Tutkiessamme proletariaatin herruutta ja sosialismia parhaiten vastaavaa hallitusmuotoa, on meidän vielä yksi kysymys selitettävä. Mutta tämä vie meidät jo proletaarisen vallankumouksen taloudellisiin tehtäviin, se on, proletariaatin valtiollisen mahdin aikakauteen.
Kysymys on siitä, onko proletaarinen valtiomahti järjestettävä kuluttajain vai tuottajain vallaksi. Olisiko saman laitoksen, joka kansan edustuksena esittää korkeinta valtaa valtiossa, edustettava kuluttajia vaiko tuottajia.
Edellisien sanotaan edustavan piirikuntia, joissa vaali tapahtuu yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalla, jolloin ei tunneta mitään ammatillista eroa. Tämän järjestelmän vastakohdaksi asetetaan uudempien ajatussuuntien mukaan joko luokkaedustus kuten tekee bolshevismi, myöntäessään palkkatyöläisille sekä talonpojille erikoisen äänioikeuden ja luoden talonpoikais- ja työmiesneuvostoista erikoiset edustuslaitokset, jolloin muilta luokilta on kaikki edustus otettu pois. Tämän rinnalla on meillä kansanvaltainen ammattikuntasosialismin ehdotus, joka ei halua luokka- vaan ammattiedustusta. Valtion kansalaisten tulee maassa liikkeen tahi toimialan mukaan valita edustajansa ylimpään kansanedustuslaitokseensa. Tämä on oleva tavallansa pysyvä ammattikongressi. Riidanalaisena pysyy vielä, muodostaako tämänlaatuinen valtion talousneuvosto ainoan parlamentaarisen kokoushuoneen valtiossa tahi tulisiko niitä olla kaksi, toinen kuten tähänkin asti yleisen äänioikeuden mukaisesti valittu ja toinen ammattieduskunta, ja millainen keskinäisen suhteen näillä tulisi olla. Huomattavin ammattisosialismin edustaja Cole selittää:
»Korkein ylivalta teollisella alalla tulisi pysyttää parlamentista ja ammattiyhdistyksestä yhteisesti muodostetulle laitokselle.» (»Selbstverwaltung in der Industrie», 5:nnen englanninkielisen painoksen mukaan kääntänyt R. Thesing, Berlin 1921, s. 130.)
Paha kyllä, katsoo Cole olevansa pakoitettu tähän lisäämään:
»Uutta yhteiskuntafilosofiaa tätä ylivallan muuttunutta käsitystä varten ei vielä ole muodostettu, senvuoksi toimivat ammattikuntasosialistit paremmin, kompastumatta pitemmäksi aikaa omiin tahi toisten oppisanastoihin, vitkastelematta hakien ja muodostaen uutta teoriaa, joka ammattiaatteen ja sen tavottaman yhteiskuntarakennuksen kanssa olisi sopusoinnussa.»
Tämä tehtävä: löytää pian uusi teoria, joka tulee määrittelemään heidän marssikulkunsa, on kuvaava Colen käsitykselle tieteestä. Ehkä voimme ammattikuntasosialisteja tässä jotenkin auttaa, jos kohta siten tuskin heidän hyväksymistänsä saatamme ansaita.
Pääkysymys kuului: Tuleeko korkein valta valtiossa kuluttajille vaiko tuottajille?
Ammattikuntasosialistit käyttelevät kuluttajain ja tuottajain käsitteitä sellaisina, kuin olisivat ne itsestään selviä, kuten käyttävät bolshevikit työmieskäsitettä. Eivät kummatkaan pidä tarpeellisena erikoisesti määritellä näitä käsitteitä, jotka kuitenkaan eivät ole niin yksinkertaisia luonnostaan kuin miltä ne ensi silmäykseltä näyttävät. Sen olen eräässä »Wienin Kampf»iin kirjoittamassani työmieskäsitettä valaisevassa artikkelissani osoittanut (»Was ist ein Arbeiter», jouluk. 1920). »Kuluttajista ja tuottajista» kirjoitin toisessa samannimisessä artikkelissa aikakauskirjassa »Neue Zeit» (30. vuosikerta, 1 nidos, s. 452 j. s.). Kuitenkin pohdin minä kysymystä vain agitatsioonitarkoituksessa suojelustullien kannalta, jota asiaa Schippell vuosia sitten ajoi Saksan sosialidemokratiassa »tuottajaetua» puolustaessaan. Tässä meidän täytyy käsittää tutkimus kutakuinkin toisin. Jottei se tulisi liian monimutkaiseksi eroitan minä siinä tarkoin henkilökohtaisen kulutuksen, jota tavallisesti ilman muuta pidetään kulutuksena, tuottavasta kulutuksesta, tuotantovälineiden kulutuksesta, joka on vain toinen nimitys tuotannolle.
Alotin kirjoitukseni »Neue Zeit»issä sanoilla:
»Nykyisessä kauppapolittisessa kirjallisuudessa tulee taas uudelleen esiin yhteiskunnan eroittaminen kuluttajiin ja tuottajiin, kuin olisivat nämä ne kaksi luokkaa, joihin yhteiskunta jakautuu. Vapaakauppaa vaaditaan kuluttajain eduksi, suojelustullia tuottajain. Tahtomatta on lähellä ajatus, että tuottajain etu on korkeampi. Kuluttajathan ovat väkeä, jotka syövät ja juovat, tuottajat taas niitä, jotka hiki otsalla työskentelevät.
Sit' ei saa irstailussa laiska tuhota,
min kokoon kerännyt on käsi ahkera.
Tuottajain edun tärkeämmyyttä voidaan myös tieteellisesti käsitellä ja sanoa: Me voimme kuluttaa ainoastaan sitä, mitä on tuotettu. Yhteiskunnan menestys on riippuvainen tuotannon menestymisestä. Tuottajain etu merkitsee siis yhteiskunnan etua.»
Toiselta näkökannalta katsoen taas saattaisi näyttää siltä kuin ei voisi olla mitään vastakkaisuutta tuottajain ja kuluttajain kesken. Sillä joskaan ei jokainen kuluttaja tuota, niin kuluttaa jokainen tuottaja. Ihmiskunnan työtätekevään osaan nähden ovat kulutus ja tuottaminen ainoastaan saman yksilön eri toimintoja. Kuinka voidaankaan siis puhua kuluttajain ja tuottajain välisestä vastakohdasta?
Ja kuitenkin on sellainen vastakohta olemassa, joskaan ei jokaisessa tuotantotavassa ja samalla tavoin jokaisen tuotantotavan piirissä. Yllämainitussa kirjoituksessa »Neue Zeit»issä olen tutkinut ainoastaan kapitalistisessa tuotannossa olevaa vastakohtaisuutta.
Tämä vastakkaisuus ei tosin vallitse alkeellisimmissa tuotanto-oloissa, joissa jokainen talous tuottaa itseään varten ja saa aikaan kaiken, mitä sen jäsenet tarvitsevat. Kuten kaikkialla on myös täällä kuluttajain piiri suurempi kuin tuottajain. Sillä jos kohta jokainen tuottaja onkin välttämättömästi myöskin kuluttaja, niin eivät kuitenkaan kaikki, jotka kuluttavat, ole osallisina tuotantohommassa. Työkyvyttömät, lapset, sairaat, vanhukset eivät ota siihen osaa. Mutta ne kaikki ovat tuottajain perhejäseniä, joita kohtaan niillä on sama harrastus kuin itseäänkin kohtaan. Näissä oloissa ei siis voi olla mitään tuottajain eduista eroavaa kuluttajain etua yhteiskunnassa.
Tämä asianlaita muuttuu jo vaikkapa yksinkertaisen tavaratuotannon vallitessa, jolloin kukin työmies, kuten talonpoika tahi käsityöläinen omistaa tuotannonvälineensä ja käyttää hyväkseen, mitä sillä aikaansaadaan. (Monimutkaisempiin riisto-olosuhteisiin emme tässä kajoa.)
Eroituksena alkeellisesta tuottamisesta omiksi tarpeiksi on täällä työnjako liikkeenharjoittajain kesken. Tuottaja saa aikaan tavaratuotannossa tuotteita, joita hän ei tarvitse, niillä toisilta liikkeenharjoittajilta vaihtaakseen haluamiaan tavaroita. Tuotteet vaihtuvat arvonsa mukaan. Kuta suurempi on oman tuotteen arvo, tahi rahassa merkiten hinta, sitä enemmän toisia tavaroita hän voi sillä vaihtaa. Tuottajalla on siis harrastus saada tuotteistaan korkeita hintoja. Jos hän voi tuotteillaan, tiukasti huolehtien markkinoista, kohottaa niiden hintaa, niin hän tekee sen.
Mutta kun hän kerran on tavaransa myynyt, silloin ei hän ilmesty markkinoille enään tavaran omistajana, vaan rahan; ei enää myyjänä, vaan ostajana; ei enää tuottajana, vaan kuluttajana. Ja sellaisena on hänellä mielenkiintoa alhaisiin tavaranhintoihin. Näin ilmenee kuluttajain ja tuottajain vastakohta. Mutta kun me, kuten sanottu, sivuutamme mutkikkaammat riisto- ja muut olosuhteet, joiden ei tarvitse välttämättä tällä asteella esiintyä, on koko yhteiskunta kuten alkuaikoina ainoastaan tuottajien ja näiden perheeseen kuuluvien yhteiskunta. Tuottajien ja kuluttajien välinen vastakohta on niin muodoin tuotannonmaailman sisäpuolella, se on kussakin tapauksessa tuottajain yhden toimialan vastakohta muitten elinkeinohaarain tuottajiin. Tämä ei ole mikään luokkain välinen pysyvä vastakohta, vaan sellainen vastakohta, jonka tekijät keskeytymättä vaihtelevat.
Kuitenkin asianhaarain vallitessa saattaa jo yksinkertaisessakin tavaratuotannossa käydä niin, että samankaltaiset tuotannonhaarat käyvät yhteiseen, kestävään taisteluun jotakin toista vastaan. Niinpä voi tuottajain ja kuluttajain välillä oleva etujen vastakohta muodostua suureksi yhteiskunnalliseksi ristiriidaksi, joka historiallisesti on aikaansaanut mitä syvimpiä vaikutuksia.
Toiselta puolen on meillä kaupunkien teollisuus, jossa tuottajat esiintyvät kuluttajina maanviljelystuotantoon nähden — elintarpeiden ja raaka-aineiden kuluttajina, tahtoen niitä saada mahdollisimman huokealla. Toiselta puolen ovat maanviljelijät teollisuustuotteiden kuluttajia, joille teollisuusmiehet näitä mahdollisimman kalliilla tahtovat luovuttaa.
Vanha kaupungin ja maaseudun välinen vastakohta, joka yhä aina uudistuu, ilmenee ikään kuin kuluttajain ja tuottajain välisenä, vaikka me sekä siellä että täällä tapaamme tuottajia ja kuluttajia.
Uuden luonteen saa tuotanto palkkatyön ilmestyttyä teollisuuspääomanomistajien palveluksessa. Siihen saakka oli työmies ja tuottaja sama henkilö. Tuottajain etu oli työmiesten etu. Kapitalismin herruuden aikana pysyy työmies kyllä teknillisesti tavaran tuottajana. Mutta hän lakkaa olemasta sinä taloudellisesti. Hän ei ole enää liikehomman ja sen tuotantovälineiden omistaja. Ei hän johda tuotantoa, ei määrää tuotteiden palkasta ja lajista, eivät ne kuulu hänelle, ei hän vie niitä markkinoille, ei hänellä ole mielenkiintoa niiden hintaan, vaan kyllä kapitalistisella liikkeenharjoittajalla. Hän on nyt taloudelliselta kannalta katsoen tuottaja. Tuottajainetu on nyt tuotannonvälineet ja tuotteet omaavain kapitalistein etu.
Tästä edusta eroaa palkkatyöläisen etu. Myös hän saa tulonsa tavaran myynnistä markkinoilla, mutta tämä sisältyy hänen omaan työvoimaansa. Se ei ole kuten muut tavarat erillään ihmisen henkilöstä, vaan merkitsee samaa kuin tämä itse. Sitä ei myös valmisteta markkinoita varten, vaan kasvaa se työläisen omasta elonprosessista. Korkeintaan saavuttamalla erilaisia taitoja, voidaan se jotenkin soveltaa työmarkkinain tarpeisiin. Mutta tarjollaolevan paljon työvoiman tuotantoa ei määrätä kuten muita tavaroita kysynnän mukaan. Sitä ei tuoteta voiton vuoksi.
Jonkun tavaran tuottaminen voidaan kokonaan pysähdyttää, jos sen kysyntä kokonaan puuttuu. Myös voidaan sen tuotantoa nykyisellä tekniikalla juoksuaskelin kiiruhtaa, kun kysyntä nopeasti kasvaa. Voittoatuottamattomien tavarain tuotanto lakkaa, voittoatuottavain laajenee. Minä sanoin siitä jo lainatussa kirjoituksessa:
Ennen kaikkea jää tavaran tuotannossa huomaamattomaksi työvoima, jonka tuottamista voidaan kaksinkertaisessa merkityksessä käsittää: toiselta puolen yksilön päivittäisenä uudistumisena, hänen päivän kuluessa käyttämänsä työvoiman palautumisena, toiselta puolen sukupolven uudistumisena, jolloin kuoleva yksilö korvataan uudella.
Näiden kummankaan lajinen uudistuminen ei tapahdu voiton tarkoituksessa; eivät syöminen ja juominen tahi lasten siittäminen ja kasvattaminen kuulu voittoatuottaviin asioimisiin. Ne kuuluvat työläisen elämän kulkuun, tulevat joka tapauksessa toimitetuiksi panematta mitään huomiota kysyntään. Työvoiman tarjontaa ei voida mielin määrin suurentaa tahi pienentää.»
Vielä eräässä suhteessa eroaa työvoima tavarana muista tavaroista, joiden tuotantokustannukset ovat aina tarkoin teknillisesti laskettavissa. Niin ei sitävastoin ole laita työvoiman tuotantokustannusten. Paitsi sitä että ne on fysiologisesti määrätty, sisältyy niihin myös seikkoja, elämän vaatimuksia, jotka ovat puhtaasti yhteiskunnallista laatua.
Niinpä sanoo myös Marx:
»Niin sanottujen välttämättömien tarpeiden ala (piiri) samoin kuin niiden tyydyttämisen laatu on itse historiallinen tuote ja on riippuvainen senvuoksi suureksi osaksi maan sivistysasteesta sekä oleellisesti myös siitä, millaisten edellytysten vallitessa ja millaisin tottumuksin ja elämänvaatimuksin vapaitten työläisten luokka on muodostunut. Päin vastoin kuin toiset tavarat sisältyy työvoiman arviointiin siis historiallista ja siveellistä ainesta.» (Kapital, I, kansanpainos s. 127.)
Kaikki nämä seikat vaikuttavat, että työvoiman arvo ja hinta ovat vanhoillisempia kuin muiden tavarain. Työpalkka ei tavallisesti laske niin nopeasti ja niin paljon kuin muiden tavarain hinta, eikä se myös nouse niin nopeasti ja niin korkealle. Työläisellä on niinmuodoin mielenkiintoa tavarahintain laskemiseen, kun tämä ei tapahdu vahingollisten seurausilmiöiden, kuten ehkä laajaltilevinneen työttömyyden, vallitessa. Hänellä ei ole mitään mielenkiintoa kohoaviin tavarahintoihin — myös tässä lukuunottamatta kenties sattuvia tasoittavia seurausilmiöitä.
Palkkatyöläinen on siis varsinainen kärsijä, kun tavaroita keinotekoisesti kallistetaan suojelustulleilla, tahi, kuten nykyään, rahatulvalla.[1] Hänen etunsa tässä ovat, niin kummalliselta kuin se saattaa kuulostaa, kuluttajain — eikä tuottajain etuja. Hänellä on suurin mielenkiinto vapaakauppaan kuten rahakannan vakiintumiseen.
Nyt on yksityisellä teollisella kapitalistilla ainoastaan hänen oman tuotantoalansa perusteella tuottajain harrastusta. Hän toivoo vain, että hänen omat tuotteensa pysyisivät korkeissa hinnoissa, eikä toisten tuotantoalojen tuotteet, joita kohtaan hänellä on kuluttajain eikä tuottajain mielenkiintoa. Mutta valtion politiikassa ei hänellä ole mitään toiveita yksinään oman tuotantohaaransa hyväksi saada aikaan toimenpiteitä, jotka hänen eikä toisten tavarahintoja keinotekoisesti korottaisivat. Hänen täytyy tätä tarkoitusta varten toisten tuotantoalojen kapitalistien kanssa liittoutua. Tässä hän tuottajana ei eroa yksinkertaisen tavaratuotannon tuottajista. Ja tähän nähden tapaamme kapitalistisessa taloudessa saman, kaupungin ja maaseudun, teollisuuden ja maanviljelyksen, vastakohdan kuin entisaikoina. Se ilmenee nimittäin vallan elävästi tullipolitiikan kysymyksessä. Missä teollisuuden harjoittajat tulevat vapaakaupan kannattajiksi, siellä maanviljelijät ovat suojelustullien kannattajia ja päinvastoin.
Mutta kuitenkin eroaa tässä oleellisesti kapitalistinen tuotanto yksinkertaisesta tavaratuotannosta. Tässä on kokonaan tarkoitusta vastaamatonta, että ilman eroitusta kaikki tuotantohaarat yhdistyvät yhteiseen politiikkaan yleisiä hintain korottamisia varten. Sillä siinä voittaa myyjänä jokainen niin paljon kuin hän ostajana menettää.
Toisin on asianlaita kapitalistisessa tuotantotavassa, jossa työläiset ja tuottajat ovat kaksi eri henkilöryhmää. Nykyään voivat kaikki työnantajat voittaa, myös vaikkapa eräät tuotantohaarat eroituksetta kaupungissa ja maaseudulla korottavat hintoja joko suojelustullien tahi yhtymäin avulla tahi miten tahansa. Sillä onhan nyt sellainen tekijä, jonka hartioille jokainen tuottaja voi purkaa itseään rasittavan kuorman, ja se on palkkatyöläinen.
Näin tulee tämä kuluttajaedun jyrkäksi edustajaksi vastakohtana yhdistyneihin riistäjiin nähden, jotka jäävät tuottajain edun yksinomaisiksi edustajiksi.
Näitä oloja eivät luonnollisesti ajattele ammatti- tahi neuvostojärjestelmän puoltajat. Heille merkitsee työläinen kaikkein asianhaarain vallitessa samaa kuin tuottaja.
Ainoastaan määrätyissä taloudellisissa oloissa on tämä rinnastaminen oikea, kuten olemme nähneet. Sitä on se alkuperäisessä, omaksi tarpeeksi tuottamisessa kuten yksinkertaisessa tavaratuotannossa. Myös sosialismin toimeenpantua ei tuottajan käsite voi enää ketään muuta merkitä kuin työläistä. Sen sijaan ei se missään tapauksessa merkitse sitä siirtymiskaudella.
Mutta kun sosialismi on yleisesti toteutettu, silloin on työmies sama kuin tuottaja, silloin ei yhteiskunnassa ole muuta tulolähdettä kuin työ, silloin tapaamme siinä ainoastaan työmiehiä perheineen, aivan kuten alkeistaloudessa, josta lähdimme.
Täytyy senvuoksi otaksua, ettei siellä enään ole mitään kuluttajanedusta eroavaa tuottajaetua.
Mutta alkeellisesta kommunismista eroaa nykyinen sosialismi ennenkaikkea työnjaossa. Alkuperäisessä taloudessa tapaamme lähinnä vain perheessä olevan miehen ja vaimon välisen työnjaon. Sitävastoin nykyään on meillä yksityisissä liikkeissä samoin kuin yhteiskunnassa lukemattomiin tuotannonhaaroihin nähden jo tavattoman pitkälle kehittynyt työnjako, josta johtuu työn tuottavuus ja sosialismin mahdollisuus nykyisellä pohjalla kaikkien ollessa osallisia kulttuurimme aarteisiin.
Sillä aikaa kuin, kuten tulemme vielä näkemään, sosialismi lähenee yhä enemmän kaikkien kuluttajina olevain tasa-arvoisuutta, s.o. kyllä yksilöllisin eroavaisuuksin mutta ei luokkaeroituksin, jakaa se, aivan kuten sen edelläkävijä, kapitalismi, työläiset tuotantoprosessissa erilaisiin ryhmiin, joissa kussakin on työn eri edellytykset, niin että kullekin työläisryhmälle syntyy erityisiä harrastuksia saadakseen tuotannonkulussa työedellytyksensä mahdollisimman suotuisiksi muodostumaan. Mutta myös jokaisen yksityisen ryhmän valtasuhteet työläisten kokonaisuuteen nähden tulevat olemaan erilaiset. Toiset ovat elämälle välttämättömät, toiset eivät. Toiset panevat vaaranalaiseksi yhteiskunnan koko elämän kulun vaikkapa vain lyhyeksikin aikaa työnsä keskeyttäessään. Toiset voivat sen tehdä pitemmäksikin ajaksi vaaratta yhteiskunnalle. Ja toiset työläiset eivät tarvitse mitään erikoisempaa valmistusta ja koulutusta, ja ovat aina helposti toisilla korvattavissa. Toisenlaisia työläisiä on taas mahdoton nopeasti toisilla korvata.
Näitten seikkain vallitessa ei sosialistisessa yhteiskunnassa tuottajain harrastus ole mitään muuta kuin yksityisten toimialojen erikoisharrastusta. Samanlaista oli se jo yksinkertaisen tavaratuotannon aikoina. Siellä jo tapaamme ammattikuntapolitiikan, yksityisten ammattien enkoispolitiikan, niiden keskinäisen luulevaisuuden, yksityisten pyrkimyksien erikoisetuihin ja toisten yläpuolella olevaan asemaan.
Vielä kuitenkin pidätti yhä ammatit koossa yhteinen taistelu yhteistä vastustajaa vastaan, kaupunkien ylimystöä vastaan, samoin maa-aatelia vastaan tahi ruhtinaiden kaupunkien vapauksiin kajoamista vastaan.
Kuten ammattikunnassa elää myös palkkatyöläisten, ammattiväestön järjestöissä pyrkimys erikoispolitiikkaan. Sangen moni ammattilaiskunta kulkee mieluummin omaa tietään, välittämättä työläisistä kokonaisuudessaan. Tahi suotuisat kerrokset työläisten keskuudessa muodostuivat ammatillisen järjestäytymisen vuoksi työläisylimystöksi, joka kohoutui muun rahvaan yläpuolelle.
Nämä pyrkimykset ovat esimerkiksi Englannissa työväestöä pitkät ajat paljon vahingoittaneet. Tosin eivät ne voi ajan pitkään kapitalismin vallitessa säilyä. Taistelu yhteistä vihollista, pääomaa vastaan, pakoittaa työväestön eri kerrokset lopulta taas yhteisrintamaan liittymään.
Mutta sosialistiselta yhteiskunnalta puuttuu tätä eri toimialojen työläisiä yhdistävää kohtaa. Sellaisessa yhteiskunnassa on eri ammattien työläisillä ainoastaan yksi tekijä enää vastassaan: työväestö kokonaisuudessaan, joka, kun jätämme syrjään ammatillisen eroavaisuuden, ei esiinny tuottajain kokonaisuutena vaan kuluttajain. Kuluttajain- ja tuottajainedun vastakkaisuus tulee täällä yhteiskunnan kokonaisedun ja ammatillisen erikoisedun vastakohdaksi.
Tässä on muuan sosialistista yhteiskuntaa uhkaavista vaaroista. Emme hetkeäkään epäile, ettei se tule löytämään keinoja vaaran poistamiseen, ennen kaikkea sellaisella kasvatuksella, joka kehittää yhteiskunnan kunkin jäsenen toimimaan eri toimialoilla. Mutta juuri siirtymiskauden aikana saattaa ammatillisten erikoisetujen tärkeänä pitäminen johtaa kovin ikäviin ilmiöihin. Meillä ei ole vähintäkään syytä suurentaa tätä vaaraa tekemällä valtion arvovalta, kansanedustus tuottajain- eikä kuluttajainedustuslaitokseksi, niin että siihen ei valittaisi jäseniä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden mukaan vaan kuten tuottajain edustuslaitokseen ammatillisen äänioikeuden perustuksella, niinkuin vaatii neuvostojärjestelmä tahi ammattikuntasosialismi.
Nyt meille voidaan huomauttaa, että myöskin tavalliset parlamentit ovat erikoisetujen edustuslaitoksia. Ei ainoastaan ammatillisten, vaan alueellisten. Kukin edustaja ajaa vaalipiirinsä erikoisetuja, erikoisia »naapuruus»-etuja.
Tämä ei suinkaan ole oikein. Se ei ole nykyistä, vaan on keskiaikaista edustusta. Keskiajan säätyvaltiopäivillä ajoi jokainen yksityinen edustaja sen kaupungin etuja, joka hänet oli lähettänyt. Mutta nykyisissä parlamenteissä edustaa kukin jäsen kansaa kokonaisuudessaan eikä erikoista seutua. Eikä tämä ole pelkkä korulause vaan tulee yhä enemmän todellisuudeksi samassa määrässä kuin kapitalistinen liikeyhteys saattaa valtion eri seudut toistensa kanssa lähempään yhteyteen ja luo siten perustuksen nykyiselle, valtiolliselle demokratialle, joka on vastakkainen alueelliselle, paikallisuuksien rajoittamalle demokratialle. Jo Ranskan suuren vallankumouksen kansalliskokouksessakaan eivät edustajat enää esiintyneet omain vaalipiiriensä edustajina.
Nykyisissä parlamenteissa esiintyviä vastakohtia ovat eri luokat ja erilaiset poliittiset menettelytavat, jotka molemmat aikaansaavat erilaisia puolueryhmityksiä. Kukin näistä puolueista ulottuu koko kansan keskuuteen, ei mikään edusta pelkästään paikallisia etuja. Puhtaasti paikalliset puolueet, kuten esim. welfiläiset (Welfen) tahi Baijerin talonpoikaisliitto ovat taantumuksellisia kummallisuuksia, jotka vastaavat menneisyyden ajatustapaa ja joilla ei ole mitään tulevaisuutta. Parlamentissa käsiteltävät tahi parlamenteissa taisteltaessa esiintyvät kysymykset ovat enimmäkseen yleisiä eikä erikoisammatillisia luonteeltaan. Jokaisella luokalla ja joka puolueella on näihin kysymyksiin nähden eri suhtautumisensa, vaikka itse kysymykset koskevat koko yhteiskuntaa.
Mutta tosiaankin, tuleeko näin olemaan myös sosialismin vallitessa? Eivätkö nykyiset valtiolliset tehtävät tule silloin jäämään pois, niin ettei yhteisöllä enää olisi mitään valtiollisia, vaan ainoastaan taloudellisia tehtäviä? Mihin tarvitsemme silloin poliitikkojen kokousta? Me tarvitsemme sellaisten ammattihenkilöjen kokousta, jotka käytännöllisessä toiminnassaan ovat perinpohjin perehtyneet taloudellisiin asioihin. Ja siksipä tulee ylimmän kansanedustuksen olla tuottajain eikä kuluttajain edustusta.
Valitettavasti on myös ammattimies nykyään ainoastaan maallikko kaikilla, ulkopuolella hänen omaa erikoisalaansa olevilla aloilla. Määrättyyn toimialaan kuuluvaan kysymykseen nähden jää senvuoksi tuottajain kamari, johon kokoontuvat kaikkien ammattialojen edustajat, samanlaiseksi maallikkojen kamariksi kuin kuluttajainkin kamari. Tosinhan jokaiseen ammattiin kuuluu ihmisiä, jotka pyrkivät yleisempään, laajempaan sivistykseen ja joiden tieto kohoaa yli ammattitiedon. Mutta juuri sellaisilla on mahdollisuus päästä pikemminkin kuluttajain kamariin, johon joukot valitsevat suurten yhteiskunnallisten näkökohtain mukaan, kuin tuottajain kamariin, johon helpoimmin tulevat valituiksi ne, jotka ovat eniten toimineet oman ammattinsa työläisten hyväksi.
Muuten olen sitä mieltä, ettei sosialistisessa yhteiskunnassa suinkaan tule taloudelliset kysymykset suurimmassa määrässä vallitsemaan kansaneduskuntaa. Juuri pitkälle menevän työnjaon kautta, joka vaatii erikoisia ammattitietoja kunkin ammatin tarkoituksenmukaisimmin järjestämistä ja harjoittamista varten, on hyvä sekä myös muista syistä soveliasta muodostaa jokainen ammatti mahdollisimman itsenäiseksi, antaa sille mahdollisimman suuri vapaus itsehallintoon ja luoda omia järjestöjä huolehtimaan siitä, että tuottajain etuihin verraten eivät kuluttajain, tahi siis kokonaisuuden edut, jää liian niukoiksi. Jos kerran koko elimistö siten oikein toimii, silloin keskuselimen tarvitsee vain erinomaisen syvälle menevien uudistusten tahi suurempien häiriöiden ja ristiriitain sattuessa puuttua asiaan.
Yleensä on luultavaa, että ihmisten mielenkiinto taloudelliseen elämään tulee vähenemään sen mukaan kuta varmemmaksi heidän olemassaolonsa, kuta riittävämmäksi heidän tulonsa, kuta lyhemmäksi heidän työaikansa käy. Aineellinen perustuksemme tulee aina vaikuttamaan mitä vakavimmin tunteisiimme ja ajatuksiimme. Mutta tällä ei ole sanottu, että se henkistä elämäämme aina mitä voimakkaimmin pitää toiminnassa. Se pitää meitä toiminnassa mitä pontevimmin nykyään, jolloin melkein koko elämämme aika on työaikaa toimialalla, jolloin olemassaolomme on alinomaista epävarmuutta, jolloin toisilla on kaikkien taloudellisten mahdollisuuksien alituisella silmälläpidolla tavattoman paljon voitettavissaan, toiset taas voivat välinpitämättömyydellään niitä kohtaan äärettömän paljon kadottaa.
Kun tämä aste on voitettu, silloin talousasiat eivät enää ihmisiä kuluta niin yksinomaan kuten tähän asti. Heidän tilaisuutensa ja harrastuksensa henkiseen työhön, joka lepää aineellisen perustuksen pohjalla, lisääntyy. Mutta siten myös ylin kansanedustus pohtii enemmän kulttuurikin talouskysymyksiä, kysymyksiä sellaisia, jotka samassa määrässä koskevat jokaista toimialaan katsomatta.
Käsi kädessä tämän muutoksen kanssa käy tarpeiden vaihtuminen. Henkiset tarpeet kasvavat, monet aineelliset nautinnot joutuvat halveksituiksi. Sen vuoksi muuttuvat myös tuotannon tehtävät.
Tämä hyödyttää aina, kaikkien olosuhteiden vallitessa, kulutusta, tarpeiden hankintaa. Kun viitataan siihen, ettei kapitalistinen tuotanto hyödytä tarpeiden täyttämistä, vaan palvelee voiton saantia, niin jätetään tällöin huomiotta, että voiton tavottelu kapitalistilla syntyy hänen halustaan kuluttaa — ja nykyään monasti hyvinkin runsain mitoin kuluttaa. Joskaan hän ei koko voittoaan kuluta, vaan jättää siitä osan, »kokoaa» pääomaansa lisätäkseen, niin tapahtuu tämä myös tarkoituksella myöhemmin taas voittoaan ja siten kulutustaan suurentaakseen.
Toiselta puolen tuottaa kapitalisti tavaroita, joita ei itse kuluta, vaan myy. Mutta hän olisi pahoillaan siitä, jos niille ei yhtään kuluttajaa löytyisi.
Siispä kaikki tuotanto on tuotantoa kuluttamista varten, mikä olisi aivan selvä totuus, elleivät muutamat kapitalismin arvostelijat olisi saattaneet hämminkiä tähän tosiasiaan. Kulutus määrää tuotannon.
Myös tältä kannalta kuten monelta muultakin, miltä kuluttajain ja tuottajain suhteita mahdettaneenkin katsoa, tullaan sentähden siihen tulokseen, ettei meidän mitään muutosta yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella tapahtuvaan kansaneduskunnan valintaan tarvitse tehdä.
Meidän ei tarvitse antaa itseämme johtaa harhaan sen valtiollisia puolueita ja parlamenttia vastaan tähdätyn vastenmielisyyden kautta, joka bakuninilaisuudella ja syndikalismilla on; tuon vanhan vastenmielisyyden nykyistetyssä ilmaisumuodossaan tapaamme neuvostojärjestelmän ja ammattikuntasosialismin vakiomuodoissa.
Tällöin on kuitenkin huomattava, että kuluttajain etu itsessään ei esitä mitään aktiivista voimaa yhteiskunnallisessa kehityksessä. Jo pelkästään ei senvuoksi, kun kuluttaja juuri on herra Jokamies. Ainoastaan luokkataistelu on kehityksen kiihotusvoima luokkayhteiskunnassa, jossa kuluttajain etu on aktiivisesti vaikuttamassa vain siellä, missä se on yhdistettynä luokkaetuun.
Ainoastaan työläisten, eikä kuluttajain kokonaisuudessaan, taistelusta tulee syntymään sosialismi. Kuitenkin se tulee pysymään ainoastaan silloin, kun se voi tyydyttää kuluttajain etua, s.o. voi kohottaa työn tuottavaisuutta. Niin vähän kuin pelkkä kuluttajaetu onkin aktiivisesti vaikuttava, niin hyvin siinä kuitenkin piilee vastustamaton passiivinen voima. Ei mikään yhteiskunnallinen uusluomus voi kauan pysyä, jos se työn tuottavaisuutta alentaa.
Jos jonkun sosialistisen valtion työläiset tekisivät työn niin mukavaksi, että heidän työnsä tuottavaisuus siitä kärsisi, niin tulisi tämä tuottajain yksipuolinen huomioonottaminen pian itsensä katkerasti kostamaan. Uusi valtiolaitos alkaisi pian taloudellisesti taantua, sensijaan kuin sen rinnalla vanhat kapitalistiset valtiot tulisivat yhä edelleen tuotantovoimiaan kehittämään. Tämän täytyisi lopulta johtaa siihen, että sosialistisen valtion työläiset tahi ainakin suuri osa näitä, huolimatta kapitalistisen riiston loppumisesta, kuluttajina olisivat siinä huonommassa asemassa kuin kapitalistisessa valtiossa, myöskin riistännän tässä kasvaessa. Siten kadottaisi sosialistinen yhteiskunta ennemmin tai myöhemmin elinkykynsä.
Itse asiassa olemme me sosialistit sosialistisen yhteiskunnan elonvoiman perustelleet sille, että se saattaa ei ainoastaan työmiehet kokonaisuudessaan tuottajiksi, s.o. tuotannon kulun isänniksi, vaan myös kohottaa koko työn tuotantovoimaa ja lisää suhteellisesti vuosituotannon määrää olemassa olevan työvoiman lukuun nähden.
Koko sarja seikkoja vaikuttaa tähän suuntaan.
Niin esimerkiksi lakkojen taukoaminen. Lakkohan on ultima ratio, palkkatyöläisten äärimmäinen keino, kun kaikki muut pettävät hänet etujaan parantaessaan. Kuten sota kuninkaan ultima ratio. Tämä on samoin kuin edellinenkin raaka keino, joka usein tuottaa kauheaa kurjuutta sekä taisteleville että myös monille syrjästäkatsojille ja saa aikaan useimmiten suuria taloudellisia vahinkoja. Siitä huolimatta eivät työläiset voi eivätkä tohdi luopua lakko-oikeudesta. Luopuminen siitä ei merkitsisi mitään vähempää kuin heittäytyä turvattomana kapitalistien armoille.
Kuitenkin on nurinkurista senvuoksi vaatia sosialisteilta, että heidän täytyisi sokeasti kannattaa jokaista lakkoa ainoastaan siksi että se juuri on lakko. Kevytmieliset tahi huonosti valmistetut lakot ovat paremminkin rikos itsensä työväenetujen kannalta, joita siten pannaan alttiiksi. Näiden arvosteleminen ja vaikuttaminen näitä vastaan on sosialistin velvollisuus, johon kuuluu köyhälistön valistaminen, totuuden pelkäämätön julistaminen, eikä proletaareista lähtevän jokaisen tyhmyyden kanssakiihottava ihannointi. Köyhälistön liehakoitsijat ovat yhtä halveksittavia ja vaarallisia kuin ruhtinaidenkin.
Muuten ovatkin työläisten kevytmieliset lakot harvinaisia. Paljon useammin syntyy epätoivonlakkoja. Ammattien kehityksen ja kokemusten vaikutuksesta tulevat kummankin laatuiset lakot yhä enemmän hyljätyiksi. Mutta luokkavastakohdat ovat liian jyrkät estääkseen siitä huolimatta myös vähemmänkin kiihottavana ajankohtana kuin mitä nykyinen on, ajoittain yhä uudestaan puhkeamasta lakkoja, jotka kansain sotien tavoin, samassa määrässä kuin ne tulevat harvinaisemmiksi, laajentuvat ja käyvät itsepintaisemmiksi ja siten myös lisäävät hävittäviä seurauksia.
Tällä ei tuomita lakkoa, mutta kyllä lakot välttämättömiksi tekevä tuotantotapa. Muutoin samanlaisten olojen vallitessa täytyy sen tuotantojärjestelmän olla tuotannossa paljon etevämpi, joka selviää lakoitta. Ja sitä odotamme sosialistiselta tuotantotavalta.
Aikamme jokaisen, hitusenkin järjellisen lakon suuri voima on siinä, että sitä tukee koko työväestö, joka pääomaa vastaan tuntee omia jäseniään kohtaan myötätuntoa. Se tukee lakkoa usein taloudellisesti, sekä tavallisesti siveellisellä hyväksymisellä ja jokaisen lakonrikkurin häpäisemisellä.
Sosialistisessa yhteiskunnassa ei yksityisten tuotantohaarain tahi elinkeinojen työläisillä ole vastassaan kapitalisteja, vaan ainoastaan kuluttajain koko ryhmä, joka on tullut samaa merkitseväksi kuin työläisten ryhmä. Molempain näiden välinen ristiriita, joka voisi johtaa lakkoon, olisi tällöin jonkun pienen etuoikeuksia vaativan työläisryhmän taistelu koko työväestöä vastaan. Sellainen olisi alunpitäen toivotonta. Senvuoksi ei lakkoja sosialistisessa yhteiskunnassa ole odotettavissa.
Ei tule antaa sen tosiasian viedä itseämme harhaan, että vielä nykyään niin usein valtion ja kunnan työliikkeissä lakkoillaan. Näitä töitä ei vielä ole tyydyttävästi yhteiskunnallistettu — tulemme vielä näkemään, mitä se merkitsee —, ja valtio ja kunta ovat vielä liiaksi pääoman vallassa, jotta työväki tarpeeksi tarkoin voisi tehdä eron sellaisten ja kapitalististen työliikkeiden välillä.
Sosialistinen yhteiskunta voi, paitsi karttaa kapitalismin vallitessa esiintyvien lakkojen välttämättömiä hävityksiä, myös järkevämmin järjestää tuotantoa. Vapaan tavaratuotannon aikana pysytteleikse tuotannon ja kaupan teknillisesti täydellisimpien, järkiperäisimpien liikkeiden rinkiä yhä vielä lukemattomia pienempiä, heikosti perustettuja ja huonosti ohjattuja liikkeitä, jotka ainoastaan vähän tuottavat, mutta joiden omistajat suonenvedon tapaisesti pitävät niistä kiinni, sillä niiden menettäminen merkitsee heille taloudellista perikatoa. Jos sitävastoin jonkun teollisuusalan kaikki liikkeet on yhteiskunnallistettu, silloin on helppoa vähemmän järkevät haarat poistaa ja keskittää kaikki työvoimat mahdollisimman täydellisesti, joten ne tuottavat paljon enemmän kuin sitä ennen.
Olen jo 1902 kirjoituksessa »Yhteiskunnallinen vallankumous» viitannut siihen, että Saksan kutomateollisuudessa asianhaarain vallitessa voitaisiin kokonaistuotantoa kaksinkertaistuttaa samanaikaisesti järjestämällä työaika viisituntiseksi kullekin työläiselle.
Työvoimaa tuhlataan nykyään vielä toisellakin tavalla kuin käyttämällä sitä takapajuisiin työliikkeisiin. Paljon myös kulutetaan työtä tuotantotavan anarkiaan, suurkaupunkien kartuttamiseen, muodin vaihteluihin, mikä ei sosialistisessa yhteiskunnassa olisi välttämätöntä, vaan päinvastoin tulisi niistä vapautumaan lukuisia voimia ja raaka-aineita hyödylliseen tuotantoon. Toiselta puolen saattavat ajoittaiset pulat joutilaisuuteen paljon työvoimaa, joka olisi käytettävä tuottavasti.
Minun täytyy tässä tyytyä tähän viittaukseen. Laveammin olen minä tätä käsitellyt kirjoituksessa »Tuhlaus kapitalistisessa tuotantojärjestelmässä». (Neue Zeit, 1889, ss. 25).
Tämän kaiken vuoksi on yhteisön työ sosialismin vallitessa oleva paljo tuottavampaa kuin mitä se nykyään on. Kuluttajainkin edun kannalta muodostuu sosialismi edistysaskeleeksi.
Mutta valitettavasti vaativat kaikki nämä edistysaskeleet aikaa, eivät ne voi tänään ja huomenna täysin voimin ruveta vaikuttamaan. Kapitalismista sosialismiin siirtymäasteella ei voidakaan kieltää sitä mahdollista vaaraa, että yksityisissä työläispiireissä näiden erikoisedut tuotannonkulussa pyrkivät voimakkaammin etualalle kuin mitä tuotannon ylläpysymisen kannalta käy laatuun ja että työn pysyväisyys ja voimaperäisyys rupeavat pian vähenemään, samalla kun koko yhteisen työn tuottavaisuuden kohoaminen, kun se sosialistisesti järjestetään, ainoastaan hitaasti tapahtuu.
Sen ei kuitenkaan tarvitse johtaa sellaiseen taloudelliseen romahdukseen kuin Venäjällä. Eivät olosuhteet kaikkialla ole sosialismille niin epäsuotuisat kuin siellä; eihän kaikkialla teollisuus ole niin heikko, työläiset niin vähän järjestäytyneet kuin mitä ne olivat Venäjällä 1917, eikä kaikkialla ole vallitseva puolue taloudellisiin kysymyksiin nähden niin avuton kuin bolshevistinen, joka oli vallankumoukseen saakka käyttänyt koko henkiset voimansa taistelussa järjestysvaltaa vastaan, tahi valmistautuakseen mellakoimaan, tahi oppien talmudimaiseen Marxin lauseiden hiuksenhalkomiseen, tahi veljespuolueiden siivottomaan häväisemiseen ja jokaisen eroavan mielipiteen häikäilemättömään polkemiseen, niin että sille ei ole jäänyt mitään aikaa tutkia Venäjän taloudellista tilaa ja sinne parhaiten soveltuvia valtiollisia ja taloudellisia muotoja.
Mutta myös siellä, missä olosuhteet ovat suopeammat, esiintyy vaara, että tuottajain näkökannan yksipuolinen tehostaminen kuluttajain näkökannan rinnalla johtaa taloudelliseen taka-askeleeseen, joka edistymisen sosialismiin päin ajaksi ehkäisisi, kentiespä tekisi mahdottomaksi.
Tämä ei merkitse sitä, että sosialismi ylipäänsä on mahdoton — eihän ole mitään muuta tuotantojärjestelmää, joka voisi kapitalismin kukistaa ja kehittää korkeampia elämänmuotoja. Mutta tämä tarkoittaa sitä, että köyhälistö kysymyksessä olevassa maassa ja kysymyksessä olevana aikana ei vielä olisi kypsynyt sosialismiin, teolliseen ttsehallintoon; että sen työn tuottavuus vähenee, niin pian kuin sitä kapitalismin ruoska ei enää kiihoita; että siltä puuttuu tarpeellinen taloudellinen ymmärrys ja tarpeellinen velvollisuuden tunto, jotka ovat sosialismin edellytyksinä samoin kuin suurtuotannon määrätty korkea kehitys. Tämän tietoisuuden levittäminen proletariaatin keskuuteen onkin sosialistein yksi tärkeimpiä tehtäviä siirtymäkaudella.
Niin pian kuin köyhälistö, sosialistiseksi puolueeksi järjestäydyttyään, on saavuttanut valtiollisen vallan, ryhtyy se heti sitä etunsa mukaan käyttämään. Jo sitä ennen käyttää se vähitellen saavuttamansa valtiollisen vaikutuksen määrää samaan suuntaan, ja se on siten luokkain voimasuhteiden mukaan ja taktiikkansa viisauden ja tarkoituksenmukaisuuden nojalla jo vuosikymmeniä saavuttanut tuntuvia etuja. Mutta esteettömästi ja kaikin voimin voi se ajaa etujaan luomalla uusia yhteiskunnallisia laitoksia vasta sitten, kun se on valtiollisen kaikkivallan voittanut.
Mimmoisia taloudellisia tehtäviä sille silloin syntyy?
Mikä katsojalle kapitalistisessa yhteiskunnassa ensiksi pistää silmiin, on tavaton ero tulosuhteissa, ero köyhän ja rikkaan välillä, joka ei koskaan ennen ollut niin suuri kuin viime vuosikymmenillä ja joka yhä vielä kasvaa. Katkerin köyhyys jatkuu edelleen, joukkoilmiönä. Mutta suurten omaisuuksien laajuus enenee joka vuosikymmen.
Tämän erilaisuuden poistaminen näyttää senvuoksi olevan sosialistisen hallitusjärjestyksen tärkein tehtävä. Ja kumminkaan ei tämä kuvaa sen luonteenomaisinta piirrettä.
Köyhän ja rikkaan väliset eroavaisuudet ovat vanhemmat kuin kirjoitettu historia. Tapaamme niitä jo aikaisemmin aluillaan muodostuneina, joskaan ne eivät silloin olleet niin karkeita kuin kehittyneen kapitalismin aikana.
Pyrkimys erilaisuuden poistamiseen onkin senvuoksi jo varsin aikaisin huomattavissa. Luonnollisesti köyhissä ja kurjissa itsessään, mutta myös omistavain luokkain jäsenissä, jotka tuntevat sääliä omistamattomia kohtaan näiden hädänalaisen tilan vuoksi. Tämä sääli perustuu ihmisen yhteiskunnalliseen luontoon, se on osa hänen siveellistä olentoaan. Ja kun tahdotaan käsittää jokaista pyrkimystä yhteiskunnallisen erilaisuuden poistamiseen sosialismiksi, niin on se kyllä siveellisesti perusteltavissa. Mutta silloin on se (sosialismi) myös niin vanha kuin inhimillinen sivistys.
Mutta kun siirrymme siveellisestä yleisyydestä yksinomaan taloudelliselle pohjalle, silloin huomaamme, että erilaisuuksien poistamisen pyrkimys erilaisten tuotanto-olojen vallitessa pukeutuu sangen erilaisiin muotoihin.
Pientuotannon ollessa etualalla, eivät vapaat omistamattomat näyttele mitään osaa tuotannon kulussa. Ne ovat asemaltaan kokonaan tahi ainakin suurimmalta osaltaan ryysyköyhälistön veroiset, joka itse ei tee työtä vaan elää mahdollisuuden mukaan ryöstäen, petoksella hankkien tahi kerjäten rikkaitten vieraasta työstä kasaamia hedelmiä.
Kun nämä ainekset johtuvat luomaan yhteiskunnallisen ihanteen, on tämä siinä, että rikkaiden tulee kaikki, mitä omistavat, luovuttaa köyhille, jotka siitä tahtovat elää työtä tekemättä kuten kedon kukkaset, jotka eivät kylvä eivätkä kehrää ja kuitenkin kukoistavat. Tämä oli kristinuskon yhteiskuntaoppia. Jos se olisi päässyt yleisesti vallitsemaan, olisi se varmaankin tehnyt kaiken tuotannon ja kaiken yhteiskuntaelämän mahdottomaksi. Se voi syntyä vain salaperäisen maailmankatsomuksen yhteydessä, joka odotti ihmettä, taivaan pikaista maan päälle tuloa.
Talouselämän todellisuuden tervettä järkeä vastaan saattoi tämä oppi pysyä ainoastaan luopumalla ytimestään — samoin kuin bolshevismi nykyään — ja supistamalla rikkailta vaaditun vapaaehtoisen omaisuudenluovutuksen pelkäksi almujenannoksi.
Mutta vielä toisellakin tavalla voivat varattomat ennenvallitsevan pikkutuotannon aikana tavottaa erilaisuuden poistamista: rikkaiden ei tullut kaikkea omaisuuttaan muuttaa köyhille lahjoitettavakseen kulutusvälineiksi, vaan heidän tuli tuotantovälineistä, nimittäin kiinteistöstä luopumalla saattaa köyhät vapaina omistajina kykeneviksi hankkimaan leipänsä omalla työllä.
Tämä oli taloudellisesti paljo järkevämpi vaatimus. Se koski läheltä työläiskerroksia, jotka juuri vastikään maanviljelyksen jättäneinä eivät vielä olleet unhottaneet työntekoa. Me tapaamme peltojaon pyrkimyksen vainiopakon aikoina, jotka ovat vähemmän ihmeuskoisia ja salaperäisen jännittäviä kuin alkukristillisyyden ajat, vanhasta Ateenasta ja Roomasta Ranskan suureen vallankumoukseen saakka.
Yhdenvertaisuuden valtakuntaa ei peltojakokaan saanut syntymään. Sen toteuttamiseksi tarvittiin laajennettua hedelmällistä maa-aluetta, jota eivät toiset työmiehet, olivatpa ne vapaita talonpoikia tahi vuokralaisia, siirtolaisia tahi muita työmiehiä raivanneet. Missä sellainen alue oli, oli vaatimus tarpeeton. Siellä maan isännät olivat iloisia, jos voivat saada työmiehiä sinne. Missä maapohja oli haltuun otettu ja muuten pienviljelyksen huostassa, merkitsi peltojako toisten työmiesten ennenaikaista poisajoa, josta se myös Ateenassa ja Roomassa enimmäkseen johtuikin. Vanhassa sivistysmaassa oli yksinkertaisesti mahdotonta talonpoikain maanviljelyksen teknilliseen perustukseen nojaten luoda suuremmassa määrässä uusia talonpoikaistiloja entisiä poistamatta.
Näiden tasavertaisuuspyrkimysten kanssa ei ole mitään tekemistä sosialismilla, joka perustetaan nykyiseen järkiperäiseen suurtuotantoon.
Omistamattomain joukkojen hätä saa tässäkin alkunsa myös siitä, etteivät he hallitse tuotantovälineitä. Mutta he eivät enää usko ihmeisiin, eivätkä senvuoksi vaadi tuotantovälineiden muuttamista kulutusvälineiksi ja näiden jakamista. He eivät myöskään tahdo suurtuotannon etuja uhrata, eivätkä näinollen vaadi sen hajottamista pikkutuotantoon. He vaativat kapitalistin yksityisomaisuuden sijasta tuotantovälineet työmiesten omaisuudeksi ja näiden yhteisesti käytettäväksi. Ei siis rikkaiden omaisuuden jakoa, ei kulutus- tahi tuotantovälineinä köyhille, vaan rikkaiden omaisuuden muuttamista yhteiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi ja siten myös tähänastisille köyhillekin kuuluvaksi.
Myös siten muodostuu yhteiskunnallisten eroavaisuuksien tasoittamiskysymys jälleen omaisuuskysymykseksi. Mutta kokonaan uudenlajiseksi. Ei enää sen jakaminen yksityisille, vaan sen yhdistäminen yhteisomaisuudeksi.
Kuitenkaan ei tällä ole jakokysymys selvitetty. Se ainoastaan saa uuden muodon. Työläiset tuottavat sosialistisessa yhteiskunnassa yhteisesti, voidakseen yhdessä tuotantoaan hyväkseen käyttää. Kuinka paljon siitä kuuluu yksityiselle, minkä perusteen mukaan se jaetaan?
Tämä näytti useimmista sosialisteista pitkät ajat olevan yksi tärkeimpiä kysymyksiä, joiden ratkaiseminen muodostaisi sosialismin edellytyksen. Toiset vaativat, että yksityinen työläinen saakoon työnsä täyden tuoton, se on kaiken, mitä hän tuottaa; toiset näkivät tässä jotain väärää ja vaativat, että jokaisen tulisi saada ylitä paljon tahi niin paljon kuin hänen tarpeensa vaativat.
Vielä 1886 omisti Anton Menger tälle kysymykselle erikoisen teoksen »Oikeus koko työn tulokseen», jossa hän kiivaasti kääntyi Marxia ja Engelsiä vastaan, kun nämä olivat hänen käsittelemäänsä kysymystä väheksyneet.
Mutta mitäpä Mengeristä. Vielä 1917 selittää Lenin itse kirjassaan »Valtio ja vallankumous» seikkaperäisesti kysymystä, minkä kaavan mukaan yhteiskunnallinen tuote työläisten kesken on jaettava. Merkillisellä tavalla nojaa hän siinä Marxiin, samaan Marxiin, jota Menger 1886 moitti siitä, ettei tämä puhunut tuotteiden jaosta tulevaisuusvaltiossa. Menger tosin ei siihen aikaan voinut tietää, minkä me itse vasta 1891 saimme tietää, että Marx 1875 kuuluisassa Gothan puolueohjelmaa koskevassa kirjeessään oli kysymystä joskin ainoastaan lyhyesti, niin varsin ratkaisevasti ja selvästi käsitellyt.
Hän lähti ohjelmaehdotuksen seuraavista lauseista:
»Työn tulos kuuluu vähentämättömänä saman oikeuden mukaan yhteiskunnan kaikille jäsenille.»
Ja myöhemmin:
»Työn vapauttaminen vaatii työvälineiden ottamista yhteiskunnan yhteisomaisuudeksi ja kaiken työn toverillista säännöstelyä työn tuloksen oikeine jakoineen.»
Marx painostaa lähinnä sanaa »työn tulos» (»Arbeitsertrag»), joka yhtä hyvin voi merkitä työn tuotetta kuin työllä saavutettua arvoa ja kokonaistuotanto samoin sitä uutta arvoa, jonka vuoden työ lisää edellisinä vuosina saatuihin tuotteisiin. Sitten hän osoittaa, miten epämääräinen ja monimerkityksinen on »oikeudenmukaisen jaon» käsite.
Lassallen mielestä vaati oikeudenmukaisuus, että jokainen työmies saa työnsä tuloksen vähentämättä. Marx huomautti siihen, että yhteiskunnan kokonaistuotannosta ennen työmiehille jakamista on eroitettava osa käytettyjen tuotantovälineiden kulumiskorvaukseksi, sitten tuotannon laajentamiseksi, ja lisäksi häiriöiden ja onnettomuuksien kuten kadon varalta j.n.e. Sitten yhteiskunnan hallintokustannuksiin ja työhönkykenemättömien ylläpitoon sekä samoin yhteisiin tarpeisiin, kuten katuja, kouluja j.n.e. varten.
Ainoastaan jäännös voidaan jakaa. Niinpä ei »vähentämättömän työn tuloksen» lankeamisesta työläisille voi olla puhettakaan.
Minkä perusteen mukaan nyt jäännös olisi jaettava? »Yhtäläisen oikeuden mukaan», lausui ohjelmaluonnos.
Mutta, sanoo Marx, jokainen oikeus, joka asettaa samanlaisen mitan erilaisille yksilöille, on epätasainen oikeus. Onko jokaista palkittava osuutensa mukaan yhteiskunnalliseen »työn tulokseen», se on työnsä aikaansaannoksen mukaan? Tämä olisi sangen epätasainen oikeus, sillä toinen on heikompi kuin toinen, toisella on paljon lapsia, toinen lapseton. Tästä erilaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta on sosialistinen, tahi kuten Marx sanoo, kommunistinen yhteiskunta alkuasteillaan seuraava kapitalistisen yhteiskunnan vanhoja tapoja ja täytyy sen palkita työläisiä näiden aikaansaannoksen mukaan. Marx lausuu edelleen:
»Kommunistisen yhteiskunnan korkeammalla kehitysasteella, jälkeen kun yksilöiden orjuuttava alistuminen työn jaossa, ja samalla myös ruumiillisen ja henkisen työn välinen vastakohta on kadonnut; kun työ on tullut, paitsi elämisen keinoksi, myös itse elämäntarpeeksi; kun yksilöiden kaikinpuolinen kehittäminen on lisännyt myös tuotantovoimia ja yhteisen rikkauden kaikki suihkulähteet runsaasti virtaavat — vasta silloin voidaan ahdas porvarillinen oikeusnäköpiiri kokonaan hyljätä ja yhteiskunta saattaa lippuunsa piirtää: jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan.»
Tätä »kommunistisen yhteiskunnan korkeampaa kehitysastetta» kutsuu Lenin varsinaiseksi kommunismiksi. Sen ensimäinen aste taas olisi se, »mitä tavallisesti kutsutaan sosialismiksi». (Valtio ja vallankumous, s. 12.)
Tuon toisen vaiheen näkee Lenin jo mitä loistavimmin värein. Periaatteen: »jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan» hän selittää kohta sitten, että »ihmiset tulevat vapaaehtoisesti kykyjensä mukaan toimimaan ... Kulutusvälineiden jako tekee silloin tarpeettomaksi kullekin yksityiselle tulevan määrän säännöstelyn yhteiskunnan puolelta; jokainen on ottava vapaasti tarpeidensa mukaan». (Valtio ja vallankumous, s. 81.)
Kummoinen paratiisillinen tila, jossa jokainen voi työskennellä mitä ja kuinka paljon haluaa; ja jokainen tapaa sellaisen runsauden käyttötavaroita, että hän voi vapaasti ottaa kaikkea, mitä mielensä tekee!
Lenin ei silloin vielä aavistanut, että hänen kommunisminsa toisella asteella tulisi olemaan kokonaan toisenlainen luonne: työpakon ja nälänhädän luonne.
Mutta lukuunottamatta tätä, eikö Marx ole itse tässä antautunut hakemaan ihanteellista jakoperustetta?
Ei suinkaan. Tämä selvenee jokaiselle, ken ei pysähdy jo esitetylle kohdalle vaan lukee edelleen.
Äreästi jatkaa Marx:
»Olen tutkinut laajemmin 'vähentämätöntä työntulosta' toiselta puolen, 'yhtäläistä oikeutta', 'oikeudenmukaista jakoa' toiselta puolen, osoittaakseni, kuinka paljon tehdään pahaa, kun tahdotaan toisaalta mielikuvia, joilla jonain määrättynä aikana oli merkitystä, mutta nyt ovat vanhaksi lauseromuksi tulleet, tyrkyttää taas uskonsääntönä puolueellemme, mutta toisaalta todenmukainen käsitys, joka puolueelle on niin vaivaloisesti saatu, vaan joka nyt jo on juurensa siihen tunkenut, taas sotketaan käsiteopillisilla ja muilla demokraattien ja Ranskan sosialistien niin liukkailla oikeusloruilla.
Lukuunottamatta tähänastista kehitystä, oli yleensä erheellistä nostaa melua niin sanotusta jaosta ja panna sille pääpainoa.
Jokakertainen kulutusvälineiden jako on ainoastaan seuraus itse tuotantoehtojen edellytysten jaosta. Mutta viimemainittu jako on itse tuotantotavan luonne. Kapitalistinen tuotantotapa esimerkiksi perustuu siihen, että asialliset tuotannonedellytykset on jaettu ei-työläisille pääomaomaisuuden ja kiinteimistöomaisuuden muodossa, sen sijaan kun työväki on ainoastaan henkilöllisen tuotannonedellytyksen, työvoiman omistaja. Kun tuotannon elementit on tällä tavoin jaettu, niin johtuu siitä ilman muuta kulutusvälineiden nykyinen jako. Jos asialliset tuotannonedellytykset ovat itse työläisten yhteistä omaisuutta, niin johtuu samaten siitä kulutusvälineiden nykyisestään poikkeava jako. Kehittymätön sosialismi (ja siitä taas osa demokratiaa) on saanut porvarillisilta talousmiehiltä tavan katsella ja käsitellä jakoa riippumattomana tuotantotavasta, ja esittää senvuoksi sosialismia sellaisena, joka ikäänkuin pääasiallisesti pyörisi jakokysymyksen ympärillä. Kun todellinen asianlaita on jo aikaa sitten selvä, minkätähden taas lähteä takaisinpäin?»
Samaa asiaa käsittelee Marx laveammin jälkeenjättämässään katkelmassa, joka kuului hänen tekemäänsä »Valtiollisen talouden arvostelun johdantoon» (»Einleitung zu einer Kritik der politischen Ökonomie»), jonka olen julkaissut Marxin »Valtiollisen talouden arvosteluksi» (»Zur Kritik der politischen Ökonomie»)-nimisen kirjoituksen uudempien painosten yhteydessä. Sen lyhempi jakso käsittelee »Tuotantoa ja jakoa» (»Produktion und Distribution» s. 28), ja siinä hän muunmuassa sanoo:
»Jaon järjestyksen määrää täydellisesti tuotannon järjestely. Jako itse on tuotannon tuote, ei vain siihen seikkaan nähden, että ainoastaan tuotannon tuloksia voidaan jakaa, vaan myös siihen muotoon nähden, että määrätynlainen osallisuus tuotantoon määrää jaon erikoisen muodon, muodon, jonka mukaan jakamiseen otetaan osaa» (s. 29).
Tämä selviää kapitalistisesta tuotannosta. Se on määrätty tuotannonsuhde työläisten ja tuotantovälineet omistavain kapitalistien välillä. Tästä suhteesta seuraa, että tuotantovälineiden omistajalle lankeaa tuotantovälineiden avulla saatujen tuotteiden omistus. Mutta hän ei voi niistä saamaansa arvoa täydelleen pitää, sillä tuotannonkulun täytyy tapahtua edelleenkin. Ei kertakaikkisena, vaan kyllä yhä uudistuvana prosessina, kertautuvana tuotannonkulkuna on sillä lainmukaisuutensa, jota kapitalistinkin täytyy kumartaa. Tämän täytyy käyttää osa siitä raaka-aineiden ja apuaineiden, hiilien, öljyn j.n.e. ostoon, koneiden ja rakennusten kunnossapitoon j.n.e. Itse kilpailun lait pakoittavat häntä pitämään ja laajentamaan liikettään yhä korkealla tasolla, mikä tekee uudet laitokset ja uutisrakennukset tarpeellisiksi. Hänen täytyy pitää rahasumma valmiina työssä käyttämiään työläisiä varten, täytyy maksaa valtion ja kunnan verot. Koko tuotteiden arvon tämänlainen jako on hänelle ennakolta määrätty, ollen määrääjinä tuotanto-olot ja yhteiskunta, hän ei voi mielensä mukaan sitä arvoa hyväkseen käyttää. Siten voi hän menetellä vain jäännöksen kanssa joka hänelle kulutusrahastoksi jää.
Niinpä luo myös sosialistinen yhteiskunta tuotannonedellytyksiä, jotka sille määräävät jaon tarkat lajit, kokonaan riippumatta niistä oikeudenmukaisuuskaavoista, joiden noudattamista se voi yrittää.
Tuotantovälineiden omistuksen muuttamisella, niiden siirtämisellä yhteisomaisuudeksi pääsee yhteiskunta kaikkien hankittujen tuotteiden valtijattareksi. Mutta tosiasiallisesti saa se siten ainoastaan käyttöoikeuden tuotantovälineiden entisten herrain, kapitalistien ja maaomistajain kulutusrahastoon. Eikä tähänkään pääomaan täydellisesti, kun näet sosialistinen yhteiskunta pitää mainittuja herroja toimessa ja siitä heille maksaa palkkaa. Kapitalistien kulutusrahaston jäännös sulaa nyt palkkarahaston kanssa yhteen ja käytetään palkkojen korotukseen. Mutta aivan niin kuin kapitalistisessa tulee myös sosialistisessa tuotantotavassa työmiehen palkka pysymään mitä läheisimmässä suhteessa tuotannon kulkuun.
