Muinoin olivat vuorityömiehet, niin kauas muinaisuuteen kuin voimme nähdä, olleet yksinomaan epävapaita, — orjia tai rangaistusvankeja. Keskiajalla he olivat vapaita miehiä. Aluksi olivat he myöskin kyläkuntatovereita, markkitovereita.
Kukin kyläkunnan perhe sai kappaleen maata erikoisomaisuudekseen. Siinä oli hänen talonsa, käsittäen asuinrakennukset, taloussuojat ja puutarhan. Sitäpaitsi erotettiin peltomaa yhteismaasta ja jaettiin perheille määrättyjen sääntöjen mukaan.
Niityt, metsät, vedet ja tiet jäivät yhteiseksi omaisuudeksi ja muodostivat jakamattoman markkimaan. Mutta tämäkin alue supistui aikaa voittaen, osaksi sen kautta, että väestö lisääntyi, joka johti tietysti siihen, että uusia kyliä perustettiin, osaksi sentähden, että metsästyksen ja karjanhoidon tunki tieltään maanviljelys, josta oli seurauksena jaetun yhteismaan kasvaminen jakamattoman kustannuksella.
Kuten kaikkien kyläkuntatoverien osuus jaetusta markkimaasta alkuaan oli yhtäläinen, oli heidän käyttöoikeutensa yhteismaahankin samallainen. Kyläkunta kokonaisuudessaan määräsi itse tavan, kuinka tätä tuli käyttää. Se määräsi niittymaista ja laitumista, tarve- ja polttopuiden otosta ja myöskin kivenlouhimisesta. Useimmissa kyläkunnissa oli kivenlouhiminen vähemmän arvoista, tilapäistä työtä. Kokonaan toisin oli asianlaita niissä seuduissa, missä suola-, rauta- ja kupari- tai vieläpä hopea- ja kultasuonia oli olemassa, tai missä maahantunkeneet germanit ottivat taasen käytäntöön kelttiläisten tai roomalaisten jo muinoin alkaman vuoriviljelyksen. Siellä täytyi piankin kivennäisaarteiden kaivamisen ja kallisarvoisen malmin louhimisen ja kulettamisen voittaa alaa. Mainittuja mineraleja tarvittiin ja etsittiin kaikkialla, mutta niitä oli ainoastaan harvoissa paikoissa. Ne kyläkunnat, joilla oli sellaisia vuorityölle kelpaavia aloja, alkoivat sentähden jo aikaiseen louhia näitä aarteita yli oman tarpeen, antaakseen naapureille ylijäämän näiden tuotteita vastaan. Nämä puheenaolevat mineralit ovat siis tavaratuotannon ja tavarakaupan ensimäisiä esineitä.
Vuorityötä harjotettiin enimmäkseen vuoriseuduilla, missä maanviljelys jo muutenkin oli vähemmän tärkeätä. Mitä enemmän vuoriviljelys kehittyi, sitä enemmän maanviljelys taantui verrattuna tähän. Ei tarvittu enään niin paljon peltomaata, kun voitiin saada elintarpeet vaihtamalla vuoriviljelyksen tuotteisiin. Kun kyläkunnan miehet antautuivat yhä suuremmassa määrässä vuoriviljelykseen, jäi yhä harvempia maanviljelyksen varalle. Omaa käyttöä varten harjotettu tuotanto saa luonnollisen rajansa omassa tarpeessa. Tavaratuotannon raja on markkinoiden tarpeissa, ja vuoriviljelyksen tuotteisiin nähden oli se käytännössä rajaton, kun ne harvat seudut, joissa suolaa ja metalleja oli olemassa ja joista niitä saatiin, eivät kyenneet tyydyttämään markkinoiden tarvetta, joka olikin paljon suurempi kuin luulisi. Kädestä käteen, kylästä kylään kulkivat kallisarvoiset ainekset suunnattomia matkoja. Varsinkin olivat metallit verrattain helppoja kuljettaa, sitten kun ne oli jalostettu aseiksi, työkaluiksi tai koristuksiksi. Jo kivikaudella tapaamme laajan kaupan, jota käytiin aseilla, koristeilla ja muilla sellaisilla kapineilla. Sellaisesta kivilajista tehtyjä kirveitä, jommoista ei tähän asti ole tavattu Europasta, vaan joka on hyvin tavallinen Aasiassa, on löydetty Skandinaviasta, Saksasta, Sveitsistä, Ranskasta, Englannista ja Italiasta. Työaseita, jotka on valmistettu muutamasta piikivilajista, jota on olemassa eräässä paikassa Keski-Ranskaa, on levinnyt yli koko Ranskan ja Belgian.
Paljon vähemmän saattaa silloin herättää ihmettelyä se, että keskiajan vuoriviljelyksen tuotteet saivat osakseen laajan menekin. Tavaratuotannon alussa olivat rauta ja kupari, joskus suolakin, samassa arvossa kuin meidän päivinämme kulta, s. o. ne olivat tavaraa, joka jokaiselle kelpasi ja jota ei koskaan voinut saada liikaa. Vuoriviljelys tulikin sentähden kaikkialla, missä oli löydettävissä kivennäisrikkauksia, tärkeimmäksi toimeksi. Maanviljelys sen sijaan yhä taantui.
Alkuaan olivat vuorikaivokset aina yhteismaalla. Mutta kuinka kävi silloin, kun vuoriviljelys laajeni ja kun keksittiin malmia jo jaetusta peltomaastakin? Peltomaata oli jaettu vain maanviljelystä varten; jos maapalstaa ei viljelty, siirtyi sen omistusoikeus takaisin kyläkunnalle. Tämä tapahtui heti, kun siitä ruvettiin kaivamaan metalleja. Niin, jo se, että oli löydetty kivennäisrikkauksia jollekulle annetusta peltomaasta, riitti syyksi palauttamaan kysymyksenalaisen maapalstan taas yhteismaaksi. Arvokkaiden mineralien halu voi vihdoin lakkauttaa yksityisen omistusoikeuden taloonkin. Jokainen kyläkunnan jäsen sai oikeuden etsiä mistä tahansa kylän rajojen sisältä metallisuonia. Jos tästä oli toiselle vahinkoa, saattoi tämä saada siitä korvausta, mutta mitään esteitä ei hän saanut asettaa. »Sillä vuorioikeus on kova, ei kuningas, ei herttua eikä kreivi voi siihen mitään, jos tahdotaan kaivaa metalleja jonkun henkilön kaalimaasta tai vaikkapa hänen makuusuojansa alta», sanotaan eräässä vanhassa kirjassa.
