Fransiskaniveljeskunnan esimerkki näyttää meille, kuinka vähällä monet luostarikommunismin muodot olivat asettua vihamieliseen suhteeseen paaviuteen nähden. Itse asiassa merkitsee 11:nneltä vuosisadalta alkaen moni munkkilaitoksen piirissä tapahtunut parannuskoe ja uusien veljeskuntien perustaminen moitetta paavinvallalle, ja tämä moite pukeutui usein varsin tehokkaaseen asuun.
Oli melkein välttämätöntä, että ne, jotka harrastivat omaisuudettomien parasta, kääntyivät paavillista kirkkoa vastaan. Sillä tämä oli keskiajalla ensi rivissä varakkaitten luokkien joukossa, sillä oli suurimmat rikkaudet ja se hallitsi koko yhteiskunnallista elämää ei vain henkisesti, vaan myöskin taloudellisesti.
Kenties voisi verrata sen herruutta siihen, joka meidän vuosisadallamme on korkeamman rahamaailman, pörssin, tai jos hetkeksi tahtoo omaksua antisemitien ajatus- ja lausetavan, juutalaisten hallussa. Samoin kuin antisemitit meidän päivinämme väittävät, että yhteiskunta on juutalaisten vallassa, oli se keskiajalla paavin hallussa. Paavi hallitsi henkistä elämää, melkein samoin kuin pörssi meidän päivinämme hallitsee sanomalehdistöä. Ja niinkuin pörssi määrää ministerien, jopa kuninkaittenkin kohtalon, samoin kuin se on perustanut ja hävittänyt valtakuntia, niin paaviuskin.
Mutta paavin herruus oli yhtä vähän kiistämätön kuin suurten raharuhtinoiden nykyjään. Näillä molemmilla on pikemmin myöskin se yhteistä, että ne tekevät kaikki muut yhteiskuntaluokat vihollisiksensa, ei ainoastaan riistettyjä, vaan myöskin riistäjät, sillä nämä saavat antaa niin suuren osan ryöstämästään kaikkien riistäjien ylimmille ja katsella kateina heidän rikkauksiaan. Ei mikään erehdys saata olla suurempi, kuin se usko, että keskiajan jälkimäisellä puoliskolla toteltiin paavia ilolla ja nöyrästi alistuen. Se oli enimmäkseen sellaista kuuliaisuutta, jolloin toteltiin hampaita purren, ja kaikkialla noustiin vastarintaan, missä vain voitiin. Suurempi osa keskiaikaa on täynnä lakkaamattomia taisteluja paavinvaltaa vastaan, joita panivat toimeen kaikki mahdolliset luokat ja kaikissa maissa. Mutta niin kauan kun ei ollut olemassa perustuksia uudelle yhteiskunta-ja valtiomuodolle, voitiin paaviutta voittaa yhtä vähän kuin me nykyaikana olemme kyenneet voittamaan raharuhtinaita. Ja jokaisella sellaisella taistelulla, vieläpä yleensä jokaisella yhteiskunnallisesti ratkaisevalla tapauksella, jokaisella sodalla, jokaisella rutolla, jokaisella nälänhädällä, jokaisella levottomuudella oli silloin samoin kuin nytkin ainoastaan se seurauksena, että riistäjäluokan riistäjien rikkaus ja valta kasvoi ja varmeni.
Tällainen asiain tila oli erittäin suotuisa kommunistisien aatteiden levenemiselle. Mutta toiselta puolen sitä epäsuotuisampi erikoisen omaisuudettomien luokkataistelun kehittymiselle.
Jatkaaksemme vertailua korkeampaan rahamaailmaan, sopinee sanoa, että keskiajalla olosuhteet olivat samallaisia kuin ne mitkä Ranskassa vallitsivat »porvarikuninkaan» Ludvig Filipin aikana (1830–48). Rahallisen mahtinsa, kurjien äänioikeusolojen ja työväestön valtiollisen kypsymättömyyden avulla hallitsi silloin rahamaailma parlamentin ja kuninkaan kautta melkeinpä itsevaltaisesti Ranskaa. Heitä vastustamaan rupesivat ei ainoastaan talonpojat ja palkkatyöläiset, vaan pikkuporvarit ja teollisuuden kapitalistit. Taistelu yhteistä vihollista vastaan yhdisti heidät toisiinsa ja hämmensi heidän välisensä luokkavastakkaisuudet melkoisessa määrässä. Seurauksena oli, että köyhälistö vaivoin tuli erikoisesti luokkatietoiseksi, sen suuri enemmistö alistui pikkuporvarien, vieläpä porvaristonkin valtiollisen johdon alle. Toiselta puolen oli taasen porvaristo taipuisa unohtamaan, että sen varallisuuden pohjana oli liittoveljien varattomuus. Surkuteltiin köyhiä ja sorrettuja, ja moni viekasteli vieläpä sosialismillakin. Sen ajan eninten luetut kaunokirjailijat Ranskassa olivat sosialisteja, muistelkaammepa vain Eugène Sue'ta ja George Sandia.
Silloin tuli vuoden 1848 vallankumous. Suurten rahamiesten kuninkuus sortui, heiltä riistettiin heidän valtiolliset etuoikeutensa. Valtiollinen valta siirtyi kansalle, s. o. teollisuutta harjottaville kapitalisteille, pikkuporvareille, talonpojille ja työmiehille. Tuskin oli yhteinen vihollinen kukistettu, kun erikoiset luokkaedut ja luokkavastakohdat esiintyivät enemmän tai vähemmän selvinä, joka tapauksessa tulivat tehoisasti tietoisuuteen. Mutta selvimmäksi ja jyrkimmäksi kehittyi porvariston ja köyhälistön välinen vastakkaisuus. Vallankumous oli näyttänyt viimeksimainitun voiman ja samalla tehnyt selväksi, ettei sosialismi ole mikään haaveilevien kirjailijoiden unelma, että sillä oli juurensa vallankumouksellisessa luokassa, että se oli lakannut olemasta leikkikaluna ja uhkasi tulla kuolettavaksi aseeksi.
Tästä alkaen ryhtyi porvaristo koko voimallaan vastustamaan ei ainoastaan jokaista työväestön keskuudessa ilmestynyttä itsenäistä liikettä, vaan kaikkea, mikä sen herkässä mielikuvituksessa näytti sosialismilta. Sosialismi saatettiin huonoon huutoon porvariston piirissä. Sieltä lähteneitten sosialistein täytyi joko ainaiseksi luopua sosialismista tai tulla suletuiksi porvarillisesta yhteiskunnasta. Sen jälkeen oli sosialismi Ranskassa valtiollisesti ja kirjallisesti kuollut siksi, kunnes ylöspäin pyrkivä työväenluokka oli tullut kyllin vahvaksi omin voimin pakottaakseen porvarillisen yhteiskunnan kääntämään huomiota siihen ja itseensä.
Samallainen, mutta luonnollisesti paljon kauvemman aikaa kestävä, oli kehitys keskiajalla. Uskonpuhdistus näyttelee vuoden 1848 osaa. Voimme seurata tätä kehitystä Saksassa selvästi 15:nnellä vuosisadalla ja 16:nnen alussa.
Mikään varsinainen luokkatietoisuus ei tietysti voi tulla kysymykseen puhuttaessa työväestön liikkeistä keskiajan lopulla, siinäkään määrin kuin 19:nnen vuosisadan ensimäisellä puoliskolla. Toiselta puolen huomaamme yksinpä ryysyköyhälistönkin keskuudessa pyrkimyksen liittyä yhteen ammattikunnittain ja hankkia itselleen erikoisia etuoikeuksia, toiselta puolen tapaamme työväen luokasta lähteneillä kommunisteilla, erittäinkin kankureilla, kaikkien luokkarajojen unohtamista. He työskentelevät koko ihmiskunnan hyödyksi. Tyytymättömyyden ilmeneminen köyhälistössä, mikäli eivät ole kysymyksessa vain ammatilliset riitaisuudet, sopii vielä täydellisesti yhteen toisten sorrettujen luokkien, niinkuin talonpoikien ja pikkukäsityöläisten, vallankumouksellisiin liikkeisiin.
Sitävastoin versoivat keskiajalla kommunistiset taipumukset helpommin kaikissa yhteiskunnan kerroksissa kuin 19:nnen vuosisadan ensimäisellä puoliskolla.
Erotus köyhän ja rikkaan välillä ei ollut keskiajalla, eipä vielä uskonpuhdistuksen aikanakaan läheskään niin suuri kuin kehittyneessä kapitalistisessa yhteiskunnassa. Mutta se pisti selvemmin kaikkien silmiin ja ilmeni ärsyttävämpänä.
