoittaa vasemmistolaisaineksia puolueessa liittymään yhteen nyt tässä kuussa tapahtuvissa puoluekokouksen edustajavaaleissa ja koettamaan saada valituksi paikkakunnaltaan sellaisia henkilöitä, jotka ovat selvän, horjumattoman luokkataistelun kannalla ja joita he sen vuoksi voivat pitää omina edustajinaan ja heihin luottaa. Tämä on käsittääkseni välttämätöntä puolueen lujittamiseksi ja sisäisen eheyden aikaansaamiseksi.»
Tällaista ei nykyisen puoluetoimikunnan varajäsen saa omalla nimellään julkaistuksi edes yleisön osastossa puolueemme pää-äänenkannattajassa. Tarkoitus ei voi olla mikään muu kuin järjestelmällisesti tukahduttaa kaikki vasemmistolaisvirtaukset puolueessa ja olla olevinaan niin kuin sellaisia ei olisikaan olemassa. Kansan Sanan kautta tuli Wuolijoen kehoitus kuitenkin julkisuuteen.
Kysyttäessä on Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja ilmoittanut puoluetoimikunnan olevan kiellon takana, joten sekin nyt on siitä edesvastuussa.
Asiain näin ollen on vain johdonmukaista, että mainittu lehti t.k. 8 p:nä johtavassa artikkelissa harvinaisen häikäilemättömin sanoin saarnaa viimeistä tuomiota ja helvettiä »vasemmistososialisteille» — taaskin lainausmerkkien sisällä. Lehti ilmiantaa, että
työväenluokkamme keskuudessa liikkuvat venäläisillä ruplilla runsaasti varustelut bolshevikkiagentit, ... (jotka) sen sijaan, että ilmaisisivat olevansa kommunisteja, tekeytyvät 'vasemmistososialisteiksi' ... ja epärehellisesti riippuvat kiinni sosialidemokraattisessa puolueessa, muka vasemmistolaisina tai 'riippumattomina'.»
»Kommunistiemme varsinainen äänenkannattaja on Savon Kansa», ilmoitetaan lopuksi, ja nämä vasemmistolaiset ehdotetaan »karkotettavaksi sosialidemokraattisen puolueen liepeiltä, kuten on tehty Kurikalle y.m. puolueen epäsosialidemokraattistlte kasvannaisille».
Kaikki tämä tahtoo tietenkin vain todistaa sitä, että vasemmistolaisia ei ollenkaan ole puolueessa. Kaikki sillä nimellä esiintyvät ovat kommunisteja — vieläpä venäläisillä ruplilla varustettuja! Niin siis Sulo Wuolijoki, niin Savon Kansa, niin me! Ja meidät on kaikki karkoitettava herrojen Ryömän, Tannerin, Hakkilan y.m. puolueesta.
Tämä se on sitä yhdistävää politiikkaa, joka tahtoo pitää työväenpuolueen kaikki voimat koossa. Me, jotka tahdomme maamme ainoassa työväenpuolueessa pysyä, olemme hajoittajia.
Tietysti suurporvarien äänenkannattajat, etunenässä Uusi Suomi ja Hufvudstadsbladet, ovat erityisellä mielihyvällä tarttuneet Suomen Sosialidemokraatin ohranamaisiin paljastuksiin. Molemmat ovat johtavissa artikkeleissa vaatineet hallitusta ryhtymään mitä ankarimpiin toimenpiteisiin erityisesti »kommunistista» sos.-dem. Nuorisoliittoa ja sen äänenkannattajia vastaan.
Näin vapautuisi Suomen sos.-dem. puolue niistä ryhmistä, jotka tähän saakka yksin ovat koettaneet ylläpitää puolueemme vanhoja vasemmistolaisia traditioneja. Herrassosialistimme ja porvarit saisivat vetää helpotuksen huokauksen.
Tähänkö suuntaan ollaan menossa? Tuleeko työväki tässä maassa todellakin sallimaan tämän tapahtuvan? Annetaanko herrassosialistiemme loppumattomiin pelata saman verhon takana luokkataistelun kannalla olevaa työväkeä vastaan?
Tästä »sosialidemokraattisesta» humpuukista on kerrankin tehtävä loppu, jos mieli mitään yhtenäistä, vakavaa työväenliikettä maassamme jälleen luoda.
Sapiens.
Helsingin Sanomissa ja Suomen Sosialidemokraatissa on ollut selostuksia neuvostojärjestelmästä, jota sanoisimme lakisääteiseksi, eroitukseksi vallankumouksellisesta neuvostojärjestelmästä.
Pisimmälle on tämä lakisääteinen neuvostojärjestelmä kehittymässä Saksassa, mutta muuallakin harotaan sitä kohti. Saksassa on neuvostojärjestelmä tunnustettu oikein perustuslaissa, nimittäin 165:nnessä artiklassa. Tuolla perusteella sitte parlamentti laatii lakeja tehdas- ja liikelaitos-neuvostoista ja kehittelee kysymystä. Muutama päivä sitte kehui valtakunnan työministeri Schlicke Weimarin kokouksessa mahtipontisesti, että heillä on tarkoituksena luoda oikein neuvostojärjestelmä, laillinen tietenkin.
Mikä on kysymyksessä? Kuten tunnettu, nostaa vallankumous esiin neuvostot, työläisten valitsemat laitokset, joille työläiset tahtovat hankkia kaiken valtiollisen ja taloudellisen vallan. Tämä neuvosto-pyrkimys on nykyajan köyhälistön verissä. Eikä sitä voida syrjäyttää siinäkään tapauksessa, että köyhälistö aika ajoittain, kuten nyt Saksassa ja Itävallassa, joutuu alakynteen ja »laillinen yhteiskuntajärjestys» pääsee vuorostaan vallankumouksen pesän selvittäjäksi. Täytyy jossakin muodossa antaa tilaa neovostoajatukselle. Mutta laillinen parlamentarinen järjestelmä ei siedä neuvostojen valtiollista valtaa. Niinpä keskuslalais-oikeistososialidemokraattinen hallitusvalta Saksassa on pyrkinyt kaikin keinoin ja kaikin asein ottamaan neuvostoilta pois poliittisen mahdin. Siitäpä juuri on käyty ne veriset taistelut, mitä Saksan viime kuukausien historia on tulvillaan. Sillä köyhälistö pitää kuin synti kiinni omasta ja neuvostojensa vallasta.
Weimarin parlamentissa on ollut esillä tehdas- ja liikelaitosten neuvostoja koskeva lakiehdotus, jossa näille neuvostoille annetaan vissejä taloudellisia tehtäviä. Niihin saa sekä työväki että konttorihenkilökunta kuin myös hallinto valita edustajansa. Päätehtävänä näillä tämänlaatuisilla neuvostoilla on kohottaa oman tuotantoliikkeensä tuotantokykyä. Se ei tietysti tuota haittaa yksityiselle yritteliäisyydelle perustuvalle kapitalismille. Hallitus aikoo esittää uusia tätä neuvostolaitosta koskevia lakiehdotuksia ja luoda laaja systemi.
Riippumaton sosialistipuolue on myötätuntoinen tätä »yhteiskunnan taloudellista uudestirakennustyötä» kohtaan, kuten he systemiä nimittävät. Saman huomaamme myös Itävallan y.m. maitten vasemmistososialidemokraateista. M.m. Norjassa on kysymys esillä. Katsokaamme mitä Kristianian »Social-Demokraten» siitä kirjoittaa.
Lehti lausuu, että nämä tämänlaatuiset taloudelliset neuvostot »merkitsevät suurta edistysaskelta». Juuri sellainen uusi systemi on luotava sosialiserauskysymyksen ratkaisua varten. Mutta, lausuu lehti, vaikka tuo taloudellinen neuvostojärjestelmä saadaankin alkuun, ei työläisten tule antaa nimen ja muodon sokaista katsettaan. Vaan tulee ymmärtää, että joka tapauksessa nousee yhä kysymys siitä, missä, kenellä on valta. Valtataistelu syntyy itse noissa neuvostoissa. Ja silloin ne ovat ammattiyhdistykset, jotka käyvät köyhälistön puolesta tuota taistelua. Mutta — ammattiyhdistysten täytyy olla luokkatietoisuudelle ja sosialismille rakennettuja, ennenkuin ne voivat täyttää tehtävänsä. Vielä suurempi tehtävä tulee ammattiyhdistyksille sitte kun neuvostojärjestelmä voittaa parlamentarisen järjestelmän ja päästään sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Tuohon suuntaan käy mainitun lehden selvittely.
Saksan kommunistinen puolue sen sijaan hyökkää ankarasti tuota »yhteiskunnan taloudellista uudestirakennustyötä» vastaan. Siinä tuo puolue ja riippumaton sosialistipuolue ovat joutuneet sarvistaan yhteen. Kommunistinen pää-äänenkannattaja, salassa ilmestyvä »Rote Fahne» (Punainen Lippu), saa noita lakisääteisiä neuvostoja vastustavan kantansa vuoksi sapiskoita »Freiheitiltä». Tämä riippumattomien vasemmistososialistien lehti moitti myös Hampurissa kokoontunutta koko maata käsittävän työttömäin kongressia, joka oli kommunistien johdon alainen ja jossa päätettiin asettua tuonlaatuista neuvostosystemiä vastustamaan, »koska se vain edistää kapitalismin tarkoituksia», kuten päätöslauselmassa sanotaan. |
Myöskin kommunistisen Internationalen johtavat miehet ovat varottaneet työläisiä pitämään varalta, ettei neuvostojärjestelmää päästä komprometteeraamaan vallankumouksellisesta lakisääteiseksi. Niinpä Lenin kirjoittaa »Kommunistisen Internatsionalen» ensimäisessä numerossa viime huhtikuulla erään riippumattomain »Freiheitissä» julkaiseman julistuksen johdosta seuraavaa:
»Tämä julistus syyttää scheidemanneja pyrkimyksestä syrjäyttää neuvostot ja esittää — älkaä naurako! — neuvostoja kiedottavaksi perustavan (kokouksen) kanssa yhteen, annettavaksi neuvostoille vissit valtiolliset oikeudet, vissi paikka perustuslaissa. Sovittaa, yhdistää porvariston diktaturi koyhälistö-diktaturiin ! Kuinka yksinkertaista se on! Mikä nerokkaan filisterimäinen tämä aate! Vahinko vain, että sitä kokeilivat jo Kerenskin aikana Venäjällä yhtyneet menshevikit, sosialisteiksi itseään luulottelevat demokraatit. Ken ei ole käsittänyt Marxia lukiessaan, että kapitalistisessa yhteiskunnassa jokaisen kärjistyneen hetken, jokaisen luokkien vakavan yhteentörmäyksen vallitessa on mahdollinen vain joko porvariston diktaturi taikka köyhälistön diktaturi, se ei ole mitään ymmärtänyt ei Marxin taloudellisista eikä valtiollisista opeista.»
Tässä siis saavat siipeensä Saksan riippumattomat, jotka kannattavat ei ainoastaan taloudellista, mutta myös poliittista neuvostojärjestelmää, joskin ihastuvat porvarien tarjoamaan ihanteensa irvikuvaan. Mutta siipeensä saavat myös ne norjalaiset vasemmistososialidemokraatit, jotka antavat suurenkin arvon lakisääteiselle neuvostojärjestelmälle, jonka arvelevat askeleeksi sosialistista neuvostotasavaltaa kohti.
Tässä yllä olemme selostaneet tuota nykyajan huomattavaa neuvostopyrkimystä ja valaisseet sitä esittämällä eri puolueitten mielipiteitä. Itse emme siihen sano juuta tai jaata siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomessa ei vielä ole kokeiltu lakisääteisellä neuvostosystemillä. Muuten olemme vakuutetut siitä, että jos maamme »edistysmielinen» porvaristo ja oikeistososialidemokraatit vähänkään »seuraavat aikaansa», niin ne tulevat parlamentissansa kyhäilemään samansuuntaisia lakeja kuin muissa maissa. Ne tulevat hankkimaan työläisille vaikutusvaltaa tuotantolaitoksissa joko sille neuvostolaitoksen nimellä tai muulla nimellä. Sehän on oikeisto-sosialidemokraattiemme pyrkimys, jonka ne sanovat johtavan sosialismiin. Tämän vuoksi on syytä jo aikoinaan selostaa työläisille eri puolueitten mielipiteitä tässä kysymyksessä muissa maissa.