Epäilemättä lakkaa kyllä työvoima nyt olemasta tavaraa. Sen hintaa ei enää määrää kysyntä ja tarjonta työmarkkinoilla. Mutta työläisen palkka on edelleenkin kuten ennen tähänastisen tuotannon tuloksena, mutta lisäksi sillä täytyy olla sellainen muoto, joka muodostaa vaikuttimen jatkuvaan tuotantoon.
Työpalkka pysyy mitä läheisimmässä suhteessa työnprosessin tekniikkaan ja sielulliseen puoleen.
Nykyään käyttää kapitalismi työpalkoissa mitä erilaisimpia muotoja, aina erilaisten toimintalajien erikoisuuden mukaan. Toisia hän pitää työssä urakkapalkalla, toisia tuntipalkalla. Useille antaa hän raaka-ainesta kotiin ja maksaa heille valmiita tuotteita, joita he hänelle tuovat. Hänen virkailijansa työskentelevät kuukaus- tahi vuosipalkalla.
Niinpä täytyy myös sosialistisen tuotannon käyttää mitä erilaisimpia palkkaustapoja aina kulloinkin palkittavan työn luonteen mukaan. Ja vaikkapa työvoima on lakannut olemasta tavaraa, ei kumminkaan kysynnän ja tarjonnan vaikutus tule kuulumattomiin katoamaan. Tosin ei silloin ole enää mitään vaihtelevia liikeoloja ja niistä johtuvia palkkain häälymisiä. Mutta edelleenkin on oleva miellyttäviä ja epämiellyttäviä, helpompia ja vaikeampia töitä. Kun ei ole mitään työpakkoa, tulevat ihmiset samanlaisten palkkojen vallitessa tunkeutumaan edellisiin, ja toisissa töissä on voimien puutetta. Jos kaikki työt saatetaan oikeaan ja tarpeelliseen suhteeseen toisiinsa nähden, ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin palkoilla jotka ylittävät keskimäärän lisätä vastenmielisempien töitten vetovoimaa — tahi palkkojen pysyessä samoina vastaavasti lyhentää työaikaa, mikä vaikuttaa samalla tavalla.
Ei siis oikeudenmukaisuuden periaatteilla, miten hyvänsä nämä muodosteltaneenkin, tulla määräämään yhteiskunnallisen tuotannon jakoa yksityisten työvoimain kesken, vaan tuotannon edellytykset ja tarpeet sen tekevät.
Sosialismille tärkeintä ei ole oikean jaon erikoisen muodon säätäminen, vaan proletaarisen riiston lakkauttaminen, se on jokaisen työhön perustumattoman tulon lopettaminen. Voiton, rahakoron, maakoron lakkauttaminen. Tämä käy mahdolliseksi vasta tuotantovälineiden yksityisomistuksen kumoamisella.
Marxilaiset ovat jo aikaa sitten tietäneet, että tämä on pääasia meille sosialisteille eikä jakoperuste. Kuitenkin pidimme tehtävää yksinkertaisempana kuin miltä se nyt näyttää. Vaikeus yksityisliikkeen muuttamisessa yhteiskunnalliseksi, valtiolliseksi näytti meistä olevan ainoastaan siinä, että liikkeen omistaja samaan aikaan on sen johtaja, niin että liike vaivoin voi jatkua ilman omistajaansa. Kuitenkin jäi tämä vaikeus itsestään taloudellisen kehityksen johdosta yhä enemmän syrjään. Kuta suuremmaksi liike tulee, sitä enemmän täytyy kapitalistin jättää ohjaavia toimintojaan palkatuille toimihenkilöille, kunnes vihdoin kaikki hänen tehtävänsä ovat tällä tavalla muille joutuneet. Kun liike kerran tälle asteelle on joutunut, on silloin oleva helppoa myös lopullisesti eroittaa omaisuus ja johto toisistaan, mikä nimittäin silmiinpistävällä tavalla selviää osakeyhtiömuodosta. Tästä on myös hävinnyt viimeinenkin varjo siitä, että pääomanomistajan henkilö olisi tarpeellinen liikettä varten.
Tämän asian suuremmassa mitassa näyttää saman teollisuushaaran eri yritysten liittyminen yhdeksi yhtymäksi, joka niille antaa monopolin alallaan, mutta samalla aikaa yksityisten liikkeiden itsenäisyyden ja »yksilöllisen alotteen» niissä tärkeillä aloilla poistaa.
Missä kerran asia oli niin pitkällä, näytti siirtyminen sosialistiseen omistukseen ja tuotantoon olevan enää ainoastaan valtakysymys. Omistaisipa köyhälistö vain valtiovallan, ei mikään olisi yksinkertaisempaa kuin siirtää osakeyhtiön omistus valtiolle ja alistaa sen käskyjen alaiseksi yhteenliittyneiden liikeyritysten johto.
Kuitenkin viime vuosien kokemukset ovat meillä jo osoittaneet, että tehtävä ei olekaan niin yksinkertainen, vaikka olemmekin tulleet sen kynnykselle, sillä Venäjän esimerkki ei kelpaa mihinkään. Se on yrittämistä sopimattomin välikappalein, kohdistettuna sopimattomaan objektiin.
Kun Marx ja Engels 1872 julkaisivat toisen painoksen kommunistista manifestia, selittivät he sen osittain vanhentuneen:
»Kommuuni on nimittäin todennut sen, että 'työväenluokka ei voi valmista valtionkoneistoa yksinkertaisesti haltuunsa ottaa ja omia tarkoituksiaan varten asettaa liikkeelle'.»
Olemme jo yllä laveasti käsitelleet tätä Marxin kirjoittamasta »Ranskan kansalaissodasta» lainattua lausetta. Mutta mitä hän valtionkoneistosta sanoo, voidaan myös sanoa kapitalistisesta tuotantokoneistosta, jonka työväenluokka »valmiina» tapaa. Myös sitä se ei voi »yksinkertaisesti haltuunsa ottaa ja omia tarkoituksiaan varten liikkeelle panna».
Sen täytyy sitä samoin kuin valtiokoneistoakin tarkoituksiaan varten ensin muokata.
Kapitalistinen teollisuus riippuu suurtuotannosta ja siinä olevasta työnjaosta. Yksityinen tuotantolaitos on ääretön elimistö lukemattomine, elollisine tai lamassa olevine elimineen, joista jokainen kehittää omaa erikoista toimintaansa, jotka kaikki sopusointuisesti yhdessä vaikuttavat, ilman hankausta, ilman ajanhukkaa, synnyttääkseen yhdessä lopputuloksen. Tämän järjestelyn käytäntöön kehittäminen on kapitalismin suurtyö. Sellaisen järjestelyn pystyttäminen vaatii aina paitsi erinomaisia järjestäjäkykyjä ja käytännöllisiä kokemuksia monimutkaisen työprosessin kaikissa osissa sekä myöskin vakavaa tieteellistä valmistusta.
Tämä järjestely täytyy sosialismin ottaa haltuunsa kapitalismilta. Se on yksi sen edellytyksiä. Mutta sitä ei ole sovellettu yleensä tuotannon tarpeita varten, vaan kapitalistisen tuotannon tarpeisiin, se on kapitalistin tahi tämän liikkeessä olevain edustajan yksinvaltaa, itsevaltaa, diktatuuria varten. Kuten kaikki diktatuuri tahi sortovalta, edellyttää myös tämä alamaisten vastustuskyvyttömyyttä.
Kuten valtion koneistoon, on myös tuotantokoneistoon nähden voimassa periaate, että sitä on mukautettava köyhälistön tarkoituksiin soveltuvaksi; molemmissa tapauksissa merkitsee se itsevallan tilalle kansanvallan asettamista.
Tässä vallitsee kuitenkin se eroitus, että kun 1872, jolloin Marx ja Engels ylläesitetyn kohdan kirjoittivat, vielä oli suuria sotilasvaltioita, joiden valtiokoneisto ei ollut yksinkertaisesti sovitettavissa proletaarisia tarkoituksia palvelemaan, niin nämä ovat saaneet sen jälkeen — lukuunottamatta sotilasdiktatuuria Venäjällä ja monessa sen naapurimaassa — poistua demokratian tieltä, ennenkuin köyhälistö on anastanut itselleen valtiollisen vallan. Sen on vain vielä tätä täydennettävä, mutta ei kokonaan uudestaan hankittava.
Kapitalistisessa tuotantoliikkeessä sitävastoin kuuluu järjestys kokonaan »talon herralle». Ammattikunnat ovat kyenneet tämän mahtia vähäisen rajoittamaan, mutta ei vielä läheskään murtamaan. Lisärajoituksen muodostavat liikeneuvostot. Mutta kaikki tämä on vasta alkua. Todella kansanvaltainen tuotantolaitosten muoto on melkein joka paikassa ensin luotava tekemään loppua kapitalismin itsevaltiudesta tavalla, joka ei liikelaitosten tuottavuutta ja soveltumiskykyä vähennä, vaan vieläpä mahdollisuuden mukaan sitä kohottaa.
Mutta tähän uudestaan järjestelyyn ei sosialismin taloudellinen tehtävä pääty.
Teollisuuspääoma on kyllä osannut mestarillisesti järjestää tuotannonprosessin yksityisessä suurliikkeessä. Mutta taloudelliseen kokonaisprosessiin kuuluu myös kiertokulku, ostaminen ja myynti samoin kuin tuottaminenkin. Alkeellinen talonpoikaistalous, joka tuottaa kaiken tarvitsemansa itse ja käyttää kaiken tuottamansa itse, voi pysyä ilman liikkeiden välistä tuotteiden kiertokulkuakin pystyssä. Mutta ei yhteiskunta, jossa on syntynyt työnjako eri tuotannonalojen välillä. Tehtaan täytyy ostaa markkinoilta raaka-aineita ja hiiliä samoin kuin palkata työvoimia, jos se tahtoo tuottaa. Ja sen tuottaminen loppuisi pian, jolleivät tuotteet saisi menekkiä.
Niin ankarasti ja usein nerokkaasti kuin tuotanto kapitalistisessa liikkeessä olikin järjestetty, niin järjestämättömänä, anarkistisena pysyi kauan aikaa tuotannon kiertokulku, jätettynä »voimain vapaan pelin» varaan. Ja vielä tänään on se pahoin laiminlyöty. Tällä alalla tapahtuvat suurimmat taloudelliset tuhlaukset ja haitat, ja ennenkaikkea täällä on mahdollista toimeenpanemalla suunnitelmaa ja järjestystä muodostaa sosialistinen talous tuottavammaksi kuin mitä kapitalistinen on ollut.
Mutta tehtävä on suunnaton ja käy yhä vaikeammaksi, kuta enemmän maailman liikenne kehittyy ja kiertokulku itse jokaista suurliikettä varten yhä enemmän käsittää koko maailman, josta se saa raaka- ja apuaineita sekä työvälineitä ja josta se hakee myös tuotteittensa ostajat.
Kapitalismi itse jättää ainoastaan varsin vähän esitöitä kiertokulun järjestämiseen. Moni näki jo mainituissa syndikaateissa ja trusteissa johtoliitteet sellaiseen järjestelmään. Mutta kukin näistä yhtymistä käsittää ainoastaan yhden ainoan teollisuushaaran, ja se vaikuttaa pelkästään myyntiedellytysten yhdenmukaistuttamiseksi tahi myynnin tahi myyntipaikan jakamiseksi yhtymän yksityisten jäsenten kesken. Mutta kierron järjestämiskysymys tarkoittaa säännösteltyjen olosuhteiden suunnitelmanmukaista luomista eri tuotantohaarain kesken ja suhteellisuuden, oikean suhteen voimassapitämistä niiden välillä.
Tehtävä mutkistuu vielä sen vuoksi, että kiertoprosessin kiihottimena ja säännöstelevänä tekijänä tähän asti oli voitto. Tuotantoaloille ja seuduille, jotka tuottivat keskinkertaista runsaampaa voittoa, virtaa pääomaa, joka lisää siellä tuotantoa. Missä saadaan keskinkertaista pienempi voitto, sieltä pääoma virtaa pois, mikä saa aikaan tuotannon supistamisen. Ilman tätä voiton säännöstelevää vaikutusta täytyisi kapitalistisen talouden pian sortua säännöttömään anarkiaan.
Nyt pyrkii köyhälistö, siis sosialismi, riiston ja siten myös voiton lopettamiseen. Mutta tästä johtuu tehtäväksi paitsi kerran järjestäminen, myös sen tekeminen tavalla, joka saattaa sen tähänastisen säännöstäjän, voiton, tarpeettomaksi.
Tällaisen uudisjärjestelmän tuominen sekä yksityiseen liikkeeseen että kokonaistalouteen, siinä voitokkaan köyhälistön varsinainen taloudellinen tehtävä. Tähän liittyy läheisesti tuotantovälineiden omistuksen muuttaminen, mutta se voi toteutua juuri senvuoksi ainoastaan sikäli, mikäli tuo järjestelmä käy mahdolliseksi. Tämän rinnalla jaon järjestely on toisarvoinen kysymys.
Tuo tehtävä on suurimpia ja vaikeimpia, mitä maailmanhistoria tähän saakka on voitokkaalle luokalle pannut.
Tämän ratkaiseminen yhdellä iskulla on alusta alkaen mahdotonta. Ja yhtä vähän on mahdollista ratkaista tätä tehtävää yhden ainoan diktatuuriehdotuksen mukaan, olkoonpa se miten nerokas ja tietorikas tahansa. Se vaatii järjestämiskykyjä, käytännöllistä kokemusta, tieteellisiä tietoja sellaisessa määrässä, mitä kuolevaisista suurinkaan ei kykene henkilökohtaisesti kokoamaan. Se vaatii taloustieteen ja käytännön paraiden voimien pontevaa ja altista yhteisvaikutusta, jos on mieli onnistua sitä hallitsemaan ja pääsemään askel askeleelta lähemmäksi ratkaisua.
Ei ole mitään turmiollisempaa kuin pitää tehtävää vähäpätöisenä ja ryhtyä sitä kevytmielisesti ja huolettomana suorittamaan.
Myös tästäkin on meille peloittavana esimerkkinä Lenin tässä meidän usein lainaamassamme kirjassaan. Olemme jo nähneet kuinka yksinkertaisilta nykyisen valtion tehtävät hänestä näyttivät. Aivan yhtä yksinkertaiseksi kuvaili hän tuotannon järjestämisen. Hän puhuu kapitalistisessa valtiossa olevista edellytyksistä, otaksuen, että koko väestö voi ottaa osaa valtion johtoon sellaisilla aloilla, kuten yleinen koulusivistys, »miljoonien työläisten opetus ja järjestykseen totuttaminen noissa suurissa monimutkaisissa yhteiskunnallistetuissa laitoksissa, kuten postissa, rautatiellä, suurtehtaassa, suurkaupassa, pankkilaitoksessa» j.n.e.
Hän otaksui jokatapauksessa Venäjän jo 1917 saavuttaneen tämän »kehitysasteen», tahi hän ainakin toimi niin kuin hän siten otaksuisi. Hän jatkaa:
»Sellaisin taloudellisin edellytyksin on aivan mahdollista tänään ja huomenna siirtyä siihen; kapitalistit ja virkamiehet syrjäytettyä korvata nämä tuotannon ja jaon tarkastuksen, työn ja tuotannon luetteloimisen alalla asestetuilla työmiehillä, koko asestetulla kansalla. (Ei ole sekoitettava valvonnan ja luetteloinnin kysymystä tieteellisesti koulutettujen henkilöiden — insinöörien, agronoomien ja muiden sellaisten — kysymyksellä: nämä herrasväet nykyään työskentelevät kapitalisteille ja sopeutuvat heihin; ne tulevat vielä paremmin työskentelemään ja mukautumaan aseistettujen työläisten tahtoon.)
Luetteloiminen ja valvonta ovat tärkein, mitä tarvitaan ensimäistä kommunistista vaihekautta luotaessa, valmistamaan sille oikeaa toimintaa. Kaikki kansalaiset muuttuvat siinä palkatuiksi toimihenkilöiksi valtiossa, jonka aseistetut työläiset muodostavat. Kaikki kansalaiset tulevat koko kansan ja valtioyhtiön toimihenkilöiksi ja työläisiksi. On vain kysymys siitä, että he kaikki suorittavat samanlaisen työn ja saavat saman palkan. Tämän luetteloinnin, tämän valvonnan toimituksen on kapitalismi tehnyt äärettömiin yksinkertaiseksi, on sen erinomaisesti yksinkertaistuttane, muuttanut jokaiselle luku- ja kirjoitustaitoiselle soveltuvaksi valvonnan ja muistiinpanon toimitukseksi, johon riittää neljä laskutapaa ja vastaavien kuittien kirjoittaminen.
Koko yhteiskunta tulee toimistoksi ja tehtaaksi samoine töineen ja samoine palkkoineen.» (Valtio ja vallankumous», s. 84, 85.)
Ei. Niin yksinkertaisluontoinen yhteiskunnallinen tuotantolaitos, jonka jokainen lukemaan ja kirjoittamaan oppinut voisi rakentaa ja sitä ohjata, ja jossa johtajilla ei muuta tehtävää olisi kuin valvoa työtä ja maksaa kullekin sama palkka — ei ole mikään tehdas, se on kuritushuone. Jo yksinkertaisin tehdas asettaa korkeampia vaatimuksia johtajilleen, puhumattakaan yhteiskunnallisesta työstä kokonaisuudessaan.
Niin alkeellisia olivat itse huomattavimman bolshevikin taloudelliset kuvittelut siihen aikaan, jolloin he valmistautuivat vallankaappaukseen. Eräässä suhteessa tämä tarumainen tietämättömyys oli tosin onni bolshevismille. Vain se antoi sille tuon rohkeuden, joka teki sen Euroopan valtavimman valtion valtiaaksi. Huonompi onni koitui siitä Venäjälle ja kommunismille.
Ei sokeasti eteenpäin syöksevä rohkeus, joka ei ollenkaan välitä tehtävämme monista vaikeuksista, ole elähyttävä köyhälistön taloudellisen kumouksen työtä. Meidän sosialistein velvollisuus on paljoa enemmän tieteellisesti tutkia jokaista askelta, jonka otamme eteenpäin. Niin hedelmälliseksi kuin vallankumouksellinen temperamentti, joka ei anna perinnäisen itseään horjuttaa, tuleekin, niin saatetaan se turmiolle, ellei sitä ohjata ja kurissapidetä tieteellisellä perinpohjaisuudella.[2]
Kun bolshevismi pani taloudellisessa samoinkuin valtiollisessakin vallankumouksessa pääpainon rohkeudelle ja häikäilemättömyydelle, niin perustui se osaksi sen lapsellisiin käsityksiin kapitalistisesta tuotantotavasta. Mutta ei kokonaan. Vaan se tuo taas tässäkin näkyviin väärän käsityksensä porvarillisesta vallankumouksesta.
Tämä on näet myöskin taloudellisessa samoinkuin poliittisessakin suhteessa kokonaan erilainen kuin proletaarinen vallankumous. Sehän on alun pitäen selvä asia, joka johtuu vallankumouksen taloudellisesta päämäärästä. Köyhälistön vallankumous tahtoo poistaa juuri sen kapitalismin, jonka täydellisen ja nopean kehittymisen vasta porvarillinen vallankumous teki mahdolliseksi. Mutta nämä vallankumoukset eivät eroa ainoastaan päämääränsä, vaan myöskin menettelytapojensa puolesta.
Porvariston taloudellisella vallankumouksella ei ollut mitään uusia liike- tai talousmuotoja järjestettävänään. Sen oli ainoastaan vapautettava ne liikemuodot, jotka jo olivat olemassa, niitä painavista feodaalisista rasituksista ja rajoituksista. Vallankumouksen jälkeen jäi, kuten sitä ennenkin oli ollut, pientalous ja erikoisesti talonpoikaistalous vallitsevaksi talousmuodoksi. Kapitalistiset liikkeet olivat vielä harvinaisia ja palvelivat säännöllisesti ylellisyystarkoituksia. Tosin loi vallankumous ne perusteet, joille nojautuen kapitalistinen joukkotarpeita tyydyttävä talous voi tulla yhteiskunnan vallitsevaksi tuotantomuodoksi, mutta sellaisten liikelaitosten synnyttäminen ei kuulunut porvarillisen vallankumouksen tehtäviin. Sen tehtävät eivät kylläkään olleet poikkeuksetta kielteisiä, vaan sen oli järjestettävä uusi valtio ja uusi oikeuslaitos. Mutta taloudellisesti oli sen tehtävä suhteellisen helppo ja päivänselvä: feodaalisten rasitusten ja etuoikeuksien lakkauttaminen. Ei talonpojan eikä käsityöläisen tarvinnut muuttaa tuotantotapojaan, ne kulkevat entistä latuansa vain vaivattomammin. Feodaaliherran suurtalous menetti tosin sen kautta työvoimansa, jonka olivat muodostaneet verotyönalaiset talonpojat. Mutta ei mikään estänyt häntä maksamasta samoille talonpojille, jotka sitä ennen olivat raataneet hänen hyväksensä, palkkoja, jotka houkuttelivat heitä hänen luoksensa. Sen ohella olivat nämä suurliikkeet merkityksettömiä ja erittäin epätaloudellisia. Jollei tilanomistaja ymmärtänyt siirtyä käyttämään palkkatyötä, täytyi hänen jakaa tilansa palstoiksi ja myydä nämä pikku talollisille tai vuokrata se. Tämä merkitsi ainoastaan jo olemassa olleen talonpoikaistalouden alueen laajenemista, mutta ei mitään uudistusta. Sama oli asianlaita, jos vallankumous ei ainoastaan lakkauttanut feodaalisia rasituksia, vaan takavarikoi myöskin suurtilanomistajan tilukset jakaaksensa ne pientiloiksi ja myydäkseen ne yksityisille.
Feodaaliherra itse oli käynyt aivan tarpeettomaksi. Feodaaliset velvollisuudet eivät olleet yhteiskunnallisia välttämättömyyksiä. Ne voitiin ilman muuta julistaa koko valtion alueella kaikilla talouselämän aloilla lakkautetuiksi. Taloudellinen elämä ei joudu sen kautta seisauksiin, vaan saa pikemminkin sysäyksen eteenpäin.
Bolshevismin puolustukseksi on väitetty, että vallankumous aina alkuasteillaan synnyttää pakosta jonkunlaista häiriötä taloudellisessa elämässä, samalla myös jonkunlaisen hätätilan. Tämä pitää kyllä paikkansa porvarilliseen vallankumoukseen nähden, mutta vain valtiollisessa suhteessa. Se tapahtuu hallitusvallan väkivaltaisen kukistamisen, levottomuuksien ja kansalaissotien kautta, jotka aina tuovat mukanansa suuria taloudellisia vaurioita. Nämä kasvavat vielä, kun kansalaissotaan sekaantuu sota vallankumouksellisen valtion ja taantumuksellisten valtojen välillä. Valtiovallan romahdus tuo mukanaan verotulojen seisahduksen, josta taas johtuu välttämättömyys tyydyttää valtion tarpeita paperirahataloudella, rajattomalla arvopaperitulvalla, mikä vie lisääntyvään rahan arvon alenemiseen ja mitä suurimpaan taloudelliseen epävarmuuteen.
Mutta jos nämä valtiollisen vallankumouksen seuraukset on voitettu, tointuu taloudellinen elämä pian. Pientalous, nimenomaan talonpoikaistalous, joka voi tulla melkein omin voimin toimeen, kulkee kaikkialla vallankumouksen aikanakin eteenpäin sellaisilla seuduilla, jotka eivät joudu sodan tai kansalaissodan jalkoihin. Se tointuu pian niiden hävityksistä sen lisääntyneen elinvoiman avulla, jota se on saanut feodaalisten rasitusten ja rajoitusten lakkaamisesta. Kansalaissodan ja terrorin päätyttyä alkaa tuotanto nopeasti nousta.
Ne ohimenevät vahingot, joita se on aiheuttanut, olivat kuten sanottu valtiollisen vallankumouksen, mutta eivät kiireellisen, häikäilemättömän ja yksipuolisen taloudellisen vallankumouksen seurauksia. Ne olivat sopusoinnussa porvarillisen vallankumouksen taloudellisten tehtävien kanssa.
Paikoittain joutuivat hallitukset porvarillisten vallankumousten aikakaudella toteuttamaan monia vallankumouksen taloudellisia vaatimuksia ilman valtiollista vallankumousta, peljäten joko vallankumousta tai väistämätöntä taloudellista romahdusta, joka uhkasi valtiolaitosta, jollei se poistanut feodalismin jäännöksiä. Tämä, esimerkiksi talonpoikain vapauttaminen, voitiin sellaisissa valtioissa panna toimeen uudistustietä ylhäältä käsin yhdellä iskulla koko maassa yhtä nopeasti kuin vallankumoustietäkin. Uudistusmetodi ei eronnut vallankumouksellisesta menettelytavasta sen kautta, että edellinen olisi voinut ainoastaan hitaasti, askel askeleelta mennä eteenpäin, kun taas jälkimmäinen olisi suorittanut yhdellä kerralla koko muutoksen. Määrättyjen olosuhteiden vallitessa saattoi itsevaltainen hallitus suorittaa talonpoikain vapauttamisen kuten esim. Venäjällä v. 1861 aivan samalla tavoin yhdellä iskulla kuin vallankumouskin, joka saman teon toimittamiseen Ranskassa tarvitsi muutamia vuosia.
Perusero reformistisen ja vallankumouksellisen metodin välillä on toisaalla: ei nopeudessa ja suoraviivaisuudessa, vaan häikäilemättömyydessä.
Uudistus ei johdu luokkien voimasuhteitten muutoksesta. Feodaalinen ylimyskunta, joka saa hyötyä feodaalirasituksista, säilyttää vaikutusvaltansa hallitukseen, joka toimeen panee uudistuksen. Silloin se suoritetaan sillä tavalla, ettei se vahingoita suurtiloja, vaan päinvastoin hyödyttää niitä. Talonpojan täytyy maksaa vapautuksestaan, maksaa kalliisti joko puhtaalla rahalla tai maalla ja mannulla, jonka hän luovuttaa tilanomistajalle. Tämän maaomaisuus suurenee ja samalla saa hän rahaa kaluston ostamiseen ja palkkojen maksamiseen ja niin muodoin järkiperäisen suurtalouden perustamiseen. Valitettavasti ei hän kuitenkaan käytä riittävästi hyväkseen näitä mahdollisuuksia. Mukavampaa on vuokrata talonpojalta saatu maa pois kalliista hinnasta ja hummaten kuluttaa vuokrarahat ja lunastusmaksut oman maan pääkaupungissa tai ulkomailla. Reformistinen vapautus muodostuu siten raskaaksi taakaksi talonpojille, kun taas vallankumouksen välityksellä tapahtuva vapautus parantaa heti kohta hänen asemansa.
Uudistuksen kautta ei myöskään vastakohta talonpojan ja suurmaanomistajan välillä tule poistetuksi. Se pukeutuu vain uusiin muotoihin, mutta säilyy vielä vuosikymmeniä. Venäjällä oli se tärkeimpiä vaikuttimia vielä vuoden 1917 vallankumouksessa.
Yhtä hyvin taloudellisen kuin valtiollisenkin köyhälistön vallankumouksen ovat sen vallankumoukselliset edustajat käsittäneet porvarillisen kumousmallin mukaan tapahtuvaksi. Olemme jo lainanneet näytteeksi tämänsuuntaisia toveritar Luxemburgin lausuntoja hänen kirjoituksestaan »Venäjän vallankumous». Hän ei tehnyt, ja siinä on hän oikea bolschevikki, mitään eroa porvarillisen ja köyhälistön vallankumouksen välillä. Kaikki, mitä hän siinä huomaa, on yhteistä yleensä jokaiselle suurelle vallankumoukselle.
Mutta me olemme jo nähneet, että nämä kaksi vallankumoustyyppiä eroavat toisistaan siinä, että porvarillisen lähtökohtana on itsevaltius, proletaarisen demokratia. Ja että edelliseen kuuluu välttämättä väkivaltainen kamppailu, kansalaissota, kun taas köyhälistön vallankumoukselle on kansalaissota epänormaalisuutta.
Köyhälistön vallankumous voi tapahtua rauhallisesti, täysin laillisesti, ilman väkivallan töitä, ja taloudellinen köyhälistön vallankumous on onnistuva sitä paremmin ja kantava sitä kestävämpiä hedelmiä, mitä rauhallisempia ovat ne olosuhteet, joiden alaisena se tapahtuu.
Sen kohde on näet toisenlainen kuin porvarillisen vallankumouksen. Ei se ole yhtä yksinkertainen ja karkeasyinen elimistö kuin perheen yhteyteen sidottu pientalous, joka tuottaa kaiken, mitä tarvitsee, joko itse tai hankkii sen lähimmästä ympäristöstään. Se on erittäin monimutkainen elimistö, sangen herkkä, kuten kaikki korkealle kehittyneet elimistöt. Se on elimistö, jonka sisäpuolella on työnjako kehitetty äärimmäisyyteen ja joka on mitä läheisimmässä riippuvaisuussuhteessa toisiin taloudellisiin elimistöihin, jotka usein ovat hajallaan ympäri maailmaa. Tämä elimistö on tosin sangen mukautumiskykyinen, sen on meille äskettäin osoittanut hämmästyttävällä tavalla maailmansota ja suurteollisuuden nopea mukautuminen sen tarpeisiin. Mutta elinvoimaisuutensa lisäksi se tarvitsee taitavaa järjestäjää ja johtajaa.
Alkuperäinen pientuotanto ei tarvitse ylipäänsä ensinkään järjestäjää, sillä ainoan työnjaon, joka siinä vallitsee, on jo luonto säätänyt miehen ja naisen välille. Sen johto on jo ennakolta annettu perheen päämiehelle, joka on usein ainoa työntekijä sellaisessa taloudessa. Tarvitsemansa asiantuntemuksen on hän saavuttanut katselemalla vanhempien työntekoa. Perintätiedoista hän saa kaikki tiedot, mitä tarvitsee. Nykyaikaisen suurliikkeen järjestäminen ja johtaminen vaatii sitävastoin laajaa tieteellistä valmistautumista sekä teknillisessä että taloudellisessa suhteessa ja keskeymätöntä tieteiden kehityksen ja markkinain seuraamista. Sellaisitta tiedoitta on aivan mahdoton menestyksellisesti soveltaa suurliikettä uusiin tehtäviin. Ja kuinka suunnaton onkaan vahinko, jos asioita tuntematon maallikko ryhtyy kömpelösti ja häikäilenfättömästi tätä elimistöä uudistamaan tai sitä kokonansa mullistamaan.
Pikku liikkeessä sitävastoin ovat sen pienuuden vuoksi pieniä myöskin vahingot, joita epäonnistunut koe voi mukaansa tuoda. Se voi suoda itsellensä periaatteen: kokeileminen on edullisempaa kuin opiskeleminen. Suurliikkeelle olisi tämä periaate tuhoa tuottava.
Kuitenkin joutui pikkutalous porvarillisen vallankumouksen aikana sangen harvoin sellaiseen asemaan, että sen olisi täytynyt kokeilla uudistusten teolla. Se oli äärimmäisen vanhoillinen laitos.
Kapitalistinen tuotantotapa on sitävastoin alituisten muutosten alainen. Lakkaamatta tehdään milloin yhdellä milloin toisella tuotantoalalla uusia keksintöjä, jotka eivät vaikuta syvästi ainoastaan niihin itseensä, vaan myöskin niiden kanssa yhteydessä oleviin aloihin. Keskeytymättä kasvaa kauppa ja saa uusia markkina-alueita, uusia kuluttajaryhmiä uusine vaatimuksineen j.n.e.
Yhtä tunnoton kuin pikkutalous on rajuja häiritsemisiä vastaan, jos ne vain eivät suorastaan tuhoa sitä, yhtä herkkätuntoinen on suurliike. Mutta toiselta puolen: yhtä vanhoillinen kuin on pientalous, yhtä mukautumiskykyinen on suurtalous.
Ja meille on erittäin edullista, että taloudellinen köyhälistön vallankumous ei eroa porvarillisesta ainoastaan kohteensa puolesta, joka jälkimäisessä tapauksessa oli pientalous, edellisessä taas suurtuotanto, vaan myöskin tehtävänsä puolesta.
Porvarillisen vallankumouksen ei tarvitse muuttaa kohtaamiansa tuotantomuotoja, sen on vain vapautettava ne rasituksista ja kahleista. Köyhälistön taloudellisen vallankumouksen päätehtävänä on sovittaa olemassa olevat tuotanto- ja liikemuodot työväestön tarpeita vastaaviksi sillä tavalla, että se tyydyttää sekä tuottajia että kuluttajia.
Tapa, millä tämä tehtävä on ratkaistava, ei ole yhtä päivänselvä kuin selvästi määrättyjen feodaalisten rasitusten lakkauttaminen. On perusteellisesti tutkittava ja valmisteltava, mitä aika vaatii, ei luonnollisestikaan pelokkaan kuhnailemisen tai vihamielisen saboteerauksen, vaan innokkaan, tietoisen työn aika.
Mutta ratkaisu edeltäkäsin on mahdoton, jos itse asiaankuuluviin vaikeuksiin liittyy sellaisia häiriöitä ja epäsäännöllisyyksiä, kuin porvarillista vallankumousta välttämättä seuraavat rahamerkkitulva, kansalaissodat ja diktatuurin luomat laittomat olosuhteet, jotka tekevät mahdottomaksi jokaisen kiinteän suunnitelman, kaiken tuotantoehtojen harkitsemisen ja määrittelemisen ja suistaa koko tuotantoprosessin suunnitelmattomaksi kädestä suuhun elämiseksi.
Tällöin voi pikkutuotanto hädin tuskin säilyä, koska sen tuotantovälineet voidaan lyhyessä ajassa panna kuntoon, mutta ei nykyaikainen suurtuotanto tuotanto- ja liikennevälineineen, joiden käyttökuntoon asettamiseen usein tarvitaan vuosia.
On sosialisteja, jotka pitävät tärkeimpänä velvollisuutenansa esiintyä jyrkästi kaikissa tilanteissa, olipa se sitten tarkoituksenmukaista tai ei. Sellaisia sosialisteja miellyttää mielikuva, jonka mukaan on luotava yhteiskunnallinen uudisrakennus ja että sitä varten on vanha yhteiskuntatalo, jossa me asumme, hajoitettava ja perustuksiaan myöten raivattava pois tieltä.
Talo ei ole tässä kuitenkaan niin sattuva vertauskuva, sillä yhteiskunta ei ole mikään rakennus, joka voidaan rakentaa määrätyn suunnitelman mukaan. Sitä on pikemminkin verrattava elimistöön, joka kasvaa ja kehittyy. Mutta jos siitä huolimatta käytämme taloa vertauskuvana, ei ole unohdettava erästä seikkaa: paikka, jolla vanha talo sijaitsee, on ainoa, missä me voimme asua, työskennellä ja elää. Mihin menemme siksi väliajaksi, joka kuluu vanhan talon hajoittamisesta uuden talon valmistamiseen?
Jos tahdotaan käyttää taloa vertauskuvana, niin osoittautuu selväksi, että me pääsemme uuteen rakennukseen ainoastaan vanhaa korjaamalla, joka korjaus on suoritettava meidän jatkuvasti talossa asuessamme. Köyhälistön vallankumouksen tehtävä ei ole vanhan raju ja holtiton särkeminen, vaan sen huolellinen tutkiminen, että sitä voitaisiin mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti käyttää uuden perustaksi. Tässä tarkoituksessa on Marx pyhittänyt elämänsä parhaan osan kapitalistisen tuotantotavan tutkimiseen, mikä olisi ollut aivan tarpeetonta, jos meidän tehtävämme pääoman suhteen olisi ollut vain sen mahdollisimman nopea ja harkitsematon hävittäminen.
Jos tahdomme edelleen käyttää vertauskuvana taloa määritelläksemme eron porvarillisen ja proletaarisen vallankumouksen taloudellisten tehtäväin välillä, niin voimme sanoa, että porvarillisen oli rakennettava kylläkin valtiollinen uudisrakennus, mutta ei taloudellista. Sen ei tarvinnut korjata uuteen muotoon taloa, jossa yhteiskunta hoiti talouttansa. Mutta sen katolle oli keräytynyt raskas lumikerros, joka uhkasi tukehuttaa ja tuhota koko rakennuksen. Silloin oli pakko voimakeinoin avata katolle vievät suljetut ovet, niin että heti kohta voitiin täydellä tarmolla käydä luomaan kerääntyneitä lumijoukkoja kadulle.
Taloudellisen vallankumouksen laita on siis suorastaan päinvastainen kuin valtiollisen. Porvarillisella valtiollisella vallankumouksella oli paljon suurempia vaikeuksia voitettavanaan, paljon suurempia tehtäviä ratkaistavanaan, kuin köyhälistöllä on nykyisen demokratian aikana valtiovallan valtaamisessa. Edellisen oli kukistettava itsevaltiuden mahtikeinot ja luotava täydellisesti uusi valtiolaitos. Jälkimmäinen tapaa porvarillisen vallankumouksen ja sitä seuraavan kehityksen muodostaman demokraattisen valtion jo tarpeeksi pitkälle kehittyneenä voidakseen tehdä sen köyhälistön vapautuksen aseeksi, niin pian kuin se on saavuttanut riittävästi voimaa.
Sitävastoin oli porvariston taloudellisen vallankumouksen etupäässä vain raivattava pois tieltä rasitukset ja raja-aidat, mutta ei luotava uusia taloudellisia järjestysmuotoja. Köyhälistön vallankumouksen on taas rakennettava suurliikkeiden muodostamista, hajallaan olevista rakennuskivistä valtaava yhteiskunnallinen uudisrakennus samalle pohjalle, jolla vanhan tuotantotavan rakennus lepää. Mutta tällä ei ole vielä ilmaistu tyhjentävästi sosialistisen rakennustyön vaikeuksia.
Porvarillinen vallankumous oli siinäkin suhteessa helpompi, että feodaaliset ja ammattikunnalliset laitokset olivat jo aikoja sitten käyneet tarpeettomiksi vieläpä vahingollisiksikin. Ne voitiin poikkeuksetta lakkauttaa vallankumoukselle kypsyneessä maassa kaikilla tuotantoaloilla yhdellä kertaa.
Kapitalistinen tuotantotapa on kehittynyt feodalismin kukistamisen jälkeen vain askel askeleelta eikä tasaisesti kaikilla taloudellisen elämän aloilla. On aloja, joilla yksityisliike on tullut monopooliksi ja vaatii sosialisoimista, mutta on taas toisia, joilla yksityisen liiketoiminnan äkillistä lakkauttamista ei vielä voida ensinkään ajatella.
Kaikki sosialistit, jotka ovat viimeisinä vuosina olleet tekemisissä sosialisoimiskysymyksen kanssa, ovat yksimielisiä siinä, että se voi käydä päinsä ainoastaan asteettain ja että vielä vuosikymmeniä on melkoista osaa meidän tuotannostamme harjoitettava kapitalistisesti.
Tässä nousee ratkaistavaksemme suuri ja vaikea probleemi: on saatava aikaan sosialistinen tuotanto ja yhteiskunnallinen tuotantovälineiden omistus ja sallittava kuitenkin samaan aikaan kapitalistisen tuotantotavan jatkua, vieläpä menestyäkin.
Sillä mikään ei ole suurempi erehdys kuin luulo, että voittoisan köyhälistön tehtävä heti valtaan päästyänsä olisi saattaa kapitalismi mahdollisimman täydelliseen pysähdykseen. Sellaisella teolla ei köyhälistö vahingoita ainoastaan kapitalismia, vaan myöskin itseänsä. Sillä ilman jatkuvaa tuotantoa tuhoutuu koko yhteiskunta, köyhälistö mukaan luettuna. Niin kauan kuin ei voida järjestää sosialistista tuotantoa, on kapitalistisen tuotannon jatkuminen myöskin köyhälistölle välttämättömän tarpeellinen. Niin jyrkkinä kuin pääoman ja työn edut seisovatkin vastakkain, niin on niille kuitenkin yhteistä se, että molemmat menestyvät parhaiten vilkkaan tavaranvaihdon ja pääoman ripeän kasvamisen aikana. Taloudellisena nousukautena kasvavat palkat niinkuin voitotkin. Pulan aikana laskevat molemmat.
Voittoisalla köyhälistöllä ei siis ainoastaan ole syytä sallia, että kapitalistinen tuotanto jatkuu kaikilla niillä aloilla, joilla äkillinen sosialisoiminen ei käy päinsä, vaan sen täytyy myös pitää huolta, että sosialisoiminen poistaa taloudelliset pulat. Sen täytyy valvoa, että tuotanto kapitalistisissa liikkeissä jatkuu edelleen yhtä liukkaasti kuin ennenkin.
Mutta sen menestymistä eivät tee uhatuksi ainoastaan työläiset, jotka ovat sitä mieltä, että heidän voittonsa pitäisi merkitä kaiken kapitalistien hyväksi suoritettavan työn lakkaamista, vaan sitä uhkaa myöskin, ja vieläpä suurempi vaara kapitalistien itsensä puolelta, joille köyhälistön valta on luonnollisesti kuin pistävä piikki silmässä.
Kun me odotamme demokratialta, että se sallii köyhälistön päästä vallan omistajaksi raakaa väkivaltaa käyttämättä, niin pian kuin tämä vain on tarpeeksi voimakas, ja että se riistää porvaristolta mahdollisuudet väkivaltaiseen vastarintaan, niin ei sillä ole sanottu, että kapitalistit tulisivat tahdottomina taipumaan eivätkä yrittäisi käyttää kaikkia mahdollisia vastarinnan muotoja. He tulevat käyttämään kaikilla tarjona olevilla keinoilla demokratian suvaitsemia vastarinnan muotoja — lahjomista, harhaan johtamista, hajoittamista. Köyhälistön on osoittauduttava niin kypsäksi, että nämä vastustajan sen valtaa vastaan käyttämät menettelytavat kilpistyvät siitä vahinkoa tekemättä.
Mutta pääomalla on vielä toinenkin voimakeino, joka vastaa köyhälistön ratkaisevinta taistelukeinoa, lakkoa. Kuten työläinen, voi myöskin kapitalisti pysäyttää liikkeensä ja harjoittaa sillä painostusta yhteiskuntaa vastaan. Kuitenkin tuottaa hän sen kautta kuten työläinenkin taloudellista vahinkoa itsellensä. Ja pitempiaikainen liikkeen sulkeminen merkitsee hänelle täydellistä perikatoa.
Siitä huolimatta olisi mahdollista, että kapitalistit turvautuisivat joukoittain viimeksimainittuun epätoivoiseen keinoon, jos köyhälistön hallitusvalta ryhtyisi yksinkertaisesti ottamaan omistajiltansa korvauksetta niitä liikkeitä, jotka se tahtoo siirtää yhteiskunnan omaisuudeksi.
Miksi jatkaisivat toiset kapitalistit liikkeitänsä, jos heitä jo huomenna uhkaisi sama kohtalo? Katoavat kaikki esteet, mitkä voisivat pidättää heitä antamasta yleisestä työttömyydestä ja nälänhädästä johtuvan pulan viedä vihatun sosialistisen hallituksen kukistumiseen.
Bolshevistimielinen sosialisti on tässä tapauksessa tarttuva keinoon, mihin hän aina muulloinkin mielellään turvautuu saadakseen vaikeudet raivatuiksi pois tieltä: väkivaltaan.
Voitaisiin kylläkin rangaista jokaista kapitalistia, joka sulkisi liikkeensä, pakkoluovuttamalla se. Mutta se ei tekisi voimakasta vaikutusta, kun pakkoluovutus olisi kohtalo, joka ennemmin tai myöhemmin uhkaisi jokaista kapitalistista liikeyritystä. Ja se voisi auttaa ainoastaan siinä tapauksessa, että ainoastaan muutamat kapitalistit valitsisivat taistelukeinokseen liikkeensulkemisen. Niiltä voitaisiin pakkoluovuttaa liikkeet joko myytäviksi tai vuokrattaviksi toisille yrittäjille, jotka velvoitettaisiin niiden toimintaa jatkamaan. On kuitenkin kyseenalaista, löytyisikö niin rohkeita ihmisiä, että uskaltaisivat sijoittaa rahansa yritykseen, joka kuitenkin muutamien vuosien kuluttua voitaisiin heiltä korvauksetta ottaa pois.
Joka tapauksessa olisi tämä rankaisukeinona käytetty pakkoluovutus täydellisesti menettävä merkityksensä, jos koko kapitalistiluokka tai huomattava osa siitä tekisi lakon. Sosialistisella hallituksella olisi pian kaulassansa useita tuhansia vararikkoisia liikelaitoksia, joiden hoitamiseen tarvittavaa koneistoa sillä ei olisi — sillä se, mikä on sosialisoimista varten jo kypsynyt, olisi meidän edellytyksemme mukaan jo sosialisoitu. Seurauksena olisi köyhälistön uuden hallitusjärjestelmän täydellinen taloudellinen luhistuminen.
Nyt arvelee varmaankin bolshevismiin taipuva toveri, että se oli vain seuraus vallassa olevien sosialistien heikkoudesta. Heidän olisi mentävä pitemmälle, jollei pakkoluovutuksella uhkaaminen auttaisi, ja pakotettava jokainen vastahakoinen kuoleman rangaistuksen uhalla johtamaan edelleen liikettänsä.
Valitettavasti on pakkotyö kuitenkin erittäin epätäydellinen työn muoto. Se epäonnistuu sitä täydellisemmin, mitä arkatuntoisempia tuotannon välineet ja elimistöt ovat.
Tämän kokemuksen on neuvostovalta jo tehnyt ensin yksinkertaisen työn aloilla ja sitten vasta oikein henkisen työn alalla. Vaikkakin Lenin uskotteli, kuten olemme nähneet, että insinöörit, agronoomit y.m. liittyisivät paljoa mieluummin asestettuihin työläisiin kuin kapitalisteihin ja työskentelisivät paljoa paremmin, täytyi hänen pian tehdä se kokemus, ettei pistimen kärki sittenkään ole oikea työn kiihotin.
Ja nyt pitäisi saada kaikki kapitalistiset toiminnat terrorin voimalla käyntiin. Äkillinen kapitalistisen tuotantoprosessin pysähdys ja pula voitaisiin sen avulla kenties välttää, mutta vain niin, että sijalle saadaan yhtä vaarallinen hiipivä pula ja tuotannon vastustamaton rappeutuminen. Punakaartilaiset voivat viedä kapitalistin toimistoonsa, mutta voivatko he myöskin huolehtia siitä, että tehtaassa työskennellään ahkerasti ja tarkoituksenmukaisesti? Tulevatko he valvomaan kirjeenvaihtoa ja pitämään huolta, että aina on riittävästi hiiltä ja raaka-aineita, että velalliset maksavat velkansa oikeaan aikaan j.n.e.?
Tämä kävisi hyvin, jos kapitalistisiin toimintoihin todellakin kuuluisi ainoastaan lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen ja jos niihin sisältyisi ainoastaan luetteloiminen ja kontrolloiminen. Mutta nyt tietää jo myöskin Lenin sen paremmin ja etsii pakkokeinojen sijalle toisia menettelytapoja saadakseen kapitalistit toimimaan.
Eikä kapitalistin tehtävänä ole ainoastaan liikkeen käynnissä pitäminen. Hänelle kuuluu myöskin historiallisesti tärkeä pääoman kasaaminen, liikkeen alituinen parantaminen ja laajentaminen. Voidaankohan tämäkin saada aikaan pakkokeinoin?
Suurin ja ajanpitkään ainoa vaikutusvaltaisin taloudellinen liikevoima on etu — olkoon se sitten henkilökohtainen tai ryhmäetu — mutta ei pakko.
Jos köyhälistöhallitus tahtoo menestyksellisesti vastustaa tarvitsemiensa kapitalistien saboteerausyrityksiä, niin täytyy sen silloin antaa heidän nauttia heidän liikkeensä keskeytymättömän käynnin ja parannuksen tuottamia etuja.
Tämä on mahdotonta, jos kaikki sosialisoitavat liikkeet pakkoluovutetaan. Siihen voidaan päästä, jos niistä suoritetaan pieni lunastusmaksu, silloinkuin niitä ryhdytään sosialisoimaan. Se merkitsee, että tämä lunastusmaksu on oleva palkkio niille, jotka ovat pitäneet liikkeensä ajan tasalla ja johtaneet niitä hyvällä menestyksellä. Sitä ei ole maksettava vanhentuneista, laiminlyödyistä ja tuottamattomiksi saatetuista liikkeistä, jotka säännöllisesti pysyvät hengissä vain siten, että kohtuuttomasti nylkevät ja riistävät työläisiänsä.
Vain tällä tavalla voi käydä mahdolliseksi tuon suuren tehtävän ratkaiseminen, sosialisoimisprosessin suorittaminen siellä, missä se jo käy päinsä, ja tuotannon jatkumisen ja voimaperäisen kehittymisen turvaaminen kapitalistisella pohjalla siellä, missä ei vielä ole edellytyksiä sosialisoimiselle.
Mitä paremmin silloin vältetään taloudellisia häiriöitä, mitä enemmän saavutetaan ystävällisellä sopimuksella, mitä vähemmän ollaan pakotettuja ryhtymään pakkoluovutukseen, vaikkapa lunastuksen luontoiseenkin, sitä parempi. Se ei tosin riipu meidän tahdostamme, vaan molemminpuolisesta ymmärtämyksestä samoinkuin puolueiden voimasuhteista. Mitä ylivoimaisempi köyhälistön valta on, sitä mieluummin sallivat kapitalistiherrat keskustella kanssansa. Tämä valta tulee taas olemaan sitä ylivoimaisempi, mitä paremmin sosialistinen hallitus osaa järjestää sosialistisen tuotannon hyötyä tuottavaksi. Havainto-opetukseen perustuva propaganda on oleva kaikkein vaikuttavin.
Sosialisoiminen on siis alkeissansa kohtaava suurimmat vastukset — nämä vähenevät sen edistyessä, tietystikin edellyttämällä, että se on alusta alkaen hyvin harkittu ja järkevästi toimeenpantu. Venäjän esimerkki ei ole suinkaan tuloksillansa edistänyt sosialisoimisajatuksen houkutusvoimaa.
Mutta jos kapitalisteille suoritetaan täysi korvaus, mitä hyötyä on silloin koko vaivasta? on moni kysyvä. Korvauksen suorittaminen kapitalisteille pakkoluovutuksesta käy kylläkin parhaiten sillä tavalla, että heille annetaan valtion velkakirjoja, joiden korko vastaa sosialisoidun liikkeen siihenastista voittoa. Se voitaisiin myöskin maksaa käteisellä valtion asettaman lainan tuloista. Aina täytyisi valtion ottaa annetun velkakirjan korkojen maksuun sosialisoidun liikkeen tuloista niin paljon, kuin se ennen oli tuottanut voittoa. Näennäisesti ei työläisten riistäminen pääoman avulla olisi mitenkään muuttunut. Nyt olisi vain valtion huolehdittava riistämishommasta kapitalistien puolesta, minkä he ovat sitä ennen itse suoranaisesti suorittaneet. Se on oikein. Mutta sitä vastaan voidaan esittää seuraavaa:
Kerta kaikkiaan ei käy päinsä korottaa häikäilemättömimmänkään pakkoluovutuksen kautta sosialisoitujen laitosten työläisten palkkoja sen voittosumman suuruiseksi, jonka nämä laitokset tuottavat. Se merkitsisi lisäpalkkion maksamista niille, jotka sattumalta ovat joutuneet sellaisiin liikkeisiin, palkkion, joita he eivät ole millään ansainneet. Vai pitäisikö näistä työläisistä tehdä työläisylimystö, joka kohoaisi kaikkien niiden yläpuolelle, joille kohtalo on ollut niin epäsuosiollinen, että on johtanut heidät työpaikkoihin, jotka eivät vielä ole sosialisoimista varten kypsyneet?
Ja miten tahdottaisiin estää työvoimia liiaksi tulvimasta sellaisiin liikkeisiin? Pitäisikö tähänastisille työläisille ja heidän jälkeläisillensä antaa lailla vahvistettu etuoikeus työpaikkoihinsa, niin että heistä muodostuisi perinnöllinen ylimystö?
Sosialisoitujen liikkeiden on luonnollisesti oltava mallilaitoksia ja kuljettava yksityisteollisuuden edellä työolojen parantamisessa, mutta niiden ei pidä kohottaa työläisiinsä pysyväisesti toisten työläisten yläpuolelle.
Nyt tullaan väittämään, etteivät sosialisoitujen liikkeiden työläiset suinkaan haluakaan, että niiden voitot tulisivat yksistään heidän hyväkseen. Mutta olisi sopivampi siirtää ne yhteiskunnalle eikä yksityiskapitalisteille. Siihen on huomautettava, että keino, jolla kapitalistiluokan omistama liikaomaisuus voidaan mahdollisimman tarkoin saattaa yhteiskunnan palvelukseen, on suurten tulojen, omaisuuden ja perinnön verottaminen. Tämä keino, joka kohdistuu kokonaiseen luokkaan eikä ainoastaan yksityisiin satunnaisiin henkilöihin, jää kaikissa olosuhteissa parhaaksi, myöskin alkaneen sosialisoimisen jälkeen. Sosialisoiminen aiheuttaa siinä kuitenkin tärkeän muutoksen, kun sen edistyessä tuotannollinen, se on tuotantoyrityksiin sijoitettu pääoma pienenee ja korkotulot lisääntyvät.
Mutta viimemainittuun ei ole ainoastaan verotuksen helpompi käydä käsiksi; niiden määrää voidaan myöskin tuottamatta tuotannon edistymiselle mitään haittaa kohottaa hyvin korkeiksi.
Jos siis tahdotaan palauttaa pakkoluovutuksesta kärsineille kapitalisteille suoritettujen lunastusmaksujen korkotulot yhteiskunnalle, niin koetettakoon tehdä se verottamalla koko kapitalistiluokkaa. Se on oleva taloudellisesti järkevämpää ja meidän siveellisen käsityksemme mukaan myös oikeampaa kuin muutamien meidän tiellemme sattuvien kapitalistien ryöstäminen, jonka kautta häiritsisimme ja vahingoittaisimme erittäin pahasti koko taloudellista elämää.
Tällä ei ole kuitenkaan sanottu, ettei sosialisoiminen tuota työläisille todellisia ja tuntuvia etuja. Ne ovat vain toisella suunnalla kuin äkillinen palkankorotus. Me olemme nähneet, että proletariaatin taistelussa pääomaa vastaan, taistelussa, joka alussa oli kamppailua kurjuutta vastaan, palaa aina uudelleen tämä sama vaikutin. Se muuttuu yhä enemmän taisteluksi vallasta ja vapaudesta. Vallan menettäminen onkin ennen muuta oleva aihe, joka tekee kapitalisteista sosialisoimisen vihollisia vielä sittenkin, kun ovat saaneet riittävän korvauksen. Olisi nurinkurista ajatella, että sillä voitaisiin ostaa kapitalistin mielisuosio. Hänen pahansuopuutensa on jäävä entiselleen, ja meidän on oltava valmiit sitä torjumaan. Mutta se ei ole esiintyvä niin taloudellisesti hävittävässä muodossa, kuin saboteeraaminen on. Hänen taloudellinen etunsa puhuu silloin voimakkaasti sitä vastaan.
Sosialisoiduissa liikkeissä ei enää vallitse omistajan itsevaltius. Kuten jokaisella järjestöllä täytyy meilläkin olla johtaja, mutta tämä ei ole työläisistä riippumaton, vaan heidän valtuuttamansa. Osa määräämisvallasta on kuuluva valtiolle, jota nyt hallitsee työläisten yhteys, joka lopulta muuttuu samaksi kuin koko yhteiskunnan, »kuluttajain» yhteys, ja osa taas kysymyksessä olevan tuotantohaaran ja itse yksityislaitoksen työläisille, »tuottajille».
On käsitettävä, että tämä jo sellaisenansa on niin jättiläismäinen edistysaskel, että se palkitsee työväestölle taistelun vaivat, vaikkapa sen voitto ei heti johtaisikaan palkkojen nousuun. Muistettakoon sitä katkeraa lausuntoa, jonka mukaan viimeinen Saksan vallankumous olisi ollut pohjaltaan vain raivoisa palkkaliike.
Ei ole kuitenkaan silti väheksyttävä työläisten palkankorotuspyrkimyksiä. Joskaan köyhälistön luokkataistelu ei enää ole yksinomaan taistelua kurjuutta vastaan, niin löytyy yhteiskunnassa kuitenkin vielä vahaava määrä fyysillistä kurjuutta. Ja sangen harvoista työläisistä, parhaiten palkatuistakin, voidaan sanoa, että heidän palkkansa riittäisi tekemään heille mahdolliseksi kunnollisen osanoton nykyaikaisen kulttuurin saavutuksiin. Sosialismi olisi puolinainen oppi, jos se antaisi joukoille vain kansanvaltaisen tuotannon, mutta ei suurempaa hyvinvointia ja korkeampaa kulttuuria. Sosialismi on saava aikaan niin toisen kuin toisenkin, mutta ei molempia yhtä nopeasti. Liike-elämän kansanvaltaistaminen on ensin suoritettava. Jos se näyttää itsensä oikeutetuksi, jos se toimittaa taloudellisesti sen, mitä siltä odotamme, silloin täytyy seurata hyvinvoinnin lisääntymisen.
Sillä sosialisoimisen toinen suuri seuraus on juuri se. Me olemme nähneet, että kapitalistisen tuotannon vallitessa lankeaa hyöty työn tuottavaisuuden kohoamisesta melkein yksinomaan tuotantovälineiden omistajalle. Tämä on lakkaava sosialisoimisen vaikutuksesta, kun tuotantovälineiden omistus muuttuu yhteisomaisuudeksi. Jokainen teknillinen edistysaskel, jokainen työmetodin ja järjestelyn parannus, jokainen tuotannon laajennus tulee siitä aikain poikkeuksetta uuden tuotantovälineiden omistajan, yhteiskunnan, s.o. työläisten hyväksi. Jos köyhälistön taloudellinen nousu oli tähän asti vain tulos sen suorittamasta taistelusta, jonka uudet teknilliset saavutukset, järjestelymuodot ja menetelmät tekivät alituisesti uhatuksi, niin tulee sen taloudellinen nousu tästä lähtien taistelutta tapahtuvaksi, automaattiseksi seuraukseksi kaikista näistä uudistuksista, jotka heti muuttuvat sen peljättävimimästä vihollisesta parhaaksi ystäväksi.
Tämän entiselle kokonaan vastakkaisen uuden yhteiskunnan kehityssuunnan täytyy vaikuttaa suurta onnellisuuden lisäytymistä, niin pian kuin sen vaikutus alkaa tuntua. Se on sosialisoimisen toinen suuri saavutus, joka on tarpeeksi vaikuttava kannustaakseen jokaista joka sen huomaa, kiihkeimpään ja uhrautuvimpaan taisteluun sen puolesta, vaikkapa se ei heti toisikaan mukanansa palkankorotusta.
Pääoman kasvaessa on tähän asti usein kasvanut myöskin sen harjoittaman riistämisen prosentti ja aina sen kokonaismäärä. Sosialisoiduilla tuotannonaloilla on tämä kasvu lopussa. Niiden tuotanto lisääntyy, mutta ei voitto-osuus, joka lankeaa korvausta nauttiville kapitalisteille, sillä se on kertakaikkiaan kiinteästi määrätty. Riistoprosentilla on pyrkimys laskea työn tuottavaisuuden lisääntyessä. Kapitalisteille maksetut korot tulevat tästä aikain muodostumaan yhä pienemmiksi osiksi kokonaistulosta.
Yhteiskunnalla on mahdollisuus pienentää korvausta nauttivalle kapitalistille maksettavia korkoja vähitellen myöskin absoluuttisesti joko ostamalla takaisin osan valtion velkakirjoista tai muita valtionvelkojen kuolettamistapoja käyttäen tai muuttamalla niitä korkokannan laskiessa.
Siten saadaan kapitalistinen riisto huomattavasti vähenemään, kunnes se on kokonaan häviävä.
Hyvin monesta sosialistista on tämä ehdotus tuntuva sangen vastenmieliseltä. Itse asiassa, jos noudatettaisiin ainoastaan luokkapsykologiaa, täytyisi porvariston ja köyhälistön antaa vallankumouksillensa luonne, joka olisi suorastaan vastakkainen niiden todelliselle luonteelle. Omistajana porvari kunnioittaa omaisuutta. Hänellä on paljon kadotettavaa, ja senvuoksi hän on varovainen ja taipuvainen sovitteluihin. Ja kuitenkin puhkesi sen vallankumous väkivaltaisena ilmoille ja johti kansalaissotiin ja takavarikkoihin.
Päinvastainen on proletaarin asema. Omaisuudettomana ei hän ole kärkäs säästämään suuren riistäjän omaisuutta. Hänellä on vähän kadotettavaa, mutta paljon voitettavana, ja hänen asemansa on niin surullinen, että hän kärsimättömästi ja rajusti pyrkii saamaan pikaista parannusta aikaan. Ja kuitenkin on hänen vallankumouksellaan enemmän mahdollisuuksia tapahtua rauhallisesti, ilman väkivaltaisuuksia, asteittain, varovaisesti valmistaen jokaista askelta säästämällä kapitalistista omaisuutta.
Tämä on niin köyhälistön sielullisten tarpeitten vastaista, että jokainen, joka tahtoo kuvata vallankumousta luonteeltaan päinvastaiseksi, voi niittää köyhälistön kokouksissa suurta suosiota. Mutta ikävä kyllä ei historiassa ratkaise sielullinen vaatimus, vaan yksinomaan tarve. Varmasti ei tapahdu mitään inhimillistä toimintaa, ilman ettei sitä olisi edeltäpäin tahdottu. Ilman tahtoa ei ole tekoa. Mutta tahtomisen saavutus riippuu aineellisista ehdoista, joiden halveksiminen kostaa sitä ankarammin, mitä tarmokkaampi on tahtomus. Joka tahtoo päällänsä puskemalla päästä seinän läpi, satuttaa päänsä sitä kovemmin, mitä päättäväisempi hänen tahtonsa päästä sillä tavalla seinän läpi on.
Taloudellisesti välttämätön voittaa historiassa, ja meidän tahtomme vie meidät voittoon vain silloin, kun se asettaa itsellensä päämääräksi taloudellisen välttämättömyyden.
Venäjän vallankumous vastasi varmasti paljoa paremmin köyhälistön sielullisia tarpeita kuin tässä esitetty vallankumousmetodi. Mutta mitä on siitä syntynyt? Lenin julistaa voitonriemuisena: minä olen musertanut häikäilemättä kapitalismin maahan. Mutta se ei laske minua irti, ja nyt makaamme tässä molemmat rikkirevittyinä, ja jos minä taas pääsisin siihen kuntoon, että voisin liikuttaa jäseniäni, täytyy minun ennen kaikkea auttaa hänet taas jaloilleen.
Tutkikaamme vähemmän tunteitamme ja kiihoittuneiden kansankokousten suosiota ja tutkikaamme enemmän taloudellista koneistoa ja sen lakeja. Se on vaivaloisempaa ja saavuttaa usein sangen vähän yleistä suosiota. Mutta se on ainoa tie, jota myöten voidaan johtaa köyhälistön vallankumous voittoon.