Meidän päivinämme tapaa suurimmat yhteiskunnalliset vastakohdat suurkaupungeissa, miljoonakaupungeissa, missä köyhien asumukset usein ovat etäällä rikkaiden kaupunginosista. Sinä aikana, josta nyt on puhe, olivat kaupungit pieniä — kaupunki, missä oli 10,000 tai 20,000 asukasta, oli jo suuri kaupunki — ja asutus oli taajaa. Lisäksi elettiin ennen paljon tuttavallisemmassa suhteessa kuin nyt. Kaikki luokat tunsivat toisensa työn ja seura-elämän, ilot ja murheet. Valtiollinen elämä ja juhlat tapahtuivat julkisilla paikoilla, toreilla ja kirkkomailla tai kirkoissa ja julkisissa rakennuksissa. Toreilla ostettiin ja myytiin, mutta myöskin ammattilaiset tekivät, mikäli suinkin mahdollista, työnsä kaduilla tai ainakin työpajan ovet avoinna.
Mutta ennen kaikkea on olemassa eräs tärkeä erokohta. Nykyaikaisen pääomanomistajan päätehtävänä on aina lisätä pääomaansa. Hän ei milloinkaan saa sitä kylliksi. Kernaasti hän tahtoisi käyttää kaikki tulonsa pääoman lisäämiseen, laajentaakseen liikkeitään, hankkiakseen uusia, kukistaakseen kilpailijoita j. n. e. Jos hänellä on vaikkapa miljardi, alkaa hän koota toista. Uudenajan kapitalisti, joka ei ole narri eikä heittiö, ei käytä milloinkaan kaikkia tulojansa omiin menoihinsa. Rikkainkin miljonääri voi elää yksinkertaisesti ilman, että tämä vähentää hänen arvoansa. Se loisto, jonka hän suo itselleen, ei ole rahvaan nähtävissä, jos hän tuhlailee, niin tapahtuu se vain yksityisissä kemuissa ja pidoissa, metsästyslinnoissa, pelipaikoissa ja muissa sellaisissa. Kadulla miljonääri esiintyy muitten ihmisten kaltaisena.
Aivan toisin oli asianlaita luonnontalouden ja yksinkertaisen tavaratuotannon aikakaudella. Rikas ei silloin voinut käyttää tulojansa osakkeiden tai valtion arvopapereitten ostoon, hän saattoi ne käyttää joko tuhlaamiseen tai sitten arvokkaiden ja kalliiden tavaroiden, jalojen metallien ja kalleuksien kokoamiseen. Mitä suuremmat tulot, sitä suurempi ylellisyys. Eivätkä maalliset ja hengelliset rikkaat voineet itse ajan pitkään tuhlata saalistaan. He käyttivät sitä lukuisan seurueen ja palvelusväen pitämiseen, kalleiden hevosien ja koirien ostoon, omaan ja ympäristönsä komeaan vaatetukseen ja komeiden palatsien rakentamiseen, joiden sisustus oli mitä kallisarvoisinta. Pyrkimys aarteiden kokoamiseen edisti ylellisyyden lisääntymistä. Eivät keskiajan korskeat vallanpitäjät kaivaneet tavaroitaan maahan, eivätkä he myöskään pitäneet tarpeellisena, niinkuin tekevät meidän kapitalistimme, salata omaisuuttaan varkailta ja veronkantajilta. Heidän rikkautensa oli heidän valtansa merkkinä ja juurena, ja komeillen he asettivat sen koko maailman nähtäväksi. Heidän pukunsa, heidän huonekalunsa ja heidän asuntonsa loistivat kullasta ja hopeasta, helmistä ja jalokivistä. Se oli kultainen aika taiteellekin.
Mutta samoin kuin varallisuus, oli kurjuuskin kaikkien nähtävänä. Köyhälistö oli vielä kapalossaan. Se oli jo kylliksi lukuisa antamaan aihetta syvämietteisimmille ja hienotunteisimmille ihmisille ajattelemaan, mitenkä hätä saataisiin pois maailmasta, mutta se ei ollut vielä niin lukuisa, että sitä olisi voinut pitää valtiolle ja yhteiskunnalle vaarallisena. Se ajatustapa, jonka kristinusko oli omaksunut syntymisensä aikana, jolloin kerjäläisköyhälistö oli sen parhaimpana kannattajana, ettei köyhyys ole suinkaan mikään rikos, vaan päinvastoin Jumalalle erikoisen otollinen tila, lankesi silloin hedelmälliseen maahan. Köyhä oli muka evankeliumin mukaan Kristuksen edustaja, sillä »minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle». (Matt. 15:40.) Käytännössä ei köyhälistö sillä tosin päässyt pitkälle; Kristuksen edustajaa Kohdeltiin toisinaan hyvinkin epäkristillisesti. Mutta oltiinpa toki vielä kaukana kaikista niistä hienoista keksinnöistä, joilla nykyaikainen poliisi koettaa poistaa hyvinvoivien, samoin kuin muidenkin tieltä yhteiskunnallista roskaa, ei köyhyyttä poistaakseen, vaan vain sitä salatakseen. Keskiajalla ei köyhiä suljettu vaivaistaloihin, ei työlaitoksiin eikä kuritushuoneisiin tai muihin sellaisiin, kerjäämiseen oli jokaisella hyvä oikeus, ja jumalanpalvelus, varsinkin tavallista juhlallisempi, kokosi ylellisen komeuden ja suurimman köyhyyden toistensa rinnalle samaan huoneeseen, kirkkoon.
Sillä samoin kuin nytkin saattoi yhteiskunnasta puhuessa käyttää Platonin sanoja yhteiskunnan kahdesta eri kansakunnasta. Mutta köyhien ja rikkaiden kansakunnat olivat vielä keskiajan lopulla kaksi naapurikansaa, jotka ymmärsivät ja tunsivat toisensa. Nyt nuo molemmat kansat ovat tulleet toisilleen kokonaan vieraiksi. Jos porvarillisen kansakunnan keskuudessa tahdotaan saada selvä jostakin, mikä koskee köyhälistön kansakuntaa, niin tarvitaan tähän vasituinen tutkimusretkikunta, aivan kuin olisi kysymyksessä Afrikan sisäosien tutkiminen. Mutta viimeksimainittu näyttää olevan porvaristolle tärkeämpi kuin edellinen. Afrikan tutkiminen lupaa uusia markkinapaikkoja ja voittoa; köyhälistön aseman tutkiminen sitävastoin on samaa kuin panna alulle kauheimpia syytöksiä vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan; siitä ei olisi hyötyä muille kuin sosialidemokratialle. Ei ihme, että Europan hallitsijatkin myöntävät satakertaa enemmän varoja Afrikan kuin yhteiskunnallisten olosuhteittemme tutkimisen hyväksi, — jos he viimeksimainittuun tarkotukseen yleensä mitään myöntävät — ja moni »sivistynyt» tietää paljon paremmin, miltä näyttää mustien maanosassa kuin köyhälistön asuinkortteleissa siinä kaupungissa, missä hän asuu. Vasta viime aikoina, ovat asiat tässä kohdin alkaneet tulla vähän paremmiksi, kiitos siitä köyhälistön kasvavan voiman. Sikäli kun sitä pelätään, ruvetaan sitä tutkimaan.
Keskiajalla ei hallitsevien tarvinnut pelätä köyhälistöä, eikä myöskään varta vasten sitä tutkia tunteakseen sen tilaa. Kaikkialla huomasi kurjuuden vallitsevan, se kun oli kaikkien nähtävänä ja räikeänä vastakohtana ylelliselle ja loistavalle komeudelle. Ei ihme, että nämä vastakohdat suututtivat ei vain alemmat luokat, vaan nostivat parempia luonteita korkeampienkin luokkien keskuudesta vallitsevaa tasa-arvon puutetta vastaan ja edistivät tasa-arvoon tähtääviä pyrintöjä.
Yhteiskunnallisessa kehityksessä on niiden aatteiden periytymisen vaikutus, jotka ovat syntyneet vanhemmassa yhteis kunnassa, yhteiskunnallisen kehityksen vaikutin, jota ei saa arvioida liian vähäiseksi. Se vaikuttaa usein ehkäisevästi, tekemällä ihmisille vaikeaksi uusien yhteiskunnallisten tarkotuksien ja niiden tarpeiden käsittämisen. Keskiajan lopulla oli vaikutus usein vastakkainen.
