Italia ja Etelä-Ranska olivat ne kristillis-germanilaisen sivistysalueen maat, joissa roomalaisen maailmanvallan sivistys oli syvimmälle juurtuneena. Siellä kansainvaellukset vähimmän hävittivät ja keskeyttivät tämän sivistyksen perintöä, ja yhteys Itämaiden verraten korkealla sivistyskannalla olevien maiden, Egyptin, Syyrian, Vähän-Aasian ja Konstantinopolin kanssa säilyi siellä vilkainna. Sen raakuuden tilan mustinpinakin aikoina, joka seurasi kansainvaellusta, ei siellä kaupunki-elämä milloinkaan kokonansa lakannut. Kaupungit saivat siellä ensimäisinä taas rikkautta ja valtaa, ja siellä esiintyivät ensi kerran keskiajalla ne yhteiskunnalliset vastakkaisuudet, joita tavaratuotanto luopi. Tai oikeammin sanoen, keskiaika peri ne suorastaan vanhalta ajalta.
Eikä köyhälistökään sieltä koskaan kokonaan kadonnut. Italian ja Etelä-Ranskan kaupungeissa se ensin tuli uudelleen yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi tekijäksi. Niin ollen on aivan luonnollista, että keskiajan ensimäiset kommunistiset pyrinnöt saivat alkunsa sen helmasta.
Mutta samoin kuin heimolaisuus Italian ja Etelä-Ranskan tämänaikuisten kaupunkien elämän ja sen elämän välillä, jota Rooman vanhoissa kaupungeissa oli eletty, oli selvästi huomattavissa, ja samoin kuin roomalaisajan perimätiedot ja -tavat ovat siellä säilyneet elävimmillään, samoin on myöskin proletarinen, köyhälistöläinen, kommunismi, joka siellä kehittyi, pitänyt kiinni niistä muodoista, joita se peri kuolevan Rooman valtakunnan ajoilla. Köyhälistön nousemisella porvari-yhteiskuntaa vastaan oli aluksi kokonaan munkkimainen luonne ja siitä se ei milloinkaan päässyt Italiassa eikä Etelä-Ranskassa — tietysti kaikkein viimeisintä aikaa lukuunottamatta.
Voidaksemme munkkilaitosta oikein kuvata, täytyy meidän vielä kerran luoda silmäys kristinuskon ensimäisiin vuosisatoihin. Me näemme, etteivät vanhimman kristinopin kommunismin toteuttamista tarkottavat pyrinnöt onnistunee senaikuisessa yhteiskunnassa vallinneiden olojen vuoksi. Mutta näimme myöskin, että samat olosuhteet jotka vielä silloin tekivät kommunismin yleisenä yhteiskuntatilana mahdottomaksi, kuitenkin alati synnyttivät uutta köyhälistöä ja siten myöskin yhä uudelleen kommunististen laitosten tarvetta.
Mitä enempi kristinoppi levisi, sitä selvemmin se lakkasi kommunismia yleisesti käytäntöön yrittämästä. Mutta samassa määrin ruvettiin myöskin yhä enemmän harrastamaan erityisten kommunististen yhdyskuntien perustamista kristikunnan piiriin.
Esikuvana näillä oli tuo ainoa kommunistinen laitos, josta silloin ainakin jäännökset oli jäljellä: perhe tai oikeammin sanottuna kotiyhteisö. Vanhimpina aikoina, vieläpä keisariajallakin oli jokainen talous itseensä sulkeutunut yksikkö, joka pääasiallisesti itse valmisti kaiken sen, mitä tarvitsi, ja myi ainoastaan sen, mitä liikaa oli, tavaroina. Aluksi nämä taloudet olivat yksinomaan kotiyhteisöjä, suurempia perheitä, joissa oli 40 à 50 henkeä, jotka täydellisesti elivät kommunismin periaatteiden mukaan ja yhteisesti omistivat ja käyttivät tuotanto- ja kulutustavaroita. Nämä kotiyhteisöt joutuivat syrjään orjatyölle perustettujen perhekuntien tieltä, niiden sijalle tuli talouksia, joissa sekä tuotanto, että kulutustavarat olivat yhden ainoan henkilön yksityisomaisuutta, jolle myöskin työläiset, orjat, kuuluivat. Mutta vielä kristinuskon ensimäisillä vuosisadoilla oli kotiyhteisö kyllin eloisa ollakseen yhteiskunnallisten uudistusten esikuvana.
Nämä uudistukset oli luostarit, jotka olivat jonkinlaisia teennäisiä kotiyhteisöjä, joissa yhdyssiteenä, yhteisiä etuja lukuunottamatta, ei ollut heimolaisuus, vaan eräät määrätyt, viisastellen keksityt säännöt ja lupaukset.
Samat väestökerrokset, joista ensimäiset kristityt saivat enimmät kannattajansa, antoivat myöskin useimmat jäsenet näihin uusiin kotiyhteisöihin, useimmat munkit ja nunnat. Toiselta puolen olivat ne rikkaita ihmisiä, jotka inhosivat rikkauttansa ja sitä seuraa, johon se heidät saattoi. Toiselta puolen olivat ne — ja nämä olivat lukuisimmat — köyhiä raukkoja jotka luostareissa saivat sitä turvaa, jota »maallinen», s. o. porvarillinen yhteiskunta ei heille antanut. »Nykyänsä», niin valittaa pyhä Augustinus, »pyhittävät enimmäkseen orjat taikka vapautetut itsensä Jumalan palvelemiseen taikka ihmiset, jotka heidän herransa siinä tarkotuksessa ovat vapauttaneet, taikka talonpojat taikka käsityöläiset taikka muut alempisäätyiset henkilöt.»
