Kun germanit tunkeutuivat Rooman valtakuntaan oli heidän maanviljelyksensä vielä kehittymätöntä. Karjanhoito ja metsästys olivat heidän varsinaisia tulolähteitään, talonpojat olivat vielä puoleksi paimentolaisia. Nyt ottivat he haltuunsa osan roomalaisten maakuntien latifundioita ja taasen muodostui vapaa talonpoikaissääty. Nämä talonpojat oppivat tuntemaan roomalaisten korkeamman tuotantotavan. Karjanhoito ja etenkin metsästys jäivät syrjään maanviljelyksen rinnalla. Germanit asettuivat vakinaisille asuinsijoille.
Näytti siltä kuin uudistuisi sama kehityskulku, joka jo oli tapahtunut vanhassa Roomassa. Talonpoikaismaanviljelys sopi huonosti yhteen sen sotapalveluksen kanssa, joka oli jokaisen vapaan miehen velvollisuutena. Ikuiset sodat saattoivat häviölle talonpojat.
Mutta tällä kertaa ei tapahtunut niinkuin vanhassa Roomassa, että talonpoikaistalouden sijaan olisi tullut orjatalous. Tuskin olivat germanilaiset heimot tulleet kristityiksi, s. o. jossain määrin perehtyneet roomalaiseen tuotantotapaan, hankkineet itselleen kiinteät asuinpaikat, ennenkuin heitä joka puolelta ahdistivat epävakaiset ja helposti liikkeelle joutuvat kansanheimot, ratsu- ja merirosvokansat, avarit ja magyarit (unkarilaiset) idässä, normannit pohjoisessa, sarasenit etelässä ja idässä. Länsimaista kristikuntaa vaivasi 8:nnesta vuosisadasta aina 11:nteen näiden kutsumattomien vieraiden lakkaamattomat ryöstöretket, ja enemmän kuin kerran uhkasivat ne käydä sen olemassaololle tuhoaviksi. Kaukana siitä, että kristikunta olisi saanut itselleen orjia, oli se itse runsaana tulolähteenä orjienpyydystäjille ja orjakauppiaille. Kristittyjä orjia oli joukottain »pakanoilla», jota vastoin pakanaorjat tulivat kristikunnassa yhä harvinaisemmiksi ja kalliimmiksi, vaikkeivät sentään aivan kokonaan hävinneetkään markkinoilta; niinpä maksettiin v. 1384 Genuassa muutamasta tatarilaisesta orjattaresta, jossa »ei ollut mitään salaisia tauteja» 1,049 liiraa, ja viisi vuotta myöhemmin myytiin toinen 1,312 liirasta.
Oli siis mahdotonta länsimaissa perustaa tuotantoa, joka olisi ollut riippuvainen orjuudesta. Orjatyo lakkasikin kristityissä länsimaissa melkein kokonaan tällä aikakaudella.
Että orjuuden lakkaaminen ei riippunut kristinuskon aiheuttamista omantunnon vaivoista, vaan hädästä, orjien puutteesta, sen näkee parhaiten siitä, että niin pian kuin kristikunta oli saanut tarpeeksi voimia hyökätäkseen »uskottomien» päälle juuri kristinuskon puolustajat ovat ensimäisinä niiden joukossa, jotka ryöstävät ja kauppaavat orjia. Ristiretkeilijät, samoinkuin myöhemmin espanialaiset ja portugalilaiset Afrikassa, harjoittavat molempaa tointa erittäin laajasti. Paavi Nikolaus V:nnen bulla 8:nnelta päivältä tammikuuta 1454 selittää nimenomaan luvalliseksi sen, että saa »panna kaikki sarasenit, pakanat ja muut Kristuksen viholliset ikuiseen orjuuteen», ja Clemens V (1523–34) laajensi tämän »oikeuden» niin, että se koski kaikkia kerettiläisiä. Mutta tuotantotapa oli silloin kehittynyt suuntaan, joka teki orjatyön aivan turhaksi Europassa. Orja oli ja jäi edelleenkin ylellisyystavaraksi, — kunnes Europalaiset vallat rupesivat vallottelemaan ja perustamaan merentakaisia siirtomaita, sillä siellä ei ollut edellytyksiä europalaiselle tuotantotavalle, siellä saattoi orjatyötä hyödyllisesti käyttää. Tästä ajasta alkavat taasen orjametsästykset, orjakauppa ja orjien rääkkäykset näytellä tärkeätä osaa europalaisen kristikunnan taloudellisessa elämässä, eikä roomalainen eikä kumpikaan suurista protestanttisista kirkoista ottaneet siitä pahastuakseen.