Kansainvaellusten myrskyjen ja sen barbarisuuden jälkeen, joka niitä seurasi, alkoi länsimainen kristikunta ristiretkista alkaen päästä sille sivistysasteelle, joka huolimatta omituisesta laadustaan monessa suhteessa vastasi sitä astetta, mille attikalainen ja roomalainen yhteiskunta oli ehtinyt vähää ennen kukistumistaan. Se kirjallisuus ja se aateaarre, jotka nämä yhteiskunnat ovat jättäneet jälkeensä, vastasivat keskiajan loppukauden ylöspäin pyrkivien luokkien tarpeita. Antikisen kirjallisuuden ja tieteen herättäminen uudestaan henkiin edisti suuresti näiden luokkien itsetietoisuutta ja itsetuntemusta ja edisti täten voimakkaasti yhteiskunnallista kehitystä. Traditsioni, perimätieto, joka muuten vaikuttaa vanhoilliseen suuntaan, entisiä oloja säilyttävästi, tuli tällaisten olosuhteiden vallitessa vallankumoukselliseksi tekijäksi.
Perimätiedon aarteista, jotka vanha maailma jätti nyt jälkeensä, omisti kukin luokka luonnollisesti sen, mikä sille oli sopivinta. Porvaristo ja ruhtinaat ottivat palvelukseensa roomalaisen oikeuden, joka sopikin niin erinomaisesti yksinkertaisen tavaratuotannon ja ehdottoman yksinvallan tarpeisiin. Heillä oli huvinsa vanhan ajan pakanallisesta kirjallisuudesta, kirjallisuudesta, joka oli täynnä elämänhalua, toisinaan rehevyyttäkin.
Köyhälistö sitävastoin ja sen ystävät eivät voineet mieltyä roomalaiseen oikeuteen eikä klassilliseen kirjallisuuteen. Sen, mitä halusivat, löysivät he toisessa roomalaisen yhteiskunnan tuotteessa, evankeliumissa. Alkukristillinen kommunismi vastasi aivan heidän tarpeitaan. Korkeammalle kommunistiselle tuotannolle ei vielä ollut olemassa edellytyksiä, eikä kommunismi voinut olla muuta kuin jonkinlaista tasottavaa kommunismia, rikkaiden ylellisyyden jakamista köyhille, joilla ei ollut välttämättömintäkään.
Evankeliumien ja Apostolien Tekojen kommunistiset opit eivät ole luoneet keskiajan kommunistisia pyrintöjä. Mutta ne ovat edistäneet ilmenemistä ja leviämistä samalla tavalla kuin roomalainen oikeus yksinvaltaisuuden ja porvariston kehitystä.
Kommunistisien pyrintöjen pohja oli siis uskonnollinen ja kristillinen. Siitä huolimatta joutuivat ne ehdottomasti ristiriitaan hallitsevan kirkon, tuon rikkaiden joukossa rikkaimman kanssa, joka jo aikoja sitten oli julistanut yleisen kommunismin vaatimuksen perkeleelliseksi harha-opiksi ja koki kaikellaisilla viisasteluilla vääristellä ja saattaa varjoon vanhimpien kristittyjen kirjotusten kommunistista sisällystä.
Joskin siis sellaiset pyrinnöt, joiden tarkotuksena oli järjestää yhteiskunta kommunistiseksi, välttämättömästi johtivat kerettiläisyyteen, ristiriitaan paavilaisen kirkon kanssa, niin edisti kerettiläisyys, s. o. taistelu tätä kirkkoa vastaan, vuorostaan kommunististen aatteiden ilmenemistä.
Se aika ei ollut vielä tullut, jolloin saattoi ajatella tultavan toimeen ilman minkäänlaista kirkkoa. Keskiajan lopulla kehittyi kyllä kaupungeissa sivistys, joka oli paljon etevämpi sitä, jota kirkko edusti. Kohoavat luokat — ruhtinaat hoviväkineen, kauppiaat, roomalaiset lakimiehet, kirjailijat, — olivatkin kaikkea muuta kuin kristillismielisiä, ja sitä vähemmän kristillisiä, mitä lähempänä olivat Roomaa. Kristikunnan pääkaupunki itse oli uskottomuudenkin pääkaupunki. Mutta toiselta puolen oli olemassa vasta ainoastaan heikkoja alkeita uudelle valtiomuodolle, maalliselle virkavallalle, joka olisi voinut korvata kirkollisen. Kirkko herruutta pitävänä järjestönä oli edelleenkin välttämätön hallitseville luokille, vaikka ne olivatkin kokonaan uskottomia. Vallankumouksellisten luokkien täytyikin keskiajan lopulla asettaa päämääräkseen ei suinkaan kirkon hävittämisen, vaan sen valtaamisen; vasta sen kautta ne sitten hallitsisivat ja etujensa mukaiseksi muovailisivat yhteiskuntaa, samoin kuin meidän päivinämme köyhälistön tehtävänä on vallottaa valtio ja tehdä se köyhälistön tarkotuksia palvelevaksi.
Mitä epäuskoisemmiksi korkeammat luokat tulivat, sitä suurempaa huolta ne pitivät alempien luokkien sielunhoidosta, sitä huolellisemmin ne valvoivat, ettei niihin minkäänlainen valistus pääsisi vaikuttamaan, joka olisi voinut laajentaa niiden näköpiiriä kristinuskon oppien ulkopuolelle. Heidän ei tarvinnutkaan varsin paljoa siinä suhteessa vaivaa nähdä, sillä eiväthän talonpojat, käsityöläiset ja köyhälistö olleet sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, että korkeampi sivistys olisi voinut tulla heidän osakseen. He jäivät siis kristillisten katsantotapojen lumouksen piiriin.
Itse asiassa voitti paavius tästä tavattoman vähän. Sillä tämä ei suinkaan estänyt suuria kansanliikkeitä syntymästä riistävää kirkkoa vastaan. Ainoa seuraus oli se, että nämä liikkeet esittivät etenkin uskonnollisia todistuksia pyrintöjensä puolustukseksi.
Alkukristillisyyden kirjalliset tuotteet tarjosivat kaikille, jotka — syistä tai toisista — tahtoivat anastaa kirkon omaisuuden, runsaan varaston aseita. Olivathan näiden kirjotuksien mukaan Jesus ja hänen oppilaansa olleet köyhiä ja seuraajiltaan vaatineet vapaaehtoista köyhyyttä. Kirkon omaisuus ei alussa ollut suinkaan papiston, vaan seurakunnan omaa.
Alkukristillisyyteen, evankeliumiin, palaaminen, »Jumalan puhtaan sanan» ottaminen taasen käytäntöön, — paavius kun oli väärentänyt ja kääntänyt sen aivan päinvastaisekseen — se oli kaikkien paaviudelle vihamielisten luokkien ja puolueiden yhteisenä pyrintönä. Totta kyllä, että kukin sellainen lahko selitti »Jumalan puhdasta sanaa» eri tavalla, aina omien harrastuksiensa mukaisesti. Yksimielisiä olivat kaikki ainoastaan siitä, että se vaati kirkollisen pappisvallan omaisuudettomuutta. Mutta vaatisiko se myöskin kansanvaltaista seurakuntajärjestystä tai ehkäpä vallan omaisuudenyhteyttä, siitä olivat mielipiteet hyvin erilaisia näissä paavinvaltaa vastustavissa — »protestanttisissa» — suunnissa. Mutta kun tosiasiallisesti sellainen kansanvaltainen järjestys ja omaisuudenyhteys oli ollut olemassa alkukristillisyyden aikoina, täytyi alkukristillisyyden kunnioittajan jo olla erittäin mieltynyt vastakkaiseen asioitten järjestykseen voidakseen »Jumalan puhtaasta sanasta» lukea jotain muuta. Jokainen hallitsevien luokkien jäsen, joka otti osaa kerettiläiseen liikkeeseen ja kykeni kohoamaan luokkansa harrastuksien ja ennakkoluulojen yläpuolelle, voitiin silloin verraten helposti voittaa kansanvaltaisen kommunismin kannattajaksi, varsinkin niin kauan kuin omistavat, paaviudelle vihamieliset luokat pitivät tätä ylivoimaisena vihollisena, mutta kommunismia sitä vastoin muutamien liiottelevien haaveilijoiden leikittelynä, niin kauan kuin oli välttämätöntä saada kaikki voimat liittoon mahtavaa paavinvaltaa vastaan. Kerettiläiskommunismi osottautui aluksi vaaralliseksi vain paavilliselle riistämiselle. Sen vuoksi omistavien luokkien oli, missä olivat kerettiläisiä, helppoa sitä sietää; senvuoksi oli mahdollista, että huuto palaamisesta alkukristillisyyteen synnytti monissa omistavienkin luokkien jäsenissä kommunistisia pyrkimyksiä.
