Karl Kautsky

Yhteiskunnallinen vallankumous

1902

Julkaistu: »Die Soziale Revolution», 1902
Suomennos: © Väinö Tanner
Lähde: »Yhteiskunnallinen vallankumous». Kustantaja Osuuskunta Kehitys r. l., Pori. Raumalla 1906, Osuuskunta Länsi-Suomi r. l. kirjapainossa.
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine

I

Yhteiskunnalliset uudistukset ja yhteiskunnallinen vallankumous.

Esipuhe suomalaiseen painokseen.

Aikakauteemme on vallankumouksen aate silminnähtävästi painanut leimansa. Se johtuu etupäässä siitä jättiläiskamppailusta, jota paraikaa käydään itäisessä naapurimaassamme. Siellä se tosin tätä nykyä enimmin suuntautuu valtiollisen vallan nykyisiä käyttäjiä vastaan, on siis etupäässä valtiollinen vallankumous, mutta niin pian kuin tämä päämäärä on saavutettu, seuraa välttämättömyyden pakosta suurisuuntainen kumous yhteiskunnallisellakin alalla.

Lähempi tutustuminen yhteiskunnallisen vallankumouksen eri puoliin on siis erityisesti tällä hetkellä tärkeä, voidaksemme oikein käsittää tapahtumia ympärillämme. Käsillä oleva teos antaa siinä suhteessa oivallisen opastuksen.

Karl Kautsky on innokas yhteiskunnallisen vallankumouksen kannattaja ja seuraa siinä, samoinkuin muissakin suhteissa, johdonmukaisesti kansainvälisen sosialidemokratian luojan Karl Marx'in oppia. Hän on n. s. marxilaisen suunnan johtomiehiä Saksassa ja on aina vakaumuksella taistellut revisionisteja vastaan. Varsinaiseen käytännölliseen puoluetoimintaan on hän ottanut osaa vähemmässä määrässä, mutta sitä suurempi on hänen merkityksensä selväpiirteisenä, järkkymättömänä sosialidemokratisena tiedemiehenä. Valitettavasti on hän Suomessa liiaksi vähän tunnettu; hänen teoksistaan on suomeksi käännettynä »Sosialidemokratia ja maatalouskysymys», »Erfurtin ohjelma» ja supistettu esitys »Marxin taloudellisista opeista» joka paraikaa ilmestyy.

Esillä oleva teos ei ole alkuperäisin aijottu kirjan muotoon, vaan sisältyy siihen kaksi esitelmää, joita myöhemmin on hiukan laajenneltu, nämä esitelmät piti Kautsky keväällä v. 1892 Amsterdamissa olevan »Sosialistisen lukuseuran» pyynnöstä Amsterdamissa ja Delftissä. Esitelmiä kuunneltiin kummassakin paikassa innostuneina ja vilkas, asiallinen keskustelu seurasi niitä.

Toivottavasti tulee tämä teos olemaan hyödyllinen lisä sosialidemokratisten aatteiden selvittämiseksi Suomessakin.

Suomentaja.

Takaisin sisällysluetteloon

1. Yhteiskunnallisen vallankumouksen käsite.

On olemassa harvoja käsitteitä, joista on niin paljon väitelty kuin käsitteestä vallankumous.^[1] Tämän voi osaksi pitää siitä seikasta johtuvana, ettei mikään ole niin vastenmielinen kulloinkin voimassa oleville eduille ja ennakkoluuloille kuin tämä ja osaksi myös siitä, että harvat käsitteet ovat niin monimerkityksisiä kuin vallankumouskäsite.

Tapahtumia ei tavallisesti voi rajoittaa niin tarkasti kuin esineitä, ei ainakaan yhteiskunnallisia tapahtumia, jotka ovat tavattoman monimutkaisia ja tulevat yhä monimutkaisemmiksi, kuta enemmän yhteiskunta kehittyy, s. o. mitä monipuolisemmiksi ihmisten yhteistoimintamuodot tulevat. Ja monimutkaisempiin tapahtumiin kuuluu yhteiskunnallinen vallankumous, s. o. ihmisten entisten yhteistoimintamuotojen täydellinen mullistus.

Ei ole senvuoksi ihmeteltävä, että tätä sanaa, jota jokainen käyttää, melkein jokainen käsittää eri merkityksessä, jopa samat ihmiset eri aikoinakin käyttävät eri mielessä. Toiset ymmärtävät sillä katusulkuja, linnojen polttamista, giljotiineja, syyskuun murhia ja kaikkia hirmuisuuksia yhteensä. Toiset taasen haluavat ottaa tältä sanalta kokonaan kärjen pois ja pitää sitä vaan suurena, mutta huomaamattomana ja rauhallisena yhteiskunnan uudistamisena, melkein samanlaisena kuin Amerikan löytö tai höyrykoneen keksiminen aikanaan aikaansaivat. Näiden molempien äärimmäisten katsantokantojen välillä on vielä lukuisia väliasteita.

Marx kuvaa esipuheessaan teokseen »Kritik der politischen Oekonomie» (Kansantaloustieteen arvostelua)^[2] yhteiskunnallista vallankumousta yhteiskunnan koko suunnattoman oikeudellisen ja maltillisen rakennuksen hitaampana tai nopeampana kumouksena, joka aiheutuu yhteiskunnan taloudellisten perusteiden muuttumisesta.

Jos pidämme kiinni tästä määritelmästä, niin erottautuu yhteiskunnallisen vallankumouksen käsitteestä jo etukäteen, »taloudellisten perusteiden muuttuminen» semmoisena kuin esim. Amerikan löytö tai höyrykoneen keksiminen aiheuttivat. Tämä muutos on vallankumouksen syy, mutta ei itse vallankumous.

En tahtoisi kuitenkaan pysähtyä tähän yhteiskunnallisen vallankumouksen määritelmään. Sen voi käsittää myöskin ahtaammassa merkityksessä. Silloin ei yhteiskunnan oikeudellisen ja valtiollisen rakennuksen jokainen kumoaminen merkitse vallankumousta, vaan sillä ymmärretään kumouksen erityistä muotoa tai erityistä menetelmää.

Jokainen sosialisti harrastaa yhteiskunnallista vallankumousta laajemmassa merkityksessä ja kuitenkin on olemassa sosialistia, jotka hylkäävät vallankumouksen ja tahtovat saavuttaa yhteiskunnallisen kumouksen ainoastaan uudistusten avulla. Yhteiskunnallisen vallankumouksen vastakohdaksi asetetaan yhteiskunnallinen uudistus. Tästä vastakohtaisuudesta väitellään nykyään riveissämme. Tahdon tässä käsitellä yhteiskunnallista vallankumousta ainoastaan tässä mainitsemassani ahtaammassa merkityksessään, yhteiskunnallisen kumouksen erityisenä menetelmänä.

Uudistuksen ja vallankumouksen vastakohtaisuus ei ole siinä, että yhdessä tapauksessa käytetään väkivaltaa, toisessa ei. Jokainen oikeudellinen ja valtiollinen toimenpide on voimatoimenpide, joka pannaan toimeen valtiomahdin avulla. Eivät myöskään väkivallan käytön erikoiset muodot — katutaistelut tai mestaukset — muodosta oleellista eroavaisuutta vallankumouksen ja uudistusten välillä. Ne johtuvat erikoisista asianhaaroista, eivät välttämättä ole yhteydessä vallankumouksen kanssa, vaan voivat seurata uudistusliikkeitäkin. Kolmannen säädyn edustajien julistautuminen Ranskan kansalliskokoukseksi kesäkuun 17 päivänä v. 1789 oli mainehikas vallankumouksellinen teko ilman mitään ulkonaista väkivaltaisuutta. Sama Ranska oli sensijaan nähnyt vuosina 1774 ja 1775 suuria kansanliikkeitä, ei vähimmässäkään määrässä vallankumouksellisia tarkoituksia varten, vaan ainoastaan leipätariffin aikaansaamiseksi, jonka tuli lopettaa leivän kallistuminen!

Viittaus katutaisteluihin ja mestauksiin vallankumouksen tunnusmerkkeinä on kuitenkin samalla viittaus siihen lähteeseen, josta voimme ammentaa opetusta vallankumouksen luonteesta. Se suuri mullistus, joka Ranskassa alkoi vuonna 1789, on tullut jokaisen vallankumouksen klassilliseksi esikuvaksi. Se on ennenkaikkea silmien edessä kun puhutaan vallankumouksesta. Siitä voimme paraiten tutkia vallankumouksen luonnetta sekä sen vastakohtaisuutta uudistuksiin nähden. Vallankumouksen edellä oli käynyt kokonainen sarja uudistusyrityksiä, joista tunnetuimmat ovat Turgotin suunnittelemat. Nämä yritykset tavoittelivat monessa suhteessa samaa, mitä vallankumous sittemmin sai aikaan. Mikä eroitti Turgotin uudistukset vallankumouksen vastaavista toimenpiteistä? Erona on se, että jälkimäisessä tapauksessa uusi luokka valloitti valtiollisen vallan. Siinä on vallankumouksen ja uudistusten oleellinen ero. Toimenpiteet, jotka pyrkivät sovittamaan yhteiskunnan oikeudellista ja valtiollista rakennusta muuttuneiden taloudellisten olosuhteiden mukaan, ovat uudistuksia, jos ne lähtevät yhteiskuntaluokista, jotka siihen saakka ovat valtiollisesti ja taloudellisesti hallinneet yhteiskuntaa. Ne ovat uudistuksia siinäkin tapauksessa, ettei niitä anneta vapaaehtoisesti, vaan että ne saavutetaan hallittujen luokkien ponnistusten tai olosuhteiden voimakkaan vaikutuksen kautta. Tämmöiset toimenpiteet ovat sensijaan vallankumouksen ilmauksia, jos niiden alkuunpano lähtee luokasta, joka siihen saakka on ollut valtiollisesti ja taloudellisesti sorrettu, mutta nyt on valloittanut valtiollisen vallan, jota sen oman etunsa vuoksi välttämättä täytyy käyttää hitaammin tai nopeammin kumotakseen koko valtiollisen ja oikeudellisen rakennuksen ja luodakseen uusia valtiollisen yhleistoiminnan muotoja.

Valtiomahdin valloittaminen ennen sorretulle luokalle, siis valtiollinen vallankumous, on senmukaan ahtaammassa merkityksessä tarkoitetun yhteiskunnallisen vallankumouksen oleellinen tunnusmerkki ja vastakohta yhteiskunnalliselle uudistukselle. Joka periaatteellisesti hylkää valtiollisen vallankumouksen yhteiskunnallisen mullistuksen välikappaleena tai haluaa rajoittaa tämän semmoisiin toimenpiteisiin, joita vallitsevat luokat voivat saavuttaa, hän on yhteiskunnallinen uudistaja (Soyialreformer), olkoon hänen ihannoimansa yhteiskunta miten vastakkainen tahansa olemassa-olevalle yhteiskuntamuodolle. Sensijaan on jokainen joka toimii siihen suuntaan, että ennen sorrettu luokka valloittaa valtiomahdin, vallankumouksellinen. Hän ei menetä tätä luonnettaan, vaikka hän tahtookin valmistaa ja jouduttaa tätä valloitusta yhteiskunnallisilla uudistuksilla, joita hän koettaa taistelemalla pakoittaa vallassa-olevia luokkia antamaan. Ei pyrkimys saavuttaa yhteiskunnallisia uudistuksia, vaan niihin ehdottomasti rajoittuminen eroittaa yhteiskunnallisen uudistajan (Sozialreformer) yhteiskunnallisesta vallankumouksellisesta (Sozialrevolutionär). Toiselta puolen muodostuu ainoastaan se valtiollinen vallankumous yhteiskunnalliseksi vallankumoukseksi, joka saa alkunsa ennen yhteiskunnallisessa suhteessa sorretun luokan taholta. Tämä on pakoitettu täydentämään valtiollista vapautumistaan yhteiskunnallisella, senvuoksi, että sen tähänastinen yhteiskunnallinen asema on yhteensovittamattomassa ristiriidassa sen saavuttamaan valtiolliseen herruuteen. Riita vallassa-olevien luokkien keskuudessa ei ole mikään yhteiskunnallinen vallankumous, vaikka se pukeutuisikin kansalaissotien väkivaltaisimpiin muotoihin.

Seuraavassa käsitellään yhteiskunnallista vallankumousta ainoastaan äsken rajoittamassamme muodossa.

Takaisin sisällysluetteloon

2. Kehitys ja vallankumous.

Yhteiskunnallinen uudistus voi aivan hyvin soveltua vallassa-olevien luokkien etuihin; se jättää heidän yhteiskunnallisen valta-asemansa sillä hetkellä varmasti koskemattomaksi ja voi joskus sitä lujittaakin. Yhteiskunnallinen vallankumous on sensijaan jo etukäteen mahdoton yhdistää vallassaolevien luokkien etuihin, se kun merkitsee aina heidän valta-asemansa hävittämistä. Ei ole senvuoksi ihmeteltävää, että kulloinkin vallassa-olevat luokat ovat aina parjanneet ja häväisseet vallankumousta, ja, kun he joskus ovat luulleet asemansa uhatuksi, ovat asettaneet yhteiskunnallisen vallankumouksen vastapainoksi yhteiskunnallisen uudistuksen aatteen, jonka he ovat kohottaneet pilviin saakka, tosin usein antamatta sen muuttua maalliseksi teoksi.

Todistuskappaleita vallankumousta vastaan on otettu kulloinkin vallalla olevasta ajatustavasta. Niinkauan kuin kristinusko määräsi ihmisten ajatuskannan, tuomittiin se synnillisenä kapinana Jumalan asettamaa esivaltaa vastaan. Uudessa testamentissa löydettiin tarpeeksi todistavia kohtia, sillä se on syntynyt romalaisen keisarivallan aikana, jolloin kaikkinainen nouseminen vallassa-olijoita vastaan näytti toivottomalta ja jolloin kaikki itsenäinen valtiollinen elämä oli lakannut. Vallankumoukselliset luokat vastasivat tosin todisteluilla vanhasta testamentista, jossa monessakin kohden vielä elää alkuperäisen talonpoikaisen kansanvaltaisuuden henki.

Kun sitte uskonnollinen ajatustapa sai väistyä oikeudellisen ajatustavan tieltä, määriteltiin vallankumous väkivaltaisena rikoksena olemassa-olevaa oikeusjärjestystä vastaan. Kenelläkään ei muka kuitenkaan voi olla oikeutta rikkoa oikeusjärjestystä; oikeus tehdä vallankumous on niin ollen järjettömyys ja vallankumous joka tapauksessa vääryys. Mutta ylöspäin pyrkivien luokkien edustajat asettivat voimassa olevan, historialliseksi muodostuneen oikeuden vastakohdaksi heidän tavoittelemansa oikeuden, eli ikuisen järkeis- ja luonnonoikenden, muuttumattoman ihmisoikeuden. Kun tämä viimemainittu oikeus nähtävästi oli voinut tulla menetetyksi ainoastaan oikeusrikoksen kautta, ei sen takaisin hankkiminen taistelun avulla mitenkään voinut olla oikeusrikos, vaikkakin se tapahtuisi vailankumouksen kautta.

Nykyään eivät uskonopilliset väitteet enää tepsi, kaikkein vähimmin vallankumouksellisten kansankerrosten keskuudessa. Myöskin vetoaminen historialliseen oikeuteen on menettänyt voimansa. Nykyisen oikeuden vallankumouksellinen alkuperä on toki siksi nuori, ettei sille voida vaatia lain pyhyyttä. Eivät ainoastaan Ranskan hallitukset, vaan myöskin Italian, Espanjan, Bulgarian, Englannin ja Hollannin hallitushuoneet ovat vallankumouksellista alkuperää. Baijerin ja Württembergin kuninkaat, Badenin ja Hessenin suuriruhtinaat saavat kiittää Napoleon nousukkaan suojelusta ei ainoastaan arvonimestään, vaan myös melkoisesta osasta maa-aluettaan. Hohenzollerit ovat nousseet nykyiseen asemaansa valtaistuinten rannioille ja itse Habsburgit ovat saaneet tehdä kumarruksen unkarilaisten vallankumoukselle. Vuonna 1852 virallisesti hirtetty maankavaltaja Andrassy nimitettiin vuonna 1867 keisarilliseksi ministeriksi, ilman että hän tuli uskottomaksi Unkarin v. 1848 kansallisen vallankumouksen aatteelle.

Porvaristo on itse ollut kaikissa näissä historiallisen oikeuden rikkomisissa vilkkaasti osallisena. Se ei siis tultuaan vallitsevaksi luokaksi voinut enää kernaasti tuomita tämän oikeuden nojalla vallankumousta, vaikkakin sen oikeusfilosofia teki parhaansa sovittaakseen luonnonoikeuden ja historiallisen oikeuden keskenään. Sen täytyi etsiä vaikuttavampia todistuskappaleita vallankumouksen tuomitsemiseksi ja se löysi niitä uudessa luonnontieteellisessä opetustavassa, joka oli syntynyt samalla kuin se itsekin. Niin kauan kuin porvaristo oli vallankumouksellinen, olivat myöskin luonnontieteessä (geologiassa ja biologiassa^[1*]) vallalla mullistusteoriat, jotka lähtivät siitä mielipiteestä, että luonnon kehitys tapahtuu äkkinäisissä, suurissa harppauksissa. Kun porvarillinen vallankumous oli loppuun suoritettu, astui mullistusteorian sijalle se mielipide, että kehitys tapahtuu vähitellen, huomaamatta ja kasaamalla kilpailutaistelussa mitä pienimpiä edistysaskeleita ja sovittelemisia. Ajatus mullistuksista oli luonnostaankin läheinen vallankumoukselliselle porvaristolle, mutta vanhoillisen porvariston mielestä oli se järjetön ja luonnoton.

Luonnollisesti en tahdo väittää, että luonnontutkijat olisivat olleet jokaista teoriaa luodessaan porvariston kulloinkin vallitsevien valtiollisten ja yhteiskunnallisten tarpeiden vaikutuksen alaisena. Juuri mullistusteorian edustajat olivat usein hyvinkin taantumuksellisia ja kaikkein vähimmin vallankumoukseen taipuvaisia. Mutta jokaiseen vaikuttaa ehdottomasti sen luokan ajatustapa, jossa elää, ja jokainen siirtää jonkun verran siitä tieteellisiin tarkasteluihinsakin. Darwinista tiedämme varmasti, että hänen luonnontieteellisiin otaksumiinsa vaikutti suuresti Th. R. Malthusén taloudellinen katsantokanta, joka oli täydelleen vallankumousta vastaan. Ei liene myöskään pelkästään sattumaa, että kehitysoppi on syntynyt Englannissa (Lyell, Darwin) jonka historia jo 250 vuoden kuluessa osoittaa pelkkää vallankumouksellista taipumusta, jolta vallitsevat luokat ymmärsivät aina oikeissa ajoin katkaista kärjen.

Jonkin katsantokannan oikeutta tai vääryyttä ei tietenkään todista se seikka, että se on niiden luokkien mielialan vaatima, joista sen alkuperä johtuu. Tästä mielialasta riippuu sensijaan suuressa määrin sen historiallinen menestys. Kun uudet kehitysteoriat otettiin innostuksella vastaan laajoissa kansanpiireissä, joilla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta niitä harkita, niin johtui tämä siitä, että ne vastasivat näiden syvästi kaipaamia tarpeita. Toiselta puolen poistivat nämä teoriat paljon perinpohjaisemmin kuin entiset mullistusteoriat kaiken välttämättömyyden tunnustaa yliluonnollisen voiman olevan olemassa, joka luomisteoilla loihtii vähitellen maailman esiin, ja tämä teki sen arvokkaaksi myöskin vallankumouksellisille kerroksille. Toiselta puolen — ja sen kautta miellyttivät ne enimmin porvaristoa — selittivät ne jokaisen vallankumouksen, jokaisen mullistuksen olevan jotakin luonnotonta, luonnonlakia vastaan sotivaa ja siis myöskin järjetöntä. Joka nykyään tahtoo taistella tieteellisillä aseilla vallankumousta vastaan, tekee sen kehitysopin luonnontieteellisen teorian nimessä, joka opettaa, ettei luonto tunne mitään harppauksia, että jokainen yhteiskunnallisten olosuhteiden äkillinen muutos on mahdoton, että edistys voi tapahtua ainoastaan pienimpien parannusten ja muutosten summittaista tietä, jota yhteiskunnassa kutsutaan yhteiskunnallisiksi uudistuksiksi. Tältä katsantokannalta tarkastettuna on vallankumous epätieteellinen käsite, jolle sivistyneet ihmiset korkeintaan voivat hartioitaan kohottaa.

Tähän voisi vastata, ettei toki sovi ilman muuta asettaa yhteiskunnallisia ja luonnollisia tapahtumia toistensa rinnalle. Itsetiedottomasti vaikuttaa käsityskantamme toisesta myös käsitykseemme toisestakin, kuten juuri näimme, mutta se ei ole miksikään eduksi. Meidän ei ole itsetietoisesti edistettämä jonkin alueen lakien suoranaista siirtämistä toisille alueille, vaan pikemmin sitä estettävä. Varmasti voi ja tuleekin jokainen edistysaskel havaintomenettelytavassa ja yhden alan käsittämisessä myöskin edistämään menettelytapaa ja käsittämistä toisillakin aloilla, mutta yhtä varmasti on jokainen näistä aloista erikoisten lakien alainen, jotka eivät ole voimassa toisiin nähden.

On eroitettava tarkasti toisistaan jo elollinen ja eloton luonto. Ei kenenkään päähän pälkähdä ulkonaisten yhtäläisyyksien vuoksi ilman muuta soveluttaa lakia, joka on voimassa jollakin alalla, toisiin aloihin, ja esimerkiksi ratkaista perinnöllisyyden probleemeja kemiallisten yhdistysten lakien avulla. Samaan virheeseen tekee itsensä syypääksi jokainen, joka suoranaisesti sovelluttaa luonnonlakeja yhteiskuntaan, selittämällä esimerkiksi kilpailun luonnolliseksi välttämättömyydeksi vetoomalla taisteluun olemassa-olosta, tai johtamalla luonnollisen kehitysopin laeista sen säännön, että yhteiskunnallinen vallankumous on hyljättävä ja mahdoton.

Voisi vastata vieläkin enemmän. Vaikkakin vanhojen mullistusteoriain aika luonnontieteessä on ikipäiviksi mennyt, saavat kuitenkin uudet teoriat, joiden mukaan kehitys tapahtuu pienimpien, huomaamattomimpien muutoksien kasaantumisen kautta, osakseen yhä voimakkaampia vastaväitteitä. Toisella puolen kasvaa lähenteleminen vanhoillisiin jumaluus teorioihin, jotka vähentävät itse kehityksen vähimpään määräänsä, mutta toiselta puolen pakoittavat tositapahtumat suomaan mullistuksille jälleen suuremman sijan luonnollisessa kehityksessä. Tämä pitää paikkansa niin hyvin Lyell'in teorioihin geologiseen, kuin myös Darwinin teorioihin elimelliseen kehitykseen nähden.

Samoinkuin Marx tekee eron hitaamman taloudellisen kehityksen ja nopeamman oikeudellisen ja valtiollisen rakennuksen kumoamisen välillä, samoin tunnustavat monet uudemmat biologiset teoriat pienien ja pienimpien muutosten kasaantumisen rinnalla olevan myöskin äkkinäisiä, kauas vaikuttavia muodon muutoksia ja mullistuksia, jotka johtavat edellisistä.

Omituisena esimerkkinä tältä alalta ovat ne havainnot, joista de Vries teki selvää viimeisillä luonnontutkijain päivillä Hampurissa. Hän oli huomannut, euä kasvien ja eläinten lajit pysyvät kauan muuttumatta. Toiset menehtyvät lopulta kun ovat tulleet vanhoiksi eivätkä enää voi mukautua sillä välin muuttuneisiin elinehtoihin. Toiset lajit ovat sensijaan onnellisempia, räjähtävät äkisti, kuten hän itse lausui, antaakseen elämän lukuisille uusille muodoille, joista jotkut säilyvät ja lisääntyvät, mutta toiset sensijaan, jotka eivät vastaa elinehtoja, häviävät.

Tarkoitukseni ei ole vetää näistä uusista havainnoista mitään johtopäätöstä vallankumouksen hyväksi, sillä se merkitsisi lankeamista samaan erehdykseen kuin ne, jotka johtavat kehityshistoriasta vallankumouksen mahdottomuuden. Nämä havainnot todistavat kuitenkin vähintäin sen, etteivät luonnontutkijat itsekään ole yksimielisiä mullistuksien osallisuudesta maapallon organismien kehittymisessä ja että siis jo tästäkin syystä olisi väärin vetää jostakin heidän otaksumisistaan johtopäätöksiä vallankumouksen vaikutuksen suhteen yhteiskunnallisessa kehityksessä.

Jos sittekin tahdotaan niin tehdä niin voimme vastata hyvin tunnetulla yleisellä esimerkillä, joka kouraantuntuvasti todistaa, että luontokin tekee harppauksia, tarkoitan syntymis-tapausta. Syntyminen on harppaus. Sikiöstä, joka on osa äidin elimistöstä, saa osansa sen verenkiertokulusta ja ruokansa siitä kokonaan, eikä voi edes hengittää, tulee yhdellä iskulla itsenäinen ihmis-olento, jolla on oma verenkiertonsa, joka hengittää ja huutaa, ottaa itse ravintonsa ja eristää sen suolistonsa kautta.

Yhteys syntymistapauksen ja vallankumouksen välillä ei kuitenkaan ole huomattavissa ainoastaan tapahtuman harppaavassa luonteessa. Kun tarkastamme lähemmin, niin huomaamme, että tämä harppaava muutos syntymisessä rajoittuu toimintaan. Elimistö kehittyy ainoastaan hitaasti ja vasta määrätyllä kehitysasteella on tämä harppaus mahdollinen, joka äkkiä muuttaa toimintatavan. Jos harppaus tapahtuu, ennenkuin tämä määrätty kehitysaste on saavutettu, ei seurauksena suinkaan ole elimien uudenlaisen toiminnan alkaminen, vaan kaiken toiminnan lakkaaminen, uuden olion kuolema. Toiselta puolen voisi tämä hidas elimien kehitys äidin kohdussa tapahtua miten kauan tahansa, ilman että ne koskaan alkaisivat uutta toimintaa, ellei vallankumouksellista syntymistapausta sattuisi. Elimien ollessa määrätyllä kehitysasteella tulee tämä välttämättömäksi.

Saman näemme yhteiskunnassa. Täälläkin ovat vallankumoukset pitkällisen, vähittäin tapahtuvan kehityksen tuloksena. Täälläkin kehittyvät yhteiskunnalliset elimet hitaasti, ainoastaan niiden toiminta voi muuttua yhdellä iskulla, vallankumouksellisesti. Rautatieliikenne on kehittynyt ainoastaan hitaasti. Sensijaan voi yhdellä iskulla muuttaa kapitalistisesti toimivan ja harvojen kapitalistien rikastuttamista varten käytännössä olevan rantatien sosialistisesti toimivaksi ja pelkästään yhteisetua palvelevaksi yritykseksi. Ja samoinkuin lapsen syntyessä koko sen toiminta tulee yhtaikaa vallankumouksen alaiseksi — verenkierto, hengitys, ruo'an-sulatus — täytyy rautatien kaikkien toimintamuotojen myös tulla yhdellä iskulla vallankumoukselliseksi, sillä ne ovat kaikki mitä läheisimmin toisistaan riippuvia. Tätä toimintaa ei voi vähitellen, asteettain, ottaa valtion huostaan, esim. ensin koneenkuljettajan ja lämmittäjän tehtävät, muutamia vuosia myöhemmin radanvartijain tehtävät ja vielä muutamia vuosia myöhemmin kassanhoitajain ja kirjanpitäjäin tehtävät j. n. e. Tämä on rautatiellä selvästi huomattavissa, mutta keskitetyn valtion ministeristön eri tehtävien asteettain tapahtuva sosialistinen valtaaminen on yhtä järjetöntä kuin se on rautatielläkin. Sekin on yhtenäinen organismi (elimistö), jonka organien (elimien) täytyy toimia yhdessä; toisien tehtäviä ei voi muuttaa ilman että kaikkien toistenkin muuttuvat. Ajatus jonkin mimisteristön yksityisten osastojen asteettaisesta valloittamisesta sosialidemokratian hyväksi ei ole vähemmän omituinen, kuin jos joku koettaisi jakaa synnytystoimituksen useampiin ehkä kuukausittain toisiaan seuraaviin synnytystoimituksiin, joista jokaisessa saatettaisiin erikoinen elin sikiön olotilasta itsenäisen lapsen olotilaan, ja lapsi sitten jätettäisiin äidin napasuoneen kunnes se olisi oppinut käymään ja puhumaan.

Mutta ellei rautatietä tai ministeristöä voi saattaa vähitellen, vaan yhdellä iskulla ja kaikissa niiden elimissä yhtaikaa kapitalistisesta toiminnasta sosialistiseen, pääoman elimistä työläisluokan elimiksi, niin on tämäkin kuitenkin mahdollista ainoastaan yhteiskunnallisten elinten ollessa määrätyllä kehitysasteella. Yhteiskunnassa ei tietenkään silti, niinkuin äidin elimistössä, voi tieteellisesti määritellä, milloin tarpeellinen kypsyysaste on saavutettu.

Toiselta puolen ei syntymistapaus kuitenkaan merkitse ihmisen elimistön kehityksen lakkaamista, vaan uuden kehitysajanjakson alkamista. Lapsi tulee silloin uusiin olosuhteisiin, jolloin uusia elimiä muodostuu ja jo olemassa-olevat tulevat todellisemmiksi. Suuhun kasvaa hampaita, silmät oppivat näkemään, kädet tarttumaan, jalat astumaan, suu puhumaan j. n. e. Samoin ei myöskään yhteiskunnallinen vallankumous voi esiintyä yhteiskunnallisen kehityksen loppuna, vaan uuden kehityksen alkuna. Sosialistinen vallankumous voi yhdellä iskulla muuttaa jonkin tehtaan kapitalistisesta omaisuudesta yhteiskunnalliseksi. Mutta ainoastaan asteettain, vähitellen edistyvän kehityksen kuluessa, voi jonkin tehtaan muuttaa yksitoikkoisen, epämiellyttävän pakkotyön pesästä elämänhaluisen, iloisen työskentelyn puoleensavetäväksi paikaksi. Sosialistinen vallankumous voisi myöskin yhdellä iskulla muuttaa nykyiset maataloudelliset suurliikkeet yhteiskunnalliseksi omaisuudeksi. Mutta missä sensijaan pieniviljelys on vallalla, siellä täytyy ensinnä luoda yhteiskunnallisen, sosialistisen tuotannon ehdot, ja se voi olla ainoastaan pitkä-aikaisen kehityksen tulos.

Näemme, että yhtenäisyys syntymisen ja vallankumouksen välillä on melkoisen pitkälle menevä. Tämä todistaa tietenkin ainoastaan sitä, että ollaan väärässä, kun luontoon vetoamalla leimataan yhteiskunnallinen vallankumous välttämättömästi järjettömäksi ja luonnottomaksi. Meillä ei kuitenkaan ole oikeutta kuten jo on sanottu, vetää luonnon tapahtumista yhteiskunnallisia tapahtumia koskevia suoranaisia johtopäätöksiä. Meillä ei siis ole oikeutta mennä pitemmälle, ja esim. selittää tämän yhtenäisyyden perusteella seuraavaan tapaan: samoin kuin jokainen elävä olento saa kerran läpikäydä mullistuksen (synnytystapahtuman tai munan rikkomisen) saapuakseen korkeammalle kehitysasteelle, samoin voi yhteiskunnan kohottaa korkeammalle kehitysasteelle ainoastaan jonkin mullistuksen kautta.

Takaisin sisällysluetteloon

Vallankumoukset vanhalla- ja keski-ajalla.

Jonkinlaiseen tulokseen siitä, onko vallankumous välttämättömyys eli ei, voimme tulla ainoastaan tutkimalla tosi-asioita yhteiskunnallisessa kehityskulussa, emmekä suinkaan luonnonhistoriallisten yhtäläisyyksien avulla. Ei kuitenkaan tarvitse muuta kuin luoda katseensa tähän kehityskulkuun, nähdäkseen, ettei yhteiskunnallinen vallankumous meidän tässä otaksumassamme ahtaammassa merkityksessä ole kaiken yhteiskunnallisen kehityksen välttämätön seuraus. Jo ennen luokka-vastakohtien esiintymistä ja valtiollisen vallan ilmaantumista on ollut yhteiskunnallista kehitystä, jopa erittäin pitkällekin menevaä. Luonnollisesti ei valtiollisen vallan valloittaminen sorretun luokan hyväksi, siis yhteiskunnallinen vallankumous, ollut tällä asteella mahdollinen.

Mutta senkin jälkeen, kun luokkavastakohtia oli muodostunut ja valtiomahti oli syntynyt, emme vielä löydä pitkään aikaan mitään, joka täydelleen vastaa meidän vallankumouskäsitettämme, emme vanhalla- emmekä keski-ajalla. Tosin näemme katkeria luokkataisteluja, kansalaissotia ja valtiollisia mullistuksia joukottain, mutta emme näe, että mikään näistä mullistuksista saisi aikaan pysyvää ja syvällistä omistussuhteiden uudistusta ja toisi siten mukanaan uuden yhteiskuntamuodon.

Syynä tähän pidän seuraavaa:

Vanhalla-ajalla sekä myöskin keski-ajalla oli kunta (Gemeinde) taloudellisen ja valtiollisen elämän keskipisteenä. Jokainen kunta muodosti kaikissa oleellisissa kohdissaan itsenäisen yhteisön, joka ainoastaan heikoilla siteillä oli yhteydessä ulkomaailman kanssa. Suuret valtiot olivat vaan kirjavia kuntain yhdistymiä, joita jokin hallitsijahuone tai joku toisia vallitseva ja kiskova kunta piti koossa. Jokaisella kunnalla oli oma taloudellinen kehityksensä, joka soveltui sen erityisiin paikkakunnaisiin olosuhteisiin, sekä sen mukaisesti myöskin omat luokkataistelunsa. Sen aikuiset valtiolliset vallankumoukset olivat siis ensi kädessä ainoastaan kunnallisia vallankumouksia. Pelkästään olojen luonteesta seurasi, että jonkin suuremman alueen koko yhteiskunnallisen elämän mullistaminen valtiollisen vallankumouksen avulla oli jo ennakolta mahdotonta.

Mitä pienempi yksilöjen lukumäärä on jossakin yhteiskunnallisessa liikkeessä ja mitä vähemmin tämä on joukkoliikettä, sitä vähemmin tulee siinä näkyviin yleinen, säännöllinen leima, sitä enemmän voittaa siinä sattumus ja mieskohtaisuus. Tämän seikan täytyi vielä kohottaa luokkataistelujen erilaisuutta eri kunnissa. Mutta senkautta, etteivät luokkataistelut olleet mitään joukko-ilmiöitä ja että niiden satunnainen sekä mieskohtainen leima kokonaan hävitti niistä säännöllisen yleisen luonteen, ei myöskään voinut olla olemassa mitään syvempää tietoisuutta luokkaliikkeen yhteiskunnallisista syistä ja päämääristä. Niin suurta kuin kreikkalaisten filosofia onkin luonut, jäi tieteellisen kansallistalouden käsite heille vieraaksi. Aristoteles on jättänyt jälkeensä ainoastaan alkeita siihen, ja se, mitä kreikkalaiset ja roomalaiset muuten ovat tällä alalla saaneet aikaan, on ollut vaan osviittaa käytännöllistä taloutta, etenkin maataloutta varten, kuten esim. Xenophon ja Varro ovat kirjoittaneet.

Mutta jos yksityisten luokkien tilan syvemmät yhteiskunnalliset syyt jäivät satamiksi ja jos niitä peitti yksityisten henkilöiden toiminta ja paikalliset satunnaisuudet, silloin ei myöskään ollut ihmettelemistä, että sorretut luokat, niin pian kuin ne saivat vallan käsiinsä, käyttivät sitä ennen kaikkea yksityisten henkilöiden ja yksityisten paikkakunnallisten laitosten syrjäyttämiseksi, eivätkä tulleet perustaneeksi uutta yhteiskuntamuotoa.

Tärkein syy, joka oli tämmöisten vallankumouksellisten pyrintöjen esteenä, oli kuitenkin taloudellisen kehityksen hitaus. Se edistyi aivan huomaamatta. Talonpojat ja käsityöläiset työskentelivät niinkuin olivat tottuneet iso-isän ja esi-isiensä ajoista saakka. Kaikki vanha ja koeteltu oli täydellistä ja kelvollista. Sielläkin, missä tavoteltiin jotakin uutta, koetettiin vakuuttaa itselle ja naapureille, että se merkitsi vaan palaamista vanhoihin, unohdettuihin tapoihin. Tekuiikan edistysaskeleet eivät synnyttäneet uusien omistusmuotojen tarvetta, sillä ne rajoittuivat vaan yhä edistyvään yhteiskunnalliseen työnjakoon, yhden ammatin jakamiseen useampiin ammattihaaroihin. Jokaisessa täten syntyneessä uudessa ammatissa tuotettiin käsityön avulla kuten ennenkin, tuotantovälineet olivat vähäisiä ja kätevyys oli määräävänä. Tosin huomaamme talonpoikien ja käsityöläisten rinnalla suurliikeitä — vanhan ajan viimeisillä ajanjaksoilla teollisiakin — mutta niitä harjoitettiin orjain avulla, jotka vieraiden tavoin kuuluivat yhdyskunnan ulkopuolelle. Ne olivat ainoastaan ylellisyysliikkeitä, jotka eivät voineet osoittaa mitään erikoista taloudellista voimaa, paitsi ohimenevästi suurten sotien aikana, jolloin talonpojat heikentyivät ja orjat tulivat huokeiksi. Orjataloudesta ei voi syntyä uutta yhteiskunnallista ihannetta etkä korkeampaa talousmuotoa.

Ainoat pääoman muodot, jotka kehittyvät vanhalla- ja keski-ajalla, ovat koronkiskuri- ja kauppapääoma. Molemmat voivat ajoittain saada nopeita taloudellisia muutoksia aikaan. Mutta kauppapääoma voi edistää ainoastaan vanhojen ammattien jakaantumista lukuisiin uusiin ja kehittää suurliikkeitä orjain työllä. Koronkiskuripääoma vaikutti vaan ehkäisevästi olemassa-oleviin tuotantomuotoihin, luomatta mitään uusia. Taistelu koronkiskuripääomaa ja orjien avulla harjoitettuja maataloudellisia suurliikkeitä vastaan, aiheuttaa ajottaisia valtiollisia taisteluita, jotka ovat nykyaikaisten yhteiskunnallisten vallankumousten tapaisia. Mutta niiden päämääränä on aina entisten olojen ennalleen palauttaminen eikä yhteiskunnallinen uudistus. Siten oli laita velkojen anteeksi-annossa (seisachtheia), jonka Solon sai aikaan attikalaisten talonpoikien hyväksi, sekä niissä roomalaisten talonpoikien ja köyhälistön liikkeissä, jotka ovat saaneet nimensä Gracchus-veljesten mukaan.

Kaikkien näiden syiden lisäksi — taloudellisen kehityksen hitauden, syvemmän yhteiskunnallisen yhtenäisyyden käsittämättömyyden ja valtiollisen elämän pirstoutumisen lisäksi lukuisiin erilaistin kuntiin — tuli vielä vanhalla ajalla ja monasti keski-ajallakin se seikka, että mahtikeinot nousevien luokkien takaisin torjumiseksi olivat suhteellisesti mitättömät. Virkavaltaisuutta ei ollut olemassa, ei ainakaan siellä, missä vielä vallitsi vilkas valtiollinen elämä ja missä luokkataistelua voimakkaimmin käytiin. Roomalaisessa maailmassa esim. kehittyi virkavaltaisuus vasta keisari-ajalla. Suhteet yksityisten kuntien sisäpuolella, samoinkuin niiden keskinäisessä liikenteen olivat yksinkertaista ja helppoja seurata, eivätkä edellyttäneet mitään erikoisia ammattitietoja. Vallassa olevat luokat voivat helposti keskuudestaan asettaa valtion hoitoon tarpeelliset miehet, ja ne tekivät sen sitä suuremmalla syyllä, kun herruus toi siihen aikaan myöskin joutilasta aikaa, jota käytettiin taiteelliseen, filosofiseen ja valtiolliseen toimintaan. Vallassa-olevat luokat eivät ainoastaan vallinneet, ne myöskin hallitsivat.

Toiselta puolen ei kansa ollut kokonaan suojaton. Juuri klassillisen vanhan-ajan paraina aikoina oli miliisi-järjestelmä voimassa ja jokainen kansalainen oli tottunut aseita käyttämään. Näissä oloissa riitti usein mitätön, eri luokkien välisen valtasuhteen horjahtaminen saattamaan uuden luokan peräsimeen. Luokkavastakohtien oli näin ollen vaikea kärjistyä niin, että ajatus kaiken olevan täydellisestä murtumisesta olisi voinut juurtua sorrettuihin luokkiin ja että sortajaluokkien keskuudessa yksipäinen kiinnipitäminen kaikista etu-oikeuksista olisi ollut sääntönä. Tämäkin vaikutti siihen suuntaan, että, kuten jo mainittu, valtiolliset vallankumoukset tavoittelivat enimmäkseen yksityisten epäkohtien korjaamista ja yksityisten henkilöiden syrjäyttämistä. Se vaikutti kuitenkin myöskin siihen suuntaan, ettei tämmöisten vallankumousten välttäminen sovittelujen avulla ollut harvinainen.

Nykyaikaisten suurvaltojen joukossa on Englanti se maa, joka on lähimpänä keski-aikaa, ei tosin taloudellisten, vaan valtiollisten muotojensa puolesta. Se on vähimmin kehittänyt virkavaltaa ja militarismia ja sillä on vieläkin ylimystö, joka ei ainoastaan ole vallassa, maan myöskin hallitsee. Senmukaisesti rajoittuvat siellä sorrettujen luokkien pyrkimykset enimmäkseen yksityisten epäkohtien korjaamiseen, sen sijaan että ne kohdistuisivat koko yhteiskunnallista järjestelmää vastaan. Englanti on maa, jossa käytäntö ehkäistä vallankumouksia sopimuksien avulla on enimmin kehittynyt.

