Kirjoitettu: 12. huhtikuuta 1862 (esitelmä Oranienburgin esikaupungin käsityöläisyhdistyksessä Berliinissä)
Julkaistu: »Das Arbeiter-Programm», Verlag Carl Nöhring, Berlin 1862
Suomennos: N. R. af Ursin
Lähde: »Tulevaisuutta kohti. Sosialipoliittisia esitelmiä», s. 28–74. Toinen painos. Helsingin uusi kirjapaino-osakeyhtiö, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1906
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Pyydettynä pitämään teille esitelmän olen luullut tekeväni oikeimmin, kun sen esineeksi valitsen ja mitä tieteellisimmällä tarkkuudella käsittelen ainetta, joka itsessään teitä erittäin huvittaa. Aion nimittäin puhua siitä erityisestä yhteydestä, joka vallitsee nykyisen historiallisen aikakauden, jossa elämme, ja työväenaatteen välillä.
Olen jo huomauttanut, että aineeni esitys tulee olemaan puhtaasti tieteellinen.
Mutta todellinen tieteellisyys ei ole muuta kuin täydellinen selvyys ja sen takia täydellinen ajatusten riippumattomuus mistään muusta.
Tämän täydellisen riippumattomuuden takia, jolla ryhdymme aineesemme, täytyy meidän tulla selville siitä, mitä me oikeastaan tarkoitamme »työmies»- ja »työväestökäsitteellä». Sillä emme tämänkään suhteen saa edellyttää, että se olisi aivan tunnettu. Ei suinkaan! Tavallinen puhekieli liittää siihen päinvastoin milloin yhden milloin toisen käsityksen ja meidän tulee sen tähden tuonnempana selvittää, missä merkityksessä me tahdomme tätä nimitystä käyttää.
Mutta nyt emme sitä vielä tässä tee. Meidän täytyy aloittaa tämä esitelmä eräällä toisella kysymyksellä.
Nimittäin seuraavalla kysymyksellä: työväensääty on vaan yksi useammista säädyistä, jotka muodostavat porvarillisen yhteiskunnan. Aina on myös löytynyt työmiehiä. Kuinka on nyt siis edes mahdollista ja mitä sillä tarkoitetaan, että erityinen yhteys olisi olemassa tämän yksityisen, vissin säädyn ja nykyisen historiallisen ajanjakson perusaatteiden välillä?
Ymmärtääksemme tämän täytyy meidän heittää silmäys historiaan, entisyyteen, joka, oikein käsitettynä tässä kuten aina valaisee nykyisyyttä ja edeltäpäin esittää tulevaisuudenkin pääpiirteet.
Meidän täytyy supistaa tämä jälkikatsaus niin lyhyeksi kuin mahdollista, sillä muuten me ehkä emme ehtisikään varsinaiseen aineeseemme siinä vähässä ajassa, joka on meillä käytettävissä.
Mutta sittekin tulee meidän luoda semmoinen, vaikkapa vaan yleisiin piirteisiin rajoittunut katsaus, niin hätäiseksi kuin se tulleekin, menneisyyteen, voidaksemme käsittää kysymyksemme ja aineemme tarkoituksen.
Jos käymme keskiaikaan, niin huomaamme, että silloinkin jo, vaikka tosin ei yhtä kehittyneessä muodossa kuin nykyään, yleensä löytyivät samat säädyt ja luokat väestön keskuudessa kuin ne, joista nykyinen porvarillinen yhteiskunta on kokoonpantu. Mutta me huomaamme lisäksi, että yksi sääty ja yksi aines silloin oli vallitseva — nimittäin maanomistus.
Maanomistus pitää keskiaikana joka suhteessa valtikkaa, se on painanut erityisen leimansa kaikkiin sen ajan laitoksiin ja koko elämään: se on katsottava sen ajan hallitsevaksi perusaatteeksi.
Syy siihen, että maanomistus oli sen ajan vallitseva perusaate, on sangen yksinkertainen. Se riippui — ainakin tämä syy on meille tässä täysin riittävä — keskiajan taloudellisesta tilasta, sen tuotantotavasta. Kauppa oli silloin vielä vähän kehittynyt, vielä vähemmän teollisuus. Yhteiskunnan päätulot saatiin pääasiallisesti maantaloudesta.
Irtonaisomaisuus tuli silloin maanomistuksen keralla sangen vähän kysymykseen ja miten runsaassa määrässä tämä oli asian laita, näyttää teille yksityisoikeus sangen selvästi, joka aina aikojen taloudellisiin oloihin luopi sangen selvän valon. Niin määrää keskiajan yksityisoikeus siinä tarkoituksessa, että perheitten omaisuus suvusta sukuun periytyisi ja suojeltaisiin tuhlausta vastaan, suvun omaisuuden luovuttamattomaksi ilman perillisten suostumusta. Mutta tällä sukuomaisuudella tarkoitettiin nimenomaan maanomistusta. Irtonaisomaisuuden sai kyllä perillisten luvatta myydä. Ja yleensä ei muinais-saksalainen yksityisoikeus käsitä irtonaisomaisuutta itsenäisenä, tuottavana omaisuutena, pääomana, vaan ainoastaan maanomistuksen hedelmänä siis niin kuin esim. vuotuista maakorkoa maasta, jonka vertaisena sitä pidettiin. Itsenäisenä, tuottavana omaisuudenkehänä pidettiin silloin vaan maanomistusta. Tämmöistä asiain tilaa täysin vastaavana ja siitä seuraavana oli siis se tosiseikka, että — ja ne joiden käsissä se oli, siis, kuten tietänette, aateli ja papisto — maanomistus joka suhteessa muodosti tuossa keskiajan yhteiskunnassa hallitsevan aineksen.
Katsottakoon mihin keskiajan laitokseen hyvänsä, aina astuu uudestaan tämä ilmiö silmiimme.
Me tarkastamme ainoastaan muutamia tärkeimpiä näistä, joissa maanomistus osoittautuu vallitsevaksi perusaatteeksi.
Ensiksi tuossa sen kautta muodostuneessa julkisen vallan rakenteessa eli läänityslaitoksessa. Te tiedätte, että tämä oli siinä, että kuninkaat, ruhtinaat ja korkeat herrat antoivat toisille herroille ja ritareille maankappaleita käytettäväksi, jota vastoin vastaanottajien täytyi luvata heitä, lääniherrojansa auttaa heidän sodissaan ja taisteluissaan sekä persoonallisesti että väestöllänsä.
Toiseksi valtio-oikeudellisessa järjestyksessä tahi valtiomuodossa. Saksan valtiopäivillä olivat ruhtinassääty ja valtiokreivien ja papiston suurtilat edustettuina. Itse kaupungit saivat ainoastaan siinä tapauksessa edustusoikeuden, ettei heidän ollut onnistunut hankkia itsellensä vapaata valtiokaupungin etuoikeutta.
Sitten kolmanneksi suurten maatilallisten veronvapaudessa. On näet omituinen ja aina uudistuva ilmiö, että jokainen hallitseva etuoikeutettu sääty aina koettaa vierittää yleisten asiain ylläpitämisestä lähtevän taakan sorrettujen ja omistusta vailla olevien kansanluokkien niskoille, julkisesti tai peittelevästi, suorasanaisessa tai epäsuorassa muodossa. Kun Richelieu v. 1641 vaati ylimääräisenä verona papistolta 6 miljonaa frangia valtion tarpeitten avustamiseksi, antoi tämä Sens'in arkkipiispan kautta seuraavan kuvaavan vastauksen: »L'usage ancien de l'église pendant savigueur était que le peuple contribuait ses biens, la noblesse son sang, le chergé ses prières aux necessités de l'État: »kirkon vanha tapa sen kukostuksen aikana oli se, että kansa antoi valtion tarpeisiin omaisuutensa, aateli verensä, papisto rukouksensa.»
Neljänneksi yhteiskunnallisessa ylenkatseessa, joka tuli jokaisen muun työn paitse maantalouden osaksi.
Teollisuusliikkeitten johtamista, rahan ansaitsemista kaupassa ja teollisuudessa pidettiin häpeällisenä ja halpana molemmille hallitseville etuoikeutetuille säädyille, aatelille ja papistolle, joista yksin oli kunniallista saada tulonsa maanomistuksesta.
Nämä neljä suurta, ratkaisevaa ja aikakauden perusluonnetta määräävää tosiasiaa riittää meidän tutkimuksellemme aivan hyvästi osoittamaan, mitenkä siihen aikaan juuri maanomistus painoi aikaan leimansa ja muodosti sen hallitsevan perusaatteen.
Tämä oli niin suuresti asian todellinen tila, että itse tuo näennäisesti kapinallinen liike, joka v. 1524 Saksassa puhkesi ilmi talonpoikais-sodissa ja käsitti Schwabenin, Franken'in, Elsass'in, Westphalen'in ja muitakin Saksan osia, sisällisesti vielä kauttaaltansa riippui tästä periaatteesta ja siis oikeastaan oli taantuva liike huolimatta sen kapinallisesta ulkomuodosta. Te tiedätte, että talonpojat silloin polttivat aateliston linnat, tappoivat aateliston jäseniä ja antoivat heidän, kuten silloinen tapa oli, juosta keihäitten läpi. Ja sittekin oli tämä liike, huolimatta kapinallisesta ulkomuodostaan, sisällisesti taantuva.
Sillä valtiollisten olojen uudistus, saksalainen vapaus, jonka talonpojat muka tahtoivat palauttaa, oli perustettava siihen, että tuo ruhtinaitten erityinen ja etuoikeutettu väliasema keisarin ja valtakunnan välillä poistettaisiin ja sen sijaan Saksan valtiopäivillä olisi edustettuna ainoastaan vapaa ja riippumaton maanomistus ja talonpoikainen ja ritarillinen — jotka ennen eivät siellä olleet edustettuina — yhtä hyvin kuin kaikenmoisen aateliston oma, riippumaton maanomistus huolimatta entisistä eroituksista ja taas aatelinen maanomistus puolestansa yhtä hyvin kuin talonpoikainen.
Te näette siis heti, että tämä suunnitelma viime kädessä ei tarkoittanut mitään muuta kuin sen periaatteen johdonmukaisempaa ja oikeampaa toimeenpanemista, jonka tuo jo loppua kohti kuluva aikakausi oli perusteeksi laskenut, ainoastaan periaatteen johdonmukaisempaa ja oikeampaa toimeenpanemista: maanomistuksen pitäisi näet olla hallitsevana aineksena ja ehtona, joka yksin sallisi jonkun osaa ottaa valtion hallitukseen. Että jokainen voisi vaatia itsellensä semmoista osallisuutta ainoastaan siitä syystä, että hän oli ihminen ja järkevä olento, ilman mitään maanomistustakin, — se ei juolahtanut vähääkään talonpoikien päähän! Siksi eivät silloiset olot vielä olleet kyllin kehittyneet, silloinen ajatusten juoksu ei ollut vielä kyllin mullistavaa luonnetta.
Siis oli tuo ulkonaisesti niin kapinallisella päättäväisyydellä alkanut talonpoikien liike sisällisesti täydelleen taantuvaa laatua; s. o. se ei seisonut millään kumouksellisella perusteella, vaan tietämättänsä se päinvastoin pysyi vanhojen, olemassa olevien olojen pohjalla, perustui silloin juuri häviävän aikakauden periaatteeseen ja juuri sen takia, että se, pitäen itseänsä kapinallisena, olikin taantuva, meni koko talonpoikaisliike myttyyn.[1]
Todellisesti mullistava liike semmoinen, joka perustuu todellisesti uuteen järkiseen periaatteeseen, ei vielä ole, kuten syvempi ajattelija lohdutuksekseen voi historiasta todistaa, milloinkaan mennyt tyhjiin, ainakaan ei pitkäksi ajaksi.
