Se kehitys jota olemme ensimäisessä luvussa kuvailleet ja valaisseet ottamalla esimerkiksi Atenan, oli, niinkuin jo olemme sanoneet, kaikkien kansojen ja valtioitten kohtalona vanhalla ajalla.
Ei edes maailmaa hallitseva Rooma tee tässä poikkeusta. Kun Rooma pääsi korkeimmilleen ulkonaisessa vallassa, oli sen sisäinen rappeutuminen edistynyt jo pitkälle. Sen valtakuntaan, joka käsitti kaikki maat Välimeren ympärillä, kuului joukko valtioita, jotka kaikki kulkivat samaa tietä. Itäiset ja eteläiset olivat ehtineet Rooman edelle, läntiset ja pohjoiset taasen olivat jääneet jälkeen, mutta koettivat innokkaasti saavuttaa kilpailussa pääkaupungin ja sen mukana päästä niin pitkälle, kuin Itämaat ja Kreikka jo olivat joutuneet: täydelliseen yhteiskunnalliseen hajaannukseen.
Olemme nähneet, kuinka Atenan kansanvapaus sortui ja tasavalta kehittyi valmiiksi siirtymään yksinvaltaan. Samalla tavalla kävi muissakin kansanvaltaisissa valtioissa, myöskin Roomassa. Samaan aikaan, jolloin Kristuksen syntymän sanotaan tapahtuneen, sattuivat Rooman tasavallan kuolinhetket ja sesarismin, keisarivallan alku.
Ylimys- ja kansanvalta olivat tehneet vararikon. Kansan ydin, vapaa talonpoikaissääty, oli vähentynyt, monessa paikassa ei sitä ollut ensinkään; valtion suuruus ja kunnia kasvoi sen raunioista. Ikuisten sotien aikana, joita käytiin talonpoikaisjoukoilla, kärsi talonpoikien maanviljelys tavattomasti, kun taasen suuremmilla maanomistajilla, joiden tiloja orjat hoitivat, ei ollut niistä samaa haittaa; päinvastoin saivat he juuri sotien kautta tavattoman halvalla orjia. Ei ihme silloin että orjatalous pääsi pian valtaan ja syrjäytti vapaitten talonpoikien harjoittaman. Samoin kuin lumi sulaa auringon vaikutuksesta, hävisi voimakas, vapaa talonpoikaissäätykin ja vaipui suurimmaksi osaksi köyhälistöön, s. o. ryysyköyhälistöön, sillä palkkatyötä, johon se olisi voinut ryhtyä, ei ollut vielä riittämään asti; orjatyö oli vallalla niin hyvin teollisuudessa kuin maanviljelyksessäkin. Omaisuutensa menettäneet talonpojat siirtyivät joukolla suurkaupunkeihin, joissa he vapautettujen orjien ohjella muodostivat väestön alimman kerroksen.
Mutta niin kauan kuin kansanvaltainen tasavalta oli olemassa, ei joukkoköyhyys vielä merkinnyt samaa kuin joukkokurjuus. Sillä kansan joukoilla oli valtiollista valtaa, ja ne ymmärsivät elää oikein hyvin sen nojalla. Kaikissa mahdollisissa muodoissa käytettiin sitä pusertamaan rahoja osaksi rikkailta omassa yhteiskunnassaan, osaksi veroamaksavilta alusmailta.
Tämä valtiollinen valta ei tuottanut heille ainoastaan leipää ja näytelmiä, vaan joskus tuotannon välineitä, maatakin. Rooman tasavallan viimeisinä vuosisatoina koetettiin lakkaamatta perustaa uutta talonpoikaissäätyä jakamalla tiloja köyhälistölle. Mutta kaikki nämä kokeet kääntää taloudellisen kehityksen pyörää taaksepäin eivät ottaneet onnistuakseen. Ne ehkäisi tällaisia pyrintöjä vastustavien suurten tilanomistajien valtiollinen ja taloudellinen ylivalta, jolla he nujersivat nämä yritykset tai, missä se ei onnistunut, hankkivat vähitellen tilat itselleen. Mutta niiden häviämiseen vaikutti myöskin se, että kerjäläisköyhälistö oli jo perin turmeltunutta, se näet useinkaan ei viitsinyt tehdä työtä ja piti hauskempana vetelehtiä suurkaupungissa kuin viettää työtä tehden ja huolissaan pikkutilallisen niukkaa elämää. Köyhälistö useinkin esti yhteiskunnallisia uudistuksia, vaikka ne olisivatkin tarkottaneet sen omaa parasta, varsin yksinkertaisesti tuhlaamalla hävittäen ne talot, jotka olivat saaneet. Mutta se käytti toistakin keinoa: se myi valtiollisen valtansa rikkaille tilanomistajille, jotka sitten käyttivät sitä vastustaessaan yhteiskunnallisia uudistajia.