Yleensä näkyy kyläkuntaoikeuden kehityksessä olevan taipumus, samassa määrässä kuin maanviljelys voitti alaa metsästyksen ja karjanhoidon kustannuksella, myöskin laajentaa yksityisomaisuutta yhteismaan kustannuksena. Vuorityöalueella tapaamme kokonaan vastakkaisen taipumuksen. Vuorioikeus supistaa yksityisomaisuuden oikeuksia ja palauttaa yhteisen omistuksen oikeudet.
Vuorenlouhimispaikat muuttuivat yhteismaaksi vain jotuakseen heti toisella tavalla yksityisiin käsiin. Ensimäiset vuorikaivokset olivat perin alkuperäistä laatua, ainoastaan tilapäisiä paikkoja, joista saatiin malmia. Sellaisessa kaivoksessa tarvittiin työssä vain joku henkilö; sitä ei voitu käyttää samalla tavalla yhteisesti kuin esim. kyiäkunnan yhteistä niittymaata. Eri kaivospaikat täytyi jättää yksityisten haltuun, samoin kuin peltomaan eri osastot. Mutta kun eri kaivokset antoivat rikkauksiaan hyvinkin eroavassa suhteessa, ja kun niiden lukuakaan ei voinut mielin määrin lisätä, niinkuin saattoi tehdä maanviljelyksessä, järjestettiin yhteisien etujen vuoksi asia niin, että kaivoksia sai pitää hallussaan ainoastaan, jos luovutti kyläkunnalle määrätyn osan niiden tuotteista. Kyläkunta pidätti itselleen myöskin työn valvonnan ja johdon kaivostöissä, ja hylätty kaivos joutui takaisin kunnalle, aivan kuin sellainen peltomaakin, jota ei enään viljelty.
Ensimäinen oikeus saada kaivos haltuunsa oli luonnollisesti sillä, joka oli keksinyt malmisuonen, eikä suinkaan sillä, jonka yksityisellä maalla se mahdollisesti oli löydetty. Tällainen etuisuus löytäjälle on pysynyt voimassa aina meidän päiviimme.
Vähempiarvoisiin kivennäisiin nähden pysyi vuoriviljelys kauan alkuperäisellä kannalla, vieläpä esim. rautamalmi- ja kivihiilikaivoksiin nähden aina meidän päiviimme saakka. Mutta kalliimpien metallien vuoriviljelys kohosi jo aikaisin korkeammalle teknikan asteelle, kuten pian tulemme näkemään. Vuorikaivokset tulivat yhä suuremmiksi, monimutkaisemmiksi ja vaarallisemmiksi. Ajan pitkään kävi yhä mahdottomammaksi, että kukin vuorityöntekijä pyrki eteenpäin omin voimin, kuten parhaiten taisi. Eri kaivokset tulivat yhä riippuvaisemmiksi toisistaan. Niin huolellisesti kuin yksityiset vuoritilalliset valvoivatkin, että heidän kaivososuutensa pysyi erillään ja kukin sai pitää oman osuutensa, tuli itse kaivosviljelys kumminkin teknillisistä syistä yhä enemmän yhteiseksi. Siitä kyläkunnan virkamiehestä, jolla aluksi oli tehtävänä vain valvoa kaivosviljelystä, vuorimestarista, tuli koko vuoriviljelyksen johtaja ja tarkotuksenmukaiseksi järjestäjä.
Mutta vuorikaivokset, joissa kehitys kävi niin pitkälle, olivat niin rikkaita, ettei vuoritilallisten tarvinnut itse tehdä työtä, vaan saivat työnteon jättää rengeilleen ja palvelijoilleen. Vuoritilallisista tuli vähitelleen kapitalisteja.
Renkien lukumäärä rikkaissa kaivoksissa lisääntyi yhä. Lisäksi tulivat ne työläiset, jotka työskentelivät sulatoissa, joissa metalli erotettiin malmista. Näiden lisäksi suuntasi joukko käsityöläisiä sinne kulkunsa, ja kauppiaatkin saivat siellä runsaasti ansiota, ja heidän lukumääränsä lisääntyi yhä. Näin syntyi vuorikaivoksen ympärille kaupunki, »vuorikaupunki», missä vanhat kyläkuntalaiset olivat vähemmistönä, ylimystönä.
Kuinka omituisesti nämä vuoriyhteisöt olivatkin muodostuneet, jäivät ne kuitenkin silloisiksi kyläkuntayhteisöiksi. Maanviljelys ja karjanhoito kadottivat merkitystään. Mutta kaivoksen rinnalla oli metsällä mitä suurin arvo, siitä kun saatiin polttoaineita sulattoon. Ne kaivokset, joille oli säilynyt vanha kyläkunnallinen järjestömuoto, esiintyivät senvuoksi nyt metsäyhteisöinä.