Sosialistisen järjestelmän luominen ei ole siis niin yksinkertainen homma, kuin otaksuimme aikaisemmin, jolloin tuo tehtävä ei ollut vielä niin lähellä. Minkä laatuinen tuo järjestelmä on ja miten se on toteutettava, on kysymys, joka on nykyaikana eniten vetänyt sekä sosialistisen teoreetikon että myöskin kaukonäköisen käytännöllisen sosialistin huomiota puoleensa ja joka on luonut viimeisinä vuosina kokonaisen kirjallisuuden etupäässä Saksassa ja sille läheisessä Itävallassa sekä Englannissa, siis juuri niissä maissa, joissa ovat suurimmat edellytykset sosialismin toteuttamiselle ja joiden täytynee ennen muita asettua johtavaan asemaan tällä alalla. Usein esiintyy tässä kirjallisuudessa jälleen utopistisia piirteitä, kuitenkaan ei se aina ole välttämätöntä. Sillä on tosin utopismin kanssa yhteistä samanlainen tehtävä antaa kuva sosialistisesta tuotannosta, mutta sillä on siinä paljon vankempi pohja jalkainsa alla kuin vanhoilla utopisteilla, jotka työskentelivät vielä kokonaan mietiskelyn varassa. Ja me seisomme lisäksi Marxin ansiosta kehitysajatuksen pohjalla. Me emme pyri enää luomaan täydellistä yhteiskuntaa, joka tekisi kaiken jatkuvan kehityksen tarpeettomaksi, vaan ratkaisemaan määrättyä probleemia, jonka kapitalismi meille asettaa. Utopistisen piirteen ovat tuoneet sosialistiseen kirjallisuuteen etupäässä ei-marxilaiset, jotka vasta vallankumouksen jälkeen ovat löytäneet proletaariset tunteensa.
Usein sanotaan meille, että meidän olisi pitänyt esiintyä aikaisemmin tutkimuksinemme, jolloin vallankumous olisi käynyt toisin. Mutta minä olen jo edellä huomauttanut, ettemme olisi voineet ilman vallankumouskokemuksia käsitellä tätä kysymystä tarpeellisella varmuudella. Emmehän voi tietää, milloin ja minkälaisissa olosuhteissa joudumme peräsimeen.
Itse asiassa ei mitään olekaan laiminlyöty. Saksassa oli meillä kyllä talvella 1918–19 muutamien kuukausien aikana puhtaasti sosialistinen hallitus. Mutta Saksan köyhälistö osoitti kypsymättömyytensä sitä hetkeä varten sillä, ettei se osannut tehdä mitään viisaampaa kuin raadella itseänsä keskinäisissä taisteluissa. Meillä oli kolme sosialistista puoluetta, enemmistöläiset, riippumattomat ja kommunistit, jotka raivoisasti taistelivat keskenänsä. Ensimmäisiin kuului nimensä mukaisesti Saksan köyhälistön suuri enemmistö. Mutta pääkaupungilla on vallankumousaikoina nykyaikaisessa valtiossa aina ratkaiseva osa, ja Berliinissä olivat enemmistönä riippumattomat ja kommunistit. Mutta ei tämäkään sekasotku riittänyt, sillä sen lisäksi olivat sekä kommunistit että riippumattomat hajautuneet — edellisten keskuudessa oli Rosa Luxemburgilla, jälkimmäisten Hugo Haasella voimakas oppositio vastassansa. Kuitenkin olivat kommunistit siinä määrin yksimielisiä, että he eivät menneet sosialistiseen hallitukseen, vaan taistelivat sitä vastaan. Riippumattomat taas tarjosivat tragikoomillisen kuvan — historiassa kai ainoan laatuansa — puolueesta, jonka oikea sivusta istuu hallituksessa ja vasen siipi tekee voitavansa sen kukistamiseksi.
Että sellaiselta köyhälistöltä tietenkin puuttui kykyä menestyksellisen sosialisoimisen suorittamiseen, sitä ei kai kukaan ennakkoluuloton ihminen tahtone kieltää.
Tähän polittiseen vaikeuteen liittyivät vielä taloudelliset, jotka johtuivat tappiosta, romahduksesta, ja onnettomasta Versailles'n rauhasta. Sosialismi ei voi syntyä rappeutuneesta ja pysähdystilaan joutuneesta, vaan korkeimpaan tuottavuuteen kehitetystä kapitalismista.
Vasta kun vallankumouksen sosialistisiin puolueisiin johtamat, poliittisesti vielä tiedottomat joukot ovat omaksuneet korkeamman koulutuksen ja kurin, kun kommunismin haavekuvat ja väkivallanjumalointi on korvattu taloudellisella tiedolla, kun sosialistit ovat taas yhtyneet yhdeksi kiinteäksi puolueeksi, ja kun sodan ja rauhansopimuksen pahimmat seuraukset on voitettu ja tuotantoprosessi taas luistaa liukkaasti, vasta silloin on menestyksellisen sosialisoimisen aika. Minä otaksun, että se koittaa Englannissa aikaisemmin kuin Saksassa.
Kaikilla niillä tutkimuksilla ja erillisillä kokeilla, joita nykyään suoritetaan sosialisoimiskysymyksen alalla, on ennen kaikkea tehtävänä valmistaa mieliä sitä ajankohtaa varten, jolloin köyhälistö valtaa valtiollisen vallan ja sen kautta voiman ryhtyä ratkaisevasti, laajassa mittakaavassa tapahtuvaan sosialisoimistyöhön. Mitä enemmän teoreettista harkintaa ja käytännöllistä kokemusta me olemme siihen mennessä keränneet, sitä varmemmin ja nopeammin me voimme sitten marssia eteenpäin.
Ei ole siis suinkaan myöhäistä, vaan pikemminkin paras aika kaikkien sosialismin johtavien henkien kääntyä kaikkine voiminensa tätä asiaa tutkimaan. Ensimmäinen sija siinä kuuluu niille, joilla on erinomainen järjestelykyky, tai paremmin sanoen, niille, joilla sellaiseen luonnonlahjaan yhtyy suuri teoreettinen ajattelukyky ja teoreettiset tiedot. Meillä vanhoilla on tällainen yhtymä harvinainen — minun täytyy omalta kohdaltani myöntää, että minulta puuttuu kokonaan järjestäjäkyky — minun onkin sentähden pakko seuraavassa rajoittautua muutamiin viittauksiin, vaikka olemme tässä tulleet seuraavaa vuosikymmentä koskevan historiallisen tehtävämme ydinkohtaan.
Niin nuori kuin sosialisoimiskirjallisuus onkin, voimme jo kuitenkin todeta siinä eri suuntia.
Ennen kaikkea on esiintynyt kaksi käsitystä kysymyksestä, joka on meille ratkaiseva, niin kauan kuin olemme tekemisissä aikeitten kanssa, nimittäin kysymyksestä: Mistä on meidän alettava?
Sosialisoiminen ei voi tapahtua yhdellä iskulla, se on suoritettava asteittain. Siitä olemme kaikki yksimielisiä. Mutta emme vastatessamme kysymykseen: Miltä alalta on meidän alotettava?
Kapitalistinen talous jakaantuu kahteen eri tapahtumasarjaan: tavaroiden tuottamiseen ja niiden kiertokulkuun johon kuuluu ostaminen ja myyminen. Nämä tapahtumasarjat ovat kiinteästi toisiinsa yhtyneet eikä niitä voida toisistansa erottaa.
Toinen suunta tahtoo alkaa tuotantoprosessista, toinen jakeluprosessista.
Jälkimmäinen ei tahdo koskea tuotantovälineihin kuuluvaan kapitalistiseen omaisuuteen. Yksityinen kapitalisti voi — monet sanovat suorastaan, että hänen pitää — jäädä liikkeensä omistajaksi ja johtajaksi. Mutta hänen ei sallita määrätä, mitä hän tuo markkinoille, siis tuottaa.
Valtion kaikista tuotantovoimista samoinkuin kokonaiskulutuksesta on tehtävä tilasto, jonka perusteella valmistetaan talousohjelma, johon jokaisen liikkeen on mukauduttava ja siinä pysyttävä. Tuotanto voi jatkuvasti pysyä yksityistuotantona, mutta nyt ei enää voitto saa määrätä, mitä ja kuinka paljon yksityinen tuottaja tuottaa ja lähettää markkinoille — tai antaa valtiolle — vaan yhteiskunnan tarve. Voittotalouden sijalle pitäisi asettaa tarpeentyydyttämis-talous.
Markkinahintoja ei määräisi tarjonta ja kysyntä, vaan lasketut tuotantokustannukset. Kunkin teollisuushaaran yksityisyrittäjät yhdistetään pakollisiksi liitoiksi l. syndikaateiksi, joissa yrittäjäin ohella olisi myöskin työläisillä ja kuluttajilla äänivalta.
Tämä on lyhyesti selostettuna ehdotus suunnitelmataloutta varten, sellaisena kuin sen ovat esittäneet esim. Wissel ja Neurath. (Rudolf Wissel und Alfred Striemer, Ohne Planwirtschaft kein Aufbau. Stuttgart 1921. R. Wissel, Kritik und Aufbau. Berlin 1921. Dr. Otto Neurath, Wesen und Weg zur Sozialisierung. München 1919. Heinrich Ströbel, Die Sozialisierung, ihre Wege und Voraussetzungen. Berlin 1921.)
Nämä ehdotukset ovat sangen houkuttelevia. Yksityisen suurliikkeen alueella on teollisuuskapitalismi jo kehittänyt työn tuottavaisuuden korkeimmilleen. Ei ole mitään toiveita sen nopeasta kohottamisesta sosialisoimisen kautta.
Tavaran jakelun alalla sitä vastoin tapaamme vielä mitä suurinta tuhlausta ja mitä tuskallisimpia ja lamauttavimpia kriisejä. Jos asetamme suunnitelmattomuuden sijalle suunnitelmatalouden, niin voimme heti huomattavasti lisätä talouden tuottamia tuloja ja sen kautta myös yleistä hyvinvointia vähentämättä ollenkaan pääoman tuloja.
Ja tämä ei säilytä ainoastaan tulojansa, vaan ei myöskään hänen omistusoikeuttansa tuotantovälineihin nähden tarvitse häiritä.
Tämä viimeinen ajatus on tullut monelle suunnitelmatalouden kannattajalle hyvinkin määrääväksi. Kuitenkaan ei suunnitelmatalous mitenkään tee tarpeettomaksi pakkoluovutusta. Useimmat sen kannattajat puoltavat kumpaakin. He pitävät vain välttämättömänä alottaa suunnitelmataloudesta koska se on heidän mielestänsä helpompi toteuttaa. Mutta on myöskin suunnitelmatalouden puolustajia, jotka pitävät mahdollisena, että sen tarjoamat edut ovat riittävän suuret voidakseen vapauttaa köyhälistön, niin että se voisi kokonaan luopua muunlaisesta sosialisoimisesta.
Viimeksimainittu on itse asiassa mahdotonta.
Vastakohta pääoman ja työn välillä liikkeen sisällä ei pienene työläisten aseman yhä parantuessa, se muuttaa vain luonnettansa. Köyhälistön taistelu tulee sitten yhä enemmän, kuten jo on useamman kerran mainittu, taisteluksi vapaudesta ja vallasta, mitä vähemmän se on taistelua ainoastaan leivästä.
Mutta onko sitten toiselta puolen odotettavissa, että kapitalistit sopeutuvat paremmin suunnitelmatalouteen ja että he vastustaisivat sitä vähemmän kuin liikkeidensä enemmän tai vähemmän pakollista myyntiä?
Heidän tulonsa eivät vähene kumpaisessakaan tapauksessa. Mutta lunastussummalla voi ryhtyä, mihin tahtoo. Hän saa vapaasti määrätä itsestänsä. Hän voi ostaa lunastusrahoilla uuden vielä sosialisoimattoman kapitalistisen liikkeen. Sellaisten liikkeiden kysyntä voinee kylläkin silloin kasvaa, niiden hinnat kohota ja niiden voittotulot vastaavasti laskea, mutta toimintahaluisella yrittäjällä on mahdollisuus sen jälkeen kuten ennenkin toimia häiritsemättä.
Suunnitelmataloudessa on kapitalistilta täydellisesti suljettu tärkeä toiminta-ala, joka on juuri erikoisesti kapitalistinen, nimittäin kaupanteko, ja se tapahtuisi kaikille liikkeille. Hänen ainoaksi toiminta-alueekseen jäisi työläisten komentaminen liikkeessä. Hänhän ei voi enää saada enemmän voittoa siitä, että ostaa huokealla ja myy kalliilla hinnalla, vaan ainoastaan puristamalla työläisistänsä mahdollisimman paljon työtä.
Sen täytyy kärjistää vastakohtaa pääoman ja työn välillä ja muodostaa myöskin kapitalistin asema äärimmäisen vastenmieliseksi.
Ja tämä kapitalistin alentaminen kohtaa suunnitelmatalouden vallitessa koko luokkaa yhtaikaa, kun taas muutamien liikkeiden tai tuotannonhaarojen sosialisoiminen kohtaa alussa ainoastaan pientä kapitalistiryhmää ja alkaa sellaisista tuotannonaloista, jotka ovat jo muuttuneet yksityisen monopooliksi ja muodostavat sellaisina vastakohdan niille aloille, joilla vielä vallitsee vapaa kilpailu.
Ei ole siis suinkaan odotettavissa, että suunnitelmatalous kohtaa pienempää vastustusta kuin liikkeiden asteittainen pakkoluovutus.
Mutta se ei myöskään tee mahdolliseksi suorittaa nopeammin sosialisoimista. Sen edellytyksenä on perinpohjainen tilasto niin hyvin tuotantovoimista kuin kulutuksestakin. Eikä se kaipaa tilastoa ainoastaan omasta maasta. Otto Neurath sanoo siitä:
»Yhteisjärjestö — — — voi ainoastaan silloin lisätä elämisjärjestyksen säästämismahdollisuuksia, jos sillä on laaja taloussuunnitelma. Ei riitä, että tunnetaan tuotantomahdollisuudet ja kulutus kokonaisuudessaan, vaan täytyy voida seurata kaikkien raaka-aineitten ja voimavarastojen, ihmisten ja koneitten liikkumista ja kohtaloa. Raaka-aine ja energiabilanssin ohella, joka käsittelee koko maan tuotantoa, kulutusta, varastoja, tuontia ja vientiä ja seuraa ehkä yksityisiä raaka-aineita kuten vaskea, rautaa j.n.e., täytyy olla myöskin bilanssi yksityisistä teollisuudenhaaroista, maataloudesta j.n.e. Täytyy voida saada selville, kuinka paljon hiiltä, rautaa, kalkkia j.n.e., koneita, ihmisiä j.n.e. tarvitaan sulatuspajoihin, mitä siitä menee teollisuuden ja mitä maatalouden hyväksi.
Että voisimme laatia sellaisen yleissilmäyksen »Ballod–Atlanticuksen» tai »Popper–Lynkeuksen» malliin, tarvitsemme yleistilaston, joka käsittäisi yhtenäisinä yleiskatsauksina kokonaisia maita, vieläpä koko maailman. Jos sellainen yleistilasto, sellainen taloussuunnitelma olisi ollut meidän pyrkimystemme päämäärä, niin ei koko taloustilasto olisi milloinkaan nykyiseen suunnitelmattomaan tilaan päässyt.» (Wesen und Weg der Sozialisierung, s. 8.)
»Taloussuunnitelmat pitäisi tehdä erikoiselta kannalta, joka olisi käsittänyt koko kansantalouden yhdeksi jättiläismäiseksi liikkeeksi.. . Luonnontilikeskus, niinkuin voisimme mainittua paikkaa nimittää, voisi kulloinkin esittää talouden tilanteen, mutta ennen kaikkea valmistaa taloussuunnitelmia tulevaisuutta varten.»
Ennenkuin meillä on tämä koko maailman käsittävä yleistilasto ja sen nojalla rakennettu taloussuunnitelma, on suunnitelmatalouden toteuttamista vaikea ajatella. Mutta niin laajaa tilastoa ei voida luoda tänään ja huomenna. Siihen tarvitaan suunnaton asiantuntijoista ja tietorikkaista työvoimista kokoonpantu koneisto. Tarvitaan monta vuotta, ennenkuin saamme kokoon jossakin määrin luotettavan tämän laatuisen tilaston — jos sellaisen laatiminen ylipäänsä on mahdollista tuotantovälineitten yksityisomistuksen perusteella. Ja on syytä sitä suuresti epäillä.
Neurath näyttää kuvitelevan yhteiskuntatalouden elimistöä aivan liian yksinkertaiseksi. Hän puhuu kysymykseen tulevien tuotteiden ohella vain tuotannon lähtökohdista, hiilestä, raudasta, vaskesta, kalkista, sementistä j.n.e. Kaikki tämä voidaan jo nytkin numeroissa käsittää. Mutta tilastolliset vaikeudet kasvavat raaka-aineen kulkiessa edelleen eri jalostusasteitten läpi tuotteen lopullisesti valmistuessa persoonallista kulutusta varten. Kaikkien näiden äärettömän moninaisten tuotteiden käsitteleminen tilastollisesti yksityisen tuotannon vallitessa näyttää minusta kerrassaan mahdottomalta.
Että Neurath kuvittelee suunnitelmataloutta liian yksinkertaiseksi, pitäisi käydä selville jo siitäkin, että hän tahtoo rakentaa taloussuunnitelman luontaistaloudelle. Mutta tulemme näkemään vielä, että tällä pohjalla on mahdollinen ainoastaan aivan kehittymätön talous, jonka jäsenillä ovat mitä alkeellisimmat tarpeet, tai niin ylhäinen talous, jollaista on nykyisin ainoastaan pilvikäen pesässä. Sillä ei ole mitään yhteyttä niiden taloudellisten tilojen ja tarpeitten kanssa, jotka nyt vallitsevat, eikä myöskään niiden kanssa, jotka näistä syntyvät.
Taloussuunnitelma, jonka aikaansaamisesta sosialisoiminen tehdään riippuvaksi ja jonka pitäisi olla sen lähtökohtana, on varmasti nyt ja todennäköisesti niin kauan kuin vielä on olemassa tärkeätä yksityistuotantoa, ainoastaan harhakuva.
Mutta vielä paljoa tärkeämpi kuin nämä väitteet sitä pyrkimystä vastaan, joka tahtoo asettaa suunnitelmatalouden sosialisoimistoiminnan lähtökohdaksi, on seuraava: Se säilyttää (ainakin alussa) tuotantovälineitten yksityisomistuksen ja liikkeen johdon kapitalistin tai hänen edustajansa käsissä, mutta tahtoo samaan aikaan muuttaa voittotalouden tarvetaloudeksi. Nykyään vaikuttaa voitto yksityisten kapitalistien tuotannon käyttövoimana ja järjestäjänä. Se on erittäin epätäydellinen järjestäjä, joka toimiessaan tarvitsee kriisejä, alituisia hankauksia ja suurta voimanhukkaa, mutta se on osoittautunut tähän saakka ainoaksi mahdolliseksi tekijäksi, joka voi pitää tuotantoa käynnissä tuotantovälineitten ollessa kapitalistisena omaisuutena.
Nyt pitäisi tämän omaisuuden jäädä entiselleen, mutta käyttövoimana ja järjestäjänä toimineen voiton sijalle astuisi valtion asettama taloussuunnitelma. Mistä olisi tämä saava määräävän voimansa? Silminnähtävästi samasta lähteestä, jonka määräämät elimet suunnitelman tekivätkin, valtiolta. Tämän olisi pakotettava yksityiset tuottajat järjestämään tuotantonsa tämän suunnitelman mukaiseksi välittämättä siitä, minkälaiset heidän liikesuunnitelmansa ilman sitä olisivat.
Pakolla ei kuitenkaan, siitä olemme jo useamman kerran huomauttaneet, voida perustaa korkeampaa, hienostunutta tuotantomuotoa. Pakkotuotanto vie aina vain alhaisiin, kehittymättömiin tuotantomuotoihin. Mutta meidän sosialismimme on oltava edistysaskel kapitalismista ylöspäin eikä taantumista sen alapuolelle. Me tahdomme korvata sen pakkomäärän, mikä palkkatyössä vielä nykyisin määrää, mahdollisimman tarkoin työläisen harrastuksella työtänsä ja sen tuloksia kohtaan, mutta emme halua liittää uutta pakkoelementtiä käyttövoimaksi tuotantoprosessiin säilyttämällä tähänastiset tuotantomuodot.
Otettakoon huomioon: käyttövoimaksi. Yhteiskunnallinen pakko voi saada paljon aikaan, milloin on kysymys puolustautumisesta vahingollista ylivoimaa vastaan tai sen tukahuttamisesta. Pakkoa oli välttämättömästi käytettävä, että saatiin feodaaliherrat luopumaan oikeuksistaan ja omaisuudestaan. Se on välttämätön, että teollisuusherrat saadaan estetyksi nylkemästä työläisiänsä kuoliaiksi, sulkemasta työläislapsia hennoimmassa iässänsä tehdashelvettiin ja asettamasta heitä yöksi niinkuin päiväksikin alituisesti piinaavaan työhön, joka tekee heidät tylsiksi ja heikoiksi. Pakko on oleva välttämätön, kun kapitalisteilta otetaan pois tuotantovälineitten omistusoikeus.
Tällaisissa tapauksissa voi pakko olla hyvin hyödyllinen, vieläpä välttämätönkin. Mutta kokonaan toisenluontoinen on sellainen pakko, joka ei tahdo vaikuttaa ehkäisevästi, vaan myönteisesti ja tahtoo panna minua vasten tahtoani tekemään jotakin, mikä onnistuu hyvin ainoastaan silloin, kun se suoritetaan lämmöllä ja sydämen halusta.
Suunnitelmatalouden kannattajat viittaavat trusteihin, kartelleihin j.n.e., joissa ei, huolimatta siitä että niissä on säilytetty tuotantovälineet yksityisten yrittäjäin yksityisomaisuutena, kuitenkaan tuoteta ja myydä hänen mielensä mukaan, vaan yhteisjärjestön määräysten mukaan. Itse asiassa ei suunnitelmatalouden ajatus ole mitään muuta kuin syndikaattiajatuksen laajennus. Toiselta puolen pitäisi sellaisten liittojen tulla yleisiksi ja pakollisiksi, pakkosyndikaateiksi, ja toiselta puolen ne pitäisi saattaa kiinteään ja sopusointuiseen yhteyteen keskenään.
Tässä unohdetaan vain yksi pikku seikka: niistä liitoista, jotka ovat kapitalistien eivätkä valtion luomia, ei ole poistettu voiton vaikutusta. Päinvastoin: niiden voima ja elämiskyky perustuu juuri siihen. Trustit ja kartellit on muodostettu tarkoituksessa kohottaa jäsentensä voittoa, hankkia heille ylimääräistä voittoa, jota he eivät vapaan kilpailun vallitessa voisi saada. Tämä voitto, tämä etu eikä ulkonainen pakko saa yksityisen yrittäjän alistumaan tuotannon säännöstelyyn liiton avulla. Ja säännöstely taas ei tarkoita tuotannon sovittamista tarpeen mukaiseksi, vaan tuotannon (tai ainakin tarjonnan kotimaisilla markkinoilla) supistamista tarvetta pienemmäksi.
Siellä, missä tuottajaliitto ei voi tällä tavoin lisätä voittoansa kuluttajain kustannuksella, kääntää se koko voimansa vain työläisiä vastaan.
Suunnitelmatalous tahtoo luoda tuottajaliittoja, jotka eivät kohdista kärkeänsä työläisiä eivätkä kuluttajia kohtaan ja joilta on otettu pois mahdollisuus ylimääräiseen voittoon. Jos sen onnistuisi tällä tavoin päästä tuottajaliittojen isännäksi, niin ottaa se niiltä pois elävän sielun, niin että ne tulevat täydellisesti kieltäytymään tuotannon säännöstelystä. Valtiolla ei tule tämän taloussuunnitelman toteuttamiseksi olemaan mitään muuta keinoa kuin suunnattoman poliisikoneiston asettaminen tuotantokoneiston rinnalle sitä valvomaan. Sen rakentaminen tulisi olemaan pitkällinen ja vaivaloinen, ja sen toiminnassa olisi pian ilmenevä sietämättömiä hankauksia ja hankaluuksia. Lopputulos olisi yhtä surullinen kuin nykyään Venäjällä.
Älköön vedottako siihen, että pakkotalous on ollut sodassa hyödyllinen, vieläpä välttämätönkin. Sodan luomat olosuhteet eivät ole normaaliset. Eikä sotatalouskaan lakkauttanut voiton saantia, vaan tuotti päinvastoin oikein runsaita voittoja. On varmaa, ettei siellä, missä kerran vallitsee pakkotalous, voida äkkiä siirtyä vapaaseen talouteen tuottamatta suuria vahinkoja väestölle. Mutta se ei vielä läheskään todista, että tuotantovälineitten yksityisomistukseen perustuva pakkotalous on vapaata taloutta etevämpi tai edes ylipäänsä ajan mittaan siedettäväkään.
Tarvetta tyydyttävä talous, ilman ettei käyttövoimana käytetä sietämätöntä ja hyödytöntä, vieläpä vahingollistakin pakkoa, voidaan järjestää ainoastaan, kun ne, joiden tarpeita on tyydytettävä, määräävät itse tuotantovälineistä. Mitä enemmän yhteiskunnan järjestetty valta, valtio omistaa ja käyttää tärkeitä tuotantovälineitä, sitä selvemmin se on näkevä tuotantomahdollisuudet ja tarpeen, sitä lähemmäksi ihanteellista yleistilastoa on sen tuotanto- ja kulutustilasto pääsevä. Sitä lähemmäksi on sen liikkeiden tarpeita tyydyttävä talous pääsevä koko yhteiskunnan käsittävää suunnitelmataloutta.
Niin tarpeellinen ja hedelmällinen kuin tämä suunnitelmatalous onkin, ei se kelpaa asteittaisen sosialisoimisen lähtökohdaksi, vaan se on vain sen lopputulos. Kun sitä tahdotaan järjestää jo sosialisoimisen alkuasteilla, on se samaa kuin vaatimus, että sosialismin rakentaminen on alotettava katosta.
Koska asia on näin, täytyy leimata kokonaan nurinkuriseksi se, että sosialisoimista nykyään usein suositellaan parannuskeinoksi jotakin kriisiä vastaan. Sosialismi on kylläkin tekevä lopun pulista ja työttömyydestä, niin pian kuin se on toteutettu niin pitkälle, että sen talous on muodostunut kehittyneeksi suunnitelmataloudeksi. Pulat ja työttömyys lievenevät myöskin samassa määrässä kuin sosialisoiminen edistyy. Mutta se ei voi milloinkaan käydä niin nopeasti ja laajasti, että se voisi ilman muuta lopettaa jo puhjenneen pulan.
Sosialisoiminen ei voi siis vaikuttaa jo syntyneitten pulien parannuskeinona, ainoastaan menestyksellisenä varakeinona tulevia vastaan.
Tunnustettaneen, että sekin on jo tavaton edistysaskel.
Me emme alota sosialisoimista siis jakeluprosessista, vaan tuotannosta, sieltä, missä luokkavastakohta pääoman ja työn välillä astuu jyrkkänä näkyviin, vastakohta joka on sosialisoimisen mahtavin käyttövoima. Senvuoksi on myöskin Marxin »Pääoman» ensimmäisellä osalla, joka käsittelee tuotantoprosessia, ollut syvin historiallinen vaikutus, kun taas toiseen osaan, joka tutkii jakeluprosessia, ovat vain muutamat harvat ammattioppineet kiinnittäneet huomiotansa.
Mutta nykyaikaisessa yhteiskunnassa tapahtuva tuotanto on tavattoman monimutkainen tapahtumasarja. Porvarillisen vallankumouksen aikana muodostivat talonpoikaistaloudet tavattoman enemmistön kaikkien maiden tuotantoliikkeistä. Tämä antoi niiden tuotannolle suuren yhdenmukaisuuden. Kaupungeissa oli tosin olemassa jonkunlainen työnjako eri ammattien välillä, mutta ei sekään ollut vielä pitkälle edistynyt.
Nykyaikana sitävastoin on ammattien ja liikkeiden välinen työnjako päässyt tavattoman pitkälle ja se kehittyy vielä maailmanmarkkinoiden laajentuessa. Kullakin erikoisalalla ovat omat omituisuutensa, omat erikoiset taloudelliset ja teknilliset elinehtonsa, jotka myöskin luovat liikkeille erikoiset järjestysmuodot.
Kapitalistinen tuotantotapa on tullut vallitsevaksi, mutta ei suinkaan ainoaksi. On olemassa vielä lukuisia esikapitalistisia liiketapoja, pääasiallisesti maataloudessa. Mutta myöskin itse teollisuuskapitalismissa, joka niin nopeasti muuntelee, on eri kehitysmuotoja olemassa pienimmästä yhden isännän järjestämästä ja käyttämästä kotiteollisuudesta nykyaikaisiin hirveihin ameriikkalaisen terästrustin tyyppisiin jättiläiskonsemeihin saakka.
Ja näihin taloudellisesta kehitystasosta johtuviin erilaisuuksiin liittyvät vielä teknilliset erilaisuudet, jotka vaativat toisenlaisia järjestysmuotoja ja ehtoja raskasteollisuudessa kuin kutomateollisuudessa, toisenlaisia kemiallisessa kuin kirjateollisuudessa j.n.e. Tähän katsoen eivät kaikki tuotannonhaarat ja liikkeet ole yhtä kypsiä pikaista sosialisoimista varten. Se on alettava sieltä, missä ehdot ovat suotuisimmat, jonka jälkeen on tehtyjen kokemuksien nojalla siirryttävä vähitellen myöskin monimutkaisemmille ja vaikeammille aloille. Sillä on oleva hyvin erilaisia lähtökohtia ja sen on valittava erilaisia muotoja eri tuotantoaloja varten. Niihin muotoihin, jotka me jo tänään voisimme ennakolta nähdä, tulee kokemusten kasvaessa liittymään tietystikin uusia, sillä elämä on aina vielä rikkaampi kuin rehevinkin mielikuvitus. Elämän kuva meidän hengessämme on aina yksinkertaistutettu. Se pitää paikkansa jo nykyaikaankin nähden, jonka keskellä elämme, kuinka paljoa paremmin siihen mielikuvaan nähden, jonka voimme muutamien merkkien perusteella hahmotella tulevaisuudesta.
Se on usein jätetty meidän omissa riveissämme, mutta varsinkin vastustajamme keskuudessa huomioonottamatta ja kuviteltu sosialistista tuotantoa erittäin yksitoikkoiseksi. Kaikki liikkeet on muutettava, kuten posti ja rautatiet, valtion laitoksiksi ja annettava valtion virkakoneiston johdettavaksi. Tämän käsityksen mukaan järjestettiin tuotanto myöskin neuvostovallassa.
Sosialistisesta tuotannosta voidaan kyllä tehdä mitä erilaisimpia ehdotuksia, mutta yksi on varmaa: valtiollinen virkakoneisto on historiansa ja olemuksensa vuoksi kaikkein sopimattomin tekijä johtamaan sosialistisen tuotannon synnyttämistä.
Olemme jo nähneet, että Marx tahtoi rajoittaa sen toiminta-alueen mahdollisimman pieneksi. Se pitää paikkansa sekä politiikkaan että varsinkin taloudellisiin asioihin nähden.
Huomattakoon tarkoin, että puhumme tässä valtion virkakoneistosta emmekä byrokratiasta yleensä, josta valtiollinen on vain erityinen osa.
Tulevaisuus kuuluu taloudessa samoinkuin politiikankin alalla joukkojärjestöille. Tämä tarvitsee lukuisista elimistä kokoonpannun johdon. Mitä monimutkaisemmaksi ja korkeammalle kehittyneeksi järjestö tulee, sitä vähemmän tulevat johtajat ja heidän apulaisensa selviämään paljaalla terveellä ihmisjärjellä ja yleissivistyksellä. Sitä vähemmän sitä voidaan harjoittaa vain huvin vuoksi, juhlaillallisten jälkeisinä lepohetkinä. Se tarvitsee erityisesti koulutettuja ja kokeneita ammattimiehiä, jotka muodostavat toimistoissansa erityisen järjestön, virkamieskunnan.
Tämä toimistoväki muodostuu varmasti vaaralliseksi järjestön jäsenille. Yksityiset jäsenet ovat hajallansa johtavan toimiston suljettua falangia vastaan, jonka ainekset ovat alituisessa yhteydessä keskenänsä ja myöskin tietojensa puolesta — joskaan ei välttämättömäsi yleissivistykseltään, niin aina kuitenkin ammattitietojensa puolesta — ylivoimaisia jäsenten rinnalla.
Kuitenkaan ei demokraattinenkaan joukkojärjestö, jos sen on suoritettava nykyajan tehtävää, voi tulla toimeen ilman virkamiehistöä. Ei mikään puolue, ei mikään vuorikaivosyhtiö eikä suurliike voi sitä tehdä vaikkapa se olisi sosialistisestikin järjestetty. Demokratia, joka tahtoo itse auttaa itseänsä ilman virkamiehistöä, voi vastata vain alkeellisia vaatimuksia. Nykyaikainen demokratia ei merkitse virkamieskunnan syrjäyttämistä, vaan sen alistamista jäsenten alapuolelle, joiden valinnasta ja kontrollista se on riippuvainen.
Mutta tämä ei yksin riitä turvaamaan demokratiaa virkamiehistön luonnollisen etevämmyyden vuoksi joukon rinnalla.
Varokeinoksi on suositeltu yleistä epäluuloa virkamiehistöä, varsinkin sen johtajia vastaan. Bebel esimerkiksi mielellään selitti epäluulon demokraattiseksi hyveeksi. Mutta todellisuudessa vaikuttaa epäluulo lamauttavasti. Järjestö, joka epäilee johtajaansa, joka ei täydellä luottamuksella liity johtajiinsa, ei ole milloinkaan saava mitään suurta aikaan. Tosin tekee koomillisen vaikutuksen, kun monet johtajat vaativat itsellensä luottamusta ikäänkuin jäsenten velvollisuuksiin kuuluvana toimena. Luottamusta ei voida milloinkaan vaatia, sitä voidaan vain antaa. Ja sokea usko vaikuttaa turmiollisesti. Mutta aivan samoin myöskin sokea epäluottamus, joka ei osaa erottaa akanoita nisuista.
Ei epäluottamus voi estää virastojen johtajia kehittymästä todelliseksi virkavallaksi, s.o. virastojen valtiudeksi joukkojen yli, sen voi tehdä ainoastaan joukkojen älykkyys ja tietoisuus. Vaikkakaan ne eivät luonnollisesti kykene kilpailemaan virkamiesten kanssa erikois- ja ammattitaidoissa, koska ne ainoastaan syrjästä joutuvat tekemisiin asioitten kanssa, jotka kuuluvat näiden ammattialaan, niin täytyy niiden kuitenkin olla niin älykkäitä ja koulutettuja, että ne osaavat erottaa asialliset todistukset tyhjistä lauseparsista ja totisen työntekijän suunsoittajasta. Missä ne ovat niin kehittyneitä, pystyvät ne demokraattisen järjestelmän vallitessa pitämään virkamiehistöä kurissa, s.o. tekemään heistä työaseen, joka palvelee täydellisemmin ja toimintakykyisemmin, kuin se itsestään ilman joukkoja voisi, järjestön tarkoituksia ja käyttää joukon voimia suunnitelmallisemmin ja vaikuttavammin, kuin muuten olisi asianlaita, näihin tarkoituksiin.
Tämä pitää paikkansa virkamiehistöstä yleensä. Erityislaji virkavaltaa on valtiollinen.
Nykyisessä muodossaan se on rahatalouden mukana syntyneen itsevaltiuden lapsi.
Keskiaikaisen luontaistalouden vallitessa ei valtiolla ollut mitään muuta välinettä virkamiestensä ja sotilaittensa palkkaamiseen kuin maaomaisuuden ja siihen kuuluvien työvoimien antaminen läänitykseksi. Tämä teki virkamiehen samoinkuin sotilaankin hyvin riippumattomaksi herrastaan. He ymmärsivät tavallisesti muuttaa lainatilan perintötilaksi ja muodostaa saamansa alueen hallinnon sangen itsenäiseksi. Itsehallinto oli siihen aikaan valtiossa hyvin laaja, vaikkakin enemmän aristokraattisella kuin demokraattisella pohjalla.
Läänitysherrojen maaseutuvallan rinnalle kohosi kaupunkien valta. Niistä omisti jokainen niin paljon vapauksia, kuin ne voimansa nojalla voivat saada ruhtinaalta, jonka alueella ne sijaitsivat. Ne olivat enemmän tai vähemmän vapaita tasavaltoja, mutta myöskin niiden itsehallinnalla oli säännöllisesti ylimysvaltainen leima. Kaupungin ensimmäisten maanomistajain vanhat suvut, patriisit, hallitsivat yhdessä suurten kauppaherrojen kanssa ammattikuntien myötävaikutuksella ja kontrolloimina. Harvoin vain pääsivät viimemainitut yksin hallitsemaan. Alemmalla ammattitaidottomalla väestöllä ei ollut ylipäänsä mitään sanomista kaupungin hallituksessa.
Kolmantena tekijänä valtion hallituksessa oli kirkko, keskiajan mahtavin, kehittynein ja suurin järjestö.
Näiden kolmen itseänsä hallitsevan aineksen rinnalla oli yksinvaltiailla vain surkuteltavan pieni osa. He voivat saavuttaa valtaa vain kaikkien hallitsevien luokkien yhteisetua vastaavalla ulkopolitiikalla tai taitavasti usuttamalla yhden tai kaksi noista kolmesta tekijästä yhtä tai kahta muuta vastaan. Varsinkin kaupungit auttoivat mielellänsä yksinvaltiaita, milloin oli käytävä aatelia tai kirkkoa vastaan.
Niistä johtuikin valtiovallan vahvistuminen, joka lopulta kohosi täydelliseksi itsevallaksi.
Kaupunkien tavaratuotannon mukana kehittyi rahatalous ja mahdollisuus rahaverotukseen. Niin pian kuin ruhtinaat saivat käytettäväkseen suuria rahasummia, kävi heille mahdolliseksi pestata sotilaita ja virkamiehiä säännöllisesti maksettua rahapalkkaa vastaan. Tällaiset palkkasoturit ja virkamiehet olivat kokonaan toisenlaisessa taloudellisessa riippuvaisuussuhteessa herraansa kuin keskiajan sotilaat ja tilanhoitajat. Näillä oli ollut maaomaisuus, jonka tulot olivat ilman mitään ruhtinaan toimenpidettä virranneet heille itselleen heidän oman hallintatoimensa kautta. Ruhtinaalla ei ollut enää mitään muuta antamista heille, sittenkuin hän oli kerran antanut heille omaisuutensa, kuin mahdollisesti vielä enemmän maaomaisuutta, joka oli ensin pitänyt ottaa pois joltakin toiselta.
Rahatalousvaltion palkkasoturit ja hallitusvirkailijat joutuivat sitävastoin kuivalle istumaan, niin pian kuin kuukausipalkka jäi tulematta. Ja jos aseelliset palkkasoturit voivatkin joskus kapinoimalla auttaa itseänsä, niin puuttui tämä keino aseettomilta valtion virkamiehiltä. Heidän asemallensa oli tunnusmerkillistä täydellinen riippuvaisuus maan ruhtinaasta.
Palkkasoturiarmeijansa ja virkamiehistönsä laajentaminen tuli nyt yksinvaltiaiden tärkeimmäksi tehtäväksi. Mitä pitemmälle he olivat päässeet näiden kysymysten ratkaisussa, sitä enemmän vajosivat vanhat itsehallintamuodot: kirkollinen, feodaalinen ja kaupunkien itsehallinta. Kirkollinen pappisvalta yhdistettiin nyt vakion virkakoneistoon, kaupunkien oikeudet lakkautettiin; feodaaliherroille jäivät tilustensa tulot, mutta heidän toimintansa puolustuksen, hallinnan ja oikeudenhoidon alalla, joita heidän sitä ennen oli siitä hyvästä valtiolle suoritettava, jäivät nyt heiltä pois ja joutuivat palkattujen armeijoiden ja valtion virkamiesten suoritettavaksi.
Se oli siis hirveä byrokraattinen koneisto, joka lopuksi syntyi. Me olemme jo edellä sitä käsitelleet. Yhtyneenä värvättyyn armeijaan teki se pitkät ajat kaiken vastarinnan valtiota vastaan toivottomaksi ja loi ruhtinaitten itsevaltiuden. Tämä tuli aika ajoin niin voimakkaaksi, että näytti siltä, kuin olisi se ollut kaikista luokista riippumaton ja hallitsisi niitä kaikkia. Se oli kuitenkin vain näennäistä. Itse asiassa hallitsivat itsevaltiuden aikana ne yläluokan osat, jotka saivat ruhtinaitten hoveissa vaikutusvallan yksinvaltiaihin ja heidän ministereihinsä — hoviaateli, hovipapisto, suuret rahamiehet, jotka tulivat erittäin tärkeiksi veronvuokraajina ja vielä enemmän rahan lainaajina valtiolle.
Yhtä kaikki ovat sangen viisaatkin ihmiset usein ottaneet näennäisyyden todeksi ja antaneet sille, mitä he katsovat valtioksi, se on näennäisesti luokkien yläpuolella olevalle virkakoneistolle, tehtäväksi edustaa ja toteuttaa yhteiskunnan yhteisetua, ikuista oikeutta tai muita ajasta ja paikasta riippumattoman siveellisyyden postulaatteja erikoisetuja ja yksityisiä luokkia vastaan.
Ja kuitenkaan ei tämä itsevaltaisessa valtiossa syntynyt virkavallan laji ole kaikille nykyisille valtioille tunnusmerkillistä. Anglosaksilaisessa maailmassa puuttui monarkeilta kaiken vastuksen murskaava armeija. Senvuoksi ei siellä voinut toteutua itsevaltius eikä sitä seuraava kaikkivaltias virkavalta. Ylimysvaltainen itsehallinto säilyi siellä niin kauan, että maa voi siirtyä demokratiaan ilman mahtavan virkamiesvallan muodostamaa välirengasta.
Luonnollisesti on Englannissakin virkamiehistö. Ei mikään suuri järjestö, ei siis myöskään mikään nykyaikainen valtio tule ilman sitä toimeen. Mutta se ei ole läheskään niin laaja ja vaikutusvaltainen kuin mannermaan valtion byrokratia,
Tämä muodostaa etuoikeutetun yhdyskunnan, joka on valtion arvovallan edustaja. Jokaisen tavallisen kansalaisen on sen edessä taivuttava — valtion hallitsijaa ja hänen ystäviänsä luonnollisesti lukuunottamatta. Kuuliaisuuteen pakottaminen on valtiollisen virkavallan ensimmäinen tehtävä. Se koettaa saada sen aikaan sen suunnattoman ylivoiman avulla, mikä valtiolla on yksityiseen verraten. Sen sisäpolitiikka on voimapolitiikkaa sielläkin, missä sillä on taloudellisia toimia. Sen on hankittava ne jättiläissummat, mitkä valtiokoneisto tulee maksamaan. Se ei koeta saavuttaa tätä taloudellisilla, vaan mahtikeinoilla. Tämä ei pidä paikkaansa ainoastaan tullien ja verojen korottamisessa, vaan myöskin valtion liikkeiden hallinnossa. Nämä ovat säännöllisesti monopooleja, jotka sulkevat väkivaltaisesti pois kaiken kilpailun ja määräävät mielivaltaisesti tuotteittensa hinnan.
Mutta samoinkuin valtion virkamiehen tehtävänä on pakottaa muita kuuliaisuuteen, on sen itsensäkin osoitettava sokeata kuuliaisuutta. Ei omaa tahtoansa, vaan ylimmän herran tahtoa on sen ehdottomasti hänen määräämällänsä tavalla toteutettava. Hänellä itsellään ei saa olla omaa tahtoa tai ainakaan hän ei saa sitä näyttää. Itsenäinen ajatteleminen on vaara esimiehelle ja siksi on sitä vältettävä. Se tulee suureksi osaksi tarpeettomaksi ominaisuudeksi, kun valtiolliset suhteet muuttuvat säännöllisinä aikoina niin vähän, että useimmiten valtion hallinnossa uudistuvat vain yhä uudelleen samat toimitukset. Mikä poikkeaa kaavasta, on liian vähäpätöistä huomioonotettavaksi. Valtiomahdin painava koneisto kulkee sen yli eteenpäin. Mutta missä siitä huolimatta on poikettava kaavasta, täytyy ensin kysellä lukuisista ylemmän asteen virastoista, ennenkuin se on luvallista. Kaavamaisuuden ja kangistuneisuuden rinnalla on raskasliikkeisyys valtiobyrokratian silmäänpistävimpiä tunnusmerkkejä.
Kokonaan toisenlaatuinen on se byrokratia, jonka kapitalismi on luonut tarkoituksiansa varten. Se on siinä suhteessa samankaltainen valtion virkakunnan kanssa ja eroaa siinä ammatillisesta ja osuustoiminnallisesta, ettei sen tarvitse pitää huolta johtamansa yhteiskunnan jäsenten eduista — itsevaltaisessa valtiossa kansalaisten, kapitalistisessa palkkatyöläisten eduista — vaan jäsenten yläpuolella olevan herran, edellisessä tapauksessa monarkin, jälkimmäisessä kapitalistien eduista. Mutta niiden ylivoima ei ole kuitenkaan kapitalistisessa liikkeessä niin suuri kuin valtiossa. Pääoman virkailijat eivät voi niin helposti käyttää pelkkää voimapolitiikkaa kuin valtion virkamiehet.
Mutta lisäksi eivät pääoman virkamiehet ole ainoastaan tuotantoprosessin palveluksessa, vaan myöskin ja etupäässä jakeluprosessin. Mutta tällä alalla puuttuu säännöllisesti kokonaan voimapolitiikka. Siinä seisovat yksityiset liikkeet samanarvoisina vastakkain, siinä näyttäytyvät taloudelliset lait voimakkaimmin henkilökohtaisten ehtojen yläpuolelle kohonneina, siinä pääsee voitolle vain suurempi asiantuntemus, taitavuus ja nopea päättämiskyky. Siinä ei selvitä virkamiehen sokealla kuuliaisuudella päällikköänsä kohtaan eikä hänen kaavamaisia ohjeitansa noudattaen. Tosin on kapitalistin samoinkuin ministerinkin vaadittava, että kaikki hänen virkailijansa tekevät tehtävänsä ja tuntevat virkaintoa ja harrastusta yritystä kohtaan, mutta alemman itsenäisyys ei ole kapitalistiselle esimiehelle vaarallista, vaan edullista. Kapitalisti koettaa enemmän huolellisella työvoimien valitsemisella kuin ankaralla virkailijan komentamisella vaikuttaa, että hänen liikettänsä palvellaan hyvin.
Valtio sitävastoin voi sangen vähän panna huomiota virkamiestensä persoonalliseen laatuun heitä pestatessansa ja käyttäessänsä. Jo sen koneiston suunnaton laajuus estää sen. Sen täytyy valinnassa auttaa itseänsä vaatimalla määrättyjä tutkintoja, joka on sangen mekaaninen keino. Ainoa persoonallinen valinta, mitä senjälkeen harjoitetaan, on lempilapsien nopea virkaylennys, joka on pääasiallisesti kykenemättömimpäin valintaa, ei kykenevimpäin.
Tavallinen virkamies nousee korkeampiin paikkoihin virkavuosien perusteella. Siten pääsee edellämainittuja lempilapsia ja muutamia vähemmän surullisia poikkeuksia lukuunottamatta korkeampiin virkoihin miltei yksinomaan vanhoja herroja, jotka ovat väsyneitä ja kuluneita ja toimintansa iankaikkisen kaavamaisuuden kovettamina mahdottomia mitään uutta omaksumaan.
Siinä suhteessa eroaa valtiobyrokratia kapitalistisesta. Ne eroavat toisistansa niinkuin ensimmäisen Ranskan tasavallan ja Napoleonin alkuaikojen armeijat vastaansa taistelevien monarkkisten valtojen armeijoista. Ensinmainitut eivät suinkaan saaneet vähimmän kiittää voitokkaisuudestaan sitä seikkaa, että melkein kaikki sen kenraalit olivat nuoria miehiä, kun taas vastustajain armeijoita komensivat hyvin vanhat herrat.
Lisäksi tulee se seikka, että valtion virkamiehistölle maksetaan sen toiminnan kaavamaisuuden mukaisesti myöskin palkat kaavamaisesti arvoluokkien mukaan. Se ei tunne voitto-osuuden jakamista valtion yritysten lisääntyneestä tuottavaisuudesta eikä korotettua palkkaa hyvinsuoritetuista töistä.
Kapitalistinen liike on siinä paljoa vapaampi ja voi mielensä mukaan jokaisessa yksityistapauksessa valita sellaisen ja sensuuruisen palkan, joka lupaa tuottaa parhaan taloudellisen tuloksen. Se voi siinä mennä välistä liiankin pitkälle. Me olemme jo viitanneet siihen, että se lisäarvomäärä, mikä keräytyy kapitalistien käsiin, on tavattomasti suurentunut. Siten käy kapitalisteille mahdolliseksi maksaa eri aloilla suoritetuista etevistä töistä, jotka heitä miellyttävät tai tuottavat heille etuja, suunnattomia summia. Yhtä hyvin kilpa-ajohevosista ja kämmekkäkukista kuin taiteellisista suorituksista laulajille ja laulajattarille, taidemaalareille j.n.e.
He ovat valmiita tuhlaamaan miljoonia useinkin mielettömään ylellisyyteen eivätkä he tietysti myöskään säästä, milloin on kysymyksessä heidän ruumiinsa tai etunsa hyödyttäminen. He maksavat usein suhteettomia summia kuuluisalle lääkärille, jolta he toivovat saavansa terveyttä. Mutta samalla tavoin he palkitsevat myöskin etevää järjestäjää.
Täydellä oikeudella erottaa toht. H. Beck toisistaan järjestelyteknikon ja järjestäjän.
»Järjestelyteknikoksi voidaan tulla opiskelemalla. Järjestäjäksi voidaan ainoastaan syntyä.» (Wege und Ziele der Sozialisierung, Berlin 1919, s. 34.)
Suuret järjestäjät ovat yhtä harvinaisia kuin taiteilijat. He käyvät sitä välttämättömämmiksi suurliikkeille, mitä laajempia ne ovat ja mitä moninaisemmat ja läheisemmät ovat sen siteet koko taloudellisen prosessin kanssa.
Sen on pääoma jo kauan tuntenut, ja senvuoksi koettavat yksityiset yrittäjät vetää puoleensa luotettavia järjestäjiä tarjoamalla heille suunnattomia etuja ja mitä laajinta toimintavapautta.
Yhtä paljon, vieläpä kipeämminkin tarvitsee valtiobyrokratia eteviä organisaattoreita. Mutta se ei anna toimintavapautta eikä erikoisia etuja. Niin kauan kuin kapitalistinen teollisuus ja maailmanliikenne eivät vielä olleet kehittyneet, muodosti virkamiesura lisääntyvälle intelligenssille parhaan mahdollisuuden päästä huomattuun taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen asemaan. Sen turviin tulvi joukottain kyvykkäitä henkisiä voimia, jotka voivat toimia järjestelyn ja hallinnon alalla. Mutta missä suurteollisuus ja maailman liikenne kehittyvät, siellä kuivuu tämä tulva yhä enemmän, valtiobyrokratia alkaa yhä enemmän köyhtyä niistä voimista, joita se mitä välttämättömimmin tarvitsee, se ei jaksa kestää kilpailua organisaattoreista pääoman kanssa.
Mutta sosialisoidun liikkeen on oleva pakko ryhtyä tähän kilpailuun pääoman kanssa. Se ei voi menestyä ilman kyvykkäitä organisaattoreita, sen täytyy tarjota heille vähintäinkin yhtä suuret edut kuin kapitalistinenkin liike.
Jo senkin vuoksi on mahdotonta toteuttaa Marxin tekemää ja Leninin kannattamaa vaatimusta, ettei kellekään valtion palveluksessa olevalle henkilölle saisi maksaa suurempaa palkkaa kuin tavalliselle työläiselle. Tämä vaatimus vastaa kylläkin köyhälistön tunteita ja meidän sosialistisia käsityksiämme. Mutta se ei ole sopusoinnussa taloudellisen lain kanssa, ja tämä pitää aina paikkansa. Pisimmälle pääsemme vain silloin, kun tunnustamme sen jo ennakolta ja otamme sen ojennusnuoraksemme, emmekä tule viisaiksi vasta katkerien kokemuksien jälkeen, jotka vievät meidät melkein vararikkoon.
Täydellisesti sosialisoidussa yhteiskunnassa, jossa yhteiskunnallistettujen liikkeiden ei tarvitse enää kilpailla pääoman kanssa, eivät suuret järjestäjäkyvytkään löydä missään muualla toiminta-alaa kuin valtion palveluksessa. Silloin on heidän tyydyttävä siihen, etteivät saa parempaa palkkaa kuin muutkaan henkisen työn tekijät. Nerokkaat teot eivät tule sittenkään katoamaan enempää taiteen ja tieteen kuin taloudellisen järjestelytyönkään alalta. Sisäinen pakko, kunnianhimo, valta ja kunnia tulevat olemaan tarpeeksi voimakkaita yllyttäjiä sellaisiin suurtöihin.
Mutta tämä ei sovi siihen ylimenokauteen, jolloin siirrytään kapitalistisesta tuotannosta sosialistiseen. Niin kauan kuin pääomalla on tilaisuutta tuottaa lisäarvoa ja sen kautta voittoa, on se koettava vetää puoleensa suuria organisaattoreita tarjoamalla heille erikoisen huomattavia aineellisia etuja ja tulee se siten olemaan ylivoimainen kaikkien muiden liikkeiden ja liikemuotojen rinnalla, jotka eivät voi yhtäsuuria etuja tarjota.
Kaikkien jo esitettyjen syiden lisäksi, joiden nojalla kapitalistinen byrokratia on etevämpi kuin valtiollinen, on huomattava se seikka, että viimemainittu on nykyaikaisen yhteiskunnan suurin ja lujimmin yhteenliittynyt järjestö. Jo tämä vaikuttaa, että valtiobyrokratialla on suurempi jarrutuskyky kuin millään muulla yhteiskunnallisella laitoksella sellaistenkin kysymysten ratkaisemisessa, joissa sitä ei oma etunsa yllytä vastarintaan.
Kaiken tämän ohella ei valtio ole ainoastaan laajin ja merkityksellisin, vaan myöskin pitkäaikaisin kaikista yhteiskunnallisista järjestöistä. Tosin on sekin kuolevainen kuten kaikki, mikä on syntynyt, mutta kuolematon yksityiseen ihmiseen verrattuna. Valtion virkamies joutuu koko iäksensä valtion palvelijaksi ja kiinnitetyksi koko elämänsä ajaksi samanlaiseen toimeen ja työhön. Yksityinen kapitalistinen liike on sen rinnalla kuitenkin pieni, olipa se minkäsuuruinen hyvänsä, ja usein lyhytikäinen, melkein aina luonteeltansa nopeasti vaihteleva. Sen työvoimat ja alemmat virkailijat eivät ole siihen pysyväisesti kiinnitettyjä enempää kuin sekään heihin. Jo selostettujen kapitalistisen liikkeen ominaisuuksien yhteydessä vaikuttaa tämä, että sillä on yhtä suuri vapaus valita työläistensä joukosta kaikkein sopivimmat kuin mukautua vaihteleviin olosuhteisiin ja noudattaa suurinta mahdollista säästäväisyyttä, joka onkin sen elinehto.
Valtiobyrokratia sitä vastoin on raskasliikkeinen ja epätaloudellinen, eikä sillä ole keinoja, millä se valitsisi yksityisiin erikoistoimiin sopivimmat henkilöt. Sen lisäksi se on äärimmäisen vanhoillinen. Tämä virkavalta on parin viimeisen vuosisadan aikana osoittautunut kaiken edistyksen voimakkaaksi esteeksi. Se on kestänyt monta vallankumousta ja on jokaisesta selvinnyt vahvempana entistänsä, vaikkapa se on hyljännyt yksinvallan, ylimysvallan ja valtiokirkon.
Kun nykyaikainen valtiovalta on kahtena viimeisenä vuosisatana kansanvallan alituisesta edistymisestä huolimatta muuttanut niin vähän olemustansa, että siitä voidaan lausua: »Mitä enemmän se muuttuu, sitä enemmän se jää entiselleen», niin johtuu se virkavallan pääominaisuudesta.
Ja sen piti muka olla se voimakeino, jonka avulla valtiososialismi tahtoi suorittaa sosialistisen vallankumouksen ja vapauttaa köyhälistön!
Europan mantereella ovat ihmiset itsevaltiuden ja poliisivaltion aikoina tottuneet odottamaan korkealta esivallalta apua kaikessa hädässänsä ja pitämään hallitusta vastuunalaisena kaikesta pahasta, mutta odottamaan siltä myöskin kaikkea erinomaista ja suurta, niin ettei ajatus koko tuotannon valtiollistamisesta tuntunut monista yhtään kauhealta.
Eivätkä nekään meistä, jotka vastustivat tätä ajatusta, pitäneet välttämättömänä taistella päättäväisesti sitä vastaan. Niinpä olikin mahdollista, että sosialistit voivat rakentaa sellaisen valtion kuin on Venäjän Neuvostovalta, joka otti valtion haltuun koko tuotannon ja alisti sen kaikkivaltiaan, ankarasti keskitetyn virkavallan alle, lakkauttaen, vieläpä vainotenkin kaikkia valtiossa olevia itsenäisiä järjestöjä. Olipa mahdollista, että toiset sosialistit pitivät tuollaista valtiota korkeampana tuotantomuotona ja köyhälistön vapautuksen välikappaleena.
Anglosaksilaisissa maissa ei valtiobyrokratialla ole milloinkaan ollut sellaista merkitystä kuin täällä mantereella, eivätkä joukot ole milloinkaan sitä ottaneet laskuissansa huomioon, vaan tunteneet sitä kohtaan vaistomaista epäluuloa. Onhan sosialismi tosin Englannissa ovenismin ja chartismin muodossa tullut käytännössä vaikuttavaksi voimatekijäksi aikaisemmin kuin missään muualla. Mutta kun viimemainittu v. 1848 kukistui, ryhtyivät työläiset työväenliikkeen taas eloon herätessä viime vuosisadan kuusikymmenluvulla kehittämään kaikin voimin järjestöjänsä, osuuskuntiansa ja ennen kaikkea ammattiyhdistyksiänsä. Sitä vastoin eivät sosialismin eri suunnat, jotka nyt levisivät mannermaalta heidän keskuuteensa ja olivat heidän mielestänsä liioilla valtiososialistisilla piirteillä pilattuja, voineet heitä innostaa.
Uudemman sosialismin taipumus valtiolliseen byrokratiaan onkin epäilemättä suuresti syypää siihen, että se on niin vaikeasti päässyt juurtumaan Englannissa. Ja sitä helpommin se on voittava Englannin työväen joukot puolellensa, mitä paremmin me itse pääsemme selville siitä, että valtion virkamieskunta on ainoastaan hallitsemiskoneisto eikä mikään taloudellinen koneisto sekä ettei meidän ole työnnettävä sitä syrjään ainoastaan politiikan alalla, vaan myöskin — ja oikein erikoisella ponnella — taloudellisella alalla.
Meidän on vaadittava tuotantovälineiden yhteiskunnallistamista, mikä merkitsee, että tärkeimpiin tuotantolaitoksiin kuuluva omaisuus valtiollistetaan, mutta ei sitä, että niiden liikkeen johto jätettäisiin valtion virkakunnan käsiin.
Työläisten on noustava sitä vastaan, sillä sosialismin on merkittävä heille vapautusta eikä orjuutusta. Missä meillä jo on valtion liikelaitoksia, on meidän pidettävä huolta, että ne tulevat otetuiksi valtion virkakunnan käsistä, mutta että ne kuitenkin jäävät valtion omaisuudeksi. Niin kauan kuin meillä ei ole sosialistista enemmistöä eduskunnassa eikä myöskään sosialistista hallitusta, on kai ainoastaan tämänlaatuisen sosialisoimisen toteuttaminen mahdollista. Se ei suinkaan ole merkityksetön. Mitä aikaisemmin meidän onnistuu asettaa valtion liikkeet terveelle pohjalle, joka luo työläisille ja kuluttajille tyydyttävät olosuhteet, sitä helpompi on oleva ulottaa sosialisoiminen muihin liikkeisiin ja tuotantohaaroihin. Voidaan olla eri mieltä siitä, onko sopivaa myöntää valtion virkamiehille, s.o. valtion arvovallan edustajille, lakko-oikeus. Se on kyllä selvästi mitä täydellisimmässä ristiriidassa valtiobyrokratian historian ja olemuksen kanssa. Mutta mitä jyrkemmin heiltä lakko-oikeus kielletään, sitä välttämättömämpää on rajoittaa virkamiehistön ainekset vain sellaisiksi, jotka eivät tosiasiallisesti ole mitään muuta kuin hallituksen asiamiehiä ja avustajia. On aivan järjetöntä panna veturinkuljettajat samanlaisen kurin alaisiksi kuin poliisit tai tullimiehet. Jokaisella, joka työskentelee valtion taloudellisissa laitoksissa, täytyy olla vähintäin yhtä laajat oikeudet kuin kaikilla muilla työläisillä työnantajiensa rinnalla. Meidän täytyy köyhälistön oman edun vuoksi tuomita ja vastustaa jokaista kevytmielistä lakkoa. Voimme toivoa, etteivät työläiset milloinkaan ryhdy omin päin tällaisiin toimenpiteisiin välttämättömyystavaroita tuottavissa liikkeissä, vaan mukautuvat aina järjestyneen köyhälistön kokonaisetuihin. Mutta meidän täytyy ehdottomasti vastustaa työläisten tekemistä valtion virkamiehiksi, koskapa he sen kautta menettävät oikeutensa puolustautua ymmärtämätöntä ylpeätä virkamiehistöä vastaan.
Mutta eivätkö työläisen suurempia velvollisuuksia hänen tullessaan valtion virkamieheksi vastaa myöskin vissit aineelliset edut, olemassaolon varmuus, perheen huolto elättäjänsä kuoleman jälkeen j.n.e. ? Näitä etuja eivät muka työläiset, jotka ovat valtion palveluksessa, menetä. Mutta me haluamme saada ne kaikille työläisille, olkootpa ne kenen palveluksessa hyvänsä ja ne on turvattava jokaiselle valtion kansalaiselle valtion toimesta eikä sen liikkeen puolesta, jossa hän työskentelee. Kaikki »hyväntekeväisyyslaitokset», joita on olemassa työläisiä varten muuttuvat edusta painavaksi taakaksi, jos he eroavat liikkeestänsä, johon ne heidät kiinnittävät. Siis ei mitään valtiobyrokratiaa valtion liikkeissä!
Sosialismin on kasvettava kapitalismista. Se on rakennettava niille kokemuksille, joita ovat saavuttaneet kapitalistisen aikakauden luomat taloudelliset järjestöt, sellaiset kuin palkkatyöläisten, ammattikuntien, osuuskuntien ja pääoman luomat taloudelliset järjestöt.
Sitä vastoin ei sosialismi voi kasvaa hallituskoneistosta, jonka kahdeksannentoista vuosisadan itsevaltius on luonut, eikä myöskään niistä sen osista, joita se on muodostanut lisäarvon voittamista varten, ei siis valtion hoidossa olevista liikkeistä.
Virkavaltakysymyksen kanssa läheisessä yhteydessä on kysymys yksityisestä alotteen teosta.
Sosialistisen tuotannon vastustajat pelkäävät, että se kuolettaa halun työhön ja tuotannon parantamiseen ja poistaa työläisen ahkeruuden ja yrittäjän alotekyvyn.
Ensimmäistä väitettä, nimittäin työinnon pelättyä laskemista, ei meidän tarvitse perusteellisesti käsitellä. Se olisi huomioonotettava, jos sosialismin olisi pakko pitää tuotteitten jakeluun nähden kiinni tunnuslauseesta: »Jokaiselle tarpeensa mukaan» tai »jokaiselle saman verran». Mutta me olemme jo edellä jakelua koskevassa luvussa nähneet, ettei asia niin ole. Riippuu kokonaan tuotannon tarpeista, mitkä palkkausmetoodit tulevat kysymykseen sosialisoidussa liikkeessä.