Suuremmoisimpia yhteiskunnallisista uudistuksista olivat ne, joita koettivat aikaansaada molemmat Gracchukset, Tiberius Sempronius Gracchus, joka syntyi v. 163 e. a. a., ja jonka ylimykset murhasivat 133, sekä Cajus Sempronius Gracchus, synt. 153, joka pontevasti jatkoi vanhemman veljensä työtä, mutta kaatui niinkuin tämäkin suurtilanomistajien raivon uhrina (v. 121). Gracchuksia on nimitetty kommunisteiksi, mutta sitä he eivät mitenkään olleet. He eivät tahtoneet poistaa yksityisomaisuutta, vaan koettivat luoda uusia tilanomistajia, muodostaa vahvan talonpoikaissäädyn, joka on aina ollut yksityisomaisuuden varmin turva.
He toimivat tässä aikansa taloudellisten olosuhteitten mukaisesti. Totta kyllä, että silloin ei ainoastaan suurempi maanviljelys syrjäyttänyt pienempää, vaan usein myöskin suurteollisuus pikkuteollisuuden. Mutta tähän ei ollut se, että suurtuotanto oli tekotavoilleen ja taloudellisesti etevämpää, vaan että sen työvoima, orjat oli niin peräti halpaa.
Alituisesti virtasi lukuisien sotien vuoksi kauppatavaraa orjamarkkinoille. Useat roomalaisten sodat olivat tuskm mitään muuta kuin pelkkää orjametsästystä suurtilallisten tarpeen tyydyttämiseksi. Tavattomia orjamääriä kasaantui yhteen; ei ihme, että niiden hintakin aleni mitättömiin.
Jo Atenassakin oli orjuus samallaisista olosuhteista kasvanut suunnattomasti. Noin 300 e. a. a. laskettiin Atenassa olevan 21,000 kansalaista, mutta orjia 400,000. Aeshineksen kerrotaan olleen kovin köyhän, hänellä kun ei ollut enempää kuin 7 orjaa. Roomalaisessa maailmanvallassa levisi orjuus vieläkin pahemmin. Roomalainen sotapäällikkö Lucullus myi (muutamia vuosikymmeniä ennen meidän ajanlaskumme alkua) sotavankeja orjiksi vähemmästä kuin neljästä markasta kappaleen!
Näin ollen olikin edullista ostaa suuria orjajoukkoja ja asettaa ne yhteiseen työhön. Rikkaat roomalaiset omistivat orjia tuhansittain. Laitettiin suuria kasvumaita ja n. s. tehtaita. Tämän sanan merkitys ei kuitenkaan ole kreikkalaisilla ja roomalaisilla aivan tarkka, sillä heidän »tehtaansa» olivat kokonaan toisellaisia kuin uuden ajan, ne eivät, niinkuin nämä, olleet etevämpiä verrattuina pikkuliikkeisiin. Jos tahtoo vertailla orjatyöllä tehtyä teollista suurvalmistusta nykyaikaiseen laitokseen, niin tämä ei saa olla uuden ajan tehdas, vaan korkeintaan meidän päiviemme vankila. Ei kukaan tahtone väittää, että tämä, verrattuna vapaaseen käsityöhön, edustaa korkeampaa tuotantotapaa. Orjatyö oli myöskin, varsinkin maanviljelyksessä, niin raakaa ja epätaloudellista kuin mahdollista.[1]
Yksityinen orja tällaisessa suurliikkeessä tuotti paljon vähemmän kuin vapaa käsityöläinen pikkuliikkeessä. Se että orjatyö joka tapauksessa tuli halvemmaksi, riippui yksinomaan siitä että he itse eivät maksaneet juuri mitään ja ettei heitä uusien orjien runsaan saannin tähden tarvinnut säästää eikä kunnollisesti hoitaa. He saivat menehtyä, orjia oli kyllä.