Kun kaiken tämän ottaa huomioon, silloin näyttävät käsitettäviltä, että kommunistiset aatteet paavinvaltaa vastustavien kerettiläisliikkeiden aikoina saattoivat saavuttaa sellaisen laajuuden ja voiman, jota ei mitenkään silloin vastannut köyhälistön voima, laajuus ja itsetietoisuus.
Mutta senvuoksi kerettiläiskommunistiset liikkeet säännöllisesti kukistuivatkin pian, jättämättä näennäisesti jälkeäkään itsestään, niin pian kuin ne kokivat kääntyä koko omistavien yhteiskuntaa vastaan, sen sijaan että olisivat omistavien luokkien kanssa suuntautuneet yksinomaan vastustamaan paavinvaltaa.
Kaikki nämä seikat: omaisuudettomien vaillinainen luokkatietoisuus, suhteellisesti suuri kommunistisien pyrintöjen harrastus varakkaiden (kauppiasten, aatelismiesten, hengellisten) puolelta, vanhemman aikakauden, alkukristillisyyden, kommunismin voimakas kirjallinen vaikutus — kaiken tämän täytyi saada aikaan se, että aina kommunistisien aatteiden elpymisestä 1100- ja 1200-luvuilla uskonpuhdistuksen aikoihin asti 1500-luvulla, kommunististen liikkeiden uskonnollinen verho salasi sen luokkaluonteen vielä suuremmassa määrässä kuin yleensä senaikuisissa kansanliikkeissä oli laita. Mutta kuitenkin jo silloin oli köyhälistö se, joka painoi leimansa kommunistisiin liikkeisiin. Keskiajan köyhälistö oli toisenlainen kuin sortuvan Roomanvallan aikuinen, mutta myöskin erillainen kuin uudenajan köyhälistö. Samoin on myöskin se kommunismi, jonka kannattajana se oli, erilainen kuin sekä alkukristillisyyden että meidän aikamme kommunismi. Se on väliasteena näille molemmille.
Samoin kuin alkukristillinen kommunismi ja samoista syistä kuin tämäkin, on keskiajan kommunismi kulutusvälineiden eikä suinkaan tuotannon välineiden kommunismia ja eroaa senvuoksi oleellisesti nykyaikaisesta; sitä ei meidän tarvinne jo sanotun jälkeen pitemmältä selittää.
Niinkuin alkukristillisyyden, niin on myöskin keskiajan ja uskonpuhdistuksenajan kommunismilla asketinen ja mystillinen piirre. Se terottaa kieltäymystä, se uskoo salaperäisten yli-inhimillisten voimien vaikutukseen. Myöskin tässä suhteessa on se aivan vastakkainen yhdeksännentoista vuosisadan kommunismille.
Tarkastakaamme ensin tuota viimeksimainittua kohtaa: mystillistä piirrettä.
Olemme jo kosketelleet muutamaa siihen vaikuttavaa syytä: suurten kansajoukkojen tietämättömyyttä. Mitä enemmän tavaratuotanto ja tavarakauppa kehittyivät, sitä enemmän kävivät yhteiskunnalliset voimat ihmisille ylivoimaisiksi. Yhä epäselvemmäksi ja salaperäisemmäksi kävi yhteys yhteiskunnallisten syitten jo vaikutuksien välillä yhä, peljättävämmiksi yhteiskunnalliset onnettomuudet, jotka kohtaavat ihmisiä. Nämä jäivät avuttomiksi ja neuvottomiksi niitä vastaan avuttomiin miksi ja neuvottomimmiksi alemmat riistetyt kansanluokat.
Vallitsevat ja kohoavat luokat, etenkin kauppiaat ja ruhtinaat selvisivät uusissa olosuhteissa muinaisen valtio-opin ja roomalaisen oikeuden avulla, joiden uudelleen virkoamista he edistivät. Alemmille luokille olivat nämä tieteet erittäin vaikeasti opittavissa — olihan tieteellä silloin omat kansankielestä eroavat kielensä, latina ja kreikka. Mutta tämä haitta ei ollut toki suurimpana syynä siihen, että ei tiede tunkeutunut alimpiin kansankerroksiin. Ratkaisevana syynä oli se, että nämä asettuivat vieraalle kannalle tieteeseen nähden, senvuoksi että tämäkin oli vastakkainen heidän tarpeilleen.
Tieteen kehitys, samoinkuin taiteenkin, riippuu yhteiskunnan kehityksestä. Jotta tiede menestyisi ja kukoistaisi, tarvitaan siihen ei ainoastaan määrättyjä edellytyksiä, jotka tekevät tieteellisen tutkimisen yleensä mahdolliseksi, vaan myöskin erityisiä tarpeita, jotka kiihottavat tieteelliseen tutkimiseen. Eivät suinkaan kaikki yhteiskunnat ja kaikki yhteiskuntaluokat kaipaa, vaikka tarpeellisia edellytyksiä olisikin, syvällisempää tutkimusta luonnon ja yhteiskunnan todellisista syysuhteista. Häviävä luokka tai yhteiskunta kokee aina peitellä todellisuutta. Se ei käytä älyään selittääkseen olevaista, vaan keksiäkseen syitä rauhottaakseen, lohduttaakseen ja pettääkseen itseään, puhumatta välttämättömyydestä pettää vastustajiaan voimaansa ja elinkykyynsä nähden.
Tiedettä eivät voi muut edistää kuin ylöspyrkivät yhteiskuntaluokat ja yhteiskunnat. Sillä, jolle tulevaisuus todella kuuluu, on harrastusta tutkia todellisuutta ja poistaa kaikki sen suhteen vallitseva epäselvyys.
Kun antikinen yhteiskunta hävisi, kävi sen tieteenkin samalla tavalla. Ihmiset pakenivat yhä enempi todellisuuden maailmasta, jonka surkeus heitä painoi, epätodellisen, haaveellisen, salaperäisen aloille, joita he voivat vapaasti muovata tarpeittensa mukaan. Missä he epäilivät itseään, siinä yliluonnollisten olentojen voima heitä kyllä auttaisi. Kiliasmi rehotti tässä maaperässä, ihmeusko ja mystiki.
Kun germanit saivat roomalaisen maailmanvallan perinnön, perivät he myöskin kristinuskon opit, jotka olivat kasvaneet tästä ilmapiiristä; mutta he antoivat niille toisen sisällyksen. Nuo reippaat ja elämänhaluiset barbarit eivät voineet ymmärtää tuota synkkää, alakuloista todellisuudesta irtaantumista, tuota tuskallista mietiskelemistä ja oman sisimpänsä tutkimista, joka on huomattavana alkukristillisyyden mystikkojen piirteenä. He eivät kyenneet tieteellisesti voittamaan kristinuskoa, mutta käsittivät sen niin luonnollisen aistillisesti, että mystisismi lakkasi olemasta elävä voima ja hädin tuskin pysyi pystyssä muutamissa luostareissa.
Sitten kehittyivät tavaratuotanto ja tavarakauppa kristityssä germanisessa maailmassa ja mullistivat sen olosuhteet kokonaan. Taasen alkoivat aluksi kaupungeissa, nousevan sivistyksen tyyssijoissa, salaperäiset apokalyptiset opit ja mystilliset aatteet voittaa alaa. Ne vastasivat samojen yhteiskuntakerrosten tarpeita, joita alkukristillinen kommunismi oli tyydyttänyt. Toisen mukana kehittyi toinenkin.
Tulevaisuus ei tähän aikaan ollut suinkaan köyhien ja sorrettujen, vaan rikkaiden ja mahtavien, ruhtinoiden ja kapitalistien. Näillä olikin kaikki syy edistää tiedettä, joka palveli vallassaolevien etuja sitä enempi, mitä selvemmin se selitti todellisuutta. Mutta sielläkin, missä se ei ollut heidän palvelustyttönään, edisti se ruhtinas- ja kapitalistivaltaa.
Mutta sorretuille kansankerroksille näyttäytyi todellisuus lohduttomalta. Ihme ainoastaan saattoi kukistaa »pedon», heidän sortajansa ja riistäjänsä, ja tuoda kärsiville joukoille hyvinvoinnin ja vapauden. Mutta sellaista he pyysivät sydämensä pohjasta, heidän täytyi siihen uskoa, etteivät olisi joutuneet epätoivoon.