Jos talonpoikaissodat ainoastaan omassa mielikuvituksessaan olivat kumouksellisia, niin oli sitä vastoin teollisuuden edistys todellisesti kumouksellinen,[2] porvarillisen tuotannon edistys, joka kehitti työnjakoa ja kartutti tuota pääoman voittoa, joka yksinomaan kasaantui porvariston käsiin, koska tämä juuri oli se sääty, joka käytti tuota uutta tuotantotapaa ja siitä sai etuja.
Tavallisesti otaksutaan keskiajan loppuvan uskonpuhdistukseen, siis vuoteen 1517 ja uuden ajan historian siitä alkavan.
Todellisuudessa on tämä siksi oikea, että uskonpuhdistusta seuraavien kahden vuosisadan kuluessa verkalleen, vähitellen ja huomaamatta muutos tapahtui, joka täydelleen muutti yhteiskunnan ulkomuodon ja että sen sydämmessä mullistus valmistui, joka myöhemmin v. 1789 Ranskan vallankumouksessa vaan julkisesti julistettiin, mutta jota ei oikeastaan silloin luotu.
Mikä oli tämä muutos, te kysynette?
Aatelin oikeudellisessa asemassa ei mitään muutosta ollut tapahtunut. Oikeudellisesti olivat aateli ja papisto hallitsevat säädyt, porvaristo oli jäänyt kaikkialla syrjään sysätyksi ja sorretuksi säädyksi. Mutta joskin oikeudellisesti ei mitään ollut muuttunut, niin oli todellinen muutos oloissa sitä suurempi.
Liikkuvien pääomien syntyessä ja kasaantuessa porvariston käsiin maanomistuksen vastakohdaksi oli aatelisto vajonnut täydelliseen vähäpätöisyyteen, vieläpä todelliseen riippuvaisuuteen tuosta rikkaaksi joutuneesta porvaristosta. Sen täytyi, jos tahtoi tämän rinnalla pysyä, luopua kaikista säätynsä periaatteista ja ruveta käyttämään samoja elinkeinon välikappaleita, joilla porvaristo oli hankkinut rikkautensa ja sitten varsinaisen valtansa.
Louis XIV:n aikana eläneen Molière'n huvinäytelmät jo näyttävät sangen merkillisen ilmiön, miten nimittäin silloinen aateli halveksi rikasta porvaristoa ja samalla norkki sen kodissa.
Louis XIV itse, tuo ylpein kuningas, paljastaa päänsä nöyrtyen juutalaisen Samuel Bernardin, silloisen Rotschildin, edessä saaduksensa häneltä lainan.
Kun Law (Loo), kuuluisa skottilainen rahamies 18 vuosisadan alussa perusti »kauppakompaniian», erään osakeyhtiön, joka tarkoitti Misisippirannan, Louisiana'n, Itäintian riistämistä kaupan kautta, oli Ranskan »hallitsija» (Régent) prinssi itse tirehtöörien joukossa, jäsenenä eräässä kauppayhtiössä! Niin, hallitsijaprinssin oli v. 1717 pakko julkaista määräyksiä, että aateliset kadottamatta mitään voivat astua näitten kauppayhtiöitteii meri- ja sotapalvelukseen! Niin pitkälle oli siis jo silloin Ranskan sotaisa ja ylpeä aateli joutunut, että se toimi asestettuna kauppapalvelijana tuon kaikissa maailmanosissa liikkuvan porvariston teollisuus- ja kauppatoimissa!
Tämän muutoksen mukaisesti oli jo silloin materialismi, sudennälkäinen, ahne pyrkimys rahaan ja omaisuuteen, kehittynyt, ja sen alaisiksi olivat joutuneet kaikki siveelliset aatteet, vieläpä kaikki säätyjen ennakkoluulot, jotka etuoikeutetuissa säädyissä valitettavasti merkitsevät vielä enemmän. Saman prinssi-hallitsijan aikana teilattiin kreivi Horn, joka oli Ranskan ylimpiä aatelismiehiä ja sukua itse prinssihallitsijalle, tavallisena ryövärinä ja Orleansin herttuatar, eräs saksalainen prinsessa kirjoittaa kirjeessä 29 p. marrask. 1719, että kuusi sangen ylhäistä naista eräänä päivänä jollakin pihalla oli koettanut päästä yllämainitun Law'in puheille, joka silloin oli kuuluisin ja myös toimeliain mies Ranskassa ja jota sen takia oli sangen vaikea tavata. He tahtoivat näet saada hänet luovuttamaan heille muutamia noita hänen perustamiaan osakkeita, joista koko Ranska siihen aikaan tappeli ja jotka pörssissä kävivät kuuden- ja kahdeksankertaisesta hinnasta yli nimellisarvonsa. Law oli kiiruhtanut eteenpäin eikä tahtonut heitä kuulla ja oli vihdoin virkkanut naisille, jotka eivät häntä päästäneet: »pyydän tuhat kertaa anteeksi, arv. naiset, mutta ell'ette laske minua menemään, niin täytyy minun haljeta, sillä minun on tarvis pissiä, enkä enää voi pidättää.» Tähän vastasi hänelle nuo neljä ylhäistä naista: »Eh bien, monsieur, pissez pourvu que vous nous écoutiez» (»olkaa hyvä ja pissikää, kun vaan kuulette meitä»). Ja koko tämän toimituksen aikana seisoivat he hänen vieressään ja esittävät hänelle asiansa.
Jos te taas minulta kysytte, mitkä seikat edistivät tuota teollisuuden kehitystä ja porvariston siitä johtuvaa rikkautta, niin kaikkien näitten seikkain tarkka esitys vaatisi minulta paljon enemmän aikaa kuin mitä minä siihen voin käyttää. Ainoastaan lyhyesti voin luetella muutamia: Amerikan löytäminen ja tämän suunnaton vaikutus tuotantoon: purjehtiminen Hyvän Toivon niemimaan kärjitse Itäintiaan, jonne ennen kaiken kaupan täytyi käydä maata myöten Suez'in yli, magneettineulan ja kompassin keksiminen, joka merikaupalle tuotti enemmän varmuutta, nopeutta ja vakuutusmaksujen vähennystä; maitten sisäosissa tehdyt vesitiet, kanavat ja myöskin viertotiet, jotka kuletuskustannusten vähentyessä, hankkivat markkinoita etäisimmissäkin maissa monille tuotteille, jotka ennen eivät voineet sietää kalliita kuletuskustaunuksia; omaisuuden suurempi turvallisuus ja järjestetty oikeuden hoito: ruudin keksintö, jonka kautta kuninkaan valta mursi aatelin sotaisen feudaalivallan: aateliston linnojen ja itsenäisen aatelisen sotavoiman hävittäminen ja sen sotilasten ja ratsumiesten hajoittaminen, joiden nyt täytyi pyrkiä keskiaikaisiin työpajoihin — kaikki nämä tapahtumat vetivät porvariston riemuvaunuja!
Kaikki mainitut seikat ja vielä monet muut, joita voisi teille luetella, sopii yhdistää yhden vaikutuksen aikaansaamiseksi: jotta suurten débouchés s. o. menekkialueitten hankkimisella ja siitä johtuvalla tuotanto- ja kuletuskustannusten vähentämisellä voisi synnyttää tukkutuotantoa, s. o. tuotantoa maailmankauppaa varten; tämän johdosta taas aikaansaada halpaa, huokeata tuotantoa, joka syntyy yhä tarkemman työjaon kautta s. o. yhä täydellisemmin toimitetun työn jakamisen kautta sen yksinkertaisimpiin koneellisimpiin toimituksiin ja täten taas synnyttää puolestansa tuotantoa yhä suuremmissa määrissä.
Me seisomme tässä vuorovaikutusten pohjalla. Kukin noista tosiseikoista herättää toisen eloon ja tämä toinen taas vaikuttaa edelliseen, laajentaa ja suurentaa sen alaa.
Te ymmärrätte siis, että jonkun tavaran valmistus suunnattomissa määrissä, sen valmistus maailman kauppaa varten, yleensä vaan silloin käypi helposti päinsä, kun tämän tavaran tuotantokustannukset tehdään huokeiksi ja kun myöskin sen kuljetus on siksi huokea, ettei tavaran hinta siitä paljon nouse. Sillä tuotanto suurissa määrissä vaatii myyntiäkin tukkumäärissä ja tavaran tukuttain myyminen on mahdollinen ainoastaan halvan myyntihinnan kautta, joka tuottaa sille paljon ostajia. Jonkun tavaran halvat tuotanto- ja kuletuskustannukset synnyttävät siis tukkutuotantoa. Päinvastoin käsittää teistä jokainen heti, että jonkun tavaran valmistaminen tukuttain aikaansaapi ja enentää sen halpuutta. Tehtailija, joka vuosittain myypi esim. kaksisataatuhatta kattuunipakkaa, voi sekä huokean raaka-ainesten hankinnan kautta tukuttain, että myöskin koska hänen pääomavoittonsa ja korkonsa hänen liikkeensä rakennuksista ja koneista jakaantuvat niin monelle tavarakappaleelle, vissien rajojen sisällä myydä jokaisen kappaleen huokeammasta, kuin se tehtailija, joka valmistaa vaan viisituhatta semmoista tavarakappaletta. Tuotannon suurempi halpuus viepi siis tukkutuotantoon, tämä aikaansaapi taas yleensä suurempaa halpuutta; tämä vuorostansa luopi vielä suurempaa tuotantoa, joka taas tekee vielä suuremman halpuuden mahdolliseksi j. n. e.
Aivan samoin on asian laita työnjaon suhteen, joka välttämättömästi edellyttää tukkutuotantoa ja halpuutta ja on taas välttämättömänä edellytyksenä näille molemmille.
Työnjako, joka paloittaa tavaran valmistuksen suureen joukkoon aivan yksinkertaisia, usein pelkkiä koneellisia ja tyhmiä temppuja ja käyttää joka tämmöistä osatemppua varten erityisiä työmiehiä, ei olisi mitenkään mahdollinen ilman näitten tavarain tukkuvalmistusta, ja se saadan aikaan ja kehittyy ainoastaan tämän kautta. Päinvastoin viepi työn jakaminen tämmöisiin aivan yksinkertaisiin temppuihin vielä 1) yhä suurempaan halpuuteen, 2) sen takia tuotantoon yhä suuremmissa, suunnattomissa määrissä, joka ei enää tarkoita toista tai toista läheistä myyntipaikkaa, vaan maailmanmarkkinoita, 3) täten ja uusien jakojen kautta, jotka tämän kautta yksityisissä tempuissa käyvät mahdollisiksi, aina taas suurempaan edistykseen itse työn jaossa.
Näitten vuorovaikutusten kautta syntyi vähitellen täydellinen muutos yhteiskunnallisessa työssä ja siten yhteiskunnan kaikissa oloissa.
Tämän muutoksen voi lyhyesti supistaa seuraavaan vastakohtaan.
Aikaisempana keskiaikana, jolloin ainoastaan pieni määrä kalliita tavaroita kannatti korkeat kuletuskustannukset, valmistettiin tavarat oman paikkakunnan tarpeita ja lähellä olevia sangen supistuneita myyntialueita varten, joiden tarpeet juuri sen takia olivat tunnetut, pysyväiset ja rajoitetut. Tarve eli kysyntä oli käynyt tuotannon edellä ja oli tämän tunnettuna ohjeena. Tahi toisin sanoen: yhteiskunnallinen tuotannon leima oli käsityöntapainen. Sillä se on juuri tehdas- eli suurliikkeen luonteesta poikkeava pienen eli käsityöliikkeen omituisuus, että tilausta joko odotetaan, kuten esim. räätäli odottaa tehdäksensä minulle takin, tahi että kuitenkin, jos useampia kappaleita edeltäpäin tehdään, tämä edeltäpäin tehtyjen kappalten määrä rajoittuu kokemuksen kautta tunnettuun oman paikkakunnan ja lähimmän ympäristön vähimpään tarpeeseen, kuten esim. läkkiseppä tekee varastoon vissin määrän lamppuja, joiden hän tietää menevän kaupaksi kaupungissa.