Kaikki mahdolliset palkkaustavat, jotka kapitalismi on keksinyt, saattaa sosialismikin ottaa käytäntöön. Niiden vaikutus ei tule heikontumaan vaan vahvistumaan, kun jonkun liikkeen työläiset pääsevät vaikuttamaan sen järjestelemiseen ja johtoon, ja kun tuotannon lisääntymisen tulokset lankeavat osittain liikkeen työläisille, osittain yhteiskunnalle, mutta ei missään tapauksessa enää pääomalle.
Mutta mitenkä käy yrittäjän alotteliaisuuden kanssa? Yksityiskapitalistisen tuottajan mukana häviää myöskin hänen aloitekykynsä. Eikö tämä merkitse kansantaloudelle korvaamatonta vahinkoa?
Tarkastakaamme asiaa.
Myöskin tässä täytyy meidän tehdä ero tuotanto- ja jakeluprosessin välillä.
Tuotantoprosessissa merkitsee yrittäjän alotteliaisuus hänen yritteliäisyyttään uusien keksintöjen käyttämisessä, uusien koneiden, uusien menettelytapojen, uusien raaka-aineiden käytäntöön ottamista.
Jokaiseen tämänlaatuiseen uudistukseen liittyy varmasti usein olosuhteitten mukaan hyvinkin suuri riski. Se voi teoriassa tai pienissä oloissa näyttää hyvin houkuttelevalta, mutta suuressa mittakaavassa käytettynä osoittautua kuitenkin virheeksi. Ja loistavinkin keksintö on vain harvoin ensikertaa käytäntöön sovellettaessa täydellinen. Sen käytäntöön ottamista seuraa aina alituinen parannustyö, niin että se, joka ensiksi on hankkinut uuden koneen, saa usein havaita, että se vanhenee nopeasti ja muuttuu vanhanaikaiseksi ja että ne, jotka alussa suhtautuivat vastustavasti uudistukseen, ovat myöhemmin korjanneet siitä voiton, samalla kun uranuurtaja on saanut siitä vain kustannukset ilman voittoa.
Siitä huolimatta tarjoaa kuitenkin jokainen uudistus edellytyksen lisääntyneeseen voittoon, ja sen vuoksi se houkuttelee rohkeata yrittäjää antautumaan vahingon vaaraan. Tällainen alotteen teko on tullut historiallisesti erittäin merkitykselliseksi. Sen kautta on kapitalistinen tuotanto saavuttanut jättiläismäisen tuotteliaisuuden ja sen äärettömän rikkauden, joka vasta tekee uuden yleisen hyvinvoinnin aikakauden, sosialismin aikakauden mahdolliseksi.
Ja tästäkö alituisesti kasvavasta hedelmällisyyden lähteestä meidän pitäisi luopua? Eikö se pysähdy, kun yksityinen yrittäjä ja mahdollisuus saavuttaa suuria voittoja tekemällä menestyksellisiä uudistuksia poistetaan? Sosialisoidun liikkeen virkailijan olisi kyllä kannettava vastuunalaisuus jokaisesta uudistuksesta voimatta kuitenkaan toivoa siitä itselleen voittoa. Silloin on hän pelkäävä jokaista uutta uhkayritystä. Ja vaikkapa hän olisi tarpeeksi toimintahaluinenkin uskaltaakseen ryhtyä uudistukseen, on hänen kuitenkin jokaisessa suurempia kustannuksia vaativassa tapauksessa neuvoteltava ensin ylemmän viraston kanssa. Mutta mitä suurempi on virkakunta, sitä useampia on myöskin epäilyksiä, jotka siinä pääsevät voitolle.
Sen vuoksi on sosialisoidulta liikkeeltä kokonaan puuttuva alotekykyä. Tuottavuuden edistyminen ja sen mukana hyvinvoinnin edellytysten lisääntyminen on sosialisoimisen jälkeen käyvä hitaammin kuin kapitalismin häiritsemättömän jatkumisen aikana.
Tätä väitettä ei voida ilman muuta hyljätä. Sitä ei todisteta tyhjäksi viittaamalla osakeyhtiöihin. Sillä useimmissa niissä eivät hallitse osakkeen omistajat, vaan joku rahaylimys.
Tässä suhteessa on sosialisoidulla liikkeellä varjopuoli yksityisen kapitalismin omistajan ja kapitalistisesti johdetun liikkeen rinnalla, mutta se tulee kysymykseen ainoastaan silloin, kun yksityinen liike yksinänsä sosialisoidaan. Mutta tämä ei tule säännöksi sosialisoitaessa. Se tapahtuu tarkoituksenmukaisemmin siinä muodossa, että sen jokainen askel käsittää kokonaisen liikealan, kaikki ne liikkeet, jotka siihen kuuluvat, eikä ainoastaan yhtä liikettä. Mutta silloin on kaikkein paras ja helpoin valita määrätty, siihen erittäin sopiva liike, joka erityisesti määrätään olemaan tutkimus- ja koeasemana. Kaikki ehdotetut uudistukset tullaan ottamaan siinä kokeilun alaisiksi. Koko taipumuksensa mukaan on se sen ohella myöskin ennen muita omiaan etsimään parannuksia, kokeilemaan keksinnöillä ja löydöillä, sovittamaan niitä käytäntöön ja parantamaan niitä sekä itse toteuttamaan niitä. Muilla samanlaatuisilla liikkeillä ei enää sitten ole mitään vaaraa uudistuksia toimeenpannessaan, ja niiden kokeilukustannukset eivät lankea vain yhden liikkeen niskoille, vaan kaikkien yhteisesti kannattavaksi, ja rajoittuvat ne jokaista yksityistä kohti mahdollisimman pieneen määrään.
Yksityinen alotteenteko on silloin kylläkin poistettu, mutta se ei olekaan enää välttämätön. Keksintöjen tekeminen ja käyttäminen lakkaa nyt olemasta yksilöllinen asia ja suureksi osaksi sattuman kauppa. Se muuttuu suunnitelmanmukaisesti säännöstellyksi ja sellaisena mitä vaikuttavimmaksi yhteiskunnalliseksi toiminnaksi.
Mutta miten käy yksityisen alotteliaisuuden jakeluprosessissa, ostamisessa ja myymisessä? Siinähän on kapitalistin varsinainen ala. Hän on aikaisemmin kauppias, ennenkuin tulee insinööriksi, ja hän jää kaikissa tapauksissa kauppiaaksi, kun hän taas tulee insinööriksi vain määrättyjen ehtojen vallitessa. On paljon kapitalisteja, jotka ovat yksinomaan kauppiaita. Ei ole yhtään teollisuuskapitalistia, joka ei olisi myöskin kauppias. Ja sellaisena on hänen ennen kaikkea toimittava. Tehtaassa voi liike, jos se kerran on oikein järjestetty, jatkua pitkän aikaa ilman kapitalistista alotekykyä. Tavaramarkkinat sitävastoin muuttuvat lakkaamatta, usein hyppäyksittäin, niitä on alituisesti pidettävä silmällä ja punnittava. Niiden vaihtelevan tilanteen mukaan on joka hetki tehtävä uusia päätöksiä. Nämä voivat vaikuttaa yhtähyvin hedelmää tuottavasti kuin turmiollisestikin.
Ennen teollisuuskapitaalin syntyä voi kauppamiehen voitto johtua vain siitä, että hän ostaa saman tavaran huokeasta ja myy sen kalliista, mikä ei ole mahdollista rikkomatta arvolakia. Hänen täytyy joko ostaa se vähemmällä, kuin sen arvo on, tai myydä se kalliimmasta. Asia muuttuu, niin pian kuin kapitalisti alkaa harjoittaa teollisuutta ja liittää tuotantoprosessin pääomansa jakeluprosessiin. Hän ei osta nyt niinkuin tavallinen kauppias tavaroita niitä samoja jälleen myydäkseen, vaan hän ostaa tavaraa — raaka-aineita, koneita, työvoimaa — tuottaakseen niistä ja niiden avulla uusia tavaroita, jotka sisältävät lisäarvoa. Hän voi nyt saada voittoa, vaikkakin hän maksaisi tavaroista niiden täyden arvon eikä myydessäänkään ottaisi niistä enempää kuin niiden arvon.
Mutta aina jää ostaminen ja myyminen kapitalisteille tärkeäksi asiaksi. Sillä markkinahinnat lankeavat tuskin milloinkaan yhteen tavaroiden arvon ja kysymyksessä olevain tuotantohintojen kanssa. Kun arvot muuttuvat ainoastaan hitaasti tuotantosuhteitten mukaan, vaihtelevat hinnat sen sijaan joka päivä. Jos kapitalisti arvioi väärin markkinoiden todennäköisen kulun ja erehtyy ostoksia tehdessään, jos hän hintojen kallistuessa maksaa raaka-aineista korkeita hintoja odottaen, että ne vielä kallistuvat, ja jos hänen sitten myöhemmin on pakko myydä tuotteensa huokeasta hinnasta hintojen laskun aikana, koska on tehnyt vääriä laskelmia, niin voi hän menettää koko voiton, joka hänen olisi pitänyt saada yrityksensä tuottamana lisäarvona, jos tavaroiden osto ja myynti olisi onnistunut niiden tuotantohintojen mukaisesti.
Nämä tavaramarkkinat kiihottavatkin enimmän kapitalisteja toimintaan. Sillä alalla tarjoutuvat hänelle suurimmat mahdollisuudet saavuttaa nopeasti suuria voittoja, mutta sillä uhkaavat myöskin pahimmat vaarat täydellisellä perikadolla. Yrittäjän päättäväinen, mutta myöskin hyvinharkittu ja asiantuntemukseen perustuva alotteliaisuus ei muodostu tällä alalla ainoastaan edistyksen ehdoksi, vaan yleensä elämän edellytykseksi.
Nykyaikana on kauppiaan alotteliaisuus tosin menettänyt kokonaan merkityksensä ihmiskunnan edistäjänä. Aikaisemmin oli se tavattoman tärkeä. Vuosituhansia ennen kuin teollisuuskapitalismi syntyi ja mullisti tuotannon nykyaikaisen tekniikan avulla, oli kauppias kaikkein tärkeimpiä kehitystekijöitä. Olemme edellä panneet merkille, että kauppias voi saada voittoa ainoastaan ostamalla tavaroita niiden arvoa pienemmällä hinnalla ja myymällä niitä kalliimmalla, niin kauan kuin ei ollut olemassa teollisuuspääoman lisäarvotuotantoa. Se oli vaikeata, jos ostaminen ja myyminen suoritettiin samalla markkinapaikalla. Kauppiaan piti etsiä tavaroita sieltä, missä niiden hinnat olivat alhaiset, ja viedä ne sinne, missä niistä maksettiin paljon. Tämä pakotti häntä etsimään usein henkensä vaaralla laajempia markkinoita sekä ostoa että myyntiä varten. Niinä aikoina, jolloin kansanjoukot, niin hyvin talonpojat kuin käsityöläisetkin, olivat turpeeseen kiinnitettyjä, suoritti kauppias tutkimusretkeilijän tehtäviä ja laajensi siten ihmiskunnan näköpiiriä.
Teollisuuskapitalismin kehitys tekee tämän kauppiaan toiminnan ja hänen henkilökohtaisen alotteensa tarpeettomaksi. Toiselta puolen luo se niin runsaasti persoonallisia ja teknillisiä voimia, että tieteellinen tutkimus ja urheilu voivat nykyaikana suorittaa menestyksellisesti paljoa suurempia tehtäviä kuin edellisillä vuosisadoilla. Vielä tuntemattomien seutujen löytäminen voidaan jättää niiden tehtäväksi.
Toiselta puolen vähenee kauppiaan harrastus tällä alalla, mitä enemmän teollisuuskapitaali ja sen kanssa lisäarvo kasvaa, josta kauppa nyt saa osan. Nyt harjoitetaan mitä tuottavinta kauppaa hyvin tunnetuilla täydellisesti suljetuilla teollisuuden aloilla eikä kuten ennen tuntemattomilla alueilla. Sen ohella ei tule kysymykseen, mitä tuntemattomilla alueilla olisi sille vielä tarjottavissa.
Vaikkakin uusien alueiden löytämiseen pannaan enää vain vähän taloudellista huomiota, niin on kaukaisten seutujen avaaminen maailmanmarkkinoille vielä erittäin tärkeätä. Mutta nykyaikana, jolloin siihen ei käytetä karavaaniretkiä, vaan rautateitä, tapahtuu se hallituksen toimenpiteiden kautta, sillä rohkeitten kauppamiesten yksityinen alotteenteko ei riitä siihen tarkoitukseen.
Kuitenkin on kapitalistin kaupallinen alotteliaisuus yhä edelleen kuten ennenkin välttämätön oman liikkeen kehittämiseksi ja kunnossapitämiseksi — se on välttämätön afäärille. Yhteiskunnalle taas on se sitä tarpeettomampi, mitä enemmän sen tuotanto on suunnitelman mukaisesti järjestetty.
Ainoastaan meidän taloudellisten olosuhteittemme epävarmuus tekee kauppiaan yritteliäisyyden, s.o. keinottelun välttämättömäksi. Mitä suurempi epävarmuus on, sitä suurempi on myöskin välttämättömyys keinotella, sitä enemmän jäävät pääoman muut hyödyllisemmät toiminnat taka-alalle paljaan hintojen nousuun ja laskuun perustuvan keinottelun rinnalla, joka on kapitalistisissakin olosuhteissa kokonaan tarpeeton, mutta jota kuitenkaan ei voida välttää, niin kauan kuin nämä olosuhteet ovat olemassa. Sillä tavaroita tuottavassa yhteiskunnassa on vakavaraisimmankin liikkeen pakko ennakolta harkita tulevia hintoja, siis keinotella. Ei voida käydä jälkimmäiseen menestyksellisesti käsiksi vahingoittamatta edellistä. Tai päinvastoin: jokainen yritys keinottelun ehkäisemiseksi vahingoittaa pikemminkin vakaavaraista liikettä kuin keinottelua.
Kaikki yritykset poistaa sitä jatkuvan tavaratuotannon vallitessa ovat epäonnistuneet. Se menestyy sitä paremmin, mitä epävarmemmat ovat yhteiskunnalliset olot. Ja niin voi esiintyä sellainen ristiriitainen ilmiö, että se ei kukoista ainoastaan sodan, vaan myöskin vallankumouksen aikana, ja vieläpä juuri silloin, kun kapitalismin vastustajilla on ollut enimmän valtaa ja kun he ovat tarmokkaimmin käyneet sen kimppuun, kuten Ranskan ja Venäjän vallankumouksen terrorin aikana, joka kylläkin tuhosi teollisuuskapitaalin, mutta antoi yksityisen pikkutalouden jäädä vallitsevaksi pääasiallisesti maatalouden alalle ja sen yhteydessä siis suureksi osaksi koko tavaratuotannon ja tavaranvaihdon alalla. Terrori suuntautui kummankin mainitun vallankumouksen aikana voimakkaasti keinottelijoita vastaan, ja silloin koetettiin hävittää keinottelu häikäilemättä mestauttamalla kaikki välittäjät ja keinottelijat. Mutta ei Ranskassa 1793 enempää kuin Venäjälläkään nyt saatu keinottelua rajoitetuksi, vaan se päinvastoin lisääntyi valtion ja itsensä keinottelijain kustannuksella. Edellisen menot kasvoivat yhä laajenevan poliisikoneiston vuoksi, jälkimmäiset kustannukset taas suurenivat senvuoksi, että viranomaiset piti voittaa puolelleen tai lahjoa ne.
Sitävastoin ei itse kuolemanrangaistuskaan voinut pelottaa keinottelemasta, senkään vuoksi että keinottelu oli sellaisina yleisen rauhattomuuden ja seisauksen aikoina ainoa olemassaolon mahdollisuus monille luokka-asemansa menettäneille ihmisille. Se muodostui myöskin ainoaksi pääoman käyttämisen muodoksi, sillä mitä epävarmemmat ovat olosuhteet, sitä enemmän vältetään kaikkea sellaista pääoman sijoittamista, joka tuottaa vain hitaasti voittoa, koska kaukaisempaa tulevaisuutta on mahdoton ennakolta laskea. Mutta suurin osa suurteollisuuteen, kuten rakennuksiin ja koneisiin sijoitettua pääomaa tuottaa vain hitaasti voittoa. Nopeimmin tarjoaa voittoa pääoma, joka käytetään lyhytaikaisiin keinotteluihin ja hankintoihin.
Siten ovat porvarillisten vallankumousten proletaariset kaudet merkinneet ainoastaan hyödyllisinten pääoman käyttömuotojen äärimmäistä rajoittamista, juuri niiden, jotka enimmän vaikuttavat tuotannollisten voimien kehittymiseen. Mutta sen enimmän loismaisia muotoja ovat ne suhteettomasti kehittäneet ja sen kautta suurentaneet kapitalismin vastenmielisimpiä ilmenemismuotoja.
Niin kauan kuin on olemassa tavaranvaihtoa ja pääomaa, tulee myöskin olemaan keinottelua. Sitä tulee olemaan sitä enemmän, mitä epävarmemmat ovat olosuhteet. Eivät minkäänlaiset väkivaltaiset keinot voi estää keinottelua kapitalismin aikana. Se onnistuu vain valtiollisten ja taloudellisten olojen rauhoittamisen ja vakiinnuttamisen kautta, siis parhaiten onnellisena aikakautena, demokratian ja sen menettelytapojen vallitessa. Mutta siihen ei päästä kansalaissodan, nälänhädän ja diktatuurin avulla.
Mutta kokonaan häviää keinottelu vasta kapitalismin itsensä hävitessä. Niin kauan kuin on vallalla tuotanto markkinoita varten, tulee jokainen liike, olkoonpa se sitten sosialisoitu tai harjoitettakoon sitä edelleen kapitalistisella pohjalla, olemaan pakotettu tekemään laskelmia markkinain vaihtelevain konjunktuurien perusteella ja käyttämään niitä hyväkseen, siis keinottelemaan. Mutta tällä alalla on yksityisomistajan yritteliäisyys kaikkia kolleegisia tai byrokraattisia liikkeenjohtotapoja etevämpi.
Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että sosialisoiminen olisi epäedullinen tai kokonaan mahdoton. Se merkitsee ainoastaan, että sosialisoimisen muotoja ja lajeja määriteltäessä on tämäkin seikka otettava laskuissa huomioon.
On taloudenaloja, joille markkinoiden vaihtelu merkitsee sangen vähän. Sellaisia ovat ne, joiden tuotteet tai toiminnat ovat jotakuinkin yksinkertaisia samoinkuin myöskin niiden kulutustapa ja kuluttajain laatu. Niitä talousaloja ovat myöskin sellaiset, joilla on aina varma menekki, koska niiden on tyydytettävä elämän välttämättömiä tarpeita. Niitä aloja ovat nekin, joilla on vain harvoja liikkeitä ja joista siten on helppo saada yleissilmäys ja saattaa niiden järjestys yhdenmukaiseksi, osaksi koska ne ovat monopooleja, tai koska ne ovat muodostuneet keinotekoisiksi monopooleiksi joko pitkälle edistyneen pääoman keskittymisen tai lain säätämän pakon vaikutuksesta.
Tämänlaatuiset liikehaarat ovat erittäin suuressa määrässä riippumattomia markkinoista. Niinkauan kuin näillä vielä kovasti keinotellaan, ei se tapahdu siksi, että markkinat hallitsivat niitä, vaan sentähden, että ne kykenevät hallitsemaan markkinoita. Tällainen keinottelu on varminta ja tuottavinta, mutta ei ole taloudellisesti välttämätön, vaan johtuu ainoastaan määrätyistä voimasuhteista. Se ei ole taloudellisen epävarmuuden tulos, vaan sen aiheuttaja.
Näitä liikealoja hallitsevien herrojen, suurten rahaylimysten, yksityisen yritteliäisyyden poistaminen ei merkitse vapautusta ainoastaan köyhälistölle, vaan koko yhteiskunnalle.
Näistä liikealoista on sosialisoimistoiminta siis alotettava. Niiden sosialisoiminen ei ole ainoastaan mahdollinen, vaan myöskin pakottavan tarpeellinen.
Mitä enemmän joku liikeala taas palvelee ylellisyystarkoituksia, mutta ei välttämättömiä elämäntarpeita, mitä useammissa ja erilaisemmissa paikoissa sen liiketoimintaa harjoitetaan, mitä lukuisempia ovat sen kuluttajat ja mitä yksilöllisemmät ja vaihtelevammat näiden vaatimukset, sitä vaikeampi on sitä sosialisoida. Monen tällaisen tuotannonhaaran täytyy ensin perinpohjin muuttua ennenkuin sen sosialisoiminen voi ylipäänsä tulla kysymykseen.
Kuitenkin voidaan odottaa, että se tulee helpommaksi joka askeleella, mikä sillä tiellä eteenpäin otetaan. Mitä enemmän sosialisoiminen edistyy, sitä suuremmiksi tulevat meidän kokemuksemme tällä alalla. Mutta sitä merkitsevämmäksi tulee myöskin talouselämän sosialisoitu, suunnitelmallisesti vaikuttava osa, sen kokonaisuudelle.
Me olemme jo viitanneet siihen, että sosialisoiminen on alotettava niistä liikehaaroista, jotka ovat siinä määrin muuttuneet yksityisiksi monopooleiksi, että ne kykenevät vallitsemaan markkinoita, sensijaan että nämä hallitsisivat niitä. Mitä täydellisemmin tällaiset alat, esim. kivihiili, rauta ja rautatiet tulevat sosialisoiduiksi ja sulatetuiksi siten yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi — säilyttämällä niiden eri osille laaja itsehallinto —, sitä enemmän voivat ne vaikuttaa määräävästi toisten liikealojen tuotantoon, sitä enemmän ne voivat tasoittaa liikealojen epävakaisuutta ja vakaannuttaa talouselämän kulkua. Samassa määrässä tulee yksityisen yrittäjän alotteenteko myöskin tavaranvaihdossa tarpeettomaksi. Missä hänelle vielä jatkuvasti jää ratkaiseva osa tuotannon alalla, kuten ehkä taidetuotannossa, tulee sosialisoiminen sitten muodostumaan helpommaksi myöskin enemmän erikoistuneilla aloilla. Siten on se lopulta käyvä mahdolliseksi myöskin niillä aloilla, joille se tänään näyttää aivan sopimattomalta. Mutta se tulee niillä mahdolliseksi vasta sitten, kun pitkäaikainen kehitysprosessi on luonut sille suotuisat ehdot. Tämän alkaminen ja oikeasta päästä alkaminen on sosialististen puolueiden ensimmäinen käytännöllinen tehtävä taloudellisella alalla, niin pian kuin ne ovat päässeet valtiollisen vallan omistajiksi. Olisi turmiollista, jos ne tahtoisivat alkaa kaikista kulmista ja päistä yhtaikaa, mutta ei sekään olisi vähemmän turmiollista, jos ne tahtoisivat alkaa väärästä päästä, vaikkapa esim. maataloudesta.
Jos sosialisoiminen suoritetaan oikeassa mittakaavassa ja tahdissa ja oikeasta lähtökohdasta lähtien, on sen toteuttaminen korkealle kehittyneissä kapitalistisissa maissa kuten Saksassa ja Englannissa enää vain valtakysymys ja lähimmän ajan kysymys.
On tovereita, jotka arvelevat, ettei sosialismille vielä ole olemassa sielullisia edellytyksiä, sillä se edellyttäisi yhteishenkeä, jota työläiset eivät ole vielä omaksuneet.
Varmasti olisi yksimielisyys jo nykyään erittäin hyödyllinen asia. Mutta jos sosialisoimisen alkaminen olisi tästä riippuvainen, niin olisivat sen asiat huonosti. Sillä me tiedämme hyvin, että taloudellinen kehitys ei ainoastaan keskitä yhä enemmän pääomia yhteen, vaan se syventää myöskin vastakohtaa pääoman ja työn välillä ja tekee köyhälistön yhä älykkäämmäksi ja voimakkaammaksi. Mutta sen yhteishengen kasvamisesta ei meillä ole mitään todisteita. Tosin synnyttää luokkataistelu työläisten välille voimakkaan yhteenkuuluvaisuuden tunteen. Mutta aina on olemassa vaara, että se huonontuu ammattitietoisuudeksi, että tuo yhteistunne pukeutuu vain ammatillisiin muotoihin. Emme saa unohtaa, että tähän asti on työläisten idealismia vähemmän sytyttänyt taloudellinen taistelu pääomaa vastaan kuin suuri poliittinen taistelu, jonka päämääränä on ollut koko valtiolaitoksen uudistaminen. Missä ei demokratian vallitessa käydä suuria poliittisia taisteluita, siellä vaikuttaa porvarillinen yhteiskunta helposti yhteishengen syntymistä vastaan. Kaikkein enimmän oli idealismia viimeisten vuosikymmenten aikana havaittavissa venäläisissä, kaikkein vähimmän amerikkalaisissa työläisissä.
Emme saa unohtaa, etteivät työläiset voi nykyaikana kokonaan välttää kapitalistisen ajatustavan vaikutusta, joka täyttää koko yhteiskunnan ja joka usein heikentää suuresti luokkataistelun vaikutusta.
Mutta tämä ei saa meitä kuitenkaan lannistaa. Se vain kehoittaa meitä järjestämään sosialisoimisen niin, että se on elinkykyinen ilman kunnollista yhteishenkeäkin ja että se lisää sitä alinomaa. Meidän täytyy antaa sosialisoimiselle sellaiset muodot, että se vetoaa etuihin, ei kuitenkaan yksistään rahallisiin etuihin, vaan myöskin suuremmasta vallasta ja vapaudesta johtaviin etuihin. Sosialisoiminen on järjestettävä niin, että kaikki sosialisoidun liikkeen palveluksessa olevat henkilöt saavat etua sen menestymisestä, niin he suorittavat tehtävänsä iloisesti ja innokkaasti. Meidän on sen ohella kokeiltava sosialisoiduissa liikkeissä erilaisilla palkkausmuodoilla ja tutkittava minkälainen asema on sellaisen liikkeen johdolle annettava. Joskin johdon yritteliäisyys käy sosialisoimisen edistyessä yhä tarpeettomammaksi, täytyy kuitenkin aina olla harrastusta tuotannon jatkuvaan edistämiseen, jolloin sosialistisen tuotannon pitäisi saada enemmän aikaan kuin kapitalistisen ja sen suurten tehtävien tulla suoritetuiksi.
Ja tämän vuoksi on johdolle myönnettävä mahdollisimman suuri liikkumisvapaus, eikä ole pelästyttävä tavallista suurempia palkkoja, jos vain niillä voidaan saada eteviä organisaattoreita. Samoin on johto ja työväki päästettävä osallisiksi liikkeen tuottamasta ylijäämästä, joka johtuu heidän erikoisista toimistansa eikä yleisistä luonnollisista tai yhteiskunnallisista syistä.
Sosialisoiminen on käyvä askel askeleelta ja kärsimättömän käyhälistön mielestä liian hitaasti. Se ei myöskään kykene heti tuottamaan merkittävää parannusta sosialisoidun liikkeen työläisten tuloihin.
Tämän ohella ei hallitusten ja parlamenttien toiminnassansa ole myöskään pakko rajoittua ainoastaan sosialisoimiseen, senjälkeen kuin köyhälistö on vallannut valtiollisen vallan. Siinä on sen lisäksi ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotka hyödyttävät köyhempiä väestökerroksia kokonaisuudessaan ja muuttavat silminnähtävästi niiden kaikkien asemaa eikä ainoastaan muutamien yksityisten työläisryhmien. Nämä toimenpiteet voidaan ulottaa sitä laajemmalle, mitä rikkaampi yhteiskunta on, mikä merkitsee tietysti toistaiseksi sitä, mitä rikkaampi kapitalistiluokka on ja mitä suuremmat sen tuotannollisesta toiminnasta johtuvat tulot ovat. Sitä suurempi on verotaakka, jonka valtio ja kunnat voivat sälyttää varakkaitten kannettavaksi laajentaakseen yhteiskunnallista toimintaansa.
Silloin tulee kysymykseen laajaperäisen yhteiskunnallisen terveydenhoitolaitoksen luominen, joka on niinhyvin ehkäisevää kuin parantavaakin laatua, koululaitoksen uudistaminen ja ravinnon ja vaatetuksen hankkiminen koululaisille yhteiskunnan kustannuksella.
Samoinkuin nuorimmista jäsenistään on yhteiskunnan myöskin pidettävä riittävästi huolta vanhimmista ja työkyvyttömistä ja tällöin ei suinkaan vain palkkatyöläisistä. Työttömäin huolto voidaan järjestää tuottavammaksi ja vähemmän rasittavaksi.
Lopulta täytyy valtion ja kunnan ottaa haltuunsa myöskin asuntojen hankinta ja hoito ja huolehtia huokeampien, terveellisempien ja miellyttävämpien asuntojen rakentamisesta.
Kaikkien näiden toimenpiteiden pitäisi jo tuntuvasti parantaa joukkojen asemaa ja poistaa siveellisen rappeutumisen ja älyllisen takapajuisuuden pahimmat syyt, jos niihin vain tarmokkaasti ryhdytään. Jos niihin vielä liittyy joukkojen taitava kouluttaminen sosialistisessa puolueessa, ammattiyhdistyksissä ia liikkeiden neuvostoissa, pitäisi niiden valtaavasti kohottaa köyhälistöä, lisätä sen teollista itsehallintakykyä, kannustaa sen velvollisuudentuntoa valtiollisia ja kunnallisia laitoksia kohtaan, kasvattaa sen harrastusta sosialistiseen hallitustapaan, helpottaa sosialisoimista. Mutta samalla kertaa pitäisi niiden myöskin jonkun verran hillitä köyhälistön malttamattomuutta, ettei sosialisoimisessa hätiköitäisi, josta seuraisi virheitä ja masentumista.
Kun puhumme sosialisoimisen välttämättömästä hitaudesta, niin emme sillä luonnollisestikaan tarkoita, että sosialistisen hallituksen pitäisi heittäytyä laiskaksi tai marssia eteenpäin etanan tahdissa.
Sosialisoimisen ohella on olemassa vielä runsaasti muita suuria kysymyksiä — voimme tässä kosketella vain muutamia niistä — jotka voidaan ratkaista jo kapitalistisella pohjalla ilman sosialisoimista ja jotka eivät ole tähän asti rauenneet tyhjiin vallitsevien taloudellisten olosuhteitten, vaan valtiollisten voimasuhteiden vuoksi, ja jotka voidaan toteuttaa, niin pian kuin nämä voimasuhteet muuttuvat täydellisesti köyhälistön eduksi.
Näiden suurten uudistusten yhteiskunnallinen merkitys eroaa kuitenkin siinä sosialisoimisen kautta tapahtuvasta taloudellisesta vallankumouksesta, etteivät ne poista pääoman ja työn ja sen mukana luokkavastakohtaa ja luokkataistelua epämiellyttävine seurauksineen. Köyhälistön voiman ja älyn kasvaessa lisäävät ne vain sen tarvetta asettaa kapitalistisen itsevallan sijalle teollisuusdemokratia.
Siten eivät kaikki ne suuret uudistukset, jotka tuottavat köyhälistölle voiton, voi tyydyttää sitä eivätkä ehkäistä sen hyökkäystä pääomaa vastaan, vaan tekevät sen vain vaikuttavammaksi. Vasta kun sosialisoitu liikemuoto on tullut tuotantoprosessia vallitsevaksi, on yhteiskunta löytävä pohjan, jolla se voi edelleen kehittyä ilman suuria luokkien välisiä taisteluita, jolloin työväenluokka, kaikkien tavaroiden luoja, on tuleva myöskin niiden omistajaksi, ja kansan suuret joukot tuntevat suurta tyydytystä ja onnea siten syntyneessä yhteiskunnassa.
Me olemme jo nähneet, että sosialisoiminen on alotettava määrätyillä liikealoilla. Jokaisessa maassa on taloudellisella rakennustyöllä oma erikoisluonteensa, joka vastaa sen maaperää ja historiaa. Niinpä ei myöskään sosialisoimisen lähtökohta voi olla kaikissa maissa sama. Sveitsissä esim. ei voida alottaa kivihiilikaivoksista, koska siellä ei ole niitä yhtään.
Mutta kaikissa kapitalisissa maissa on samallaisessa asemassa yksi suuri liikehaara, joka on suuri yhteiskunnallinen monopooli ja koko elämälle välttämätön ja jonka ei tarvitse huolehtia toimintansa rahaksi muuttamisesta: nimittäin rautatiet.
Monissa valtioissa ne jo ovatkin valtiollistetut. Siellä ei sosialisoimisen tarvitse enää muuttaa omistussuhteita, vaan ainoastaan järjestysmuotoa. Valtionrautateitä hoitaa näet kaikkialla valtion virkamiehistö. Rautateiden sosialisoiminen merkitseekin siis kaikissa maissa niiden tekemistä byrokratiasta riippumattomiksi liikelaitoksiksi, joilla on kansanvaltainen itsehallinto, joka hoitaa valtion omaisuutta valtion käskystä ja sen määräysten mukaisesti.
Niissä maissa, joissa rautateitä ei vielä ole valtiollistettu, liittyy uudestijärjestelyyn myöskin luonnollisesti yksityisomaisuuden muuttaminen valtionomaisuudeksi.
Missä taas on kivihiilikaivoksia, tulevat ne olemaan toisena sosialisoimisen lähtökohtana. Valtion hallussa on vain vähän kaivoksia, joten hiilikaivoksia sosialisoitaessa joudutaan yhtaikaa tekemisiin sekä omaisuus- että järjestysmuotokysymyksen kanssa.
Niissä kahdessa valtiossa, joissa köyhälistön valtaa voidaan ennen muita odottaa, nimittäin Englannissa ja Saksassa, tulee sosialisoiminen varmasti alkamaan kivihiilestä ja rautateistä. Niistä tullaan käymään sitkeimmät ja ratkaisevimmat taistelut. Valtiovallalla, joka hallitsee näitä molempia valta-asemia, on jo kädessään koko tuotantoprosessin valtius.
Valtiolle ei sovi sosialisoimisen suorittaminen kaikilla liikealoilla, vaikkakin sen on lain laadinnallaan luotava perusteet ja mahdollisuudet kaikille sen ilmenemismuodoille. Sosialisoimisen päämäärä on aina korvata voittotalous tarpeentyydyttämistaloudella. Se merkitsee, että niiden, joiden tarpeeksi tavaroita tuotetaan, tulee olla myöskin tuotantovälineiden omistajia. Mutta näiden ainesten piiri ei tule aina lankeamaan yhteen valtion asukkaitten kanssa. Jätämme tässä huomioonottamatta valtioiden välisen talouden ja kansainliiton omaisuudeksi joutuvat kansainväliset tuotanto- ja liikennevälineet: kehitys suuntautuu varmasti sellaista tilaa kohti. Kuitenkaan ei se tule kysymykseen meidän lähimpien tehtäviemme mukana, vaan sosialistisen talouden korkeammilla asteilla. Meidän ei tarvitse siis tässä käsitellä sitä.
Mutta sitä enemmän meillä on syytä tarkastella tehtävämme vastakkaista puolta. Monet tuotannon ja liikenteen alat palvelevat vain rajoitettuja paikallisia tarkoituksia. Niiden kuluttajat muodostavat paljoa pienemmän piirin, kuin valtion piiri on. Olisi kokonaan tarkoituksetonta ruveta sellaisia tuotanto- tai liikennevälineitä valtiollistamaan ja tulisikin se johtamaan suuriin vaikeuksiin. Sellaisia tarkoituksia varten tulee kysymykseen kunnallistaminen ja kunnallisten liikkeiden perustaminen.
Yleensä onkin paikkakunnallisten monopoolien muuttuminen kunnallisiksi laitoksiksi jo paljoa yleisempää kuin suurten, koko maata vallitsevien monopoolien valtiollistaminen. Vesijohto, kaasu- ja sähkölaitokset sekä raitiotiet ovat jo enimmäkseen kunnallistetut. Tällöin on asiat ennen muuta järjestetty niin, että kaupungin laitoksiin on virkavaltaisen itsevallan sijalle asetettu liikemuotoja, jotka tekevät mahdolliseksi työntekijäin laajan itsehallinnan, tietystikin sillä tavalla, että kuluttajain edut tulevat huomioonotetuiksi ja ettei kaupungin työläisistä muodostu työväen ylimystöä, joka nauttisi erikoisia etuja muiden työläisten kustannuksella.
Sen ohella täytyy kuntien, joissa on sosialistinen enemmistö, pyrkiä luonnollisesti myöskin laajentamaan kaupungin kulutusta varten työskenteleväin kunnallisten liikkeiden piiriä. Niiden ei tarvitse rajoittua ainoastaan monopooliaseman omaaviin liikkeisiin.
Leipätehtaat esimerkiksi eivät ole vielä sellaisessa asemassa, ne kilpailevat vielä kovasti keskenänsä ja yrittäjän yksityisellä alotteella on vielä suuri merkitys leivän jakelussa. Mutta tämä johtuu vain kilpailusta, joka lakkaa itsestään, kun kunta ottaa haltuunsa leipomot. Niiden tuotteiden myynti on sangen yksinkertaista hommaa eikä vaadi kilpailun puuttuessa mitään erikoista alotekykyä. Leivällä ei ole muotia, ei yksilöllistä valintaa eikä mukautumista. Sen menekki on tasaisempi kuin minkään muun tavaran. Kun yhdessä suuressa kaupungissa on joukko leipätehtaita, tuottaa jo leivän kaupungille lähettäminen niille kullekin aikamoisia kuluja. Jos kaikki leipomot ovat yhden, yhteisen johdon alaisia, annetaan kullekin oma alueensa, joka on sitä lähinnä, mistä on seurauksena suuri lähetyskustannusten pieneneminen ja käy mahdolliseksi leivänhintojen alentaminen samoinkuin myöskin leipurityöläisten palkkojen ja työehtojen parantaminen.
Leivän hankinnan ohella tulee myöskin huolehtiminen asunnoista antamaan paljon työtä sosialistisille kunnille. Olemme jo huomauttaneet, että asuntopolitiikkaan ryhtyminen on oleva sosialistisen hallinnon ensimmäisiä tehtäviä. Sen on heti käytävä parantamaan koko köyhemmän väestön asunto-oloja. Se ei voi tapahtua panematta syvällekäypiä muutoksia toimeen valtion lainsäädännössä, mutta pääasiallisin työ on kuitenkin jäävä kuntien suoritettavaksi. Niiden on rakennettava joko suoranaisesti tai rakennusosuuskuntien välityksellä asuntoja, joka taas johtaa rakennusainetuotannon valtiollistamiseen tai kunnallistamiseen.
Siten tarjoutuu valtiossa ja kunnassa mitä moninaisimpia lähtökohtia sosialisoimiselle.
Näiden lisäksi on vielä kolmaskin muoto tarpeentyydyttämistaloutta mahdollinen. Yhden tai useamman tavaralajin tarvitsijat voivat sopia omien tuotantolaitosten hankkimisesta, joissa tuotetaan tavaroita yhteisön omaa käyttöä varten. Kuitenkin voi senlaatuisilla laitoksilla olla sosialistinen luonne vain siinä tapauksessa, että ne syntyvät palkkatyöläisten alotteesta. Omistavain luokkien tuotannollinen osuuskunta tulee aina muodostamaan luokkavastakohdan työläisiinsä nähden eikä se senvuoksi voi olla mikään väline sen poistamiseksi.
Erittäinkin tulevat tässä kysymykseen työläisten kulutusosuuskunnat. Lähinnä on niiden tarkoitus poistaa loismainen välikauppa kuluttajain niskoilta, kun he myyvät suoraan tuottajain omilla tuotantohinnoilla, joihin luonnollisesti on lisättävä liikkeen hoito- ja vahingonvaarakustannukset. Mutta jos osuuskunta on päässyt kyllin isoksi ja jos varsinkin koko maan paikalliset kulutusosuuskunnat yhtyvät tukkuliikkeeksi, voi se ruveta itse tuottamaan joitakin tavaroita, joita se myy. Tämä on jo pohjaltaan sosialistista taloutta, kun se ei tuota markkinoita varten, vaan omien jäsentensä tarpeiksi, ja kun sen tarkoituksena ei ole voiton kerääminen, tarjoaa se siis myöskin työläisilleen parhaat työehdot, jotka kuuluvat määrätyissä olosuhteissa yhteen yrityksen elinkykyisyyden kanssa.
Suotuisissa olosuhteissa voi kulutusosuuskuntien oma tuotanto, jo ennenkuin köyhälistö on vallannut valtiovallan, tulla sangen laajaksi kuten Englannin esimerkki osoittaa. Kuitenkin on se aina rajoittuva muutamille harvoille tuotantoaloille, jotka tuottavat tavaroita suorastaan joukkojen henkilökohtaista kulutusta varten. Vain muutamat tavarat, jotka ovat tarkoitetut syvien rivien persoonallista kulutusta varten, ja niidenkin valmistuksessa vain viimeiset prosessit jäävät kulutusosuuskuntien oman tuotannon varaan. Tuotantovälineiden valmistaminen on oleva niille melkein mahdotonta, ja kuitenkin käsittää tämä työnjaon edistyessä yhä suuremman osan yhteiskunnallisesta tuotannosta ja muodostaa varsinaisen suurtuotannon alan, ja on siten sosialismin tärkein käyttövoima. Kulutusosuuskuntien tuotanto tulee aina olemaan hyvin vaatimatonta valtion ja kunnan suorittaman sosialisoimisen rinnalla. Se ei voi missään tapauksessa korvata niiden vaikutusta.
Tästä huolimatta voi kulutusosuuskuntien oma tuotanto tulla hyvin tärkeäksi vaikuttamalla myöskin taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti monien työläisryhmien asemaan eikä ainoastaan olemalla mallilaitoksena. Niiden merkitys tulee kenties olemaan vielä tärkeämpi alkuperäisillä maanviljelysalueilla kuin suurissa teollisuusvaltioissa. Viimeksimainituissa ovat talonpojat ja palkkatyöläiset jo enimmäkseen jyrkkien vastakohtien toisistansa erottamat.
Maataloudelliset osuuskunnat ovat niissä kokonaan toisenluontoisia kuin köyhälistön samanlaiset laitokset. Toisin on asianlaita Venäjällä, Balkanin maissa, Kaukasiassa; ja samanlaisiksi kuin näissä muodostunevat olot myöskin Kiinassa ja Intiassa. Siellä ovat teollisuustyöläiset ja talonpojat vielä toisiansa lähellä. Vielä aivan äskettäin ovat ne yhdessä suorittaneet suuria vallankumoustaisteluja. Bolshevikkien mieletön raakuus on tosin tehnyt miltei kaikkensa saadaksensa Venäjän talonpojat vieroitetuiksi vallankumouksesta. Kuitenkaan ei sovinnon rakentaminen työläisten ja talonpoikain välille pitäisi vieläkään olla siellä mahdotonta.
Siellä käy mahdolliseksi, että kaupunkilaistyöläisten kulutusosuuskunnat saavat jalansijaa myöskin maalaiskylissä, joten ne saavat koko maaseudun väestön suunnattoman ostokyvyn suureksi osaksi käytettäväkseen. Tämä taas antaa tuollaisilla alueilla toimivien osuuskuntien omalle tuotannolle paljoa laajemman ja lujemman pohjan, kuin vanhoissa teollisuusmaissa on mahdollista saavuttaa.
Kulutusosuuskunnat tulevat tärkeimmiksi, mutta eivät ainoalaatuisiksi kuluttajain järjestöiksi, ja ne pyrkivät tyydyttämään omalla tuotannollaan omat tarpeensa. Tunnetun raamatunlauseen mukaan ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan myöskin jumalan sanasta. Hän ei tarvitse ainoastaan leipää, rasvaa, silliä, saippuaa, saappaita ja osuuskunnan tarjoamia tavaroita, vaan hän kaipaa myöskin henkistä ravintoa. Mutta hän on jyrkästi kieltäytyvä antamasta esivallan määrätä ja valmistaa sitä itsellensä. Mikään ei todista paremmin bolshevismin kulttuurin puutetta kuin se tosiasia, että se teki mahdottomaksi kaiken muun kuin valtion kustannusliikkeen kirjallisen julkaisutoiminnan. Kaikesta uudenaikaisen taiteen ja kirjallisuuden liehittelystä huolimatta on bolshevismi senvuoksi tullut kaikkein hirvittävimmäksi joukkojen pimityskeinoksi, mitä tunnetaan niiden aikojen jälkeen, jolloin kristillinen ja muhamettilainen uskonkiihko pahimmin raivosi ja jolloin muinaishelleenisen kulttuurin tähteet hävitettiin muutamia vaivaisia jäännöksiä myöten.
Sivistyneessä köyhälistövaltiossa katkeroittaa lukevaa yleisöä, jos sille tarjotaan ainoastaan poliisiviranomaisten — pureksimaa kirjallisuutta.
Kapitalistisen kustantajan syrjäyttämistä voidaan ajatella suoritettavaksi ainoastaan siihen suuntaan, että hänen sijallensa asetetaan kuluttajain vapaita järjestöjä. Johan nytkin on olemassa järjestöjä, jotka julkaisevat aikakauskirjoja, sanomalehtiä ja kirjoja tyydyttääkseen jäsentensä tarvetta eikä saadakseen voittoa. Ammattiliitoilla ovat omat ammattilehtensä, samoin lääkäri- ja insinööriyhdistyksillä j. n. e. Eivät myöskään sosialidemokraattisen puolueen sanomalehdet ole mitään afäärilaitoksia. Jokaisella muullakin järjestöllä täytyy olla ja tuleekin olemaan vapaus laskea samalla tavoin julkisuuteen omia julkaisujansa jäsentensä ja ystäviensä käytettäviksi.
Valtion ja kunnan kustannusliikkeet voivat sen ohella julkaista teoksia, jotka palvelevat valtion ja kunnan tarkoitusperiä, kuten valtion ja kunnan tilastoja, lakikokoelmia, koulukirjoja tai sellaisia teoksia, jotka ovat saavuttaneet koko maailman yksimielisen tunnustuksen, siis niinsanottua klassillista kirjallisuutta.
Nähdään siis, että sosialisoiminen voidaan alottaa mitä erilaisimmilla aloilta ja voi jo myöskin siitä syystä kovasti vaihdella muodoiltaan. Ei mikään ole suurempi erehdys kuin usko, että ylhäältä käsin yhtäkkiä alotettu sosialisoiminen voi muuttaa koko yhteiskunnan yhdeksi ainoaksi suureksi kasarmiksi tai, kuten Lenin sanoo, yhdeksi suureksi tehtaaksi. Aivan yhtä monipuolisia, kuin nykyaikainen yhteiskuntaelämä on, tulevat myöskin sosialisoimisen lähtökohdat ja muodot olemaan, ja se on onnistuva ja menestyvä sitä paremmin, mitä vähemmän valtion byrokratian tarvitsee siihen sekaantua ja mitä voimakkaampia, taitavampia ja päämäärästään tietoisempia ovat eri yhteiskuntakerrokset, erittäin sen työtätekevät joukot.
Ja yhtä vaihtelevia kuin sosialisoimisen lähtökohdat ja muodot ovat, tulevat myöskin sen toimeenpanoajat olemaan. Sen toteuttaminen kuluttajain järjestöjen ja kuntien välityksellä riippuu kylläkin valtion lainsäädännöstä. Mutta jos valtio on jotakuinkin demokraattinen, on osuuskunnilla ja kunnilla riittävästi liikkumisvapautta työväenliikkeen edelleen kehittyessä suorittaa ainakin muutamien alojen sosialisoiminen, jo ennenkuin köyhälistö on saanut valtiollisen vallan käsiinsä. Vapaimpia ovat tässä suhteessa kulutusosuuskunnat. Mutta myöskin teollisuuskommunit voisivat saada tällöin paljon aikaan, ja joissakin niistä muodostuu sosialistinen enemmistö jo aikaisemmin kuin valtion eduskunnassa.
Omituista on se, etteivät pääkaupungit ole tässä kehityksessä johtavassa asemassa. Tässä näemme taaskin yhden eroavaisuuden porvarillisen ja proletaarisen vallankumouksen välillä. Porvarillisessa vallankumouksessa esiintyy pääkaupunki alotteentekijänä ja antaa sille oman äänensä. Englannin vallankumous Kaarle I vastaan ei olisi milloinkaan voittanut ilman Lontoota. On yleisesti tunnettu, mitä Pariisi on merkinnyt vallankumoukselle v:sta 1789 lähtien. V. 1848 määräsivät Pariisi, Wien ja Berliini vallankumouksen suunnan, ja myöskin Venäjän selvästi porvarillisiksi jääneitä vallankumouksia 1905 ja 1917 johdettiin Pietarista ja Moskovasta.
Kokonaan toisin köyhälistön vallankumous. Sille ovat puhtaat teollisuusalueet paljoa tärkeämmät kuin suuret pääkaupungit, joiden tuotanto on suurimmaksi osaksi ylellisyysteollisuutta, joihin on valtakunnan byrokratia keskittynyt vielä enemmän kuin teollisuus ja joissa mässäys ja siveellinen turmelus ovat vallitsevassa asemassa. Siten jäi Lontoo jo chartistien aikana kokonaan alakynteen Pohjois-Englannin teollisuuskeskuksien rinnalla sosialistiseen päättäväisyyteen ja eheyteen nähden. Pariisi on jälkeen v. 1871 yhä enemmän lakannut olemasta sosialismin etuvarustuksena. Sosialismin nykyinen heikkous Ranskassa johtuu osaksi siitä, että sota tuhosi pohjoiset teollisuusalueet. Samoin on myöskin Berliinin sosialistinen voima nykyään niin heikko Saksan teollisuusalueiden rinnalla, ettei se voinut säilyttää sosialistista enemmistöänsä. Ainoana poikkeuksena on kehittyneiden kapitalististen maitten pääkaupungeista Wien.
Varsinaisilla teollisuusalueilla saavutamme ennemmin sosialistiset enemmistöt. Tosin ehkäisee sen vaikutusta näillä seuduilla se, että niiden väestön enemmistö on hyvin köyhää. Ne lisäarvot, joita ne tuottavat, joko kasaantuvat pääkaupunkiin tai tuhlataan siellä.
Ei siis saa kovin paljoa odottaa osuuskuntien ja kuntien toiminnalta, niin kauan kuin ei valtiossa kokonaisuudessaan ole selvää sosialistista enemmistöä. Mutta niin vaikeata kuin tämä toiminta siihen asti tulee olemaankin ja niin pieniksi kuin sen saavutukset jäävätkin, on niillä kuitenkin oleva merkitys ensimmäisinä askeleina, jotka ovat tunnetusti kaikkein vaikeimpia. Niiden merkitys tulee uraauurtavaksi niiden kokemusten kautta, joita ne kokoavat ja joilla ne hedelmöittävät meidän myöhempiä toimiamme sekä suojelevat meitä tekemästä harha-askeleita ja tekevät työmme menestykselliseksi. Sitäpaitsi vaikuttavat ne erittäin innostavasti ja rohkaisevasti siellä, missä ne tositeolla todistavat sosialisoidun liikkeen etevämmyydestä. Ratkaiseva merkitys tulee olemaan sillä, miten sellaisen laitoksen työläiset suhtautuvat siihen. Paraskaan järjestysmuoto ja johto ei hyödytä mitään, jolleivät työläiset ole kypsyneitä itsehallintaan.
Kun kunnallisten liikkeiden työläiset saavuttavat tämän kypsyyden, silloin on niissä syntyvä vastustamaton ja pakottava pyrkimys ulottamaan sosialisoimista laajemmille alueille. Jos taas kunnallisten liikkeiden työläiset osoittautuvat vielä kypsymättömiksi, ovat valtionkin sosialisoimismahdollisuudet huonot.
Olkoot yleensä kaikki kaupunkilaistyöläiset ja samoin myöskin nyt jo valtion haltuun otettujen liikkeiden työläiset aina tietoisia siitä suuresta vastuunalaisuudesta koko köyhälistön vapautustyössä, mikä heidän osallensa lankeaa!
Suuresti vaihtelevia täytyy tuotannon ja liikenteen eri liikehaarojen sosialisoimisen lähtökohtien ja suoritusaikojen olla. Yhtä monipuoliseksi tulee sen elimistö muodostumaan.
Jos jätämme huomioonottamatta utopistiset kuvitelmat pienistä, sosialistisista, omillansa toimeentulevista yhdyskunnista, siirtoloista, falanstereista j. n. e., niin tapaamme ensiksi ehdotettuna sosialisoimismuotona tuotanto-osuuskunnan. Jonkun liikkeen työläiset ottavat sen haltuunsa, tekevät itse sille toimintaohjelman ja valitsevat johdon. Tässä on meillä nähtävänä mitä täydellisin työn kansanvalta. Siinä käyttävät työläiset vapaasti tuotantovälineitä ja työnsä tuotteita.
Oli aika, jolloin jokainen, joka yleensä ajatteli työn vapauttamista, piti tuotanto-osuuskuntaa välikappaleena, jonka avulla siihen päästäisiin. Vapaamieliset työväen ystävät olivat eri mieltä sosialistien kanssa ainoastaan siitä tiestä, joka veisi tuotanto-osuuskuntiin. Vapaamieliset arvelivat, että työläiset voisivat itse vapauttaa itsensä, jos he vain kovasti säästäisivät saadakseen varoja sellaisen osuuskunnan perustamiseen. Sosialistit tiesivät tämän toivon järjettömyyden. He selittivät, että tuotanto-osuuskunnat voisivat ainoastaan silloin saada merkitystä palkkaorjuuden poistamisessa, jos niitä muodostettaisiin suuri joukko valtion kustannuksella koko työväestöä varten, ja jos tuotantovälineet jäisivät valtion omaisuudeksi, ja osuuskunnat järjestäisivät laajoina liittoina koko tuotannon.
Siinä olivat melkein kaikki sosialistit yksimielisiä. Erimielisyyksiä oli heidän välillänsä vain siitä, millä tavalla valtion olisi apua annettava. Louis Blanc, joka on lämpimimmin esiintynyt tuotanto-osuuskunta-aatteen puolesta, uskoi, että demokraattisen tasavallan aikaansaaminen jo yksinänsä olisi riittävä takaamaan työläisille valtion avun. Lassalle, joka omaksui Louis Blancin aatteet, arveli, että jo yleinen yhtäläinen äänioikeuskin johtaisi — itse preussilaisessa sotilasmonarkiassakin — siihen, että valtio olisi valmis vapauttamaan köyhälistön pääoman herruudesta.
Marx sitävastoin näki yleisessä äänioikeudessa ja demokraattisessa tasavallassa välttämättömät edellytykset köyhälistön vapautukselle. Mutta hänestä näytti siihen pääseminen mahdolliselta vain köyhälistön valtaaman valtiovallan avulla, mikä taas ei edellyttänyt ainoastaan yleistä äänioikeutta ja tasavaltaa, vaan myöskin pitkälle edistynyttä kapitalistista kehitystä sekä lukuisaa, hyvin järjestynyttä ja koulutettua köyhälistöä. Hänkin piti tuotanto-osuuskuntia sangen arvokkaina, joskin hänestä ammatillinen liike näytti paljoa tärkeämmältä.
Nykyaikana on ammattiliittojen merkitys suurempi kuin milloinkaan ennen, kun ne eivät enää huolehdi vain palkoista ja työajasta, vaan ottavat myöskin tarmokkaasti osaa sisä- ja ulkopolitiikkaan. Tuotanto-osuuskunnista puhutaan enää vain vähän. Niillä tehdyt käytännölliset kokeet ovat herättäneet monenlaisia arveluita niitä vastaan. Tosin ovat monet niistä menestyneet ja esimerkillänsä todistaneet, että työläisten itsehallinto teollisuudessa ei ole suinkaan mikään utopia. Mutta niille on käynyt niinkuin kaikille yrityksille kapitalistisessa maailmassa. Kaikki eivät menesty, monet kuihtuivat ja tekivät vararikon, ja tällaisten luku ei ollut pieni jo siitäkään syystä, että niiden johtajilta puuttui usein liikemieskokemusta ja että ne saivat porvarillisessa maailmassa mitä jyrkimpiä vastustajia niistä, jotka tulivat niiden kanssa tekemisiin tavaran hankkijoina, luoton antajina ja tuotteiden ostajina.
Olisiko valtion velvollisuus maksaa jokaisen osuuskunnan häviöt, vaikkapa sen johto olisi kuinka taitamaton ja sen työvoimat kuinka riittämättömät tahansa? Se veisi, jos sellaista tapahtuisi laajassa mitassa, myöskin itse valtion taloudelliseen perikatoon. Tältä tieltä ei ole korkeampi tuotantotapa löydettävissä. Kapitalistinen valtio, joka on tähän asti yksin tullut kysymykseen sellaisia kokeita tehtäessä, ei ole luonnollisesti milloinkaan tehnyt elettäkään sellaiseen avustustoimeen ryhtymistä varten. Mikäli asia on siitä riippunut, on putoava saanut jymähtää nurin.
Olisiko nyt ehkä paremmin menestyväin tuotanto-osuuskuntien autettava kukistuvaa? Olisiko niiden jäsenten otettava vararikkoisen osuuskunnan jäsenet omaan keskuuteensa samanlaisilla oikeuksilla? Se ei ole ensinkään juolahtanut niiden mieleen. Ne ovat suurilla kieltäymyksillä ja säästäväisyydellä selviytyneet alkuvaikeuksista. Nyt pitäisi heidän, heti kun ovat päässeet nauttimaan työnsä hedelmiä, jakaa ne niiden kanssa, jotka ovat kenties olleet vähemmän uhrautuvaisia tai innokkaita ja siitä syystä joutuneet vararikkoon! Olkootpa nämä moralisoivat harkinnat oikeutettuja tai ei, taikka ratkaiskoot kylmemmät liikemieslaskelmat asian ilman moraalista ulkokultaisuutta. Tässä riittää se, että laulun loppu on tuotanto-osuuskuntiin nähden ollut aina seuraava: Toiset ovat epäonnistuneet, mutta onnistuneet ovat sitävastoin kasvaneet, ottaneet palvelukseensa uusia työläisiä, mutta eivät osakkaina yhtäläisillä oikeuksilla, vaan palkkatyöläisinä. Siten ovat tuotanto-osuuskunnat käytännössä muodostuneet vain välikappaleiksi, joiden avulla joukko erikoisen kyvykkäitä tai onnen suosimia proletaareja on muuttunut kapitalisteiksi, mutta ne eivät ole poistaneet pääoman herruutta.
Tästä huolimatta ei tuotanto-osuuskuntia ole kokonaan hyljättävä. Niillä on tähän asti nimittäin kokeiltu olosuhteissa, jotka ovat tuottaneet niille suuria vaikeuksia. Köyhälistön hallitsemassa valtiossa voisivat ne helpommin kehittyä, ja se epäkohta, että ne synnyttäisivät vain uusia kapitalisteja, voitaisiin kenties välttää erikoisilla määräyksillä.
Mutta onnistakootpa ne kuinka hyvin tahansa, ei voida kuitenkaan odottaa, että ne tulisivat yleiseksi tuotannon sosialisoimismuodoksi, kuten ennen otaksuttiin.
Louis Blanc lausuu luonnollisesti myöskin vuoden 1848 vallankumousta käsittelevässä historiassaan seikkaperäisesti mielipiteensä niistä sosialistisista kokeista, jotka suoritettiin vallankumousvuonna Pariisin työväen vaatimuksesta Louis Blancin hengessä väliaikaisen hallituksen kovasti vastustaessa.
Nyt on tässä huomioonotettava, että ne olivat melkein poikkeuksetta käsiteollisuuslaitoksia, joita varten perustettiin silloin valtion avustuksella tuotanto-osuuskuntia. Tämä vastasi Pariisin teollisuuden silloista tilaa, jossa ei vielä kommuuninkaan aikana, v. 1871, ollut koneilla minkäänlaista merkitystä.
Tärkein silloin perustetuista oli räätälien tuotanto-osuuskunta, johon kuului 2,000 jäsentä, jotka sijoitettiin työlaitokseksi muutettuun entiseen Clichyn velkavankilaan, kun vallankumous oli lakkauttanut velat ja senvuoksi tyhjentänyt vankilan.
Toinen Louis Blancin vaikutuksesta syntynyt tuotanto-osuuskunta oli satulaseppien. Kumpikin osuuskunta sai valtion ostajakseen. Räätälit saivat tehtäväkseen ommella 100,000 univormua kansalliskaartille, satulaseppien taas piti valmistaa satuloita, jonka työn tähän asti olivat suorittaneet sotilastyöpajat.
Näihin liittyi vielä kolmas osuuskunta, nimittäin punomatyöläisten (fileur, oik. kehrääjä), joka asettui räätälien kanssa Clichyn huoneustoihin, ja joka sai tehtäväksi valmistaa olkanauhoja näiden neulomiin univormuihin.
Muista osuuskunnista mainitaan: viilantekijäin, keittäjäin, jotka hoitivat työläisten ruokaloita, lestintekijäin ja puuseppäin. (Louis Blanc, Historié de 1848, I, 10. luku, »Associations coopératives, établies par le Luxembourg».)
Ei missään näistä ammateista ollut kone vielä voittanut käsityötä. Ja jokaisessa niistä työskenteli vain samaan ammattiin kuuluvia työläisiä. Tuotantoprosessin järjestäminen oli sangen yksinkertainen eikä vaatinut mitään muita tietoja kuin persoonallisia kokemuksia, jotka jokainen työläinen jonkun aikaa ammattialalla työskenneltyään saavutti, ja jotka tekivät jokaisen älykkään teräväpäisen työläisen kykeneväksi järjestelemään ja johtamaan liikettä.
Vain tämänlaatuisilla tuotannonaloilla on tuotanto-osuuskunnalla tähän asti kokeiltu. Eikä niilläkään kokonaan. Useimmissa niistä, kuten räätäli-, puuseppä-, satulaseppä-, punomateollisuus- ja ravintolaliikkeissä kysytään johdolta vielä paljon alotekykyä, milloin on otettava huomioon yksityisten kuluttajain maku ja muotien vaihtelu. Tämä ei tietysti pidä paikkaansa, kun ne työskentelevät samanlaisina pysyväin järjestöjen määrättyjä tarpeita tyydyttääkseen, kuten esim. sotilastilausten laita on.
Silloin kun tuotanto-osuuskunnat joutuvat toimimaan yksinkertaisilla käsiteollisuusaloilla ja kun niiden ei tarvitse tuottaa yksityishenkilöille, vaan järjestöille, joilla on määrätyt vaatimukset, kuten tukkukaupoille, kunnille tai valtiolle, voi niillä vieläkin olla jonkunlainen merkitys tuotannon sosialisoimisessa.
Kuitenkin lienee useimmilla liikealoilla, joille tähän asti on katsottu tuotanto-osuuskuntaa sopivaksi, edullisempi jättää liikkeen järjestely ja johto ammatillisten järjestöjen, kiltojen käsiin, n. s. ammattikunta- eli kiltasosialismi.
Viime vuosisadan keskivaiheilla, jolloin ajatukset köyhälistön vapauttamisesta tuotanto-osuuskuntien välityksellä olivat kaikkein yleisimpiä, olivat ammatilliset järjestöt Europan mannermaalla vielä melkein tuntemattomat. Myöskin Englannissa olivat ne vielä vähän kehittyneet, heikot ja hajanaiset, mutta sittenkin jo voimatekijöitä.
Siellä syntyi ajatus muovata menestyksellisesti tuotanto-osuuskuntaa sillä tavalla, että ne järjestettiin ammattikunnan yhteyteen. Toht. Seyffertin (toht. Höchbergin salanimi) Stuttgartissa v. 1882 julkaisemassa aikakauskirjassa »Staatswitschaftliche Abhandlungen» julkaisin minä Karl Kämpferin nimellä (silloin elettiin sosialistilain aikoja) artikkelin otsakkeella »Gewerkschaftliche Produktivassoziationen» (Ammattikunnalliset tuotantoyhtymät).