Näemme siis, että suurtuotannon voitto pientuotannosta Rooman valtakunnassa riippui kokonaan toisista edellytyksistä kuin sama ilmaus nykyään. Ei ollut mitään edellytyksiä korkeammalle yhteisölliselle tuotantotavalle, kuin se, mitä pikkutuotanto edusti. Kun siis Gracchukset, vaikkapa olivatkin köyhälistön etujen puoltajia, olivat kokonaan muuta kuin kommunisteja, vastasi tämä täydellisesti niitä taloudellisia olosuhteita, joissa he vaikuttivat.
Samaa voipi sanoa Catilinastakin (synt. v. 108 e. a. a.), erään roomalaisen tilanomistajahallintoa vastaan tehdyn salaliiton johtajasta, joka vihdoin, kun hänen puolueensa kaikki muut yritykset anastaa itselleen valtiollinen valta olivat rauenneet tyhjiin, nousi tovereineen ase kädessä kapinaan ja miehuullisen taistelun jälkeen sortui vihollisen ylivallan alle v. 62 e. a. a. Häntäkin on väärin sanottu kommunistiksi — vieläpä saksalainen historiankirjoittaja Mommsen »anarkistiksi» — mutta aivan syyttä. Samoinkuin Gracchuksetkin, koki Catilina tilattomien hyväksi anastaa valtiollisen vallan, tehdäkseen heidät sitten tilanomistajiksi. Mutta yksityisomaisuuden poistamista ei hän tahtonut.
Mutta valtiollinen elämä kuihtui yhä enemmän. Omaisuudettomat rupesivat tulemaan siveellisesti ja valtiollisesti yhtä piloille kuin omistavatkin, kansanvalta yhtä sisällyksettömäksi kuin ylimysvalta. Itsevaltiaan, keisarin, palkkajoukon ja alkavan virkavallan päämiehen esiintymiselle oli maa-ala muokattu. Tämän täytyi antaa köyhälistön ja sen ystävien ajatuksille toinen suunta.
Samassa kun vanhan ajan köyhälistö menetti valtiollisen valtansa, kuivui sen miltei ainoa elinlähde. Köyhyys merkitsi nyt samaa kuin kurjuus. Joukkojen omaisuudettomuudella oli roomalaisessa yhteiskunnassa seurauksena kauheita, siihen saakka tuntemattomia seikkoja. Pauperismi, joukkojen köyhyys ja kurjuus, tuli tärkeimmäksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, kysymykseksi, joka yhä tiukemmin vaati ratkaisuaan, sillä yhteiskunnan kehitys kävi kulkuansa, välikerrokset hävisivät yhä enemmän, rikkaat tulivat yhä rikkaammiksi ja omaisuudettomien lukumäärä kasvoi.
Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa yhteiskunnallinen kysymys, joka liikutti roomalaista maailmanvaltaa. Vapaan talonpoikaissäädyn häviö, joka johti keisari-yksinvaltaan, oli ainoastaan koko yhteiskunnan taloudellisen häviön edeltäjä.
Jo ennenkuin Rooman yhteiskunta oli tehnyt valtiollisen vararikon, oli se tehnyt sotilasvararikon. Kansallissotajoukon sotilaat olivat hävinneet samalla kuin talonpojatkin. Sen sijalle tuli palkkajoukko, despotismin voimakkain tuki. Mutta tämän palkkajoukon, joka sisäänpäin oli vastustamaton, oli pian vaikeata pidättää rajoilta etenkin germaneja, jotka tunkivat eteenpäin yhä voimakkaammin, samalla kun Rooman sotalaitos tuntuvasti rappeutui.
Tästä oli tärkeitä taloudellisia seurauksia. Vallotussodat tulivat harvinaisemmiksi. Alituinen rajasota muuttui vähitellen yksinomaan puolustussodaksi, jossa menetettiin enemmän sotilaita, kuin saatiin sotavankeja. Orjia saatiin yhä vähemmän. Mutta sen mukana kaatui myöskin senaikuisen suurtuotannon, etenkin maanviljelyksen, perustus. Orjuus ei lakannut kokonaan, mutta se muuttui yhä enemmän ainoastaan ylellisyysorjuudeksi.
Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että palattiin takaisin vapaan talonpoikaissäädyn ja vapaiden käsityöläisten aikaan. Teollisuus jäi suurimmaksi osaksi orjien käsiin, ja niiden vähentyneellä tuonnilla oli tavallisesti vain harvoin seurauksena, että teollisuus taantui ja joutui rappiolle. Maanviljelyksessä ei käynyt paljoa paremmin. Siellä, mistä orjain viljelemät istutusmaat kerran olivat karkottaneet vapaat talonpojat ei talonpoikaismaanviljelys enää tahtonut vakiintua. Sillä vaikkapa suurtuotanto tulikin yhä vähemmän tuottavaksi jäivät kumminkin suuret maatilat olemaan, vieläpä niitä yhä enemmän laajennettiin, sillä niiden omistajat saattoivat kyllä aina paremmin kuin pikkutilalliset vastustaa sekä keisarin virkamiesten kiskomisia että niitä hävityksiä joita onnettomat sodat toivat mukanansa eri maakuntiin.
Mutta vanhaan suurtuotannon tapaan ei näitä tiloja enää voinut hoitaa. Yhä enemmän kehittyi tuo järjestelmä, jonka mukaan suuret tilukset jaettiin pienempiin ja näitä osia vuokrattiin määrätyistä maksuista, jotka suoritettiin rahassa, luonnossa tai työssä. Näitä vuokraajia, n. s. »koloneja» koetettiin keisariajan jälkipuoliskolla niin paljon kuin suinkin kiinnittää turpeeseen, — he olivat keskiajan maaorjain edelläkävijöitä.
Syynä siihen, että heidät niin halukkaasti tahdottiin turpeeseen kiinnittää, oli se, että työvoimat nopeasti vähenivät Rooman valtakunnassa. Oli olemassa muutamia harvoja rikkaita ja suhteellisesti pieni määrä vapaita, itsenäisiä työntekijöitä noissa talonpoikaisviljelyksen ja käsitöiden sorretuissa jäännöksissä. Mutta muuten oli suuri joukko väestöstä ryysyköyhälistöä taikka orjia. Ilman järjestettyjä perheoloja ja enimmäkseen kurjuudessa eläen eivät kumpasetkaan voineet jättää tarpeeksi lukuisasti jälkeläisiä. Useat onnettomat sodat lisäsivät vielä vallitsevaa ihmispuutetta. Väestö väheni huomattavasti. Saadakseen koloneja ja sotamiehiä, täytyi Rooman vallitsevain luokkain koota yhä enemmän muukalaisia, barbaareja, valtakuntaan, jonka ravintoa hankkivina ja puolustavina voimina lopulta olivat enimmäkseen nämä maahan muuttaneet muukalaiset ja heidän jälkeläisensä.
Mutta tämäkään ei riittänyt korvaamaan ihmisten vähenemistä, ja maahan täytyi kutsua yhä raaempia, yhä alemmalla kannalla olevia aineksia.
Roomalainen sivistys oli voinut saavuttaa sen kukoistuksen, johonka se pääsi, ainoastaan sen työvoiman runsauden avulla, joka sille oli ollut tarjona ja jota se oli saanut hillittömästi tuhlata. Työvoiman runsauden loppuessa loppui myöskin tuotteiden runsaus, maanviljelys ja teollisuus taantuivat, tulivat yhä raaemmiksi ja raakalaismaisemmiksi. Ja niiden mukana rappeutui taide ja tiede.
Tämä yhteiskunnallinen rappeutuminen vaati paljon aikaa. Kului useita vuosisatoja, ennenkuin Rooman maailmanvalta oli vaipunut siitä ylevästä korkeudesta, jonka se oli saavuttanut keisari Augustuksen ja hänen lähimpien seuraajiensa aikana, tuohon kurjaan olemustilaan, jossa sen tapaamme kansainvaellusten alussa. Mutta rappeutumisen suunta oli jo määrätty meidän ajanlaskumme ensimäisellä vuosisadalla ja se oli monessa kohden selvästi huomattavissa. Rappeutumisen mukana ja sen kautta kehittyi kuitenkin se uusi yhteiskunnallinen mahti, joka yleisestä häviöstä pelasti, mitä vielä pelastattavissa oli, ja joka vihdoin välitti roomalaisen sivistyksen jäännökset germaneille, joiden keskuudessa se raivasi tietä uudelle, korkeammalle sivistykselle. Tämä valta oli kristinusko.
Samoin kuin Kreikan rappeutuessa, täytyi Rooman keisariajallakin kaikkien ajattelevien ihmisten, kaikkien, joilla oli jotakin tuntoa kärsiviä veljiänsä kohtaan, miettiä jotakin keinoa päästäkseen vallitsevista olosuhteista.