Tällä tavalla etupäässä valmistavan yhteiskunnan varsinaiset tuntomerkit ovat köyhyys tahi hyvin vaatimaton varallisuus, mutta sitä vastoin jonkunlainen olojen kestävyys ja vakavuus.
Nyt sitä vastoin muuttui tuon lakkaamattoman vuorovaikutuksen kautta yhteiskunnallisen työn luonne perinpohjaisesti ja samalla kaikki elämisen ehdot; ikäänkuin itämässä oli jo sama työn luonne, joka tänään vallitsee tosin aivan suunnattomasti kehittyneenä. Sen voi nykyään vastakohtaisesti määrätä seuraavasti. Jos ennen tarve kävi tarjonnan, tuotannon, edellä, veti tämän peräänsä ja määräsi sen, muodosti sen ohjeen ja tunnetun määrän, niin käypi nyt tuotanto, tarpeen edellä ja koettaa väkisin sen määrätä. Ei enää valmisteta paikkakuntaa eikä läheistä myyntialueitten tunnettua tarvetta, vaan maailmanmarkkinoita varten. Tavaroita valmistetaan kaukaisiakin maailmanosia, aivan tuntematonta ja määräämätöntä tarvetta varten ja että tuote voisi väkisin määrätä tarpeen, annetaan sille asekin, halpuus. Halpuus on tuotteen ase, jolla se toiselta puolen valloittaa itsellensä ostajan ja toiselta puolen karkoittaa kaikki muut samanlaatuiset tavarat, jotka samaten tahtovat tunkeutua ostajalle niin, että todellisuudessa jokainen tavaran valmistaja vapaan kilpailun vallitessa voi toivoa vaikkapa kuinka suurille tavaramäärille menekkiä, jos hänen vaan onnistuu tavaransa asestamisella, halpuudella, tehdä muitten valmistajien, tuottajien tavarat kykenemättömiksi kilpailuun.
Tämmöisen yhteiskunnan tuntomerkki on suuri, suunnaton rikkaus, toiselta puolen epävarmuus kaikissa oloissa alituinen, huolestuttava epävakaisuus yksityisten asemassa yhteydessä sangen erilaisen osallisuuden kanssa tuotannon voittoon niiden puolelta, jotka sen aikaansaavat.
Näin suuri oli se muutos, joka jo ennen 18:nen vuosisadan loppua huomaamatta syntyi yhteiskunnan mielessä tuosta teollisuuden hiljaisesta, kumouksellisesta, salaa hajoittavasta toiminnasta.
Jos talonpoikaissotien miehet eivät uskaltaneet ajatellakaan muuta, kuin valtion perustamista maanomistukseen, jos he eivät ajatuksissaankaan voineet irtautua siitä käsityksestä, että maanomistus oli välttämätön aines ja ehto, jos mieli olla osallisena valtion ohjaamisessa, niin oli teollisuuden huomaamatta mullistava edistys saanut aikaan, että jo paljoa ennen mainitun vuosisadan loppua maanomistus oli melkein täydelleen kadottanut entisen tärkeyden ja vajonnut suhteellisesti vähäpätöiseen asemaan uusien tuotantokeinojen ja niiden rikkauksien rinnalla, joita teollisuus syliinsä kätki ja joka päivä kasasi, ja sen äärettömän vaikutuksen ohessa, joka tällä teollisuudella siten oli koko väestöön ja sen aloihin, vieläpä suureksi osaksi köyhtyneeseen aatelistoon.
Mullistus oli siis jo yhteiskunnan sisuksessa, todellisuudessa tapahtunut paljoa ennen kuin se puhkesi ilmi Ranskassa, ja jälellä oli vaan tämän käänteen saattaminen ulkonaisesti tunnustetuksi, oikeudellisen vahvistuksen antaminen sille.
Tämä on yleensä kaikissa olojen mullistuksissa asian laita. Ei voi milloinkaan tehdä tämmöisiä mullistuksia olevissa oloissa; voi ainoastaan antaa mullistavalle muutokselle, joka jo on tapahtunut yhteiskunnan olevissa oloissa, oikeudellisen tunnustuksen ja johdonmukaisen loppusuorituksen.
Kun joku tahtoo tehdä kumouksellisen mullistuksen, niin hän osoittaa epäkypsyyttä ja ajattelemattomuutta eikä hänellä ole aavistustakaan historian järkähtämättömistä laeista.
Mutta juuri sen tähden on yhtä epäkypsää ja lapsellista, jos rupeaa tukehuttamaan kumouksellista liikettä, joka jo kerran on syöpynyt yhteiskunnan sisälmyksiin ja ehkäisemään sen oikeudellista tunnustamista tahi syyttämään semmoista yhteiskuntaa tai yksityisiä, jotka ovat tämmöistä kätilöimen virkaa toimittaneet, siitä että muka ovat kumouksellisia. Jos olojen mullistus jo on yhteiskunnassa todellisuudessa, niin täytyy sen, siinä ei mikään auta, tunkeutua ulos ja päästä lakikokoelmaan.
Miten tämä asia oikeastaan on ja miten pitkälle sinä aikana, josta minä puhun, oli tultu, näette paraimmiten eräästä tosiasiasta, jonka teille vielä kerron.
Olen jo ennen puhunut teille työn jaosta, jonka omituisuus on siinä, että jokainen tavaran valmistus eli tuotanto jakaantuu useampiin yksinkertaisiin, koneellisiin ja älyttömiin temppuihin.
Kun tämä jako yhä kehittyy, huomataan vihdoin, että noita yksityisiä temppuja, kun ne ovat aivan yksinkertaiset ja älyttömät, voivat toimittaa hyvin ja paremminkin älyttömät toimitsijat ja näin keksii v. 1775, siis 14 vuotta ennen Ranskan vallankumousta Arkwright Englannissa ensimmäisen koneen, kuuluisan puuvillakehruukoneen.
Voi sanoa, että tämä kone itsessänsä ei tosin synnyttänyt vallankumousta, sillä siihen oli tämä keksintö, joka muuten ei kohta päässyt käytäntöön Ranskassa, tehty liian vähän aikaa ennen sitä, vaan sen voi sanoa, että se n. s. puki ruumiilliseen muotoon jo todellisuudessa olevan mullistuksen. Se oli itse jo, niin viattomalta kuin se näyttikin tuo kone, eläväksi puhjennut olojen mullistus.
Syyt tähän ovat yksinkertaiset.
Te olette varmaankin kuulleet ammattikuntalaitoksesta, jossa keskiaikainen tuotanto liikkui.
En voi tässä ryhtyä esittämään keskiaikaisten ammattikuntien sisällistä luonnetta enkä myöskään vallankumouksen perästä ammattikuntien toiminnan sijalle astunutta vapaata kilpailua. Minä voin vaan vakuuttaa, että ammattikuntalaitos on eroamattomassa yhteydessä muitten keskiajan laitosten kanssa. Joskaan minä nyt en tänään voi teille esittää tämän eroamattoman yhteyden syitä, niin voi itse tosiasian jo historiallisesti todistaa. Ammattikunnat ovat eläneet koko keskiajan aina Ranskan vallankumoukseen asti. Mutta jo v. 1672 keskusteltiin niiden lakkauttamisesta Saksan valtiopäivillä — tosin turhaan. Ja jo v. 1614 vaati porvaristo Ranskan valtiosäätyjen kokouksissa (états généraux) ammattikuntien poistamista, jotka kaikkialla supistivat niiden tuotantoa. Yhtä turhaan. Ja vielä enemmän, kolmetoista vuotta ennen Ranskan vallankumousta v. 1776 lakkauttaa uudistava ministeri Ranskassa, kuuluisa Turgot, ammattikunnat. Mutta keskiajan feudaalinen, etuoikeutettu maailma luuli, ja aivan oikein, olevansa kuolemanvaarassa, ellei sen elämänehto, etuoikeus, vallinnut yhteiskunnan kaikissa kerroksissa ja niin täytyi kuninkaan kuusi kuukautta ammattikuntien lakkauttamisen perästä julistaa määräyksensä mitättömäksi ja jälleen palauttaa ammattikunnat eloon. Vasta vallankumous — ja tämä yhtenä päivänä bastiljen valloittamisella — hävitti, mitä Saksassa aina vuodesta 1672, Ranskassa vuodesta 1614, siis melkein kahden vuosisadan kuluessa, laillisella tiellä turhaan oli koetettu saavuttaa. Te näette tästä, että, vaikka uudistamisella laillisella tiellä on suuria ansioita, sillä kuitenkin kaikissa tähdellisissä asioissa on se suuri haitta, että se voimattomasti venyy monen vuosisadan yli ja toiselta puolen, että kumouksellinen tie, vaikka sitä haittaa moni epäkohta, ainakin viepi nopeasti ja tarmokkaasti käytännölliseen tulokseen.
Jos te nyt hetkisen pidätte kiinni siitä tosiasiasta, että ammattikunnat ovat eroamattomassa yhteydessä keskiajan koko historiallisen kehityksen kanssa, niin te heti huomaatte, mitenkä tuo ensimmäinen kone, puuvillakehruukone, jonka Arkwright keksi, jo aikaansai täydellisen mullistuksen taloudellisissa oloissa.
Sillä mitenkä voisi tuotanto koneen avulla olla mahdollinen ammattikuntajärjestelmän vallitessa, joka sääsi vissin määrän kisällejä ja oppilaita, minkä mestarit joka paikkakunnalla saivat pitää? Mitenkä voisi ammattikuntajärjestelmässä, jossa eri työhaarat olivat tarkalleen lain perustuksella toisistaan eroitetut ja joka mestari sai harjoittaa ainoastaan yhtä tämmöistä ammattihaaraa — niin että esim. Pariisin räätälit kävivät satavuotisia käräjiä paikkausräätälien, naulasepät muitten seppien kanssa saadaksensa ammattiensa rajat määrätyiksi — mitenkä voisi tämmöisessä ammattikuntajärjestelmässä koneilla toimitettu tuotanto olla mahdollinen, joka päinvastoin vaatii erilaisimpien työtoimitusten yhdistämistä yhden ja saman pääoman käsiin?
Oli siis tultu siihen, että tuotanto itse alituisen, asteettaisen parantumisen kautta oli aikaansaanut tuotantovälikappaleita, joiden täytyi räjähyttää ilmaan silloinen asiain tila, ne tuotantokoneet ja tuotantokeinot, joilla tämmöisissä oloissa ei ollut mitään paikkaa ja kehityksen mahdollisuutta.
Tässä merkityksessä oli kuten sanoin, jo ensimmäinen kone itsessään kokonainen mullistus, sillä sen rattaissa ja hampaissa, vaikka sitä ei puusta katsoja niinkään huomannut, oli jo itämässä koko vapaaseen kilpailuun perustuva uusi yhteiskunnan tila, joka elämän voimalla ja välttämättömyydellä tästä idusta kehittyi.
Ja samoin löytynee, ellen liioin erehdy, nykyäänkin jo monta ilmiötä, jotka hautovat uutta asiain tilaa ja pakosta sen itsestänsä kehittävät, ilmiöitä, joiden todellista luonnetta ei heti huomata, niin että virkamiehetkin ilman muuta jättävät ne huomioon ottamatta, kun vähäpätöisiä kiillottajia vainotaan, vieläpä pitävät näitä ilmiöitä kultuurimme välttämättöminä tukina, tervehtivät niitä tämän korkeimpina huippuina ja tilaisuuden sattuessa pitävät niiden johdosta ylistäviä ja kiittäviä juhlapuheita.
