Vielä vähemmän kuin käsityöläissällit ja kaivostyöläiset kykenivät luonnollisesti järjestymättömät köyhälistöjoukot kehittämään ja sitkeästi ja johdonmukaisesti noudattamaan todellista vallankumouksellista politikaa. He eivät tunteneet olevansa mikään uusi, eteenpäinpyrkivä luokka, vaan häviävien luokkien hajoamisen tuotteita. He pitivät yhtä näiden ja varsinkin talonpoikain kanssa, joiden jälkijoukossa heidät usein tapaamme. Hajaantuneina, pahoin kohdeltuina ja nöyryytettyinä he eivät voineet asettaa itselleen omia tarkotusperiä, olivat liian heikkoja pyrkiäkseen ominneuvon joihinkin päämääriin. Epäilemättä heissä kuohui syvä tyytymättömyys oleviin oloihin, mutta meillä ei tästä ole muuta todistusta, kuin se taipuvaisuus, jolla he liittyivät jokaiseen vallankumoukselliseen liikkeeseen. He olivat aina kernaat yhtymään talonpoikiin, joita he olivat niin lähellä, heti kun nämä liikahtivat. Kommunistiseenkin liikkeeseen he ottivat osaa, jos sellainen jossakin ilmaantui. Mutta ei alkuunpanoa sellaiseen eikä yleensä mitään yhteiskunnallisen mullistuksen aatetta voinut heistä lähteä.
Eivät kaivostyömiehet, eivät käsityöläissällit eivätkä kaupunkien järjestymättömät köyhälistöläiset olleet kutsuttuja kannattamaan kommunistisen työväenliikkeen ensimäisiä yrityksiä. Oli olemassa ainoastaan yksi työväenkerros, jossa kommunistiset pyrkimykset siinä vallitsevien olojen nojalla löysivät vastakaikua ja jolle ne samalla antoivat tarpeellisen henkisen herätyksen luomaan näistä taipumuksista uuden yhteiskunta-ihanteen, mutta jolle ne myöskin antoivat tarpeellista pontevuutta, säilyttää tätä ihannetta aikoina, jolloin näytti kerrassaan mahdottomalta sitä saavuttaa. Nämä työntekijät olivat kutomateollisuuden työntekijät, etenkin villakankurit.
Luonnollisesti se, mitä tässä on sanottu, on varovasti harkiten käsitettävä. Kun nykyänsä väitetään, ja täydellä syyllä, että teollinen köyhälistö on sosialidemokratisen liikkeen kannattaja, niin ei sillä tarkoteta, ett'eivät muihinkin luokkiin kuuluvat ihmiset, pikkuporvarit, kirjailijat, tehtailijat j. n. e. voisi ottaa siihen osaa, vieläpä usein varsin pontehikkaastikin. Monet niistä voivat astua liikkeen etunenäänkin. Eikä sillä myöskään tarkoteta, että jokainen teollisuudessa työskentelevä köyhälistöläinen olisi sosialidemokrati.
Yhtäläisesti rajotettuna on ymmärrettävä sekin väite, että kutomateollisuuden työntekijät ovat olleet kommunistisen työväenliikkeen ensimäisten yritysten kannattajina. Tulemme näkemään muidenkin ainesten siinä vaikuttavan; ja olisi järjetöntäkin väittää, että jokainen kankuri oli kommunisti. Mutta mikäli voimme seurata tätä liikettä taaksepäin ja mikäli meillä on siitä luotettavia tietoja, näemme aina kutojien siinä huomattavalla tavalla vaikuttavan, ottavan siihen osaa, mikä tuskin lienee mikään sattuma.
Meidän luullaksemme on tämä seikka verraten helposti selitettävissä, jos otetaan selkoa villateollisuuden kehityksen aluista.
Tässä emme ota huomioon muita kutomateollisuuden haaroja, pellava-, puuvilla- ja silkkiteollisuutta, koska ne eivät keskiaikana kansainväliseen merkitykseen nähden läheskään voineet vetää vertoja villateollisuudelle. Milloin pellava- ja parkkumiteollisuus rupesivat tuottamaan ulkomaillevientiä varten, kuten Ulmissa ja Augsburgissa, osottivat ne pääasiassa samallaisia kapitalistisia omituisuuksia kuin villateollisuus, samoin italialainen silkkiteollisuus.
