Kysymys niistä muodoista, joissa siirrytään kapitalistisesta sosialistiseen tuotantotapaan, voidaan määritellä myös kysymykseksi köyhälistön vallankumouksen muodosta. Molemmat kysymykset ovat yksi ja sama kysymys.
Taloudellisten olosuhteiden mukana muuttuvat, paitsi valtion muodot, myös vallankumousten, s.o. luokkain välisten suurten kumouksellisten vallansiirtojen muodot.
Marx viittasi jo v. 1852 kirjoituksessaan »Achtzehnter Brumaire»[1] siihen, että köyhälistön vallankumous noudattaisi toisia muotoja kuin porvarillinen. Hän lausui:
»Porvarilliset vallankumoukset, sellaiset kuin kahdeksannellatoista vuosisadalla tapahtuneet, syöksyvät nopeammin saavutuksesta toiseen, niiden dramaattiset vaikutukset voittavat toinen toisensa, ihmiset ja asiat näyttävät tulihohtokiviltä, hurmiotila on päivän henkinen olotila. Mutta ne ovat lyhytikäisiä, pian ovat ne saavuttaneet huippukohtansa ja pitkä kohmelo valtaa yhteiskunnan, ennenkuin se oppii 'kiihko- ja myrskykauden' tulokset selväpäisesti omistamaan. Sensijaan köyhälistön vallankumoukset, kuten yhdeksännellätoista vuosisadalla tapahtuneet, arvostelevat alinomaa itseään, keskeytyvät lakkaamatta kulussaan, peräytyvät takaisin näennäisesti suoritettuun, siihen uudelleen ryhtyäkseen, pilkkaavat hirmuisen perusteellisesti ensimmäisten kokeittensa puolinaisuuksia, heikkouksia ja viheliäisyyksiä, näyttävät vain kaatavan vastustajansa maahan, jotta tämä imisi uusia voimia maasta ja jättiläismäisempänä taas niitä vastaan nousisi, yhä uudelleen kääntyvät takaisin säikähtäen omien tarkoitustensa epämääräisiä kummallisuuksia, kunnes on luotu tilanne, joka tekee kaiken paluun mahdottomaksi ja olosuhteet itse huutavat: Hic Rhodus, hic salta, »Tässä on ruusu, tanssi täällä!»[2]
Marx kuvaa tässä mestarillisesti porvarillista vallankumousta. Mutta köyhälistön kumouksen määrittelemiseksi puuttuivat häneltä kaikki kokemukselliset tosiasiat. Oli ennenaikaista, kun hän v:n 1852 tienoilla arvioi yhdeksännentoista vuosisadan vallankumouksia jo proletaarisiksi. Tämä oli ainoastaan siten selitettävissä, että hänestä helmikuun vallankumous 1848 Ranskassa ja silloinen kartistiliike Englannissa näyttivät köyhälistön vallankumoukseen johtavilta esitapahtumilta sillä tavoin, että se valtiollisen elämän uudestaan herääminen, joka oli odotettavissa vuoteen 1849 juureutuvan taantumuksen ajanjakson jälkeen, välttämättä synnyttäisi kiihkeämmän köyhälistön purkauksen.
Kaikesta syvänäköisyydestään huolimatta antoi Marx usein kumminkin vallankumouksellisen luonnonlaatunsa houkutella itseään näkemään tulevaisuuden, jonka hän selvänä edessään käsitti, läheisemmäksi kuin mitä se oli. Siksi häneltä 1852 vielä pysyi salassa, että vuoden 1789 suuren porvarillisen ja hänen odottamansa suuren köyhälistön vallankumouksen välillä täytyi yli vuosisadan vallita kapitalistisen kehityksen, jolloin kapitalistien samoin kuin köyhälistönkin luokka kohosi. Niinpä kahdeksannentoista vuosisadan porvarillista vallankumousta seuraa köyhälistön kumous vasta kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, ja näiden molempain välillä on meillä yli satavuotinen köyhälistön luokkataistelu, joka vasta tekee köyhälistön kykeneväksi viemään vallankumouksensa päätökseen.
Mutta sen edellytykset 1922 ovat kokonaan toiset kuin 1852. Jokaisella vallankumouksella on kaksi puolta, valtiollinen ja yhteiskunnallinen: valtiovallan voittaminen uuden kansanluokan kautta ja valloitetun valtiokoneiston käyttäminen taloudellisten olojen sovittamiseksi voittoisan luokan etujen mukaan, mikäli tämä on mahdollista valtiollisen lainlaadinnan ja hallinnon tietä.
Tahdomme lähinnä tarkastella valtiollista vallankumousta.
Jokainen porvarillinen vallankumous on valtiolliselta lähtökohdaltaan kamppailua kansanvaltaiseen suuntaan; taistelua itsevaltiuden vastustamiseksi tahi poistamiseksi. Yhteiskunnallisesti se on kolmannen säädyn taistelua molempia ensimäisiä, kirkkoa ja aatelistoa vastaan, jotka henkisesti ja taloudellisesti ylivoimaisina ovat jääneet edelleen jatkuvan taloudellisen edistyksen jarruksi. Nämä mahdit pysyvät lähenevän vallankumouksen ajankohtana vielä pystyssä ainoastaan valtiovallan avulla. Kuninkuus, joka läänitysaikakaudella oli muodostanut aateliston huipun, kuului läheisesti tähän. Kuitenkin oli se useita vuosisatoja alinomaisessa taistelussa aateliston kurittomuutta vastaan, johon samoin kuin kirkon pöyhkeilyyn nähden se oli enimmäkseen voimaton. Ainoastaan kaupunkien avulla sai se keinot kukistaakseen kapinoitsevat mahdit. Samanaikaisesti ne taloudellisesti raunioituivat nousevan rahatalouden vuoksi ja joutuivat vararikkoon. Mutta etua tästä eivät saavuttaneet lähinnä porvarilliset luokat, vaan itse kuninkuus, joka muutti aatelin ja kirkon taipuisiksi ja hyvinpalkatuiksi aseiksi ja loi näiden lisäksi rahaverojen avulla vahvan vakinaisen sotaväen ja voimakkaan virkavallan, jotka kukistivat jokaisen itsenäisen elimen valtiossa ja suojelivat läänityksellistä kiskontaa.
Tämän sorron poistaminen, järjestäytymisen, puheen ja painatuksen vapaus, kansan vaikutus lainlaadintaan, hallinnon silmälläpito — nämä olivat tärkeimmät vaatimukset pyrittäessä irti niin hyvin läänitysaikaisesta kuin virkavaltaisesta kiskonnasta ja ahdistamisesta. Tässä olivat yhtäläiset harrastukset kaikilla niillä luokilla ja kansankerroksilla, jotka olivat osallisina tuotantotoiminnassa, ja joiden sydämellä oli valtion ja yhteiskunnan pelastus taloudellisesta häviöstä. Niiden kaikkien käsitettiin kuuluvan kolmanteen säätyyn, johon kuuluivat, paitsi kapitalistit ja henkisen työn tekijät, myös talonpojat, pikkuporvarit ja köyhälistöläiset. Porvarillinen vallankumous on siis ensi sijassa taistelua kansanvallasta. Se ei ala luokan, vaan säädyn, tuon mitä erilaisimpia luokkia käsittävän kolmannen säädyn taisteluna.
Porvarillisen vallankumouksen mullistava aines oli enemmistöltään valtiollisesti täysin tietämätöntä ja ilman mitään yhtenäisyyttä. Kaikki valistamisen ja järjestäytymisen välineet oli siltä itsevaltainen hallitus pidättänyt. Pelkästään hallituksella oli käytettävänään järjestöjä, ja näitä olivat rangaistuksin kurissapidetty virkakunta, samoin sotaväki. Viimemainittu sen lisäksi oli aseihin harjoitettu ja riittävästi asestettu.
Näiden seikkain vallitessa oli tavallisina aikoina jokainen hallitusta vastaan nouseminen mahdotonta. Ainoastaan silloin voi sellainen menestyä, kun vaikea pula saattoi hallitsevat pois suunniltaan ja erimielisiksi, hajoitti sotaväen tai ainakin höllensi sen kuria ja ajoi kansan hajanaiset joukot varsinkin pääkaupungissa kaduille, missä ne äkkiä odottamattoman yksimielisyytensä vaikutuksesta saivat rohkeutta ja lopulta voiman syöstäkseen huojuvan hallituksen alas.
Porvarilliset vallankumoukset kantavatkin sen tähden odottamattomuuden, romahduksen, äkillisyyden ja luonnon alkuvoimain leimaa.
Mutta myös suunnitelmattomuuden ja arvioimisen puutteen leimaa. Kumouksellinen joukko, ollen valtiollisesti kokematonta ja tietämätöntä, ei anna selvän tiedon itseään johtaa, vaan vaistojen ja intohimojen. Kumouksen humu saa korvata tosiasioiden tarkkailun. Voiton hetkellä on se taipuvainen arvostelemaan voimiaan ja mahdollisuuksia liian suuriksi. Mutta kun sitä ei ole opetettu tuntemaan todellisia voimasuhteita valtiossa, lysähtää se yhtä helposti voimattomuuteen niin pian kuin se kärsii jonkun tappion. Miten hiljainen olikaan juuri äsken niin villi Pariisi 9 thermidorinpäivän jälkeen 1794, Robespierren kukistuttua.
Krapotkin tahtoo Ranskan suuren vallankumouksen historiassaan uskotella, että silloin ilmeni vallankumouksellisissa joukoissa suurempaa valtiollista viisautta kuin parlamenteissa. Tämä huomio ei pidä täysin paikkaansa. Todellinen asianlaita on seuraava.
Ainoa kolmannen säädyn ryhmä, joka omisti syvemmän valtiollisen ymmärryksen, oli sivistyneistö. Siitä lähtivät myös vallankumousjoukkojen johtajat; vallankumouksen suuri lakialuova, rakentava työ tapahtui heidän johdollaan.
Mutta kahdeksannentoista vuosisadan sivistyneistö ei ollut mikään verisiin taisteluihin haluava luokka. Sivistyneitten työ kehittää vain aivojen, ei lihasten, voimaa. He selvittävät ristiriitojensa taistelun kokkapuheiden, todistelujen, usein myös juonittelujen aseilla, eikä nyrkein. Kahdeksannellatoista vuosisadalla he sotapalveluksesta vapautettuina halveksivat sota-aseiden valmistamista, kammosivat hurjaa verenvuodatusta. He pitivät rauhallista sovittelua epäilyttäviä kapinoita parempana, asettivat uuvuttamisstrategian alasheittostrategiaa korkeammalle. Hyvin usein onkin tosiasiallisesti edellinen pikemmin puoleensa vetävä kuin jälkimäinen. Mutta ei porvarillisen vallankumouksen aikoina. Silloin oli alasheittostrategia tavallisesti paremminkin paikallaan.
Valmiudessaan kapinaan, kansalaissotaan osottautuivat joukot etevämmiksi sivistyneistöä, ja tämä on Ranskan vallankumouksen monessa pulassa vaikuttanut pelastavasti. Kuitenkaan ei tule mennä niin pitkälle, että pidettäisiin lukutaidottomuutta henkisesti etevämpänä tietoon verraten.
Porvarillisessa vallankumouksessa eivät joukot herätä huomiota yksistään sokealla taisteluhalullaan. Olemme nähneet, että tuo vallankumous on eri luokkia käsittävän kolmannen säädyn työtä. Ne vaikuttavat yhdessä niin kauvan kuin on kysymyksessä yksinvaltaisen hallituksen kukistaminen. Niin pian kuin tämä on alassyösty, vieläpä usein jo niin pian kuin se horjuu, alkavat kolmannen säädyn erilaiset elementit suhtautua voimakkaammin niihin suuriin vastakohtiin, jotka heitä toisistaan erottavat, kuin yhteiseen vastakohtaan, yksinvaltaiseen hallitukseen ja läänitysvaltaan. Paitsi harrastusten vastakkaisuus, erottaa heidät myös vastakkainen menettelytapa. Sillä joka luokalla on sen erikoisia mahtikeinoja vastaava erikoinen taistelutapa, jota se pitää parhaimpana.
Porvarillisen vallankumouksen johto kuuluu lähinnä niille kansankerroksille, jotka toimintansa vuoksi pikemmin joutuvat siihen tilaan, että voivat hankkia valtion johtoon ja sen uudestaan järjestelyyn tarvittavia tietoja, s.o. kapitalisteille ja sivistyneille, joita molempia nimitettiin yhteisesti porvaristoksi. Sivistyneistö tosin ei muodosta mitään suljettua luokkaa, vaan on yhteiskunnallisen asemansa takia joutunut aina edustamaan vieraita luokkaharrastuksia. Mutta tämä asema auttaa sen myös mitä pikimmin huomaamaan yhteiskunnallisen yhteisharrastuksen tarpeellisuuden. Ja tämä harrastus oli silloin yhteistä teollisuuskapitalismin kanssa. Sivistyneet olivat senvuoksi etupäässä kapitalistismielisiä. Kuitenkin ilman vastakohtaa työväestöön nähden, kun tällä erikoisena luokkana ei siihen aikaan vielä ollut mitään osaa näyteltävänä. Läänityslaitoksen ja itsevaltiuden raunioista kohoava teollisuuden kehitys näytti siihen aikaan vielä merkitsevän samaa kuin yleinen hyvinvointi ja onni.
Tällaisessa odotuksessa astuivat kolmannen säädyn kaikki voimat vallankumoukseen. Kuitenkin toi tämä mukanaan lisääntyvää hyvinvointia ainoastaan kapitalisteille ja talonpojille, eikä pääkaupungin köyhemmille aineksille, pikkukäsityöläisille, kauppiaille, ryysyköyhälistölle ja palkkatyöläisille, jotka viimemainitut eivät vielä näytelleet mitään itsenäistä, määriteltyä osaa. Ja kumminkin nämä köyhemmät kansankerrokset olivat olleet juuri ne, jotka rohkeudellaan ja sokealla itseuhrautuvaisuudellaan olivat vanhan hallituksen kaataneet. Nämä tunsivat olevansa pääkaupungin herroja ja siten, vallankeskityksen silloisella asteella ollen, myös hallituksen ja valtion herroja. Ja juuri heidänkö piti vanhassa kurjuudessa edelleen elellä?
Niin kauvan kuin nämä tunsivat voimansa etevämmyyden, pakottivat he vallankumousta jatkumaan. Heidän pyrkimyksensä oli toivotonta, koska rautaiset taloudelliset lait tekivät teollisuuskapitalismin niin kauvan vastustamattomaksi kuin tavaratuotanto jatkui. He joutuivat yhä enemmän kaikkiin muihin luokkiin nähden vastakohtaiseen asemaan. He saivat nyt kuninkuuden, kirkon ja ylimystön kannattajain ohella vastaansa myös kapitalistit ja sivistyneistön enemmistön sekä pikkuporvariston hyvinvoivan osan ja monasti vielä talonpojat. Vähemmistönä kasvavaa enemmistöä vastaan täytyi köyhälistöläisten ja puoliköyhälistöläisten pääkaupungin joukkojen ja näiden johdossa ja pakoituksen alaisena olevien sivistyneiden yhä enemmän kohottaa sokeaa taisteluvalmiuttaan järjestelmälliseksi terroriksi, joka kumminkin voi päättyä vain perinpohjaiseen luhistumiseen. Kuitenkaan ei mikään muukaan luokka kyennyt vielä tällä asteella yksinään ja välittömästi valtaa pitämään. Terroristien diktatuuri oli hankkinut itselleen uuden, kuriin hyvin totutetun armeijan ja uuden valtiollisen poliisin perusjoukot.
Kun alempain luokkain diktatuurin kukistuttua ei mikään ylemmistä luokista kyennyt pelkästään omin voiminsa hallitsemaan ja pitämään tasapainoa vallankumouksen jälkeisen yhteiskunnan erilaisten vastakkaisten luokkain välillä, joutui uusi diktatuuri armeijan komentajalle.
Sen luontoinen bonapartistinen eli itsevaltainen hallitus, kuin Ranskassa, muodostaa, ollen ylimenona kapitalistiseen luokkaherruuteen, porvarillisen vallankumouksen tuloksen.
Porvarillisen valtiollisen vallankumouksen lähtökohtana on taistelu kansanvallasta. Kuta enemmän vallankumous etenee ja voittaa läänityslaitoksen ja itsevaltiuden jäännöksiä, sitä täydellisemmäksi tulee kansanvalta porvarisvaltioissa.
Näin ei tapahdu kaikissa porvarisvaltioissa yhtä suuressa mittakaavassa. Porvarillinen vallankumous ei esiinny kaikkialla yhtä korkealle kehittyneenä, eikä se ole pelkästään yhden luokan työtä, vaan koko kolmannen säädyn, joka käsittää sarjan luokkia. Sen mukaan, miten korkealla yhteiskunnallinen kehitys on porvarillisen vallankumouksen aikana ja millaiset voimasuhteet vallitsevat eri luokkain kesken kansana esiintyvässä kolmannessa säädyssä, jota ei ole eri säädyksi laeilla määritelty, muodostuvat kansanvallan muoto ja laajuus eri valtioissa sangen eri tavalla. Ei missään saavuteta yhdellä iskulla täydellistä kansanvaltaa, enimmäkseen joutuu se taantumukselle alttiiksi. Siksi täytyy vallankumouksen työn tulla myöhemmissä liikkeissä uudistetuksi ja jatketuksi. Ei mistään porvarillisesta valtiosta voida sanoa, että se olisi saavuttanut täydellisen kansanvallan, ja että taistelu siitä olisi päättynyt.
Mutta kaikessa tapauksessa luo jokainen porvarillinen vallankumous määrätynasteisen kansanvallan, ja kapitalistinen kehitys liikelaitoksineen valmistaa, kuten jo muissa kirjoituksissani monasti olen osoittanut, maaperää, joka tekee kansanvaltaisen liikkeen paljon aikaisemmin vastustamattomaksi kuin köyhälistöläisen.
Jokaisessa maassa, missä köyhälistö on niin pitkällä, että se jommoisellakin tulosten toivolla voi ajatella valtiollisen vallan ottamista ja sen avulla köyhälistön vallankumouksen toimeenpanoa, on kansanvaltaa jo varsin suuressa määrin saavutettu. Tämä on niin hyvin tunnus kuin edellytys valtion ja köyhälistön kypsyydelle sosialismia varten.
Kansanvalta ei ole pelkästään ilmapuntari, jonka avulla voidaan mitata köyhälistön voiman ja valtiollisen älyn korkeutta, vaan on se myös tämän voiman kehitykselle yhtä välttämätön elinehto kuin kapitalistinen tuotantotapa sitä on.
On selvää, että kansanvallan olemassaolo hankkii köyhälistön vallankumoukselle muotoja, jotka eroavat perinpohjin porvarillisen vallankumouksen muodoista. Vaikkakin myös Marx jo 1852 tunnusti, että köyhälistön vallankumouksen täytyy olla erilainen kuin porvarillinen, niin ei hän kumminkaan kyennyt tätä eroitusta tarkastamaan, sillä ei missään Euroopan suuremmassa valtiossa ollut silloin kansanvalta vielä saavuttanut sellaista kehitystä ja niin lujasti juurtunut, että se olisi voinut tuntuvasti vaikuttaa köyhälistön luokkataisteluun aivan uudessa hengessä.
Pitkälle menevän kansanvallan voitiin siihen aikaan oikeastaan sanoa toteutuneen vain Amerikan Yhdysvalloissa, tuossa siirtomaassa, missä oli suunnattomasti vapaata maata ja verraton enemmistö talonpoikia, pieni vähemmistö teollisuustyöläisiä, joiden tarmokkaimmat ainekset eivät kuvitelleet sosialistista ihannetta, vaan itsenäisen talonpoikaistalouden saavuttamista tahi kohoamista porvaristoon. Tässä maassa ei vielä ollut mitään ilmeistä luokkajakoa. Tosin oli siellä kansanvalta, mutta ei mitään valtiolliseen valtaan pyrkivää köyhälistöä kehittyneine luokkatietoisuuksineen.
Sveitsissä kantonien kansanvalta taas oli varsin vähäpätöinen ja epätasainen. Toisissa, taloudellisesti perin taantumuksellisissa kantoneissa, oli pitkälle menevä kansanvalta jäännöksenä hämärästä muinaisuudesta, maayhteisyyden aikakaudesta. Enemmän teollisissa, kehittyneemmissä kantoneissa saavutettiin kansanvalta vasta aivan yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheilla. Se oli siihen aikaan vielä niin vähän vaikuttanut valtiollisiin tapoihin, että juuri neljäkymmenluvulla, jolloin Sveitsissä oli rymäkän ja kansalaissodan aika, nämä tosin pikkuoloja vastaavasti kestivät useimmiten vain muutamia päiviä ja maksoivat enemmän viiniä kuin verta.
Vasta yhdeksännentoista vuosisadan viimeisellä kolmanneksella lakkaa kansanvalta Europassa olemasta yksityisenä paikallisena merkillisyytenä tullakseen koko valtiollista ja yhteiskunnallista elämää määrääväksi ilmiöksi. Käännevuoden muodostaa vuosi 1867, joka Englannissa sai aikaan vaaliuudistuksen, jonka kautta ainakin työväen ylimystö sai äänioikeuden. Samana vuonna perustettiin Pohjois-Saksan liitto, tuo Saksan valtakunnan edeltäjä, yleisen äänioikeuden perustuksella, ja Itävallassa syntyi »porvarisministeriön» vapaamielinen ajanjakso, jonka vapaudesta ylpeilevät porvarilliset jäsenet tosin ottivat ruhtinaan, Karlos Auersbergin, presidentikseen. Ja v. 1867 alkoi myös Napoleonin Ranskassa, tosin hyvin heikkoluontoisena, »uusi suunta» vapaamielisine myönnytyksineen, jotka eivät estäneet keisariuden luhistumista ja tasavallan syntyä 1870.
Vasta seitsenkymmenluvulla alkavat kansanvallan vaikutukset tuntua luokkataisteluihin, ja myös silloinkin alussa vallan vaatimattomasti, kun otetaan huomioon lukuisat taantumukset, nimittäin Ranskassa Pariisin kommuunin kapinan jälkeinen taantumus, joka kesti v:sta 1871 vuoteen 1879, ja sosialistilaki Saksassa v:sta 1878 vuoteen 1890.
Marx ei voinut enää tarkata valtiollisen taistelun muotoja, jotka kansanvaltaisten vapauksien lisääntyminen synnytti. Sitä merkillisempää on se, että hän 1872 Haagissa (Hollannissa) selitti:
»Me tiedämme, että (taistelussa valtiovallasta) tulee ottaa lukuun eri seutujen laitokset, tavat ja alkuperä, emmekä voi kieltää olevan maita, kuten Ameriikka, Englanti ja, jos teidän laitoksianne paremmin tuntisin, tulisin tähän lisäämään kenties Hollannin, jossa työläiset rauhallista tietä voivat päästä päämääräänsä. Kuitenkaan ei kaikissa maissa ole näin asianlaita.» (Painettu Leipzigissä 2 p. lokak. 1872 julkaisussa »Volkstaat».)
Kaksi kertaa olen huomauttanut bolshevikeille tätä lausuntoa. Ensiksi kirjoituksessani »Köyhälistön diktatuuri» (1918, s. 7) ja sitten samoin »Terrorismi ja kommunismi» (1919, s. 101).
Mikäli minä näen, eivät kommunistit, jotka kuitenkin Marxille vannoutuvat, ole kertaakaan koettaneet tämän lauseen valossa itseään tutkia tahi vaikka vain siitä tietoa hankkia.
Myöhemmin on Engels samaa kysymystä käsitellyt arvostelussa, jonka hän laati 1891[3] erään ohjelmaluonnoksen johdosta.
Hän sanoo siinä:
»Voidaan kuvailla, että vanha yhteiskunta saattaisi kasvaa rauhallisesti uuden sisään maissa, joissa kansanedustus keskittää kaiken vallan itseensä, ja joissa voidaan perustuslain mukaisesti tehdä mitä tahdotaan, niin pian kun kansanenemmistö on takana, kansanvaltaisissa tasavalloissa, kuten Ranskassa ja Ameriikassa, kuningasvaltaisissa maissa, kuten Englannissa, jossa ovellaolevaa hallitsijasuvun oikeuksien rahalla lunastusta päivittäin sanomalehdissä pohditaan, ja jossa tämä hallitsijasuku on voimaton kansan tahtoa vastaan.