Näitten kaikkien selitysten jälkeen te nyt täydelleen käsitätte tuon kuuluisan lentokirjan todellisen merkityksen, jonka v. 1788, vuotta ennen Ranskan vallankumousta Sieyès (Siees) julkaisi ja joka kohdistuu sanoihin: qu'est-ce que c'est que le tiers état? rien! quest qu'il doitêtre? tout!
Tiers état eli kolmanneksi säädyiksi näet Ranskassa kutsuttiin porvaristoa sen takia että se Ranskan valtiopäivillä molempien etuoikeutettujen säätyjen, aatelin ja papiston rinnalla muodosti kolmannen, joka käsitti koko etuoikeuksia vailla olevan kansan.
Tuo lentokirja kohdistuu siis noihin molempiin Sieyès'in asettamiin kysymyksiin ja vastauksiin: »Mitä on kolmas sääty? Ei mitään! Mitä sen pitäisi olla? Kaikki!»
Näin muodostaa Sieyès nämä molemmat kysymykset ja vastaukset. Tarkemmin ja oikeammin olisi kuitenkin, kaikesta edellisestä päättäen näitten kysymysten ja vastausten todellinen merkitys esitetty näin:
»Mitä on kolmas sääty todellisesti, itse todellisuudessa? Kaikki. Mutta mitä se on oikeudellisesti? Ei mitään!»
Kysymyksessä oli siis saattaa kolmannen säädyn oikeudellinen asema sopusointuun sen todellisen merkityksen kanssa; kysymyksessä oli hankkia sen olemassa olevalle todelliselle merkitykselle oikeudellinen tunnustus ja vahvistus — ja tämä juuri on tuon voittoisan vallankumouksen tehtävä ja merkitys, joka puhkesi ilmi Ranskassa v. 1789 ja mullistavasti vaikutti muihinkin Euroopan maihin.
Minun tehtävänäni ei tässä ole esittää teille Ranskan vallankumouksen historiaa. Voimme ainoastaan kosketella tärkeimpiä ja ratkaisevimpia vaihekausia ja näitäkin ajan puutteen takia aivan lyhyesti ja pintapuolisesti.
Ensin on siis tehtävä kysymys, mikä oli tuo kolmas sääty eli porvaristo, joka vei voiton noilta etuoikeutetuilta säädyiltä ja anasti itsellensä hallituksen valtiossa?
Kun tämä kolmas sääty seisoi etuoikeutettuja, laillisesti eturivissä astuvia säätyjä vastaan, käsitti se ensi tuokiossa olevansa sama kuin koko kansa, oman asiansa koko ihmiskunnan asiaksi. Siitä tuo ylentävä ja mahtava innostus, joka vallitsee sinä aikakautena. Ihmisen oikeudet selitetään ja näyttää siltä kuin kolmannen säädyn vapauttamisella ja sen saavuttamalla vallalla kaikki laillistettu etuoikeus yhteiskunnassa olisi lakannut ja kuin olisi jokainen lakiin perustuva etuoikeudellinen ero hävinnyt tuohon »ihmisen vapauteen».
Tosin kirjoittaa jo silloin, aivan liikkeiden alussa, huhtikuulla 1789 — kun valtiopäivävaalit olivat toimitettavat kuninkaan määräyksen mukaan, että kolmannella säädyllä olisi tällä kertaa yhtä monta edustajaa kuin aatelilla ja papistolla yhteensä — eräs lehti (»ami du roi»), joka ei ollut kumouksellinen: »qui peut nous dire, si le despotisme de la bourgeoisie ne succédera pas à la pretendue aristocratie des nobles? (»kuka voi sanoa meille, eikö mahdollisesti porvariston tyrannius seuraa tuota niin sanottua aateliston ylimysvaltaa»).
Mutta tuommoiset huudot haihtuivat vielä silloin yleisessä innostuksessa.
Ja kuitenkin täytyy meidän palata tuohon kysymykseen takaisin; meidän täytyy suoraan esittää kysymys: oliko tosiaan kolmannen säädyn asia koko ihmiskunnan asia vai oliko tämän kolmannen säädyn, porvariston sydämmessä sisällisesti vielä neljäskin sääty, josta se taas puolestansa tahtoi oikeudellisesti erkaantua ja laskea valtansa alle?
Tässä tulee minun nyt, karttaakseni sitä, että esitykseni muuten ehkä joutuu suurtenkin väärinkäsitysten alaiseksi, selittää, mitä minä tarkoitan sanalla porvaristo eli suuri porvaristo valtiollisena puoluenimityksenä.
Koko aateliton kansanluokka jakaantui, kun Ranskan vallankumous alkoi, ja jakaantuu vieläkin pääasiallisesti kahteen alaluokkaan; ensiksi on niiden luokka, jotka kokonaan tahi pääasiallisesti saavat tulonsa työstään ja joita ei mikään pääoma auta tahi aivan vähäinen; joka suopi heille mahdollisuuden harjoittaa tuottavaa, heitä ja heidän perhettään elättävää toimintaa, tähän alaluokkaan kuuluvat siis varsinaiset työntekijät, pikkuporvarit, käsityöläiset ja yleensä talonpojat. Ja toinen alaluokka muodostuu niistä, jotka voivat hyväksensä käyttää suurta omaisuutta, suurta pääomaa ja tämmöisen suuren pääomaperusteen nojalla valmistavat tavaroita tahi saavat korkovoittoa. Voisi kutsua näitä suurporvareiksi. Mutta suurporvarikaan ei semmoisena suinkaan ole mikään porvari valtiollisessa merkityksessä (»bourgeois»).
Ei kellään porvarillisella henkilöllä ole mitään sitä vastaan, että aatelismies iloitsee sukuperästään ja maanomistuksestaan. Mutta jos aatelinen tahtoo käyttää näitä seikkoja erityisen vallan ja oikeuden saavuttamiseksi ja ehdoksi valtiossa, silloin alkaa porvariston viha aatelista kohtaan näkyä ja hän nimittää häntä feudaaliksi.
Aivan samalla tavalla on nyt omaisuuden ero porvarillisessa maailmassa.
Että suurporvari kamarissaan iloitsee siitä nautinnosta ja siitä suuresta edusta, minkä suuri porvarillinen omaisuus suopi omistajallensa — ei mikään ole yksinkertaisempaa, ei mikään luonnollisempaa ja enemmän oikeutettua!
Vaikka työmies ja pikkuporvari, sanalla sanoen, koko pääomaa vailla oleva luokka on oikeutettu valtiolta vaatimaan, että sen tulee kohdistaa koko huolenpitonsa siihen, mitenkä työtätekevien luokkien kurja ja viheliäinen aineellinen tila on parannettava ja mitenkä niille, joiden kädet ovat kaikki ne rikkaudet valmistaneet, joista aikakautemme ylpeilee, joiden käsien työtä saamme kiittää kaikista niistä tavaroista, joita vailla ei koko yhteiskunta voisi päivääkään pysyä pystyssä eikä voisi hankkia tuottavampaa ja varmempaa toimeentuloa ja täten taas henkisen sivistyksen mahdollisuutta, toisin sanoen todellisesti inhimillisempiä oloja — vaikka työväenluokka on oikeutettu vaatimaan kaiken tämän valtiolta ja asettamaan tämän sen todelliseksi tarkoitusperäksi, niin ei työmies milloinkaan saa unhoittaa, että kerran laillisesti hankittu omaisuus on loukkaamaton ja oikeudenmukainen.
Mutta jos suurporvari ei ole tyytyväinen suuren omaisuuden tuottamaan nautintoon semmoisenaan, vaan tahtoo asettaa omaisuuden, pääoman valtiovallan saavuttamisen ja valtion tehtävän määräämisen ehdoksi, silloin tekee hän omistusoikeuden valtiollisen vallan oikeudelliseksi ehdoksi, silloin leimaa hän itsensä uudeksi etuoikeutetuksi säädyksi kansassa, mikä sääty nyt tahtoo painaa etuoikeutensa leiman kaikkiin yhteiskunnallisiin laitoksiin yhtä hyvin kuin aatelisto keskiaikana sen teki, mitä tulee maanomistuksen etuoikeuteen.
Kysymys, joka meidän siis Ranskan vallankumouksen ja sen aikakauden suhteen on tekeminen, on nyt seuraava: onko kolmas sääty, joka Ranskan vallankumouksen kautta tuli valtaan, poliittisena porvarisäätynä tahtonut tehdä tai tehnyt kansan tämän etuoikeutetun valtiollisen vallan alaiseksi?
Vastauksen antavat tähän historian suuret tosiasiat ja tämä vastaus on ehdottomasti myöntyvä.
Me voimme heittää lyhykäisen silmäyksen vaan tärkeimpiin näistä tosiasioista, mutta se riittää kysymyksen ratkaisemiseksi.
Jo ensimmäisessä valtiomuodossa, joka syntyi Ranskan vallankumouksen johdosta, 3:ta p:ltä syysk. 1791 tehdään ero aktiivisen (»actif») ja passiivisen (»passif») kansalaisen välillä. Ainoastaan aktiiviset kansalaiset saavat vaalioikeuden ja aktiivinen kansalainen on tämän valtiomuodon mukaan vaan se, joka maksaa vissin lähemmin määrätyn suoranaisen veron.
Tämä vero oli silloin vielä vähäinen; sen piti vastata kolmen työpäivän ansiota. Mutta vielä tärkeämpi oli, että kaikki ne julistettiin passiivisiksi kansalaisiksi, jotka palvelivat palkasta (»serviteurs à gages»), minkä määräyksen kautta työväestö nimenomaan pois suljettiin vaalioikeudesta. Mutta tämmöisissä kysymyksissä ei pääasia olekaan veron suuruus, vaan periaate.
Census, se on vissi omaisuus, oli pantu ehdoksi, että kansalainen voisi vaalioikeutensa — ensimmäisen ja tärkeimmän valtiollisen oikeuden — kautta ottaa osaa valtion tarkoituksen määräämiseen.
Kaikki ne, jotka yleensä eivät maksaneet suoranaista veroa tahi maksoivat alempaa kuin määrätty oli tahi olivat työpalkkalaisia, olivat poissuljetut valtion vallasta ja vaipuneet vallan alaiseksi joukoksi. Pääomanomistus eli porvarillinen omistus oli vallan ehtona kuten keskiaikana maanomistus eli aatelinen omistus.
Tämä census jää johtavaksi perusteeksi kaikissa Ranskan vallankumouksesta johtuvissa valtiomuodoissa paitse vähäisenä 1793 v. vapaavallan aikana, jonka valtiomuoto oman epäselvyytensä ja silloisten olojen koko luonteen takia meni myttyyn ja johon en sen enempää tahdo puuttua.
Niin, sen täytyi vielä tuolla erityisellä johdonmukaisuudella, joka on kaikille periaatteille omituinen, kohta kehittyä paljoa suuremmaksikin.
1814 vuoden valtiomuodossa, jonka Louis XVIII itsevaltaisesti määräsi, laskettiin 300 frangin (= Smk) suoranainen vero tuon entisen kolmea työpäivää vastaavan asemesta vaalioikeuden ehdoksi. 1830 vuoden heinäkuun vallankumous puhkesi ilmi ja kuitenkin vaadittiin laissa 19 p:ltä huhtik. 1831 200 fr. suoranainen vero vaalioikeuden ehdoksi.