Mutta nyt puheena olevana aikana oli toisin laita. Kristityissä germanilaisissa valtioissa keski-ajan alkupuolella oli orjatyöllä saavutettu suurtuotanto yhtä mahdoton kuin olemme sen nähneet mahdottomaksi Rooman keisari-aikana. Silloin oli viljelty maata kolonatijärjestelmän mukaan, ja nyt kävi melkein samalla tavalla, joskus suoraan roomalaisen esikuvan mukaan.
Häviöön joutuneiden talonpoikien karkottaminen heidän tiloiltaan olisi silloin ollut peräti mieletöntä. Maasta ei ollut puutetta, vaan väestä. Rikkailla ja ylhäisillä kristityissä germanilaisvaltioissa, piispoilla ja apoteilla, kuninkailla ja herttuoilla seurueineen ja suosikkineen ei ollut mitään halua korvata talonpoikaismaanviljelystä orjien toimittamalla. He yrittivät pikemmin riistää talonpoikia siten, että tekisivät nämä riippuvaisiksi itsestään, asettaen heille veroja ja päivätöitä. Sen sijaan täytyi heidän vapauttaa talonpojat niistä velvollisuuksista, jotka tekivät säännöllisen talonpoikaistalouden kokonaan mahdottomaksi, siis erittäinkin sotapalveluksesta.
Toinen talonpoika toisensa jälkeen rupesi jonkun mahtavan miehen suojeluksen alaiseksi ja sitoutui antamaan vuosittain tälle määrätyn osan taloutensa tuotteita ja suorittamaan vissin määrän päivätöitä. Senvuoksi hänet vapautettiin sotapalveluksesta, joka jäi hänen suojelusherransa seurueen ja sotamiesten huoleksi.
Myöskin toisella tavalla saatiin vuokratalonpoikia. Roomalaisten ajoilta oli monin paikoin säilynyt mahtavia maatiloja, latifundioita, varsinkin kirkolla, joka on aina ymmärtänyt pitää huolta eduistaan. Uusia suuria tiloja muodostui kuninkaitten lahjoituksien kautta. Alituisten sotien seurauksena oli, että paljon maata oli ilman omistajaa, ja samaa vaikutti maanviljelyksenkin edistyminen, tarvitseehan määrätty väestö paljon vähemmän maata hankkiakseen elatuksensa, jos se elää maanviljelyksellä, kuin jos se eläisi karjanhoidolla, puhumattakaan metsästyksestä. Valtavat metsät, jotka ennen olivat olleet tärkeitä kansan elatukselle, olivat määrättyjen kyläkuntien yhteistä omaisuutta. Ne eivät nyt enään olleet kyläkunnille niin arvokkaita ja joutuivat muun asumattoman maan yhteydessä kuninkaiden valtaan, jotka niistä lahjoittelivat tai antoivat läänityksiksi osia suosikeille ja ylhäisille, erittäinkin piispoille ja luostareille. Saadakseen hyötyä tiluksistaan koki sitten uusi maanomistaja houkutella talonpoikia uutisviljelijöiksi, ja näille hän vuokrasi tiloja määrättyjä velvollisuuksia vastaan.
Mutta jos kukin tilanomistaja näin koetti houkutella puoleensa niin monta uutta talonpoikaa kuin mahdollista, niin piti hän vielä suurempaa huolta siitä, ettei hänen omia talonpoikiaan vietettäisi häneltä. Hän koetti kahlehtia heitä turpeeseen kaikin keinoin, jotka olivat hänelle tarjolla, siveellisinä ja siveettömillä oikeudellisilla ja oikeuden vastaisilla. Nuo tähän asti vapaat talonpojat eivät tulleet ainoastaan veroamaksaviksi, heistä tuli maaorjia.