Mutta Saksassa, missä hallitus on melkein kaikkivoipa ja valtiopäivät sekä muut edustuselimet ovat todellista valtaa vailla, Saksassa sellaisen julistaminen, ja vielä lisäksi ilman pakkoa, merkitsee itsevaltiuden viikunalehden poistamista ja itsensä kytkemistä tuon paljastetun eteen.» (Neue Zeit, 20:s vuosikerta, 1 nidos, s. 10.)
Näitten esitysten ohi ei Lenin ihan tyystin mene, hän lainaa kirjoitukseensa »Valtio ja vallankumous» (s. 58) toisen yllä otetun lauseen sananmukaisesti, edellisen hän sisällyttää kahteen riviin: maissa, missä on pitkälle menevä vapaus, voitaneen Engelsin mukaan ajatella rauhallista kehitystä. Hän luulee tältä epämieluiselta lauseelta riistävänsä sen voiman, kun hän lisäksi painostaa molempia sanoja: »ainoastaan kuvitella». Siten hänestä näyttää ajatus ratkaistulta.
On selvää, että kansanvallan vaikutuksen alaisina joudumme ennen kaikkea siihen, että joukot järjestäytyvät määrättyjä valtiollisia ja taloudellisia tarkoituksia varten, että ne näissä järjestöissä pysyvät toistensa kanssa alinomaisessa kosketuksessa, keräävät kokemuksia ja tekevät lahjakkaimmat ja koetuimmat toverinsa johtajikseen.
Joukkojen taistelut porvarillisessa vallankumouksessa suorittaa »katurahvas», yhteyttä vailla olevat kansanjoukot, jotka jokin äkillinen sysäys ajaa ulos asunnoistaan ja työpajoistaan ja yhdistää kiihotettuun, yhteiseen toimintaan, ilman valmistusta, ilman suunnitelmaa, hetken tuomien johtajien vaikuttaessa, etupäässä vaistojen ja tarpeitten ohjaamina, ilman kokemusta tahi muuta valtiollista tietoa kuin huhut ja kuvittelut.
Köyhälistön valtiollisen vallankumouksen taistelut valtiollisen vallan saavuttamiseksi köyhälistön avulla tulevat suuret järjestöt suorittamaan, jotka ovat eläneet vuosikymmeniä, saaneet runsaita kokemuksia, menestyksellistä koulutusta, tarkoin mietittyjä ohjelmia, sekä samoin tunnettuja ja koeteltuja johtajia.
Porvarillisen vallankumouksen johtajat olivat ylimalkaan ensikertalaisia, äkkiä esiin sukeltaneita, joista maailma ei ennen tiennyt mitään. Näyttää kuin tämä vallankumous omaisi luovaa voimaa, niin paljon synnyttää se povestaan valtiollisia neroja, jotka tosin melkein kaikki ovat yhtä lyhytikäisiä kuin loistaviakin, pelkästään pyrstötähtiä valtiollisella taivaalla.
Köyhälistön vallankumous sitävastoin, joka nyt on alkanut, ei tuonut yhtään uutta neroa, ei sen vuoksi, että äsken kohonneilta kansanluokilta puuttuu lahjoja, vaan siksi, kun sen käytettävissä olevilla lahjoilla jo ennen vallankumousta oli tilaisuus osoittaa, mihin pystyvät luokkaliikkeensä johtajiksi tullakseen.
Itse nykyinen Venäjän vallankumous, jolla on vielä melkoisen suuressa määrin porvarillisen vallankumouksen kaikki luonteenpiirteet, sai Euroopan yleisessä kansanvaltaisessa ilmapiirissä, joka oli sen edeltäjä, niin paljon tilaisuuksia johtajakykyjään ainakin siirtolaisuudessa kehittämään, ettei sekään ole yhtään ainoaa merkitsevämpää uutta johtajaa synnyttänyt. Sen Maratit ja Robespierret, Dantonit ja Carnotit j.n.e. olivat jo kauvan ennen vallankumousta tunnettuja puoluesuuruuksia, kuten Lenin ja Trotski, Radek ja Sinowjeff j.n.e. Ja vielä vähemmän kuin uusia johtajia synnyttää köyhälistön vallankumous uusia puolueita. Sitävastoin porvarillinen luo yleensä ensin maaperän, jolla valtiolliset puolueet voivat kehittyä. Puolueet, jotka sen keskuudessa vaikuttavina esiintyvät, ovat kaikki sen luomia.
Nykyisessä vallankumouksessa voitaneen korkeintaan kommunistista puoluetta pitää uutuutena. Mutta järjestönä muodostaa se ainoastaan jo ennen sotaa olleen bolshevistisen puolueen jatkon ja laajennuksen. Tosin heidän ohjelmansa on uusi, ja haluaisi se kyllä esiintyä vanhan marxilaisuuden toteuttajana ja johdonmukaisimpana loppusuorittajana, mutta kaikessa, missä se sosialidemokratian ohjelmasta eroaa, on se täydelleen Venäjän vallankumouksen lapsi, ja on sillä, kuten jo huomautimme, vielä suuressa määrin puuttuvasta kansanvallasta johtuvan porvarillisen vallankumouksen leima.
Syntyneenä Venäjän vallankumouksessa tulee kommunistinen puolue sen mukana lakkaamaan köyhälistöön vaikuttamasta. Todellisessa köyhälistön vallankumouksessa, joka esiintyy siellä, missä köyhälistö luokkana on ottanut valtiovallan, ei kommunistinen puolue, joka muodostaa vain lahkon, tule enää mitään osaa näyttelemään. Sen voiton saavuttaa sosialidemokraattinen puolue, jonka puitteet ovat kyllin avarat käsittämään koko luokkatietoisen köyhälistön. Sen tehtäväksi lankeaa käyttää voittamaansa valtiovaltaa sosialistisen uudestaanluomisen hyväksi.
Itse tämä voitto, kun se taistellaan kansanvallan perustalla, ei tule yllättävänä. Siinäkin eroaa köyhälistön vallankumous porvarillisesta. Feodaalisesti itsevaltaisessa valtiossa on kaikki julkinen valtiollinen elämä mahdotonta — melkein yhtä paljon kuin nykyisellä Venäjällä. Väestö siellä ei tiedä mitään varmaa hallituksesta, ei sen voimakeinoista, raha-asioista j.n.e., eikä myös mitään ylimpien piirien erilaisista virtauksista, joista hallitus on riippuvainen. Yhtä vähän tietää hallitus väestön ajattelua vallitsevista virtauksista tahi niiden voimasta ja päättäväisyydestä.
Niinpä tulee vallankumous tällä asteella aina yllätyksenä, luonnontapahtumana, pilkaten kaikkia laskelmia. Ja ainoastaan siten voi kapina voittaa, että se saattaa puhkeamisensa äkillisyydellä hallitsevat voimat päättömiksi, vetää heidän hämminkinsä ja ryhdittömyytensä koko maailman nähtäväksi, lamauttaa heidän puoltajansa, rohkaisee heidän vastustajiaan ja siten saattaa ratkaisevan yhteentörmäyksen veriseksi tappioksi heille.
Itsevaltiuden mahdottomuus nähdä selvästi vaikuttaa myös sen, että sen myönnytykset, jotka oikeissa ajoin tehtyinä tyydyttäisivät kansaa joksikin ajaksi, aina tulevat liian myöhään, jos se yleensä sellaisiin älyää suostua. Sen vuoksi itsevaltius päättyy aina täydelliseen romahdukseen, peloittavaan loppurymäkkään, joka tulee sitäkin verisemmäksi, kun yksinvaltiuden ainoa ratkaiseva voimakeino sisä- sekä ulkopolitiikassa on aseet, sotaväki. Kansanvaltaa vastaan auttavat ainoastaan sotamiehet, piti jo Saksan valtakunnan ensimäinen keisari Wilhelm tapanaan sanoa. Ja Wilhelm, sen viimeinen keisari, ajatteli vielä aivan samoin. Molemmat olivat vielä syvälle vaipuneet itsevaltaiseen katsantokantaan.
Kokonaan toisin on kansanvallan laita. Joltisestikin kehittynyt kansanvalta yleisine äänioikeuksineen tekee jokaisen muutoksen joukkojen ajatuksissa ja tunteissa sekä heidän voimasuhteissaan selvästi huomattavaksi. Tämä selvyys pidättää kohoavia luokkia monesta ennenaikaisesta hyökkäyksestä, johon niiden voima ei riittäisi. Sama tietoisuus saattaa tällöin vallitsevan luokan vapaaehtoisesti luopumaan monesta asemasta, jonka kestämättömyydestä se on selvillä, ja jonka itsepintainen säilyttäminen saattaisi sille tappion, minkä täytyisi johtaa sen luhistumiseen. Kapinallisten ja hallituksen joukkojen välisten taistelujen sijasta syntyy puolueiden välisiä taisteluita kannattajain haalimiseksi sanomalehtien ja kokousten avulla; puoluetaisteluja enemmistön saavuttamiseksi vaaleissa kansanedustuksia varten sekä niissä tapahtuvia äänestyksiä varten.
Suuria äkkiyllätyksiä ei näissä itse asiassa tapahdu. Ilmestyväthän taistelukentälle vain puolueet, jotka jo kauvan sitten ovat väestölle tuttuja, ja väestö itse on valtiollisesti koulutettu ja tietää, mitä se jokaiselta puolueelta on saapa.
Tosin ei kansanvaltakaan ole täydelleen vapaa valtiollisista äkkiyllätyksistä. Sillä elämä ei toistu aina samalla tavalla, äkkiä voi näet varsinkin ulkopolitiikassa sattua tilanteita, jotka ovat kokonaan uudenlaatuisia ja väestöä hämäiseviä, niin että niiden päättymistä ei voida ennakolta aavistaa. Ja silloin jää parhaassakin kansanvallassa osa väestöä olosuhteisiin, jotka sitä estävät säännöllisesti ottamasta osaa valtiolliseen elämään. Tämä osa tulee ainoastaan suurissa tilaisuuksissa niin pitkälle järkytetyksi, että se ryhtyy ratkaiseviin valtiollisiin tekoihin. Tämän se tekee silloin tiedottomasti, harkitsematta, pelkästään tunteen tahi vaiston mukaan. Juuri tämä osa saattaa, keskenään taistelevain puolueiden ollessa lähimain yhtä vahvoja, muodostaa pikku painon vaakaan ja ratkaista kansan kohtalon.
Se vaikuttaa toisinaan varsin kohtalokkaasti, vaikkakaan ei tätä ajan kohtaa ole liioiteltava. Kansanvallan vallitessa ei vahva puolue, jolla on juurensa syvällä olosuhteissa, tule koskaan olemattomiin lyödyksi. Joskaan se ei hetkessä saavuta enemmistöä, niin johtuu sille siitä vain vaatimus paremmin valistaa ja kouluttaa takapajulla olevia aineksia, jotka siitä olivat erottautuneet, rohjetakseen käydä lähinnä seuraavaan hyökkäykseen lisääntyvin voimin ja paremmalla tuloksella.
Jos tämä kaikki on pätevää kansanvaltaan nähden yleensä, niin on se sitä myös köyhälistön valtiollisen vallankumouksen suhteen, joka tapahtuu kansanvallan edellytysten pohjalla. Kansanvalta tekee mahdolliseksi sen, että tämä vallankumous on rauhallinen, ilman verenvuodatusta, ilman väkivallan tekoja; kansanvalta vaikuttaa myös siihen, että vallankumous tulee paljoa vähemmän äkkiyllätyksenä ja synnyttää uusia taistelijoita ja uusia ohjelmia vähemmän kuin mitä porvarillisessa kumouksessa oli. Köyhälistön vallankumous on sen vuoksi totta kyllä vähemmän näytelmällinen, tarjoaa uusia hälytyksiä haluavalle kirjailijalle vähemmän mielenkiintoa ja tyydytystä, se on kuivempi, vähemmän kuohahteleva kuin porvarillinen. Kun nykyinen Venäjän vallankumous on niin rikas näytelmällisistä käännekohdista ja ennen kuulumattomista hälytyksistä, niin se tälläkin taasen osoittaa, että se todelliselta sisällöltään — joskaan ei sen johdossa esiintyvien tekijäin tarkoitusten mukaan — on porvarillinen vallankumous.
Nyt käytetään köyhälistön vallankumouksen rauhallista luonnetta vastaan väitteenä sitä tosiasiaa, ettei mikään vallitseva luokka luovu mahtiasemastaan vapaaehtoisesti. Tämä onkin epäilemättä täysin oikea ajatus. Olisihan vallan hullunkurista otaksua jotakin sellaista, että vallitseva luokka voitaisiin kehoituksin saada vapaaehtoisesti luopumaan taistelusta, tahi että kapitalistiluokka tulisi sivistyksen kohotessa siihen määrin yhteiskunnallisen hengen läpitunkemaksi, että se taistelutta luovuttaisi kaikki valta-asemansa köyhälistölle.
Kun viitataan elokuun 4:nteen päivään 1789, jolloin aatelisto luovutti innostuksella läänitysoikeutensa Ranskan kansalliskokoukselle, niin tapahtui se muodollisesti kyllä vapaaehtoisesti, mutta tosiasiallisesti pelottavan talonpoikaiskapinan painostuksesta, joka uhkasi aatelistolta ottaa tahi hävittää koko sen omaisuuden, ellei olisi onnistuttu rauhoittamaan talonpoikia läänitysoikeuksien uhraamisella.
Köyhälistö ei tietysti tule saavuttamaan valtiollista valtaa, ellei se ensin osoita vahvaa, valtavaa voimaa. Kansanvallan merkitys on siinä, että se selvästi ilmituo tämän voiman suuruuden, tarvitsematta siihen aseellisten voimain mittelyä.
Onko äänestyslippu valtaa tahi ei, riippuu niiden ihmisten laadusta, jotka sitä käyttävät. Kun äänestäjät ovat ryysyköyhälistöläisiä, jotka ainoastaan rikkaiden armosta elävät, ilman näitä kuolevat nälkään; tahi sellaisia palkkatyöläisiä, jotka ovat vielä ryysyköyhälistön ajatustapaan kiintyneet ja näkevät kapitalistissa »leipäherransa», jota olemassaolostaan kiittävät, niin sellaiset köyhälistöläiset eivät varmaankaan tule äänestyslipuillaan valloittamaan valtiovaltaa. Nämä ovat enemmän taipuvaisia, mikäli yleensä käyttävät äänestyslippua, myymään sen edustaman valtiollisen vallan enimmän tarjoovalle.
Toisin on köyhälistön laita sellaisessa yhteiskunnassa, joka heistä elää ja joka ilman heitä häviää. Kun siellä köyhälistöläiset muodostavat enemmistön ja ovat tietoisia merkityksestään yhteiskunnassa, silloin heidän äänestyslippunsa annettuna sosialistisen puolueen hyväksi merkitsee sitä, että he ovat oppineet tuntemaan voimansa ja valmistautuvat sitä käyttämään.
Luonnollisesti merkitsee äänestyslippu mahtia vain kansanvallan rajojen sisäpuolella. Järjetöntä olisi myös tahtoa taistella itse kansanvallasta kansanvaltaisin keinoin. Rauhallisin keinoin ei voida kansanvaltaa väkivaltahallitukselta pusertaa yhtä vähän kuin kansanvalta voi samoin sitä vastaan puolustautua. Monasti on tämä seikka jätetty huomioonottamatta.
Euroopan mannermaan suurvalloissa vallitsi äskeiseen saakka siinä vähäisessä kansanvaltaisuudessa, joka oli valloitettu, kaikkialla vielä vahva annos itsevaltaista väkivaltaa: ne kaikki olivat vahvasti keskitettyjä sotilasvaltioita, vieläpä enimmäkseen sotilaallisia yksinvaltoja. Mutta myös Ranskan tasavalta on vielä säilyttänyt niin paljon jätteitä keisariajalta, että sitä usein on sanottu keisarittomaksi keisarikunnaksi.
Täällä (Saksassa) oli vasta kysymyksessä täydellisen kansanvallan saavuttaminen. Mutta kuinka olisi sotilasyksinvaltaa voitu muuten voittaa kuin hallitusmuodon väkivaltaisen kumouksen tietä? Sitä vastaan ei pelkkä äänestyslippu riittänyt.
Kuitenkin oli paljon sellaisia tovereitamme, jotka toivoivat niiden valtiollisten edistysaskelten johdosta, jotka puolueemme huolimatta sotilasyksinvallasta saavutti, että köyhälistö rauhallisin keinoin onnistuisi valtaamaan yksinvallalta valtiovallan; se on: tämä tulisi sen sisään niin huomaamattomasti kasvamaan, ettei sotilasyksinvaltius itse huomaisikaan, miten se yhden asemistaan toisensa jälkeen menettäisi.
Tämä käsitys perustui lieventyvien luokkavastakohtain teoriaan, jonka erheellisyyttä olemme jo pohtineet.
Oli myös sosialisteja, jotka otaksuivat, että olisi mahdollista saada yksinvalta itse harrastamaan sosialismia, jos tämä osottaisi olevansa väline, joka tyydyttäisi sen valloitushalua, nimittäin siirtomaapolitiikassa: kanuunia kansanoikeuden hinnaksi.
Käsitys, jonka mukaan luultiin sivuutettavan sotilasyksinvallan väkivaltainen kumoaminen, s.o. vallankumous tässä merkityksessä asteettaisten uudistusten kautta, asetettiin reformistisena vastakohdaksi vallankumoukselliselle käsitykselle. Näistä käytiin meidän kuumimmat puoluetaistelumme kahtena viime vuosikymmenenä ennen sotaa. Ne ovat menettäneet vastakohtaisuutensa sen vuoksi, että todella tuli vallankumous, joka uudistusten kautta olisi pitänyt tulla vältetyksi.
Sikäli oli meillä vallankumouksellisilla oikein. Mutta siinäpä kävikin toisin kuin itse olimme odottaneet.
Koko porvarillinen maailma oli sopinut sotilasyksinvallan kanssa, köyhälistö yksin taisteli kansanvaltaisen tasavallan puolesta. Olimme tähän saakka siinä vakaumuksessa, että tämä vasta silloin saavutettaisiin, kun köyhälistö olisi kyllin voimakas, selviytyäkseen yksinään omistavista luokista kokonaisuudessaan. Se on: tasavalta saavutettaisiin samanaikaisesti köyhälistön valtiollisen vallan valtaamisen kanssa, kansanvaltainen saksalainen tasavalta tulisi alunpitäen olemaan sosialidemokraattinen tasavalta.
Niinpä olisi myös käynytkin, jos vain olisimme sen saavuttaneet sisältäpäin yksinvaltaisen hallituksemme voittamisella. Eikä sen ajankohdan tarvinnutkaan olla missään kaukaisessa tulevaisuudessa. Kuta enemmän yleinen äänioikeus ilmaisi sosialidemokratian kasvavaa mahtia, kuta lähempänä tämä oli enemmistön valtaamista valtiopäivillä, sitä nopeammin lähestyi myös ratkaiseva ristiriita yksinvallan kanssa.
Mutta ennenkuin niin pitkälle tultiin, laski yksinvalta valloilleen tuon mielettömän sodan, joka johti sen sotilaalliseen luhistumiseensa. Näihin aikoihin oli köyhälistö Saksassa jo niin voimakas, että sotilaallisesta luhistumisesta, joka tapahtui ulkoista vihollista vastaan, johtui itsestään valtiollinen romahdus valtakunnassa. Mutta sittenkään ei köyhälistö ollut vielä kyllin voimakas voidakseen puolustaa valtaa, jonka käännekohta sille ilman muuta soi. Tähän se kykeni sitä vähemmän, kun sota oli sen heikontanut, osin rappeuttanut ja juuri sen vallankumouksellisimmat ainekset hajottanut, niin että nämä, sen sijaan, että olisivat asettaneet porvarisvastustajiaan vastaan eheän rintaman, raatelivat itseään raivoisassa veljessodassa.
Niinpä ei onnistuttu saavuttamaan paljoa enempää kuin sotilasyksinvaltiuden poistaminen ja muutamien yhteiskuntauudistusten, ennenkaikkea kahdeksantunnintyöpäivän, säätäminen.
Nyt näkyy jälleen sukeltavan esiin vanha vastakohta vallankumouksellisten ja uudistushaluisten välillä. Mutta todellisuudessa on tämä vastakkaisuus nyt, vallankumouksen jälkeen, enää ainoastaan »turhan kiistan» »hyödytöntä muistelemista».
Valtakunnan hallitusmuoto, jonka vallankumous synnytti, tarjoaa puutteistaan huolimatta sosialistiselle köyhälistölle riittävästi mahdollisuuksia saavuttaa valtiollinen valta rauhallista tietä.
Tämä hallitusmuoto ei ole vielä niin turvattu, ettei ehkä vielä kerran köyhälistön täytyisi tarttua voimakeinoon sen puolustukseksi. Mutta sillä ei ole vähintäkään syytä haluta sen väkivaltaista kumoamista.
Ken puhuu vielä nykyään Saksassa väkivaltaisesta kumouksesta ja vallankumouksen uudistamisesta siinä mielessä, vaikkakin hän tällä hetkellä luopuu mellakoimisesta, hän muistuttaa miestä, joka, koska hän täydellä oikeudella kello 3 aikaan aamulla julisti tulevaa auringonnousua, nyt luulee olevansa periaatteittensa mukaan velvollinen myös vielä puolenpäivän aikana julistamaan sitä samaa.
Nämä tämän päivän vallankumoukselliset itse väheksyvät eilispäivän työtään. He eivät huomaa, kummoisen mahtavan käänteen teki eilinen vallankumous, s.o. vuoden 1918, ja että se on täydellisesti syrjään sysännyt perusteet taistelulta vallan tavoittamiseksi.
Ei enää valtiosäännön väkivaltainen kumoaminen, vaan sen suoman kansanvaltaisen oikeuden mitä hedelmällisin hyväksikäyttäminen, on nyt tehtävämme. Ei enää kumous, vaan köyhälistön yhtyminen vie nyt köyhälistön Saksassa valtaan. Vallankumouksellisten ja uudistushaluisten vastakohtaisuuden korostaminen, joka sulkee tien yhtymispyrkimykseltä, on vain enää esteenä, että saavutettaisiin köyhälistön herruus, yhteiskunnallinen vallankumous, kapitalismin korvaaminen sosialismilla, johon pyrimme me kaikki sosialistit, miksi ikinä meitä kutsuttaneekin.
Köyhälistön vallankumous tapahtuu kansanvallan pohjalla, kun sen sijaan porvarillinen lähtee taisteluun kansanvallan saavuttamiseksi. Tämä erilaisuus tuo mukanaan vielä enemmänkin.
Olemme nähneet, että porvarillinen vallankumous alkaa eri luokkain nousuna yksinvaltiutta vastaan. Kun tämä on alassyösty, silloin vasta tulevat vapauden saavuttaneet kansankerrokset luokkaeduistaan ja luokkavastakohdistaan täydelleen tietoisiksi sekä alkavat nyt taistella keskenään niillä väkivaltaisilla keinoilla, jotka ovat ominaisia porvarilliselle vallankumoukselle ja jotka tätä pakottavat yhä äärimmäisempiä luokkia ja puolueita valtiovallassa synnyttävät.
Huomiota ansaitsevassa kirjoituksessaan »Venäjän vallankumous» selittää Rosa Luxemburg sen välttämättömyyden, että »hyvin ripeästi ja päättävästi hyökätään eteenpäin, rautakourin kaikki esteet raivataan ja päämäärää yhä etemmäs asetetaan», »jokaisen suuren vallankumouksen» »elämänlaiksi» ja »perusopiksi», (s. 77, 78).
Todellisuudessa on tämä tapahtumain kulku vain jokaisen suuren porvarillisen vallankumouksen elämän lakina.