Vaikkakaan ei yleinen aseiden käyttöön harjaantuminen ole helpottanut suuria yhteiskunnallisia vallankumouksia, niin on se sitä enemmän helpoittanut sitä mahdollisuutta, että luokat vähäisimmänkin tilaisuuden sattuessa ovat astuneet asestettuina toisiaan vastaan. Väkivaltaisista kapinoista ja kansalaissodista ei vanhalla- eikä keski-ajalla ole puutetta. Raivo, jolla niitä käytiin, oli usein sangen suuri, jopa johti toisinaan voitetun karkoittamiseen ja ryöstämiseen, vieläpä hävittämiseenkin. Joka pitää väkivaltaisuuksia yhteiskunnallisen vallankumouksen tunnusmerkkinä, voi nähdä lukuisia sentapaisia vallankumouksia edellisinä aikakausina. Mutta joka tunnustaa yhteiskunnallisen vallankumouksen olevan vaan siellä, missä siihen saakka sorretun luokan anastaessa valtiollisen vallan aiheutuu yhteiskunnan oikeudellisen ja valtiollisen rakennuksen, erittäinkin omistussuhteiden kumoaminen, se ei täällä näe mitään yhteiskunnallista vallankumousta. yhteiskunnallinen kehitys kulkee siellä katkonaisesti ja tempauksittain, ei keskitettynä yksityisiin suuriin kumouksiin, vaan pirstoutuneena lukemattomiin pieniin, jotka näennäisesti ovat toisistaan riippumattomia, usein keskeytyviä, yhä uudelleen uudistuvia ja enimmäkseen itsetiedottomia. Tämän nyt tarkastetun ajanjakson suurin yhteiskunnallinen mullistus, orjuuden häviäminen Europasta, tapahtuu niin huomaamatta, etteivät aikalaisetkaan kiinnitä siihen mitään huomiota ja että nykyään ollaan pakoitettuja arvioimalla sen kulkua kuvittelemaan.

Takaisin sisällysluetteloon

4. Yhteiskunnallinen vallankumous kapitalistisella aikakaudella.

Aivan toisenlaiseksi muodostuu asiain tila, niin pian kuin kapitalistinen tuotantotapa kehittyy. Se johtaisi liian pitkälle ja pakoittaisi ainoastaan toistamaan yleisesti tunnettuja asioita, jos haluaisin tässä esittää sen koneistoa ja seurauksia. Riittää, kun tiedämme, että kapitalistinen tuotantotapa luo uudenaikaisen valtion, joka tekee lopun kuntien ja piirien valtiollisesta itsenäisyydestä samalla kuin niiden taloudellinenkin itsenäisyys katoaa. Jokainen tulee osaksi kokonaisuudesta, kadottaa erikoisoikeutensa ja erikoiset omituisuutensa. Kaikki asetetaan samanarvoisiksi sekä alistetaan samanlaisen lainsäädännön, samanlaisten verojen ja oikeuksien sekä samanlaisen hallinnon alaiseksi. Senvuoksi tuleekin nykyaikaisen valtion pyrkiä siihen, että siitä tulisi kansallinen valtio ja että toisiin yhtäläisyyksiin liittyisi vielä kielenkin yhtäläisyys.

Valtiomahdin vaikutus yhteiskunnalliseen elämään tulee nyt aivan toiseksi kuin mitä se oli vanhalla- ja keski-ajalla. Jokainen huomattava valtiollinen muutos nykyaikaisessa suurvallassa vaikuttaa heti samalla tavalla ja yhdellä iskulla mitä syvimmin äärettömään yhteiskunnalliseen alueeseen. Jos siihen saakka sorrettu luokka valloittaa valtiollisen vallan, täytyy siitä jo tästäkin syystä olla aivan toisenlaisia yhteiskunnallisia seurauksia kuin ennen.

Siihen tulee lisäksi se, että nykyaikaisen valtion mahtikeinot ovat suunnattomasti kasvaneet. Kapitalismin aikaansaama teknillinen vallankumous ulottuu myöskin asetekniikan alalle. Uskonpuhdistuksen ajoista lähtien tulevat aseet yhä täydellisemmiksi, mutta myöskin yhä kalliimmiksi. Niiden käyttö tulee valtiovallan etuoikeudeksi. Jo senkin kautta tulee sotajoukko kansasta eristetyksi sielläkin, missä yleinen asevelvollisuus on käytännössä, ellei tätä täydennä kansan asestus, jota ei kuitenkaan vielä ole yhdessäkään suurvallassa. Joka paikassa ovat sotajoukon johtajat kansasta erotettuja ammattisotilaita, jotka etuoikeutettuna luokkana seisovat kansaa vastassa.

Mutta myöskin taloudelliset mahtikeinot nykyaikaisessa keskitetyssä valtiossa ovat suunnattomat, verrattuina entisten valtioiden keinoihin. Se yhdistää rikkaudet suunnattomalla alueella, jossa teknilliset apuneuvot jättävät kauas jälkeensä vanhan-ajan korkeimmankin sivistyksen apuneuvot.

Sen ohella on nykyaikaisella valtiolla käytettävänään keskitetty virkakoneisto, jommoista ei mikään valtio ennen ole omistanut. Nykyaikaisen valtiomahdin tehtävät ovat kasvaneet niin suunnattomasti, että ilman pitkälle ulottuvaa työnjakoa ja korkealle kehitettyä ammattitaitoa on mahdoton niitä hoitaa. Kapitalistinen tuotantotapa ryöstää kuitenkin vallitsevilta luokilta sen lepo-ajan, mikä niillä ennen oli. Vaikkakaan he eivät tuota, vaan elävät tuottavien luokkien nylkemisestä, eivät he kuitenkaan ole laiskoja nylkijöitä. Kilpailun, tämän nykyisen taloudellisen elämän kannustajan vaikutuksesta ovat nylkijät pakoitettuja lepäämättä käymään keskenään mitä uuvuttavimpia taisteluja, jotka uhkaavat tappiolle joutuvaa täydellisellä häviöllä.

Kapitalisteilla ei senvuoksi ole aikaa, rauhaa eikä alkeissivistystä taiteellisia ja tieteellisiä toimia varten, jopa puuttuu heiltä edellytyksiä säännölliseen valtiolliseenkin toimintaan. Samoinkin taide ja tiede, lakkaa valtion hallitseminenkin nyt olemasta vallitsevien luokkien hoivassa. Tämän jättävät he palkatulle työväelle, virkamiehille. Kapitalistiluokka vallitsee, mutta se ei hallitse. Se tyytyy siihen, että se pitää vallassaan hallitusta. Samoin tyytyi tähän jo sitä ennen rappeutuva läänitysaatelisto, joka pukeutui hoviaatelin muotoon. Mutta se, mikä läänitysaatelilla oli ainoastaan rappeutumisen tulos ja vetäytymistä pois yhteiskunnallisien velvollisuuksien täyttämisestä, johtuu kapitalistiluokassa juuri sen yhteiskunnallisista tehtävistä ja kuuluu sen olemukseen.

Tämmöisen mahtavan valtiomahdin avulla voi jokin luokka puolustautua vielä kauan senkin jälkeen kun se jo on tullut tarpeettomaksi, jopa vahingolliseksi. Ja mitä voimakkaampi valtiomahti on, sitä enemmän vaatii vallassa oleva luokka siltä ja sitä itsepäisemmin pitää se kiinni etuoikeuksistaan ja on sitä vähemmän halukas myönnytyksiin. Mutta mitä kauemmin se täten pysyy herruusasemassaan, sitä jyrkemmiksi täytyy luokkavastakohtien tulla ja sitä räikeämmäksi täytyy valtiollisen sortumisen muodostua, kun se lopulta kuitenkin tulee, sitä syvemmälle tunkevia täytyy niiden yhteiskunnallisten mullistusten olla, jotka siitä johuvat, ja sitä helpommin täytyy valtiollisen vallan valloittaminen sorretun luokan hyväksi muodostua yhteiskunnalliseksi vallankumoukseksi.

Samalla oppivat taistelevat luokat kuitenkin yhä enemmän tuntemaan valtiollisen taistelunsa yhteiskunnalliset seuraukset. Kapitalistisen tuotantotavan vallitessa on taloudellisen kehityksen kulku tavattoman nopea. Sitä taloudellista mullistusta, jonka keksintöjen aikakausi aloitti, jatkoi koneiden käytäntöönotto teollisuudessa. Senjälkeen ovat taloudelliset suhteemme olleet alituisten vaihtelujen alaisia, sillä vanha ei ole ainoastaan nopeasti hävinnyt, vaan uutta on myös nopeasti muodostunut sijaan. Se käsitys häviää, että kaikki vanha ja esi-isiltä peritty on samalla koeteltua, kunnioitettavaa ja koskematonta. Se muuttuu niin paljon, että kaikkea vanhaa pidetään epätäydellisenä, riittämättömänä ja vanhentuneena. Taloudellisesta elämästä siirtyy tämä käsitys taiteisiin ja tieteeseen sekä politiikkaan. Jos ennen ilman arvostelua riiputtiin kiinni kaikessa vanhassa, niin hyljätään se nyt kernaasti ilman arvostelua, ainoastaan senvuoksi, että se on vanhaa. Ajanjakso, joka riittää tekemään jonkin koneen, jonkin laitoksen, jonkin teorian tai jonkin taidesuunnan vanhaksi ja samalla vanhentuneeksi, tulee yhä lyhyemmäksi. Ja jos ennen luotiin tietoisina siitä, että sitä tehtiin ijankaikkisuutta varten, ja antauduttiin siihen kaikella sillä innolla, jota tämmöinen tietoisuus antaa, luodaan nyt silmänräpäyksen ohimenevää vaikutusta varten, tämän tietoisuuden herättämällä kevytmielisyydellä. Siten tulee nykyään luodusta lyhyessä ajassa käytäntöön kelpaamatonta ja vanhentunutta, ei ainoastaan muodin, vaan myöskin tosikäytännön kannalta katsottuna.

Kaikkea uutta tarkastelee kernaimmin ja perinpohjaisimmin. Vanhaa ja jokapäiväistä pidetään itsestään selvänä. Aivan varmasti ovat ihmiset paljon aikaisemmin ajatelleet syitä auringonpimennyksiin kuin auringon nousuun ja laskuun. Samoin täytyi myöskin halun tutkia yhteiskunnallisia ilmiöitä olla hyvin vähäisen, niin kauan kuin nämä olivat esi-isiltä perittyjä, itsestään selviä ja »luonnollisia». Sensijaan täytyi sen heti tulla voimakkaaksi, kun uusia, ennen kuulumattomia muodostuksia ilmaantui yhteiskuntaelämässä. Ei vanha ja vanhettunut läänityslaitostalous, vaan sen rinnalla syntyvä kapitalistinen talous, vaati ensinnä 17 vuosisadalla tieteellistä tutkimista.

Mutta vielä enemmän edisti kansantaloustiedettä eräs toinen seikka: kapitalistinen tuotanto on joukkotuotantoa ja nykyaikaisen kapitalistisen valtion tyyppinä on suurvalta. Nykyaikainen taloustiede samoinkuin nykyaikainen valtiotiedekin ovat tekemisissä joukko-ilmiöiden kanssa. Mutta mitä suurempi niitten samantapaisten ilmiöiden paljous on, joita tarkastelee, sitä enemmän tulee niissä, kuten jo on huomautettu, yleisyys ja lakienmukaisuus määrääväksi, sitä enemmän väistyy niistä mieskohtaisuus ja satunnaisuus, ja sitä helpommin on mahdollista keksiä niiden liikelakeja. Yhteiskunnallisten ilmiöiden järjestelmällinen joukkotarkastelu, tilasto ja yhteiskuntatiede, joka lähtee taloustieteestä ja saavuttaa huippukohtansa materialistisessa historiankäsityksessä, tulivat mahdollisiksi vasta kapitalistisen tuotantotavan valtaan päästyä. Vasta nyt voivat luokat tulla täyteen itsetietoisuuteen taistelujensa yhteiskunnallisesta luonteesta, vasta nyt voivat ne asettaa itselleen suuria yhteiskunnallisia päämääriä, ei mielivaltaisina unelmina eikä hurskaina toivomuksina, jotka ajautuvat karille kylmiä tosi-oloja vastaan, vaan tuloksina kaiken sen tieteellisestä ymmärtämisestä, mikä on taloudellisesti mahdollista ja valttämatöntä. Tosin voi myöskin tämä tieteellinen käsitys joutua harhaan ja monet sen johtopäätöksistä voivat osottautua mielikuvituksen tuotteiksi. Mutta vaikka nämä erehdykset olisivat miten suuria tahansa, eivät ne voi hävittää kaiken todellisen tieteen tunnusmerkkiä, nimittäin pyrkimystä yhtenäisesti koota kaikki ilmiöt täydelliseksi kokonaisuudeksi. Tämmöisenä tunnusmerkkinä on yhteiskuntatieteessä tietoisuus siitä, että koko yhteiskunta on yhtenäinen elimistö, jossa ei voi mielivaltaisesti ja erikseen muuttaa yksityisiä osia. Yhteiskunnallisesti sorrettujen luokkien teoretinen annostelu ei tästä lähtien enää kohdistu yksityisiin henkilöihin ja laitoksiin, vaan koko olemassa olevaa yhteiskuntaa vastaan, ja samoin tulee tämän tietoisuuden kautta jokainen sorrettu luokka, joka valloittaa itselleen valtiollisen vallan, pakoiteluksi kumoamaan koko yhteiskunnallisen perustan.

Sen kapitalistisen yhteiskunnan, joka syntyi vuoden 1789 vallankumouksen ja sen edellä käyneiden liikkeiden vaikutuksesta, olivat fysiokratit^[2*] ja heidän englantilaiset seuraajansa jo mielikuvituksessaan nähneet.

Näihin nykyaikaisen valtion ja nykyaikaisen yhteiskunnan eroavaisuuksiin antikisista ja keskiaikaisista järjestöistä perustuu eroavaisuus niiden kehityksessäkin. Se oli ennen etupäässä itsetiedoton ja pirstoutunut pienten, mitä erilaisimmilla kehitysasteilla olevien yhteiskuntien alituisiin paikkakunnallisiin ja mieskohtaisiin riitoihin, taisteluihin ja kapinoihin. Nyt se muodostui yhä enemmän ja enemmän itsetietoiseksi ja pyrki tunnustettua suurta yhteiskunnallista päämäärää kohti, joka löydetään ja jota tehdään tunnetuksi tieteellisesti arvostelevan työn avulla. Valtiolliset vallankumoukset tulevat harvinaisemmiksi, mutta laajemmiksi ja niiden yhteiskunnalliset seuraukset tulevat voimakkaammiksi.

Siirtymiskohdan antikisista ja keskiaikaisista kansalaissodista nykyaikaiseen vallankumoukseen, yhteiskunnalliseen vallankumoukseen ylempänä mainitussa merkityksessä, muodostaa uskonpuhdistus, joka on vielä puoleksi keskiaikainen ja jo puoleksi nykyaikainen. Korkeammalle kohoo jo englantilainen vallankumous puolivälissä 17 vuosisataa, kunnes vihdoin suuri ranskalainen vallankumous esittää meille klassillisen tyypin yhteiskunnallisesta vallankumouksesta. Kapinaliikkeet vuosina 1830 ja 1848 ovat vaan heikkona jälkikaikuna tästä.

Yhteiskunnallinen vallankumous tässä käytetyssä merkityksessä on kapitalistiselle yhteiskunnalle ja kapitalistiselle valtiolle ominainen jakso niiden yhteiskunnallisessa kehityksessä. Sitä ei ole olemassa ennen kapitalismia, senvuoksi että valtiolliset rajat sitä ennen ovat olleet liian ahtaita ja yhteiskunnallinen ymmärrys liian vähän kehittynyt. Se tulee katoamaan kapitalismin kanssa, senvuoksi että tämän voi voittaa ainoastaan koyhälistö, jonka, ollen kaikkia toista luokkia alempana, täytyy käyttää valtaansa poistaakseen kaiken luokkaherruuden sekä yleensä luokat ja sen kautta myöskin yhteiskunnallisen vallankumouksen edellytykset.

Mutta tässä on meillä edessämme suuri kysymys, joka koskee meitä nykyään mitä lähimmin, koska sillä on mitä suurin vaikutus käytännölliseen menettelyymme nykyoloissa, nimittäin onko yhteiskunnallisten vallankumousten aika jo ohitse eli ei? Olemmeko jo nyt saaneet ne edellytykset, joiden avulla siirtyminen kapitalismista sosialismiin voi tapahtua ilman yhteiskunnallista vallankumousta ja ilman että köyhälistön tarvitsee valloittaa itselleen valtiollista valtaa, vai onko meillä vielä odotettavana ajanjakso, jolloin ratkaisevat taistelut tästä vallasta suoritetaan, siis vallankumouksellinen ajanjakso? Kuuluuko yhteiskunnallisen vallankumouksen aate niihin vanhentuneisiin aatteisiin, joista ainoastaan esi-isiltä perittyjen katsantokantojen ajattelemattomat ihailijat tai tietämättömän joukon suosiota tavoittelevat alhaiset keinottelijat pitävät kiinni, mutta joita jokaisen rehellisen, nykyaikaisen ihmisen, joka ennakkoluulottomasti tarkastaa tosi-asioita nykyisessä yhteiskunnassamme, täytyy torjua.

Siitä on kysymys. Tämä on varmaankin tärkeä kysymys, josta ei voida suoriutua parilla tyhjällä lauseparrella.

Olemme huomanneet, että yhteiskunnallinen vallankumous on erityisten historiallisten edellytysten tuote. Se ei edellytä ainoastaan kireälle jännitettyjä luokkavastakohtia, vaan myöskin kansallisen suurvaltion, joka on poistanut kaikki maakunnalliset ja pinnalliset erikoisoikeudet, nojautuen tuotantotapaan, joka samoin vaikuttaa tasoittavasti kaikenlaisten erikoisharrastusten suosimiseen. Lisäksi tarvitaan virkavaltaisuuteen ja militarismiin nojautuva voimakas valtiomahti, kansantaloustiede sekä nopea kehityskulku taloudellisen edistyksen alalla.

Ei mikään näistä tekijöistä ole heikentynyt viime vuosikymmenien kuluessa, pikemmin on kukin niistä vahvistunut. Taloudellisen edistyksen kulku ei ole milloinkaan ollut nopeampi. Taloustiede edistyy sanomalehdistön avulla ainakin leveydessä joskaan ei syvyydessä. Taloudellinen ymmärrys ei ole milloinkaan ollut niin laajalle levinnyt kuin nykyään, eivätkä niin hyvin vallitsevat luokat kuin kansanjoukot ole milloinkaan olleet niin hyvin tilaisuudessa käsittämään tekojensa ja pyrkimystensä kauempanakin olevat seuraukset. Yksistään tämä jo viittaa siihen, ettemme huomaamatta tule suorittamaan suunnatonta siirtymistä kapitalismista sosialismiin, ettemme voi hitaasti kaivaa nylkevien luokkien herruusasemaa, ilman että nämä sen huomaavat, asettuvat sitä vastaan puolustautumaan sekä ottavat käytäntöön kaikki mahtikeinonsa voimassa ja vaikutusvallassa kasvavan köyhälistön torjumiseksi.

Vaikkakaan ei yhteiskunnallisen kokonaisuuden ymmärtäminen ole milloinkaan ollut niin levinnyt kuin nykyään, ei myöskään valtiomahti ole milloinkaan ollut niin vahva kuin se nyt on, eivätkä sen virkavaltaiset, sotilaalliset ja taloudelliset valtakeinot ole koskaan olleet niin kehittyneitä. Siitä seuraa, että köyhälistö, niin pian kuin se on saanut haltuunsa valtiovallan, saa myös samalla voimia käydä heti suorittamaan mitä pisimmälle meneviä yhteiskunnallista muutoksia, mutta siitä seuraa myöskin, että nykyään vallitsevat luokat voivat tämän vallan avulla jatkaa olemassa-oloaan ja työtätekevien kansanjoukkojen rosvoamista vielä kauan senkin jälkeen, kun niiden taloudellinen välttämättömyys on lakannut. Mutta mitä enemmän vallassa-olevat luokat nojautuvat valtiokoneistoon ja väärinkäyttävät sitä nylkemis- ja sortotarkoituksiin, sitä enemmän täytyy köyhälistön katkeruuden niitä kohtaan nousta, luokkavihan kasvaa ja valtiokoneiston valloituspyrintöjen tulla voimakkaammiksi.

Tätä vastaan on huomautettu, ettei tämä käsitys saa tukea uusimmista yhteiskunnallisista ilmiöistä, jotka muka selvästi näyttävät, että kehitys kulkee toiseen suuntaan. Vastakohdat köyhälistön ja porvariston välillä, niin sanotaan, eivät ole lisääntymässä, vaan vähenemässä, ja jokaisessa nykyaikaisessa valtiossa on olemassa riittämästi kansanvaltaisia laitoksia, jotka tekevät köyhälistölle mahdolliseksi voittaa itselleen, elleivät juuri vallan, niin kuitenkin valtaa, ja lisäämään tätä hitaasti, vähitellen ja palottain, joten yhteiskunnallisen vallankumouksen koko välttämättömyys katoaisi. Tarkastakaamme, missä määrin nämä väiiteet ovat oikeutettuja.

Takaisin sisällysluetteloon

5. Luokkavastakohtien lieventyminen.

Tarkastakaamme aluksi ensimäistä vastaväitettä, että nimittäin vastakohdat porvariston ja köyhälistön välillä olisivat vähenemässä. En ota tässä huomioon teollisia pulia, joiden joitakuita vuosia sitte väitettiin heikentyvän. Tämä mielipide on senjälkeen saanut yleisesti tunnetuista tosiseikoista niin kouraantuntuvan vastanksen, ettei tässä tarvitse kajota koko kysymykseen, joka johtaisi meidät vaan liian pitkälle pää-asiasta. En tahdo myöskään enää jatkaa väsyttävyyteen saakka käytyä väittelyä niin kutsutusta kurjistumisteoriasta. Tätä väittelyä voi jommoisellakin taitavuudella jatkaa loppumattomiin, mutta siinä tuleekin enemmän kysymykseen, mitä sanalla »kurjuus» tarkoitetaan, kuin keskustelu tosiseikoista. Me sosialistit olemme kaikki yksimielistä siitä, että kapitalistisen tuotantotavan seurauksena on yleinen kurjuus, jos se vaan jätetään omiin hoteisiinsa. Samalla olemme kuitenkin yksimielisiä, että jo nykyisessä yhteiskunnassa työläisluokan järjestäytyminen ja valtiomahdin asiaan ryhtyminen pystyvät ehkäisemään tätä kurjuutta. Lopuksi olemme vielä siitäkin yksimielisiä, että emme odota köyhälistön vapautumista sen kasvavan kurjuuden, vaan sen kasvavan voiman tuloksena.

Kokonaan toinen kysymys on sensijaan kysymys porvariston ja köyhälistön välillä olevan vastakohtaisuuden kasvamisesta. Se on samalla kysymys kasvavasta nylkemisestä.

Että tämä on kasvamaan päin, sen on Marx todistanut jo puoli vuosisataa sitte, ja minun tietääkseni ei kukaan ole osottanut hänen olevan väärässä. Joka ei myönnä, että köyhälistön nylkeminen yhä kasvaa, sen täytyy voida viitata johonkin tiedemieheen, joka on kumonnut Marxin »Kapital» teoksen.

Minulle tullaan luonnollisesti väittämään, että se on pelkkää teoriaa ja että me emme voi pitää totena ja todistettuna mitään muuta, kuin mihin voimme käsillämme tarttua; älköön meille annettako taloudellisia lakeja, vaan tilastollisia numeroita. Semmoista ei kuitenkaan ole helposti saatavissa, sillä kenenkään päähän ei ole vielä pälkähtänyt tehdä tilastoa ei ainoastaan palkoista, vaan myöskin voitoista. Tämä on jo siitäkin syystä vaikeaa, kun porvarin tulenkestävä kassa-arkku on linnoitus, jota mitä pelkurimaisin ja lauhkealuontoisinkin omistajansa puolustaa jalopeuran rohkeudella kaikkea virallista tunkeilevaisuutta vastaan.

On kuitenkin olemassa laskelmia palkkojen ja muiden talojen kasvamisesta. Otamme tähän erään niistä, nuorimman, minkä tunnemme. Sen on kerännyt A. L. Bowley, joka maaliskuussa v. 1895 on pitänyt siitä esitelmän Lontoon tilastollisesta yhdistyksestä. (Se on painettu mainitun seuran julkaisuissa v. 1895, s. 224–285). Otamme siitä seuraavan taulukon:

Tätä taulukkoa vastaan voi lausua monenlaisia epäilyksiä. Se näyttää minusta liian toivorikkaalta osottaessaan palkkasummien kohoovan nopeammin kuin todellisuudessa tapahtuu.

Palkkasummia laskiessaan on tekijä jättänyt työttömyyden huomioonottamatta. Hän on sen lisäksi otaksunut, että sarja tärkeitä seikkoja työläisluokan keskuudessa on pysynyt entisellään siellä, missä hän ei ole voinut tarkalleen todistaa muutosta tapahtuneen. Tilastotieteilijänä on hänellä luonnollisesti tähän oikeus, mutta nämä ovat juuri semmoisia seikkoja, jotka muuttuvat aina epäedullisesti työläisluokalle. Siten on esim. laita suhteessa miesten ja naisten työn sekä ammattitaitoisen ja ammattitaidottoman työn välillä.

Enimmin asiaan vaikuttava seikka on kuitenkin se, että taulun tekijä rajoittaa laskelmansa ainoastaan muutamiin työhaaroihin, jotka kaikki, lukuunottamatta maalaistyöntekijöitä, ovat erinomaisesti ammatillisesti järjestyneitä, sekä että tekijä otaksuu ilman muuta koko työlaisluokan tilan keskimäärin parantuneen samassa määrässä, kuin ammatillisesti järjestyneiden keskuudessa on tapahtunut, vaikka näiden lukumäärä Englannissakin on korkeintaan viidesosa kaikista työläisistä. On mieltäkiinnittävää tarkastella jokaisen näiden työläisryhmän palkkain vaihteluja. Jos vuoden 1866 palkkakorkeuden otaksumme olevan 100, olivat muut palkat tähän verrattuna:

Me näemme, että se 46 prosentin kohoaminen palkoissa, jonka Bowley laskee vuodesta 1860 vuoteen 1891 kohdanneen koko Englannin työläisjoukkoa, ei koske edes koko työläisylimystöä. Ellei ota lukuun puuvillateollisuuden alalla työskenteleviä, jotka eivät Englannissa ole suotta vanhoillisia ja senvuoksi kaikkien »yhteiskunnallisen rauhan» uneksijain mielestä esikuvaksi kelpaavia, kohoovat ainoastaan kaasutyömiesten, matruusien ja vuorityömiesten palkat keskimäärää korkeammalle. Kaasutyömiehet saavat palkankorotuksestaan osaksi kiittää politiikkaakin, joka on hankkinut kunnallisille työmiehille monessa kanpungissa useita parannuksia. Kaasutyömiehiin vaikuttavat sitäpaitsi kilpailun pelko ja yksityispääoman nylkeminen vähimmin. Osaksi vaikutti kohoamiseen vuonna 1891 »uuden unionismin» esiintyminen, joka aluksi herätti niin suuria toiveita pettääkseen ne taas heti. Vieläkin enemmän kuin kaasutyömiehillä, näyttävät matruusien ja vuorityömiesten palkat vuonna 1891 kohonneen äkkiä, harpaten ja melkeinpä satunnaisesti. Vuorityömiesten palkat olivat vuonna 1886 yhtä korkeat kuin vuonna 1860, vuonna 1891 sensijaan olivat ne 66 prosenttia korkeampia! Tätä ei voi kutsua vakavaksi edistysaskeleeksi. Rakennustyömiesten, villatyöntekijäin ja rautateollisuustyömiesten palkkainkorotus vuodesta 1860 lähtien jää sensijaan paljon keskiarvoa pienemmäksi. Bowley otaksuu siis meidän uskovan, että Englannin koko järjestymättömän työläisarmeijan palkat ovat kohonneet 40 prosenttia, vaikkakaan mainiosti järjestyneiden rautateollisuustyömiesten palkat eivät samassa ajassa ole kohonneet enemmän kuin 25 prosenttia.

Mutta ottakaamme taulukko semmoisenaan vastaan. Mitä se näyttää meille? Tämänkin ylenmäärin toivorikkaan laskelman mukaan tulevat työpalkat yhä pienemmäksi osaksi kansallistulosta. Vuosina 1860–1874 olivat ne keskimäärin 45 prosenttia siitä ja vuosina 1877–1891 ainoastaan 42 prosenttia. Pitäkäämme paremmin perusteltujen numerojen puutteessa tuloveron alaisena olevaa, palkoista johtamatonta tuloa lisä-arvon paljoutta ilmaisevana summana. Sen mukaan oli lisä-arvo vuonna 1869 vielä 1,6 milj. puntaa (400 milj. markkaa) pienempi kuin palkkatulojen summa, mutta v. 1891 sen sijaan oli lisä-arvo jo kokonaista 83 milj. puntaa (2075 milj. markkaa) suurempi kuin palkkatulojen summa.

Tämähän todistaa runsasta nylkemisen kasvamista. Lisä-arvon osuus, s. o. työmiehen nylkemisen määrä, olisi senmukaan mainitussa ajanjaksossa kohonnut 96 prosentista 112 prosenttiin. Todellisuudessa onkin Bowleyn esittämien numerojen mukaan ammatillisesti järjestyneidenkin työmiesten nylkeminen kasvanut niin paljon. Järjestymättömien suuren joukon nylkemisen on täytynyt kasvaa paljon suuremmassa määrässä.

Emme aseta näille numeroille mitään erikoista arvoa, mutta mikäli ne todistavat jotakin, puhuvat ne sen otaksumisen puolesta, että työvoiman nylkeminen yhä kasvaa, kuten Marx toista tietä tutkimalla kapitalistisen tuotantotavan liikelakeja, on todistanut, tavalla, jota tähän saakka ei vielä ole voitu kumota. Voitanee tosin sanoa: myönnettäköön, että nylkeminen kasvaa. Mutta palkatkin kohoovat samalla, joskaan eivät siinä määrässä kuin lisä-arvo. Mistä siis työmies voi huomata tämän kasvavan nylkemisen, ellei se ole selvästi nähtävissä, vaan voidaan paljastaa vasta pitkällisten tutkimusten kautta? Työläisjoukot eivät kerää tilastoa eivätkä mieti arvon ja lisä-arvon teorioja.

Tämä pitääkin paikkansa. Ja kuitenkin on olemassu tie, jonka kautta hekin tuntevat nylkemisen kasvamisen. Samassa määrässä kuin voiton suuruus kasvaa, tulee myöskin porvariston elintapa vaativammaksi. Mutta luokat eivät ole rajamuureilla toisistaan eristettyjä. Ylempien luokkien vaativampi elintapa vuotaa vähitellen alempiinkin luokkiin ja herättää heissäkin uusia tarpeita ja vaatimuksia, joiden tyydyttämiseen hitaammin kasvava palkka ei kuitenkaan riitä. Porvaristo valittelee alempien luokkien vaatimattomuuden katoamista ja sen tarpeiden kohoamista, mutta unohtaa, että kohoavat vaatimukset alhaalla ovat vaan heijastusta kohoavasta elintavasta ylhäällä, ja että juuri heidän esimerkkinsä herättää tarpeita alemmissa kerroksissa.

Joka askeleella näemme, että porvarillinen elintapa kohoo nopeammin kuin köyhälistön. Työläisasunnot eivät ole erikoisesti parantuneet 50 vuoden kuluessa, mutta sensijaan on keskiluokkaan kuuluvan henkilön asunto nykyään kerrassaan ylellinen, verrattuna saman luokan keskimääräiseen asuutoon 1850 luvulla. Nykyaikainen 3 luokan vaunu rautateillä ei eroa suuresti edeltäjästään 50 vuotta takaperin. Verrattakoon sensijaan 1 luokan vaunua viime vuosisadan puolivälillä nykyaikaisen loistojunan vaunuihin! En luule, ellä valtamerilaivojen matruuseilla nykyään on parempia suojia kuin 50 vuotta takaperin, mutta sensijaan olisi se ylellisyys, jolla nykyaikaisen matkustajalaivan salongit ovat sisustettuja, ollut 50 vuotta takaperin mahdoton missään ruhtinaallisessa huvipurressakaan.

Riittäköön tämä kasvavasta köyhälistön nylkemisestä. Mutta eikö luokkien välinen, edistyvä valtiollinen läheneminen poista tätä taloudellista tekijää? Eikö porvaristo yhä enemmän tunnusta työmiestä valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa suhteessa vertaisekseen?

Ei ole epäilystäkään siitä, että köyhälistö voittaa nopeasti arvoa valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa suhteessa.

Vaikkakin köyhälistön taloudellinen kohoaminen tapahtuu hitaammin kuin porvariston ja joskin siitä kehittyy yhä kasvavia vaatimuksia ja tyytymättömyyttä, niin on sitävastoin ehkä viimeisten viidenkymmenen vuoden huomattavin ilmiö nopea ja keskeytymätön köyhälistön nouseminen niin hyvin siveellisessä kuin henkisessä suhteessa.

Vielä muutamia vuosikymmeniä takaperin oli köyhälistö niin syvälle vajonnutta, että oli sosialistejakin, jotka pelkäsivät köyhälistön voitosta koituvan mitä pahimpia seurauksia sivistykselle. Vielä vuoden 1850 jälkeen kirjoitti Rodbertus: »On olemassa uhkaava vaara, että uusi raakalaismyrsky, lähteneenä tällä kertaa itse yhteiskunnan keskuudesta, hävittää sivistyksen ja rikkauden ahjot.»

Samaan aikaan selitti Heinrich Heine, että tulevaisuus kuuluu kommunisteille. »Tein tämän tunnustuksen, että tulevaisuus kuuluu kommunisteille, äänellä, joka on täynnä huolta ja pelkoa. Voi, se ei ole näyttelemistä! Ajattelen todella pelvolla ja vavistuksella sitä aikakautta, jolloin nämä synkät kuvansärkijät pääsevät valtaan. Hikisine käsineen tulevat he murskaamaan kaikki kauneuden marmoripatsaat» j. n. e.

Kuten tiedetään, onkin käynyt aivan toisin. Nykyaikaista sivistystä ei niinkään uhkaa köyhälistö. Juuri kommunistit ovat nykyään taiteen ja tieteen varmimpia vartijoita ja ovatkin he jo useamman kerran eri tavoilla käyneet niitä puolustamaan.

Sen kautta on myöskin se pelko nopeasti katoamassa, joka vielä parisin kommunin jälkeen piti vallassaan koko porvarillisen maailman, että nimittäin voittoisa köyhälistö tulisi mellastamaan sivistyselämässämme kansainvaelluksen Vandalien tavoin ja rakentamaan sen raunioille kieltäytymisten raakalaisvaltion.

Se seikka, että porvarilliset sivistyneet ovat nähtävästi kasvavalla suopeudella ruvenneet seuraamaan köyhälistön ja sosialismin taisteluita, on osaksi laskettava tämän pelon katoamisen ansioksi.

Samoinkuin köyhälistö, ovat myöskin sivistyneet luokkana kapitalistisen tuotantotavan omituisuus. Olen jo ylempänä viitannut siihen, että tämä tuotantotapa vaatii siksi paljon vallitsevilta luokilta, ettei heiltä riitä harrastusta eikä aikaa valtion hallinnon hoitamiseen tai taiteiden ja tieteiden palvelukseen, kuten esim. Atenan ylimystö tai hengellinen sääty katolisen kirkon paraina aikoina teki. Koko sen korkeamman henkisen toimeliaisuuden, joka oli ennen hallitsevien luokkien etuoikeutena, jättävät nämä nykyään maksetuille työmiehille, ja näiden ammatillisten tiedemiesten, taiteilijain, insinörien ja virkamiesten lukumäärä on nopeasti kohoamassa.

Nämä muodostavat niin kutsutun »sivistyneiden luokan» (intelligenssin), »uuden keskisäädyn», mutta niitä erottaa vanhasta keskisäädystä ennenkaikkea erityisen luokkatietoisuuden puute. Niiden muutamilla ryhmillä on erityinen luokkatietoisuutensa, jopa useasti erikoista luokkaylpeyttäkin, mutta jokaisen näiden ryhmän harrastukset ovat niin erilaisia, etteivät ne voi kehittää yhteistä luokkatietoisuutta. Niiden jäsenet lukeutuvat mitä erilaisimpiin luokkiin ja puoluettiin. Sivistynyt sääty hankkii näille kaikille niiden tarvitsevat henkiset kyvyt. Osa taistelee hallitsevien luokkien etujen puolesta. Useat sivistyneet palvelevatkin ammattinaan näitä luokkia. Toiset taasen ovat omaksuneet köyhälistön asian. Useimmat ovat kuitenkin tähän saakka pysähtyneet pikkuporvarillisen ajatustavan piiriin. useimmissa tapauksissa he eivät ainoastaan ole peräisin pikkuporvarien joukosta, vaan heidän asemansa »keskisäätynä» on myös pikkuporvariston tapainen väliasema köyhälistön ja hallitsevien luokkien välillä.

Nämä sivistyneet kerrokset osoittavat, kuten ylempänä huomautettiin, yhä enemmän myötätuutoa köyhälistöä ja sosialismia kohtaan. Kun heillä ei ole määrättyjä luokkaharrastuksia ja kun he ammatillisen toimintansa kautta helpoimmin voivat hankkia itselleen tieteellisen käsityksen oloista, voivat tieteelliset näkökohdat helpoimmin saada juuri heidät liittymään määrättyihin puolueihin. Porvarillisen taloustieteen aatteellinen vararikko ja sosialismin aatteellinen etevämmyys selviää heille helposti. Sen ohella tuntevat he yhä enemmän, että toiset luokat koettavat painaa tieteet ja taiteet yhä syvemmälle alespäin. Useihin vaikuttaa lisäksi sosialidemokratian menestys ja lakkaamaton eteenpäin tunkentuminen, etenkin jos he vertaavat sitä vapaamielisten puolueiden jatkuvaan rappeutumiseen. Siten tulevat suopeus työväkeä kohtaan sekä sosialismi suosituiksi sivistyneidenkin joukossa. Löytyy tuskin ainoatakaan salonkia, jossa ei kompastuisi yhteen tai useampaan »sosialistiin».

Jos nämä sivistyneet piirit merkitsisivät samaa kuin varsinainen porvaristo, silloin olisimme jo voittaneet pelin ja kaikki yhteiskunnalliset vallankumoukset olisivat tarpeettomia. Näiden piirien kanssa voisi hyvin keskustella rauhallisesti ja heiltä ei hiljaisen, hitaan kehityksen tarvitse odottaa mitään väkivaltaista estelemistä.

Valitettavasti muodostavat ne ainoastaan osan porvaristoa. Tämä osa puhuu ja kirjoittaa porvariston nimessä, mutta ei määrää sen toimintaa. Ja ei pidä tuomita ihmisiä, eikä siis myöskään kokonaista luokkaa, sanojen vaan tekojen mukaan.

Sitäpaitsi on se osa porvaristoa vähimmin taisteluun kykenevä ja halukas, jossa myötätuntoisuus köyhälistöä kohtaan on kehittynyt.

Aikaisemmin tosin, kun sosialismia häväistiin sivistyneiden joukossa rikoksena tai järjettömyytenä, voivat porvarilliset ainekset liittyä sosialistiseen liikkeeseen ainoastaan siinä tapauksessa, että rikkoivat välinsä koko porvarillisen maailman kanssa. Joka silloin raivasi itselleen tien porvarillisista piireistä sosialismiin, tarvitsi siihen paljon enemmän tarmoa, vallankumouksellista intoa ja vakaumusta, kuin varsinainen köyhälistön jäsen. Sosialistisessa liikkeessä olivat senvuoksi juuri nämä ainekset säännöllisesti punaisimpia ja vallankumouksellisimpia jäseniä.

Aivan toisin on laita nykyään, jolloin sosialismi on tullut »salonkikuntoiseksi». Ei enää tarvita mitään erikoista tarmoa eikä välien rikkomista porvarillisen yhteiskunnan kanssa, jos joku haluaa kantaa sosialistin nimeä. Ei ole senvuoksi ihme, että yhä useammat näistä uusista sosialisteista pysyvät kytkettynä oman luokkansa totuttuun ajatus- ja tunnemaailmaan.

Sivistyneiden taistelukeinot ovat kuitenkin erilaisia kuin köyhälistön. Jälkimäisten on asetettava rikkautta ja asevoimaa vastaan monilukuisuutensa ja luokkajärjestönsä päättäväisyys. Sivistyneet ovat lukumäärältään häviävän vähälukuiset ja heiltä puuttuu kokonaan luokkajärjestö. Heidän ainoana aseenaan on vakuuttaminen sanalla ja kirjoituksella, taistelu »henkisillä aseilla» sekä »siveellinen etevämmyys», ja näillä aseilla haluaisivat salonkisosialistit ratkaista köyhälistönkin luokkataistelun. He selittävät olevansa valmiit tarjoamaan köyhälistölle apuaan, kuitenkin sillä ehdolla, että se luopuu väkivallan käytöstä, ei ainoastaan siellä, missä se on tulokseton — siellä luopuu köyhälistökin siitä — vaan myöskin siellä, missä sillä voi hankkia tuloksia. Senvouoksi koettavat he saattaa vallankumouksen aatetta epäluotettavaksi ja todistaa sen olevan kelpaamattoman. Ne koettavat erottaa vallankumouksellisesta köyhälistöstä yhteiskunnallisia uudistuksia harrastavan sivustan, toimivat siis puolueen hajottamiseksi ja heikentämiseksi.