Gierke kuvailee havainnollisesti, miltä sellainen vanha vuorikunta näytti. Hän puhuu kuvauksessaan »Harzin suuresta vuorikunnasta, jolla Goslar on keskuksena», kirjottaen seuraavaa:
Kaupunkien hallintona oli vuori- ja sulattoherrojen yhdyskunta, kauppiaiden ja ammattikuntien välillä oleva seura. Se otti sellaisenaan osaa kaupungin hallintoon ja nautti kaupunkioikeuden mukaan eräitä etuoikeuksia. Mitä tulee Harzin metsiin, olivat vuorilaitokset jonkinlaisena erityisenä kuntana, joka vuosittain piti kolmet metsäkäräjät ja harjoitti vuori- ja sulattoliikkeen ohella metsänhakkuuta, metsästystä ja kalastusta. Vuori- ja sulattolaitosta kokonaisuudessaan hallitsi suuri, itsenäinen vuoriyhdyskunta, joka aluksi oli vain valtakunnan voudin, sitten Goslarin kaupungin katsannon alaisena. Vuoritilalliset johtivat siis itse omien valitsemiensa mestarien kautta koko vuoriviljelystä, ja Goslarissa pitämässään yleisessä kokouksessa he vahvistivat vuorijärjestyksen, vuorirauhan ja vuorioikeuden sekä tuomitsivat korkeimpana oikeusasteena vuorimestarioikeudessa velka- ja varsinaisissa vuoriasioissa.
Mutta tämä vuorikuntahallinto ei missään pysynyt kauan sellaisenaan voimassa. Suurten kartanotiluskuntien syntyminen ahdisti niitä samoin kuin talonpoikiakin.
Noilla rikkailla vuoritilallisten yhdyskunnilla oli tosin aivan toisia apulähteitä käytettävänänsä kuin talonpojilla, puolustautuakseen ahdistajaa vastaan, emmekä olekaan nähneet ainoatakaan esimerkkiä siitä, että vuoritilallisia keskiajalla missään olisi vaipunut maaoijuuteen. Mutta juuri vuorikaivosten rikkaus houkutteli suuria herroja vaatimaan niistä veroja. He selittivät, että vuoriviljelys samoin kuin metsästyskin oli heidän etu-oikeutensa. Monessa Rheinin vasemman rannan vanhassa lakikokoelmassa asetetaan vuoriviljelys nimenomaan metsästyksen arvoiseksi ja pidätetään »Armolliselle herralle otuksen pyynti maan päällä ja maan sisässä. Maan snunn maanomistaja oli kuningas. Jo aikaisin onnistui hänen saada haltuunsa joukko vüorikaivoksia ja myöhemmin vaati hän haltuunsa myöskin niitä, joita aatelismiehen luostarit tai piispat olivat ottaneet huostaansa. Lopuksi julistivat kuninkaat — Saksanmaalla keisarit — ettei kukaan heidän luvattansa saanut harjottaa vuoriviljelystä. Vuoriviljelyksestä, etenkin siitä joka tarkotti kullan, hopean ja suolan saantia, tuli n. s. regale, kuninkaallinen etuoikeus.
Saksan keisarivallan heikontuessa 1200-luvulla siirtyi tämä regale maaruhtinaiksi kohonneille suurille maanisännille, joiden onnistui saada se täydellisesti voimaan.
Suuremmissa vuorikaivoksissa oli keski-ajan loppupuolella kyläkunnallinen hallintotapa aivan tykkänään hajonnut. Vuoritilallisten vapaasti valitsemien luottamusmiesten sijaan oli tullut ruhtinaallisia virkamiehiä, jotka johtivat vuoriviljelystä kyläkuntalaisista ja vuoritilallisista riippumattomina, tuomitsivat riidoissa ja määräsivät keiden tuli saada eri kaivokset vuokralle. Vuoriviljelys vaati yhä suurempia joukkoja työväkeä ja niitä täytyi tuoda kaukaa; ja mitä kalliimmaksi koko vuoriviljelys tuli, sitä enemmän se kysyi suuria pääomia. Siitä johtui pyrkimys saattaa vuorikaivokset rikkaiden kaupunkilaisten kauppiaiden haltuunsa saataviksi. Koko kehitys kävi siihen suuntaan, että ruhtinaat kokivat lakkauttaa kyläläisten etuoikeuden harjottaa vuoriviljelystä. Vuorikaivokset erotettiin heidän yhteismaistaan ja vuoret julistettiin »vapaiksi» — s. o. jokainen sai niillä harjottaa vuoriviljelystä, kun hän vaan ensin oli hankkinut itselleen ruhtinaan luvan.
Kaikki vieraiden ainesten etenemistä estävät rajat olivat nyt poissa. Etenkin hopea- ja kultakaivosalueelle tulvasi kirjava joukko kauppiaita, koronkiskureita, seikkailijoita, työmiehiä ja kerjäläisiä etsimään sieltä onneansa. Vasta tämän kautta tuli suurten vuorikaivosten nopea kehitys mahdolliseksi.
Kaikki yhteys vuorikaivosten ja kyläkuntien välillä hävisi. Ei siis sovi ihmetellä, että roomalaisen lain tuntijat lakimiehet, jotka muutenkaan eivät tietäneet mitään vanhasta germanilaisesta omistus- ja oikeusjärjestyksestä, eivät ollenkaan ymmärtäneet siitä johtunutta saksalaista vuorioikeutta. Vasta Maurerin tutkimukset ovat antaneet avaimen saksalaisen vuorioikeuden samoin kuin monen muunkin yhteiskunnallisen muodostuksen ymmärtämiseen.
Lakimiehestä, joka on tottunut roomalaisen oikeuden omistuskäsitteen, näytti saksalainen vuorikaivos 1500-luvun alussa varmaankin varsin merkilliseltä.
Sillä, jonka hallussa vuorikaivos oli, oli siihen ainoastaan käyttöoikeus, mutta ei täydellistä omistusoikeutta. Tämän antoi ruhtinaallinen virkamies, vuorimestari. Se, joka oli saanut käyttöoikeuden, muodosti nyt vuoriviljelystä varten yhtiön, jossa oli neljä ja myöhemmin useampia osuuksia eli »kuxeja» (tsekkiläisestä sanasta »kus», osa). Määrätty osa sellaisia kaivososuuksia kuului ruhtinaalle. Niitä voitiin myydä. Yhden taikka useamman osuuden omistaja oli »vuoritilallinen» (»Gewerke»). Vuoriviljelystä harjottivat niinmuodoin osakeyhtiöt, mutta yksi osake oikeutti ainoastaan saamaan osan sen puhtaasta tulosta. Tämä jaettiin osakkeiden omistajille; samoin menotkin pantiin tasan heidän keskensä. Jos kulungit pitemmän aikaa olivat tuloja suuremmat eikä joku vuoritilallinen voinut osaansa suorittaa, menetti hän kaivososakkeensa, jonka hänen toverinsa silloin olivat oikeutetut antamaan jollekin toiselle. Jos työtä jossakin kaivoksessa lakattiin tekemästä, niin yhtiö kadotti kaiken oikeutensa siihen, ja ruhtinas saattoi vuokrata sen jollekin toiselle.
Mutta ei siinä kyllin, että oli olemassa tällaisia määräyksiä jotka olivat niin erilaisia kuin roomalaisen oikeuden omistuskäsitteet. Vuoriviljelystä johtivat ruhtinaan virkamiehet, kun ruhtinas oli itselleen anastanut kyläyhteisön oikeudet, ja vuoritilallisilla itsellänsä oli asiassa varsin vähän sanomista. Siitä kuvauksesta, jonka »tohtori ja Kemnitzin vaaliruhtinaskaupungin pormestari» Yrjö Agricola on antanut Saksan vuoriviljelyksestä 1500-luvulla, käy selväksi, että hallinto- ja työkoneisto jo silloin oli täydellisesti järjestetty, että vuoritilallisilla siinä tuskin oli muuta tekemistä kuin maksaa silloin kun asiat kävivät huonosti ja ottaa vastaan rahoja milloin ne kävivät hyvin. Agricola tosin pitää tärkeänä sitä, että vuoritilallisten pitäisi asua vuorella eikä luottaa tarkastusmieheen. Mutta tämä varotus osottaa vain, että vuoritilalliset jo hänen aikanansa asuivat mielellään kaukana siitä seudusta, josta he saiva rikkautensa; he olivat tulleet tarpeettomiksi tuotannon menestymiselle, jonka johdon ruhtinaallinen virkavaltaisuus oli ottanut huostaansa.
Mutta samassa määrin kuin vuoritilalliset itse tulivat tarpeettomiksi vuoriviljelykselle, kasvoivat vaatimukset heidän pääomaansa nähden. Vuoriviljelyksen menestyksellä harjottaminen tuli pian suurkapitalistien etuoikeudeksi. Sitä saattoivat ainoastaan kaupunkien suuret kauppiaat ja pankkiirit harjottaa.
Vuoriteollisuuden tekniikka, työtavat, kehittyi keskiajan loppupuolella ja uudenajan alussa suuresti, etenkin Saksassa, joka silloin oli »Euroopan Peru», maanosamme kullasta ja hopeasta rikkain maa. Vuoriteollisuuden työtavoista saa lähempiä tietoja esim. Joakimsthalin pastorin Mathesiuksen »Sarepta»-nimisestä kirjasta, jossa hän kuvailee hopeakaivosten oloja.
Tiede oli jo otettu vuori viljelyksen palvelukseen. Tietopuolista sivistystä saaneet insinöörit järjestivät ja johtivat työn vuorikaivoksissa. Tähän ei sivistymätön vuorityöntekijä enää kyennyt. »Sareptasta» käy kumminkin selville, että jo näidenkin täytyi osata käyttää kompassia, kaivokset kun jo olivat kehittyneet niin laajoiksi. Mutta etenkin oli tämä kapine apuna insinööreillä heidän trigonometrisissä mittauksissaan, kun oli määrättävä rajat eri kaivosalueiden välillä tai johdettava puhtaan ilman käytäviä alas kaivokseen j. n. e.
Jo tässä näemme kapitalistiselle suurteollisuudelle omituisen piirteen esiintyvän: työmiesten jakaantumisen kahteen luokkaan, sivistymättömiin ruumiillisen työn tekijöihin ja sivistyneisiin ajatustyön tekijöihin. Ja vaatimukset asetetaan niin korkealle kuin mahdollista sekä edellisten ruumiilliseen voimaan että jälkimäisten henkiseen kykyyn nähden.
Mitään »älyn ylituotantoa» ei kumminkaan vielä 1500-luvun alussa ollut, ei ainakaan teknillisellä alalla — pikemmin kenties uskonnollisella. Insinöörejä ei ollut vielä niin runsaasti kuin nyt ja heitä pidettiin senvuoksi suuressa arvossa. »Ruhtinaat ja herrat», sanoo Mathesius, »ymmärtävät myöskin pitää sellaisia taidollisia ihmisiä, joita Jumala ja luonto ovat muita paremmin suosineet, siinä arvossa minkä he ansaitsevat.»
Tiedettä käytettiin vuori viljelyksessä jo 16:nnella vuosisadalla tuotannon edistämiseen. Perinnäisen isien tavan sijasta, joka käsityössä näyttelee niin suurta osaa, tapaamme siis tässä järjestelmällisen, tieteellisen tutkimisen vallankumouksellisena tekijänä. Sen tarkotuksena on alituisesti muuttaa tuotantoa, keksiä yhä parempia apukeinoja, s. o. sellaisia, jotka vaativat yhä pienempiä kustannuksia ja säästävät yhä enemmän työtä. Kaikki nämä ovat sellaisia piirteitä, jotka ovat ominaisia uudenaikaiselle kapitalistiselle suurteollisuudelle.
Kuinka pitkälle koneiden käyttäminen siihen aikaan oli päässyt vuorityössä, näkee seuraavista Mathesiuksen kuvausta:
»On suuri armo ja Jumalan lahja, että Jumala toki lieventää hyödyllisten työaseiden ja keinojen kautta sitä hikeä, joka on synnin tähden tullut ihmissuvun osaksi, ja panee hevosen valjaisiin ihmisen sijasta ja tekee mahdolliseksi veden, tuulen ja tulen kautta nostaa mukavalla tavalla vuorta ja vettä ylös syvyydestä, niin että kustannukset tulevat pienemmiksi ja salatut aarteet paljon paremmin kuin ennen julkisiksi.
»Seisoa rakkaan kelan ääressä kokonainen päivä ja tehdä monta otetta yhden pfennigen saamiseksi ja olla alttiina useinkin kelan tempomiselle vieläpä ruhjomisellekin, se on todellakin karvasta ravintoa. Mutta nyt on Jumala antanut taitoniekkoja, jotka ovat keksineet etuisuuksia ja auttajia, on näet kiinnitetty telarattaita ja vipuja kelaan siten, että työ käy helpommin ja tuottaa enemmän. Samoin, että on järjestetty ympyriäisiä pyöriä ja rattaita koneistoksi, niin että voi nostaa vuorta ja vettä ei ainoastaan käsivarsilla ja hartioilla, vaan jalkojen ja ruumiin avulla, sekin on kiitoksen arvoista. Niinpä on nostolaitoskin kaunis koneisto, siinä hevosien avulla kiskotaan ylös päivän valoon vuorta ja vettä ja siten voikin kaivosaukosta nostaa enemmän kerrallaan kuin ennen kahdellakymmenellä kelalla. Samoin on hevosten avulla jarruttaminenkin mainio taito.
»Tilava ja turvallinen kaivoskäytävä ojineen ja ilmanvaihtoineen on kumminkin kaunein keksintö vuorityössä, sillä sellaiset ottavat pois veden ja huonon ilman ja antavat sijaan raitista sekä helpottavat kuljetusta vaunuilla ja koirilla, jonka tähden kaivosväen tulee kiittää Jumalaa ja kernaasti, nopeasti ja uskollisesti antaa veronsa, neljännen rahan ja yhdeksännen. Mutta siellä, missä ei voida tehdä kaivoskäytäviä, ovat arvokkaita vesilaitokset, joilla vesi voidaan nostaa kaivoksesta.
»Kuttenbergissa voitiin huono ilma johtaa pois pitkien putkien, ikäänkuin savupiippujen kautta, sittenkun ensin oli viritetty valkea paikalle. Tällä tapaa voitiin johtaa raitista ilmaa aukon kautta aina 500 'lahterin' (noin kilometrin) syvyyteen ja vielä syvempäänkin.»
Mathesius puhuu tässä vain vuoriviljelyksestä. Agricolalta voimme saada tietää, mitä suuria laitoksia jo silloin oli tehty malmin muokkaamista varten, survinmyjlyjä, sulatusuuneja, koneita metallien erottamiseksi kuovasta ja n. k. »kovien nesteiden», kuten suolan, lasin y. m. valmistamiseksi. Yllä oleva riittänee osottamaan, että sillä vuoriviljeyksellä, joka tarkotti jalojen metallien saamista, ei enää 1500-luvulla ollut nimeksikään käsityöntapaista luonnetta. Siihen ei riittänyt enää yksinkertaiset käsitemput, joita vuorimies oppi oppiaikainaan, jonka loputtua hän tunsi perinpohjin koko vuorityotoiminnan. Vuorikaivos oli tullut suureksi, monimutkaiseksi elimistöksi, joka vaati laajoja ja taidokkaita, peräti kalliita laitoksia. Ainoastaan tieteellisesti sivistyneet miehet, »taitoniekat», niinkuin heitä kutsuttiin, osasivat valvoa ja johtaa kaivostyötä ja ainoastaan voimat, mahtavammat kuin ihmisen, kykenivät pitämään koneistoa käynnissä. Vuorikaivos oli elimistö, joka vaatii pääomaa pysyäkseen pystyssä.
Köyhällä sellaisten olosuhteiden valitessa ei ollut mitään mahdollisuutta päästä hoitamaan sellaista vuorikaivosta omanaan. Eivätpä edes pienemmät rahamiehet voineet yksin suorittaa kunnollisen vuorikaivoslaitoksen kustannuksia.
Totta kyllä saattoivat useammat heistä lyöttäytyä yhteen ja muodostaa osakeyhtiön, ja sellaista usein tapahtuikin. Mutta tulos ei aina ollut suotuisa.
Geologia oli silloin vielä alullaan. Vuoriviljelys oli senvuoksi usein pelkän sattuman varassa. Kaivoksien tuotto vaihteli varsin uskomattomissa määrissä. Useita kaivoksia, suuria kaivospiirejäkin hylättiin silloin, joita sitte myöhemmin taasen on menestyksellä ruvettu käyttämään.
900-luvulla ruvettiin Harz-vuoristossa harjottamaan hopean kaivamista. Ensimäisen sadan vuoden kuluessa oli saalis tavattoman runsas, mutta emmepä sitten tuskin kuulekaan näistä kaivoksista mitään ennenkuin v. 1205, jolloin niissä taas ruvettiin työskentelemään, kaivosten oltua pitemmän aikaa varsin käyttämättöminä.
Saksin hopeakaivokset 1100-luvulla alkoivat toimintansa ja 1200-luvulla Böhmin kaivokset. Vuonna 1295 Böhmin hallitsija Wenzel II vakuutti vuorijärjestyksessään, että kaikki kulta- ja hopeakaivokset hänen maansa ulkopuolella ovat tyhjentyneet, vain Böhmin olisi tulvillaan kultaa ja hopeaa. Työ Goslarin kaivoksissa lakkautettiin 1300-luvulla ja pantiin taas käyntiin 1419. Meissenerin kaivokset olivat alinomaa työnalla. Mutta niiden tuotto vaihteli tavattomasti.
Marienbergin kaivokset antoivat 1520-luvun alussa vain muutamia satoja florinia, vuonna 1540 oli saalis päälle 270,384 florinia ja sitten laski se taasen niin, että se v. 1552 oli 22,749 florinia.
Schneebergissä toimivien kaivoksien antama puhdas tulo vuosina 1511–25 vaihteli 250 ja 59,340 Saksan markan välillä selvää hopeaa. Olipa eräissä kaivoksissa vuosia, jolloin monet kaivokset eivät antaneet tuskin mitään, vieläpä tuottivat tappiotakin.
Suurkapitalisti, joka saattoi kestää tällaista, ansaitsi kylä keskimäärin sievoisia voittoja. Mutta pienen pääoman omistaja saattoi helposti köyhtyä keppikerjäläiseksi. Jos taasen hänen kaivoksensa tuotavat voittoa, oli kyllä olemassa keinoja katkeroittaa hänen onneaan käyttämällä sitä vaikutusvaltaa, joka suurilla rahamiehillä oli ruhtinoihin ja heidän virkamiehiinsä.
Agricola kertoo meille, että monet pitivät vuoriviljelyksen harjottamista epäsiveellisenä niiden menettelytapojen perustuksella, jotka siinä esiintyvät ja joita hän kuvailee seuraavasti: »Jos on toiveita saada metallia jostakin paikasta, niin tulee joko ruhtinas tai esivalta ja työntää kaivoksen haltijat heidän omalta omaisuudeltaan; tai tulee sitten joku ovela itsekäs naapuri ja nostaa oikeusjutun kaivoksen haltijoita vastaan saadakseen edes osan kaivoksesta. Sattuupa niinkin, että vuorityönvalvoja asettaa liikanaisia rasituksia kaivoksen haltijain kannettavaksi, niin että he joutuvat osuuksiltaan ja hän itse anastaa kaivoksen haltuunsa. Taikka myöskin kehuu kaivoksen tarkastaja väärin ja valheellisesti suonta, niin että hän voipi myydä osansa kaksi kertaa kalliimmasta kuin mitä sen arvo on, taikka myöskin moittii jotakin suonta saadakseen ostaa sen halvasta hinnasta.»
Ei ihme näin ollen, että vuoriviljelys oli melkein yhtä huonossa maineessa kuin nykyään pörssit — mutta myöskin yhtä houkuttelevaa rahamiehille. Samoin kuin pörssit nyt, oli se aikanansa keino, jonka avulla pakkoluovutettiin suurkapitalistien hyväksi pikku omistajilta, jotka tahtoivat äkkiä rikastua. Suurkapitalisteja vastaan ei tietysti uskallettu käyttää sellaisia toimenpiteitä kuin äsken mainitut, ei esim. tuota kuuluisata Augsburgissa sijaitsevaa Fuggerien liikettä vastaan, joka oli ottanut vuokralle Schwazin kultakaivokset Tyrolissa ja kiskoi yksinänsä niistä vuosittain voittoa 200,000 florinia.
»Sillä, joka tahtoo vuoriviljelystä harjottaa», sanoo Mathesius, »täytyy olla rahoja taikka toimeliaat kädet.»
Toisin sanoen, ainoastaan suurkapitalistit ja köyhälistö voivat vielä menestyä vuoriviljelyksessä.
Samassa määrässä kuin vuorityötä tekevät kyläkuntalaiset muuttuivat kapitalistisiksi vuoritilallisiksi, tuli niistä rengeistä ja palvelijoista, joiden avulla he ennen olivat vuorityötänsä harjottaneet, palkkaköyhälistöä. He eivät enää tehneet työtä yhdessä isäntiensä kanssa, eivätkä enää asuneet heidän kanssansa heidän talossaan ja perheessään jakaen heidän kanssansa ilot ja surut. Vanha patriarkallinen suhde oli loppunut. Useinkin vuorityömiehet tuskin tunsivat personallisesti sitä kapitalistia, jonka hyväksi he raatoivat ja joka kenties oli jonkun kaukana olevan kaupungin rikas kauppias, jolla ei ollut aavistustakaan vuorityöstä.
Siellä, missä vuorialue oli erotettu yhteismaasta ja julistettu »vapaaksi», oli senkautta kyllä käynyt jokaiselle, köyhällekkin, teoretisesti mahdolliseksi päästä osalliseksi jostain kaivoksesta. Mutta kun olot olivat sellaiset, kuin edellisessä luvussa näimme, oli tämä vaaranalaista jo vähemmän varakkaalle porvarillekin ja itseasiassa kerrassaan mahdotonta omaisuudettomalle. Korkeintaan saattoi siellä täällä joku vuorityön tarkastaja onnistua niin korkealle kiipeämään.
Nykyaikaisiin olosuhteisiin verraten eivät vuorityöntekijät kuitenkaan 1500-luvun alussa olleet niinkään huonossa asemassa. Heidän päivittäinen työaikansa oli Agricolan mukaan yleensä 7 tuntia. Ensimäinen vuoro alkoi klo 4 aamulla ja kesti klo 11:een päivällä, toinen teki työtä klo 12:sta klo 7:ään illalla. Yövuorojen käyttämistä, klo 8:sta illalla klo 3:een aamulla, sallittiin ainoastaan hätätilassa. Kukaan vuorityöntekijä ei saanut työskennellä kahta vuoroa perätysten, koska hän silloin saattoi nukkua työnsä ääreen, kun »hän on väsynyt niin suuresta ja kovasta työstä».
Ei ainoastaan sunnuntai- ja juhlapäivät, vaan lauantaitkin olivat vapaapäiviä. Lauantaina tuli vuorityömiehen ostaa elintarpeita viikon varalle. Työaika kutakin viikkoa kohden teki siis 35 tuntia, ja vielä vähemmän, jos viikolla sattui olemaan joku juhlapäivä, ja sellaisista ei siihen aikaan ollut puutetta. Joskus työvuorot olivat vieläkin lyhempiä; Kuttenbergissä ja Harzissa esim. käytettiin 6 tuntia kestäviä.
Vuorityöntekijäin palkoista emme meidän saatavinamme olevistä lähteistä ole löytäneet mitään lähempiä tietoja. Mutta jos muistamme, että työntekijäin yleinen tila 1500-luvun alussa oli aineelliseen hyvinvointiin nähden parempi kuin nykyaikainen sekä että vuorityömiehillä oli muun työväen rinnalla hyvä asema, voimme kyllä olettaa, että heidän palkkansa olivat suhteellisesti hyvät.
Mutta kaivostyömiesten, kuten yleensä palkkalaisten asema, näytti kuitenkin jo rupeavan huononemaan. Yllä olemme nähneet, että jo 1500-luvulla vuoriviljelyksessä ajatustyö ja ruumiillinen työ olivat erillään. Tämä tietysti vähensi sekä arvoa että tuloja niiltä, jotka tekivät yksinomaan jälkimäistä. Heidän sijaansa sai helposti toisia, heillä oli vähemmän opittavaa, heidän työvoimansa tuotantokustannukset olivat suhteellisesti pienemmät. Ja työnjako kehittyi yhä, josta taas oli seurauksena, että vuorikaivostyöntekijäin asema yhä huononi.
Jokainen voimakas mies saattoi helposti oppia jossakin määrin käsittelemään eri koneita. Malmin muokkaamisessa käytettiin usein jo naisia, vieläpä sen huuhdonnassa lapsiakin. Toimet tulivat yhä lukuisammiksi ja helpommiksi oppia. Teknillinen kehitys toteutti sen, mitä vuorialueen erottaminen yhteismaasta lainopillisesti valmisti: se antoi kaikille pääsyn vuorityöhön.
Ihmisiä, jotka tätä tilaisuutta käyttivät, ei puuttunut, häviöön joutuneita talonpoikia ja kaupunkien köyhälistöä, jotka yhtä mielellään, elleivät ruvenneet maankulkijoiksi tai palkkasotureiksi, menivät Saksin, Böhmin, Salzburgin ja Tirolin kulta- ja hopeakaivoksiin, kuin viime vuosisadan loppupuoliskolla häviölle joutuneet, riistetyt olennot Kaliforniaan. Suurin osa kaivosmiehistä ei ollenkaan ymmärrä vuoriviljelystä, valittaa Agricola. »Sillä tavallisesti ne, joilla on paljon velkoja eikä rahoja niiden maksuksi, menevät vuorikaivoksiin; taikka kauppiaat, jotka olivat lähteneet matkaansa; taikka sellaiset, jotka työn takia olivat juosseet pois auraltaan.»
Lutherin isä, joka oli työmiehenä Mansfeldin vuorikaivoksissa, oli sellainen häviöön joutunut talonpoika.
Käytettäviksi tarjoutuvista työvoimista ei ollut puutetta. Ei siis ihme, että kaivostyömiesten palkat alenivat, taikka ainakaan eivät nousseet, huolimatta hintojen nopeasta kohoamisesta 1500-luvulla. Ja vuoritilalliset ja ruhtinaalliset virkamiehet koettivat auttaa tätä alenemispyrkimystä minkä voivat taikka vähentää palkkoja maksamalla ne ala-arvoisessa rahassa taikka tunnetun truckjärjestelmän kautta.
Jo usein mainitussa vuorijärjestyksessä, jonka August saksilainen laati v. 1574, pidettiin tarpeellisena erityisessä pykälässä määrätä, että työntekijäin palkat tuli suorittaa hyvässä rahassa. Lukemattomat määräykset truckjärjestelmää vastaan osottavat, miten tavallinen sekin oli. Etenkin kiellettiin tavaroita pakollisesti tarjoomasta puhtaan rahan asemasta. Mutta säännöllisesti näkyvät nämä määräykset jääneen paperille. Älkäämme unhottako, että ruhtinaallisilla virkamiehillä oli ehdoton vaikutusvalta palkkojen suuruuteen ja vuorityöläisten kohteluun, niin että näissä huononemista voi tapahtua vain heidän suostumuksellaan.
Työmiehet pitivätkin ruhtinaita ja heidän virkamiehiänsä aivan yhtä suurina vihollisinansa kuin vuoritilallisiakin. Pienempiin vuoritilallisiin oli heillä monta liittymäkohtaa. Kaivostyömiehen ihanteena lienee siihen aikaan ollut sellaiseksi pienemmäksi vuoritilalliseksi pääseminen. Mutta me olemme nähneet, miten ruhtinaat, heidän virkamiehensa ja suurkapitalistit nylkivät ja saattoivat häviöön pikkuvuoritilallisia ja vaikeuttivat tai tekivät mahdottomaksi heidän pääsynsä suurten kaivosten osallisuuteen.
Pienempien vuoriosuuksien omistajilla ja vuorityöntekijöillä oli yhteiset vastustajat, samalla tavalla kuin meidän päivinämme käsityöläisillä ja köyhälistöläisillä. Tästä oli seurauksena, että he joskus yhdistyneinä nousivat yhteisiä vihollisiaan, ruhtinaita ja suurkapitalisteja, vastaan. Etenkin Alppien vuorikaivoksissa tapaamme usein tällaista yhteenliittymistä.
Kaivosmiehet olivat ainoat työntekijät, jotka jo aikaisin työskentelivät joukottain yhdessä. Tässä, samoin kuin monessa muussakin suhteessa he muistuttavat uudenaikaisessa suurteollisuudessa työskenteleviä työmiehiä. Jo keskiajalla nousi työmiesten lukumäärä suuremmissa kaivoksissa tuhansiin.
Vastoin nykyaikaista työväkeä olivat kaivostyömiehet asekelpoisia. Vieläpä niinkin myöhään kuin v. 1530 otti Kaarle V:nnen Tyrolin Schwazissa vastaan 5,600 hyvin asestettua kaivosmiestä, jotka hänen edessään panivat toimeen leikkitaistelun. Mansfeldin kaivostyömiehistä, jotka näyttelivät erityistä osaa Thüringin kapinassa, kerrotaan, että Mansfeldin kreivi Gebhard v. 1519 tarkasti heidän varustuksiansa ja »havaitsi heidät hyvin varustetuiksi».
Näissä asekelpoisissa työmiespataljoonissa vallitsi uhkamielinen, rohkea henki, ja ne olivat aina valmiit vastustamaan väkivallalla jokaista vääryyttä, joka niitä kohtaan tehtiin. Ja tässä ne näyttävät aina voineen luottaa etenkin kaivostyökapineita valmistavien vuoriseppien voimakkaaseen apuun.
Mitä katkerammiksi vastakohdat tulivat heidän ja niiden kapitalistien ja ruhtinasten välillä, jotka olivat vuorialueen isäntiä, sitä useammin syntyi kapinoita. Tämänaikuisissa aikakauskirjoissa mainitaan varsinkin niiltä vuosikymmeniltä ja vuosilta, jotka olivat lähinnä ennen talonpoikaissodan puhkeamista, hyvin useita kaivostyömiesten kapinoita — joka seikka sekin on osituksena siitä, kuinka jännitetty asema oli.
Esimerkkinä mainittakoon saksilaisten vuorikaivostyöläisten palkkataistelut.
Vuonna 1478 kirjottivat Saksin herttuat Ernst ja Albrecht Freibergin neuvostolle: »O1emme saaneet tietää, että työmiehet Schneebergissä ja kaikkialla meidän maissamme, joissa vuoriviljelystä harjotetaan, vaativat enemmän palkkaa kuin mitä heille tähän asti on tavallisesti annettu. Jos sellaista suvaittaisiin, voisi siitä Meille ja Meidän omaisillemme vastaisuudessa tulla suurta haittaa ja vahinkoa. Estääksemme sellaista tapahtumasta, me aiomme kutsua vuorityötä käsittävät henkilöt ruhtinaskuntaamme kokoontumaan neuvottelemaan, jotta saataisiin voimaan ja käytäntöön yleinen säädös siitä, kuinka paljon kukin työmies ansionsa ja työnsä mukaan on saapa. Sen vuoksi pitäisi teidänkin lähettää tähän kokoukseen kaksi taikka kolme vuorityöhön perehtynyttä miestä ... Annettu Dresdenissä maanantaina toisen paastosunnuntain jälkeen. Herran vuonna 1478.»
Työntekijöitä ei näihin neuvotteluihin kutsuttu. Mitä tuloksia niistä oli, sitä emme tiedä, mutta varmaa on, että rauha ei kestänyt kauan. Jo vuonna 1496 sanotaan: »Schneebergin kaivostyömiehet ajoivat vuonna 1496 tuomarin ja lautakunnan pakoon senvuoksi, että nämä tahtoivat vähentää groshenin heidän palkastaan. Osa heistä vetäytyi sitten pois vuorelta, osaksi Schlettauhun ja Lüssnitziin, osaksi Geyeriin, ja Planitzin silloisen päällysmiehen täytyi vallata Schneeberg kutsumalla sinne maakansaa. Kuitenkin palasi osa jo neljän päivän perästä takaisin täyttämään velvollisuuksiaan. Siitä huolimatta uudistui sama vastahakoisuus jo kahden vuoden perästä. He pakottivat kelaajat ja oppipojat seuraamaan itseänsä uhaten muuten hakata heidät palasiksi, ja päättivät lähteä zwickaulaisia ja plauilaisia vastaan, jotka oli kutsuttu kokoon heitä kukistamaan. Lopulta he kuitenkin hyvällä puheella rauhottuivat.»
Vuonna 1496 nousi myöskin Kuttenbergin kaivostyöväestö palkkariitojen takia kapinaan, läksi aseilla varustettuna liikkeelle ja asettui lippuineen leiriin eräälle läheiselle vuorelle. Heidän oli kuitenkin lopulta pakko myöntyä.
Joakimstalissa kerrotaan olleen yhtäläisiä vuorityöväenliikkeitä vähää ennen »talonpoikaismetelin» puhkeamista. Useita kertoja nousivat siellä vuorityöläiset taistelemaan asemansa parantamiseksi.
Kaikki nämä taistelut johtivat kuitenkin yhtä vähän kaivostyömiehiä kuin käsityöläissällejä mihinkään tarkotuksiltaan vallankumoukselliseen liikkeeseen.
Vuoriviljelys oli kyllä 1400- ja 1500-luvuilla teknillisessa ja taloudellisessa suhteessa paljon pitemmälle kehittynyt, kuin mikään muu sen ajan tuotannonhaara. Mutta vaikka se olikin kehittynyt lähimmäksi kapitalistista suurteollisuutta, ei sen työmiehistä sittenkään tullut köyhälistön johtajia ja esitaistelijoita.
Syy tähän on meidän etsiminen vuori viljelyksen luonteesta. Se erotti työmiehet toisistaan kaukaisiin vuoriseutuihin, jotka olivat etäällä suurista valtateistä ja kauppakeskuksien vaikutuksista. Se erotti vuorityöntekijat toisilla seuduilla olevista ammattitovereistaan, ja sorretuista kansankerroksista, se supisti heidän näköpiirinsä tai ainakin esti sen laajenemisen ja rajotti heidän harrastuksensa pieniin paikallisiin ja ammattiakoskeviin asioihin.
He olivat kyllä riistettyjä ja tyytymättömiä eivätkä suinkaan epäilleet hankkia itselleen oikeutta ase kädessä, he kyllä osottivat olevansa taipuvaiset ryhtymään vallankumoukselliseen liikkeeseen, vieläpä asettumaan sen etunenäänkin, mutta ainoastaan silloin kun heidän omat rajotetut hetkelliset harrastuksensa olivat yhtäpitävät kokonaisliikkeen harrastusten kanssa. Arvelematta he jättivät tämän ja sen johtajat pulaan, niin pian kun heidän hetkelliset vaatimuksensa tyydytettiin, heti kun tyydytettiin heidän vaatimuksensa palkka- ja työsuhteisiinsa nähden.
Vuorityöntekijäin erillään oleva asema edisti heidän keskuudessaan melkein vielä voimakkaamman ammattikuntahengen syntymistä, kuin kaupunkien käsityöläissällien keskuudessa. He ovat sen kauimmin säilyttäneet, aina meidän päiviimme saakka.