Mutta kuinka alas talonpoikia säättoikaan painaa, olivat he kuitenkin aina orjia korkeammalla. Orja, ollen vieras maassa, vieras toveriensa parissa, on oikeudeton, hän on pelkkä kappale. Hänellä ei ole pienintäkään perustaa, jolla, voisi alkaa kestävän taistelun luokkansa vapauttamiseksi. Totta kyllä, orjat ovat aikaansaaneet levottomuuksia, mutta sellaiset pian ohimenevät mullistukset saattoivat hyvin onnistuessaan hankkia vapauden ainoastaan niille, jotka niihin ottivat osaa, orjalaitokseen naisuudessaan ei niillä ollut mitään vaikutusta. Ne olivat pakoyrityksiä orjuudesta, eikä suinkaan sen hävittamiskokeita. Orjuuden poistaminen ei ole missään ollut minkään pysyväisen orjien luokkataistelun tulos.
Kokonaan toinen oli keskiajan maaorjien asema. He eivät olleet oikeudettomia, heidän tehtävänsä olivat tarkasti määriteltyjä, eikä mitään lisäyksiä voitu niihin mielivaltaisesti tehdä, vaan täytyi heitä sellaisten saamiseksi joko pakottaa tai pettää. Eikä maaorja ollut yksin herraansa vastassa. Jokainen talonpoika, oli sitten maaorja tai vapaa, kuului kyläkuntaansa, joka oli solidarinen hänen kanssaan, samoin kuin hänkin sen kanssa. Tällaisessa järjestössä oli hänellä aina vahva tuki. Tällä perustalla saattoi talonpoika hyvinkin vastustaa herraansa, ja niin tapahtuikin usein. Koko keskiaika on täynnä luokkataisteluja, tilusherrojen ja heidän talonpoikiensa välillä, taisteluja, jotka useinkin suotuisien olosuhteiden vallitessa vihdoin johtivat siihen, että talonpojat pääsivät ei ainoastaan maaorjuudesta, vaan myöskin verovelvollisuuksistaan, siis koko tilanomistajajärjestelmän syrjäyttämiseen.
Ja vieläkin paremmin kuin talonpojille onnistui tämä vapautus käsityöläisille.
Kuinka harjoitettiin alkuaan teollisuutta keski-ajalla? Kukin talous tuotti itse sen, mitä tarvitsi. Jokainen talonpoikaistalous tuotti, paitsi raakoja maanviljelyksen tuotteita, myöskin kaikellaista niistä valmistettua: jauhoja ja leipää, taloustavaroita ja työaseita j. n. e. Talonpoika oli oma rakennusmestarinsa salvumiehensä, oma puuseppänsä ja seppänsä. Ja sittenkään tätä talonpoikaistaloutta ei sovi kuvitella pienviljelijän perhetaloudeksi, vaan suureksi sukutaloudeksi, joka usein käsitti useita miespolvia, isän poikineen, näiden vaimot ja lapset, joskus lastenlapsetkin.
Tilusherrojen tarpeet olivat yleensä paljon suuremmat kuin talonpoikien, mutta myöskin hänen täytyi antaa valmistaa kaikki mitä tarvitsi joko omassa talossaan, herraskartanossa, tai hänen piiriinsä kuuluvissa talonpoikaistaloissa. Mutta toiselta puolen oli hänellä käytettävänään enemmän työvoimaa kuin talonpojilla. Niillä elintarpeilla, jotka hän näiltä sai, saattoi hän ylläpitää lukuisan joukon enemmäkseen epävapaita palvelijoita, ja olihan hänellä sen ohessa käytettävänään poikiensa työvoima vissinä määränä vuoden päiviä. Hän saattoi, sentähden panna toimeen jonkinlaisen työjaon, antaa muutamien toimia yksinomaan rakennustyössä, toisien nahan valmistuksessa, toisien taasen aseiden taonnassa j. n. e.
Näin kasvoi käsityön ensimäinen oras keskiajan herraskartanoissa.
Niissä kaupungeissa, jotka olivat säilyneet roomalaisten ajoilta, erittäinkin Italiassa ja Etelä-Ranskassa, oli vielä jätteitä vapaasta käsityöstä. Mutta verrattuna herraskartanoissa harjotettuun käsityöhön merkitsi se varsin vähän.
Kun työmies kerran oli saavuttanut erityisen taitavuuden jossakin käsityössä, oli aivan epäkäytännöllistä panna häntä muuhun toimeen. Ellei herraskartano tarvinnut koko hänen työvoimansa tuotantoa, alkoi hän valmistaa tuotteita toisille, lähiseudun talonpoikaistaloille ja herraskartanoille, jotka olivat liiaksi pieniä pitääkseen tai valmistaakseen sellaista mestaria. Luonnollisesti hän ei voinut tehdä näin ilman herransa lupaa, ja hänen täytyikin siitä korvaukseksi suorittaa tälle veroa.