Niinpä he alkoivat vihata vastasyntynyttä tiedettä, tätä heidän sortajiensa palvelijaa, melkein yhtä paljon kuin kirkon oppia. He alkoivat kääntyä pois lohduttomasta todellisuudesta ja vajota mietiskellen tutkimaan sisimpäänsä, saadakseen siitä lohdutusta ja luottamusta. He asettivat tiedettä ja tosi-oloja vastaan sisimmän mielialansa, »Jumalan äänen», »ilmestyksen» tai »sisäisen valon», mikä todellisuudessa oli samaa kuin oman kaipuunsa, omat tarpeensa. Sitä voimakkaammin kaikuivat nämä sisäiset äänet, mitä enempi mietiskelijä itse erkaantui yhteiskunnasta, karkotti kaiken häiritsevän luotaan ja kiihotti mielikuvitustaan hurmauksen eri keinoilla, erittäinkin nälällä ja rukouksilla. Niinpä rupesivat nämä haaveksimat uskomaan ihmeitä, mikä usko vihdoin muuttui heissä niin lujaksi, että he ilmottivat siitä toisillekin, jotka samoista syistä tunsivat samoja tarpeita ja haluja.
Tämän suunnan luonteenomaisia esimerkkejä tapaamme esim. Thomas Münzerin, tuon ruhtinoiden ja suurporvarien uskonpuhdistuksen vastustajan, suuren saksalaisen talonpoikaissodan merkkimiehen, kirjotuksissa.
Selittäessään Danielin kirjan 2:sta lukua kuningas Nebukadnezarin unesta — tuosta jättiläiskuvasta, jolla oli savesta tehdyt jalat ja jonka sitten kivi särki, mikä on vallankumouksellisille selitykselle vallan kiitollinen uni — sanoo Münzer kirjanoppineiden väittävän, ettei Jumala enään ilmesty rakkaille ystävilleen näkyväisesti eikä suullisesti, mutta senvuoksi täytyy jokaisen pysyä kiinni kirjotuksissa. He pilkkaavat niiden varotuksia, jotka ovat tekemisissä jumalallisen ilmestyksen kanssa, kuten juutalaiset pilkkasivat Jeremiasta, joka ennusti Babylonian vankeutta. Sellaisia kirjanoppineita olivat myöskin Nebukadnezarin viisaat merkkienselittäjät, jotka eivät osanneet selittää unta. »He olivat jumalattomia teeskentelijöitä ja imartelijoita, jotka puhuivat sitä, mitä herrat halusta tahtoivat kuunnella, samoin kuin meidän päivinämme tekevät kirjanoppineet, jotka mielellään elää letustelevat hoveissa.» He olivat tuon väärän uskon sokaisemia, etteivät muka ilman pyhän hengen apua voisi erottaa hyvää pahasta. Mutta sana tulee Jumalasta suoraan sydämeen. Ja se ihminen, joka ei ole tätä havainnut Jumalan elävän todistuksen kautta, ei tiedä sanoa mitään perusteellista Jumalasta, vaikkapa hän olisikin lukea ahminut satatuhatta raamattua.»
»Jos nyt ihmisen pitäisi huomata sanaa ja olla herkkätuntoinen, täytyy Jumalan ottaa hänestä lihallinen himo, ja kun jumalallinen liikutus tulee sieluun, tulee hänen kuolettaa kaikki lihan himot, että se pääsisi vaikuttamaan. Sillä eläimellinen ihminen ei tajua, mitä jumala sielussa puhuu (I Kor. 2)... Jumalan ilmestystäkin varten pitää ihmisen erota kaikesta maallisesta ja vakavasti ikävöidä totuutta, ja täytyy hänen sellaista totuutta harjottaen erottaa pettämättömät näyt vääristä.»
Muutamassa toisessa kirjotuksessa hän kuvaa sitä räikeää vastakohtaa, mikä on totisen kristityn, joka epäilyksen, huolien ja vapistuksen alaisena odottaa ilmestyksiä, ja itseensä tyytyväisen kirjanoppineen välillä, joka saarnaa penseyttä ja nauraa sieluntaisteluille. »Voi, minua raukkaa», valittelee edellinen, »mihin on minun ryhtyminen? Jumala koettelee omaatuntoani epäuskolla ja epäilyksellä, ja ulkoapäin uhkaavat minua sairaus, köyhyys, valitus ja kaikellainen hätä pahojen ihmisten puolelta j. n. e.!»
Tässä hädässä kääntyy epäilijä kirjanoppineen puoleen kysymään neuvoa. »Silloin sanoo tämä, joka jo ennakolta tuntuu lopen happamalta, sillä sellaisten yksikin sana maksaa jo monta kirjasta lanttia: 'Niin, hyvä mies, jos et tahdo uskoa, niin mene helvettiin!' — 'Oi, kaikkein oppinein tohtori, minä tahtoisin niin mielelläni uskoa, mutta epäusko painaa mieltäni.' Silloin oppinut sanoo: 'Niin, hyvä mies, älä huolehdi sellaisista korkeista asioista. Usko vain yksinkertaisesti ja karkota pois ajatukset. Se on pelkkää mielikuvitusta. Mene ystäviesi luo ja ole iloinen, niin unohdat huolesi.' Katso, selaista lohdutusta eikä mitään muuta on tarjottu kirkoissa Sellainen lohdutus on häväissyt kaiken kristillisen vakavuuden... Pyhä Pietari sanoo sinulle, kutka ovat syöttöporsaita: niitä ovat kaikki uskottomat, väärät oppineet, olkootpa sitten mitä lahkoa tahansa. He juovat ja mässäävät, heidän koko halunsa on hyvinvoinnissa, ja he näyttävät teräviä hampaitaan kuin koirat, jos vaan sanankin sanoo heitä vastaan.»
Münzer halveksii samalla tavalla oppineita ja maallisia iloja.
Uuden tulevan yhteiskunnan kuvittelee Münzer kiliastisella tavalla mitä ylenpalttisemmin varustetuksi maan päällä olevaksi paratiisiksi. »Niin», huudahti hän, »me lihalliset, maalliset ihmiset muutumme jumaliksi, sen vuoksi että Kristus tuli ihmiseksi, ja siis hänen kanssaan olemme Jumalan oppilaita ja hänen itsensä opettamina tulemme jumaliksi. Tai pikemmin kokonaan muutumme häneksi, niin että maallinen elämä muuttuu ikäänkuin taivaassa tapahtuvaksi.»
Tämä olkoon pienenä näytteenä apokalyptisestä mystikistä. Mutta sen kanssa saattaa varsin hyvin viihtyä mitä karkein realismi. Ellei jumala täyttänyt Münzerin toiveita ilmestyksien suhteen, niin lausui tämä sangen ylenkatseellisesti, varsinkin jos saamme luottaa Melanktoniin, joka kauhistuen asiasta kertoo: »Hän sanoo julkisesti, niin että on kerrassaan kauheata kuullakin sitä, että hän tahtoo antaa palttua Jumalalle, ellei Jumala tahdo puhella hänen kanssaan kuten Abrahamin ja muiden patriarkkain kanssa.»
Tämä mystisismi, joka käy käsi kädessä askesin, itsensäkidutuksen kanssa, on uuden ajan köyhälistölle vieras. Meidän päivinämme näkee jokainen, joka ei ole sokea huomaamaan ajan merkkejä, että tulevaisuus on köyhälistön ja että muut luokat tähän verraten yhä enempi kadottavat yhteiskunnallisen merkityksensä ja samalla myöskin valtiollisen valtansa, älykkyytensä ja siveellisen voimansa. Nykyään juuri todellisuus lupaa köyhälistölle voiton ja lupaa sen sitä varmemmin kuta paremmin todellisuutta tulkitaan ja mitä selvemmin nykyisen yhteiskunnallisen kehityksen tarkotukset astuvat päivän valoon. Tiede, joka on ottanut tehtäväkseen puolueettomasti etsiä totuutta, on nyt yksinään köyhälistön edun mukainen. Ainoastaan köyhälistöllä on harrastusta totuuden tutkimiseen.
Totta kyllä kukoistaa mystisismi, ylimaailmallisten voimien ikävöiminen, taasen meidän päivinämme. Mutta se ei enään ilmene köyhälistössä, ei enään kommunisteissa — heistä on tullut todellisuusfilosofeja, materialisteja — vaan hallitsevien luokkien piirissä, jotka tuntevat, että heidän hetkensä ovat pian luetut.
Mutta näiltä puuttuu kumminkin uskon tulta, niitä ei pidä pystyssä sellainen innostus, joka keski-ajan kommunistisille mystikoille antoi voimaa kestämään kovempiakin vainoja, vieläpä astumaan ilolla kuolemaankin. Meidän aikamme porvarillinen mystisismi ja taikausko ei enään kykene luomaan sankareita tai marttyyreitä; puolueeton henki hallitsee sitä yhtä vähän kuin porvariston tiedettäkin. Se lainaa mielellään tältä kaapun voidakseen esiintyä salongeissa ja taipuu yleensä ylhäisien mielen mukaan.