Köyhälistön täyttyy kokonaan toisin edellytyksin. Kun sen edellä pitemmän ajan vallitsee enemmän tai vähemmän täydellinen kansanvaltainen käytäntö, täydentyy se siten, että tulevat selkeämmin tunnetuiksi ja täysin kehittyneiksi luokkavastakohdat, jotka itsevaltius verhosi. Kansanvalta kyllä käyttää valtiollisissa taisteluissa rauhallisia menettelytapoja edellisten aikain väkivaltaisten sijasta, mutta tätä ei ole katsottava luokkavastakohtain lieventämiseksi. Luokat ovat taloudellisia eivätkä valtiollisia käsiteryhmiä, niiden edut ja vastakohdat lievennyksineen tahi kärjistymisineen ovat riippuvia taloudellisista eikä valtiollisista ehdoista. Mutta kuta suurempi on mahdollisuus kansan erilaisten suuntien vapaaseen toimintaan, sitä selvemmäksi tulee yksityisille luokille heidän etunsa ja luokkavastakohdat. Näiden kärjistyminen taloudellisista syistä ilmenee pian ja selvästi kansanvallassa. Köyhälistön vallankumous ei sen vuoksi voikaan, kuten porvarillinen, lähteä erilaisten vastakkaisten luokkain yhteisetujen kuvitteluista. Köyhälistön vallankumous ei tunne mitään sellaisia kuvitteluja, jotka kulussaan särkyisivät, tehdäkseen tilaa luokkataisteluille vallankumouksellisten rivien sisäpuolella. Köyhälistön vallankumous on tulos vuosikymmenten katkerista luokkataisteluista, joissa luokkatietoisuus puolin sekä toisin on äärimmilleen kehittynyt. Sen saa aikaan ylivoimallaan yksi ainoa luokka, köyhälistö, jonka takana ei ole enää mitään muuta luokkaa, jota uudet vallanpitäjät sortaisivat tahi käyttäisivät hyväkseen. Köyhälistön luokka on valtiollisissa järjestöissään, sosialidemokratiassa, jo kauvan ennen voittoa asettanut päämääränsä mitä korkeimmalle. Ei mikään luokka tahi puolue voi enää sen jälkeen nousta esittämään vallankumoukselle laajempia tehtäviä.
Siitä huolimatta on mahdollista, että syntyy näennäisesti sellainen, vallankumousta muka jatkumaan pakoittava voima.
Köyhälistö ei olekaan olemukseltaan kokonaan yhtenäinen. Olemme jo nähneet, että se jakautuu kahteen ryhmään: toiseen kuuluvat ne, jotka erityisten taloudellisten olosuhteiden vuoksi tahi lainlaadinnan kautta ovat niin suotuisassa asemassa, että voivat muodostaa lujia järjestöjä ja niiden avulla menestyksellä etujaan puolustaa: ne muodostavat köyhälistön nousevan osan, sen »ylimystön», joka taitaa menestyksellä vastustaa kapitalismin sortavia tarkoituksia, vieläpä toisinaan niin hyvin, että taistelu kapitalismia vastaan ei sille enää olekaan mitään taistelua kurjuutta vastaan, vaan taistelu vallasta.
Mutta näiden hyvinjärjestettyjen, koulutettujen, taistelukykyisten joukkojen rinnalla on suuri lauma sellaisia, jotka on saatettu niin epäsuopeihin olosuhteisiin, etteivät vielä ole voineet järjestäytyä ja kapitalismin sortavia tarkoituksia voittaa. Ne jäävät kurjuuteen ja painuvat monasti vielä syvemmälle liejuunsa.
Köyhälistön vallankumous ravistaa myös näitä aineksia, antaa niille rohkeutta ja taistelukuntoa. Ja nämä tähän saakka tylsinä vetelehtivät joukot tulevat nyt niiksi, jotka rajusti tunkeutuvat eteenpäin. Heille on luokkataistelu taistelua kurjuutta vastaan. Mutta kurjuuden ahdistama ei voi odottaa, vaan tarvitsee mitä välttämättömimmin heti pikaista apua. Se sopeutui niin kauvan kuin tunsi itsensä voimattomaksi. Kun sillä on valtaa, tahtoo se heti tehdä lopun kaikesta kärsimyksestä ja sorrosta. Tietämättömänä, aavistamatta taloudellisen elämän rautaisia lakeja, luulee se voivansa väkivalloin kaiken ajaa lävitse. Tietämättömyytensä ja kokemattomuutensa vuoksi joutuu se intohimoisesti pyrkiessään hyvinvointiin ja vapauteen helposti pyydystettäväksi saaliiksi kaikille kansanyllyttäjille, jotka harkiten tahi kevytmielisyydestä uskottelevat tätä mitä loistavimmin lupauksin ja johtavat sitä taisteluun sellaisia koulutettuja, vanhastaan järjestettyjä voimia vastaan, jotka ovat tottuneet varmoin askelin etenemään sekä kunakin hetkenä ainoastaan sellaisia tehtäviä asettamaan, joiden ratkaisuun heidän kykynsä ja voimansa riittävät, ja joilla jo on käytettävänään tarpeeksi kokemuksia tietääkseen, että kysymyksessä olevat tehtävät eivät olekaan luonnoltaan niin yksinkertaisia kuin miltä ne kaukaa katsoville näyttävät.
Tämä köyhälistön sisäinen vastakohta kärjistyy vielä marxismin vaikutuksesta. Porvarillisen vallankumouksen aikoina tosin oli jo valtiotalouden tiede olemassa. Mutta vielä pidettiin tavaratuotantoa kunkin tuotannon luonnollisena muotona, sen lakeja luonnonlakeina jokaiselle talouselämän muodolle, eikä vielä oltu tietoisia, miten kaikki valtiolliset ja yhteiskunnalliset aatteet ja laitokset ovat taloudellisten ehtojen rajoittamia.
Sitäpaitsi taloudellisia tietoja omasi vain porvaristo. Usein käytetään tätä sanaa merkitsemään kapitalistiluokkaa. Mutta se on väärin. Ranskalainen sana bourgeois, saksaksi Bürger, tarkoittaa kaupungin kansalaista erotukseksi valtion kansalaisesta (sanasta citoyen). Porvaristolla tarkoitetaan kaupunginväestön koko sivistynyttä ja varakasta osaa, vastakohtana kaikelle maaseudun väestölle, suurtilallisille ja talonpojille, sekä kaupunkilaisväestön köyhemmälle osalle. Porvaristo ei muodosta mitään luokkaa taloudellisessa merkityksessä, vaan on se, kuten »kolmas sääty», ryhmänimi, joka käsittää erilaisia aineksia, kapitalistien rinnalla myös sivistyneistön, näin ollen useita ryhmiä, jotka eivät elä toisten työn riistolla, vaan ainoastaan omalla työllään, ovatpa usein itsekin riistettyjä. Sivistyneistö on porvariston keskuudessa kenties lukuisampi kuin kapitalistit.
Porvaristolla oli jo porvarillisen vallankumouksen ajoilla jonkinverran valtiotaloudellisten lakien ymmärtämystä. Mutta köyhemmiltä pikkuporvareilta ja köyhälistöläisiltä samoin kuin talonpojilta puuttui sitä. Ennenkaikkea puuttui köyhälistöläisiltä ensiksikin tilaisuutta saavuttaa taloudellista tietoa. Toiseksi he vaistomaisesti vastustivat taloudellisten lakien tunnustamista, kun ne opettivat heidän kurjuutensa johtuvan luonnonvälttämättömyydestä. Näiden kansankerrosten taistelut porvaristoa vastaan olivat vallankumouksen aikana samalla tietämättömäin taistelua taloudellista ymmärtämystä vastaan.
Kokonaan toisin on nyt asianlaita. Marx ja Engels käsittivät, että valtiotaloudellisilla laeilla on luonnonlakien voima vain määrättyjen historiallisten edellytysten vallitessa, edellytysten, jotka saman luonnonlainalaisuuden mukaan itsekin muuttuvat. Paitsi vallitsevain tuotannontapojen liikunnon lakeja käsittivät he perinpohjaisemmin kuin kukaan muu myös niiden kehityslait. Kun edelliset saattavat käsitettäväksi kurjuuden ja riiston välttämättömyyden tähänastisissa oloissa, niin osoittavat jälkimäiset riiston lopettamisen ja köyhälistön voiton välttämättömyyden. Tämän lähempi esittäminen on tässä tarpeetonta. Koko Erfurtin ohjelma, jota edellä olemme käsitelleet, on perustettu tälle ajatuskululle.
Samaan aikaan kun köyhälistön suotuisampiosaiset kohoavat ala-asteeltaan ja tulevat tilaisuuteen saavuttaa yhä enemmän tietoa, syntyy niin ollen myös oppi, joka takaa voiton köyhälistölle ja velvoittaa tämän tutkimaan talouselämän lakeja ja tosiasioita niin perusteellisesti kuin sen asema sallii.
Mutta tällä Marxin opilla on kaksi puolta. Toiselta puolelta se osoittaa köyhälistön voiton varmuutta. Tämän puolen tehostaminen on erikoisen tärkeää ennen voittoa, ja sitä enemmän, kuta heikompi köyhälistö on, kuta masentavampia olosuhteet ovat, joissa se elää. Silloin on välttämätöntä rohkaista ylivoimaa vastaan taistelevia köyhälistöläisiä samalla kun osoitetaan, että kapitalistisen tuotantotavan kehityslait itse heidän hyväkseen työskentelevät ja heille lopullisen ylivallan yhteiskunnassa vakuuttavat.
Mutta perin toisenlaiseksi muodostuu koulutettujen marxilaisten tehtävä voiton jälkeen. Silloin kohoaa suuri kysymys, miten voittoa on hyväksi käytettävä. Ja tällöin on meidän, marxilaisten, velvollisuutena asettaa marxismin toinen puoli kaikella ponnella etualalle. Tämä opettaa kaikkien valtiollisten ja yhteiskunnallisten aatteiden ja laitosten riippuvaisuutta taloudellisista laeista, jotka eivät ole mielen mukaan muuteltavia. Se opettaa, että sosialismin välttämättä, luonnonpakosta täytyy tulla kapitalistisen kehityksen saavutettua määrätyn korkeuden. Mutta tähän on eroittamattomasti yhdistynyt toinen tietoisuus, että sosialismi on mahdoton kehityksen aikaisemmalla asteella, että, vielä kerran lainataksemme Marxin »Pääoman» esipuheesta nuo hyvin tunnetut, mutta tästä huolimatta liian vähän varteenotetut sanat:
»Yhteiskunta, vaikkakin se on kehityksensä luonnonlakien jäljille päässyt... ei kumminkaan voi luonnonmukaisten kehitysasteittensa yli hypätä tahi niitä asetuksilla sivuuttaa. Mutta se voi synnytystuskia lyhentää ja lieventää.»
Useammin kuin tätä lausetta lainataan nykyisen vallankumouksen aikoina »Pääomasta» muuatta toista, jossa myös käytetään kuvausta synnytyksestä:
»Väkivalta on kätilö jokaiselle vanhalle yhteiskunnalle, joka potee uutta raskautta.»
Ne, jotka tätä lausetta mielellään käyttävät, unohtavat enimmäkseen, että ennen ei suoranaisesti ajateltu väkivaltana nyrkkien tahi pistimien valtaa, koneellisia sota-aseita ei siihen aikaan ollut, vaan »valtiovaltaa», keskitettyä ja järjestettyä yhteiskunnan valtaa, ja että toiselta puolen Marx edellä lainatussa lauseessa selvästi varoittaa pyrkimästä ylihyppäämään luonnollisia kehitysasteita.
Kätilöllä, joka kärsimättömyyden vuoksi käyttää väkivaltaisia keinoja saadakseen raskaana olevan naisen yhdeksän kuukauden sijasta jo viidentenä synnyttämään, tulee tosin olemaan iloa raskauden tuntuvasta lyhennyksestä, mutta hedelmä, jonka hänen väkivaltansa saattaa päivänvaloon, tulee muutamien elämänvärähdysten jälkeen hyvin pian lakkauttamaan kaikki elontoiminnat, ja äiti itse saa kiittää onneaan, ellei siitä saa hivuttavaa tautia tahi kokokaan kuole.
Senlaatuista synnytysapua antavat nykyään poloiselle äiti-Venäjälle muutamat lääkärit, jotka väittävät Marxin koulun läpikäyneensä. Herrat lääketieteilijät ovat puoskareille ja silmänkääntäjille ominaisella mahtipontisuudella julistaneet, että heidän väkivallankäyttönsä on koettu keino »sosialismin synnytystuskan lyhentämiseksi ja lieventämiseksi».
Missä ja milloin tahansa köyhälistö valloittaa valtiollisen mahdin, on meillä marxilaisilla ennen kaikkea tehtävänä määritellä, millaisessa yhteiskunnan »luonnonmukaisessa kehitysasteessa» tämä valtaus tapahtuu ja sovittaa voiton käyttämistapaa sen mukaiseksi, ennenkaikkea varoittaen liian aikaisista keinoista, koska nämä niin toivottuja kuin ne köyhälistölle saattavat ollakin, kuitenkin nykyisten edellytysten vallitessa välttämättä johtavat epäonnistumiseen ja siten taantumukseen.
Emme ollenkaan ole toveritar Luxemburgin kannalla, kun hän sanoo, että sosialistien tehtävänä vallankumouksessa olisi aina sen eteenpäin pakoittaminen, kuten bolshevikit tekivät:
»Jokaisen suuren vallankumouksen perusoppi, sen elämänlaki kuuluu: joko sen täytyy hyvin nopeaan ja päättävästi syöksyä eteenpäin, rautakourin raivata kaikki esteet tieltään ja päämääräänsä yhä edentää, tahi tulee se vallan pian heitetyksi takaisin heikommasta lähtökohdastaan ja vastavallankumouksen tukahduttamaksi.» (»Die russische Revolution», 1922, s. 77, 78). »Köyhälistö ei voi enää koskaan, kun se vallan saa, Kautskyn hyvän neuvon mukaan verukkeella 'maan epäkypsyydestä' luopua yhteiskunnallisesta kumouksesta, ilman että se pettää itseään, kansainvälistä työväenliikettä ja vallankumousta. Sen tulee ja täytyy aivan heti ryhtyä sosialistisiin toimenpiteisiin mitä voimaperäisimmällä, peräänantamattomimmalla, vääjäämättömimmällä tavalla» (s. 115).
Toveri Rosa Luxemburg ei valitettavasti enää eläissään saanut nähdä neuvostotasavaltaa Turkestanissa, muuten olisi hänen täytynyt tehdä itselleen vastattavaksi kysymys, täytyisikö myös siellä sosialistisen kumouksen tapahtua aivan heti, ellei tahdottaisi pyhimpiä arvojamme kavaltaa.
Nykyään olemme tilaisuudessa katselemaan asioita hieman järkevämmin kuin mitä oli mahdollista v. 1918, jolloin toveritar Luxemburg kirjoitti ylläolevat rivit. Nykyään näemme myös Venäjän lohduttomien olojen esimerkistä, mitä siitä on tuloksena kun laisinkaan huomioonottamatta olevaa kehitysastetta »aivan heti ryhdytään sosialistisiin toimenpiteisiin mitä voimaperäisimmällä, peräänantamattomimmalla, vääjäämättömimmällä tavalla».
Missä köyhälistö ottaa vallan, siellä emme todellakaan tarvitse huolehtia siitä, että se mitä voimaperäisimmin, peräänantamattomimmin, vääjäämättömimmin rupeaisi sosialistisiin toimenpiteisiin. Juuri siihen ei tarvita mitään koulutettuja marxilaisia. Vaara ei olekaan siinä, että valloilleen lasketaan liian vähän vallankumouksellista kiihkoa, vaan siinä, että se tarkoitustaan vastaamattomasti purkautuu toimenpiteiksi, joilla saavutetaan päinvastaista, kuin mitä niillä tahdotaan.
Ei häikäilemättömyyteen ja nopeimpaan eteenpäin rynnäkköön ole meidän kehoitettava, vaan itsetuntoon ja sellaiseen rajoissa pysymiseen, joka sopii mestarille, ei pelosta tahi heikkoudesta johtuvaan rajoittumiseen, vaan sellaiseen, joka lähtee sen selvästä käsittämisestä, mikä kunakin hetkenä sopii tahi vastaa tarkoitustaan. Tämä ei suinkaan merkitse sosialistisesta kumouksesta luopumista, jota minä luonnollisesti en koskaan ole vaatinutkaan, vaan ainoastaan luopumista siitä, että siihen ryhdyttäisiin epäviisaalla tavalla tahi sellaisissa olosuhteissa, joissa se on mahdotonta ja voi päättyä ainoastaan kurjaan luhistumiseen. Nyt on kysymys siitä, onko köyhälistö, vallan saatuaan, taipuvainen omaksumaan Marxin siltä vaatiman mielenmaltin ja itsehillinnän.
Parhaiten tulee sitä olemaan köyhälistön järjestetyillä, koulutetuilla aineksilla ja vähimmän järjestymättömillä, kouluttamattomilla. Niin joutuvatkin nämä molemmat ainekset köyhälistön vallankumouksen kuluessa helposti toistensa kanssa ristiriitaan, joka voi kärjistyä väkivaltaiseksi taisteluksi ja muistuttaa ulkonaisesti porvarillisen vallankumouksen erilaisten lahkojen välisiä taisteluita, joissa jyrkät aina saivat maltillisista voiton pelissä ja siten yhä vallankumousta eteenpäin pakottivat. Ja näyttää siltä kuin tottelisi köyhälistön vallankumous samaa »elämän lakia» kuin porvarillinenkin.
Mutta todellisuudessa ovat molemmat vallankumouksen lajit perin erilaiset. »Eteenpäinpakottaminen», joka porvarillisessa vallankumouksessa oli erilaisten luokkien taistelua, tapahtuu köyhälistöläisessä saman luokan sisässä. Porvarillisessa vallankumouksessa ovat omistamattomien luokkien kehittyneimmät ainekset ne, jotka porvarillisesta johdosta irtautuvat ja ryhtyvät taisteluun porvaristoa vastaan esiintyen jyrkkinä maltillisia vastaan. Köyhälistön vallankumouksessa on koko köyhälistö vapautettu porvarillisesta johdosta, siinä tulee jyrkempäin taistelu maltillisempia vastaan taisteluksi tietämättömäin, kokemattomain, järjestymättömät — siis köyhälistön takapajuisimman osan — taisteluksi koulutettuja, kokeneita, järjestäytyneitä eli parhaiten kehittyneitä köyhälistöläisiä aineksia vastaan.
Vallankumouksen kummassakin lajissa täytyy jyrkimpien ainesten lopulta joutua häviöön, mutta porvarillisessa vallankumouksessa häviävät ne sen vuoksi, että niiden päämäärä vallitsevalla perustuksella ei ole saavutettavissa, koska ne tahtovat poistaa köyhyyden ja kurjuuden kajoamatta tavaratuotantoon. Toisin köyhälistön vallankumouksessa. Siinä on kaikkien suuntain sosialisteilla sama päämäärä, ja se voidaan saavuttaa. Kun radikaalisimmat siinä häviävät, johtuu se vain siitä, että ne tietämättömyydessään ja huolettomuudessaan, joita ne ylistävät vallankumouksellisena myrskynä ja kiihkona, sokeasti päämääräänsä purjehtivat tutkimatta kulkuväylää ja välittämättä sen matalikoista ja kareista. Eivät he häviä siksi, että heidän luokka-asemansa pakottaisi heitä uskaltamaan mahdottomuutta, vaan sen vuoksi, että he käden ulottuville siirtynyttä, saavutettavissa olevaa, koettavat tavottaa järjettömällä, hullunkurisella kiireellä, jolloin he säärensä katkaisevat ja kadottavat kyvyn marssia kauemmaksi kohti päämäärää, joka heille sillä tavoin tulee saavuttamattomaksi.
Lopuksi on tässä vielä huomattava seuraava eroitus porvarillisen ja köyhälistön vallankumouksen välillä:
Porvarillisen vallankumouksen aikana ovat tuotanto-olot vielä hyvin yksinkertaisen luontoisia, niin että ne jonkun vahvan töytäyksen kyllä kestävät. Kansalaissota ja terrorismi vahingoittavat tosin ohimenevästi tuotannonkulkua. Mutta taloudellinen vapautuminen vallankumouksen kautta on niin valtava, että se nopeasti nämä vahingot korvaa. Vallankumouksen perästä kohoaa tuotanto hypähtäen korkeuteen, alkaa kukoistuksen aikakausi. Siten vaikuttaa vallankumous melkein koko kansan muistossa edelleen ylpeän ja onnellisen tapahtuman lailla. Ja se vaikuttaa niinikään itse omistamattomiin kansankerroksiin, jotka siinä kukistuvat kuten ensimmäinen heidän vapauttamisensa yritys, jota he pian paremmin varustetulla tahtoisivat jatkaa.
Tuotannonkulku, joka vallitsee köyhälistön vallankumouksen aikoina, on sitä vastoin tavattoman monimutkainen ja herkkäluontoinen. Jokainen peukaloitsijain tahi kokonaan lukutaidottomain karkea tarttuminen siihen uhkaa saattaa sen lakkaamaan. Mutta tuotannon pysähtyminen merkitsee kuolemaa.
Missä päinvastoin köyhälistön vallankumouksessa tulevat pinnalle nuo ylläkuvatut »jyrkät» ainekset, jotka sitä »edelleen pakottavat» »vanhan» häikäilemättömään hävittämiseen saadakseen radan selväksi uutta varten, siellä se päättyy niin hyvin lohduttomaan kissannaukujaiseen hävinneiden kuvittelujen tähden, jotka kuten loistavat saippuakuplat haihtuvat, kuin myös täydelliseen taloudelliseen häviöön, jommoista meidän juuri nyt Venäjällä täytyy kauhistuen katsella.
Niiden köyhälistöläisten tietoisuudessa, jotka elävät ylitse tämän vallankumouksen »edelleenpakoittamismenetelmän», ei sen vuoksi vallankumouksen jyrkimmät ainekset tule näyttäytymään, kuten jyrkät porvarillisessa vallankumouksessa, köyhälistön vapaustaistelun esitaistelijoilta, joita kunnioituksella muistellaan, vaan sen turmelijoilta, joita täydestä sydämestä kammotaan.
Onneksi asiallemme on äsken esitettyjen eroitusten lisäksi vielä muukin ero porvarillisen ja köyhälistön vallankumouksen välillä.
Edellisessä seurasivat ehdottomasti yksinvaltiuden kaatamista katkerat taistelut vallankumouksellisten itsensä keskuudessa. Sillä tämän kumouksen aikaansaivat yhteisvaikutuksellaan erilaiset luokat, joille saavutetun vapauden jälkeen heti selvisivät heidän luokkavastakohtansa, ja joiden täytyi nyt keskenään taistella.
Köyhälistön vallankumous sitävastoin on yhden ainoan luokan työtä. Se jakautuu erilaisiin aineksiin, jotka ovat eri kehitysasteella. Ne voivat joutua vallankumouksessa ristiriitaan toistensa kanssa, mutta välttämätöntä se ei ole. Siihen joutuvat ne sitä vähemmin, kuta suurempi painavuus köyhälistön vallankumouksessa on järjestyneillä, koulutetuilla aineksilla, ja kuta innokkaammin nämä jo ennen vallankumousta ovat ottaneet huomioon järjestäytymättömien, heikompien veljien etua ja siten saavuttaneet heidän luottamuksensa. Ja vihdoin, kuta rikkaampi on kansa, jonka keskuudessa vallankumous tapahtuu, kuta korkeammalle sen tuotantolaitos on kehittynyt ja kuta tehokkaammin se työskentelee, sitä helpommaksi tulee voittoisalle köyhälistölle aivan pian lieventää vähintäinkin katkerin kurjuus yhteiskunnassa ja siten taittaa kärki vallankumouksellisten hätiköivän esiintymisen pääkiihottimelta.
Kun äskeisimmät vallankumoukset antavat toisenlaisen kuvan, niin johtuu tämä sarjasta omituisia, kauhean maailmansodan ja sen perin sairaalloisten seurausten aiheuttamia asianhaaroja, joiden tuntemista saatamme edellyttää.
Mutta kaikki nämä seikat ovat poikkeuksellisluontoisia, tullen tuskin toistumaan, millaiseksi tahansa tulevaisuus muodostuneekin.
Saksan köyhälistön taistelevan osan onneton kolmijako lähenee loppuaan. Nälkäänäkevä, jopa suorastaan nälkään nääntyvä Venäjä ei voi enää lumota lapsellisimpia ja herkkäuskoisimpiakaan noiden messiasta intohimoisesti odottavien lunastusta kaipaavien joukossa. Kun kansanvalta Saksassa onnistuu pysymään — ja meillä on täysi syy sitä odottaa — silloin tulee yhdistynyt sosialidemokratia, kuten Marx ja Engels siltä odottivat Englantiin nähden, myös Saksassa rauhallista tietä valloittamaan valtiovallan niin pian kun kansakunnan enemmistö on sen takana. Siihen saakka on meidän voitettava vielä nykyinen toivoton aika riittämättömine tuotantoineen ja pysähtyneine maailman liikenteineen, ja yhteiskunnan rikkaudenlähteet tulevat vuotamaan niin runsaasti, että se voi täyteläisyydestä ammentaa. Tällöin tulee valtaan päässeelle sosialidemokratialle mahdolliseksi saattaa puutetta kärsivien kurjimmat heti kohta osallisiksi huomattavaan asemansa parantamiseen, alentamatta yleistä yhteiskunnallista sivistystä, vieläpä sitä kohottaen sekä samanaikaisesti lisäten tuotantovoimia.