Tietystikin esiintyi mitä erilaisimpia ehdotuksia. Platoninkin ihanne herätettiin jälleen henkiin, mutta se saattoi nyt vaikuttaa vielä vähemmän kuin alkuaikanaan. Uusplatonilainen Plotinus, joka eli kolmannella vuosisadalla, oli korkeampain luokkain kunnioittama, olipa vielä niin hyvissä valella keisari Gallianuksen ja keisarinna Salomnan kanssa, että saattoi tuumia perustavansa kaupungin platonilaisen yhteiskunnan malliin. Mutta tämä muotifilosofin salonkikommunismi oli vain yksi niistä monista leikeistä, joilla rikkaat vetelehtivät kuluttivat aikaansa. Tuumaa ei edes koetettukaan toteuttaa, ellei toteuttamisyrityksenä pidetä sitä, että keksittiin siirtolalle nimi — Platonopolis, Platonin kaupunki.
Valtiovaltaa kohdeltiin yleisellä epäluulolla ja välinpitämättömyydellä. Yhteiskuntaruumiin mätäneminen oli jo niin pitkälle ehtinyt, ettei saattanut odottaa, että kukaan kuolevainen, vaikka hän olisikin ollut mahtavin sesareista, kykenisi siinä uutta eloa herättämään. Ainoastaan yli-inhimillinen valta, ainoastaan ihme, saattoi jotakin sellaista aikaansaada.
Ne, jotka eivät voineet ihmeitä uskoa, vajosivat synkkään pessimismiin tai etsivät lohdutusta tyhjähenkisistä nautinnoista. Mutta toivehikkaat intoilijat, joille kumpikaan keino ei sopinut, rupesivat ihmeitä uskomaan. Etenkin oli asianlaita näin alemmissa kansankerroksissa, jotka painavimpana tunsivat yleisen taantumuksen ja joilla ei ohut varoja huvituksiin ja jotka eivät siis myöskään tunteneet sitä pohmeloa, joka kärkkäästi seuraa sellaisia ja helposti herättää pessimistisen mieli-alan. Etupäässä heidän joukossaan sai alkunsa se ajatus että taivaasta oli piakkoin tuleva pelastaja perustamaan maan päälle ihanan valtakunnan, jossa ei olisi sotaa eikä kärsimyksiä vaan jossa vallitsisi ilo, rauha ja loppumaton autuus. Tämä lunastaja oli Herran voideltu — Kristus.[2]
Kun kerran oli ruvettu ihmeitä uskomaan oli mielikuvitukselta poistettu kaikki esteet ja jokainen uskovainen saattoi kuvailla tulevaa valtakuntaa mielessänsä miten loistavin värein vaan halusi. Ei ainoastaan yhteiskunta, vaan koko luonto oli muuttuva, kaikki vahingollinen oli siitä katoava, kaikki nautinnot, joita se tarjoo, tulisivat rajattomasti suurennettuina ilahuttamaan ihmisiä.
Ensimmäinen kristillinen kirjotus, jossa tällaisia odotuksia mainitaan, on tuo n. s. »Johanneksen ilmestys», apokalypsi. Se on nähtävästi kirjotettu vähän jälkeen keisari Neron kuoleman. Siinä ennustetaan, että piakkoin on pelottava taistelu tapahtuva takaisinpalaavan Neron, Antikristuksen, ja takaisinpalaavan Kristuksen välillä, taistelu, johon koko luonto ottaa osaa. Kristus on vihdoin voittava, ja perustava tuhatvuotisen valtakunnan, jossa hurskaat hallitsevat hänen kanssansa, ja jossa kuolemalla ei heihin nähden ole mitään valtaa. Mutta ei siinä kylliksi. Tämän valtakunnan lakattua olemasta, on syntyvä uusi taivas ja uusi maa ja tämän maan päälle uusi Jerusalemi, autuuden asuinsija.