Minä viittasin siinä tuotanto-osuuskuntien riittämättömyyteen ja jatkoin sitten:
»Tämä vaikeus pitäisi voida torjua siten, että nämä yhtymät tehdään ammattikuntien omaisuudeksi, joten voitto lankeaa kaikkien järjestyneitten työläisten hyväksi. Ammatillinen järjestö ei tule luonnollisesti myöntämään tämän yhtymän palveluksessa oleville työläisille suurempia etuja kuin heidän yksityisteollisuuden palveluksessa olevilla tovereillaan on. Osuuskunnan työläisillä ovat siis samanlaiset edut kuin muillakin. Jos liike suurenee, otetaan yksinkertaisesti enemmän työläisiä, ja pääomasta riippumattomain työläisten lukumäärä lisääntyy. Jokainen liikkeen laajennus on siis askel eteenpäin työn vapautumisen tiellä, eikä kuten nyt askel uusien kapitalistien luomiseen. Tämän rauhallisen tarkoitusperänsä ohella tulee niiden toimia myöskin taisteluaseena. Niiden on otettava palvelukseensa työttömiä ja tarjottava varsinkin lakon aikana tukea jouten oleville. Tämän lisäksi toivotaan näiden yhtymäin tarpeeksi laajennuttua voitavan harjoittaa painostusta työnantajiin, niin että kaikki lakot tulevat tarpeettomiksi. Lakkoihin tarvittavat rahat voitaisiin sitten käyttää yhtymäin laajentamiseen.
»Ehdotus ammattikunnallisten tuotanto-osuuskuntien perustamisesta ei ole uusi. Englannissa tekivät höyrykone- ja konerakentajain liiton jäsenet edustajakokouksessa v. 1842 ehdotuksen, että yhdistyksen rahoja käytettäisiin tehtaiden ostoon. V. 1845 uudistettiin mainittu ehdotus ja otettiin vakavan harkinnan alaiseksi. 1847 jatkettiin taas keskusteluja asiasta, mutta heti edustajakokouksen jälkeen seurasi niin laimea liikeaika, että kaikki rahat täytyi pitää varalla juoksevia menoja varten.
»Vuoden 1848 tapahtumat, jotka edistivät niin valtaavasti Ranskan osuustoimintaliikettä, vaikuttivat myöskin Englannin oloihin.
»Natsional Association of United Trades (Yhtyneitten teollisuusalojen kansallisliitto) antoi toimeenpanevalle äänenkannattajalleen 'Labour League' tehtäväksi muodostaa 50,000 punnan suuruisesta rahamäärästä työrahaston, jonka pohjalle olisi perustettava yrityksiä, joissa tarjottaisiin työtä sellaisille jäsenille ja tilaajille, jotka joutuisivat työnantajain kanssa sattuneiden yhteentörmäysten johdosta työttömiksi.
»Tarmokkaimmin toimi 'Yhdistyneitten konerakentajain liitto'. Jo ensimmäisenä kuukautena (1850) neuvottelivat liiton toimeenpanevan valiokunnan jäsenet 'Työläisosuuskuntien edistämisseuran' jäsenten kanssa parhaasta rahojen sijoitustavasta. Seurauksena oli voimakkaan agitatsionin järjestäminen konerakentajain keskuudessa osuustoiminta-aatteen hyväksi, sekä virallisissa julkaisuissa että myöskin yhdistyksen puolivirallisessa äänenkannattajassa 'The Operative'. Tämä osoittaa suorastaan työläisten aseman parantumista osuuskunnan avulla. Agitatsioni lankesi hedelmälliseen maaperään. Osuustoiminta-aate oli silloin niin voimakas, että konerakentajain haaraosasto Buryssa pysyi jonkun aikaa erossa pääyhdistyksestä, koska tämän säännöissä ei millään tavalla huolehdittu osuustoiminnallisten periaatteiden toteuttamisesta.» (Sivv. 482, 483).
V. 1852 ajateltiin vakavasti ryhtyä toteuttamaan käytännössä osuustoiminta-aatetta. Valimo oli päätetty ostaa jo 1851. Kun v. 1852 syntyi suuri sulku, tahdottiin ostoa jouduttaa, että työttömiä voitiin sijoittaa sen töihin. Toisille koetettiin saada tointa häthätää perustetuissa tuotanto-osuuskunnissa. Mutta sulku päättyi työläisten tappioon ja nieli huolimatta toisten ammattiliittojen runsaasta avustuksesta koko ammattiliiton omaisuuden. Tästä johtui, että melkein kaikki tuotantolaitosten perustamis- ja hankkimisyritykset raukenivat. Kun ammattikunta taas vahvistui, oli tuotanto-osuuskunta-aate menettänyt tenhovoimansa koko työväen keskuudessa. Ja se taloudellinen nousu, joka nyt seurasi, teki ammatillisen toiminnan niin menestykselliseksi, ettei enää ajateltu vallitsevan tuotantotavan muuttamista.
Tämä ammattiliikkeen loistokausi päättyi viime vuosisadan seitsemänkymmenluvun lopulla. Edellä siteeraamassani artikkelissa voin minä todeta v. 1882:
»Nyt on tämä onnellinen ajanjakso Englannissa mennyttä. Ylituotanto on tullut yleiseksi ja käy vallitsevaksi myöskin kapitalistisen tuotantotavan emämaassa. Englannin teollisuuden ylivoima häviää häviämistään ja sen mukana myöskin sopusointu työn ja pääoman väliltä. Ammatilliset järjestöt kulkevat vararikkoa kohti, ja työväenluokka huomaa yhä selvemmin perinpohjaisten yhteiskunnallisten uudistusten välttämättömyyden. Ei ole siis ihme, että tullaan taas takaisin vanhoihin ehdotuksiin tuotanto-osuuskuntien perustamisesta.»
Herra George Howell, joka oli arvossa pidetty Englannin ammatillisen liikkeen edustaja ja ammattiliittojen parlamenttikomitean sihteeri, astui tätä aatetta ajamaan. Teoksessa »The Conflict of Capital and Labour» (1878, siv. 474) sanoo hän: »Niin kauan kuin ammattikunnat eivät käytä osaa varoistansa sellaisten tavaroiden valmistamiseen, jotka kuuluvat heidän ammattialallensa, tulee työläinen elämään kädestä suuhun... Nykyisellä tavalla järjestettyinä ja johdettuina kuluttavat ammattiyhdistykset (Trade Unions) vuosi vuodelta pääomaansa, sensijaan että jäljittelisivät kapitalisteja ja rikastuisivat voitoistansa». (Siv. 485.)
Myöskin muut tunnetut englantilaiset sosialipoliitikot kävivät taisteluun tämän aatteen puolesta. He kohdistivat arvostelunsa lainaamaamme artikkeliin. Minä viittasin siihen, että ammattikuntien varat ovat liian pienet vetääkseen vertoja pääoman kasaantumiselle. Ja että ammatillisten järjestöjen rahat täytyy aina pitää käsillä ollakseen valmiina taisteluun, ja että ammattikunnalliset liikeyritykset eivät voisi saada mitään aikaan työttömyyttä vastaan, koska nekin olisivat konjunktuureista riippuvaisia. Niiden osaksi jäisi ristiriitainen tehtävä pitää hyvinä liikeaikoina vähän työläisiä työssä, huonoina taas paljon.
Ainoastaan siinä tapauksessa, että valtio sekaantuisi asiaan ja antaisi ammattiliittojen käytettäväksi riittävästi varoja, voisivat ammatilliset tuotanto-osuuskunnat saada enemmän merkitystä.
Siitä eivät englantilaiset ammattiliikkeen miehet tahtoneet silloin tietää mitään. He käsittivät valtion vain virkavaltana, jonka kanssa he tahtoivat olla mahdollisimman vähän tekemisissä. Vasta kahden viimeisen vuosikymmenen aikana ovat asiat tässä suhteessa muuttuneet. Ammattiliitot ovat tavattomasti vahvistuneet, mutta samalla tulleet vakuutetuiksi siitä, että puhtaasti ammatilliset menettelytavat eivät riitä, ellei niitä tueta poliittisilla ja ellei saada aikaan demokraattista hallitustapaa ja osata käyttää sitä köyhälistön tarkoituksien toteuttamiseen. Ammattiliitot ovat yhtyneet työväen puolueeksi (Labour Party), ja ajatus valtiovallan valtaamisesta, niin että se voitaisiin muovailla köyhälistön taloudellisen vapautuksen työaseeksi, leviää nopeasti Englannissa.
Asiain kehityttyä tälle kannalle on myöskin ajatus tuotanto-osuuskunnista herännyt uudelleen henkiin, mutta ei nyt enää epäkäytännöllisessä vapaamielisessä muodossansa, vaan tarkoituksenmukaisena, sosialistisena. Ammattiliittojen ei ole käytettävä taistelurahastojansa tuotanto-osuuskuntien perustamiseen, vaan saatava sitä varten valtiolta varoja. Ja jokaista yksityistä laitosta perustettaessa on pidettävä silmällä suurta yhteistä päämäärää, pyrkimystä uuteen tuotantotapaan. Jokaisen ammattiliiton on lopulta hallittava koko sitä tuotantoalaa, jonka työläiset siihen kuuluvat, ja kaikkien ammattiliittojen on yhdessä muodostettava suuri yhteiskunnallinen tuotantokoneisto. Tuotantovälineet on siirrettävä valtion haltuun ja itse tuotanto ammattiliittojen käsiin.
Tässä ovat jo usein mainitun kiltasosialismin perusajatukset. Se on kotoisin maasta, jossa ammattiliitot ovat enemmän kuin missään muualla liittyneet työväestön elämään kokonaisuudessansa. Kiltasosialismin aate alkoi jo viimeisinä vuosina ennen sotaa astua näyttämölle. Senjälkeen on se synnyttänyt laajan kirjallisuuden ja on sillä jo käytännössäkin kokeiltu. Englannissa on viime vuosina muodostunut rakennuskiltoja, jotka ovat tehneet eri kaupunkikuntien kanssa sopimuksia sitoutuen rakentamaan suuren joukon taloja, ja ovat ne tähän asti suorittaneet työnsä tyydyttävästi. Niiden mallin mukaan on myöskin Saksassa ja Itävallassa muodostettu rakennuskiltoja eli rakennusmajakuntia.
Syyskuun 16 p. 1920 perustettiin Saksassa »Sosialisten rakennusliikkeiden liitto» (Verband sozialer Baubetriebe), johon kuuluivat seuraavat Saksan ammattiliitot: rakennustyöläisten, tehdastyöläisten, maalarien ja kiilloittajain, puutyöläisten, metallityöläisten, teknillisten apulaisten, koneenkäyttäjäin ja lämmittäjäin, savenvalajain, kirvesmiesten, kivityöläisten, kadunlaskijain, katonkattajain, asfalttityöläisten, lasinpuhaltajain ja lopuksi satulaseppien ja verhoilijain liitto. Teollisuusliitto olisi luonnollisesti voinut yhtenäisemmin muodostaa »Sosialisen rakennusliikkeen» kuin tämä kirjava ammattiliittokokoelma. Mainittujen ammattiliittojen ohella ovat myöskin sekä Saksin valtio että monet Saksan kaupungit ja asutusosuuskunnat ottaneet osaa sosialisen rakennusliikkeen tukemiseen myöntämällä pääomaa sen käytettäväksi. Ammattiliitot sijoittivat peruspääomaksi 6 miljoonaa Saksan markkaa ja melkein saman verran saatiin virallisilta laitoksilta.
Liiton julkaisu selostaa vuoden 1922 alussa »sosialisen rakennusliikkeen tilaa ja toimintaa» Saksassa valtiopäiville, eri valtioiden ja kuntien eduskunnille. Siinä sanotaan m. m.:
»Nykyään on sosialiseen rakennusliikeliittoon yhtynyt noin 200 liikettä (rakennuskiltoja ja osuuskuntia) suunnitelman mukaiseen taloudelliseen toimintaan. Näissä liikkeissä työskentelee nykyisin 20,000 rakennustyöläistä. Kuluneena toimivuonna oli näiden liikkeiden yhteenlaskettu liikevaihto 350 miljoonaa Saksan markkaa. Tällaisen tilausmäärän ovat ne saavuttaneet vapaassa kilpailussa yksityisten rakennusliikkeiden kanssa tekemällä kaikkein kohtuullisimpia tarjouksia. Sosialiset rakennusliikkeet ovat tarjoutuneet suorittamaan saamansa tilaukset noin 40,000 mk. halvemmalla kuin yksityisliikkeet».
Alku on siis tehty. Miten nopeasti tämä järjestömuoto leviää, tulee luonnollisesti etupäässä riippumaan siitä, että se ymmärtää jo alun pitäen tehdä hyvää työtä. Mutta enempää merkitystä ei myöskään tule olemaan sosialististen hallitusten ja kuntien samoinkuin köyhälistön järjestöjen kuten kulutusosuuskuntien y. m. sellaisten antamilla rakennustöillä. Muihin tilauksiin eivät sosialiset rakennusliikkeet saa lähiaikoina paljoa laskuissansa luottaa.
Voitaneen kuitenkin odottaa, että näillä järjestömuodoilla on suuri tulevaisuus ja että ne tulevat näyttelemään huomattavaa osaa sosialistisen tuotannon rakentamisessa.
Mutta kiltasosialismi menee liian pitkälle, kun se tahtoo asettaa kiltajärjestot ainoiksi sosialistisen tuotannon muodoiksi. Sen primitiivinen käsitys valtiosta ja huono tuottavaisuus voitaisiin jättää huomioonottamatta kuten tohtorikysymykset, vaikkapa ne voisivat tuoda mukanaan käytännöllisiä varjopuolia. Mutta arveluttavalta täytynee käytännön miehestäkin vaikuttaa se ahdas kaava, johon kiltasosialismi tahtoo ahtaa koko taloudellisen liiketoiminnan sosialistisessa yhteiskunnassa. Sen periaate on erinomainen ja hedelmällinen, mutta sitä ei pidä liian kiireesti yleistää.
Ei ole varmastikaan mikään sattuma, että ajatus käyttää kiltaa käytännöllisiin tarkoituksiin on syntynyt ainoastaan rakennustyön alalla. Ehdotukset niiden käyttämisestä muilla tuotantoaloilla ovat vielä epämääräisiä, ainakin mikäli minä olen voinut havaita.
Nyt on rakennustoimen laita aivan sama, kuin niiden ammattialojen, joilla v. 1848 syntyivät tuotanto-osuuskunnat: se on vielä käsityön asteella. Koneilla ei ole vielä mitään merkitystä sillä alalla.
Jos jo nimi kiltasosialismi viittaa keskiaikaiseen ammattikuntaliikkeeseen, niin saman tekee myöskin nimitys »rakennusmajakunta» (Bauhütte).
Kun mestari muilla käsiteollisuuden aloilla keskiajalla työskenteli yhden tai parin sällin kanssa tai yksinänsä työpajassansa, oli »vapaiden muurarien» asema toisenlainen.
Nämä järjestäytyivät 12 vuosisadalta alkaen veljeskunniksi, joka merkitsi melkein samaa kuin ammattikunniksi liittyminen. Missä ruvettiin rakennuttamaan suurta rakennusta, mikä useimmiten oli kirkollinen rakennus, jätti kirkollinen järjestö tai kaupunki tai joku suuri herra työn suorittamisen veljeskunnan tehtäväksi, jonka toiminta keskittyi rakennuksen vieressä olevaan rakennusmajaan. Silloin rakennettiin kirkkoja hitaasti, ja voi työ jatkua kokonaisen vuosisadan. Rakennusmajakunnan tilaus oli siinä pysyväinen. Järjestö eli kauemmin kuin jäsenensä. Eikä sen keskuudessa ollut vielä taiteilija eristynyt yksinkertaisesta työläisestä. Kaikki jäsenet olivat osallisia niihin rikkaisiin kokemuksiin ja syvälliseen viisauteen, jota vähitellen keräytyi järjestön piiriin ja jota tämä huolellisesti säilytti salattuna tieteenä. Uusia jäseniäkin otettiin tämän vuoksi vasta monien varovaisuustoimenpiteiden ja kokeiden jälkeen.
Uskonpuhdistuksen jälkeen kehittynyt itsevaltius on sitten kukistanut kaikki itsenäiset järjestöt ja lopettanut myöskin kisälliliittojen vapauden. Mutta erittäinkin täytyi vapaiden muurarijärjestöjen herättää esivallan vihaa, koska niillä oli salaisuuksia, joita ne eivät sille ilmoittaneet.
Samaan aikaan hävisi rakennusmajakuntien aineellinen pohja, goottilaisten tuomiokirkkojen rakentaminen. Uusi rakennustaito erotti työläiset rakennusmestareista ja taiteilijoista, joiden tieto ja taito voitiin oppia ainoastaan korkeissa kouluissa, jotka olivat julkisia, mutta joihin työläisten, joilta puuttui varoja ja pohjatietoja, oli mahdoton päästä. Näin tulivat veljeskunnat salattuine tietoineen rakennusteollisuudessa tarpeettomiksi.
Meidän ei tarvitse tässä pohtia, ovatko ihmisystävällisten vapaamuurarien salaseurat, jotka tulivat julkisuuteen 18:nnen vuosisadan alkupuolella, pitäneet häviäviä vapaiden muurarien veljeskuntia vain esikuvinaan, vai ovatko ne suorastaan kehittyneet niistä, kun nämä salaseurat olivat menettäneet kaiken käytännöllisen merkityksen omalla ammattialallaan1, niin että niihin voitiin ottaa jäseniksi myöskin ei-käsityöläisiä.
Kaikista muutoksista huolimatta on rakennusteollisuus kuitenkin pysynyt omintakeisena teollisuudenhaarana, joka vielä nytkin kuten keskiajallakin on taipuvainen muodostamaan omintakeisia järjestömuotoja, niin että 20:nnen vuosisadan kiltasosialismin rakennusmajakunnat saavat alkunsa samanlaisista syistä kuin muurarien ja kivenhakkaajien veljeskunnat 12–16 vuosisadalla.
Asiaan ei vaikuta ainoastaan se, että koneilla ei ole rakennusteollisuudessa vielä mitään merkitystä, vaan myöskin se, että kiinteä pääoma on sillä alalla myöskin vielä vähän kehittynyt. Siihen ei kuulu paljon muuta kuin rakennustelineet ja tikapuut. Tontti ja pohja, mille rakennetaan, kuuluu tilauksen antajalle. Ei mikään estä tätä antamasta myöskin rakennusaineita tai ainakin itse maksamasta niistä. Silloin jää kiltojen tehtäväksi, kuten palkatussa käsiteollisuudessakin, vain tarjota työvoima.
Myönnettäneen, etteivät tällaiset olosuhteet ole teollisuudessa suinkaan sääntönä. Ne eroavat sen muista muodoista, kuten kuljeksiva työläinen, jolla ei ole omaa työpajaa, vaan joka työskentelee tilaajan asunnossa käyttäen tämän raaka-aineita, eroaa muista käsityöläisistä.
Tällä ei tahdota sanoa, että kiltajärjestelmää voitaisiin käyttää ainoastaan rakennustoimen alalla. Se on kyllä muodostava monella muullakin ammattialalla tarkoituksenmukaisimpia sosialistisia järjestömuotoja. On vain varottava, ettei niitä yritetä harkitsematta käyttää sosialismin kaikkien lajien asemasta.
Mutta rakennustoimen alalla voi se vaikuttaa todella vallankumouksellisesti. Älkäämme unohtako, että kaikkein tärkeimpiä ja lähimpiä kysymyksiä, joita sosialistisen hallinnon on huolehdittava, on pakosta asunto-olojen parantaminen. Se tulee siinä saamaan osaksensa kiitollisuutta ja kannatusta ehkä kolmelta neljäsosalta kaupunkien ja maaseudun väestöstä. Kuntien osalle lankeaa luonnostaan näiden suurten yhteiskunnallisten uudistusten toimeenpano, ja yhteiskunnalliset rakennusliikkeet tulevat olemaan siinä voimakkaina eliminä, jotka puolestansa tulevat sosialistisista kunnista löytämään parhaan tukensa.
Rakennusteollisuuden harjoittaminen on säännöllisesti laajasuuntaisempaa ja monipuolisempaa kuin tavallinen käsiteollisuus työpajoissa. Se ei käsitä yhtä ainoata käsityöammattia, vaan useampia, kuten muurarin, kirvesmiehen, katonkattajän, savenvalajan j. n. e. ammatit. Kuitenkin työskentelevät jokaisen ammattialan työläiset työpaikalla itsenäisesti. He työskentelevät yhtäikaa tai toinen ryhmä toisensa jälkeen, mutta eivät yhdessä.
Aivan toisin menetellään nykyaikaisen suurteollisuuden liikkeessä. Jokaiseen sellaiseen kuuluu työläisiä mitä erilaisimmilla ammattialoilta, jotka työskentelevät yhdessä ja toisiansa varten, niin että jokainen työläinen on sangen monien muiden työstä riippuvainen. Johdolta vaaditaan tällöin tavatonta järjestelykykyä ja perinpohjaista asiantuntemusta, että jokainen voitaisiin sijoittaa omalle paikallensa ja suorittaisi tehtävänsä sillä tavalla, ettei synny minkäänlaisia hankauksia eikä hidastelua ja jokainen työvoima käytetään mahdollisimman täydellisesti. Ja näiden mitä erilaatuisimpien, monilukuisten, usein tuhansia käsittävien elävien työvoimien lisäksi on olemassa joukko jättiläissuuria koneita ja rakennuslaitteita, mitä erilaisimpia raaka-aineita ja aputavaroita kaikista maista, mikä kaikki tekee monihaaraisen liikekoneiston tarpeelliseksi. Ja yhtä paljon vaativa on myöskin sellaisen liikkeen tuotteiden myynti.
Tästä johtuu, että johtavilta henkilöiltä vaaditaan äärettömän paljon tietoja ja kykyä. Tämä tieto voidaan saavuttaa ainoastaan korkeissa kouluissa, joihin ei tavallinen työläinen ole tähän asti päässyt.
Jos johto on näin ollen kohonnut kokeneen ja älykkäänkin työläisen tasoa ylemmäksi, niin on taloudellinen kehitys toiselta puolen monilla nykyaikaisilla liikealoilla painanut työläisten suuren joukon tietotasoa suuresti alaspäin. Taitavan ja ammattinsa kaikkiin puoliin täydellisesti perehtyneen käsityöläisen sijalle on se asettanut aputyöläisen, joka on oppinut muutamia, aina samanlaisina toistuvia kädenliikkeitä ja joka ei niiden lisäksi tiedä mitään siitä tuotantoprosessista, jonka palveluksessa hän on.
Joskin käsiteollisuudessa ja vielä rakennustoimessakin työläisten enemmistö on riittävästi selvillä tuotantoprosessin kulusta, ja jos tämä on vielä tarpeeksi yksinkertainen, niin että työväestölle käy mahdolliseksi yksin saada selville, kuka heistä parhaiten kykenee liikkeen johtoon, niin käy tämä sitä vaikeammaksi, mitä pitemmälle liikeala on päässyt kapitalistisessa kehityksessään. Mutta samalla kertaa tulevat myöskin harhaotteen seuraukset sitä turmiollisemmiksi, koska taloudellisten vaikutusten voimakkuus ja laajuus kasvaa rinnan liikkeen edistyvän kehityksen kanssa.
Vielä tärkeämpi on tässä yhteydessä seuraava huomautus. Kiltasosialismi erottaa, kuten jo olemme huomanneet, aivan mekaanisesti tuotannon ja kulutuksen toisistaan. Sen mielestä on jokaisen teollisuusalan tuotanto jotakin, joka koskee vain sen työläisiä. Niinpä sanoo Cole:
»On aivan selvää, että tuotannon johto ja vastuu siitä on aivan yksinomaan kiltoille ja ettei valtiolla eikä millään muullakaan syrjäisellä laitoksella saa olla sananvaltaa kiltojen toimitsijain ja hallinnollisten virkailijain nimityksessä.» (Selbstverwaltung in der Industrie, siv. 112.)
Ja jälempänä jatketaan:
»Tuotannon johto kuuluu tuottajille eikä kuluttajille, arvelee ammattikuntamies. Vain silloin kun annamme tuottajan hallita omaa tuotettansa, tyydytämme oikeata demokratian periaatetta, sillä itsehallintaa voidaan käyttää teollisuustoiminnassa aivan yhtä hyvin kuin valtiollisella-kin alalla.» (Siv. 145.)
Tämän kummallisen käsityksen mukaan on »oikea» demokratia sitä, että yhteisö saa pitää huolta siitä, mitä kukin sen elin toimittaa. Valtio on hyvä olemassa sitä varten, että se tekisi yksityiset ammattikunnat oman ammattialansa tuotantovälineitten herroiksi. Mitä he tällä yhteisomaisuudella tekevät, se ei kuulu kenellekään.
Tuotantoprosessissa pitäisi niiden olla täysin itsenäisiä. Vasta sitten kun ne tuovat valmiin tuotteen markkinoille, olisi kuluttajillakin oikeus lausua mielipiteensä hinnasta. Sitä varten on ne järjestettävä:
»Kiltasosialistit ovat sitä mieltä, että taloudelliset suhteet yksityisten ihmisten välillä voidaan vain silloin kokonaan käsittää, kun tuottajat ja kuluttajat ovat järjestäytyneet samalla tavoin ja neuvottelevat tasa-arvoisina toistensa kanssa.» (Siv. 128.)
Mutta miten käy, jos keskustelut eivät johda mihinkään, jos kilta asettuu voimapolitiikan kannalle? Eikö silloin synny voimankoetuksia monien ammattikuntien ja monien kuluttajajärjestojen välillä?
Että se ei käy päinsä, aavistaa Cole itsekin kirjoittaessaan:
»Kansakunnan jäsenet ovat toisistansa niin riippuvaisia, tuotanto ja kulutus ovat toisiinsa niin irrottamattomasti kietoutuneet, ettei niin abstraktista toiminnan jakoa (tuottajain ja kuluttajain välillä) voida asettaa nykyaikaisen yhteiselämän pohjaksi. Minä myönnän, ettei kysymystä voida jättää tälle kannalle...
Riidan sattuessa yksityisen kiltan ja parlamentin välillä olisi ratkaisu jätettävä elimelle, johon kuuluu sekä järjestyneiden tuottajain että järjestyneiden kuluttajain edustajia. Korkein valta teollisuuden alalla olisi annettava parlamentin ja kiltaliiton yhteisesti muodostamalle edustajistolle. Muussa tapauksessa tulisivat päätökset väärällä tavalla olemaan toiselle tai toiselle ryhmälle suosiollisia.» (Siv. 129, 130.)
On luonnollisesti selvä erehdys, että eri ammattikuntien muodostamassa liitossa voisivat yksistään tuottajaedut tulla vallitseviksi. On tuskin yhtäkään ammattikuntaa, joka ei olisi kuluttaja johonkin toiseen nähden. Hiilenkaivajiin nähden on melkein kaikilla muilla tuottajilla kuluttajaetuja valvottavanaan. Toisaalta on sosialistisessa yhteiskunnassa joka ainoa työkykyinen ihminen yhtähyvin tuottaja kuin kuluttajakin, eikä kukaan salli leikata itseänsä kahtia sillä tavoin, että hän ajattelee kiltojen liitossa toisin kuin eduskunnassa, joka on valittu samanlaisista ihmisistä.
Kun kumpikin edustajisto valitaan eri vaalitapaa käyttämällä, voi kylläkin joskus sattua ajoittaisia eroavaisuuksia niiden kokoonpanossa, mutta sangen harvoin ne voivat sattua yhteen kuluttajain ja tuottajain etuja erottavan rajaviivan kanssa.
Mutta otaksukaamme, että kiltojen liitto edustaisi kaikkien tuotantoalojen yhteistä etua, jota ei sosialistisessa yhteiskunnassa ensinkään ole olemassa. Ja otaksukaamme edelleenkin, etteivät mitkään muut vaikuttimet määrää puolueiden eroavaisuuksia eduskunnassa kuin kaikille edustajille yhteiset kuluttajaedut. Mitä tulisi silloin siitä edustajistosta, joka olisi »muodostettu eduskunnasta ja kiltaliitosta»? Sen kokoonpano olisi kai säännösteltävä niin, ettei ammattikuntaliitto enempää kuin eduskuntakaan saisi enemmistöä vastapuoleensa nähden. Mutta jolleivät nämä molemmat osat enää voisi sopia, niin miten voisi silloin niiden yläpuolella oleva yhteiskunta päästä johonkin tulokseen? Se tarvitsisi sitä varten, kuten kaikki sovinto-oikeudet, riippumattoman, puolueettoman kolmannen tekijän, joka ei tässä tapauksessa saisi olla työläinen eikä kuluttaja.
On hyvin ymmärrettävää, että Cole lykkää tämän ylimaallisen olion selittämisen uuden, vastedes luotavan teorian tehtäväksi, jonka ratkaisu voitaisiin suorittaa käyttämällä ympyrän neliötä mittana.
Mutta vaikkapa kaikesta huolimatta saataisiinkin luoduksi tällainen ylisuvereenisuus, joka olisi suvereenisen kiltaliiton ja yhtä suvereenisen parlamentin yläpuolella, ei sillä vielä olisi paljon voitettu. Ajateltakoon vain, miten epämukavaa olisi, jos kiltan ja parlamentin täytyisi jokaisen riidan sattuessa vedota korkeimpaan tuomariin. Kuinka täynnä hankauksia ja epävarmuutta ja kuinka laahaavaa olisikaan silloin tuotantoelämä. Jokaisella kiltalla olisi vapaus järjestää tuotanto oman mielensä mukaan ehkä kuluttajain suureksi vahingoksi. Vasta kun vahinko olisi tapahtunut, saisivat nämä sekaantua asiaan, saadakseen näytetyksi toteen, että he ovat tosiaankin vahinkoa kärsineet. Sillä ei jokaista vahinkoa voida perästäpäin hyvittää.
Olisikin paljoa tarkoituksenmukaisempaa ja vaikuttavampaa, jos jo alun pitäen luotaisiin elimiä, joiden kautta tuottajat ja kuluttajat jo tuotantoa alotettaessa, sitä järjestettäessä ja johtoa määrättäessä saatettaisiin yhteen sopimaan yhdessä laitoksen asioista: Silloin ei tulisi kysymykseen kaksi vaan kolme tekijää: ensin tuottajat, sitten ne kuluttajat, joiden harrastusta herättävät suorastaan tuotteet, kuten esim. maalaisisännissä maanviljelyskoneet, sekä lopulta koko yhteiskunta, joka on juuri sama kuin tuottajat ja kuluttajat yhteensä, siis lähinnä sama kuin valtio, jonka on nojauduttava yhteiskunnan tieteelliseen tietovarastoon.
Tämä tieteen johtama valtio on köyhälistön hallitusjärjestelmän aikana puolueeton ja ylin tuomari yksityisiin tuottajiin samoinkuin yksityisiin tuottaviin kuluttajiinkin nähden, jotka eivät ole mitään muuta kuin toisia tuottajia. Tällä tavalla käy sopusuhtainen, suunnitelmanmukainen tuottaminen yhteiskunnan tarpeitten tyydyttämiseksi mahdolliseksi.
Käsiteollisuuden tapaisessa tuotannossa ja sellaisten tuotteiden valmistamisessa, joiden viipymisestä ei koidu osakkaille hengenvaaraa, voi tuotanto-osuuskunta tai ammattikuntajärjestelmä olla tarkoituksenmukainen. Mitä korkeammalle kehittynyt joku tuotannonhaara on tai mitä välttämättömämpi sen keskeytymätön ja intensiivinen jatkuminen on elämälle, sitä enemmän on paikallaan järjestömuoto, jossa kaikilla asiaankuuluvilla, eikä ainoastaan työläisillä, on oikeus sanoa sanansa liikkeen järjestysmuotoa ja johtoa määrättäessä. Tätä muotoa on nimitetty yhteisötaloudeksi.[3]) Jos kiltasosialismi on kotoisin Englannista, niin on yhteisötaloudellisen liikkeen aate Saksasta, sillä siihenhän myöskin Itävalta henkisesti kuuluu. Myöskin sen tärkeimmät kannattajat Saksan valtakunnassa ovat kotoisin Itävallasta, joten sitä voidaan mainita itävaltalaisen marxilaisuuden tuotteena.
Parhaan ilmaisumuodon on sille kai keksinyt Otto Bauer kirjoituksessaan »Der Weg zum Sozialismus» (1919) (suom. nimellä »Tie sosialismiin»). Hänen jälkiänsä kulkee W. Ellenbogen, joka on lentokirjasessaan »Sozialisierung in Österreich» sekä hahmotellut sosialisoimisteoriat että myöskin selostanut käytännöllisiä kokeita, joita tällä alalla on Itävallassa tehty. Sillä yhteisötaloudellinen sosialismi ei ole enempää kuin kiltasosialismikaan rajoittunut yksinomaan teoriaan. Itävallassa samoinkuin Saksassakin on menestyksellä järjestetty yhteisötaloudellisia yrityksiä, enimmäkseen valtion liikkeitä, jotka sodanaikana tuottivat sotatarpeita ja ovat nyt muunnetut rauhallisempia tuotannonaloja palvelemaan.
Yhteisötalouden aate on Saksassa tullut julkilausutuksi ensimmäisen ja toisen sosialisoimiskomissionin sosialististen jäsenten ehdotuksissa, joihin Hilferding ja professori Lederer ovat etevällä tavalla ottaneet osaa. Hilferding on myöskin esittänyt selostuksen sosialisoimisaatteista Saksan työväenneuvostojen ensimmäiselle kongressille v. 1918. Toisen selostuksen toimitin minä toiselle kongressille v. 1919. Se on ilmestynyt lentokirjasena Wienissä nimellä »Sozialisierung und die Arbeiterräte» ja Berliinissä nimellä »Was ist Sozialisierung?».
Siinä sanotaan m. m.:
»Mutta ei käy myöskään laatuun se, että valtiovalta ottaisi ilman muuta kapitalistisen yksityisomaisuuden haltuunsa jättääkseen sen hallitusbyrokratian hoidettavaksi. Päinvastoin on jokaista tuotannonhaaraa varten, joka muuttuu kapitalistisesta yksityisomaisuudesta valtion tai kunnan omaisuudeksi, luotava myöskin uusi järjestysmuoto, joka tekee niin työläisille kuin kuluttajillekin sekä myöskin tieteelle mahdolliseksi saada tarpeellista vaikutusta tuotantoprosessin kulkuun. Tällainen järjestömuoto on jotakin aivan toista kuin tähänastinen hallitusbyrokratia. Yksityiskohdissaan tulee uusi järjestömuoto olemaan erilainen eri tuotantoaloja varten. Se on muodostettava joustavaksi ja mukautumiskykyiseksi.
»Kuitenkaan ei tule olemaan mahdollista liittää yhtäkkiä kaikkia tuotannon haaroja uuteen järjestöön. Monen niistä on vielä läpikäytävä muutamia valmistavia asteita. Mutta missä sosialisoiminen tulee kysymykseen, on kaikista erilaisuuksista huolimatta välttämätöntä kaikilla aloilla, että tuotannon ohjaamisessa saavat olla osallisina nuo kolme tekijää: työläiset, kuluttajat ja tiede.
»Näiden kolmen tekijän yhteistoiminnan pitäisi viedä onnellisimpiin tuloksiin. Jos jokainen ammattihaara jätettäisiin yksin työläistensä hoidettavaksi, niin on lähellä se vaara, että nämä korottavat palkkoja ja lyhentävät työaikoja, vähentävät tuotannon määrää ja korottavat hintoja välittämättä kokonaisuuden eduista. Kaikkein parhaiten voisivat välttämättömyystavaroita valmistavat työläiset sellaiseen ryhtyä. Muilla tuotannon aloilla taas olisi tuotteiden hinnan korottaminen lopetettava pian. Koko järjestelmä asettaisi ainakin alussa vähemmän välttämättömät työläiset välttämättömäin työläisten sortovallan alaisiksi. Niinpä olisivat esim. kutomatyöläiset, räätälit, suutarit, puusepät y. m. kokonaan riippuvaisia hiilenkaivajain määräysvallasta. Täten jouduttaisiin tilanteeseen, joka olisi yhtä sietämätön kuin kapitalistinen riisto.
»Jos taas kuluttajat saisivat yksin määrätä kaikkien tuotantoalojen toiminnan, olisi taaskin se vaara lähellä, että pyrittäisiin kaikin keinoin, myöskin työväestön kustannuksella, alentamaan tavaroiden hintoja.
»Mutta jos työläiset ja kuluttajat ovat liittyneet yhteiseksi järjestöksi, jossa ei kumpikaan ryhmä voi tehdä väkivaltaa toiselle, silloin on niiden koetettava sovittaa vastakohdat sellaisilla toimintamuodoilla, että ne tuottavat kummallekin ryhmälle etua.
»Tällaisen sovintopohjan keksiminen on oleva tiedemiesten tehtävä, jotka on saatava mukaan kolmanneksi tekijäksi talouselämää järjestettäessä. Heidän on toimittava niin, että jokaisessa liikkeessä otetaan käytäntöön täydellisimmät teknilliset ja järjestölliset menettelytavat, niin että pienimmällä voimankäytöllä saavutetaan mahdollisimman suuret tulokset.
»Kapitalismin aikana on tätä pyrkimystä kannustanut voitonhimo. Sosialismin vallitessa loppuu voiton saanti, mutta sen kannustavan voiman korvaa vähintäinkin yhtä voimakas kiihoke, kun kuluttajain ja työläisten välinen vastakohta säännöstellään sopivalla järjestelyllä ja sen voittaminen käy mahdolliseksi tieteen välityksellä.
»Mutta tiede voi toimittaa sosialistisen tuotannon aikana vielä paljon muutakin, mitä se ei kapitalistisena aikana voi tehdä. Sen tehtäviin ei ole kuuluva ainoastaan tuotannon, vaan myöskin kulutuksen järjestäminen tarkoituksenmukaiseksi. Sitä se ei voi nyt tehdä, mutta se kävisi mahdolliseksi, niin pian kuin tuotantoprosessin järjestämiseen pääsisivät osallisiksi myöskin kuluttajain eikä ainoastaan tuottajain järjestöt. Kun teknikot toiselta puolen pitävät huolta siitä, että samalla voimankäytöllä tuotetaan enemmän, niin voivat taloustieteilijät ja tilastomiehet osoittaa jakelulle omat tiensä ja järjestää asiat niin, että mahdollisimman vähän tuotteita tuhlataan tarpeettomasti tai vieläpä vahingollisesti, ja että samoilla tuotteilla voidaan paremmin tyydyttää kuluttajia kuin tähän asti.
»Tuotannon suunnitelmattomuudesta ja järjettömyydestä tai omistavain luokkien ylimielisyydestä johtuva aineen ja voiman tuhlaus on kaikkein synkimpiä kapitalismin varjopuolia. Se herpaisee suuressa määrin tämän kehittävää vaikutusta tuotantovoimiin. Sosialismi vie tätä viimeksimainittua kehitystä yhtä voimakkaasti jollei voimakkaamminkin eteenpäin, mutta samalla on se lopettava kapitalistisen tuhlauksen. Siten tekee se ihmisille, niin tuottajille kuin kuluttajillekin, mahdolliseksi päästä korkeimmille onnen asteille.»
Yksityiskohdissansa voi tämä järjestelmä esiintyä monenmuotoisena. Sen täytyy olla erilainen eri tuotantoaloja, eri maita ja oman kehityksensä eri kausia varten.
Esimerkkinä lainaamme tähän ehdotuksen, jonka Otto Bauer tekee kirjasessaan: »Tie Sosialismiin». Hän sanoo siinä (siv. 9):
»Kuka hoitaa yhteiskunnallistettua teollisuutta? Hallitusko? Ei suinkaan! Jos hallituksella olisi vallassaan kaikki mahdolliset teollisuuslaitokset, tulisi se kansaan ja kansanedustukseen nähden liian mahtavaksi, ja sellainen hallituksen vallan kasvaminen olisi vaarallista kansanvallalle. Ja samalla tulisi hallitus huonosti hoitamaan yhteiskunnallistettua teollisuutta. Ei kukaan hoida teollisuusyrityksiä huonommin kuin valtio. Siksi emme me sosialidemokraatit olekaan koskaan vaatineet teollisuuden ottamista valtion haltuun, vaan ainoastaan sen yhteiskunnallistamista. Mutta kuka tulee sitten johtamaan yhteiskunnallistettua teollisuutta, jollei se sovi hallituksen tehtäväksi?
»Suurliikettä hallitaan nykyisin osakkaiden valitsemain hallintoneuvostojen välityksellä. Tulevaisuudessakin tulee jokaista yhteiskunnallistettua teollisuudenhaaraa johtamaan hallintoneuvosto, mutta tätä neuvostoa eivät enää valitse kapitalistit, vaan niiden yhteiskuntapiirien edustajat, joiden tarpeita yhteiskunnallistetun teollisuudenhaaran tulee edelleen tyydyttää. Kenelle sitten on tärkeätä päästä yhteiskunnallistetun teollisuudenhaaran johtoon? Ensiksikin niille työläisille, toimihenkilöille ja virkamiehille, jotka työskentelevät mainitun teollisuudenhaaran alalla, toiseksi kuluttajille, jotka käyttävät tämän teollisuudenhaaran tuotteita, ja kolmanneksi valtiolle koko kansan edustajana. Sen vuoksi tullaan jokaisen yhteiskunnallistetun teollisuudenhaaran hallintoneuvosto muodostamaan jokseenkin seuraavaan tapaan: yhden kolmasosan hallintoneuvoston jäsenistä määräävät teollisuudenhaarassa työskentelevien työläisten ammattiyhdistykset ja toimihenkilöiden järjestöt. Toisen kolmanneksen hallintoneuvoston jäsenistä muodostavat kuluttajain edustajat. Siis esim. hiilikaivosten hallintoneuvostoon valitsevat kuluttajien edustajia osaksi kulutusosuuskuntien järjestöt taloushiilien käyttäjäin edustajina, osaksi teollisuudenharjottajajärjestöt tehdashiilien kuluttajain järjestöinä. Kolmantena kolmanneksena hallintoneuvoston jäsenistä ovat lopuksi valtion edustajat. Ne nimittää osaksi valtion raha-asiain ministeri, jotta valtiorahaston edut tulisivat huomioonotetuiksi, mutta osaksi kansan eduskunta, jotta myös yleiset kansantaloudelliset edut saisivat edustajansa. Toiselta puolen työläisten ja toimihenkilöiden, toiselta puolen kuluttajain edustajilla on vastakkaisia etuja valvottavanaan, sillä edelliset haluavat korkeita palkkoja, jälkimmäiset alhaisia hintoja. Valtion edustajat tulevat toimimaan välittäjinä ja erotuomareina molempien puolueiden välillä.
»Tällä tavalla kokoonpannun hallintoneuvoston hallussa on teollisuudenhaaran ylin johto: johtavien virkamiesten nimittäminen, tavaranhintojen määrääminen, joukko- eli työehtosopimusten tekeminen ammattiyhdistysten ja toimihenkilöiden järjestöjen kanssa, puhtaan voiton käyttäminen, päättäminen huomattavammista rahastoihin siirroista ja varojen varaamisesta laajennuksia varten. Käy välttämättömäksi ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin, jotta hallintoneuvostot johtavia virkamiehiä nimittäessään eivät tekisi päätöksiään henkilökohtaisen suosion tai poliittisten vaikutteiden ohjaamina, vaan valitsisivat toimiin kunnollisimpia teknikkoja, insinöörejä ja kemistejä. Tästä voi parhaiten huolehtia seuraavalla tavalla: teknillisten korkeakoulujen opettajakunnat ja koko teollisuuden johtavat teknilliset virkailijat muodostavat neuvoston; tämän neuvoston tulee tehdä ehdotuksensa jokaista johtavan teknillisen virkamiehen nimitystä varten johonkin yhteiskunnallistettuun teollisuudenhaaraan. Teollisuudenhaaran hallintoneuvosto nimittää sitten jonkun ehdotetuista henkilöistä.»
Vain vähän eroaa tästä se ehdotus, jonka Saksan ensimmäisen sosialisoimiskomissionin enemmistö teki selostuksessansa helmik. 15 p. 1919 sosialisoitavaksi aiotun hiilikaivostuotannon hallinnon järjestämistä varten. Siinä sanotaan:
»Ehdotetaan, että Saksan kivihiilitalous alistetaan kokonaisuudessaan kivihiilineuvoston johdettavaksi, johon neuvostoon kuuluu 100 jäsentä ja joka kokoontuu noin neljä kertaa vuodessa. Jäsenistä valitsevat liikkeiden johtokunnat 25, työväestö 25, kuluttajat 25 ja valtio 25. Valtakunnan edustajista nimittää eduskunta 10 ja loput valtakunnan ministeripresidentti, ja nimenomaan juuri hän henkilökohtaisesti eikä mikään piirikuntaministeri. Tällöin on pidettävä huoli siitä, että valtion edustajista on virkamiehiä korkeintaan kolmasosa. Muut on valittava erilaisista tieteen, talouselämän ja julkisen elämän aloilta. Kuluttajina on otettava huomioon teollisuuslaitokset, kunnalliset laitokset, kuluttajain järjestöt j. n. e.» (Bericht der Sozialisierungkomission über die Frage der Sozialisierung des Bergbaus, Berlin 1920, siv. 39.)
Nämä suhdeluvut, jotka ilmaisevat tuotantoon osallistuvat eri tekijäin edustusta, eivät luonnollisesti ole mitään sellaista, mihin ei saisi koskea. Näihin numeroihin nähden ei ainoastaan Bauerin ehdotus eroa ensimmäisen sosialisoimiskomissionin ehdotuksesta, vaan myöskin ensimmäisen sosialisoimiskomissionin enemmistön ehdotus on erilainen kuin toisen komissionin sosialististen jäsenten enemmistön ehdotus. Sen mukaan pitäisi valtakunnan hiilineuvoston 100 jäsenestä olla 15 (ei kuten ensimmäisen komissionin ehdotuksessa 25) liikkeiden johtokuntien, 25 työläisten ja 10 toimihenkilöiden valitsemia. Tämä ehdotus edellyttää siis työläisille voimakkaampaa edustusta kuin liikkeiden johtaville piireille.
Tällaiset yksityiskohdat voivat vaihdella monella tavoin.
Toiselta puolen on otettava laskuissa huomioon se seikka, että kokemukset ja teoreettinen harkinta voivat synnyttää vielä monta muutakin ehdotusta sosialisoimisen toteuttamista varten.
Mutta olivatpa ne miten hyvänsä suunniteltuja, kaikkien niiden täytyy, jotta ne voisivat viedä tyydyttäviin tuloksiin, olla yhtäpitäviä siinä, ettei mitään liikealaa eikä liikettä jätetä yksinomaan sen palveluksessa olevien työläisten haltuun, vaan että näiden ohella myöskin niille kuluttajille, joiden etuihin se koskee, samoinkuin valtiolle ja tieteelle myönnetään osanotto-oikeus asiain määräämiseen. Ja tällöin on aina pidettävä silmällä, ettei tämä määräämisoikeus rajoitu ainoastaan valmiiden tuotteiden käyttöön, vaan ulottuu myöskin itse tuotantoprosessiin.
Kiltasosialismi on kylläkin oikeassa sanoessaan, ettei työläinen kaipaa ainoastaan hyviä työehtoja, vaan myöskin vapautta. Hän tahtoo saada kansanvallan ulotetuksi myöskin teollisuuden alalle.
Mutta demokratia ei merkitse anarkiaa, kuten Colekin ymmärtää, vaan yksilön alistamista enemmistön päätösvallan ja sen asettamain johtajain alaiseksi.
Kumminkin hän arvelee:
»Työläinen ei ole vapaa niin kauan kuin ulkopuolinen pakkovalta asettaa hänelle päällysmiehet ja johtajat, vaikkapa nämä sitten kohtelisivat häntä kuinka lempeästi tahansa. Välttämättömänä askeleena teollisuuden itsevapautuksen tiellä täytyy hänen saada oikeus itse valita johtajansa.» (Selbstverwaltung der Industrie, siv. 176.)
Yksityiselle työläiselle määrää äärimmäisimmänkin teollisuusdemokratian vallitessa päällysmiehet ja johtajat aina ulkonainen pakkovalta, nimittäin enemmistö.
Kiltasosialismi tekee tässä todella merkillisen eron. Ammattitovereitten enemmistö ei ole heistä mikään »ulkonainen pakkovalta» yksityistä työläistä vastaan, mutta kylläkin luokkatovereiden enemmistö, kaikkien ammattialojen työläiset, jotka sosialistisessa yhteiskunnassa merkitsevät samaa kuin kuluttajat. Ammattikunnan lait ovat kiltasosialismin mielestä vapautta, yhteiskunnan lait taas ovat siitä sietämätöntä orjuutta. Se ei pääse irti syndikalismin munankuorista, vaikkakin se on voittanut sen syndikalismin kannan, joka ei hyväksy tärkeimpään tuotantovälineiden ottamista valtion omaisuudeksi.
Vieläkin eräs kysymys nousee ratkaistavaksemme käsitellessämme työläisten, kuluttajain ja valtion vaikutusvaltaa sosialisoituihin liikkeihin, nimittäin: Miten on niiden tuottamat ylijäämät käytettävä? Ja tarvitseeko niiden yleensä tuottaa ylijäämää?
Yhteisötaloudellisen liikemuodon kannattajat vastaavat tähän kysymykseen enimmäkseen myöntävästi. Otto Bauer pitää teoksessaan »Tie sosialismiin» itsestään ymmärrettävän selviönä, jonka välttämättömyyttä hän ei tarkemmin käsittele, että yhteiskunnallistetut teollisuudenhaarat tuottavat puhdasta voittoa. Hän sanoo siitä asiasta: »Osa puhtaasta voitosta täytyy luonnollisesti joka vuosi käyttää teollisuudenhaaran tuotantokoneiston uudistamiseen ja täydellisentämiseen. Mutta jäännös puhtaasta voitosta jaetaan valtion sekä teollisuudenhaarassa työskenteleväin työläisten, toimihenkilöiden ja virkailijain kesken.» Samoin sanotaan Saksan toisen sosialisoimiskomissionin sosialistisen ehdotuksen 4 §:ssä Saksan perustettavaksi suunnitellusta hiiliyhdyskunnasta:
»Ylijäämät lankeavat, mikäli niitä ei käytetä valtakunnan hallituksen kanssa tehdyn sopimuksen mukaan kivihiilitalouden edistämiseksi, valtiorahastoon.»
Tämän ovat monet sosialistit käsittäneet pahaksi. Niin ovat tehneet Edwin Carpow ja Herman Kranold kirjoituksessaan »Vollsozialisierung des Bergbaus» (Vuorityön täydellinen sosialisoiminen), jossa arvostellaan sosialisoimiskomissionin ehdotuksia. Kirjoittajat sanovat edellämainitun 4 §:n johdosta:
»Ei siis yleensä suunnitella kapitalistisen voittotalouden poistamista kivihiilen tuotannon alalta, vaan peritään asettamaan yksityiskapitalismin sijalle valtiokapitalismia. On kokonaan valtakunnan päätettävissä, mitä tehdään kivihiiliyhdyskunnan tuottamalla voitolla, joka valtiolle suoritetaan.» (Siv. 6.)
Tämän mukaisesti sanovat kirjoittajat myöskin vastaehdotuksensa 10 §:ssä, jonka he asettivat sosialisoimiskomissionin ehdotusta vastaan:
»Saksan hiiliyhdyskunnan tuottamat ylijäämät ovat sijoitettavat edelleenkin Saksan kivihiiliyhdyskunnan liikkeeseen.»
Ylijäämien luovuttaminen valtiolle on sen mukaan hyljättävää valtiokapitalismia.
Samanlaisia käsityksiä saatiin jo ennen sotaakin kuulla kunnallisten liikkeiden suhteen: olisi muka hyljättävää pyrkiä saamaan niistä voittoa. Se olisi voittotaloutta, siis sosialismin vastaista.
Tämä käsitys perustuu vielä siihen vanhaan periaatteeseen: Jokaiselle työläiselle työnsä tulokset täydelleen.
Myöskin Cole mainitsee neljäntenä niistä neljästä kohdasta, joiden pitäisi turvata valtakunnan kiltojen hoito työläisille, vaatimuksen, että heidän on saatava tulokset työstänsä yhteisesti tovereittensa kanssa (»Selbstverwaltung» j. n. e., siv. 75).
Marxin v. 1875 ohjelmakirjoituksessansa esittämä arvostelu tästä vaatimuksesta, että työläisten on saatava työnsä tulokset, on mennyt tämänlaatuisten sosialististen teoreetikoiden ohi jälkeäkään jättämättä.
Mutta nyt on yksi seikka päivän selvä: köyhälistön poliittinen valta on tuova mukanansa valtiolle suuria moninaisista yhteiskunnallisista tarpeista johtuvia kustannuksia, joihin olemme viitanneet. Niitä ovat: asutustalouden perinpohjainen uudistaminen, koulu- ja terveydenhoitolaitoksen parantaminen ja laajentaminen ja lopuksi laajasuuntainen nuorison huolto. Tähän asti on verottamista pidetty parhaana keinona, millä on saatu valtiolle rahoja. Puheena olleiden sosialistien mielestä pitäisi asian kai edelleenkin jäädä sille kannalle. Niinpä huomauttavat Carpow ja Kranold ivallisesti, että niitä hiilitalouden ylijäämiä, joita tulvisi valtiolle, voitaisiin tulevaisuudessa käyttää »rikkaitten säästämiseksi suoranaiselta omaisuus-ja tuloverolta».
Heidän mielestänsä on luonnollisesti sangen todennäköistä, ettei köyhälistöhallituksella, joka kykenee esiintymään tarpeellisella päättäväisyydellä ja voimalla kapitalismia vastaan, jotta voi sosialisoida hiilikaivosalan, ole sen ohella mitään muuta työtä kuin suojella rikkaita veroilta.
Mutta jotakin muuta on odotettavissa: mitä pitemmälle sosialisoiminen edistyy, sitä enemmän se tulee rajoittamaan yksityispääoman riistoaluetta, ja tällä yhä pienenevällä alueella pienenevät myöskin voitonsaantimahdollisuudet köyhälistön elintason ja palkkojen jatkuvasti kohotessa voiton kustannuksella.
Seurauksena on oleva kapitalisteille juoksevan lisäarvon alituinen väheneminen. On järjetöntä odottaa näiden tulojen pienentyessä tavatonta verotulojen lisääntymistä. Jos köyhälistöhallituksen aikana hankitaan varat valtion jättiläismäisiä, yhteiskunnallisiin tarkoituksiin käytettäviä menoja varten veroilla, silloin tulee, vaikkapa rikkaiden tulo- ja omaisuusverot olisivat kuinka korkeat hyvänsä, yhä suurempi osa verotaakasta lankeamaan työläisten hartioille.
Nyt tulee edellytystemme mukaan myöskin palkka nousemaan vastaavasti ja sen kautta työväen voima kasvamaan lisääntyneitä veroja kantamaan. Mutta eikö ole järjetöntä, että sosialisoitujen liikkeiden työläisten on ensin maksettava sosialistisen »periaatteen» vuoksi palkoistansa verot periäksensä tuon summan sitten vaivalloisesti, alituisesti kamppaillen veronkantajain kanssa, hidasliikkeisen ja kalliin byrokraattisen koneiston välityksellä sadoissa eri erissä takaisin?
Kun sosialisoitujen liikkeiden lukumäärä ja niiden tuottamain ylijäämien summa on kerran päässyt niin suureksi, että se riittää peittämään valtion ja kuntien kaikki menot, silloin tulee myöskin se suuri virkavaltainen koneisto, joka nykyisin hoitaa verotusasioita, kokonaan tarpeettomaksi. Sen kautta vapaudumme melkoisesta osasta valtiobyrokratiaa, jonka pienentäminen kuuluu voittoisan köyhälistön välttämättömimpiin tehtäviin. Nämä paljon maksavat työvoimat vapautuvat käytettäviksi tuotannon hyväksi. Ja kuinka paljon yksinkertaisemmaksi ja sopusointuisemmaksi kävisikään elämä ilman taksoituksen, verokontrollin ja veronkannon tuottamia kiusoja.
Tähän suuntaan tulisi sosialistinen tuotanto vaikuttamaan vielä hyvin voimakkaasti sen kautta, että se voi poistaa myöskin tullit ja samalla koko tullivirkailijäin armeijan.
Verotullien, jotka ovatkin oikeastaan vain veroja, pitäisi jo jossakin määrin menestyvän sosialistisen tuotannon aikana jo alun pitäen raueta. Sosialisoiminen on lähtevä alkuun maista, joiden teollisuus on korkealle kehittynyt ja jotka eivät enää tarvitse kasvatustullejakaan eivätkä myöskään tulleja keinotellakseen suurille yrittäjäliitoille ylimääräisiä voittoja.
Siten jäävät tullit vain sellaisten tuotannonhaarojen suojaksi, jotka eivät voi menestyä maassa senvuoksi, että niillä ei ole siinä välttämättömiä luonnollisia tai yhteiskunnallisia edellytyksiä. Sellaisten tullien tarkoituksena on ainoastaan ehkäistä luonnollista maantieteellistä työnjakoa ja sen kautta myöskin työn tuottavaisuuden kehitystä sekä jatkaa keinotekoisesti kannattamattomien liikehaarojen elämää kokonaisuuden kustannuksella.
Tällaisten tullien poistaminen voi välistä tuntua monista työväenpiireistäkin tuskalliselta. Tämän vuoksi on varovaisuus niitä poistettaessa tarpeen, mutta itse poistamista vastaan se ei puhu.
Jos sosialisoitujen liikkeiden tuottamista ylijäämistä ei yhtään luovutettaisi yhteiskunnalle, tulisi tämä suuresti ehkäisemään tämän kehittymistä korkeampia muotoja kohti ja tekemään tarpeelliseksi monipäisen ja yksityiseen kansalaiseen nähden suurilla toimintaoikeuksilla varustetun virkamieskoneiston elättämisen. Tämä ylijäämistä luopuminen ei suinkaan merkitse samaa kuin sosialismi.
Kapitalismin ja sosialistin ero ei ole siinä, että edellinen pyrkisi saamaan voittoa, mutta jälkimmäinen ei, vaan siinä, että edellinen tuottaa voittoa yksityiselle, jälkimmäinen taas yhteiskunnalle. Senhän pitäisi jo olla sangen huomattava ero.
Kuitenkaan ei se ole voittoon nähden ainoa eroavaisuus. On olemassa toinenkin, ja se on seuraava: Kapitalismin vallitessa ovat liikkeet elinkykyisiä ainoastaan siinä tapauksessa, että ne tuottavat voittoa. Voitto on talouselämän sielu. Olkootpa yksityiset liikkeet tai liikehaarat kuinka yleishyödyllisiä tahansa, ne eivät sittenkään voi pitää puoliansa, jollei niiden onnistu päästä tuottamaan keskinkertaista voittoa. Toiselta puolen voi mikä liike tahansa saada tarpeeksi pääomaa ja erinomaisen menestyksen, jos se tuottaa riittävästi voittoa, olkoonpa se kuinka halveksittava ja yhteiskunnalle vahingollinen tahansa.
Toisin on asian laita sosialistisen tuotantotavan vallitessa. Sosialisoidun liikkeen johdon velvollisuus on olla käyttämättä tuotantovälineitänsä mihinkään häpeällisiin tai vahingollisiin tarkoituksiin, vaikkapa ne lupaisivat kuinka suurta voittoa hyvänsä. Tämä tulee käymään sitä helpommin mahdolliseksi, mitä enemmän siihen pääsevät vaikuttamaan kaikki kuluttajat eivätkä ainoastaan yksityisen tuotantoalan tuottajat.
Toiselta puolen voi sosialisoitu tuotanto jatkaa sellaisten yksityisten liikkeiden tai liikehaarojen ylläpitoa, jotka osoittautuvat sille hyödyllisiksi, vaikkapa eivät tuottaisi voittoa tai vaatisivat ehkä avustustakin. Koulujen perustaminen, maanteiden ja siltojen rakentaminen eivät ole milloinkaan olleet valtiolle voittoa tuottavia afäärejä. Sosialistinen yhteiskunta tulee pyrkimään ja sen täytyy pyrkiä tekemään kaikki muutkin yleistä tarvetta palvelevat laitokset sekä korkeamman kulttuurin hankkimisen kaikille joko maksuttomiksi tai mahdollisimman vähän maksaviksi.
Mutta tästä ei pidä päätellä, että kysymys voitosta ja ylijäämästä olisi kaupunkien tai kuntien liikkeille samantekevä. Nykyisin voidaan valtion ja kunnan laitoksia, jotka eivät kannata itseään, pitää käynnissä ainoastaan verottamalla yksityisiä, ja verot nousevat sitä suuremmiksi, mitä tarpeellisempi näiden laitosten toiminta on kokonaisuudelle. Mitä enemmän sosialisoiminen edistyy, mitä enemmän liikealoja siirtyy valtion ja kuntien haltuun, sitä enemmän tullaan luopumaan verotuksesta, tuosta kalliiksi tulevasta kiertotiestä valtion ja kuntien tulolähteenä, ja sitä riippumattomammiksi tulevat yleiset raha-asiat yleisten liikelaitosten ylijäämistä. Jotkut yksityiset liikkeet ja liikehaarat voivat silloin työskennellä ylijäämää tuottamatta tai vieläpä runsasta avustustakin nauttien. Mutta koko liike-elämälle on tämä mahdotonta. Mitä enemmän toista on avustettava, sitä enemmän täytyy toisen tuottaa voittoa.
Voittotalous ei siis ole epäsosialistinen, vaan mitä valtaavammat ovat yhteiskunnalliset tehtävät, jotka tarjoutuvat sosialistisen hallinnon suoritettaviksi, sitä suurempia täytyy niiden ylijäämien olla, joita sosialisoidut liikkeet voivat suorittaa yhteiskunnalle.
Mutta kapitalismin ja sosialismin ero ei vielä ole ainoastaan siinä, että edellisen vallitessa saa voiton yksityinen kapitalisti, jälkimmäisen aikana taas yhteiskunta, ja että edellisessä tapauksessa liikettä harjoitetaan ainoastaan voiton vuoksi katsomatta sen hyödyllisyyteen tai vahingollisuuteen, jälkimmäisessä taas voitosta välittämättä vain yhteiskunnalle hyödylliset liikkeet pidetään käynnissä, kun taas vahingolliset lakkautetaan. Näiden eroavaisuuksien lisäksi tulee vielä sekin seikka, että kapitalistien tärkeimpiin menettelytapoihin kuuluvat lisäarvon suurentaminen, työläisten aseman huonontaminen, heidän palkkansa pienentäminen ja työajan pidentäminen. Mitään tällaista ei luonnollisesti tule kysymykseen sosialisoidussa liikkeessä. Sen tehtävänä ei kylläkään ole etuoikeutetun työväenaristokratian luominen toisten työläisten kustannuksella, mutta sen kunnia-asia on olla malliliike joka suhteessa, eikä suinkaan vähimmän työläistensä asemaan nähden. Näiden henkisen ja ruumiillisen kohottamisen täytyy kuulua sosialisoidun liikkeen johdon päähuoliin. Sen tarvitsee ainoastaan pyrkiä keräämään ylijäämiä kehittämällä teknilliset laitoksensa mahdollisimman täydellisiksi, parantamalla järjestysmuotoansa mahdollisimman tarkoituksenmukaiseksi ja ryhtymällä toimenpiteisiin, jotka kohottavat työläisten voimaa ja työniloa. Se voi siinä päästä pitemmälle kuin kapitalistinen liike, koskapa sen toiminta ei rakennu työvoimien vastustukselle, vaan niiden yhteisvaikutukseen tuotantoprosessin järjestämisessä ja toimeenpanossa.
Kokonaisuutena täytyy sosialististen liikkeiden tuottaa voittoa. Mutta ne eivät voi eivätkä saa sitä hankkia lisätyllä työn riistämisellä, vaan kohottamalla työn tuottavuutta, toimenpiteillä, jotka vaikuttavat, että samalla työllä saadaan tuotetuksi enemmän.