Perhe saattaa elättää itsensä mitä erilaisimmilla tavoilla: tekemällä työtä kerjäämällä tai muita riistämällä. Niin oli laita luostareissakin. Muutamissa olivat vallalla ryysy köyhälistön, jonka joukosta heidän jäsenensä olivat, taipumukset — he rupesivat enimmäkseen kerjäämään. Toisten onnistui löytää rikkaita jäseniä tai suojelijoita, jotka lahjottivat heille rahoja ja maatiloja ja orjia, tai talonpoikia, joiden nylkemisellä nuo hurskaat miehet saattoivat elää. Mutta useimmat luostarit olivat sellaisten köyhien yhdistyksiä, jotka olivat liittyneet yhteen, tullakseen paremmin toimeen. Nämä näkivät ainakin aluksi, parhaaksi turvautua jäsentensä ruumiilliseen työhön.
Ensimäisissä luostareissa, jotka tunnetaan 300-luvulta, vaadittiin ruumiillista työtä. Tämän ajan tärkeimmät luostarienperustajat vaativat sitä, niin Antonius, Pachonius ja Basilius neljännellä vuosisadalla, niin Benediktus Nursialainen, benetiniläiskunnan perustaja kuudennen vuosisadan alussa.
Alkuaan saattoi jokainen jäsen mielensä mukaan erota koti-yhteisöstään. Eivätkä sen asukkaat millään erityisellä puvullakaan olleet erotetut muusta väestöstä.
Laatuunsa ja tarkotusperäänsä nähden voipi sangen hyvin verrata tämäntapaisia luostareja meidän aikanamme köyhälistön tuotantoyhdistyksiin. Molemmat koettavat rajotetussa piirissä ratkaista aikansa »yhteiskunnallista kysymystä» jäsentensä omien voimien avulla.
Mutta heimolaisuuden ohella molemmat laitokset kuitenkin osottivat tärkeitä eroavaisuuksia, jotka vastaavat niitä eroavaisuuksia, joita on roomalaisen ja nykyisen yhteiskunnan välillä.
Kapitalistinen tuotantotapa on muuttanut melkein koko tuotannon tavaratuotannoksi. Senvuoksi täytyy myöskin työväestön tuotantoyhdistyksien valmistaa tavaroita. Ne eivät valmista tuotteitaan omiksi tarpeiksi, vaan markkinoita varten, niillä on taisteltavana kaikkia vaaroja ja turmelevia vaikutteita vastaan, joita vapaan kilpailun ja liikepulan järjestelmä tuo mukanaan.
Ennen kapitalistisen tuotantotavan kehittymistä oli tuotannon päätarkotuksena valmistaa tavaroita omiksi tarpeiksi. Jokainen talonpoikaistalo, jokainen herraskartano kuletutti markkinoille ainoastaan sen, mikä jäi yli oman tarpeen, ja luostarit tekivät samalla tavalla. Tämä ylijäämä, joka ne yhdisti markkinoiden, maailman kanssa, oli enimmäkseen suurena kiusauksena, jota seurasi syntiinlankeemus. Ylijäämän piti kuulua köyhille, mutta oli hyödykkäämpää myydä se.
Mutta tuotanto omia tarpeita varten pysyi luostareissa kauemmin kuin muualla pääasiana, luonnontalous vastusti niissä kauemmin kuin muualla kohoavaa pääomaa. Tämä taloudellinen järjestelmä antoi niille vanhoillisuuden leiman, mutta myöskin sitkeyttä ja vastustusvoimaa, jota turhaan etsii nyky-ajan tuotantoyhdistyksistä.
Toinen suuri eroavaisuus on siinä, että meidän aikamme tuotantoyhdistyksissä ovat yhteisiä ainoastaan tuotannon välikappaleet, vaan ei kulutusvälikappaleet. Luostareissa oli sitävastoin yhteinen elämä, yhteinen talous, pääasia ja yhteinen omistus tuotannonvälikappaleisiin sivuseikka, joka täytyi ottaa kaupan päälle, jotta olisi saatu kommunistinen talous pysyväiseksi. Sillä kokemus oli osottanut, että yhteinen talous olisi vastakkainen yksilön omistusoikeudelle tuotannonvälineisiin, ja että yhteinen talous ei missään säilynyt kauan, missä tämä yksityisomaisuus vain pysytettiin.
Ja vieläkin on tärkeä eroavaisuus nykyisten tuotantoyhdistyksien ja luostarien välillä. Edelliset eivät hävitä yksityisperhettä. Yhteinen omistus tuotannonvälikappaleisiin nähden sopii hyvinkin yhteen yksityisen perhe-elämän kanssa, mutta niin ei ole asian laita nautinnonvälikappaleiden yhteisyyden. Munkilla tai nunnalla ei voinut sentähden olla mitään perhettä ulkopuolella luostaritaloutta. Mutta luostarien täytyi mennä vielä pitemmälle. Alkuperäinen kotiyhteisö ei estänyt yksityisten jäsentensä yksityisiä avioliittoja. Mutta tämän yhteisön perustana olivat veren siteet, jotka tuhatvuotinen tottumus oli pyhittänyt, eivätkä hiljan keksityt teennäiset laitokset, ja se oli olemassa yhteiskunnassa, jossa ei vielä ollut yksityistä omaisuutta eikä perintöoikeutta ainakaan tärkeimpiin tuotannonvälineisiin nähden. Luostarit sen sijaan syntyivät aikana, jolloin tämä omistus- ja perintöoikeus oli täysin kehittyneitä. Aivan samoin kuin olemme nähneet tapahtuneen vanhimmassa kristillisessä kirkossa, olisi perhejärjestelmän siirtäminen luostariin välttämättömästi särkenyt tämän kommunistisen järjestyksen.