Tuo maa, jota Louis Philipp'en ja Guizot'in aikaan kutsuttiin pays legal'iksi, lailliseksi maaksi s. o. »laillisesti huomioon otettavaksi maaksi», käsitti 200,000 miestä. Ei löytynyt enempää kuin 200,000 tuolla tarvittavalla omaisuudella varustettua valitsijaa Ranskassa, jotka hallitsivat 30 milj. asukasta.
Sivumennen huomautettakoon, että tietysti on yhdentekevää, esiintyykö censuksen periaate, omaisuutta vailla olevien poissulkeminen vaalioikeudesta, kuten mainituissa valtiomuodoissa, suoranaisessa ja julkisessa vai jossakin peitetyssä muodossa. Vaikutus on aina sama.
Niin ei Ranskan tasavalta v:lta 1850 mitenkään suorastansa voinut peruuttaa kerran määrättyä yleistä ja suoranaista vaalioikeutta, josta me vielä tuonnempana puhumme. Mutta se suoriutui pulasta siten, että se 31 p. toukok. 1850 annetussa laissa päästi semmoisia kansalaisia jollakin paikkakunnalla vaalioikeudesta osallisiksi, jotka ainakin 3 vuotta perätysten olivat sillä paikkakunnalla asuneet. Koska nimittäin Ranskan työmiesten asemansa kautta on pakko usein muuttaa paikkaa ja toisessa kunnassa hakea työtä ja toimeentuloa, toivottiin, ja hyvälläkin syyllä, voitavan sulkea vaalioikeudesta sangen suuria työmiesjoukkoja, jotka eivät voisi toteennäyttää asuneensa 3 vuotta yhtämittaa yhdessä paikassa.
Tässä on siis census peitetyssä muodossa.
Vielä pahemmin on asian laita meillä[3] meidän päällemme tyrkytetyn kolmeluokkavaalilain johdosta. Paikkakunnan olosuhteitten mukaan käyttää 3, 10, 30 tahi useampi omaisuutta vailla olevaa valitsijaa kolmannessa luokassa ainoastaan samaa vaalioikeutta, kuin yksi ainoa suuri pääoman omistaja, suurporvari, joka kuuluu ensimmäiseen valitsijaluokkaan, niin että todellisuudessa, jos suhde keskimäärin olisi kuin 1:10, aina yhdeksän semmoisista, joilla oli vaalioikeus v. 1848 väkinäisen kolmeluokkavaalilain kautta v. 1849 sen kadotti ja sitä nyt käyttää vaan silmän pilkkeeksi.
Näyttääkseni, miltä tämä nyt keskimäärin näyttää, ei minun tarvitse muuta kuin esittää muutamia virallisista luetteloista saatuja numeroita.
V. 1848 oli meillä silloin käytäntöön otetun yleisen vaalioikeuden nojalla 3,661,993 valitsijaa.
Väkivallan säätämä kolmenluokanvaalilaki 30 p:ltä toukok. 1849 supisti sillä, että niiltä, joilla ei ollut vakinaista asuinsijaa tahi jotka saivat vaivaisapua, otettiin pois vaalioikeus, valitsijain lukumäärän 3,255,701:een. 406,000 miestä kadotti siis täten vaalioikeutensa, Tämä oli kuitenkin vähin asia.
Jälelle jääneet 3,255,000 valitsijaa jakaantuivat nyt uuden vaalilain mukaan kolmeen luokkaan, niin että virallisten luetteloiden mukaan, jotka 1849 vuoden vaalilain jälkeen tehtiin, kuului:
1. ensimmäiseen valitsijaluokkaan 153,808 miestä
2. toiseen valitsijaluokkaan 409,945 miestä
3. kolmanteen valitsijaluokkaan 2,691,950 miestä
Jos jätämmekin toisen valitsijaluokan sikseen ja vertaamme vaan ensimmäisen ja kolmannen valitsijaluokan, suurporvarit ja varallisuutta vailla olevat eli vähäväkiset toisiinsa, niin on 153,800 rikkaalla sama vaalioikeus kuin 2,691,950:llä köyhällä, se on yhdellä rikkaalla on sama vaalivalta kuin 17:llä vähäväkisellä. Ja jos me nyt lähdemme tosiolojen perustukselta, että jo v. 1848 sen vuotisen lain nojalla yleinen äänioikeus oli voimassa, että silloin siis 153,800 työmiestä tai pikkuporvaria vastasi 153,800 rikasta, siis yksi rikas oli sama kuin yksi vähäväkinen, niin näkee, että nyt, jolloin vasta 17 köyhää ovat saman arvoisia kuin yksi rikas, aina 16 vähäväkistä 17:sta on kadottanut vaalioikeutensa.
Mutta tämäkin on vaan keskimääräinen suhde. Todellisuudessa muodostuu asia erikoisten paikkakunnallisten olojen takia aivan toisenlaiseksi, paljoa epäsuotuisammaksi kaikkialla, missä omaisuuden epätasaisuudet ovat enimmän kehittyneet. Niin on esim. Düsseldorfin hallintopiirillä 6,356 valitsijaa ensimmäisessä luokassa ja 166,300 kolmannessa; siellä siis on vasta 26 kolmannen luokan valitsijalla sama vaalioikeus kuin yhdellä rikkaalla.
Jos me nyt tästä esityksestä palajamme meidän pääaineeseemme takaisin, niin olemme siis näyttäneet ja tulemme vieläkin näyttämään toteen, mitenkä, sittekun Ranskan vallankumouksen avulla porvaristo pääsi valtaan, heidän aineksensa, porvarillinen omistus tehtiin kaikkien yhteiskunnallisten laitosten hallitsevaksi perusteeksi; mitenkä porvaristo aivan samoin kuin aateli keskiaikana maanomistuksen suhteen nyt painoi kaikkiin yhteiskunnan laitoksiin oman erityisen periaatteensa, porvarillisen eli pääoman omistuksen leiman yksinomaan hallitsevaksi. Aateliston ja porvariston yhtäläisyys on siinä täydellinen.
Tärkeimmän peruskohdan, valtiomuodon suhteen olemme jo nähneet. Kuten keskiaikana maanomistus oli eduskunnan perustuksena Saksan valtiopäivillä, niin on nyt välittömässä tai verhotussa sensuksessa veromäärä ja koska tämä riippuu ihmisen pääomasta, viimeisessä asteessa pääomanomistus se, joka määrää vaalioikeuden eduskuntaan ja siten osanoton hallitukseen.
Samoin myös kaikissa muissa oloissa, joissa olen näyttänyt teille maanomistuksen muodostavan keskiaikana hallitsevan periaatteen.
Minä huomautin silloin aatelisen maanomistuksen veron vapaudesta keskiaikana ja olin teille sanonut, että jokainen hallitseva etuoikeutettu sääty koettaa vierittää verokuorman yleisen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi sorrettujen, vähäväkisten kansanluokkien niskoille.
Aivan samoin porvaristokin.
Tosin ei se voi julkisesti julistaa itseänsä veroista vapaaksi. Sen julkinen periaate on päinvastoin yleensä, että jokaisen tulee maksaa veroja tulojensa mukaan. Mutta se saapi taas, ainakin niin hyvin kuin se käypi päinsä, saman tuloksen verhotussa muodossa eroittamalla suoranaiset verot välillisistä.
Suoranaiset verot ovat semmoisia, joita tuloista maksetaan ja sen takia määrätään tulojen ja pääoman suuruuden mukaan. Välilliset verot ovat taas semmoisia, joita suoritetaan jostakin tarpeesta esim. suolasta, viljasta, oluesta, lihasta, polttoaineesta, tahi jostakin valtion suojeluksesta, oikeuskuluina, leimaveroina y. m. ja jotka yksityinen kansalainen maksaa tavaran hinnassa, tietämättä ja huomaamatta, että hän ne maksaa, että se on vero, joka kallistaa hänelle tavaran hinnan.
Nyt lienee teille tunnettua, että se, joka on 20, 50, 100 kertaa niin rikas, kuin toinen, ei suinkaan sen takia kuluta 20, 50, 100 kertaa niin paljon ruokaa, leipää, lihaa y. m. kuin työmies tahi pikkuporvari.
Tästä johtuu se seikka, että välilliset verot eivät kohtaa yksityisiä kansalaisia heidän pääomansa ja tulojensa mukaan, vaan suurimmaksi osaksi ne maksavat vähäväkiset, kansan köyhimmät luokat. Tosin ei porvaristo ole oikeastaan keksinyt välillisiä veroja; ne löytyivät jo ennen. Vaan porvaristo on kehittänyt ne suunnattomaksi järjestelmäksi ja pannut köyhempien suoritettavaksi melkein kaikki valtion tarpeet.
Näyttääkseni tämän toteen, luon silmäyksen Preussin valtiokulunkiarvioon v:lta 1855.
Valtion kaikki tulot sinä vuonna tekivät tasaluvuissa 108,930,000 taaleria (1 t. = 3,75 smk). Tästä on poisvedettävä tulomäärä omistuksista 11,967,000. Siis jääpi jälelle noin 97 milj. muita valtion tuloja. Tästä summasta saadaan noin 26 milj. suoranaisten verojen kautta, sen mukaan mitä kulunkiarvio näyttää. Mutta tämä ei suinkaan ole oikein, vaan se näyttää siltä, koska meidän kulunkiarviomme ei missään menettele tieteellisten perusteitten mukaan, vaan laaditaan ainoastaan sen mukaan, mitenkä verot ulkonaisesti vaaditaan ja kerätään. Näistä 26 miljoonasta on poislaskettava 10 milj. maaveroa, jonka kyllä maanomistajat suoraan suorittavat, mutta jonka nämä taas vierittävät viljan hintaan ja siten lopullisesti suorittavat viljan kuluttajat: se on siis välillinen vero. Samalla tavoin on luettava 2,900,000 taaleria elinkeinoveroa.
Todellisesti suoranaisia veroja on siis:
2,928,000 luokitettua tuloveroa.
7,884,000 luokkaveroa.
2,036,000 lisäveroa.
12,848,000 yhteensä.
Siis 12,800,000 taaleria saadaan suoranaisista veroista valtion tulojen ollessa kaikkiaan 97 milj. Kaikki, mikä näitten 12,800,000 taalerin yli menee — ei pidä vaan seurata kulunkiarvion epätieteellistä menettelytapaa, joka ei laske suolamonopoolia, 8,300,000 taal. eikä tuloja oikeuden käynnistä 8,849,000 taal. välillisiin veroihin — tämä kaikki lukuun ottamatta muutamia sangen vähäpätöisiä eriä, joiden laita on niin ja näin, on saatu tulolähteistä, joilla on välillisten verojen luonne.
Välilliset verot ovat siis se temppu, jonka kautta porvaristo toteuttaa suuren pääoman verovapauden ja panee valtion menot yhteiskunnan köyhempien luokkien maksettaviksi.
Huomatkaa tuo omituinen ristiriita ja tuo omituinen oikeus menettelyssä, joka mättää kaikki valtion menot köyhän kansan suoritettavaksi välillisten verojen muodossa, mutta vaalioikeuden ja siten valtiollisen hallitusoikeuden mittakaavaksi ja ehdoksi asettaa suoranaiset verot, jotka noista valtion kaikista tarpeista eli 108 miljoonasta tekevät vaan 12 milj.!
Minä sanoin teille vielä, että kaikki porvarillinen toiminta ja teollisuus keskiajan aatelistolta vaan sai osaksensa halveksimista.
Aivan samoin nytkin. Tosin on jokainen työ yhtä kunnioitettu ja jos joku lumppujen kokoamisella tahi makkien puhdistamisella tulisi miljonääriksi, niin voisi hän varmaankin saada kunnioitetun paikan yhteiskunnassa.[4]
Mutta yhteiskunnallisella ylenkatseella niitä kohdellaan, jotka, työskennelkööt missä ammatissa ja miten ahkerasti tahansa, eivät ole voineet hankkia itsellensä porvarillista omaisuutta — no, se on tosiasia, jota ei teidän tarvitse kuulla minulta, vaan jota te valitettavasti usein kyllä saatte kokea jokapäiväisessä elämässä.