L. M.
On paljo niitä järjestömuotoja, joihin sosialidemokratia kehoittaa työläisiä liittymään. Ensinnäkin poliittinen puolue, sitte ammattiyhdistykset ja osuuskunnat. Sitte olisi ponnisteltava kunnallisella ja parlamentarisella alalla. Näin kun kaikki nämä velvollisuutemme hyvin täytämme, astumme askel askeleelta — sosialismia kohti.
Paljonhan tuossa kaikessa on hommaa, jos sen kaikki oikein tunnontarkasti täyttää. Ihan siinä menee työläiseltä vapaa-aika. Se kai on tarkoituskin. Mutta yhtä keinoa ei sosialidemokratia esitä. Miten päästä askel askeleelta valtaan tehtaissa ja suurtiloilla. Sinne — kapitalismin pyhimpään — hallintohuoneustoihin, ei sosialidemokratian tie johda.
Kaikesta päättäen on sittekin meillä järjestömuotoja — riittämättömästi. Ei näy sosialismi toteutuvan, vaikka joka ilta käy kokouksissa ja koettaa olla kaikessa mukana niin ettei öitään ehdi nukkua.
Köyhälistö onkin muualla maailmassa itse huomannut, että sillä täytyy olla eräs uusi järjestömuoto, jos mieli mennä eteenpäin siitä, mihin sosialidemokratia pysähtyy. Tuon järjestömuodon nimi on — neuvosto.
Tätä ei pidä kauhistua. Sellaisessa maassa kuin Saksa on neuvostot oikein perustuslaissa tunnustettu — perustuslaissa, jolle aivan äsken presidentti, virkamiehet ja sotajoukot vannoivat uskollisuudenvalan. Noin huomattavaan paikkaan on kiivennyt neuvosto. Se on laillinen kapine jo eräissä maissa.
Mikä se sitten on se neuvosto? Ei sen kummempi kuin että työtätekevät työpaikoillaan valitsevat edustajiston, neuvoston. Se ei edusta alueellista piiriä, eikä ammattiryhmää (kuten nykyiset ammattiyhdistykset), vaan tuotannollista yksikköä (maatilaa, tehdasta, työlaitosta). Tämä on neuvostojärjestelmän alkeellisin muoto, josta sitte köyhälistödemokratia lähtee kehittymään kokonaiseksi järjestelmäksi.
Ei siis makseta jäsenmaksuja. Ne maksetaan esim. Venäjällä hengellä ja verellä — kun täytyy näet puolustaa neuvostoa. Ja lisäksi on huomattava, että neuvosto ei ole riippuvainen jäseneksi pääsyn ehdoista. Muita ehtoja ei ole kuin että tekee hyödyllistä työtä. Siis kaikki hyödyllisiä työtä tekevät saavat äänestää ja tulla valituiksi. Sellainen on se valtiomuoto.
Mutta siinä suhteessa tämä uusi järjestömuoto on ammattiyhdistysliikkeen kaltainen, että se ei vaadi poliittista uskontunnustusta. Köyhälistön keskuudessa ilmenevät eri suunnat voivat asettaa oman ehdokaslistansa ja tulla voimiensa mukaan edustetuiksi. Siinä suhteessa on köyhälistödemokratia samanlainen parlamentarisen demokratian kanssa, jossa on toteutettu suhteellinen vaalitapa. Mutta, kuten sanottu, vaalit koskevat ainoastaan hyödyllistä työtä tekeviä.
Tällä järjestömuodolla voidaan toteuttaa sosialismi, jota ei voida toteuttaa oikeistososialidemokratian hyväksymillä järjestömuodoilla.
Puolue-, ammattiyhdistys- ja osuuskunta-järjestömuodoilla on se paha vika, että ne käsittävät ainoastaan pienen osan köyhälistöä. Näiden järjestöjen ulkopuolella on suuret työtätekevät joukot. Nämä joukot eivät ota osaa toimintaan, eikä ole mahdollisuuttakaan saada niitä jäseniksi. Sitä paitsi kaikkialla on tehty se havainto, että mitä suuremmiksi työväenjärjestöt paisuvat, sitä enemmän niissä toiminta tulee spesialiseeratun virkakoneiston tehtäväksi. Aivan kuten parlamentarisessakin »toiminnassa» siinä toimivat ainoastaan »edustajat», mutta työtätekevät joukot ovat ulkopuolella, käyväthän vaan joskus vetämässä »pötkyn». Sellaiseksi se muuttuu »toiminta» työväenjärjestöissäkin, kun ne paisuvat hyvin suuriksi. Ammattiliittojen ja -järjestön luottamusmiehet ne työsovitteluissa, tariffien teossa j.n.e. toimivat, mutta joukot odottavat tulosta.
Neuvosto on siitä hyvä järjestömuoto, että sen puitteissa pääsevät joukot itse toimimaan, välittömästi määräämään tahtonsa mukaan ja välittömästi toteuttamaan tahtonsa. Eikä sosialismia muuten voidakaan toteuttaa, jos ei siinä työssä ole mukana joukot, jokainen työläinen.
Neuvosto on siis työtätekevien joukkojen järjestö, koko köyhälistön järjestömuoto, joka voi yksin ajaa koko työtätekevän kansan etuja, sosialismia. Ammattiyhdistykset ovat nimensä-mukaisia vanhoillisia laitoksia. Sosialidemokratia taasen on sitä mikä siinä on vallassa, joko porvarillis-reformistinen tai sosialistinen laitos.
Työläisten on pyrittävä perustamaan neuvostoja eri työpaikoilla ja yhdistettävä ne kunnallisiksi neuvostoiksi, jotka ajavat köyhälistön politiikkaa eikä minkään ryhmän ja koplan politiikkaa.
Ei tämän pitäisi olla laitonta, sillä tässähän on vasta kysymys järjestömuodosta. Toiminta on sitte eri asia, johon tässä ei ole ollenkaan tahdottu puuttua.
L. M.
Se tapa, jolla Marx ratkaisi arvoproblemin, avasi hänelle tien nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevien taloudellisten lakien keksimiseen. Hänen kapitalin käsittelynsä nojautuu kokonaan arvokäsitteeseen ja muodostaa logillisesti aivan virheettömän johdon siitä. Joka nielee hänen työteoriansa, nielee samalla hänen kapitaliteoriansa. Molemmat kuuluvat elimellisesti yhteen. Kuin valonheittäjä esiintyy työteoria suuren »Pääoma»-teoksen alkuluvussa valaisten kirjan seuraavissa luvuissa nykyisen yhteiskuntarakennuksen koko taloudellisen perustuksen hämärimpiäkin kohtia.
Ajankohtana, jolloin — Baconia hiukan muunnellakseni — tieteeltä odotettiin hyötyä, mutta ei varsinaisesti valoa tuottavaa työtä, tuli Marx kansantaloustieteen Prometeukseksi, joka sytytti sen sammuneen soihdun. Hänen luonnontieteistä lainattu metodinsa avasi uusia, tähän saakka vain hänen itsensä käyttämiä mahdollisuuksia kansantaloustieteen renessanssiin tiedehaarasta, joka oli muodostettu eläkettä nauttivien virkamiesten järjenjuoksua silmälläpitäen, tieteeseen, jonka hedelmällinen tutkiminen edellyttää ei ainoastaan suurta teoretista harjaantumista ja kehitettyä havaintokykyä, vaan myös käsitystä sivistyselämän kaikista pohjavoimista.
Mikään ei paremmin todista Marxin etevämmyyttä virallisesta tieteilijäjoukosta kuin hänen teostensa yleinen arvostelu. Taloustiede ei ole tähän saakka löytänyt muita todistuskappaleita häntä vastaan kuin sellaisia, joita jokainen kyläkauppias voisi keksiä. On syvennytty pikkumaisuuksiin, eikä huomattu suuria peruskysymyksiä. Arvostelun vilkkaus ja muodollinen ankaruus ei ole ollut missään suhteessa sen todelliseen sisältöön ja varsinaisiin tuloksiin. Mutta se on todistanut, että suuret yhteiskunnalliset etuvastakohdat ovat tieteessä törmänneet yhteen.
Luonnontieteissä on aina voitu suorittaa tutkimustyö jotakuinkin riippumatta taloudellisista luokkaeduista. Tämä osaksi selittää luonnontieteitten hedelmällisyyden kaikkina aikoina. Kansantaloustieteessä taas on tämä tutkimustyö aina välittömästi koskettanut luokkaetuja niin pian kuin näistä on tultu tietoisuuteen.
Smithin ja Ricardon aikana tämä tietoisuus ei vielä ollut olemassa, ja siitä johtuukin suureksi osaksi heidän tieteellisten selvittelyjensä perinpohjaisuus ja hedelmällisyys. John Stuart Mill, vaikka epäilemättä olikin suuri nero, astui jo kompromissien tielle ja »koetti sovittaa sovittamattomia asioita» (Marx). Hän oli tavallaan viimeinen omintakeinen, rehellinen kansantaloustieteilijä. Millin jälkeen alkoivat luokkanäkökohdat enemmän tai vähemmän peitettyinä esiintyä tällä tutkimusalalla. Missä vain aikaisemmin hyväksytyt teoriat osoittautuivat hallitseville ja luokkavastakohtien kärjistyessä täysin luokkatietoisiksi tulleille yhteiskuntaryhmille epäedullisiksi, luovuttiin niistä pikemmin kuin tiedemiehet ehtivät »todistaa» niitten mahdottomuuden ja ehtivät keksiä niitten tilalle uusia, jotka kaunistelivat ja ylistivät vallitsevia oloja tai olivat niin viattomia, ettei tarvittu pelätä niitä käytettävän aseina nykyistä yhteiskuntajärjestystä vastaan.
Niinpä arvo-opissa työteoria kiireesti korvattiin rajahyötyteorialla paljoa ennen kuin jälkimäiselle löydettiin sen lopullinen muoto ja perustelu. Tänäkin päivänä sen hyväksyminen on ilmeisesti riippumaton siitä, mistä se johdetaan. Se uskomaton vaiva mikä on nähty myös kapitalikoron ja yrittelijävoiton oikeutuksen todistelussa. on niin merkillinen juuri sentähden, että se yhteiskuntaluokka, jonka taloudellisessa toiminnassa ne ovat ilmenneet (ja kaikki nekin, tietysti, joitten taloudelliset edut ovat tavalla tai toisella olleet yhteiset sen etujen kanssa), on sen hyväksynyt välittämättä perusteluista tai niillä perusteluilla tahansa. Kapitalikoron suhteen on meillä mainio esimerkki siitä Böhm-Bawerkin suuressa teoksessa »Kapitali ja kapitalikorko». Mitään historiallista esitystä yrittelijävoiton oikeutuksen todistelumuodoista ei vielä ole olemassa, mutta olisi sellainen varmaankin puheenalaisessa suhteessa vieläkin valaisevampi.
Tämä, että luokkanäkökohtia on sekoittunut tieteelliseen tutkimustyöhön kansantaloustieteessä, selittää miksi työteoriaa on Marxin jälkeen niin tavattoman ankarasti arvosteltu perusteluilla, joille muuten ei koskaan ole todistusvoimaa myönnetty, ja miksi Marxin koko tutkimustyö on niin suuressa määrässä virallisella taholla jäänyt ymmärrystä vaille ja vieläpä tahallisesti syrjäytetty pintapuolisinpien ja lapsellisimpien opinkappaleitten hyväksi.
Jos esimerkkiä vaaditaan vetoan Marshalliin Englannissa, Gideen Ranskassa ja Wagneriin Saksassa. Tunnustettaneen, että he edustavat noitten maitten kansantaloustiedettä sen korkeimmassa muodossa. Minkälaiset ovat sitten heidän tieteelliset saavutuksensa?
Lukiessaan heidän teoksiaan ihmettelee, etteivät ne ole paljoa muuta kuin kokoelma monografioita, järjestettyinä milloin niin milloin näin ilman sisäistä, logillista yhdyssidettä. Vähitellen käy selväksi kysymysmuotojen jokapäiväisyys ja selvittelyjen puutteellisuus tai epäitsenäisyys ja lopuksi ei voi muuta kuin hämmästyneenä asettaa itselleen kysymyksen, onko sitten tämä koko tulos puolentoista vuosisadan kansantaloudellisesta tutkimuksesta. Miksi nämä herrat ollenkaan ovat ryhtyneet kirjoittamaan paksuja nidoksia ilman että yksikään heistä on päässyt tieteen peruskysymyksiä ulommaksi tai kyennyt sanomaan mitään omintakeista, jota ei jo kymmenet olisi ennen sanoneet, siitä he eivät itse eivätkä heidän kaunopuheliaat epigoninsa ole meille tietoa antaneet. Ellei tietäisi, että asianlaita on päinvastoin, luulisi, että kansantaloustiede tätä nykyä on vailla tärkeitä, mielenkiintoisia problemeja.