»Villateollisuus oli keskiaikana», sanoo Hildebrand, »Saksan porvariston voiman ja kukoistuksen kulmakivenä. Sen raaka-aineiden tuontiin ja sen tuotteiden vientiin perustui Hansakaupunkien merivalta ja Saksan muinainen maailmankauppa. Se hyvinvointi, jonka se sai aikaan, antoi Saksan valtakunnalle keskiajan viimeisillä vuosisadoilla suurimmaksi osaksi sen mahtavuuden ja sen aseman, joka sillä oli maailmassa... Saksan villateollisuuden kehityshistoria on senvuoksi suuremman merkitykseen kuin yhden ammattihaaran kehityksen historia; se on samalla Saksan taloudellisen sivistyksen historia. Niin, kuvastuupa siinä koko kansallisen elämämme juoksu.»
Nämä sanat tuskin lienevät liioteltuja. Sen rajotuksen niiden suhteen kumminkin sietää tehdä, että Saksan asema maailmankaupassa ei perustunut yksinomaan sen villateollisuuteen, vaan myöskin sen vuoriviljelykseen, joka ajottain, ja etenkin 1500-luvun alussa, vaikutti Saksan taloudelliseen elämään, vieläpä voimakkaammin kuin villateollisuus.
Kaikessa tapauksessa on totta, että villatavarat olivat Saksan, vieläpä yleensä koko länsimaisen kristikunnan ensimäisiä vientitavaroita.
Nahan ja turkiksien ohella oli liina keski-ajalla vaatetusaineksena. Villa oli ylellisyystavaraa, jota aluksi ainoastaan ylhäisimmät voivat itselleen kustantaa. Palttinankudonta oli iki-vanhaa kotiteollisuutta. Talon naiset kehräsivät ja kutoivat sen palttinan, minkä talon asukkaat tarvitsivat. Villateosten valmistaminen sitävastoin ei kauemmin voinut olla kotiteollisuutena, kun taitavuus siinä kohden oli jossain määrin kehittynyt, sillä silloin vaati se suurempia laitoksia, värjäyshuoneita, vanutusmyllyjä j. n. e. Mutta sellaisia voivat laittaa ainoastaan suuremmat järjestöt, kuten luostarit, kaupungit taikka ammattikunnat.
Ensimäiset mieskankurit tapaamme luostareissa. Nämä ne lienevätkin enimmän edistäneet villakutomateollisuuden leviämistä Saksaan, niinkuin luostarit yleensä keskiajan vanhimpina aikoina olivat sen teknillisen kehityksen kannattajia, joka teollisuudessa ja maanviljelyksessä tapahtui. Ei mikään ole epätodenmukaisempaa kuin se »valistunut» katsantokanta, että munkit olisivat saavuttaneet valtansa rukouksia lukemalla ja evankeliumia kopioimalla.
Jo 800-luvulla mainitaan vanuttajia ja leikkaajia olleen Konstanzin luostarissa. Munkit opettivat Bodenjärven ympäristön asukkaita kutomaan villakangasta ja käyttämään verkaa puvukseen. 11:nnellä vuosisadalla ei kutomateollisuutta erikoisesti mainita luostarien ohjesäännöissä. Mutta 12:nnella vuosisadalla on kutomateollisuus tullut luostareille niin tärkeäksi, että tämän vuosisadan luostarisäännöissä villan kauppa ja käyttö sekä villakankaan kudonta mainitaan luostariveljien säännöllisenä toimena, niin etenkin sistersiensiläiskunnan säännöissä, jotka ovat peräisin 12:nnelta vuosisadalta. Sistersiensiläiset ottivat itse asissa veranvalmistuksen suorastaan erikoisalakseen.[1]
Käsityon tapaan harjotettu villakangasteollisuus kehittyi nopeasti, paitsi luostareissa, myöskin kaupungeissa. Ensin tapahtui tämä Alankomaissa, jossa se rupesi kukoistamaan jo 900-luvulla.
Tämä uusi teollisuus oli ylellisyysteollisuutta. Villakankaat olivat kauan aikaa ainoastansa varakkaampien saatavia. Kun 1400-luvulla käsityöläiset ja talonpojatkin rupesivat käyttämään villavaatteita, pidettiin tätä merkkinä siitä, kuinka pelottavasti ylellisyys rupesi leviämään alempiinkin säätyihin.