Luostareilla ei ollut muuta keinoa pitämään pystyssä kommunismiaan ja samalla itseänsä kuin avioliiton kieltäminen. Tavallinen vapaamielinen »valistus» näkee munkkien ja nunnien naimattomuudessa ainoastaan täydellisen heikkojärkisyyden ilmauksen. Mutta historiantutkija tekee viisaasti, jos hän, kun joku historiallinen joukko-ilmiö näyttää hänestä käsittämättömältä, hakee syitä tähän omista puuttuvista tiedoistaan asioiden todelliseen yhteyteen nähden ja koettaa mieluummin tutkia sitä kuin sättiä tyhmyyttä, vaikkakin tämä jälkimäinen keino on kaiketi mukavampi ja kirjottajaa kohottavampi. Luostariasukasten naimattomuus ei todista sitä, että ne jotka perustivat luostareita, olisivat olleet mielipuolia, vaan ainoaan sitä, että taloudelliset olosuhteet saattavat toisinaan vaikuttaa ratkaisevammin kuin itse luonnon lait.
Muuten eihän yleensä naimattomuus ole välttämättömästi samaa kuin siveys. Sen voi, kuten jo olemme kerran maininneet, toteuttaa myöskin käyttäen avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää. Platon koetti tätä keinoa. Mutta roomalaisessa yhteiskunnassa oli avioliitto kuitenkin siksi lujalla pohjalla, ettei mitään sellaista voitu sallia, julkisesti luostareillekaan, ja ne olivat sitä taipuvaisempia siveyden vaatimukseen, kun ajan yleinen mielipide oli taipuisa asketismiin.
Meidän oletuksemme, että aviottomuus luostareissa on seurauksena niiden kommunismista nautinnonvälikappaleisiin nähden, se selviää parhaiten siitä tosiasiasta, että molemmat ilmiöt seuraavat aina toisiaan. Muinaisuudessa näimme tämän Platonista ja essealaisista. Mutta toinenkin vertaus osottaa samaa. Tarkotamme niitä yhdysvaltojen siirtoloita, jotka 18:nnen vuosisadan lopussa ja lännen alussa kokivat toteuttaa jonkinlaista alkuperäistä kommunismia; — nämä siirtolat tulee tarkkaan erottaa myöhemmistä, joilla oli tarkotuksena toteuttaa uudempien utopistien Owenin, Fourierin tai Cabetin aatteita, henkilöiden, jotka jo tunsivat kapitalistisen tuotantotavan ja asettivat sen vuoksi tuotannonvälineiden yhteisyyden kokeidensa pohjaksi.[1]
Yhdysvaltain uskonnolliskommunistisien siirtolain joukossa, joita Charles Nordhoff niitä koskevassa teoksessaan kuvailee, ei ole ainoatakaan, joka ei ole nurjamielinen avioliittoa kohtaan, ja siitä huolimatta ne ovat syntyneet mitä erilaisimmalla tavalla ja mitä erilaisimpien olosuhteiden vallitessa, ilman mitään keskinäistä yhteyttä. Sellainen yhtäläisyys ei ole suinkaan mikään sattuma.
Kaksi näistä lahkoista sallii kyllä avioliiton, mutta selittää naimattomuuden korkeammaksi ja enemmän ansiokkaaksi. Ne ovat Amana-seurakunta, joka perustettiin v. 1844, ja Zoarin lahkolaiset vuoden 1830 jälkeen. Mutta näiden viimeksimainittujen yhdeksännessä pääkappaleessa, joita heillä on kaksitoista periaatteita selittämässä, sanotaan: »Me pidämme jokaista sukupuolien välillä tapahtuvaa yhteyttä, joka ei ole välttämätöntä suvun lisääntymiselle, synnillisenä ja Jumalan käskyä vastaan sotivana. Täydellinen siveys on ansiokkaampaa kuin avioliitto.»
Muut lahkot kieltävät suorastaan avioliiton. Vanhimmalla amerikalaisella kommunistilahkolla, shakersilaisilla, on viisi perustotuutta, ensimäinen niistä on kommunismi, toinen aviottomuus. Rappistit v. 1807 jälkeen suosivat samoja käsitteitä. Vuonna 1832 erosi 250 rappistia, jotka olivat väsyneet naimattomuuskieltoon, pääseurakunnasta ja perustivat itselleen oman seurakunnan. Mutta tämä meni pian nurin, ja sen omaisuus jaettiin yksityisten perheiden kesken.