Paitsi mystillistä piirrettä, joka erottaa keski-ajan loppupuolen ja uskonpuhdistuksen ajan kommunismin uudenaikaisesta, on vielä mainittava toinenkin ero, sen asketinen luonne.
Keskiajalla, samoin kuin kukistuvan Roomanvallan aikana, ei tuotanto vielä ollut niin kehittynyt, että se olisi kyennyt hankkimaan kaikille hienostuneen elämännautinnon. Sen, joka vaati kaikkien tasa-arvoisuutta, täytyi silloin nähdä paha ei ainoastaan ylellisyydessä, vaan myöskin taiteessa ja tieteessä, jotka itse asiassa useinkin esiintyivät vain ylellisyyden palvelijoina. Mutta kommunistit menivät yleensä vielä pitemmälle. Tavattomaan kurjuuteen nähden näytti heistä useinkin ei ainoastaan vallattomuus ja kevytmielisyys, vaan yleensä kaikellainen ilo, kaikki nautinto, viattominkin, synnilliseltä. Esimerkkejä sellaisesta on meillä jo yllämainituissa kohdissa Münzerin kirjotuksista. Niitä voisi helposti mainita useampiakin. Melankton kääntyykin närkästyneenä häntä vastaan: »Hän opettaa, että jokaisen täytyy kiusata ja kiduttaa ruumistaan paastoomalla ja pitämällä huonoja vaatteita, puhua vähän, olla katkeran näköinen eikä ajella partaansa. Sellaista lapsellista kuria hän kutsuu lihan kuolettamiseksi ja ristiinnaulitsemiseksi, josta evankeliumissa kirjotettu on.» Tämä synkkä puritanisuus saattoi kommunistit ristiriitaan ei ainoastaan hallitsevien luokkien, vaan monesti myöskin aikansa työtätekevien luokkien kanssa, jotka vielä olivat täynnä alkuperäistä elämäniloa ja ilomielisyyttä. Talonpoikien ja käsityöläisten seassa vihattiin kommunisteja usein, väittäen heidän olevan tekopyhiä. Vasta myöhemmin alkoi puritaninen henki voittaa alaa talonpoikien ja pikkuporvarien keskuudessa. Se tapahtui silloin kun uskonpuhdistus kehittyessään painoi nämä luokat rajattomin ruhtinasvallan alle, ja ennen kaikkea silloin kun kapitalistinen tuotantotapa teki tuloaan ja teki »säästäväisyyden» pikku riistäjän paraimmaksi hyveeksi, koskapa se tie oli ainoa joka antoi hänelle toivon voida kohota suurien riistäjien joukkoon.
Mutta sama kapitalistinen tuotantotapa, joka istutti puritanisuuden talonpoikiin ja pikkuporvareihin, karkottaa sen sijaan sen köyhälistöstä. Köyhälistöön kuuluvan on selvästi toivotonta koettaa yksilöllisen ponnistelemisen kautta hankkia itselleen parempaa asemaa. Yksityisen henkilön on mahdotonta saavuttaa valoisampaa tulevaisuutta, onpa mieletöntä uhrata nykyhetkeä tulevaisuuden vuoksi. Carpe diem — pidä vaari ajasta, älä laiminlyö mitään tilaisuutta nautintoon, joka tarjoutuu, se tulee köyhälistöläisen mielilauseeksi. Hänen asemansa tekee hänet huolettomaksi — mikä ei suinkaan ole samaa kuin huolista vapaaksi — ja kevytmieliseksi, molemmat suurimpia kuolemansyntiä, mitä puritaninen poroporvari saattaa ajatellakaan.
Mutta samalla synnyttää kapitalistinen tuotantotapa myöskin toivoisaa mieltä proletarissa, köyhälistöläisessä: joskin köyhälistöön kuuluvan yksilöllinen tulevaisuus on toivoton, niin näyttää se hänelle koko luokan tulevaisuuden sitä valoisampana. Päivä päivältä kasvaa köyhälistöläisessä toiverikas voitonvarmuus. Yhä lähempänä näkee hän sen päivän, jolloin hän tulee kaikkien niiden aarteiden herraksi, jotka hän on tuottanut. Ja minkälaisia ovat nuo aarteet!
Se ei ole niin paljon rikkaiden ylellisyys, joka herättää nykyajan työmiehissä suuttumusta. Heitä suututtaa se tosiasia, että heidän täytyy kärsiä puutetta kaikkien tavaroiden keskellä ja juuri niiden yltäkylläisyyden johdosta. He tietävät, että ne tavattomat tuotantovoimat, joita nyt käytämme, voisivat hyvin hankkia kaikille yltä kyllin, mitä tarvitaan.
Jos siis kapitalistinen tuotantotapa saa aikaan huolettomuutta ja kevytmielisyyttä siinä köyhälistöläisessä, jolla on ainoastaan oma yksilöllinen kohtalonsa silmämääränä, niin synnyttää se korkeampia elämänilon ja ilomielisyyden muotoja niissä, jotka ottavat osaa luokkansa taisteluun ja jotka tuntevat ja ajattelevat luokkansa mukaan ja sen paraan puolesta.
Keski-ajan köyhälistöön kuuluvien täytyi ajatella ja tuntea toisin — mikäli he yleensä johtuivat itsenäisesti ajattelemaan ja tuntemaan. Mutta niin kovin kuin heidän puritanisuudellansa olikin kosketuskohta kristinuskon, ja erittäinkin ensimmäisten vuosisatojen kristinuskon asketismiin, niin erosi se kumminkin tästä oleellisissa kohdin.
Ensimäisten kristittyjen itsensäkiduttaminen sai luonteensa pääasiallisesti heidän keskuudessaan olevasta ryysyläisköyhälistöstä. Ne piirteet, jotka siinä ovat enin huomattavia, ovat laiskuus, likaisuus ja tylsämielisyys — se, joka tahtoo saarnata siveyttä, sanokoon niitä vioiksi. Kristillinen askesi ei ollut pohjaltaan mitään muuta kuin keinokas menettelytapajärjestelmä, jonka avulla tahdottiin kehittää näitä ryysyläisköyhälistön ominaisuuksia täydellisyyden huippuun. Tässä on se indialaisen (sekä brahmalaisen että budhalaisen) askesin kaltaista, joka on kehittynyt samallaisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa.
Vuosikausia, jopa vuosikymmeniäkin nuo hurskaat miehet ja naiset elää nutustivat samalla paikalla, liikkumatta, välittämättä mistään ulkonaisesta vaikutuksesta, ei kuumuudesta eikä pakkasesta, ei sateesta eikä kuivuudesta, milloinkaan peseytymättä, leikkaamatta hiuksiaan ja kynsiään, huolimatta syöpäläisistä, jotka elivät heidän ruumiissaan. Monet näistä pyhistä katumuksentekijöistä — pyhiähän he kaikki olivat suuremmassa tai vähemmässä määrässä — olivat vieläpä liian laiskoja syömäänkin ja hurskaiden ihailijoiden täytyi heitä syötellä.
Keskiajan köyhälistö oli jo suureksi osaksi työtätekevää. He eivät eläneet toisten armahtavaisuudesta, s. o. toisten riistämisestä, vaan omalla työllään. Heidän täytyi liikkua ja huolia maailmasta, elleivät tahtoneet nääntyä nälkään. Ei tylsämielisyys eikä laiskuus saanut vallata heitä, jos tahtoivat pysyä hengissä, ja he olivat vielä siksi vähän sorretussa asemassa, olivat vielä liian lähellä hyvinvoipaa talonpoikais- ja käsityöläissäätyä, että olisivat voineet löytää erityistä tyydytystä likaisuudesta. Kaikkein vähimmin tuli tämä kysymykseen niiden suhteen, jotka olivat siksi korkealla kannalla, että kykenivät ottamaan vastaan kommunistisia aatteita. Kaikki kertojat ovat yksimielisiä siitä, että juuri tämän ajan kommunististen lahkojen jäsenet olivat ahkeruutensa, siisteytensä ja kunnollisuutensa puolesta ympäristönsä edellä. Tämän vuoksi heitä paikottain kerettiläisyydestään huolimatta mielelläänkin otettiin työhön.