Näin näemme, kuinka työskenteleminen liiketuttaville alkaa kehittyä.
Lisäksi tuli pian myös toisenlainen työskenteleminen: markkinoita varten.
Monet herraskartanot vetivät erikoisesti puoleensa ympäristön väestöä. Niin oli etenkin kuninkaallisten kartanoiden ja piispanistuimien laita. Niihin kokoontui sotaväkeä, aseenkantajia, virkamiehiä ja toisinaan virtasi niihin suuria joukkoja muutakin väkeä juhlimaan ja huvittelemaan, käräjille ja kaikellaisiin muihin tilaisuuksiin. Niihin kertyi erittäinkin kaikki se rikkaus, mitä maa saattoi tuottaa. Niistä tuli luonnollisesti ensimäisiä kauppiaiden kokoontumispaikkoja. Saksassa nämä olivat alussa enimmäkseen ulkomaalaisia,[1] italialaisia ja juutalaisia. Siellä saivat kauppiaat helpoimmin tavaroilleen menekin, ja myöskin käsityöläiset saattoivat siellä parhaiten vaihtaa tuotteitaan.
Ne kylät, jotka syntyivät sellaisten herraskartanoiden lähelle, tulivat markkinapaikoiksi. Ne kasvoivat sekä väestöön että rikkauksiin nähden ja tulivat täten etukädessä tilaisuuteen hankkimaan itselleen linnoituksia, ja ensiksi siihen pakotettuakin, ne kun eniten houkutelivat ryöstöhalua puoleensa. Senkautta, että kylä linnotettiin, tuli siitä kaupunki.
Jos suuri väenpaljous ja rikkaus olivat johtaneet siihen, että kylä linnotettiin, niin olivat vuorostaan linnotus ja se turvallisuus, jonka sellainen antoi silloisina levottomina aikoina, vuorostaan syynä siihen, että kaupungin väestö ja rikkaus kasvoivat entistään suuremmiksi.
Tällä tavalla Saksa kahdeksannesta vuosisadasta alkaen vähitellen peittyi kaupunkien muodostamalla verkolla. Ja sama oli ennen tai myöhemmin kaikkien maiden laita länsi-europalaisessa kristikunnassa.
Ainoastaan harvat kaupungeista olivat alusta alkaen vapaita. Useimmat olivat kehittyneet kylistä, joiden asukkaat kuuluivat yhden tai useamman suurtilallisen alle. Mutta mitä suuremmiksi kaupunkien rikkaus ja väkiluku kasvoi, sitä vähemmän ne tarvitsivat suurtilallisen suojaa, sitä enempi tulivat hoviherralle maksettavat verot liikanaiseksi taakaksi, ja sitä suuremmaksi kävi kaupunkilaisväestön voima, jonka nojalla voivat siitä vapautua. Kaikkialla kääntyivät kaupunkien porvarit yhä jyrkemmin herrojaan vastaan, kunnes heidän vihdoin onnistuikin kaikkialla kokonaan vapautua.
On itsestään selvää, että tämä kehitys ei jäänyt vaikuttamatta käsityöläisiin. Hehän olivat kaupunkilaisväestön sangen oleellisena osana, ottivat innokkaasti osaa taisteluihin herroja vastaan ja saivatkin osuutensa kaupunkien edistyksestä.
Kaupunki ei ollut käsityöläisille pelkkä markkinapaikka, vaan oli myöskin heille suojana. Paitsi herrashovin käsityöläisiä, asettui kaupunkiin pian paljon muitakin. Sinne tuli maaorjia tai alustalaisia, jotka olivat paenneet herraskartanoista, ja vapaita, jotka olivat harjottaneet käsityötä tai nyt vasta rupesivat siihen. Silloin ei vielä ollut käsityöläisiä liiaksi, päinvastoin saattoi kaupunki olla iloinen nähdessään väkilukunsa kasvavan ja sen kautta hyvinvointinsa ja valtansa lisääntyvän. Kaupunki suojeli karanneita maaorjia; jos näiden onnistui pysytellä kaupungissa vuoden ajan, ilman että heitä vaadittiin takaisin, niin olivat he vapaita. Itse käsityöläisetkään eivät katsoneet vastatulleita ammattiveljiä kilpailijoikseen, vaan taistelutovereikseen ja toivottivat nämä tervetulleiksi. Vapaittenkin käsityöläisten lukumäärä lisääntyi alinomaa. Vapaat ja epävapaat kaupunkikäsityöläiset pitivät yhtä, ammatin arvo ja mahti lisääntyi, ja epävapaatkin tulivat yhä itsenäisemmiksi. Sen sijaan, että he olivat suorittaneet veronsa päivätöillä tai luonnossa, maksoivat he nyt rahassa. He saivat markkinavapauden, s. o. oikeuden vapaasti ja kenenkään estämättä ostaa ja myydä. Vihdoin tuli se periaate vallitsevaksi, että jokainen, joka asui kaupungissa, jo sen kautta oli personallisesti vapaa mies.