Ainoastaan yksi ainoa näistä lahkoista on uskaltanut olla pyrkimättä aviottomuuteen, jota sekin vaatii, avioliittokiellolla, vaan platonilaisella tavalla, joka vieläkin enemmän sotii uudenaikaista ajatus- ja tuntemistapaa vastaan kuin elinaikainen siveys. Se lahko on Oneidan perfektsionistit. Kristus on opettanut, sanovat he, ei ainoastaan omaisuuden, vaan myöskin henkilöiden yhteyttä. Ei kellään ole oikeutta pakottaa toista yhteiselämään vastoin hänen tahtoaan, mutta he pitävät kahden henkilön »yksinomaista ja epäjumalista uskollisuutta» synnillisen itsekkyyden ilmauksena, ja missä sellaista näyttää syntyvän, kuoletetaan se »moitteen» ja muiden toimenpiteiden avulla. Samoin kuin Platonin valtiossakin, jättävät perfektsionistit lasten kasvatuksen yhteiskunnan huoleksi, jonka on siitä pidettävä huolta »tieteellisten periaatteiden» mukaan.
Huomattavaa on, että juuri nämä perfektsionistit ovat sekä taloudellisessa että tiedollisessa suhteessa korkeammalla kaikkia muita alkuperäiskommunistisia lahkoja. He ovat ainoat, joilla on ollut säännöllinen kirjanpito ja jotka ovat osottaneet taiteellisia ja kirjallisia harrastuksia.
Me saanemme siis väittää, että aviottomuus luostareissa ei ollut minkään käsittämättömän mielijohteen tai minkään itsekidutusta tarkottavan mielettömyyden tuote, vaan oli sillä juurensa niissä aineellisissa olosuhteissa, joiden vallitessa luostarit syntyivät.
Katsaus Amerikan kommunistisiin siirtoloihin näyttää meille vielä toisenkin seikan: kommunismi synnyttää erinomaisen ahkeruuden, erinomaisen työinnon. Ei mikään ole naurettavampaa kuin pelko, ettei kommunistisessa yhteiskunnassa muka tehtäisi työtä. Sen on kokemus jo kauan sitten näyttänyt turhaksi.
»Olen usein kysynyt», kertoo Nordhoff käynnistään Pohjois-Amerikan kommunistisissa siirtoloissa, »mitä te teette laiskureille. Mutta kommunistisessa seurakunnassa ei ole yhtään joutilasta. Minä sen vuoksi otaksun, ett'eivät ihmiset ole luonnostaan laiskoja. Vieläpä n. k. talvi-shakersit, epävakaiset olennot, jotka silloin kun kylmempi vuodenaika lähestyy, turvautuvat shakerseihin ja muihin lahkoihin sanoen mielellään tahtovansa päästä seurakunnan jäseniksi, ja jotka tulevat talven saapuessa, niinkuin eräs shakersilaisvanhin sanoi minulle, 'tyhin vatsoin ja tyhjin repuin ja menevät matkaansa molemmat hyvin täytettyinä, niin pian kuin ruusut alkavat kukkia' — vieläpä nämäkin rappiolle joutuneet yksilöt tottuvat säännöllisyyteen ja järjestykseen ja tekevät ilman vastaväitteitä työnsä kunnes lämmin kevätaurinko taasen houkuttelee heidät vapauteen.»
Me voimme siis kyllä otaksua, että sillä ruumiillisen työn vaatimuksella, jonka luostarien perustajat asettivat, oli tosi tarkotus, ja ett'ei myöskään kertomuksia munkkien ahkeruudesta ole yksinomaan pidettävä kehumisina, joskin tiedämme, että kirkollisen kaunopuheisuuden rinnalla kaikkina aikoina kaikki muu kaunopuheisuus, vieläpä asianajajienkin, on joutunut varjoon, silloin kun on tarvinnut liioitella ja panna omiansa.[2] Vielä huomaamme yhden seikan Pohjois-Amerikan alkuperäisistä kommunistisista siirtoloista: huomaamme, mikä suuri taloudellinen etevämmyys tällä yhteiskuntamuodolla on verrattuna pikkutalollisten ja pikkuporvarien yhteiskuntamuotoon, joiden seasta se on kohonnut. Veisi liian pitkälle, jos tässä rupeisimme esittämään tämän ilmiön syitä. Kylläksi on, että asia on tosi, jota todistaa paraiten näiden seurakuntien varallisuuden nopea lisääntyminen.[3]
Tämä taloudellinen etevämmyys esiintyi vieläkin valtavampana kukistuvassa Rooman valtakunnassa, jossa ei ollut mitään kukoistavaa talonpoikaissäätyä eikä kukoistavaa pikkuporvaristoa, kuten oli Yhdysvalloissa 19:nnen vuosisadan alkupuoliskolla. Niiden sijalle oli tullut surkea pienvuokralaitos, kolonilaitos. Tähän verraten osottautuivat luostarien tuotantokunnat taloudellisesti sangen eteviksi. Ei sovi silloin ihmetellä sitä, että luostarilaitos nopeasti levisi kristittyyn maailmaan ja että siitä tuli roomalaisen teknikan ja yleensä roomalaisen sivistyksen tähteiden kannattaja.
Yhtä vähän voi herättää kummastustamme se, että kansainvaelluksen jälkeen germanilaiset ruhtinaat ja hoviherrat huomasivat luostarit erittäin sopiviksi tekemään heidän seuduillaan korkeamman tuotantotavan tutuksi. He suosivat luostarien perustamista, vieläpä panivat ne itse alulle, melkein samalla tavalla kuin 18:nnella vuosisadalla europalaiset hallitsijat tukivat kapitalistista teollisuutta. Kun Alppien eteläpuolella luostarien päätehtävänä oli olla turvapaikkoina köyhälistöläisille ja vääryyttä kärsineille talonpojille, oli niiden päätoimena Alppien pohjoispuolella edistää maanviljelystä, teollisuutta ja liikennettä.