Jos köyhälistö pääsee valtiolliseen valtaan tällaisin edellytyksin — ja ne ovat säännölliset köyhälistön vallankumouksessa — silloin ei ole olemassa vähintäkään syytä siihen, että köyhälistön kouluttamattomat ja kokemattomat voimat kääntyisivät kehittyneempiä vastaan tuhoavalla veljestaistelulla, pakottaakseen vallankumousta eteenpäin — todellisuudessa sen tuhotakseen. Silloin on meillä täysi syy toivoa, että köyhälistön takapajulla oleva osa luottamuksella seuraa »etujoukkoaan», s.o. suuria järjestöjään, ja käsikädessä niiden kanssa vie vallankumousta eteenpäin siinä määrin kuin luokkain väliset valtiolliset voimasuhteet ja tosi-oloiset taloudelliset edellytykset sen sallivat. Ainoastaan mahdollisen eteenpäin menon vauhdista voidaan sosialistisen köyhälistön kesken kiistellä. Nämä erimielisyydet eivät tule olemaan niin tehoisat, että ne vahingoittaisivat sosialidemokratian järjestöllistä eheyttä. Että kaikki me, äärimmäisestä oikeistosta äärimmäiseen vasemmistoon saakka mitä pikaisinta yhteiskunnallistuttamisen edistymistä kaipaamme — siitä ei pitäisi olla epäilystä.
Suuret valtiolliset ja ammatilliset työväen järjestöt tulevat vallankumouksessa sitä helpommin yhdistämään koko luokan yhtenäiseen toimintaan kuta enemmän jo ennen korkeammalle kehittynyt työväestö on heikommista veljistään huolehtinut ja näiden voimistumista edistänyt.
Kun vastainen köyhälistön vallankumous tällä tavoin tapahtuu, silloin tulee se myös suojelluksi siitä loppukohtauksesta, johon jokainen porvarillinen vallankumous päättyy — s.o. vastavallankumouksesta. Jo yllä esitetyssä lentolehtisessään arvelee toveritar Luxemburg jokaisen suuren vallankumouksen elämänlain olevan sen, että tulee nopeasti hyökätä eteenpäin, jolloin aina jyrkät ainekset nousevat pinnalle, muuten muka yritys sortuisi vastavallankumoukseen. Mutta tosiasiat osoittavat, että jokainen porvarillinen vallankumous juuri sillä tavalla eteenpäin ryntäsi, joutuakseen siitä huolimatta lopulta vastavallankumouksen tukahduttamaksi. Eikä tämä ollut mikään sattuma vaan yhtäläisesti luonnonvälttämätöntä kuin itse eteenpäinhyökkäys, joka oli seurauksena vallankumouksen puhjetessa yhdessä esiintyneiden luokkain vastakohdista. Oli välttämätöntä, että siinä omistamattomat luokat uskalsivat mahdotonta ja sen vuoksi lopulta kukistuivat. Mutta siten menetti vallankumous voimakkaimmat ja uskollisimmat tukijansa ja sortui pakosta vastavallankumouksen jalkoihin.
Engels sanoo siitä kirjoituksensa »Entwicklung des Sozialismus von der Utopie zur Wissenschaft» (aikakauskirjassa »Neue Zeit», 11:s vuosik. 1 nid.) englanninkielisen julkaisun esipuheessa, otsikolla »historiallisesta materialismista»:
»Tätä vallankumouksellisen toiminnan liiallisuutta seurasi välttämätön taantumus, joka ampui puolestaan kauas yli maalin.»
Ja samassa yhteydessä, valaistuaan tätä tapahtumaa kahdeksannentoista vuosisadan Englannin vallankumouksen esimerkillä, hän sanoo:
»Tämä näyttää todellakin olevan yksi porvarillisen vallankumouksen kehityslakeja.»
Aivan niin, porvarillisen, mutta ei köyhälistön, joka toteutuu kokonaan toisin edellytyksin.
Köyhälistön vallankumousta ei tee kuten porvarillista monet luokat, vaan ainoastaan yksi ainoa. Tämän takana ei enään ole mitään muuta luokkaa, joka pyrkisi uuden luokan mukaista järjestelmää ulommaksi, kykenemättä kuitenkaan vielä itse omaa järjestelmää luomaan, ja jonka lopulta senvuoksi täytyisi kukistua ja saattaa koko vallankumous luhistukseen.
Missä vallankumoukselliset työväen vallankumouksessa joutuvat veriseen yhteentörmäykseen keskenään ja sen johdosta nousee vastavallankumous, siellä ei tämä yhteentörmäys johdu vallankumouksen ehdottomasta elämänlaista, vaan poikkeuksellisista tilanteista, jotka yhä käyvät harvemmiksi, koska ne enimmäkseen syntyvät läänitysolosuhteiden jatkumisesta porvarisyhteiskunnassa.
Vaikka viimeinen valtiollinen kumous Saksassa ei ollutkaan mikään oikea köyhälistön vallankumous, se kun ainoastaan ohimenevästi nosti köyhälistön valtaan, ja vaikka täällä köyhälistö, syistä, jotka viime kädessä johtuivat sodasta eikä vallankumouksesta, raateli itseään veljestaistelussa ja siten tasoitti tietä vastavallankumoukselle, niin ei tämä (vastavallankumous) vielä tähän asti ole siihen mittaan päässyt kuin porvarillisissa vallankumouksissa oli asianlaita. Ja me rohkenemme toivoa, että tämä hetkellinen taantumus pian on saavuttava huippukohtansa.
Ranskan suuren vallankumouksen perästä oli Ranskassa kalmiston rauha, liikuntovapauden täydellinen puute ja pitkällinen joukkojen liikehtimisen halun puute. Tätä kesti ihmisiän, vuoteen 1830. Vuoden 1848 nousun kukistuttua kestää se tusinan vuosia, kunnes jälleen elämä porvarillisessa ja köyhälistön kansanvallassa virkoaa. Vuosien 1849–1860 väliaikana vallitsee täydellinen valtiollinen jähmettyneisyys.
Nykyisessä Saksassa sitävastoin tapaamme joukkojen valtiollisissa harrastuksissa tosin laimenemista ja sen vuoksi taantumusta sosialistien äänimäärässä porvarillisiin nähden. Mutta tämä ilmiö ei ole yleinen ja on niin mitätön, ettei se tähän saakka ole mitään huomattavampia vallansiirtymisiä saanut aikaan.
Ainoastaan suuresti takapajuisissa seuduissa, missä valtiollisesti lukutaidottomain onnistui kommunistien johdolla temmata myös työväenluokan koulutettu osa mukaansa järjettömään toimintaan, kohtaa meitä todellinen vastavallankumous kuten Unkarissa.[4]
Kuten kaikissa asioissa, on Venäjä tässäkin täydelleen omalaatuisensa. Kun sen vallankumous vielä pääasiallisesti on porvarillista, niin seuraakin se »porvarillisen yhteiskunnan kehityslakia» ja tuo ylenmääräisen vallankumouksellisen toiminnan seurauksena »välttämättömän taantumuksen, joka puolestaan kauas yli maalin ampuu».
Samaan aikaan kun tämä ilmiö esiintyi näihin asti maailman kaikissa maissa sillä tavoin, että yksi puolue kukisti ja hajoitti toisen, ovat bolshevikit aikaansaaneet sen, että he itse joutuvat toimeenpanemaan siirtymisen vallankumouksesta taantumukseen. Ihmetellen ylistetään heidän hallintojärjestelmänsä elinvoimaisuutta, mutta se ei johdu heidän toimeenpanemansa vallankumouksen elämänvoimasta, vaan siitä, että he, niin pian kuin he näkevät, että vallankumous käy kohti loppuaan, ajattelemattomasti itse ottavat suorittaakseen vastavallankumoukselle kuuluvat tehtävät.
Engels mielellään lauloi englantilaista pilkkalaulua Brayn varapastorista, englantilaisesta hengenmiehestä, joka seitsemännellätoista vuosisadalla tiesi pysyttäytyä pappistoimessaan siten, että hän palveli samalla alttiudella jokaista hallitusta, olipa tämä vallankumouksellinen tahi taantumuksellinen. Lenin voittaa tämän varapastorin, sillä hän itse muodostaa yhtä hyvin taantumus- kuin vallankumoushallituksenkin.
»Laiskassa lännessä» ei sellainen ole kuitenkaan enään mahdollista.
Meillä on täysi syy odottaa, että tuleva köyhälistön vallankumous, s.o. valtiollisen vallan saavuttaminen, toteutuu kansanvaltaisuuden avulla, siis rauhallisesti. Se siis ei johda köyhälistön keskeiseen veljestaisteluun, eikä sen vuoksi pääty myöskään vastavallankumoukseen. Siltä on puuttuva sitä myrskyistä eteenpäin ryntäämistä, joka on porvarillisen vallankumouksen tuntomerkkinä, ja kuitenkin se tulee nopeammin pääsemään eteenpäin, koska sitä eivät mitkään syvemmälle käyvät taantumukset ja vastaiskut tule viivyttämään.
Vallankumouksellisista vallankumouksellisimmat tulevat panemaan vastalauseen tätä käsitystä vastaan. Heistä ei näet vallankumous ilman verilöylyä ja terroria ole mitään oikeaa vallankumousta, vaan ainoastaan kurjaa, velttoa reformismia. Se tapa, millä he katselevat vallankumousta, ainoastaan osoittaa, kuinka taantumuksellista, kaikista vallankumouksellisista puheenparsistaan huolimatta, heidän ajatuskulkunsa on. He eivät voi ollenkaan kuvitella vallankumousta muuten kuin menneisyyden porvarillisten vallankumousten malliin. Miten tahansa ajateltaneenkin köyhälistön vastaisuuden vallankumouksesta, niin yksi on aivan varmaa: se tulee näyttämään kokonaan toisenlaiselta, koska se on tapahtuva kokonaan toisilla edellytyksillä kuin porvarilliset vallankumoukset, joiden historiasta tähän saakka yleensä olemme vallankumousta koskevat tietomme ja ajatuksemme ammentaneet.
Pitäessämme valtiollista vallankumousta yhden, tähän asti valtiovallasta estetyn, luokan (tahi luokkain yhtymän) valtiollisen vallan valtaamisena, huomaamme me porvarillisen ja köyhälistön vallankumouksen välillä tältä kannalta katsoen monenlaisia eroavaisuuksia.
Tutkittakoon yhtä sellaista lähemmin tässä.
Porvarillinen vallankumous päättyy vastavallankumoukseen. Siirtymiskeinona tähän on tavallisesti sotilasdiktatuuri. Tämä nojaa siihen tosiasiaan, että vallankumouksen luokat, porvarit, talonpojat, pikkuporvarit, köyhälistö, hävittäväin keskinäisten taistelujen jälkeen, joissa ne itseään raatelevat, joutuvat sellaiseen tasapainotilaan, jossa ei mikään näistä luokista kykene pystyttämään valtiollista luokkaherruuttaan toisten harteille. Kansanvalta ei vielä tällä asteella ole tarpeeksi juurtunut, sitävastoin ovat kansalaissodat ja monasti myös vallankumousajan ulkonaiset sodat johtaneet siihen, että yksinvallan vanhan, hajonneen armeijan tilalle on astunut uusi ankarasti kuriin totutettu. Se, kenellä on käytettävänään tämä armeija, pääsee luokkain tasapainon vallitessa kaikkien toisten ehdottomaksi valtiaaksi. Näin päättyy vallankumous siihen, mitä sanotaan bonapartismiksi tahi caesarismiksi.
Siellä, missä olemme tekemisissä todellisen, eikä vain, kuten Venäjällä, näennäisen, köyhälistön vallankumouksen kanssa, siellä puuttuvat kaikki edellytykset sellaiseen kehitykseen, joka oli porvarillisen vallankumouksen lopulla välttämätön. Ne puuttuvat köyhälistön vallankumoukselta kerta kaikkiaan sen vuoksi, että kansanvaltaisuus kumouksen alkaessa enimmäkseen jo on lujittunut, eikä siis sen valtiollisia taisteluita tulla käymään kansalaissodan merkeissä, joka voitetun militarismin tilalle asettaa uuden. Mutta lisäksi sen tähden, että köyhälistön vallankumous jo alkuasteellaan edellyttää köyhälistön ylivoimaa kaikkiin toisiin luokkiin nähden yhteensä niin, että korkeintaan tämän luokan sisäinen eripuraisuus voi hankkia vallankumouksen vastustajille jälleen ylivallan, mikä ei suinkaan ole välttämätöntä ja sattuu ainoastaan poikkeustapauksessa.
Mutta kuitenkin tapaamme tuon porvarilliseen vallankumoukseen kuuluvan luokkain välisen tasapainotilan köyhälistön vallankumouksen alkuasteella. Tämä tilanne esiintyy ajankohtana, jolloin köyhälistö ei vielä ole niin pitkällä, että kykenisi pelkästään itselleen voittamaan valtiovallan, mutta kumminkin on jo liian vahva, jotta mikään porvarillinen luokka voisi asettaa valtaansa köyhälistön vastapainoksi. Tällä asteella tulisi, jos pyrittäisiin puhtaaseen luokkahallitukseen, kaikki valtion hallinta ja sen avulla myös menestyvä talouselämä aivan mahdottomaksi. Valtion ja yhteiskunnan ja kaikkien sen osain, köyhälistökin siihen luettuna, täytyisi joutua äärimmäiseen hätätilaan. Kansalaissota, yhden luokan yritys lamaannuttaa asevoimin vastustajansa, ei tulisi, jos se edellyttämässämme kehittyneessä kansanvallassa yleensä olisi mahdollinenkaan, mitään muuta saavuttamaan kuin täydellisen taloudellisen romahduksen, joka laajenisi Venäjän nykyisen romahduksen veroiseksi.
Näiden asianhaarain vallitessa jää mahdolliseksi ainoastaan hallituksen kaksi muotoa: joko yksi puolue muodostaa hallituksen ainakin yhden huomiota-ansaitsevan puolueen vaikenevalla suvaitsevaisuudella tahi kannatuksella, tahi asettavat sosialistit yhden tai useamman porvarillisen puolueen kanssa yhdessä kokoomushallituksen.
Esimerkin ensimäisestä muodosta tapaamme Itävallassa ja Ruotsissa. Ruotsissa on puhtaasti sosialistinen hallitus, joka vain siten pysyy pystyssä, että vapaamieliset sitä tukevat.[5] Itävallassa kristillissosialistinen, joka käy mahdottomaksi sinä päivänä, jolloin sosialistit valmistuvat sen kaatamaan. Aikaisemmin oli Itävallassa kokoomushallitus sosialistien osanotolla. Samoin Belgiassa ja Tanskassa. Meillä Saksassa on sosialistisporvarillinen kokoomushallitus. Huomenna ehkä taas Tanskassa ja Belgiassa sekä lisäksi Italiassa ja Englannissa.
Tuenko — vaikkakaan en ota osaa hallituksen neuvotteluihin ja niihin vaikuta — hallitusta senvuoksi, että se olevissa oloissa on paras, tahi astunko tuohon hallitukseen ja vaikutan suoranaisesti sen päätöksiin, voi väliin taktillisesti merkitä suurta eroavaisuutta, mutta ei periaatteellisesti. Tosinhan on politiikkoja, jotka ovat etupäässä agitaattoreja. Sentähden epäilevät nämä julkista yhteisvaikutusta porvarillisten ainesten kanssa ja pitävät siksi parempana periaatteellisesti salaisempia muotoja. Niinpä pidettiin esimerkiksi Saksan sosialidemokraattien kesken aikaisemman vaalijärjestelmän ja uusintavaalien vallitessa itsestään ymmärrettävänä, että uusintavaaleissa valittiin porvarillisen oppositsionin mies, kenties demokraatti tahi keskustalainen. Mutta erikoista sopimusta asianomaisten puolueiden kanssa tätä tarkoitusta varten pitivät radikaalimme luokkataistelun periaatteiden ilkeänä loukkauksena, hyljättävänä. Niinpä vielä nytkin näyttää monesta kokoomusministeriöön astuminen periaatteellisen hyljättävältä, vielä siinäkin tapauksessa, että sen tarpeellisuus varsin hyvin tunnustetaan.
Yhä uudelleen vedotaan tähän luokkataistelun periaatteen muuttumattomaan kantaan. On kyllä varmasti Marxin ja Engelsin huomatuimpia työntuloksia se, että he totesivat luokkataistelun merkityksen politiikassa, mutta ei heille ole pälkähtänyt päähän väittää, että joku luokka voisi ainoastaan täydellisesti eristäytymällä etujaan tehokkaasti valvoa. Kuinka, lakkaanko minä taistelemasta, jos haen liittolaisia voidakseni taistelua menestyksellisemmin käydä? Kun minulla on liittolaisia, täytyy minun ottaa ne huomioon, näin ollen en minä voi lyödylle viholliselle asettaa niin raskaita ehtoja kuin tekisin, jos olisin sen yksin voittanut. Mutta mitä auttaa minua tuo »jos olisin», kun kerran itse asiassa ilman liittolaisia tulisin lyödyksi.
Jokaisen kokoomuksen periaatteellinen hylkääminen kaikissa olosuhteissa johtuu luokkataistelun siitä käsityksestä, jonka mukaan pidetään kaikkia porvarillisia puolueita ilman eroitusta samana taantumuksellisena joukkona, käsitys, jota vastaan ei kukaan enemmän taistellut kuin Marx, koska se synnyttää enemmän luokkatyperyyttä kuin luokkatietoisuutta.
Otto Bauer, jonka radikalismia ei kuitenkaan epäiltäne, ei suinkaan ole kokoomuspolitiikkaakaan periaatteessa hyljännyt, vaan on myös itse jonkun aikaa käytännöllisesti siihen osaaottanut.
Luonnollisesti täytyy tehdä ero kokoomuksen ja kokoomuksen välillä. Ainoastaan määrätyillä edellytyksillä voi siitä olla hyötyä.
Hyvin tärkeätä tälle kysymykselle on Otto Bauerin 3 p. tammik. 1922 berliiniläisessä »Freiheitissä» otsakkeella »Koalitionsregierungen und Klassenkampf» (kokoomushallitukset ja luokkataistelu) julkaisema kirjoitus.
Hän eroittaa kahta lajia kokoomushallitusta. Toista kutsuu hän »reformistiseksi». Näitä muodostettiin aikoina, jolloin porvaristo hallitsi vielä mahtavalla ylivallalla köyhälistöä eikä sen senvuoksi tarvinnut tehdä mitään myönnytyksiä tälle. Kun kerta porvarillinen hallitus otti joukkoonsa jonkun yksityisen sosialistin, tuli tämä siten vastuunalaiseksi puhtaasti kapitalistisesta hallituspolitiikasta.
Kokonaan toisin on asianlaita tänään, jolloin köyhälistö on niin voimistunut, että meillä vallitsee luokkain välinen tasapaino.
»Missä sellainen luokkavoimain tasapaino vallitsee, siellä voi kokoomushallitus olla ohimenevä välttämättömyys.»
Tässä olen täydellisesti samaa mieltä kuin Otto Bauer.
Sitävastoin tuntuu minusta kuin hän liiaksi ylistäisi paikallisia itävaltalaisia olosuhteita, kun hän puhuessaan voimakeinoista erikoisesti korostaa sotilaallisia, joita köyhälistöllä tulee olla käytettävänään seistäkseen lujitettuna tekijänä porvarillista maailmaa vastaan ja ottaakseen kokoomukselta sen »reformistisen» luonteen.
»Reformistinen ministerialismi antoi köyhälistön puolueiden ottaa osaa hallitukseen, vaikkakin monet sotilaalliset ja taloudelliset voimakeinot pysyivät porvariston monopolisoimina, kun sitävastoin Itävallan kokoomushallitus johtui siitä tosiasiasta, että monet voimakeinot, sotaväen ja liikennelaitoksen johto, olivat joutuneet köyhälistön käsiin.»
Bauer on ilmeisesti sitä mieltä, että toisen internationaalen puolueiden köyhälistöllä on käytettävissään vähemmän voimakeinoja kuin Itävallan, muuten ei hän olisi lisännyt, että »reformistinen ministerialismi nykyään vallitsee toisen internationaalen puolueissa».
Minun ymmärtääkseni on Itävallassa köyhälistö heikompi kuin Saksassa, vaikkei sillä täällä kuten siellä ole käytettävänään valtakunnan puolustusväkeä. Täällä on sen lukumäärä talonpoikien määrään verraten paljon suurempi kuin alppimaissa. Ja vielä suuremmassa mitassa on näin Englannissa, jossa talonpoikaisväestöä yleensä ei enää ole. Voimakas on talonpoikaisväestö vielä Belgiassa ja Tanskassa. Kumminkin on myös siellä köyhälistö voimasuhteiltaan valtiossa varmasti itävaltalaisen veroinen. Näissä maissa on kokoomuspolitiikka niin muodoin jo jättänyt taakseen sen asteen, joka merkitsee talonpoikaisuutta »reformistisen ministerialismin» asteena.
Mutta tässä Bauer on täydelleen oikeassa: kokoomuspolitiikalla on sitä enemmän toivoa menestykseen ja sitä paremmin vähenevät siinä piilevät vaarat, kuta suurempi on köyhälistön mahti, joka kokoomushallituksen sosialistisilla ministereillä on tukenaan. Missä kerran kokoomuspolitiikka on tullut välttämättömäksi, siellä on myös koetettava muodostaa se mahdollisimman paljon köyhälistölle hyötyä tuottavaksi ja pyrittävä kohottamaan tämän valtaa mitä korkeimmalle.
Mutta tämä vaatii ennen kaikkea: köyhälistön eheyttä. Ken haluaa supistaa vähimpään kokoomuspolitiikan vaarat, hänen tehtävänsä ennen kaikkea on vaikuttaa sosialistisen yksimielisyyden hyväksi. Ken vaikuttaa tätä vastaan, hän ei siten poista kokoomuspolitiikan välttämättömyyttä, hän ainoastaan vaikuttaa siihen, että tämän politiikan on suoriuduttava epäsuotuisemmin ehdoin kuin muuten olisi asianlaita. Kokoomushallituksen vastustajat riveissämme vertaavat eniten siihen puhtaasti sosialistisen hallituksen etuja. Mutta tämä vertailu on kokonaan mieletöntä, sillä ei kenkään sosialisti anna etusijaa kokoomushallitukselle, jos hän voi saada puhtaasti sosialistisen. Ainoastaan se voi meille avata tien sosialismiin, ainoastaan se voi tarmolla ja suunnitelmallisesti käydä käsiksi kapitalistisen tuotantotavan yhteiskunnallistuttamistyöhön. Siitähän ei ole kysymystäkään. Vaan tässä on kysymys asteesta, missä köyhälistöllä ei vielä ole tarpeeksi valtaa asettaa ja säilyttää puhtaasti sosialistista hallitusta, mutta jo kyllin voimaa tehdäkseen mahdottomaksi jokaisen työväelle suorastaan vihamielisenä esiintyvän hallituksen. Tällä asteella voi kysymys olla ainoastaan: kokoomushallitusko tahi porvarillinen hallitus köyhälistön armoilla. Puhtaasti sosialistinen, vapaamielisen porvariston armosta riippuva hallitus lienee niin harvinainen, että voimme tässä sen syrjäyttää. Myös ei tämäkään voisi saada aikaan sitä, mitä pystyisi tekemään pelkästään sosialistinen ministeristö, jonka takana seisoo ylivoimainen köyhälistö.
Voi esiintyä tilanne, jossa sosialistinen puolue pitää parempana, porvarillisen hallinnon synnytettyä erinomaisia vaikeuksia, jättää porvaristolle tukalat tehtävät, antaa sen syödä sen itsensä keittämä soppa, kuten esimerkiksi nyt sodan seurausten voittaminen. Mutta hyvin usein voi myös käydä äärettömän vaaralliseksi köyhälistölle jättää valtion voimakeinojen rajaton käyttö porvarillisille aineksille. Toveri Bauer sanoo, että Itävallassa kokoomushallitus oli vallankumouksellisen sosialismin kannalta suotava, kun siellä köyhälistö ymmärsi vallata itselleen puolustusvoiman. Minä saanen tähän lisätä: juuri sen vuoksi, että puolustusvoima oli köyhälistön käsissä, saattoivat sosialistit rohjeta poistua kokoomushallituksesta niin pian kuin se heille kävi epämukavaksi.