Tämä on toistaiseksi ainoa käytännöllinen tukos sivistyneiden alkavasta kääntymisestä sosialismiin.

»Uuden keskisäädyn» rinnalla elää vielä vanha pikkuporvaristo kituvaa elämäänsä. Tämäntapainen keskisääty oli ennen vallankumouksen selkänojana. Ollen taistelunhaluinen- ja kykyinen, nousi se helposti, missä vaan olosuhteet olivat suopeat, kaikkea ylhäältä päin tapahtuvaa sortoa ja nylkemistä vastaan, virkavallan ja militarismin herruutta sekä läänityslaitoksen ja papiston etuoikeuksia vastaan. Se muodosti porvarillisen kansanvallan valiojoukon. Samoinkuin nykyään osa keskisäätyä, oli tämäkin ajoittain hyvin myötätuntoinen köyhälistölle, toimi yhdessä sen kanssa ja sai siltä henkisiä vaikutuksia ja aineellisia voimia. Mutta aivan samoin kuin nykyinen, oli vanhakin keskisääty alati epäluotettava liittolainen juuri väli-asemansa vuoksi nyljettyjen ja nylkevien luokkien keskessä. Kuten Marx on huomauttanut, ei pikkuporvari ole kokonaan köyhälistöön eikä porvaristoon kuuluva ja sen vuoksi hän tuntee olevansa aina olosuhteiden mukaan milloin edelliseen, milloin jälkimäiseen lukeutuva.

Tästä kaksoisasemasta kehittyy kuitenkin pikkuporvariston kahtiajako. Osa sen piiristä tuntee kuuluvansa köyhälistöön, osa tämän vastustajiin.

Pienet liikkeet ovat tuomitut kuolemaan ja niiden häviäminen tapahtuu pysähtymättä. Se ilmenee kuitenkin hitaasti pienten liikkeiden lukumäärän vähenemisessä, mutta sen sijaan nopeasti niiden surkastumisessa. Jotkut niiden omistajista joutuvat täydelliseen riippuvaisuuteen pääomasta, eivätkä ole muuta kuin kotityöntekijoitä, palkkatyömiehiä, jotka työskentelevät kotonaan jonkin yrittäjän hyväksi, sensijaan että olisivat jossakin tehtaassa. Toiset, erittäinkin vähittäiskauppiaat ja ravintoloitsijat, jäävät itsenäisiksi, mutta saavat liikeystäviä ainoastaan työläispiireistä, niin että heidän olemassa-olonsa riippuu kokonaan työväen hyvinvoinnista. Nämä kerrokset liittyvät yhä lähemmin taistelevaan köyhälistöön.

Toisin käy sensijaan niiden pikkuporvarillisten ainesten, jotka eivät vielä ole jontuneet täydelliseen riippuvaisuuteen pääomasta, mutta kuitenkin jo kulkevat häviötään kohti, sekä niiden, jotka etsivät liikeystäviään ulkopuolelta köyhälistön piiriä. He epäilevät voivansa omin neuvoin kavuta ylös ja odottavat kaikkea ylhäältä, ylemmiltä luokilta ja valtiolta. Ja koska jokainen edistysaskel uhkaa heitä, asettavat he vihamielisesti vastustamaan kaikkea edistystä, tapahtukoon se millä alalla tahansa. Alistuvaisuus ja turvautuminen taantumukseen tekee heidät yksinvaltiuden, kirkon ja aatelin auttajiksi, jopa intoileviksi puolustajiksi. Sen ohella pysyvät he kuitenkin kansanvaltaisina, sillä ainoastaan kansanvaltaisuuden kaapuun puettuna on heillä valtiollista vaikutusvaltaa ja ainoastaan sen avulla voivat he tukea valtiomahtia.

Tästä pikkuporvariston kahtiajaosta riippuu etupäässä porvarillisen kansanvallan häviö. Toiset sen kerrokset siirtyvät sosialidemokratisen köyhälistön joukkoon, toiset sensijaan tukevat taantumuksellista kansanvaltaisuutta, joka esiintyy eri värisenä, milloin antisemitismina (juutalaisvihollisuutena), nationalismina (kansallisuuskiihkona) ja kristillisenä kansanvaltaisuutena. Kaikki nämä ovat joko konservativisen tai sentrumipuolueen osia, mutta niiden yhteiskunnallinen sisältö on aina sama.

Tämä taantumuksellinen kansanvaltaisuus on lainannut sosialidemokratiselta ajatustavalta useita todistustapoja ja lauseparsia, ja moni luulikin senvuoksi alussa, että se muodostaa vaan sillan liberalismin (vapaamielisyyden) ja sosialidemokratian välillä. Nyt voi jo selvästi huomata, ettei tämä otaksuminen pidä paikkaansa. Sosialidemokratialla ei ole katkerampaa vihollista kuin vanhoillinen kansanvaltaisuus on. Jos sosialidemokratian täytyy tukea jokaista sivistyksen edistysaskelta, huolimatta siitä, tuleeko siitä suoranaista hyötyä köyhälistön luokkaeduille tai ei, niin on taantumuksellinen kansanvaltaisuus koko olemuksensa kautta pakotettu jyrkästi vastustamaan kaikkia sivistyksen edistysaskeleita, vaikkakaan ne eivät suoranaisesti uhkaisikaan pikkuporvaristoa. Jos sosialidemokratia on edistysystävällisin puolue, niin muodostaa taantumuksellinen kansanvaltaisuus vanhoillisimman puolueen, sillä se yhdistää toisten vanhoillisten puolueiden vihaan kaikkea edistystä vastaan sen häikäilemättömyyden, minkä mitä syvin tietämättömyys kaikesta oman ahtaan näköpiirin ulkopuolella olevasta tuo mukanaan. Lisäksi tulee vielä se, että pikkuporvarit pysyvät työnantajina pystyssä ainoastaan sen kautta, että he nylkevät mitä sydämettömimmin heikoimpia ja vähimmin vastustuskykyisiä työvoimia, naisia ja lapsia. Tässä on heidän vastustajanaan ennenkaikkea sosialidemokratia, joka järjestäytymisellä ja pakkolainsäädännön avulla koettaa vaikuttaa ihmiselämäin turmelemista vastaan.

Siten muuttuu pikkuporvaristo, mikäli se ei liity sosialidemokratiaan, liittolaisesta ja köyhälistön sekä ylempien luokkien välillä olevasta välittävästä aineksesta köyhälistön katkeraksi viholliseksi. Luokkavastakohtien lieventymisen sijaan näemme siis tässä niiden mahdollisimman jyrkän kärjistymisen. Se on sitäpaitsi nopeasti edistyvä, sillä se on ollut selvästi huomattavissa vasta muutamia vuosia.

Mitä on sanottu pikkuporvaristosta, pitää pienemmillä muutoksilla paikkansa myöskin talonpoikien suhteen. Nekin jakaantuvat kahteen leiriin, joista toinen on köyhälistöön kuuluva ja toinen omistaviin luokkiin. Meidän tehtävänämme on jouduttaa tätä kahtiajakoa senkautta, että me selvitämme edelliselle heidän harrastustensa yhdenmukaisuutta köyhälistön harrastusten kanssa ja johdatamme heidät senkautta sosialidemokratien luo. Me sensijaan estämme tätä kahtia-jakoa, jos me emme ole siitä tietääksemme, vaan käännymme maalaisväestön puoleen ilman luokkaeroa. Taantumuksellinen kansanvaltaisuus maaseudulla on meille luonnostaan yhtä vihamielinen kuin kaupungissakin asuva, vaikkakaan se ei aina tiedä tästä vastakohdasta. Ne toverit, jotka luulivat, että talonpoikaisliike on vaan ylimenomuoto talonpoikain siirtyessä vanhoista puolueista, etenkin sentrumipuolueesta, sosialidemokratiaan, pettyivät aivan samoin kuin ne, jotka odottivat antisemitismistä kaupungeissa samaa. Keskikokoinen ja suurtalollinen vihaa sosialidemokratiaa jo senvuoksi, että tämä taistelee työväen lyhyemmän työajan ja korkeampien palkkojen puolesta ja on sen kautta tärkeänä vaikuttimena siihen, että maatyömiehet siirtyvät kaupunkeihin ja jättävät talonpojan pulaan.

Maaseudullakin kärjistyy siis köyhälistön ja omistavien luokkien välinen vastakohtaisuus.

Tämä pitää vieläkin enemmän paikkansa vastakohdasta suurtilallisen ja palkkatyömiehen välillä kuin talonpojan ja palkkatyömiehen välillä.

Maataloudellisessa suurliikkeessä on palkkatyömies paljon tärkeämpi henkilö kuin talonpojan taloudessa. Edelliselle merkitsevät sitäpaitsi elintarpeista saatavat korkeat hinnat paljon enemmän kuin talonpojalle, joka itse kuluttaa suuren osan maansa tuotteista. Elintarpeiden tuottajan ja kuluttajan välinen vastakohta ei tosin ole sama kuin vastakohta työmiehen ja hänen työnantajansa välillä, vaan sama kuin vastakohta kaupungin ja maaseudun välillä. Mutta kaupungissa on köyhälistö nykyään lukuisimpana, taistelukykyisimpänä ja taisteluhaluisimpana luokkana ja senkautta kohtaa elintarpeiden myyjä täälläkin köyhälistön tarmokkaimpana vihollisenaan.

Ei ole ihme, että suurtilallinen ajattelee nykyään teollisuustyöläisestä toisella tavalla kuin ennen. Aikaisemmin jättivät taistelut teollisten kapitalistien ja ja heidän työmiestensä välillä hänet väliupitämättömäksi. Jopa hän seurasi niitä usein peittämättömällä vahingonilolla kapitalistien tappioiden johdosta ja hänellä oli joskus jonkinlaista myötätuntoa työläisiä kohtaan. Nämä eivät olleet silloin hänen tiellään, mutta kapitalisti oli. Tämä vaati suojelustulleja siellä missä hän tarvitsi vapaakauppaa ja päinvastoin, kapitalisti näki maankorossa voittonsa vähentämistä ja koetti riistää suurtilalliselta yksinoikeuden korkeampiin asemiin armeijassa ja virastoissa.

Nyt on toinen ääni kellossa. Ne ajat ovat jo kauan sitten menneet ohitse, jolloin toryt^[3*] ja junkerit,^[4*] Disraeli, Rodbertus ja Vogelsang osoittivat suopeuttaan työväkeä kohtaan. Samoinkuin pikkuporvaristo ja keskikokoisten sekä suurempien talonpoikien luokka, tulevat suurtilallisetkin yhä vihamielisemmiksi työväkeä kohtaan.

Entä kapitalistiluokka? se on nykyään määräävä luokka. Eikö edes se tule sivistyneiden luokkien tavoin suopeammaksi työväkeä kohtaan?

Olen pahoillani, etten edes siitä mitään huomaa.

Kapitalistiluokkakin tietysti muuttuu, se ei pysy aina samana. Tarkastakaamme mitkä ovat sen tärkeimmät vaihtelut viime vuosikymmeninä.

Toiselta puolen näemme kilpailun jonkin maan eri teollisuudenhaaroissa heikkenevän jopa kokonaan lakkaavankin yrittäjäin liittoutumisten, kartellien ja truslien vaikutuksesta, ja toiselta puolen kärjistyy kansain välinen kilpailu uusien kapitalististen suurvaltojen, etenkin Saksan ja Yhdysvaltain, syntymisen kautta.

Yrittäjäin liittoutumiset poistavat yrittäjäin keskinäisen kilpailun, ei ainoastaan heidän tuotteidensa ostajiin nähden, vaan myöskin työmiestensä suhteen. Sensijaan, että nämä ennen möivät työvoimansa useille tarvitsijoille, ovat he nyt tekemisissä yhden ainoan tarvitsijan kanssa. Miten suuressa määrin yrittäjäin etevämmyys tämän kantta kohoo, mutta samalla hänen etujensa vastakohtaisuus työmiehiin nähden kärjistyy, ei kaipaa mitään laajoja selittelyjä.

Yhdysvaltain uusimman verotilaston mukaan ovat amerikalaisten teollisuustyömiesten palkat laskeutuneet. Jos tämä pitää paikkansa, emme erehtyne, jos pidämme sitä trustien ja kartellien vaikutuksesta johtuvana.

Samaan suuntaan vaikuttaa ulkomaisen kilpailun kärjistyminen. Täälläkin tapahtuu tämä kehitys, paitsi kuluttajain, myöskin työmiesten vahingoksi. Suojelustullien avulla aikaansaadun tavarain kallistumisen rinnalla, joka taasen edistää yrittäjäin liittoutumisia, koettavat kapitalistit kestää ulkomaista kilpailua työmiesten enennetyn nylkemisen avulla. Siitä on johtunut heidän kiivas taistelunsa työmiesten taistelujärjestöjä, niin hyvin valtiollisia kuin ammatillisia vastaan, jotka ovat näiden aikeiden tiellä.

Siis ei myöskään siellä luokkavastakohtien lieventymistä, vaan suurenemista.

Tähän liittyy vielä kolmantena tekijänä teollisen pääoman yhä lisääntyvä sulautuminen rahapääomaan. Teollisuuskapitalisti on yrittäjä, jolla on tämä sana tuotannon alalla liike, otettuna laajemmassa merkityksessään (kuljetusliikkeetkin mukaan luettuna), jossa hän hyötyy pestatuista palkkatyömiehistä ja saa heistä voittonsa. Rahakapitalisti on sensijaan entisen koronkiskurin nykyaikainen muoto. Hän saa tulonsa rahastaan, jota hän lainaa korkoa vastaan, nykyään ei enään, niinkuin ennen, ainoastaan hätääkärsiville yksityisille, vaan myöskin kapitalistisille yrittäjille, kunnille, valtioille j. n. e.

Teollisuuskapitalistin ja rahakapitalistin välillä on suuri vastakohta, aivan samoin kuin edellisen ja suurtilallisen välillä. Samoinkuin maankorko (arenti, vuokra) on lainatun pääoman korkokin vähennystä yrittäjäin voitosta. Näiden molempien pääomalajien edut ovat siis vastakkaisia tässä suhteessa. Myöskin valtiollisesti käyvät ne eri suuntiin. Samoinkuin suurtilallinen nykyään astuu kernaimmin puolustamaan yksivaltaista valtiomuotoa, senvuoksi että hän, kuuluessaan hoviaateliin, voi mieskohtaisesti vaikuttaa yksinvaltiaaseen ja senkautta valtiomahtiin, samoinkuin hän lisäksi ihailee militarismia, joka avaa hänen jälkeläisilleen upseerin uran, johon porvarillisten perilliset ovat vähemmin sopivia, ja samoinkuin hän senvuoksi aina puolustaa väkivaltaista politiikkaa niin hyvin sisään kuin uloskinpäin, samoin on myöskin suuri finanssimies aina militarismin puolella ja suosii voimallista, väkivaltaista politiikkaa niinhyvin sisään kuin ulospäin. Rahapääoman pylväiden ei tarvitse pelätä voimakasta, kansasta ja parlamentista riippumatonta valtiomahtia, he kun hallitsevat sitä joka tapauksessa velkojina, jopa usein mieskohtaisen vaikutusvaltansakin avulla hovissa. Militarismi, sodat ja valtiovelat ovat heille edullisia niin hyvin velkojina kuin tavaran hankkijoina, sillä heidän vaikutusvaltansa ja nylkemisensä alue kasvaa sen kautta ja heidän valtansa sekä rikkautensa enenee.

Toisin on teollisuuspääoman laita. Militarismi, sodat ja valtiovelat merkitsevät suurentuvia veroja, joista se saa runsaan osan kantaakseen, tai ainakin ne lisäävät hänen tuotantokustannuksiaan. Sota tuo sitäpaitsi aina mukanaan pysähdyksen tavarantuotannossa ja sen menekissä, liikevaikeuksia ja usein häviönkin. Jos finanssimies on uskalias, tuhlaavainen ja väkivaltainen, niin on teollinen yrittäjä sensijaan säästeiiäs, pelkuri ja rauhaa rakastava. Vahva valtiomahti herättää hänessä epäilyksiä, sitä enemmän, kun hän ei voi suoranaisesti siihen vaikuttaa. Ei vahva hallitus, vaan voimakas parlamentti vastaa paraiten hänen etujaan. Päinvastoin kuin suurtilalliset ja finanssimiehet on hän senvuoksi taipuvainen liberalismiin. Sen puolinaisuutta on hänessäkin. Toiselta puolen rajoittaa maankorko, korot ja verot hänen voittoaan ja toiselta puolen uhkaa ylöspäin pyrkivä köyhälistö koko voittojärjestelmää. Myöskin köyhälistöä vastaan taistellessaan, missä tämä ei vielä ole erittäin uhkaava, pitää hän rauhallisia menetelmiä, kuten sääntöä »hajoita ja hallitse», sen lahjomista ja kiinnittämistä hyväntekeväisyyslaitoksilla j. n. e. parempana kuin väkivaltaista sortamisjärjestelmää. Missä köyhälistö ei vielä menettele itsenäisesti, siellä käyttää teollisuuspääoma sitä kernaasti ponnistuslautanaan ja äänestyskarjanaan, lisätäkseen omaa valtiollista mahtiaan. Poroporvarilliselle sosialismille näyttäytyy vastakohta teollisuuspääoman ja köyhälistön välillä pienemmältä, kuin yhdeltä puolen yrittäjän voiton ja toiselta puolen maankoron sekä pääoman koron välillä. Koron ja maankoron poistamista pitää se yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisuna.

Vastakohta rahamaailman ja teollisuuspiirien välillä katoo kuitenkin yhä enemmän, sillä pääoman keskittymisen edistyessä valloittaa rahamaailma yhä enemmän teollisuuden. Tärkeänä välikappaleena on tässä yksityisten yrittäjäin syrjäyttäminen osakeyhtiöiden avulla. Hyväätarkoittavat optimistit näkevät siinä keinon, mihä pääoma »kansanvaltaistutetaan» ja muutetaan siten vähitellen, ihan huomaamatta, kansan omaisuudeksi. Todellisuudessa on siinä keino muuttaa rahapääomaksi kaikki keski- ja alempien luokkien raha, jota nämä eivät heti tarvitse kulutukseensa. Semmoisena se annetaan suurien rahakapitalistien käytettäväksi, kun he ostavat käsiinsä teollisia yrityksiä, ja rahamaailman välikappaleita lisäämään, sen keskittäessä teollisuutta muutamien harvojen rahakapitalistien käsiin. Ilman osakeyhtiötä voisivat suuret rahamiehet hallita ainoastaan semmoisia yriiyksiä, joita he jaksavat omalla rahallaan ostaa. Osakeyhtiöiden avulla voivat he tehdä lukemattomia liikkeitä itsestään riippuvaisiksi ja senkautta kiirehtiä pääsöään niiden omistajiksi, milloin heiltä itseltään puuttuu rahoja niiden ostamiseksi. Pierpont Morgan & C:on koko satumainen mahti, joka on Yhdysvalloissa muutamien vuosien kuluessa yhdistänyt yksiin käsiin lukemattomia rautateitä, vuorikaivoksia ja useimmat rautatehtaat, sekä on nyt jo vallannut tärkeimmät valtamerilaivalinjat — koko tämä teollisuuden ja kulkuneuvojen herruuden äkillinen valtaaminen olisi ollut mahdoton ilman osakeyhtiöitä.

Lontoossa ilmestyvän »Economist» lehden mukaan omistavat viisi miestä, J. D. Rockefeller, E. H. Harriman, J. Pierpont Morgan, V. R. Vanderbilt ja G. D. Gould yhteensä yli 3,750 miljoonaa markkaa. He hallitsevat kuitenkin yhdessä yli 37,500 miljoonan markan suuruista pääomaa, kun taas koko se pääoma, joka on sijoitettuna pankkeihin, rautateihin, ja teollisuusosakeyhtiöihin Yhdysvalloissa, nousee 87,500 miljoonaan markkaan. Osakeyhtiöiden avulla hallitsevat he siis lähes puolet tästä pääomasta, josta taasen puolestaan Yhdysvaltain koko taloudellinen elämä riippuu.

Kuten aina, tulee sekin pula, joka ei voi olla Amerikassa saapumatta, hävittämään pienet osakkeenomistajat ja laajentamaan sekä lujittamaan suurten osakkeenomistajain osuutta.

Mutta mitä enemmän rahapääoma valtaa teollisuutta, sitä enemmän omaksuu teollisuuspääoma rahapääoman menettelytavan. Yksityiselle yrittäjälle, joka elää työmiestensä rinnalla, ovat nämä joka tapauksessa ihmisiä, joiden hyvinvointi ja kurjuus eivät voi olla hänelle aivan samantekeviä, ellei hän ole kokonaan paatunut. Osakkeenomistaja muistaa ainoastaan osinkojaan, työmiehet ovat hänelle vaan numeroita laskuesimerkissä, jonka tulos kiinnittää mitä suurimmassa määrässä hänen mieltään ja joka voi tuoda hänelle lisääntynyttä hyvinvointia ja suurenevaa valtaa tai vaatimustensa rajoittamista ja yhteiskunnallista alentamista. Jäännöskin huomaavaisuudesta työmiehiä kohtaan, jonka yksityinen yrittäjä vielä voi säilyttää, häviää silloin.

Rahapääoma on se pääoman muoto, joka on enimmin taipuvainen väkivaltaisuuksiin, joka helpoimmin liittyy yhteen hankkiakseen monopoli-aseman ja saavuttaa senkautta rajattoman vallan työväenluokan suhteen. Se on enimmin vieras työmiehille ja tunkee tieltään yksityisen teollisuuspääoman sekä vallitsee senkautta yhä enemmän koko kapitalistista tuotantoa.

Välttämättömänä seurauksena on tästäkin yhteiskunnallisten vastakohtien kärjistyminen.

Entä Englanti! — tullaan minulle huomauttamaan. Emmekö Englannissa näe yhä edistyvää luokkavastakohtien heikkenemistä? Eikö jo Marx aikanaan sanonut, että Englanti on kapitalistisen tuotantotavan klassillinen maa ja että se osoittaa mimmoiseksi meidän tulevaisuutemme on muodostuva? Eikö siis Englannin nykyinen olotila ole se, jota kohti me kuljemme?

Aina viittaavat yhteiskunnallisen rauhan uneksijat Englantiin. Ja omituista kyllä: samat henkilöt, jotka kova-äänisimmin syyttävät meitä »oikeaoppisia» marxilaisia yltiöpäisestä riippumisesta jokaisessa Marxin lauseessa, luulevat musertavasti lyövänsä meitä vastamainitulla Marxin lauseella.

Todellisuudessa ovat olot suuresti muuttuneet siitä lähtien kun »Kapital» teos kirjoitettiin. Englanti on lakannut olemasta kapitalismin klassillinen maa. Sen kehitys on yhä enemmän pysähtynyt, toiset maat, etenkin Saksa ja Ameitka, alkavat yhä enemmän saavuttaa sitä, ja nyt alkaa suhde kääntyä. Englanti lakkaa näyttämästä meille meidän tulevaisuuttamme ja sensijaan alkavat Saksan olot osoittaa Englannin tulevaisuutta kapitalistiseen tuotantotapaan nähden. Tämän selvittäa todellisten olojen tutkimus niille »oikea-oppisille» marxilaisille, jota eivät ajattelemattomasti palvele Marxia, vaan käyttävät hänen menetelmäänsä käsittääkseen nykyaikaa.

Englanti on ollut kapitalismin klassillinen maaperä, se maa josta teollisuuspääoma ensiksi tuli valtaan. Se tuli valtaan ei ainoastaan taloudellisesti voimakkaampana oman maansa muita luokkia, vaan myöskin ulkomaita voimakkaampana. Siten voi se vapaimmin kehittää niitä ominaisuuksia, joiden ylempänä olen maininnut olleen sille omituisia. Se ei ryhtynyt väkivaltaisesti painamaan työläisluokkia alaspäin, vaan kävi ennemmin »rauhallisesti» niitä hajoittamaan, antamalla niiden voimakkaammille, järjestyneille aineksille valtiollisia etuoikeuksia ja ostamalla sekä lahjomalla niiden johtajia ystävällisellä kohtelulla, mikä sille liiankin usein onnistui. Se ei käyttänyt myöskään mitään väkivaltaa ulospäin. Rauha ja vapaakauppa olivat sen tunnussanoja. Se sopi rauhallisesti buurien kanssa ja osoittipa aikovansa korvata Irlannille Englannin satoja vuosia kestäneen vääryyden, suomalla sille homerulen (itsehallinnon).

Mutta sillävälin on ulkomainen kilpakin tullut mahtavaksi, jopa monin kerroin mahtavammaksikin kuin Englannin teollisuus, ja se pakoittaa kapitalistia koittamaan poistaa kaiken, mikä estää sen nylkemistoimeupiteitä itse maassa, mutta samalla myös turvaamaan itselleen menekkipaikkoja väkivaltaisten toimenpiteiden kautta. Käsi kädessä tämän kanssa kulkee rahamaailman hyötyminen tuotantoprosessista. Siitä alkaen muuttuu Englanti. »Ajanhenki», kirjoittavat puolisot Webb aikakauskirjassa »Soziale Praxis» (20 p. maaliskuuta 1902), »on viimeisen vuosikymmenen kuluessa kääntynyt vastustamaan 'yhteistä itseuvustusta' työnantajaa ja työntekijän välisissä suhteissa, jonka aikaisempi sukupolvi jo hyväksyi. Jopa varakkaiden ja virkoja hoitavien luokkien yleinen mielipide on todellisuudessa vihamielisempi ammattiyhdistysliikettä ja lakkoja kohtaan kuin se oli miespolvi takaperin.»

Tämän käänteen seurauksena on, että tuomioistuimet rajoittavat mitä tuntuvimmin ammattiyhdistysten toimintaa. Vapaakaupan sijaan astuu elintarpeiden kallistuminen tullien kautta. Siirtomaiden valloituspolitiikka alkaa uudelleen ja samalla uudistuu myöskin pakkolainsäädäntö Irlantia vastaan. Puuttuu enää sotalaitoksen muodostaminen preussilaisen mallin mukaan, niin Englanti liikkuisi täydellisesti Saksan politiikan radoilla, ajaisi sen puolalaispolitiikkaa, sen kauppapolitiikkaa, sen yhteiskunnallista politiikkaa, sen ulkopolitiikkaa ja sen sotilaspolitiikkaa.

Eikö tämä osoita, että nykyään voi tutkia Englannin tulevaisuutta Saksassa (sekä myöskin Amerikan) ja että Englannin olot ovat lakanneet esittämästä meidän tulevaisuuttamme? Yritykset »luokkavastakohtien lieventämiseksi» ja »yhteiskunnallisen rauhan rakentamiseksi» ovat rajoittuneet Englantiin ja kuuluvat sielläkin menneisyyteen. Gladstone oli sen politiikan etevin edustaja, joka myönnytyksillä koetti tasoittaa luokkavastakohtia ja joka vastasi kaikkia toisia luokkia ja maita mahtavamman englantilaisen teollisuuspääoman ajatustapaa. Uuden, herruudestaan voimakkaasti taistelevan rahapääoman järjestelmän huomattavin edustaja on Chamberlain. Historian ihmeellisintä ironiaa on, että meillä Saksassa ylistettiin Gladstonen aikakautta meidän tulevaisuutenamme ja Englannin katoamattomana voittona juuri samaan aikaan kun Gladstonen perintö hajotettiin tuulten kuletettavaksi ja Chamberlainesta tuli englantilaisen kansan sankari.

Tunnustan avomielisesä, että minullakin oli ennen suuria toiveita Englannin suhteen. Vaikka en odottanutkaan, että Gladstonen aikakausi milloinkaan siirtyisi tänne meille Saksaan, toivoin kuitenkin, että kehittyminen kapitalismista sosialismiin voisi tapahtua Englannissa, sen ominaisten olosuhteiden avulla, ilman yhteiskunnallista vallankumousta ja rauhallisesti, siten että vallitsevat luokat suostuisivat tekemään sarjan edistyksellisiä myönnytyksiä köyhälistölle. Viimeisten vuosien kokemukset ovat hävittäneet toiveeni Englanninkin suhteen. Englannin sisäinen politiikka alkaa nykyään muodostua saksalaisen kilpailijansa mukaan. Toivottavasti sen vaikutukset englantilaiseen köyhälistöön tulevat myöskin olemaan samat!

Huomaamme nyt, missä määrin otaksuminen luokkavastakohtien lisääntymästä lieventymisestä sekä porvariston ja köyhälistön lähenemisestä on oikeutettu. Se ei tosin ole kokonaan tuulesta temmattu, vaan nojautuu määrättyihin tosi-asioihin, mutta sen virheenä on se, että se pitää näitä tosi-asioita, jotka rajoittuvat pieneen alaan, yleisesti pätevinä. Se pitää muutamia sivistyneitä piirejä koko porvaristona, ja esittää erityistä, nyt menneisyyteen kuuluvaa yhteiskunnallista suuntaa Englannissa yleisenä, koko kapitalistisen tuotantotavan yhä vahvistuvana suuntana.

Takaisin sisällysluetteloon

6. Kansanvaltaisuus.

Mutta eikö kansanvaltaisuus tarjoo perustetta vähitellen tapahtuvalle, huomaamattomalle siirtymiselle kapitalismista sosialismiin, ilman mitään väkivaltaista kaiken olevaisen kumoomista, jommoisena valtiollisen vallan valloittaminen köyhälistön hyväksi tulee esiintymään?

On olemassa joukko valtiomiehiä, jotka väittävät, että ainoastaan jonkin luokan itsevaltainen herruus tekee vallankumouksen välttämättömäksi ja että se tekee tarpeettomaksi kansanvaltaisuuden kautta. Ja niin paljon kansanvaltaisuutta, kuin on välttämätöntä rauhallisen, vallankumouksettoman kehityksen mahdolliseksi tekemiseksi, on meillä jo kaikissa sivistysmaissa. Kaikkialla on mahdollista perustaa osuuskauppoja, jotka levitessään käyvät myös tuotantoon käsiksi ja tunkevat siten kapitalistisen tuotannon yhdeltä alueelta toisensa jälkeen pois. Kaikkialla on mahdollista järjestää ammattiyhdistyksiä, jotka yhä enemmän rajoittavat kapitalistin valtaa hänen liikkeessään ja siten asettavat tehtaissa yksinvaltiuden sijaan perustuslaillisen hallintomuodon sekä valmistavat vähitellen tapahtuvaa siirtymistä tasavaltaiseen tehdasjärjestelmään. Melkein kaikkialla voi sosialidemokratia tunkentua kunnallisvaltuustoihin, vaikuttaa yleisiin töihin työläisluokan eduksi, laajentaa kunnallisten tehtäväin piiriä ja rajoittaa yksityistuotantoa ottamalla alituisesti uusia liike-aloja kunnan huostaan. Lopuksi tunkentuu sosialidemokratia parlamentteihin, hankkii siellä yhä enemmän vaikutusvaltaa, ajaa yhteiskunnallisen uudistuksen toisensa jälkeen läpi, rajoittaa kapitalismin valtaa työväensuojeluslainsäädännöllä ja laajentaa samalla yhä enemmän valtion tuotannon piiriä, vaikuttamalla siihen suuntaan, että suuret monopoliyritykset otetaan valtion huostaan. Siten kasvaa kapitalistinen yhteiskunta kansanvaltaisia oikeuksia käyttämällä sosialistiseksi jo nykyisellä maaperällä. Valtiollisen mahdin vallankumouksellinen anastaminen köyhälistön käytettäväksi tulee tarpeettomaksi ja pyrkiminen siihen suuntaan vahingolliseksi, senvuoksi, ettei se voi saada muuta aikaan kuin häiritä tätä hitaasti mutta varmasti tapahtuvaa kehitystä.

Niin puhuvat vallankumouksellisen kehityksen vastustajat.

He maalaavat meidän katseltavaksemme ihastuttavan näyn, ja nytkään ei voi sanoa, että se olisi tuulesta temmattu. Ne tosiseikat, joihin he nojautuvat, ovat todella olemassa. Mutta heidän väittämänsä totuus on tälläkin kerralla vaan puoli totuutta. Hituinen ajattelemista olisi näyttänyt heille sen kokonaan.

Tämä kaunis toive pitää nimittäin paikkansa ainoastaan siinä tapauksessa, jos otaksumme, että vaan vastakohdan toinen puoli, köyhälistö, kasvaa ja varttuu voimissa, kun sensijaan toinen puoli, porvaristo, pysyy entisellään. Silloin täytyisi köyhälistön vähitellen, ilman vallankumousta kasvaa porvaristoa voimakkaammaksi ja huomaamatta anastaa siltä valtaa.

Mutta asia saa toisen käänteen, jos otamme huomioon myös toisenkin puolen, ja näemme, että myöskin porvaristo voimistuu ja että jokainen köyhälistön edistysaskel kiihoittaa sitä keksimään uusia voimia ja tapoja vastustaakseen ja painaakseen tätä alas. Se mikä yksipuolisesti tarkastettaessa näyttää rauhalliselta siirtymiseltä sosialismiin, muuttuu silloin yhä suuremmaksi joukoksi taistelevia, yhä voimakkaampien taistelukeinojen kehittämiseksi ja käyttämiseksi sekä taistelutantereen alituiseksi laajentamiseksi. Se ei siis olekaan luokkataistelun vähitellen tapahtuvaa voittamista kapitalismin hiljakseen suoritettavan valloittamisen avulla, vaan taistelun ulottamista yhä laajemmille aloille sekä jokaisen voiton ja tappion johtopäätösten syventämistä.

Viattomimpia ovat osuuskunnat, joista nykyään ainoastaan osuuskaupat voivat tulla käytännössä kysymykseen. Niitä pitävät kaikki vallankumouksellisen kehityksen vastustajat suuressa arvossa niiden rauhallisen luonteen vuoksi. Ei ole epäilemistäkään, että ne voivat tarjota työläisluokalle joukon tärkeitä etuja, mutta on naurettavaa odottaa niiltä edes osittaista pääoman syrjäyttämistä. Mikäli ne nykyään syrjäyttävät jotakin luokkaa, tulevat siinä kysymykseen ainoastaan vähittäiskauppiaat sekä muutamat käsityöläisryhmät, jotka, kuten esim. leipurit, ovat vielä säilyneet. Siitä seuraa myöskin, etteivät suurkapitalistit missään ahdista osuuskauppoja, vaikka näiden väitetään syrjäyttämän heitäkin. Ainoastaan pikkuporvarit nousevat raivoissaan niitä vastaan, ja niiden joukossa juuri ne kerrokset, jotka ovat riippuvaisia työläisliiketuttavapiiristä ja siis helpoimmin voidaan voittaa köyhälistön politiikan puolelle. Joskin työntäen osuuskaupat voivat hankkia monelle työläiskerrokselle taloudellisia etuja ja siten vahvistaa heitä, niin työntävät ne taasen useita köyhälistöä lähellä olevia aineksia pois koko sen vapautusliikkeestä. Välikappale, joka on määrätty rauhallisesti kumoomaan kapitalismia ja poistamaan luokkataistelua, tuleekin uudeksi taistelu-esineeksi luokkataistelusfa ja uuden luokkavihan synnyttäjäksi. Ja sen ohessa jää pääoman valta-asema kokonaan koskemattomaksi. Osuuskauppa on voitollisesti suoriutunut vasta vähittäiskauppiaasta; taistelu suuria vähittäisliikkeitä (waarenhaus) vastaan on vielä jälellä. Se ei tulekaan olemaan yhtä helppo.

Täydellisesti järjetöntä on otaksua, että osuuskauppojen voitto-osuudet, vaikkakaan niitä ei jaettaisi, vaan ne kerättäisiin liikkeeseen, voisivat kasvaa nopeammin kuin pääoman kasaantuminen, niin että ne voisivat päästä tämän edelle ja vähitellen rajoittaa kapitalismin aluetta.

Ainoastaan siellä voivat osuuskaupat voittaa jotakin merkitystä köyhälistön kohottamiseksi, missä tämä käy voimakasta vapautustaistelua ja missä ne ovat välikappaleena lisätyn voiman ja mahdin hankkimiseksi köyhälistölle. Mutta siinä suhteessa ovat ne kokonaan riippuvaisia lainsäädännöstä ja siitä kannasta, mille valtiomahti asettuu niihin nähden. Niinkauan kuin köyhälistö ei ole saanut valtiollista valtaa, tulee siis osuuskauppojen merkitys köyhälistön luokkataistelussa aina pysähtymään ahtaiden rajojen sisäpuolelle.

Paljon tärkeämpiä kuin osuuskaupat ovat ammattiyhdistykset työväelle. Ne ovat sitä kuitenkin ainoastaan taistelujärjestöinä, ei yhteiskunnallisen rauhan järjestöinä. Sielläkin, missä ne tekevät sopimuksia työnantajain kanssa, olkoot nämä sitte yksityisiä tai järjestyneitä, voivat ne saavuttaa niitä ja ajaa ne läpi ainoastaan taistelukykyisyytensä avulla.

Niin tärkeä ja välttämätön kuin ammattiyhdistys onkin taistelevalle köyhälistölle, täytyy sen ennemmin tai myöhemmin tulla tekemisiin vastakohtansa, työnantajain järjestön kanssa, joka, kun se saa kartellin tai kerrassaan trustin ahtaan liikeyhteyden muodon, tulee helposti vastustamattomaksi ammattiyhdistystenkin voimille.

Eivät ainoastaan työnantajain liitot uhkaa ammattiyhdistyksiä, sitä tekee myöskin valtiomahti. Me saksalaiset voimme siitä tarinan kertoa. Mutta etteivät ammattiyhdistykset ole edes kansanvaltaisessa Englannissa päässeet kaikista vaaroista, sitä todistavat äskeiset oikeuden päätökset, jotka uhkaavat kerrassaan lamauttaa ne.

Tähänkin nähden esittää Webbien jo mainittu kirjoitus »Soziale Praxis» aikakauslehdessä huomattavia tosiseikkoja, jotka yleensä asettavat ammattiyhdistysten tulevaisuuden omituiseen valoon. Se viittaa siihen, miten epätasaisesti ammattiyhdistykset Englannissa kehittyvät. Yleensä puhuen, ovat vahvat tulleet vielä vahvemmiksi, kun taas ne, jotka jo ennen olivat heikkoja, ovat nyt heikompia kuin ennen». Kivihiilenkaivajain, puuvillatyömiesten, rakennustyömiesten ja rautateollisuustyömiesten ammattiyhdistykset ovat kasvaneet. Maatyömiesten, merimiesten, vaatturien ja ammattitaidottomien ammattiyhdistykset ovat menneet taaksepäin. Omistavien luokkien kasvava vastustaminen uhkaa kuitenkin koko ammatiiyhdistysmaailmaa. Englantilaiset lait ovat erittäin soveliaita epämukavien järjestöjen tukahuttamiseksi, ja vaara, että niitä nyt tullaan käyttämään ammattiyhdistyksiä vastaan, »on kasvanut ja levottomuus tulevaisuudesta lisääntynyt sen vastenmielisyyden kanssa ammattiyhdistyksiä ja lakkoja vastaan, jota tuomarit ja lautamiehet yhdessä ylä- ja keskiluokan kanssa osoittavat». Nykyiset lait voivat »luovuttaa työmiehen sidotuin käsin työnantajille», niin että Webbit odottavat aikaa, jolloin »yhteinen työsopimus sekä sen välttämättömät seuraukset, yhteinen työstä poisjääminen ja teollisuuden ajottainen seisaus, tulevat oikeusistuinten lakiselityksen kautta mahdottomaksi tai ainakin kalliiksi ja vaikeiksi».

Sen ohessa ovat ammattiyhdistykset vasta tulleet epämukaviksi kapitalisteille. Mistään todellisesta nylkemisen rajoittamisesta niiden avulla ei voi puhua. Voi senvuoksi ajatella, miten itse valtiomahti tulisi menettelemään nykyisessä ammattiyhdistysten Eldoradossakin, Englannissa, jos niille onnistuisi tuntuvasti suistaa pääomaa.

Samoin rajoittaa n. k. kunnallissosialismiakin olemassa oleva valtio- ja yhteiskuntamuoto sielläkin, missä yleinen äänioikeus kunnallisissa asioissa on voimassa. Kunta on aina riippuvainen yleisistä taloudellisista ja valtiollisista oloista eikä voi niistä omin voiminsa vapautua. Tosin voi köyhälistö saada muutamissa yksityisissä, teollisuutta harjoittamissa kunnissa kunnallishallinnon omiin käsiinsä, ennenkuin sillä on voimaa anastaa valtiomahtia, ja se voi ainakin riistää tältä hallinnolta sen köyhälistölle vihamielisimmän luonteen sekä ajaa lävitse yksityisiä parannuksia, joita ei voi odottaa porvarilliselta asiain johdolta. Mutta nämäkin kunnallishallinnot huomaavat pian, että heitä rajoittaa ei ainoastaan valtiomahti, vaan myöskin heidän taloudellinen voimattomuutensa. Tavallisesti sosialidemokratia valloittaa ensinnä enimmäkseen köyhiä, melkein kokonaan köyhälistön asuttamia kuntia. Mistä voisivat nämä saada varoja suurempien uudistusten perilleviemiseksi? Tavallisesti rajoittaa valtion lainsäädäntö niitä asukastensa verottamiseen nähden, ja vaikkei niin olisikaan laita, eivät ne voi mennä määrättyä rajaa etemmäksi verottaessaan varakkaita ja rikkaita, ainoita, joilta jotakin voi saada, ilman että ne sillä karkoittavat nämä piiristään. Jokainen syvällisempi uudistuspyrintö vaatii uusia veroja, jotka eivät ole epämieluisia ainoastaan ylempien luokkien, vaan myöskin kansan laajojen kerrosten mielestä. Moni kunnallishallinto, jonka sosialistit tai näitä lähellä olevat kansanvaltaiset ainekset ovat vallanneet, on heiltä taasen riistetty verotuskysymyksen takia, vaikkakin heidän hallintonsa on ollut mitä mallikelpoisin. Niin tapahtui kerran Lontoossa ja samoin kävi aivan äskettäin Roubaixissa.