Sosialisoimisen on pakko alkaa muutamista harvoista kohdista. Mutta siihen sisältyy alituisen laajenemisen tarve, joka ei johdu ainoastaan työväenluokan painostuksesta, vaan myöskin taloudellisista laskelmista.
Jo kapitalistisessa tuotantotavassa tapaamme yksityisten liikkeiden alituisen laajenemispyrkimyksen ohella myöskin eri liikkeiden pyrkimyksen lähentyä toisiansa ja yhteenliittymisen jälkeen alistumista yhteiseen johtoon, jolloin liittymistä voi tapahtua saman alan liikkeiden välillä, jota sanotaan vaakasuoraksi yhtymiseksi, tai erilaisten liikkeiden välillä, jolloin yhtymistä sanotaan pystysuoraksi.
Saman alan liikkeiden yhtymisellä pyritään pääasiallisesti poistamaan kilpailua ja rajoittamaan tuotantoa sekä saamaan siten hintoja korotetuksi sen hintatason yläpuolelle, jolle ne vapaan kilpailun vallitessa pääsisivät, ja hankkimaan siten tavallisen voiton lisäksi ylimääräistä voittoa. Ainoastaan siellä, missä suurliike on niin kehittynyttä, että samalla liikealalla toimivien yksityisten liikkeiden luku on vähäinen, tai missä luonnolliset olosuhteet rajoittavat liikkeiden lukumäärää, kuten useinkin vuorityön alalla, tapaamme tällaisia yhtymiä.
Ne eivät vaikuta kuitenkaan ainoastaan rajoittamalla tuotantoa, vaan myöskin siten, että ne lakkauttamalla kilpailun samalla poistavat ostajain etsimisestä ja houkuttelemisestä jokaiselle yksityiselle liikkeelle aiheutuneet menot sekä ilmoituksiin, reklaamiin, kauppamatkustajat palkkaamiseen y. m. menevät kulut. Missä liikkeiden yhtyminen muodostuu trustiutumiseksi, jolloin yksityiset liikkeet kokonaan kadottavat itsenäisyytensä, voi näihin etuihin vielä tulla lisäksi se, että koko tuotanto keskittyy parhaiten varustettuihin ja tuottavimpiin tuotantopaikkoihin ja huonommassa kunnossa olevat jätetään liikkeen ulkopuolelle.
Pyrkimys päästä suurempaan tuottavuuteen ja kustannusten säästämiseen on synnyttävä sosialisoiduissa liikkeissä osittain samanlaista yhteenliittymisen tarvetta kuin kapitalistisissakin. Sosialisoimisen luonnollisina lähtökohtina tulevat sitäpaitsi useimmiten olemaan sellaiset liikealat, joissa jo on tapahtunut kartelleiksi ja trusteiksi liittyminen. Mutta erikoistapauksissa täytyy sen myöskin alkaa yksityisistä liikkeistä.
Tuottavaisuuden lisäämispyrkimyksen lisäksi tulee sosialisoitujen samoinkuin kapitalististenkin liikkeiden yhtymishaluun suuresti vaikuttamaan pyrkimys päästä kilpailusta. Se ei kuitenkaan tapahdu samassa mielessä. Sosialisoiduilla liikkeillä ei ole mitään syytä pyrkiä poistamaan kilpailua markkinoilta siinä mielessä, että saisivat tarjonnan pienemmäksi kuin kysynnän ja siten korotetuksi hintoja ja kiskotuksi ylimääräisiä voittoja: sitä tulevat tarmokkaasti vastustamaan kuluttajat, joilla on oleva voimakas sanansa sanottavana sosialisoiduissa liikkeissä.
Mutta juuri siitä syystä, että asiat näin ovat, voidaan kilpailun poistaminen suorittaa ilman, että siitä aiheutuisi yhteiskunnalle vahinkoa, kun taas kapitalistisen tuotannon vallitessa kilpailun lakkauttaminen poistaisi juuri sen tekijän, jota kapitalismi saa kiittää suurimmista saavutuksistapa tuotantovoimien kehityksen alalla ja jota ilman kapitalismin vahingolliset puolet pääsisivät kehittymään huippuunsa.
Sosialisoitujen liikkeiden ei ole pyrittävä poistamaan kilpailua nylkeäkseen kuluttajia tuottajain eduksi, vaan siksi, että kilpailu markkinoilla vaatii tavaroiden vaihtoprosessissa henkilökohtaista yritteliäisyyttä, mikä menestyy parhaiten tuotantovälineiden ja tuotteiden yksityisomistuksen vallitessa, ja joka on heikko kohta sosialisoidussa liikkeessä, kuten jo olemme nähneet. Tämä ei luonnollisesti puhu sosialisoimista vastaan, vaan kylläkin kilpailun pohjalla tapahtuvaa sosialisoimista vastaan. Jos sosialisoiminen voidaan parhaiten alottaa sellaiselta alalta, jolta kapitalistinen kehitys jo on poistanut kilpailun, niin täytyy yksityisten sosialisoitujen liikkeiden pyrkiä vetämään kanssansa kilpailevat yksityisliikkeet sosialisoimisen piiriin.
Tämän vaakasuoran yhteenliittymisen rinnalla lupaa myöskin pystysuora tulla erittäin tärkeäksi.
Nykyisen pitkällekehittyneen työnjaon aikana rajoittuu tuotteen valmistus harvoin yhteen liikkeeseen. Useimpien tuotteiden täytyy käydä monen liikkeen kautta, ennenkuin on valmis käytettäväksi. Tällaisessa yksityisliikkeiden sarjassa on aina myöhäisempi tuotteen käsittelijä edelliseen nähden, joka on tuottanut sen tai jonkun osan siitä, samassa suhteessa kuin kuluttaja tuottajaan.
Kun kuluttajain edut yleensä tulevat parhaiten valvotuiksi, silloin kuin he itse hallitsevat niitä tuotantovälineitä, joilla heidän kuluttamansa tavarat tuotetaan, niin samassa asemassa ovat myöskin nämä tuottavat kuluttajat. Jos joku liike valmistaa itse ne tavarat, mitä se tarvitsee, tai jos sen omistaja omistaa myöskin ne liikkeet, jotka tuottavat niitä tavaroita, tietää hän aina varmasti saavansa niitä tarpeeksi paljon ja tarvittavaa lajia, koska apuliikkeiden tuotanto tietenkin järjestetään palvelemansa liikkeen tarpeitten mukaiseksi.
Yrittäjäliittojen syntymisestä asti liittyy tähän vielä lisätekijä. Ne nimittäin koettavat saada tuotantoalallansa ylimääräisiä voittoja, jotka rasittavat jokaista liikettä, joka valmistaa heidän tuotteitansa. Tämän välttää kuluttava liike, jos se itse hallitsee tavaranhankkijainsa liikkeitä. Se säästää kartellien ja trustien ylimääräiset voitot ja sijoittaa ne joko liikkeeseensä tai voi tarjota tuotteitansa huokeammalla ja käydä siten kilpailuun.
Tätä vastustavat kuitenkin suuressa määrin työnjaosta johtuvat seikat, jotka ovat vieneet siihen, että aikaisemmin yhtenäinen tuotantoprosessi, jonka yksi ainoa liike suoritti, on nyt hajonnut sarjaksi prosessin osia, jotka suoritetaan monissa itsenäisissä liikkeissä.
Työnjaon edut ja spesialisoituminen ovat yleisesti tunnettuja, mutta jokainen työnjako eri liikkeiden välillä edellyttää markkinoiden laajenemista. Mitä pienempiä jonkun tuotantoalan liikkeet ovat yleensä, mitä pienempi siis on yksityisen liikkeen tuotantovälineitten kulutus, sitä useampia täytyy liikkeitä olla, joille yksi ainoa tuotantoväline tuottaa. Vain hyvin suuri liike pystyy itse valmistamaan ainakin yksityisiä tuotantovälineitä tai liittymään sellaisiin liikkeisiin, jotka tuottavat sellaisia tuotantovälineitä.
Pyrkimys yhdistää sellaisia liikkeitä, jotka peräkkäisjärjestyksessä palvelevat samaa tuotantoprosessia, syntyy siten vasta nykyaikaisten jättiläisliikkeitten mukana ja rajoittuu myöskin niihin.
Mikä jo nyt pitää paikkansa kapitalistisiin liikkeisiin nähden, pääsee vasta oikein oikeuksiinsa sosialisoiduissa, etenkin sellaisissa tapauksissa, jolloin ei sosialisoida vain yksityistä liikettä, vaan koko liikkeenhaara, jolla ei ole ainoastaan yhteinen johto vaan johon kuuluvilla liikkeillä on myöskin sama omistaja, valtio (tai kunta). Silloin saa pyrkimys pystysuoraan yhteenliittymiseen aivan poikkeuksellisen voiman ja lisääntyvät sen toimeenpanomahdollisuudet sangen suuresti. Se ei tule kärsimään vaan päinvastoin vahvistumaan siitä, että eri tuotantoalojen kiinteä yhteensitominen tekee joskus vaikeaksi sosialisoida yhtä aivan erillään toisesta.
Niinpä ovat esim. rautatehtaat suuresti riippuvaisia hiilen oikeasta laadusta ja huokeasta hinnasta. Se on johtanut siihen, että joukko rautatehtaita on hankkinut itselleen omat kivihiilikaivokset. Hiilikaivoksia sosialisoitaessa nousee nyt kysymys: — Onko se ulotettava myöskin näihin yhdistettyihin rauta- ja hiiliteollisuuslaitoksiin? Se joka vastaa tähän myöntävästi, joutuu helposti tekemään johtopäätöksen: — Miksi pysähtyä hiileen eikä niiden mukana sosialisoida myöskin rauta- ja hiiliyhtymiä? Alfons Horten pitää välttämättömänä, ettei sosialisoida vain yksin hiiltä, vaan hiili, rauta ja teräs yhdessä. Hänestä näyttää kuitenkin mahdottomalta sosialisoida koko tämä tavattoman laaja teollisuusalue yhdellä kertaa. Päinvastoin kuin useat muut ovat ehdottaneet, ei hän kuitenkaan tahdo sosialisoitavaksi näitä tuotantoaloja peräkkäin, toista toisensa jälkeen, vaan kaikki samaan aikaan, mutta vain osaksi, ensi aluksi noin 10–15 prosenttia kaikista hiilialueista ja rautatehtaista (Horten, Sozialisierung und Wiederaufbau, siv. 45, Berlin 1920).
Periaatteessa ei tämä ehdotus liene ennakolta hyljättävä. Onko se käytäntöön sopiva, siitä päättäkööt ammattimiehet. Paljoa myötätuntoa ei se ole tähän asti saanut osakseen.
Mutta olkoonpa tämä nyt miten hyvänsä, yksi seikka on joka tapauksessa selvä: hiilen sosialisoimiseen sisältyy myöskin pyrkimys raudan sosialisoimiseen.
Samanlainen pakko tulee kysymykseen myöskin erään toisen liikealan, nim. rautateiden sosialisoimisen yhteydessä. Ne tarvitsevat tavattomat määrät rautaa, kiskoja, ratapölkkyjä j. n. e., niiden liike ja kannattavaisuus ovat niin riippuvaisia rautatavaroiden laadusta ja hinnoista, että rautatuotannon sosialisoiminen muodostuisi niille suureksi helpotukseksi. Kun porvarilliset hallitukset eivät vielä tähän asti ryhtyneet rautateitänsä varten tällaiseen toimenpiteeseen, niin johtuu se pääasiallisesti siitä, ettei valtiobyrokratian taloudenhoito ole ensiksikään antanut suinkaan hyviä tuloksia, mutta toiseksi siitä, että raskasteollisuus on tähän asti muodostanut hiilen kanssa useampien kapitalististen maitten voimakkaimman mahdin. Kivihiili ja rauta samoinkuin (Ranskassa, Englannissa, Amerikassa) rautatietkin ovat kapitalismin lujimpia linnoituksia. Jos ne temmataan pois, on rahaylimysten valta murrettu. Kun Saksassa ja Itävallassa jo kauan aikaa sitten huolimatta kapitalistien vastustuksesta otettiin rautatiet valtion haltuun, ei sitä ole laskettava työväen luokan mahtavuuden vaan militarismin ansioksi, joka tarvitsi näitä apuneuvoja sodan käyntiin ja oli vielä mahtavampi kuin suurpääoma. Edellisen vuosisadan seitsenkymmenluvulla, jolloin useimmat Preussin radat valtiollistettiin, ei pääomalla vielä ollut niin suurta voimaa kuin nyt. Muissa valtioissa aiheutti taas taloudellinen takapajuisuus ja rautateiden otaksuttu huono kannattavaisuus sen, että monet niistä rakennettiin jo alun pitäen valtionrautateiksi. Mutta kaikissa sotilasmonarkioissa teki suurkapitaali sovinnon valtionrautateiden kanssa, koska se piti arvossa valtion militarismia, jota suurpääoma Englannissa ja Amerikassa ei tarvinnut.
Nyt maailmansodassa kärsityn häviön jälkeen, jolloin Saksan rautatiet ovat menettäneet kokonaan sotilaallisen merkityksensä, uskaltaa Saksan suurpääoma taas tarttua rautateihin käsiksi. Nyt on työläisten tehtävä puolustaa niitä valtion omaisuutena muista kuin sotilaallisista syistä.
Jos rautateiden sosialisoimiseen liittyy kivihiilen sosialisointi, niin on senjälkeen raudan vuoro. Tässä tullaan taistelemaan ratkaisevat taistelut sosialisoimisen puolesta.
Sitä varten on välttämätöntä, että sosialidemokratian valta on valtiossa voimakas. Niin kauan kuin työläiset ovat hajaantuneet ja ajoittain tulevat kysymykseen kokoomushallitukset, voidaan hiilen ja raudan sosialisoimista tuskin odottaa. Me emme turvaudu aseelliseen väkivaltaan emmekä takavarikoimiseen karkoittaaksemme pääoman valta-alueiltansa. Mutta on järjetöntä odottaa tämän suorittamista sosialidemokraattiselta puolueelta, niin kauan kuin tällä ei ole ylivoimaa valtiossa, se on, niin kauan kuin sillä ei ole väestön ratkaisevaa enemmistöä takanaan eikä omista sen innostunutta luottamusta.
Enimmän on köyhälistön käytettävä voimaa saadakseen kivihiilen ja raudan, Englannissa ja Amerikassa myöskin rautatiet riistetyiksi pääomalta. Kun tämä on onnistunut, voidaan sosialisoimisen jatkamisessa vielä yksityisillä liikealoilla varmasti kohdata suuria taloudellisia vaikeuksia. Mutta valtakysymyksenä on sosialisoiminen silloin jo ratkaistu.
Jos sosialisoiminen osoittautuu kolmella mainitulla alalla taloudellisesti edulliseksi, silloin ei voi enää mikään pysähdyttää sen eteenpäin kulkua köyhälistön hallitsemassa valtiossa.
Näin on lähellä mahdollisuus, että rauta ja rautatiet jatkavat rakentamista pystysuorassa suunnassa, että rautatuotanto liittyy raudan jalostusteollisuuden haaraksi ja rautatiet alkavat valmistaa vetureita ja vaunuja itse valtion liikkeissä, jotka eivät kuitenkaan menetä autonomiaansa. Ollaksemme tarpeettomasti laajentamatta tätä esitystämme, jätämme huomioonottamatta, millä tavalla rautateiden sähköistäminen ja vesivoimien valtiollistaminen tulevat vaikuttamaan sosialisoimiseen.
Jos rautatiet ovat yhteisötaloudellisena liikkeenä sosialistisen hengen valtaamat, niin tulee niiden hallinto menemään vielä pitemmälle. Joukko sellaisia rautatiepalvelijoita, joiden tunteminen on yleisölle välttämätöntä, tarvitsee virkapuvun. Olisi tarkoituksenmukaisinta, että tämän tarpeen tyydyttämistä ei jätettäisi yksityisliikkeille, vaan annettaisiin räätälien ammattikunnalle, joka silloin toimisi niinkuin kiltasosialismin mukaan kilta.
Hiilen suhteen taas viittaa sen kemiallinen jalostus ja käyttö kemialliseen teollisuuteen.
Samalla tavoin on käyvä kunnallisessa sosialisoimisessa. Leipomoiden kunnallistamisesta joudutaan kunnallistamaan myllyt, jotka hankkivat niille jauhot. Tästä on vain askel yksityiskuluttajain jauhokaupan sosialisoimiseen joko kunnallisten tai kulutusosuuskunnallisten järjestöjen avulla. On itsestään ymmärrettävää, että kunnalliset raitiotiet samoinkuin rautatietkin tulevat olemaan valtion kisko- ja vaunutehtaitten vakinaisia ostajia.
Milloin ei kunnan sosialisoitujen laitoksien tarve ole riittävän suuri, tarjotakseen tarpeeksi työtä tehtaalle, käy välttämättömäksi liittää samanlaatuisia kunnallisia yrityksiä liitoksi, jota varten työskentelee sosialisoitu tehdas, joka on joko valtion tai yhtyneitten kuntien oma. Tällöin tulevat varsinkin sähköteknilliset työpajat kysymykseen. Rautateiden sähköistämisen pitäisi tehdä välttämättömäksi näiden laitosten valtion haltuun ottaminen jo ennakolta.
Olisi tällaisissa olosuhteissa itsestään ymmärrettävää, että kunnat myöskin jättäisivät tarvitsemainsa virkapukujen hankinnan räätälikiltan huoleksi. Suuri ja hedelmällinen työala tarjoutuu köyhälistöhallinnon aikana kunnille asuinrakennusten valmistamisessa. Olemme jo useamman kerran viitanneet siihen, niinkuin myöskin siihen, että kuntien on pakko ottaa rakennuskilta huomioon rakennusyrittäjänä, jonka tehtäväksi kunnallisten rakennusten rakentaminen on määrätyillä ehdoilla annettava. Olemme jo viitanneet siihenkin, että sitä seuraa pakosta sementti- ja tiilitehtaitten y. m. ottaminen valtion tai kunnan haltuun.
Asuntokysymyksen ohella on terveydenhoitotoimen sosialisoiminen kuuluva niihin sosialistisen hallinnon suuriin tehtäviin, joiden ratkaisu ei koidu ainoastaan palkkatyöläisten, vaan koko kansan suurten joukkojen hyväksi. Tämän ratkaisun onnistumisesta seuraa, että viralliset terveydenhoitojärjestöt muuttavat myöskin lääkkeiden myynnin yksityisille sosialisoiduksi toiminnaksi, ja lopettavat siten valtion järjestämäin apteekkarien yksityismonopolien häpeällisen toiminnan. Toiselta puolen on tästä myös oleva seurauksena pyrkimys sosialisoida myöskin, mikäli mahdollista, itse lääkkeiden tehdasmainen valmistus, missä taaskin joudutaan tekemisiin kemiallisen teollisuuden kanssa.
Kolmas suuri tehtävä, joka köyhälistövallan on suoritettava, ei ainoastaan palkkatyöväen, vaan koko kansan suuren enemmistön hyväksi, on yleisen kulttuuritason kohottaminen varsinkin laajentamalla ja parantamalla koululaitosta. Kuten jo olemme huomauttaneet, johtaa tämä välttämättömyyteen hankkia koululaisille opintovälineet ja antaa myöskin täysikasvuisille mahdollisuus käyttää sivistyksensä lisäämiseen sellaisia välineitä, jotka ovat saavuttaneet yksimielisen hyväksymisen. Väestön keskuudessa vallitsevia mielipiteiden eroavaisuuksia, varsinkaan poliittista ja taloudellista laatua olevia, ei voida poistaa levittämällä valtioaatetta.
V. 1869 lausui Marx eräässä internatsionaalen pääneuvoston väittelytilaisuudessa kasvatuskysymyksestä m. m.:
»Kansantalouspolitiikkaa ja uskontoa ei pitäisi opettaa alkeiskouluissa, eikä ylemmissäkään. Täytyisi jättää täysikasvuisten tehtäväksi kehittää itse itseänsä näillä aloilla. Niiden opettaminen kuuluu luentosaliin, mutta ei kouluun. Ainoastaan luonnontieteet, ainoastaan tosiasiat, jotka ovat riippumattomia kaikista puolue-ennakkoluuloista ja joita voidaan selittää ainoastaan yhdellä tavalla, kuuluvat kouluun.» (Lontoolaisessa »Beehive» lehdessä elok. 21 p. 1869 olleen selostuksen mukaan.)
On bolshevismille kuvaavaa, ettei se ainoastaan anna valtionorgaanien saarnata kommunismia valtionuskontona kouluissa ja sanomalehdistössä, vaan että jokaisen muun mielipiteen lausuminen sen valtapiirin sisäpuolella on kokonaan ankarasti kielletty. Tällainen menettely on ymmärrettävää, kun sitä harjoittavat hallitsijat, jotka elävät vielä sen lapsellisen harhaluulon vallassa, että he omistavat jonkun jumaluuden heille ilmoittaman ehdottoman totuuden. Mutta se on häpeä sellaisille ihmisille, jotka väittävät seisovansa nykyaikaisen tieteen kannalla.
Vaikkapa meidän tieteessämme ja taiteessamme onkin niin paljon hyljättävää, niin on meidän kulttuurillamme kuitenkin onneksi niin suuri aarre saavutuksia, jotka ovat joko täydellisesti riidattomia tai hallitsevat ainakin niin hyvin nykyaikaista ajattelua, ettei niiden tasolle voi kohota kukaan, joka ei niitä tunne. Mainitsemme vain yhden esimerkin: niin ristiriitaisia kuin mielipiteet Goethesta ja hänen teoksistaan ovatkin, ei sellainen saksalainen ole mikään kulttuuri-ihminen, joka ei ole lukenut ainakin hänen tärkeimpiä kirjoituksiansa.
Valtion ja kuntien sivistyslaitosten tehtävänä tulee olemaan tarjota kirjoitusvälineet, oppikirjat ja klassikkojen teoksia ilmaiseksi niille, jotka hakevat opetusta näistä laitoksista.
Valtiolaitos, jolla ei ole taikauskoista kunnioitusta yksityisvoittoa kohtaan, on luonnollisesti pyrkivä tyydyttämään tätä tavattoman suurta tarvetta sosialisoitujen tuotantolaitosten avulla. Kun ajatellaan, kuinka suuri on jo nykyisin valtion ja kunnan laitosten paperin kulutus, niin käsittää, että tämä yhteiskunnallisiin tarkoituksiin käytettävän paperin kulutuksen paisuminen vie itsestään paperitehtaiden sosialisoimiseen.
Kaiken tämän lisäksi tulee luonnollisesti nyt jo alullepantu kulutusosuuskuntien oma tuotanto laajenemaan. Ne tulevat monessa tapauksessa olemaan sopivia elimiä saattamaan valtion ja kunnan talouden persoonallista kulutusta varten valmistamia valmiita tuotteita kuluttajain saataviksi.
Siten tulee sosialisoidun tuotannon verkko valtion väestön tarpeitten tyydyttämistä varten vuosi vuodelta laajenemaan. Kapitalistisen tuotannon piiri taas tulee yhä ahtaammaaksi, ja sosialisoidun tuotannon lisääntyvä taloudellinen painostus ja kilpailutyö markkinoilla on pakottava sen yhä enemmän soveltamaan työehtojansa sosialisoitujen malliliikkeiden mukaisiksi. Liikeneuvostojen toiminta ja merkitys tulee alituisesti lisääntymään kapitalistisissa liikkeissä samoinkuin myöskin kuluttajajärjestöjen vaikutus niihin ja välttämättömyys ruveta yhteistoimintaan sosialisoitujen liikkeiden kanssa. Käsi kädessä tämän kanssa käy tuotannon kokonaisprosessi yhä läpinäkyvämmäksi, tuotantoa ja kulutusta selittävä tilastotiede yhä tarkemmaksi ja perinpohjaisemmaksi, sillä sosialisoidut tuotannon alat ovat julkisia laitoksia ilman liikesalaisuuksia. Siten kehittyvät kaikki käsittävän sosialistisen suunnitelmatalouden alkeismuodot.
Ei voida vielä nyt nähdä, kuinka kauan tämä kehitysprosessi tulee kestämään. Ei voida myöskään varmuudella sanoa että tulevaisuudessa kaikki tuotantoalat sosialisoitaisiin. Suuri osa taiteellista ja tieteellistä tuotantoa on jäävä yksilölliseksi toiminnaksi, vaikka näilläkin aloilla on työnjako ja osuustoiminta, siis yhteiskunnallinen tuotanto lisääntyvä.
Kuitenkin voi sosialistisessa yhteiskunnassa yksityisten runoilijain, säveltäjäin, maalarien y. m. tuotantoa lukuunottamatta myöskin säilyä palkkatyötä käyttäviä liikkeitä. Mutta niiden täytyy olla kokonaan toisenlaisia kuin nykyiset kapitalistiset liikkeet. Sillä ne voivat osoittautua elinkykyisiksi ainoastaan sellaisilla liikealoilla, joilla yksityisliike ei tarvitse suurta pääomaa, vaan kylläkin etevää johtajapersoonaa, joka vaikuttaa puoleensavetävästi sen apuvoimiin ja osaa tarjota heille vähintäinkin yhtä hyvät työehdot kuin sosialisoitukin liike. Liikkeen johtaja ei silloin saavuta asemaansa pääoman omistuksen, vaan persoonallisuutensa vuoksi, eikä puute vie hänelle apulaisia.
Sosialistisen kehityksen kuluessa voi ilmetä uusia kokemuksia, uusia probleemeja ja uusia mahdollisuuksia, joista meillä ei vielä ole aavistustakaan. Ne lisäävät luultavasti vieläkin tuotantomuotojen moninaisuutta, josta meillä nyt voi olla vain arveluita ja joka kehittyy pitkälle menneestä työnjaosta, johon teollisuuskapitalismi perustuu. Me tahdomme kylläkin poistaa luokkavastakohdat, mutta emme muodostaa tuotantoa tai kulutusta yksitoikkoiseksi. Se olisi taantumista.
Sosialisoimisen edistymisnopeuden ennustaminen jossakin määrätyssä maassa on luonnollisesti ehdottomasti mahdotonta. Yhtä sattuviksi kuin Marxin ennustukset ovat osoittautuneet kehityksen suuntaan nähden, yhtä usein ovat ne olleet erehdyttäviä sen nopeuteen nähden. Asioiden historiallinen kehitys käy hitaammin, kuin teoria edellyttää, joka ei tietysti voikaan edeltäkäsin ottaa laskuissaan huomioon kaikkia mahdollisia häiritseviä välikohtauksia.
Jokatapauksessa voi sosialisoiminen käydä sitä nopeammin, mitä kypsyneempiä työläiset ovat, mitä paremmin he ymmärtävät sen tehtäviä ja toimivat sen hyväksi. Tässä suhteessa voidaan jo nyt tehdä suurta valmistelutyötä liikeneuvostoissa, joita ei tarvitse käsittää ainoastaan voima-asemiksi pääomaa vastaan tai vain pääoman ärsytyskeinoksi, vaan ennen kaikkea kouluksi, jonka tehtävänä on tutustuttaa proletaareja liikkeen johdon tehtäviin, ehtoihin ja menettelytapoihin.
Olemme jo osoittaneet, mitä varsinkin kaupunkilaistyöläiset liikeneuvostojen ohella voivat tehdä helpottaakseen myöhemmin sosialisoimisen menestymistä.
Sosialisoimisen alkaminen riippuu tavattoman paljon liikeneuvostojen ja kaupunkityöläisten toiminnan ripeydestä. Yhtä paljon heidän taloudellisesta ymmärryksestänsä kuin heidän velvollisuudentuntonsa voimakkuudesta.
Olemme jo edellä viitanneet siihen, että kapitalistinen maailma ei ole mikään hyvä yhteishengen koulu, ei työläisillekään. Luokkataistelu herättää kylläkin voimakkaan solidaarisuuden tunteen, mutta ainoastaan taistelua varten. Yhteishenkeä voi olla kahta eri lajia, aina sen yhteistoiminnan mukaan, mihin se kohdistuu. Toisessa työläisessä vahvistaa tämä tunne ainoastaan ammatillista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, toisessa kenties yhteistunnetta koko luokan kanssa, mutta sen ei tarvitse herättää yhteistunnetta valtiota tai kuntaa kohtaan. Valtio on tähän asti ollut työläisten vastustaja. Vasta kun he ovat sen vallanneet, tulee heidän yhteistunteensa valtiota ja kuntaa kohtaan voimakkaammaksi. Sosialisoimisen alkuasteilla ei senvuoksi pidä asettaa työläisten yhteistunnetta valtiota ja kuntaa kohtaan liian kovalle koetukselle. Ei varsinkaan taloudellisissa asioissa. Suuret taistelut synnyttävät myöskin suuria intohimoja, sankariutta ja epäitsekästä antaumusta. Arkipäivän ansaitsemistyön lyijynharmaa yksitoikkoisuus ei ole omiansa synnyttämään suuria hyveitä.
Bolshevikit koettivat omalaatuisen marxilaisuutensa mukaisesti ruoskia työläisten puuttuvaa yhteishenkeä teollisuudessa esille leimuavilla moraalisaarnoilla. Sillä ei ole luonnollisesti ollut vähäisintäkään pysyvää vaikutusta. Silloin turvautuivat he pakkotyöhön. Näistä vallankumousmiehistä ovat — samoinkuin poroporvaristakin — siveyssaarnat ja poliisi parhaita hyveen synnyttämiskeinoja.
Niin tarpeellinen kuin työläisten korkealle kehittynyt yhteishenki onkin sosialisoimisen menestymiselle, niin riippuu se kuitenkin tekijöistä, joita me emme voi luoda mielemme mukaan. Mutta mitä me sosialistit joka tapauksessa voimme tehdä, on taloudellisen tiedon levittäminen työläisten keskuudessa.
Tämän on valitettavasti proletaarisessa maailmassa samoinkuin porvarillisessakin tunkenut kokonaan taka-alalle sotilaallinen ajatustapa ja vallan vaikutuskyvyn liian suureksi arvioiminen. Siitä ovat johtuneet toisaalla bolshevismin järjettömyydet ja toisaalla rauhansopimukset kaikkine seurauksineen. Ei pahuus ole ihmisen pahin vihollinen, vaan tietämättömyys ja etenkin tietämättömyys taloudellisella alalla.
Mitä paremmin työläiset tuntevat taloudelliset lait, mitä täydellisemmin he ovat perehtyneet maansa taloudellisiin oloihin ja maailmaan yleensä, mitä paremmin he osaavat tehdä taloudellisia laskelmia, mitä selvemmin he näkevät mahdollisuuden rajat kussakin eri tilanteessa, mitä voimakkaammin he keskittävät voimansa kulloinkin saavutettavissa olevaan asiaan, sitä vähemmän voidaan heitä käsitellä kuin koulupoikia, jotka karttavat kaikkea työtä ja ovat valmiit kaikenlaiseen vallattomuuteen, niin pian kuin he eivät enää tunne opettajan vitsaa yllänsä, vaan tulevat näyttämään itsensä kypsyneiksi miehiksi, jotka vapaan päätöksensä mukaisesti tekevät kaiken, mikä on tarpeen, niin pian kuin heidän onnistuu valtiollisen vapauden lisäksi vallata myöskin taloudellinen vapaus.
Tämän päämäärän saavuttamiseksi on meidän aina pyrittävä levittämään taloudellista ajatustapaa ja tietoa joukkojen keskuuteen.
Tätä ennen pidimme silmällä sosialisoimisessa ainoastaan liikennelaitosta, vuorityötä ja teollisuutta ahtaammassa merkityksessä. Maatalouden jätimme sitävastoin kokonaan huomioonottamatta. Ja kuitenkin kuuluu sen piiriin vielä useissa valtioissa väestön suurin osa, joten se myöskin muodostaa taloudellisesti voimakkaimman tuotannonhaaran. Siten työskenteli Saksan valtakunnassa v. 1907 maatalouden palveluksessa 9,732,000 työläistä, kun taas lähinnä voimakkaimman ammattialan, rakennusteollisuuden alalla oli vain 1,905,000 työntekijää, metalliteollisuudessa 1,086,000, vuoriteollisuudessa vain 936,000. Englannissa ja Walesissa taas laskettiin 1911 maatalouden palveluksessa olleen vain 1,260,000 henkeä, mutta kaupan alalla sitävastoin 2,214,000.
Mutta kaikkialla muodostaa maatalous, joskaan ei aina kotimainen, koko väestön olemassaolon perustan. Se tuottaa sen tarvitsemat ravinto- ja raaka-aineet. Jollei se toimi, kuolemme me nälkään. Siitä on nykyaikana ollut kauheana todistuksena Venäjän valtakunta.
Asiain näin ollen on itsestään ymmärrettävää, että köyhälistö ei saa, jos se tahtoo ottaa kohtalonsa, se on, ennen kaikkea elämänsä lähteitten hoidon käsiinsä, jättää siinä huomioonottamatta maataloutta, vaan sen on pyrittävä liittämään sekin tarpeentyydyttämistalouteensa.
Jo kauan aikaa on eri maiden sosialistisilla puolueilla ollut maatalousohjelma. Mutta ne rajoittuvat pääasiassa luettelemaan vaatimuksia, joita sosialidemokratian piti asettaa maalaisväestön hyväksi. Ne olivat enimmäkseen vaaliohjelmia. Kun meillä nyt on edessä mahdollisuus valtiollisen vallan valtaamiseen, täytyy meidän mennä pitemmälle. Ei riitä se, että kysytään: Mitä on meillä tarjottavana talonpojille, sellaisina kuin he nyt ovat? Meidän täytyy lisätä vielä toinen kysymys: Mitä on meidän tehtävä saadaksemme maatalouden palvelemaan suorastaan yhteiskuntaa?
Mutta tässä kohtaavat meitä vaikeudet, joita ei muilla tuotantoaloilla tavata. Maatalouden sosialisoiminen ja elintarvetuotannon muuttaminen voittotaloudesta yhteistaloudeksi olisi tavattoman tarpeellista. Mutta tämä tarve ei synny maalaisväestön, vaan kaupunkilaisväestön enemmistön tarpeesta. Vieläpä monilukuisissa maatalouden palkkatyöläisissä on oman yksityisen pikkutalouden kaipuu voimakkaampi, kuin halu sosialisoida sen tuotantoala.
Eikähän tarve yksin tulekaan kysymykseen. Ilman tarvetta ja ilman tahtoa ei varmasti voida mitään luoda. Mutta turmiollinen erehdys on uskoa, että tahto yksin ratkaisee, kuten niin monet uskovat. Tarvitsee muka vain voimakkaasti jotakin tahtoa, niin silloin voidaan se jo toteuttaakin.
Tahto saavuttaa vain silloin jotakin, kun tahdotaan järkevää, se on sellaista, joka perustuu selvään käsitykseen niistä aineellisista ehdoista, joita on olemassa tahdotun asian toteuttamista varten, siis tahtoa, joka asettaa vain mahdollisen päämääräkseen ja tuntee tarkoin sen rajat.
Nyt olemme nähneet, että toisilla tuotantoaloilla kehittyvät sosialisoimisen toteuttamismahdollisuudet rinnakkain sen tarpeen kanssa. Mutta maataloudessa sitä vastoin ei kehityksen kulku ole riittävässä määrässä tehnyt toista enempää kuin toistakaan. Meidän täytyy myöntää, että tällä alalla ei suurliike ole vielä työntänyt pikkuliikettä syrjään.
Tämä on uhkaava kari sosialismin tiellä.
Vain yhteen tuotantohaaraan nähden se ei pidä paikkaansa, tuotantohaaraan, joka luetaan maatalouteen, mutta jolla on omat lakinsa, jotka erovat maatalouden laeista samalla tavoin kuin teollisuudenkin. Tämä tuotantohaara on metsätalous.
Tällä alalla esiintyy sosialisoimisen tarve samoinkuin sen toimeenpanoehdotkin jo sangen voimakkaana.
Metsän säilyminen määrätyillä seuduilla on erittäin tärkeätä sekä ilmastolle että maaperän kosteudelle, siis maataloudelle yhtä hyvin kuin jokilaivaliikenteellekin.
Mutta nyt ei maan yksityisomistus ole suinkaan suotuisa metsän säilymiselle. Pääoma pyrkii kaikkialla mahdollisimman nopeasti kiertämään, sillä mitä nopeampi on kierto, sitä suurempi voitto, jonka yhtäsuuri pääoma antaa määrätyn ajan kuluessa. Mutta metsän kiertokaudet ovat tavattoman pitkiä, useimmiten sata vuotta, mutta ovat usein pitempiäkin, kuten esim. tammimetsikköjen yli 200 vuotta. Kuka haluaa sijoitaa pääomansa saadakseen voiton vasta niin pitkän odotusajan jälkeen? Yksityishenkilö, joka on metsän hankkinut ja puuttomaksi tehnyt, on senvuoksi uuden metsänviljelyksen asemasta pyrkivä käyttämään maaperää toisella tavalla, joka tuottaa tuloja nopeammin, kenties joka vuosi, jos vain maaperän laatu sen sallii. Kapitalismi on siis taipuvainen hävittämään metsiä ainakin sellaisilla seuduilla, missä metsän viljelystä harjoitetaan voiton vuoksi. Kaikkialla ei kuitenkaan näin ole. Sillä metsä on jo vanhoista ajoista asti ollut myöskin maaseudun rikkaimpain ja mahtavimpain suosittu ylellisyysesine.
Metsä ei tuota ainoastaan puita, vaan kätkee myöskin metsänriistaa, ja metsästys oli sodan ohella läänitysherrojen ja heidän seuraajainsa suosituin ajanviettotapa. Metsän suojeleminen ja metsänriistan aitaaminen siihen oli feodaaliajan hallitsevista luokista aina erittäin tärkeätä, ja sen kapitalistiluokkaan kuuluvat jälkeläiset ovat perineet tämän harrastuksen.
Talonpojille oli riistarikas metsä vahingollinen, sillä sen asukkaat hävittivät hänen viljansa. Heistä tuntui myöskin katkeralta, kun hyvä maaperä jäi metsittymään, sen sijaan että se olisi jätetty maanviljelyksen käytettäväksi. Säästäväisiä kaupunkiporvareita taas harmitti se tuhlaus, mitä metsän ja metsänriistan ylivalta merkitsi seuduissa, jotka olivat sopivia korkeampaa maaperän käyttöä varten.
Tämä oli myöskin yksi niistä syistä, jotka tekivät kapitalismin ja demokratian läänityslaitoksesta saavuttaman voiton turmiolliseksi metsälle. Ei kuitenkaan kaikkialla eikä myöskään kauan. Sillä kapitalismin vahvistuessa kasvoivat myöskin lisäarvomäärät, jotka virtasivat kapitalistille ja joiden mukana seurasi ylellisyys, jonka rikkaat voivat nyt kustantaa itsellensä. Rikkaimmat rikkaista voivat nyt suoda itsellensä kaikkein kalleimman ylellisyyden, hankkia itsellensä metsiä metsästysalueiksi. Ovatpa he menneet tuhlauksessaan niin pitkälle, että ovat monin paikoin ostaneet viljeltyjä maita jättääkseen ne kyntämättä ja muuttaakseen ne metsämaiksi. Varsinkin vuoriseuduissa on tätä usein tapahtunut. Jo paljoa aikaisemmin olivat ylimieliset maalordit muuttaneet ahkerien talonpoikien asuinpaikat autioiksi metsästysalueiksi.
Tämä metsän lisääntyminen voi käydä monissa paikoissa yhteiskunnalliselta kannalta yhtä vahingolliseksi kuin metsän vähentyminen toisissa kohdissa.
Metsätalouden harjoittaminen ei senvuoksi olekaan juuri missään kapitalistisessakaan maassa aivan vapaa. Enimmäkseen on se jo usein hyvin ankarastikin alistettu valtion säännöstelyn alaiseksi. Ja melkein kaikkialla on jo vapaamielisyyden aikakaudella ilmennyt valtion liikkeen tarve metsätalouden alalla.
Mutta yhtä hyvin kuin tarve ovat myöskin valtion liikkeelle suotuisat ehdot metsätaloudessa kehittyneet poikkeuksellisen pitkälle.
Metsätalous kaipaa jo alunpitäen suurliikettä ja oikein laajaperäistä liikettä. Metsätalouden hallussa oleva alue käsitti Saksan valtakunnassa 1907 13,876,000 hehtaarin, metsätalouden ja metsästyksen palveluksessa oli sitävastoin vain 126,000 henkeä. Siten oli metsätalouden töissä vain yksi henkilö 100 metsähehtaaria kohti.
Suurliikkeet ovat ehdottomasti vallitsevassa asemassa. V. 1907 jakautui Saksan metsämaa metsätaloudellisten liikkeiden kesken seuraavalla tavalla:
| Liikkeen laajuus ha | Yht. maata ha | Pros. koko maasta | |
| Yli 1,000 | hehtaaria | 6,693,000 | 48,2 |
| 100–1,000 | » | 3,382,000 | 24,4 |
| Alle 100 | » | 3,800,000 | 27,4 |
Siis melkein kolme neljäsosaa liikkeistä oli suurliikkeitä.
Sen ohella on valtion liike jo osoittautunut metsätalouden alalla sopivaksi valtiobyrokratian puristuksesta huolimatta. Jos sille annetaan suurempi itsenäisyys ja jos toiselta puolen sen työläiset ja toiselta puolen sen kuluttajat saavat suuremman vaikutusvallan liikkeen johtoon, niin tulee valtion liike antamaan vielä parempia tuloksia.
V. 1895 käsittivät valtion metsäalueet Saksassa jo 4,741,000 hehtaaria, s.o. 34,5 prosenttia koko metsätalouden hallussa olevasta maasta. V. 1907 olivat ne nousseet 4,938,000 hehtaariin eli 35 prosenttiin, ne olivat siis lisääntyneet 197,000 hehtaarilla, kun taas toiset metsäalueet olivat pienentyneet 47,000 hehtaarilla.
Valtionmetsien rinnalla ansaitsevat myöskin kunnanmetsät mainitsemista. Niitä ei v. 1895 ikävä kyllä laskettu. V. 1907 käsittivät ne 2,287,000 hehtaaria eli 16,5 pros. metsätalouden hallussa olevasta maasta. Valtion metsien kanssa yhdessä oli niillä metsämaata 51,5 pros., siis enemmän kuin puolet.
Yksityiset metsäliikkeet ovat tämän mukaan jo nyt jääneet vähemmistöksi. Koneisto niiden sosialisoimista varten on jo olemassa, ja sen siirtäminen yksityisliikkeisiin tulisi tuottamaan vain vähän vaivaa.
Tämä voisi tapahtua nopeasti ja helposti. Se on vain voimakysymys, ja voisi se saada, jos se taitavasti suoritettaisiin, sekä kaupunkilaisten että myöskin maalaisväestön hyväksymisen, sillä viimeksimainitussa elää vielä vanha perintämuisto metsän, veden ja laidunmaan yhteisomistuksesta. Niin lujasti kuin talonpoika pitääkin kiinni pikku palstastansa, ei hänellä ole mitään suurten herrojen metsäalueiden valtiollistamista vastaan.
Varsinaisen maatalouden asema ei ole läheskään niin suotuisa kuin metsätalouden. Kuitenkin täytyy siinä tehdä erotus maan omistuksen ja maan käytön välillä. On yhteiskunnallisia suhteita, joissa liike ja omistus kuuluvat läheisesti yhteen, niin että kiinteimistön sosialisoiminen kohtaa sellaisissa tapauksissa yhtä suuria vaikeuksia kuin maataloudellisen liikkeenkin sosialisoiminen ja ne vodaan molemmat suorittaa vain toistensa yhteydessä.
Mutta näin eivät ole asiat suinkaan kaikissa tapauksissa. Vuokrasuhteessa ovat maaomaisuus ja maatalousliike selvästi toisistansa erillääin. Tällöin voi suunnattoman suurtilan yhteydessä olla kurja kääpiötalous, kuten aikaisemmin oli sangen tavallista Irlannissa ja eri osissa Italiaa ja osaksi on vielä nytkin.
Maataloudellinen liike on elämälle tärkeä laitos, jota ei saa kevytmielisesti häiritä. Yksityinen maanomistaja, joka on erillään liikkeestä, on yhteiskunnalle maailman tarpeettomin henkilö. Mutta kun tämän tarpeettoman persoonan käsissä on yksinoikeus yhteiskunnan elämänlähteisiin, voi hän samalla muuttua yhdeksi yhteiskunnan vahingollisimmista, niin, vieläpä kaikkein vahingollisimmaksi henkilöksi.
Missä maanomistaja ei siis itse harjoita maanviljelystä, vaan esiintyy kiinteimistön omistajana vuokraajan rinnalla, joka muokkaa itse maata tai ainakin johtaa sen viljelystä, silloin vaatii yhteiskunnan pakottava etu lopettamaan maanomistajan hallitsevan aseman. Vuokraaja toivoo mieluummin pääsevänsä itse manomistajaksi, ja vapaamielinen käsitys on suosiollinen tälle toivolle.
Mutta jo porvarillinen radikalismikin on niin voimakkaasti proletaarisessa ja suurtuotannon vallitsemassa maassa kuin Englannissa löytänyt maakysymykselle myöskin toisen ratkaisun ja on esittänyt vaatimuksenansa maaomaisuuden valtiollistamista. Ei vuokrasuhteen poistamista, vaan maamiehen muuttamista yksityisestä vuokramiehestä valtion vuokramieheksi.
Tämä päämäärä on varsin sopiva proletaariselle, sosialistiselle puolueelle, joka pyrkii poistamaan tuotantovälineiden yksityisomistusta ja jonka ei pidä pysähtyä tärkeimpäin tuotantovälineiden eteen, jos on olemassa mahdollisuus niiden valtiollistamiseen. Tähän on mitä suurimmassa määrin tilaisuus maissa, joissa vuokrajärjestelmä on vallitsevana. Kun maanomistukseen ei siellä liity minkäänlaisia taloudellisia toimintoja, voi sen valtion haltuun ottaminen tapahtua siellä heti, yhdellä iskulla. Asteittainen metodi on tässä tapauksessa yhtä vähän paikallaan kuin läänitysoikeuksien poistamisessa. Itse asiassa voidaan tämän laatuisen maaomaisuuden poistamista pitää porvarillisen vallankumouksen jälkikaikuna, jolle sen metodit ovat sopivia.
Tämän mukaan ei se myöskään merkitse yhteiskunnallisen tuotantoprosessin häiritsemistä, vaikka tällainen maaomaisuus otetaan pois ilman lunastusta. Yksityistapauksissa voivat joko huokea hinta tai poliittinen viisaus neuvoa menettelemään toisin. Siitä ei meidän tarvitse tässä tinkiä. Mutta mikään taloudellinen välttämättömyys ei vaadi lunastamista. Tällaiset maanomistajat eivät suorita minkäänlaisia taloudellisia tehtäviä, joiden seisauttaminen voisi vahingoittaa tuotantoprosessia.
Mutta valitettavasti koskee tämä vain niitä maita, joissa vuokrausjärjestelmä on vallitsevana. Tämä seikka kuuluu niihin moniin kohtiin, jotka niin hyvin tasoittavat maaperää Englannin köyhälistölle taloudellista vallankumousta varten ja jotka jo ennakolta määräävät tämän maan sosialismin edelläkävijäksi huolimatta sen pitkäaikaisesta ynseydestä sosialistisia teorioita kohtaan. Vielä nyt kuten silloinkin, kun Karl Marx vaikutti määräävästi internationaalen toimintaan.
Hiilen, raudan ja rautateiden ohella, vieläpä kenties ennenkin niitä, on köyhälistön hallinto Englannissa pystyvä pakkoluovutuksella valtiollistamaan suurimman osan maaomaisuutta, sekä maalla että kaupungeissa ja saava siten haltuunsa kaikki taloudellisen elämän ratkaisevat tekijät. Se voi ilman suuria lunastusmaksuja ottaa maaomaisuuden valtiolle ja avaa sille yhdellä kerralla suunnattomat tulolähteet, jotka tekevät sen ilman muuta kykeneväksi suuriin yhteiskunnallisiin tehtäviin.
Kokonaan toisin ovat asiat useimmissa Europan mannermaan valtioissa ja Yhdysvalloissa. Näissä ovat tavallisesti maanomistajat myöskin samalla sen viljelijöitä, ja muodostavat sen lisäksi väkirikkaan, taloudellisesti — ja demokratian vallitessa myös poliittisesti — voimakkaan luokan. Heidän maahansa koskeminen olisi poliittisesti erittäin vaarallista ja olisi tuskin taloudellisestikaan mahdollinen aiheuttamatta vaikeita häiriöitä, jotka toisivat mukanaan suuria vahinkoja kansalle, varsinkin kaupunkiväestölle. Itse suuren maaomaisuudenkin valtion haltuun ottaminen voisi asiain tällä kannalla ollessa olla hyvin uhkarohkea leikkaus, johon saisi ryhtyä vain siinä tapauksessa, että on mahdollista yhdistää maan sosialisoimiseen myöskin liikkeen sosialisoiminen, mikä ei ole niin yksinkertainen tehtävä, kuten pian tulemme näkemään.
Yhdellä kertaa tapahtuvaa, korvauksetonta koko maaomaisuuden valtion haltuun ottamista ja kaikkien maalaisisäntien muuttamista valtion vuokraajiksi ei siis voida meidän oloissamme ajatella.
Tästä huolimatta olisi kuitenkin vaikutettava maaomaisuuden valtiollistamisen edistämiseksi. Se voidaan heti alottaa, niin pian kuin meillä on siihen taipeeksi voimaa, jo ennenkuin sopivat ehdot maanviljelystalouksien sosialisoimista varten ovat olemassakaan.
Tällaiseen vähitellen etenevään, pakkoluovutuksetta tapahtuvaan maan valtiollistamiseen olisi tilaisuus, niin pian kuin valtio saisi oikeuden ostaa joka kerta, kun maakappale tai tila joutuu myytäväksi. Maaomaisuus on nykyään vielä sangen liikkuvaa. Tiloja myydään usein. Jokainen tällainen omaisuudenvaihto tarjoaisi tilaisuuden suurentaa valtion maaomaisuutta. Vaikkapa valtio ei heti ryhtyisi järjestämään sosialistista taloutta ostamallensa tilalle, johon etenkin talonpoikaistilat olisivat liian pieniäkin, kuitenkin jo yksistään maan omistaminen tuottaa etuja valtiolle ja yhteiskunnalle. Tosin tulevat vuokrat, joita valtion vuokraajien on maksettava, riittämään vain valtion suorittaman ostosumman korkojen peittämiseen. Mutta elämme aikana, jolloin kiinteistökorko kasvaa, ja kiinteistökoron jatkuva kasvaminen koituu valtion haltuun otetusta maaomaisuudesta valtiolle eikä yksityisille maanomistajille. Puhumattakaan siitä edusta, että verotusviranomaisten on paljoa helpompi saada selville ja käsitellä korkotuloja kuin maatilan tuloja.
Mutta myöhemmin on sosialisoiminen käyvä sitä helpommaksi, mitä enemmän maanviljelijät ovat vuokrasuhteessa valtioon eivätkä vapaita maanomistajia sen rinnalla.
Huolimatta näistä valtiolle koituvista eduista eivät muut liiketoimeen osalliset menetä mitään osto-oikeuden käyttämisen vuoksi. Tilan myyjälle voi olla samantekevää, onko se valtio tai yksityinen joka maksaa tilan hinnan. Mutta myöskin myyjää seuraavalle maanviljelijälle on etua siitä, kun se ei ole hän, joka suorittaa tilan hinnan. Ellei hän ehkä olisi maakeinottelija, joka ei halua hankkia maatilaa harjoittaakseen sillä maanviljelystä, vaan myydäkseen sen mahdollisimman pian voitolla.
Oikea maamies säästää ostosumman, kun hän ostajasta muuttuu vuokraajaksi, ja voi käyttää niitä joko parantaakseen talouttansa ja hoitaaksensa sitä voimaperäisemmin tai vuokratakseen suuremman maatilan, kuin hän olisi voinut ostaa. Kummassakin tapauksessa tulevat hänen tulonsa lisääntymään, ja ensinmainittu sitäpaitsi edistää maan tuotantovoimien kehitystä.
Siten voimme myöskin niissä maissa, joissa ei ole vuokrausjärjestelmää, edistää maan valtiollistamista.
Mutta niin tärkeätä kuin tämä onkin, emme me ole ainoastaan maareformisteja. Me emme tahdo pysähtyä siihen, vaan meidän on pyrittävä yhdistämään maatalouskin tarpeentyydyttämistalouteemme.
Ja se on oleva meille kova pähkinä.
Sosialistinen hallinto kohtaa suurimmat vaikeudet, kun se ryhtyy sosialisoimaan maataloudellisia liikkeitä. Tällä alalla on kapitalistinen kehitys tehnyt tähän asti niin vähän esitöitä, että on olemassa sosialisteja, jotka kokonaan epäilevät maatalouden sosialisoimisen mahdollisuutta. He tahtovat rajoittaa sosialismin teollisuuteen.
Kuitenkin on heidän myönnettävä, etteivät nykyiset maanomistussuhteet sovi yhteen sosialistisen tuotannon kanssa. Olemme jo viitanneet siihen, miten riistävästä pakkotyöstä maataloudessa voidaan tehdä loppu: jakamalla kaikki suuremmat tilat — ei ainoastaan suurviljelykset, vaan myöskin keskikokoiset — redusoimalla koko maatalous perhetalouksien haltuun.
Jos todellakin onnistuisi yhdistää tämä taloudellinen taantumus maaseudulla yhteiskunnalliseen vallankumoukseen kaupungissa, niin olisi siitä mullistavat seuraukset. Sillä kääpiöviljelys ei kykene tuottamaan suuria ylijäämiä, jos se ylipäänsä tuottaa minkäänlaisia.
Olemme käsitelleet sitä kysymystä toisissa kirjoituksissa. Selostamme tässä niissä esitettyjä ajatuksia vain muutamilla sitaateilla yliamtmanni tohtori E. Rabbethgen kirjoituksesta, jonka hän jätti sosialisoimiskomissionille ollessaan sen jäsenenä maaliskuussa 1922.
Tässä kirjoituksessa lasketaan, että pienten ja keskikokoisten maatalousliikkeitten tuotanto olisi riittävän suuri ravitakseen sekä talonpoikaisväestön että pikkukaupunkilaiset. Suurkaupunkien väestö (20 miljoonaa) ja suurtilojen työväestö (3 milj.) elävät yksistään viimeksimainittujen tuotteilla. Suurliike elättää keskimäärin 5 henkeä hehtaaria kohti, pienet ja keskikokoiset tilat ainoastaan 2 henkeä hehtaaria kohti. Ero tulee vielä suuremmaksi, jos otamme yksistään huomioon voimaperäisesti hoidetun suurtalouden. Sellainen tuottaa hehtaarin alalta ravinnon 9 hengelle.
»Likimääräistä kuvaa», mikä näillä numeroilla tahdotaan antaa, perustellaan seuraavalla tavalla:
»Lienee riidaton tosiasia, että pienten ja kääpiöviljelysten pelloilta saadut bruttotulot ovat keskimäärin tuntuvasti pienempiä kuin samanlaisella maaperällä toimivien suurtilojen tulot. Vähemmän huolellinen pellonmuokkaus, huonompi siemenvilja, pienempi ja epäjohdonmukainen keinotekoisten lannoitusaineiden käyttö, vähemmän huolellinen rikkaruohojen vastustaminen, vähemmän järkiperäinen vuoroviljelys alentavat niiden sadon keskimäärin 25 % pienemmäksi suurviljelyksen satoa samanlaisissa olosuhteissa. Nämä puutteet ovat osaksi puolustettavissa. Mutta nyt ne ovat olemassa, ja ne on otettava laskuissa huomioon.
»Käsityöläisten elättämiseen tarvitaan pikkutilalla jonkun verran enemmän, koska kaikkien käsien käyttäminen ei ole niin hyvin järjestetty. Tällä seikalla ei kuitenkaan ole niin suurta merkitystä. Pääsyynä heikompaan tuotantoon on vetojuhtien epätaloudellinen käyttö, ja siitä johtuva sen osan suurennus, mikä sadosta niiden ylläpitämiseksi tarvitaan.[4]
»Kun suurtilalla vetojuhtien ylläpitoon tarvitaan jokaisesta 5 hehtaarista 1,1 ha., niin että 3,9 hehtaarin tulot jäävät käytettäviksi ihmisten ravinnoksi ja hyötykarjan ruokintaan, niin vaativat vetojuhdat pikkutilalla, ottamalla huomioon pienemmän sadon, ylläpidokseen jokaiselta s hehtaarilta 2,6–3 hehtaarin tulot, niin että vain noin 2 hehtaarin tulot jäävät tähteeksi.
»Vetojuhtien tarvitsema rehumäärä on voima-arvoltaan enemmän kuin puolitoista kertaa suurempi kuin ihmisen ravintotarve. Tästä nähdään, mikä merkitys on vetojuhtien pidolla, järkiperäisellä vetokarjan käytöllä ja sitä säästäväin koneiden, erittäinkin höyry- ja moottoriaurojen käytöllä.
»Jos kaikki suurtilat palstotettaisiin, niin tulisi samalla pinta-alalla elämään 23 miljoonan ihmisen asemasta vain noin 9 miljoonaa, mutta muut 13 tai 14 miljoonaa saisivat kuolla nälkään, ja sitäpaitsi tulisi jälelle jääneidenkin ravinto kallistumaan.»
Nämä 13–14 miljoonaa, joiden on pakko kuolla nälkään tai muuttaa pois, ne ovat juuri niitä, joiden harteilla Saksan nykyaikainen kulttuuri lepää. Jos maatalous taannutetaan kääpiöviljelykseksi, niin merkitsee se vajoamista takaisin raakalaisasteelle.
Venäjällä avasi äskettäin väkivaltaisen talonpoikaiskapinan suorittama suurviljelyksen hävittäminen ja sitten kylien köyhälistökomiteain suorittama varakkaiden talonpoikain hävitys tien nykyiselle nälänhädälle, jota kuivuus ja kato ovat kauheasti suurentaneet, mutta eivät suinkaan yksin synnyttäneet. Näihin tekijöihin liittyivät sitten vielä punaisen armeijan hävittävät pakkoluovutusretket, jotka tekevät kurjuuden mitan täydeksi.
Mutta sellaiset väkivaltaiset sotilaitten tai nälkäisten työläisten toimeenpanemat pakkoluovutukset tulisivat kai meilläkin muodostamaan laulun lopun, kun ei pientalonpoikain talous enää tuottaisi riittävän suuria ylijäämiä. Se voisi todella kansanvaltaisesta hallitustavasta huolimatta johtaa vieläkin kansalaissotaan. Pääomalla ei ole demokraattisessa maassa, jossa on kehittynyt köyhälistö, voimaa ryhtyä kansalaissotaan, jollei se saa käytettäväkseen talonpoikain nyrkkejä. Vain niiden puolelta uhkaa sosilistista hallintoa vaara. Mutta kun pakkoluovutuksilla voitaisiin korkeintaan ottaa viljaa talonpojilta, mutta ei mitenkään aiheuttaa lisätuotantoa, vaan pikemminkin saada heidät vielä enemmän luopumaan elintarpeiden tuottamisesta, tulisi työläisten asema kaikista väkivaltaisuuksista huolimatta — tai paremminkin juuri niiden kautta — vasta oikein huonontumaan. Se tekisi lopulta uuden hallinnon heillekin vastenmieliseksi, ja vastavallankumous olisi voittanut pelin.
Ei mikään siis olisi turmiollisempaa kuin tällainen maakysymyksen ratkaisu.
Tähän liittyy vieläkin eräs tärkeä seikka. Sosialistisen talouden on pyrittävä vähentämään yksityisten työtaakkaa mahdollisimman pieneksi. Tämä on kenties monista työläisistä oleva tärkeämpää kuin aineellisten nautintojen lisääntyminen.
Mutta pikkutalous voi säilyttää olemassaolonsa ainoastaan äärimmäisellä työvoimainsa jännittämisellä. Niiden vähälukuisuus ja talouden moninaiset toimet suovat tuskin levähtämistä tai joutoaikojen viettoa. Ja nykyisin on yhtenä syynä talonpoikien ja teollisuustyöläisten jyrkkään vastakohtaan pidettävä sitä, että edellisten työtaakka ei pienene, kun taas jälkimmäiset yhä lyhentävät työaikaansa. Tämä vie toiselta puolen siihen, että talonpojat, varsinkin vanhemmat heistä, vihaavat hirveästi »kaupunkilaislaiskureita», toiselta puolen taas siihen, että monet talonpojat, varsinkin nuoremmat, koettavat paeta maalaiselämän yksitoikkoisuutta ja liiallista työtaakkaansa ja muuttavat kaupunkiin. Maalta pakeneminen oli viimeisinä vuosikymmeninä ennen sotaa silmiinpistävimpiä yhteiskunnallisia ilmiöitä. Se on taaskin voimakkaana jatkuva, niin pian kuin olemme voittaneet sodan seuraukset ja päässeet jossakin määrin normaalisiin taloudellisiin oloihin.
Tämä ilmiö on sangen vakava uhka maanviljelystuotannolle ja sen kautta myöskin koko väestön ravitsemiselle. Tämä vaara on sosialistisessa yhteiskunnassa valtaavasti suureneva, jos sosialisoiminen ja sen työläisille tuottavat edut rajoittuvat teollisuuteen ja maataloudessa eletään edelleenkin vanhojen talonpoikaisten kaavojen mukaan.
Myöskin tämä tekisi sosialistisen yhteiskunnan olemassaolon sangen vaaranalaiseksi.
Suurtilojen jakaminen palstoihin merkitsisi siis mitä erilaisimmista syistä tuhoisaa katastrofia sosialistiselle yhteiskunnalle. Niiden sosialisoiminen ja suurviljelyksen mahdollisimman suuri laajentaminen muodostuvat sille aivan pakollisiksi tehtäviksi.
Nyt tulevat talonpoikaistalouden sosialistiset puolustajat, jotka muuten eivät tahdo paljoa tietää marxilaisuudesta, tässä tapauksessa takertumaan siihen ja vastaamaan: Jonkun tuotantomuodon tarve ei yksin ole riittävä tekijä sen toteuttamista varten. Täytyy olla olemassa myöskin sopivat ehdot. Mutta taloudellinen kehitys ei vaikuta talonpoikaistaloutta vastaan.
Tähän on ensiksi huomautettava, ettei se myöskään toimi sen mukaisesti. Suhde suur- ja pienviljelyksen välillä jää maataloudessa vielä joksikin aikaa jotakuinkin muuttumattomaksi. Mutta sitten ei tule kysymykseen yksin taloudellinen kehitys, vaan myöskin teknillinen, ja se tuo yhä selvemmin suurviljelyksen etevämmyyden näkyviin. Jollei sitä olisi olemassa, jollei suurviljelys osoittautuisi tuottavammaksi liikemuodoksi, silloin olisi todellakin jokainen koe sen pystyssä pitämiseksi sosialismin puitteissa sekä toivoton että tarpeeton. Pienviljelyksen teknillinen huonommuus tekee juuri talonpoikaistälouden sopimattomaksi sosialistisen yhteiskunnan yhteyteen.
Jollemme voikaan ilman muuta ryhtyä sosialisoimaan koko maataloutta, niin tulee kuitenkin maataloudellisen suurtuotannon sosialisoiminen olemaan kaikkein tärkeimpiä sosialistisen hallinnon tehtäviä.