Maassa, missä puolustuslaitos ei ole köyhälistön käsissä, — ja tämä tulee kauan vielä edelleen olemaan sääntönä, — voi siitä olla kohtalokkaita seurauksia, jos sosialidemokratia jättää valtion koko voimakeinot pelkkiin porvarillisiin käsiin ilman mitään valvontaa ja vaikutuksen osuutta niiden käyttöön.
Kokoomus kyllä varmasti haraa köyhälistön olemusta vastaan. Olen kerran laajemmasti (kirjoituksessa »Luokkataistelu ja puoluediktatuuri», julkaistu Wienissä, »Kampfissa» elokuussa 1921) osoittanut, ettei mikään porvarillisista puolueista ole puhdas luokkapuolue, vaan jokainen syntyy erilaisten luokka-ainesten yhtymisestä. Ainoastaan sosialidemokratinen on puhdas luokkapuolue. Tästä seikasta johtuu, että köyhälistö enemmän kuin muut luokat myös vastustaa eri puolueiden aika-ajoittaista liittymistä kokoomukseksi. Toiselta puolen on köyhälistö luokka-asemansa tähden voimakkaimmassa oppositsionissa voimassaolevaan yhteiskuntajärjestykseen, tämä seikka myös ajaa sen pysyvään oppositsioniin valtiossa. Oppositsioasemasta luopuminen muuta tarkoitusta varten kuin sitä, että kapitalismi mitä pikaisimmin kukistetaan, sotiikin senvuoksi köyhälistön luontoa vastaan.
Mutta sieluopillisesti käsitettävä ei aina ole asiallisesti tarkoituksenmukaista. Meidän ei ole suunniteltava toimintaamme ainoastaan tarpeittemme, vaan myös ymmärryksemme mukaan. Nuo sielulliset seikat selittävät, minkätähden ne, jotka kokoomuspolitiikkaa ja oppositsionista luopumista periaatteessa vastustavat, saavat köyhälistön keskuudessa helpommin hyväksymistä kuin päinvastaisen mielipiteen edustajat. Ne selittävät sen, minkätähden kokoomuspolitiikan aate vaivoin ja hitaasti toteutuu. Mutta ne eivät kuitenkaan voi estää välttämättömyyden tuloa, joskaan ei tämä saavu sellaisella nopeudella ja voimalla, mikä usein olisi suotava. Kokoomuspolitiikan ajatus tulee tällä asteella, missä kapitalistiset maat nyt ovat, kaikista vastuksista huolimatta yhä enemmän voittamaan alaa ja vallitsemaan köyhälistön politiikkaa yhä enemmän, ei köyhälistön vallankumouksen korvikkeena, jommoisena sitä monasti on ylistetty — mikä ei juuri ollut eduksi kokoomusaatteen propagandalle — vaan johtona ja valmistuksena tähän vallankumoukseen, se on, köyhälistön valtiolliseen yksinvaltaan puhtaasti sosialistisen köyhälistön ylivoimaisen hallituksen kautta.
Kuuluisassa artikkelissaan »Zur Kritik des sozialdemokratischen Parteiprograms» sanoo Marx:
»Kapitalistisen ja kommunistisen yhteiskunnan välillä on ajanjakso vallankumouksellista muuttumista toisesta toiseksi. Sitä vastaa myös valtiollinen ylimenokausi, jonka valtio ei voi olla muuta kuin köyhälistön vallankumouksellinen diktatuuri.»
Tätä lausetta me voimme viimeisten vuosien kokemuksien perustuksella hallituskysymykseen nähden muunnella siten, että sanomme:
»Puhtaasti porvarillisesti ja puhtaasti köyhälistömäisesti hallitun kansanvaltaisen valtion väliaikana on ajanjakso, jolloin toinen muutetaan toiseksi. Sitä vastaa myös valtiollinen ylimenokausi, jonka hallitus säännöllisesti tulee muodostamaan kokoomushallituksen muodon.»
Tämä pitää paikkansa kaikkialla, missä köyhälistön suorittama valtiovallan valtaus toteutuu kansanvallan tietä, ja tämä on suurten sotilasyksinvaltojen kukistumisen jälkeen normaalinen tie siihen. Ken nykyään vielä kokoomuspolitiikan periaatteellisesti hylkää, hän on sokea ajan merkeille ja kykenemätön sen tehtäviä suorittamaan.
Niin pian kuin köyhälistö on valloittanut valtiovallan, tulee se sitä hyväkseen käyttämään, muodostaakseen omien etujensa mukaan valtiota ja talouselämää sikäli kuin ne ovat valtiollisin toimenpitein sovellutettavissa.
Valtioon nähden tulee meidän eroittaa kapitalistisesta sosialistiseen tuotantoon siirtymisen ja toteutetun sosialismin aikakaudet. Vain edellistä käsittelemme tässä tarkemmin.
Ainoastaan ohimennen olkoon viitattu tehtävään, jonka Marx ja Engels ovat panneet toteutetun sosialismin ajalle. He selittivät, että, niin pian kuin sosialismi on päätökseen saatettu ja luokkaeroitukset poistettu, ei valtio tosin tule lakkautetuksi, mutta se kyllä kuolee, kun se kadottaa tähänastiset toimintonsa. Sillä valtio, sanoivat he, on kunkin ajan riistävän luokan järjestelmä riisto-olojensa pysyttämiseksi, siis riistettävien luokkien alistettuna säilyttämiseksi. Riistettyjen ja riistävien luokkain eroituksen poistuessa menettää valtio tarkoituksensa, menettää yhden toiminnon toisensa jälkeen.
Nämä lausunnot ovat antaneet perin monelle päänvaivaa. Myös Lenin käsittelee laveasti tätä kirjoituksessaan »Valtio ja uskonto», jonka hän jo kesällä 1917 laati. (Minä käytän hyväkseni Berliinissä olevan »Lichtstrahlen» kustannusliikkeen julkaisemaa saksalaista painosta).
Kuten niin moni muu vallankumouksellinen, on myös Lenin marx-engelsiläistä käsitystä valtion kuolemisesta selittänyt siten, että silloin yksilön täydellisen vapauden anarkistinen ihanne astuu tilalle. Jokainen tulee »vapaasti kykyjensä mukaan toimimaan, ja jokainen ottaa vapaasti tarpeittensa mukaan». (Lenin, s. 81).
Sellainen tilanne kyllä voi kerran syntyä. Mutta ei mikään nykyään havaittavissa olosuhteissa viittaa siihen, että siihen tulemme. Lenin itse otaksuu, että vasta »kommunismin toinen aste» tulee johtamaan valtion kuolettamiseen täydellisen anarkian merkeissä. Hän vetoaa tässä Marxiin, joka jo mainitussa ohjelmakirjeessään v:lta 1875 erottaa kaksi kommunismin astetta. Ensimäisen asteen aikana palkitaan kukin työntekijä sen mukaan, mitä hän saa aikaan, toisella asteella on työn tuottavaisuus niin suuri, että »yhteiskunta voi lippuunsa kirjoittaa: jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan».
Me tulemme siirtyessämme talouteen huomaamaan, miten näitä sangen haaveellisilta näyttäviä lausuntoja on ymmärrettävä.
Mutta Marxin kuvaamaan »kommunismin ensimäiseen asteeseen» ei katseemme nykyään vielä ulotu. Kaikki se, mitä me toisesta asteesta voimme mielessämme kuvailla, ei ole seuraus tunnetuista tosiasioista, vaan pelkkä houre, jolla voinee ajatusharjoituksena olla arvonsa, mutta joka on kerrassaan kelpaamaton antamaan toiminnallemme määrättyä tarkoitusta.
Saavutamme jo paljon, kun pääsemme selvyyteen valtion toiminnasta sosialismin ensimäisellä asteella.
Tämän kysymyksen selittämistä varten on tarpeellista tehdä eroitus, jota tavallisesti väheksitään, yksilön alistamisen ja kokonaisen luokan alistamisen välillä yhteiskunnan alaisuuteen.
Ihminen on luonnostaan seuraeläin, ja jo varhaisimpina aikoina, kauan ennen valtion muodostumista, tapaamme ihmisiä ryhmittyneinä, yhtyneinä määrättyihin järjestöihin määrättyine säädöksineen ja lakeineen, jotka tosin muodostivat lähinnä ainoastaan tapaoikeuden, mutta joita siitä huolimatta tarkoin noudatettiin. Ajateltakoonpa vain avioliittosäädöksiä, ravintomääräyksiä, perintöoikeutta, metsästysoikeutta ja paljon muita säännöstelyjä, joita tapaamme jo australialaisilla, jotka vielä ovat kaukana kaikesta valtiollisesta yhteiselämästä. Valtion puute ei siis suinkaan merkitse yksilön täyttä vapautta, vaan on se aikaisimmilla yhteiskunnanasteilla yhdistetty ankaraan yksilön alistumiseen yhteiselämän säädöksiin. Tähän viittaa jo professori Hans Kelsen huomiota ansaitsevassa tutkimuksessaan (»Sozialismus und Staat, eine Untersuchung der politischen Theorie des Marximus», ilmestynyt Grünbergin julkaisussa »Archiv für die Geschichte des Sozialismus und der Arbeiterbewegung», 9 vuosik. 1 nidos, s. 50). Toivon saavani tilaisuutta jossain toisessa yhteydessä vertailla laajemmin käsityksiäni tuohon teokseen.
Ennen valtion syntymistä tapaamme jo yhdyskuntaisuutta määrättyine lakeineen, kuten esim. heimo- ja maayhdyskunnat sivili- ja sotilashallintoineen, ollen sivilivallalla järjestyksenpitoon sekä oikeudenhoitoon kuuluvia toiminnoita, ja molemmat vallat kansan itsenäisestä kokouksesta riippuvia, sen asettamat ja sen päätöksien sitomat.
Kun sitten, luokkain syntyessä ja erilaisten yhdyskuntain liittyessä yhteen keskittävän voiman johdolla, valtio muodostui, ei se merkinnyt suinkaan mitään täydellistä uutta, vaan se perustui sen edelläkäyneisiin järjestysmuotoihin ja kehitti niitä edelleen, minkä ohella se tosin antoi niille toimintamuotoja, joita niiltä siihen saakka oli puuttunut, tahi antoi vanhoille toiminnoille, — kuten järjestyksen pitoon ja lainkäyttöön kuuluville — uutta sisältöä, teki yhteiskunnan suojeluksesta yksityisten jäsenten kohtuuttomuutta ja ajattelemattomuutta vastaan hallitsevan luokan turvan hallittavaa vastaan. Jo Morgan on viitannut siihen, miten valtiottoman heimoyhdyskunnan peruslait ovat Ateenan vakiomuodossa jälleen tavattavissa. (Ancient Society, 1878, s. 120).
Olkoonkin edessämme olevana aikana kerran luokkayhteiskunta voitettu kanta, niin ei siitä johtuva valtion nykyisten muotojen katoaminen suinkaan merkitse yksilön täyttä vapautta. Yhteiskunnallinen tuotannonkulku tulee olemaan enemmän kuin koskaan suunnitelmallisesti järjestetty ja ei käy laatuun, että sen toiminta saatettaisiin yksilöiden mielihalusta riippuvaksi. Luokkataistelut katoavat ja niiden mukana sarja valtiovallan poliittisia tehtäviä. Sitä enemmän tulevat yhteiskunnan taloudelliset tehtävät kasvamaan. Kuten syntyvä valtio itselleen luomassa peruslaissa nojasi heimo- ja maayhdyskuntain säädöksiin, tulee myös sosialistinen yhteiskunta perustuslaissaan nojaamaan perityn valtion muotoihin, jotka kapitalismista sosialismiin siirtymisen aikana säilyvät tai syntyvät. Josko silloin yhteiskuntaa muuttumisensa jälkeen vielä nimitetään valtioksi tahi ei, on itse asiassa vain kysymys sanontatavasta.
Selvän ajattelun edun kannalta on erittäin tärkeää eroittaa toisistaan eri ilmiöt eri määrityksin. Kuitenkin on valtio syntynsä jälkeen omaksunut niin erilaisia muotoja, joita kaikkia samalla nimellä nimitetään, niin että sana valtio on tullut monelle merkitsemään samaa kuin yleensä itsenäinen yhteiskunta.
Kun kerran itämaalaista sortovaltaa ja kansanvaltaista tasavaltaa, kun tiukasti keskitettyä Ranskan ja Englannin vallan höllää liittoumaa nimitetään kaikkia samalla nimellä valtio, ei todellakaan ole niin tärkeää, annetaanko myös sosialistiselle yhteiskunnalle tämä nimi.
Tieteellisenä merkintänä ilmaisee sana valtio varsin vähän, ellei jollakin laatusanalla ilmaista määrättyä valtiota, josta on puhe. Siksipä kaikista tutkimuksista, jotka koskevat valtiota »sellaisenaan», käy niin vähän ilmi. Sitä voidaan aivan yhtä hyvin tuomita perkeleelliseksi laitokseksi kuin kohottaa taivaaseen saakka korkeimpien yhteiskunnallisten ihanteiden ruumiillistumisena. Keksimmekö siis tulevaisuuden yhteiskunnalle erikoisen nimen tahi eroitammeko sen sosialistisena valtiona tähänastisista valtion lajeista, sillä ei liene erikoisempaa merkitystä meidän yhteiskunnallisen ajattelumme täsmällisyyteen. Vielä eräs kohta valtion suhteessa sosialismiin on mainittava. Esipuheessaan lentolehtiseen »Internationales aus dem Volkstaat», joka ilmestyi 1894, Engels, vähää ennen kuolemaansa, puhuu siitä valtiollisesta päämäärästä, johon Marx ja hän pyrkivät. Se oli
»koko valtion, siis myös kansanvallan voittaminen».
Engels rajoittuu tähän huomautukseen, ei lausu, mitä hän sillä tarkoittaa. Leninille on tuo lause löydetty makupala, josta hän kelpo lailla hyötyilee. Sillä ei minun ajatuksiani häntä vastaan voiteta. Sillä kansanvalta on vanhempi kuin valtio eikä ollenkaan siihen välttämättömästi yhdistetty. Ennen valtiota olleet yhteiskunnat olivat kansanvaltaisesti järjestetyt, valtio on osottautunut kansanvallalle vihamieliseksi laitokseksi. Vasta nykyisen kapitalismin synnyttyä nousee uudelleen kansanvaltaisuus, mutta kantaen jo itsessään sosialismin elementin — siis valtion voittamisen marxilaisessa mielessä. Otaksukaammepa, että sosialismi saattaa valtion kuolemaan, silloin jää kansanvaltaisuus valtion jälkeen elämään.
Kun Lenin edustaa vastakkaista katsantokantaa, niin joutuu hän perin merkilliseen lopputulokseen. Hän sanoo: niin kauan kuin on luokkia, on täydellinen kansanvalta mahdottomuus. Se tulee vasta silloin mahdolliseksi, kun luokat on poistettu, kun siis valtio lakkaa. Se tahtoo sanoa: kansanvalta on Leninistä vasta silloin mahdollinen, kun se häviää. Hän sanoo sosialistisesta yhteiskunnasta:
»Vasta silloin on kansanvalta mahdollinen ja voidaan todellinen, täydellinen kansanvalta ilman mitään poikkeuksia saada käytäntöön. Vasta silloin tulee kansanvalta alkamaan kuolla.»
Todellinen kansanvalta tulee meille nousemaan siis vasta sillä hetkellä, jolloin se katoaa. Lenin nimittää sen »todelliseksi», ilmeisesti senvuoksi, että sitä ei hänen käsityksensä mukaan todellisuudessa koskaan olekaan.
Mutta kun emme tutki leniniläisen »todellisen kansanvallan» utukuvaa, vaan yksinkertaisesti kysymme, millainen vakiomuoto sosialistisella yhteiskuntalaitoksella tulee olemaan, niin ei voida mitään muuta muotoa sille ajatella kuin kansanvaltaista tasavaltaa. Tämän pidämme varmana. Oikean nimityksen keksiminen sille yhteiskunnan uudelle muodolle, joka alkaa sosialidemokraattisen tasavallan kanssa, on tehtävä, jonka voimme jättää nuoremmalle sukupolvelle.
Nyt käsiteltävänämme oleva kysymys yhteiskunnan muodosta täydelleen toteutetun sosialismin valitessa on pelkkä tohtorikysymys. Ei se kuitenkaan ole merkityksetön, koska aina on hyödyllistä ajatella loppuun ajatus ja punnita sen etäisimmätkin johtopäätökset. Se tulee aina auttamaan sitä, että osaamme varmemmin astua askeleemme nykyajassa.
Sitävastoin on mitä suurimmassa määrin polttava ja käytännöllisesti merkitsevä se kysymys, millainen valtiomuoto on välttämätön kapitalistisesta sosialistiseen talouteen siirtymisen aikana, jolloin köyhälistö on valloittanut valtiollisen mahdin, mutta kapitalistinen tuotanto vielä jatkuu.
Me tahdomme painostaa sitä, että me tässä puhumme valtion hallitusmuodosta. Uuskommunismi, joka tämän kysymyksen on tehnyt polttavaksi, hämmentää sen heti sotkiessaan kysymyksen valtion vastaisesta järjestämisestä yhteen niiden yhteiskunnallisten vaikutusten kanssa, jotka tästä järjestyksestä syntyvät määrättyjen yhteiskunnallisten olosuhteiden vallitessa.
Marx on ylläesitetyssä lainauksessa puhunut kapitalismista sosialismiin siirtymisen ajan valtiosta, joka ei »mitään muuta voi olla kuin köyhälistön diktatuuri».
Tuolla ei kuitenkaan ole sanottu mitään siitä valtiosäännöstä, jossa tämä diktatuuri esiintyy. Lenin saattaa tämän kysymyksen mitä suurimpaan sekasotkuun koettamalla sitä selittää. Hän tekee eron valtiomuodon ja hallitusmuodon välillä. Köyhälistöläinen valtiomuoto on köyhälistön diktatuuri, porvarillinen valtiomuoto porvariston diktatuuri. Valtiomuodosta hän eroittaa hallitusmuodon, sen, mitä me nimitämme valtiosäännöksi: tasavalta, itsevaltainen tahi perustuslaillinen yksinvalta j.n.e. Nämä eroitukset ovat hänestä pienimerkityksellisiä. Mutta tosin vain »porvariston diktatuurin» aikana. Sillä mitä innokkaimmin pyrkii hän köyhälistön diktatuurille tuiki tarpeellista valtiosääntöä keksimään.
Sana porvarillisesta diktatuurista valtiomuotona on naurettavimpia iskusanoja, mitä aikakautemme on synnyttänyt. Se näyttää selvästi bolshevistisen ajatustavan alkeellisuuden, ajatustavan, joka selvittää aikamme kaikki taloudelliset ja valtiolliset taistelut proletariaatin ja porvariston välisen vastakohdan perustuksella. Tässä kompastelee se lakkaamatta sen edessään olevan tosiasian vuoksi, että talonpoikaisväestö on todella olemassa.
Porvaristo ei ole milloinkaan yksinään pitänyt valtiovaltaa ja tässä mielessä laatinut diktatuurinsa vakiomuotoa. Sen täytyi siinä aina sovitella eri luokkain kanssa, suurmaatilain omistajain, talonpoikain, pienporvariston, virkavallan, vieläpä itse köyhälistön kanssa, kuten muutamien vuosikymmenien ajan vapaamieliset Englannissa tekivät.
Mikä porvariston diktatuurilta näyttää, kuten sen vallitseva vaikutus parlamentteihin, hallituksiin, sanomalehtiin j.n.e., ei ole valtiomuodon aikaansaama, vaan tuloksena sen taloudellisesta ja älyperäisestä ylivoimasta. Siksipä ilmeneekin tämä vallitseva vaikutus kehittyneissä kapitalistisissa oloissa jokaisen valtiomuodon sisällä tahi, Leninin tavoin sanoaksemme, jokaisen hallitusmuodon vallitessa.
Kokonaan toisin on köyhälistön diktatuurin laita. Se ei voi johtua taloudellisesta tahi älyllisestä ylivoimasta, joka kaikkien hallitusmuotojen aikana ilmenee, vaan se syntyy ainoastaan siitä, että köyhälistö on joutunut omistamaan valtiomahdin, joka edellyttää määrätyn hallitusmuodon.
Tässä köyhälistön diktatuurin ajatuksessa on huomattu marxilaista epäjohdonmukaisuutta. Sillä, sanotaan, Marxin mukaan lepää valtiollinen rakenne taloudellisella perustuksella. Miten näin ollen on mahdollista pelkästään valtiollisella mahdilla murtaa taloudellista ylivaltaa? Luokka, joka on taloudellisesti vahvempi, tulee sitä aina myös valtiollisesti olemaan.
Tämä on anarkistien mieliväite valtiollista taistelua vastaan. He tahtovat kapitalismin puhtaasti ammatillisin voimakeinoin taloudellisesti lamauttaa. Tämä on johdonmukaisesti ajateltu, mutta ei silti oikeampaa. Sillä kuinka työväen ammatilliset järjestöt voisivat syrjäyttää työtätekevän ihmiskunnan kaikkien elämänlähteiden omistajat taloudellisesta ylivallasta? Itse asiassa väijyy anarkisteilla puhtaasti taloudellisen taistelun teroittamisen takana aina sala-ajatus pääoman taloudellisen herruuden murtamisesta kapitalististen tuotantovälineiden hävittämisellä.
Mutta täysin epäjohdonmukaista on se, kun yhä uudelleen myös bolshevikit puolustavat sitä käsitystä, että taloudellinen ylivoima aina olisi valtiolliseen yhdistetty. Niinpä esimerkiksi polemisoi georgialainen bolshevikki Macharadse maansa menshevikkejä vastaan, jotka sanoivat, että jos maa vielä olikin kypsymätön taloudellisesti voittamaan kapitalismia, olisivat he kuitenkin tahtoneet köyhälistön valtiollisen herruuden. Tämähän lie kokonaan mahdoton, huudahtaa Macharadse:
»Väite työväenluokan valtiollisesta yliherruudesta on ainoastaan olettamus, sillä valtiollinen valta nojaa aina taloudelliseen ja päinvastoin.» (Työväenkysymys menshevistisessä Georgiassa, »Russische Korrespondenz» II, 2, N:o 7–9, s. 652.)
Tämähän on perin koneellinen käsitys historiallisesta materialismista. Jonkun luokan valtiollinen ja taloudellinen valta eivät aina satu yhteen. Jos näin olisi laita, silloinhan voisivat kaikki sosialistiset puolueet äärimäisestä oikeistosta äärimäiseen vasemmistoon saakka sulloutua yhteen.
Oikeaa on vain se, että jonkun luokan valtiollinen valta ei ole riippuvainen sen mielivallasta tahi tahdosta, vaan taloudellisista ehdoista, edellytyksistä. Nämä edellytykset voivat ajoittain tuottaa jollekin luokalle suuremman valtiollisen mahdin kuin mikä vastaa sen taloudellista mahtia.
Sama kapitalistinen kehitys, joka tekee köyhälistön väestön suurilukuisemmaksi luokaksi, luo myös edellytykset kansanvallan voitokkaaseen kohoamiseen, jossa lopulta lukuisin luokka pääsee valtion herruuteen, mikä sitten taas puolestaan vaikuttaa takaisin taloudellisiin oloihin.
Merkillisellä tavalla itse Lenin tämän kerran huomaa. Jo monasti lainatussa kirjoituksessaan valtiosta hän sanoo:
»Kun todella kaikki ottavat osaa valtion johtamiseen, ei kapitalismi voi enää pysyä pystyssä. Toiselta puolen luo kapitalismin kehitys edellytykset, jotka mahdollistuttavat »kaikkien» osanoton valtion johtoon. Näihin edellytyksiin kuuluvat: yleinen koulusivistys, joka jo kehittyneimmissä kapitalistisissa maissa on toteutettu, miljoonain työläisten opetus ja hallinta suurten monimutkaisten yhteiskunnallisten laitosten, kuten postin, rautatien, suurteollisuuden, tukkukaupan, pankkien j.n.e. avulla» (s. 84).