Juuri tämä tieteen peruskysymysten keksiminen ja tarkka muodostaminen on Marxin suurin tieteellinen ansio, se, josta häntä aina tullaan kiiltämään, joskin ne vastaukset mitkä hän niihin antaa, jossain suhteessa havaittaisiin riittämättömiksi. Oikein aseteltu kysymys sisältää jo puolet sen oikeasta vastauksesta. Marxin oppi on samalla niin laajakantoinen, etten epäile, etteikö se sopisi ja ehkä sisäisen välttämättömyyden pakosta tuleekin uuden kansantaloustieteen lähtökohdaksi, jonka päämäärä on tieteellinen totuus eikä olevien olojen ylistäminen ja valtion virkamiesten pintapuolinen kasvattaminen.
Böhm-Bawerk, Itävalta-Unkarin entinen rahaministeri ja Wienin yliopiston professori, on kiiruhtanut kirjoittamaan kirjasen »Loppuisku Marxin oppirakenteelle». Luokkaedut panevat porvarillisen yhteiskunnan uskomaan, että tämä painajainen nyt on mennyttä. Ennenaikaista, ennenaikaista, hyvät herrat! Marxin tutkimustyö ei ainoastaan ole se pohja, jolle sosialistinen työväenluokka perustaa yhteiskuntaymmärryksensä, vaan epäilemättä myös se lähtökohta, josta jokaisen hedelmällisen kansantaloustieteellisen tutkimustyön on vastaisuudessa pakostakin alettava.
I. L.
Marxin syntymisen satavuotispäivänä viime vuoden toukok. 5 p:nä julkaisi Kautsky aikakauslehdessä »Sozialistische Auslandspolitik» kirjoituksen »Marxin suhteesta realipoiitiikkaan». Siinä hän painatti tähän saakka tuntemattoman, Marxin eräälle hanoverilaiselle tri Kugelmannille kirjoittaman kirjeen, joka jo kuusitoista vuotta oli ollut Kautskyn hallussa, mutta jota hän ei ollut tahtonut ennemmin saattaa julkisuuteen sen ankaran arvostelun johdosta, jonka se sisälsi Lassallesta.
Lassallen vielä eläessä oii Marx välttänyt arvostelua, jottei edellisen suurenmoinen agitationityö heikkenisi. Vasta kun Engels julkaisi Marxin kirjeet, saatiin tietää, että hän ankarasti oli tuominnut Lassallen menettelytapoja. Kirjeessä Kugelmannille on tämä arvostelu vieläkin ankarampi. Se kohdistuu etupäässä tuota »realipolitiikkaa» vastaan, jota sosialististen puolueitten oikeisto niin usein on koettanut harjoittaa ja jota meidänkin nykyinen puoluejohtomme »minimiohjelmillaan» ja sovitteluperiaatteillaan on harrastanut.
Marx pitää tuossa kirjeessä ilmeisenä, että Lassalle oli pettänyt saksalaista työväenpuoluetta. »Hän oli», kirjoittaa Marx tri Kugelmannilte, »tehnyt muodollisen sopimuksen Bismarckin kanssa (jolloin hän tietysti ei ollut saanut minkäänlaisia takeita Bismarckilta). Syyskuun lopulla 1864 oli hänen esiinnyttävä Hampurissa sieltä käsin pakottaakseen Bismarckin valtaamaan Schlesvig- Holsteinin, s. o. julistamaan tämän vaatimuksen työväen nimessä. Korvaukseksi lupasi Bismarck yleisen äänioikeuden ja erityisiä sosialistisia valheuudistuksia. Oli vahinko, ettei Lassalle saanut näytellä tätä komediaa loppuun. Se olisi tehnyt hänet surkean naurettavaksi ja lopettanut senkaltaiset yritykset vastaisuudessa. Lassalle teki tämän sen takia, että hän tahtoi näytellä 'realipolitikon' osaa... Sillä aikaa kuin 'kansallisen liiton' herrat keskiluokan hyväksi aiheuttivat preussiläisen 'taantumuksen', puristi hän Bismarckin kättä köyhälistön hyväksi. Bismarckilla oli kuitenkin enemmän oikeutta siihen, koska porvarit ovat tottuneet punnitsemaan lähinnä nenää olevia 'realiteetteja». Työväenluokka toiselta puolen on asian luonnosta oleva rehellisesti vallankumouksellinen.»
Marx puhuu sitten omasta ja Engelsin suhteesta lehteen »Sozialdemokrat», jota lassallelainen Schweitzer toimitti. »Luulen», hän kirjoittaa, »että Schweitzer ja kump. tarkoittavat hyvää. Mutta he ovat 'realipolitikkoja'. He taipuvat olevien olojen edessä. He tietävät, että työväenlehdet ja työväenliike Preussissa (ja sen kautta koko Saksassa) ovat olemassa vain polisiviranomaisten armosta. Mutta he tahtovat mukaantua oloihin sellaisina kuin ne nyt kerran ovat, eivätkä tahdo ärsyttää hallitusta j. n. e., aivan kuin meidän tasavaltalaiset 'realipolitikot', jotka suostuvat Hohenzollern-keisariin. Mutta koska en ole mikään 'realipolitikko', olen Engelsin kanssa katsonut välttämättömäksi sanoutua irti avusta ja tehtävästäni »Sozialdemokrat»-lehdessä.»
Tämän mielenkiintoisen kirjeen julkaisemisen yhteydessä koettaa Kautsky selittää, mitä Marx oikeastaan »realipolitiikalla» käsitti. »Hänen materialisminsa», kirjoitaa hän, »ei ilmaantunut siveellisten ja aatteellisten voimien halveksimisessa, vaan siinä, että hän antoi näille voimille historiallisen arvon vain silloin, kun ne eivät ilmenneet ainoastaan yksilöillä, vaan suurilla joukoilla ja luokilla ja kun niillä oli juurensa luokan olosuhteissa ja intresseissä.» Realipolitikoille oli todellista vain se mikä oli olemassa, mutta Marxille myös se mitä tuli olemaan.
Marx astui työväenluokan eteen tietoisena, että tulevaisuus oli joka tapauksessa sen, että sillä oli korkea historiallinen tehtävä yhteiskunnassa. Työväenliikkeen ensimäinen päämäärä oli hänen mielestään kypsyttää ja voimistuttaa köyhälistöä sen tulevaisuuden tehtävää varten. Tämän päivän murheet olivat siihen verraten kokonaan toisarvoisia.
Kun Lassalle pani pääpainon osuustoimintaan ja oli välinpitämätön ammattiyhdistysliikkeen suhteen, oli Marxille sitä vastoin viimemainittu tärkeämpi. Vuodesta 1847 lähtien julisti hän sen köyhälistön vapautuksen välikappaleeksi. Sen tehtävä ei silloin saanut supistua vain ammatilliseen taisteluun, vaan oli sillä oleva myös poliittisia päämääriä.
Marx otti innostuksella osaa äänioikeustaisteluun, mutta arvosteli niitä toiveita, joita Lassalle oli kiinnittänyt siihen. Marxille oli äänioikeus vain eräs luokkataistelun välikappale, jonka avulla työväkeä voitiin valistaa ja järjestää. Mutta pelkällä äänestämisellä ei mitään ollut voitettavissa. »Työväen puolueen kunnia vaatii, että tuollaiset harhaluulot hävitetään jo ennen kuin kokemus on osoittanut niitten paikkansapitämättömyyden. Työväenluokka on joko vallankumouksellinen, taikka sitten se ei ole mitään».
Kautsky lopettaa kirjoituksensa seuraavin sanoin, joihin jokainen voinee yhtyä: »Marxin hengen mukaisesti tahdomme pysyä erillämme siitä 'realipolitiikasta', joka pyrkii hetkellisiin saavutuksiin. Tulemme aina olemaan uskollisia Marxin sanoille, että 'työväenluokka on vallankumouksellinen', s. o. sillä on aina tämän yhteiskunnan yläpuolella oleva päämäärä edessään, ja se alistaa koko nykyhetken toimintansa suureen tulevaisuuspäämääräänsä. Ellei se tätä tee 'se ei ole mitään'. Realipolitiikka on oikea menettelytapa niille puolueille, joilla ei enää ole tulevaisuutta. Työväenluokalle se merkitsisi kuolemaa».
Seuraavassa koetamme, ulkolaisten lähteitten nojalla, tukijoillemme hieman selostaa nykyisten n.s. toiminnanmiesten katsantokantoja ja heidän teoretistä pohjaansa. Työväen suuri taistelu on siksi monipuolinen, että ei hetkeäkään saa jättää käyttämättä, jolloin siihen voi uutta valaistusta luoda. Vaikka olisi muutamiin nykyisen työväenliikkeen virtauksiin nähden suoraan vastustavallakin kannalta, on joka tapauksessa hyödyllistä niihin tutustua.
[Tämä Karl Radekin kirjoittama teksti on julkaistu erillisenä kirjasena, joka on luettavissa täällä. MIA huom.]
Rakas toveri!
Olisi mielestäni vihdoinkin aika, että työväenpuolue määrittelisi suhteensa siihen yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, joka parasta aikaa tapahtuu Europassa.
Mitä aiot tehdä, työväki, suorittaako loppuun palkkatyömiehen taloudellinen vapautus sillä koneistolla, joka on luotu suojelemaan kapitalistiluokan etuoikeuksia, vaiko muodostaa uusi koneisto, joka vastaa tarpeitasi ja aatteitasi?
Koska porvarilliset hallitukset nyttemmin ovat selvittäneet omat asiansa Parisissa ja nyt vihdoinkin ovat tilaisuudessa osoittamaan jakamattoman mielenkiintonsa sille yhteiskunnalliselle uhkalle, joka on murskannut suuren osan kapitalistisesta rakennuksesta ja horjuttanut sen toisia osia, niin tulee ylen tärkeäksi määrätä, millä pohjalla järjestynyt työväki todellakin seisoo ja kuinka se aikoo suhtautua nykyiseen yhteiskunnalliseen kriisiin.
Venäjällä ja vielä äskettäin Unkarissa työväenluokan muodostama neuvostohallinto näyttää olevan laajakantoisin ponnistus, minkä työtätekevä kansa koskaan on tehnyt vapautuakseen kapitalismin herruudesta ja muodostaakseen yhteiskunnan omien intressiensä mukaisesti. Kirjassaan »Totuus Venäjästä» kuvailee Arthur Ransome neuvostotasavaltaa seuraavasti:
»Jokainen työmies, jokainen talonpoika Venäjällä on oikeutettu äänestämään paikallisen neuvoston edustajavaalissa, ja edustajien luku vastaa suhteellisesti valitsijoiden määrää. Paikalliset neuvostot valitsevat edustajiaan yleisvenäläiseen neuvostoeduskuntaan. Tämä eduskunta valitsee toimeenpanevan keskuskomitean. Komitea taasen nimittää ja eroittaa kansankomissaarit, jotka muodostavat varsinaisen hallituksen ja valvoo niiden toimintaa. Kaikki tärkeimmät hallitusmääräykset käsitellään toimeenpanevassa keskuskomiteassa ennenkuin ne saavat lain voiman.
»Jokaisen yleisvenäläisen neuvostoeduskunnan istuntokauden alussa toimeenpaneva komitea automatisesti eroaa. Eduskunta lausuu tunnustuksensa tai paheksuntansa siitä, mitä komitea tai kansan komissarien neuvosto on tehnyt viime edustajakokouksesta lähtien, ja valiten uuden toimeenpanevan komitean, joka poliittiselta kokoonpanoltaan täydellisesti vastaa edustajakokouksen puoluesuhteita, takaa sen, että uusi komitea tarkasti tulee vastaamaan valitsijain kantaa.
»Mitään rajoituksia ei ole asetettu paikallisille uusintavaaleille. Edustajien valtuudet peruutetaan ja toiset valitaan sijaan milloin paikallinen valitsijakunta vain katsoo sen tarpeelliseksi.»
Täten maa on vapautettu vaarasta tulla hallituksi kuolleitten mielipiteittensä haamujen kautta — tosiaankin vaara vallankumouksellisina aikoina.
Vasemmistososialismi pitää parlamentarismin kapitalistisen porvarivallan luomana. Se ei toivo mitään todellisia hyötyä eduskunnasta, jossa riistäjät ja riistetyt istuvat vieretysten — nuo kaksi luokkaa, joita kapitalistinen valhe sanoo yhdenvertaisiksi, mutta jotka taloudellinen todellisuus pakoittaa olemaan herran ja käskyläisen suhteessa toisiinsa. Vasemmistososialistille parlamentti on yhtä luonnoton kuin olisi ammattiyhdistys, johon niin työnantaja kuin työntekijäkin kuuluisivat.