Juuri luostaritalouden taloudellinen etevyys verrattuna muihin ajan talousmuotoihin, vaikutti sen, että jokainen luostari, joka yleensä pysyi pystyssä näinä levottomina aikoina, kohosi rikkauteen ja valtaan vaikk'ei mikään rikas suojelija alkuaan olisikaan vaikuttanut tähän suuntaan. Mutta valta ja rikkaus merkitsee samalla toisten työn käyttämisoikeutta. Munkit ja nunnat herkesivät nyt tekemästä työtä, he saattoivat ruveta elämään toisten työstä, ja he käyttivät luonnollisesti tätä mahdollisuutta. Tuotantoyhteisöistä muuttuivat luostarit riistäjäyhteisöiksi.
Tällainen on se kohtalo, joka aina lopuksi kohtaa jokaista onnistunutta yritystä, jonka avulla pieni ryhmä koettaa panna toimeen kommunismia yhteiskunnassa, jossa muuten yksityisomaisuus ja sorto vallitsevat. Tämä koskee kommunismia tuotannonvälikappaleisiin nähden yhtä hyvin kuin kommunismia nautinnonvälikappaleisiin nähden tai sitten sellaista kommunismia, jossa molemmat lajit ovat yhdistyneet. Tuotantoyhdistyksien historiasta saamme lukuisia esimerkkejä edelliseen tapaukseen, Pohjois-Amerikan kommunistisista siirtoloista jälkimäisiin. Molemmat pitävät säännöllisesti parempana, kun alkavat kukoistaa ja laajentaa tuotantoaan, hankkia palkkatyömiehiä, sen sijaan että otettaisi uusia yhtäoikeutettuja jäseniä, joiden kanssa vanhempien olisi pakko jakaa voitto.
Käsityöstä vapautumisen ei välttämättömästi tarvitse olla samaa kuin kaiken työn jättäminen. Se tekee mahdolliseksi henkisen työn, ja tässäkin suhteessa on luostareilla ollut suuri merkitys.
Aluksi ne, totta kyllä, olivat vähemmän tärkeitä taiteille ja tieteille. Entisien talonpoikien, käsityöläisten, orjien ja ryysyläisköyhälistöläisten tuotantoyhdistykset, joita perustettiin, mikäli mahdollista, ulkopuolelle kaupunkeja kaukaisiin seutuihin, missä valtio ja porvarillinen yhteiskunta eivät voineet niitä rasittaa, eivät juuri olleet sopivimpia paikkoja taiteen ja tieteen harjottamiseen. Niillä oli Rooman vallan aikana ja kristikunnassa pesänsä kaupungeissa.
Mutta orjuuden lakatessa, joka oli tuottanut niin paljon liikaa tavaraa, lakkasi myöskin vähitellen ei vain ylellisyys, vaan myöskin tieteen, taiteen, käsityön harrastus, sivistys yleensä. Maanviljelys vajosi yhä enemmän raakojen kolonien alkeelliseksi vuokraviljelykseksi, joka tuotti vain vähän; paikottain joutui se kokonaan rappiolle. Maanviljelyksen riutumista seurasi kaupunkien riutuminen, jotka yhä enemmän vähenivät väestöön ja hyvinvointiin nähden. Kansainvaellus täydensi näiden häviön tai alensi ne merkityksettömiksi.
Nyt tulivat luostarit, jotka sillä välin olivat tulleet hyvinvoiviksi, miltei ainoiksi turvapaikoiksi tieteille ja taiteille. Kuudennesta vuosisadasta alkaen siirtyykin henkisen elämän keskus yhä enempi luostareihin, ja on niissä siksi kunnes kaupungit alkavat uudelleen kukoistaa.
On kuitenkin aina ollut niitäkin, jotka menivät luostareihin käyttääkseen siellä joutoajan taiteiden ja tieteiden harjottamiseen. Enemmistön mieli paloi kumminkin ainoastaan karkeimpiin nautinnoihin, ja niihin antoi hyvää tilaisuutta riistämisen tuottama hyvinvointi ja joutilaisuus. Munkkien laiskuus, irstaus ja juoppous onkin tullut puheenparreksi.
Käsi kädessä tämän kanssa kulki toinenkin kehitys. Siinä määrin kuin luostarien varallisuus karttui, tulivat ne rahvaalle yhä suljetummiksi, koska asemaa muuten ei voitu säilyttää; niiden kävi samoin kuin meidän aikanamme monen menestyneen siirtolayrityksen tai tuotantoyhdyskunnan. Köyhiä raukkoja, jotka tahtoivat päästä jäseniksi, kartettiin niin paljon kuin mahdollista, mutta halukkaasti otettiin sellaisia, joiden yhteiskunnallinen asema ja varallisuus näyttivät lupaavan luostarille etuja.
Samalla kertaa kun siis luostarit tuotantoyhteisöistä olivat muuttuneet nylkyriyhteisöiksi, taukosivat ne myöskin olemasta turvapaikkoina köyhille ja vääryyttä kärsineille. Niistä tuli aateliston nuorempien poikien ja naimattomien tyttärien eläkelaitoksia.
Mutta sekä tuotantoyhteisöjen että köyhien ja sorrettujen turvapaikkojen puute oli tuntuva läpi koko keskiajan, ja luostari oli ainoa laitos, joka oli tätä puutetta korvaamassa. Me tapaammekin koko tämän pitkän ajanjakson kuluessa paitsi alituisia valituksia siitä, että munkkien kuri ja tavat huononivat, alinomaa uudistuvia yrityksiä poistaa tuota pahaa, osaksi uudistamalla jo olevia luostareita tai munkkikuntia, osaksi perustamalla uusia.