Sellaisten taloudellisten edellytysten vallitessa, arvelee hän edelleen, on aivan mahdollista ihan heti, »tästä päivästä huomiseen» ruveta syrjäyttämään kapitalisteja ja virkamiehiä. Tätä sanoesaan joutui hän samassa jälleen rajattoman mielikuvituksen valtaan. Mutta edelläolevassa on hän oikeassa, sanoessaan, että kansanvalta nykyisessä yhteiskunnassa lopulta tekee kapitalismin mahdottomaksi ja että kapitalismi luo edellytykset kansanvallan sosialistismieliselle vaikutukselle.
Vahinko vain, ettei Lenin 1917 asettanut itselleen kysymystä, onko Venäjällä jo olemassa näitä edellytyksiä. Tämä olisi miljoonia Venäjän työläisiä, talonpoikia ja sivistyneitä pelastanut kuolemasta ja suojellut Venäjän valtiota täydelliseltä luhistumiselta.
Ainoastaan tilapäisesti välkähtää hänessä tieto, että valtiovallan anastaminen ja käyttö määrättyjen taloudellisten vaikutusten saavuttamiseksi riippuu määrätyistä taloudellisista edellytyksistä.
Samalla kun hänestä näyttää »porvarillisen diktatuurin» »valtiomuoto» olevan riippumaton erilaisista hallitusmuodoista, huomaa hän aivan hyvin, että »köyhälistön diktatuuri» kuuluu määrätyn »hallitusmuodon» yhteyteen. Mutta hän hakee enempää kuin sellaista hallitusmuotoa, joka määrättyjen taloudellisten edellytysten vallitessa tekisi köyhälistölle mahdolliseksi valtiovallan saavuttamisen ja sen vapaan käytön. Hän etsii sellaista hallitusmuotoa, joka jo pelkällä olollaan ja riippumatta kaikista taloudellisista edellytyksistä tekee varmaksi köyhälistön herruuden.
Paul Levy on aivan oikein muuten ei vallan selvässä johdannossaan Rosa Luxemburgin Venäjän vallankumousta koskettelevaan kirjoitukseen (»Die russische Revolution» s. 25) osoittanut, että tuo ajatus hallitsee Leninin toimintaa, joskaan ei tämä sitä ole kehittänyt täyteen selvyyteen.
Lenin luuli tämän hallitusmuodon keksineensä neuvostotasavallan hallitusmuodolla. Nyt on kokemus kuitenkin osoittanut, ettei tämä olekaan turvannut köyhälistön valtaa kaikkien tapauksien varalle. Edellisen mukaan käykin materialistisesta historiankäsityksestä selville, ettei ole mitään hallitusmuotoa, joka riippumatta kaikista taloudellisista edellytyksistä turvaisi jonkun luokan herruuden. Se on omituisenlaista marxismia, joka pyrkii keksimään sellaista hallitusmuotoa.
Meidän tehtävämme tässä on toinen. Meidän on ainoastaan tutkittava, millaisen valtiomuodon vallitessa proletariaatin valtiollinen valta käy mahdolliseksi.
Ei jokainen hallitusmuoto ole siihen sopiva. Marx sanoi kirjoituksessaan »Kansalaissota Ranskassa»:
»Työväenluokka ei voi valmista valtiokoneistoa yksinkertaisesti ottaa haltuunsa ja asettaa sitä liikkeelle omia tarkoituksiaan palvelemaan.»
Tämän lauseen asettaa Lenin erään toisen lauseen yhteyteen, jonka Marx kirjeessään Kugelmannille 12 p. huhtik. 1871 lausui:
»Kun sinä luet tarkemmin minun »Achtzehnten Brumaire'n» viimeisen luvun, tulet huomaamaan, että minä Ranskan vallankumouksen lähimmäksi yritykseksi en enää kuten tähän asti, tulkitse virkamies-sotilaallisen koneiston kädestä toiseen siirtämistä, vaan sen särkemistä, ja tämä on jokaisen todellisen kansanvallankumouksen ensimäinen ehto mannermaalla.» (Neue Zeit, 20 vuosik. 1 nidos, s. 709.)
Kun haemme tuosta »Achtzehnten Brumairesta», on siinä tästä seuraavaa:
»Toimeenpanovalta äärettömine virkavaltaisine ja sotilaallisine järjestöineen, laajoine ja taidokkaine valtiokoneistoineen, puolen miljoonan virkamieslauma toisen puolimiljoonaisen armeijan rinnalla, tuo hirmuinen loisvartalo, joka verkkokalvon tavoin kietoutuu Ranskan yhteiskuntaruumiin ympärille ja tukkeaa kaikki sen hikireijät, syntyi rajattoman yksinvaltiuden aikana... Kaikki kumoukset täydensivät tätä koneistoa sen sijasta, että olisivat sen särkeneet. Puolueet, jotka vuorotellen valtaan pääsivät, pitivät tämän äärettömän valtiorakennuksen haltuunsa saantia voittonsa suurimpana saaliina.» (2 painos, s. 87.)
»Valtiollinen keskitys, jota uusaikainen yhteiskunta tarvitsi, kohoutuu ainoastaan läänityslaitoksen vastakohdaksi laaditun sotilaallis-byrokraattisen hallituskoneiston raunioille.» (Sama, s. 94.)
Kaikista näistä ja muista samanlaisista kohdista luki Lenin sen ajatuksen, että voitokkaan köyhälistön ennenkaikkea tulee yleensä hävittää valtiovalta. Hän kääntyy »opportunisteja» ja varsinkin minua vastaan, kun me emme sitä käsitä:
»Nykyisen sosialidemokratian ajanoloihin mukautuvat valtiomiehet ovat juuri niitä, jotka eivät tahdo tietää mitään valtiovallan hävittämisestä, loiseläimen poistamisesta.» (Staat und Revolution, s. 44.)
»Valtiokoneiston, joka muodostaa loiskasvannaisen, hävittäminen, sen poistaminen, särkeminen; valtiomahti tehdään nyt tarpeettomaksi — kas nämä ovat lauseita, joissa Marx puhuu valtiosta» (s. 45).
Yhä puhuu Lenin tässä ja lukuisissa muissa samanlaisissa paikoissa valtiosta, valtiokoneistosta yleensä, jonka kaikissa tapauksissa voittava proletariaatti on rikkova.
Bakunilaisista erkanee Lenin ainoastaan siinä, kun hän arvelee, että olevaisen valtion kukistamisen perästä täytyy voitokkaan proletariaatin heti
»ryhtyä uuden, proletaarisen valtiokoneiston rakentamiseen ja sillä tavalla suorittaa toimenpiteet kansanvaltaisuuden suurentamiseksi ja virkavallan juurineen hävittämiseksi» (s. 99).
Ei mikään ole helpompaa kuin johtaa Lenin umpikujaan, osoittamalla miltä näyttää uusi »proletaarinen» valtiokoneisto, jonka hän vanhan, särkyneen tilalle on asettanut. Missä viipyy kommunismin meille lupaama virkavaltaisuuden ja militarismin, tuon »loiskasvannaisen», juurineen hävittäminen ja suurempi kansanvaltaistuttaminen?
Myös tässä näyttäytyy nykyisen Venäjän vallankumouksen porvarillinen luonne, kommunisesta nimikilvestään huolimatta, joten siitä voidaan sanoa, kuten Marx porvarillisesta vallankumouksesta Ranskassa:
»Kaikki kumoukset täydensivät tätä koneistoa, sen sijasta että niiden olisi pitänyt se särkeä.»
Kuitenkin tulisi tällä vastaväitteellä osoitetuksi ainoastaan Leninin ja hänen oppilaidensa kykenemättömyys heidän oman ohjelmansa toimeenpanemiseen; miten helposti he luopuvat omista periaatteistaan samoin kuin miten takapajulla Venäjä on. Edessämme olevalle tehtävälle ei tulisi siitä mitään apua.
Sen ratkaisua ei ole kumminkaan kaukaa haettava. Meidän tarvitsee ainoastaan lukea Marxin kirjoittama yksinkertaisesti sellaisena kuin se on antamatta Leninin selityksen itseemme vaikuttaa. Ja silloin näkyy selvästi, ettei Marx suinkaan tarkoittanut sitä, että köyhälistö ei voisi missään tapauksessa käyttää herruuttaan hävittämättä perittyä valtiokoneistoa. Marx hylkäsi ainoastaan tämän koneiston erikoisen muodon, tuon byrokraattis-militaristisen, joka oli saavuttanut poikkeuksellisen korkean kehityksen Ranskan toisella keisarikaudella, joka silloin, kun Marx yllälainatut lauseensa kirjoitti, juuri syntyi (»Der achtzehnte Brumaire») tahi juuri oli kukistettu (»Bürgerkrieg in Frankreich», kirje Kugelmann'ille).
Hän itse huomautti, etteivät hänen lausuntonsa soveltuneet jokaiseen voimassaolevaan valtioon, kun hän viittasi siihen, että virkavaltais-sotilaallisen koneiston rikkominen on »ehtona jokaiselle todelliselle kansanvallankumoukselle mannermaalla» (kirje Kugelmann'ille).
Niinpä jätti hän selvästi Englannin tässä syrjään. Lenin tosin arvelee, ettei tämä enää nykyään pidä paikkaansa. Nykyään muka olisi myös Englannissa virkavaltais-sotilaallinen koneisto tullut ylivoimaiseksi. Maailman vallankumouksen miesten erinomaisiin tuntomerkkeihin kuuluu, ettei heillä ole mitään aavistusta siitä, mitä maailmassa todella tapahtuu.
Vuoden 1871:n jälkeen on Englanti muuttunut paljon kansanvaltaisemmaksj kuin mitä se silloin oli, ja äskeisimmästä maailmansodasta lähtien on se jälleen huomattavasti parantanut sotilaallista koneistoaan, jota se tosin sodassa ollessaan oli äärimmilleen laajentanut murtaakseen Keski-Euroopan sotilaallisen koneiston. Nykyään on Euroopassa enää ainoastaan kaksi suurta valtiota, joissa marxilaisen käsityksen mukaan on tarpeen »todellinen kansanvallankumous» »ruhtinaallisen virkavaltais-sotilaallisen loisruumiin» musertamiseksi, toinen on Ranska, tuo keisarikunta ilman keisaria, ja toinen, vielä suuremmassa mitassa, Venäjä, tuo tsaarikunta ilman tsaaria. Marxin sanoista näkyy selvästi, että nykyään voimassaolevan valtiokoneiston murtaminen Venäjällä on välttämätön ehto jokaiselle köyhälistön kohoamiselle.
Se on niin selvää, että minä luulen tämän virkavaltaisuutta ja sotilasmahtia vastaan tähdätyn, Marxiin nojaavan leniniläisen nuhdesaarnan ajoilta välittömästi ennen hänen hallitukseen astumistaan tulevan nykyään tshekan jälkeläisten toimesta kapinallisena s.o. »vastavallankumouksellisena» kirjoituksena kielletyksi.
Marxin lausunnoista selviää kumoamattomasti seuraavaa:
Työväenluokka ei voi jokaista valtiokoneistoa ilman muuta ottaa haltuunsa ja panna omia tarkoituksiaan varten käyntiin. Virkavaltais-sotilaallinen valtiokoneisto on siihen kelvoton. Ainoa siihen kelpaava on kansanvaltainen tasavalta. Missä voittava köyhälistö ei sellaista tapaa, siellä sen täytyy se luoda. Vuonna 1871 ja kauan sen jälkeen näytti tämä olleen köyhälistön välttämätön tehtävä melkein kaikkialla mannermaalla. Viime vuodet ovat siinä saaneet aikaan perinpohjaisen muutoksen. Melkein kaikkialla Euroopassa tulee voittava proletariaatti tapaamaan jo valmiin kansanvaltaisen tasavallan. Se ei tule murskaamaan täydelleen mitään valtiokoneistoa, vaan on sen ainoastaan lakaistava pois yksinvallan samoin kuin virka- ja sotilasvallan etuoikeuksien jätteet.
Engels lausuukin suoraan Saksan sosialidemokraattein puoluehallinnon ohjelmaluonnoksen arvostelussaan vuodelta 1891, että Marxin huomautukset valtiokoneiston rikkomisesta eivät koske jokaista valtiota, vaan ainoastaan sotilasyksinvaltaa. Hän sanoo siinä:
»Jos mikään, niin on tämä varmaa, että puolueemme ja työväenluokka ainoastaan kansanvaltaisen tasavallan vallitessa voi päästä valtaan. Tämä onkin ominainen muoto köyhälistön diktatuurille.» (Neue Zeit, 20. vuosik. 1 nidos, s. 11.)
Toiselta puolen sanoo Engels Pariisin kommunin vuodelta 1871 olleen köyhälistön diktatuurin. Myös sen hallitusmuoto oli varmasti kansanvaltainen. Minä olen sitä käsitellyt jo kahdessa kirjassa »Terrorismi ja kommunismi» sekä »Kansanvallasta valtionorjuuteen» (»Von der Demokratie zur Staatssklaverei»), joten en pidä tarpeellisena sanotun toistamista, vaan saatan tyytyä tähän määrittelyyn.
Itse Lenin ei voi kieltää sitä, että Marx asettaa etualalle Pariisin kommunin silmiinpistävän kansanvaltaisen luonteen tuohon »köyhälistön diktatuuriin» verraten. Lenin yrittää sitä vielä vähemmin, koska hän kesällä 1917 ei vielä suinkaan luopunut demokratiasta diktatuurin ajan hyväksi, joskin se alkoi hänelle jo tulla epämukavaksi. Hän enää vain tekee porvarillisen ja proletaarisen kansanvallan välillä eron. Viimemainittua, eikä edellistä olisi Marx siirtymisajalle vaatinut. Kun minä en tee tätä eroitusta, moittii Lenin minua jopa viheliäisestä opportunismista ja proletaarisen ajatustavan alttiiksipanosta.
Mutta missä sitten piilee ominainen proletaarisuus Pariisin kommunin kansanvallassa. Se ei aseta luokkaäänioikeutta yleisen äänioikeuden tilalle, eikä myös rajoita valtiollisia oikeuksia jollekin määrätylle luokalle — mikä ei nykyisen kielenkäytön mukaan merkitsisikään kansanvaltaisuutta vaan päinvastaista. Kansanvaltaisuus merkitsee kaikkien yhdelle säädylle tahi yhdelle luokalle kuuluvain valtiollisten etuoikeuksien kumoamista.
Ei, v. 1917 haki Lenin porvarillisen ja proletaarisen kansanvallan välistä eroa vielä muualtakin.
»Kautsky ei ole käsittänyt eroitusta porvarillisen parlamentarismin, joka kansanvallan (ei kansaa varten) yhdistää virkavaltaisuuteen (kansaa vastaan), ja proletaarisen kansanvallan välillä, joka aivan heti ryhtyy toimenpiteisiin, repiäkseen juurineen virkavaltaisuuden ja joka kykenee herkeämättä näillä toimenpiteillä virkavallan lopullisesti kukistamaan ja pystyttämään täydellisen kansanvallan kansan hyväksi.
Kautsky osoittaa tässä yhä samaa taikauskoista pelkoa valtiota kohtaan, samaa taikauskoa virkavaltaisuuteen» (s. 93).
Jos proletaarisen kansanvallan olemukseen kuuluu virkavaltaisuuden aivan pikainen täydellinen poistaminen ja juurineen repiminen, niin siinä tapauksessa ei ole nykyään yhtään valtiota, joka olisi loitompana »proletaarisesta kansanvallasta» kuin Leninin hallitsema.
Mutta missä on minun taikauskoni virkavaltaisuuteen?
Siinä, että olen tähän saakka huomiotta sivuuttanut kolme vaatimusta, jotka Marx kirjassaan »Kansalaissota Ranskassa» luetteloi kommuunin vaatimuksina ja jotka Leninistä näyttivät perustavimmilta merkitykseltään. Niissä hän näkee proletaarisen kansanvallan perustekijät.
On totta, etten ole tähän asti näistä vaatimuksista välittänyt. Mutta en taikauskon vuoksi virkavaltaan, vaan sen vuoksi, etten pannut niille mitään suurempaa painoa. Ja Marx ja Engels näyttivät samoin ajatelleen, sillä lukuunottamatta niitä paria lausetta, joissa Marx »Kansalaissodassa» puheenaolevat vaatimukset esittää, ja siihen lisäksi lausuntoa, jonka Engels esipuheessaan v:lta 1891 antoi, eivät kumpikaan, mikäli muistan, ole muualla asiaa käsitelleet, sensijaan kun he useammin ja perinpohjaisemmin ovat puhuneet muista kommuunin perustamista tahi käyttämistä kansanvaltaisista laitoksista: seisovan armeijan muuttamisesta miliisijoukoksi, yleisestä äänioikeudesta, kuntain itsehallinnosta ja muusta sellaisesta.
Nuo Leninistä niin huomiota ansaitsevilta näyttävät vaatimukset ovat »Kansalaissodan» seuraavassa jaksossa:
»Kommuunin muodostivat yleisellä äänioikeudella Pariisin eri piireistä valitut kaupungin neuvokset. Ne olivat vastuunalaiset ja joka aika eroitettavissa. Niiden enemmistönä oli itseoikeutetusti työmiehet tahi työväenluokan tunnustetuimmat edustajat. Kommuunin ei pitänyt olla parlamenttaarinen, vaan työtätekevä yhdistys, toimeenpaneva ja lakiasäätävä samalla aikaa. Tähän asti valtiohallinnon välikappaleena ollut poliisilaitos menetti heti kaikki valtiolliset ominaisuutensa ja muutettiin kommuunin vastuunalaiseksi ja joka aika eroitettavissa olevaksi välikappaleeksi. Samoin kaikkien muiden hallintohaarain virkamiehet. Kommuunin jäsenistä alaspäin tuli kaikki julkinen palvelus suorittaa työmiesten paikoilla.
Näiden vaatimusten tulee perinpohjin eroittaa proletaarinen kansanvalta porvarillisesta ja antaa edelliselle sen erikoinen luonne.
Tarkastakaammepa lähinnä lainatun jakson viimeistä kohtaa, julkisten toimihenkilöiden työpalkkojen huolehtimista.
Lenin kirjoittaa siitä:
Tässä esiintyy mitä selvimmin eroitus: porvarillisen kansanvallan ja proletaarisen, riiston kansanvallan ja riistettyjen luokkien kansanvallan, julkisen, määrättyä luokkaa sortavan vallan ja kansan enemmistön, työmiesten ja talonpoikain yhteisvoimin harjoittaman riistäjiä kohtaan suunnatun vallan välillä. Ja juuri tältä havainnollisimmalta, kenties tärkeimmältä kohdaltaan on Marxin vakiokysymystä koskeva oppi joutunut täydelleen unhotuksiin» (s. 35).
Kohtalokkaalla tavalla myös Neuvosto-Venäjällä ohimenevän uudelleenelpymisen jälkeen.
Mutta kuinka talonpojat tässä äkkiä sukeltavat esiin? Mistä ajasta asti talonpoikainen kansanvalta ei olisi porvarillinen vaan proletaarinen? Ja kumminkin on Lenin oikeassa ottaessaan tässä talonpojat huomioon. Huokeaksi tuleva hallitus on, paitsi köyhälistön, myös pikkuporvarien ja talonpoikain toivomus. Niin, nämä vaativat sitä myös vielä pontevammin kuin köyhälistöläiset, jotka asettavat valtiolle suuria vaatimuksia. Ei missään Euroopassa olleet kommuunin aikana suurten virkamiesten palkat pienemmät kuin Sveitsissä, jota ei kukaan ole pitävä proletaarisena kansanvaltana. Pariisin kommuunin vaatimus ei siis ehdottomasti ole kuvaava proletaariselle kansanvallalle. Marx ei sitä suinkaan esitäkään minään varsinaisesti proletaarisena.
On itsestään ymmärrettävää, että proletaarinen tasavalta samoin kuin talonpoikainen tahi pikkuporvarillinen tulee kumoamaan korkeamman virkamieskunnan kaikki etuoikeudet. Se, että kommuunin jäsenet nostivat ainoastaan työmiehen palkan, oli keisariajan lahjomisia vastaan hyvin huomattavaa mielenosoitusta.
Mutta sen jälkeen saavuttamiemme kokemusten mukaan, ja varsinkin Venäjällä tehtyihin kokemuksiin nojaten, voidaan kohtuudella epäillä, onko mahdollista siirtymiskaudella sosialismiin saada valtion kaikkiin virkoihin tarpeellisia, älyllisesti hyvin kehittyneitä voimia, jos näille tarjotaan ainoastaan työmiehen palkka.
Varmasti käy taloudellisen kehityksen taipumus siihen suuntaan, että henkisen ja ruumiillisen työn palkan erilaisuus tasoittuu. Tosin tässä ei pidä sodan aikaisia ja sodan jälkeisiä monia ilmiöitä liioitella. Monasti olivat sodassa ja jälkeenpäin usean yksinkertaisen käsityöläisen palkat kohonneet yksityisten tieteellisten työntekijäin palkkojen yläpuolelle. Mutta jos katsomme lähemmin, niin tulemme huomaamaan, että tässä ei käy esiin yleinen taipumus, vaan ilmiö, joka on rajoittunut nopeasti laskevan valuutan maihin sekä niihin vakinaisiin toimihenkilöihin, joiden palkankoroituksia rahanarvon laskiessa ei niin nopeasti ratkaista kuin työmiesten palkanylennyksiä.
Tähän ei ole sekoitettava sitä jo ennen sotaa ja vallankumousta huomattavaa ilmiötä, että sivistyneistön liikatuotanto painaa aina joukon henkisen työn tekijöitä taloudellisesti alemmalle tasolle, kun sen sijaan käsityöläisten yksityiset piirit kohoavat. Siten tapahtuu molempien taloudellisen aseman vähittäinen tasoittuminen. Köyhälistön vallattua valtiovallan edistyy tämä tasoitus, ei enää henkisen työn joukkojen alaspäin vajoamisella, mutta kyllä kaikkien työtätekevien joukkojen nopeammalla kohoamisella. Me rohkenemme olettaa, että täysin kehittyneessä sosialistisessa yhteiskunnassa taloudellinen ja myöskin yhteiskunnallinen eroitus käsi- ja aivotyöläisten välillä on lakkaava.
Mutta tässä on kysymyksessä siirtymäaste. Tulemme laajemmin alempana toisessa yhteydessä esittämään ne perusteet, jotka saattavat kerta kaikkiaan mahdottomaksi kannattaa Marxin hyväksymää kommuunin vaatimusta, joka myös meistä aina oli varsin myötätuntoa herättävä.
Tässä osoitettakoon vain vielä Leninin esittämä perustelu siihen, että kaikki julkinen palvelus eroituksetta ilman muuta on suoritettava työmiehen palkkaa vastaan. Hän sanoo:
»Kapitalistinen kulttuuri on luonut suurliikkeet, tehtaat, rautatiet, postin, puhelimen ja paljon muuta. Tällä pohjalla onkin suurin määrä 'valtiomahdin' toimintoja tullut niin yksinkertaiseksi ja voidaan supistaa niin helppoihin toimituksiin kuin mitä on luettelominen, muistiinpano, tarkastus, jotta kaikki luku- ja kirjoitustaitoiset ihmiset ovat pystyvät harjautumaan näihin tehtäviin, niin että he voivat ja heidän täytyykin ne toimittaa tavallista työmiehen palkkaa vastaan» (s. 35, 36).
»Valtiovallan anastettuaan lyövät työläiset rikki vanhan virkavaltaisen koneiston, hävittävät sen perustuksineen jättämättä kiveä kiven päälle; he korvaavat sen uudella samoista työläisistä ja toimitsijoista muodostetulla koneistolla, jonka ohella heti tullaan ryhtymään Marxin ja Engelsin tarkoin sommittelemiin seuraaviin toimenpiteisiin sen virkavaltaistuttamisyrityksiä vastaan:
1. Paitsi vaalikelpoisuus, lisäksi myös toimestaerotettaminen ainiaaksi.
2. Toimesta ei makseta työmiehen palkkaa suurempaa korvausta.
3. Aivan pikainen siirtyminen siihen olotilaan, että kaikki suorittavat tarkastuksen ja valvonnan tehtäviä, jotta kaikki jonkun ajan kuluttua tulevat 'virkamiehiksi' ja siten myös kaikki estyvät olemasta virkamiehiä» (s. 92).