Luokkadiktaturi on aina vallinnut taloudellisella alalla. Se on aina ollut olemassa valtiollisellakin alalla, vaikka sanomalehdistö on hypnotisoinut työmiehet uskomaan, että yleisiin vaaleihin meno joka kolmas vuosi olisi kansanvaltaa. Tänä päivänä ei ainoassakaan kapitalistisessa yhteiskunnassa ole olemassa mitään todellisen kansanvallan koneistoa, eikä sitä voi sellaisessa yhteiskunnassa ollakaan, jossa joukot ovat harvojen palkkaorjia.
Työväenluokka on kapitalismin elämän lähde. Ilman työväenluokkaa kapitalismi luhistuisi kokoon yhdessä tunnissa. Työväenluokan muodostavat miljoonat, kapitalistiluokan vain harvat. Kuitenkin on edellinen raatanut kauan ja raskaasti tyydyttääkseen kapitalismin kaikki tarpeet. Se on taonnut omat kahleensa, rakentanut kasarmeja ja vankiloita ja täyttänyt niitä omilla luokkatovereillaan, valmistanut kuulia omaa ruumistaan varten ja pystyttänyt palatseja sortajilleen. Se on tehnyt kaiken tämän porvarillisen demokratian ja parlamentarismin aikakautena.
Se tekee tällä hetkellä enemmänkin. Työväenluokka pitää kapitalistisen koneiston käynnissä nytkin kun valmistetaan ja toimeenpannaan kunniaton murhatyö maailman ensimäisiä sosialistitasavaltoja vastaan. Se antaa miehiä, tavaraa ja monen sadan miljonan arvoisen työn kuukaudessa tähän tarkoitukseen. Tuleeko näin jatkumaankin?
Luja vakaumukseni on, että asiat tulevat jatkumaan tähän suuntaan, jos edelleenkin työskentelemme yksinään parlamentarisella pohjalla. Englannin työväenpuolueen suuri edustajakokous Southportissa, jossa päätettiin ryhtyä suoraan toimintaan, osoittaa ilahduttavaa edistystä,[1*] sillä ilman sellaista ratkaisevaa askelta Venäjän ja Unkarin työväentasavallat ehtivät kuolla ja tulla haudatuiksi, ennenkuin katsotaan sopivaksi kutsua maailman muu työväki täyttämään porvarillisen kansanvallan viimeistä suurta toimitusta: vetämään risti äänestyslipulle.
Vasemmistomies.
*
Työläistoveri!
Koska kirjeenne sisältää eräitä hyvin huomattavia mietteitä vallankumouksen puolesta, sopinee sanoa muutama selvä sana rauhallisen kehityksenkin hyväksi.
Vallankumoukselliset väittävät, että tarkoitus pyhittää keinot. Kuitenkaan tämä ei pidä paikkaansa silloin kun keinot ovat sekä väkivaltaisia että tarpeettomia eivätkä vie toivottuun päämäärään.
Kukapa todella ajatteleva kansanvallan puoltaja puhuisi sanaakaan vallankumouksen hyväksi sen ohimenevine voittoineen jos tosiasiat tekisivät hänelle selväksi, että hän nopeasti pääsee päämääränsä perille sellaisen rauhallisen kehityksen kautta, jonka tulokset osoittautuvat pysyväisiksi?
Teidän
Demokraatti.
*
»Labour Leaderissä» heinäkuun 17 p:ltä löytyvistä kirjoituksista yhdistelty.
Berlinissä pidettiin v. k. 20 p:nä viisitoista suurta Saksan sosialidemokraattisen (»enemmistö») -puolueen kokousta, joissa keskusteltiin demokratiasta. Kaikissa kokouksissa hyväksyttiin ponsilauselma, jossa puolue julistautui yhä edelleenkin »kansanvallan periaatteiden kannattajaksi» ja lausui, että »ainoastaan kansanvallan pohjalla voidaan sosialismi toteuttaa ja toimeenpanna köyhälistön vapauttamistyö».
Tämä on sitä vanhaa hunajaa.
Olipa kuitenkin diktaturi-sana käynyt vähemmän kauhistuttavaksi kuin ennen, koska katsottiin sopivaksi eräässä tärkeässä käänteessä saivartelevasti nimittää tätä kansanvaltaa köyhälistön diktuturiksi. Näin sanotaan tuon ponsilauselman lopussa:
»Köyhälistön diktaturi voidaan Saksassa toteuttaa köyhälistön yhtymisen kautta kansanvaltaisella pohjalla. Tämän päämäärän hyväksi me tulemme taistelemaan.»
Siis diktaturi kansanvaltaisella pohjalla! Voisi luvata valtakunnan sille, joka selittäisi mitä tuo on merkitsevinään. Ja sellainen saivartelu hyväksytään ilman muuta viidessätoista suuressa Berlinin kokouksessa! Se todistaa kuitenkin, että diktaturi-sanan sointu alkaa jo miellyttää »eemmistö»-sosialidemokraatienkin korvaa.
Viikko myöhemmin luimme hämmästyttäviä asioita heidän pää-äänenkannattajansa palstoilta. »Vorwärtzin» mukaan Saksan tilanne »vaatii hallitusta käyttämään mitä ankarimpia keinoja» vallankumouksellista työväkeä vastaan, joka ei jätä hallitusta rauhaan.
»Jotta nykyinen valtiollinen asema voitaisiin turvata on otettava käytäntöön diktaturijärjestelmä.»
Tämän artikkelin johdosta kirjoitti »Berliner Tageblatt», vapaamielisten saksalaisten porvarien äänenkannattaja, että sellainen katsantokanta hallituksen äänenkannattajassa ei suinkaan voinut olla lähtöisin jostakin toimittajayksilöstä, vaan että sen takana olivat vastuunalaiset piirit. Ehkäpä oli tarkoituksena, kirjoittaa lehti, puolustaa Nosken ankaria toimenpiteitä spartakuslaisia vastaan. Ehkäpä merkitsi artikkeli myös sitä. että hallituksen tarkoituksena on kulkea vieläkin pitemmälle Nosken aloittamalla tiellä. »Berliner Tageblatt» lopuksi itse varoitti ankarasti sellaisista toimenpiteistä, jotka eivät tulisi osoittautumaan tehokkaiksi.
Siis nyt rupeaa jo »Vorwärtzkin» saarnaamaan diktaturia, nyt kun on kysymys sen suuntaamisesta työväen joukkoja vastaan. Niin kauan kuin on ollut puhe sen käyttämisestä kapitalistiluokkaa vastaan, on lehti ja sen puolue kauhulla viitannut diktaturin seurauksiin ja saarnannut »kansanvallan» pyhää evankeliumia. Nyt kun on kysymys työväen joukkojen kurissa pitämisestä näyttää diktaturi keipaavan sosialidemokraattiselle pää-äänenkannattajalle, ja »kansanvallan» puolustajana »Vorwärtziä» vastaan esiintyy nyt suurkapitalistinen lehti.
Pian saamme kai omissa kotikulmissamme nähdä uuden tuulen puhalluksia. Herrassosialistimme tullevat hekin selittämään, että diktaturi sittenkin voi joskus olla hyvä — nimittäin työväenjoukkojen kurissapitämiseksi. Tässä mielessä on jo useasti siunattu Nosken hirmuvaltaa, joka tähän saakka on lehdissämme käynyt demokratian nimellä!
Humpuuki, humpuuki on itsetiedottomien autuus. Maailma tahtoo tulla petetyksi!
Vieläkin on mainittava eräs tuore esimerkki demokratia-aatteen vararikosta. Länsivallat ovat aina selittäneet pitävänsä demokratian lippua korkealla. On ryhdytty kukistamaan köyhälistön hallituksia verukkeella, että ne ovat nojautuneet diktaturiin eikä kansan tahtoon mikäli se yleisissä vaaleissa tulee ilmi.
Kaikki, lukuunottamatta eräitä sosialidemokraattisia johtomiehiä meillä ja muualla, ovat käsittäneet nämä selitykset tekopyhiksi verukkeiksi. Köyhälistön hallituksia ei ole yritetty kukistaa sen tähden, etteivät ne nojautuisi kansaan, vaan sen tähden, että ne ovat olleet sosialistisia. Ne olisi aivan yhtä tehokkaasti koetettu kukistaa, vaikkapa ne olisivat olleet yleisillä vaaleilla asetettujakin.
Viimeiset tapahtumat Bulgariassa todistavat tämän täydellisesti. Siellä toimeenpantiin äskettäin yleiset eduskuntavaalit, joissa sosialistit loistavasti voittivat, vaikkeivät he olleetkaan hallituksessa. Alistuivatko nyt Bulgarian hallitus ja länsivallat tähän kansantahdon ilmaisuun, mikäli siitä piti seurata edes vain hallituksen muutos?
Ei. Mitä lapsellisimpien verukkeiden nojalla aiotaan nyt siellä julistaa tapahtuneet vaalit mitättömiksi. T. k. 3 p:nä sähkötettiin nimittäin Berlinistä maailman lehtiin seuraavaa:
Bulgarian sobranjen vaalit ovat 'Berliner Tageblattin' kertoman mukaan tehneet hallituksen aseman horjuvaksi, mutta saattanee myöskin yksinvallan sellaiseen sen olemassaoloa uhkaavaan vaaraan, että ainoastaan Bulgarian miehittäminen kenraali Franchet d'Espèreyn joukoilla ja yleinen Ranskan sotavoimien toimeenpanema aseistariisuminen sekä pääkaupungin ja kaikkien suurempien paikkojen julistaminen piiritystilaan on voinut estää kumouksen heti tapahtumasta. Pidetään mahdollisena, että sobranje terrorin vuoksi, jota vaalien aikana väitetään vastustuspuolueiden harjoittaneen, tulee hajoitettavaksi ja uudet vaalit toimitettavaksi liittoutuneiden silmälläpidon alaisena. Nykyisissä hallituspiireissä ainakin väitetään, että venäläisiä rahavaroja on käytetty vaalikiihoitukseen.»
Mitä ihmeellistä »terroria» olisivat sosialistiset puolueet voineet harjoittaa porvarihallituksen ollessa vallassa! Ja eikö mitä vaalia tahansa voisi aina julistaa mitättömäksi perusteella, että otaksuman mukaan vastapuolueet ovat vaaliagitationissa käyttäneet vieraita rahoja!
Mutta länsivallat tahtovatkin vain, että, jollei yleisten vaalien tulos ole heille mieleinen, vaalit toimitetaan mielestään heidän »silmälläpitonsa alaisena».
Tämä se sitten on sitä kansanvaltaa, jota köyhälistölle ympäri maailmaa tällä hetkellä tyrkytetään niin porvarihallitusten kuin eräitten hyvin tunnettujen sosialidemokraattistenkin johtajien siunaukselta.
Haka.
Artikkelia taitettaessa julkaistaan Suomen Sosialidemokraatissa J. W. K:n kirjoitus Demokratia ja köyhälistön diktaturi. Totean, että J. W. K:llakaan — kai uusien saksalaisten tuulien tuoksua tuntien — ei nyt ole mitään köyhälistön diktaturia vastaan, kunhan hän vain saa selittää sanaa omalla tavallaan, J. W. K:lle diktaturi on vain sana eikä asia, ja hän luulee sanaleikillä voivansa tyydyttää työväen. Näemme tästä vain, että oikeistolaisillekin dikturi — sana! — rupeaa maistumaan. H.
Kaikkina aikoina ovat suuret taiteilijat seisoneet yläpuolella omaa aikaansa. He ovat olleet siksi korkealla, että suuri yleisö ei ole katsonut mukavuudelleen sopivaksi edes rimpuillakaan ymmärtämään heitä. Pikemmin päinvastoin. Yleisö on typerällä arvostelulla ja sen käytettävissä olevilla taloudellisilla pakkokeinoilla koettanut pakoittaa taiteilijaa laskeutumaan alas yleisön omalle tasolle. Monasti on siinä onnistuttukin. Nykyinen yhteiskuntajärjestelmähän on kaikkien muiden »ylös alaisin» suhteittensa ohella luonut yleisön ja taiteilijan välisen suhteen niin nurinkuriseksi, että yleisö opettaa taiteilijaa, eikä taiteilija yleisöä, kuten tulisi. Taloudellisin mahtikeinoin määrää yleisö »makuinensa» minkälaista taiteen tulee olla. Taideluoman, joka vastaa sen useinkin pikkumaisia »makukäsitteitä», nostaa se maasta taivaisiin ja antaa sille kannatuksensa, kun taasen taideteos, joka ei mahdu yleisön »makukehyksen» puitteisiin, vaikka se olisi miten arvokas, on aina ollut yleisölle kauhistus!