Mutta ei tätäkään rajoitettua tehtävää voida ilman muuta ratkaista. Maatalouden kehitys on niin kokonaan toisenlaista kuin toisten tuotantoalojen, ettei ainoastaan suurliike edisty sillä alalla hitaasti, vaan ovat suurliikkeen muodot myöskin jääneet kokonaan jälelle teollisuudessa tavattavista liikemuodoista. Niinpä on esim. osakeyhtiö tuskin vielä saanut niissä sijaa. Muutamat jättiläisfarmit Pohjois-Amerikassa ja Argentiinassa ovat muodostuneet osakeyhtiöiksi. Mutta nämä yhtiöt ovat pikemminkin perustetut maakeinottelua kuin maanviljelystuotantoa varten, jota ne harjoittavat niin laajaperäisesti kuin mahdollista. (Vert. toht. R. Leonhard, Landwirtschaft—Landindustrie—Aktiegesellschaft, Tübingen 1913.) Myöskään syndikaatteja ei maataloudessa ole paljoa esiintynyt. Se johtuu sen erikoisluonteesta eikä suinkaan liikkeiden johtajista. Sillä samat herrat, jotka eivät salli koskettaa varsinaiseen maataloudelliseen liikkeeseensä, ovat sangen halukkaita liittymään syndikaateiksi sellaisilla aloilla, joilla maatalous ja teollisuus koskevat toisiinsa, kuten viinan ja sokerin tuotannossa.
Näin ollen ovat olosuhteet myöskin maataloudellisen suurtuotannon alalla vielä tähänastisen taloudellisen kehityksen puolesta vähemmän suotuisia sosialisoimiselle kuin monilla teollisuuden ja vuorityön aloilla. Kun esim, koko hiilikaivosalan eikä yksityisten kaivosten sosialisoiminen näyttää tätä muutosta suoritettaissa järkevimmältä menettelytavalta, niin ei maataloudessa voida sellaista sosialisoimista ajatella. Siinä on alotettava yksityisten tilojen sosialisoimisesta, sellaisten joilla ovat erittäin suotuisat ehdot sitä varten, että sitä sitten voitaisiin niillä saavutettujen kokemusten perusteella vähitellen jatkaa.
Tätä työtä on suuresti estävä maatyöväestön kehittymättömyys. Kaupunki tarjoaa työläiselle niin paljon kiihokkeita ja kehitysmahdollisuuksia, että hän kyllä voi jossakin määrin korvata koulusivistyksensä riittämättömyyttä. Maalla puuttuvat häneltä tällaiset kiihokkeet ja itsensä kehittämismahdollisuudet, niin että hän helposti unohtaa senkin vähäsen, minkä aivan riittämätön kyläkoulu on hänelle antanut. Sen lisäksi on siellä helpompi pitää silmällä hänen luettavaansa ja huvitteluansa samoinkuin mahdollista yhdistystoimintaansa, hän on eristetympi, mikä on esimerkiksi tähän asti suuresti ehkäissyt ammatillisten järjestöjen toimintaa maaseudulla myöskin sellaisilla paikkakunnilla, missä ei lainsäädäntö sitä estä. Englannissa ovat tähän asti kaikki maatyöläisten ammatilliset liikkeet, alkoivatpa ne kuinka lupaavasti tahansa, nukahtaneet taas muutamien vuosien kuluttua.
Luonnollisesti ei nyt aina saa niin olla. On odotettavissa, että maatyöväen liike, joka jo sodan aikana tai vallankumouksen jälkeen syntyi useissa valtioissa, on osoittava suurempaa elämänvoimaa. Mutta joka tapauksessa on maatyöläinen sekä ammatillisen kokemuksensa että poliittisen tietoisuutensa ja yleissivistyksensä puolesta jälellä teollisuuden palveluksessa olevain työläisveljiensä suuresta enemmistöstä, mikä seikka ei helpota itsehallinnon toteuttamista maataloudessa. Voimakas maatyöläisten ammatillinen järjestö yhdessä hyvin toimivain liikeneuvostojen kanssa ja kyläkoulujen perinpohjainen parantaminen ovat ehtoja, joita ilman ei minkäänlaista hyödyllistä kansanvaltaistamista voida odottaa niissä maataloudellisissa suurliikkeissä, joita valtio tai kaupunkikunnat hankkivat ja jotka siten tulevat sosialisoiduiksi.
Tosin voisi näyttää siltä, kuin hyvin kehittyneelle maatyöväestölle vähimmin sopisi osuustoiminnallisen maatalousliikkeen harjoittaminen, ollen samantekevää, pidettiinpä tuotanto-osuuskuntaa, kiltaa tai yhteisötaloudellista yritystä sopivimpana. Minusta näyttää viimeksimainittu tarkoituksenmukaisimmalta, koska se taistelee kaikkia tuottajain ja kuluttajain välisiä ristiriitoja vastaan jo niiden ollessa alussa.
Maataloudellisen tuotanto-osuuskunnan puolesta sitävastoin puhuvat ne suotuisat käytännölliset kokemukset, joita niillä on saavutettu. Bolshevikkien venäläiset »maakommuunit» epäonnistuivat kylläkin kaikissa muodoissaan.
»Kaikki näytti suosivan yritystä. Ja kuitenkin hajosi v. 1919 alkuun mentäessä n. 83 prosenttia (kesällä 1918 perustetuista) kommuuneista, mutta v. 1919 keskivaiheilla hävisivät jäännöksetkin niistä.» Paremmin ei käynyt niitä seuranneille neuvostotalouksillekaan. (Prof. Bukovetskin bolshevikkien maataloudellisista kommunistisista kokeista pitämä esitelmä. Painettu liitteenä Tugan-Baranovskin teoksessa »Die kommunistische Gemeinwesen der Neuzeit». Saksaksi toim. toht. E. Hurwitz. Gotha 1921, J. A. Perthes.)
Tämä epäonnistuminen ei kuitenkaan todista, että maatalous olisi luonteeltaan osuustoiminnallisen liikkeen vastainen, vaan pikemminkin sitä, että bolshevikit ovat tarttuneet uskomattomalla taitamattomuudella käsiksi kaikkeen, mistä ei voida selvitä pelkällä väkivallalla, punaisen armeijan ja poliisin avulla.
Italiassa on viimeisen sukupolven aikana syntynyt joukko maataloudellisia tuotanto-osuuskuntia. V. 1906 tehdyn tilaston mukaan oli maatalouden alalla 108 osuuskuntaa. Niistä oli 88 täydessä toiminnassa ja 20 parhaillaan muodostumassa. Noista 88:sta oli 18 oikeata tuotanto-osuuskuntaa, joiden hoidossa oleva maa-alue käsitti 1,873 hehtaaria. Ne siis olivat suurenpuoleisia tiloja, laajuudeltaan keskimäärin 100 hehtaaria.
Lisäksi oli vielä toiminnassa 70 osuuskuntaa, jotka olivat yhdessä vuokranneet maan, mutta antoivat sen erikseen yksityisperheitten hoidettavaksi.
V. 1912 kirjoitti muuan saksalainen tutkija näistä muodostumista:
»Vuokraosuuskuntien tulokset ovat yleensä peräti suotuisat. Tähän asti ei ole mitään epäonnistumia tai vararikkoja muistiin merkittävinä.» (W. D. Preyer, Die Arbeits- und Pachtgenossenschaften Italiens, s. 136. Jena 1913.)
Tällaisten maataloudellisten osuuskuntien lukumäärä on vuodesta 1906 vuoteen 1922 kasvanut vielä edelleen ja hyvin huomattavasti, 108:sta 400:ksi. Ja niiden viljelemän maan pinta-ala on laajentunut enemmän kuin nelinkertaiseksi.
Huomiota ansaitsevat myöskin monet uskonnollis-kommunistiset siirtokunnat, jotka viime vuosisadalla kukoistivat Amerikassa ja harjoittivat menestyksellä osuustoiminnallista maanviljelystä.
Owenin vaikutuksesta toimeenpani eräs herra Vandaleur Ralahine-nimisellä maatilallansa Irlannissa osuustoiminnallisen kokeen, joka antoi erinomaiset tulokset. Valitettavasti oli hra Vandaleur pelaaja, teki vararikon ja hänen velkojansa tuhosivat osuuskunnan, joka oli jättänyt tekemättä vuokrasopimuksen, mikä olisi sen olemassaolon turvannut.
Samanlainen kohtalo oli Italian ensimmäisellä vuokra-osuuskunnalla. Sekin menestyi hyvin, mutta hajosi siitä huolimatta suurmaanomistajan kiellon vuoksi. Preyer kirjoittaa siitä:
»Edustaja tohtori Mori, joka omistaa suuren tilan Stagno Lombardossa, antoi v. 1886 100 hehtaarin suuruisen maatilan, jonka hän aikaisemmin oli vuokrannut suurvuokraajalle, joukolle talonpoikia, jotka yhtyivät osuuskunnaksi... Sopimus oli solmittu aluksi kahdeksi vuodeksi, ja piti sen sitten tulla pysyväiseksi samanlaisilla ehdoilla. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä omistaja ei osoittanut mitään halua uudistaa sitä. Hän oli harmistunut naapuriensa moitteista ja juonitteluista. Nämä pelkäsivät, että tuo sosialistinen koe tulisi kohottamaan paikkakunnan talonpoikain ja maatyöläisten vaatimuksia, ja hänen perheensä pelkäsi, että hän hävittäisi sellaisten kokeilujen kautta omaisuutensa. On sangen ikävää, ettei sopimusta saatu uudistetuksi, sillä se oli joka suhteessa tuottanut hyviä tuloksia. Rahallisessa suhteessa oli osuuskunta tuottanut ensimmäisenä vuonna varsinaisten palkkojen lisäksi pienet voitto-osingot, jotka toisena vuotena nousivat 100 liiraan osakasta kohti. Omistaja sai sovitun vuokrasumman lisäksi vielä voittoa niin paljon kuin osakkaat yhteensä. Myöskin taloudenhoidollisia etuja oli nähtävissä: kun talonpojat olivat aikaisemmin muokanneet tilaa varsin huolimattomasti, koettivat he nyt, kun oli kysymyksessä heidän oma etunsa, kohottaa tuottoa erittäin kovalla työllä mahdollisimman suureksi. Siveydellisessä ja yhteiskunnallisessa suhteessa oli tulos myöskin rohkaiseva. Osuuskunnan jäsenet olivat samoja työläisiä, jotka olivat olleet maatilalla aikaisemman vuokraajan palveluksessa. Heidän niin sanoaksemme pakosta syntyneessä järjestössänsä vallitsi hyvä sopu, ja johtokunta, johon kuului työläisiä ja tilanomistaja, piti hyvää kuria.» (S. 83, 84.)
Kaikki tämä muistuttaa elävästi Ralahinesta. Mutta 19:nnen vuosisadan lopulla oli työväestön merkitys kuitenkin jo toisenlainen kuin sen alkuaikoina. Ralahinesta ei jäänyt minkäänlaisia jälkiä. Vuoden 1886 italialainen vuokraosuuskunta sensijaan sai pian jäijittelijöitä, jotka eivät olleet riippuvaisia yksityisen rikkaan ihmisystävän tuulesta. Myöhempiä osuuskuntia perustivat eri seutujen työhuonekunnat (ammattikunnalliset kartellit).
Näihin todistuksiin uusimmalta ajalta liittyy lukuisia aikaisempia esimerkkejä. Maataloudellinen suurliike, jota hoitivat laajat talo-osuuskunnat, oli enemmin laajalle levinnyt maatalousmuoto.
Mutta kaikki nämä osuustoiminnalliset suurliikkeet tapaamme kehittymättömissä ja vanhanaikaisissa olosuhteissa. On kuvaavaa, että Ralahine sijaitsi Clara kreivikunnassa, joka oli kaikkein takapajuisimpia seutuja Irlannissa, ja että sen työläiset kuuluivat irlantilaisten alimpaan luokkaan. (Kautsky, Die Agrarfrage [Maakysymys] Stuttgart 1899, siv. 124. Minä selostan siinä perusteellisesti Ralahinen yritystä.) Toiselta puolen on merkille pantavaa, että osuustoiminnallinen maatalous on menestynyt, ovat olleet syvästi uskonnollisten talonpoikaisten lahkojen muodostamia, jotka ovat olleet vapaita kaikista nykyaikaisista aatevirtauksista. Ne kommunistiset siirtokunnat taas, jotka ovat uudemman sosialistisen ajattelun synnyttämiä ja sivistyneitten ainesten perustamia Owenin, Fourierin ja Cabetin oppien pohjalle, eivät ole kaikki osanneet pitää puoliansa.
Voitiin siis todellakin arvella, että osuustoiminnallinen maatalous muka edellyttäisi raakalaistilaa ja olisi mahdoton nykyaikaisen sivistyksen saaneille ihmisille.
Mistä johtuu tämä uudempien kommunististen siirtokuntain epäonnistuminen? Kaikissa tapauksissa suureksi osaksi siitä, että nämä siirtokunnat on perustettu kaukaisiin erämaihin, missä ne toivovat olevansa turvassa kapitalismin häiritseviltä vaikutuksilta, mutta jossa myöskin puuttuivat kaikki kulttuurikiihokkeet, mikä on sivistyneestä ihmisestä ajan mittaan kauheata. Tähän tuli lisäksi, että uudemman sosialismin siirtokunnat eivät olleet talonpoikien vaan kaupunkilaisten perustamia. Sellaisina olivat nämä tottumattomia maatyöhön ja kyllästyivät pakosta pian siihen. Niin pian kuin ensimmäinen uutuuden viehätys oli haihtunut ja innostus, jonka suuri päämäärä oli synnyttänyt, oli laimentunut arkipäivän yksitoikkoisuuden vaikutuksesta, heräsi ikävä siihen ympäristöön, joka oli jätetty. Yksistään tämä riittäisi selittämään, minkätähden tällaiset siirtokunnat hajosivat muutamien vuosien kuluttua. Mutta se ei selitä vielä, miksi riita ja tora niin usein ovat häirinneet niiden elämää.
Tämä johtunee ilmiöstä, johon tähän asti on vielä pantu liian vähän huomiota, nimittäin talouden läheisestä yhteydestä maataloudellisen liikkeen kanssa.
Kun käsityö on alun pitäen tavaroiden tuottamista, tuotteiden, joita tuottaja ei itse käytä ja jotka hän antaa muille sellaisia tuotteita vastaan, joita hän käyttää, on maatalous kauan melkein yksinomaan tuottamista tuottajain omaa taloutta varten, ja vielä nykyaikanakin on tällainen tuotanto tuottajain omaa käyttöä varten vallitsevana pienissä maatalousliikkeissä.
Liike ja talous ovat siten maataloudessa kasvaneet kiinteästi yhteen, kun ne taas teollisuudessa muodostavat kaksi täydellisesti toisistaan eroitettua aluetta.
Mutta taloudenhoidon kehitys ei suinkaan seuraa samaa suuntaa kuin liikkeen kehitys. Jos viimemainitulla on taipumus paisua yhä suuremmaksi, niin on edellisellä päinvastainen taipumus. Jos yksilö aikaisemnrn voi pitää puolensa ainoastaan suuremman yhdyskunnan jäsenenä, ja jos hän oli sitä voimakkaampi, mitä suurempi ja mahtavampi hänen perheensä oli, niin tuli yksityinen yhä riippumattomammaksi suuremmista yhdyskunnista, joissa hän oli syntynyt, mitä enemmän rahatalous kehittyi. Perhe alkoi yhä enemmän supistua yhteen aviopariin vielä työkyvyttömine lapsineen. Tämä taipumus, joka on kapitalistisessa yhdyskunnassa yleinen, johti suureen yksilön itsenäisyyteen. Hän tuli niin voimakkaaksi, että hän piti puolensa huolimatta taloudellisista epäkohdista, jotka myöskin vaivaavat kotitaloudessa enemmän pienempää kuin isoa liikettä. Tosin koetetaan ainakin kaupungeissa voittaa kotitaloudellekin suurliikkeen edut, mutta ei siten, että sulatettaisiin useampia talouksia yhteen yhdeksi suureksi, vaan irrottamalla kotitalouden yhteydestä yksi taloudellinen toiminta toisensa jälkeen ja korvaamalla ne yhteisillä laitoksilla, niin että kotitalouden työt tulevat yhä yksinkertaisemmiksi ja pienemmiksi.
Teollisuudessa ei kotitalouden pienentäminen ole ehkäissyt suurliikkeen kehitystä.
Kokonaan toisin vaikuttaa tämä pieneneminen sitävastoin maataloudessa, jossa kotitalous ja liike ovat liittyneet kiinteästi yhteen. Se on hajoittanut suurperheet ja muodostanut niiden tilalle joukon pikku talouksia, mutta samalla on se myöskin herättänyt voimakkaan pyrkimyksen isompien tilojen jakamiseen pieniksi ja suuresti ehkäissyt nykyaikaisen suurliikkeen edistymistä, jonka teknillinen etevämmyys ei tähän asti maataloudessa ole ollut niin voimakas kuin useimmilla teollisuuden aloilla.
Missä suurtalous pääsi voitolle, jäi se kuitenkin suuren kotitalouden yhteyteen. Se teki tarpeelliseksi lukuisan palveluskunnan, naimattomat rengit ja palvelijataret, joilla ei ole omaa kotia, mutta joilla monasti oli vastaavana rasituksena aviottomia lapsia. Ja nekin suurtilan työläiset, jotka olivat perustaneet omia perheitä, jäivät asuntoon ja kotitalouteen nähden suuressa määrin riippuvaisiksi tilan herrasväestä.
Tällainen riippuvaisuussuhde syntyi myöskin kommunistisissa siirtokunnissa. Mutta se on nykyaikaisille ihmisille aivan sietämätön. Jos me jättäisimme sen edelleen voimaan, niin silloin uhkaisivat kaikki maatalousosuuskunnat sen vuoksi mennä myttyyn. Mitä enemmän köyhälistön hallitus kiinnittää huolta siihen, että maatyöläiset saadaan sivistetyiksi ja kasvatetuiksi nykyaikaisiksi ihmisiksi, sitä enemmän täytyy sen pyrkiä luomaan heille ihmisarvolle sopivat asunto-olot, jotka tekevät heidän kotitaloutensa täydelleen riippumattomiksi liikkeestä. Vasta sitten, kun pieni kotitalous on elimellisesti irrotettu suurliikkeestä, voidaan tämän yhteyteen maataloudessa kiinnittää älykäs ja itsenäinen maatyöväestö.
Tämän todistaa meille selvästi Italian esimerkki. Eri lailla kuin useimmissa muissa maissa voivat maataloudelliset osuustoiminnalliset suurliikkeet siellä syntyä ja säilyä. Se onnistui niille, vaikkakaan olosuhteet eivät olleet erityisen suotuisat. Sillä nämä liikkeet palvelevat enemmän varsin rajoitettuja tuottajain etuja kuin kuluttajain etuja. Niitä ei perustettu huokeiden elintarpeiden tuottamista varten, vaan maatyöläisten työttömyyden poistamiseksi. Ne välttävät siis koneiden käyttämistä siellä, missä työvoimat sen kautta kävisivät tarpeettomiksi. Mutta suurliike ilman koneita on sangen vähän pienliikettä etevämpi.
Että siitä huolimatta Italian maataloudessa on voinut syntyä osuuskuntia, ei ole vähimmässäkään määrässä johtunut siitä, että siellä olisivat liike- ja kotitalous suuremmassa määrissä eronneet toisistaan kuin muissa valtioissa. Maanviljelijät eivät elä hajallaan, vaan ovat keskittyneet pieniksi maaseutukaupungeiksi. Tämä helpottaa sekä sosialistista propagandaa että ammatillista ja osuustoiminnallista järjestäytymistä maatyöläisten keskuudessa.
Tämän vuoksi ei ainoastaan osuustoiminnallinen maatalous ole Italiassa kehittynyt, vaan myöskin yhä voimistuva ja sitkeä maatyöväenliike, jollaista ei ole tähän asti ollut missään maailmassa.
Tilavien, terveellisten ja kodikkaiden asuntojen hankkiminen yleisillä varoilla maatyöläisille, asuntojen, jotka ovat erillään liikkeistä ja keskitetyt suuremmiksi asutuksiksi, samoinkuin suuremman liikkumisvapauden salliminen, voimakas ammatillinen liike maatyöläisten keskuudessa ovat välttämättömät edellytykset maataloudellisen suurliikkeen sosialisoimista varten.
Jos kerran on saatu sosialisoiduksi muutamia suurtiloja ja todella hyvällä menestyksellä, silloin voi toisten sosialisoiminen edistyä nopeasti. Kuitenkin muodostaa talonpoikaistalous useimmissa maissa liian tärkeän tekijän elintarvetuotannon alalla, että ei olisi pakko koettaa vetää sitäkin sosialisoimisen piiriin.
Pikkuliikkeessä, jollainen se on, on tämä mahdotonta. Kuten suurtiloilla täytyy myöskin pienillä luoda joukko sopivia ehtoja, ennenkuin ne voidaan vetää sosialisoimisen piiriin.
Että kyläkoulujen parantaminen ja maaseudun yleisen sivistystason kohottaminen on myöskin välttämätöntä talonpoikaistalouden kohoamiselle korkeampiin tuotantomuotoihin, sitä ei tarvitse sen laajemmin selitellä.
Sitävastoin tulee talonpoikien liittyminen taloudellisiksi liitoiksi hyvin vähän edistämään sosialisoimisen asiaa. Tähän asti ovat sellaiset liitot olleet enimmäkseen maalaistuottajain taisteluelimiä kaupunkilaiskuluttajia vastaan. Mutta sosialisoidun liikkeen tulee olla järjestö, joka palvelee kummankin puolen etua. Kuten suurliikkeen tulee myöskin talonpoikaisliikkeen sosialisoimisessa olemaan tärkeänä edellytyksenä liikkeen ja kotitalouden erottaminen toisistaan. Tämä kysymys on vain pikkuliikkeessä toisen luontoinen kuin suurliikkeessä.
Viimeksi mainitussa lähdetään siitä liikemuodosta, joka on olemassa. Siinä on muutettava kotitalouden muotoa.
Päinvastoin on meneteltävä talonpoikaistaloudessa. Kotitalouden itsenäisyys on siinä jo olemassa. On muutettava liikemuotoa.
On tuskin mahdollista erottaa talonpoikaista liikettä kokonaan kotitaloudesta, ja usein se ei olisi hyödyllistäkään. Mikä talonpoikaistaloudessa helpoimmin voidaan erottaa kotitaloudesta ja voidaan itsenäisesti harjoittaa, on peltotyö. Mutta tämä onkin juuri se osa maataloudellista tuotantoa, jossa suurliike on edullisin ja jossa voidaan enimmän käyttää koneita. Ei olisi ainoastaan teknillisesti mahdollista, vaan myöskin erittäin edullista, että jonkun kylän talonpojat yhdistäisivät peltonsa ja muodostaisivat osuuskunnan niiden yhteistä viljelemistä varten.
Se ei suinkaan olisi mitään ennen kuulumatonta. Pitkälle uuteen aikaan on ulottunut vainiopakko. Talonpojan talo ja piha olivat hänen yksityistä omaisuuttansa, pelto ja laidun olivat jakamatonta yhteisomaisuutta. Mutta viljelysmaat oli kyläyhdyskunnan yhteistä omaisuutta, jota ei kuitenkaan kehittyneen talonpoikaistalouden aikana yhteisesti muokattu, vaan jaettiin silloin tällöin yksityisten perheitten kesken erikoista käsittelyä varten. Mutta tämä työskentely tapahtui yhteisen suunnitelman mukaan. Pitemmälle meneminen ei ollut silloin välttämätöntä, sillä yhteistyö ei olisi silloisten yksinkertaisten työkalujen vuoksi tuottanut mitään etua.
Aivan toisin nyt, höyry- ja moottoriauran, kylvö- ja niittokoneen aikakaudella. Nyt tarjoaa suurten yhtenäisten kenttien viljeleminen huomattavia etuja pieniin palstaviljelyksiin verraten. (Olen käsitellyt tätä asiaa perusteellisemmin kirjoituksessani »Sozialdemokratische Bemerkungen zur Übergangswirtschaft», Leipzig 1918, kyläyhdyskunnan maanviljelystä koskettelevassa luvussa, joka on myöskin ilmestynyt toisten saman kirjoitelman ja muutamien minun maakysymystä käsittelevän teokseni lukujen kanssa kokoomusteoksena nimellä: »Die Sozialisierung der Landwirtschaft» [Maatalouden sosialisoiminen], Berlin, 1919.)
Jo nykyäänkin sattuu, että pikku talonpoika antaa naapurinsa, jolla on parempi kyntövaljakko tai moottori, kyntää peltonsa. Jo kauan on puitu vieraalla puimakoneella. Näiden koneiden samoinkuin moottoriaurojen, niittokoneiden j.n.e. osuuskunnalleen omistus ei ole enää harvinaista.
Vain viimeistä ja talonpoikaisviljelyksen järkiperäiselle kannalle saattamisessa tärkeintä askelta, joka tekisi sen sosialisoimisenkin mahdolliseksi, ei ole otettu: ei ole yhdistetty peltoja. Se epäonnistuu ennen kaikkea maan yksityisomistuksen vuoksi.
Yrityksiä siihen suuntaan on tehty ainoastaan siellä, missä tuo yksityisomistus on poistettu. On kuvaavaa, että samat maamiehet, jotka Italiassa yhtyvät osuuskunniksi maanviljelyksen harjoittamista varten, ovat vuokraajia tai palkkatyöläisiä, mutta eivät omistavia talonpoikia.
Jos meillä on köyhälistön hallinto, silloin voimme maaomaisuuden ollessa niin liikkuvana kauppatavarana kuin nykyään, odottaa hyvinkin, että maan osto-oikeuden myöntäminen valtiolle on pian monin paikoin siirtävä suuren osan maasta valtion haltuun. Jos jossakin kylässä on koko talonpoikaisasutus tai suurin osa siitä muuttunut valtion vuokraajiksi, silloin voi tämä varsin hyvin muovailla vuokrasopimuksen sellaiseksi, että käy mahdolliseksi yhdistää kaikki valtiolle joutuneet pellot yhtenäiseksi kokonaisuudeksi ja järjestää vuokraajat osuuskunnaksi, joka viljelee kylän valtionmaata.
Samalla tavoin voitaisiin myöskin menetellä uusia asutussiirtokuntia perustettaessa. Asutusten muodostaminen jakamalla järkiperäisesti hoidettuja suurtiloja olisi, kuten sanoimme, raakalaisuutta ja kansan ravitsemisen saattamista vaaranalaiseksi. Toisin on sitävastoin laita niiden siirtokuntien, jotka perustetaan vasta asutettaviin erämaihin.
Sellaisissa olisi tarjolla tilaisuus tyydyttää samalla kertaa sekä halua pienten itsenäisten kotitalouksien lisäämiseen että suurliikkeen tarjoamien teknillisten etujen käyttämiseen, jos asutukset jo alun pitäen suunniteltaisiin kyläkunniksi yhteisine, osuustoiminnallisesti hoidettuine peltoineen. Jos koko asutus jäisi valtion omaisuudeksi, jokainen yksityinen asukas saisi oman erikoisen asuntonsa ja kyläosuuskunnan tehtäväksi jäisi valtion omistaman peltomaan viljeleminen, olisi valtiolle turvattu kylliksi vaikutusvaltaa, voidakseen tuottajain edun rinnalla pitää huolta myöskin kuluttajain edusta.
Sama pitää paikkansa myös niihin tiloihin nähden, jotka ovat olleet ennenkin suurliikkeitä ja jotka sosialisoituina siirtyvät valtion omaisuudeksi. Ei olisi vaikea liittää niitä valtion taloussuunnitelmaan ja tarpeentyydyttämistalouteen, joko yhdistämällä ne kaupunkikuntiin, joiden tarpeeksi ne työskentelevät, tai myllärien, sokeritehtaalaisten j.n.e. kiltoihin tai yhteisötaloudellisiin järjestöihin.
Kyläosuuskuntien yhteisötalous ei tulisi kylläkään, niin pian kuin se on järjestynyt ja vakiintunut, pysähtymään maanviljelykseen, joka on niiden lähtökohta. Se tulisi ryhtymään myöskin karjanhoidon harjoittamiseen, varsinkin suurkarjan. Tulisiko ja missä laajuudessa sitten myöskin pikkukarjan hoito, vihannes- ja hedelmäviljelys sosialisoitavaksi, sitä ei tarvitse nyt käsitellä.
Joka tapauksessa saanemme odottaa, että maatalouden sosialisoiminen tulee askel askeleelta käymään kahdelta taholta: suurtalouden sosialisoiminen irrottamalla yksityinen kotitalous sen yhteydestä ja toiselta puolen pientalouksien sosialisoiminen irrottamalla yksityinen kotitalous sen yhteydestä ja toiselta puolen pientalouksien sosialisoiminen irrottamalla viljelysmaa niistä. Tämä tulee tapahtumaan sitä nopeammassa tahdissa, mitä suurempia ovat saadut kokemukset ja mitä suurempia ovat ne taloudelliset tulokset, joihin näiden kokemusten perusteella päästään, mitä parempi on työläisten asema sosialisoiduissa liikkeissä ja mitä enemmän ja huokeampia ovat ne tuotteet, joita ne kuluttajille tarjoavat.
Maan valtiollistaminen joko pakkoluovutuksella, missä se käy päinsä, tai ostamalla yksityismaata, mikä tulee olemaan sääntönä, on välttämätön ehto, ennenkuin maatalous voidaan liittää sosialistiseen koneistoon. Mutta se on vain yksi ehto. Yksistään maan valtion haltuun ottaminen talouden luonnetta muuttamatta, kuten monet maareformaattorit haluavat, ei tulisi asioita paljon muuttamaan.
Maatalouden sosialisoimisen ei pitäisi suinkaan pysähtyä edellämainittuihin järjestelyihin. Sen täytyy pyrkiä edelleen yhdistämään teollisuutta ja maataloutta toisiinsa.
Ennen muinoin olivat nämä kaksi puolta yhdistetyt talonpoikaistaloudessa ja talonpoika valmisti itse melkein kaikki teollisuustuotteet, mitä tarvitsi. Edistyvä työnjako on muodostanut toisen talonpoikaisen teollisuudenhaaran toisensa jälkeen itsenäiseksi ja sijoittanut ne kaupunkeihin, mutta on sen ohella myöskin synnyttänyt lukemattomia uusia teollisuudenhaaroja, jotka ovat tulleet talonpojille välttämättömiksi niinkin takapajulla olevassa maassa kuin Venäjällä. Venäjän maatalouden rappiotilaan on suureksi osaksi syynä Venäjän teollisuuden häviö.
Mitä enemmän maanviljelijän työ rajoittuu varsinaisen maanviljelyksen alalle, sitä enemmän muuttuu se sesonkityöksi, joka monta kertaa tavattomasti paisuu ja sitten taas melkein täydellisesti seisahtuu. Kaupungissa voi sesonkityönantaja laskea työläisensä pois, kun työtön aika tulee. Hän saa niitä taas, kun liikeala vilkastuu. Ja työstä poisjäänyt työläinen löytää erilaisia mahdollisuuksia päästäkseen työn väliajan yli, joskin usein suurilla kieltäymyksillä. Maalla sitävastoin harjoitetaan ainoastaan yhtä elinkeinoa — lukuunottamatta metsätaloutta, joka ei kaikkialla tarjoa talviansiota, — ja päivätyöläinen maalla löytää tuskin maanviljelyksen lepoaikoina mitään tointa. Mutta senpä vuoksi onkin kiireisinä työaikoina lisätyövoimia vaikeasti saatavissa.
Näihin epäkohtiin, jotka johtuvat teollisuuden siirtymisestä maalta kaupunkiin, liittyy vielä se seikka, että maalta väestö vähenee, kun sitä taas kaupunkeihin kerääntyy yhä enemmän. Maalaisväestöltä puuttuu henkisiä kiihokkeita, kun taas kaupunki tarjoaa niitä runsaasti, jonka vuoksi edellinen kaupunkiväestöön verrattuna surkastuu henkisesti, joskaan ei absoluuttisesti, niin kuitenkin suhteellisesti, ja niin muodostuu maaseudun ja kaupungin välille suuri henkinen juopa, jonka vaikutus näiden välisen vihamielisyyden lisääjänä ei ole pieni.
Tämän vuoksi eivät kaupungit ainoastaan muodostu korkeamman älyn keskuksiksi, vaan myöskin ylellisyyden, irstailun ja rikoksellisuuden pesäpaikoiksi. Kaupunkilaistyöläinen kadottaa kiinteän yhteyden luontoon ja on vaarassa joutua fyysillisesti rappiolle. Senlisäksi johtuu väestön keskittymisestä suurkaupungeiksi, että yhä suurempia summia tarvitaan ravintoaineiden, veden ja muiden elintarpeiden kuljettamiseen väestölle samoinkuin myöskin kaikenlaisten jätteiden poisviemiseen, joiden sisältämät arvokkaat lannoitusaineet joutuvat suureksi osaksi maanviljelykseltä hukkaan. Tämä teollisuuden ja maatalouden, kaupungin ja maaseudun eristäytyminen niin suuressa määrässä, kuin nykyään on tapahtunut, kuuluu teollisuuskapitalismin pahimpiin vaikutuksiin, ja niin kauan kuin sitä ei ole poistettu, ei sen tuottamia vahinkoja myöskään voida täydellisesti korjata.
Jo nyt tapaamme muutamia yrityksiä sijoittaa teollisuuslaitoksia maaseudulle. Kapitalistisen teollisuuden ensimmäiset muodot syntyivät, kuten käsiteollisuus ja vuoriteollisuuskin kaupunkien ulkopuolella. Kun sitten koneita alettiin käyttää, oli ensimmäisenä käyttövoimana vesi, jonka vuoksi Englannissa vielä nytkin on tehtaalla nimenä »mill», s.o. mylly. Teollisuuslaitokset kävivät vesivoimalla yksityisissä jokilaaksoissa. Höyrykoneet ja rautatiet ovat sittemmin keskittäneet useimmat teollisuudenalat yksityisiin kaupunkeihin.
Tähän asti eivät vastavaikutteet ole olleet tarpeeksi voimakkaita voidakseen ehkäistä tätä liikettä. Tosin sijoitetaan yksityisiä tehtaita maaseudulle, kun sieltä saadaan huokeampaa työvoimaa. Toiselta puolen käyttävät monet teollisuudenhaarat maanviljelyksen tuottamia raaka-aineita, jotka usein eivät teknillisistä tai taloudellisista syistä siedä pitkiä kuljetusmatkoja. Sellaisia ovat sokeritehtaat, viinapolttimot, vihannessäilyketehtaat y.m.
Lopuksi on myöskin moni tehtailija pyrkinyt hankkimaan tehtaansa läheisyydestä maatilan, ei omaksi huvikseen, vaan helpottaakseen elintarpeiden, kuten maidon, voin, munien ja lihan hankkimista tvöläisilleen huokeammalla hinnalla.
Mutta kaikki nämä yritykset ovat jääneet vielä liian yksinäisiksi vaikuttaakseen tuntuvasti yhteiskunnalliseen kokonaiskuvaan, niihin on ryhdytty kokonaan ilman järjestelmää, eivätkä ne ole koskeneet ensinkään varsinaiseen probleemiin: teollisuus- ja maataloustuotannon elimelliseen yhdistämiseen.
Tämän hyväksi ei kapitalismi ole suorittanut minkäänlaisia valmistavia töitä. Tulee olemaan sosialistisen hallinnon tehtävä keksiä kokeilujen avulla tarkoituksenmukaisia muotoja teollisuuden ja maatalouden yhdistämiselle, niin ettei teollisuus ole ainoastaan asemansa puolesta varsinaisella maaseudulla ja ettei maataloudellinen liike tule kysymykseen ainoastaan teollisuustyöläisten elintarvehankkijana, vaan että työvoimat ovat myöskin niin kouluutettuja ja järjestyneitä, että teollisuustyöläisillä on kiireellisten töiden aikana, varsinkin sadonkorjuun aikana, mahdollisuus menestyksellisesti avustaa maataloutta, ja että maataloustyöläisillä on tilaisuus peltotöiden puutteessa, siis varsinkin talvisaikaan, työskennellä teollisuuden apuna.
Vielä korkeampia teollisuuden ja maatalouden yhteenliittymismuotoja tarjoutuisi siellä, missä onnistuisi laskea jokainen työläinen säännöllisesti joka päivä muutamiksi tunneiksi ulkoilmaan pellolle ja muutamiksi tunneiksi tehtaaseen työskentelemään ja siten poistaa henkeä ja ruumista tylsistävä yksipuolisen työn yksitoikkoisuus.
Työläisten terveys ja työilo tulisivat varmasti suuresti lisääntymään, jos jokainen heistä työskentelisi esimerkiksi kahdeksantuntisesta työajasta neljä tuntia maanviljelystöissä ja neljä tuntia tehtaassa. Käyttämällä kolmea työvuoroa voitaisiin kummallakin alalla työaika järjestää kokonaisuudessaan kaksitoista tuntia kestäväksi.
Nämä ajat voitaisiin luonnollisesti sovittaa maatalouden vaihtelevan työvoiman tarpeen mukaan. Talvella voisi yksityisen työaika olla määrätty viideksi tunniksi teollisuudessa ja maataloudessa kolmeksi turmiksi, kun taas keskikesällä voisi vallita päinvastainen suhde. Kuten sanottu, ei tällä alalla ole vielä kokemuksia tehty, vaan niitä on ensin koottava ja harkittava. On itsestään ymmärrettävää, ettei siinäkään tarvitsisi menetellä kaavamaisesti. Ei kaikille teollisuusaloille tule sopimaan samanlainen järjestömuoto, ja jokaisella on erikoinen paikkansa, missä se parhaiten menestyy.
Toiselta puolen eivät kaupunkilaislaitoksetkaan voi täydellisesti lakata olemasta. Kaupungit tulevat jatkuvasti olemaan valtion hallintokoneiston keskuksina ja korkeimpina sivistysahjoina. Mutta valtion virkakunnan pienentämisen ja paikallisen itsehallinnon laajenemisen vuoksi tulee myöskin virkamiehistön lukumäärä valtion keskuspaikassa pienenemään. Tällöin voidaan toimeenpanna teollisuuden siirtäminen pois keskuspaikasta sitä täydellisemmin, mitä suunnitelmanmukaisemmin järjestetty ja markkinoiden vaihteluista riippumattomampi se on, ja mitä parempi on maan liikennelaitos.
Mitä keskeisistä laitoksista jää tähteeksi kaupunkeihin, se voi tuskin synnyttää suurilukuisempaa väestöä kuin keskikokoisen kaupungin, jossa on noin 100,000 asukasta.
Toiselta puolen tulevat kylät, kun teollisuuslaitoksia sijoitetaan maaseudulle, kasvamaan pikkukaupungeiksi, kuten jo Italiassa on käynytkin, joka taas edistää liikkeen eroamista kotitaloudesta maanviljelysalalla ja suurliikkeen laajenemista.
Mutta kuten sanottu, ei maatalouden industrialisoimisesta vielä ole minkäänlaisia kokemuksia. Tämän tehtävän ratkaiseminen tulisi aiheuttamaan myöskin tavattoman paljon uudisrakennuksia maaseudulla, se vaatii perusteellisia valmistelutöitä ja tulee vaatimaan paljon aikaa. Ainoastaan hyvin rikas valtio, jossa sosialismi jo on lujalle juurtunut, voi ryhtyä tähän tehtävään. Kapitalismin ja sosialismin välisenä ylimenoaikana, josta tässä on pääasiassa puhe, tulee se vielä vähän kysymykseen.
Ei kuitenkaan liene tarpeetonta jo nyt viitata tähän ongelmaan, että käytännön miehet ja teoreetikot alkaisivat sitä harkita ja kerätä kokemuksia, sillä ovathan myöskin tuotanto-osuuskuntien kokeilut 1840-luvulla hankkineet monta arvokasta tietoa, vaikkakin ne olivat liian aikaisia ja käytännöllisesti mahdottomia.
Me emme voi kehittää sosialismia pelkkien mietiskelyyn perustuvien teoriojen pohjalle. Sen täytyy perustua kokemuksiin. Mitä useampia ja pitempiaikaisia kokemuksia meillä on käytettävänä, sitä varmempia tulevat meidän askeleemme tulevaisuudessa olemaan.
Yleensä olemme havainneet, että maatalouden sosialisoimisessa on suurempia vaikeuksia, ja että se vaatii suurempia esitöitä kuin teollisuuden sosialisoiminen. Kuitenkaan ei sosialistinen hallinto tule lykkäämään sitä mustalle penkille. Mitä menestyksellisemmin ja mitä aikaisemmin sosialismi toteutuu maataloudessa, sitä helpommin tekee se aseettomiksi vaarallisimmat vastustajansa, talonpojat.
Korkealle kehittyneessä kansanvaltaisessa teollisuusyhteiskunnassa ei kapitalisteja enää tarvitse peljätä fyysillisinä voimatekijöinä. Siinä pystyy köyhälistö hyvin selvimään heistä, mikäli he jo ovat tulleet taloudellisesti tarpeettomiksi, ja mikäli köyhälistön käytettävänä olevat älylliset voimat ovat kapitalistien vertaisia. Pääoman ja köyhälistön välinen voimasuhde ei ole sellaisessa yhteiskunnassa fyysillisen voiman, vaan talouden ja älyn kysymys.
Mutta talonpoika sitävastoin on yhä edelleen myöskin fvysillinen voimantekijä eikä ainoastaan voimakas taloudellinen tekijä, joka on köyhälistön hallinnolle kaikissa olosuhteissa sangen häiritsevä, jopa vaarallinenkin. Kuitenkaan ei taloudellinen vastakohta hänen ja köyhälistön välillä ole niin suuri kuin köyhälistön ja pääoman välillä.
Myöskin siinä tapauksessa, että köyhälistön hallinto korvaa pääomalle kaikkien niiden tuotantovälineiden menetyksen, jotka tämä on luovuttanut valtiolle tai kunnalle, uhkaa kapitalisteja kuitenkin sen vallan menettäminen, joka heillä siihen asti on ollut. Pientalonpojalla sitä vastoin, joka ei riistä palkkatyöläisiä, ei ole valtaa sosialismin kautta menetettävänä, vaan vapaahetkiä ja hyvinvointia voitettavana.
Hän ei usko kuitenkaan teoreettisia vakuutteluja, vaan hänet voidaan voittaa ainoastaan käytännöllisellä havainto-opetuksella. On mitä tärkeintä, että hänelle tätä tarjotaan. Mutta se täytyy totisesti olla toisenlaista kuin se sosialistinen havainto-opetus, jota bolshevikit lupasivat vuonna 1917 antaa maailmalle. Sen ei tarvitse olla niin suulasta eikä niin kiireellistä, mutta sen täytyy olla perusteellisesti valmisteltua, niin että se jo ennakolta takaa parhaat tulokset.
Jos se onnistuu, silloin ei voittoisa köyhälistö ole näkevä ainoastaan omassa maassansa kaikkein vaarallisimman vastustuksen häviävän, vaan myöskin köyhälistön taistelun helpottumisen ja voitolla päättymisen myöskin sellaisissa valtioissa, joissa maataviljelevä väestö on enemmistönä. Näiden maiden ei tarvitse sitten enää, kuten taloudellisesti johtavien valtioiden, harhailla kaikkia kapitalismin aavikoita päästäkseen sosialismin luvattuun maahan. Niille käy mahdolliseksi saavuttaa tämä päämäärä suuresti lyhentynyttä tietä.
Olemme tähän asti käsitelleet asioita edellyttäen, että raha edelleenkin tulee säilymään ja toimimaan. Onko tämä oikein? Eikö rahaa tulla poistamaan sosialistisessa yhteiskunnassa? Eikö se seuraa välttämättömästi tarpeen tyydyttämistalouden käsitteestä? Itse asiassa onkin nykyään vielä monen sosialistin mielestä rahan poistaminen itsestään ymmärrettävä sosialistinen vaatimus. Ja bolshevikkien puolelta osoitettiin meille jo, että paras keino tämän päämäärän saavuttamiseksi olisi rajaton setelirahan ulosanto, maailman peittäminen arvopapereitten tulvaan, arvopapereitten, jotka lopulta tulevat arvottomiksi. Tämän laatuinen sosialismi on juuri sitä, joka Venäjällä on tehnyt mitä huikeimpia edistysaskeleita, mutta joka on yhtä vähän kuin muutkin venäläisen sosialismin lajit auttanut työläisten ja sosialistien vapautusta.
Täytyy jo edeltä käsin selittää, että jos tahdotaan poistaa raha, niin on ainoa tie siihen niiden tehtävien tarpeettomaksi tekeminen, jotka raha on tähän asti suorittanut. Setelien rajaton liikkeelle laskeminen sitävastoin pysyttää nämä tehtävät entisellään, se pilaa vain sen työaseen, jolla ne olisi suoritettava, ja hidastuttaa ja häiritsee koko yhteiskunnallista elämää.
Rahan ensimmäinen ja tärkein tehtävä on tavaranvaihdon ja jakelun välittäminen. Tavaratuotannon vallitessa tuottaa jokainen sitä, mitä hän ei itse tarvitse, ja saa ne tavarat, joita hän tarvitsee vaihtamalla työnsä tuotteita tai työläistensä tuotteita vieraan työn tuotteisiin. Kukaan ei tahdo työskennellä toisen hyväksi ilmaiseksi. Täydellisen kilpailu- ja työvapauden vallitessa asetetaan tuotteet arvonsa puolesta toistensa kanssa yhtäläisiksi ja vaihdetaan keskenänsä samanarvoisia, joiden valmistamiseen käytetään saman verran työtä. Kun tuotteita valmistetaan palkkatyöväen avulla oman työn asemasta, voi tämä laki hiukan muunnella mutta ei lakata.
Niin pian kuin tavaran vaihtoa välittää raha, se on tavara, jota jokainen ottaa vastaan, tulee rahatavaran arvon pysyväisyys ja sitten myöskin rahamerkkien arvon pysyväisyys, jotka vastaavat määrättyä rahatavaramäärää, tärkeäksi. Silloin käy mahdolliseksi ostaa joku tavara, mutta maksaa se vasta myöhemmin. Käy myöskin mahdolliseksi myydä tavaraa sijoittamatta heti rahaa, joka on siitä saatu, taas uuteen ostoon. Jos rahalla ei ole vakiintunutta arvoa, ja jos sen arvo alenee, niin edustaa se jonkun ajan kuluttua pienempää työmäärää kuin aikaisemmin, ja rahan omistaja on tässä tapauksessa menettänyt osan työstänsä tai palkkatyöläistensä työstä tyhjään. Jos minä myyn tavaran, joka vastaa kymmenen tunnin työtä, täydestä hinnasta, ja se raha, jonka minä siitä sain, edustaa kuukauden kuluttua enää vain yhdeksää työtuntia, niin olen minä työskennellyt yhden tunnin hukkaan. Jos rahan arvon aleneminen johtuu valtion taloudellisesti epäoikeutetusta rahan tuotannosta, niin on valtio valuuttakeinottelijan rinnalla juuri se, jonka hyväksi minä olen tehnyt työtä turhaan.
Rajaton setelien liikkeelle laskeminen ja rahan arvon aleneminen on väestön verottamista valtion ja keinottelijain hyväksi eikä vähimmässäkään määrässä suinkaan mikään sosialistinen toimenpide. Toiselta puolen on se paljoa epäoikeutetumpi, rasittavampi, tuhoisampi ja järjettömämpi vero kuin mikään muu, vaikkapa epäsuorakin, mutta suunnitelman mukaisesti järjestetty vero, ja sen ohella on se keino, joka rikastuttaa kaikkein vahingollisimmat kapitalistiluokan ainekset. Lisääntyvä kurjuus, joka on seurauksena rajattomasta setelirahan liikkeelle laskemisesta, helpottaa vain keinottelijain rikastumista, keinottelijain, joita ei giljotiini voinut hillitä assignaattitalouden aikana enempää kuin bolshevikkien tsheka.
Rajaton setelin painatus on kaikissa olosuhteissa kauhea asia. Kuitenkaan ei se kohtaa kapitalistisessa valtiossa yksistään työläisiä, vaan myöskin monia kapitalisteja. Huijarit menestyvät sen vallitessa, mutta koroillaan eläjät joutuvat kurjuuteen.
Kokonaan toisella tavalla vaikuttaa rajaton setelirahan liikkeelle laskeminen sosialistisena toimenpiteenä työläisten ja talonpoikien neuvostotasavallassa, jossa jo koko kapitalistiluokalta oli pakbolvovutettu omaisuus ilman minkäänlaista korvausta. Tällaisessa valtiossa käytetään rahaa melkein yksinomaan työläisten, virkamiesten ja talonpoikien palkkoihin. Rahan arvon aleneminen on silloin vain lisäkeino, millä työläisiltä, virkamiehiltä ja talonpojilta puijataan osa heidän palkastansa tai työnsä tuotteesta.
Jos siis työväen hallinnon alkaessa on olemassa rajattomaan setelinpainatukseen perustuva talous, on sen mitä kiireimmiten pyrittävä lopettamaan se. Se ei saisi missään tapauksessa alottaa sellaista taloutta eikä antaa sen levitä.
Setelirahan rajaton liikkeelle laskeminen ei siis ole oikea tie rahan poistamiseen. Olemme myöskin nähneet, että kapitalistista taloutta ei voida yhdellä iskulla lopettaa. Niinkauan kuin sitä ei ole saatu aikaan, ei voida myöskään vapautua rahasta.
Voidaankohan myöhemmin tulla toimeen ilman rahaa? Monet sosialistit ovat arvelleet, että sosialismi merkitsee samaa kuin »rahan loppu». Niinpä tohtori Otto Neurath kirjoittaa jo aikaisemmin siteeratussa kirjoituksessaan: »Wesen und Weg der Sozialisierung», sivulla 14:
»Meidän täytyy lopultakin vapautua vanhoista ennakkoluuloista ja käsittää suurluontaistalons täydelliseksi talousmuodoksi, joka on sitäkin merkityksellisempi, koska täydellinen hallintotalous on loppujen lopuksi luontaistaloutta. Sosialisoiminen merkitsee sen vuoksi luontaistalouden edistämistä. Hajanaisen, hallitsemattoman rahajärjestelmän säilyttäminen ja sosialisoiminen samalla kertaa on sisäisesti ristiriitaista. Kuuluu rahan luonteeseen, että sitä ei voida ohjata, ja kaikki kokeet oikeiden rahamäärien määräämiseksi ovat turhaa vaivaa. Tähänastiset rahapoliittiset pyrkimykset eivät ole olleet käytännöllisesti tuloksettomia ja teoreettisesti mahdottomia sen vuoksi, että niiden tekijät olisivat olleet kykenemättömiä, vaan siksi, että raha oli sopimaton näiden ponnistusten esineeksi. Jos kerran vain oikein täydellisesti käsitetään rahan olemus, niin on kaikilta ikäänkuin putoava suomukset silmiltä, ja vuosisatojen kehitys on näyttävä suurelta erehdykseltä.»
Tämän lausunnon loppurivit eivät ole aivan selvät. Tahtooko toht. Neurath sanoa sillä, että hänen on lopultakin onnistunut saada selville rahan olemus, ja että viimeisten vuosisatojen maailmanhistoria on kärsinyt siitä ja ollut senvuoksi suuri erehdys, ettei toht. Neurath ole aikaisemmin syntynyt? Mutta silloin olisi hänen velvollisuutensa ilmoittaa selvä käsityksensä rahasta meille, että meiltäkin suomukset silmiltä putoaisivat. Vai tahtooko hän sanoa, mihin lauseen sisällys tuntuu viittaavankin, että rahan luonteen täydellinen selvitys on vasta joltakin hankittava? Miten voi hän nyt jo vetää johtopäätöksiä tästä vielä syntymättömästä teoriasta ja julistaa, että se tulee toimittamaan kaiken? Tietojen maailmassa ei voida maksaa vekseleillä, jotka vasta myöhemmin lankeavat maksettaviksi. Siellä on maksettava käteisellä, ei kuitenkaan rahalla, mikä olkoon toht. Neurathin mieliksi sanottu, vaan luonnossa, todellisilla tiedoilla.
Mutta valitettavasti en minä voi toistaiseksi »vapautua vanhentuneista ennakkoluuloista», vaikkapa niillä tarkoitettaisiin Marxin rahateoriaakin. Niin kauan kuin Neurathin tulevaisuudenteoriaa rahasta ei ole olemassa, pysyttelen minä kaikkein täydellisimmän jo olemassa olevan, nimittäin Marxin teorian kannattajana.
Mutta jo olemassa olevasta toht. Neurathin rahateoriasta emme saa tyydyttävää käsitystä, kun kuulemme häneltä, että olisi sisäisesti ristiriitaista pyrkiä säilyttämään hajanaista, hallitsematonta rahajärjestelmää ja samalla yrittää sosialisoimista, sillä »kuuluu rahan olemukseen, ettei sitä voida ohjata».
Tämän mukaan täytyisi otaksua, että rahalla olisi oma liikkumistapansa, joka olisi aivan anarkistinen eikä antaisi minkään vaikuttaa itseensä. Ikävä kyllä olen minä samaa mieltä kuin Marx, joka katsoo tämän käsityksen johtuvan pelkästä näennäisyydestä sanoessaan:
»Vaikka rahan liike on vain tavaran kiertokulun ilmaisu, näyttää päinvastoin tavaran kiertokulku ainoastaan rahan liikkeen tulokselta.» (Pääoma, I, s. 77.)
Tavaran kiertokulun luonteen mukaan muuttuu myöskin rahan liikkuminen. Sellaista rahan liikettä, joka esiintyisi yhteiskunnan rinnalla itsenäisenä kaikissa tapauksissa »hallitsemattomana» mahtina, ei ole olemassa.
Hallitsemattoman rahajärjestelmän asettaa Neurath »luontaistaloutta» vastaan. Mitä meidän on sillä ymmärrettävä? Talouselämän alkuaikoina on olemassa tuotanto omaa tarvetta varten. Jokainen sen aikakauden pieni yhdyskunta tuottaa itse kaiken, mitä tarvitsee, ja jakaa sen jäsenilleen. Tällöin on raha aivan tarpeeton olio.
Tältä tasolta kehittyy yhteiskunta korkeammalle yksityisten tuotantoliikkeiden työnjaon kautta. Monet näistä alkavat tuottaa esineitä, joita toiset eivät tuota, mutta mielellään omistavat. Sentähden valmistavat toiset runsaasti niitä esineitä, joista edellisillä on puute. Tästä on seurauksena tuotteiden vaihto liikkeiden välillä. Nämä tuotteet muuttuvat sen kautta tavaraksi ja niiden tuottaminen on tavarantuotantoa.
Alussa vaihdetaan tavaroita vain suoranaisesti. On kokonaan sattuman varassa, milloin tällainen vaihtokauppa onnistuu. Kun puuseppä tuo markkinoille erilaisia pöytiä, tuoleja, kaappeja, joita hän on valmistanut, ja mylläri puolestaan joukon jauhosäkkejä, niin ei riitä vaihdon onnistumiseksi se, että puuseppä haluaa jauhoja. Myllärin on myöskin tarvittava pöytä, tuoli tai kaappi.
Suoranaisen tavaroiden vaihdon aikana ei mikään liike voi senvuoksi luottaa siihen, että sen onnistuu vaihtaa sitä tavaraa, mitä se tarvitsee. Kaikki elämälle välttämättömät tavarat täytyy sen tuottaa itse. Ainoastaan ylellisyysesineet tai sellaiset oliot, joiden hankkimisessa voi odottaa, kunnes tilaisuus tarjoutuu, kuuluvat vaihtokaupan alalle. Työnjako liikkeiden välillä supistuu pakosta sangen rajoitetuksi. Vaihtokauppa jää sangen yksinkertaiseksi ja on erittäin kankea liikeprosessi. Jokainen pyrkii luonnollisesti siihen, ettei tarvitsisi turhaan työskennellä toisten hyväksi. Tavaroiden arvon mittaaminen niihin käytetyn työmäärän mukaan alkaa jo silloin päästä käytäntöön. Mutta se ei vallitse lain mukaisesti vaihtoa. Olosuhteet, joissa yksityiset tuotteet vaihdetaan keskenänsä, riippuvat lukemattomista satunnaisista seikoista.
On suunnaton edistysaskel, kun vaihtokauppaan ilmestyy tavara, jota jokainen mielellään ottaa vastaan. Jokainen, jolla on tätä tavaraa, voi nyt ilman muuta saada kaikkea, mitä markkinoille tulee, samalla arvolla. Jos hänellä on varastossa tätä tavaraa, niin voi hän aina olla varma, että hän saa tarpeensa tyydytetyksi, mikäli toisten liikkeiden markkinoille saapuneet tuotteet siihen riittävät. Toiselta puolen on jokainen valmis luovuttamaan tavaraansa tuota kaikkien vastaanottamaa tavaraa vastaan, vaikkapa hän ei sillä kertaa voisikaan käyttää sitä omiin tarpeisiinsa. Hän tietää, että hänellä aina on mahdollisuus sen välityksellä saada tarpeensa tyydytetyksi.
Nyt tulevat vaihtokaupat lukuisammiksi, vaihtoprosessi käy nopeammin ja säännöllisemmin. Suoranainen tavaranvaihto toista tavaraa vastaan jää nyt yhä harvinaisemmaksi verrattuna eri tavaroiden vaihtoon jokaisen mielellään ja yleisesti vastaanottamaa tavaraa vastaan.
Tästä seuraa, että työnjako liikkeiden välillä lisääntyy, ja tuottaminen markkinoita varten tunkee tuottamista omaa tarvetta varten yhä enemmän syrjään. Tavaranvaihto muuttuu satunnaisesta ja tilapäisestä prosessista säännölliseksi ilmiöksi. Eri tavaroitten arvoa mitataan vaihdettaessa nyt yhä enemmän sen tavaran arvolla, joka on hyväksytty yleiseksi. Jokaisen yksityisen tavaran vaihtoarvo muuttuu nyt yhä enemmän määrätyksi luvuksi yleisesti vaihtoa välittävän tavaran arvoja, ja arvon määrääminen työn mukaan tulee yhä tavallisemmaksi, ei tietoisena tekona, vaan tiedottomana tuloksena.
Tämä yleinen vaihtoa välittävä tavara ei olekaan mitään muuta kuin raha.
Tämä, mitä nyt sanoimme, ei ole mitään uutta, vaan tunnettua jokaiselle, joka on tutkinut Marxin »Pääomaa». Oli pakko kehitellä tässä sitä vieläkin kerran luontaistalouden olemuksen selvittämiseksi.
Marx tekee tuotannossa eron omatarvetuotannon ja tavaratuotannon välillä. Hän ei kuitenkaan tee siinä mitään oleellista erotusta, vaihdetaanko tavarat suoraan vai myydäänkö ne rahasta ja ostetaan rahalla. Viimeksi mainittu tapa on vain saman prosessin teknillinen helpotus.
Toisenlaisen erotuksen tekee tässä perinnäinen taloustiede. Se yhdistää nuo kaksi oleellisesti erilaista talouselämän astetta, nimittäin oman liikkeen tuotannon omaa tarvetta varten ja tavarantuotannon suoranaisine tavaranvaihtoineen yhteen nimellä luontaistalous. Sitä varten erottaa se molemmat tavarantuotannon asteet, jotka eivät oleellisesti eroa toisistansa, nimittäin suoranaisen ja rahan välityksellä suoritetun tavaranvaihdon. Ensin mainitun näistä yhdistää se luontaistalouteen, toinen sitä vastoin on sen mielestä perusteiltaan erilainen talousmuoto, »rahatalous».
Näemme, että Neurath lupaa meille kylläkin aivan uusia tietoja rahan olemuksesta, jotka pudottavat meidän silmiltämme suomukset. Toistaiseksi tyytyy hän kuitenkin tässä tiedossaan palaamaan takaisin Marxin turviin. Millaiseksi on nyt sosialistien talous muodostuva? Se ei varmaankaan tule muodostumaan yhdeksi ainoaksi tehtaaksi, kuten Lenin arvelee. Se tulee nykyaikaisen työnjaon tarpeita vastaten jakautumaan lukuisiin liikkeisiin, jotka, kylläkin erotukseksi tavaratuotannosta, eivät enää ole yksityisten tuottajien yksityisomaisuutta, vaan kaikkien kuluttajien omaisuutta, joiden tarpeita niiden on tyydytettävä. Mutta sen kanssa käsikädessä täytyy jokaisessa liikkeessä myöntää tuottajille mahdollisimman suuri vapaus, ja tämän on oltava suuressa määrin autonominen.
Samalla ei sosialismi myöskään tule lakkauttamaan kotitalouden ja liikkeen irrottamista toisistaan, mikä on teollisen kehityksen tulos. Mutta tämä merkitsee, ettei sosialistinen yhteiskuntakaan voi olla olemassa ilman tuotteiden vaihtojärjestelmää. Vaihto tulee olemaan kahta lajia: toinen tapahtuu eri liikkeiden välillä tuotantovälineiden hankkimista varten, tuottavan kulutuksen tarpeeksi. Ja toinen tapahtuu liikkeen ja kotitalouden välillä kulutustavaroiden hankkimiseksi, henkilökohtaista kulutusta varten.
Myöskin Neurathin on pakko tunnustaa tämä. Mutta hän arvelee, että sosialistinen periaate vaatisi, että viimeksi mainittu vaihto kävisi suoraan, luonnossa, ilman rahan välitystä. Rahaa kohtaan tuntee hän taikauskoista kammoa, niinkuin ihmiset yleensä tuntevat käsittämättömiä asioita kohtaan. Rahan sekaantuminen asiaan, pelkää hän, tulisi tuhoamaan kaiken. Palaaminen suoranaiseen vaihtokauppaan, jollainen on villien kesken tavallista, näyttää hänestä suurelta edistysaskeleelta sosialismia kohti. Riemuiten julistaa hän:
»Mihin hyvänsä katsommekin, näemme nykyään luontaistaloudellisten taipumusten tunkevan esille. Vaihtokauppa pienessä mittakaavassaan on jokaiselle liiaksikin tunnettu. Mutta myöskin suuremmassa määrässä on tavaroiden vaihtoa tapahtunut. Yksityiset hallituksen johtajat ovat sodan aikana menestyksellä tehneet sokerin myynnin talonpojille riippuvaksi elintarpeiden luovutuksesta. Kuinka pitkälle rahatalouden lahoaminen on edistynyt, ja kuinka paljon nuo järjestelyt ovat edistäneet luontaistaloutta, jääköön tässä laajemmin käsittelemättä.» (S. 14.)
Enempää ei tarvitakaan. Tässä esitetty jo riittää osoittamaan, mistä meidän on etsittävä niiden mielipiteiden lähteitä, jotka Neurathilla ja muilla hänenlaisillaan sosialisteilla ovat: niistä poikkeustoimenpiteistä, joita sodan hätä synnytti ja jotka taas sen mukana katosivat, muodostavat he yleistämällä kokonaisen järjestelmän, jota he kuvittelevat sosialismiksi.
On aivan kummallinen kuvitelma hyväksyä vaihto, mutta hyljätä se väline, joka yksinänsä takaa tämän vaihdon tasaisen ja jatkuvan toiminnan, ja jota ilman ei työnjako ja vaihto nykyisessä laajuudessaan olisi ylipäänsä ensinkään mahdollinen.
Ilman rahaa on vain kahdenlainen talous mahdollinen:
Ensinnä jo mainittu alkuperäinen. Nykyisiin mittasuhteisiin sovitettuna merkitsisi se, että koko valtion tuottava toiminta sisältyy yhteen ainoaan tehtaaseen, jota johtaa yksi ylin keskusjohto, joka määrää jokaiselle yksityisliikkeelle sen tuotannolliset tehtävät, hankkii kaikki tuotteet koko väestölle, jokaiselle liikkeelle sen tarvitsemat tuotantovälineet ja jokaiselle kuluttajalle kulutustavarat luonnossa.
Sellaisen laitoksen ihannemuoto on kuritushuone tai kasarmi, jonka asukkaat saavat myöskin kaiken, mitä he tarvitsevat, luonnossa.