Monessa suhteessa panee porvaristo erityisestä etuoikeudesta johtuvan valtansa ankarammalla johdonmukaisuudella käytäntöön kuin aateli keskiaikana menetteli maanomistuksen avulla.
Kansanopetus — tarkoitan täysikasvuisten opetusta — oli keskiaikana papiston käsissä. Sen perästä ovat sanomat ottaneet tämän tehtävän. Mutta takausten kautta, joita sanomien täytyy asettaa ja paljoa enemmän leimaveron kautta, joka meillä kuten Ranskassa ja muualla on sanomalehtien taakkana, tulee joka päivä ilmestyvä sanomalehti sangen kalliiksi ilmiöksi, jota ei ilman melkoista pääomaa saa toimeen, niin että siten nyt heidän tehtävänsä, vaikuttaminen kansan käsitykseen, sen opettaminen ja johtaminen, ovat muuttuneet suuren pääoman etuoikeudeksi.
Jos ei näin olisi, niin olisi teillä aivan toisia ja paljon parempia sanomia.
On hauskaa nähdä, miten varhain suurporvariston pyrkimys tehdä sanomalehdistöstä pääoman etuoikeus jo ilmestyy ja miten lapsellisen suorassa ja kaunistelemattomassa muodossa, 24 p. heinäk. 1789, vaan muutamia päiviä bastiljen valloittamisen jälkeen, siis ensimmäisinä päivinä, jolloin valtiollinen valta oli porvariston käsissä, määräsi Pariisin kuntakokous, että kirjapainajat olisivat vastuunalaisia, jos julaistiin semmoisten kirjailijain kirjoituksia ja lentokirjasia, jotka olivat »sans existence connue», ilman tunnettuja varoja toimeentuloansa varten. Aivan äsken saatu painovapaus oli siis vaan olemassa semmoisia kirjailijoita varten, joilla oli »tunnetusti varoja toimeentuloansa varten.» Omaisuus näkyy siis olevan painovapauden ehtona, vieläpä oikeastaan kirjailijan siveellisen kelvollisuuden ehtona! Tämä porvaristohallituksen ensimmäisten päivien luontevuus lausuu vaan lapsellisen suoralla tavalla, mitä mutkikkaammalla tavalla saavutetaan takausten ja leimaveron kautta.
Näihin kuvaaviin tosiasioihin, jotka vastaavat esitystäni keskiajan oloista, täytyy meidän tällä kertaa tyytyä.
Me olemme tähän saakka nähneet kaksi maailman aikakautta, joista kumpikin on vissin säädyn vallitsevan aatteen alainen, joka painaa leimansa kaikkiin tämän ajan olosuhteisiin.
Ensiksi aateliston perusaate eli maanomistus, joka on keskiajan johtava aate ja joka tunkee kaikkien laitosten läpi.
Tämä aikakausi loppui Ranskan vallankumoukseen, joskin te ymmärrätte, että varsinkin Saksassa, jossa tuota mullistusta ei itse kansa toimittanut, vaan hallitukset sangen hitaitten ja epätäydellisten uudistusten kautta, vielä löytyy sangen monta ja sangen huomioon otettavia lonkeroita tuosta ensimmäisestä aikakaudesta, vielä tänäkin päivänä estäen porvaristoa sen toimissa.
Me näemme toiseksi tuon Ranskan vallankumouksella 18:nen vuosisadan lopulla alkavan aikakauden, jonka perusaatteena on porvarillinen omistus ja pääoma ja joka asettaa tämän siksi etuoikeudeksi, joka tunkee kaikkien yhteiskunnallisten laitosten läpi ja on osanoton ehtona valtion tahdon ja valtion tarkoituksen määräämisessä.
Tämäkin aikakausi on sisällisesti, vaikka ulkonaisesti ei niin näytä, jo loppuun kulunut.
24 p. helmik. 1848 sarasti uuden historiallisen aikakauden aamunkoitto.
Tänä päivänä puhkesi näet vallankumous Ranskassa, siinä maassa, jonka mahtavissa sisällisissä taisteluissa vapauden voitot ja tappiot merkitsivät yhtä monta voittoa ja tappiota koko ihmiskunnalle ja tämä vallankumous kutsui yhden työmiehenkin väliaikaiseen hallitukseen, julisti valtion tarkoitukseksi työväenluokan tilan parantamisen ja määräsi yleisen ja suoranaisen vaalitavan, jonka kautta jokainen 21 v. täyttänyt kansalainen huolimatta omaisuuden suhteista sai yhtäläisen oikeuden valtion hallitsemisessa, valtion tahdon ja tarkoituksen määräämisessä.
Te näette nyt, että, jos 1789 vuoden vallankumous oli kolmannen säädyn oma, niin tällä kertaa neljäs sääty, joka v. 1789 vielä oli kätketty kolmannen säädyn poimuihin ja näkyi siihen uponneen, tahtoi kohottaa periaatteensa yhteiskunnassa vallitsevaksi ja sillä tunkea kaikkien sen laitosten läpi.
Mutta neljännen säädyn hallituksen suhteen on nyt se suunnattoman suuri ero, että neljäs sääty on viimeinen, yhteiskunnan perinnötön sääty, joka ei esitä mitään oikeudellista eikä todellista ehtoa, ei aatelisarvoa eikä maanomistusta eikä pääomaa, jota voisi muodostaa uudeksi etuoikeudeksi ja panna käytäntöön yhteiskunnan kaikkien laitosten läpi.
Työmiehiä me olemme kaikki, jos meillä vaan on tahtoa jollain tavalla olla hyödyllisenä inhimilliselle yhteiskunnalle.
Tämä neljäs sääty, jonka sydämmensopukassa ei enää ole mitään uuden etuoikeuden ituakaan, on juuri sen takia samanvertainen kuin koko ihmiskunta. Sen asia on sen takia todellisuudessa yhteisen ihmiskunnan asia, sen vapaus on itse ihmiskunnan vapaus, sen hallitus kaikkien hallitus.
Joka sen takia asettaa työväenaatteen yhteiskunnan vallitsevaksi aatteeksi siinä merkityksessä kuin minä olen sen teille selittänyt, se ei päästä yhteiskunnan luokkia hajoittavaa huutoa; päinvastoin se päästää sovinnon huudon, huudon, joka käsittää koko yhteiskunnan, joka tarkoittaa kaikkien vastakohtien tasoittamista yhteiskunnallisissa piireissä; se on yhtymisen huuto, johon kaikkien pitäisi yhtyä, jotka eivät tahdo etuoikeuksia ja kansan sortamista etuoikeutettujen säätyjen puolelta, se on rakkauden huuto, joka, kun se kerran on kansan sydämmestä lähtenyt, ainiaaksi jääpi kansan todelliseksi sydämmen purkaukseksi ja sisältönsä takia silloinkin on rakkauden huuto, kun se kaikuu kansan sotahuutona.
Työväensäädyn perusaatetta yhteiskunnan vallitsevana perusaatteena tarkastamme nyt vaan kolmessa suhteessa:
1. muodollisen keinon suhteen sen toteuttamiseksi.
2. Sen siveellisen sisällön suhteen.
3. valtiollisen käsityskannan suhteen, joka siinä piilee.
Muihin puoliin emme nyt voi kajota ja näitäkin seikkoja voimme ajan vähyyden tähden kosketella vaan pintapuolisesti.
Muodollinen puoli tämän periaatteen toimeenpanemiseksi on tuo jo käsitelty yleinen ja suoranainen vaalioikeus. Minä sanon tahallani yleinen ja suoranainen vaalioikeus, ei vaan yleinen vaalioikeus, kuten meillä oli v. 1848. Kahden asteen säätäminen vaalitoimitusta varten, varsinaiset valitsijat ja vaalimiehet, ei ole muuta kuin keinotekoinen keino, vartavasten sen takia määrätty, jotta vaalin toimituksessa voitaisiin niin paljon kuin mahdollista väärentää tahtoa.
Tosin ei yleinen ja suoranainen vaalioikeuskaan ole mikään taikasauva, joka voisi varjella tilapäisiä väärinkäytöksiä vastaan.
Meillä on Ranskassa vv. 1848 ja 1849 kaksi huonoa vaalia perätysten. Mutta yleinen ja suoranainen vaalioikeus on ainoa keino, joka itsestänsä taas pysyväisesti tasoittaa ne hairahdukset, joihin sen väärin käyttäminen satunnaisesti on johtanut. Se on keihäs, joka itse parantaa ne haavat, jotka se on iskenyt. Ajan pitkään ei voikaan yleisen ja suoranaisen äänioikeuden vallitessa olla muu mahdollista, kuin että valittu eduskunta on sen kansan tarkka kuvastus, joka sen on valinnut.
Kansan täytyy sen tähden aina pitää yleistä ja suoranaista vaalioikeutta välttämättömänä valtiollisena taistelukeinona, kaikkein perusteellisimpana (»allerfundamentalste») ja tärkeimpänä vaatimuksenansa.[5]
Nyt heitän silmäyksen tuon käsittämämme yhteiskuntaperusteen siveelliseen sisältöön.
Ehkä tuo ajatus, että alimpien luokkien perussääntö tehtäisiin valtion ja yhteiskunnan hallitsevaksi periaatteeksi, näyttää vaaralliselta ja epäsiveelliseltä, semmoiselta, joka uhkaa upottaa sivistyksen ja siveellisyyden nykyaikaiseen villiyteen.
Eikä olisikaan kumma jos tämä ajatus siltä näyttäisi, sillä yleinen mielipide — minä olen jo esittänyt minkä välityksellä: sanomalehtien — saapi nykyään leimansa pääoman leimasimesta ja etuoikeutetun suuren porvariston käsistä.
Kuitenkin on tämä pelko pelkkää ennakkoluuloa; päinvastoin voi näyttää toteen, että tämä ajatus edustaisi siveellisyyden korkeinta edistystä ja voittoa, minkä maailmanhistoria tähän saakka tuntee.
Tuo mielipide on ennakkoluulo, sanon minä, ja sen juuri yksinomaan nykyisen etuoikeuksien alaisen ajan ennakkoluulo.
Toisena aikana, nimittäin Ranskan ensimmäisen 1793 vuoden tasavallan aikana, josta jo olen sanonut, etten nyt voi sitä tarkastaa, mutta että sen oman epäselvyytensä tähden välttämättömästi täytyi mennä myttyyn, oli aivan päinvastainen ennakkoluulo. Silloin pidettiin suorastaan uskonkappaleena, että kaikki ylhäisemmät säädyt olivat epäsiveelliset ja pilaantuneet ja ainoastaan alhaisempi kansa hyvä ja siveellinen. Tämä mielipide oli lähtenyt Rousseau'sta. Uudessa ihmisoikeuksien julistuksessa, jonka Ranskan »konventti» tuo mahtava kansanedustajain kokous julkaisi, löytyy erityinen pykäläkin, pykälä 19, joka määrää: »toute institution qui ne suppose le peuple bon et le magistrat corruptible est vicieuse» (jokainen laitos, joka ei otaksu, että kansa on hyvä ja hallinto lahjoomisen alainen, on virheellinen). Te näette, että tämä on juuri suora vastakohta tuolle luottamisautuaallisuudelle, jota nykyään vaaditaan ja jonka mukaan ei löydy suurempaa rikosta kuin virkamiehistön hyvän tahdon ja kelvollisuuden saattaminen epäilyksen alaiseksi, kun taas kansaa periaatteellisesti pidetään jonkunlaisena tiikerinä ja turmeluksen pesäpaikkana.