Kirjassaan »Sosialismi ja Individualismi», missä käsitellään ihmisen yksilöllisyyskysymystä, sanoo Oscar Wilde sattuvasti yleisöstä, että »yleisö on kaikkina aikoina saanut huonon kasvatuksen. Sen tähden se vaatii, että taiteen tulee olla yleistajuista, tyydyttää sen mauttomuutta, mielistellä sen järjetöntä turhamaisuutta, sanoa sille samaa mitä sille on ennen sanottu, näyttää sille sellaista mitä se ei väsy katselemaan, huvittaa sitä kun se on tullut pahalle tuulelle liiasta syömisestä, viihdyttää sitä kun se on alkanut epäillä omaa tyhmyyttään. Mutta taiteen ei pitäisi koskaan pyrkiä olemaan yleistajuista, vaan yleisön tulisi koettaa olla taidetta ymmärtävää. Siinä on suuri ero. Jos sanottaisiin tutkijalle, että tulokset hänen kokeistaan ja ne loppupäätelmät, mitkä hän on tekevä, eivät saa olla ristiriidassa yleisen käsityksen kanssa tutkittavasta aineesta tai hämmentää kansan luuloa siitä taikka häiritä niiden ihmisten rauhaa, jotka eivät tiedä tieteestä mitään, ja sanottaisiin filosofille, että hänellä on täysi oikeus kehittää ajatuksiaan mitä korkeammalle, jos hän vain tulee samaan tulokseen kuin nekin, jotka eivät ylipäänsä ole ajatelleet mitään, niin — tottavie meidän aikamme tutkija ja ajattelija nauraisivat tälle. Mutta itse asiassa ei ole vielä kauan siitä, kun filosofia samoin kuin taidekin joutuivat palvelemaan raakaa mielivaltaa ja yhteiskunnassa vallitsevaa tietämättömyyttä, jolloin ne tukivat kirkon ja valtion arvovaltaa, niiden vallanhimoa ja hirmuvaltaa. Nyt me kyllä olemme jo suuressa määrin päässeet rauhaan näistä sekä yhteiskunnan että kirkon ja hallituksen puolelta tehdyistä yrityksistä sekaantua yksilöllisen ajattelun alalle, mutta sellainen ilkivalta rehoittaa yhä yksilöllisen mielikuvituksen ja taiteen alalla. Vieläpä on siitä hyvin vaikea päästä eroonkin, sillä siksi häikäilemätöntä se on.»
Arvostelussaan käyttää yleisö sille epämieluisesta taiteesta sellaisia nimityksiä kuin »sairaaloinen», »alhainen*, y. m. s. Sanotunlaisista arvosteluista sanoo Wilde m. m.: »Mikä on terve, mikä sairaaloinen taideteos? — Kaikki lausunnot, jotka me annamme jostain taideteoksesta, koskevat, mikäli teemme sen oikein, joko tyyliä tai aihetta, taikka sitten molempia niistä. Tyylinsä puolesta on taideteos terve, kun aineesta, mikä siihen on käytetty — oli se sitten joko sanoja tai pronssia, värejä tai norsunluuta — kuvastuu kauneus, jolla on estetinen vaikutus. Aiheensa puolesta taas on taideteos terve, kun aiheen valinta on tapahtunut taiteilijan mielenlaadun mukaan ja välittömästi hänestä lähtenyt. Lyhyesti sanoen: taideteos on terve, kun siinä esiintyy niin hyvin täydellisyyttä kuin henkilöllisyyttäkin. — Luonnollisestikaan ei taideteoksessa voida eroittaa muotoa ja sisältöä, ne kun aina ovat yksi ja sama. Mutta tutkimuksen kannalta voimme silti hetkeksi jättää huomioon ottamalta tuon estetisen näkökannan, jakamattomuuden, ja ajattelijan tapaan käsitellä sitä ikäänkuin ne olisivat erillisiä. Sairaaloinen on toiselta puolen taideteos, kun sen tyyli on tavallista, punottua ja jokapäiväistä, ja kun sen aihe on huolellisesti valittu sitä silmälläpitäen, että yleisö maksaa taiteilijalle siitä, jolloin hän on ryhtynyt työhönsä ei huvin vuoksi, vaan palkan takia. Itse asiassa onkin suosittu romaani, jota yleisö sanoo terveeksi, aina läpeensä sairaaloinen tuote, kun taas romaani, jota yleisö sanoo sairaaloiseksi, on aina kaunis ja terve taideteos.»
Naurettavaa on puhua alhaisesta taiteesta. »Sillä mitä on alhaisuus muuta kuin sielun tila tai ajatuksenjuoksu, jota ei voida selittää, yleisöön kuuluvat ovat kaikki alhaisia, sillä yleisö ei osaa ilmaista käsitystään mistään. Taiteilija ei ole koskaan alhainen, hän ilmituo kaikki. Hän on aiheensa yläpuolella ja luo siten verrattomia taiteellisia teoksia. Sanoa taiteilijaa alhaiseksi sen takia, että hän käsittelee alhaisuutta aineena, on yhtä mieletöntä kuin olisi kutsua Shakespeare'ia pahamaineiseksi sen perusteella, että hän on kirjoittanut kuningas Learin.» Yhtenä ainoana jumalaisena hetkenä, siinä muodossa, jonka taiteilija itse määrää, voi hänen henkilöllisyytensä saavuttaa täydellisyyden. »Taideteoksen tulee ottaa katselija valtoihinsa, katselijan täytyy olla pidättyväinen ja vastaanottavainen. Hänen on oltava soittimena mestarin kädessä. Ja mitä täydellisemmin hän voi luopua omista vanhanaikuisista mielipiteistään, vääristä ennakkoluuloistaan ja tyhmistä päähänpistoistaan sopivaisuuteen ja sopimattomuuteen nähden taiteessa, sitä helpompi hänen on ymmärtää taideteosta ja arvostella sitä ... Taideteos on erikoisen luonteen erinomainen luomus. Sen kauneus johtuu siitä tosiasiasta, että taiteilija on sitä niitä hän on. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että muut tarvitsevat sitä mitä he tarvitsevat.»
Todellinen taiteilija ei tunne yleisöä ensinkään, se on hänelle olematon käsite. »Itse asiassa lakkaa taiteilija olemasta taiteilija kohta, kun hän kiinnittää huomiotaan muiden tarpeisiin ja koettaa tyydyttää heitä; hänestä tulee ikävystyttävä tai huvittava käsityöläinen, kunnioitettava tai epärehellinen kauppias. Hän ei voi enää vaatia, että häntä pidetään taiteilijana.»
Niin Wilde, Englannin kuuluisa kirjaiiijafilosofi. Ja tuskinpa lienee siihen paljoa lisättävää, meidän päiviemmekään »pupliikin» taidearvosteluihin nähden.
E. L.
Kaunokirjailija on se, joka nähtyään elämää ja tultuaan siitä niin kiihoitetuksi, että hänen pakosta täytyy kertoa näyistään toisille, valitsee romaanin tai novellin tunteensa esitysmuodoksi. Hän on toisten taiteilijain kaltainen — hän ei voi pysyä äänettömänä. Hän ei voi pysyä itseensä suljettuna, hän on räjähtämäisillään uutisista. Hänen täytyy kertoa — juttu on liian jännittävä!
Jokainen herkkä tai voimakas tunne lukijassa on ollut ja on täytynyt olla kirjailijankin sydämessä, vaikka monin verroin voimakkaampana. Joka väittää kirjailijaa tunteettomaksi ei käsitä mitään taiteellisesta luomistyöstä.
Ensi luokan romaani on ja sen on pakostakin oltava pohjaltaan osa tekijän omaa elämäkertaa. Jokaisen kuuluisan teoksen lähempi tutkimus todistaa tämän.
Jokaisen taideteoksen ensimäinen ansio on oleva sen kauneus. Sen toisena ansiona on ehdottomasti se, että se ei ole sentimentalinen. Sentimentalisesta kohdasta voi tulla hyvän kirjan perikato. Tämä on tärkeää muistaa koska jokainen taiteilija alituisesti tuntee kiusauksen olla joko sentimentalinen tai kyynillinen — tosiasiallisesti yksi ja sama asia.
On paljoa helpompaa kirjoittaa näytelmäkappaleen kuin romaanin. Romaanin kirjoittaminen voi olla suurempi teko kuin on kirkon rakentaminenkaan. Pietarinkirkko Roomassa on leikkikalu Tolstoin »Sota ja rauha»-teokseen verraten.
Yksi syy siihen, miksi on helpompaa kirjoittaa näytelmän kuin romaanin on se, että edellinen on lyhyempi. Lyhyempi tehtävä on aina helpompi kuin pitkä. Sen rakennekin on jo paljoa yksinkertaisempi. Ja sitäpaitsi näytelmän tunnesisältö ei ole niin tavattoman pitkittynyt. Vaikein asia taiteessa on pysyttää mielikuvituspohja samanlaisena ja yhtä voimakkaana pitemmän aikaa.
On suurin nautinto aloittaa romaanin. On pirullinen piina muodostaa sen lopun. Tämä ei sen vuoksi, että tekijä surisi niitä mielikuvituksen luomia henkilöitä, joita hän nyt jättää. (Hän on tavallisesti niin kyllästynyt niihin, että hän pikemmin heittäisi koko seurakunnan ovestaan ulos.) Vaan sentähden, että vaikeus ylläpitää saman tunteen voiman satoja sivuja ja useitten nidosten läpi käy kiduttavaksi ja lopuksi melkein kärsimättömäksi. Että romaaneja ylipäänsä tarvitsee lopettaa on kirjailijan suurin suru — muuten kirjallinen työ olisikin paratiisi itse. Ihmisten pitäisi aina rukoilla niitten edestä, jotka ovat merihädässä ja niitten, jotka lopettavat romaaneja.
Se tunnevaiva, mikä tarvitaan näytelmän kirjoittamiseen ei ole ainoastaan verrattain lyhyt, vaan myös heikompi ja vähemmässä määrässä alkuperäisesti luova kuin se, mikä tarvitaan romaanin kirjoittamiseen. Näytelmänkirjoittajan ei tarvitse huolehtia kuvauksista. Romaaninkirjoittaja saa hikoilla kuvatakseen maiseman, huoneen, liikkeen tai eleen — ja näytelmänkirjoittaja vain nauraa. Kyllä hänenkin täytyy kuvitella itsekseen maiseman, huoneen, liikkeen tai eleen, mutta hänen ei tarvitse sitä kirjoittaa — ja kirjoittaminen se on, joka heikontaa kuvitusvoiman ja lopulta tappaa sen kokonaan. Jos näytelmänkirjoittaja ja romaaninkirjoittaja tahtovat kuvata älykkään naisen, niin heillä on sama tehtävä. Molempien heidän täytyy panna naisen suuhun ja antaa hänen tehdä älykkäitä asioita. Mutta jos he lähtevät kuvailemaan viehättävää naista, niin voi näytelmän kirjoittaja istua nojatuolissa sikari suussaan ja ajatella Kalifornian kultakaivoksia, jota vastoin romaaninkirjoittaja hikoilee, pilaa humöörinsa, ruuansulatuksensa ja silmänsä ja levittää kauhua kodissaan luoksepääsemättömyydellään ja hajamielisyydellään.
Näytelmänkirjoittajan tarvitsee myös paljoa vähemmässä määrin vakuuttaa yleisöä kuin romaaninkirjoittajan. Jos jälkimäinen vakuuttaa, että neiti Sulonen lopulta suostui naimaan väärän miehen, niin mikään romaaniteknikka ei voi saada loukattua lukijaa uskomaan sitä. Hän leimaa ilman muuta tämän käänteen vakuuttamattomaksi. Näytelmänkirjoittaja taas päättää, että neiti Sulonen nai väärän miehen ja katselija näkee sen näyttämöltä omin silmin, olipa tapahtuma itsessään kuinka uskomaton tahansa. Kukaan ei tässä tapauksessa voi väittää tapahtumaa mahdottomaksi, koska se aivan kouraantuntuvasti tapahtuu siinä hänen silmiinsä edessä. Vähällä vaivalla on näytelmänkirjoittaja saanut suuremman vaikutuksen aikaan ja yleisön silmissä paremmin onnistunut kuin romaanin kirjoittaja koskaan.
Vapaasti Arnold Bennett'in kirjoista yhdistellyt
Ambrosius.