Hienosta verasta maksettiin sangen paljon. Niin ollen kannatti sitä kulettaa kauaksi, ja tuli siitä siis vientitavara. Koko Europa oli sen markkinapaikkana. Ei siis sovi ihmetellä, että verkateollisuus helposti kehittyi vientiteollisuudeksi, kun kaikki tarpeelliset edellytykset sattuivat olemaan olemassa, kun siis oli runsaasti hyviä raaka-aineita ja samalla tekotavat kehittyneet tarpeeksi pitkälle.
Näin oli ensiksi asianlaita Flanderissa. Flanderin verkaa kiitettiin jo 1200-luvulla yli koko Europan.[2]
Monessa kaupungissa villateollisuus pysyi käsityönä, jota harjotettiin ainoastaan paikallismarkkinoita varten, kuten yleensä muitakin käsitöitä. Kumminkin tuli se sielläkin riippuvaiseksi maailmanmarkkinoista, sillä ulkoapäin tuleva kilpailu ulottui paikallismarkkinoillekin ja näistä tuli maailmanmarkkinoiden pieni osanen. Nämä tulivat sen vuoksi määrääväksi villateollisuudelle sielläkin, missä sen ei onnistunut poistaa paikallista luonnettaan, ja se tulee vientiteollisuudeksi. Sen vuoksi joutuivat noiden seutujen veran valmistajat etuihinsa nähden kärsimään kauppiaista, jotka toivat verkaa maahan ja kilpailivat sitte myydessä heidän kanssaan. Tämä ei ollut sellaista väestön perinnäistä vihollisuutta kauppiaita kohtaan, jota he tunsivat kuluttajina, vaan aivan erikoista vastakkaisuutta tuottajien ja kauppiaitten välillä. Sensijaan, että väestöjoukot olivat kauppiaille sitä vihollismielisempiä, mitä enempi nämä korottivat hintojansa, kasvoi villakankaan valmistajien suuttumus sitä enempi, mitä halvemmalla kauppiaat toivat verkaa ulkomailta heidän markkinoilleen.
Mutta tämä vastakkaisuus ei ollut ainoa, johon villakankaan valmistajat joutuivat kauppiaisiin nähden. He eivät olleet vastakkain ainoastaan siitä syystä, että olivat kilpailijoita, vaan myöskin siitä syystä, että toiset olivat sortajia, toiset sorretuita. Missä villakankaan valmistus muuttui vientiteollisuudeksi, oli pääoma tarpeen sen harjottamiseen. Eihän enää myyty suorastaan ostajalle. Tavaran täytyi tehdä pitkiä matkoja, joskus vaeltaa markkinoilta toisille ennenkuin se tapasi ostajan, ja matkalla se oli alttiina monille vaaroille, ja viipyi kauan, ennenkuin tavarain korvaus tuli kotiin.
Missä villateollisuus muuttui vientiteollisuudeksi, oli villa tuotava vähitellen yhä kaukaisemmista paikoista, koska lähimpänä olevan seudun tuotanto ei riittänyt tyydyttämään villatarvetta. Ja samassa määrin kuin teollisuus kehittyi ja kilpailu kasvoi, samassa määrin kuin vaatimukset veran hienouden ja hyvyyden suhteen kasvoivat, oli raaka-aineita valittava yhä huolellisemmin. Mutta nytpä ei ollutkaan olemassa monta seutua, joka olisi tuottanut tarpeeksi hyviä villoja; parhaat tulivat, kuten jo on huomattu, Englannista. Raaka-aineet tulivat yhä kalliimmiksi, kuta kauempaa niitä tuotiin, ja niitä täytyi koota yhä suurempia varastoja. Pääoma, joka oli käytettävä raaka-aineisiin, kasvoi samassa suhteessa kuin vienti laajeni ja samalla tuli sen kiertämisaika pitemmäksi. Itse veranvalmistajan täytyi niin muodoin tulla rahamieheksi taikka tuli hän riippuvaiseksi kauppiaasta, joka antoi hänelle tarpeelliset rahat etukäteen. Kumpaankin suuntaan on kehitys tapahtunut. Villateollisuustyöläinen sortui joko kotiteollisuuden harjottajaksi nyykaikaisessa mielessä, kotityöntekijäksi, jolla joko oli yksi sälli tai ei ensinkään, joka sai raaka-aineet kauppiaalta, ja jätti tälle suostutusta palkasta työnsä tuotteet, tai tuli veranvalmistajasta kapitalisti, jolla oli työssä useampia sällejä ja joka otti haltuunsa ei vain tuotannon, vaan myöskin kaupan. ei se aina ollut kutojamestari, jonka onnistui kohottautua tähän asemaan, usein se oli joku muu käsityöläinen, joka vaikutti veranvalmistuksessa. Ne useat toimenpiteet, joiden alaisena villojen oli oltava, ennenkuin ne tulivat kauppaan hienona verkana, erosivat yhä enemmän itsenäisiksi käsitöiksi: villankehrääjien, vanuttajien, leikkaajien, värjärien ammateiksi.