Mutta valtiollinen alue! Sehän ei tunne tämäntapaisia rajoja! Löydämmehän siellä keskeytymättömän edistymisen työväensuojeluksen alalla ja tuohan jokainen uusi parlamentin istuntokausi mukanaan uusia rajoituksia kapitalismia vastaan. Eikö valtamme valtiossa, vaikutuksemme hallintoon kasva sen kautta alituisesti ja keskeytymättä? Eikö senkautta myöskin kapitalismin riippuvaisuus köyhälistöstä kasva?

Se pilää paikkansa, että työväensuojeluslakien lukumäärä kasvaa päivä päivällä. Mutta kun niitä tarkastelee, huomaakin niiden merkinneen viime vuosikymmeninä ainoastaan jo olemassa olevan suojeluksen ulottamista uusille aloille, kuten kauppa-apulaisiin, ravintolapalvelijoihin, tehtaiden ulkopuolella työskenteleviin lapsiin, kotiteollisuuden harjoittajiin, merimiehiin j. n. e. Tämä suojeluksen laajentaminen on enimmäkseen hyvin vaatimatonta ja epäilyttävän luontoista, eikä se missään tapauksessa ole suojeluksen lisäämistä niillä aloilla, joissa sitä jo on olemassa. Mutta kun pitää silmäinsä edessä, miten tavattoman nopeasti kapitalistinen tuotantotapa laajentaa aluettaan, miten nopeasti se ottaa valtaansa ammatin toisensa jälkeen ja maan toisensa perästä, silloin huomaa selvästi, että työväensuojeluksen laajennus tapahtuu paljon hitaammin ja ettei se missään ennätä kapitalismin laajentumisen edelle, vaan matelee vaivaloisesti sen jälessä. Ja sillä aikaa kuin edellinen yhä kiirehtii kulkuaan, joutuu jälkimäinen yhä enemmän seisauksiin.

Mutta joskin työväensuojeluksen edistyminen jo leveydessä on riittämätön, ei semmoista tapahdu juuri nimeksikään syvyydessä. Vuonna 1847 saavutettiin Englannissa chartisti-liikkeen painon kautta ja kutomateollisuuden alalla työskenteleväin nopean kurjistumisen vaikutuksesta kymmentuntinen työpäivä naisia ja nuorukais-ijässä olevia työmiehiä, s. o. todellisuudessa koko kutomateollisuuden työväestöä varten. Miten pitkälle olemme tähän päivään saakka päässeet tämän kymmentuntisen työpäivän ohi?

Ranskan toinen tasavalta vahvisti vuonna 1848 työpäivän kaikille työmiehille Pariisissa 16-tuntiseksi ja muualla Ranskassa 11-tuntiseksi. Kun Millerand äskettäin vahvistutti edustajahuoneessa kymmentuutisen työpäivän (paperilla ja lukuisilla huojennuksilla) niitä liikkeitä varten, joissa naiset ja lapset työskentelevät yhdessä miesten kanssa (ei siis kaikkia liikkeitä varten), ylistettiin tätä ihmeteltäväksi teoksi, jonka ainoastaan sosialistinen ministeri voi saada aikaan. Ja kuitenkin antoi hän vähemmin kuin englantilainen porvarillinen lainsäädäntö puolta vuosisataa aikaisemmin, sillä hän salli 10-tuntisen työpäivän olla voimassa myöskin lapsia varten, joille Englannissa jo v. 1844 määrättiin 6¹⁄₂ tunnin työpäivä.

Jo »Internationalen»^[5*] v. 1866 Gensissä pitämä kongressi vaati kahdeksantuntista työpäivää kaiken hedelmällisen yhteiskunnallisen uudistuksen edellytyksenä. 36 vuotta myöhemmät, ranskalaisten sosialistien viime kongressissa Tours'issa voi kuitenkin eräs edustaja vastustaa sitä, että kahdeksantuntinen työpäivä luetellaan meidän lähimpien vaatimustemme joukossa. Hän tahtoi vaatia ainoastaan »toimenpiteitä kahdeksantuntisen työpäivän valmistamiseksi». Ja tälle miehelle ei naurettu, voipa hän olla ehdokkaana Pariisissa viime vaaleissa!

Me huomaamme, että ainoa mikä edistyy yhteiskunnallisissa uudistuksissa, on näiden ajajain vaatimattomuus.

Mutta miten tämä on mahdollista, vaikka sosialististen edustajain luku eduskunnissa lisääntyy? Tämän selitys on hyvin yksinkertainen, ellei ota ainoastaan tätä seikkaa huomioon, vaan tarkastaa myöskin mitalin toista puolta. Tosin lisääntyy sosialististen edustajain lukumäärä, mutta samalla rappeutuu porvarillinen kansanvaltaisuus. Sangen usein osottautuu tämä ulkonaisesti sen äänimäärien vähenemisessä vaaleissa ja aina se ilmenee sisäisessä rappeutumisessa. Se tulee yhä pelkurimmaksi ja taipuvaisemmaksi eikä voi muulla tavoin puolustautua taantumusta vastaan, kuin selittämällä olevansa valmis itsekin harrastamaan taantumuksellista politiikkaa, niinkuin se tekeekin, milloin itse pääsee peräsimeen. Tämä on liberalismin nykyinen tapa valloittaa valtiollista valtaa.

Kun Bismarck näki hallitussuuntansa horjuvan, pidensi hän Saksan valtiopäivien lainsäädäntökautta kolmesta viiteen vuoteen. Se oli epätoivoinen, taantumuksellinen toimenpide, joka nostatti suuttumuksen myrskyn vastaansa. Mutta Ranskassa on tasavaltalaisten viimeinen radikaliministeristö, jossa on yksi sosialistinenkin ministeri, vaatinut juuri ennen vaaleja lainsäädäntökautta pidennettäväksi neljästä kuuteen vuoteen, ja tasavaltalainen enemmistö suostuikin tähän! Ilman senaattia olisi tämä patavanhoillinen toimenpide tullut laiksi.

Porvarillinen liberalismi ei ainoastaan katoa samassa määrässä kuin sosialidemokratia kasvaa, vaan samanaikaisesti kuin sosialidemokratian vaikutus parlamentissa lisääntyy, vähenee itse parlamenttien vaikutus. Nämä molemmat ilmiöt tapahtuvat samanaikuisesti, mutta eivät ole missään suoranaisessa yhteydessä toistensa kanssa. Päinvastoin ne parlamentit, joissa ei ole yhtään sosialidemokratia, kuten preussiläinen tai saksilainen eduskunta, kadottavat vaikutustaan ja alkuunpanokykyään vielä nopeammin kuin toiset.

Eduskuntien rappeutumiseen on mitä erilaisimpia syitä. Oleellisimpana emme kuitenkaan saa pitää mahdollisia puutteita eduskuntateknikassa, jotka voi poistaa muuttamalla työjärjestystä tai eduskunnan pätevyyden ainetta. Oleellisimmat syyt ovat riippuvaisia niiden luokkien luonteesta, jotka parlamentarismin avulla määräävästi vaikuttavat hallitukseen.

Jos parlamentarismin toivotaan menestyvän, tarvitsee se kahdenlailla edellytyksiä. Ensiksikin voimakkaan yhtenäisen enemmistön sekä sitäpaitsi suuren yhteiskunnallisen päämäärän, jota kohti tämä enemmistö tarmokkaasti pyrkii ja johon päin se työntää hallitustakin. Molempia oli olemassa parmentarismin kukoistusaikana. Niinkauan kuin kapitalismi edusti kansan tulevaisuutta, avustivat sen vapauttamista kaikki kansankerrokset, joilla oli parlamentarista merkitystä. Ennenkaikkia oli tässä osallisena sivistyneiden joukko, mutta myöskin pikkuporvarien enemmistö ja jopa työmiehetkin seurasivat porvarillista johtoa.

Siten syntyi liberalismi suljettuna puolueena ja tavoitellen suuria päämääriä. Liberalismin taistelut parlamentista ja parlamentissa antoivat tälle merkitystä.

Sen jälkeen olemme astuneet siihen kehityskauteen, jota olen ylempänä kuvaillut. Uusi kehitys ajaa köyhälistön, joka osoittaa omaavansa erikoista luokkatietoisuutta, sekä osan sivistynyttä säätyä, pikkuporvaristoa ja pienviljelijöitä sosialistiseen leiriin, tekee loput pikkuporvaristosta ja talonpojista täydellisesti taantumuksellisiksi, samalla kun teollisuuspääoman voimakkaimmat ainekset yhdistyvät suureen rahamaailmaan, joka ei milloinkaan ole pannut parlamentarismille suurta arvoa, vaikka se kyllä voi suoriutua siitäkin — kuten estm. Panamajutussa.

Siten hajoo liberalinen puolue eri aineksiinsa, ilman, että muista vallitsevista luokista muodostuu toista suurta, yhtenäisluonteista parlamentarista puoluetta, joka voisi astua sen sijaan. Mitä taantumuksellisemmiksi omistavat luokat tulevat, sitä vähemmin muodostavat ne yhtenäisen joukon, sitä enemmin jakaantuvat ne yksinäisiin pienempiin puolueisiin ja sitä vaikeammaksi käy yhtenäisen parlamentarisen enemmistön muodostaminen. Yhä useammin tulee enemmistön muodostaminen ainoastaan sen kautta mahdolliseksi, että mitä erilaisimmat suunnat liittyvät hetkellisiksi enemmistöiksi, liitoiksi, jotka lepäävät mitä epävarmimmalla pohjalla, koska niitä ei johda mikään sisäinen yhteys, vaan ainoastaan ulkonaisen hyödyn tavotteleminen. Nämä liitot ovat jo edeltäpäin tuomitut hedelmättömiksi, senvuoksi että niiden ainekset ovat niin erilaista, että niitä voi pitää yhdessä ainoastaan silloin, kun jokainen niistä luopuu oman mielensä mukaisesta toiminnasta. Omituisella tavalla käsitetään väärin näiden liittojen luonnetta, jotka ovat syntyneet parlamentarismin rappeutumisesta ja todistavat sen valtiollista ja yhteiskunnallista voimattomuutta, jos osanotossa niihin nähdään välikappale, jonka avulla köyhälistö voi vähitellen, asteettain tunkeutua valtiolliseen mahti-asemaan.

Mutta yhteiskunnallinen kesitys ei vie ainoastaan siihen, että suuret, yhtenäiset parlamentariset puolueet hajoavat lukuisiin erilaisiin, jopa vastakkaisiinkin ryhmiin, se vie myöskin siihen, että parlamentariset enemmistöt ovat usein taantumuksellisempia ja työväestölle vihamielisempiä kuin itse hallituksest. Vaikkakin hallitukset ovat vaan vallitsevien luokkien palvelijoita, on niillä kuitenkin täydellisempi käsitys valtiollisten ja yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuudesta, ja niin suuressa määrin kuin valtiollinen virkamiesluokka onkin hallituksen tahdoton palvelija, elää se kuitenkin omaa elämäänsä ja kehittää omaa suuntaansa, joka taasen vaikuttaa taaksepäin hallitukseen. Virkamiesluokkaa täydennetään sivistyneiden joukosta, joiden keskuudessa, kuten olemme nähneet, köyhälistön merkityksen ymmärtäminen on kehittymässä, joskin hitaasti.

Kaikki tämä vaikuttaa, että hallitukset eivät usein, huolimatta taantumuksellisesta ja työväestölle vihamielisestä kannastaan, toimi niin sokeassa raivossa, kuin niiden takana olevat vallitsevat luokat, pikkuporvarillisine ja talonpoikaisine häntineen. Parlamenteistä, jotka ennen olivat välikappaleena hallituksen pakottamiseksi edistysurille, tulee nyt pikemmin välikappaleita senkin vähäisen edistyshalun turmelemiseksi, joka olojen pakosta joskus tunkeutuu hallitukseen asti. Samassa määrässä, kuin parlamentarismin avulla hallitsevat luokat tulevat nykyään tarpeettomiksi, jopa vahingollisiksikin, kadottaa parlamentarinen koneistokin merkitystään.

Jos toiselta puolen köyhälistön valitsijajoukkojen muistaminen kuitenkin pakoittaa eduskuntaa teeskentelemään suopeutta työväkeä kohtaan ja kansanvaltaisuutta sekä siinä menemään hallituksen edelle, tulee tämä löytämään tarpeeksi keinoja eduskunnan syrjäyttämiseksi.

Yhdysvalloissa käyvät oikeusistuimet ankarampaa taistelua ammattiyhdistyksiä vastaan kuin eduskunnat ja samoin alettiin hyökkäys ammattiyhdistyksiä vastaan nykyään Englannissakin lordien oikeudenkäytöllä eikä valitsijoista riippuvan alihuoneen lainlaadinnalla. Ja että jo voitetun kumoussuunnitelman henki on taasen herännyt eloon saksalaisissa oikeusistuimissa, siitä voivat saksalaiset työmiehet kertoa monta esimerkkiä.

Siten palaa kynttilä kummastakin päästään. Niinhyvin vallitsevat puolueet kuin hallitukset saattavat parlamentin yhä hedelmättömämmäksi. Parlamentarismi tulee yhä kykenemättömämmäksi ajamaan päättäväistä politiikkaa mihinkään suuntaan. Se tulee yhä ukkomaisemmaksi ja voimattomammaksi, eikä voi herätä ennen uuteen nuorunteen ja voimaan, ennenkuin nouseva köyhälistö valloittaa sen yhdessä koko valtiomahdin kanssa ja asettaa sen palvelemaan omia tarkotuksiaan. Kaukana stitä, että parlamentarismi tekisi vallankumouksen mahdottomaksi tai edes tarpeettomaksi, tarvitsee se ennemmin itse vallankumousta, tullakseen jälleen elinvoimaiseksi.

Älköön minua kuitenkaan käsitettäkö väärin ja luultako, että pitäisin kansanvaltaisuutta tarpeettomana ja että mielestäni osuuskunnat, ammattiyhdistykset, sosialidemokratian tunkeutuminen kunnallisvaltuustoihin ja parlamentteihin sekä yksityisten uudistusten aikaansaaminen olisivat arvottomia. Se olisi suuri erehdys. Päinvastoin on kaikki tämä arvaamattoman tärkeää köyhälistölle ja se tulee mitättömäksi vaan vallankumouksen estämiskeinona, se ei voi estää valtiollisen vallan valloittamista köyhälistön hyväksi.

Kansanvaltaisuus on jo senkin vuoksi mitä suuriarvoisin, että se tekee ylevämmän muodon mahdolliseksi vallankumouksellisessa taistelussa. Se ei tule enää olemaan, kuten vuonna 1789 ja vielä vuonna 1848, järjestymättömien ja valtiollista sivistystä vailla olevien joukkojen taistelua ilman taistelevien tekijäin voimasuhteiden ymmärtämistä, ilman syvempää taistelun tehtävien ja sen ratkaisukeinojen käsittämistä, eikä enää semmoisten joukkojen taistelua, jotka antavat jokaisen sattuman hajoittaa ja hämmentää itseään. Se tulee järjestyneiden, heränneiden joukkojen taisteluksi, jotka ovat lujia ja harkitsevia, eivät lähde liikkeelle joka sysäyksestä, eivät hajoa jokaisen paheksumislausunnon johdosta, eivätkä anna jokaisen epäonnistumisen lamauttaa itseään.

Toiselta puolen ovat vaalitaistelut hyvänä keinona oman ja vihollisten lukumäärän selville saamiseksi. Ne tarjoovat senkautta selvän yleiskatsauksen luokkien ja puolueiden voimasuhteisiin, niiden edistyksiin sekä taantumuksiin. Ne estävät siten äkkipikaisia purkauksia ja turvaavat tappioilta. Ne tekevät vastustajille myöskin mahdolliseksi huomata monen heidän ottamansa aseman kestämättömyyden ja luopua siitä vapaaehtoisesti, ellei sen puolustaminen ole heille elinkysymys. Senkautta tulee taistelussa tehtäväksi vähemmän uhrauksia ja se tulee vähemmän julmaksi eikä enää riipu yksinomaan sokeasta sattumasta.

Ei myöskään saa panna liian vähän arvoa niille käytännöllisille tuloksille, joita kansanvaltaisuuden avulla ja sen vapauksia ja oikeuksia käyttämällä voidaan voittaa. Ne ovat aivan liian mitättömiä rajottaakseen kapitalismin herruutta ja vaikuttaakseen sen huomaamatonta siirtymistä sosialismiin. Mutta vähäisinkin uudistus tai järjestyminen voi tulla olemaan mitä tärkein köyhälistön runmiilliselle ja henkiselle uudestaan syntymiselle, jota ilman köyhälistö, ollen suojatonna kapitalismin valtaan alttiiksi jätettynä, olisi aikoja sitte menehtynyt kurjuuteen, jolla kapitalismi sitä aina uhkaa. Mutta köyhälistön edustajien toiminta parlamentissa ja kunnallishallinnoissa sekä köyhälistön järjestöjen työskentely ei ole välttämätöntä ainoastaan köyhälistön kohottamiseksi kurjuudesta, vaan myöskin yhä enemmän tutustuttaakseen köyhälistöä valtiollisen ja kunnallisen hallinnon sekä taloudellisten suurliikkeiden tehtäviin. Se on siis tarpeellinen sen henkisen kypsyyden saavuttamiseksi, jota köyhälistö tarvitsee voidakseen kerran astua porvariston sijaan vallitsevaksi luokaksi.

Kansanvaltaisuus on siis välttämättömän tarpeellinen keinona, valmistamaan köyhälistöä kypsäksi yhteiskunnallista vallankumousta varten. Se ei kuitenkaan jaksa estää tätä vallankumousta. Kansanvaltaisuus merkitsee köyhälistölle samaa kuin ilma ja valo elimistölle, ilman sitä ei se voi vahvistaa voimiaan. Jonkun luokan kasvamisen takia ei kaikenkaan saa jättää huomioon ottamatta vastustajan samanaikaista kasvamista. Kansanvaltaisuus ei estä pääoman kehitystä. Pääoman järjestyminen sekä valtiollinen ja taloudellinen valta lisääntyvät samanaikuisesti kuin köyhälistön voima enenee. Tosin kasvavat osuuskaupat, mutta samaan aikaan kasvaa pääoman kasaantuminen vieläkin nopeammin, tosin kasvavat ammattiyhdistykset, mutta samaan aikaan kasvaa sitäkin nopeammin pääoman keskittyminen ja sen järjestyminen jättimäisiksi monopoleiksi. Tosin kasvaa, mainitaksemme lyhyesti ennen koskettelematta jääneen kohdan, sosialistinen sanomalehdistö, mutta samaan aikaan kasvaa puolueeton, väritön sanomalehdistö, joka myrkyttää ja tekee selkärangattomaksi laajoja kansankerroksia; tosin kasvavat palkat, mutta vieläkin nopeammin kasvaa voittojen suuruus; tosin kasvaa sosialististen edustajain lukumäärä parlamentissa, mutta näiden laitosten merkitys ja toiminta laskee yhä enemmän, samalla kuin niiden enemmistöt, samoin kun hallituksetkin, joutuvat yhä suurempaan riippuvaisuuteen suuresta rahamaailmasta.

Siten kehittyvät köyhälistön mahtikeinojen rinnalla myöskin kapitalismin mahtikeinot, ja tämän kehityksen loppuna ei voi olla mikään muu kuin suuri, ratkaiseva taistelu molempien välillä, taistelu, joka ei voi lakata ennen kuin köyhälistö on saavuttanut voiton.

Sillä kapitalistiluokka on tullut tarpeettomaksi ja köyhälistö sensijaan tarpeellisimmaksi luokaksi yhteiskunnassa. Kapitalistiluokka ei kykene hävittämään tai tekemään tarpeettomaksi köyhälistöluokkaa. Jokaisen tappion jälkeen täytyy tämän nousta yhä uudelleen ja entistään uhkaavampana. Sensijaan ei köyhälistö voi käyttää ensimäistä suurta, kapitalismista saavuttamaansa voittoa mitenkään muuten, kuin lakkauttamalla pääomasuhteet. Niinkauan kun tätä ei ole tehty, ei taistelu näiden molempien luokkien välillä tule loppumaan eikä voi sitä tehdä. Yhteiskunnallinen rauha kapitalistisen tuotantotavan vallitessa on ihanne, joka on syntynyt sivistyneiden hyvinkin aineellisista tarpeista, mutta jolla ei ole todellisuudessa mitään tukea. Ja kapitalismin huomaamaton siirtyminen sosialismiin on samanlainen toteutumaton ihanne. Meillä ei ole vähintäkään syytä otaksua, ettei kapitalismi tule lakkaamaan aivan samoin kuin se on alkanutkin. Ei taloudellinen eikä valtiollinen kehitys anna tukea otaksumiselle, että vallankumousten aikakausi, joka on kapitalistisen tuotantotavan tunnusmerkkinä, olisi lopussa. Yhteiskunnalliset uudistukset ja köyhälistön järjestöjen voimistuminen eivät voi sitä estää. Ne voivat korkeintaan saada aikaan sen, että luokkataistelu pääomaa mastaan muuttuu taistelevan köyhälistön paremmin kehittyneissä kerroksissa taistelusta olemassa-olon ensi edellytyksistä taisteluksi vallasta.

Takaisin sisällysluetteloon

7. Yhteiskunnallisen vallankumouksen muoto ja aseet.

Mutta missä muodossa tulee ratkaiseva taistelu vallitsevien luokkien ja köyhälistön välillä tapahtumaan? Milloin voimme sitä odottaa? Mitä aseita on köyhälistöllä silloin käytettävänään?

Näihin kysymyksiin on vaikea antaa tarkkaa vastausta. Voimme tosin vissiin rajaan saakka etukäteen tutkia kehityksen suuntaa, mutta emme sen muotoja ja nopeutta. Kehityksen suuntaa tutkittaessa tulevat kysymykseen suhteellisesti yksinkertaiset lait. Siinä voi jättää huomioon ottamatta kaikki ne monilukuiset ilmaukset, joita emme voi tunnustaa säännöllisiksi ja välttämättömiksi ja jotka senvuoksi näyttävät meistä satunnaisilta. Sensijaan ovat nämä hyvin tärkeitä liikkeen muotoja ja nopeutta määrättäessä. Siten on esim. kapitalistisen kehityksen suunta viime vuosisadalla ollut sama kaikissa sivistysmaissa, mutta sen muoto ja nopeus on jokaisessa ollut hyvin erilainen. Maantieteelliset omituisuudet, rotuominaisuudet, naapurien suosio ja epäsuosio, suurten henkilöiden aikaansaama estäminen tai edistäminen — kaikki tämä ja lisäksi vielä paljo muutakin on siihen vaikuttanut. Tässä on paljon semmoista, jota ei voi etukäteen arvata, mutta nekin näistä tekijöistä, jotka voi etukäteen tietää, vaikuttavat niin nopeasti toinen toiseensa, että niiden tulos on äärimmäisen monimutkainen ja tietoisuuden nykyisellä asteella mahdoton nähdä etukäteen. Siitä johtuu, että henkilöt, jotka Marx'in ja Engels'in lailla kohosivat kaikkia aikalaisiaan korkeammalle sivistysmaittemme yhteiskunnallisten olosuhteiden perinpohjaisessa ja laajassa tuntemisessa ja tutkimustapansa hedelmällisyydessä, voivat kyllä määritellä taloudellisen kehityksemme suunnan vuosikymmeniä eteenpäin tavalla, jonka tapahtumien kulku on loistavasti näyttänyt oikeaksi, mutta että samat tutkijat joskus voivat erehtyä seuraavankin kuukauden kehityksen nopeudesta ja muodosta.

Varmuudella voi mielestäni nykyään sanoa tulevasta vallankumouksesta ainoastaan sen, että se tulee olemaan aivan toisenlainen kuin sen edeltäjät. Suurimpia virheitä, johon vallankumoukselliset samoinkuin heidän vastustajansa tekevät itsensä syypääksi, on se, että he kuvittelevat tulevan vallankumouksen muodostuvan entisten mallien mukaan. Kun ei mikään ole helpompaa, kuin todistaa, että semmoiset vallankumoukset eivät enää ole mahdollista, on silloin se johtopäätös lähellä, että yhteiskunnallisen vallankumouksen käsite yleensä on vanhentunut. Ensi kertaa maailman historiassa kulemme kohti vallankumouksellisia taisteluita, joita tullaan käymään käyttämällä kansanvaltaisia muotoja, järjestöjä, jotka ovat muodostuneet kansanvaltaisten vapauksien pohjalla, semmoisia mahtikeinoja vastaan, joita maailma ei vielä ole nähnyt, ennenkaikkea työnantajain liittoja vastaan, joita itsevaltiaatkin kumartavat ja joiden voimaa lisää vielä nykyaikaisen suurvallan yksinvaltiuden kehittämät mahtikeinot, sen virkakoneisto ja sotajoukko.

Siinäkin on eräs nykyisen aseman omituisuuksia, että, kuten jo mainittu, hallitukset eivät enää säännöllisesti tee kovinta vastarintaa. Yksinvaltiuden aikana, jota vastaan entiset vallankumoukset tähtäsivät, oli hallitus liian voimakas. Luokkain asiakohdat eivät voineet muodostua selviksi ja hallitus esti ei ainoastaan sorrettuja, vaan myöskin sortajaluokkia, vapaaasti etujaan valvomasta. Hallituksen puolella oli ainoastaan osa sortajaluokkia, toinen hyvinkin suuri osa sortajia, etenkin teollisuuskapitalistit, oli vastapuolueen leirissä, samoinkuin koko työtätekevä luokka, ei ainoastaan köyhälistö, vaan myöskin pikkuporvaristo ja talonpojat, lukuunottamatta takapajulla olevissa seuduissa asuvia. Hallitus oli siten eristettynä kansasta, sillä ei ollut tukea laajoissa kansankerroksissa ja se oli kansan kuristamisen ja nylkemisen etevimpänä edustajana. Sen kukistaminen onnistui toisinaan kädenkäänteessä.

Kansanvaltaisuuden aikakautena voivat niinhyvin sorretut kuin sortajat kehittää vapaammin järjestöjään. Niiden täytyy se tehdä, jos ne tahtovat puolustautua lisääntyviä vastustajia vastaan. Ei ainoastaan edellisten, vaan jälkimäistenkin voima on suurempi kuin itsevaltiuden aikana, ja ne käyttävät mahtikeinojaan säälimättömämmin ja jyrkemmin kuin itse hallitus, joka ei enää ole niiden yläpuolella, vaan alapuolella.

Vallankumouksellisilla kerroksilla ei senvuoksi enää ole tekemistä yksistään hallituksen, vaan myöskin voimakkaiden työnantajajärjestöjen kanssa. Ja vallankumoukselliset ainekset eivät enää edusta, kuten ennen, kansan suunnatonta enemmistöä kourallista nylkijöilä vastaan. Ne edustavat nykyään pääasiallisesti ainoastaan yhtä luokkaa, köyhälistöä, jota vastassa ovat, ei ainoastaan kaikki nylkevät luokat, vaan myöskin enemmistö pikkuporvaria ja talonpoikia sekä suuri osa sivistyneitä.

Ainoastaan murto-osa sivistyneistä, samoinkuin pieniviljelijöistä ja pikkuporvaristosta, jotka ovat todellisia palkkatyöläisiä tai ovat näistä riippuvaisia, yhdistyvät köyhälistöön. Mutta ne ovat toisinaan hyvinkin epävarmoja liittolaisia ja ovat ennenkaikkea vaikeita saada käyttämään sitä asetta, josta köyhälistö etupäässä saa voimaa, järjestymistä.

Jos senvuoksi edelliset vallankumoukset ovat olleet kansanjoukkojen kapinaa hallitusta vastaan, niin tullee tuleva vallankumous — mahdollisesti Venäjää lukuunottamatta — olemaan enemmän kansan yhden osan taistelua toista osaa vastaan. Se tulee siinä, mutta myös ainoastaan siinä, lähenemään vähemmin ranskalaisen vallankumouksen tyyppiä kuin uskoupuhdistustaisteluja. Melkein tahtoisin sanoa, että se tulee olemaan vähemmin kapinaa esivaltaa vastaan, kuin kansalaissotaa, ellei jälkimäiseen käsitteeseen aina yhdistettäisi todellisia sotia sekä mellakoita. Meillä ei ole kuitenkaan mitään syytä otaksua, että aseelliset mellakat barrikaditaisteluineen ja samanlaisine sotaisine tapahtumineen voisivat vielä nykyään olla ratkaisevia merkitykseltään. Syitä tähän on jo niin useasti selvitetty, ettei minun tarvitse niissä kauemmin viipyä. Militarismin voi enää murtaa ainoastaan siten, että sotaväki itse osottautuu epäluotettavaksi, eikä senkautta, että suuttunut kansa sen voittaisi.

Yhtävähän kuin aseelliselta kapinalta, voimme odottaa nykyisen järjestelmän raukeamista rahapulan takia. Tässäkin suhteessa on asema toinen kuin vuosina 1789 ja 1848. Silloin oli kapitalismi vielä heikko, pääoman lisääntyminen vähäinen ja pääoma itse harvinainen sekä vaikea saada. Sen ohella oli pääoma osaksi vihamielinen, osaksi epäluuloinen yksinvaltiudelle. Olivathan hallitukset silloin riippumattomia pääomasta ja sen kehitys oli usein niiden tiellä, vaikkakin enimmäkseen vasten tahtoaan. Kuoleva feodalismi (aateliston etuoikeuksien puoltaminen) johti sensijaan kaikkien aineellisten apulähteiden kuivumiseen, niin että hallitukset voivat puristaa yhä vähemmän rahoja maistaan ja olivat yhä enemmän pakoitettuja tekemään velkaa. Tämän täytyi johtaa joko rahatalouden häviöön tai myönnytyksiin nousevia luokkia kohtaan, jotka, samoinkuin edellinenkin vaihtopuoli, vetivät perässään valtiollisen häviön.

Aivan toisin on laita nykyään. Kapitalismi ei feodalismin tavalla johda alituotantoon, vaan liikatuotantoon. Se tukehtuu omaan lihavuuteensa. Pääomasta ei ole puutetta, vaan sitä on olemassa liiaksi. Se kaipaa tuottavaa sijoitusta eikä siinä suhteessa pelkää tappionkaan vaaraa. Hallitukset ovat kokonaan riippuvaisia kapitalistiluokasta ja tällä on täysi syy suojella ja tukea niitä. Valtiovelkain lisääntyminen voi silloin tulla vallankumoukselliseksi tekijäksi ainoastaan sikäli, kuin se lisää verotaakkaa ja senkautta alempien luokkien suuttumusta, mutta se ei tule johtamaan — tässäkin mahdollisesti Venäjää lukuunottamatta — suoranaiseen rahataloudelliseen häviöön tai saattamaan hallituksia edes vakavaan rahapulaan. Emme voi odottaa vallankumouksen johtaman enemmän rahapulasta kuin aseellisesta kapinasta.

Köyhälistölle ominainen puristus- ja taistelukeino on järjestynyt työstä lakkaaminen, työlakko. Mitä enemmän kapitalistinen tuotantotapa kehittyy ja pääoma keskittyy, sitä jättimäisempiä ovat työlakot. Ja mitä enemmän kapitalistinen tuotantotapa syrjäyttää pikkuporvarillisen, sitä enemmän tulee koko yhteiskunta riippuvaiseksi kapitalistisen tuotannon häiriintymättömästä jatkumisesta ja sitä enemmän muodostuu jokainen sen vakava häiriintyminen, jommoisen suurten joukkojen työlakko aina aiheuttaa, kansalliseksi onnettomuudeksi ja valtiolliseksi tapahtumaksi. Taloudellisen kehityksen määrätyltä asteella on senvuoksi se ajatus lähellä, että työlakkoa on käytettävä valtiollisenakin taisteluaseena. Se on semmoisena esiintynyt jo Ranskassa sekä Belgiassa ja toisinaan menestyksellisesti.^[6*] Minun luullakseni tulee sillä olemaan suuri merkitys tulevaisuuden vallankumouksellisissa taisteluissa.

Se on ollut mielipiteeni jo kauvan aikaa. Kirjoituksessani vuoden 1891 uuden puolueohjelman johdosta (Neue Zeit, 1890 91, N:o 50, s. 757) viittasin jo siihen mahdollisuuteen, »että erityisten olosuhteiden vallitessa, kun suuri ratkaisu on odotettaessa ja kun suuret tapahtuvat ovat mitä syvimmin järkyttäneet työläisjoukkoja, voivat laajat työlakot aikaansaada suuria valtiollisia vaikutuksia.»

Sillä en luonnollisesti tahdo puolustaa yleislakko-aatetta anarkistien ja ranskalaisten ammattiyhdistysten suosimassa hengessä. Tämän odotetaan korvaavan köyhälistön valtiollista ja etenkin parlamentarista toimintaa, ja siitä pitäisi tulla keino, jonka avulla oleva yhteiskuntajärjestys kumotaan kädenkäänteessä.

Se on järjetöntä. Yleislakko siinä mielessä, että jonkin maan kaikki työmiehet merkin saatuaan luopuvat työstään, edellyttää semmoista yksimielisyyttä ja järjestymistä työmiesten keskuudessa, ettei sitä voi milloinkaan saavuttaa nykyisessä yhteiskunnassa. Jos siihen tilaan kerran päästäisiinkin, olisi se jo niin vastustamaton, ettei se enää kaipaisi yleislakkoa. Semmoinen lakko tulisi kuitenkin yhdessä käänteessä tekemään mahdottomaksi, ei ainoastaan olemassa olevan yhteiskunnan, vaan myöskin kaiken elämisen, köyhälistön vieläkin pikemmin kuin kapitalistien. Sen täytyisi senvuoksi pakostakin raueta juuri samalla hetkellä, kun sen vallankumouksellinen vaikutus alkaisi.

Valtiollisena taistelukeinona lakko tuskin tulee koskaan, ei ainakaan läheisimmässä tulevaisuudessa, olemaan kaikkien työmiesten lakkoa, eikä sen tehtävänä myöskään voi olla korvata köyhälistön valtiollisen taistelun toisia keinoja, vaan ainoastaan täydentää ja vahvistaa niitä. Me kulemme kohti aikaa, jolloin eristetty, ei-valtiollinen lakko tulee olemaan yhtä toivoton työnantajain liittojen ylivaltaa vastaan kuin työläispuolueiden eristetty parlamentarinen työskentely kapitalisteista riippuvan valtiomahdin painoa vastaan. Yhä välttämättömämmäksi tulee vaatimus, että molemmat täydentävät toisiaan ja saavat yhteistoiminnastaan uusia voimia.

Samoinkuin jokaisen uuden aseen käyttö, on myöskin valtiollisen lakon käyttäminen ensin opittava. Se ei ole semmoinen yleislääke, miksi sitä anarkistit julistavat, eikä myöskään kaikissa olosuhteissa tepsivä keino, jona he sitä pitävät. Minun tehtäväni ei ole tutkia tässä niitä edellytyksiä, jotka tekevät sen käyttökelpoiseksi. Äskeisten tapahtumain johdosta Belgiassa tahtoisin ainoastaan huomauttaa, että ne ovat osoittaneet, miten suuressa määrin se tarvitsee erityisen menettelytapansa, jota ei voi mielin määrin yhdistää toisiin menettelytapoihin, ei esim. yhteistoimintaan liberalien kanssa. En pidä sttä kaikissa olosuhteissa mahdottomana. Olisi typerää, ellemme tahtoisi käyttää hyväksemme vastustajiemme erimielisyyttä ja hajaannusta. Mutta liberaleilta ei saa odottaa enempää, kuin mitä he voivat tehdä. Parlamentarisen työskentelyn alalla sen tai tämän toimenpiteen hyväksi, voi juopa heidän ja muiden porvarillisten vastustajain välillä olla toisinaan suurempi kuin heidän ja meidän välillämme. Silloin on yhdessä työskentely paikallaan. Mutta parlamentin ulkopuolella olevassa taistelussa, jota käydään vallankumouksellisista kantavuutta omaavan vaatimuksen hyväksi, ei voi käyttää liberalien apua. Köyhälistön voimien vahvistaminen tällä tavoin liitolla liberalien kanssa, on käyttökuntoisen aseen tylsyttämistä toisella. Valtiollinen yleislakko on yksinomaan köyhälistön taistelukeino, jota voi käyttää ainoastaan köyhälistön yksinään käymässä taistelussa ja joka siis ennen kaikkea voi tulla kysymykseen taistelussa koko porvarillista yhteiskuntaa vastaan. Tässä mielessä on se kenties vallankumouksellisin köyhälistön aseista.

Sen ohella voi vielä kehittyä toisia taistelukeinoja ja menetelmiä, joista emme vielä voi uneksiakaan. Yhteiskunnallisten taistelujen, menetelmien ja järjestöjen käsittämisen sekä niiden suunnan käsittämisen välillä onkin olemassa se eroavaisuus, että jälkimäistä voi teoretisesti tutkia etukäteen, kun taas edelliset ovat käytännöllisten ihmisten luomia ja vasta jälestäpäin teoretikot tekevät huomioitaan niiden suhteen sekä tutkivat niiden merkitystä vastaiselle kehitykselle. Ammattiyhdistyksen lakot, osakeyhtiöt, trustit j. n. e. ovat käytännön, eikä teorian avulla syntyneitä. Tällä alalla saattaa vielä moni yllätys meitä kohdata.

Myöskin sota voi tulla välikappaleeksi valtiollisen kehityksen jouduttamiseksi ja saattamaan valtiollisen vallan köyhälistön käsiin. Sota on jo useasti osottautunut hyvinkin vallankumoukselliseksi tekijäksi. On olemassa historiallisia hetkiä, jolloin vallankumous on välttämätön yhteiskunnan vastaiselle kehittymiselle, mutta jolloin vallankumoukselliset luokat ovat liian heikkoja kukistaakseen vallitsevat luokat. Ei saa uskoa vahankumouksen välttämättömyyteen siinä mielessä, että ylöspäin pyrkivät luokat saavat sen suorittamiseen oikealla hetkellä myöskin tarpeellisen voiman. Niin tarkoituksenmukaiseksi ei maailmaa valitettavasti ole luotu. On olemassa hetkiä, jolloin on välttämättömän tarpeellista, että yksi vallitseva luokka astuu toisen sijaan, mutta jälkimäinen siitä huolimatta alituisesti sortaa edellistä. Jos tämmöinen olotila kestää kauan, silloin kuihtuu ja raukee koko yhteiskunta. Sangen usein suorittaa kuitenkin sota tämmöisessä tapauksessa sen tehtävän, jota ylöspäin pyrkivä luokka ei pysty tekemään. Se suorittaa sen kahta tietä. Sotaa ei voi käydä, ilman että kaikkia kansan voimia jännitetään. Jos kansassa on olemassa syvä kahtiajako, pakottaa sota vallitsevan luokan tekemään myönnytyksiä ylöspäin pyrkivälle luokalle, koittamaan saada sitä harrastamaan yhteisiä asioita ja antamaan sille siten valtaa jota se ei ilman sotaa olisi saanut.

Ellei vallitseva luokka kykene tekemään tämmöistä uhrausta tai jos se on jo liian myöhäistä, silloin johtaa sota liiankin helposti ulkonaiseen tappioon, joka sitten saa aikaan muutoksen sisäisissä asioissa. Sota kukistaa hallituksen, jolla on tukensa sotajoukossa, juuri hajoittamalla tämän.

Siten on sota usein osottautunut tosin raa'aksi ja hävittäväksi, mutta kuitenkin tehokkaaksi edistyksen välikappaleeksi semmoisissa olosuhteissa, joissa muut keinot eivät enää ole tepsineet.

Saksalainen porvaristo esim. oli Europan taloudellisen painopisteen siirtymisen kautta Atlantin meren rannikkomaille, sekä kolmenkymmenenvuotisen sodan ja sen seurauksien vaikutuksesta niin heikentynyt, ettei se voinut omin voimin syöstä feodalista yksinvaltiutta. Se vapautui siitä Napoleonin sotien ja Bismarck'in ajanjakson sotien kautta. Vuoden 1848 valtasuhteiden muuttumisen saivat yleensä aikaan vallankumousvastaisten valtojen sodat, kuten jo usein on huomautettu.

Nykyään olemme saapuneet samanlaiseen sisäisten ja ulkonaisten valtiollisten vastakohtien ajanjaksoon, jommoinen oli olemassa 50 ja 60 luvulla. Taasen on kasautunut joukko tulenarkaa tavaraa. Yhä suuremmiksi tulevat ratkaisua odottavat problemit sisä- ja ulkopolitikassa, mutta ei yksikään vallitsevista luokista ja puolueista uskalla rohkeasti käydä niitä ratkaisemaan, sillä se ei olisi mahdollista ilman suuria mullistuksia. Niitä kuitenkin pelätään, sillä ymmärretään pitää arvossa köyhälistön suunnatonta voimaa, joka uhkaa vapautua kahleistaan jokaisen suuremman järkytyksen avulla.

Olen ylempänä viitannut sisällisen valtiollisen elämän rappeutumiseen, jonka huomattavimpana ilmauksena on parlamentarismin häviö. Käsi kädessä tämän sisällisen rappeutumisen kanssa käy myöskin Europan ulkopolitikan rappeutuminen. Pelätään kaikkea tarmokasta politikaa, joka voisi johtaa kansainvälisiin selkkauksiin, ei senvuoksi, että sodankäyntiä siveellisistä syistä vältettäisiin, vaan vallankumouksen pelosta, jonka edelläkävijänä se tulisi olemaan. Senvuoksi onkin halltsijaimme koko valtiotaito, ei ainoastaan sisäisiin vaan myöskin ulkonaisiin asioihin nähden, muuttunut kaikkien kysymysten työntämiseksi viheriän veran alle, ratkaisemattomien problemien kasaamiseksi. Tästä riippuu, että me näemme vielä nytkin joukon valtioita, jotka toimekkaampi, vallankumouksellinen sukupolvi on tuominnut kuolemaan jo puoli vuosisataa takaperin. Turkki ja Itävalta ovat vieläkin olemassa. Samasta syystä ovat myöskin porvariston harrastukset riippumattoman puolalaisen kansallisvaltion uudelleen rakentamiseksi kokonaan lakanneet.