Lehtemme ilmestyminen on tulkittu sangen huomattavaksi poliittiseksi tapahtumaksi.
Suomen Sosialidemokraatti antoi merkin hyökkäykseen leimaamalla tämän lehden kommunistiseksi. Sen palstanpituinen artikkeli, jossa tätä väitettä koetettiin todistaa lehden itsensä lyhentelemillä, pidentelemillä ja osaksi takaperin väännetyiltä irtonaisilla lauseotteilla, painettiin ilmeisellä mielihyvällä Kansan Työhön Viipurissa ja Uuteen Aikaan Porissa — Huttusen uusi lehti, epävirallisesti tunnettu nimeltä »Novoje Vremja». Muut työväenlehtemme eivät siihen viitanneetkaan. Ne ilmeisesti häpesivät toveriensa puolesta.
Suomen Sosialidemokraatin törkeä ilmianto huomattiinkin heti sillä taholla, jolle se osaksi oli tarkoitettu. Seuraavana päivänä julkaistiin siitä tärkeimmät osat sanasta sanaan, ilman että tarvittiin lausettakaan lisätä, kaikissa porvarilehdissä sekä Helsingissä että muuallakin. Näitten mielivaltaisten otteiden perusteella kirjoittivat Uusi Aura ja Karjala johtavia artikkeleja lehtemme kunniaksi, koettaen todistaa uuden kapinahankkeen olevan kysymyksessä. Myös suurpoliittinen helsinkiläinen ohranalehti Suunta vetosi noihin mielivaltaisiin lauseotteihin ja sanoi: »Kantansa tunnustaa lehti avoimesti, kiihoittaen jo näytenumeronsa johtavassa artikkelissa veritöihin ja kapinaan.» Lehti esittäjä erinäisiä pykäliä, joitten perusteella Sosialistinen Aikakauslehti voitaisiin tuomita lakkautettavaksi ja sanoo lopuksi: »Paha on tukahdutettava alkuunsa, ja valtiovallan velvollisuus on tässä suhteessa selvä ja tinkimätön.»
Seuraava mielenpurkaus on löydettävissä yhtäaikaisesti Kansan Työssä ja Kososen Työn Vallassa v. k. 20 p:ltä. Molemmat käyttivät kokonaisen palstan asiaan, edellinen todistaakseen, että Sosialistinen Aikakauslehti »ei ole nimensä arvoinen», jälkimäinen todistaakseen, että olemme »taktiikkerejä, eikä ihan nolointa lajia».
Kaikki yllämainitut arvostelut perustuivat Suomen Sosialidemokraatin esittämiin lauseotteihin. Äänilajikin oli niin porvarillisissa kuin kyseessä olevissa sosialidemokraattisissa lehdissä sama. »Kommunisti, kommunisti!» huudetaan nyt niinkuin pari, kolme vuosisataa sitten huudettiin »kerettiläinen» jokaiselle itsenäiselle aatteenmiehelle ja vaadittiin roviolle.
Emme kadehdi pää-äänenkannattajamme joutumista tässä kysymyksessä kuvernööri Jalanderia hyvin lähellä olevan Kososen — Heikki Renvallin Työn Vallan ja Renvallin — Donnerin Suunnan ymmärtäväiseen seuraan.
Työn Valta lohduttaakin maailmaa sillä, että »puolueen pää-äänenkannattajan ympärillä näkyy vielä tällä hetkellä olleen joitakin rehellisiä sosialisteja», joita porvarikin voi kunnioittaa.
Tällaiset ovat tosiasiat.
Herrat ovat siis vihdoinkin löytäneet toisensa.
Onnittelemme!
*
Painostus Helsingistä päin on tietysti niin suuri, ettei voi vaatia puolueeseen kuuluvien maaseutulehtien uskaltavan avonaisesti pitää aikakauslehtemme puolta pää-äänenkannattajaa vastaan. Vain puolueesta riippumaton, hyvin etevästi toimitettu Savon Kansa on näkyvällä myötätunnolla seurannut ponnistuksiamme.
Niistä sos.-dem. Nuorisoliiton osastoista, jotka asiasta ovat keskustelleet, melkein kaikki — Tampereenkin osasto, joka ensi aluksi oli vastahakoinen — ovat päättäneet kannattaa lehteämme. Erittäin merkille pantavat ovat olleet Kymin läntisen, Porin ja Pietarsaaren osastojen hyväksymislausunnot. Viimemainittu pakoitti Suomen Sosialidemokraatinkin perääntymään jonkun verran selityksellä, ettei se hyökkäystä tarkoittanutkaan!
Suurten työväenjoukkojen kannatusta emme koskaan ole epäilleet, ja niitten myötätunto onkin runsaassa määrin vastannut toivomuksiamme.
Edellisessä kirjoituksessani näytin, ellei Westermarck ole kyennyt kumoamaan eräitä tiedonantoja, joitten mukaan viisitoista eri kansaa on elänyt seka-aviossa. Huomautin myös, että hän ei ole yrittänytkään kumota yhtätoista muuta samanlaista tiedonantoa, jotka hän tuntee. Koska niitä ei helposti löydä Westermarckin tätä kysymystä käsittelevistä luvuista ja koska ne siellä esiintyvät osaksi supistettuina, luettelen ne kaikki seuraavassa.
Herodotos (IV, 180) kertoo, että auseelaiset, jotka asuskelivat Triton-järven luona Afrikassa, »pitivät naisiaan yhteisomaisuutena, eikä heillä ollut yksityisiä aviovaimoja. He parittautuivat kuin karja. Sitä mukaa kuin naisten lapset kasvoivat, kokoontuivat miehet joka kolmas kuukausi, ja se mies, jota kukin lapsi enimmän muistutti, pidettiin lapsen isänä.» Myös liburneista ilmoitetaan, että he »pitävät naisiaan yhteisesti, ja lapset kasvatetaan yhdessä viidenteen ikävuoteen saakka. Silloin kaikki kokoontuvat, yhtänäköisyydet lasten ja miesten välillä haetaan, ja jokaiselle lapselle määrätään sen isä. Se joka täten saa lapsen äidiltä, pitää sitä omanaan» (Bachofen, Mutterrecht, 20). Niinikään oli eräille galaktofageille »ominaista heidän rehellisyytensä sekä se, että heillä omaisuus ja naiset olivat yhteiset» (ib., 21), ja Pohjois-Afrikan garamanteillakin oli, useiden yhtäpitävien tiedonantojen mukaan, naiset kansan yhteisomaisuutta (ib., 11).
Hollantilainen tutkija, prof. Wilken kertoo, että alkuasukkailla Itä-Intian Pageh- eli Pggi-saariita »avioliiton solmiamista ei tunneta. He elävät tässä suhteessa aivan mielensä mukaan. Kaikki naiset ovat miesten yhteisomaisuutta, ja päinvastoin ovat miehet naisille yhteiset. Kun nainen synnyttää lapsen, on se yksinomaan hänen. Isällä, jota tavallisesti ei tunnetakaan, ei ole siihen oikeutta» (Bastian, Indonesien, III, 17).
Magalhäes, eräs brasilialainen runoilija, filosofi ja diplomaatti, joka eli viime vuosisadan alussa ja joka sanoo käyneensä »useammassa kuin sadassa kylässä» kolmisenkymmenen brasilialaisen heimon keskuudessa, joista osa »jo on puoleksi sivistyneitä, mutta toiset eivät vielä tunne mitään meidän laitoksistamme, aatteistamme ja ennakkoluuloistamme», sanoo nähneensä kansoja, joille avioliitto ei ollut tunnettu. Hän nimenomaan huomauttaa, etteivät nämä kansat olleet lähetyssaarnaajien saastuttamia. Niitten joukossa oli ollut esim. kahyapo-kansa Matto Grossossa, yksi Brasilian suurimmista heimoista. »Naiskommunismi on heillä», kertoo Magalhäes, »seuraavaa laatua. Niin pian kuin nainen on tullut siihen ikään, jolloin hän saa seurustella miesten kanssa, siittää hän lapsia kenen kanssa tahansa. Hänen raskautensa ja lapsen syntymisen aikana huolehtii sen isä hänestä. Miehellä voi olla useita naisia samassa tilassa, ja he asuvat silloin samassa asunnossa. Niin pian kuin nainen voi tehdä työtä, on hän vapaa siittämään lapsia samalle miehelle tai valitsemaan toisen, jonka velvollisuus silloin on huolehtia aikaisemmistakin lapsista.» »Tämä on», lisää Magalhäes, »se perhe-elämä, jonka he katsovat paraiten vastaavan siveyskäsitteitään ja elämäntapojaan» (Howard, Matrim. Inst., I, 105, 108).
Vielä on seka-avio ilmoitettu löytyvän seuraavilla kansoilla: orang-sakai (Malakka), butia (Intia), Pelingin vuoriasukkaat (Itä-Intia), jolah (St. Mary) ja Perun alkuasukkaat (kts. Westermarck, Inh. aviol. hist.). Ainoatakaan näistä tiedonannoista ei ole väitetty edes epäluotettavaksi.
Onhan lievästi sanoen hämmästyttävää, että Westermarck itse luettelee ylläolevat esimerkit ja tekemällä minkäänlaisia muistutuksia niitä vastaan kuitenkin väittää, etteivät mitkään tosiasiat oikeuta meitä otaksumaan, »että seka-avio koskaan olisi ollut vallitseva sukupuolielämän muoto yhdellä ainoallakaan kansalla».
Nyt sattuu sitäpaitsi niin, että on olemassa puolisen sataa muutakin kansaa, joilla seka-avio näkyy löytyneen, multa joista Westermarck ei tiedä mitään. Hänen päämääränänsä on ollut todistaa seka-avio olemattomaksi, eikä hän sentähden ole ottanut kirjallisuudesta selvää, onko olemassa muitakin tiedonantoja seka-aviosta niitten lisäksi, jotka yleisesti tunnettiin ennen hänen teoksensa ilmestymistä.
Luettelen seuraavassa kansoja, jotka matkailijain tiedonantojen mukaan ovat eläneet avioliittoa tuntematta. Useat olen sattumalta tavannut kansantieteellisessä kirjallisuudessa, joten on hyvinkin todennäköistä, ettei tämä luettelo esitä läheskään kaikkia niitä tapauksia, joissa — Westermarckin teoksessa olevan kaksikymmentäkuusi kansaa käsittävän luettelon lisäksi — seka-avio on todettu löytyvän.
Vanhan traditionin mukaan oli muinaisajan roomalaisilla etruskeilla naiset miesten yhteisomaisuutta (Wilutzky, Vorg. d. Rechts, I, 18). Irlannin keltit elivät ennen muinoin »avonaisesti yhdyselämän kaikkien naisten, vieläpä äitiensä ja sisartensa kanssa» (Strabo, Geogr., IV, 4). Mikäli Dio Cassius kertoo (76, 12), oli vanhoilla katalonialaisilla, Skottlannin alkuasukkailla, naisyhteys, joka myöhemmin näkyi kehittyneen monimiehisyydeksi. Yhden niitten kuningattarista, joka oli roomalaisten vankina, kerrotaan vastanneen keisarinna Julian (Severuksen puolison) kysymykseen, miksi hänen kansansa eli niin irstaasti, seuraavaan tapaan: »Me tyydytämme luonnon vaatimukset paljoa paremmin kuin te roomalaiset. Me seurustelemme avonaisesti parhaimpien kanssa, mutta te harjoitatte huonoimpien kanssa aviorikosta» (Müller-Lyer, Form, d. Ehe, 41). Campenhausenin mukaan omistivat ennen muinoin muutamat kasakkaheimot Etelä-Venäjällä naisensa yhteisesti (Letourneau, 54).