Hieman ennen valtiovallan ohjaksiin tarttumistaan kuvitteli Lenin siis vielä, että sen toiminnot olisivat kapitalistisen kulttuurin, postin ja puhelinlaitoksen kautta tulleet niin yksinkertaisiksi, että jokainen lukemaan ja kirjoittamaan oppinut kykenisi niitä hoitamaan. Valtion virkailijain tehtävänä ei olisi mitään muuta kuin valvonta ja luettelointi — kenen ja mitä, ei sanota. Kenties on yksillä toisten luetteloimisen tarkastus ja toisilla taas eräiden tarkastustulosten luetteloiminen. Ja tähän hauskaan puuhaan tulevat aivan heti kaikki toinen toisensa jälkeen osaaottamaan.
Näin lapselliseksi kuvitteli valtiovallan toimintaa vielä päivää ennen valtiokaappaustaan bolshevismin suurin nero. Todellakin Venäjän kansalla on vahva ruumiinrakenne, kun se kestää tämän hallituksen uhkarohkeinta tietämättömyyttä nyt jo viidettä pitkää vuotta vielä kokonaan sukupuuttoon häviämättä.
Toinen Marxin vaatimus, joka Leninin mielestä kuvastaa proletaarista kansanvaltaa, on kansan yleisellä äänioikeudella toimittama virkailijain valinta ja paitsi virkamiesten myös kuntain sekä kaupungin valtuutettujen erotettavaisuus.
Myös tähän nähden on taas kysäistävä, ensiksi, missä tapahtuu Leninin valtakunnassa virkamiesten valinta kansan toimesta yleisen äänioikeuden mukaan, ja toiseksi, missä piilee juuri proletaarisuudelle ominainen piirre tässä vaatimuksessa, jonka porvarillisessa Sveitsissä näemme jo kauan sitten toteutetuksi. Merkitystä tällä vaatimuksella varmasti on, mutta emmehän olekaan sitä koskaan syrjäyttäneet. Johan vanha Erfurtin ohjelma vaati »toimihenkilöiden valintaa kansan avulla ja niiden vastuunalaisuutta ja erotettavaisuutta».
Kun Lenin otaksui olevansa pakoitettu 1917 uudelleen kohottamaan tämän vaatimuksen tarkotuksella parjata entisiä sosialisteja, jotka luulotellusti tämän vaatimuksen suhteen olivat välinpitämättömiä, niin löysi hän siten taas uudelleen Amerikan.
Mutta entä valtuutettujen erottaminen? Tämäkin on sitä vähemmän uusi vaatimus. Ja sen kohottivat ei suinkaan harvat porvarilliset demokraatit. Sen hyväksi agiteerattiin Pariisin kommuunin aikana paljon yleisemmin kuin nyt, aivan kuin teroitettiin edustajain täydellistä vastuuvelvollisuutta valitsijoilleen.
Se on peräisin ajoilta, jolloin valitsijat vielä olivat järjestymätöntä joukkoa valitsemiinsa edusmiehiin nähden. Pariisin kommuunin kaudella oli näin yleensä asianlaita. Kun edustaja kerran oli valittu, voi tämä toimia mielensä mukaan. Hänen valitsijoiltaan puuttui kokonaan keino pitää hänen toimintaansa silmällä. Silloin syntyi se ajatus, että valitsijain tuli voida jälleen eroittaa heitä pettäneet edusmiehet. Tämä ei olisi, ainakaan salaisen äänestyksen vallitessa, ollut mikään niin yksinkertainen suoritettava, sillä kuinka olisi saattanut todeta valitsijain mielen? Sehän olisi ollut vain uuden äänestyksen avulla mahdollista. Edusmiehelle vihamielinen vähemmistö jossakin vaalipiirissä olisi ollut aina tilaisuudessa pakottamaan milloin tahansa valitun, vaikkapa tämä olisi toiminut valitsijainsa enemmistön mielen mukaan, alistumaan uusintavaaliin. Mikään ei ole helpompaa kuin tällä lailla kiusata epämieluista edustajaa. Jos minulle on oikein kerrottu, on edustajien erottamista Neuvosto-Venäjällä käytetty ainoastaan tarkoituksella kukistaa jokainen vakava vastustus sieltä.
Sivistyneessä lännessä on tämä niin helposti väärinkäytettävissä oleva määräys tullut kokonaan tarpeettomaksi kansanjoukkojen suuriin puolueihin järjestämisen vuoksi, joka tapahtui puolen vuosisataa sitten ennen sosialidemokratiaa. Siitä pitäen on valittujen vastuunalaisuus valitsijoilleen yhä enemmän jäänyt syrjään ja sensijaan heidän vastuunalaisuutensa puolueelleen on astunut etualalle. Nyt käy yhä harvinaisemmaksi, että yksilö ominpäin ajaisi ehdokkuuttaan. Hän esiintyy yhä useammin valitsijoille puolueen edustajana. Juuri sellaisena hänet valitaan eikä henkilökohtaisen kansansuosionsa vuoksi. Tämä ilmeneekin selvimmin uusimmissa, suhteellista menettelytapaa noudattavissa vaalijärjestelmissä, joiden mukaan valitsijoille ei julkisesti enää esiinny yksityisiä henkilöitä, vaan kokonaisia puolueita pitkine ehdokaslistoineen. Tavallisesti eivät puolueet tahi ehdokkaat ole alottelijoita, vaan pitemmän julkisen vaikutuksen kautta koeteltuja ja tunnettuja.
Yksityinen edustaja ei voi parlamentissa enää toimia mielensä mukaan. Hän on puolueensa ryhmäkurinpidon alainen, puolueensa alituiseen häntä silmälläpitäessä — lukuunottamatta sellaista tapausta, että puolue itse liitoksistaan hajoaa. Mutta tällöinkin kokoontuvat vapautuneet ainekset taas uudestaan uusiksi ryhmiksi, joita uudet, parlamentin ulkopuolella olevat puoluejärjestöt valvovat.
Vaatimus valitsijain oikeudesta eroittaa yksityisiä edustajiaan, jonka 1871 Pariisin kommuunin, samoin kuin monet muut sen ajan radikaaliset demokraatit, kohottivat ja jonka Marx hyväksyi, kuvaa aikaa, jolloin sosialistiset puolueet sekä joukkojen järjestöt yleensä juuri vasta olivat alkaneet järjestäytyä valtiollisiksi puolueiksi. Ensimäinen internatsionaali ei koko olemassaolonsa aikana ole ollut sosialististen puolueiden yhtymä.
Tähän joukkojen politiikkaan osaaoton alkuperäiseen tilaan soveltui hyvin vaatimus valittujen erottamisesta. Ken nykyään, puolivuosisataisen voimaperäisen puoluetoiminnan ja mitä ripeimmän puoluelaajennuksen jälkeen kohottaa samanlaisen vaatimuksen, hän sillä ainoastaan osoittaa, kuinka vähän ymmärtäen hän suhtautuu korkeammalle kehittyneihin oloihin.
Se, mikä viisi vuosikymmentä sitten näytti järjelliseltä ja vallankumoukselliselta, on nyt, paitsi järjetöntä, myös taantumuksellista. Se edustaja menettelee taantumuksellisesta, joka vielä tänään pitää parempana riippuvaisuutta hajanaisista valitsijajoukoista kuin aatteen koossapitävästä puolueesta.
Kuta pitemmälle puolue-elämä kehittyy, sitä syrjemmälle joutuu vaatimus valitsijain oikeudesta eroittaa valittu. Se ei näyttele enää missään vanhemman valtiollisen elämän maassa osaa. Jos Leninin »proletaarinen» kansanvalta eroittuu »porvarillisesta» ainoastaan tällaisten laitosten kautta, mahtaa tuo kaikista vallankumouksellisin muodostuma laahustaa arveluttavasta jälellä ajastaan.
Tarkemmin kuin kahdesta ensimäisestä Leninin proletaarisen kansanvallan kolmesta tuntomerkistä (s.o. vuoden 1917 Leninin) on puhuttava kolmannesta, tuosta yhteen ainoaan laitokseen yhdistetystä lakiasäätävästä ja toimeenpanevasta vallasta, jommoiseksi Pariisin kaupunginneuvosto sen muodosti vuoden 1871:n kuohunnan aikana.
Valitettavasti tyytyy Marx ainoastaan tämän vaatimuksen esittämiseen sitä sen lähemmin selittämättä. Hän vain lisää siihen, että kommuuni tuli siten parlamentaarisesta laitoksesta työtätekeväksi elimistöksi. Engelskin käsittelee »Kansalaissodan» uuden painoksen esipuheessaan vuodelta 1891 molempia edellisiä kolmesta tässä puheenaolevasta vaatimuksesta, mutta ei kolmatta, joka kaipaisi eniten selittelyä.
Voidaan kyllä otaksua, että Ranskan konventin syyskuulta 1792 esimerkki siinti sekä kommuunin kannattajani että Marxin silmiin siinä vaatimuksessa, että lakiasäätävä ja toimeenpaneva valta yhdistettäisiin.
Tämä yhdistäminen johtui niistä olosuhteista, joihin Ranskan vallankumous oli joutunut konventin, kolmannen kansalliskokouksen aikana v. 1789.
Ranska oli siihen aikaan sodassa melkein koko Eurooppaa: Itävaltaa, Preussia, Italiaa, Espanjaa, Alamaita ja Englantia vastaan. Puuttui vain Venäjä, joka juuri valmistautui Puolan loppua nielaisemaan. Ranskan vanha armeija oli hajautunut, uusia vasta syntymässä, kenraalit epäluotettavia, osaksi suorastaan kavaltajia. Ministerit kauhean tilanteen vuoksi häälyviä ja epävarmoja. Vanha virkavallan koneisto murtunut, ei vielä mitään uutta tilalla, yksityiset hallintopiirit tekivät, mitä halusivat.
Tässä tilanteessa oli vain kolme tekijää, jotka pitivät hajoavaa valtiota koossa: erittäin tarmokkaiden työläisjoukkojen vallitsema Pariisi, luja jättiläismahti, joka oli hajoavia hallintopiirejä etevämpi. Tämän rinnalla lujasti järjestynyt Jakobiniklubi, jonka keskus oli Pariisissa, mutta jonka haaraosastot ulottuivat valtion kaikkiin osiin. Näiden molempien rinnalla vaikutti koko Ranskan kansaa edustava konventti, johon kaikki vallankumoukselliset ranskalaiset hädässään katsoivat, mutta jonka voima ja päättäväisyys perustui Pariisin työmiehiin ja Jakobiniklubiin.
Toimeenpaneva valta, ministerit, kenraalit, maakuntain virkamiehet tyrmistyivät. Niin pakottivat jakobinilaiset ja pariisilaiset konventin anastamaan itselleen toimeenpanevan vallan — samoin korkeimman lainkäytön. Konventin valitsemat asetettiin kenraalien rinnalle näiden toimintaa valvomaan ja ministerien ohelle näitä painostamaan. Edustajia lähetettiin maakuntiin edistämään yleisen asevelvollisuuden toimeenpanoa j. n. e.
Konventti on siten todellakin saanut suurta aikaan ja yhdessä Pariisin ja Jakobiniklubin kanssa pelastanut vallankumouksen. Mutta ei ole unhotettava, että tämä toimeenpanevan ja lakiasäätävän vallan yhdistäminen tapahtui perin epänormaaleissa oloissa, oloissa, joita ei kukaan toivo uudelleen: sotaa ylivoimaista maahanhyökkäystä vastaan varsinaisten toimeenpanevain ainesten samanaikaisesti jättäytyessä toimettomiksi.
Jokaisella sodalla on taipumus keskittää valtion kaikki hallintovoimat yksiin käsiin. Säännöllisesti tällöin juuri toimeenpaneva valta anastaa tahi alistaa muut hallintoelimet, olkootpa ne sitten lakiasäätäviä tai oikeudenkäyttöön kuuluvia. Suuren vallankumouksen sota tapasi tasavallan toimeenpanevan vallan täydellisessä rappiotilassa. Ainoaksi voimakkaaksi valtioelimeksi jäi lakiasäätävä konventti. Epäilemättä sai se suurimmaksi osaksi juuri Pariisin työtätekeviltä luokilta tehokkuutensa.
Mutta sota — vaikkapa kansalaissota — ei ole juuri oikea edellytys uuden tuotantotavan järjestämiseen. Sota tahi kansalaissota voi määrättyjen yhteiskunnallisten olojen vallitessa olla hyvin sopiva, — jopa välttämätön valtiovallan anastamiseksi. Myös valtiollisen vallan käyttämiseksi esteiden raivaamiseen uudestaan luomisen tieltä. Mutta hyvin vähän sopii se edistämään tarkoituksenmukaisia yhteiskunnallisia uudisteluja. Se tekee ne melkein kokonaan mahdottomiksi. Sillä se alistaa koko elämän palvelemaan omia tarkoitusperiään, jotka tähtäävät vain hävittämiseen.
Kapitalismista sosialismiin siirtymisen kautena tarvitsemme me välttämättömästi sekä ulkonaista että maan sisällistä rauhaa. Ei tosin luokkain sovinnon merkeissä, vaan kyllä siinä mielessä, että ne suorittavat taistelunsa demokraattisin keinoin eikä asevoimin. Mutta näiden edellytysten vallitessa ei ole vähintäkään syytä yhdistää toimeenpanevaa ja lakiasäätävää valtaa. Pikemminkin puhuu sarja syitä sitä vastaan.
Edistyksen suuri laki on työnjakolaki. Elimistö on sitä korkeammalla kehityksen asteella kuta pitemmälle sen elinten työnjako on saatettu. Tosin ei jokainen työnjako merkitse edistystä, vaan vain sellainen, jossa säilyy osain sopusointu ja niiden kokonaisuutta edistävä yhteisvaikutus. Työnjako, jossa yksi osa kokonaisuuden kustannuksella kehittyy, on tälle vahingoksi eikä sitä voida pitää kokonaisuutta edistävänä. Mutta missä työnjako toimii menestyksellisesti, merkitsee sen lakkauttaminen, se on eri elinten toimintani siirto yhdelle ainoalle, taka-askelta.
Työnjako, joka vuostuhansia kestävän kehityksen aikana valtion toimeenpanevain, lakiasäätäväin ja oikeuttahoitavain elinten välillä on muodostunut, ei ole mikään mielivallan tulos. Se on yhä enemmän senvuoksi tullut käytäntöön, koska jokainen tuollainen toiminta vaatii tarkoituksenmukaisimmin onnistuakseen toisia edellytyksiä.
Täytäntöönpanovallan tulee toimia. Sen tulee pian tehdä päätökset asianhaarain mukaan ja heti panna ne täytäntöön. Siihen sopii huonosti suurempi elimistö. Yksityinen voi nopeimmat ja tärkeimmät päätökset tehdä. Siksipä myös sota, joka sellaiset päätökset erittäin tarpeellisiksi tekee, synnyttää yhden ainoan mahdollisimman rajattoman ylipäällikkyyden.
Toimeenpaneva valta kokoutuukin sen vuoksi aina yhteen ylimpään huippuun, olkoon tässä yksi ainoa tahi muutama, olkoon yksinvaltias, presidentti, ministeriö j.n.e. Myöskään ei konventti voinut karttaa tätä välttämättömyyttä. Maaliskuussa 1793 asetti se yhdeksän- (myöhemmin 12-) jäsenisen yleishyvänvaliokunnan. Tämä oli ministerien yläpuolella, nimitti virkamiehet, kenraalit sekä komissaarit rajattomilla valtuuksilla, lyhyesti: varsinainen itsevaltias oli se eikä konventti. Mutta itse tämä valiokuntakin oli vielä liian suuri toimiakseen nopeasti ja päättävästi. Se jakautui kolmeen kolmimiehiseen ryhmään, joista yksi huolehti sotalaitoksesta, toinen valtion jarjestyslaitoksesta, samalla aikaa kun kolmas ylläpiti vuorovaikutusta maaseudun kanssa. Loput työskentelivät enimmäkseen Pariisin ulkopuolella.
Näistä ryhmistä taas kaksi tuli erittäin tärkeäksi, sota-asiain ja poliisilaitoksen, ja kummassakin näissä oli yksi mies, joka johti, edellisessä Robespierre, jälkimäisessä Carnot. Lopuksi saavutti edellinen suurimman vallan kaikista. Todellakaan ei konventti vapautunut hänen diktatuurinsa pelosta ennen hänen kukistumistaan 9 p. thermidorkuuta (27 p. heinäk.) 1794.
Siispä silloinkin tapahtui toimeenpanevan vallan tosiasiallinen irroittaminen lakiasäätävästä vallasta ja sen keskittäminen harvoihin käsiin tosiasiain pakosta.
Joskin asiain luonnosta seuraa toimeenpanevan vallan keskittyminen pieneen virastoon, niin on asianlaita päinvastainen lakiasäätävässä kokouksessa. Tämä muodostuu korvaukseksi kansan kokoukselle, jonka käsissä alkuperäisissä yhdyskunnissa oli korkein valta. Se valitsi määrättyjä tarkoituksia varten toimeenpanevat ja tuomitsevat virkamiehet. Näiden valvonnan samoin kuin lainsäädännön pidätti se itselleen. Kun sitten alkuperäiset yhdyskunnat valtiovallan synnyttyä yhdistettiin suuremmiksi valtioiksi, oli niiden väestö liian suurilukuinen ja liian laajalle alalle hajautunut, jotta se olisi voinut yhteen ainoaan kokoukseen kokoontua ja siellä neuvotella. Tämä oli yksi niitä syitä, minkätähden toimeenpanevat vallanpitäjät saattoivat valtion synnyttyä tehdä itsensä yhä riippumattomammiksi kansan tahdosta, anastaa itselleen yhä enemmän lakiasäätävää sekä tuomitsevaa valtaa ja korvata alkuperäistä kansanvaltaa ylimyksellisellä tahi yksinvaltaisella hallitusmuodolla. Uusi demokratia, joka vihdoinkin kaupunkien synnyttyä ja voimistuttua taas alkoi esiin tunkeutua, ei voinut enää palautua kansankokoukseksi valtion korkeinta valtaa pitämään. Sen täytyi valita kansanedustuksen muoto, jossa mikäli mahdollista olivat edustettuina valtion kaikki paikallisuudet ja kaikkien edut, omaten tarpeeksi voimaa päästäkseen valtiossa vaikuttamaan.
Kansanedustuslaitokseen varustettiinkin senvuoksi mahdollisimman suuri jäsenmäärä. Laitokselle, joka tahtoo olla neuvotteleva eikä pelkästään mielenosoituksellinen, asetetaan luonnollisesti määrätyt rajoitukset. Lakiasäätävän kokouksen laajuus riippuu tavallisesti näistä rajoituksista. Aikamme parlamenttien jäsenluku saattanee keskimäärin nousta 400–500:aan. Vuoden 1789:n Ranskan valtiopäiväin jäsenmäärä nousi tosin 1,200 :n, otaksuttavasti kuitenkin näistä kuului 600 kolmanteen, 300 ensimäiseen ja yhtä monta toiseen säätyyn. Vallankumouksen myöhemmissä parlamenteissa oli 745 jäsentä, jotka tuskin koskaan kaikki olivat saapuvilla. Kumminkin 721 edustajaa otti osaa äänestykseen Ludwig XVI tuomittaessa.
Laitos, jossa olisi useampisatainen jäsenmäärä on alunpitäen ollut aivan liian kömpelö koneisto toimeenpanevana valtana esiintymään.
Sen nopeaan ja varmaan toimintaan kuuluu myös sen yhtenäisyys ja lujuus. Olemme yllä viitanneet siihen, että olemme astuneet kokoomushallitusten aikakauteen. Tätä tosiasiaa emme todenneet tyydytyksellä, vaan pahana, jota vain sen vuoksi voidaan sietää, että sen vastakohtana olisi vielä suurempi paha, nimittäin puhtaasti työväenvastainen hallitus. Mutta hallituksen, joka tahtoo suurta aikaansaada, täytyy olla yhdensuuntainen. Vasta sitten odotamme suuria edistysaskeleita kun kokoomushallitusten jakso on voitettu ja puhtaasti sosialististen hallitusten aikakausi alkaa. Tuon edellisen jakson mahdollinen lyhentäminen on meidän tärkein tehtävämme. Mutta kuinka voisimme päästä puhtaasti sosialistiseen toimeenpanovaltaan, jos toimeenpanovallan toiminnot olisivat lakiasäätävän vallan toimintoihin yhdistetyt sellaisessa kokouksessa, jossa olisi myös vahva sosialistivastainen oppositsiooni?
Historia näyttää meille myös sen, että täytäntöönpanevan ja samalla kertaa lakiasäätävän vallan omaava hallitus ei siedä mitään vastustusta. Tuskin oli konventti toimeenpanovallan oikeudet itselleen ottanut, kun se antoi 34 jäsentään näiden valtiollisten mielipiteitten (girondistit) vuoksi ajaa ulos ja vangita; kohta sen jälkeen vielä 73. Mikäli ne eivät päässeet pakoon, joutuivat ne giljotiiniin. Myöhemmin lähetettiin Danton ystävineen, jotka olivat konventin jäseniä, mestauslavalle, ja näitä seurasi myöhemmin Robespierre kannattajineen.
Toimeenpanevan laitoksen sisällä oleva vastustus on myös erittäin suureksi haitaksi, jopa väliin suorastaan turmiollista. Sitävastoin on se ehdottoman tarpeellinen kokoukselle, joka tahtoo laatia lakeja, lakeja, jotka kestävät millaisen arvostelun tahansa. Vallitseva puolue saattaa helposti laatimassaan lakiluonnoksessa jättää virheet huomaamatta ja omata harrastusta vain niihin oikeuksiin, jotka laki sille antaa, eikä niihin velvollisuuksiin, joita laki väestölle asettaa. Ilman vastustuspuoluetta, joka ei harrasta sinä hetkenä vallalla olevaa suuntaa, vaan onpa vihamielinenkin sille, tulee suorasukainen lain kaikkien kohtien ja johtopäätelmäin arvostelu tuskin mahdolliseksi. Vallitseva puolue tarvitsee itsekin tämän tähden oppositsioonia, jos se tahtoo poistaa laeista kaikki mahdolliset heikkoudet, jotka kokous tuo esille.
Lain mahdollisimman huolellisen tarkistuksen aikaansaamiseksi on parlamentin asiainkäsittelyjärjestys tullut hyvin pitkälliseksi. Lakiluonnosten täytyy käydä läpi kolmen lukemisen, niistä neuvotellaan myös valiokunnissa j. n. e. Sitävastoin täytyy toimeenpanevan vallan aina olla kykenevä heti ilman muuta tekemään päätöksensä.
Usein hidastuvine asiainkulkuineen, runsaine puhetulvineen saattavat parlamentit näyttää väliin hyvin naurettavilta, jopa pelkiltä »juttutuvilta», joissa ei mitään kunnollista saada aikaan. Valitettavasti ei tämä surullinen ilmiö rajoitu yksistään parlamenttiin. On vaara, että jokaisessa neuvottelevassa laitoksessa samoin turhalla keskustelulla aikaa menetetään. Tahi voidaanko väittää, ettei kansankokouksissa, puoluepäivillä tahi muissa kokoontumistilaisuuksissa pidettäisi myös monasti tarpeettomia puheita? Kuinka monet niistä, jotka parlamentille kuten juttutuvalle nenäänsä rypistävät, itse ovatkaan tyhjän puhujia.
Lenin kirjoitti kesällä 1917, jolloin ei vielä voinut Neuvostolaa mielensä mukaan muodostella, sellaisista seuraavasti:
»Sellaiset homehtuneen pikkuporvariston sankarit kuin Skobeleff[6] ja Zeretelli, Tschemoff ja Awkssentjeff ovat panneet alulle itse Neuvostolan saastuttamisen kammottavimman porvarillisen parlamentarismin malliin ja sen muuttamisen pelkäksi juttutuvaksi.» (Staat und Revolution, s. 38.)
Parlamentit eroavat useimmista muista neuvottelevista kokouksista tosin siten, että niissä, jos ne nimittäin ovat kokoonpannut yleisen äänioikeuden perustuksella, yhteiskunnan kaikki suuret luokat ja puolueet saavat sanottavansa sanella. Tämä juuri tekee asiain käsittelyt niissä tärkeiksi, mutta myös vitkallisiksi, saattaen kärsimättömiksi ne puheen kuulijat ja lukijat, joilla ei ole mitään mielenkiintoa vastustajain mielipiteisiin.