Nämä ammatit olivat tekotavoilleen toisistansa riippuvaiset, ja kukin niistä koki saada muut taloudellisestikin itsestään riippuvaisiksi. Erittäinkin oli villankehrääjien ja kutojien välinen taistelu ankara. Paikottain onnistui kutojan tehdä kehrääjät itsestään riippuvaisiksi, mutta enimmäkseen kävi päinvastoin. Kehrääjistä sai alkunsa villakauppiasylimystö, nämä kun kehruuttivat villat köyhemmillä mestareilla tai sälleillä kotonaan, jonka jälkeen kudottivat langat joko sälleillä tai itsenäisillä kotiteollisuuden harjottajilla. Tässä esiintyy jo alku käsiteollisuusjärjestämään, aikaisemmin luostareissa, jotka saman katon alle yhdistivät kaikki erikoistyöt, jotka veranvalmistamiseksi tarvittiin. Mutta käsityössäkin huomaamme 1400-luvusta alkaen siellä täällä kehrääjäsällien ohella kutojasällejäkin työssä verkatehtailijain kotona, ja sen ohella jyrkän työnjaon siinä muodossa, että kukin villakankuri kutoi erikoista kangaslajia. Toisenlaista työnjakoa syntyi villakehruuteollisuudessa, kun sen erilaisia perättäin seuraavia töitä annettiin eri työläisten tehtäviksi. Tästä oli seurauksena ammattikunnallisen villankehruun lakkaaminen, sen eri toimintojen antaminen ammattikuntiin kuulumattomille, osaksi oppimattomille, työläisille, maalaisille, naisille ja lapsille.
Lopuksi vastaa verkateollisuuden kapitalistista luonnetta sekin, että siinä kappalepalkkajärjestelmä aikaisin kehittyi. Sattuipa vielä niinkin, että tämä taas lakkautettiin sen vahingollisen vaikutuksen vuoksi, mikä sillä oli työn laatuun nähden. Niin kävi esim. Ulm'issa neuvoston päätöksellä v. 1492 »koska kiirehtiminen on työn hyvyydelle vahingoksi». Tuo kaunis sakkojärjestelmä, jonka avulla uuden-ajan rahamies pakottaa tuottamaan parhainta laatua ylenmääräisesti joudutetustakin työstä, oli »pimeällä keskiajalla» vielä varsin vähän kehittynyt!
Päinvastoin kuin useimmat senaikuiset sällit, mutta samoin kuin uuden-ajan työmiehet, saivat kankurityöntekijät usein mennä naimisiin. Kankurisälli ei siinä tapauksessa enään kuulunut mestarin perheeseen.
Villateollisuus oli myöskin se kaupunkiteollisuus, jossa teknillinen kehitys nopeimmin tapahtui. Mitä enemmän työnjako lisääntyi ja vientitavaratuotanto, joukkotuotanto, kasvoi, sitä laajaperäisemmiksi kävivät ne teknilliset laitokset ja apuneuvot, joita kutomateollisuuteen vaadittiin. Muutamat näistä tarpeellisista laitoksista ja koneista olivat niin suuria ja kallishintaisia, että eivät yksityiset henkilöt ollenkaan voineet sellaisia hankkia. Niitä omistivat kaupungit taikka ammattikunnat. Yksityisten yrittäjäin kapitalistinen omistusoikeus työntekijäinsä työkaluihin ei vielä silloin ollut kehittynyt. Mutta jo alkoi edistyvän työnjaon vaikutuksesta keksimähenki herätä juuri villateollisuuden alalla. Laajojen laitosten käytäntöön ottaminen sai aikaan joukon teknillisiä vallankumouksia ja kiihotti jatkamiseen. Rukkia esim. ruvettiin käyttämään 1400-luvulla, ensinnä käsin käytettävää. V. 1530 keksi Wattenmülistä kotoisin oleva Jürgens poljettavan rukin. Vanuttaminen tapahtui aluksi jalkojen avulla. Veden avulla käypien vanutusmyllyjen keksiminen (ehkä 12:nnelta vuosisadalta) teki vähitellen lopun jaloilla toimitetusta vanutuksesta.