Mutta nämä selkkausten ahjot eivät ole sammuneet. Ne voivat milloin tahansa leimahtaa liekkeihin kuten Mont Pelée Martinique saarella, sekä sytyttää uusia hävittäviä sotia. Itse taloudellinen kehityskin luo uusia selkkausten ahjoja ja aiheita sekä uusia hieraantumiskohtia ja syitä sotaisiin riitoihin, senkautta että se herättää vallitsevissa luokissa himon markkinapaikkojen monopoliseeraamiseen ja merentakaisten alueiden valtaamiseen, sekä asettaa rauhaarakastavan teollisuudenharjoittajan ajatustavan sijaan finanssimiehen väkivaltaisen ajatustavan.

Ainoana rauhantakeena on nykyään pelko vallankumouksellisen köyhälistön takia. On epätietoista, miten kauan tämä jaksaa pitää puoliaan yhä eneneviä selkkausten aiheita vastaan. Sitäpaitsi on vielä olemassa joukko valtioita, joiden ei vielä tarvitse pelätä itsenäistä, vallankumouksellista köyhälistöä, jopa useampia niistä hallitsee häikäilemätön, raaka, suuren rahamaailman miesten joukkio. Nämä valtiot, jotka ovat tähän saakka olleet mitättömiä tai rauhaarakastavia, muuttuvat nyt yhä enemmän kansainvälisiksi rauhanhäiritsijöiksi. Niin tekevät ennenkaikkea Yhdysvallat sekä niiden rinnalla Englanti ja Japani. Venäjä oli aikaisemmin ensimäisellä sijalla kansainvälisten rauhanhäiritsijäin listalla, mutta sen sankarillinen köyhälistö on poistanut sen tällä hetkellä siitä.^[7*] Mutta aivan samoin kuin sisäisissä asioissa rajatonvaltaisen hallituksen ylimielisyys, jonka ei tarvitse pelätä minkään vallankumouksellisen luokan peliä selkänsä takana, voi sytyttää sodan, samoin voi sen tehdä myöskin horjuvan hallituksen epätoivoisuus, niinkuin oli laita v. 1870 Napoleon III:n suhteen ja kuten ehkä Nikolai II:n suhteen tulee käymään. Näiden valtioiden ja niiden vastakohtaisuuksien taholta uhkaa maailman rauhaa suurin vaara, eikä suinkaan riitaisuudesta Saksan ja Ranskan sekä Itävallan ja Italian välillä. Me saamme olla varustettuja sodan varalta läheisimmässä tulevaisuudessa ja samalla myöskin valtiollisten järkytysten varalta, jotka päättyvät suorastaan köyhälistön kapinoihin tai ainakin avaavat tien semmoisiin.

Älköön minua käsitettäkö väärin. Minä ainoastaan tutkin, minä en ennusta ja vielä vähemmin lausun minä tässä toivomuksia. Minä tutkin, mitä voi tulla, en selitä, mitä tulee tulemaan, enkä ensinkään vaadi, että jotakin pitää tuleman. Kun puhun tässä sodasta vallankumouksen välikappaleena, niin ei sillä ole sanottu, että toivon sotaa. Sen kauhut ovat niin hirvittäviä, että ainoastaan sotilaallisilla kiihkoilijoilla saattaa vielä nykyään olla niin surkuteltavaa rohkeutta, että kylmäverisesti vaativat sotaa. Mutta vaikkakaan vallankumous ei olisi välikappale päämäärän saavuttamiseksi, vaan itse lopullinen päämäärä, jota ei millään hinnalla, ei verisimmälläkään, voisi ostaa liian kalliisti, ei voisi toivoa sotaa välikappaleeksi, joka panisi vallankumouksen alkuun. Sillä se on järjettömin keino tämän päämäärän saavuttamiseksl. Se tuo mukanaan niin kauheita hävityksiä ja luo niin suuria vaatimuksia valtiolle, että se raskauttaa siitä johtuneen vallankumouksen mitä vaikeimmilla tehtävillä, jotka eivät ole tälle ominaisia ja jotka aluksi tulisivat sitomaan kaikki tämän keinot ja voimat. Sitäpaitsi on vallankumous, joka johtuu sodasta, vallankumouksellisen luokan heikkouden merkki, jopa usein syynä lisääntyvään heikkenemiseen jo niiden uhrien takia, joita se vaatii, sekä sen henkisen ja siveellisen alentumistilan takia, jotka sota enimmäkseen tuo mukanaan. Senrauksena on siis vallankumouksellisen hallituksen tehtäväin suunnaton lisääntyminen sekä samanaikaisesti sen voimien heikkeneminen. Senvuoksi epäonnistuu sodasta aiheutunut vallankumous helpommin tai se kadottaa liian aikaisin vaikutusvoimansa. Miten toisella tavalla vaikuttikaan porvarillinen vallankumous Ranskassa, jossa se johtui kansanliikkeestä, kuin Saksassa, jonne se tuotettiin useiden sotien kautta! Ja köyhälistön asia olisi saanut paljon enemmän hyötyä Pariisin köyhälistön nousemisesta, ellei sitä olisi siihen ennenaikaisesti pakotettu 1870–71 vuoden sodan kautta, vaan se olisi tapahtunut vasta myöhemmin, jolloin pariisilaisilla olisi ollut tarpeeksi voimaa ajaakseen ilman sotaa Ludvik Napoleonin seurueineen tiehensä.

Meillä ei siis ole vähintäkään syytä toivoa edistymisemme kiirehtimistä sodan kautta.

Asia ei kuitenkaan riipu meidän toivomuksistamme. Tosin tekevät ihmiset itse oman historiansa, mutta he eivät mielensä mukaan valitse problemeja, joita heidän tulee ratkaista, eivät olosuhteita, joiden alaisina he elävät, eivätkä keinoja, joilla he nämä problemit ratkaisevat. Jos se riippuisi meidän toivomuksistamme, niin eiköhän jokainen meistä valitsisi rauhallisen tien ennemmin kuin väkivaltaisen, jota astumaaan meidän voimamme mahdollisesti eivät vielä riitä ja joka ehkä nielee meidät itsemmekin. Meidän tehtävänämme ei ole kuitenkaan lausua hurskaita toivomuksia ja vaatia maailmalta, että se mukautuu niihin, vaan meidän täytyy tuntea todelliset tehtävät, olot sekä keinot, voidaksemme tarkoituksenmukaisesti käyttää jälkimäistä edellisten ratkaisemiseksi.

Voimakkaan politikan perustana on todellisuuden tunteminen. Kun olen vakuutetut siitä, että kuljemme kohti vallankumouksellista ajanjaksoa, niin olen tullut siihen tutkimalla todellisia olosuhteita, enkä omien toivomusteni kautta. En toivo mitään kernaammin, kuin että tässä erehtyisin ja että niillä olisi oikein, jotka väittävät, että kapitalismista sosialismiin siirtymisen suurimmat vaikeudet jo ovat meidän takanamme ja että me jo olemme voittaneet kaikki oleellisimmat perusteet edistyäksemme rauhallisesti sosialismia kohti. Valitettavasti en huomaa minkäänlaista mahdollisuutta tämän mielipiteen hyväksymiseen. Suurin ja vaikein, taistelu valtiollisesta vallasta, on vielä edessämme. Se ratkaistaan vaan pitkäaikaisessa ja kovassa kamppailussa, jossa meidän täytyy jännittää kaikki voimamme äärimmilleen.

Köyhälistölle ei voi tehdä huonompaa palvelusta kuin neuvoa sitä nyt jo riisuutumaan aseista, edistääkseen otaksuttua myötätuntoisuutta porvariston puolelta. Se ei nykyisessä asemassa merkitsisi muuta, kuin sen luovuttamista porvariston valtaan, sen saattamista henkiseen ja valtiolliseen riippuvaisuuteen tästä, sen heikentämistä, alentamista ja tekemistä kykenemättömäksi täyttämään sen suuria historiallisia tehtäviä.

Ettei tämä ole liioiteltua, sen todistavat englantilaiset työmiehet. Köyhälistö ei ole missään lukuisampi, sen taloudellinen järjestö ei ole missään kehittyneempi eikä sen valtiollinen vapaus ole missään suurempi kuin Englannissa. Ei köyhälistö myöskään missään ole voimattomampi. Se ei ainoastaan ole kadottanut kaikkea itsenäisyyttään politikassa, vaan se ei edes enää osaa suojella lähimpiä etujaan.

Antakoot tässäkin todistuksensa io useampaan kertaan mainitut puolisot Webb, joita ei suinkaan voi pitää vallankumouksellisena lähteenä. »Viimeisten kymmenen vuoden ylöspäin käyvän kehityksen aikana», sanotaan jo mainitsemassamme kirjoituksessa, »on englantilaisen työmiehen osanotto työlaispolitikaan vähitellen laimentunut. Asetus kahdeksantuntisesta työpäivästä ja aatteellinen sosialismi, joita ammattiyhdistykset vuosina 1896–93 niin innokkaasti kannattivat, lakkasivat vähitellen olemasta heidän harrastustensa esineinä. Työläisedustajien lukumäärä parlamentissa ei ole lisääntynyt».

Eivät edes vastustajien viimeiset ruoskaniskut voi herättää Englannin köyhälistöä. Se pysyy mykkänä, kun sen ammattiyhdistyksiä kohdellaan väkivaltaisesti, ja mykkänä, kun sen leivän hintaa kohotetaan. Englantilaiset työmiehet ovat valtiollisina tekijöinä nykyään alemmalla asteella, kuin taloudellisessa suhteessa enimmin takapajulla olevan ja valtiollisesti orjuutetuimman europalaisen valtion, Venäjän, työmiehet. Jälkimäisille antaa suurta käytännöllistä voimaa heidän elävä, vallankumouksellinen tietoisuutensa, edelliset tekee nollaksi todellisessa politiikassa heidän luopumisensa vallankumouksesta, harrastusten rajoittaminen hetken vaatimuksiin, eli niin kutsuttu hyötypolitika.

Tätä hyötypolitikaa ajaessa käy käsi kädessä valtiollisen voiman menettämisen kanssa myöskin siveellinen ja henkinen alentuminen.

Olen ylempänä puhunut köyhälistön uudestaan syntymisestä, köyhälistön, joka on yhteiskuntamme raakalaisjoukosta muuttunut sivistyksemme säilyttämisen ja edistämisen merkittävimmäksi tekijäksi. Se on kuitenkin kohonnut ainoastaan siellä niin korkealle, missä se on pysynyt mitä jyrkimmin eroitettuna porvaristosta ja missä pyrkiminen valtiolliseen valtaan on ylläpitänyt siinä elävää tietoisuutta siitä, että se on kutsuttu kohottamaan koko yhteiskunnan korkeammalle asteelle. Tässäkin suhteessa osottaa meille Englanti, mihin semmoinen työläisluokka joutuu, joka pilkallisesti nauraen ripustaa ihanteensa naulaan ja torjuu jokaisen taistelun avulla saavutettavan päämäärän, jota ei voi ilmaista punnissa ja shillingeissä. Porvarillisetkin valittavat englantilaisten työmiesten valiojoukon siveellistä ja henkistä rappeutumista, joka uskollisesti matkii porvariston rappeutumista. Englantilaiset työmiehet ovat tuskin muuta kuin pikkuporvareita, jotka eroavat toisista ainoastaan hiukan suuremman sivistymättömyyden kautta. Heidän suurimpana ihanteenaan on matkia herrojaan ja apinoida näiden teeskentelevää kunnioituksenhakua. He ihailevat rikkautta, olkoon se kerätty millä keinoin tahansa, ja tappavat aikaansa sisällyksettömällä tavalla. Heidän luokkansa vapautuminen tuntuu heistä typerältä unelta; sensijaan ovat jalkapallopeli, boksaus, kilpa-ajot ja vedonlyönti asioita, jotka mitä syvimmin liikuttavat heitä ja vaativat heidän vapaan aikansa, henkiset voimansa ja aineelliset varansa.

Turhaan koitetaan siveyssaarnojen avulla valaa englantilaisiin työmiehiin korkeampaa elämänkatsomusta ja halua jalompiin harrastuksiin. Köyhälistön siveysoppi johtuu sen vallankumouksellisista pyrkimyksistä. Niiden avulla sitä voimistutetaan ja jalostutetaan. Vallankumouksen aate on saanut aikaan sen köyhälistön ihmeellisen kohoamisen syvimmästä alennustilastaan, joka on yhdennentoista vuosisadan jälkimäisen puoliskon suuremmoinen ilmiö.

Tahdomme ennen kaikkea pitää kiinni tästä vallankumouksellisesta ihanteellisuudesta, ja vaikka silloin tapahtuisi mitä tahansa, niin tulemme kestämään raskaimman koetuksen, saamaan aikaan paraan tulokSen ja olemaan niiden suurten historiallisten tehtäväin arvoisia, jotka meitä odottavat.

Takaisin sisällysluetteloon

II.

Yhteiskunnallisen vallankumouksen jälkeen.

1. Tehtävän rajoitus.

Ennenkuin siirryn itse käsillä olevan tutkimuksen aineeseen, täytyy minun ennenkaikkea puhdistautua siitä raskaasta epäluulosta, johon monen mielestä lienen joutunut kirjaseni otsikon kautta, »vallankumouksen jälkeen»! Eikö tämä todista, että me »oikeauskoiset» marxilaiset olemme kuitenkin pohjaltamme valepukunn puettuja Blanquisteja, jotka odotamme voivamme yhdessä päivässä ja kädenkäänteessä temmata itsellemme yhteiskunnallisen yksinmääräämisvallan? Eikö myöskin ole lankeamista utopismim, jos minä nyt mietin toimintaohjeita hetkeä varten, josta emme ensinkään tiedä, milloin ja minkälaisten olosuhteiden vallitessa se tulee koittamaan?

On selvää, että jos esilläolevan kirjoituksen otsikko merkitsisi tätä, olisi lukijalla täysi syy käydä siihen käsiksi mitä suurimmalla epäluulolla. Kiiruhdan senvuoksi huomauttamaan, että minä pidän vallankumousta historiallisena prosessina, joka voi kestää lyhyemmän tai pitemmän ajan sekä voi vaikeiden taistelujen kestäessä jatkua vuosikymmeniä. Toiselta puolen olen sitä mieltä, ettei meidän tehtävänämme ole miettiä ruokajärjestystä tulevaisuutta varten. Miten vähän siihen suuntaan kallistun, siitä olkoon seuraava esimerkkinä.

Kun enemmän kuin 16 vuotta takaperin keskusteltiin saksalaisen sosialidemokratian uudesta puolueohjelmasta, ehdotettiin, että siihen otettaisiin vaatimus toimenpiteistä, joiden tuli välittää siirtymistä kapitalistisesta tuotantotavasta sosialistiseen. Olin silloin niiden joukossa, jotka astuivat tämän vaatimuksen mukaan ottamista vastaan, senvuoksi että pidin vääränä määrätyn tien mitoittamista puolueelle nyt jo semmoista tapahtumaa varten, jota me emme ensinkään voi mielessämme kuvitella, josta meillä voi olla ainoastaan hämäriä aavistuksia ja joka voi tuottaa meille yllätyksiä vielä monessa suhteessa.

Mutta minä pidän sitä hyvänä ajatusten kehittämisenä ja keinona valtiollisen selvyyden ja vakavuuden edistämiseksi, jos me koitamme vetää johtopäätöksiä pyrkimyksistämme ja tutkia niitä problemeja, jotka koituvat valtiollisen vallan valloittamisesta. Tämä on myös tärkeätä aatteemme levittämiselle, sillä toiselta puolen väittävät vastustajamme, että me joutuisimme voittomme kautta tekemisiin problemien kanssa, joita on mahdoton ratkaista, ja toiselta puolen on meidän omissa riveissämmekin noussut ihmisiä, jotka eivät voi maalata voittomme seurauksia tarpeeksi mustiksi, vaan väittävät, että voiton päivä kätkee poveensa jo häviönkin päivän. On senvuoksi tärkeätä tutkia onko niin laita ja missä määrin.

Jos tämmöisessä ajalustyössä tahtoo tulla määrättyihin tuloksiin, eksymättä äärettömyyksiin, niin täytyy esiintyviä problemia tutkia niiden yksinkertaisimmassa muodossa, jossa ne eivät koskaan todellisuudessa näyttäydy, ja erottaa kaikki monimutkaiset asianhaarat. Tämä on tavallinen tieteellinen menetelmä. Sen ohella ollaan kuitenkin aina tietoisia siitä, etteivät asiat todellisuudessa ole niin yksinkertaista eivätkä kehity niin sujuvasti, kuin otaksutaan. Olen jo sanonut, että yhteiskunnallinen vallankumous on monivuotinen prosessi. Jos kuitenkin tahdomme otaksua sen muutettuna yksinkertaisimpaan muotoonsa, täytyy meidän lähteä siitä edellytyksestä, että köyhälistön osalle lankee jonakin kauniina päivänä yhdellä iskulla koko valtiollinen valta ilman rajotusta ja että se sitä käyttäessään antaa ainoastaan luokkaharrastusten johtaa itseään ja käyttää sitä tarkoituksenmukaisimmasti. Ensimäinen edellytys ei varmasti pidä paikkaansa eikä jälkimäisenkään tarvitse aina pitää. Köyhälistö ei ole vielä tarpeeksi suljettu eikä yhtenäinen kokonaisuus. Köyhälistö jakaantuu, kuten tunnettu, erilaisiin aineksiin, jotka ovat erilaisia kehityskulkuunsa, perittyyn katsantokantaansa ja henkiseen sekä taloudelliseen kehitysasteeseensa nähden. On kuitenkin hyvin luultavaa, että yhtaikaa köyhälistön kanssa nousee myöskin toisia sitä lähellä olevia yhteiskuntakerroksia, kuten osia pikkuporvaristosta ja talonpojista, joiden ajatustapa ei ole kokonaan samanlainen kuin köyhälistön. Siitä voi aiheutua mitä useammanlaista hankaantumista ja harhaan astumista. Me emme aina voi tehdä, mitä me tahdomme, emmekä aina tahdo tehdä mitä meidän tulisi. Näitä häiritseviä seikkoja emme tässä voi kuitenkaan ottaa huomioon.

Toiselta puolen täytyy meidän kuitenkin myöskin lähteä tässä tutkimuksessamme tunnetuista edellytyksistä. Me emme voi asettaa sen pohjaksi kuvaa oloista semmoisena, joiksi ne kehittynevät tulevaisuudessa, sillä senkautta joutaisimme pohjattoman mielikuvituksen alueelle. Ja kuitenkin on täysin selvää ettemme nykyisten olosuhteiden vallitessa pääse valtaan. Vallankumous edellyttää pitkäaikaisia ja syvälle meneviä taisteluita, jotka tulevat muuttamaan meidän nykyistä valtiollista ja yhteiskunnallista olotilaamme. Senjälkeen kun köyhälistö on vallottanut valtiollisen vallan, tulee siis esiintymään problemia, joista emme tänään vielä mitään tiedä, ja monet, joiden kanssa nykyään puuhaamme, tulevat silloin olemaan ratkaistuja. Eri problemien ratkatsemiseksi tulee kuitenkin myöskin ilmaantumaan keinoja, joista meillä ei nykyään ole aavistustakaan.

Samoinkuin fysikan tutkija tutkii painolakia ilmattomassa eikä ilmavassa paikassa, samoin tarkastamme mekin voittoisan köyhälistön asemaa semmoisten edellytysten alaisena, jotka eivät milloinkaan tule toteutumaan täysin puhtaina, nimittäin otaksumalla, että se tulee jo huomenna yhdellä iskulla pääsemään yksinvaltiaaksi ja että keinot, jotka ovat sen käytettävänä tehtäväinsä ratkasemisessa, ovat samat, mitä jo tänään on olemassa. Voimme sen kautta päästä tuloksiin, jotka poikkeavat tulevien asiain todellisesta kulusta yhtä paljon kuin painolaki eroaa eri kappalten todellisesta putoamisesta. Mutta siitä huolimatta pitää painolaki todella paikkansa ja määrää jokaisen yksityisen kappaleen putoamisen, emmekä me voi käsittää tätä putoamista, ennenkuin ymmärrämme painoinkin.

Samoin ovat ne mahdollisuudet ja esteet todella olemassa, joita tässä viittaamallamme tiellä tulemme kohtaamaan — luonnollisesti edellyttämällä, että menettelemme siinä oikean menetelmän mukaan —, ja ne tulevat olemaan määrääviä laadultaan yhteiskunnallisen vallankumouksen ja sen edelläkävijäin taisteluissa, vaikkakin todellisuus muodostuisi hiukan toisenlaiseksi kuin mitä tässä on otaksuttu. Ja ainoastaan tätä tietä voi yleensä tulla tieteellisesti tarkistettuun otaksumiseen yhteiskunnallisen vallankumouksen mahdollisuuksista. Kenestä tämä tie näyttää liian epävarmalta, jotta siihen voisi mitään arveluja rakentaa, hänen täytyy vaieta, kun siitä tulee puhe, ja selittää yksinkertaisesti: »joka elää se näkee miten tulee käymään». Tämä on epäilemättä varmin tie.

Ainoastaan semmoisista problemeista voi keskustella, joita voi huomata tässä viitoittamallamme tiellä. Toisista ei voi lausua arveluita suuntaan eikä toiseen.

2. Anastaminen anastajilta.

Otaksukaamme siis, että se kaunis päivä on koittanut, joka yhtaikaa heittää kaiken vallan köyhälistön helmaan. Mitä se tulee tällä tekemään? Emme kysy, mitä se tahtoo tehdä sen tai tämän teorian tai mielialan perusteella, vaan mitä sen täytyy tehdä luokkaharrastustensa ajamana ja taloudellisen välttämättömyyden pakottamana.

Ensinnäkin on itsestään selvää, että se tulee korjaamaan, minkä porvaristo on laimiinlyönyt. Se tulee lakasemaan pois kaikki feodalismin jätteet ja tekemään todellisundeksi kansanvaltaisen ohjelman, jota porvaristokin on aikanaan ajanut. Ollen alimpana kaikista luokista on se myöskin niistä kansanvaltaisin. Se tulee panemaan käytäntöön yleisen vaalioikeuden kaikilla aloilla ja hankkimaan täyden paino- ja yhdistymisvapauden. Se tulee saattamaan valtion riippumattomaksi kirkosta ja poistamaan kaikki perinnölliset etuoikeudet. Se tulee avustamaan yksityisiä kuntia täydelliseen itsehallintoon ja poistamaan militarismin. Jälkimäinen voi tapahtua kahdella tavalla: kansan asestamisen ja aseiden riisumisen kautta. Kansan asestaminen on valtiollinen vaatimus, aseiden riisuminen rahakysymys. Edellinen voi toisinaan maksaa yhtä paljon kuin seisova sotajoukko, mutta se on välttämätön kansanvaltaisuuden lujittamiseksi ja jotta hallitukselta riistettäisiin sen tärkein mahtikeino kansaa vastaan. Aseiden riisuminen taasen tähtää ennenkaikkea sotalaitoksen meno-arvion pienentämiseen. Sen voi panna toimeen tavalla, joka yhä lisää hallituksen valtaa, jos nimittäin yleisen, asevelvollisuuden perustalla kootun sotajoukon tilalle asetetaan selkärangattomasta ryysyköyhälistöstä kokoonpantu armeija, joka rahasta antaa käyttää itseään kaikkeen. Köyhälistöhallitus tulee välttämättä tavottelemaan molempien toimenpiteiden yhdistämistä, kansan asestamista ja samalla uusien kiväärien, tykkien, panssarilaivojen ja linnoitusten hankkimisella jatkuvan varustautumisen lopettamista.

Luonnollisesti tulee voittoisa köyhälistö myöskin perinpohjin uudistamaan verotusjärjestelmän. Se tulee koittamaan poistaa kaikki verot, jotka nykyään rasittavat työläisluokkaa, siis ennenkaikkea välilliset elintarpeita kallistavat verot, ja asettamaan niiden sijaan joko kohoavan tuloveron tai omaisuusveron ja pakottamaan siten suuria tuloja ja omaisuuksia ottamaan osaa valtiomenojen peittämiseen. Palaan tähän myöhemmin, riittäköön tässä senvuoksi ainoastaan tämä viittaus.

Erittäin tärkeä ala tulee koululaitos olemaan meille. Kansakoululaitos on alusta pitäen antanut ajattelemisen aihetta työläispuolueille ja ollut tärkeänä tekijänä keskiajan vanhoissa kommunistisissa uskonlahkoissa. Sivistyksen yksinoikeuden riistäminen omistamilta luokilta on aina täytynyt kuulua ajattelevan köyhälistöosan toivomuksiin. On selvää, että uusi hallitussuunta tulee lisäämään ja parantamaan kouluja sekä palkkaamaan opettajia paremmin. Tullaan kuitenkin menemään vieläkin pitemmälle. Tosin ei voittoisa köyhälistö, olkoon se mielipiteiltään miten äärimmäinen tahansa, voi yhdellä kertaa poistaa luokkaeroa, sillä tämä on syntynyt useampia tuhansia vuosia kestäneen kehityksen kautta, eikä sitä ja sen seurauksia voi yksinkertaisesti pyyhkiä olemattomiin, niinkuin taululla olemaa liituviivaa sienellä. Mutta koulu voi tehdä tässä suhteessa valmistavaa työtä ja olla melkoisesti avullisena luokkaeron hävittämiseksi, senkautta nimittäin, että kaikki lapset ovat yhtä hyvin ruokittuja ja puettuja, että mitä opetetaan samalla tamalla ja että ne saavat samassa määrässä mahdollisuutta henkisten ja ruumiillisten kykyjensä kaikinpuolista kehittämistä varten.

Koulun vaikutusta ei saa arvioida liian suureksi. Elämä on sitä mahtavampi ja missä koulu tahtoo asettua todellisuuden vastakohdaksi, tulee se aina epäonnistumaan. Jos me esim. tahtoisimme koettaa nyt jo poistaa luokkaeroa koulun avulla, emme pääsisi sillä pitkälle. Mutta koulu voi siellä, missä se työskentelee todellisen yhteiskunnallisen kehityksen suuntaan, edistää ja kiirehtiä tätä aivan tavattamassa määrässä. Missä olosuhteet siis edistyvät luokkaeroavaisuuksia poistavaan suuntaan, siellä voi koulu astua eturintamassa ja toteuttaa siinä kasvavaan sukupolveen nähden ainakin rajotetulla alalla samaa, mikä samanaikaisesti kasvaa tämän sukupolven kanssa koko yhteiskunnassa.

Kaikki nämä ovat semmoisia päämääriä, joita jo äärimmäiset porvarilliset ainekset ovat itselleen asettaneet, mutta joita ne eivät milloinkaan voi saavuttaa, senvuoksi että siihen tarvitaan semmoista voimaa ja häikäilemättömyyttä pääomaa kohtaan, johon ei mikään porvarillinen luokka ole pystyvä. Koulun uudistaminen tässä mainitsemallamme tavalla vaatisi esim. Saksassa sen laskelman mukaan, jonka olen esittänyt kirjassani »Maatalouskysymys», 1¹⁄₂ ehkäpä kerrassaan 2 miljardia markkaa vuosittain. Siis melkein kaksinkertaisen summan kuin nykyinen sotalaitosmenoarvio! Semmoisia summia voi koulutarkotuksiin kerätä ainoastaan köyhälistön hallitsema yhteiskunta, joka ei kunniottaen pysähdy suurten yksityistulojen eteen.

Vallankumous ei luonnollisesti voi kuitenkaan pysähtyä näihin muutoksiin. Se ei tule olemaan ainoastaan porvarillisen kansanvaltainen, vaan köyhälistön vallankumous. Emme tahdo tällä kertaa tutkia, kuten jo on mainittu, mitä köyhälistö tahtoo tehdä sen tai tämän teorian pohjalla, sillä mehän emme tiedä, mitä teorioja vielä voi sukeltaa esiin ja minkälaisten olosuhteiden ja vaikutusten alaisena vallankumous tulee pantavaksi toimeen. Me tahdomme ainoastaan tutkia, mitä voittoisa köyhälistö taloudellisten olosuhteiden painon alla on pakotettu tekemään, jos se tahtoo toimia tarkotuksenmukaisesti.

On ennenkaikkea olemassa eräs problemi, joka ensi kädessä tulee antamaan työtä jokaiselle köyhälistöhallitukselle. Sen täytyy kaikissa tapauksissa ratkaista kysymys, miten työttömien hätää on autettava. Työttömyys on työmiehen pahin kirous. Se merkitsee hänelle kurjuutta, nöyryytystä ja rikosta. Työmies elää ainoastaan myymällä työvoimansa ja ellei hän löydä sille ostajaa, on hän alttiina nälälle. Työssäkin ollessaan kiusaa työttömyys työmiestä, sillä hän ei voi päivääkään olla varma siitä, ettei hän joudu työttömäksi ja samalla kurjuuteen. Tämmöisestä olotilasta täytyy köyhälistöhallituksen joka tapauksessa koettaa tehdä loppu, jopa siinäkin tapauksessa, ettei köyhälistö ajattele sosialistisesti, vaan vapaamielisesti, kuten Englannissa. Tässä ei ole tutkittavanamme, millä tavoin työttömyyskysymys on ratkaistava. Tätä varten on olemassa sangen erilaisia menetelmiä ja joukko yhteiskuntapolitikoita on siitä tehnyt lukuisia ehdotuksia. Kuten tunnettu on porvarilliseltakin taholta koitettu vapautua työttömyydestä suunnittelemalla työttömyysvakuutusta, jota osaksi on pantukin käytäntöön. Mutta porvarillinen yhteiskunta voi tälläkin alalla suorittaa ainoastaan riittämättömän osan työstä, sillä muuten se sahaisi poikki sen oksan, jolla se itse istuu. Ainoastaan köyhälistö, voittoisa köyhälistö, voi ja tulee käyttämään toimenpiteitä, jotka voivat tehdä mahdottomaksi työttömyyspulan, olkoon se sttte johtunut sairaudesta tai muuten. Kaikkien työttömien todella riittävän avustuksen täytyy nimittäin kokonaan muuttaa voimasuhteen köyhälistön ja porvariston, köyhälistön ja pääoman välillä, se tekee köyhälistön herraksi tehtaissa. Kun työmiehet myyvät itsensä nykyään työnantajalle, kun he antavat tämän nylkeä ja orjuuttaa itseään, pakottaa heitä tähän juuri työttömyyden uhka, nälkäruoska. Jos työmiehen eläminen sensijaan on turvattuna, vaikkei hän olekaan työssä, niin ei mikään ole hänelle helpompaa kuin pääoman nujertaminen. Hän ei silloin enää tarvitse kapitalistia, kun sensijaan tämä ei voi jatkaa liikettään ilman häntä. Jos on kerran jouduttu niin pitkälle, niin tulee työnantaja häviämään jokaisessa riidassa työmiestensä kanssa ja on pakotettu myöntymään. Kapitalistit voivat silloin kyllä edelleenkin olla tehtaiden johtajia, mutta he lakkaavat olemasta sen herroja ja hyötymästä siitä. Mutta jos kapitalistit huomaavat, että he saavat kantaa enää ainoastaan kapitalistisen liikkeen vahingonuhkan ja taakan, silloin tulevat nämä herrat olemaan ensimäissä, jotka luopuvat kapitalistisen tuotannon jatkamisesta ja vaativat, että heidän liikkeensä ostettaisiin heiltä, kun eivät he voi kuitenkaan niitä enää edullisesti käyttää. Olemme jo nähneet semmoista tapahtuvan. Siten eivät tilanomistajat Irlannissa, mainitaksemme yhden esimerkin, voineet saada kerätyksi maanvuokraa siihen aikaan kun maanvuokrausliike oli noussut korkeimmilleen, ja silloin olivat he ensimäisiä vaatimassa, että valtio ostaisi kaiken maan. Samaa saisimme odottaa kapitalistisilta työnantajilta köyhälistöhallituksen alaisuudessa. Vaikkakaan ei tätä hallitussuuntaa johtaisi sosialistiset periaatteet ja vaikkei se alunpitäen yrittäisikään saattaa kapitalistisia tuotantovälineitä yhteiskunnan huostaan, niin tulisivat kapitalistit itse vaatimaan, että heiltä ostettaisiin tuotantovälineet. Köyhälistön valtiollista herruutta ja kapitalistisen tuotantotavan jatkamista ei voi yhdistää toisiinsa. Joka myöntää edellisen mahdollisuuden, hänen täytyy tunnustaa jälkimäisenkin katoamisen mahdolliseksi.

Minkälaisia ostajia on silloin kapitalistille tarjona? Osan tehtaista, vuorikaivokststa j. n. e. voisi myydä niissä työskenteleville työmiehille, jotka tulisivat jatkamaan liikettä osuustoiminnallisesti. Toisia voitaisiin myydä osuuskaupoihe ja toisia taasen kunnille tai valtiolle. On kuitenkin selvää, että pääoma tulisi enimmäkseen kääntymään maksukykyisten ja varmimpien ostajien puoleen ja jo tästä syystä tulisi suurin osa yrityksistä siirtymään valtion tai kunnan huostaan. Että sosialidemokratia tulee tavottelemaan tämmöistä ratkaisua niinpian kun se pääsee ohjaksiin, on tunnettua. Toiselta puolen tulee myöskin semmoinen köyhälistö, joka ei anna sosialististen mielipiteiden johtaa itseään, jo alunpitäen tavottamaan niiden liikkeiden muuttamista valtion tai kunnan omaisuudeksi, jotka luonnollisista syistä — kuten esim. vuorikaivokset — tai niiden järjestön luonteen kautta — esim. trustit — ovat tulleet monopoliasemaan. Nämä yksityiset monopolit ovat jo nykyään sietämättömiä, ei ainoastaan palkkatyömiehille, vaan kaikille yhteiskuntaluokille, joilla ei ole osuutta niissä. Ainoastaan porvarillisen maailman voimattomuus pääomaa kohtaan estää sitä käymästä niiden kimppuun. Köyhälistön vallankumouksen täytyy luonnon pakostakin johtaa siihen, että yksityisomaisuuden osuus näihin monopoleihin lakkaa. Ne ovat jo nykyään levinneet sangen laajalle alalle, hallitsevat jo nyt suuressa määrin taloudellista elämää ja kehittyvät nopeasti. Yksinään niiden ottaminen valtion ja kunnan huostaan merkitsee koko tuotantoprosessin hallitsemista yhteiskunnan ja sen elinten, valtion ja kunnan kautta.

Sopivimmat ottaa valtion huostaan ovat kansalliset kulkuneuvot — rautatiet, höyrylaivat — sekä raaka-aineiden ja puolituotteiden tuotanto — vuorikaivokset, metsät, rautatehtaat, konetehtaat j. n. e. Ne ovat myöskin samalla semmoisia aloja, joilla suurteollisuus ja yhdistyminen ovat enimmin kehittyneet. Raaka-aineiden ja puolituotteiden muokkaaminen yksityiskulutusta, samoinkuin vähittäiskauppaa varten, omaa enimmäkseen paikallisen luonteen ja on mielä kovin pirstoutunut. Näillä aloilla tulevat kunnat ja osuuskunnat astumaan etualalle ja valtion liike olemaan vähäisemmästä merkityksestä. Mutta edistyvän työnjaon kanssa vähenee tuotanto suoranaista yksltyiskulutusta varten suhteellisesti yhä enemmän tuotantovälineiden tuotantoon nähden. Siten kasvaa myöskin valtion tuotannon alue. Toiselta puolen laajenee tämä alue senkin kautta, että liikenteen ja suurliikkeiden kehitys poistaa markkinain paikalliset rajat tuotannonhaarassa toisensa jälkeen ja muuttaa yhden toisensa perästä paikallisesta kansalliseksi tuotannoksi. Siten on esim. kaasuvalaistus silminnähtävästi kunnallinen asia. Sitävastoin tekee sähkövalaistuksen ja voimansiirron kehittyminen vuoristoseuduissa vesivoiman ottamisen valtion haltuun välttämättömäksi. Se vaikuttaa siihen suuntaan, että myöskin valaistus tulee kunnallisesta yrityksestä valtion omaksi. Toiselta puolen oli eim. suutarinliike ennen riippuvainen paikallisesta ostajapiiristä. Kenkätehdas sitävastoin varustaa tuotteitaan ei ainoastaan yhtä kuntaa vaan koko maata varten. Se on siis kypsä, ei kunnan, vaan valtion haltuun ottamista varten. Samoin sokeritehtaat, olutpanimot j. n. e.

Kehitys pyrkii siis tekemään valtion tuotannon päätuotantomuodoksi köyhälistöhallituksen vallitessa.

Riittäköön tämä aluksi omistusoikeudesta suurliikkeiden tuotantovälineihin, joihin maataloudellisetkin tuotantovälineet luonnollisesti kuuluvat. Mutta miten on tehtävä rahapääoman ja maaomaisuuden suhteen? Rahapääoma on se pääoman osa, joka esiintyy korkoa kantavana, lainattuna rahana. Rahakapitalistilla ei ole täytettävänä mitään mieskohtaisia tehtäviä taloudellisessa elämässä. Hän on tarpeeton ja hänet voi tehdä mitättömäksi yhdellä kynän vedolla. Tämä tullaan tekemään sitä kernaammin, kun juuri tämä tarpeeton osa kapitalistiluokasta, suuri rahamaailma, yhä enemmän tempaa puoleensa määräämisvaltaa koko taloudellisen elämän suhteen. Se on myöskin suurten yksityisten monopolien, trustien j. n. e. herra. Ei voi anastaa teollista pääomaa ja kuitenkin pysähtyä rahapääoman kohdalla. Molemmat ovat liian läheisesti sulautuneet toisiinsa. Kapitalististen liikkeiden joutuminen yhteiskunnan omaksi (kuten niiden siirtymistä valtion, kunnan ja osuuskuntien huostaan voi kutsua) johtaa jo itsestään siihen, että suuri rahapääomakin joutuu yhteiskunnan omaksi. Jos jokin tehdas tai maatila otetaan valtion huostaan, tulevat myöskin sen velat valtion omiksi, muuttaen yksityisveloista valtioveloiksi. Jos se on osakeyhtiö, tulee osakkeenomistajista valtion velkojia.

Sen ohella tulee myöskin maaomaisuus kysymykseen. Puhun tässä maaomaisuudesta enkä maataloudellisesta liikkeestä. Suuret, kapitalistiset työskentelevät maataloudelliset liikkeet tulevat itsestään läpikäymään saman kehityksen kuin muut suuret liikkeet. Ne tulevat kadottamaan palkkatyömiehensä ja ovat pakotettuja tarjoomaan omaisuutensa valtion tai kunnan ostettavaksi. Siten joutuvat nekin yhteiskunnan huostaan. Pikkutilallisten liikkeet jäänevät sensijaan yksityisomaisuudeksi. Palaan niihin myöhemmin.

Tässä ei siis ole kysymys maataloudellisesta liikkeestä, vaan maaomaisuudesta, joka on kaikesta liikkeestä erotettuna. On kysymys maan yksityisestä omistamisesta, joka tuottaa omistajalleen maankoron. Tämä esiintyy arennin, vuokran tai hypotekikorkojen muodossa, olkoon sitte kysymys joko maasentu- tai kaupunkimaaomaisuudesta.

Sama, mitä äsken sanottiin rahakapitalistista, koskee myöskin maanomistajaa. Ei hänelläkään ole taloudellisessa elämässä mitään mieskohtaisia tehtäviä täytettävänä ja hänet voi senvuoksi helposti sysätä syrjään. Samoinkuin ylempänä mainittujen monopolien suhteen, huomaamme yksityisen maaomaisuudenkin suhteen jo nykyään porvarillisissakin piireissä pyrkimyksen saada se yhteiskunnan omaksi, siltä tämä yksityinen monopoli tulee etenkin kaupungeissa yhä painavammaksi ja vahingollisemmaksi. Tässäkin kaivataan ainoastaan tarpeellista valtaa, jotta muutos yhteisomaisuudeksi saataisiin aikaan. Voittoisa köyhälistö tulee hankkimaan tämän vallan.

Anastavilta luokilta anastaminen osottautuu pelkäksi valtakysymykseksi. Se johtuu välttämättömästi köyhälistön taloudellisista tarpeista ja tulee senvuoksi olemaan sen voiton pakollisena seurauksena.

Takaisin sisällysluetteloon

3. Pakkoluovutus tai lunastus.

Vähemmin varmasti kuin kysymykseen, onko anastajilta anastaminen välttämätöntä tai mahdollista, voimme vastata siitä johtuvaan kysymykseen, nimittäin tapahtuuko anastaminen lunastuksen tai pakkoluovutuksen muodossa, tai toisin sanoen, maksetaanko siihenastisille omistajille korvausta eli eikö? Se on kysymys, jonka vastaaminen ei ole nykyään mahdollinen. Meidän tehtävänämme ei tule olemaan tämän toimeenpaneminen. Tässä ei voi puhua jostakin olosuhteiden määräämästä pakosta, joka edeltäpäin tekisi toisen tai toisen ratkaisun välttämättömäksi. Siitä huolimatta puhuu sarja tosiseikkoja sen oletuksen puolesta, että köyhälistöhallitus tulee koettamaan valita pakkoluovutustavan, maksaen siis kapitalisteille ja maanomistajille korvausta. Näistä perusteista tahdon mainita vaan kaksi, jotka minusta näyttävät määrääviltä. Rahapääoma on tullut, kuten jo on sanottu, personattomaksi vallaksi, ja nykyään voi muuttaa jokaisen rahasumman rahapääomaksi, ilman että sen omistajan tarvitsee olla kapitalistisesti toimessa. Me tiedämme, että jokainen voi markan säästettyään sijottaa sen korkoa kasvamaan, ilman että hänestä sen kautta tulee kapitalisti. Tätä ilmiötä käyttävät nykyisen olotilan toivorikkaat puolustajat perinpohjin hyväkseen. He vetävät siitä sen johtopäätöksen, että tätä tietä olisi mahdollista tunkea kapitalistit syrjään, siten että jokainen työmies kantaisi kaikki säästörahansa säästökassoihin tai ostaisi osakkeita ja tulisi siten osalliseksi pääomasta. Samat toivorikkaat sielut ovat toisessa paikassa sanoneet, että jos me nykyään ottaisimme pakkoluovutuksella pääoman, emme ottaisi siten ainoastaan rikkaiden pääomaa, vaan ryöstäisimme myöskin köyhiltä, leskiltä ja orvoilta heidän säästöroponsa. Senkautta tulisimme synnyttämään suurta tyytymättömyyttä itse työmiesten keskuudessa ja siinä olisi yksi syy lisää kiihottamassa näitä kumoamaan oman herruutensa, minkä nämä nykyisen järjestyksen ihailijat varmuudella odottavat tapahtuvan.