Intialaisten Mahabharatassa luemme kuroneista: »Naiset olivat yhteisomaisuutta kastien sisällä. He elivät kuin karja» (Giraud-Teulon, 75). Semangeista, eräästä Malaijilaisessa arkipelagissa asuvasta kansasta, kertoo Bradley: »He liikkuvat kokonaan alastomina, niin miehet kuin naisetkin. Heillä ei kuulu olevan muodollistakaan avioliittoa. Kaksi, jotka pitävät toisistaan, elävät yhdessä ilman muuta. Heillä ei ole mitään käsitystä säädyllisyydestä, vaan tyydyttävät he avonaisesti ja rajattomasti sukupuoliviettejään» (Sutherland, Moral Instinct, 1,177). Schwanerin kertomusten mukaan olivat naiset borneolaisen sijang-kansan keskuudessa miesten yhteisomaisuutta. Sama matkustaja havaitsi naisyhteyttä myöskin muutamilla heimoilla Katinganissa (Borneo). Sidinin dajakeista väitetään, eitä heillä aikaisemmin oli seka-avio, niin että useat naiset elivät yhtä aikaa monen miehen kanssa (Ratzel, Völkerk., II, 432). On mahdollista, että myös Filippinien visaijeilla aikaisemmin oli seka-avio. Blumentritt, sikäläisten kansojen paras tuntijamme, puhuu »siitä rajattomasta siveettömyydestä ja haureudesta, josta kaikki aikaisemmat matkustajat kertovat kauhistuttuvia yksityiskohtia», ja lisää, että »vielä tänä päivänä aviorikos on tavattoman tavallista, varsinkin koska sukupuolet eivät lainkaan tunne mustasukkaisuutta» (Ethn. d. Philipp., 4). Mitään varsinaista avioliittoa ei näy ennen löytyneen kamtshadalienkaan keskuudessa. Georgi kertoo heistä: »Heidän kohtuuton siveettömyytensä lähenee eläimellisyyttä, ja miehet ovat, päinvastoin kuin itämailla, vapaaehtoisesti naisten orjia, kunhan he vain tyydyttävät heidän rajattomat viettinsä» (Nat. de l'emp. de Russie, III, 75). Kun kamtshadalit, kertoo toinen matkustaja, »rakastuvat toisiin naisiin, jättävät he entisensä, ja monella on vaimoja kaikilla kaduilla ja teillä» (Klemm, Cult-Gesch., II, 206). Majuri Ross-King ilmoittaa, että eräillä intialaisilla, erittäinkin korumbalaisilla ja irulaisilla, ei ollut mitään avioliiton muotoa, vaan elivät he melkein rajattomassa seka-aviossa. Heidän tarvitsi vain huomioonottaa yhden säännön, sen nimittäin, etteivät he elä yhdessä henkilön kanssa, joka kuului toiseen luokkaan tai kastiin, mutta tällaisia oli molemmilla kansoilla vain kaksi» (Letourneau, 54). Harknessille kertoi kaksi erulaista, että heidän kansallaan »ei ollut mitään avioliittoa, vaan elivät sukupuolet melkein säännöttömästi» (Spencer, Descr. Soc., V, S). Bernhöftin mukaan jakautuivat eräät intialaiset dravidaheimot yhteistalousryhmiin, jotka heillä vastasivat perhettä, ja näillä ryhmillä oli tavallisesti myös naisyhteys (Wilutzky, I, 19).
Strabo ilmoittaa (XVI, 775), että eräällä troglodytikansalla, joka asui jossain Punaisen meren rannalla, vallitsi rajaton sukupuoliyhteys. Ainoastaan päällikkö pidätti muutamia naisia itselleen yksityisesti. Samoin ilmoittavat erinäiset kreikkalaiset kertojat, että silloin vielä alastomat etiopialaiset ksylofagit ja spermatofagit samoin kuin kansat Punaisen meren saarilla elivät nais- ja lapsiyhleydessä (Wilutzky, I, 16). Vanha Herodotos sanoo (IV, 104) Pohjois-Afrikan agatyrseistä: »Heillä on naiset yhteisesti, jotta kaikki olisivat veljiä, eivätkä veriheimolaisina olisi kateellisia ja vihamielisiä toisiaan kohtaan.» Aristoteleen mukaan (Polit., II, 1, 13) »oli eräillä kansoilla Ylä-Libyassa naiset yhteisiä. Lapset haettiin yhdennäköisyyden avulla.» Dio Cassius ilmoittaa, että mäatit »pitivät naisiaan yhteisesti ja antoivat kasvattaa kaikki lapsensa yhdessä» (Hellwald, D. menschl. Fam., 130).
Palgrave kertoo eräitten beduiniheimojen eläimistä 1800-luvun alkupuoliskolla: »Kommunismi eikä moniavioisuus olisi mielestäni paras nimi heidän avioelämälleen. Missään ei sanontatavalla: Viisas se poika, joka tuntee oman isänsä — ole suurempaa oikeutusta ... Koirat ovat parempia kuin me — oli yleinen lauselma, joka usein toistettiin minun kuulteni. Voin vakuuttaa, että he ainakin tässä suhteessa ovat sanoneet totuuden, koko totuuden, eikä mitään muuta kuin totuuden» (Centr. & East. Arabin, 1, 10).
Hewett sanoo eräästä Gambian suun varrella elävästä kansasta: »He ovat niin huonontuneita ja alentuneita, ettei heillä ollut edes avioliiton jälkeäkään, vaan pitivät he naisiaan yhteisesti» (Post. Afr. Jurispr., I, 303). Damara kansan keskuudessa »jättivät», Galtonin mukaan, »naiset miehensä niin usein kuin heitä halutti ... Tosiasiallisesti he vaihtoivat vaimojaan joka viikko. Harvoin tiesin ilman erityisesti kysymättä, kuka milloinkin oli naisen aviomiehenä pro tempore» (Lubbock, Or. of. Civ. [1911], 72). Samantapaisia tiedonantoja on annettu Kagorin joloffeista, eräistä pygme-heimoista, angolaisista, feluplaisista, senegalaisista maureista sekä kansoista Fesanissa ja Abongassa (kts. Post, I, 302, 303, 321; Müller-Lyer, 59). Sisä-Afrikan masailaisilla »saman ikäluokan miehillä on oikeus käyttää toistensa vaimoja, niin että tosiasiallisesti jonkunlainen sukupuolikommunismin tapainen suhde vallitsee miesten ja naisten välillä, jotka kuuluvat samaan ikäluokkaan. Miehet ovat oikeutetut elämään yhdessä naisten kanssa, olkootpa he sitten naimisissa taikka ei, kunhan vain ovat samanikäisiä» (Frazer, Tot. & Exog., II, 415). Bahimalaisten keskuudessa vallitsee muodollisesti monimiehisyys, mutta mitään rajoituksia sukupuolielämän suhteen ei näy heillä löytyvän. Aviovaimo »voi rankaisematta vastaanottaa vuoteessaan kenen tahansa miehensä sukulaisista ja ystävistä. Kun ystävä käy miehen luona, vaatii vieraanvaraisuus, että isäntä luovuttaa vaimonsa vieraalle aikaiseen aamulla, ja miehen matkoilla ollessa on hänen vaimonsa velvollinen vastaanottamaan jokaisen vieraan ja osoittamaan hänelle suosiotaan. On myöskin tavallista vaihtaa vaimoja. Kun esim. mies ja vaimo käyvät jonkun ystävän luona, vaihtavat miehet poikkeuksetta vaimojaan vierailun ajaksi» (Frazer, II, 539).
Nämä ovat tietenkin rajatapauksia, jolloin ei oikein tiedä, voiko puhua avioliitosta sanan varsinaisessa merkityksessä, vai eikö. Muodollisesti se näkyy olevan olemassa, mutta tosiasiallisesti vallitsee seka-avio.
Ihmisen nauru osoittaa hänen voiman, oivallivallisuuden ja turvallisuuden tunteensa. Nauru on eräs henkisen jännityksen ja ylivuotavan elämäntunteen purkausmuoto. Katsokaa vain sitä onnellista nuorisoa, jonka keskusteluissa nauru muodostaa pääosan.
Toiselta puolen tämä sama voiman, oivallisuuden ja turvallisuuden tunne on itse ennen kaikkea naurun esineenä, nimittäin silloin kun se saa liioteltuja, luonnottomia muotoja. Lapsi, joka matkii aikaihmistä, on aina naurettava. Samoin ovat miehet useammin naurettavia kuin naiset. Mies ponnistaa ruumiillisia ja henkisiä voimiansa suuremmassa määrässä kuin nainen. Koska kyvyt ja tulokset eivät aina vastaa ponnistuksia ja hyvää tahtoa, joutuu mies pilkan esineeksi. Nainen säästyy siitä tyytymällä olemaan sitä, miksi luonto ja olosuhteet ovat hänet tehneet.
Mies on tietenkin aina naurettavampi mitä tarmokkaampi ja nerokkaampi hän on. Varsinkin joutuvat taiteilijat ja tiedemiehet helposti pilkan esineiksi. Tavallisia ihmisiä ei kunnioiteta naurulla.
Tämän yhteydessä on että epätavalliset ihmiset helposti joutuvat naurettaviksi. Niin neekeri, niin kääpiö. Tämä pilkka kohdistetaan myös niihin, joitten mielipiteet eroavat tavallisista.
Niin muodoin on naurusta tullut vanhan yhteiskunnan suojeluskeino uusia pyrkimyksiä vastaan. Leimaamalla asia naurettavaksi tappaa sen helpommin kuin järkiperusteilla. Kabaretti-laulut kieltolaista ovat sille vaarallisemmat kuin professorien vastaväitteet.
Tuntien voimansa, oivallisuutensa ja turvallisuutensa nauraa myös yläluokka köyhälistön pyrkimyksille yhteiskunnalliseen vaikutusvaltaan. Tämä on porvarillisten teatterien, kabarettien ja pilalehtien mieliaiheita. Nauru on vanhoillisuuden parhaimpia aseita.
Alaluokka voi nauraa oikeastaan vain yleisinhimillisille heikkouksille. Yläluokan poikkeavat tavat ja ajatukset ovat sille pikemmin arvostelun tai matkimisen arvoisia. Jotta se voisi tehdä ne pilkan esineiksi puuttuu siltä tavallisesti vielä riittävää itseluottamusta. L.
Kommunistiska manifestet, uusi, täydellinen ruots. käännös, toim. Zeth Höglund. Frams förlag (Stockholm) 1919, Kr. 1:—.
Kommunistisesta manifestistä, jota näinä aikoina ei voi kyllin usein suosittaa kaikkien työläisten luettavaksi aina uudestaan ja uudestaan, on Werner Sombart, vaikkapa onkin sosialismin arvostelija, kerran lausunut nuo innostuneet sanat:
»Se on merkillisin kirjoitus, minkä maailmankirjallisuus tuntee. Se on täynnä erehdyksiä, kypsymättömiä aatteita, mutta on siitä huolimatta verraton mestariteos, viehättävän lennokas. Siinä esiintyvä aatteiden rikkaus tuntuu satumaiselta, varsinkin kun pitää mielessään, että sen laatijat olivat nuorukaisia, vasta kolmannella kymmenluvulla. Monet sen sisältämät tiedot ovat esitetyt suorastaan kaukonäkijän viisaudella. On sanottu, että Kommunistinen manifesti sisältää kaiken tiedon nykyisen yhteiskunnan luonteesta. Se onkin itse asiassa jossakin määrässä totta: kaikki on vain esitetty aforistisesti, ainoastaan ohimennen. Mutta sekin, joka on vuosikymmeniä ahkerasti tutkinut yhteiskunnallisia asioita, löytää Kommunistisesta manifestistä yhä uudelleen uusia, odottamattomia, kuulumattomia totuuksia. Minä olen lukenut kirjan satoja kertoja, ja joka kerta kun otan sen käteeni, kiinnyn siihen uudelleen. Marx ja Engels ovatkin myöhemmissä teoksissaan ainoastaan tarkemmin esittäneet sen, mitä he ovat maailmalle lahjoittaneet tässä mittaamattoman nerokkaassa nuoruuden luomassa.»
Nyt ilmestynyt Kommunistisen manifestin uusi ruotsalainen laitos sisältää Marxin ja Engelsin eri aikoina kirjoittamat esipuheet, joita ei ole Ursinin tunnetussa suomennoksessa. Ne ovat monessa suhteessa mielenkiintoiset. Niinpä näemme, kuinka Engels 1882 saattoi sen johdosta, että Venäjän tsaaria, joka oli nimitetty silloisen europalaisen taantumuksen pääksi, pidettiin vallankumouksen vankina Gatshinassa, tehdä huomautuksen, jonka hän olisi voinut lausua tänäänkin, sen nimittäin, että Venäjä muodosti Europan vallankumousliikkeen etujoukon.
Tässä yhteydessä hän jatkaa: »Nyt on kysymys siitä, voiko venäläinen maakommuni kehittyä korkeampaan asteeseen kommunistista maaomistusmuotoa ... Ainoa mahdollinen vastaus tähän kysymykseen tänään on suuraava: Jos Venäjän vallankumous tulee yleiseuropalaisen työväenvallankumouksen signaliksi niin että molemmat voivat toisiaan täydentää, silloin voi nykyinen venäläinen yhteisomaisuusmuoto (maan suhteen) tulla kommunistisen kehityksen lähtökohdaksi.»