Huvittavan esimerkin antavat tästä Mährin uudestikastajat. Keisari Maksimilian ehdotti v. 1567 valtiopäivillä, että, niinkuin oli ennenkin menetelty kerettiläisten suhteen, nämä uudestikastajat nyt jonkun määrätyn ajan kuluessa karkotettaisiin maasta pois. Mutta silloin tapahtui jotakin aivan odottamatonta. Aatelisto vastusti — saamatta pappien säädyn ja kaupunkien kannatusta — tätä esitystä sillä perustuksella, että »uudestikastajat ovat sangen hyödyllisiä alamaisia, joita vielä vähemmän kuin juutalaisia saattoi karkottaa aikaansaamatta maalle suurta aineellista vahinkoa». He olivat todellakin, lisää asiasta kertoessaan Gindely, jolla ei ole minkäänlaista hengenheimolaisuutta heidän kanssaan, erinomaisen ahkeria, säästäväisiä ja kohtuullisia ja muuten taitavimpia työmiehiä koko Mährissä.
Mitään samallaista ei kukaan voine sanoa kristinuskon alkuajan apokalyptisistä haaveilijoista ja askesin hajottajista.
Yhdessä oleellisessa kohdassa ovat ne kolme eri kommunismilajia, joita olemme tässä tarkastaneet, alkukristillinen, keskiajan ja uudenaikainen, kaikki samankaltaisia, ne ovat kansainvälisiä, kun taasen platonilainen on paikallinen, vain yksityistä kaupunkia ja sen ympäristöä tarkottava. Aina kristinuskon alusta alkaen vaikuttaa jokainen kommunisti koko ihmisyyden tai ainakin koko kansainvälisen sivistyspiirinsä hyväksi, missä hän itse elää. Platonilaisen kommunismin paikallinen rajottuvaisuus vastaa talonpoikais- ja käsityötuotannon erikoisuuksia, koska tämä tuotantotapakin on pääasiassa paikallista laatua. Vasta kapitalistit ja köyhälistö]äiset voittavat tämän paikallisen rajottuvaisuuden. Kauppias ei elä vain paikallisen ostajapiirinsä nojalla, vaan etupäässä liikkeestä kotiseudun ja vieraiden seutujen kanssa. Kuta vilkkaampi ja helpompi tämä liike, sitä paremmin menestyy hän. Sen vuoksi on kauppias kansainvälisyyden, tai paremmin sanoen paikkainvälisyyden harrastaja. Missä hän voi voittaa, siellä hän on kotonaan.
Muista perusteista johtuu köyhälistön paikkainvälinen mieli. Se ei omista mitään, mikä sen kiinnittäisi paikalleen; sen kotiseutu ei tarjoa sille mitään, mitä hän ei muualtakin löytäisi, riistämistä ja sortoa. Pieninkin toive saada muualla paremman kohtalon riittää saattamaan hänet muuttamaan.
Mutta näissä kummassakin tapauksessa on kysymyksessä aivan erilainen paikkainvälisyys. Kauppiaan koko asema maan ulkopuolisiin markkinoihin riippuu oleellisesti sen kansan voimasta, johonka hän kuuluu. Hän tarvitsee voimakkaan valtion, jolla on vahva sotavoima. Hän onkin senvuoksi aina isänmaallinen, asukoonpa hän sitten kotona tai ulkomailla — jälkimäisessä tapauksessa usein vielä enempi kuin muuten. Aina keskiajasta alkaen huomaammekin kauppiaiden senvuoksi asettuvan hallitsijavallan ja kansalliskiihkon puolelle.
Köyhälistöön kuuluvan taasen täytyy katsella valtiovaltaa kokonaan toisilla silmillä. Tämähän on kaikkien niiden paras suojelija, jotka riistävät ja sortavat häntä. Aina Rooman tasavallan häviöstä 19:teen vuosisataan saakka ei köyhälistöllä ollut mitään toiveita voida vallata valtiota haltuunsa. Valtio oli köyhälistön suurin vihollinen. Ei ihme, että tämä helposti johtui vetämään johtopäätökset tästä seikasta. Ei ainoastaan välinpitämättömyys, vaan suorastaan vastenmielisyys valtiota, politiikkaan tai maanpuolustukseen osaaottoa vastaan on ollut ominaisena piirteenä kaikille kommunistisille lahkoille aina alkukristillisyyden ajoilta asti. Anarkismi on meidän päivinämme vielä tämän virtauksen jälkikaikua. Ainoastaan ajottain voitettiin tämä taipumus, vallankumouksellisina aikoina, kun näytti siltä, että vanha valtiovalta sortuisi, ja että proletariati kykenisi valtaamaan sen. Mutta sitä ratkaisevammin jätettiin kaikki politiikka sitten taasen taantumuksen aikoma. Niin kävi Böhmin veljien Taborin häviön jälkeen, niin oli laita uudestikastajien talonpoikaissodan perästä ja mennonitien Münsterin hävittämisen jälkeen, kuten edempänä tulemme näkemään.
Mutta aina ja kaikissa olosuhteissa kommunistit ovat alkukristillisyyden ajoilta asti terottaneet kansainvälisen tai paikkainvälisen yhteenkuuluvaisuuden velvollisuuksia.
Kauppias esiintyy ulkomailla kilpailijana kotimaisten vastustajana. Hän ei luota heidän hyväntahtoisuuteensa, vaan voimaansa tai valtionsa voimaan, joka häntä suojelee.
Köyhälistöön kuuluvalla on taasen ulkona taisteltava samaisista nylkemistä ja sortoa vastaan kuin kotimaassakin. Eikä hän siinä voi luottaa oman valtionsa apuun, vaan vain sen seudun köyhälistöön, jonne hän on muuttanut, joiden kanssa hän taistelee samallaista taistelua.
Mutta jos köyhälistöläinen esiintyy enempi työvoimansa myyjänä kuin taistelijana, niin voi kyllä sattua, että hän vieraissa tovereissaan näkee enempi kilpailijoita kuin taistelutovereita ja silloin katoo helposti kansainvälisen yhteenkuuluvaisuuden tunne.
Mutta näin ei ole milloinkaan laita kommunistien. Nämä ovatkin ensisijassa taistelijoita nylkemistä ja sortoa vastaan, tapaavat kaikkialla samoja vastustajia, kärsivät samaa vainoa. Se sitoo heidän lujasti yhteen. Aina alkukristillisyyden ajoista asti ovat myöskin kaikki kommunistien tutkijat huomanneet heidän erikoisuudekseen sen, että he kaikki muodostayat yhteensä ikäänkuin yhden suuren perheen, että vierasseutulainenkin toveri oli veli yhtä hyvin kuin kotoinenkin, että hän oli kuin kotonaan joka paikassa missä tapasi tovereja. Tämä ominaisuus ja kommunistien omaisuudettomuus — rikkaanhan, joka heihin liittyi, täytyi jakaa omaisuutensa köyhille — tekevät helpoksi heidän taistelijoilleen ja kiihottajilleen matkustaa paikasta toiseen. Nämä ovatkin alituisesti matkoilla ja he kulkevat kaikista vaikeuksista huolimatta matkoja, joita täytyy pitää kunnioitettavina rautateidenkin aikakaudella. Niinpä olivat esim. Böhmin valdolaiset alituisessa yhteydessä Etelä-Ranskassa olevien kanssa.
Senvuoksi heillä olikin aivan erikoinen merkitys aikansa kaikille alaluokkien vallankumouksellisille liikkeille. Näiden suurimpana esteenä oli talonpoikien ja pikkuporvarien ahdasnäköinen nurkkapolitikoiminen, joka oli heille suureksi haitaksi hyvin järjestyneisiin vastustajiin verraten. Kaikkialla, missä jossain määrin onnistuttiin poistaa tämä ahdasnäköisyys ja luoda jonkinlainen yhteys eri seutujen vallankumouksellisten liikkeiden välille, oli se varsinaisesti matkustavien kommunistisaarnaajien ansio. Ne menestykset, jotka talonpoikaiskapina Englannissa v. ;1381 alussa saavutti ja samaten Böhmin taborilaisen liikkeen voitot täytyy suureksi osaksi lukea niiden kokoavan vaikutuksen ansioksi. Suuren saksalaisen talonpoikaissodan aikana v. 1525 olivat he vaikuttamassa samalla tavalla, erittäinkin on mainittava Thomas Münzer, mutta saksalainen partikularismi[1] oli liiaksi suuri heidän sitä voittaakseen. Tämä kapina onnistuikin huonosti pääasiallisesti juuri siinä ilmenneen eripuraisuuden vuoksi.
Ryysyläisköyhälistöön kuuluva on arka ja nöyrämielinen. Hän vihaa rikkaita, vähintäin yhtä paljon kuin työtätekevä köyhälistö. Myöskin evankeliumissa tapaa jälkiä sellaisesta, esim. rikkaan miehen ja Lazaruksen vertauksesta (Luukkaan 16:19–26).