Ensinmainittua otaksumista ei minun tarvitse pitemmälti käsitellä. Se on järjetön. Ne ihmiset, jotka luulevat säästöropojen avulla kukistavansa pääoman, eivät näe, että pääoma kasvaa paljon nopeammin. Toiselta puolen ei sensijaan ole epäoikeutettua sanoa, että köyhälistöhallitus, joka ryhtyisi yleiseen pakkoluovutukseen tulisi ottamaan myöskin köyhien säästöt. Se ei tule olemaan aiheena siihen, että työväki kyllästyisi omaan herruuteensa — täytyy olla hyvin köyhä pätevistä todistuskappaleista yhteiskunnallista vallankumousta vastaan, jos rupeaa herkuttelemaan tämmöisessä odotuksessa —, mutta se voi aiheuttaa sen, että voittoisa köyhälistö luopuu tuotantovälineiden pakkoluovutuksesta.

Mutta jos näin tapahtuu, silloin voi kysyä, mitä hyötyä on työväestöllä anastamisesta? Se vaikuttaa vaan sen, että kaikki pääoma muuttuu pelkäksi rahapääomaksi ja siirtyy valtion, kunnan sekä osuuskuntien veloiksi, sekä että lisäarvon, jonka kapitalisti siihen saakka on saanut suorastaan työmiehestä, ottaa nyt työmieheltä valtio, kunta ja osuuskunta, antaen sen sitte vuorostaan kapitalistille. Onko työmiehen asema silloin jossakin suhteessa muuttunut?

Tämä kysymys on todella oikeutettu. Mutta siinäkin tapauksessa, että köyhälistöhallitus suorittaisi pääomalle saman voittopaljouden kuin mitä se on siihen saakka saanut, toisi tämä anastus kuitenkin köyhälistöhallituksen edelleen pysyessä pystyssä sen suuren edun, että nylkemisen eneneminen olisi siitä lähtien mahdoton. Samoin maankoron lisääntyminen. Tämä jo olisi suunnaton hyöty köyhälistön kumouksesta. Kaikki yhteiskunnallisen rikkauden lisääntyminen tulisi stitä lähtien koko yhteiskunnan hyödyksi.

Mutta siihen tulisi lisäksi vielä eräs toinenkin etu. Niin pian kun kaikki kapitalistinen omaisuus on valtion, kuntien tai osuuskuntien velkakirjain muodosta, käy mahdolliseksi ottaa käytäntöön niin korkea tulovero, omaisuus- sekä perintövero, jommoista siihen saakka on ollut mahdoton toteuttaa. Onhan meidän vaatimuksenamme jo nyt, että me korvaamme sentapaisen veron avulla kaikki muut verot, etenkin välilliset. Mutta vaikkakin me saisimme nykyään voimia sen läpiajamiseen, esim. toisten puolueitten kannatuksen kautta, mikä tosin on mahdotonta senvuoksi, ettei mikään porvarillinen puolue menisi niin pitkälle, niin tulisimme siinä kuitenkin kohtaamaan suuria vaikeuksia. On tunnettu tosi-asia, että mitä suurempi jokin vero on, sitä suurempi on myös kiusaus väärien tietojen antamiseen verotuksessa. Mutta vaikkakin onnistuttaisiin tekemään mahdottomaksi kaikenlainen tulon ja omaisuuden salaaminen, ei silloinkaan voitaisi mielinmäarin ruuvata tulo- ja omaisuusveroa ylöspäin, koska kapitalistit siinä tapauksessa, että verotus liiaksi pienentäisi heidän tuloaan tai omaisuuttaan, tulisivat yksinkertaisesti muuttamaan pois valtiosta ja tämä saisi vaan katsella jälkeen tyhjin käsin. Valtiolla olisi silloin tulo- ja omaisuusvero, mutta ei mitään verotettavaa tuloa eikä omaisuutta. Määrätyn rajan yli ei näitä veroja siis voisi nykyään korottaa siinäkään tapauksessa, että omaisi riittävästi valtiollista valtaa. Asema muuttuu kuitenkin täydellisesti, jos kaikki kapitalistinen omaisuus muutetaan yleisiksi velkakirjoiksi. Omaisuus, jota nykyään on mahdoton tarkkaan saada selville, on silloin selvästi nähtävissä. Silloin tarvitaan ainoastaan määrätä, että kaikki velkasitoumukset on kirjoitettava omistajan nimelle, niin sen avulla tiedetään aivan tarkkaan arvioida jokaisen omaisuus ja pääomatulo. Silloin voi mielinmäärin ruuvata veroja ylöspäin, ilman että väärät ilmoitukset ovat mahdollisia. Silloin tulee myöskin mahdottomaksi välttää veroja maasta siirtymällä, sillä kun koron maksavat maan yleiset laitokset ja ennenkaikkea itse valtio, voivat nämä vähentää verot koroista, ennenkuin ne niitä maksavat. Tämmöisissä oloissa on mahdollista ruuvata asteettain ylenevää (progressivista) tulo- ja omaisuusveroa niin korkealle kuin tarvitaan, jopa tarpeen vaatiessa niinkin korkealle, että se lähenee suurten omaisuuksien pakkoluovutusta tai muuttuu siksi.

Nyt voisi kysyä, mikä hyöty olisi tämmöisestä kiertoteitä käyvästä pakkoluovutuksesta suoranaisen tien rinnalla? Eikö se ole ainoastaan näyttelemistä, jonka tarkotuksena on välttää pakkoluovutuksen muotoa, jos pääomat ensin lunastetaan täyteen arvoonsa ja niiden suhteen sitte pannaan toimeen pakkoluovutus verotuslainsäädännön avulla? Erotus tämän menettelyn ja suoranaisen pakkoluovutuksen välillä näyttää olevan vaan muodollinen.

Niin mitätön ei tämä ero kuitenkaan ole. Suoranainen pääomien pakkoluovutus kohtaa kaikkia, niin hyvin pieniä kuin suuria, työkyvyttömien ja työkykyisten pääomia samalla tavalla. Tämmöistä menettelyä käyttäen on vaikea, usein mahdotonkin erottaa suuret pääomat pienistä, jotka ovat yhdessä edellisten, rahapääomien kanssa sijotetut samoihin yrityksiin. Suoranainen pakkoluovutus tapahtuisi myöskin nopeasti, usein yhdellä iskulla, kun sensijaan pakkoluovutus verojen välityksellä sallii kapitalistisen omaisuuden lakkauttamisen muodostua pitempään venyväksi toimitukseksi, joka edistyy samassa suhteessa kuin uusi järjestys vakiintuu ja sen hyväätekevät vaikutukset alkavat tuntua. Se tekee mahdolliseksi venyttää pakkoluovutusta vuosikymmeniä, niin että se vaikuttaa täydellisesti vasta uuden sukupolven aikana, joka on kasvanut uusissa olosuhteissa ja jonka ei enää tarvitse laskea pääomaa ja korkoja. Pakkoluovutus kadottaa sen kautta jyrkkyytensä; se tulee mukautuvammaksi ja tuskattomammaksi. Mitä rauhallisemmin köyhälistö vallottaa itselleen valtiollisen vallan, mitä lujemmin järjestynyt ja valistunut se on, sitä suuremmalla syyllä voimme odoitaa, että se valitsee pakkoluovutuksen hienomman muodon kernaammin kuin sen alkupeperäisen menettelyn.

Olen viipynyt tässä kysymyksessä hiukan kauemmin, senvuoksi että se on muuan vastustajiemme pääasiallista vastaväitteitä, eikä suinkaan senvuoksi, että sen toimeenpano tuottaisi suurimmat vaikeudet, mitä tulemme kohtaamaan. Suuret vaikeudet alkavat pikemmin vasta senjälkeen kun kaikki tämä on tapahtunut. Tuotantovälineiden anastaminen on yhteiskunnallisen vallankumouksen suurten uudistusten joukossa suhteellisesti yksinkertaisin tehtävä. Se kaipaa ainoastaan tarpeellisen määrän valtaa ja sehän on koko tutkimuksessamme välttämättömänä edellytyksenä. Köyhälistöhallituksen vaikeudet eivät ole haettavat omaisuuden, vaan tuotannon alueelta.

Takaisin sisällysluetteloon

4. Työmiehien kiinnittäminen työhön.

Me olemme nähneet, että yhteiskunnallinen vallankumous tekee kapitalistisen tuotantotavan jatkumisen mahdottomaksi, ja että köyhälistön valtiollista herruutta seuraa välttämättä taloudellinen kapina kapitalistista tuotantotapaa vastaan, siten estäen viimemainitun edelleen jatkumisen. Mutta tuotantoa on siitä huolimatta jatkettava, se ei saa pysähtyä, ei edes muutamiksi viikoiksikaan, ilman että koko yhteiskunta joutuu häviöön. Siten on voittoisan köyhälistön kiireellisenä tehtävänä turvata kaikista häiriöistä huolimatta tuotannon jatkuminen ja johtaa työmiehet, jotka ovat kääntäneet selkänsä tehtaille ja työpajoille, uudestaan niihin takaisin sekä pidättää niitä siellä, niin että tuotantoa voi häiriintymättä jatkaa.

Mitä keinoja on uudella hallituksella käytettävänään tämän tehtävän ratkaisemiseksi? Aivan varmasti ei niihin kuulu nälkäruoska ja vielä vähemmin ruumiillinen pakko. Kun on olemassa ihmisiä, jotka luulevat, että köyhälistön herruus tulee johtamaan kuritushuonejärjestelmään ja että esivalta silloin määrää jokaisen työn, niin johtuu tämä siitä, että he tuntevat huonosti köyhälistön. Köyhälistöllä, joka silloin tulee itse säätämään lakinsa, on paljon voimakkaampi vapaudentunne, kuin niillä notkeaselkäisillä professoreilla, jotka pitävät melua tulevaisuudenvaltion kuritushuonemaisesta luonteesta.

Voittoisa köyhälistö ei tule milloinkaan suvaitsemaan kuritushuonemaista tai kasarmimaista kurinpitoa. Mutta se ei sitä tarvitsekaan. Sillä on toisia keinoja, joilla se pidättää työmiehet työssä.

Ensiksikin ei saa unohtaa tottumuksen suuria voimaa. Pääoma on totuttanut nykyaikaisen työmiehen työskentelemään päivän toisensa jälkeen; hän ei voi enää olla ilman työtä. Onpa olemassa ihmisiä, jotka ovat niin tottuneet työhönsä, etteivät tiedä mitä tehdä vapaa-aikanaan ja jotka tuntevat itsensä onnettomiksi, elleivät voi työskennellä. On ainoastaan harvoja ihmisiä, jotka ajanpitkään tuntisivat itsensä onnellisiksi ilman mitään työtä. Olen vakuutettu liitä, että kun työ kadottaa etupäässä liikatyöskentelyn kautta saamansa vastenmielisen käänteen, kun työaika alennetaan järkevään määrään, silloin tulee yksistään tottumus olemaan riittävän voimakas pidättääkseen tehtaissa ja vuorikaivoksissa suuren joukon työväkeä.

Mutta ymmärrettävästi ei voi luottaa yksistään tähän pidättimeen, sillä se on heikoin. Toinen paljon vahvempi pidätin on työmiehen tottumus kuriin. Me tiedämme, että kun hänen ammattiyhdistyksensä on päättänyt tehdä lakon, silloin on järjestyneen työmiehen tottumus kuriin niin voimakas, että hän ottaa vapaaehtoisesti kantaakseen kaikki työttömyyden kauhut ja näkee usein kuukausimääriä nälkääkin, voidakseen auttaa yhteisen asian voittoisaan loppuun. Senvuoksi luulen, että koska on mahdollista saada työmiehet ulos tehtaasta niin tulee niiden pidättäminenkin siellä sen avulla olemaan mahdollinen. Jos ammattiyhdistys tunnustaa työn keskeytymättömän, säännöllisen jatkumisen välttämättömäksi, silloin voimme olla vakuutettuja stitä, että yhteisen edun vuoksi tuskin yksikään sen jäsenistä tulee jättämään paikkansa. Samaa voimaa, jota köyhälistö nykyään käyttää taistelu-aseena tuotannon häiritsemiseksi, tulee se silloin käyttämään vaikuttavana välikappaleena turvatakseen yhteiskunnallisen työn säännöllisen kulun. Mitä korkeammalle kehittynyt ammatillinen järjestäytyminen jo nykyään on, sitä paremmat ovat toiveet tuotannon häiriintymättömästä jatkumisesta senjälkeen kuin köyhälistö on valloittanut valtiollisen vallan.

Mutta se kuri, joka elää köyhälistön keskuudessa, ei ole sotilaallista kuria. Se ei merkitse sokeaa kuuliaisuutta ylhäältä päin asetettua auktoritetiä kohtaan, vaan se on kansanvaltaista kuria, vapaehtoista alistumista itsevalitseman johdon käskyihin ja omien toverien enemmistön päätöksiin. Jos tämän kansanvaltaisen kurin tulee vaikuttaa tehtaissa, edellyttää se siellä työmiesten kansanvaltaista järjestymistä, se edellyttää kansanvaltaisen tehtaan astumista nykyisen yksinvaltaisen tehtaan sijaan. On selvää, että sosialistinen hallitussuunta tulee jo etukäteen harrastamaan tuotannon järjestämistä kansanvaltaiseksi. Mutta vaikkakaan ei voittoisana köyhälistöllä alunpitäen olisi ollutkaan tätä aikomusta, pakottaa sen siihen kuitenkin välttämättömyys turvata tuotannon kulkua. Välttämättömän kurin ylläpitäminen työn kestäessä on mahdollinen toteuttaa ainoastaan siinä tapauksessa, että ammattiyhdistyskuri otetaan käytäntöön tuotantoprosessissa.

Tätä ei tosin kaikkialla voi panna käytäntöön samalla tavalla. Jokaisella liikkeellä on ovat omituisuutensa, joiden mukaan sen työmiesten järjestymisen on taivuttava. On olemassa esim. semmoisia liikkeitä, jotka eivät tule toimeen ilman virkavaltaista koneistoa, kuten esim. rautatiet. Kansanvaltainen järjestyminen siellä voi muodostua semmoiseksi, että työmiehet valitsevat edustajia, jotka muodostavat jonkintapaisen parlamentin. Tämä vahvistaa työjärjestyksen ja valvoo virkavaltaisen koneiston hallintoa. Muutamia liikkeitä voi jättää ammattiyhdistysten hoidettavaksi, toisia voi käyttää osuustoiminnallisesti. Mitä moninaisimmat liikkeiden kansanvaltaisen järjestymisen muodot ovat siis mahdollisia, emmekä me saa odottaa, että kaikkien liikkeiden järjestyminen tulee tapahtumaan saman kaavan mukaan.

Olemme nähneet, miten erilaisia omaisuuslajit tulevat olemaan. Puhuimme äsken valtion, kunnan ja osuuskunnan omaisuudesta. Niiden ohella voi monien tuotantovälineiden yksityisomistuskin olla edelleen voimassa, kuten vielä tulemme osottamaan. Nyt näemme myös, että liikkeiden järjestyminenkin tulee olemaan monenlainen.

Mutta kansanvaltainen kuri ja tottumus säännölliseen työhön, niin mahtavia vaikuttimia kuin ne ovatkin, eivät mahdollisesti vieläkään takaa riittävästi, että koko työläisjoukko ottaa vakavasti osaa tuotantoon. Emme voi odottaa, että kuri ja ammattiyhdistyksiin järjestäytyminen milloinkaan tulevat käsittämään edes työväen enemmistöä. Kun tämä pääsee ohjaksiin, tulee luultavasti yhä vieläkin ainoastaan vähemmistö sen jäseniä olemaan järjestynyt. Täytyy siis etsiä muita vaikuttimia työhön. Köyhälistöhallituksella onkin eräs semmoinen hyvin lähellä, nimittäin työn vetovoima. Sen täytyy koettaa tehdä työ, joka nyt on taakkana, huviksi, niin että työskentely tulee olemaan tyydytystä ja että työmiehet menevät mielihyvällä työhön.

Tosin ei tämä ole aivan yksinkertainen asia, mutta köyhälistö tulee ainakin heti valtaan päästyään tekemään alun tähän lyhentämällä työajan. Sen ohella tullaan koittamaan saada työhuoneet terveellisemmiksi ja hauskemmiksi sekä vähentämään työnteolta mahdollisimman paljon sen epämiellyttäviä, vastenmielisiä puolia. Kaikki tämä on vaan niiden pyrkimysten jatkoa, jotka jo nykyään lainmukaisena työväensuojeluksena jossakin määrin vaikuttavat. Mutta suurempi edistys tällä alalla vaatii muutoksia rakennuksiin ja teknikaan nähden, joita ei voi yhdessä päivässä suorittaa. Tehtaissa ja vuorikaivoksissa suoritettavan työn viehättäväksi tekeminen tulee tuskin pian onnistumaan. Työn vetovoiman rinnalla täytyy senvuoksi ottaa käytäntöön vielä eräs toinen vetovoima: työstä maksettavat korkeammat palkat.

Puhun tässä työpalkoista. Tuleeko uudessa yhteiskunnassa vielä olemaan työpalkkoja? — tullaan minulta kysymään. Emmekö tahdo poistaa palkkatyötä ja rahaa? Miten voi siis puhua työpalkoista? Nämä vastaväitteet pitäisivät paikkansa, jos yhteiskunnallinen vallankumous heti ryhtyisi poistamaan rahaa. Pidän sitä kuitenkin mahdottomana. Raha on yksinkertaisin tähän asti tunnettn välikappale, joka tekee mahdolliseksi tuotteiden kiertokulun ja niiden jaon välittämisen yhteiskunnan yksityisille jäsenille niin monimutkaisessa koneistossa, kuin nykyaikainen tuotantotapa äärettömän pitkälle kehitettyine työnjakoineen on. Se on välikappale, joka tekee jokaiselle mahdolliseksi tyydyttää tarpeitaan yksilöllisten taipumustensa mukaan, luonnollisesti kuitenkin taloudellisen valtansa rajojen sisäpuolella. Kiertokulun välineenä tulee raha olemaan välttämätön, niin kauan kuin ei parempaa ole keksitty. Tietysti se tulee kadottamaan useita tehtäviään ainakin jonkin maan sisäisessä liikkeessä, ennenkaikkea tehtävänsä arvonmittaajana. Muutamat huomautukset arvosta lienevät tässä paikallaan, etenkin kun ne tulevat selvittämään useita seikkoja, joista myöhemmin tulee puhe.

Ei mikään ole erehdyttävämpää kuin se luulo, että sosialistisen yhieiskunnan tehtävänä tulisi olemaan arvolain voimaansa asettaminen, niin että ainoastaan samanlaisia arvoja vaihdettiin vastakkain. Arvolaki on pikemmin tavarantuotantoa harjottavalle yhteiskunnalle ominainen laki.

Tavarantuotanto on se tuotantotapa, jossa työnjaon ollessa kehittyneen toisistaan riippumattomat tuottajat tuottavat toisiaan varten. Mutta ei mikään tuotantotapa voi pysyä pystyssä ilman määrättyä suhteellisuutta tuotannossa. Yhteiskunnan käytettavien työvoimien lukumäärä on rajotettu ja se voi tyydyttää tarpeitaan sekä jatkaa tuotantoaan ainoastaan siinä tapauksessa, että jokaisessa tuotannonhaarassa työskentekee käytettävänä olevia tuotantovoimia vastaava määrä työvoimia. Kommunistisessa yhteiskunnassa järjestetään työ suunnitelman mukaisesti ja työvoivat määrätään yksityisiin tehtäviin määrätyn sununitelman mukaan. Tavarantuotannossa pitää arvolaki huolta tästä järjestelystä. Jokaisen tavaran arvon määrää sen tuottamiseen yhteiskunnallisesti välttämätön työaika eikä siihen käytetty aika. Sitä muodostelua, jonka alaiseksi tämä laki kapitalistisen tuotantotavan vallitessa tulee voiton kautta, emme ota huomioon, koska se tulisi turhaan tekemään selityksen monimutkaisemmaksi tuomatta lisää selvyyttä kysymykseen. Yhteiskunnallisesti välttämättömän työ-ajan jokaisessa työnhaarassa määrää ensiksikin yhteiskunnan siinä saavuttama teknikan etevyys, siinä tavallinen työn voimaperäisyys j. n. e., lyhyesti sanoen yksityisen työmiehen keskimääräinen tuotantovoima, toiseksi niiden tuotteiden lukumäärä, joita yhteiskunnallinen tarve vaatii kysymyksessä olevalia työhaaralta, sekä vihdoin yhteiskunnan käytettävissä olevien työvoimien kokonaispaljous. Vapaa kilpailu pitää siitä huolen, että tuotteiden hinta, s. o. se määrä kultaa, jonka niillä vaihdon kautta saa, aina pyrkii lähenemään yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan määräämää arvoa. Täten on mahdollista, ettei tuotanto missään työhaarassa milloinkaan pysyvästi pääse etenemään liian kauaksi oikeasta tasostaan, vaikkei ainoatakaan niistä järjestetä mistään keskipisteestä lähtien. Ilman arvolakia tulisi tavarantuotanto siinä nykyään vahitsevan anarkian vaikutuksesta loppumaan selittämättömään sekasortoon.

Selvittäkäämme tämä esimerkillä. Ottakaamme niin yksinkertaisen kun mahdollista. Tarkastakaamme yhteiskunnallisen työn tuloksena ainoastaan kahta tavaralajia. Olkoot ne mitä tahansa, vaikka esim. housuja ja housunkannattimia.

Otaksukaamme, että yhteiskunnassa on jonkin määrätyn, tässä mielivaltaisesti valitun ajanjakson kuluessa yhteiskunnallisesti välttämätön työaika housuja varten 10,000 työpäivää ja housunkannattimia varten 1,000 työpäivää. Tarvitaan toisin sanoen niin monta työpäivää, ennenkuin tuotannon nykyisellä asteella voidaan tyydyttää housujen ja housunkannattimien tarvetta. Jos yhden työpäivän tuotteen arvo on 10 markkaa, niin tukee housujen arvo olemaan 100,000 markkaa ja housunkannattimien arvo 10,000 markkaa.

Jos yksityinen työmies poikkeaa tuottaessaan yhteiskunnallisesta keskimäärästä, jos hän valmistaa työpäivän kuluessa esim. vaan puolet siitä mitä toverinsa vaimistavat samassa ajassa, niin tulee hänen työpäivän kuluessa valmistamansa tuotteen hinta myöskin olemaan vaan puolet siitä, mitä toisten samassa ajassa valmistamalla tuotteella on arvoa. Se on tunnettua. Samoin käy silloinkin, kun töiden suhteellisuus tulee epänormaliksi. Jos etim. housunkannattimien valmistukseen käytetään enemmän työvoimia, kun yhteiskunnallisesti on välttämätöntä, niin täytyy työvoimia vähentää muualta, koska käytettävänä olevain työvoimain lukumäärä on rajotettu. Otaksukaamme yksinkertaisuuden vuoksi, että ne otetaan kaikki vaatturiteollisuudesta. Sensijaan että jälkimäisessä käytettäisiin yhteiskunnallisesti välttämätöntä työaikaa 10,000 työpäivää ja edellisessä 1,000 työpäivää, käytetäänkin jälkimäisessä todellisuudessa esim. 8,000 työpäivää ja edellisessä 3,000. Maailma on silloin täynnä honsunkannattimia, mutta housuja ei riitä tarpeeksi jalkoihin vedettäväksi. Mitä on siitä seurauksena? Housunkannattimien hinnat tulevat laskemaan ja housujen hinnat nousemaan. Housunkannatinteollisuudessa todellisuudessa käytetyt 3,000 työpäivää vastaavat sittekin vaan 1,000 yhteiskunnallisesti välttämätöntä työpäivää ja housunkannattimien arvo laskee kolmanteen osaan tähänastisesta arvostaan. Hintakin laskee, ehkäpä tämän kolmasosan alapuolellekin. Housujen arvon määrää sensijaan niinkuin ennenkin yhteiskunnallisesti välttämättömät 10,000 työpäivää, eikä niihin todellisuudessa käytetyt 8,000 työpäivää; housujen arvo on yhtä neljännestä korkeampi kuin siihen saakka. Seurauksena on, että housunkannattimien valmistaminen ei kannata, siinä käytettyjen työvoimien lukumäärää vähennetään ja ne virtaavat taasen erittäin tuottavaksi tulleeseen housuteollisuuteen.

Tällä tavoin tasottaa arvolaki tuotantoa vapaan kilpailun vallitessa. Se ei ole paras ajateltavissaoleva tapa tasottaa tuotantoa, mutta se on ainoa mahdollinen niinkauan kuin tuotantovälineet ovat yksityisomaisuutta. Sen sijaan astuu silloin kun tuotantovälineet ovat yhteiskunnan omaisuutta, tuotannon yhteiskunnallinen järjestely. Silloin ei enää ole välttämätäntä järjestää tuotantoa vaihtamalla samanlaisia arvoja keskenään. Sen kautta on poistettu myöskin se välttämättömyys, että rahan täytyy olla arvonmittaajana ja arvoesineenä. Metallirahan sijaan voi astua jokin rahamerkki. Tuotteiden hinnat voidaan nyt määrätä riippumatta niiden arvosta. Kuitenkin tulee niissä piilevä työaika aina säilyttämään määräävän merkityksensä, ja on otaksuttava, että silloin tullaan lähtemään perityistä historiallisista hinnoista.

Mutta jos säilytämme rahan ja tuotteiden hinnat, niin tulee myöskin työ maksettavaksi rahalla ja senvuoksi täytyy olla olemassa palkkoja.

Siitä huolimatta olisi väärin puhua nykyisen palkkajärjestelmän edelleen pysyttämisestä, kuten monet tekevät, sanoessaan että sosialismin tehtävänä ei ole poistaa palkkajärjestelmä, vaan pikemmin tehdä se yleiseksi. Se on ainoastaan ulkonaisesti oikein. Todellisuudessa on palkka köyhälistöhallituksen aikana jotakin aivan toista kuin kapitalistisella ajalla. Nykyään on se työvoima-tavaran hintana. Sen määräävät viime kädessä työmiehen elantokustannukset ja sen vaihtelut riippuvat tarjonnan ja kysynnän vaihteluista. Köyhälistön hallitsemassa yhteiskunnassa tämä sitävastoin lakkaa. Työmies ei ole enää pakotettu myymään työvoimaansa. Työvoima lakkaa olemasta tavara, jonka hinta riippuu sen ylläpitokustannuksista ja sen hinta tulee riippumattomaksi suhteesta tarjonnan ja kysynnän välillä. Nyt määrää palkkain korkeuden viime kädessä työläisluokan keskuudessa jaettavana olevain tuotteiden paljous. Mitä suurempi tämä paljous on sitä enemmän voi ja tuleekin palkkain yleinen taso kohoamaan. Tosin tulevat kysyntä ja tarjonta säilyttämään jonkun verran merkitystään työpalkkain suhteissa keskenään yksityisissä työhaaroissa. Kun ei työmiehiä tulla sotilaallisesti, ilman heidän suostumustaan komentamaan eri liikkeisiin, niin voi tapahtua, että toisiin teollisuudenhaaroihin virtaa liian paljon työmiehiä, kun taas toisissa vallitsee työmiesten puute. Tarpeellisen tasotuksen voi saada aikaan senkautta, että palkkoja alennetaan siellä, missä liian paljon työväkeä ilmottautuu, ja sen sijaan korotetaan palkkoja siellä, missä työmiehistä vallitsee puute, kunnes on päästy siihen, että jokaisessa ammatinhaarassa on niin paljon työväkeä kun se tarvitsee. Mutta koko työläisluokan palkkojen yleiseen korkeuteen ei suhteella kysynnän ja tarjonnan välillä ole enään mitään vaikututusta, sen määrää ainoastaan tuotteiden paljous. Palkkain yleinen laskeminen liikatuotannon seurauksena tulee mahdottomaksi. Mitä enemmän tuotetaan, sitä korkeampia tulevat palkat yleensä olemaan.

Mutta nyt nousee uusi kysymys. Jos tuotannon varma jatkaminen tahdotaan turvata, silloin tulee välttämättömäksi kiinnittää työmiehiä tuotantoon yleisen palkkain korotuksen kautta. Mutta mistä maksetaan nämä korotetut palkat, eli toisin sanoen, mistä otetaan tarpeellinen määrä tuotteita?

Tarkastakaamme uudelle hallitukselle suotuisinta tapausta, jonka olemme syrjäyttäneet, jolloin nimittäin kaikki omaisuus otetaan pakkoluovutuksella ja kapitalistien kaikki tulot tulevat työmiesten hyväksi. Siitä saisi jo melkoisen palkankorotuksen. Tämän teoksen ensimäisessä osassa olen esittänyt tilaston, jonka mukaan v. 1891 Englannissa työmiesten tulot olivat pyöreissä luvuissa 700 miljoonaa puntaa ja kapitalistien tulot n. 800 miljoonaa puntaa. Olen myöskin huomauttanut, että tämä tilasto on mielestäni liian ruusunkarvainen. Minulla on syytä otaksua, että se arvioi palkat liian korkeiksi ja kapitalistien tulomäärän liian alhaiseksi. Mutta jos hyväksymme tämän tilaston vuodelta 1891, niin osoitiaa jo sekin, että jos kapitalistien tulot siirtyisivät työmiehille, voisivat palkat kohota kaksinkertaisiksi. Valitettavasti ei asia kuitenkaan tule muodostumaan niin yksinkertaiseksi. Jos me anastamme pääoman, täytyy meidän ottaa suorittaaksemme myöskin sen yhteiskunnalliset tehtävät. Niiden joukossa on pääoman kartuttaminen (akkumulatsioni) tärkeä. Kapitalistit eivät kuluta kaikkia tulojaan; osan niistä he sijoittavat tuotannon laajentamiseen. Köyhälistöhallituksen täytyy tehdä samoin ja laajentaa tuotantoa. Se ei siis voisi pääoman perinpohjaisenkaan pakkoluovutuksen kautta luovuttaa kaikkia tämän tuloja työväenluokalle. Mutta lisäarvosta, jonka kapitalistit keräävät taskuihinsa, täytyy heidän taasen verojen muodossa luovuttaa osan valtiolle. Tämä osuus kasvaa suunnattomasti, jos tulo- ja omaisuusvero tulee muodostamaan ainoan valtio- ja kunnallisveron. Ja verotaakka ei tule laskemaan. Olen ylempänä huomauttanut, mitä kustannuksia yksistään koululaitoksen uudestaan järjestäminen tulee aiheuttamaan. Sitäpaitsi tulee järjestettäväksi runsas sairausvakuutus, invaliditeetti- ja vanhuusvakuutus kaikkia työkyvyttömiä varten j. n. e.

Me näemme siis, etlä kapitalistien nykyisistä tuloista ei tulisi jäämään kovin paljon tähteeksi palkkain korottamista varten siinäkään tapauksessa, että me otamme pääoman yhtaikaa pakkoluovutuksella. Vielä vähemmin jää, jos tulemme maksamaan kapitalisteille korvausta. Palkkain korottamista varten käy siis aivan välttämättömäksi kohottaa tuotantoa nykyistä määräänsä korkeammalle.

Yhteiskunnallisen vallankumouksen kiireellisenä tehtävänä tulee siis olemaan ei ainoastaan tuotannon jatkaminen, vaan myöskin sen kohottaminen. Voittoisan köyhälistön täytyy mitä nopeimmin laajentaa tuotantoa, jos se tahtoo tyydyttää niitä suunnattomia vaatimuksta, joita uudelle hallitukselle tullaan asettamaan.

Takaisin sisällysluetteloon

5. Tuotannon kohottaminen.

Tuotannon nopeaa kohottamista varten on olemassa useampia keinoja, joista kaksi tärkeintä on jo nykyään saavuttanut suurta merkitystä. Molempia käyttävät menestyksellä amerikalaiset trustit, joilta muuten voimme oppia paljon yhteiskunnallisen vallankumouksen järjestämistä varten. Ne osottavat meille, miten yhdellä iskulla voi kohottaa työn tuottavaisuutta. Se tapahtuu yksinkertaisesti siten, että koko tuotanto keskitetään täydellisimmin liikkeisiin ja kaikki muut vähemmin vaatimusten tasalla olevat liikkeet jätetään kokonaan seisomaan. Esim. Sokeri-trusti on muuiamia vuosia takaperin pitänyt käynnissä ainoastaan neljännen osan omistamistaan tehtaista ja tässä neljännessä osassa tehtaistaan on se tuottanut yhtä paljon kuin ennen kaikissa yhteensä. Myöskin whisky-trusti osti 80 suurta polttimoa ja on heti lakkauttanut työt 68:ssa niistä. Se on pitänyt ainoastaan 12 käynnissä ja näissä 12:ssa tuotti se pian enemmän kuin ennen 80:ssä. Samoin tulee köyhälistöhallituskin menettelemään ja se voikin tehdä sen sitä helpommin kun sitä ei siinä estä yksityisomaisuus. Missä eri liikkeet ovat yksityisomaisuutta, siellä voi liikojen poistunkeminen tapahtua ainoastaan hitaasti vapaan kilpailun avulla. Trustit voivat tunkea huonosti menestyvät liikkeet syrjään ainoastaan senkautta, että ne lakkauttavat niissä yksityisomaisuuden ja yhdistävät ne yksiin käsiin. Sen menettelytavan, jonka trustit voivat panna käytäntöön ainoastaan rajotetulla alalla tuotantoa, voi köyhälistöhallitus ulottaa koko yhteiskunnallisen tuotannon alueelle, se kun poistaa koko kapitalistisen yksityisomaisuuden. Mutta sen menettelytapa tuotannon kohottamiseksi huonosti kannattavien liikkeiden syrjäyttämisen kautta, tulee, paitsi sen käyttämisen laajuuteen nähden, eroamaan nykyisten trustien toiminnasta sitenkin, että se tulee otettavaksi käytäntöön toisella tavalla ja toisia tarkotusperiä varten. Uusi hallitus tulee toimeenpanemaan tämän muutoksen ennenkaikkea voidakseen kohottaa palkkoja. Trusti sensijaan kulkee tietään välittämättä työmiehistä. Ne, jotka lakkautettavissa liikkeissä joutuvat tarpeettomiksi, erottaa se yksinkertaisesti. Se käyttää niitä korkeintaan painaakseen niillä työssä-olevia työmiehiä, alentaakseen niiden palkkoja ja lisätäkseen niiden riippuvaisuutta. Toisin tuleee tietysti voittoisa köyhälistö menettelemään. Se tulee kehottamaan niitä työmiehiä, jotka tulevat tarpeettomiksi seisautettavissa liikkeissä, siirtymään toisiin, toimintaansa jatkaviin liikkeisiin. Trustit sensijaan tekevät sitä kernaammin työmiehiä tarpeettomiksi, kun niiden tarkotuksena ei ole tuntuvasti laajentaa tuotantoa. Mitä enemmän tuotteiden paljoutta lisätään, sitä suurempi on niiden tarjonta ja sitä alhaisempi, muuten samanlaisissa olosuhteissa, niiden hinta. Trustit tahtovat kuitenkin juuri taistella hintain laskemista vastaan. Ne tahtovat siis pikemmin rajottaa tuotantoa kuin sitä laajentaa. Kun ne antavat tuottaa yksinomaan paraissa tehtaissa, niin tapahtuu tämä ennenkaikkea tuotantokustannusten alaspainamiseksi, jotta voitto kohoisi, kun hinnat pysyvät samana tai nousevat, eikä suinkaan tuotannon laajentamiseksi. Köyhälistöhallitus sen sijaan tavottaa tuotannon laajentamista, sillä se ei halua kohottaa voittoja, vaan palkkoja. Se tulee siis lisäämään työmiesten lukumäärää paraissa liikkeissä äärimmilleen, ja se voi laajentaa tuotantoa senkautta, että se antaa työmiesten työskennellä eri vuorossa peräkkäin. Miten tämä on mahdollista ja miten suuressa määrin se voi vaikuttaa tuotantoon, haluaisin selittää eräällä esimerkillä, jonka numerot luonnollisesti ovat mielivaltaisesti ilmasta temmattuja eivätkä vastaa todellisuutta, mutta eivät silti ole pelkkää mielikuvituksen tuotetta, vaan trustien esikuvan mukaan otettuja. Katsokaamme esim. saksalaista kutomateollisuutta. Siinä on nykyään pyöreissä luvuissa 1 miljona työmiestä (1895 — 993,257). Siitä työskentelee suurin osa (1895 — 587,599) semmoisissa liikkeissä, joissa kussakin on yli 50 työmiestä. Otaksukaamme, että suurempi ja laajempi liike on myöskin aina teknillisesti täydellisempi. Se ei tosin pidä paikkaansa kaikissa tapauksissa, jossakin työhaarassa kahdellakymmenellä työmiehellä työskentelevä liike voi olla teknillisesti paljon täydellisempi kuin jokin toinen liike samassa työhaarassa, jossa on 80 työmiestä. Mutta keskimäärin otettuna se pitää paikkansa ja me voimme otaksua niin sitä kernaammin, kun tässä on vaan kysymys selvittävästä esimerkistä eikä todellisesta ehdotuksesta, jonka voi jo huomenna toteuttaa. Otaksukaamme, että liikkeet, joissa on alle 50 työmiestä, ovat epätäydellisimmät. Kaikki nämä suljettaisiin ja työmiehet siirrettäisiin niihin liikkeisiin, joissa on yli 50 työmiestä. Niiden voisi antaa silloin työskennellä kahdessa vuorossa peräkkäin. Jos niiden työaika on nykyään 10–11 tuntia, voisi sen silloin alentaa 8 tuntiin. Näissä liikkeissä työskenneltäisiin silloin päivittäin 6 tuntia enemmän ja niiden koneita käytettäisiin saman verran enemmän, vaikka kunkin työmiehen työaika olisi lyhentynyt 2 tuntia. Me voimme otaksua, eitä kunkin yksityisen tuotanto ei siitä vähenisi, sillä useat esimerkit ovat osottaneet, että yleensä täten lyhennetyn työajan edut vähintään vastaavat niiden huonoja puolia. Otaksukaamme edelleen, että työmies tuottaa nykyään epätäydellisessä liikkeessä tuotemäärän, joka vastaa 2,000 markan arvoa ja että työ suuremmissa liikkeissä on 100 prosenttia tuottavampaa (Sinzheimer otaksuu tämmöisen suhteen vallitsevan suur- ja pienoisliikkeen tuottavaisuuden välillä), niin että jokainen työmies suuremmassa liikkeessä tuottaa 4,000 markan arvosta tuotteita. Silloin tuottaisivat kutomateollisuuden pienemmissä liikkeissä olevat puoli miljonaa työmiestä yhden miljardin arvosta tuotteita ja suuremmissa liikkeissä olevat puoli miljonaa tuottaisivat niitä 2 miljardin arvosta. Nämä miljona työmiestä tuottaisivat silloin tuotteita yhteensä 3 miljardin arvosta.

Jos nyt uuden hallituksen aikana kaikki työmiehet keskitettäisiin niihin liikkeisiin, joissa on enemmän kuin 50 työmiestä, tuottaisi kukin työmies 4,000 markan arvosta vuosittain ja siis kaikki kutomateollisuuden alalla työskentelevät yhteensä 4 miljardin markan arvosta eli 1 miljardin markan arvosta enemmän kun ennen. Verranollisuuden vuoksi otaksumme, että yhä edelleenkin tuotetaan arvoja.

Mutta voisi mennä vieläkin pitemmälle ja lopettaa työt ei ainoastaan pienissä, vaan myöskin keskikokoisissa, 50–200 työmiestä käyttävissä liikkeissä ja keskittää koko kutomateollisuus liikkeisiin, joissa on yli 200 työmiestä. Niiden yhteinen työväen lukumäärä nousi vuonna 1895 350,306:een, eli siis noin kolmanteen osaan kaikista kutomateollisuustyömiehistä. Täytyisi siis teettää työtä kolme vuoroa peräkkäin, voidakseen suurimmissa tehtaissa pitää kaikkia työmiehiä työssä. Otaksukaamme, että työaika lyhennettäisiin yötyön välttämiseksi viiteen tuntiin eli siis puoleen nykyisestä pituudestaan. Nykyään tuottaa työmies suurimmissa liikkeissä ehkä noin neljä kertaa enemmän kuin pienimmissä, siis meidän aivan mielivaltaisen otaksumisemme mukaan noin 8,000 markan arvosta vuosittain. Hänen työaikansa lyhentämisen takia ei hänen tuotteidensa paljous vähene samassa määrässä, senvuoksi että paremmin levännyt työmies voi suorittaa enemmän kuin liiallisesti rasittunut. Jos voin otaksua hänen suorittavan 8 tunnissa yhtäpakjon työtä kuin nyt 10 tunnissa, niin en laske liian toivorikkaasti, jos otaksun lisäksi, ettei työajan lyhentäminen 8 tunnista 5 tuntiin vähennä työsuorituksen määrää enemmän kuin 25 prosenttia, joka tapauksessa vähemmin kuin 37 prosenttia. Senmukaan tuottaisi jokainen työmies nyt vähintäin 5,000, ehkä 6,000 markan arvosta vuosittain ja siis kaikki yhteensä 5–6 miljardia. Kokonaistuotanto nousisi siis kaksinkertaiseksi nykyiseen verraten, palkat voisi myöskin senmukaan korottaa kaksinkertaisiksi — myöskin vaikkei ensinkään ota lukuun pääoman pakkoluovutusta — samalla kun työaika lyhenisi puoleen määräänsä. Voipa palkankorotus erityisissä olosuhteissa olla tässä mainittujen numerojen perusteella suurempikin. Otaksukaamme, että nykyisen kutomateollisuuden vuosituotannosta, jonka arvioimme 3 miljardiksi markaksi, lankeaa miljardi työpalkkoihin, toinen raaka-aineiden y. m. korvaamiseen sekä kolmas pääomavoiton osalle. Nyt uuden hallituksen aikana, tuotetaan 6 miljardia. Siitä tulee kaksi raaka-aineiden, koneiden y. m. osalle, yhdellä maksetaan korvausta anastuksen alaiseksi joutuneille kapitalisteille ja pannaan toimeen heidän tähän asti suorittamia yhteiskunnallisia tehtäviään. Silloin jäisi jälelle 3 miljardia työpalkkoja varten. Nämä voisi siis korottaa kolmenkertatsiksi. Ja tämä kaikki tapahtuisi ilman minkäänlaisia uudistuksia ja uusia koneistoja, ainoastaan pienten liikkeiden seisauttamisen kautta ja siirtämällä niiden työmiehet suurempiin liikkeisiin. Meidän tarmitsee sitä varten ainoastaan panna suuressa mitassa toimeen saman mitä trustit ovat vähäisemmässä määrässä meitä ennen tehneet. Ainoastaan tuotantovälineiden yksityisomistaminen estää tätä nykyaikaisten tuotantovoimien kehittymistä.