Epäilemättä parlamentit usein puivat tyhjiä olkia eivätkä siten vie yhteiskuntaa yhtään eteenpäin, mutta on väärin lukea eduskunnan viaksi sitä, mikä johtuu yhteiskunnan voimasuhteista. Parlamentin luonne kuvastaa niitten luokkain ja puolueiden luonnetta, jotka sitä vallitsevat. Jos nämä ovat taantumuksellisia tahi pelkurimaisia, on sitä myös parlamentti. Sellaiset vallankumoukselliset, jotka vaativat parlamentin tekemään heille vallankumouksen, ilman että köyhälistö ulkopuolella parlamentin saavuttaa tarpeellista voimaa vällatakseen valtion, sellaiset aina pettyvät parlamentarismiin nähden.
Syy, miksi parlamentit tähän saakka ovat proletariaattia vain vähän tyydyttäneet, ei ole itse laitoksessa sellaisenaan, vaan siinä, että proletariaatti on yhteiskunnassa itse ollut heikko. Porvaristo on tullut vanhoilliseksi. Siitä parlamentin hedelmättömyys. Eikä tämä siitä tulisi vähintäkään muuttumaan, että parlamentit toisin järjestettäisiin, esimerkiksi yhdistämällä lakiasäätävä valta toimeenpanevan kanssa.
Jonkun laitoksen muoto ei totta kyllä ole mikään yhdentekevä asia. Sen tulee mahdollisimman hyvin soveltua sisältöönsä. Mutta on hullunkurista luulla muodon muuttamisella voitavan päästä sisällön muutokseen.
Muutettakoon puolueitten voimasuhteita, luotakoon varma ja luja sosialistinen enemmistö kansan keskuuteen, ja silloin parlamentti on oleva »työtätekevä» laitos, sen mylly tuottaa runsaasti jauhoja myös, vaikkapa se ainoastaan lakiasäätävää toimintaa harjoittaa.
Parlamentilla on lisäksi vielä eräs toinen tehtävä. Sen ei tule ainoastaan muodostella lakeja, vaan myös pitää huolta siitä, että lakeja noudatetaan. Tämän ohella on sen valvottava myös toimeenpanevaa valtaa, sekä samoin valtion varain käyttöä.
Missä toimeenpano- ja lakia laativa valta on samoihin käsiin yhdistetty, sieltä puuttuu tuo valvonta, siellä on vaara, että toimeenpanovalta tulee kaikkivaltiaaksi väestöön nähden. Olemme jo nähneet, että konventti, yhdistettyään toimeenpanevan ja lakiasäätävän vallan, oli alinomaa sen pelon kiusaama, että siitä voisi kehittyä yhden ainoan henkilön diktatuuri. Se onkin Napoleonille, tuolle »ratsastavalle Robespierrelle», tietä tasoittanut.
Tämä on vastaista kokonaan sille tarkoitukselle, jonka Marx itse asetti kirjoituksessaan »Kansalaissota», jossa hän vaati, että hallituksen tulisi lakata olemasta »kansaan nähden riippumaton ja ylempi», ja olisi riistettävä hallitusmahdin oikeutetut toiminnat sellaiselta vallalta, joka pyrkii seisomaan yhteiskunnan yläpuolella, ja annettava ne takaisin yhteiskunnan vastuuvelvollisille palvelijoille.
Itse valtioliitolle mietti Marx »kansallisvaltuuskuntaa Pariisiin», ja sen rinnalla olevaa »keskushallitusta» »harvoine, mutta tärkeine tehtävineen». Kuitenkin tällainen lakiasäätävän ja toimeenpanevan vallan jako oli sama, jonka Marx tahtoi kommuunista poistaa.
Sen mukaan voidaan hyvin epäillä, että Marx tahtoi valtiolle samanlaista laitosta kuin kunnalle. Mutta vaikkapa Marx tahtoikin valtiossa kaiken vallan nähdä yhdistettynä yhteen ainoaan laitokseen, emme me siinä voi muuta huomata kuin jälkivaikutusta suuresta porvarillisesta vallankumouksesta, jonka muotoja pidettiin vallankumouksen muotoina yleensä, niin kauvan kuin köyhälistön vallankumouksen omalaatuiset edellytykset eivät vielä olleet selvästi kehittyneitä, mikä tapahtui vasta viimeisen ihmisijän aikana.
Kun bolshevismi tästä huolimatta vielä nykyään pitää kiinni porvarillisen vallankumouksen muodoista, niin osoittaa se Venäjän olojen takapajuisuutta. Mutta se on historian erityistä ivaa, että Lenin hakee köyhälistön kansanvallan omalaatuisuutta laitoksista, jotka joko kuvaavat porvarillista vallankumousta tahi kumpuavat esiin kehittymättömän porvarillisen kansanvallan oloista.
Kaikista Pariisin kommuunin laitoksista, joita Marx asettaa etualalle, on ainoastaan yksi ainoa, josta bolshevikit vielä tänään pitävät kiinni: lakiasäätävän ja toimeenpanevan vallan yhdistäminen yksiin käsiin — eipä kuitenkaan yleisellä äänioikeudella valitun eduskunnan käsiin kuten Pariisin kommuunissa.
He pitävät kiinni tästä näiden valtojen yhdistämisestä sen vuoksi, että se vie pikemmin diktatuuriin. Ja diktatuuri ei vain olotilana, tahi, kuten Lenin-Levyn sanoo, valtiomuotona, vaan myös »hallitusmuotona» on bolshevismin mukaan se valtiomuoto, joka köyhälistön on perustettava, valtiovallan anastettuaan, sosialismiin siirtymisen ajaksi.
Missä piilee diktatuurin olemus, ei siinä säilytetyssä merkityksessä, jossa sitä sanaa Marx ja Engels käyttivät, kun he Pariisin kommuunissa köyhälistön diktatuuria näkivät, vaan bolshevismin mukaisessa ahtaammassa merkityksessä?
Diktatuuri on valtiolaitos, joka hallitusmuodon mukaisesti tekee kaiken oppositsioonin valtiovaltaa vastaan mahdottomaksi ja joka valtiovallan omistajan, olkoonpa tämä yksi henkilö, yhtymä tahi yksi luokka, kohottaa yläpuolelle valtion lakien, jotka kyllä muuta väestöä sitovat, mutta eivät millään lailla estä diktaattoria toiminnoissaan. Hän voi väestön kanssa menetellä niinkuin hyväksi näkee.
Tämä laitos ei pohjaltaan ole mitään muuta kuin piiritystila kaikille, joilla ei ole osaa diktatuurissa. Mukavampi hallitusmuoto on tuskin mahdollinen. Sitä ei ole Lenin ensimäiseksi keksinyt, vaan sangen monet ennen häntä. Ja kuitenkin on silläkin omat hankaluutensa. Sillä, vaikka se onkin mitä mukavin, eikä suinkaan erikoisesti proletaarinen, vaan tähän saakka enimmäkseen käytetty proletaariaattia vastaan, niin harjoittaa sitä itse tyhmin porvariston ja niinikään läänitysaatelin väkivaltahallitus äärimmäisen vastenmielisesti ja vain suurten hämminkien sattuessa.
Syitä siihen emme tässä hae. Tahdomme ainoastaan tutkia niitä vaikutuksia, joita diktatuurista on proletaariselle hallinnolle.
Ennen kaikkea: Kenen tulee olla diktaattori? Kuka mahtaa olla se, jonka käsiin tämä ääretön vallanpaljous annetaan? Ei luonnollisesti kukaan muu kuin köyhälistö, jonka pitäisi kyetä murtamaan kaikki sen mielen mukaista yhteiskunnan kumousta kohtaan tähdätty vastarinta.
Kuitenkin jo ensimäistä sanaa lausuessani minä kompastun. Itse Venäjällä, missä talonpoika juuri vasta oli tsaarin solmuruoskasta päässyt, osottautui mahdottomaksi antaa proletariaatin vähemmistölle yksinherruus talonpoikia vastaan. Sovietat, neuvostot, joille diktatuurin tuli langeta, oli perustettava, paitsi palkkatyöläisten, myös talonpoikain neuvostoiksi.
Se Venäjällä saattoi näyttää siedettävältä, kun siellä talonpojat vielä olivat vallankumouksellisia — tämäkin taas uutena merkkinä Venäjän vallankumouksen porvarillisesta luonteesta. Se käy järjettömäksi Länsi-Euroopassa, missä talonpoika muodostaa voimakkaimman vanhoillisen mahdin. Täällähän tulee mielettömyyden huipuksi ottaa valtiollinen vapaus kaupunkien sivistyneiltä ja antaa valtiollinen kaikkivalta talonpojille.
Köyhälistön diktatuuri sosialismiin siirtymiskeinona pitäisi siten oikeastaan jo olla ratkaistu.
Kuitenkin menemme eteenpäin. Köyhälistöllä on diktatuuri. Mitä se merkitsee? Että jokainen köyhälistöläinen tulee kaikkivaltiaaksi kaupunkien omistaviin ja sivistyneisiin luokkiin nähden, voi mielensä mukaan niitä ryöstää ja rusikoida. Lyhyesti, yhden luokan diktatuuri, kun se käsitetään valtiolaitokseksi, merkitsee anarkistisen mielivallan luovuttamista tälle luokalle.
Ja näin kävi myös Venäjälle bolshevismin valtiokaappauksen perästä (marrask. 1917), jota se ihannoi vallankumouksena. Molempien luokkien kesken, joille silloin diktatuuri julistettiin, vallitsi pian täydellinen anarkia.
Tämä bakuninilainen ihanne saattoi jollain tavoin olla siedettävä alkuperäisessä talonpoikaiskylässä, jossa yleensä perhetalous oli pienpiirteistä. Suurtuotanto menee sen vallitessa rappiolle.
Suurtuotannon romahdus maataloudessa, sekasorto teollisuudessa oli ensimäinen vaikea haava, jonka Venäjän talouselämä vallankumouksessa sai, senjälkeen kun sota jo oli sitä hirvittävästi heikontanut.
Luonnollisesti täytyi lopulta bolshevikkien älytä, ettei siten käy laatuun. Järjestymätön luokka ei myös voi mitään diktatuuria harjoittaa. Jos jonkun joukon tulee pitää tätä virkaa, niin täytyy sen silloin olla järjestetty.
Köyhälistön diktatuuri kävi pian kestämättömäksi. Se oli johtanut Venäjän nopeimpaan taloudelliseen häviöön. Mutta tämän diktatuurilajin anarkia muodosti pohjan, josta toinen diktatuurilaji kasvoi, kommunistisen puolueen diktatuuri, joka itse asiassa ei ole mitään muuta kuin sen johtajien diktatuuria. Ainoana lujana järjestönä pääsi tämä näet yleisessä sekasorrossa valtaan, mutta ainoastaan vertaa vailla olevan opportunisminsa (hetken etuilun) vuoksi, joka johtajille teki mahdolliseksi valtansa lujittamiseksi heittää joukkojen keskuuteen tärkeimmät periaatteet, joiden toteuttamista varten he olivat vallan anastaneet.
Anarkian päästyä irroilleen kaupungissa ja maalla seurasi Venäjällä välittömästi koko maan mitä jäykin kahlehtiminen, jonka suoritti kiireestä kantapäähän rajattomalla vallalla varustettu, etuoikeutettu byrokratia, poliisilaitos ja vakinainen sotaväki, joiden vaikutuksen huippukohdaksi muodostui mitä verisin terrori.
Meidän täydellisesti hyväksymän Marxin käsityksen mukaan, jota myös Lenin vielä 1917 puolusti, ei köyhälistö voi päästä vapaaksi ilman virkavaltaisuuden, valtiollisen poliisin ja seisovan armeijan voimakoneiston hajoamista. Kun diktatuuria ei ilman tätä koneistoa voida pysyttää, osoittaa se jo täten miten kelvoton välikappale se on köyhälistön valtiolliselle vallalle ja taloudelliselle vapautumiselle.
Tämä tulee vielä selvemmäksi, kun ajatellaan, että diktatuuri hallitusmuotonsa mukaan ei voi sietää vähintäkään vastustusta. Jokaisen siinä esiintyvän vastustuksen yrityksen täytyy siitä syystä alunpitäen yrittää hallitusmuodon kumousta ja pukeutua kansalaissodan muotoon. Mutta bolshevismin usko on osottautunut umpiuskoksi, ikäänkuin olisi mahdollista rakentaa sosialistista yhteiskuntajärjestystä kansalaissodan vallitessa. Nykyään panevat kommunistit itse tämän sodan syyksi sen, että Venäjä ei ole päässyt sosialismiin vaan joutunut rappiolle. Mutta he unhottavat, että kansalaissota oli heidän diktatuurinsa aikaansaama.
Jos diktatuuri kansalaissodassa voittaa, on siitä seurauksena valtiollisen, jopa yleensä sivistyksellisenkin elämän jähmettyminen. Toivoton tylsämielisyys valtaa kansanjoukot, joiden voimaperäisestä ja järkevästä omintakeisesta toiminnasta yksistään voi kasvaa sosialismi, itsevaltaisen kapitalismin kansanvaltaistuminen. Myös sen kautta tulee diktatuuri sosialistisen pyrinnön esteeksi — kokonaan siitä riippumatta, että työväenluokka, joka ei kykene kaatamaan armeijaan ja virkamahtiin perustettua dikatuuria, jo tällä tavoin osoittaa olevansa vielä sosialismin kypsymätön.
Jo aikaisemmin on bolshevistista menettelytapaa, joka puoluediktatuurilla pyrkii sosialismiin, vastaan väitetty kaikkea tätä. Niihin tekijöihin, jotka diktatuurista muodostavat sosialistisen nousun esteen, liittyy lisäksi muuan tärkeä, tietääkseni tähän saakka vielä vähän huomattu seikka.
Tuotannonkulku tarvitsee varmuutta, jos tahdotaan, että se säännöllisesti uusiintuu ja siten tekee yhteiskunnan menestyksen mahdolliseksi. Se tarvitsee varmuutta ulkopuolisia väkivaltaisia häiriöitä vastaan, johtukoot nämät yksilöiden tahi asianomaisten virastojen taholta. Ei kenkään vaivaudu tuottamaan, jos hänen täytyy peljätä, että työnsä tulokset otetaan häneltä pois.
Tosin ei mikään riistolle perustuvan tuotantotavan vallitessa työmies saa työnsä koko tulosta. Hänen täytyy se jakaa toisten kanssa. Mutta tämä jako tapahtuu määrättyjen sääntöjen mukaan, jotka työmies tuntee jo ennen työhön ryhtymistään. Se on vallitsevissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa yksi tuotannon ehtoja, joita täyttämättä työmies yleensä ei voisi tuottaa ja siten ei myös elää. Tuotanto ei senvuoksi tule tämän jakotavan tähden estymään, kunhan vain työmiehelle jää kyllin työvoimansa ja jälkeläisensä ylläpidon varmuudeksi.
Kokonaan toisin vaikuttaa se, jos joku valta, jolta puuttuu suoranainen mielenkiinto työmiehen työn tuloksiin, riistää talonpojalta, käsityöläiseltä tahi muilta työmiehiltä kokonaan säännöttömällä, odottamattomalla tavalla sen, mitä näille jää työnsä tuloksesta tuotannon täydellisen käytön jälkeen. Se vaikuttaa vastaiseen tuotantoon voimakkaasti ehkäisten. Tuottaminen käy silloin usein niinikään kokonaan mahdottomaksi, kun ei työmiehelle jää mitään työvälineitä eikä elintarpeita työvoimansa ylläpidoksi, joten hän menehtyy.
Tästä kaikesta huolimatta koettaa tosin työläinen tehdä työtä edelleen, kunhan se nyt vain jotenkin käy päinsä, sillä ilman työntekoa ei hänellä ole olemassaolon mahdollisuutta. Ja alkeellisissa oloissa ovat myös tuotantovälineet yksinkertaisia ja tarvetta varten aina uudestaan hankittavat. Paitsi tätä ovat siellä myös yksityisten työläisten ja talonpoikain tulot liian niukat, kiihottaakseen voimakkaasti riistämiseen.
Paljon vakavampana esteenä tuotannolle on valtiossa vallitseva epävarmuus siellä, missä kapitalistisesti harjoitetaan tuotantoa tahi ainakin pitäisi niin harjoittaa. Siellä ei tuotanto riipu ainoastaan työläisestä, vaan lisäksi ja ensi sijassa kapitalisteista. Mutta kun työmies on pakoitettu tuottamaan elääkseen, ei pääomanomistaja ole siihen millään tavoin pakoitettu. Hän panee rahansa ainoastaan silloin tuotannon kulkuun tehtaitten rakentamiseksi, koneitten ja raaka-aineitten ostoon, palkkojen maksuun, kun hän odottaa siitä melkoista voittoa, ja eipä yksistään lähimmässä tulevaisuudessa, vaan vähintäin niin kauan kuin tuotantovälineet, joihin hän on pääomansa sijoittanut, kestävät. Ellei hänellä tätä varmuutta ole, silloin pidättäytyy hän mieluummin panemasta omaisuuttaan alttiiksi. Silloin asettaa hän sen kultaan, jalokiviin tahi muihin kallisarvoisiin ja häviämättömiin esineisiin, jotka ottavat vähän tilaa ja voidaan helposti piilottaa, tahi hän käyttää sitä liikkeisiin, joissa pääoma pian tekee kierroksensa, koronkiskontaan ja kauppaan, jotka häntä houkuttelevat nopealla ja korkealla voitolla, mikä hänelle uhkapelin korvaa.
Yleinen olojen epävarmuus olikin yksi syitä, minkävuoksi Itämailla tähän saakka ja Euroopassa uskonpuhdistajan vaiheille saakka ei mitään teollisuuskapitalismia voinut kehittyä. Sama epävarmuus on yksi syy myös siihen, minkätähden maailmansodassa hävinneissä valtioissa teollisuus niin hitaasti taas saadaan käyntiin, kun sensijaan lykkäys paremman ajan varalle on vallalla.
Tämän epävarmuuden kärjistää ja tekee kestäväksi diktatuuri. Tämä kyllä kykenee katuryöstöt lopettamaan ja estämään mellakat, mutta suurin epävarmuus syntyy siitä itsestään, valtiovallan laittomuuden täydellisestä mielivallasta, jonka oikkuja ei ollenkaan voida laskea ja joka aivan mielensä mukaan saattaa tänään työmiehille huutaa: ryöstäkää pois riista ryöstäjiltä (s.o. kapitalisteilta), ja taas huomenna kapitalisteille: rikastukaa työtätekevien luokkain kustannuksella, ylihuomenna taas tämänpäiväisen sotahuudon kajahduttaakseen, jos se sille sopii.
Sulttaanin ja hänen passhojensa diktatuuri on näihin asti Turkissa asettanut ylipääsemättömiä esteitä suurteollisuuden syntymiselle, ja se on vieläpä Turkin talonpoikain alkeellisen talouden raunioittanut. Tätä taloudellista tilaa ei Venäjällä muuta se, että Venäjän sulttaani ei vetoa Muhammediin vaan Marxiin pelastavana profeettanaan. Venäjän herrat ovatkin aasialaisessa propagandassaan onnistuneet tekemään Muhammedin ja Marxin samalla kertaa johtotähdikseen.
Jo tsaarin itsevaltius on Venäjän teollista kohoamista paljon ehkäissyt, vaikkakaan se ei enää viime aikoina mitään selvää mielivallan hallintoa ollut, virkavaltaisuus oli tarkoin lailla sidottu ja oikeudenkäyttö (lukuunottamatta monia valtiollisia rikoksia) järjestetty, viime aikoina myös lakiasäätävä kokous ja tämän valvoma valtion talousarvio.
Bolshevistinen diktatuuri kohoaa mielivaltaisuudessa, voimassa ja samoin valtiovallan rajattomuudessa paljon yläpuolelle tsarismin, sekä vaikuttaa sen vuoksi myös paljoa lamauttavammin teollisuuteen kuin tämä.
Vaikkakin bolshevikeille oli hyvin tunnettua itsevaltiuden teollisuutta lamauttava vaikutus ennen vallankumousta, eivät he nyt enään tätä samoin kuin monta muutakaan tiedä.
On olemassa kapitalistisen vaurastumisen kanssa sopimattomia hallitusmuotoja. Sellaisiin kuuluu itämainen sortovalta, siihen kuuluu myös proletariaatin diktatuurin vaippaan piiloutuva sen nykyisin sivulaji.
Niinkauan kuin diktatuuri ei ole kaatunut, tulee Venäjä kulkemaan häviötään kohti kaikista kapitalisteille tekemistään myönnytyksistä (konsessionit) huolimatta. Diktatuurin hallitusmuoto onkin soveltumaton, paitsi teollisen pääoman kanssa, myös kansanvaltaisen sosialismin kanssa. Ja aivan samoin sopimaton kapitalismista sosialismiin siirtymisasteelle. Sillä sosialismi voi syntyä ainoastaan täysin kehittyneestä, kukoistavasta, eikä surkastuneesta kapitalismista, ja siirtymäkaudella täytyy kapitalismin useilla aloilla vielä pitemmän ajan edelleen pysyä, kuten vielä tulemme näkemään.
Miltä puolen tahansa siis diktatuuria vastaan hyökännemmekin, osoittautuu se kelvottomaksi välikappaleeksi kehittämään kapitalismia sosialismiksi.
Kaiken tämän johdosta voimme tutkimuksemme proletariaatin valtiollisesta vallankumouksesta lyhyesti supistaa seuraaviin lauseisiin:
Samanaikaisesti proletariaatin kanssa vahvistuu kansanvalta. Niinpä tulee myös normaalinen tie valtiovallan valloittamiseksi proletariaatille olemaan sama kuin kansanvallan tie.
Kansanvaltainen tasavalta on proletariaatin valtaan kuuluva valtiomuoto.
Kansanvaltainen tasavalta on valtiomuoto sosialismin toteuttamista varten.
[1] Tarkoittaa päivää, jolloin Napoleon kukistettuaan direktoriumin tuli ensimmäiseksi konsuliksi, v. 1799. — Suomentajan muistutus.
[2] Lause alkuaan tarkoittaa kertomusta kerskurista, joka kehasi Rhodon saarella tehneensä jättiläishyppäyksen. Muuan kuulija huusi silloin hänelle: »Osota tässä, mihin pystyt. Tässä on Rhodos, hyppää tässä!» Marx on ottanut teokseensa tuon lauseen mielivalloin käännettynä. Köyhälistön vallankumouksen toimeenpanijoille tarkoitetaan sillä sanoa: nyt tulee teidän käyttää järkeä, jos mielitte saada jotain pysyvää aikaan.
[3] Esiteltäköön tässä henkilökohtainen tapaus. Kirjoituksessaan »Valtio ja vallankumous» koskettelee Lenin tätä arvostelua. Hän sanoo siitä:
»Erfurtin ohjelman luonnoksen arvostelu, jonka Engels 29 p. kesäk. 1891 Kautskylle lähetti, ja joka vasta kymmenen vuotta myöhemmin 'Neue Zeit'issä' julkaistiin j.n.e.» — Tämän johdosta täytyy jokaisen lukijan luulla, eitä tässä on kysymyksessä minun Erfurtin ohjelmaa varten tekemäni luonnoksen arvostelu, jonka Engels kirjoitti, ja jonka hän olisi minulle lähettänyt ja jonka minä olisin jättänyt pöytälaatikkooni makaamaan kymmeneksi vuodeksi, pidättäen sen julkaisemista sen merkityksestä huolimatta. Jospa Lenin olisi lukenut alkulauseen, jonka minä Engelsin arvostelun julkaisemista varten lähetin, silloin täytyisi hänen tietää, ettei tässä ollut kysymyksessä minun tekemäni luonnos, vaan muuan toinen, jonka Saksan sosialidemokratian silloinen puoluejohto laati ja lähetti Engelsin hyväksyttäväksi. Vastaus siihen ei tullut minulle, vaan Liebknechtille, ja löydettiin se hänen kuolemansa jälkeen hänen peruistaan, jonka jälkeen minä heti sen julkaisin. Puoluejohdosta riippumatta tein minä toisen luonnoksen, jonka Engels ja Bebel hyväksyivät, ja joka sitten tuli Erfurtin puoluepäiväin hyväksymän ohjelman perustukseksi.
[4] Ja Suomessa. Suomentajan huomautus.
[5] Teos on julaistu v. 1922. Suomentajan huomautus.
[6] Nykyään Neuvostotasavallan huomattavampia luottamusmiehiä.