Uudistustavat olivat monenlaisia. Yksinkertaisin ja uudistajalle etuisin oli ottaa takavarikkoon kaikki luostarien liikavarallisuus. Erittäinkin kunnosti tässä suhteessa itseään Saksan keisari Henrik II (1002–24) mikä ei estänyt sitä, että tuo suuri luostaritilojen takavarikkoonottaja myöhemmin julistettiin pyhimykseksi. Kehotukseksi hurskaille katolilaisille.
Tällainen uudistus ei aina ottanut onnistuakseen, sillä sen ajan sotaisat munkit puolustivat omaisuuttaan usein perin pontehikkaastikin. Moni uudistusta harrastava apotti kaatui näissä taisteluissa tai toimitettiin toisinaan pois tieltä salamurhaajan käden kautta. Ja siellä, missä uudistus onnistuikin, ei sillä ollut suurtakaan merkitystä. Jonkun ajan kuluttua oli kaikki taasen entisellään.
Samalla tavalla kävi uusien veljeskuntienkin perustamisen. Tehdessään luostarin sääntöjä olivat munkkikuntien perustajat hyvinkin kekseliäitä saadakseen kaiken maailmallisuuden pois luostareista. Itsensä kidutus tuli yhä ankarammaksi, yhteys ulkomaailman kanssa yhä ankarammin rajotetuksi. Mutta kun ei menty eikä voitukaan mennä itse pahan juureen, vaan taisteltiin vain sen seurauksia vastaan, niin kaikki kidutus pysyi tehottomana ja sekin jäi onneksi enimmäkseen toimittamatta.
Eniten perustettiin uusia munkkikuntia 1100- ja 1200-luvuilla. Tähän aikaan Italian ja Etelä-Ranskan kaupungit rupesivat äkisti kukoistamaan. Tämä taloudellinen kukoistus merkitsi samalla myöskin köyhälistön lisääntymistä, työtä tekevän, mutta erittäin myöskin ryysyläisköyhälistön ja se tuli monin paikoin kyllin voimakkaaksi herättämään yhteiskunnallisia liikkeitä. Ne näkyivät ennen kaikkea siinä, että munkkikuntiin liittyminen eneni ja munkkilaitos sai taas köyhälistön leiman suuremmassa määrässä kuin sillä oli milloinkaan ollut menneen puolen vuosituhannen kuluessa.
Nämä munkilliset pyrinnöt eivät aina olleet ystävällisessä suhteessa hallitsevaan kirkkoon. Usein ne yhtyivät kirkon vihollisiin, kerettiläisiin pyrkimyksiin, joita tähän aikaan alkoi ilmestyä Italiassa ja Etelä-Ranskassa.
Mutta usein onnistui myöskin paavin saada näitä köyhälistöläisiä munkkiaineksia palvelemaan tarkotuksiansa. Erittäin tärkeiksi tulivat tämän kautta nuo suuret kerjäläismunkkikunnat, dominikanit ja fransiskanit. Lateranin kirkolliskokous oli v. 1215, ehkäistäkseen määrätöntä uusien munkkikuntien perustamista, kieltänyt kokonaan sellaisten muodostamisen. Mutta tuskin oli tämä kielto annettu, ennenkuin paavi sen kumosi mainittujen veljeskuntien eduksi, jotka silloin perustettiin.
Kuvaava on erittäinkin fransiskaniveljeskunnan alku. Sen perustaja, Assisista kotoisin oleva pyhä Fransiskus, syntyi v. 1182 ja oli erään rikkaan kauppiaan poika sekä vietti nuoruutensa iloisesti ja hauskasti. Hän rupesi katumaan elämäänsä, alkoi inhota rikkauttaan ja hänessä syntyi harras halu auttaa tarvitsevaisia. Myytyään omaisuutensa hän jakoi saamansa rahat köyhille ja päätti omistaa vastaisen elämänsä heitä palvellakseen. Samanmielisistä tovereista hän muodosti siinä tarkotuksessa veljeskunnan, jonka paavi Innocentius III vahvisti v. 1215.
Pyhä Fransiskus uskoi, että hänen onnistuisi estää munkkikuntaansa tulemasta sellaiseksi sortavaksi seuraksi, jommoisiksi sen edeltäjät olivat muuttuneet. Hän arveli saavuttavansa tarkotuksensa laajentamalla alinomaisen köyhyyden määräystä niin, että se koski koko veljeskuntaa, eikä niinkuin ennen ainoastaan yksityisiä luostarin jäseniä. Fransiskanimunkkikunta ei saanut hankkia mitään omaisuutta eikä harjottaa mitään muuta työtä, kuin mikä tulisi köyhien ja sairaiden hyväksi, sen tulisi tyytyä niihin almuihin, joita sille annettaisiin.