Toinen käsityö toisensa jälkeen taukosi herrashoveissa ja harjotettiin niita sen sijaan yksinomaan kaupungeissa. Hoviherrojen täytyi nyt ostaa tarpeensa tavaroina kaupungista, sen sijaan, että ennen olivat ne teettäneet kotona.
Ja epävapaiden ihmisten toimittama käsityö lakkasi kokonaan. Tämän kehitysjakson lopulla tapaamme käsityöläisissä pelkkiä vapaita miehiä, ja itse käsityön kukoistavana ja arvossa pidettynä.
Se aika, jonka kuluessa tämä kehitys suoritettiin loppuun, on erilainen kussakin käsityössä ja kullakin eri seuduilla. Yleensä se alkaa Keski-Europassa 11:nnellä ja loppuu 14:nnellä vuosisadalla.
Taistelu hoviherroja vastaan ei ollut ainoa, mikä ylöspäin pyrkivällä käsityöläisluokalla oli kestettävänä. Yhtä tärkeäksi tuli sen taistelu kaupunkien ylimyssukuja vastaan.
Olemme nähneet, että kaupungit eivät alkuaan olleet muuta kuin kyliä, joiden ympärille oli rakennettu muurit. Kyläkunnan omistus- ja oikeusjärjestys tuli myöskin kaupunkia koskevaksi. Kaupungin maa oli samoin kuin kyläkunnankin kahtalaista: jaettua ja jakamatonta maata (niittyä, metsää, vettä). Kaikilla kylän pysyväisillä asukkailla oli osaa yhteismaahan, he muodostivat yhteensä yhteisön, joka itse hallitsi itseään, eli omien lakiensa mukaan. Siellä missä yhteismaalla, markilla, muodostui herrastiloja, saivat niiden omistajat monenlaisia etuoikeuksia, hänestä tuli pysyväinen yhteismaan päämies ja yhteinen päätös tarvitsi hänen vahvistuksensa. Se oli niin sanoakseen perustuslaillista hallitusmuotoa.
Alkujaan pidettiin kutakin uutta tulokasta tervetulleena osallisena yhteismaahan. Maatahan oli liiaksikin, mutta sitä viljelevää väkeä vähän. Nämä olosuhteet muuttuivat ensinnä kaupungeissa, joiden väkiluku nopeasti kasvoi. Täällä näet oli pian liikamaa lopussa, ja vanhat perheet alkoivat pelätä vahingoittavansa itseään, jos he antaisivat vastatuuleenkin päästä osalliseksi kaupungin yhteismaahan. Entinen kyläkunta, muuttui nyt suljetuksi seuraksi, joka ainoastaan poikkeustapauksessa otti uusia jäseniä, ellei sille ollut siitä erikoista etua.
Vanhojen perheiden oheen syntyi nyt kaupunkikunnassa uusi asukaskerros, jonka muodostivat myöhemmin tulleet. Sillä ei ollut mitään, tai vain hyvin pieni osuus yhteismaahan, ja jolleivät kuuluneet yhteisöön, ei heillä ollut mitään sanottavaa sen hallintoon. Mutta yhteisön hallinto oli kaupungin hallinto. Uusilla porvareilla ei siis ollut valtiollisia oikeuksia kaupungissaan. Vanhat muodostivat ylimystön.
Mutta vastatulleet varttuivat lukumääräänsä ja rikkauteensa nähden. Heihin kuuluivat sangen monet kauppiaat ja useimmat käsityöläiset. He alkoivat tuntea itsensä voimakkaiksi ja rupesivat vaatimaan osaa kaupungin hallintoon. Kaikkialla ryhtyivät he 1200- ja 1300-luvulla taisteluun vanhojen sukujen valtaa vastaan, ja miltei kaikkialla he saavuttivatkin tarkoituksensa.