Jokainen sellainen edistysaskel teki osan työvoimista tarpeettomaksi. Tämä nykyaikaisen teollisuuselämän puoli ei missään esiintynyt niin aikaisin kuin villateollisuustyöläisten keskuudessa.
Niin lähelle suurteollisuutta ja kapitalismia, kuin vuoriviljelys, ei villa teollisuus tosin koskaan päässyt ennen uskonpuhdistusta. Mutta sensijaan, että vuoriviljelystä harjotettiin erämaissa, ja vuorityöntekijät pysyivät erillään muiden ihmisten pyrinnöistä ja taisteluista, sai villateollisuus kapitalistisen luonteensa enimmäkseen kaupungeissa, joiden kautta maailmankaupan virta kulki eteenpäin ollen Europan edistyneimpien maiden, Italian, Alankomaiden, Ranskan ja Saksan kaikkien vaikutusten alaisena. Näissä kaupungeissa villateollisuus oli se ammatti, joka aikaisimmin ja selvimmin kehitti kapitalistisen luonteen — niinkuin myöhemmin kutomateollisuus 18:nnen vuosisadan lopulla Englannissa oli paneva alulle teollisen vallankumouksen. Mestarit koettivat päästä kauppiaiksi ja kapitalisteiksi, jotka enemmän kuin jonkun muun kaupunkikäsityön mestarit sortivat sällejänsä ja olivat syvän rotkon heistä erottamat. Missä tämä ei heille onnistunut, joutuivat he itse kauppiasten palkkaorjiksi, kotiteollisuuden harjottajiksi, jotka olivat sällejänsä lähempänä kuin minkään muun ammatin mestarit ja tunsivat olevansa heidän kanssansa etujen yhteydessä sortajia vastaan. Ja ammattikunnan ulkopuolella oleva köyhälistöläinen tuli työtoverina ja yhteiskunnallisesti samanarvoisena sällejä yhä lähemmäksi.
Ja samalla kun villatyöläiselle typerä ammattiylpeys tuli yhä aiheettomammaksi, samaan aikaan heidän näköpiirinsä laajeni sen merkityksen kautta, jonka maailmanmarkkinat heihin nähden saavuttivat.
Muilla kansalaisilla oli, kuten Goethen »Faustissa» sanotaan, vain sunnuntaihuvitusta, »...kun hän ammattiveikolleen saa jutustaa sodasta ja sodanhälinästä, kun kaukana, Turkissa kansat keskenään taistelevat». Mutta villateollisuudessa työskenteleville tämä sitävastoin oli vakavin asia maailmassa. Heidän raaka-aineidensa tuonti ja tavaroittensa menekki riippui siitä, oliko Englanti sodassa Ranskaa vastaan ja missä suhteessa Flander siihen nähden oli, oliko Hansaliitto hyvissä väleissä Tanskan kanssa, oliko tie Novgorodiin avoinna, tekisikö keisari rauhan Venetsian kanssa j. n. e. Se, joka tekee työtä maailmankauppaa varten, joutuu pian nurkkapolitikan kannalta, mutta menettää samalla myöskin sen huolettomuuden, varmuuden, mikä on käsityöläisellä, joka tekee työtä ainoastaan sukulaisille ja tuttaville. Villakankaankutojat eivät milloinkaan voineet päästä rauhaan, heidän ammattinsa oli alituisten mullistusten alaisena. He ottivat osaa sisällisiin riitoihin kaupungeissansa, näyttelivät niissä usein pääosaa. Heillä oli omat ammattiriitansa, joita mainitut yhteiskunnalliset ja teknilliset muutokset aiheuttivat. Ja tämän lisäksi tuli vielä vaikutteita muista maista ja kauppapulista.