Tämä menettely kehittää vielä erästä toistakin puolta. Meidän arvostelijamme väittävät kernaasti meitä vastaan, että vielä kauvan aikaa tulee olemaan mahdotonta ottaa tuotantoa valtion huostaan, koska nykyisten tuotantolaitosten lukumäärä on siihen vielä liian suuri. Tarvitaan muka vielä paljon aikaa ennenkuin kilpailu on tukehuttanut pienet liikkeet ja siten luonut mahdollisuuden alkaa sosialistista tuotantoa. Onhan kaikkien teollisuusyritysten luku Saksassa noin 2¹⁄₂ miljonaa, josta yksistään kutomateollisunden alalla työskentelee yli 200,000 liikettä. Miten voi valtio johtaa semmoista liikkeiden paljoutta!

Totta on, että tehtävä näyttää pelottavalta. Se pienenee kuitenkin melkoisesti, jos me otaksumme köyhälistöhallituksen ottavan käytäntöön trustien menetelmän, joka tosin ottaa kaikki liikkeet haltuunsa, mutta jatkaa liikettä ainoastaan täydellisimmissä suurissa liikkeissä. 200,000 kutomateollisuusliikkeestä on ainoastaan 3,000:ssa enemmän kuin 50 työmiestä. On selvää, että teollisuuden keskittäminen yksinomaan näihin liikkeisiin tekee tuotannon yhteiskunnallisen järjestelyn jo paljon yksinkertaisemmaksi. Se tulee vieläkin yksinkertaisemmaksi, jos me otaksumme uuden hallituksen sulkevan kaikki liikkeet, joissa on vähemmin kuin 200 työmiestä. Silloin jää 200,000:sta ainoastaan 800 jälelle. Ei ole mitenkään enää mahdotonta saada yleiskatsausta tästä määrästä liikkeitä ja tarkastaa niitä.

Tästä johtuu vielä eräs huomattava näkökohta. Vastustajamme ja vähemmin toivorikkaat jäsenet omissa riveissämmekin mittaavat yhteiskuntamme kypsyyttä sosialistiseen tuotantoon niiden raunioiden lukumäärän mukaan, joita se vielä laahaa perässään ja joista se ei kykene nopeasti pääsemään vapaaksi. Yhä uudelleen ja uudelleen mainitaan meille riemuiten, miten suuret joukot pikkuliikkeitä on vielä olemassa. Mutta kypsyyden astetta sosialismiin siirtymistä varten ei mitata niiden pikkuliikkeiden lukumäärän mukaan, jotka vielä pysyvät pystyssä, vaan niiden suurliikkeiden lukumääräin mukaan, jotka jo ovat käynnissä. Ilman kehittynyttä suurtuotantoa on sosialismi mahdoton. Missä sensijaan suurtuotanto on laajassa muodossa vallalla, siellä on sosialistiselle yhteiskunnalle helppoa keskittää tuotantoa sen rajoissa ja vapautua tukkuliikkeistä mitä nopeimmin. Sosialismin onnettomuudenkorpit, jotka varottavalla koikkunallaan voivat ilmottaa vaan sen tulevaa tuhoa, takertuvat yksipäisesti siihen tosiseikkaan, että pikkuliikkeiden lukumäärä Saksassa on vuosina 1882–1895 kohonnut 1,8 prosenttia, mutta he eivät sokeudessaan huomaa sitä tosiseikkaa, että samassa ajassa suurliikkeiden lukumäärä, joissa on yli 50 työmiestä, on kohonnut 90 prosenttia, ja jättiläisliikkeiden lukumäärä, joissa on yli 1,000 henkeä työssä, on kohonnut 100 prosenttia. Tämä lisääntyminen on sosialismin perusehto ja se täyttyy runsaasti. Ellei pikkutuotanto samalla todellisesti vähene, niin todistaa tämä vaan, että niiden raunioiden lukumäärä, jotka köyhälistöhallituksen täytyy lakasta pois, on vielä melkoinen. Kuitenkin lupaavat trustit tässäkin suhteessa tehdä edellämme melkoisesti työtä.

Vieläkin eräässä toisessa suhteessa ovat ne esikuvana. Nykyiset trustit eivät kohota voittoaan ainoastaan korottamalla työmiestensä työn tuottavaisuutta, vaan myöskin monella tavalla säästämällä. Sosialistisen tuotannon täytyy voida tehdä säästöjä vieläkin suuremmassa määrässä. Näitä säästöjä voidaan tehdä koneissa, apu-aineissa ja kuljetuskustannuksissa. Jääkäämme esimerkkiimme kutomateollisuuden alalta. Tarvitaan aivan eri suuria kustannuksia, jos kuletetaan raaka- ja apu-aineet 200,000:een kuin jos ne kuletetaan 800:aan työpajaan. Samoin on laita liikkeiden johtamiskustannuksien suhteen. 200,000 liikkeestä eivät tosin pienimmät vaadi mitään erityistä johtoa; laskemme niihin ne, joissa on vähemmän kuin 5 työmiestä. Niissä on johtaja itse mukana työssä. Ainoastaan 12,000 nousee tämän rajan yli. Mutta niidenkin johtaminen vaatii varmasti enemmän hoitokustannuksia kuin 800 liikkeen johtaminen. Toisia säästöjä tehdään siten, että trustit poistavat taistelun ostajista kilpailevien liikkeiden kesken. Senjälkeen kuin niitä on ruvennut ilmestymään Yhdysvalloissa, vähenee toimessa olevien kauppamatkustajien lukumäärä. Huomattavin on muuan tapaus, johon J. W. Jenks viittaa eräässä kirjotuksessaan. Eräs trusti laajensi tuotantonsa aluetta siinä määrässä, että sen työssä pitämien oppimattomien työmiesten lukumäärä kohosi 51 prosentilla ja oppineiden 14 prosentilla. Sitävastoin väheni sen kauppamatkustajain lukumäärä samassa ajassa 75 prosentilla. Sama Jenks kertoo, että monet trustit säästävät omien ilmotustensa mukaan ilmotus- ja reklamikustannuksia 40–85 prosenttia.

Vihdoin tulee palkkain korotus teollisuudessa vapauttamaan lukuisia työvoimia, jotka nykyään elävät välikaupassa loisen elämää. He hankkivat puutteellisen toimeentulonsa pienissä myymälöissä, ei senvuoksi, että nämä olisivat välttämättömiä, vaan senvuoksi, että niiden omistajat epäilevät löytävänsä muualta leipää, tai eivät ansaitse riittävästi palkkatyöstä ja koettavat senvuoksi hakea sivuansiota.

Niistä lähes 2 miljonasta ihmisestä, jotka nykyään työskentelevät kaupassa ja liikkeessa (lukuunottamatta postilaitosta ja rautateitä) sekä ravintoloissa, tulee, jos palkat kohoavat teollisuudessa tarpeeksi ja kysyntä on riittävä, vapautumaan ehkä yksi miljona, jotka voidaan siirtää lois-asemasta tuottamaan toimeliaisuuteen.

Nämä ovat ne molemmat keinot, joiden avulla työväen tuotantokykyisyyttä voidaan lisätä. Ensiksikin siis lakkauttamalla lois-toimeliaisuuden ja toiseksi keskittämällä liikkeen täydellisimpiin työpajoihin. Käyttämällä näitä molempia keinoja, voi köyhälistöhalliius heti kohottaa tuotannon niin korkealle asteelle, että on mahdollisia tuntuvasti korottaa palkkoja ja samalla lyhentää työaikaa. Jokainen uusi palkkain korotus ja työajan lyhennys lisää puolestaan yhä enemmän työn viehätysvoimaa ja tuo siten tuotantoon yhä uusia työmiehiä, jotka siihen saakka ovat olleet lois-asemassa, kuten palvelijoita, vähittäiskauppiaita j. n. e. Mitä korkeampia palkat ovat, sitä enemmän tulee työmiehiä. Mutta sosialistisessa yhteiskunnassa voi tämän lauseen kääntääkin ja sanoa: mitä enemmän työmiehiä, siis mitä vähemmin joutilaita on yhteiskunnassa, sitä enemmän tuotetaan ja sitä korkeampia ovat palkat. Tämä laki olisi järjetön vapaan kilpailun yhteiskunnassa, jossa palkat laskevat sitä alemmaksi — muuten samanlaisten olosuhteiden vallitessa — mitä suurempi työmiesten tarjonta on. Se on kuitenkin sosialistisen tuotantotavan palkkalaki.

Takaisin sisällysluetteloon

6. Jatkuvan tuotannon järjestäminen.

Sovittaessaan molempia vastikään tarkastettuja trustien menettelytapoja tuotantoon ei köyhälistöhallitus ole vielä suorittanut edes ensimäisiä tehtäviään tuotannon jatkamisen suhteen. Tuotantoprosessi uudistuvana toimintana, jatkuvana tuotantoprosessina, ei tarvitse yksinomaan tuotannon, vaan myöskin kiertokulun häiritsemätöntä jatkumista. Jos tahdotaan tuottaa edelleen ilman keskeytymisiä, ei tarvita ainoastaan työmiehiä, jotka luovat tuotteita, vaan silloin on myöskin välttämätöntä, ettei raaka-aineiden, apuaineiden (hiilien), käytettävien työkalujen, koneiden ja elintarpeiden tuonnissa tapahdu mitään keskeytymistä, sekä että valmiit tuotteet myöskin saavat menekin.

Kiertokulun pysähtyminen merkitsee taloudellista pulaa. Se pysähtyy joko senvuoksi, että on tuotettu liian paljon jotakin tavaraa. Tässä tapauksessa eivät työpajat, joissa sitä valmistetaan, voi työskennellä edelleen täydellä voimallaan, senvuoksi että menekki ei ole riittävä. Ne eivät saa siitä rahaa ja siten puuttuu niiltä keinoja raaka-aineiden ostoon, palkkain maksuun y. m. Mutta pulia voi syntyä senkin vuoksi, että on tuotettu liian vähän jotakin tavaraa, kuten esim. oli englantilaisen puuvillateollisuuspulan laita. Sen aiheutti sisäinen sota Yhdysvalloissa, jonka aikana puuvillanviljelys meni lujasti taaksepäin.

Pulat ovat nykyaikaisen tuotantotavan pahimpana vitsauksena. Niiden poistaminen on köyhälistöhallituksen tärkeimpiä tehtäviä. Se voi kuitenkin tapahtua ainoastaan tuotannon ja kiertokulun, siis jatkuvan tuotannon suunnitelmanmukaisen järjestelyn avulla.

Sosialismin tehtäväksi mainitaan tavallisesti tuotannon järjestämistä. Osan tästä tehtävästä ratkasee kuitenkin jo pääoma, asettaen useiden, toisistaan riippumattomien pienien liikkeiden sijaan tuotannon järjestämisen harvoihin suuriin liikkeisiin, jotka toisinaan antavat työtä tuhansille työmiehille. Trustit pääsevät niin pitkälle, että ne järjestävät kokonaisia teollisuudenhaaroja. Mutta ainoastaan köyhälistöhallitus voi suorittaa suunnitelmallisen järjestelyn tuotteiden kiertokulun, eri liikkeiden välillä tapahtuvan, samoinkuin tuottajan ja kuluttajan välisen liikeyhteyden suhteen, jolloin käsite kuluttaja on otettu laajimmassa merkityksessään, niin ettei siihen kuulu ainoastaan mieskohtainen, vaan myöskin tuotannollinen kulutus. Kankuri kuluttaa esim. lankaa tuotannollisessa kulutuksessa, kappale leipää, jonka hän syö, lankee sensijaan mieskohtaisen kulutuksen osalle.

Köyhälistö yksinään voi panna toimeen tämän tuotteiden kiertokulun järjestelyn, poistamalla yksityisomaisuuden liikkeistä. Se ei sitä ainoastaan voi, vaan sen täytyy se panna toimeen, jos tuotantoprosessin tulee jatkua sen johdon alaisena ja jos sen hallitus aikoo pysyä pystyssä. Sen täytyy määrätä jokaisen eri yhteiskunnallisen tuotantolaitoksen tuotannon korkeuden olemassa olevien tuotantovoimien (työmiesten ja tuotantovälineiden) suhteen tehtyjen laskujen perusteella, sekä pitää huolta siitä, että jokaiseen tuotantolaitokseen saadaan, ei ainoastaan välttämättömät työmiehet, vaan myöskin välttämättömät tuotantovälineet, sekä että valmiit tuotteet joutuvat kuluttajille.

Mutta eikö tämä tehtävä ole mahdoton ratkasta nykyaikaisessa suurvaltiossa? Kuvitelkaamme mielessämme esim. Saksan valtiota kahden miljonan tuotantolaitoksen tuotannon johtajana ja niiden tuotteiden välittäjänä, joita sen tulee jakaa osaksi tuotantovälineinä tuotantolaitosten itsensä kesken ja osaksi kulutusesineinä 60 miljonalle kuluttajalle, joista jokaisella on erikoisia ja vaihtelevia tarpeita! Tehtävä näyttää ylivoimaiselta, ellei myöskin samalla tahdota järjestää ihmisten tarpeita ylhäältä päin hyvin yksinkertaisen kaavan mukaan, vähentäen niitä samalla mahdollisimman paljon ja antaa jokaiselle osuutensa kasarmimaisesti, ellei siis lyhyesti sanoen tahdota saattaa nykyistä sivistyselämäämme paljon alhaisemmalle portaalle! Täytyisikö meidän vielä tulla kasarmi- tai kuritushuonevaltioon?

Tämä tehtävä ei ole suinkaan helppo. Se on vaikeimpia niistä, jotka lankeevat köyhälistöhallituksen osalle, ja tulee antamaan sillekin monta kovaa pähkinää purtavaksi. Sen vaikeutta ei kuitenkaan myöskään saa liiotella.

Ensiksikin on huomattava, ettei tässä ote kykymys kokonaan uuden järjestelmän yhtäkkiä ja tyhjästä luomisesta tuotannon ja kiertokulun alalle. Semmoinen on jo olemassa määrättyyn asteeseen saakka, ja muuten olisikin nykyisen yhteiskunnan pystyssä pysyminen mahdoton. On ainoastaan kysymys siitä, että tämä järjestelmä, joka tähän saakka on ollut itsetiedoton ja on aina vaikuttanut osallisten selän takana hankausten, vararikkojen ja pulien kautta sekä arvolain avulla muutettaisiin itsetietoiseksi, jossa kaikkien määräämien tekijäin edeltäkäsin tapahtuva laskeminen astuu kysynnän ja tarjonnan välisen pelin muodostaman, jälkeenpäin tapahtuvan korjauksen sijaan. Eri työhaarain välinen suhteellisuus on jo olemassa, joskin epätäydellisenä ja epävakaisena; että ei tarvitse luoda uudestaan, vaan ainoastaan tehdä täydelliseksi ja pysyväiseksi. Samoin kuin rahaan ja hintoihin nähden, tarvitsee tässäkin vaan jatkaa siitä, mitä olemme perinneet. Kaikkea ei tarvitse uudistaa pohjaa myöten, vaan ainoastaan laajentaa useita kohtia, supistaa toisia ja muuttaa löysiä suhteita kiinteämmiksi.

Lisäksi tulee problemi melkoisesti yksinkertaisemmaksi sen jo mainitsemamme seikan vaikutuksesta, että tuotannon keskittäminen täydellisimpiin tuotantolaitoksiin tulee melkoisesti vähentämään teollisuuslaitosten lukumäärää. Vuonna 1895 oli Saksan 2,146,972 teollisuusliikkeestä aiuoastaan 17,941 suurliikettä, joissa oli enemmän kuin 50 työmiestä (tosin oli niissä yhteensä 3 miljonaa työläistä, teollisuustyöväestön kokonaislukumäärän ollessa 8 miljonaa.) En luonnollisesti väitä, että ainoastaan nämä suurliikkeet tulevat olemaan käynnissä. Olisi naurettavaa mennä kertomaan tarkkoja numeroita tulevista oloista. Kaikkien tässä esitettyjen numerojen tarkotuksena on valaista esiintyviä problemia; ne eivät tahdo tarkkaan esittää mimmoisiksi olot tulevat todellisuudessa muodostumaan. Suhde 2 miljonan teollisuuslaitoksen ja 18,000 suurliikkeen välillä osottaa siis vaan, että teollisuuslaitosten lukumäärä vähenee tuntuvasti köyhälistöhallituksen aikana.

Mutta tuotannon ja kiertokulun järjestämisen vaikeutta voi vähentää muullakin tavoin kuin vähentämällä liikkeiden lukumäärää.

Tuotannon voi jakaa kahteen suureen osaan: tuotantoon kulutusta varten ja tuotantoon tuotantoa varten. Tuotantovälineiden tuotanto on nykyään pitkälle ulotetun työnjaon vaikutuksesta tullut tärkeimmäksi tuotannon osaksi ja se laajenee yhä edelleen. Tuskin yksikään kulutusesine tulee yhden ainoan tuottajan kädestä, vaan läpikäy suuren joukon tuotantolaitoksia, niin että se, joka tekee kulutusesineen valmiiksi meidän käytettäväksemme, on vaan viimeisenä pitkässä tuottajain jonossa. Kulutusesineiden ja tuotantovälineiden tuotannolla kuitenkin on kummallakin ominainen luonteensa. Tuotantovälineiden tuotannossa, kuten rautateollisuudessa, vuorikaivoksissa j. n. e. vallitsevat jättiläisliikkeet. Nämä ovat nykyään jo hyvin järjestettyjä työnantajaliittoutumisien, kuten kartellien, trustien y. m. avulla. Mutta myöskin näiden tuotantovälineiden ostajain keskuudessa on työnantajain liittoutuminen pitkälle edistynyt. Siinäkään ei enää nykyään yksityinen työnantaja tee sopimuksia yksityisten työnantajain kanssa, vaan työantajain liitto työnantajainliiton kanssa, teollisuudenhaara teollisuudenhaaran kanssa. Ja sielläkin, missä työnantajain liittoutumiset ovat vähemmin kehittyneitä, ovat tällä alalla suhteellisen harvat tuottajat aina harvojen kuluttajien kanssa tekemisissä. Kuluttajahan ei ole tässä tapauksessa yksityinen henkilö, vaan kokonainen liike. Esim. kehruu- ja kutomakoneiden valmistamisessa laskettiin vuonna 1895 työskentelevän 1,152 liikellä, joissa oli 17,047 työmiestä. Niistä tuli kuitenkin 774 liikettä, joissa oli 1,474 työmiestä, vähemmin kysymykseen. Suurliikkeitä laskettiin olevan vaan 73 ja niissä 10,335 työmiestä. Niitä vastassa on 200,000 kutomateollisuuslaitosta (ei pelkkiä kehruu- ja kutomatehtaita), joiden lukumäärä kuitenkin, kuten olemme nähneet, tulisi vähenemään muutamiin tuhansiin, ehkäpä satoihinkin. Tapahtuneen tuotannon keskittämisen jälkeen täydellisempiin liikkeisiin jää toiselle puolen jälelle ehkä 50 konetehdasta ja toiselle puolen 2,000 kehruu- ja kutomalaitosta. Olisiko aivan mahdotonta, että edelliset sopisivat jälkimäisten kanssa koneiden tilaamisesta ja järjestäisivät siten suunnitelmallisesti niiden tuotantoa?

Kun tarkastelee tätä suhteellisesti pientä määrää tuottajia ja kuluttajia, ymmärtää helposti, että tuotantovälineiden valmistuksen alalla tuotanto avoimia markkinoita varten nykyään jo vähenee ja tuotanto tilauksen mukaan, siis järjestelmällinen, edeltäkäsin harkittu tuotanto ja kiertokulku lisääntyy.

Toisenluontoinen on kulutusesineiden tuotanto. Tosin on meiltä tälläkin alalla jättiläisliikkeitä (sokeritehtaita, olutpanimoita), mutta enimmäkseen ovat tällä alalla pikkuliikkeet vallalla. Tällä alalla täytyy vielä enimmäkseen mukautua ostajien mieskohtaisten tarpeiden mukaan, ja sen voi pienoisvalmistus tehdä paremmin kuin suurtuotanto. Tuotantolaitosten lukumäärä on tällä alalla suuri eikä sitä voi vähentää samassa määrässä kuin tuotantovälineiden tuotannossa. Tällä alalla vallitsee vielä myöskin tuotanto avoimia markkinoita varten, ja markkinoista on kuluttajain suuren lukumäärän vuoksi paljon vaikeampi saada yleiskatsausta kuin tuotannosta tuotantoa varten. Työnantajain liitot ovat tällä alalla harvinaisempia. Kulutustarpeiden tuotannon ja kiertokulun järjestely tarjoo senvuoksi paljon suurempia vaikeuksia kuin tuotantovälineiden tuotannon järjestely.

Tässäkin täytyy meidän kuitenkin vietä erottaa kaksi lajia: välttämättömien kulutusesineiden ja ylellisyysesineiden tuotannon. Välttämättömien kututusesineiden kysyntä vaihtelee suhteellisesti vähän, se on melkein pysyvä. Päivä päivältä, vuosi vuodelta tarvitaan samoja määriä jauhoja, leipää, lihaa ja vihanneksia, vuosi vuodella vaihtelee jalkineiden ja alusvaatteiden kysyntä hyvin vähän. Sensijaan vaihtelee kulutustavarain kysyntä sitä hetpommin, mitä enemmän nämä ovat semmoisia ylellisyystavaroita, joita ilman voi helposti olla, joiden omistaminen tai käyttö on mieluisa, mutta ei välttämätön. Niiden kulutus on paljon oikullisempi. Mutta kun tarkastelee asiaa, huomaa, että ostava yleisö on vähemmin syypää näihin oikkuihin kuin teollisuus. Siten ei esim. muotien vaihtelu johdu niin paljon yleisön maun muuttumisesta kuin tuottajain tarpeesta tehdä vanha, jo myyty tavara kelpaamattomaksi edelleen käytettäväksi, jotta kuluttajia pakotettaisiin senkautta ostamaan uutta tavaraa. Uuden, muodin mukaisen tavaran täytyy senvuoksi erota huomattavasti vanhasta. Sen levottomuuden ohella, joka on olennainen nykyaikaiselle tuotantotavalle, on tämä tuottajain pyrintö pääsyynä muotien nopeaan vaihteluun. He muodostelevat ensin uudet muodit ja pakottavat sitte yleisön niitä seuraamaan.

Kulutustavarain, etenkin ylellisyystavarain menekin vaihteluja synnyttävät kuitenkin muutokset kuluttajain tuloissa paljon enemmän kuin muutokset maussa. Nämä muutokset taasen, mikäli ne eivät jää yksityisiksi tapauksiksi, vaan saavuttavat suuremman laajuuden yhteiskunnassa, niin että ne tuntuvasti vaikuttavat kulutukseen, johtuvat vaihteluista menestys- ja pulakausien välillä sekä vaihteluista kiinteän työnkysynnän ja työttömyyden lisääntymisen välillä. Mutta jos me tutkimme, mistä nämä viimemainitut vaihtelut johtuvat, niin huomaamme, että ne saavat alkunsa tuotantovälineiden tuotannon alueelta. On yleisesti tunnettua ja tunnustettua, että nykyään etenkin rautateollisuus saa aikaan pulia.

Menestys- ja pulakausien vaihtelut ja niiden kautta myöskin suuret vaihtelut kulutusesineiden kulutuksessa, saavat siis alkunsa tuotantovälineiden tuotannon alueelta, siltä alueelta, jossa, kuten olemme nähneet, liikkeiden keskittäminen ja tuotannon järjestely on jo nykyään niin kehittynyt, että se tekee tuotannon ja kiertokulun täydellisen järjestämisen nopeimmin mahdolliseksi. Tuotantovälineiden tuotannon vakiintuminen tuo myöskin mukanaan vakiintumisen kulutustarpeiden kysynnässä, jonka silloin voi helposti tilastollisesti saada selville, ilman että sitä varten tarvitsee kulutusta virallisilla ohjesäännöillä järjestää.

Köyhälistöhallitukselle voisikin ainoastaan yksi laatu häiriöitä kiertokulun alalla tulla turmiolliseksi, mikäli nämä johtuvat tuotannosta: ainoastaan alituotanto ei liikatuotanto. Nykyään on jälkimäinen pääasiallisimpana syynä puliin, sillä suurimman vaikeuden tarjoo nykyään myynti, tuotteiden menekki. Osto sensijaan, tarvittavien tuotteiden hankkiminen, tuottaa tavallisesti ainoastaan vähäisen huolta, ainakin niille onnellisille, joilla on tarpeeksi pikkurahaa taskussaan. Köyhälistöhallituksen valtaan päästyä kääntyy tämä suhde päinvastaiseksi. Valmiiden tuotteiden menekistä ei tarvitse erikoisesti huolehtia. Silloinhan eivät yksityiset tuota myyntiä varten toisille yksityisille, vaan yhteiskunta tuottaa omaksi tarpeekseen. Silloin voi syntyä pulia ainoastaan siinä tapauksessa, ettei tarvetta varten, olkoon se sitte tuottavaa tai mieskohtaista kulutusta varten, voida useissa tavaroissa tuottaa riittävästi. Jos sensijaan siellä ja täällä tai kaikkialla tuotetaan liian paljon, niin merkitsee tämä tosin työvoimien tuhlausta, siis tappiota yhteiskunnalle, mutta se ei estä tuotantoa ja kulutusta edelleen jatkumasta. Uuden hallituksen päähuolena täytyy tulla olemaan huolenpito siitä, ettei millään alalla tuoteta liian vähän. Sen ohella tulee se tietenkin myös valvomaan, ettei työvoimia tuhlata tarpeettomaan tuotantoon, sillä kaikki sentapainen tuhlaaminen merkitsee aina, puhumattakaan mistään muusta, työajan tarpeetonta pidentämistä.

Takaisin sisällysluetteloon

7. Jäännöksiä tuotantovälineiden omistuksesta.

Olemme nähneet, että köyhälistöhallitus tulee valmistamaan pikaisen lopun pienoisliikkeille niinhyvin teollisuuden kuin välikaupankin alalla, milloin ne edustavat epätäydellistä liikemuotoa.

Myöskin juuri käsitelty pyrkimys kiertokulun järjestämiseksi tulee johtamaan pienen vähittäiskaupan mahdollisimman tarkkaan syrjäyttämiseen, sen poistunkemiseen osaksi osuuskauppojen, osaksi kunnallisten laitosten kautta. Tuotantoprosessin yleiskatsauksen voittamiselle ja sen järjestäytymiskyvyn kehittämiselle on edullista, jos sen johdon ei tarvitse olla tekemisissä lukuisien tavaranostajain vaan ainoastaan muutamien järjestöjen kanssa.

Paitsi välikauppaa tulee myöskin kulutustavarain suoranainen tuotanto paikallista tarvetta varten lankeemaan osuuskaupoille ja kunnille, kuten estm. leipomot, maito- ja vihannestuotanto ja asuntojen rakentaminen.

Ei ole kuitenkaan otaksuttavaa, että kaikki yksityiset pienoisliikkeet häviäisivät tällä tavalla. Ennen kaikkea ei käy niin maanviljelyksessä. Tosin tulevat ne maataloudelliset liiikkeet, jotka jo nykyään ovat tulleet kapitalistisiksi liikkeiksi, ajamaan karille palkkajärjestelmään ja muuttumaan valtion, kunnan tai osuuskunnan omistamiksi yrityksiiksi. Sen ohella tulevat myöskin useat nykyisistä kääpiöviljelijöistämme luopumaan työstään ja siirtymään työmiehiksi teollisiin tai maataloudellisiin suurliikkeisiin, jotka takaavat varman toimeentulon. Mutta voi otaksua, että yhä edelleen jää jälelle talonpoikia, jotka jatkavat pientä liikettään perheenjäsentensä avulla tai korkeintaan käyttäen yhtä renkiä ja yhtä piikaa, jotka luetaan perheeseen kuuluviksi. Kun ottaa huomioon talonpoikiemme nykyisen vanhoillisen luonteen, on hyvin luultavaa, että melkoinen joukko heistä tulee edelleen jatkamaan nykyistä taloudenhoitoaan. Köyhälistöhallitus ei tule kuitenkaan osottamaan minkäänlaista halua tämäntapaisten liikkeiden haltuunsa ottamiseen. Eikä kukaan vakava sosialisti ole vielä vaatinuyt, että talonpojat tulisi karkoittaa tai heidän omaisuutensa ottaa pakkoluovutuksella. Luultavasti pikemminkin sallitaan kaikkien pikkutalonpoikien hoitaa talouttaan samaan tapaan kuin ennenkin. Talonpojan ei tarvitse peljätä mitään sosialistisen hallituksen puolelta.

Vieläpä on hyvin luultavaa, että talonpoikien talous tulee saamaan tukea uudelta hallitukselta. Se lakkauttaa militarismin ja verotaakan, sekä tuo mukanaan itsehallinnon, koulu- ja tientekorasitusten ottamisen valtion huostaan, vaivaishoitorasituksen poistamisen, hypotekivelkain siirtymisen valtiolle maksettaviksi, ehkäpä niiden alentamisenkin, sekä paljon muita etuja. Me olemme myöskin nähneet, että voittoisalla köyhälistöllä on täysi syy enentää tuotteiden paljoutta, ja niiden tuotteiden joukkoon, joiden suhteen kysyntä tulee kasvamaan, on ensi kädessä luettava myöskin maatalouden tuotteet. Huolimatta kaikista vastaväitteistä kurjistumisteoriaa vastaan on vielä nykyään paljon nälkää tyydytettävänä, ja yksistään tämä tosiseikka oikeuttaa meitä otaksumaan, että palkkain korotus tulee ennenkaikkea ilmenemään maataloustuotteiden kasvavana kysyntänä. Köyhälistöhallitukselle on siis edullista lisätä talonpoikien tuotantoa ja se tulee tätä tarkotusta varten voimakkaasti sitä avustamaan. Sen oma etu vaatii sitä kohottamaan takapajulle jäänyttä talonpoikais-maanviljelystä, jakamalla maanviljelijöille karjaa, koneita ja apulannoitusaineita sekä parantamalla maata j. n. e. Se tukee tällä tavoin auttamaan maataloustuotteiden enentämistä semmoisissakin liikkeissä, jotka eivät vielä ole yhteiskunnan omaisuudeksi muuttuneet.

Mutta tälläkin alalla, niinkuin muillakin, tulevat olosuhteet vaatimaan kiertokulkuprosessin tekemistä yksinkertaiseinmaksi, senkautta että useain yksityisten sijaan, jotka vaihtavat keskenään tuotteita, asetetaan muutamia harvoja järjestöjä, jotka taloudellisessa tarkotuksessa ovat yhteydessä toistensa kanssa. Valtiolle on helpompi jakaa siitoskarjaa, koneita ja apulantoja talonpoikaisille kunnille, kuin yksityisille talonpojille. Samat kunnat ja osuuskunnat eivät puolestaan myy enään tuotteitaan yksityisille välikauppiaille, vaan taasen osuuskunnille (osuuskaupoille), kunnille ja valtion omistamille tuotantolaitoksille (myllyille, sokeritehtaille, panimoille j. n. e). Siten häviää tälläkin alalla yksityistalous vähitellen yhteisen talouden tieltä, kunnes viimemainittu vihdoin aikaansaa muntoksen itse talonpoikaistaloudessa ja synnyttää useampien tämmöisten liikkeiden osuuskunnallisesta tai kunnallisesta yhteenliittymisestä yhteiskunnallisen suurliikkeen. Talonpojat tulevat yhdistämään maanviljelyksensä ja tekemään yhteisesti työtä, varsinkin kun he näkevät, miten anastettujen suurtilusten osuustoiminnallinen hoito menestyy, ja miten nämä voivat samaa työmäärää käyttäen tuottaa paljon enemmän ja tarjota työmiehille melkoisesti enemmän lepoa, kuin pikkuviljelys. Se seikka, että pikkuviljelys yhä vielä menestyy johtuu suureksi osaksi siitä sen ominaisuudesta, että se imee enemmän työtä muokkaajiltaan, kuin mitä suurviljelys voi tehdä. Ei voi kieltää, ettei talonpoika tee enemmän työtä, kuin palkkatyömies suurtilallisten työssä ollessaan. Talonpojalla on tuskin milloinkaan vapaata aikaa ja vapaalla ajallaankin ajattelee hän aina, miten hän voisi parantaa viljelystään. Hän ei ole huvitettu mistään muusta kuin liikkeestään ja siinä on myöskin yksi syy, minkä vuoksi hän on niin vaikeasti voitettavissa asiamme puolelle.

Tämä pitää kuitenkin paikkansa ainoastaan vanhaan sukupolveen nähden. Nuorempi polvi on jo toisenlainen. Se kaipaa iloja ja huvituksia, mutta myöskin korkeampaa sivistystä. Ja kun se ei voi maalla tyydyttää tätä kaipuuta, virtaa se kaupunkeihin ja jättää maaseudun tyhjäksi. Mutta kun talonpoika näkee voivansa jäädä maata viljelemään tarvitsematta luopua levosta ja sivistyksestä, ei hän enää pakene tätä, vaan siirtyy ainoastaan pikkuviljelyksestä suurviljelykseen — ja silloin katoo taasen eräs yksityisomaisuuden viimeisiä varustuksia.

Mutta tätä kehitystä ei voittoisa köyhälistö tule väkivaltaisesti jouduttamaan jo siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se tahdo tarpeettomasti asettaa itseään vaaralle alttiiksi. Sillä se olisi seurauksena, jos tahdottaisiin pakottaa talonpoikia noudattamaan uutta tuotantotapaa. Niin korkeaksi kuin arvioimmekin köyhälistön taisteluhalun ja pelottomuuden, ei sen taistelu kuitenkaan koskaan tule kohdistumaan vähäväkisiä kohtaan, jotka itse ovat sorrettuja, vaan suuria sortajia vastaan.

Maanviljelyksen ohella tulisivat senjälkeen vielä kysymykseen pikkuliikkeet teollisuuden alalla. Nämäkään eivät tule lähimmässä tulevaisuudessa kokonaan katoamaan. Tosin tulee uusi hallitus kaikkialla, missä huonosti järjestetyt liikkeet kilpailevat täydellisempien kanssa, koettamaan seisauttaa edellisiä, keskittääkseen niiden työmiehet hyvin järjestettyihin suurliikkeisiin, joihin niitä voi ilman väkivaltaa helposti kulettaa, jos niille siellä tarjoo parempia palkkoja. On kuitenkin yhä vielä olemassa teollisuudenhaaroja, joissa koneet eivät voi edullisesti kilpailla käsityön kanssa tai eivät voi saada sitä aikaan mitä tämä voi. On tosiaan kuvaavaa, etten tarkastaessani Saksan ammattitilastoa onnistunut löytämään ainoatakaan ammattia, jossa pikkuliike vielä olisi ainoana vallitsevana, ellen ota lukuun erästä pienoista poikkeusta (4 liikettä, kussakin 1 työmies). Esitän tässä muutamia numeroita, joita ei tietääkseni ole vielä missään julaistu. Seuraavissa teollisuuden haaroissa on pikkuliike vielä melkein kokonaan vallalla (yli 97 prosentlia kaikista liikkeistä) ja suurliikkeet (joissa on yli 50 työmiestä) eivät vielä ensinkään:

Ellei ota huomioon taiteilijoita, parturia, nuohoojia, viulunvalmistajia ja vaikkapa vielä nahannylkijöitä ja kengänkiilloltajia, niin on ilman suurliikkeiden kilpailua toimivien pikkurikkeiden alue rajotettu ammattien alalla miltei nollaan.

Siitä huolimatta on pikkuliikkeillä vielä tulevaisuutta monessa teollisuudenhaarassa, jotka työskentelevät suoranaisesti inhimillistä kulutusta varten, sillä koneet valmistavat, kuten tunnettu, ainoastaan joukkotuotteita, kun taas monet ostajat haluavat saada mieskohtaisen makunsa mukaista tavaraa. Onpa sekin mahdollista, että teollisten tukkuliikkeiden lukumäärä suurenee köyhälistöhallituksen aikana, koska se lisää joukkojen hyvinvointia ja käsityötuotteiden kysyntä siten voi tulla suuremmaksi. Taiteellinen käsityö voi siten saada uutta virikettä. Tosin emme voi odottaa, että William Morris'en herttaisessa Utopiassaan^[3] esittämä tulevaisuuden kuva milloinkaan toteutuu, ja me siten vapaudumme koneiden käytöstä. Kone tulee jäämään tuotantoprosessin valtiaaksi. Se ei milloinkaan enää tule luovuttamaan tätä asemaa käsityölle. Ei ole kuitenkaan mahdotonta, että käsityö lisääntyy uudelleen useissa taiteellisissa ammateissa ja vallottaa useita uusia aloja. Mutta sensijaan, että se nykyään pysyy monasti pystyssä ainoastaan kotiteollisuutena, äärimmäisen kurjuuden tuotteena, voi käsityö uudessa yhteiskunnassa menestyä ainoastaan kalliina ylellisyytenä, joka voi levitä kasvaneen yleisen hyvinvoinnin vaikutuksesta. Tuotantoprosessin perustana tulee olemaan koneiden käyttämä suurliike. Kysymyksessä olevat pikkuliikkeet tulevat säilymään korkeintaan jonkinlaisina saarina suurten yhteiskunnallisten liikkeiden meressä.

Nekin voivat ottaa käytäntöön mitä erilaisimpia muotoja tuotantovälineittensä omistamiseen ja tuotteittensa menekkiin nähden. Ne voivat olla valtion tai kunnan omistamien suurliikkeiden aliosastoja, voivat ottaa niiltä raaka-aineensa ja työkalunsa ja antaa niille tuotteensa. Ne voivat myöskin tuottaa yksityisostajia ja avoimia markkinoita varten j. n. e. Kuten nykyäänkin, voi työmies silloin vuoron jälkeen työskennellä mitä erilaisimmissa liikehaaroissa. Ompelijatar voi joskus olla valtion tehtaassa, toisen kerran neuloa jollekin yksityiselle tämän kotona, sitte taasen neuloa jonkun toisen kotona ja hän voi vihdoin parin toverinsa kanssa perustaa tuotanto-osuuskunnan, joka valmistaa vaatteita tilauksesta tai varastoon.

Tällä, samoinkuin kaikilla muillakin aloilla, tulee mitä suurin monipuolisuus ja vaihtelevaisuus hallitsemaan. Ei mikään ole erehdyttävämpää kuin kuvitella mielessään sosialistista yhteiskuntaa yksinkertaisena, jäykkänä koneistona, joka kerran käyntiin asetettuna yhä edelleen antaa rattaidensa käydä samalla tavalla.

Mitä erilaisimmat tuotantovälineiden omistamismuodot — valtion, kunnan, osuuskaupan, tuotanto-osuuskunnan ja yksityisten — voivat rinnakkain olla suosittuja sosialistisessa yhteiskunnassa. Silloin on käytännössä mitä erikoisimpia liikemuotoja — virkavaltainen, ammattiyhdistysten valvoma, osuustoiminnallinen ja yksityisten harjottama —; mitä erilaisimpia työmiesten palkanmaksutapoja — kiinteä palkka, aikapalkka, kappalepalkka, osallisuus raaka-aineiden ja koneiston suhteen tehtyihin säästöihin j. n. e. sekä osallisuus voimaperäisemmän työn tuloksiin —; mitä erilaisimpia tuotteiden kiertokulkutapoja — hankintasopimusten kautta ja oston kautta valtion, kunnan, osuuskunnan sekä itse tuottajien j. n. e., j. n. e. varastoista. Sama monipuolisuus taloudellisessa koneistossa kuin nykyäänkin on mahdollinen sosialistisessa yhteiskunnassa. Ainoastaan nykyisen kilpailutaistelun kiirehtiminen, takaa-ajaminen, taistelu ja kamppailu, hävittäminen ja hävitetyksi tuleminen on poistettu ja samoin vastakohta nylkijäin sa nyljettyjen välillä.