Mutta juuri sentähden, että tämä veljeskunta näyttäytyi niin hyödylliseksi kurjuuden ehkäisemisessä, ja sitten myöskin sen vuoksi, että se tehoisella avullaan voitti köyhempien luokkien luottamuksen, varjeli niitä vallaukumouksellisista haluista ja piti kirkolle taipuisina, sai se vaan pian liiaksi sellaisia almuja. Vielä pyhän Fransiskuksen eläessä ilmeni hänen veljeskunnassaan taipumusta syrjäyttää määräystä, joka kielsi omaisuuden hankkimisen. »Kerjäläismunkkikunnan suuri perustaja lepäsi jo kullasta ja marmorista välkkyvässä tuomiokirkossa.» Vajaan 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen olivat nämä pyrkimykset käyneet niin voimakkaiksi että Innocentius IV jo v. 1245 muutti säännöt ja määräsi, että fransiskanit, vaikka eivät kyllä saaneet pitää mitään tavaraa omaisuutenaan, kumminkin saivat pitää sellaista nautinto-oikeudella hallussaan; omistusoikeus oli paavilla.
Siitä hetkestä sai fransiskaniveljeskunta (ja samoin dominikaniveljeskunta) osakseen saman kohtalon kuin sen edeltäjätkin. Siitä tuli nylkyriyhteisö.
Mutta tällä veljeskunnan sääntöihin tehdyllä lievennyksellä oli samalla toinenkin seuraus. Osa fransiskaneja otti tehtäväkseen olla toden teolla köyhälistön harrastusten edustajana. Näihin kuuluivat varsinkin n. k. tertsiarit, jotka saivat nimensä siitä, että pyhä Fransiskus oman veljeskuntansa ja nunnakunnan rinnalle, jonka oli perustanut eräs haaveileva tyttö, 18-vuotias Klara Sciffi, järjesti »kolmannen» joukon, tertsiarit, joka toimitti veljeskunnan tehtäviä kieltäytymättä avioliitosta ja jokapäiväisistä toimista. Nämä tertsiarit olivat enimmäkseen käsityöläisiä tai muita henkilöitä rahvaan keskuudesta, ja heidän yhdistyksensä olivat tavallaan jonkinlaisia työväenyhdistyksiä. Nämä koettivat mitä pontehikkaimmin estää fransiskaniveljeskunnan muuttumista riistäjäseuraksi. Kiivaiksi ja pitkällisiksi tulivat riidat molempien puolueiden välillä, mutta mitä enempi paavi asettui riistäjähaluisen ryhmän puolelle, sitä selvemmin kääntyivät ankaramman suunnan kannattajat, spiritualit ja fratisellit, paavia ja itse kirkkoa vastaan, sitä enemmän pyrkivät he liittymään kirkollisvastaisiin järjestöihin. Kun paavi Johan XXII lopuksi ulotti inkvisitsionin heihinkin (v. 1317 Etelä-Ranskassa) saadakseen heidät järkiinsä, niin tällä oli seurauksena vain se, että he täydellisesti erosivat kirkosta. Heidät luettiin sitten niihin kommunistisiin kerettiläislahkoihin,, Beghardeihin, joiden joukossa tapaamme uudestikastajien edeltäjät.
Niinkuin huomaa, olivat ankarat fransiskanit välittävänä muotona munkkikommunismin, joka keskiajalla oli yksi yhteiskunnan perustuksia, ja tämän ajan köyhälistön kommunismin välillä, joka tahtoi kumota olevan yhteiskunnan.
Tähän aikaan esiintyi eräs kommunismin teoretikokin, tosin vain munkkikommunismin. Se on apotti Joakim Fiorealainen Kalabriasta (Etelä-Italiassa) syntynyt noin v. 1145. Tehtyään nuoruudessaan pyhiinvaelluksen pyhään maahan palasi hän kotiseudulleen ja rupesi munkiksi sekä myöhemmin apotiksi erääseen sistersiensiläisluostariin. Hän kuoli v. 1201 tai 1202.
Syvästi tuntien aikansa epäkohdat ja erittäinkin inhoten tuota hirvittävää riistämisjärjestelmää ja sitä turmelusta joka vallitsi kirkossa, etsi hän pelastusta tästä tilasta ja luuli löytäneensä sellaisen siinä, että tehtäisiin kommunismi yleiseksi, — luonnollisesti siinä muodossa, joka vastaisi puheena olevaa aikaa, luostarikommunismin muodossa. Hän näki vallankumouksen ja uuden yhteiskunnan syntyvän: tuhatvuotisen valtakunnan, josta Apokalyps, Ilmestyskirja, puhuu.
Joakim jakaa historian kolmeen aikakauteen: »Ensin oli aika, jolloin ihmiset ovat palvelleet lihaa. Se alkaa Aatamista ja päättyy Kristukseen. Sitten tuli aika, jolloin he ovat palvelleet sekä lihaa että henkeä. Sitä kestää vieläkin. Mutta toinen ajanjakso tulee, jolloin eletään vain henkeä varten. Se sai alkunsa pyhän Benediktuksen päivinä.» Tämä kolmas yhteiskuntatila on status monachorum, munkkilaisuuden aika. Luostarilaitos on käsittävä koko ihmiskunnan. »On välttämätöntä, että rupeamme todella elämään apostolien esimerkin mukaisesti, siinä suhteessa että ei pyritä maallisten tavarain omistamiseen, vaan pikemmin niistä luovutaan» j. n. e. Tämä yhteiskuntatila tulisi täydellisesti käytäntöön 22:nnessa miespolvessa pyhästä Benediktuksesta lukien, s. o. läheisimmässä tulevaisuudessa. Roomalainen kirkko sortuu kovien rangaistustuomioiden kautta, ja sen tähteistä syntyy uusi yhteiskunta, »vanhurskaitten veljeskunta», joka hylkää yksityisen omaisuuden. Siten alkaa täydellisen vapauden ja täydellisen tiedon aikakausi.