Tässä vertauksessa ei suinkaan ole kysymys rikkaan ja köyhän siveellisistä ominaisuuksista. Lazarus joutuu Abrahamin helmaan ei senvuoksi, että hän oli hyvä ihminen, vaan siksi että hänellä oli maan päällä huono oltava. Eikä rikkaasta miehestä sanota mitään pahaa, hänen rikkautensa on riittävänä syynä siihen, että hän joutuu kärsimään ikuisia helvetin tuskia, joita Abraham ei voi eikä nähtävästi tahdokaan lievittää. Jollei tämä ole vihaa rikasta kohtaan sen vuoksi, että hän on rikas, peittämätöntä luokkavihaa, niin silloin ei ole mitään luokkavihaa maailmassa.
Mutta vertaus köyhästä Lazaruksesta osottaa myöskin, miten ryysyköyhälistöläisen luokkaviha näyttäytyy: unelmissa. Hän keksii kauheimpia kärsimyksiä rikkaalle ja riemuitsee niitä nähdessään — mutta vain ajatuksissaan. Hän vihaa rikasta, mutta samalla hän tuntee, kuinka hän itse on liikaa yhteiskunnassa, että hän elää vain rikkaan armosta, ja niin liehakoi tätä sitä arempana, mitä enempi hän häntä vihaa. Erittäin huomattavasti näkyi tämä Rooman keisari-aikana, yhteiskunnassa, jossa kaikki olivat kadottaneet tasavaltaiset kansalaishyveensä, jossa mikään luokka ei enää uskonut itseensä, ja pelkuruus sekä nöyrämielisyys olivat levinneet kaikkialle. Ei ihme, että tältä aikakaudelta peräisin olevat kristittyjenkin kirjotukset sisältävät siitä, mitä selvimpiä jälkiä.
Yksinvallalle, jonka ensimäiset alut esiintyivät keskiajan lopulla, olivat senvuoksi, huolimatta sen omasta materialistisuudesta, Uuden Testamentin kirjotukset yhtä tervetulleena auttajana kuin roomalainen oikeus, joka on peräisin samalta ajalta. Siitä uskonnosta, ajattelevat he, täytyy meidän pitää huolta, että kansa pysyy alallaan.
Toisin ajattelivat sitävastoin sorretut luokat, talonpojat, pikkuporvarit ja köyhälistö. Nyt oli kansa toisellaista kuin se, joka oli elänyt Rooman yhteiskunnassa sen kukistuessa. »Sen aseisiin tottuneissa ja uhkamielisissä aineksissa ei ollut suinkaan mitään ymmärrystä sellaista oppia kohtaan, joka määräsi, että jos joku löisi sinua korvalle, niin tulisi sinun kääntää hänelle toinen, tai ettei saisi turvautua omaan apuunsa, koska »kosto on minun, sanoo Herra», tai että »se joka miekkaan rupee, se miekkaan hukkuu», joka selitti hiljaisen kärsimisen ja sietämisen kristityn velvollisuuksiksi. Niin pian kuin kansa yleensä alkoi itse tutustua raamattuunsa — katolinen papisto tiesi kyllä, miksi se tahtoi tehdä tätä tuntemista omaksi yksinoikeudekseen — otti se Uudesta Testamentista oppia, ei sen opetuksista nöyryyteen ja kuuliaisuuteen, vaan sen vihamielisyydestä rikkaita kohtaan. Eniten pidetyksi kirjotukseksi Uudessa Testamentissa tulikin kerettiläisten alaluokkien keskuudessa Apokalypsi, Ilmestyskirja, nämä yhden ensimäisen kristityn vallankumoukselliset ja veriset mielikuvitelmat, joissa hän riemuiten ennustelee vallitsevan yhteiskunnan perikatoa niin kamalalla tavalla, että siihen verrattuna tähän asti esiintynyt radikalisinkin anarkismi uhkauksineen ja toimineen näyttää varsin viattomalta. Mutta paitsi Ilmestyskirjaa viljelivät kerettiläiset alaluokat mielellään Vanhaa Testamenttia, joka on vielä täynnä jälkiä talonpoikaisesta kansanvallasta, eikä siinä opeteta ainoastaan vihamielisyyttä tyranneja, rikkaita ja mahtavia vastaan, vaan myöskin tarmokkaasti ja säälimättömäsi taistelemaan heitä vastaan.[2]
Tämä ei jäänyt vaikuttamatta kommunististen lahkojen kannattajiin. He olivat tosin liian heikkoja, heidän olemassaolonsa riippui liiaksi rikkaiden ja mahtavien sietämisestä niin ettei heissä rauhallisina aikoina voinut syntyä ajatustakaan vallitsevan yhteiskunnan väkivallalla kukistamisesta ja kommunistisen asettamisesta sen sijaan. Aina uskonpuhdistuksen aikaan saakka olivat kommunistit yleensä, joskaan ei liehakoivia ja matelevia kuin rappeutuneen Rooman ryysyläisköyhälistö, kuitenkin yleensä rauhaarakastavia. Heidän rauhallista ja maltillista mielialaansa mainitsevatkin kirjailijat järjestänsä samallaisena heidän luonteeseensa kuuluvana ominaisuutena kuin heidän ahkeruuttaan ja siisteyttään.
Mutta kun vallankumoukselliset ajat tulivat, kun talonpojat ja käsityöläiset nousivat kapinaan heidän ympärillään, silloin kommunisteihinkin tarttui vallankumouksellinen innostus. Silloin heistä — tai ainakin osasta, sillä he olivat usein eri mieltä tässä kysymyksessä — näytti se aika tulleen, jolloin Jumala on heikoissa väkevä eikä mikään ihme näytä mahdottomalta. Silloin ryhtyvät he vallankumoukselliseen liikkeeseen ottaakseen kommunismin palvelukseen. Ja kun ei heihin nähden, jos he ovat kerran mukana, voi olla kysymystä mistään sovitteluista vallassaolijain kanssa, heidän meilestään kun ei saata ajatellakaan parantaa vallitsevaa yhteiskuntaa, saavat he pian voiton horjuvista ja epäröivistä aineksista. Heistä tulee helposti liikkeen johtajia, — niin käy esim. taborilaisten hussilaisten joukossa, niin Münzerin ja hänen puoluelaistensa Thüringin talonpoikaissodan kapinoitsijain joukossa. Täten saa itse liikekin kommunistisen värityksen, ja kommunismilla on näennäisesti sellainen voima, jommoista sillä itse asiassa ei vielä todellisuudessa ole ollut. Mutta juuri tästä vuorostaan seuraa, että kaikki omistavat ainekset yhtyvät sitä vastaan, ja tuskallisen raivon villitseminä musertavat he sen perinpohjin.
Tämä vallankumouksellinen henki, joka alempien kansanluokkien kommunistisilla liikkeillä on ollut aina keskiajan myöhemmiltä ajoilta asti, onkin sellainen tuntomerkki, joka yleensä muista yhtäläisyyksistä huolimatta jyrkimmin erottaa nämä alkukristillisyyden kommunismista ja mitä selvimmin osottavat niiden sukulaisuuden köyhälistön nykyisien kommunistisien liikkeitten kanssa.
Alkukristillinen kommunismi ei ollut valtiollista, ja se oli toimetonta. Aina keskiajasta asti on sitävastoin köyhälistöläisellä kommunismilla välttämättömyyden pakosta pyrkimys suotuisien seikkojen sattuessa tulla valtiolliseksi ja kapinalliseksi. Samoin kuin nykyaikainen sosialidemokratia, asettaa sekin päämääräkseen köyhälistön ylivaltiuden, pitäen sitä tehokkaimpana keinona kommunistisen yhteiskunnan aikaansaamiseksi.
[1] Latinal. sanasta partikula, pikku-osa. Partikularismi = taipumus hajaantua pieniin osiin.
[2] Ansaitsee huomauttaa, että vastakohta Vanhan Testamentin usein talonpoikaismielisien ja Uuden Testamentin ruhtinasmielisien ajatusten välillä ei suinkaan jäänyt huomaamatta sinä aikakautena, jossa nyt liikumme. Luther kirjottaa esim. lentokirjasessaan »ryösteleviä ja murhailevia talonpoikia» vastaan m. m.: »Ei suinkaan se auta talonpoikiakaan, jos he väittävätkin, että I Mooseksen kirjan 1 ja 2 mukaan kaikki esineet luotiin vapaiksi ja yhteisiksi ja että me kaikki olemme samallaisia kasteen kautta. Sillä Uudessa Testamentissa ei määrää Mooses vaan siellä on mestarimme Jesus Kristus ja hän asettaa meidät, sekä henkemme että omaisuutemme, keisarin ja maallisen oikeuden alaisiksi.» j. n. e.