Muuta vastausta kuin tätä ei tarvinne antaa niille, joiden mielestä Venäjä on liian vähän »kehittynyt» Marxin oppien mukaan — yhteiskunnallista vallankumousta varten.
Engelsin viimeinen esipuhe, päivätty toukokuussa 1890, sisältää m. m. selityksen siitä, miksi tätä manifestia kutsuttiin kommunistiseksi eikä sosialistiseksi. Sosialisteilla ymmärrettiin siihen aikaan haaveilijoita ja maailmanparantajia, jotka olivat yläluokasta kotoisin. »Sosialismi merkitsi 1847 porvarillista liikettä, kommunismi työväenliikettä. Sosialismi oli, varsinkin mannermaalla, salonkimainen, kommunismi päinvastainen. Ja koska jo silloin pidimme ratkaistuna, että työväen vapautus oli oleva sen oma tehtävä, emme hetkeäkään epäröineet, minkä nimen meidän piti valita.»
Tämä manifestin uusi ruotsalainen laitos, joka on ensimäinen täydellinen, on varustettu Zeth Höglundin kirjoittamalla alkulauseella.
*
Eduard Palyi, Der Kommunismus. sein Wesen, sein Ziel, sein Wirtschaft. Grundzüge eines Systems der Gemeinwirtschaft. Jälkipuheen kirj. Eduard Bernstein. Brandus (Berlin) 1919, Rmrk. 3:20 (Suomal. Kirjakauppa).
Unkarilainen, tri Palyi julkaisi sota-aikana pari teosta äskettäin kuolleen Friedrich Naumannin malliin keski-europalaisesta valtioliitosta, toimitti imperialistisia porvarilehtiä Budapestissa, kehittyi sitten nopeasti edistysmieliseksi porvariksi ja on nyttemmin, viidenkymmenen vuoden ijässä, täysi kommunisti. Yllämainittu kirja lienee viime aikoina paljon vaikuttanut ajattelevaan porvaristoon Unkarissa ja siellä helpoittanut yhteistyötä kukistuneen kommunistisen hallituksen ja sivistyneistön välillä. Osoituksena tästä on m. m. kustantajan kirjan alkuun liitetty ilmoitus, että hän, vaikka kommunismin vastustaja, kuitenkin tunnustaa, että »se, niinkuin sen johtajat liikettä kuvaavat, perustuu pyhään aatteellisuuteen sekä siveelliseen pohjavoimaan, joka ei enää ole politiikkaa, vaan, tahtoisin sanoa, uskontoa. Kommunismin päämäärä on yksilön suurin onnellisuus yhteisorganisationin kautta.»
Palyin tunnuslause on: »Kaikkien mailien köyhälistöt ja sivistyneet liittykää yhteen!»
Hänen kirjansa käsittelee lennokkaalla, vaikka liian haaveellisella tyylillä kommunismin perussyitä, sen siveysoppia, taloutta, oikeusjärjestystä, sivistyneistön tehtäviä, parlamentarismia, maailmanliittoa j. n. e. Hyvin mielenkiintoinen on hänen arvostelunsa nykyisestä parlamentarismista. Lainaamme tähän muutamia pääkohtia siitä:
»Vaalipiiri valitsee edustajansa, ja sitten riippuu vain edustajasta itsestään ylläpitääkö hän pienintäkään yhteyttä vaalipiirinsä kanssa vai ei. Keksittiin väite, että hän on koko kansan edustaja eikä sentähden ole velvollinen kiinnittämään vaalipiiriinsä huomiota. Satoja kysymyksiä voi tulla esiin, joista vaalin aikana ei tiedetty kantaa määrätä ... ja niitten ratkaisusta hän ei ole vastuunalainen ... Vaalien väliseksi ajaksi on kansa lakannut olemasta oman talonsa isäntänä. Parlamentarismin nykyinen muoto on suoraan sanoen vain sen väärennystä mikäli se tarkoittaa kansanedustusta. Parlamentti edustaa vain itseänsä. Kansa on — vaalien välillä — olematon. On pelkkä sattuma, jos eduskunta menettelee niin kuin kansa tuntee...
»Nykyisessä perustuslaillis-parlamentarisessa järjestyksessä häviävät vastuunalaisuudet. Valtion päämies siirtää vastuunalaisuutensa mimsteristön niskoille, ministeristö siirtää sen eduskunnan ja eduskunta puolestaan valitsijain niskoille, jotka kuitenkin ovat voimattomia niin ruumiillisesti kuin siveellisesti, koska he eivät voi kutsua edustajiaan vastaamaan teoistaan ... Kukaan ei ole vastuunalainen, mutta vahingot lankeavat kansan osalle. Tämä parlamentarinen järjestys on yksinvallan täydellinen ja korkeimmilleen kehittynyt muoto, koska se on kokonaan edesvastuuton ... Täten kehittyy joko kuninkaallinen taikka ministeripresidentin yksinvalta ilman minkäänlaista todellista vastuunalaisuutta. Tämän johdosta tulevat nykyiset valtiomuodot luhistumaan. Missä ei ole vastuunalaisuutta, siellä ei myöskään ole omaatuntoa.»
Palyin kirjaan on Ed. Bernstein liittänyt harvinaisen mitättömän jälkilauseen. Siinä hän koettaa näyttää, että marxilaisuus ei ole vain vallankumouksellista luokkataisteluoppia, vaan yhteiskunnallista kehitysoppia, joka perustuu ihmisen tahdon rajotettuun voimaan ja hänen siveellisyyteensä. Bernstein, joka Saksan sosialidemokratiassa perusti »revisionistisen» oppisuunnan, jonka päätehtävä oli Marxin oppien kumoaminen ja halventaminen, hän esiintyy nyt Marxin lämpimänä puolustajana, tällä kertaa Leniniä vastaan. Puhe »tahdonvoiman rajoituksesta» ja »siveellisyydestä» yhteiskunnallisten kysymysten pohtimisessa todistaa kuinka kaukana Bernstein yhä edelleenkin on Marxin materialistisen historiankäsityksen pohjalle rakennetusta maailmankatsomuksesta.
Charles Gide, Taloustieteen pääpiirteet, toinen korjattu ja lisätty painos, suom. J. Forsman ja Eino Kuusi, jälkimäinen nide, Otava 1919, Smk. 20:—.
rämän hyvin arvokkaan teoksen toisen painoksen jälkimäinen osa on siis vihdoinkin valmistunut. Molemmat osat käsittävät yhteensä 869 sivua, ja niitten yhteishinta nidottuina on 35 markkaa.
Gide on tietysti porvarillinen kansantaloustieteilijä ja osuustoiminnan johtomiehiä Ranskassa, mutta hänen kirjansa on yksi etevimpiä nykypäiviämme kansantaloustieteellisessä kirjallisuudessa löytyviä teoksia. Niin kauan kuin mitään sosialistisessa hengessä kirjoitettua yleistä kansantaloustiedettä koskevaa teosta ei ole, voi suositella Giden kirjaa ennen muita kansantaloustiedettä harrastaville. Tekijän tarkoitusta kirjallaan kuvaavat hyvin hänen omat sanansa:
»Tahtoisin, että taloustiede, jota niin kauan on pidetty ikävänä luettavana, niinkuin Thiers sanoi, tai 'kuivana tieteenä' (Carlyle), esiintyisi kaikille, ja varsinkin nuorille, sellaisena kuin se todella on, tieteenä, viehättävänä kuin näytelmä, koska sen tehtävänä ei ole vain tutkia niitä lakeja, jotka jakavat rikkautta ja köyhyyttä yksityisille ja kansoille, vaan myöskin osoittaa, millä hinnalla, minkälaisten kiihkoisain taistelujen tai minkälaisen veljellisen avunannon kautta rikkaus voidaan saavuttaa ja köyhyys välttää.»
Carl Ewald, Morsiusseppele, y. m. juttuja ja seikkailuja, Smk. 6:—
Ilahduttavana ilmiönä on pantava merkille se pyrkimys, mikä Sos.-dem. Nuorisoliitolla on ollut kustannustoimintansa laajentamiseen. Sanotun liiton taholta on jo tämän lyhyen ajan kuluessa, minkä liitto on kapinan jälkeen ollut toiminnassa, saatettu julkisuuteen useita työväelle arvokkaita kirjoja. Kohtuuhintaan on liitto tarjonnut työläisten luettavaksi heidän maailmankatsomustaan ja sieluelämäänsä avartavia teoksia, vastapainoksi sille tarkoitukselliselle roska- ja terrorikirjallisuudelle, mikä viimeaikoina on täyttänyt suuren osan porvarillisten kustannusliikkeiden julkaisuohjelmistoa.
Jo keväällä ilmestyivät Nuorisoliiton kustantamina Maxim Gorkijn kaunokirjallinen teos Malva, sekä Kautskyn yleistajuinen esitys kauppapoliittisista kysymyksistä Kauppapolitiikka ja sosialidemokratia.[1] Nyt viime päivinä on taasen kauppaan tullut pari uutta suomennosta: Carl Ewaldin Morsiusseppele ja Oscar Wilden Sosialismi ja individualismi.
Morsiusseppele sisältää lähes kymmenkunta tanskalaista kansantarina-aiheista juttua. Jutuissa käytetään läpeensä mehevää satirikieltä. Useat ovat kyllin teräväkärkisiä haavoittaakseen meidän päiviemmekin piintyneitä tapoja ja ennakkoluuloja. Niinpä esiin »Antero Bost», tarina oppimattomasta maalaisäijästä, joka kujeilujensa avulla kohosi ensin papiksi ja lopulla piispaksi, on mainiota ivaa hengenmiehen tietämättömyydestä yleensä.
*
Oscar Wilde, Sosialismi ja individualismi, Smk. 2:75.
Sosialismi ja individualismi käsittelee ihmisen yksilöllisyyskysymystä kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän vallitessa.
Kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä sitoo yksityisomistusoikeuden pakkokahleilla ihmisen yksilöllisyyden, s. o. vapaan kehityksen ihmisenä. Yksityisomaisuus on hävittänyt oikean yksilöllisyyden ja luonut sijaan väärän. Näännyttämällä yhden osan ihmiskuntaa nälkään, on se riistänyt tältä osalta mahdollisuuden yksilöllisyyteen. Mutta se on riistänyt myös muultakin osalta yhteiskuntaa mahdollisuuden yksilöllisyyteen sillä, että se on vienyt sen väärälle tielle ja rasittanut sitä. Ihmisen yksilöllisyys on imeytynyt hänen omaisuuteensa.
Kuitenkaan ei ihmisen yksilöllisyys ole siinä, mitä hän omistaa, vaan siinä, mitä hän on. Vapaana on ihminen kaunis!
Vasta sitten kun yksityisomaisuus tulee poistettua saamme me siis todellisen, kauniin ja terveen yksilöllisyyden. Kukaan ei enään tule kuluttamaan elämäänsä turhaan kokoamalla ilselleen tavaraa ja arvopapereita. Silloin tullaan elämään. Niin, elämään — miten harvinaista se onkaan maailmassa! Useimmat ihmisethän ovat vain olemassa, ei sen enempää.
Siinä ydinajatus kirjan sisällöstä. Voimakkaan ihmisyyskaipuun innoittamana on tekijä sen kädestänsä laskenut. Arvokas teos jokaiselle. Henkisesti rikkaampi tuntee sen luettuaan olevansa.
Hj. Eklund, Ido-kielen kielioppi, Turun Ido-klubi 1919, Smk. 1:50
Kaikkialla pohditaan kysymystä kansainvälisestä apukielestä valveutuneen työväestön piireissä. Joskaan ei ole ratkaistu, mikä kieli on paras — esperantoa ja idoa kun on suositeltu — on apukielen harrastajilla syytä tutustua kumpaankin. Tämä Ido-kielen kielioppi on meillä ainoa laatuaan, itseopiskelija voi sen avulla helposti tutustua sanottuun kieleen.
Rod Ungdom, Finlands svenska soc-dem. Ungdomsklubbars årsbok (Punainen Nuoriso, Suom. ruots.sos.-dem. nuorisoklubien vuosikirja) 1919, Smk. 2:
[1*] Nyttemmin on suurella mielenkiinnolta odotettu englantilaisten ammattiyhdistysten edustajakokous Glasgowissa, jossa yli 5 milj. työmiestä oli edustettuna, t. k. 9 p:nä 2,600,000 äänellä 1,100,000 vastaan tehnyt päätöksen, joka oli suosiollinen n. k. välittömälle (ulkoparlamentariselle) toiminnalle.
[1] Ks. Karl Kautsky, »Kauppapolitiikka ja sosialidemokratia» (1901). MIA huom.