Joakimin opeilla oli suuri vaikutus. Erittäinkin fransiskanimunkkikunnan ankarampi suunta, fratisellit, piti itseään »vanhurskaitten veljeskuntana», jolla oli tehtävänä yhteiskunnan nuorentaminen. Heidän kauttaan levisi tämä oppi laajalti. Se vaikutti italialaiseen rahaseppään, Dolcinoon, eikä ollut tuntematon myöskään itse Münzerille.
Nämä Joakimin ennustukset kiinnittivät mieliä ei ainoastaan Italiassa, vaan vieläpä Saksassakin, ja ne vastasivat rahvaan kipeitä tarpeita siinä määrin, että kun tosiasiat osottivat ennustukset valeiksi, kansa mieluummin antoi niille toisen merkityksen, kuin kadotti uskonsa niihin. Joakim oli ennustanu että yhteiskunnallinen mullistus tapahtuisi muka noin v. 1260. Juuri siihen aikaan raivosi kiivas riita paavin ja keisari Fredrik II:sen välillä. Joakimin kannattajat odottivat nyt varmoina, että keisarin onnistuisi voittaa paavi ja että sitte hänet kukistettuaan perustaisi uuden valtakunnan. Mutta kävikin kokonaan toisin.
Prutz kirjottaa: »Fredrikin kuolema, v. 1250, on ristiriidassa Joakim Fiorelaisen ennustuksien kanssa, sillä hänen mukaansa ei keisari menisi maailmasta suorittamatta loppuun työtään. Sentähden syntyi, ensin näissä piireissä usko, ettei Fredrik II voisikaan olla kuollut, vaan piti itseään ainoastaan kätkössä palatakseen kerran takaisin ryhtyäkseen uudelleen keskeneräiseen työhönsä... Siten syntyi tuo omituinen kuvittelujen piiri, missä saksalainen keisaritaru liikkuu, jonka vasta myöhempien aikojen väärinkäsitys on tahtonut sovittaa keisari Fredrik I:seen Barbarossaan ja hänen odotettuun paluuseensa, jonka tarkotuksena oli valtakunnan kunnian uudistaminen.»
Tällä »valtakunnan kunnialla» tarkotti kansa, kuten nähdään, kommunistista vallankumousta.
[1] Näillä vanhemmilla kommunistisilla siirtoloilla oli kaikilla uskonnollinen luonne — jo se osottaa niiden vanhoillisuutta. Niille kommunistisille siirtoloille, joita tässä tarkotamme, ei uskonto ollut yksityisasiana, vaan ne olivat vielä sillä kannalla, jolloin yhteiskunnalliset aatteet puetaan uskonnolliseen asuun. Siirtolaan yhtymisellä oli edellytyksenä määrättyjen uskonkappaleiden tunnustaminen.
[2] Mitään tavatonta työtaakkaa eivät munkit tosin ole koskaan itselleen asettaneet, yhtä vähän kuin vapaat työmiehetkään ennen kapitalistisen tuotannon syntyä. Benediktiläisluostareissa oli normalityöpäivä, pyhän Benediktus Nursialaisen omien sääntöjen mukaan, seitsemän tuntia. Me suositamme tätä normalityöpäivää hurskaalle kristikunnalle huomioon otettavaksi.
[3] Näitä yksinkertaisien talonpoikien ja käsityöläisten siirtoloita, joiden on kommunisminsa avulla onnistunut taloudellisesti kohota luokkansa tavallisen pinnan yli, ei saa, sanomme sen vielä kerran, sekottaa niihin kommunistisiin siirtoloihin, joita ovat perustaneet sivistyneet kaupunkilaisasukkaat, ollen tarkotuksena luoda yhteiskuntamuoto, joka voittaisi ei ainoastaan talonpoikais- ja pikkuporvariyhteiskunnan, vaan vieläpä kapitalistisenkin, sen kehittyneimmässäkin muodossa. Nämä kokeet onnistuvat tavallisesti huonosti heti alusta alkaen, sillä kaupunkilainen on kun onkin huono sivistyksen tienraivaaja maaseudulla, ennenkaikkea erämaassa. Mutta silloinkin kun koe näennäisesti onnistui, ei se kuitenkaan saavuttanut päämääräänsä. Yksinäinen kommunistinen, itsestään huolta pitävä kunta on nimittäin aina, vaikka se olisi kuinka täydellisesti järjestynyt tahansa, taloudelliselta kannalta katsoen alempana kapitalistista yhteiskuntaa, joka hallitsee kokonaisen kansakunnan markkinoita ja lisäksi osan maailmanmarkkinoita. Kommunistinen siirtola saattaa pysyä nykyisessä yhteiskunnassa pystyssä ainoastaan sen kautta, että sen jäsenet muuttuvat talonpojiksi ja luopuvat kaikista niistä sivistyksen hedelmistä, joita kapitalistinen yhteiskunta on kehittänyt. Tästä voi päättää, mikä arvo on esim. Hertzkan afrikalaisilla asutussuunnitelmilla. Joskin ne menestyisivät, joka kumminkaan ei ole luultavaa — kuten on tunnettu, ne ovatkin sen jälkeen kuin tämä kirjotettiin menneet kumoon — niin tuloksena ei olisi suinkaan korkeamman yhteiskunnan, vaan joidenkuiden talonpoikaiskylien perustaminen, jotka kaikin puolin olisivat meidän sivistyksemme rajojen ulkopuolella.