Tämä yksitoikkoinen raakalaisuus pilkistelee itse asiassa sosialismin »luontaistalouden» kuvitelmien takaa. Niinpä puhuu Neurath puheenaolevan lentokirjasen 11 sivulla sosialistisen yhteiskunnan taloussuunnitelmasta, joka olisi rakennettava seuraavalla tavalla:
»Esitettyjen tosiasioiden perusteella on todettu, kuinka paljon leipää, lihaa, kuinka laaja asunto, kuinka paljon vaatteita j.n.e. voisi korkeintaan langeta yksityisen osalle. Tarvitsee sitten vain enää määrätä, minkälaisia etuja olisi annettava raskaan työn tekijöille, lapsille ja sairaille, ja miten olisi palkittava erittäin tärkeitä toimia, tulisiko keksijöitä, runoilijoita, teknikoita ja lääkäreitä, jotka ovat tehneet jotakin suurta yhteiskunnan hyväksi, ruokkia kuten vanhassa Ateenassa Prytaneionissa (kunniavanhuskoti). Sota-ajan säännöstelyt ovat meille osoittaneet, ettei sellainen ole yhteiskunnallisteknilliseltä kannalta ylivoimaisen vaikeata.»
Ei vannaankaan, jos tahdottaisiin alistaa koko sivistysihmisen elämä sotasäännöstelyjen alaiseksi. Koko maailma saa saman määrän leipää, lihaa, samanlaisen asunnon ja vaatteet, persoonallisilla taipumuksilla ei ole siinä mitään merkitystä, minkäänlaisia eroituksia ei tehdä, vain lapsille ja runoilijoille keitetään erikseen. Tosin ei meidän anneta ikävä kyllä tietää, kuinka monta kiloa kirjoja tullaan punnitsemaan jokaiselle kansalaiselle vuodessa, ja kuinka monta kertaa jokaisen talon asukkaat viedään eläviinkuviin.
Tämän kaavamaisen samanlaisten elintarpeiden ja samanlaisten elämännautintojen yksityisille jakamisen rinnalla voidaan ajatella vielä toistakin rahattoman sosialismin muotoa, nimittäin Leninin käsitystä siitä, mitä Marx nimittää kommunismin toiseksi kaudeksi: jokainen tuottaa mielensä mukaan, niin paljon kuin voi, ja työn tuottavaisuus on kohonnut niin suureksi ja tuotteiden määrä ja monipuolisuus niin suurenmoiseksi, että jokaiselle yksityiselle voidaan antaa lupa ottaa, mitä hän tarvitsee. Siihen ei luonnollisesti tarvita rahaa.
Mutta niin pitkällä emme vielä ole. Me emme voi nyt vielä edes aavistaa, pääsemmekö milloinkaan niin pitkälle. Ei ole vielä olemassa minkäänlaisia edellytyksiä, jotka sallisivat meidän odottaa sellaista. Mutta se sosialismi, jonka kanssa olemme nyt tekemisissä ja jonka olemuksesta me jo nyt olevien edellytysten perusteella voimme jonkunlaisella varmuudella tehdä päätelmiä, ei kykene ikävä kyllä tarjoamaan näitä kadehdittavia vapauksia ja runsaita etuja. Mutta se tulee myöskin vastustamaan »luontaistalouden» ahtautta ja yksitoikkoisuutta eikä voi senvuoksi tulla toimeen ilman rahaa.
Jos siis sosialistisessakin yhteiskunnassa tulee olemaan rahaa ja täytyykin olla, niin eivät sen tehtävät tule kuitenkaan olemaan aivan samat kuin nyt.
Sen tärkein tehtävä on nykyaikaisen tuotantotavan vallitessa sen muuttuminen pääomaksi. Jokaisen pääoman täytyy alkaa toimintansa rahasummana. Jos sitä lainataan korkoa vastaan, niin säilyttää se rahan muodon, se muodostuu rahapääomaksi. Mutta se voi muuttua myöskin tavaroiksi, jotka voidaan sellaisinansa myydä edelleen voitolla. Näin syntyy kauppapääoma. Lopulta voidaan sitä käyttää tuotantovälineiden ja työvoiman ostoon, joilla tuotetaan uusia tavaroita lisäarvoineen. Näin syntyy pääoman korkein muoto, teollisuuspääoma.
Mutta mitä muotoja pääoma vaikutuksensa aikana ottaneekin, täytyy sen alussa aina olla rahan muodossa. Toiselta puolen ovat mahdollisuudet käyttää rahaa pääomana nykyään niin kehittyneet, että melkein kaikki raha, jota ei tarvitse pitää valmiina pikaista kulutusta varten, voi muuttua pääomaksi, ainakin korkoa tuottavaksi pääomaksi.
Niinpä tapahtuu usein, että raha ja pääoma käsitetään samaksi asiaksi. Silloin täytyy luonnollisesti »pääoma-järjestelmän» lakkauttamiseksi poistaa myöskin »rahajärjestelmä». Tämä rahan ja pääoman toisiinsa sekoittaminen näyttää myöskin vaivaavan Neurathia, muuten olisi käsittämätöntä, kun hän sanoo:
»Suurluontaistaloudessa, sosialisoidussa taloudessa ei raha enää ole mikään vaikuttava voima. Sitten ei ole enää mitään 'puhdasta voittoa' jonka vuoksi tuotantoa harjoitettaisiin.» (S. 15.)
Tässä ei käsitetä lisäarvon tuottamista pääoman toiminnaksi, vaan yleensä rahan toiminnaksi. Se on kokonaan väärä käsitys.
Sosialistisessa yhteiskunnassa, jossa kaikki tuotantovälineet ovat yhteiskunnan omaisuutta, ei yksityishenkilöillä ole luonnollisesti enää minkäänlaista mahdollisuutta käyttää rahaa tuotantovälineiden ostoon, siis muuttaa sitä teollisuuspääomaksi. Kun lisäarvon tuottaminen yksityisiä varten lakkaa, häviävät myöskin ne rahastot, joista maksetaan kauppavoittoja ja rahankorkoja. Kuluttajajärjestöt samoinkuin suurten tuottajajärjestöjen suoranainen osto ja myynti, syrjäyttävät kauppiaan. Suuret raharikkaudet loppuvat niiltä, jotka voisivat kätkeä rahaa, ja hädänalaisesta asemastansa vapautuvat toiset, joiden on pakko lainata rahaa korkoa vastaan. Täten onkin rahapääomalta vedetty pois pohja jalkojen alta.
Täysin sosialistisesta yhteiskunnasta puuttuvat siis kaikki edellytykset muuttaa rahaa pääomaksi.
Mutta sen kautta eivät kuitenkaan kaikki rahan toiminnat ole vielä käyneet tarpeettomiksi. Se oli olemassa vuosituhansia, ennenkuin kapitalistista tuotantotapaa olikaan. Arvon mittaajana ja tuotteiden jakelun välittäjänä tulee se myöskin sosialistisessa yhteiskunnassa säilymään vähintäinkin siihen asti, kun tämä ei vielä ole päässyt siunatulle toiselle kommunismin kaudelle, josta me emme nyt vielä tiedä yhtään mitään, tuleeko se milloinkaan olemaan enempää kuin hurskas toivo, samanlainen kuin tuhatvuotisen valtakunnan toivo.
Mutta olkoonpa sosialistinen yhteiskunta miten hyvänsä järjestetty, niin se samoinkuin myöskin sen liikkeet tarvitsevat huolellisen kirjanpidon, josta aivan selvästi voi joka hetki nähdä, kuinka paljon se on saanut, kuinka paljon se on maksanut, kuinka paljon voittanut ja kuinka paljon menettänyt. Mutta tällaisen järjestäminen on aivan mahdotonta, jos menot ja tulot vain luonnossa merkitään kirjoihin.
Kun konetehdas luovuttaa puimakoneen ja saa siitä esimerkiksi 40 sikaa ja 100 sentneriä jauhoja, 20 sentneriä voita ja 2,000 munaa, kuinka voi se tietää, onko se tässä vaihtokaupassa voittanut vai hävinnyt, onko se antanut maataloudelle tai tämä sille enemmän työtä, kuin se on saanut? On ilmeistä, että tuotteiden kirjoihin vienti veisi pian vain rajattomaan sekasotkuun. Jokaisen tuotteen tuotantokustannukset, ne kulut, jotka etupäässä johtuvat työstä, ne on vietävä kirjoihin ja niiden täytyy olla aina selvästi nähtävissä. Ja vain sen vuoksi, että kaikilla tuotteilla on se yhteinen ominaisuus, että ne ovat työn luomia, voidaan mitata niitä suhteita, joiden mukaan niitä voidaan keskenänsä vaihtaa. Juuri sen kautta niitä yleensä on mahdollinen vaihtaa. Tällainen tuotteiden vaihdossa välttämätön mittausväline on raha, se on sellainen tavara, jonka käyttöarvo on vain siinä, että se edustaa määrättyä työn tai arvon määrää.
Rahan toiminta arvon mittakaavana on olemassa jo luonnontuotteitakin vaihdettaessa.
»Esimerkiksi vanhat egyptiläiset käyttivät kolmannella vuosituhannella ennen meidän ajanlaskumme alkua jo vaskea ja kultaa (ei hopeata) rahatavarana ja yleisenä tavaroiden arvon mittana. Mutta tavarat, joiden arvo oli mitattu rahassa, vaihdettiin useimmiten luonnossa keskenänsä.
»Niinpä voitiin esimerkiksi tällaisessa vaihtokaupassa vaihtaa härkä. Sen arvo arvioitiin 119 vaskiutnuksi (14,4 kiloa vaskea). Siitä maksettiin matto, joka arvioitiin 25 utnuksi, viisi mittaa hunajaa s.o. 4 utnua, 8 mittaa öljyä eli 10 utnua ja vielä lisäksi 7 muuta tavaraa.» (Kautsky, Sozialdemokratische Bemerkungen zur Übergangswirtschaft, s. 111.)
Samalla tavalla olisi rahan jatkuva käyttö arvon mittana vaihtosuhteiden kirjanpitoa ja laskemista varten välttämätön sosialistisessa yhteiskunnassa, vaikkapa tahdottaisiin jyrkästi rajoittua pelkkään tavaroiden vaihtoon.
Mutta tavaroiden vaihtoon rajoittuminen olisi »edistysaskel», johon ei kukaan pyrkisi paitsi muutamat utopistiset hourailijat. Elämän tarpeet tulisivat pian lakaisemaan ne pois, vaikkapa joskus koetettaisiinkin toteuttaa niitä käytännössä, mitä tuskin tarvinnee pelätä. Yhtä hyvin kuin arvon mittaajana tulee siis raha myöskin tuotteiden vaihdon välittäjänä jatkuvasti toimimaan.
Mutta tarvitaanko siihen samanlaista rahaa, kuin nykyinen on, tai niin kuin sen pitäisi olla, rahaa, jonka muodostaa erikoinen tavara, useimmiten kulta? Eikö voitaisi tämän inhimillisen työn tuotteen ja edustajan sijalle määrätä itse työtä suorastaan arvon mitaksi ja luoda työrahaa, joka olisi suoranaisena todistuksena suoritetusta työstä? Tätä voitaisiin kenties ajatella siinä muodossa, että jokainen työläinen saisi jokaisesta suorittamastansa työtunnista todistuksen. Tämä oikeuttaisi hänet saamaan yhtä työtuntia vastaavan määrän tavaraa. Jokaiselle tuotteelle olisi laskettava, kuinka paljon työtä se on maksanut. Yhden työpäivän palkalla voisi työläinen aina ostaa tuotteita, joiden valmistaminen on vaatinut yhden työpäivän. Tällainen laskutapa olisi aina selvä, kaikki riisto olisi mahdoton, ja työläisellä olisi täysi vapaus harkita, miten hän tahtoisi palkkansa käyttää. Kaikkea valvontaa virkamiehen puolelta, joka jakaisi yksityiselle hänen osansa, olisi vältetty.
Sellaista rahaa voidaan epäilemättä ajatella. Mutta voitaisiinko se myöskin käytännössä toteuttaa? Emme ota ollenkaan huomioon niitä vaikeuksia, joita esimerkiksi urakkatyö ja palkkojen erilaisuus voisi tuottaa, koskapa kuitenkin epämiellyttävistä ja raskaista töistä olisi maksettava suurempia palkkoja kuin miellyttävistä ja helpoista. Mutta mitä ääretöntä työmäärää merkitsisikään laskea jokaista tuotetta varten se työn summa, minkä se on tullut maksamaan alustavista töistä lopulliseen valmistumiseen ja kuljetustöihin ja muihin sivutöihin asti. Ja jos lasku olisi saatu valmiiksi, täytyisi taas alkaa alusta, koskapa teknilliset olosuhteet ovat sillä välin voineet monilla aloilla muuttua.
Ja mitä työtä laskettaisiin? Ei kuitenkaan sitä, minkä jokainen tuote on todellisuudessa tullut maksamaan. Sillä silloin tulisivat saman lajin erikoiskappaleet erihintaisiksi, epäsuotuisammissa oloissa tuotetut tulisivat kalliimmiksi kuin toiset. Mutta sehän veisi järjettömyyteen.
Kaikilla niillä pitäisi olla sama hinta, ja se olisi laskettava yhteiskunnallisesti välttämättömän työn mukaan eikä niihin todella käytetyn työn mukaan. Onnistuisikohan tämän määrääminen kaikille tuotteille?
Sen lisäksi joutuisimme tekemään kaksinkertaisia laskelmia. Työläinen saisi palkkaa sen työajan mukaan, jonka tosiasiallisesti on työskennellyt, mutta tuotteen hinta laskettaisiin sen yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan mukaan, mikä sen valmistamiseen tarvitaan. Yhteiskunnallisesti käytettyjen työtuntien summan pitäisi kummankin laskutavan mukaan olla sama. Mutta tuskin milloinkaan asia niin olisi.
Ehdotus työrahan käytäntöönottamisesta kohtaa joka askeleella niin suuria vaikeuksia sentähden, että se perustuu mekaaniseen käsitykseen arvolain olemuksesta.
Miten on sitten tällaiseen tultu? Tarkastelemalla hintojen vaihteluita ja suhteita. Siitä asti kuin joukkotuotanto markkinoita varten oli tullut säännölliseksi, huomattiin, että jokaisen yksityisen tavaralajin hinnat pyrkivät kaikista vaihteluista huolimatta aina määrätylle tasolle, vaikkapa ne ajoittain olisivat paljonkin nousseet sen yläpuolelle tai laskeutuneet sen alapuolelle. Toiselta puolen huomattiin, että yksityisten tavaralajien hintasuhteet osoittivat myöskin kaikista tilapäisistä poikkeuksista huolimatta taipumusta pysymään samanlaisina. Kuitenkaan eivät tämä suhde ja edellämainittu taso olleet mitään muuttumattomia suureita, ne eivät vain seuranneet markkinatilanteen vaihteluita, vaan muuttuivat ainoastaan tuotantosuhteitten muuttuessa. Missä nämä pysyivät muuttumattomina, eivät myöskään se taso ja se suhde, johon hinnat pyrkivät, muuttuneet.
Tätä tasoa on nimitetty tavaran arvoksi. Jo aikaisin havaittiin, että tavaran arvon suuruuden määrää sen valmistamiseen tarvittavan työn määrä. Tätä oppia on kehitetty yhä johdonmukaisemmaksi ja tarkemmaksi, kunnes Karl Marx antoi sille tähän asti kaikkein korkeimman muodon.
Muuta arvoteoriaa kuin työarvoon perustuvaa ei ole tähän asti vielä ollut olemassa. Ne arvoteoriat, joita esitetään sen vastakohdaksi, perustuvat kokonaan toisiin ilmiöihin kuin ne, joiden selitysperusteena on työarvo-teoria. Se, mitä ne nimittävät arvoksi, ei ole tarkkaan katsoen mitään muuta kuin hinta, siis pinnallinen ilmiö eikä sen alla vaikuttava, sitä määräävä pyrkimys. Mutta myöskin rajahyötyteoreetikoiden subjektiivinen arvokäsite on jotakin kokonaan toista kuin arvo Ricardon tai Marxin käsityksen mukaan. Edellinen on yksityisen ihmisen suhde häntä ympäröiviin hyödykkeisiin, jälkimäinen sitä vastoin on ilmiö, joka olevien tuotantosuhteitten vallitessa on samanlainen kaikille ihmisille, jotka kohtaavat sen, kuinka erilaiset heidän henkilökohtaiset tarpeensa, taipumuksensa ja omaisuussuhteensa lienevätkin.
Näillä kahdella arvokäsitteellä ei ole siis mitään muuta yhteistä kuin nimi, mikä ei suinkaan vaikuta selventävästi asiaan.
Se arvo, jota Marx tarkoittaa, perustuu tuotanto-oloihin ja se vaikuttaa niihin takaisin. Se on lähtökohtana niiden tuntemiselle. Henkilöllinen arvo sitävastoin on yksityisen yksilön suhde häntä ympäröiviin olioihin, tuotettiinpa niitä ihmisen työllä tai ei. Se ei missään tapauksessa johda määrättyjen yhteiskunnallisten tuotantosuhteiden tuntemiseen.
Marxin ja klassillisen taloustieteen arvokäsitteen selittämiseksi ei ole tähän asti löydetty mitään muuta määräävää tekijää kuin työ. Työarvoteoria on pitänyt paikkansa senvuoksi, että se teki mahdolliseksi syvemmän perehtymisen kapitalistisen liikkeen lainmukaisuuteen kuin mikään muu. Meidän on senvuoksi katsottava työarvoa tosiasiaksi. Mutta se pysyy aina pelkkänä käsitteenä. Se on todellinen, mutta ei käsin kosketeltava ja tarkasti mitattava. Tämä voidaan tehdä vain sen kulloinkin esiintyvälle ilmenemismuodolle, hinnalle.
Emme voi milloinkaan tarkasti laskea ja määritellä tavaran arvoa. Vain sillä tavalla saa arvo vaikutuksensa tuntumaan, että mitä suuremmiksi markkinahintojen poikkeukset arvosta tulevat tai mitä kauemmin ne kestävät (katsoen tuotantohintaan ja markkina-arvoon, mitä ei tässä voida lähemmin selittää), sitä voimakkaampaa vastustusta ne kohtaavat, mikä johtuu tuotantosuhteiden muutoksista, jotka vaikuttavat tuota hinnan arvosta poikkeamista vastaan.
Tämä arvon luonne tulee johtamaan haaksirikkoon kaikki yritykset, joilla koetetaan »vakiinnuttaa» jokaisen yksityisen tavaran arvoa, se on määritellä tarkasti sen sisältämän työn paljous ja ottaa käytäntöön työraha siten määritellyn tuotteen kiertokulun välittäjäksi. Siinä olisi tavattoman vaivalloinen ja monimutkainen työ, josta ei milloinkaan selvittäisi, ja kuitenkaan ei uusi työraha voisi tulla käytäntöön, ennenkuin kaikkien tuotteiden arvo olisi määrätty.
Sen sijaan että ryhtyisi tällaiseen toivottomaan työhön, mittaamaan juoksevaa vettä seulalla — ja sellaista olisi arvon määritteleminen, tulee köyhälistön hallinto pysymään tavaroiden kiertokulkuun nähden siinä, minkä se havaitsee mahdolliseksi: nimittäin niiden historialliseksi muuttuneissa hinnoissa, joita nykyään mitataan kullassa ja joita rajattomimmallakin setelin painatuksella voidaan ainoastaan peittää ja sekoittaa, mutta ei lakkauttaa.
Tavarain arvioimisen niihin sisältyvän työn mukaan, jota ei laajin ja täydellisinkään tilasto voisi suorittaa, huomaamme suoritettuna nykyaikaisissa hinnoissa pitkän historiallisen prosessin tuloksena, epätäydellisenä ja epätarkkana, mutta kuitenkin ainoana mahdollisena perustana taloudellisen kiertokulkuprosessin mahdollisimman vaivatonta ja kevyttä edelleen toimimista varten.
Mutta vaikka sosialisoiminen ei alussa tule mitään muutosta siinä suhteessa tekemään, niin tulee hinnan ja sen kautta myöskin rahan, merkitys yhä kasvavassa sosialisoimisen piirissä heti perin pohjin muuttumaan.
Nykyaikana tuottavat yksityiset yksityistuottajat markkinoita varten. Niille tuomainsa tuotteiden paljouden määräävät he tähänastisten kokemustensa ja tulevien odotustensa mukaan. Hinta, joka heidän täytyy koettaa saada tavaroistansa, on riippuvainen heidän tuotantokustannuksistansa. Mutta se hinta, jonka he todella saavat, ei riipu siitä, vaan tarjonnan suhteesta kysyntään.
Tämä pitää paikkansa myöskin niihin tavaroihin nähden, joita ei tuoteta suorastaan markkinoita varten, vaan tilauksesta. Myöskin ne hinnat, joita siinä käytetään, riippuvat joka-aikaisesta tarjonnasta ja kysynnästä. Ero on vain siinä, että markkinoita varten tuottava tuottaja voi tavata niillä niin runsaasti tavaroita, että hänen on pakko myydä tavaransa suurella tappiollakin, kun taas tuottaja, joka työskentelee vain tilauksesta, voi kieltäytyä suorittamasta sellaisia töitä, jotka eivät korvaa hänen tuotantokustannuksiapa. Kuitenkin voivat myöskin tilaukset viedä vararikkoon, jos esim. niiden raaka-aineiden, joita on käytettävä tilattujen tavaroiden valmistukseen, hinnat nousevat enemmän, kuin hinnoista sovittaessa oli otaksuttu.
Tuotannon laajuus riippuu myöskin hintojen suhteista. Hintojen laskiessa rajoitetaan tuotantoa, niiden noustessa taas laajennetaan. Tämä mainio hintojen säännöstelytapa on tunnusmerkillistä kapitalismille. Se tuottaa aina vahinkoa työväenluokalle, jota alituisesti heitellään sinne ja tänne kahden vastakkaisen navan, tavarain kallistumisen ja työttömyyden välillä.
Toisin tapahtuu säännöstely sosialistisessa yhteiskunnassa. Tuotannon laajuus ja hintojen korkeus eivät ole anarkistisen markkinoita varten tuottamisen tuloksia. Tuotantovälineet kuuluvat kuluttajayhteisölle, joka on nyt yhtä kuin työläisyhteisö. Kuluttajayhteisö sopii ennakolta jokaisen eri tuotannonhaaran tuottajain kanssa heidän taloudellisten olosuhteiden tuntemuksensa perusteella tuotannon laajuudesta ja hintojen korkeudesta. Tuotanto samoinkuin hinnatkin liikkuvat tästälähin säännöllisempiä ratoja. Työläisten ei tarvitse nyt enää kuluttajina kärsiä tilapäisestä kallistumisesta eikä tuottajina satunnaisesta työttömyydestä.
Tuotanto- ja hintanumerot voidaan nyt, jos yhteiskunnan etu sitä vaatii, määritellä kapitalistisen ajan numeroista poikkeaviksi. Tämä on, kun se suoritetaan joka kerta tarpeen vaatiessa, paljoa yksinkertaisempi toimitus kuin kaikkien tavaroiden työhintojen laskeminen työrahan käytäntöönottamista varten. Tietysti ei siinä voida menetellä mielivaltaisesti.
Työmäärä, joka on jonkun yhteiskunnan käytettävissä, on rajoitettu eikä sitä voida mielin määrin laajentaa. Jos sosialistinen yhteiskunta tahtoo laajentaa jotakin tuotantoalaa entistä suuremmaksi, niin voi se tapahtua vain, mikäli ei minkäänlaisia teknillisiä edistyksiä ilmene, rajoittamalla toisia tuotantoaloja, jotka ovat sen mielestä vähemmän tärkeitä. Tämän ohella on syntyvä voimakkaampi pyrkimys palkkojen tasoittamiseen kuin milloinkaan ennen.
Siten tulee yksityisten tavarain tuottamisen laajuus samoinkuin myöskin niiden hintojen määrittely sidotuksi määrättyihin rajoihin. Jonkun yksityisen tavaran hintaa ei voida laskea alentamalla sen tuottajain palkkoja, vaan ainoastaan alentamalla muita tuotantokustannuksia, se on korottamalla työn tuottavaisuutta tai korottamalla vastaavasti toisten tavaroiden hintoja, joiden täytyy tuottaa ylijäämää, jos toisten tavaroiden hintojen lasku antaa tappiota.
Tällöin voimme odottaa, että työarvolaki tulee ylipäänsä toteutumaan sosialistisessa yhteiskunnassa, huolimatta yksityistuotannon ja yksityisen kilpailun lakkauttamisesta.
Kun hinnat ja raha tulevat säilymään sosialistisen tuotantotavan vallitessa ja niihin nähden täytyy nojautua historiallisiksi muuttuneihin hintoihin, on myöskin oleva välttämätöntä ottaa lähtökohdaksi historiallinen raha ja pysyttää kulta rahatavarana.
Mutta ei luonnossa. Sitä iloa emme voi tuottaa luontaistalouden puolustajille.
Arvon mittana on vain ajateltu kulta välttämätön tai pikemminkin kullan arvo. Voidaksemme laskea, kuinka monta kultamarkkaa on määriteltävä saapasparin hinnaksi, ei meillä tarvitse olla käsillä yhtään kultamarkkaa luonnossa.
Kiertokulkuvälineenä voi raha tosin toimia vain silloin, kun se todellakin sellainen on. Mutta silloinkin on luonnollisen kultarahan käyttämistä vältettävä ja käytettävä sen asemasta paperimerkkejä. Meidän täytyy nyt rajoittua tähän huomautukseen, sillä emme voi vielä tässä esittää uutta rahateoriaa.
Sen ohella tulee arvonmittaajaksi ajatellun kullan ja vaihtovälineenä toimivan paperirahan takana kulta säilymään myöskin sosialistisessa yhteiskunnassa tavarana, jolla on määrätty työarvo. Mutta ei myöskään voida havaita syytä, miksi siinä pitäisi lakkauttaa kullan tuotanto, sillä myöskin se tulee tarvitsemaan kultaa teollisuustarkoituksiin kuten esimerkiksi hampaanpaikoiksi ja koruesineihin. Toivottavasti eivät ihmiset tulevassakaan yhteiskunnassa menetä kykyänsä iloita koristeista, loistosta ja kauneudesta.
Näin ollen tullaan kultaa tuottamaan edelleen kuten ennenkin, mutta ei rahaksi lyömistä varten. Tätä varten sitä ei enää tarvita vaan ainoastaan teollisuuden käytettäväksi. Siitä syystä tulee kullalla olemaan edelleen kuten ennenkin tuotantokustannuksia ja sillä tulee olemaan arvo, niin että määrätty määrä tätä metallia joko kuviteltuna tai maksuosoituksena tulee edelleenkin kelpaamaan tavaranhintojen ilmaisijaksi, tavaroiden taloudellisen merkityksen määrääjäksi.
Rahajärjestelmä on koneisto, joka on välttämätön sellaisen yhteiskunnan olemassaololle, jossa vallitsee pitkällemenevä työnjako.
On hyvinkin mahdollista, että joskus myöhemmin keksitään tälle koneistolle täydellisempi muoto, joka korvaa sen nykyisen muodon. Sitä vastoin olisi taka-askel raakalaisuutta kohti, jos tahdottaisiin lyödä rikki tämä kone ja turvautua esihistoriallisen ajan luontaistalouden alkuperäisiin hätäkeinoihin. Tämä kapitalismin poistamismetodi tuo mieleen ne herkkäuskoiset työläiset, jotka viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä arvelivat vapauttavansa itsensä ja lopettavansa kapitalismin, kun he löivät kappaleiksi kaikki koneet, jotka käsiinsä saivat.
Mutta me emme tahdo särkeä koneita, vaan tehdä ne yhteiskunnan palvelijoiksi, joten niistä muodostuu välineitä, joilla työ voidaan vapauttaa.
Ei kuulu tämän teoksen suunnitelmaan syventyä kuvailemaan sosialisoimisen yksityisiä alueita. Mutta ei voida keskustella rahan merkityksestä sosialisoimiselle heittämättä silmäystä pankkilaitokseen.
Me olemme nähneet, että kapitalistisen tuotantotavan aikana täytyy jokaista yritystä alotettaessa ja jokaista muutosta tehtäessä pääoma olla rahana olemassa. Mitä enemmän rahaa kapitalistilla silloin on käytettävänään, sitä laajemmaksi hän voi muodostaa yrityksensä, sitä suurempi tulee sen tuottama lisäarvo olemaan ja sitä paremmat ovat hänen edellytyksensä suoriutua voittajana kilpailussa. Jokainen teollisuus- tai kauppakapitalisti koettaa senvuoksi mahdollisimman paljon laajentaa liikettänsä ja haalii sitä varten käytettäväkseen niin paljon rahaa kuin mahdollista. Hän ei tyydy sijoittamaan yritykseensä ainoastaan omia rahojansa, vaan koettaa käyttää hyväksensä luottoa, jota hänen omaisuutensa hänelle takaa, saadakseen lainaksi rahoja niin paljon kuin suinkin, jotka kaikki hän sijoittaa liikkeeseensä. Hän voittaa siinä, jos se voitto, jonka nämä rahat hänelle tuottavat, on suurempi kuin korko, joka hänen on niistä maksettava. Ja niin käykin säännöllisesti.
Siinä laajuudessa, jonka kapitalistinen tuotanto on nykyään saavuttanut, ei se voi pysyä pystyssä ilman luottoa.
Luotonannosta pitävät huolta rahakapitalistit, nuo kapitalistit, joiden pääoma on aina rahan muodossa eikä milloinkaan muutu toiseen muotoon. Tätä tointa harjoittavat nykyaikana ammattimaisesti rahakauppiaat, pankkiirit, eivätkä enää vanhat koronkiskurit, jotka riistivät hätään joutuneita, kiskoen heiltä kauheita korkoja. Nykyaikainen pankkiiri sensijaan hedelmöittää teollisuutta, edistää tuotantovoimien kehitystä ja esiintyy siten ihmiskunnan hyväntekijänä.
Mutta kuten teollisuudenharjoittajat ja kauppamiehet koettaa myöskin pankkiiri laajentaa liikettään oman pääomansa rajojen ulkopuolelle. Ja tämä pyrkimys muuttuu pian yhdeksi hänen päätehtävistään.
Enemmän kuin muiden yksityisten täytyy pankkiirien ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin omistamainsa raha-aarteiden turvaamiseksi.
Koska raha on tavaraa, jota jokainen ottaa vastaan, on se myöskin juuri sitä tavaraa, jota varas mieluimmin ottaa myöskin siitä syystä, että sitä on helpompi kuljettaa ja kätkeä kuin useampia muita käyttöesineitä. Tehtaasta tai vajasta ei juuri kukaan varasta. Helpompi on päästä käsiksi tehtailijan tai maalaisisännän rahoihin, jollei näillä ole hyvin lujia kassakaappeja. Täytyy syntyä niin lohduttomat rahalliset olosuhteet kuin nykyään voitetuissa maissa, että myöskin varkauden alalla »paljoa miellyttävämpi luontaistalous tunkee syrjään mädäntyneen rahatalouden».
Suuret rahakapitalistit tekivät itsensä jo aikaisin huomatuiksi niiden toimenpiteiden vuoksi, joihin he ryhtyivät rahojensa suojaamiseksi. Se riitti perusteeksi sille, että muutkin suurempien rahasummien omistajat uskoivat ne heille talletettavaksi saadakseen ne siten turvatuiksi. Mitä pankkiliike tekee rahalla, se oli heille samantekevää, kun he vain saivat täyden summan takaisin, silloinkuin sitä vaativat. Mutta pankkiiri ei antanut rahojen jouten maata, jos hänelle tarjoutui tilaisuus lainata ne luotettavalle yrittäjälle hyvää korkoa vastaan. Siten suurensi hän talletuksien avulla omaa pääomaansa ja luottoansa, jota hän voi myöntää teollisuuden ja kaupan käytettäväksi.
Korkea korko, jonka hän sai, teki hänelle mahdolliseksi maksaa tallettajilleen myöskin korkoa, joka luonnollisesti oli paljoa vaatimattomampi, ja siten houkutella luokseen yhä enemmän rahoja kaapeista ja sukista ja muista piilopaikoista, joissa ne olivat siihen asti hyödyttöminä levänneet.
Kuta enemmän tavaratuotanto työntää muut tuotantomuodot syrjään, jonka mukana rahan käyttö lisääntyy, kasvavat myöskin ne rahasummat, joita yksityinen kokoaa osaksi kulutusrahastoksi, jota hän ei heti paikalla tarvitse, mutta jota hän myöhemmin tahtoo käyttää ostaakseen sillä elintarpeita, huonekaluja, ylellisyystavaroita, tai tuotantorahastoksi uudistaakseen tuotantovälineitään tai laajentaakseen liikettään hankkimalla lisää tuotantovälineitä tai liittääkseen uuden liikkeen entiseen j.n.e., niin pian kuin rahasto on tullut tarpeeksi suureksi.
Tällä tavoin kasaantuu yhteisöltä yksityisille henkilöille suunnattomia rahasummia, joita he voivat käyttää vasta myöhemmin ja uskovat siihen asti pankkien haltuun, joko yksityisille pankkiireille tai osakepankeille, joiden välityksellä ne edelleen siirtyvät ajaksi teollisuuden ja kaupan käytettäväksi. Jättiläismäinen rahavirta tai oikeastaan kaksi virtaa juoksee siten lakkaamatta pankkien kautta. Toinen on muodostunut talletuksista, jotka sijoitetaan pankkiin ja jotka siitä lainataan edelleen lukuisiin yrityksiin, toinen taas pankeilta lainatuista rahoista, jotka maksetaan niille takaisin, sekä niistä talletuksista, jotka pankista annetaan takaisin tallettajille.
Nämä rahamäärät ovat paljoa suuremmat kuin pankin oma omaisuus. Niiden oman pääoman tehtävänä on vain tasoittaa sattuvia häiriöitä, kun pankista kenties otetaan pois enemmän rahoja kuin siihen sijoitetaan.
Mitä suurempia ovat ne rahamäärät, jotka siten viilaavat pankkien välityksellä teollisuuden ja kaupan käytettäviksi, sitä valtaisammiksi ne voivat laajeta, mutta sitä riippumattomammiksi ne myöskin tulevat luotosta. Tämä valtaava rahavirta alkaa yhä tarkemmin määrätä teollisuuden ja kaupan kulkua — emme voi tässä perusteellisemmin syventyä sen eri haaraantumiin ja muotoihin, joita se osakeyhtiöiden kautta saa. Käytettäköön siinä suhteessa apuna Hilferdingin klassillista teosta rahapääomasta. Ei se ole pankkien oma, vaan niille uskottu vieras raha, joka yhä enemmän alistaa kansakunnan talouselämän valtansa alle. Mutta pankkiherrat, varsinkin muutamain harvojen johtavain jättiläispankkien johtomiehet, ne johtavat rahavirtaa ja käyttävät vierasta rahaa, aivankuin se olisi heidän omaansa, ja tulevat siten yhä täydellisemmin koko kapitalistisen liikekoneiston herroiksi.
Syntyi helposti ajatus, että köyhälistön hallituksen olisi ensiksi vallattava nämä suuret pankit, jonka kautta saataisiin raharuhtinasten valta murretuksi ja päästäisiin yhdellä iskulla määräävästi vaikuttamaan koko talouselämään, myöskin niille aloille, jotka eivät vielä olleet kypsyneet sosialisoimista varten.
Minä — ja joukko ystäviä minun kanssani — otaksuin, että näin tulisi käymään. Minua vahvistivat siinä luulossa Marxin lausunnot siitä. »Pääoman» kolmannessa niteessä (Hamburg 1894, I Teil, s. 427) sanotaan:
»Ilman kapitalistisen tuotantotavan synnyttämää tehdasjärjestelmää ei osuustoiminnallinen tehdas voisi kehittyä, ja yhtä vähän se kävisi päinsä ilman saman tuotantotavan synnyttämää luottojärjestelmää. Viimeksimainittu, joka voimakkaimmin tukee kapitalististen yksityisliikkeiden yleistä muuttumista kapitalistisiksi osakeyhtiöiksi, tarjoaa samalla myöskin keinot osuustoiminnallisten yritysten vähittäiselle laajenemiselle enemmän tai vähemmän kansalliseksi asteikoksi. Kapitalistisia osakeyrityksiä yhtä hyvin kuin osuuskunnallisia tehtaitakin on pidettävä ylimenomuotoina kapitalistisesta tuotantotavasta yhteiskunnalliseen, vain siten että edellisessä on vastakohta poistettu kielteiseen suuntaan, jälkimäisessä myönteiseen.»
Näissä viime vuosisadan kuusikymmenluvulla kirjoitetuissa lauseissa käsitetään vielä tuotanto-osuuskunta, »osuustehdas», tosin muiden laitosten yhteydessä, »kansalliseksi asteikoksi» ainoana yhteiskunnallisen tuotantotavan muotona. Ehkä on tällöin yliarvioitu sitä merkitystä, mikä luotolla voi uuden tuotantotavan kehityksessä olla. Mutta että se kuitenkin tulee olemaan huomattava ja että sosialistisen hallinnon täytyy pyrkiä tätä välinettä valtaamaan, sitä ei voida epäillä.
Kokemukset samoinkuin syvempi harkinta puhuvat sitä vastaan, että kapitalististen pankkien valtiollistaminen olisi oikea tie siihen. Se ei ole siihen sopiva, vaikkapa valtiollistaminen suoritettaisiinkin vähemmän raa'asti ja suuremmalla asiantuntemuksella, kuin Neuvosto-Venäjällä tehtiin.
Ensiksikin: mitä on pankeissa valtiollistettava? Niiden oma pääomako? Mutta se on suhteellisesti merkityksetön eikä takaa niille niiden valta-asemaa.
Täytyy valtiollistaa siis myöskin talletukset, jotka niihin on talletettu. Miten voidaan se suorittaa? Lunastamallako? Mutta se merkitsisi pankeissa kokonaan toista kuin teollisuudessa. Jälkimäisessä tapauksessa hankitaan rahalla tuotantovälineitä, edellisessä vaihdettaisiin rahaa toiseen rahaan, mikä olisi aivan järjetöntä hommaa. Mutta jos ei talletuksia tahdottaisi lunastaa käteisellä, vaan valtion velkasitoumuksilla? Mutta silloin ne eivät pystyisi taloudelliseen tehtäväänsä, jonka ne voivat suorittaa ainoastaan rahana, ja niin olisi koko talouselämä saatettu pysähdystilaan.
Tämä puhuu luonnollisesti vieläkin enemmän talletusten pakkoluovutusta vastaan, sillä mikä on tänään talletuksena pankissa, on jo huomenna, mikäli sitä ei jätetä kulutustarkoituksiin käytettäväksi, avustava tuotannon jatkumista ja laajentumista, tuotannon, joka vielä on suureksi osaksi harjoitettava kapitalistisella pohjalla. Talletusten tai pankin velkojain saatavien pakkoluovutuksella ei pankkia myöskään valtiollistettaisi, vaan se tapettaisiin. Ei kukaan uskoisi sille enää talletuksia. Jos taas tallettaminen lakkaa, puuttuu pankilta myöskin varoja jatkuvaa luotonantoa varten. Se ei voi enää jatkaa toimintaansa.
Jollei tahdota tai voida yhdellä kertaa pakkoluovuttaa ja valtiollistaa koko kapitalistista talouselämää, ja jos sallitaan kapitalististen yritysten ainakin osittain toimia edelleen, silloin ei niiltä sovi ottaa pois sitä osaa niiden toiminnalle tarpeellisista varoista, jotka ne ovat tallettaneet pankkeihin.
Ei kukaan, joka on vakavasti asiaa harkinnut, vaadi enää nykyään pankeissa olevien pääomien sosialisoimista millä tavalla tahansa. Halutaan nyt enää vain pankkien koneiston valtiollistamista.
Otto Bauer sanoo siitä kirjasessaan »Tie sosialismiin» sivulla 50:
»Pankkien yhteiskunnallistuttamisella on aivan toinen tehtävä kuin suurteollisuuden tai suurtilojen yhteiskunnallistamisella. Tässä ei ole kysymys maan tai työvälineiden ottamisesta yhteiskunnan haltuun, vaan siitä vallasta, jonka pankkien käytettäviksi asetettujen vieraiden pääomien käyttöoikeus tuottaa. Tämä valta on riistettävä rahapääomalta ja jätettävä yhteiskunnan haltuun. Senvuoksi ei tässä tapauksessa ole mikään pakkoluovutus tarpeen; riittää, kun annetaan koko kansan edustajien haltuun se valta, jota nyt pankkien osakkeenomistajat valitsemiensa hallintoneuvostojen kautta käyttävät. Tämä tapahtuu, kun lailla määrätään, että jokaisen suurpankin hallintoneuvoston jäseniä ei tästä lähtien valitse osakkaiden yleiskokous vaan lain määräämät yhtymät. Laki voi esim. määrätä, että yhden kolmanneksen jokaisen suurpankin hallintoneuvoston jäsenistä valitsee eduskunta, mutta että teollisuusliitot, maatalousyhtymät, kulutusosuuskunnat, ammattiyhdistykset ja toimihenkilöiden järjestöt nimittävät kaksi muuta kolmannesta. Sellainen lain kautta tapahtuva hallintoneuvoston kokoonpanon määräämisvalta riittää yhteiskunnallistamaan vallan pankkien käytettävissä oleviin miljardeihin.»
Sellainen asiain järjestely on varmasti mahdollinen. Yhtä seikkaa vain ei pidä unohtaa: pankit ovat laitoksia, jotka eivät ainoastaan anna luottoa, vaan jotka myöskin itse tarvitsevat luottoa. Koko niiden voima ei johdu näet niiden omista rahoista, vaan vieraista, jotka on uskottu niiden käytettäväksi.
Nyt täytyy meidän olla selvillä siitä, että kapitalistit tulevat tekemään sosialistiselle hallinnolle voimakkainta vastarintaa. Demokratia ei muuta yhtään tätä tosiasiaa, saa vain sen aikaan, että kapitalisteilta puuttuvat voimakeinot, jotka tekisivät sotilaallisen vastarinnan tarkoituksenmukaiseksi tai ylipäänsä mahdolliseksi. He voivat tällöin taistella vain »rauhallisin» asein, sanomalehdistönsä valhe- ja parjaustulvan tai taloudellisen vastarinnan avulla. On riippuva köyhälistön viisaudesta ja päättäväisyydestä, menestyvätkö nämä kapitalistien vastarinnan muodot vai ei.
Asiain näin ollen on vaikea olettaa, että kapitalistit antaisivat vapaaehtoisesti rahojansa jonkun yrityksen käytettäväksi, jos heillä on syytä otaksua, että se ei muodostu kapitalistisen laajentumisen, vaan köyhälistön vapautuksen aseeksi. Mitä enemmän pankki esiintyy sen luontoisena, sitä suuremmassa määrässä tulevat kapitalistit ottamaan myöskin jo talletettuja rahojansa pois pankista eikä ainoastaan lakkaamaan tallettamasta rahojansa siihen, ja niin on sosialisoitu pankki pian istuva kuivalla.
Voitaisiinko pakottaa kapitalistit sijoittamaan rahojansa sosialisoituihin pankkeihin? Se tulisi tuskin onnistumaan. He vetäisivät liiketuttavansa pois sosialisoiduista suurpankeista ja johtaisivat ne pieniin yksityispankkeihin, joita on vielä koko joukko olemassa.
Mutta jos perustettaisiin valtion pankkimonopoli? Senkin olisi vaikea onnistua. Ja pääomalla tulee kyllä aina olemaan keinoja luoda kiertoteitse varajärjestöjä rahapääomaa ja luottoa varten.
Sosialisoimistointa voidaan tuskin tällä tavoin yksityisen rahapääoman luottoa käyttämällä edistää.
Tällä tahdomme vain viitata tämän ehdotuksen vaikeuksiin, mutta emme selittää niitä itsessään mahdottomiksi. Sen onnistuminen riippuu yhteiskunnallisesta mielialasta sosialisoimisen aikana. Jos kapitalistiluokka muodostaa yksimielisen joukon, niin ovat edellytykset sangen pienet. Sitä vastoin voi se menestyä hyvinkin, jos huomattava osa kapitalisteista olisi vastustavalla kannalla pankkiylimyksiin nähden ja tuntisi niiden valtiuden rasittavaksi. Silloin voisivat Bauerin ehdotuksen mukaisesti järjestetyt pankit toimia hyvinkin menestyksellisesti.
Sosialistisen hallinnon ei kuitenkaan pitäisi pysähtyä tähän pankkijärjestelyyn, joka olisi riippuvainen ainakin jonkun kapitalistiluokan osan hyvästä tahdosta.
Ainoastaan suotuisissa olosuhteissa on köyhälistön hallitukselle oleva mahdollista saada kapitalistista luottoa osaksi sosialisoiduille liikkeillekin. Mutta kaikissa tapauksissa tulee sillä olemaan tilaisuus perustaa pankkeja, jotka poistavat köyhälistöltä, sen laitoksilta ja sosialisoiduilta liikkeiltä pakon sijoittaa tilapäiset rahavaransa kapitalistisiin pankkeihin ja siten kapitalistisiin tarkoituksiin käytettäviksi.
Jo nyt on köyhälistöllä yksityisinä säästöinä, ammatillisten järjestöjen, osuuskuntien, sairasapukassojen y.m. rahastoissa huomiota ansaitsevia summia, jotka tulevat kasvamaan näiden laitosten laajetessa ja työtätekevien luokkien kohotessa, minkä kautta niiden ne kerrokset lisääntyvät, jotka tekevät säästöjä hätäajan varalle tai parantaakseen elinehtojaan. Tämän lisäksi tulevat sosialistiset kunnat liikelaitoksineen sekä ne liikkeet, jotka valtio sosialisoipi.
Kaikkien niiden rahastojen säilyttämistä varten, joita edellämainittujen tekijäin täytyy kerätä määrättyjä tarkoituksia varten ja pitää valmiina, ovat nykyään vain kapitalistiset pankit käytettävissä, jotka käyttävät talletettuja rahoja kapitalistisen talouden laajentamiseen ja vahvistamiseen.
Jos köyhälistöllä ja köyhälistön hallinnolla on oma pankki, niin voi tämä muodostua siksi välineeksi, joka voi käyttää luottoa Marxin ajatuksen mukaisesti sosialisoitujen yrityksien edistämiseksi ja tehdä nämä riippumattomiksi kapitalistisesta luotosta.
Sosialistisen pankin on tosin maksettava korkoa sijoitetuista talletuksista voidaksensa kestää kilpailun kapitalististen pankkien kanssa. Sen täytyy myöskin ottaa korkoa lainaamistansa rahoista. Mutta tätä viimeksimainittua korkoa ei oteta voitonsaantitarkoituksessa, vaan täytyy sen olla suurempi kuin tallettajille maksettu korko hallintokustannusten ja vahingon varalta. Se tulee senvuoksi olemaan huomattavasti pienempi kuin kapitalististen pankkien lainakorko.
Sosialisoimisen ulottuessa yhä laajemmalle tulee näiden pankkien voima ja kyky omasta puolestaan kiirehtää sosialisoimisen edistymistä kasvamaan.
Toiselta puolen tulee kapitalististen pankkien valta ja vaikutuspiiri samassa suhteessa kutistumaan, kuin kapitalistisen riiston aluekin pienenee.
Siten voitaisiin pankkilaitoksen täydellistä valtiollistamista, jonka piti olla sosialisoimisen lähtökohtana, pitää sen loppusuorituksena.
Tämä loppusuoritus merkitsee kuitenkin, että raha lakkaa täydellisesti toiminnastaan pääomana. Mutta rahapääoman mukana on häviävä myöskin sen järjestö, pankki ja luoton tarve.
Moni naiivi ja alkuperäinen sosialismin muoto ei käänny niin paljon pääomaa kuin rahaa vastaan. Se on niistä kaiken pahan juuri. Sen poistamisesta pitäisi seurata parannus.
Mutta tämä käsitys ei rajoitu yksistään sosialistisiin piireihin. Jo kauan ennen, vieläpä kauan ennen kapitalistisen tuotannon syntymistä, pitivät kansanjoukot rahaa pirun keksintönä pahan maailmaan tuomiseksi, eikä koneena, joka helpottaa, vilkastuttaa ja laajentaa taloudellista prosessia.
Ja se ei ollut pelkkä harhaluulo, vaan nojautui sangen oikeisiin havaintoihin.
Ennen rahan käyttöä vallitseva tuotanto omaa tarvetta varten tuntee melkein yksinomaan tuotteet vain henkilökohtaista kulutusta varten, tuotantovälineet ovat vielä verrattain merkityksettömiä ja vaativat vähän työtä. Enimmät näistä kulutustarpeista eivät kestä kauan varastossa, vaan ne täytyy nopeasti käyttää. Ne kansan jäsenet, jotka yhteiskunnallisen asemansa nojalla saavat enemmän niitä kuin toiset, eivät osaa käyttää ylijäämää mihinkään muuhun, vaan jakavat ne ystävilleen ja kannattajilleen. Anteliaisuus, vieläpä tuhlaavaisuus ovat sen aikakauden suurmiesten tunnusmerkkejä. Se tuntee jo riistämissuhteet, orjuuden ja maaorjuuden, mutta kun ylijäämällä ei osata ryhtyä mihinkään muuhun, kuin jakaa se, ei pakko riistämisen lisäämiseen ole voimakas.
Yhteiskunnallinen tunne omaan yhdyskuntaan kuuluvaa toveria kohtaan — ei vierasta kohtaan — on tuona aikakautena suuri. Ei kukaan voinut silloin pitää puoliansa yhteiskunnassa, jollei hänellä ollut voimakasta yhdyskuntaa tukenansa ja antamassa hänelle mitä hän tarvitsi. Vähäisen työjaon vallitessa olivat yksityisten tarpeet ja taipumukset yhtä vähän toisistaan eroavia, kuin tuotanto oli vähän erilaistunut. Ja melkein kaikki kulutus, sekä aineellinen että taiteellinen, oli yhteistä. Siten määräsi yksilön henkisen ja aineellisen elämän kokonaan yhdyskunta, jossa hän eli ja jossa hän useimmiten jo syntyikin. Se muuttui osaksi hänestä itsestään, ja hän sulautui kokonaan siihen. Anteliaisuuden ohella oli epäitsekkäisyys, iloinen antautuminen yhdyskunnalle tuon aikakauden silmiinpistävin tunnusmerkki.
Tämä kaikki muuttuu rahan ilmestyessä, varsinkin kun tämä on löytänyt olemustansa vastaavat muodot häviämättömässä metallissa, hopeassa tai kullassa.
Rahaa voidaan käyttää aina ja kaikkiin tarkoituksiin. Sen käyttöarvo ja arvo säilyy — lukuunottamatta viimeaikaista paperitaloutta. Sen arvo voidaan määrätä, ja mitä enemmän sitä omistaa, sitä enemmän on myöskin valtaa toisten ihmisten yli. Rahatulojen mukana lakkaa myöskin vähitellen vanhanaikainen anteliaisuus. Näyttämölle astuu uusi, kansanjoukkojen vihaama persoonallisuus, saituri, joka ei suo itselleen, mutta varsinkaan ei toisille mitään, vaan pyrkii vain keräämään oikein paljon rahaa.
Mutta voidaan käyttää myöskin toisia ja paljoa vaikuttavampia menettelytapoja rahan hankkimiseksi ja kasaamiseksi, kuin ahkera työ, kieltäytyminen ja säästäminen ovat. Voidaan viettää hauskaa tyhjäntoimittajan elämää ja kuitenkin koota aarteita, jos vain on käytettävissä siihen tarvittavat voimakeinot. Ryöstö ja varkaus pienten kesken, veriset ryöstösodat suurten keskuudessa tulevat nyt joukkoilmiöiksi. Sotaretkiä maan valtaamiseksi tehtiin jo ennenkin, mutta voittomaan tuottavan käyttämisen mahdollisuus asetti niille luonnolliset rajansa.
Rahanjano sitävastoin on rajaton, ja yhtä rajaton kuin ahneus, on myöskin ryöstönhalu. Sama pitää paikkansa myöskin alamaisten, riistämishaluun nähden. Orjuus muuttuu nyt helvetiksi.
Samaan aikaan hajoittaa edistyvä rahatalous olemassaolevat yhdyskunnat. Yhteiskunnalliset muodot muuttuvat yhä enemmän pelkiksi rahasuhteiksi. Yhdyskunnat, suvut, markkinaosuuskunnat, ammattikunnat lakkaavat yhä enemmän olemasta persoonallisuuden rajoituksina samoin kuin suojanakin. Yhteiskunnallisesti voimakkaat tulevat siten yhä voimakkaammiksi, yhteiskunnallisesti heikot yhä heikommiksi. Yksilö ajattelee vain itseänsä, ahneuteen, ryöstönhaluun ja riistämishimoon yhtyvät vielä itsekkäisyys ja kovasydämisyys yhdyskuntatovereitakin kohtaan — vieraita kohtaanhan on näin suhtauduttu aina.
Ei ole siis ihme, että rahaa on jo aikaisin näiden tulosten vuoksi vihattu ja kirottu pahan lähteenä.
»Pääoman» rahaa käsittelevässä osassa lainaa Marx Sofokleen viidennellä vuosisadalla ennen meidän ajanlaskumme alkua kirjoittaman kuvauksen rahan vaikutuksista:
Ei maailmaan lie luotu toista laitosta
niin surkeaa kuin raha on: se kaupungit
hävittää, miehet kartanoista karkoittaa,
se ihmisiltä kelpo mielen turmelee
ja ilkitöihin viettelee ne suostumaan;
se neuvoo heille juonia jos joitakin;
pahuutta kaikenlaista suosimaan.
(Antigone, III, 295–301.)
Kuitenkin on tämä vain yksi puoli rahan toiminnasta. Toista emme vielä ole valaisseet. Sen teki mahdolliseksi vasta mitä pisimmälle menevä työn- ja tuotantovoimienjako, mikä on lopulta kehittynyt siinä määrin, ettei yleinen yhtäläisyys aineellisiin elinehtoihin nähden enää ole kuten aikaisemmin mahdollinen vain yleisen henkisen raakalaistilan vallitessa, vaan että se sopii yhteen korkeimmalle kehittyneen yleisen kulttuurin kanssa. Ja kun se irroitti yksityishenkilön siitä napanuorasta, jolla tämä oli sidottu yhdyskuntaansa, niin ei se ole luonut ainoastaan itsekkäisyyttä ja kovasydämisyyttä, vaan on myöskin kehittänyt ajattelun itsenäisyyttä samoinkuin monenlaisia tarpeita ja taipumuksia, joita nykyaikaisen tuotannon monipuolisuus vastaa.
Sosialismin tehtäviin kuuluu rahan huonojen vaikutusten hävittäminen. Ne johtuvat elämän lähteiden ja yhteiskunnan luomien rikkauksien yksityisomistuksesta, mikä on tähän asti ollut mitä kiinteimmässä yhteydessä rahan kanssa. Tämän yksityisomistuksen lakkauttaminen on poistava sen kirouksen, joka tähän asti on liittynyt rahaan.
Mutta varottakoon siinä menemästä niin pitkälle, että hävitetään se suurtyö, minkä raha on suorittanut, nimittäin työnjako, monipuolinen tuotanto ja yksilön vapaus.
Sosialismin on oltava askel kapitalismin yläpuolelle, eikä taantumusta sen alapuolelle. Mitään sellaista eivät siedä nykyajan ihmiset, jotka ovat läpikäyneet kapitalistisen tuotannon koulun, jolle on ominaista tuotteiden tavaton monipuolisuus ja suuri yksilön vapaus.
Lukuunottamatta alkukommunismia on kommunistisesti järjestettyjä yhteiskuntia ollut jo aikaisemmilla vuosisadoilla. Muistutamme uudestikastajain kommunistisista talousmuodoista Mährissä, jotka säilyivät siellä koko uskonpuhdistuksen aikakauden talonpoikaissodan lopusta (1526) kolmekymmenvuotiseen sotaan ja vastauskonpuhdistuksen voittoon asti Valkovuoren taistelussa (1620), ja vieläkin kauemmin Unkarissa ja myöhemmin Yhdysvalloissa, jossa yksityisiä heidän yhteistalouksiansa oli vielä aivan äskettäin (1908) ja kenties on vielä nytkin.
Ne eivät perustuneet kommunismiin ainoastaan tuotannossansa, vaan myöskin kulutuksessansa. Yksilön vapaus puuttui täydellisesti, sillä »vanhimmat» eivät määränneet ainoastaan yksityiselle työtä ja elintarvenormeja, vaan myöskin huvitukset, niin, vieläpä puolisonkin. Tiede oli heidän keskuudessaan halveksittu.
Samanlaiselle pohjalle oli perustettu myöskin jesuiittojen hyvin menestynyt kommunistinen järjestö Paraguay'ssa. Se pysyi koossa vuodesta 1612 vuoteen 1768, ja vain raakaa väkivaltaa käyttämällä sai espanjalainen sotilasjoukko sen tuhotuksi.
Lopuksi on tässä yhteydessä mainittava ne uskonnollis-kommunistiset yhdyskunnat, joita erilaiset eurooppalaiset lahkot perustivat 18:nnen vuosisadan keskivaiheilta alkaen ja jotka ovat kestäneet meidän päiviimme asti.
Olemme jo viitanneet niihin edellä puhuessamme maanviljelyksen sosialisoimisesta. Nämäkin seurakunnat olivat samanluontoisia kuin uudestikastajain yhdyskunnat.
Kaikki ne olivat taloudellisesti takapajulle jääneiden ainesten perustamia, jotka eivät olleet vähääkään omaksuneet nykyaikaista ajatustapaa. Parhaiten pitää tämä paikkansa Paraguay'n intiaaneihin nähden, mutta myöskin ne käsityöläiset ja talonpojat, jotka perustivat uudestikastajain ja muiden lahkojen kommunistisia laitoksia Amerikkaan, olivat kokonaan nykyaikaisen maailman ulkopuolella.
Monet näistä järjestöistä olivat pieniä. Niihin kuului tavallisesti vain muutamia satoja ihmisiä. Jesuiittojen kommunistivaltiossa yksin oli sen laajimmillaan ollessa 150,000 asukasta, jotka asuivat 30 kylässä (pueblos). Useimmat näistä kommunistisista yrityksistä perustettiin erämaahan, kauaksi muista ihmisistä. Uudestikastajain yhdyskunnat Mährissä olivat saksalaisten perustamia tshekkiläisen väestön keskuuteen, jonka kanssa he eivät voineet sopia.
Niin pian kuin tällaiset yksityiset kommunistiset järjestöt ovat joutuneet läheisempiin kosketuksiin sivistyneen maailman kanssa, ovat ne säännöllisesti menettäneet sisäisen lujuutensa. Varsinkin nuoremmat ihmiset ovat alkaneet tuntea vastenmielisyyttä, yksitoikkoisuutta ja hallinnon ankaruutta kohtaan ja muuttuneet vaikeasti hallittaviksi.
On aivan mahdotonta yrittää perustaa suurvaltiota nykyaikaisine suurtuotantoineen, liikenteineen, tieteineen, nykyaikaisine älymystöineen ja köyhälistöineen sellaisen kommunismin pohjalle. Neuvosto-Venäjä oli ensimmäinen ja kai myöskin viimeinen tämänlaatuinen koe. Länsi-Euroopassa ei sitä voitaisi edes yrittää.
Mutta meille ovat jo sosialististen järjestöjen utopistiset suunnitelmatkin visseissä suhteissa vaarallisia. Sillä elämä on aina rikkaampi ja monipuolisempi kuin teoriat, jotka voivat ottaa vain yleispiirteet huomioon ja jättää yksityisseikat käsittelemättä. Jokainen utopia yksinkertaistuttaa senvuoksi todellisuuden kysymyksiä ja merkitsee, jos sitä seurataan tarkasti, sietämätöntä taka-askelta monipuolisuudesta yksitoikkoisuuteen.
Yhteiskunta ei ole koneisto, jota voidaan ohjata mielivaltaisesti ennakolta laaditun suunnitelman mukaan, vaan se on elimistö, joka kasvaa ja kehittyy määrättyjen lakien mukaan. Se on elimistö, jonka solut ovat ajattelevia olentoja, jotka tietoisesti rakentavat sitä, mutta jotka eivät tätä rakennustyötä voi mielivaltaisesti ohjata. Heillä on siten vapaus suorittaa vapaaehtoisesti vain se, minkä ovat välttämättömäksi havainneet.
Tätä vapautta on meillä yhteiskuntaan nähden sitä enemmän, mitä paremmin opimme tuntemaan todellisuuden lainmukaista yhteenkuuluvaisuutta ja mitä täydellisemmin tutkimme yhteiskunnan taloudellisia toimintoja.
Mutta tämän, tieteelliseen tietoon perustuvan vapauden lisäksi tarvitsee nykyaikainen ihminen toisenkinlaista vapautta: persoonallista vapautta muiden persoonallisuuksien rinnalla ja mahdollisimman suurta riippumattomuutta, kun vallitsee sellainen aineellisten elintarpeiden tuotantotapa, joka vaatii monien ihmisten säännösteltyä yhteistoimintaa. Se on kuitenkin mahdollista jo useimmilla henkilökohtaisen kulutuksen aloilla, ja persoonallisen luomistyön alalla se myöskin käy päinsä, kun lyhennetään ansiotyöhön kuuluvaa työaikaa ja jatkuvasti lisätään vapaa-aikaa, joka jää ihmiselle käytettäväksi vapaaseen toimintaan.
Kaikille mahdollisuus tieteellisten opintojen harjoittamiseen, mahdollisimman suuri ansiotyöhön kuluvan ajan lyhentäminen, täydellinen vapaus yksilölle kaikissa toimissansa ansiotyön ulkopuolella, mikäli siten ei tuoteta vahinkoa muille yhteiskunnan yksilöille — ne ovat ne päämäärät, joiden nykyaikaisen sosialismin on annettava itseänsä johtaa, päinvastoin kun ovat tehneet kommunistiset edelläkävijät, jotka eivät tienneet mitään tästä, jotka kylläkin takasivat kaikille runsaan leivän ja mahdollisimman turvallisen olemassaolon, mutta eivät tiedettä eivätkä vapautta. Me tahdomme myöskin edelliset, mutta sen lisäksi vielä viimemainitutkin edut, sillä me seisomme teollisuuskapitalismin harteilla ja meidän on tehtävä se yhteisomaisuudeksi välittämättä siitä, mitä se on tuottanut sille pienelle piirille, joka on nauttinut siitä hyödyn.
Muodostukoonpa sosialistinen yhteiskunta millaiseksi tahansa, pysyväiseksi se voi tulla vain silloin ja täyttää historiallisen tehtävänsä kapitalismin saavutusten kehittäjänä korkeampia elämänmuotoja varten vain silloin, kun se ei tarjoa koko ihmiskunnalle ainoastaan leipää ja olemassaolon turvallisuutta, vaan myöskin kulttuuria ja vapautta.
[1] Kun setelirahaa painetaan paljon, nousevat tavarain hinnat. Suom. muist.
[2] Tähän saakka on teosta suomentanut toht. J. Pärssinen, loppuosan fil. kand. V. Torniainen.
[3] Tätä nimeä käytetään joskus myöskin ahtaammassa merkityksessä, ilmaisemaan tuotantoa, joka on valtion kontrollin alainen, vaikkapa sitä harjoitettaisiin kapitalistisestikin. Me käytämme tässä sitä sanaa vain merkitsemässä erityistä sosialistisen talouden muotoa.
[4] Tämän todistavat m.m. v. 1907 tilastossa tavattavat numerot. Niiden mukaan oli jokaista maatalouteen käytettyä 100 hehtaaria kohti:
| Tilojen suuruus | Hevosia | Nautakarjaa (ilman lehmiä) |
|
| 5–10 hehtaaria | 12,7 | 37,2 | |
| 20–100 hehtaaria | 12,9 | 24,5 | |
| 100 hehtaaria ja enemmän | 9,2 | 14,3 | |
| 200 heht. ja enemmän | 8,8 | 12,8 | |
| Karl Kautsky. | |||