Silloin kehittyi vastakohtainen uskontunnustus niin pitkälle, että melkein jokainen, jolla oli eheä takki, juuri sen kautta näytti turmeltuneelta ja epäluulonalaiselta ja ainoastaan semmoisessa näytti löytyvän kuntoa, puhtautta ja isänmaallista siveellisyyttä, jolla ei hyvää takkia ollut. Se oli sansculottismin aikakausi.
Tämän käsityskannan perustuksena on tosin eräs totuus, vaikka se esiintyy valheellisessa ja nurinkurisessa muodossa, Mutta mitään vaarallisempaa ei ole kuin totuus, kun se esiintyy väärässä, takaperoisessa muodossa. Sillä miten hyvässä sen suhteen asettuukaan, on asema aina huono. Jos hyväksyy tuon totuuden sen valheellisessa, nurinperäisessä muodossa, niin tuottaa tämä vissinä aikoina mitä pahimpia seurauksia, niin kuin sansculottismi tuottikin. Mutta jos valheellisen, takaperoisen muodon takia heittää luotansa koko tuon väitteen muka valheellisena, silloin käypi vielä huonommin. Sillä on hyljännyt totuuden ja tässä tapauksessa juuri semmoisen, jonka tunteminen on välttämättömänä ehtona terveelliselle edistymiselle nykyisessä valtioelämässä.
Ei ole siis muuta jälellä kuin valheellisen ja takaperoisen muodon hylkääminen ja väitteen todellisen sisällön saattaminen täyteen selvyyteen.
Nykyajan yleinen mielipide on, kuten sanottu, taipuisa leimaamaan koko tuon väitteen aivan valheelliseksi ja Ranskan vallankumouksen ja Rousseaun korulauseeksi. Mutta jos kohta tämä hylkäävä menettely Rousseau'n ja Ranskan vallankumouksen suhteen olisikin mahdollinen, niin on se aivan mahdotonta, mitä tulee yhteen Saksan suurimmista ajattelijoista, Fichteen, yhteen kaikkien kansojen ja aikojen mahtavimmista ajattelijoista.
Fichtekin sanoo suoraan ja sanasta sanaan, että mikäli säätyarvo nousee, sikäli nousee aina siveellinen rappeutuminen, että — nämä ovat kaikki hänen sanansa — »kelvottomuus lisääntyy sen mukaan kuin säätyarvo kohoaa.»
Näitten väitteitten perussyytä ei kuitenkaan Fichtekään ole selittänyt. Hän esittää tämän turmeluksen syyksi korkeampien säätyjen itsekkäisyyden. Mutta silloin täytyy heti syntyä kysymys, eiköhän alemmissakin kansanluokissa vallitse itsekkäisyyttä tahi minkätähden täällä vähemmin. Niin, täytyy tosiaan ensiksikin näyttää hämmästyttävältä ristiriitaisuudelta että alemmissa säädyissä olisi vähemmän itsekkäisyyttä kuin korkeammissa, jotka paljon suuremmassa määrässä ovat saaneet nauttia sivistystä ja kasvatusta, noita tunnustettavasti sivistyttäviä välikappaleita.
Todellinen syy ja tämän ensin niin oudostuttavan ristiriidan selitys on seuraava:
Aikoja sitten on, kuten olemme nähneet, kansojen kehitys, historian henkäys yhä enemmän tarkoittanut etuoikeuksien poistamista, jotka takaavat korkeammille säätyluokille tämän niiden aseman korkeampina ja vallitsevina säätyinä. Pyrkimys näitten etuoikeuksien säilyttämiseen tahi persoonallinen etu saattaa sen takia jokaisen korkeampien säätyjen jäsenen, joka ei kerrassaan ylevämmän näkökantansa nojalla ole kohonnut puhtaasti persoonallisen olemuksensa yläpuolelle — ja te tiedätte, että nämä aina vaan ovat sangen harvoja poikkeuksia — jo edeltäpäin periaatteellisesti vihamieliseen aseinaan kansan kehitykselle, sivistyksen edistymiselle, historiallisen elämän kaikille voitoille.
Tämä persoonallisen edun ja kansan kulttuurikehityksen ristiriitaisuus on juuri se, joka synnyttää korkeampien säätyjen korkean ja välttämättömän epäsiveellisyyden. Se on elämä, jonka jokapäiväiset vaiheet teidän vaan tarvitsee johtaa mieleen käsittääksenne sen syvän sisällisen rappiotilan, johon sen täytyy johtaa. Täytyyhän joka päivä vastustaa kaikkea suurta ja hyvää, paheksua sen onnistumista, iloita sen epäonnistumisesta, ehkäistä sen edistymistä ja joko taannuttaa tai kirota jo tehtyjä edistyksiä. Se on ikäänkuin vihollisen maassa jatkettua elämää — ja tämä vihollinen on oman kansan siveellinen yhteys, jonka edestä työskenteleminen on siveellinen velvollisuutemme.
Tämä on, toistan sen vielä, ikäänkuin vihollisen maassa jatkettua elämää, tämä vihollinen on oma kansa ja että sitä pidetään ja kohdellaan vihollisena, on ainakin vielä toistaiseksi sukkelasti salattava ja tämä vihollisuus on enemmän tai vähemmän keinotekoisilla esiripuilla verhottava.
Tämän lisäksi vielä, että täytyy tehdä tämä kaikki joko omantunnon ja järjen ääntä vastaan tahi että tavanmukaisesti jo on hävittänyt tämän äänen päästäksensä siitä vapaaksi tahi vihdoin ettei milloinkaan ole tuntenutkaan tätä ääntä, ei milloinkaan mitään parempaa ja muuta kuin oman edun uskonnon.
Tämä elämä viepi siis välttämättömästi kaiken ihanteellisen harrastuksen täydelliseen halveksimiseen ja ylenkatsomiseen, niin usein kuin aatteen suuri nimi vaan mainitaan, syvään tunnottomuuteen ja vastenmielisyyteen kaikkea kaunista ja suurta vastaan, meidän kaikkien siveellisten aineksiemme täydelliseen häviöön ja muuttumiseen tuoksi yhdeksi ainoaksi itsekkäisen edun ja nautinnon tavoittelemiseksi.
Tämä personallisen edun ja kansan kulttuurikehityksen vastakohtaisuus puuttuu, onneksi niille, yhteiskunnan alemmilta kansanluokilta.
Tosin on alemmissakin kansankerroksissa valitettavasti vielä paljon itsekkäisyyttä tavattavissa, paljoa enemmän kuin pitäisi olla. Mutta tässä on tämä itsekkäisyvs, missä se on olemassa, yksilöitten vikana eikä kokonaisen luokan välttämättömänä vikana.
Jo tavallinenkin vaisto sanoo alempien luokkien jäsenille, että, jos jokainen heistä vaan tarkoittaa itseänsä ja vaan ajattelee itseänsä, hän ei voi toivoa sanottavaa parannusta tilassansa.
Mutta mikäli alemmat kansanluokat yhteiskunnassa pyrkivät parantamaan tilaansa luokkana, luokkatilansa parantamiseen, sikäli tuo persoonallinen etu vastustamatta historiallista kehitystä ja siten vajoamatta tuohon epäsiveellisyyteen, suuntansa suhteen päinvastoin täydelleen on asetettava yhdenvertaiseksi koko kansan kehityksen, aatteen voiton ja sivistyksen edistymisen kanssa, historian elonperusteen kanssa, joka ei ole mitään muuta kuin vapauden kehitys. Kuten jo ylempänä näimme, heidän asiansa on koko ihmiskunnan asia.
Te[6] olette siis siinä onnellisessa tilassa, että te itse persoonallisen etunne nojalla olette määrätyt edistämään aatetta. Te olette siinä onnellisessa tilassa, että se, mikä tuottaa teille todellista persoonallista etua käypi yhteen historian sykkivän sydämmen, siveellisen kehityksen elonperusteen, kanssa. Te voitte siis persoonallisella kiihkolla antautua historian kehityksen edistämiselle ja te voitte olla varmat, että te sitä siveellisempinä seisotte siinä, mitä tulisempi ja hehkuvampi tämä kiihko tässä esitetyssä puhtaassa merkityksessä on.
Nämä ovat syyt, minkä tähden neljännen säädyn valta yhteiskunnassa välttämättä tuottaa semmoisen siveellisyyden, sivistyksen ja tieteen kukoistuksen, jommoista historiassa ei vielä tähän saakka ole ollut.
Tähän vaikuttaa vielä toinenkin syy, joka taas on sangen läheisessä yhteydessä kaikkien esittämiemme mietelmien kanssa ja muodostaa ikäänkuin niiden päätekiven.
Neljännellä säädyllä ei ole ainoastaan toinen muodollinen, valtiollinen perussääntö kuin porvaristolla, nimittäin yleinen, suoranainen vaalioikeus porvariston sensuksen asemesta, sillä ei ole ainoastaan asemansa kautta toinen suhde siveellisiin voimiin kuin ylemmillä säädyillä, vaan sillä on myös — osaksi juuri tämän johdosta — aivan toinen, aivan erilainen käsitys valtion siveellisestä tarkoituksesta kuin porvaristolla.
Porvariston siveellinen aate on se, että kerrassaan ei mitään muuta ole taattava jokaiselle yksityiselle kuin tilaisuus esteettömästi kehittää voimiansa.
Jos me kaikki olisimme yhtä voimallisia, yhtä ymmärtäväisiä, yhtä sivistyneitä ja yhtä rikkaita, niin voitaisiin tätä aatetta pitää riittävänä ja siveellisenä.
Mutta kun emme ole emmekä voikaan olla semmoisia, niin tämä mielipide ei riitä ja viepi sen takia johdonmukaisesti ja välttämättömästi äärettömään epäsiveellisyyteen, sillä se viepi siihen, että voimakkaampi, ymmärtäväisempi, rikkaampi saa kiristää heikompaa ja pistää hänet taskuunsa.
Työväestön siveellinen aate on sitä vastoin se, ett'ei yksilön voimien esteetön ja vapaa käyttäminen ja toiminta riitä, vaan että tähän vielä siveellisesti järjestetyssä yhteiskunnassa on lisättävä: etujen kaikkiyhteisyys (solidarisuus), keskinäisyys ja molemminpuolisuus kehityksessä. Tätä eroa vastaavasti käsittää porvaristo valtion siveellisen tarkoituksen näin: se on yksinomaan siinä, että valtio suojelee yksityisen persoonallista vapautta ja omaisuutta.
Tämä on yövartija-aate, yövartija-aate sen tähden, että se voi ajatella valtiota ainoastaan yövartijan toimessa, jonka koko tehtävä on ryöväyksen ja murtovarkauden estäminen. Valitettavasti on tämä yövartija-aate monasti kyllä tavattavissa sekä varsinaisissa vapaamielisissä että useammissa kansanvaltaisissakin, joiden ajatusten juoksu on vaillinainen. Jos porvaristo johdonmukaisesti lausuisi viimeisen sanansa, niin pitäisi heidän tunnustaa, että näiden ajatusten mukaan valtio yleensä olisi aivan tarpeeton, ellei löytyisi ryöväriä ja varkaita.[1*] Aivan toisin käsittää neljäs sääty valtion tarkoituksen ja se käsittää sen niin kuin se todellisuudessa on.
Historia on taistelua luonnon kanssa; kurjuuden, tietämättömyyden, köyhyyden, voimattomuuden ja kaikenlaisen orjuuden, jossa me elimme, kun ihmissuku historian alkuaikoina esiintyi. Tämän voimattomuuden jatkuva voittaminen — se on vapauden kehitys, jonka historia esittää.
Tässä taistelussa emme milloinkaan pääsisi askeltakaan eteenpäin emmekä ennenkään olisi päässeet, jos me olisimme sitä käyneet tahi sitä hävisimme jokainen itseksensä.