Villateollisuus oli vallankumouksellisin kaupungeissa keskiajan lopulla harjotetuista ammateista. Ja vallankumouksellisia olivat sen työläisetkin. Yhteiskunta ei heidän mielestään ollut mikään luja, muuttumaton: he saattoivat helpoimmin ruveta mietimään sen muuttamista. He ankarinna tunsivat sorron, ja heillä oli suurimmat syyt vihata rikkaita.
Mutta villateollisuus oli myöskin voimakkain kaikista ammateista. Jokainen kaupunki muodosti oman yhteiskuntansa, mutta hyvinvoivissa kaupungeissa, niissä, jotka tekivät työtä länsimaisen teollisuuden maailmanmarkkinoita varten, ne ulottuivat Englannista Novgorodiin ja Konstantinopoliin saakka — oli villateollisuus taloudellisessa suhteessa tärkein ammatti. Kaupungin hyvinvointi riippui siitä, s. o. sen työmiehistä.
Mutta ei ainoastaan taloudellisen merkityksensä, vaan myöskin lukumääränsä kautta olivat villatyöläiset, etenkin kutojat, niissä kaupungeissa, missä tämä teollisuus kukoisti, voimana, joka meistä ehkä saattaa näyttää mitättömältä, mutta joka todellisuudessa oli varsin suuri sen ajan pienissä kaupungeissa. Tämä teollisuus saattoi siihen aikaan koota pääpaikkoihin, suhteellisesti katsoen, suunnattoman suuria ihmisjoukkoja.
Breslaussa marssivat kankurit v. 1333 900-miehen suuruisena aseilla varustettuna joukkona. Kölnistä ajettiin yksin yhden ainoan kukistetun kankurikapinan jälkeen 1,800 kankuria maanpakoon. Erittäin paljon oli heitä Alankomaissa. V. 1350 oli Lövenissä 4,000 kangaspuuta, Ypernissä yhtä monta ja Mechelnissä 3,200. V. 1326 karkotettiin Gentistä 3,000 kankuria sen vuoksi, että olivat osottautuneet taipuvaisiksi nousemaan kapinaan Flanderin kreivejä vastaan. 1300-luvun loppupuoliskolla seisoi siellä 18,000 veranvalmistustyötä harjottavaa miestä aseissa. Brüggessä eli käsityön kukoistuskaudella 50,000 ihmistä villakankaiden valmistamisella.
Tästä kasaantumisesta eri paikkoihin kasvoi kankureille mahtava vallankumouksellinen voima. Ei siis ihme, että apotti Trudo aikakirjassaan lausuu heistä, että he olivat ylpeämpiä ja julkeampia kuin mitkään muut ammattilaiset.
Jos kaiken tämän ottaa huomioon, silloin käsittää, että juuri villateollisuudesta tuli uskonpuhdistuksen ajan yhteiskuntavallankumouksellisten pyrintöjen ahjo. Ei hämmästytä se, että tavataan kankureja jokaisen taistelun etunenässä, joka kaupunki- ja valtiovaltaa vastaan käytiin, ei se, että heidän keskuudessaan helposti pääsi valtaan sellaisia virtauksia, jotka asettuivat sotakannalle koko vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan, ei se, että kankurit säännöllisesti ovat sekaantuneet kaikkiin keskiajan loppupuolella ja uskonpuhdistuksen ajalla tapahtuneisiin kommunistisiin liikkeisiin, mikäli näissä yleensä köyhälistöläistä luokkaluonnetta on tavattavissa.
[1] Että kirkko muutenkin pyrki levittämään hyödyllistä maallista tietoa, sitä todistaa se kysymys, jonka pyhä Bonifasius teki yhtä pyhälle Isälle Roomassa, tahtoen tietää miten silava olisi soveliaimmin nautittava. Paavi, Sakarias nimeltään, vastasi, että hän kirkko-isien kirjoista ei löydä mitään neuvoa tässä syntisen ihmiskunnan menestykselle niin tärkeässä kysymyksessä. Hänen mielestään pitäisi silavaa nauttia vain, kun se on kunnollisesti paistettua tai savustettua. Mutta jos tahdottaisi nauttia sitä raakana, silloin tapahtukoon se vasta pääsiäisen jälkeen.
[2] Täällä oli sekä runsaasti kotimaista villaa että sen ohella suuria määriä tätä tavaraa vastapäätä olevasta Englannista, jonka villa oli silloin tunnetuista parasta ja joka vasta myöhään kehitti oman villakangasteollisuutensa.