Takaisin sisällysluetteloon

8. Henkinen tuotanto.

Riittäköön tämä niistä taloudellisista problemeista, jotka ensiksi syntyvät köyhälistön valtiollisesta herruudesta, sekä keinoista niiden ratkasemiseksi. Olisi hyvin houkuttelevaa tällä tavoin seurata ainetta pitemmällekin ja tutkia, mitä problemia kotitalous, kansainvälinen liike, suhde kaupungin ja maaseudun välillä j. n. e. tuovat mukanaan, niihin kun kaikkiin vaikuttaa mitä syvimmin köyhälistön herruus, tehden mahdottomaksi niiden jatkumisen entiseen tapaan. Mutta voin luopua näiden aiheiden edelleen käsittelemisestä, sitä suuremmalla syyllä, kun olen jo muualla sanonut pääasiallisimmat, mitä minulla olisi niistä sanottamaa (sosialistisen yhteiskunnan suhdetta siirtomaihin ja maailman kauppaan olen käsitellyt teoissani »Ein Blick in den Zukunftsstaat» — »Silmäys tulevaisuuden valtioon» — s. XIX sekä »Die Zukunft des eigenen Heims» — »Kodin tulevaisuus» — ja »Agrarfrage» — »Maatalouskysymys» — s. 447). Tahtoisin tässä yhteydessä kuitenkin vielä tarkastella erästä kohtaa, josta vielä vallitsee paljon epäselvyyttä, nimittäin henkisen tuotannon tulevaisuutta.

Olemme tähän saakka tarkastelleet problemeja ainoastaan aineellisen tuotannon alalla, joka on kaiken pohjana. Mutta sen muodostamalla perustalla kohoo taideteoksien, tieteellisten tutkimusten ja mitä eritaisimpien kirjallisten töiden tuotanto. Tämän tuotannon jatkaminen on muodostunut nykyaikaiselle kulturi-ihmiselle yhtä välttämättömäksi kuin leivän ja lihan, hiilien ja raudan tuotannon häiriintymätön jatkuminen. Köyhälistön vallankumous tekee kuitenkin senkin jatkamisen entisellä tavalla mahdottomaksi. Mitä se tulee asettamaan sen sijaan?

Olen jo tämän kirjotuksen edellisessä osassa maininnut, ettei enää nykyään yksikään järkevä ihminen pelkää, että voittoisa köyhälistö tulee menettelemään vanhan raakalaistavan mukaan, heittäen tieteet ja taiteet tarpeettomana ylellisyytenä romukoppaan, vaan että laajoissa kansankerroksissa juuri köyhälistö on osottanut enimmän harrastusta, jopa kunnioitusta tieteitä ja taiteita kohtaan. Koko tutkimukseni tarkotuksena ei kuitenkaan ole saada selville, mitä voittoisa köyhälistö tahtoo tehdä, vaan mitä sen tosiasioin pakosta täytyy ja mitä se voi tehdä.

Tarpeellisia aineellisia apukeinoja taiteita ja tieteitä varten ei tule puuttumaan. Olemmehan nähneet, miten suuri köyhälistöhallitus, poistamalla tuotantovälineiden yksityisomaisuuden, tekee mahdolliseksi mitä nopeimmin lakasta pois perittyjen tuotantovälineiden ja tuotantotapojen rauniot, jotka vielä nykyään kaikkialla estävät uudenaikaisten tuotantovoimien kehittymisen ja joita nykyisen yksityisomaisuuden herruuden vallitessa voidaan kilpaiiun avulla hävittää ainoastaan hitaasti ja epätäydellisestä yhteiskunnan rikkauden täytyy senkautta heti kohota paljon yli kapitalistiselta yhteiskunnalta perityn tason.

Mutta aineelliset apukeinot eivät yksinään riitä. Rikkaus ei yksinään luo voimakasta, ihanteellista elämää. On kysymys siitä, voiko aineellisten tavarain tuotannon edellytyksiä sosialistisessa yhteiskunnassa yhdistää korkealle kehittyneen henkisen tuotannon edellytyksiin. Tämän kieltävät vastustajamme usein.

Katsokaamme ensinnä mitä laatua nykyinen henkinen tuotanto on. Sitä on kolmea lajia: ensiksikin yhteiskunnallisten laitosten harjottamaa ja suorastaan yhteiskunnallisia tarpeita tyydyttävää, sitten tavarantuotantoa yksityisissä liikkeissä ja vihdoin tavarantuotantoa kapitalistisessa liikkeessä.

Ensimäiseen henkisen tuotannon ryhmään kuulun koko opetuslaitos, kansakoulusta korkeakouluihin saakka. Ellemme ota lukuun vähäpätöisiä yksityiskouluja, on opetuslaitos nykyään jo kokonaan yhteiskunnan käsissä, joka ei sitä harjota voittoa saadakseen tai minään ammattina. Tämä pitää paikkansa ennenkaikkea nykyaikaisiin valtion ja kunnan kouluihin nähden, mutta myöskin enimmäkseen keski-ajan jätteitä olevain, kirkollisten järjestöjen ja yleishyvää tarkottavan laitosten ylläpitämiin kouluihin nähden, jotka ovat vielä tavallisia etenkin englantilaisen sivistyksen maissa.

Tämä yhteiskunnallinen opetuslaitos on mitä tärkein henkiselle, etenkin tieteelliselle elämälle, eikä pelkästään vaikutuksensa vuoksi kasvavaan nuorisoon. Se vallitsee myös yhä enemmän tieteellistä tutkimusta, senkautta että se asettaa opettajansa, etenkin korkeakouluissa, yhä enemmän sen tieteellisen koneiston yksinoikeutetuiksi omistajiksi, jola ilman tieteellinen tutkimus nykyään on miltei mahdoton. Niin on etenkin laita luonnontieteiden alalla, joiden teknika on niin korkealle kehittynyt, että muutamia miljonäriä lukuunottamatta ainoastaan valtiolla on käytettävänä niin paljon varoja, kuin tieteellisten laitosten perustamista ja kunnossapitoa varten tarvitaan. Mutta myöskin monissa yhteiskunnallisen tieteen aineissa, kuten etnologiassa (kansantieteessä), arkeologiassa (muinaistieteessä) ja muissa tulee tieteellisen tutkimuksen koneisto yhä laajemmaksi ja kalliimmaksi. Ja sen ohessa tulee tiede yhä enemmän leivättömäksi taidoksi, josta ei yksikään ihminen voi elää ja johon ainoastaan semmoiset ihmiset voivat kokonaan antautua, joille valtio maksaa siitä, elleivät he ole olleet erityisen varovaisia vanhempiensa tai — vaimonsa valinnassa. Itse hedelmällisen tieteellisen toiminnan esitietojenkin hankkiminen vaatii suuria, yhä kasvavia rahavaroja. Siten voivat valtio ja omistavat luokat yhä enemmän hankkia itselleen yksityisoikeuden tieteisiin.

Köyhälistöhallitus ei voi menetellä muuten, kuin poistaa tämmöisistä olosuhteista aiheutuvat tieteellisen toiminnan rajotukset. Sen täytyy muodostaa opetuslaitoksensa semmoisiksi, että, kuten jo edellä mainittiin, jokaiselle lahjakkaalle henkilölle tehdään mahdolliseksi kaiken sen tiedon hankinta, jota yhteiskunnalliset opetuslaitokset ylimalkaan jakavat. Se lisää suunnattomasti opettavien ja samalla tutkivien tieteellisten voimain kysyntää. Se vaikuttaa vihdoin siihenkin suuntaan, että se, poistamalla luokkarajat, tekee valtion palveluksessa olevat tutkijat yhteiskunnallisten tieteiden alalla niin hyvin sisäisesti kuin ulkonaisestikin vapaammaksi. Niinkauan kun on olemassa luokkarajoja, on myös olemassa eri näkökantoja, joilta yhteiskuntaa voi tarkastaa. Ei löydy suurempaa teeskentelyä tai itsepetosta kuin puhe tieteestä, joka on luokkavastakohtien yläpuolella. Tiedettä on olemassa ainoastaan tutkijain aivoissa, ja nämä ovat yhteiskunnan tuotetta, eivätkä voi ajateta olevansa tämän ulko- tai yläpuolella. Myöskin sosialistisessa yhteiskunnassa tulee tiede olemaan riippuvainen yhteiskunnallisista olosuhteista, mutta nämä tulevat silloin ainakin olemaan yhtenäisiä eivätkä vastakkaisia.

Vieläkin pahempi kuin sisäinen riippuvaisuus yhteiskuntaoloista, josta ei yksikään tutkija voi vapautua, on usean ulkonainen riippuvaisuus valtiomahdista tai muista mahtijärjestöistä, esim. kirkollisesta. Se pakottaa näitä sovittamaan mielipiteensä vallitsevien luokkien mielipiteen mukaan. Se ei anna heidän tutkia vapaasti ja riippumattomasti, vaan ajaa heitä tieteellistä tietä hakemaan todistuskappaleita nykyisen järjestelmän puolustamiseksi ja ylöspäin pyrkivien luokkain takasin torjumiseksi. Siten vaikuttaa luokkaherruus suorastaan rappeuttavasti tieteeseen. Tällä on täysi syy huo'ata helpotuksesta, kun köyhälistöhallitus lakasee pois kapitalistien ja suurtilallisten luokan välittömän tai välillisen herruuden kouluistamme. Henkisellä elämällä, mikäli se on yhteydessä opetuslaitoksen kanssa, ei siis ole mitään peljättävänä köyhälistön voiton johdosta, vaan päinvastoin syy toivoa parasta.

Mutta miten on laita henkisen tavarantuotannon alalla?

Tässä tahdomme aluksi tarkastaa yksityistä valmistusta. Siinä tulee pääasiallisesti kysymykseen maalaus ja kuvanveisto sekä osa kirjailija-ammatista.

Köyhälistöhallitus ei tee tämäntapaista tavarantuotantoa mahdottomaksi, yhtävähän kuin yksityistä pikkuliikettä aineellisen tuotannon alalla. Yhtävähän kuin neula ja sormustin, tulevat sivellin ja värilauta tai muste ja kynä kuulumaan niihin tuotantovälineihin, jotka ovat joka tapauksessa otettavat valtion haltuun. On kuitenkin mahdollista, että kapitalistisen nylkemisen loppuessa ne maksukykyiset ostajat katoavat, jotka tähän saakka ovat muodostaneet taiteellisten yksityisliikkeiden tuotannon ostajapiirin. Tämä ei varmaankaan olisi vaikuttamatta taiteeelliseen tuotantoon, mutta se ei tekisi sitä mahdottomaksi, vaan muuttaisi ainoastaan sen luonnetta. Taulut ja kuvanveistokset, jotka voivat vaihtaa paikkaa ja omistajaa ja joita voi asettaa mihin tahansa, ovat taiteellisen tavarantuotannon oikea ilmaus. Ne kuuluvat siihen taideteosten muotoon, joka helpoimmin voi muuttua tavaraksi ja jota kultakappaleiden tavoin voi kerätä joko voitolla myytäväksi tai aarteena säilytettäväksi. On mahdollista, että niiden tuotanto myyntiä varten tulee kohtaamaan melkoista vaikeuksia sosialistisessa yhteiskunnassa. Mutta sensijaan täytyy syntyä toisia taiteellisen tuotannon muotoja. Köyhälistöhallitus tulee suunnattomasti lisäämään yleisten rakennusten lukumäärää ja se tulee myöskin koristamaan sekä tekemään puoleensa vetäväksi kaikki kansan olinpaikat, olkoot ne sitte olemassa työtä, neuvottelua tai huvittelua varten. Sensijaan että nyt tuotetaan kuvapatsaita ja kuvia, jotka heitetään muun tavaran kanssa kiertämään, joutuakseen vihdoin taiteilijalle tuntemattomaan määräpaikkaan ja aivan tuntemattomia tarkotuksia varten näytteille, tulevat taiteilijat silloin sununitelmanmukaisesti toimimaan yhdessä arkitehtien kanssa, kuten oli laita taiteen suurimpina kukostusaikoina, Perikleen aikasessa Atenassa ja italialaisella renesansi-ajalla. Taiteet tulevat tukemaan ja kohottamaan toisiaan, taideteoksella tulee olemaan määrätty yhteiskunnallinen tarkotus, joten sen vaikutus, ympäristö ja yleisö ei tule riippumaan sattumasta.

Toiselta puolen tulee kuitenkin myöskin katoomaan pakko valmistaa taideteoksia tavaroina myytäväksi. Silloin katoo ylimalkaan kaikkinainen pakko suorittaa henkistä työtä raha-ansiona, pakkotyönä tai tavarantuotantona.

Olen jo viitannut siihen, että köyhälistöhallitus tulee koettamaan lyhentää työaikaa ja palkkoja, mikä palkkatyömiehen katsantokannalla katsottuna onkin luonnollista. Olen myöskin osottanut, miten korkeaan määrään saakka tämä voi kehittyneessä kapitalistisen tuotannon maassa heti tapahtua, pelkästään lopettamalla liikkeen epätäydellisissä työpajoissa ja mahdollisimman laajassa määrässä käyttämällä täydellisiä. Ei ole ensinkään pilvilinnojen rakentamista, jos otaksuu, että palkkain korotus kaksinkertaisiksi työajan samalla lyhentyessä puoleen entisestä määrästään, on heti kohta mahdollinen toimeenpanna. Sitäpaitsi ovat teknilliset tieteet tarpeeksi kehittyneitä, antaakseen meidän odottaa nopeita edistysaskeleita tällä alalla. Mitä pitemmälle siinä päästään, sitä enemmän kasvaa mahdollisuus aineellisessa tuotannossa työskenteleville antautua sen ohella henkiseen toimintaan, semmoiseenkin, joka ei tuo mitään aineellista voittoa, vaan saa palkkansa itsessään, siis korkeimpaan lajiin henkistä tuotantoa. Lisääntynyt lepoaika johtanee osaksi, ehkäpä suurimmaksi osaksi pelkkään henkiseen nauttimiseen. Lahjakkailla tulee se kehittämään luovaa toimintaa ja tuomaan mukanaan aineellisen tuotannon yhdistämisen taiteelliseen, kaunokirjalliseen tai tieteelliseen tuotantoon.

Tämä yhdistäminen ei tule kuitenkaan olemaan ainoastaan mahdollinen, vaan suorastaan taloudellinen välttämättömyys. Olemme nähneet, miten köyhälistöhallituksen täytyy koettaa tehdä sivistys yhteiseksi omaisuudeksi. Jos kuitenkin tahdottaisiin levittää sivistystä nykyisellä tavalla, johtaisi se pian siihen, että kasvava sukupolvi tulisi kykenemättömäksi aineelliseen tuotantoon ja yhteiskunnan perusteita siten horjutettaisiin. Nykyään on yhteiskunnallinen työnjako kehittynyt sillä tavalla, että aineellinen ja henkinen työ melkein tekevät toisensa mahdottomiksi. Aineellinen lyö suoritetaan semmoisissa olosuhteissa, jotka sallivat ainoastaan harvojen, luonnon tai suotuisain olosuhteiden suosimain henkilöiden harjottaa myöskin korkeampaa henkistä työskentelyä. Toiselta puolen tekee henkinen työ, semmoisena kuin se nykyään esiintyy, kykenemättömäksi ja haluttomaksi ruumiilliseen työhön. Näiden olosuhteiden vallitessa merkitsisi sivistyksen hankkiminen kaikille ihmisille samaa kuin tehdä kaikki aineellinen tuotanto mahdottomaksi, koska silloin ei enää tulisi olemaan ketään, joka sitä tahtoisi ja voisi harjottaa. Jos siis tahdotaan tehdä henkinen sivistys yleisesti saatavaksi, niin pakottaa ei ainoastaan kasvatus-oppi, vaan myöskin taloudellinen välttämättömyys menettelemään siten, että kasvavaa sukupolvea ei tutustuteta kouluissa ainoastaan henkiseen, vaan myöskin ruumiilliseen työhön ja heihin siten lujasti juurrutetaan tottumus yhdistää henkinen tuotanto aineelliseen.

Kahdella tavalla täytyy köyhälistöhallituksen kansan riveissä johtaa aineellisen ja henkisen tuotannon yhdistämiseen sekä viimemainitun vapauttamiseen sen nykyisistä aineellisista rajotuksista. Ensiksikin alituisesti lyhentämällä niin kutsuttujen käsityömiesten työaikaa edistyvän työn tuottavaisuuden avulla, joten aineellisessa tuotannossa työskenteleville jää yhä enemmän aikaa henkiseen työhön. Toiseksi lisäämällä sivistyneiden ruumiillista työskentelyä, mikä tulee olemaan välttämättömänä seurauksena jälkimäisten yhä kasvavasta lukumäärästä.

Silloin on kuitenkin se mahdollisuus lähellä, että tämmöisen yhdistämisen kautta ruumiillinen työ tulee ansiotyöksi, välttämättömäksi työksi yhteiskunnan palveluksessa, kun taas henkisestä työstä tulee personallisuuden vapaata työskentelyä, joka on irrotettu kaikesta yhteiskunnallisesta pakosta. Sinä henkiseen työhön soveltuu tämmöinen pakko paljon vähemmin kuin ruumiilliseen. Tämä henkisen työn vapautuminen köyhälistön avulla ei ole ihannevaltion haaveilijain hurskas toivomus, vaan köyhälistön voiton taloudellisesti välttämätön seuraus.

Henkisen tuotannon kolmantena osana on meidän vihdoin tarkastettava sen kapitalistisesti harjotettuja muotoja. Jos ensimäinen näistä henkisen tuotannon lajeista käsitti etupäässä tieteen ja toinen kuvaavat taiteet, niin tulevat tässä kysymykseen kaikki henkisen tuotannon alat, etupäässä kuitenkin kynä- ja näyttämösankarit, joita vastassa ovat kapitalistisina työnantajina kustantajat, sanomalehtien omistajat ja teaterien johtajat.

Tämäntapaisen kapitalistisen tuotannon jatkuminen käy köyhälistöhallituksen aikana mahdottomaksi. Se perustan siihen, että kysymyksessä olevaa henkistä tuotantoa voi välittää yleisölle ainoastaan kalliin teknillisen koneiston ja lukuisain voimain yhteistoiminnan kautta. Yksityinen ei voi tällä alalla saada yksinään mitään aikaan. Eikö tämä merkitse sitä, että valtion valvoma liike on tässäkin vaihtoehtona kapitalistiselle liikkeelle? Jos niin on, niin eikö näin suuren ja tärkeän henkisen elämän osan keskittäminen valtion hoitoon uhkaa sitä pahimmalla, mikä sitä voi kohdata, yksitoikkoisuudella ja seisauksella? On kyllä totta, että valtiomahti lakkaa olemasta yhden luokan käytettävänä, mutta eikö se joudu enemmistön käytettäväksi? Voiko henkistä elämää tehdä riippuvaiseksi enemmistön päätöksistä? Eikö mitätön vähemmistö ole aina ensinnä käsittänyt jokaisen uuden katsantokannan ja taistellut niiden puolesta? Eikö tämmöinen uusi järjestys uhkaa saattaa juuri paraat ja rohkeimmat henkiset esitaistelijat kaikilla aloilla alituiseen ristiriitaan köyhälistöhallituksen kanssa? Ja vaikka tämä tuokin yksityisen taiteelliselle ja tieteelliselle kehitykselle lisättyä vapautta, eikö se samalla tee tyhjäksi tätä etua niiden kahleiden kautta, joita se asettaa henkiselle toiminnalle, siellä missä tämä voi tapahtua ainoastaan yhteiskunnan varoilla? Tässä on todella vakava problemi. Se ei kuitenkaan ole mahdoton ratkasta.

Ensiksikin on huomattava, että samoinkuin koko tuotannon suhteen, tukee henkisenkin tuotannon yhteiskunnallisiin laitoksiin nähden johtamana ja varoja myöntävänä omistajana valtion ohella myöskin kunta kysymykseen. Yksistään sen kautta on jo edeltäpäin estetty kaikki yksitoikkoisuus henkisen elämän alalla ja sen hallitseminen keskitetyn vallan avulla. Mutta sen ohella tulevat henkisten tuotantolaitosten kapitalistista liikemuotoa korvatessa myöskin muut järjestöt kysymykseen. Semmoisia ovat vapaat yhdistykset, jotka palvelevat taiteita, tieteitä ja julkista elämää sekä edistävät mitä erilaisimmilla tavoilla tuotantoa näillä aloilla tai suorastaan panevat sitä alkuun. Meillä on jo nykyään lukuisia yhdistyksiä, jotka antavat teaterinäytäntöjä, julkasevat sanomalehtiä, ostavat taideteoksia, kustantavat kirjoja, varustavat tieteellisiä retkikuntia j. n. e. Mitä lyhempi työaika aineellisessa tuotannossa on ja mitä korkeammalle palkat nousevat, sitä paremmin tulee vapaa yhdistyselämä menestymään, sen täytyy kasvaa niinhyvin jäsentensä lukumäärään, intoon ja asian ymmärtämiseen kuin niihin varoihin nähden, joilla yksityinen voi sitä avustaa ja joita kaikki yhteensä voivat saada kokoon. Odotan, että nämä vapaat yhdistykset tulevat olemaan yhä tärkeämpinä tekijöinä henkisessä elämässä. Niiden tehtävänä on pääoman asemasta järjestää ja johtaa henkistä tuotantoa, mikäli se on yhteiskunnallista luonnetta.

Siis ei köyhälistöhallitus tässäkään johda suurempaan riippuvaisuuteen, vaan lisättyyn vapauteen.

Opetuksen ja tieteellisen tutkimuksen vapauttaminen luokkaherruuden kahleista, yksilön vapauttaminen yksinomaisen ja uuvuttavan runmiillisen työn rasituksista sekä yhteiskunnallisen henkisen tuotannon kapitalistisen liikemuodon korvaaminen vapailla yhdistyksillä, siinä ne pyrkimykset, jotka henkisen tuotannon alalla tulevat olemaan köyhälistöhallitukselle ominaisia.

Me näemme, että sen problemit tuotannon alalla ovat ristiriidassa keskenään. Kapitalistinen tuotantotapa on tehnyt välttämättömäksi muodostaa yhteiskunnallisen tuotantoprosessin yhtenäiseksi ja järjestelmälliseksi. Tämä toteutetaan siten, että yksilöt pakotetaan alistumaan voimakkaan järjestyksen alle ja mukautumaan sen sääntöihin. Toiselta puolen on sama tuotantotapa saattanut yksilön enemmän kuin milloinkaan ennen itsetietoisuuteen, nostanut hänet omille jaloilleen ja irrottanut yhteiskunnasta. Enemmän kuin milloinkaan ennen vaativat ihmiset mahdollisuutta saada vapaasti kehittää sisäistä itseään ja määrätä suhteensa toisiin ihmisiin sitä vapaammin, mitä arempaa ja mieskohtaisempaa laatua nämä suhteet ovat, siis ennenkaikkea aviollisia suhteitaan, mutta myöskin taiteilijana ja ajattelijana suhdettaan ulkomaailmaan. Yhteiskunnallisen sekasorron järjestely ja yksilön vapauttaminen ovat ne molemmat historialliset tehtävät, joita kapitalismi asettaa yhteiskunnalle. Ne näyttävät olevan ristiriidassa keskenään ja kuitenkin voi ne molemmat ratkasta yhtaikaa, senvuoksi että molemmat koskevat eri aloja yhteiskunnallisesta elämästä. Tosin se, joka tahtoo aikaansaada järjestystä molemmilla aloilla samalla tavalla, joutuu auttamattomaan ristiriitaan. Sille karille ajautuu anarkismi. Se on syntynyt pikkuporvariston vastarinnasta uhkaavaa ja sortavaa kapitalismia vastaan. Pikku käsityöläinen, joka oli tottunut järjestämään työnsä oman mielensä mukaan, nousi vastustamaan tehtaan ankaraa kurinpitoa ja yksitoikkoisuutta. Hänen ihanteenaan oli edelleenkin yksilön vapaa työskentely. Missä tämä ei enää ollut mahdollista, siellä koetti hän korvata sitä yhteiskunnallisella yhteistoiminnalla vapaissa yhdistyksissä, jotka itsenäisinä ovat toistensa kanssa tekemisissä.

Kuten olemme jo usein nähneet, on uusi keskisääty, sivistyneet, yhteiskunnallisessa asemassaan vaan alkuperäisen pikkuporvariston hienonnettu ja hennommaksi tehty mukailu. Sen työtapa kehittää siinä samaa vapaan työn tarvetta ja samaa vastenmielisyyttä kuria ja yksitoikkoisuutta vastaan. Siten tulee senkin yhteiskunnallinen ihanne samanlaiseksi, anarkistiseksi. Mutta se mikä on sen tuotanto-alueella edistyksellinen ihanne, onkin taantumusta aineellisessa tuotannossa, jossa se vastaa ainoastaan rappeutuvan käsityön tuotantoehtoja.

Tuotannon nykyisellä asteella on olemassa ainoastaan kahta lajia aineellista tuotantoa, mikäli tämä on yhteiskunnallista laatua ja ellei siis ota huomioon muutamia entisten tuotantotapojen jäännöksiä, jotka jo ovat harvinaisuuksia. Se on joko kommunistista, jolloin tuotantovälineet ovat yhteiskunnan omaisuutta ja tuotantoa johdetaan jostakin keskipisteestä, taikka myöskin kapitalistista. Anarkistinen tuotanto voi paraassa tapauksessa olla ainoastaan ohimenevä muoto. Vapaiden yhdistymien harjottama aineellinen tuotanto ilman keskusjohtoa vie sekasortoon, ellei se ole tavarantuotantoa, jota seuraa tavaranvaihto arvolain pohjalla ja joka järjestyy vapaan kilpailun avulla. Olemme ylempänä nähneet, mikä merkitys tällä lailla on yksityisten liikkeiden vapaasti harjottamaan tuotantoon nähden. Se saa aikaan eri tuotantohaarojen oikean suhteellisuuden toisiinsa nähden ja estää yhteiskuntaa esim. hukkumasta nappitulvaan samalla kun se kärsii leivän puutetta. Tavarantuotannon täytyy kuitenkin nykyisellä yhteiskunnallisen tuotannon asteella pukeutua aina kapitalistisen tuotannon muotoon, kuten lukuisien tuotanto-osuuskuntien esimerkki todistaa. Anarkistisen ihanteen tavotteleminen aineellisessa tuotannossa on paraassa tapauksessa sisyphos-työn tekemistä.^[8*]

Toisin on laita henkisessä tuotannossa. Se perustuu aineelliseen tuotantoon sekä niihin tuotteiden ja työvoimien jäännöksiin, joita tämä luovuttaa, ja se menestyy vasta silloin kun aineellinen elämä on turvattu. Jos tämä joutuu epäjärjestykseen, on olemassaolomme yleensä uhattu. Olemassaolollemme on kuitenkin täysin samantekevää, missä suhteessa käsillä olevat tuotteiden ja työvoimien jäännökset jaetaan vapaan henkisen työskentelyn eri aloille. Tässä ei ole otettuna lukuun opetuslaitosta, jolla on ovat erikoiset lakinsa ja jota ei nykyäänkään, vapaan kilpailun yhteiskunnassa, jätetä kilpailun valtaan, vaan järjestetään koko yhteiskunnan toimesta. Yhteiskunta joutuu ikävään asemaan, jos koko maailma ryhtyy valmistamaan yhtä lajia tavaraa, esim. nappia, ja tähän valmistukseen siirretään niin paljon työvoimia, ettei niitä jää riittävästi toisten tuotteiden, kuten esim. leivän valmistamiseen. Sensijaan ei ole mitenkään määrätty, missä suhteessa lyrillisiä runoja ja murhenäytelmiä sekä muinaistutkimusta ja kasvioppia käsitteleviä teoksia on tuotettava. Tällä suhteella ei ole mitään ylintä tai alinta rajaa. Jos tänään kirjotetaan kaksi kertaa niin paljon dramoja kuin eilen ja sen sijaan vain puoliksi niin paljon lyrillisiä runoja, jos tänään ilmestyy 20 muinaistieteellistä teosta ja ainoastaan 10 kasviopillista, kun sensijaan suhde eilen oli päinvastaiiien, niin ei tämä vaikuta vähimmässäkään määrässä yhteiskunnan menestymiseen. Tämän tosiseikan voi taloudellisesti ilmaista siten, että arvolaki, huolimatta kaikista sielutieteellisisiä arvoteorioista, on voimassa ainoastaan aineellisen tuotannon eikä samalla myöskin henkisen tuotannon alalla. Viimemainitussa on tuotannon keskitetty johto ei ainoastaan tarpeeton, vaan myöskin suorastaan järjetön. Tällä alalla voi vallita vapaa tuotanto, ilman että sen tarvitsee muuttua tavara-arvojen tuottamiseksi tai (suurliikkeissä) kapitalistiseksi tuotannoksi.

Kommunismi aineellisessa tuotannossa ja anarkismi henkisessä tuotannossa tulee olemaan perusmuotona sosialistisessa tuotantotavassa, semmoisena miksi se kehittyy köyhälistön herruuden eli toisin sanoen yhteiskunnallisen vallankumouksen kautta, olkoot sitte köyhälistön toiveet, aikomukset tai teoriat mitkä tahansa.

Takaisin sisällysluetteloon

9. Köyhälistön herruuden sielutieteelliset edellytykset.

Monen lukijan silmään lienee pistänyt se seikka, että olen tässä tutkielmassa puhunut kaiken aikaa vaan taloudellisista ehdoista. En ole tutkinut, mikä tulee olemaan tämän uuden yhteiskunnan siveellisenä perustana, rakennetaanko se Kantin tai Spencerin siveysopin pohjalle, eli toisin sanoen, tuleeko kategorinen imperativi^[9*] tai suurimpain joukkojen suurin onni olemaan sen ojennusnuorana. En ole myöskään tutkinut, mikä tulee olemaan sen korkeimpana oikeudellisena periaatteena, onko se oikeus työn täyteen tulokseen, olemassaolon oikeus tai vielä joku muu niistä taloudellisista perusoikeuksista, jotka asianajajasosialismi on keksinyt. Ei ole epäilemistäkään siitä, että oikeudella ja siveysopilla tulee myöskin olemaan osansa yhteiskunnallisessa vallankumouksessa, mutta mitä tahansa ajettaneekin läpi, aina vaikuttavat siihen taloudelliset vaatimukset.

Mutta oikeuden ja siveysopin rinnalla tulee myöskin sielutiede kysymykseen. Eikö siitäkin aiheudu köyhälistöhallitukselle problemia, jopa suurimerkityksistäkin? Eikö sosialistinen yhteiskunta edellytä erinomasia ihmisiä, todellisia epäitsekkyyden ja laupeuden, työilon ja järjen enkeleitä? Eikö yhteiskunnallisen vallankumouksen täydy nykyisen itsekkään ja säälimättömän sukukunnan aikana tulla merkiksi hävittäviin taisteluihin saaliista taikka myöskin yleiseen laiskotteluun, johon se hukkuu? Eivät mitkään taloudellisten perusteiden muutokset hyödytä niinkauan kun ihmiset eivät ole jalostuneet.

Tämä puhe ja teksti ei ole uutta. Sitä laulettiin jo sata vuotta takaperin, kun laulu alamaisten rajotetusta ymmärryksestä kaikui. Pyhän allianssin hellät maanisät olisivat suoneet maansa rakastetuille lapsille kernaasti kaikenlaisia vapauksia, mutta näiden täytyi ensin saavuttaa sitävarten tarvittava »kypsyys».

Päähäni ei pälkähdä kieltää, ettei jokainen tuotantotapa tarvitse, paitsi teknillisiä, myöskin sielutieteellisiä edellytyksiä, joita ilman se ei voi ryhtyä vaikuttamaan. Mitä laatua näiden jonkin tuotantotavan sielutieteellisten edellytysten täytyy olla, sen määrää niiden taloudellisten tehtäväin luonne, joita se vaatii.

Kukaan ei tahtone väittää, että olen tutkimuksessani edellyttänyt enkelimäisellä luonteella varustettuja ihmisiä. Ne problemit, jotka olivat ratkaistavana, edellyttivät järkevyyttä, kuria ja järjestäytymiskykyä. Siinä ovat sosialistisen yhteiskunnan edellytykset. Mutta juuri niitä luo kapitalistinen yhteiskunta paraillaan. Pääoman historiallisena tehtävänä on totuttaa työmiehiä kuriin ja järjestykseen sekä laajentaa heidän henkistä näköpiiriään työpajan ja kirkontornin rajojen ulkopuolelle.

Käsityöläis- tai talonpoikaisliikkeen kannalta on mahdotonta siirtyä sosialistiseen tuotantoon, ei ainoastaan taloudellisista syistä, liikkeiden vähäisen tuottavaisuuden vuoksi, vaan myöskin sielutieteellisistä syistä. Olen jo viitannut siihen, miten pikkuporvarillinen sielutiede kallistuu anarkismiin ja vastustaa yhteiskunnallisen liikkeen kurinpitoa. Tämä on yksi niitä suuria vaikeuksia, joita pääomalla on kestettävänään kapitalistisen tuotantotavan alkuaikoina, se kun ottaa ensimäiset työmiehensä käsityöläisten tai talonpoikien keskuudesta. Tätä vaikeutta vastaan sai se taistella Englannissa 18-vuosisadalla ja se estää vielä nykyäänkin Yhdysvaltain eteläisissä valtioissa suurteollisuuden nopeaa edistymistä, joka olisi siellä erittäin suotuisessa asemassa tärkeän raaka-aineiden läheisyyden vuoksi.

Ei kuitenkaan yksistään kuri, vann myöskin järjestäytymiskyky on ainoastaan vähän kehittynyt pikkuporvarillisissa ja talonpoikaisissa oloissa. Niissä ei ole mitään suuria ihmisjoukkoja, joita täytyisi yhdistää. Tällä taloudellisella asteella tarjoovat ainoastaan sotajoukot tilaisuutta suurten ihmisjoukkojen järjestämiseen. Suuret sotapäälliköt ovatkin aina suuria järjestäviä kykyjä. Kapitalistinen tuotanto istuttaa suurten ihmisjoukkojen järjestämistarpeen teollisuuteen. Kapitalistit kouluuttavat, kuten tunnettu, johtajansa ja sotapäällikkönsä, ja siten ovatkin kaikki, jotka kunnostautuvat heidän alaisinaan, suuria järjestäviä kykyjä. Senmukaisesti pitääkin pääoma järjestäviä kykyjä henkilökunnassaan suuressa arvossa ja palkitsee niitä hyvin. Siten nousee lukuisia järjestäviä kykyjä, joita köyhälistöhallituskin voi hyödyllisesti käyttää. Me emme tule tuomitsemaan tehtaiden ja trustien johtajia toimettomuuteen.

Mutta pääoma tarvitsee myöskin kykeneviä työvoimia ja senvuoksi näemme kilpailutaistelun kaikkialla johtavan ainakin ammatillisen oppikoululaitoksen parantamiseen. Toiselta puolen laajentaa kulkuneuvojen ja sanomalehdistön kehittyminen itsestään työmiehen näköpiiriä.

Sosialistisen tuotannon sielutieteellisiä edellytyksiä ei kuitenkaan kehitä ainoastaan pääoman pyrkimys nylkeä suuria työläisjoukkoja, vaan myöskin köyhälistön taistelu tätä nylkemistä vastaan. Se kehittää tottumusta kuriin, joka tosin on, kuten olemme nähneet, toisenlaatuista kuin pääoman vaatima. Se kehittää myöskin järjestämiskykyä, sillä ainoastaan suurten ihmisjoukkojensa yksimielisen yhteistoiminnan avulla voi köyhälistö puolustautua taistelussaan pääomaa ja kapitalistista valtiota vastaan. Järjestäytyminen on köyhälistön vaikuttavin ase ja melkein kaikki sen suuret johtajat ovat suuria järjestäviä kykyjä. Pääoman rahaa ja sotilasvaltion aseita vastaan ei köyhälistö voi asettaa mitään muuta kuin taloudellisen välttämättömyytensä ja järjestönsä. Että tämän kanssa ja sen kautta myöskin köyhälistön järkevyys kasvaa, ei kaipaa mitään todistuksia.

Köyhälistö tulee tarvitsemaan suurta järkevyyttä, ankaraa kuria ja täydellistä järjestäytymistä suurten joukkojensa puolelta ja näiden täytyy samalla tulla aivan välttämättömiksi taloudellisessa elämässä, jos se toivoo saavansa niin paljon voimaa, että se voi kukistaa pelottavat vastustajansa. Me voinemme odottaa tämän onnistumista vasta silloin, kun se on kehittänyt näitä ominaisuuksiaan mitä korkeimmassa määrässä, joten yhteiskunnallista vallankumousta ei ennen tule tapahtumaan, ennenkuin sosialistisen yhteiskunnan niin hyvin taloudelliset kuin sielutieteelliset edellytykset ovat riittävässä määrässä saavutetut. Kun ihmisten muuttuminen enkeleiksi ei ole sitä varten tarpeellinen, emme tarvinne kovin kauan odottaa tätä sielutieteellistä kypsyyttä.

Mutta vaikkei nykyaikaisen köyhälistön jäsenten tarvitse paljoakaan muuttua ollakseen kypsiä sosialistista yhteiskuntaa varten, niin voimme joka tapauksessa odottaa että tämä uusi yhteiskunta tulee melkoisesti muuttamaan ihmisten luonnetta. Se mikä asetetaan sosialistisen yhteiskunnan perusehdoksi, mitä kapitalismi ei mitenkään voi täyttää ja mikä siis on mahdoton ehto, nimittäin korkeamman ihmislajin luominen, kuin mitä nykyaikainen ihminen on, se tulee olemaansosialismin tuloksena. Sosialismi tulee tuomaan ihmisille varmuutta, rauhaa ja lepoa, ja se tulee kohottamaan ihmisten mielet jokapäiväisyyden yläpuolelle, kun heidän ei enää tarvitse joka päivä ajatella, mistä voivat hankkia leipää huomiseksi. Se tulee tekemään ihmiset riippumattomiksi toisista ihmisistä ja siten juurittamaan pois orjuuden tunteen samoinkuin ihmshalveksumisen. Se tulee samalla tasottamaan erotusta kaupungin ja maaseudun välillä, tekemään kaikki rikkaan sivistyksen aarteet ihmisten saavutettaviksi, ja antamaan heille takaisin luonnon, josta he voivat ammentaa voimaa ja elämäniloa.

Samalla kun se poistaa ihmisessä itsessään olevat elämänsynkkyyden juuret, poistaa se myöskin sen yhteiskunnallisen syyn, niiden kurjuuden ja menehtymisen, jotka ovat pakotettuja tekemään hädästään hyveen, sekä niiden liiallisen kylläisyyden, jotka työttömässä nauttimisessaan ovat tyhjentäneet ilojen pikarin pohjasakkaa myöten. Sosialismi poistaa hädän, yltäkylläisyyden ja luonnottomuuden, tekee ihmiset elämänhaluisiksi, kauneudesta iloitseviksi ja nautintokykyisiksi. Ja sen ohella tuo se jokaiselle vapautta tieteelliseen ja taiteelliseen luomiseen.

Emmekö voi otaksua, että tämmöisten olosuhteiden vallitessa tulee syntymään uusi ihmislaji, joka voittaa korkeimmatkin ihmislajit, mitä sivistys on tähän saakka luonut? Olkoon se sitten vaikka yli-ihminen, mutta se ei enää tule olemaan poikkeuksena, vaan sääntönä. Se tulee olemaan ihminen, joka on yli-ihminen esi-isiinsä verrattuna, mutta ei tovereihinsa nähden, ylevä ihminen, joka ei etsi tyydytystään siitä, että olisi suuri mitättömien kääpiöiden joukossa, vaan haluaa olla suuri suurien joukossa ja onnellinen onnellisten joukossa, joka ei ammenna luottamusta voimaansa siitä, että se nousee poljettujen ruumiita myöten, vaan siitä, että yhdistyminen samoin ajattelevien kanssa antaa hänelle uskallusta käydä ratkasemaan suurimpiakin problemeja.

Voimme senvuoksi odottaa, että silloin syntyy voiman ja kauneuden valtakunta, joka on meidän syvällisinten ja jalointen ajattelijain ihanteiden arvoinen.

Suomentajan huomautukset:

^[1*] Geologiaoppi maapallon rakenteesta ja sen kehityshistoriasta.
Biologiaoppi eläinkunnasta ja kasvikunnasta sekä elimillisistä ilmiöistä. [Suom. muist.]

^[2*] Fysiokratit olivat sen 17 vuosisadalla vallinneen kansantaloudellisen käsityskannan kannattajia, joka näki maanviljelyksessä ainoan kansallisrikkauden lähteen. Suom. muist.

^[3*] Historiallinen puolue Englannissa. [Suom. muist.]

^[4*] Saksan suurtilalliset. [Suom. muist.]

^[5*] Marx'in vuonna 1864 Lontoossa perustama kansainvälinen työväenliitto. Liitto purettiin Haagin kongressissa v. 1872. [Suom. muist.]

^[6*] Läheisin esimerkki onsuomen valtiollinen suurlakko marraskuun ensi viikolla 1905, joka pkotti Venäjän hallituksen suomeen maallemme takaisin siltä riistämänsä oikeudet sekä lupaamaan eduskunnan uudistamisen, muista sen tuloksista puhumattakaan. Suom. muist.

^[7*] On muistettava, että tämä teos on kirjoitettu jo vuonna 1902. Suom. muist.

^[8*] Kreikkalainen Sisyphos, Korintin kaupungin perustaja, sai rangaistukseksi tottelemattomuudestaan jumalia kohtaan vyöryttää manalasta jyrkkää kalliota ylöspäin suurta kivenlohkaretta, joka yhä uudelleen vieri ales. Siitä on saatu nimitys Sisyphos-työ kuvamaan kaikkea turhaa, toivotonta työtä. Suom. muist.

^[9*] Kategorinen imperativi on filosofi Kantin järjestelmässä siveyslaki, joka käskien tai kieltäen johtaa ihmisten tekoja, huolimatta siitä, onko teoista ulkonaista hyötyä. Suom. muist.

Toimituksen viitteet:

^[1] Tässä julkaistun, aluuperin fraktuuralla painetun tekstin v:t on muutettu v:iksi. Muutoin teksti on alkuperäisessä asussaan, vain selvät painovirheet on korjattu. MIA huom.

^[2] Ks. alkusanat Karl Marxin teokseen »Poliittisen taloustieteen arvostelua». MIA huom.

^[3] Ks. William Morris, »Ihanemaa». MIA huom.

Suomenkielinen Karl Kautsky -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto