Palkkatyöläisten ryhmän kaupungissa muodostivat pääasiassa käsityöläissällit. Nämä elelivät varsin tyytyväisinä, ylpeinä asemastaan, »kukoistavassa hyvinvoinnissa», saaden oikeutetun osan työnsä tuloksista». Mitä olisikaan heidän pitänyt enempi pyytää? Samoin kuin mestaritkin, olivat he »ammattikunnan suojeluksen» alaisina, ja tämä ratkaisi heidän ja heidän mestariensa väliset riidat ja suojeli »kaikkia heidän oikeuksiaan». He kuuluivat mestarien perheeseen, söivät hänen kanssaan, heitä kohdeltiin niinkuin omia lapsia, vieläpä heitä kasvatettiin kunniallisesti ja siivosti käyttäytymään, jotta he olisivat kyllin arvoisia mestariuden arvoon, jota pidettiin »jumalan suomana virkana» ja jota sälli ajatteli samallaisella kunnioituksella kuin nuori aatelismies ritarilyöntiä. Vielähän käsityöläiset elivät »ammattikunnassa veljellisesti rakastaen ja luottaen toisiinsa», vielä tehtiin työtä »ei ainoastaan hyödyn vuoksi vaan Jumalan käskystä», ammattikunnan piirissä vallitsivat vielä »tasa-arvoisuuden ja veljeyden» periaatteet.
Sellaiseksi kuvailevat ammattikuntien ystävät ja keskiajan ihailijat sällien tilan ammattikunnallisen käsityön kukoistusajalla Näistä kuvauksista on meidän päivinämme muutamilla tahoilla tehty se johtopäätös, että tarvitsisi ainoastaan uudestaan herättää henkiin ammattikunnat, jos tahdottaisiin poistaa luokkavastakkaisuudet työmiesten ja kapitalistien väliltä ja aikaansaada yhteiskunnallinen sopusointu. Ammattikunnat olisivat muka omiaan ajamaan ei ainoastaan mestarien, vaan myöskin sällien etua.
Tosi-asiat puhuvat sällien asemasta aivan toista kieltä kuin esim. J. Janssen, jonka huomiota herättäneestä teoksesta ylläolevat lauseemme melkein sellaisenaan ovat lainatut. Tämä katolilainen historiankirjoittaja on suuressa määrin saanut uskon vapaamieliseen protestanttiseen uskonpuhdistustaruun horjumaan ja osottanut, mitkä aineelliset harrastukset kätkeytyivät uskonpuhdistajien uskonnollisten pyrkimysten taakse. Mutta kun hänen pitäisi näyttää, että katolilaistenkin puolella samoin on tapahtunut, silloin hän pysähtyy. Toiseksi on hänen kuvauksensa ajan yhteiskunnallisista oloista kokonaan väärä. Hän kuvaa uskonpuhdistuksen edellisen ajan olot mitä onnellisimmiksi, silloin kun oli katolisuus yksin vallitsevana. Vasta kuvatessaan uskonpuhdistuksen jälkeistä aikaa, esittää hän olojen huonot puolet, osottaakseen vallalle päässeen »kerettiläisyyden» seurauksia! Lisäksi hän väärentää lainaamiaan kohtia eri teoksista, ottaen niistä vaan sen, mikä sopii hänen tarkotuksiinsa. Puolueeton tosikuvaus puhuu senvuoksi aivan toista kieltä kuin se ihannekuva, johon Janssen ja muut samallaiset koettavat meitä saada uskomaan.
Ensimäiset tiedot käsityöläissälleistä tai »rengeistä» (Knechte), joiksi heitä aluksi kutsuttiin, tapaamme Saksassa Saksassa 1200-luvulla. Ainoastaan poikkeustapauksissa lienevät käsityöläiset tätä ennen pitäneet sällejä. Aina 1300-lukuun asti olivatkin edellytykset kovin epäsuotuisia erityisen sälliluokan syntymiselle. Me tiedämme, että käsityöläiset olivat vielä osaksi epävapaita, osaksi valtiollisesti holhuunalaisia, ja heidän järjestönsä olivat ennen kaikkea taistelujärjestöjä, joihin jokainen uusi muualta tullut tai paikkakunnalla kasvanut käsityöläinen oli tervetullut taistelutoveriksi. Ei ollut pienintäkään syytä sulkea ketään niistä pois, päinvastoin koetettiin kaikki vetää ammattikuntaan. Tämä oli ammattikuntapakon merkitys, jonka ei ensinkään pitänyt olla perustana millekään yksinoikeudelle.
Käsityön tekotapa oli vielä perin alkuperäistä eikä vaatinut yhteistyötä, useampien työläisten yhdessä työskentelemistä. Jokainen käsityöläinen saattoi helposti hankkia itselleen tarpeelliset työ-aseet ja muut tuotannonvälineet. Monessa ammatissa hankki silloin vielä ostaja raaka-aineen, ja käsityöläinen teki työn tilaajan kotona palkkaa vastaan. Ei kukaan käsityöläinen ollut tavallisesti pakotettu antautumaan toisen palvelukseen, sillä ei teknilliset eikä taloudelliset eikä myöskään lainsäädännölliset suhteet estäneet häntä työskentelemästä itsenäisesti. Mistäpä silloin siis käsityöläissällejä olisi tullut?
Nämä olosuhteet muuttuivat 1300-luvulla. Kehittyy erityinen sälliluokka omine, oikeuksineen, ja oppilaitos saa määrättyjä muotoja. Maurer, tunnettu germanilaisten omaisuus- ja oikeus-järjestyksen tutkija, otaksuu, että käsityön uudestaan järjestäminen olisi tapahtunut ritarikuntien esikuvan mukaan. Samoin kuin niissä tehdään ero hovipoikien, asemiehien ja ritarien välillä, niin ammattikunnallisessa käsityössä on oppipoikia, sällejä ja mestaria. Luultavaa on kumminkin, että tähän toki muutkin seikat ovat vaikuttaneet.
Käsityö tuli 1300-luvulla tärkeimmäksi elinkeinoksi kaupungeissa, voittaen merkityksessä ei ainoastaan maanviljelyksen, vaan usein vieläpä kaupankin. Käsityöläiset tulivat yhä varakkaammiksi, ammattikunnat yhä mahtavammiksi ja kunnioitetummiksi, niiden vaikutus kaupungin hallintoon yhä suuremmaksi.
Muutamat käsityöläiset tulivat varallisuutensa kautta sellaiseen asemaan, että he saattoivat pitää apureja. Ammattikunnat olivat päässeet vaikuttamaan lainsäädäntöön ja niillä oli siis tilaisuus saada yhteiskunnan suojaa yksityisille eduilleen. Mutta samat olosuhteet, jotka aikaansaivat tämän kehityksen, synnyttivät myöskin yhteiskunta-aineksia, joista käsityöläismestarit saattoivat ottaa apurinsa.
Käsityön ja kaupan edistyminen sai aikaan vallankumouksen maaseudunkin olosuhteissa. Palaamme likemmin tähän se kun puhumme talonpoikaissodan syistä. Tässä lienee kylläksi, kun mainitsemme, että tämä muutos ei ainoastaan johtanut talonpoikaissotaan, vaan myöskin sai aikaan köyhtyneen maaväestön jatkuvan virtaamisen kukoistaviin kaupunkeihin, joiden luultiin tarjoavan suojaa ja vapautta ja mukavaa elämää.
Teoksessaan väestön olosuhteista Frankfurtista 14:nnellä ja 15:nnellä vuosisadalla on Bücher selvästi osottanut, kuinka suuri oli väestön virtaaminen (suhteellisesti) suurempiin kaupunkeihin ja kyliinkin. Tämä lisääntyminen suurenee, mitä enempi lähenemme 16:nnetta vuosisataa. Mutta myöskin se piiri, mistä lisäväkeä virtaa, laajenee yhä. Mutt'ei suinkaan koko ulkoapäin tapahtunut lisäys sulautunut porvaristoon. Kaupungin irtaimen väestön täytyi myöskin kasvaa, vaikk'ei tästä mitään tilastoa olekaan voitu saada. Tiedetään toki, että köyhien luku saksalaisissa kaupungeissa oli 15:nnen vuosisadan lopulla ja 16:nnen alussa tavattomasti kasvanut. Hamburgissa kerrotaan 16–24 prosenttia väestöstä olleen köyhiä; Augsburgissa taasen mainitaan niitä v. 1520 olleen 2,000. Ja kaikki, mitä tiedämme silloisista oloista, osottaa maaseudun köyhtyneiden kaupunkeihin virranneiden ainesten olleen suurena syynä siihen, että ryysyköyhälistö kaupungeissa oli tullut niin tavattoman lukuisaksi.
Useimmat vastatulleista kokivat hankkia leipänsä käsityöllä tai ainakin saada lapsensa oppimaan jotakin käsityöammattia. Käsityöläismestarit saivat nyt kylliksi sällejä ja oppilaita, pianpa enemmänkin kuin halusivat. Sillä sällit luonnollisesti kokivat tulla itsenäisiksi, päästä mestareiksi niin pian kuin mahdollista; käsityöläisten luku kasvoi nopeammin kuin heidän tuotteittensa menekki. Ennen oli ammattikunta ottanut jokaisen vastatulleen ammattitoverin voimansa lisänä avoimin sylin vastaan, — nyt tuli tuo tulokas vastenmieliseksi kilpailijaksi jo ennestäänkin lukuisille tovereille. Ammattikunnan mahti ei ollut enää jäsenten nyrkeissä, vaan heidän rahakukkaroissaan, ja nämä tietysti paisuivat sitä enempi, kuta vähempi kilpailijoita oli ammatissa. Ammattikunnat tulivat sentähden yhä suljetuimmiksi. Ne alkoivat yhä enempi käyttää valtiollista ja taloudellista valtaansa vaikeuttaakseen vieraitten, erittäinkin maalaisaineksien pääsemistä käsityöläisuralle. Ja samalla pyrittiin muuttamaan mestarioikeutta yhä vaikeammin saavutettavaksi yksinoikeudeksi. Ne säädökset, jotka tähtäsivät tähän päämäärään, eivät syntyneet suinkaan vasta sinä aikakautena, jolloin ammattikuntalaitos »luutui». Ne alkoivat esiintyä jo 1300-luvulla ja olivat pääasiassa saaneet lopullisen muotonsa 1500-luvulla. Ne ovat siis juuri ammattikuntalaitoksen hedelmiä sen ollessa kukoistuksessaan, juuri sellaisena kuin se tätä nykyä kummittelee niiden monien haaveilijain mielessä, jotka koettavat herättää ammattikuntia uudestaan henkiin.
Jo silloin, kun oppilas otettiin, osottautui ammattikunnan suljettu luonne. Alku tehtiin asettamalla naiset ulkopuolelle. Oppilaan täytyi olla miespuolinen.
Miehillä ei suinkaan alkuansa ollut yksinomaista oikeutta käsityöhön. Kuinka Saksassa oli laita, siitä ei olla täysin selvillä, mutta Ranskassa ei vielä 1200-luvulla oltu kokonaan suljettu naisia käsityöstä. Pariisin senaikuisesta sadasta käsityöstä oli asetuksen mukaan naisia kielletty harjottamasta ainoastaan kahta ja osaksi erästä kolmatta. Ennen oli — se selviää itse asetuksista — naisillakin ollut oikeus harjoittaa niitäkin. Kahdeksassa käsityössä olivat naiset sitävastoin, kuten nimenomaan mainittiin, samanarvoisia miesten kanssa, ja kuudessa tekivät työtä yksinomaan tai melkein yksinomaan naiset, jakautuen aivan kuin miehetkin kolmeen oppiasteeseen.
Kumminkin on vielä 1300-luvulta Saksastakin esimerkkejä siitä, että naiset muodostivat omia ammattikuntia. Ja Frankfurtin räätälejä koskeva asetus vuodelta 1377 säätää: »Nainen, joka tahtoo harjottaa käsityötä ja jolla ei ole miestä, hänen pitää ensin saada porvarin oikeudet ja sopikoon hän tästä neuvoskunnan kanssa, sitten antakoon ammattikunnalle 30 killinkiä yhteiseksi hyväksi ja neljänneksen mittaa viinaa, jonka ammattiin kuuluvat saavat juoda. Sitten on hänellä ja hänen lapsillaan oikeus harjottaa ammattia.» (Samat säädökset olivat voimassa miehiin nähden.) Yleensä olivat kuitenkin Saksassa vieraat naiset kielletyt ammatteja harjoittamasta jo 1300-juvulla. Ainoastaan mestarien puolisojen ja tyttärien oikeus työskennellä mukana säilyi, useimmissa ammateisssa aina 1500-luvulle. Silloin lakkasi tämäkin. Naisilta kiellettiin käsityö silloin periaatteellisesti ja kokonaan.
Mutta myöskin miehisiä oppilaita ruvettiin valikoimaan. Toiselta kansankerrokselta toisensa jälkeen otettiin oikeus panna poikansa käsityöoppiin. Vihdoin ruvettiin katsomaan oppipoikien sukuperääkin. Mestari sai ottaa ainoastaan sellaisia oppipoikia, jotka voivat osottaa itsellään olevan määrätyn suvun esi-isiä, jotka olivat aviollista, vapaata ja kunniallista syntyä. Niin, monessa kaupungissa vaadittiin esim. todistus siitäkin, että poika oli avioliitossa siinnyt; selvää on, että tämä vaatimus teki mahdolliseksi vastenmielisien henkilöiden mitä suurimman häväisemisen.
Vaatimus, että tulisi näyttää oikea alkuperä kautta useampien sukupolvien, sulki ulkopuolelle heti suuren osan köyhälistöä. Se, että tarvitsi olla syntynyt vapaista vanhemmista, teki kaikille maaorjien jälkeläisille mahdottomaksi päästä johonkin ammattikuntaan. Ja »kunniattomina» pidettiin etupäässä niitä ammatteja, joista kaupunkeihin muuttaneet talonpojat helpoimmin saivat elantonsa, samoinkuin useita ammatteja, joita maaseudulla harjotettiin liittymään ammattikuntiin, sekä vihdoin niitä elinkeinoja, joita harjottivat luokastaan vaipuneet ainekset kaupunkilaisväestöä. Maurer lukee sellaisiksi »kunniattomiksi» ammateiksi ne, joihin kuuluvat paimenet, myllärit, liinakankurit — liinankudonta oli suurimmaksi osaksi maalaista kotiteollisuutta, mutta 1400-luvulla muuttivat kankurit kaupunkeihin suurin joukoin — sitte oikeuden- ja kaupunginpalvelijat, haudankaivajat, yövartijat, kerjäläisvoudit, kadunlakasijat, kanavienpuhdistajat, nylkyrit ja pyövelit sekä tullimiehet, torvensoittajat, rumpalit, joskus myöskin parturit ja kylvettäjät.
Vanhin asiakirja, joka estää sellaisten ainesten pääsyn ammatteihin, lienee Bremenin suutarien vuodelta 1300. Siinä kielletään kankurien ja kantajien poikien opettaminen sanotun ammatin harjoittamiseen.
Oppi-aikaa pidennettiin niin paljon kuin mahdollista.
Alkuaan ei ollut mitään määräyksiä siitä, yleensä ei mitään oppipakkoa. Vanhimmat meille säilyneet säädökset asiasta ovat Zürichistä vuodelta 1304. Mutta vasta 1400-luvulla tuli oppipakko yleiseksi.
Oppi-aika vaihteli eri ammateissa. Kölnissä oli se 1300-luvulla räätäleillä vuosi, kultaseppä samaan aikaan kahdeksan. Kolme vuotta oli tavallinen. Englannissa oli oppiaika sangen pitkä, 12 vuotta; lopulta tuli siellä seitsemän vuotta säännöksi. Mutta sen sijaan ei siellä voitu oppipoikaa oppiajan kuluttua laillisesti estää mestariksi pääsemästä. Tämä lienee muuten ollut pääsyynä siihen, ettei Englannissa ollut sällijärjestöjä saksalaiseen malliin.
Saksassa, missä oppi-aika ei ollut niin pitkä, oli sen sijaan säädetty olevaksi sälliaika ennen mestaruutta ja sitä pidennettiin niin paljon kuin mahdollista, erittäinkin matka vuosilla.
Yleisenä tapana mainitaan sällien matkustusta jo 1300-luvulla, mutta mitään matkustuspakkoa ei ollut, päinvastoin annettiin matkustuskielto. Ensimäisen kerran mainitaan matkustuspakosta v. 1477, kun Lübeckin kankurit vaativat, että mestarin pojan täytyi matkustaa vuoden ja vuorokauden, ennenkuin voi päästä mestariksi. Matkustuspakko tulee 1500-luvulla yhä yleisemmäksi Saksassa; Englannissa ei sitä ole milloinkaan ollut. Määrätty matkustamisaika vaihteli yhden ja kuuden vuoden välillä, tavallisesti se oli kumminkin kolme tai neljä vuotta.
Estääkseen liiallista antautumista käsityöalalle koetettiin rajottaa sitä oppipoika- ja sällimäärää, joka mestareilla sai olla. Sillä saavutettiin muuten samalla toinenkin tarkotusperä, samalla kertaa estettiin näet rikkaita mestareja pääsemästä puhtaiksi kapitalisteiksi ja ruhjomasta pikkumestaria ylivoimaisella kilpailulla.
Niinpä esim. Konstanz'issa v. 1386 pormestari ja räätälien ammattikuntamestarit antoivat määräyksen, missä he valittavat, että »muutamilla mestareilla on palveluksessaan paljon väkeä toisten vahingoksi ja turmioksi. Sentähden kielletään jokaista pitämästä enempää kuin viisi sälliä ja kaksi oppipoikaa». 15:nnellä vuosisadalla ovat tällaiset rajotukset yleisiä.
Nyt ei jokainen sälli enää voinut päästä itsenäiseksi. Käsityöläinen hankki nyt omat tarve-aineet omaan työpajaansa, hänellä täytyi olla talo ja varasto. Vaadittiin jo monessakin ammatissa melkoinen omaisuus voidakseen harjottaa käsityötä tarpeeksi laajassa mitassa. Yhä enempi kasvoi silloin niiden luku, joiden täytyi pysyä koko elinaikansa sälleinä.
Kaikesta huolimatta lisääntyi kumminkin niiden sällien luku, joista tuli mestaria, nopeammin kuin oli vanhojen mestarien edunmukaista. Silloinpa otettiin lainlaadinta avuksi sen päämäärän saavuttamiseksi, johonka taloudellinen kehityskin kulki, ja sen kautta tuli mestariksi pääsemiselle yhä vaikeampia ehtoja. Mitään sellaisia ei ollut vielä 1200-luvulla, useimmat ovat peräisin 1400-luvulta.
Ennenkuin sällistä tuli mestari, täytyi hänen hankkia porvarioikeudet kaupungissa, ja vielä sittenkin sai hän odottaa vuosikausia mestarikirjaansa. Ulmin kankurisääntö vuodelta 1403 säätää esim. vähintäin viiden vuoden vanhat porvarioikeudet ehdoksi mestariksi pääsemiselle.
Edelleen piti vielä antaa »mestarinäytekin». Luonnollisesti arvostelivat sen onnistumisen ammattikunnan mestarit, tulevat kilpailijat.
Tulevan mestarin sukuperän tutkiminen oli, jos mahdollista, vieläkin tarkempaa kuin oppipojan. Ja vihdoin täytyi mestariksi päästessä suorittaa korkea määräraha ja toimittaa kallis juhla tuleville ammattikuntaveljille.
Ei ollut sällille niinkään helppoa täyttää kaikkia näitä ehtoja. Romantilliset intoilijat tahtovat meille uskotella, tämä kaikki tapahtui ainoastaan ostajien hyödyn vuoksi, taatakseen heille lujan ja hyvän työn. Miten vähän tämä oli todellisena syynä kaikkiin näihin rajoituksiin, sen sanovat suoraan asianomaiset itse. Verankutojien ammattikunta Iglaussa esim. pyytää v. 1510 oppi-ajan pidennystä, »ettei niin helposti pääsisi käsityöammattiin». Mutta selvemmin näkyy tosisyy siinä, että mestarien pojille ja usein myöskin niille, jotka naivat mestarien tyttäriä tai leskiä, ehdot suuresti alennettiin tai muutettiin muodollisuuksiksi, missä niitä ei kokonaan poistettu. Näihin nähden taukosi merkillisesti tarkka huolenpito »ammattikunnan kunniasta». Eikä tämä tapahtunut ammattikuntalaitoksen »rappeutuessa», kuten ollaan halukkaita uskottelemaan. Jo 1300-luvulla pidätettiin Frankfurtissa teurastaja-ammatti ja Bremenissä suutarinammatti mestarien pojille ja tyttärille, vieläpä 1400-luvulla koetettiin sulkea ammattikuntaa, rajottaa ennakolta mestarien lukua. Hamburgissa v. 1468 kalastaja-ammattikunta anoo saada pienentää lukumääräänsä 50:stä 40:een, ja seuraavana vuonna määrätään siellä kultaseppien luku 12:ksi. Myöskin perinnöllistä mestariutta tapaamme jo tällöin.
Näillä rajoituksilla oli ennen kaikkea kaksi tärkeätä seurausta. Toiselta puolen ne lisäsivät maalaisväestön enenevää köyhälistöön vajoamista ja edistivät varsinaisen kaupunkilaisköyhälistön syntymistä, joka oli ulkopuolella kaikkia ammattikuntajärjestöjä. Toiselta puolen ne johtivat itse ammattikunnan piirissä mestarien ja sällien väliseen etujen vastakkaisuuteen. Mestarien luku sälleihin nähden pieneni yhä enempi, samalla yhä ankarammin vainottiin niitä, jotka kokivat ammattikuntalaitoksen syrjäyttäen päästä itsenäisiksi — heitä nimitettiin »nurkkamestareiksi», »hutiluksiksi» y. m. Pian kiellettiin myöskin käsityön harjoittaminen kaupungin ulkopuolella, etukaupungeissa ja määrätyn piirin sisäpuolella kaupungin ymnäristössä, tavallisesti n. k. »pannapeninkuorman» laajuudelta. Tämä johti kiivaihin taisteluihin ammattikuntiin kuuluvien kaupunkimestarien ja niihin kuulumattomien etukaupunkien ja kylien käsityöläisten välillä, taisteluihin, jotka vaikuttivat myöskin talonpoikaissodan kulkuun.
Maaväestön lukuisasti virratessa kaupunkeihin ja niiden lukumäärän yhä kasvaessa, jotka antautuivat sälleiksi, tuli sälleille yhä vaikeammaksi päästä mestariksi ammattikunnassaan tai itsenäiseen asemaan ammattikunnan ulkopuolella. Yhä suuremmaksi kävi niiden joukko, joiden oli pakko olla koko elinaikansa käsityöläissälleinä. Sen sijaan, että sällinä olo ennen oli ollut ainoastaan väliaste oppiajan ja mestaruuden välillä, alkoi se tulla erityisesti yhteiskunnalliseksi asemaksi, jolle lukuisat käsityöläiset jäivät ainaiseksi. Sälli tunsi itsensä pian paljon vähemmän tulevaksi mestariksi kuin sellaiseksi, jonka työtä mestari käytti siitä hyötyäkseen. Hänen etunsa joutavat yhä selvemmin ristiriitaan mestarin etujen kanssa.
Vastakohdat mestarien ja sällien välillä tulivat keskiajan lopulla yhä räikeämmiksi. Niinkauan kuin mestari itse oli päätyöntekijänä, joka ainoastaan aika ajoin piti luonaan apulaista, ei hänellä ollut mitään syytä ylenmäärin pidentää työaikaa — siitähän hän itse olisi kärsinyt eniten. Sälli söi samasta astiasta kuin mestarikin, ei kannattanut laittaa hänelle ruokaa erittäin. Jos mestarilla olo oli hyvä, oli sällilläkin, molempien edut olivat suuressa määrin samat. Sen ohella rahapalkka näytteli tavaratuotannon alussa aivan vähäpätöistä osaa. Sälli ja mestari jakoivat usein työvoiton keskenään.
Sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi kyllä syntyä persoonallisia riitoja, mutta mitään luokkavastakohdasta johtuvia riitoja tuskin tuli sellaisten olosuhteiden vallitessa kysymykseen.
Kaikki tämä muuttui niin pian kuin yhdessä liikkeessä palvelevien sällien määrä kasvoi. Valvoa neljän tai viiden työtä ei ollut yhtä yksinkertaista kuin pitää silmällä yhtä ainoata. Sen sijaan että mestari ennen oli ollut johtavana työntekijänä, tuli hänestä yhä enempi ukittaja, joka koki puristaa mahdollisimman paljon työtä sälleistä. Hänen oma työtaakkansa kävi kevyemmäksi samassa määrässä kuin näiden tuli raskaammaksi. Jos työssä oli sangen paljon sällejä, niin riitti näiden työ yksin sekä heidän ylläpitoonsa että antamaan vielä mestarille sievosen tulon. Toisinaan kävi mestarillekin liian työlääksi valvomistyö, ja hän pääsikin siitä vapaaksi panemalla käytäntöön kappalepalkan, joka 1300-luvun lopulta alkaen tulee yhä yleisemmäksi, erittäinkin kutoma-ammatissa. Jo 1400-luvulla tapaamme joskus kieltoja, ettei mestari saanut tehdä työtä.
Mitä enemmän mestari koki saada voittoa sällien työstä, sitä enemmän hän pyrki pidentämään heidän työaikaansa. Työpäivän pituus näyttää tosin kyllä saaneen olla entisellään, mutta sitä enemmän ruvettiin vaatimaan vapaamaanantain poistamista ja työntekoa lukuisina juhlapäivinä, vieläpä sunnuntaisinkin.
Saksin herttua Henrik antoi v. 1522 ankaran määräyksen missä hän kielsi työn juhlapäivinä, mutta ilmotti, ettei sällillä ollut oikeutta pitää vapaamaanantaita. Kun Weselin räätälinsällit tekivät lakon v. 1503, selitti pormestari, että räätälinsällit olivat kyllä levottomia, mutta että myöskin mestareissa on paljon syytä, sillä he eivät tahdo antaa päivässä kolmea kunnollista ateriaa, jotka sälli sentään voi hyvin vaatia, ja vaativat liiaksi työtä. Hän uhkasi rangaista mestareita, jos nämä edelleenkin teettäisivät sälleillään työtä sunnuntaiaamuina tai tukistaisivat tai löisivät oppipoikiaan. Janssen mainitsee tämän pormestarin lausunnon, mutta hänen ammattikuntaihanteluihinsa se sopii huonosti.
Samalla kun lisättiin työtaakkaa sälleille, huononnettiin ravintoa ja pienennettiin palkkoja. Jos mestari piti viisi sälliä ja useita oppipoikia ruuassa, kannatti jo laittaa näille ruuan erittäin. Siten saattoi »säästää» heidän muassaan ilman, että mestarin perheen tarvitsi elää entistään vaatimattomammin. Janssenista ja hänen hengenheimolaisistaan näyttää niin tuttavalliselta ja hauskalta se, että sälli kuului mestarin perheeseen; nyt nähdään, että juuri tämä saattoi tulla keinoksi sällien nylkemisessä.
Palkkaa tuo »säästäväinen» mestari koki luonnollisesti alentaa. Taipumus palkan alentamiseen on muuten samallaisissa oloissa sitä suurempi, kuta suurempi liikkeessä työskentelevien palkkatyöläisten luku on. Jos on ainoastaan yksi työmies, merkitsee pari penniä päivää kohti vähän, jos työläisiä on sata, merkitsee se yhtä monta markkaa, ja vuoden kuluessa tulee siitä tuhansia markkoja. Pienemmässä määrässä tuli tämä taipumus esiin jo keskiajan lopulla. Oltiin tosin vielä kaukana siitä ajasta, jolloin yksi työnantaja saattoi pitää työssä sadoittain työmiehiä, mutta joka tapauksessa oli jo pyrkimys palkkojen alentamiseen voimakkaampi kuin sinä aikana, jolloin käsityö ei vielä »kukoistanut» ja ainoastaan harvalla käsityöläisellä oli yhtäkään sälliä.
Toiselta puolen kasvoi yhä sällien pyrkimys palkkojaan korottamaan. Saksassa oli tämä vallankin seurauksena tavaroiden hinnoissa tapahtuneesta mullistuksesta, jonka vaikutti se, että hopea- ja kultakaivokset 1400-luvulla äkkiä rupesivat tuottamaan enempi kuin ennen — käyden se tuon vielä perinpohjaisemman hintamullistuksen edellä, jonka Amerikan metallirikkaudet 1500-luvun alussa saivat aikaan ja joka koski koko sivistynyttä Europaa. Myöskin kauppaseurojen yksinoikeudet vaikuttivat osaltaan siihen, että tavaroiden hinnat nousivat. Mutta samalla lisääntyivät myöskin ylellisyys ja tarpeet kaikissa säädyissä, myöskin käsityöläismestareille. Kuka saattaakaan ihmetellä sitä, että sällit, jotka elivät yhdessä heidän kanssaan ja joku aika sitten olivat olleet melkeinpä heidän vertaisiaan, samoin koettivat päästä parempaan asemaan?
Juuri palkkakysymyksessä tulivat 15:nnellä vuosisadalla ja 16:nnen alussa vastakohdat mestarien ja sällien välillä yhä räikeämmiksi. Tämä seikka ynnä ne monet muut vastakkaisuudet, joihin olemme viitanneet, johtivat siihen, että mestarien ja sällien väliset taistelut, jotka alkavat esiintyä jo 1300-luvulla, tulevat yhä lukuisammiksi ja sietämättömämmiksi lähestyessämme 1500-lukua.
Meidän romantilliset ammattikunta-aikojen ihailijamme asettavat mielellään ammattikunnallisen käsityön kapitalistisen teollisuuden edelle, siksi tuotantotavaksi, joka olisi työmiehille kultamaana ja jonka aikana luokkaviha oli tuntematon. Vasta pääoma tai niinkuin sitä kutsutaan »juutalaisuus» olisi muka karkottanut »siveelliset» näkökohdat taloudellisesta elämästä ja kylvänyt luokkavihan myrkkykylvön. Mutta jo 1300- ja 1400-luvun ammattikuntamestarit ja tilanomistajat osottavat olevansa hyvinkin kaukana tuosta muka ennen kapitalismia olleesta niin monen kiittämästä paratiisillisesta viattomuudesta, puhumattakaan seuraavista vuosisadoista, jolloin pääoman tuottaman syntiinlankeemuksen seuraukset alkoivat tulla täysin selviksi. Asia on niinkuin Schanz sanoo: »Saattaa tuskin epäilläkään sitä, että käsityöläismestarien hyvinvointi riippui suureksi osaksi huonosti palkattujen sällien hiestä ja vaivasta». Ammattikunnallisen käsityön »kukoistus» riippui jo palkkatyöläisten nylkemisestä ja synnytti mitä katkerimpia luokkataisteluja.
Niin mahtavia kuin ammattikunnat olivatkin ja niin ylpeitä kuin ne olivatkin itsehallinnostaan, eivät ne halveksineet »valtion apua», vaan vaativatkin sitä masentaakseen sällejä. Jo 1400-luvulla (Englannissa jo 1300-luvulla) tapaamme lukuisia palkkataksoja, joita kaupunkien neuvoskunnat tai maanruhtinas, jos kaupunki kuului sellaisen alueeseen, olivat antaneet. Tässä mainittakoon vain yksi, jonka johdanto on sangen kuvaava. Se on osa Saksin herttuoiden Ernstin ja Albertin »maa-asetuksesta» vuodelta 1482. Siinä sanotaan: »On saapunut pääpapeilta, herroilta, ritaristolta ja kaupungeilta useita valituksia siitä, kuinka meidän alamaisemme ovat rappiolla, turmioon joutumassa ja vähenemässä, jonka seikan selitetään johtuvano paljosta rahasta, kohtuuttomista palvelusväen ja käsityöläisten palkoista ja kaikissa säädyissä tavattavasta ylellisestä elämästä, niin ruokaan, juomaan kuin vaatetukseenkin nähden ... Tarkasti harkittuamme asiaa säädämme, että vähempiarvoinen vaihtoraha valmistettakoon ja käytettäköön palvelusväen ja käsityöläisten palkkoja maksettaessa.[1] Edelleen älköön kukaan tulevaisuudessa puettako palvelusväkeäan muuhun kuin kotimaiseen pukuun, paitsi sukkiin, röijyihin ja rintalappuihin tarvittavaa kangasta, jota jokainen voi ostaa ja antaa niinkuin itse haluaa. Mutta ellei herra anna rengilleen kenkiä ja vaatteita, niin antakoon hän tottuneelle palvelijalle 5 kertaa 60 ja tallirengille 4 kertaa 60 uutta groshenia.» Sitte seuraa palkkataksa maalaistyömiehille, sitte säädetään edelleen: »Käsityöläinen saakoon ruuan ohella 9 uutta groshenia viikossa, ilman ruokaa 16 uutta groshenia. Käsityöläisellä olkoon päivälliseksi ja illalliseksi ainoastaan neljää ruokalajia, lihapäivinä soppaa, kahta kalaruokaa ja kasvisruokaa; perjantaisin ja muina päivinä, jolloin ei syödä lihaa, soppaa, tuoretta tai kuivattua kalaa ja kahta lajia kasvisruokaa; silloin kun täytyi paastota, viittä ruokalajia, soppaa, kahtalaista kalaa ja kahta lajia kasvisruokaa ja lisäksi 18 groshenia, mutta tavalliselle väelle vain 14 groshenia viikossa.»
Kenenkä työmiehen suuhun höyryn ja sähkön aikakaudella ei tule vesi, kun kuulee tällaisista pakollisista »paastopäivistä» tuolla »pimeällä» keski-ajalla! Sellaiset esivallan määräämät rajoitukset palkoissa ja ruuissa kuuluvatkin sitte niihin tosiasioihin, joista Janssen ja hänen kaltaisensa tekevät johtopäätöksiään siitä, kuinka onnellisia ja hyvinvoivia olivat työläiset ennen kapitalistista aikaa.
Mutta nämä määräykset ovat kerrassaan musertavia vapaamieliselle tarulle siitä, kuinka uudenajan sivistys tuottaa vain siunauksia köyhälistölle. Mutta ne eivät suinkaan osota, että sen ajan palkkatyömiehet olisivat olleet erityisesti tyytyväisiä. Jos tahtoo ymmärtää jonkin luokan asemaa, ei ole tarpeeksi tarkastella sitä itseään sellaisenaan, vaan täytyy verrata sitä toisten luokkien asemaan, ajan yleisiin tarpeisiin. Nykyään kiinnitetään yleensä vähemmän huomiota vaatteiden komeuteen, erittäinkin miehiiin nähden, ja samoin syödään yleensä vähemmän. Meistä näyttää sellainen päivällinen ja illallinen, jommoisesta yllämainituissa säädöksissä puhutaan, mitä runsaimmalta. Mutta jos vertaa sitä niihin suunnattomiin määriin, joita siihen aikaan oli tapana syödä, huomaa sen kylläkin niukaksi.[2]
Mutta sellainen vertaava silmäyskään ei yksinään riitä. Yhteiskunnan luonnetta ei määrää niin paljon sen tila jonain määrättynä hetkenä kuin sen kehityksen suunta. Kurjuus itsessään ei tee niin suuressa määrin tyytymättömäksi kuin kurjuus, johon poljetaan tai johon on pakko jäädä, samalla kun näkee toisten nousevan hyvinvointiin. Ja mitä pikemmin kehitys tapahtuu, sitä selvemmin ilmenevät sen kehityssuunnat, sitä voimakkaammin nousevat vastaan ne harrastukset, joita se polkee, sitä kiivaammiksi tulevat yhteiskunnalliset taistelut. Ennen Ranskan vallankumousta oli kurjuus Saksassa suurempi kuin Ranskassa, ja sittenkin alkoi mullistus viimeksi mainitussa maassa, sillä taloudellinen kehitys kulki siellä nopeammin. Sitten vuoden 1870 on Saksa se Europan valtio, missä taloudellinen kehitys käy nopeimmin askelin eteenpäin. Siellä, eikä suinkaan Englannissa, on sosialidemokratisen liikkeen pääpaikka. Yhteiskunnalliset vastakohdat ovat kyllä paljon suuremmat Englannissa kuin Saksassa, mutta jonkun vuosikymmenen on niiden lisääntyminen ollut suhteellisesti hidasta. Se maa, missä taloudellinen kehitys nykyään kulkee yleensä nopeimmin, on Yhdysvallat. Ei ole mahdotonta, että yhden tai parin vuosikymmenen kuluttua sosialistisen liikkeen pääpaikka onkin siellä, vaikkapa työmiesten asema Amerikassa yleensä onkin parempi kuin muualla.
Kehityksestä saamme tavallisesti kuulla hyvin vähän sivistyshistorioitsijoiltamme. Vapaamieliset heidän joukossaan näyttävät työmiehille, kuinka suuri syy heillä onkaan olla onnellisia, kun he nyt, kiitos koneiden, voivat hankkia itselleen sellaisia ylellisyyksiä kuin sukkia ja nenäliinoja, jollaisia ei ennen edes mahtavin itsevaltias saanut. Vanhoilliset taasen esittävät meille muutamia ruokalistoja, palkkataksoja ja vaatetussääntöjä 1400-tai 1500-luvulta ja sanovat: noin onnellisia olivat talonpojat ja työmiehet vanhana hyvänä aikana, kun ammattikunnat kukoistivat ja kirkko hallitsi yhteiskuntaelämää.
Kokonaan toisen kuvan saisimme, jos molemmat tahtoisivat näyttää meille, mihin suuntaan kehitys nyt kulkee ja mihinkä se 400 vuotta sitten kulki. Silloin olisi heidän pakko sanoa, että yhtä hyvin silloin kuin nytkin riistäjäluokat kokivat painaa työtätekevää luokkaa yhä syvemmälle kurjuuteen. Totta kyllä saattoivat silloin niinkuin nytkin jotkut parempiosaiset ryhmät työtätekevää luokkaa joksikin aikaa sekä estää tilansa huononemasta että myöskin monesti taistelemalla saada aikaan parannuksia elin- ja työehdoissaan. Mutta joskin heidän elantotapansa parani, ei tämä tapahtunut läheskään siihen määrään kuin nylkevien luokkien: pappien, korkeampien aatelismiesten, kauppiaitten ja mestarien. Työmiesten osa heidän työnsä tuotteista ja sivistyksen tuloksista tuli yhä pienemmäksi.
Kaikista paisteista ja samettijakuista huolimatta emme tapaa heidän oloissaan tuota »kukoistavaa hyvinvointia» ja »tyytyväisyyttä», jota Janssen meille kuvailee, vaan suorastaan vastakohdan.
Ei mitään suurempien joukkojen taistelua, ei siis myöskään luokkataistelua, voi käydä ilman järjestöä. Myöskin sällit tulivat pakotetuiksi luomaan itselleen sellaisen.
He tarvitsivat niitä sitä kipeämmin, kuta verisempiä ne taistelut olivat, joita heillä oli käytävänä. Ja ankaria taistelut kyllä olivat. Vieläpä v. 1385 leikattiin Danzigissa korvat pois lakon tehneeltä sälliltä. Sellaista ei Janssen kerro meille, sehän olisikin huonosti sopinut hänen kuvaukseensa. Ja se tapahtui kuitenkin aikana, jolloin kaikki ammattikunnat olivat hyviä katolisia ja jolloin niissä vallitsi »kristillisen veljesrakkauden» henki!
Alussa olivat sällien yhdistykset ainoastaan satunnaisia tarpeita varten syntyneitä ja hetkellisiä. Ensimäinen, minkä tunnemme Saksassa, syntyi v. 1329 Breslaussa, missä vaskenvaljasällit yhtyivät keskeyttääkseen kaiken työnteon vuoden ajaksi.
Mutta pian tapaamme lujempiakin yhdistyksiä. Luonnollista on, että ne tilaisuudet, jotka johtivat samaan ammattiin kuuluvat sällit jossain kaupungissa toistensa yhteyteen, olivat myöskin aiheena heidän yhdistyksilleen, ja löivät leimansa niihin. Keski-ajalla tarjosivat kirkko ja kapakka sellaisia tilaisuuksia toistensa tapaamiseen, joskus myöskin sota. Useat sälliyhdistykset lienevät syntyneet sillä tavalla että käsityöläismestarit vetäytyivät pois sotapalveluksesta ja sijalleen lähettivät sällejänsä, maksaen heille palkkaa ammattikunnan kassasta. Nämä sällit sitten sodankin jälkeen säilyttivät mielellään rauhankin aikana sotilaallisen järjestönsä.
Se muoto, jommoiseksi sällien järjestöt tavallisimmin tulivat, on osaksi kirkollisien veljeskuntien, osaksi juomaseurojen muoto. Edelliset kokivat palvella etenkin avunantoyhdistyksinä, juomapaikat taasen olivat vastustushengen ahjoina mestareja ja esivaltaa vastaan. Eivät molemmat yhdistysmuodot kuitenkaan eronneet jyrkästi toisistaan; myöskin kirkolliset veljeskunnat tulivat usein vastarinnan pesäpaikoiksi.
Saksassa tapaamme ensimäiset sälliveljeskunnat kankurien joukossa alkupuolella 1400-lukua, kenties vähän aikaisemminkin. Jo 1389 puhutaan esim. Speierin kankurisällien rahastonhoitajasta, joka edellyttää, että silloin avunantorahasto oli olemassa.
Kuvaavina otamme tähän muutamia otteita sellaisen veljeskunnan säännöistä. Ne koskivat Strassburgin liinakankureja, jotka saivat ne hyväksytyiksi v. 1479.
»Me Hans Gerbott, mestari, ja kankuriammatin viidennysmies Strassburgissa, teemme tiettäväksi kaikille niille, jotka näkevät tai kuulevat luettavan tämän kirjeen, että meidän luoksemme ovat tulleet kunnialliset Hans Blesing ja Martin Suutari Wisshornista, Strassburgin liinakankurisällien nykyiset rahastonhoitajat, ja vaatineet ja pyytäneet, että me suomme ja vahvistamme tässä allaolevat kohdat, kappaleet ja säädökset ...
»Heillä olkoon veljeskuntansa ikuisesti Strassburgin suuressa sairashuoneessa eikä muualla. Joka puolen vuoden kuluttua he valitkoot kaksi rahastonhoitajaa, s. o. suuren joulupaaston ajaksi kaksi uutta ja suuren pääsiäispaaston ajaksi taasen kaksi uutta. Ja kun nämä rahastonhoitajat asetetaan virkaan tulee heidän vannoa toimivansa meidän rakkaan kirstumme (yhdistyksen rahaston) hyväksi, estävänsä sille tapahtumasta mitään vahinkoa, mikäli se vaaraan joutumatta on mahdollista. Jos joku tulee valituksi rahastonhoitajaksi ja kieltäytyy, maksakoon hän rangaistukseksi puoli naulaa vahaa, ja vaali pysyy voimassa, vaikka hän kuinka ponnistelisikin vastaan, kuitenkin vain sillä ehdolla, että mestarikunta sen hyväksyy. Kun rahastonhoitajat joka 14:s päivä käyvät kokoomassa viikkorahaa, eivät he saa kuluttaa mitään kirstusta. Jos joku salli on velkaa veljeskunnalle kaksi pfennigiä eikä maksa niitä kun rahastonhoitajat niitä kiertomatkallaan vaativat, sakotetaan häntä kahdella pfennigillä rangaistukseksi. Ei myöskään saa lainata rahoja veljeskunnan kassasta, paitsi jos joku tulee sairaaksi, ja silloinkin ainoastaan mestarien luvalla ja panttia vastaan, joka on arvoltaan suurempi kuin ne rahat, jotka lainataan. Jokaisena suurena paastona antakoon kukin sälli yhden pfennigin veljeskunnan kassaan ja lahjottakoon myöskin hyvän strassburgilaisen pfennigin.»
Seuraa sitte määräyksiä kirkossakäynnistä, vihityistä vahakynttilöistä y. m. s., jonka jälkeen säännöt jatkuvat näin: »Jos joku vieras sälli tulee tänne, eikä ole täällä koskaan ennen työskennellyt niin hän tehköön työtä rauhassa kahdeksan tai neljätoista päivää. Mutta jos hän viipyy kauemman, suorittakoon hän kaksi pfennigiä sisäänpääsymaksuksi ja sitten palvelkoon veljeskuntaa, niinkuin kohtuullista on. Jos sällit tahtovat nostaa oikeusjutun mestareita vastaan, maksakoot he kulut omasta kukkarostaan eikä veljeskunnan kassasta.»
»Kassanhoitajat tehkööt tilin sälliyhdistykselle älköötkä valansa mukaan ottako enempää kuin yhden shillingin kassasta. Myöskin toimitettakoon messu jokaisena suurena paastona kaikille veljille ja sisarille ja rukoiltakoon heidän puolestaan, olkoot sitten kuolleita tai eläviä. Jos niin tapahtuisi, että joku veli sairastuisi, josta Jumala meitä kauan varjelkoon, ja joutuu sairashuoneeseen, niin hänelle annettakoon joka päivä yksi pfennigi veljeskunnan kassasta. Jos joku sälli kuolee, josta Jumala meitä kauan suojelkoon, ja loppuu mestarin talossa tai jossain muualla kaupungissa ja sairashuoneen ulkopuolella, niin rahastonhoitajat käskekööt kaikkia sällejä saattamaan häntä hautaan kahden pfennigin sakon uhalla.»
»Vast'edes kuulukoot kaikki liinavaatekankurisällit veljeskuntaan.»
Sellainen veljeskunta oli siis pääasiallisesti pakollinen sairaus- ja hautausrahasto.
Veljeskunnat olivat ammattikuntien ja kaupunkien esivallan silmätikkuina. Niitä ei voinut kieltääkään, niillä kun oli kirkollinen luonne. Ne tulivat myöskin yhä tarpeellisemmiksi, kuta enemmän sällien luku eneni ja heidän sairaus- ja hautausvakuutuksensa kasvoi merkityksessä. Tämä vakuutus, jos se olisi ollut ammattikuntien huolena, olisi tullut näille raskaaksi taakaksi. Taisteluja veljeskuntia vastaan käytiin sentähden tavallisesti siinä muodossa, että koetettiin pysyttää ne yksinomaan avunantorahastoina ja saada ne ammattikuntien ja vallanpitäjien silmälläpidon alaisiksi.
Veljeskuntien rinnalla kehittyivät kapakkaseurat. Jokaisella ammattikunnalla oli oma kapakkansa. »Näistä juomaseuroista», kirjottaa Stahl, »lähtivät taistelut ammattikuntien ja patrisien välillä. Ne olivat kansanvaltaisen hengen liesinä.» Alkuaan joivat sällit yhdessä mestarien kanssa. Mutta mitä enempi vastakohdat kummallekin puolelle kärjistyivät ja yleensä mestarien pöyhkeys sällejä kohtaan kasvoi, sitä enemmän nämäkin alkoivat eristyä, puoleksi vapaaehtoisesti, puoleksi pakosta, ja muodostivat omia juomaseurojaan. Samaa osaa, kuin ammattiseurat olivat kaupungeissa näytelleet taistelussa patriseja vastaan, alkoivat sällien seurat nyt näytellä taistelussa ammattikuntia vastaan. Ei silloin ihme, että keskiajan loppupuolella syttyi hyvinkin katkeria riitoja näiden seurojen tähden. Kaupunkien viranomaiset kokivat saada ne kokonaan maailmasta pois. Muutamin paikoin, missä vielä oli jäljellä vastakkaisuutta kaupunginneuvoston ja ammattikuntien välillä, kiellettiin myöskin käsityöläismestarien seurat. Toisinaan koski se ainoastaan niitä käsityöläisiä, jotka eivät olleet perustaneet mitään ammatillista järjestöä. Mutta sälliseurat olivat 1300-ja 1400-luvulla kaikkialla rangaistuksen uhalla kielletyt, ja kieltoja uudistettiin herkeämättä.
Tästä sotaretkestä sälliseuroja vastaan esitämme tässä muutamia esimerkkejä. Muutamin paikoin kiellettiin kokoontumasta muuten, paitsi kirkollisia tarkotuksia vasten ja toisissa kiellettiin kokoontuminen kokonaan. Tämän liikkeen huippukohtana on vuonna 1465 annettu Strassburgin sälliasetus, joka saatiin aikaan useampien kaupunkien sopimuksen kautta ja jonka tarkotuksena oli tehdä kerrassaan loppu levottomuuksista. Se oli 400 vuotta sitten »sosialistilakina», ja sen päämääräykset ansaitsevat hyvinkin tässä ottaa puheeksi.
»Ensiksi», niin siinä sanotaan, »eivät käsityöläismestarit eivätkä sällit saa koskaan enään yhtyä tai ruveta liittoon, tehdä mitään sopimuksia, eivät noudattaa keskenään mitään käskyjä eikä kieltoja ilman sen kaupungin mestarien ja neuvoston lupaa ja suostumusta, missä he asuvat.
»Sitten kaikki palveluksessa olevat rengit, palvelkoot joko ritareita, renkejä tai porvareita, sekä kaikki käsityöläissällit, jotka tekevät työtä kaupungissa, luvatkoot ja vannokoot tottelevansa kaupungin pormestareja ja neuvostoa, alistuvansa heidän tuomionsa alaiseksi eikä hakevansa oikeuttansa muualta.
»Älkööt vast'edes käsityöläiset kieltäkö mestaria pitämästä työssään sällejä tai juoko häviöön ketään sälliä.»
Tämä viimeksi mainittu kohta merkitsisi nykyisessä kielessä sitä, että kielletään julistamasta ketään lakkotilaan ja merkitsemästä ketään lakkopetturiksi. Sama pykälä määrää vielä, että sälli ratkaiskoon riitansa mestarinsa tai muiden sällien kanssa kaupungin mestarikunnan edessä ja mukautukoon sen tuomioon. Jokainen mestari, joka ottaa uuden sällin työhönsä, ilmottakoon kahdeksan päivän kuluessa tästä ammattikunnan esimiehelle, niin että sälli voi vannoa tämän edessä valansa, jossa lupaa aina suostua mestarioikeuden tuomioon. Se mestari, joka jättää tämän tekemättä, saa sakkoa jokaiselta määräajan ylikuluneelta päivältä 5 shillingiä. Sehän on oikein kaunis alku sällien poliisimaiseen silmälläpitoon.
Seuraava pykälä määrää, etteivät käsityöläissällit saa pitää veistä mukanaan muulloin kuin matkalla.
»Ja sitä sälliä, joka vastustaa näitä mainittuja asetuksia, kohtia ja määräyksiä eikä tahdo elää niiden mukaan, häntä älköön kukaan piiriin kuuluva mestari ottako sällikseen tai pitäkö luonaan; se mestari, joka tätä vastaan rikkoo, vetäköön sakkoa neljä guldenia.»
Mikään liittoutuneista kaupungeista ei saa muuttaa näitä määräyksiä muiden suostumatta.
»Ei kukaan renki saa yöllä kaupungissamme kuljeskella salateitä. Pääsiäisestä Mikonpäivään eivät he saa olla kadulla klo 10, muuna vuoden aikana klo 9 jälkeen, paitsi isäntäväkensä tai mestarinsa asialla. Se, joka rikkoo tätä vastaan, saa sakkoa 30 shillingiä tai istua neljä viikkoa »tornissa» vedellä ja leivällä. He eivät myöskään saa näiden määräaikojen jälkeen yhtä suurien sakkojen uhalla kokoontua ravintoloihin eikä puutarhoihin. Isännät eivät saa sakon uhalla ottaa vastaan sällejä tämän ajan jälkeen. Tämä määräys ei koske kuitenkaan herrojen, ritarien renkejä, kauppiaita tai pyhiinvaeltajia, jotka ovat rehellisiä ja kunnollisia ihmisiä.»
Lisäksi määrätään nimenomaan, ettei »käsityöläissälleillä eikä muilla palkollisilla saa olla yhteistä tupaa tai edeltäkäsin vuokrattua taloa tai puutarhaa tai seuraa, mihin he voivat kokoontua. Käsityöläissällien hautajaisia älköön pidettäkö arkipäivinä, vaan juhlapäivinä. Ei myöskään rankaisematta saa useampi kuin kolme käsityöläissälliä pitää samallaisia hattuja, takkeja, sukkia tai muita tuntomerkkejä.»
Seurat ja kaikki muut sälliyhdistykset olivat siis ehdottomasti kiellettyjä. Mutta jo kahdeksan vuotta myöhemmin, v. 1473 on nämä viimeksimainitut kolme ankaraa määräystä poistettu, vaikka säädökset muuten ovatkin pysyneet samallaisina. Ja nuo toisetkin näyttäytyivät tehottomiksi.
Ja niin kävi kaikkialla. Kaikkialla huomattiin kiellot tehottomiksi. Kaikkialla tapaamme sällit kulkemassa eteenpäin. Toinen raja-aita, joita heidän tielleen pystytettiin, sortui toisensa jälkeen. He saavuttavat yhdistyksilleen tunnustuksen, näihin liittyminen tulee pakolliseksi, niistä tulee erityinen mahti. Vuosisadan lopulla pääsivät sällit kylläkin kunnioitettavampaan asemaan, ja heidän järjestönsä tuottivat melkoisia tuloksia.
Saadaan kuitenkin kokonaan toinen käsitys ammattiyhdistyksien luonteesta keski-ajan lopulla, kun tutkimme kuinka nämä voitot saavutettiin, sen sijaan että katselisimme sitä sellaisenaan, määrättynä tilana, joka olisi kehittynyt keski-ajan »hengestä» ja olisi sille ominaista koko aikakauden! Mutta siten tekevät useimmat sivistyshistorioitsijat. Mikä ajanjakson lopulla ilmenee pitkien ja katkerien taistelujen tuloksena, sitä he kuvaavat tilana, joka muka on kestänyt koko tämän aikakauden.
Se, että kaikki kokeet nujertaa sällien järjestöjä onnistuivat huonosti, riippui ennen kaikkea niiden välttämättömyydestä, niiden lisääntyvästä merkityksestä kaupunkien tuotantotavalle. Käsityöteollisuus oli useimmissa kaupungeissa tullut pääelinkeinoksi, ja kaupungin koko hyvinvointi riippui silloin yhä enempi käsityön palkkatyömiehistä. Jos nämä lakkauttivat työnsä tai menivät matkaansa, kärsi kaupunki siitä suuresti. Lisäksi tuli se, että ulkonaiset olosuhteet suuressa määrässä helpottivat sällien yhteenliittymistä. Kaupungit olivat vielä pieniä. Bücher laskee v. 1440 Frankfurtin väkiluvun 8,000:ksi ja Nürnbergin v. 1449 taasen 20,000:ksi hengeksi. Sällejä ei ollut enempää kuin tuskin kymmenen prosenttia väestöstä. Oli luonnollista, että kaupungin samaan ammattiin kuuluvat sällit tunsivat melkein kaikki persoonallisesti toisensa. Sällien keskinäistä tuttavuutta helpotti sekin, että ne, jotka harjottivat samaa ammattia, asettuivat tavallisesti asumaan saman kadun varrelle, joka usein sai nimensä ammatin mukaan ja onpa sen toisinaan säilyttänyt aina meidän päiviimme asti. Ei 1400- ja 1500-luvuilla myöskään vielä ollut käytnössä tuo varsin viehättävä tapa, että nimittäin vankilan tavoin suletaan työmiehet ulkomaailman yhteydestä ristikoilla varustettujen tai läpinäkymättömien akkunoiden avulla. Työtä tehtiin mielellään, kun vaan sää sen salli kadulla talon edessä tai ainakin pidettiin työpajan akkunat ja ovet auki. Ei tarvittu mitään kirjapainoa eikä kansankokouksia päästäkseen yksimielisyyteen toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä. Ja voi sitä, joka ei tahtonut olla solidarinen toisten kanssa! Hänellä ei juuri ollut odotettavissa mitään iloja elämältä. Yksityinen työmies oli aivan riippuvainen ammattiveljistään ei ainoastaan työssä, vaan myöskin toverillisiin suhteisiin nähden.
Sällien matkustukset tekivät heidät helposti liikkuviksi verrattuina kiinteästi asuviin mestareihin ja vaikuttivat, että niin vahvasti keskenään solidariset sällikunnat eri kaupungeissa tulivat sydämelliseen yhteyteen toistensa kanssa. Siihen aikaan ei tullut mitään lakkopettureja ulkoapäin! Schmoller valittaa, että se seikka, että sälliyhdistysten jäsenten enemmistö ei ollut paikalla asuvaa, »vaikutti haitallisesti heidän yhdistyksiensä siveelliseen (!) käytökseen. Se lisäsi heidän kevytmielisyyttään, edesvastuuttomuuttaan, röyhkeyttään ja voimaansa mestareita vastaan. Nämä näet olivat kiinnitetyt määrättyyn paikkaan ja voivat vain vaivoin ja vitkaisesti päästä mielipiteiden vaihtoon muiden kaupunkien mestarien kanssa, kun taasen sälleillä oli tietoja kaikkialta, he eivät tunteneet itseänsä kansalaisiksi siinä kaupungissa, jossa työskentelivät. Riitojen sattuessa matkasivat he torvien ja rumpujen kaikuessa joukottain tiehensä, laiskottelivat naapurikaupungissa ja vaativat aina, että heidän juominkinsa piti siellä säännöllisesti maksettaman, jos tahdottiin rakentaa rauhaa heidän kanssaan. Paremman yhteenliittymisensä ja paljon voimakkaamman järjestöhenkensä avulla he estivät saamasta ulkopuolelta työvoimaa ja pääsivät sillä tavoin usein voittajiksi.
Tähän vaikutti vielä sekin, että heillä harvoin oli vaimoa ja lapsia huolehdittavana. Naineet sällit olivat poikkeuksia, eipä heitä ollut laisinkaan muutamissa ammateissa. Sällithän kuuluivat mestarien »perheeseen», ja tämä luuli voivansa pitää heidät paremmin »isällisessä» kurissa ja seuroista erillään ja voivansa paremmin heitä nylkeä, pysyttäessään heidät kotona talossaan ja kieltäen hänet naimisiin menemästä. Naineella sällillä oli myöskin liiaksi voimakas pyrkimys päästä itsenäiseksi, ellei laillisella tavalla ammattikuntamestariksi niin sitten laittomasti »nurkkamestariksi» johonkin esikaupunkiin tai kylään.
Mutta juuri naimattomuus antoi sälleille verrattoman vastustusvoiman. Se, etteivät he olleet naineita, lienee edistänyt paljon enemmän kuin matkustus niiden omainaisuuksien ja etuisuuksien esiintymistä, joita Schmoller luettelee vastamainitussa kuvauksessaan, heidän huolettomuuttaan, heidän niskottelunhaluaan, heidän itsetuntoaan.
Kuinka paljon vaikeampi onkaan taistelu köyhälistölle meidän päivinämme! Jokaisessa lakossa, jokaisessa vaalitilaisuudessa, kaikkialla, missä vaan on mieskohtaisesti astuttava esiin asiansa puolesta, saavat vaimot ja lapset mukana kantaa seuraukset miehen menettelystä. Pienissä kaupungeissa, missä työmiehet voivat helposti vaihtaa mielipiteitä ilman kirjapainoa ja kokouksiakin, taivuttavat perhesuhteet heidät tottelemaan isäntiään. Suurissa kaupungeissa sitävastoin eivät työmiehet tunne toisiaan. Siellä ei riitä keskinäiset puheet, siellä tarvitaan painoja, suuria kokouksia ja yhdistyksiä luomaan sitä yhteyttä ja yksimielisyyttä, joka vastustettaessa kehittynyttä, valtavaa pääomaa on aivan toisella tavoin välttämätöntä kuin taistelussa pientä käsityöläismestaria vastaan. Ei ihme silloin, että työmiesten taloudelliset taistelut meidän päivinämme saavat yhä enempi valtiollisen leiman! Heille on vapaus sama kuin leipä. Se, joka anastaa heiltä heidän valtiolliset oikeutensa, ottaa myöskin leivän heidän suustaan. Kaikkialla pakottavat olosuhteet heitä laajentamaan taistelua korkeammasta palkasta ja lyhyemmästä työajasta taisteluksi valtiollisesta vallasta.
Käsityöläissälleillä keski-ajan lopulla ja vielä kauan uudella ajallakin ei sitävastoin ollut mitään huomattavia valtiollisia tarkotuksia. He keskittivät kaikki voimansa ammattiyhdistyksiinsä, joiden avulla he voittivatkin itselleen etuja ja saavuttivat sellaisen aseman, jommoista nyt ani harvat työväen järjestöt, huolimatta laajoistakin valtiollisista oikeuksistaan, onnistuvat saavuttaa suotuisissakin olosuhteissa, ja silloinkin vain muutamaksi aikaa. Luonnollisesti eivät sällit kaikissa ammateissa olleet yhtä suotuisassa asemassa. Oli olemassa heikompia ja voimakkaampia, vaikutuksettomia ja mahtavia järjestöjä, lukuisat köyhälistökerrokset, sellaiset, joita oli heppo korvata eivät milloinkaan voineet järjestyä, vaan olivat alttiina nylkevien luokkien mielivallalle. Niissä ei ilmennyt tuota »yhteishenkeä», eikä »lähimmäisen rakkauden aatetta», jota joukko henkilöitä väittää kaikkialla vallinneen keski-ajalla.
Vieläpä tapahtui niinkin, että työmiehien joiden 1200- tai 1300-luvuilla onnistui aikaansaada jonkinlainen järjestö, täytyi nähdä sen jälleen sortuvan. Tämä koski ennen helppo-oppisissa ammateissa olevia työmiehiä, päiväläisiä, joiden järjestöt ulkopuolella ammattikuntia olevat maaseudulta saapuneet kilpailijat pyyhkivät olemasta. Asiaan vaikutti myöskin maanviljelyksen taantuminen kaupungeissa. Mutta myöskin muut kuin maanviljelystyöläiset joutuivat saman kohtalon alaisiksi. Niinpä tapaamme esim. Frankfurtissa v. 1387 rakennustyöläistenapurit, viininlaskijat ja tavarankantajat järjestyneinä ammattikunniksi. Mutta näiden ohella oli jo olemassa ulkopuolella ammattikuntia olevia työmiehiä. V. 1440 ei apureilla ollut ammattikuntaa, viininlaskijoiden kunta vietti kituvaa elämää, kun taasen tavarankantajat pysyttelivät koossa aina 1500-luvulle, mutta ulkopuolella ammattikuntia oleva aines kasvoi yhä enempi niiden rinnalla.
Tämä kaupunkien köyhälistö, joka ei joko milloinkaan onnistunut luomaan mitään järjestöjä tai sitten oli järjestönsä menettänyt, vaipui yhä syvemmälle, usein ehdottomasti, aina suhteellisesti, järjestyneisiin sälleihin verraten. Juopa näiden kahden aineksen välillä isoni isonemistaan.
Mitä suurempia voittoja järjestyneet käsityöläissällit saavuttivat, sitä enempi he tunsivat itsensä etuoikeuksia nauttivaksi luokaksi, ylimyksiksi, jotka täysin yhtä ylenkatseellisesti katselivat heidän alapuolellaan olevaa köyhälistöä, kuin mestarit heitä itseään. Jos joku sälli toi muassaan »kunniattomia henkilöitä» seuran tupaan, niin häntä rangaistiin. Ennen olemme nähneet, mitä kaikkea tällaisella nimityksellä tarkotettiin. Pian loukkasi järjestyneitten työmiesten itserakkautta sekin, että heitä kutsuttiin samalla nimellä kuin muutakin köyhälistöä. Kaikkialla tapaammekin 1400-luvun loppupuoliskolla hyljeksittävän sanaa »renki» (»Knecht») ja koetettavan ottaa käytäntöön »sälli»-nimeä. Usein siinä mielellään nähdään huokuvan »kansanvaltaista henkeä», pyrkimystä päästä yhteiskunnallisesti samanarvoisiksi mestarien kanssa. Me puolestamme emme voi olla samaa mieltä. Juuri niin kauan kuin palkkatyömiehiä kutsuttiin »rengeiksi», olivat he mestareitansa paljon lähempänä kuin silloin, kun heitä nimitettiin »sälleiksi». He olivat silloin totta kyllä kohonneet yläpuolelle talonpoikia ja köyhälistöä, mutta eivät niin nopeasti kuin mestarit, joista oli tullut heidän riistäjiään ja herrojaan. Vielä 1300-luvulla joivat »rengit» mestariensa seurassa samassa kapakassa. Jo 1400-luvulla olivat mestarit liiaksi arvokkaita istumaan samassa pöydässä kuin sällit. Nämä karkotettiin mestarien kapakoista ja heidän täytyi kauan taistella saadakseen itselleen sellaisia. Ja silloin he olisivat johtuneet tuntemaan itsensä enemmän yhdenvertaisiksi mestarien kanssa kuin ennen!
Ei, päinvastoin oli asianlaita sellainen, että he häpesivät tulla leimatuksi niiden toisten renkien kaltaisiksi, jotka eivät saaneet olla mukana yleisessä kohoamisessa, vaan sen sijaan useinkin vaipuivat alaspäin. Me tapaamme vielä joskus meidän päivinämmekin niissä ammateissa, joissa työmiehet järjestyneitten ammattikuntien avulla ovat saavuttaneet itselleen erityisiä etuja — erittäinkin erikoistöitä tekevät työmiehet jotka eivät vielä ole suuremmassa määrin kärsineet kone- tai naistyön kilpailusta —, samallaisen pöyhkeyden piirteitä kuin sekin, joka vaikutti sen, etteivät sällit tahtoneet hyväksyä renkinimeä. Ei ole niinkään kauan aikaa siitä kuin esim. monet kirjaltajistamme pahastuivat siitä, että heitä kutsuttiin »työmiehiksi». He olivat »taitureita».
Kuta enemmän sälliyhdistykset eri ammateissa saivat toimeen parannuksia, sitä ahtaammaksi tuli siihen liittyneiden työläisten henkinen näköpiiri. Heidän ainoana päämääränään oli nähdä oman järjestönsä olevan kaikista voimakkaimman ja mahtavimman, ei ainoastaan mestareita vastustettaessa, vaan myöskin verraten toisien ammattien sälliyhdistyksiin. Heidän järjestönsä kehitti ei luokkatietoisuutta, vaan ahdashenkistä säätyhenkeä, täynnä kateutta ja pikkumaista turhamaisuutta.
Aluksi otettiin jonkin ammatin sälliyhdistykseen jäseniksi myöskin muita työmiehiä, vieläpä sellaisiakin, joilla ei ollut varsinaista ammattia, mutta jotka kumminkin sentään tunsivat jotain hengenheimolaisuutta sällien kanssa. Mutta tämä taukosi kokonaan ajan vieriessä.
Kateus eri sälliseurojen välillä antoi aihetta lukemattomiin riitoihin. Pianpa ei ollut mitään niin arkaa kohtaa, kuin sällien »säädyn kunnia». Melkeinpä se oli yhtä tärkeä ja hauras kuin nykyään upseerien tai saksalaisen ylioppilasmiekkailijan. Tällä hienotunteisuudella ei ollut pohjanaan kehittynyttä kunniantuntoa, vaan ylen tarkka turhamaisuus.
Tunnettua on, että Leipzigin suutarinsällit v. 1471 lähettivät sikäläiselle yliopistolle julistuksen saadakseen loukatulle »säädyn kunnialle» hyvitystä. Yhtä itsetietoisia olivat maakreivi Jakob v. Badenin leipurit, jotka v. 1470 lähettivät Esslingenin ja Reutlingenin valtakaupungeille julistuksen. Työmiesten keskinäisiä riitoja tapaamme jo 14:nnellä vuosisadalla. Strassburgissa ryhtyivät v. 1350 kankurisällit tappeluun villakehruusällejä vastaan ja kymmenen vuotta myöhemmin liinankutojasällien kanssa. Kaikkein jäykkäniskaisimpia olivat kumminkin Kolmarin leipurinsällit. Vuonna 1495 alkoivat he työlakon, sentähden että neuvosto oli sallinut muidenkin sällien, jotka olivat toimittaneet yhtä kalliita vahakyntteliä kuin hekin, käyvän heidän rinnallaan Pyhän ruumiin muistopäivänä pyhän sakramentin ääreen. He olivat 10 vuotta lakossa, kunnes he vihdoinkin saivat voiton kaupungista ja sällitovereistaan. Samallaisia tapauksia on lukemattomia.
Sellaisen typeryyden vuoksi eivät vastakkaisuudet mestarien ja sällien välillä sekä niistä syntyneet taistelut, olivatpa ne sitten kuinka lukuisia ja kiivaita tahansa, voineet kuitenkaan aikaansaada mitään kokonaista työväenliikettä, yhtä vähän kuin mitään pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseksi. Juuri voimakkaimmat ja vaikuttavimmat työväenjärjestöt kaipasivat yhteydentunnetta muihin työmiehiin nähden, luokkatietoisuutta. Päinvastoin ne tunsivat olevansa vastakkaisessa suhteessa sekä toisiin eteenpäin pyrkiviin järjestöihin, joiden voittoja ne karsain silmin katselivat, että yhä kasvavaan köyhälistöön, joka ei onnistunut luomaan mitään järjestöä ja joka vaipui yhä syvemmälle hätään ja kurjuuteen.
Vasta kapitalistinen teollisuus rikkoi sällien järjestöt, huononsi ne itse yhteiskunnallisesti ja painoi muun köyhälistön tasalle. Vasta kapitalistinen tuotantotapa on siis luonut edellytykset koko työväestön yhtenäiselle luokkatietoisuudelle. Joskin voi tapahtua, että siellä täällä työmiesylimystöjä syntyy, ei se kestä milloinkaan kauan. Sen pyrintönä on saattaa koko työväestö samalle tasalle. Yksi suurimpia mullistuksia, joiden aikaansaamiseksi tuotantotapamme nykyään työskentelee, on tehdä tyhjäksi se ylimystö, jonka muodostavat ne, jotka tekevät työtä pään avulla, ja asettaa nämä yhteiskunnallisesti yhdenvertaisiksi niiden kanssa, jotka työskentelevät käsillään, tasotustyö, joka on niin ennenkuulumatonta ja perinpohjaista laatua, että se vielä tänä päivänä näyttää monesta viisaasta miehestä olevan pelkkä haave, vaikka se on alkanut jo hänen silmiensä edessä.
Keskiajan käsityömäisellä tuotannolla ei ollut niin vallankumouksellisia vaikutuksia. Järjestyneet sällit olivat levotonta, uhkaavaa joukkoa, joka oli harjaantunut aseitten käyttöön ja tarkkaan valvoi sekä hyviä oikeuksiaan että säätykunniaansa. He olivat paljon enemmän taipuvaisia kuin nykyajan työmiehet itse hankkimaan oikeutensa joko sitten lakkaamalla työstä, toimeenpanemalla levottomuuksia tai, jos niin tarvittiin, asevoimalla. Heidän esiintymisensä oli paljon »radikalidempaa» kuin nykyaikaisen köyhälistön. Useimmat meidän anarkisteistamme näyttävät vallan sävyisiltä verrattuna myöhemmän keskiajan huimapäisiin sälleihin. Mutta tällainen päätelmä koskee ainoastaan heidän ulkonaisia esiintymistään. Heidän tarkotuksensa olivat hyvinkin vähäpätöisiä. »Vapaamaanantai» oli ehkä radikalisin vaatimus, joka heillä oli ohjelmassaan.
Minkätähden he olisivatkaan koettaneet järkyttää yhteiskuntaa, jossa he itsekin kuuluivat etuoikeuksia nauttiviin, jonka etuihin heilläkin oli osaa, joskaan ei samassa määrässä kuin mestareilla, puhumattakaan kauppiaista tai ruhtinaista? Totta kyllä tuli heidän osuutensa näihin etuihin suhteellisesti yhä pienemmäksi ja he kylläkin koettivat katkerien taistelujen avulla kartuttaa osaansa, mutta he eivät koskaan asettaneet kyseeseen itse yhteiskuntaa, jossa he elivät. Vallankumouksellisina aikoina saattoivat he kyllä käydä käsi kädessä toisten, pitemmälle menevien, vallankumouksellisten ainesten kanssa — sellaistahan tekivät ammattikuntamestaritkin, kun oli kysymys heidän eduistaan. Mutta kumpikin olivat ne yhtä epäluotettavia eikä heillä ollut laisinkaan kestävyyttä. Ensimäinen vastoinkäyminen, ensimäinen tappio saattoi riittää aiheeksi siihen, että he jättivät asian oman onnensa nojaan, kun sen tarkotusperä ei alkuaankaan ollut heille sydämenasiana ja he olisivat tahtoneet vain käyttää tilaisuutta hyväkseen edistääkseen omia hetkellisiä erikoisharrastuksiaan. Tämä oli yksi niitä syitä, jonka tähden vallankumouksellinen mullistus v. 1525 kutistui kokoon niin äkisti.
Uuden yhteiskunnan päämäärää, yhteiskunnallista ihannetta, sitä ei keskiajan sälliseuroilla ole koskaan ollut mielessään.
[1] Tämä maanisän yksinkertainen toimenpide sopivan vähennyksen aikaansaamiseksi työpalkoissa herättänee kateutta ja ihailua monessa uuden ajan kaksinaisen rahakunnan harrastajassa.
[2] Koko keski-ajalla syötiin ja juotiin hyvin ja runsaasti. Ainoastaan muutamia esimerkkejä lukemattomien joukosta. Kun Böhmin prinsessa Kunigunda v. 1246 vietti häitään Unkarin prinssin Belan kanssa Tonavan varrella lähellä Wieniä, niin »hankittiin Itävallasta, Steiermarkista ja Mahristä kaikellaisia tavaroita uskomattoman paljon. Viisi rehusuojaa rakennettiin, suuria kuin isoin kirkko; kaikenlaisia suurempia ja pienempiä syöttöraavaita oli Tonavan saarella ja läheisellä tasangolla, metsänriistaa ja siipikarjaa oli, voi sanoa lukemattomin määrin; leipää varten oli 1,000 mittaa vehnää, ja viiniä niin paljon, että se olisi riittänyt parinkin maan väestölle useammaksi päiväksi». Tämä Palacky'n »Böhmin historiasta» otettu kuvaus tuntuu uskomattomalta. Vilhelm Oranialaisen häissä v. 1561 kulutettiin 2,000 hl. vehnää, 4,000 hl. ruista, 7,000 hl. kauroja, 3,600 aamia viiniä ja 1,600 tynnyriä olutta. Albrecht Baijerilaisen suurissa hautajaisissa v. 1509 tarjottiin kokonaista 23 ruokalajia. Vuonna 1569 kääntyi muuan läheltä Helmstädt'iä kotoisin oleva apotti protestanttiseen oppiin ja meni naimisiin, jolloin syötyä vihkiäisateriaa snotaan erityisen vaatimattomaksi, ja kuitenkin 110 henkeä söi silloin 2 härkää, 3 sikaa, 10 vasikkaa, 10 karitsaa, 60 kanaa, 120 toutainta, 10 haukea, tynnörillisen pientä kalaa, neljänneksen tynnöriä voita, 600 munaa ja 2 suurta juustoa. Esimerkkejä olisi loppumattomasti ja kaikista maista.