Valtion tehtävänä on juuri vapauden kehittäminen, ja tämän ihmiskunnan kehittämisen saattaminen täytäntöön.
Valtio on se yksilöitten yhteys siveellisessä kokonaisuudessa, joka miljoonankertaisesti enentää kaikkien yksityisten voimia, jotka ovat liittyneet tähän yhteyteen.
Valtion tehtävänä ei siis ole yksin persoonallisen vapauden ja omaisuuden suojeleminen yksityisen hyväksi, joiden seurassa hän ikäänkuin astuu valtioon; valtion tarkoitus on päinvastoin tämän yhteyden kautta yksityisten saattaminen siihen tilaan, että he saavuttaisivat semmoiset tarkoitusperät ja semmoisen olemisen asteen, jommoisia he eivät milloinkaan yksityisinä saavuttaisi, semmoisen määrän sivistystä, valtaa ja vapautta, johon he yksityisinä eivät milloinkaan pääsisi.
Sen takia on valtion tarkoitus ihmisen saattaminen ky'ykkääksi positiivisesti ja progressiivisesti kehittymään s. o. sen sivistyksen, johon ihmiskunta voi kohota, muodostaminen todelliseksi; valtion tulee kasvattaa ja kehittää ihmiskuntaa vapauteen.
Tämä on valtion varsinaisesti siveellinen luonne, sen todellinen ja korkeampi tehtävä. Se on niin suuressa määrässä tätä, että valtio enemmän tai vähemmän toimittaa tämän tehtävän vastoin tahtoansakin, tietämättäkin, johtajansakin tahtoa vastaan.
Työväestöllä, yhteiskunnan alemmilla kerroksilla on jo turvattoman tilansa takia, jossa sen jäsenet yksityisinä ovat, varma vaisto siitä, että juuri tämä on valtion tehtävä: kaikkien yhteenliittymisellä yksityisen auttaminen sille kehityksen asteelle, jolle hän yksityisenä ei voisi kohota.
Valtio, joka asetetaan työväenaatteen vallan alaiseksi, ei siis enää olisi olojen ja olosuhteitten pakon alaisena tietämättänsä ja tahtomattansa, vaan se panisi mitä suurimmalla selvyydellä ja täydellä itsetietoisuudella tämän valtion siveellisen luonteen tarkoitusperäksensä. Se suorittaisi vapaalla mielihalulla ja täydellisellä johdonmukaisuudella, mitä tähän asti vaan paloittain ja ulkopiirteissään on vastahakoiselta tahdolta kiristetty ja siten juuri se välttämättä — vaikka aika ei enää salli minun laveammalta esittää teille tätä välttämätöntä yhteyttä — aikaansaisi henkistä innostusta, onnen, sivistyksen, hyvinvoinnin ja vapauden kehitystä, jommoista ei vielä ole ollut maailman historiassa ja jonka keralla kiitetyimmätkin olot entisaikoina tarjoisivat vaan hälvenevän varjokuvan.
Tämä on kutsuttuva työväestön valtionkäsitteeksi, sen käsitykseksi valtion tarkoituksesta, joka, kuten näette, yhtä paljon ja vastaavasti eroaa porvariston käsityksestä valtion tarkoituksesta kuin työväestön periaate; mitä tulee kaikkien osanottoon valtion tahdon ilmaisemiseen eli yleinen vaalioikeus, eroaa porvariston vastaavasta periaatteesta, sensuksesta.
Tässä teille nyt esitetty aateryhmä on katsottava työväen aatteksi. Se oli minulla mielessä, kun minä alussa puhuin teille meidän historian aikakautemme erityisestä yhteydestä työväenaatteen kanssa. Se on tämä helmikuulla v. 1848 alkava historian aikakausi, jonka tehtävänä on mainitun valtioaatteen toteuttaminen ja me voimme kiittää onneamme, että olemme syntyneet aikana, jonka on määränä toteuttaa tämä historian kunniakkain tehtävä ja johon meidän on sallittu tehokkaasti osaa ottaa.
Kaikille niille, jotka kuuluvat työväen säätyyn, johtuu äsken mainitusta aivan toinen käyttäytymisen velvollisuus.
Ei mikään ole enemmän omansa antamaan jollekin säädylle arvokasta ja tosisiveellistä leimaa kuin se tieto, että se on määrätty hallitsevaksi säädyksi, että se on kutsuttu kohottamaan säätynsä periaatteen koko aikakauden periaatteeksi, tekemään oman aatteensa koko yhteiskunnan aatteeksi ja siten taas muodostamaan tämän oman leimansa mukaiseksi.
Tämän tehtävän ylevä maailmanhistoriallinen merkitys on täyttävä kaikki teidän ajatuksenne. Teidän ei enää sovi harjoittaa sorrettujen paheita, eikä ajattelemattomien joutavia huvituksia eikä edes vähäpätöisten kevytmielisyyttä. Te olette se kallio, johon nykyajan kirkko on rakennettava!
Tämän aatteen korkea ja totinen siveellinen voima on tykkänään ottava teidän mielenne haltuunsa, täyttävä teidän sielunne ja muodostava koko teidän elämänne sitä vastaavaksi, siihen aina kohdistuvaksi ja arvokkaaksi. Tämän ajatuksen siveellinen merkitys on seisova jättämättä teitä milloinkaan, seisova edessänne työpajassa työtä tehdessänne, teidän joutoaikoinanne, kävelymatkoillanne, kokouksissanne; ja silloinkin kun te venytte kovalla vuoteellanne tulee tämän ajatuksen täyttää mielenne, kunnes te vaivutte unenjumalan helmaan. Mitä enemmän te syvennytte tämän aatteen siveelliseen vakavuuteen, mitä palavammalla innolla te antaudutte sen palvelukseen, sitä enemmän — olkaa siitä varmat — te kiiruhdatte sen ajan tuloa, jolloin nykyinen historiallinen aikakausi on tehtävänsä suorittanut, sitä nopeammin te saatatte tämän tehtävän onnelliseen loppuun.
Jos teidän joukossanne, jotka minua tänään kuuntelette, olisi vaan kaksi tai kolme, joissa minun olisi onnistunut sytyttää tämän aatteen siveellistä hehkua niin syvällisesti kuin minä olen tarkoittanut ja teille esittänyt, niin pitäisin sitä suurena voittona ja itseäni runsaasti palkittuna esitelmästäni.[7]
Ennen kaikkea tulee teidän sielunne pysyä vapaana alakuloisuudesta ja epäilyksistä, johon helposti semmoinen mietiskely voi viedä historiallisten tapahtumien suhteen, joka ei saa kyllin tukea tarkasta asiain ajattelemisesta.
Niin esim. ei ole totta, että Ranskassa tasavalta 1851 vuoden valtiokeikauksen kautta kumottiin.
Mikä ei Ranskassa silloin voinut pysyä, mikä silloin todellisuudessa meni kumoon, se ei ollut tasavalta, vaan se tasavalta, joka 1850 vuoden vaalilain kautta, kuten jo olen teille näyttänyt, lakkautti yleisen vaalioikeuden ja sääsi verhotun sensuksen työväen syrjäyttämiseksi; se oli siis porvaritasavalta, joka tahtoi painaa porvariston leiman, pääoman vallan tasavaltaiseenkin valtioon. Tämä se oli, joka antoi ranskalaiselle vallananastajalle mahdollisuuden syöstä tasavalta turmioon sillä verukkeella, että hän näennäisesti palautti yleisen äänioikeuden, tuon tasavallan, jolle muuten ranskalaiset työmiehet olisivat muodostaneet ylipääsemättömän suojavarustuksen.
Mikä silloin Ranskassa tosiaan ei voinut pysyä pystyssä ja kumottiin, ei se ollut tasavalta, vaan porvaritasavalta ja siten osottautuu asiaa oikein harkittaessa tämänkin esimerkin kautta todeksi, että se historiallinen aikakausi, joka alkaa helmikuulla 1848, ei enää kannata semmoista valtiota, joka, yhdentekevä, jos se on monarkistisessa vai tasavaltaisessa muodossa, tahtoo painaa yhteiskuntaan kolmannen säädyn hallitsevan valtiollisen leiman.
Tieteen korkeilta vuoren harjuilta näkyy uuden päivän aamurusko paremmin kuin jokapäiväisen elämän hyörinässä.
Oletteko te milloinkaan korkealta vuorelta nähneet auringonnousua?
Purppurareunus panee äärimmäisen taivaanrannan punaiseksi ja veriseksi, ilmoittaen uuden valon tuloa, sumut ja pilvet lähtevät nopeasti liikkeelle, kasaantuvat kokoon ja heittäytyvät aamuruskoa vastaan, peittäen hetkeksi sen säteitä — mutta ei mikään maallinen voima voi estää itse auringon vitkaista ja majesteetista nousua, joka tuntia myöhemmin koko maailmalle näkyvänä, heleästi loistavana ja lämmittävänä seisoo taivaan kannella.
Mitä tunti on jokaisen päivän luonnonkuvaamossa, se on yksi tai kaksi vuosikymmentä tuossa maailmanhistoriallisen auringonnousun vielä paljoa suuremmoisemmassa näytelmässä!
[1*] Tämä valtioaate, joka oikeastaan tykkänään poistaa koko valtion ja muuttaa sen pelkäksi itsekästen etujen porvariyhteiskunnaksi, on vapaamielisyyden valtioaate ja historiallisesti sen luoma. Se on saavutettuaan merkityksen, joka on suoranaisessa suhteessa sen pintapuolisuuteen, todellinen henkisen ja siveellisen rappeutumisen vaara, »nykyaikaisen villiytymisen» todellinen vaara, Saksassa taistelee onneksi sitä vastaan mahtavasti antiikkinen (muinaisuudesta ammentava) sivistys, joka nyt kerran on tullut saksalaisen hengen katoamattomaksi omaisuudeksi. Siitä puolen on se käsitys herännyt, että »valtion käsite päinvastoin välttämättömästi on laajennettava siksi, miksi se minun käsitykseni mukaan on laajennettava, että valtio on se laitos, jossa ihmiskunnan koko hyveen pitäisi voida toteutua». (Aug. Boeckh'in sanat eräässä yliopiston juhlapuheessa v. 1862.)
[1] Lassalle'n väitteet Saksan talonpoikaiskapinasta kaipaavat varmaankin vähän muodostamista. Ainakaan sitä ei voitane suorastaan sanoa taantuvaksi. Käänt. muist..
[2] Sopii huomauttaa, että kumouksellinen ei tässä eikä yleensä muuallakaan aina tarkoita äkkiä tapahtuvaa vallankumousta valtiollisessa merkityksessä. Käänt. muist.
[3] Lassalle tarkoittaa tällä sanalla tietysti Preussiä. Mutta mutatis mutandis sopii se suurissa määrin meille, suomalaisillekin. Käänt. muist. Toim.
[4] Kysymys on kuitenkin, voisiko semmoisen paikan saada, jos hän jatkaisi makkien puhdistamista. Mutta sitä hän ei tekisikään miljonäärinä. Käänt. muist.
[5] Kääntäjän paksuntamat kirjasimet. Lassallen elämäntyö oli muuten yleisen äänioikeuden hankkiminen Saksan kansalle. [Käänt. muist.].
[6] Puhe pidettiin Berliinin työmiehille ja pikkuporvareille 12 p. huhtik. 1862. [Käänt. muist..]
[7] E. Bernstein arvelee, että, vaikka esitelmä on Lassallen paraimpia ja L. oli suuri puhuja, hänen ennustuksensa kuitenkin toteutui. Mutta sytyttävästi on se perästäpäin vaikuttanut miljooniin. Käänt. muist.