Kaupungin yhteismaata ei kumminkaan otettu pois vanhoilta suvuilta. Siellä, missä sellaista vielä oli jälellä eikä se ollut jo ehtinyt muuttua yksityisomaisuudeksi, pitivät vanhat perheet sen hallussaan ja muodostivat silloin suljetun yhdyskunnan kaupunkikunnassa. Mutta kaupunkikunta lakkasi olemasta entisenlainen markki-yhteiskunta. Kaupunkien valtiolliseksi perustaksi tuli, erittäinkin Saksassa ja sieltä vaikutuksia saaneissa maissa, ammattikuntahallitusmuoto.
Suuremmat ihmisjoukot eivät voi ajan pitkään kestää taisteluja järjestäytymättä. Tämä koski käsityöläisiäkin, ja esikuva oli heille kyläkuntayhteisössä. Rikkaissa herrashoveissa, missä monta työmiestä oli ollut työtä tekemässä, oli jo ruvettu järjestämään eri ammateissa työskentelevät ryhmittäin kukin oman mestarinsa alaiseksi. Tällaiset yhdistämiset eivät kyllä tarkottaneet taistelua, vaan tuotannon ja johdon edistämistä, mutta se ei estänyt sitä, että ne maaorjien taisteluissa herrojaan vastaan saivat palvella sotaisia tarkotuksia, ja ne pysyivät olemassa vielä silloinkin, kun käsityöläiset olivat saaneet vapautensa. Myöskin vapaat käsityöläiset kaupungissa muodostivat yhteiskuntia omaksi turvakseen. Kun maaorjuus kaupungeissa taukosi, yhtyivät molemmat lajit yhdeksi. Sen jälkeen oli ainoastaan vapaita yhdistyksiä tai ammattikuntia.
Useimmissa kaupungeissa muodostui vapaita ammattikuntia jo 1100- ja 1200-luvulla. Toisissa vasta myöhemmin, eikä kehitys suinkaan ollut tapahtunut kaikissa ammateissa yhtä nopeasti. Rikkaimmat ja ne, joissa oli suurin määrä ammatinharjoittajia, ehtivät ensiksi. Kauppiaiden rinnalla olivat kankurit ja räätälit vanhimpia ammattikuntia. Heidän jälkeensä tulivat suutarit, leipurit, teurastajat j. n. e. Tapahtui myöskin, että jotkut ammatit olivat liiaksi heikkoja voidakseen yksin muodostaa erityisen ammattikunnan. Jos he tahtoivat nauttia jonkun järjestön suojaa, täytyi heidän silloin liittyä jonkin muun ammatin ammattikuntaan. Niinpä kuuluivat esim. Reutlingenin kylvettäjät teurastajien ammattikuntaan, Esslingenin sitävastoin turkkurien ammattikuntaan. Johonkin ammattikuntaan liittyi jokainen kaupungin asukas, jos vaan suinkin saattoi sellaiseen päästä. Vieläpä prostitueeratutkin muodostivat esim. Frankfurtissa, Genèvessä ja Parisissa oman ammattikuntansa ja harjoittivat »vaakasuoraa ammattiaan» pitäen pyhää Magdaleenaa suojeluspyhimyksenään.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet niin onnellisessa asemassa, että he olisivat päässeet johonkin ammattikuntaan. Oli aina olemassa koko joukko elinkeinoja, jotka joko elättivät miehensä huonosti tai olivat niin halveksittuja, että oli mahdotonta muodostaa omaa ammattikuntaa ja mahdotonta päästä jäseniksi mihinkään muihin. Näitä raukkoja katselivat ammattikuntiin kuuluvat käsityöläiset yhtä ylenkatseellisesti kuin ylimykset heitä, eikä koskaan johtunut heidän mieleensäkään, että he olisivat puolustaneet näiden väestön alempien kerrostenkin etuja.
Vanhojen ylimyssukujen rinnalla tuli ammattikuntiin kuuluvista käsityöläisistä kaupunkien toinen etuoikeutettu luokka.
Mutta samassa määrin kuin ammattikunta tuli etuoikeudeksi, kehittyi myöskin itse käsityössä uusi luokkavastakohta: kisällien ja mestarien välinen.
[1] Ruotsissa niinkuin Suomessakin välittivät, kuten tunnettua, Saksalaiset keski-ajalla kauppaa.