Tuhatvuotinen valtakunta — se on alkukristillisyyden »tulevaisuuden valtio». Sen mukaisesti kutsutaan kaikkia määrättömiä odotuksia tulevan yhteiskunnan tulemisesta tavallisesti »kiliastisiksi.[3]
Liittyen apokalypsiin on joukko kristittyjä oppi-isiä kristikunnan ensimäisillä vuosisadoilla lausunut kiliastisia toiveita. Joskus he ovat, kuten esim. Ireneus (toisella vuosisadalla) ja vielä Lactantius (noin v. 320), kuvailleet tulevaa paratiisia maan päällä varsin yksityiskohtaisesti ja loistavin, aistillisin värein. Kuulkaammepa Ireneuksen unelmia viinistä ja rakkaudesta tulevaisessa kristillisessä taivasvaltiossa: »Aika on tuleva, jolloin kasvaa viiniköynnöksiä, joilla kullakin on kymmenentuhatta haaraa ja jokaisella haaralla kymmenentuhatta suurta oksaa, jokaisella suurella oksalla kymmenentuhatta pientä oksaa, jokaisella pienellä oksalla kymmenentuhatta terttua, jokaisella tertulla kymmenentuhatta viinirypälettä ja jokaisessa viinirypäleessä mehua kahteenkymmeneen viinimittaan.» Täytyy toivoa, että jano tuhatvuotisessa valtakunnassa kasvaa samassa määrässä. Mutta Ireneus ei unohda, että on olemassa muitakin iloja. »Nuoret tyttöset», hän kirjottaa, »huvittelevat nuorukaisten seurassa; ukoilla on sama etuisuus, ja heidän murheensa häipyvät iloihin.»
Vasta sitten, kun olosuhteet olivat muuttuneet kristinuskoon nähden, kun se oli lakannut olemasta pelkkänä onnettomien ja sorrettujen, köyhälistön orjien ja heidän ystäviensä uskona, kun se oli tullut myöskin mahtavien ja rikkaitten uskonnoksi, joutui kiliasmi vähitellen yleiskirkon epasuosioon, sillä siinä oli aina vallankumouksellinen sivumaku, oli aina ennustus olevan yhteiskunnan tulevasta kukistumisesta.
Pyhä Augustinus (✝ 430) oli ensimmäinen kristityistä kirkkoisistä, joka suorastaan vastusti tuota epämukavaksi käynyttä oppia, kokien sofistisesti selittää apokalypsia. Hänen ajoistaan asti pidettiin kiliasmia »kerettiläisyytenä». Yleiskirkko nosti tulevaisen autuuden valtakunnan ylös pilviin.
Kiliastiset odotukset ovat alkukristillisyyden henkisen elämän tärkeimpiä ja luonteenomaisimpia tunnusmerkkejä. Mutta samoin kuin se on joutunut harhaan, joka luulee että nykyinen sosialidemokratia ammentaa voimansa jonkinlaisen »tulevaisuudenvaltion» lupauksesta, samoin on myös erehdys, jos luullaan vanhimman kristillisyyden saaneen pää-asiallisen voimansa kiliastisista aineksistansa.
Aivan samoin kuin sosialidemokratia, tuli alkukristillisyyskin niin mahtavaksi, etteivät vallanpitäjät voineet sitä voittaa, sen kautta, että se tuli kansanjoukolle välttämättömäksi. Sen käytännöllinen vaikutus, eikä sen hurskaat haaveilut, on hankkinut sille voiton.
Tahdomme nyt lähemmin tarkastaa tätä käytännöllistä vaikutusta.
Keisari-ajan suuri yhteiskunnallinen kysymys oli, kuten olemme nähneet, alemman kansan köyhyys, pauperismi. Kaikki kokeet, jotka valtion puolesta tehtiin sen vastustamiseksi, näyttäysivät turhiksi. Useat keisarit ja yksityisetkin henkilöt kokivat lieventää sitä hyväntekeväisyyslaitoksilla. Mutta tätä tapahtui aivan riittämättömässä määrässä, eikä tuo ahne roomalainen virkavalta juuri ollutkaan sopivin sellaisten laitosten hoitajaksi.
Pessimistit ja nautintoja harrastavat ihmiset tekivät pauperismin vastustamiseksi samaa, kuin kaikkea muutakin yhteiskunnassa tavattavaa pahaa vastustaessaan — he eivät tehneet mitään. He selittivät olevan sangen ikävää, että olosuhteet olivat huonot, mutta se oli muka välttämätöntä, eikä filosofien pitänyt taistella välttämättömyyttä vastaan.
Toisin tuumivat nuo toivovaiset intoilijat ja köyhälistö, joka itse tunsi kurjuuden. He eivät voineet sitä tyyneinä katsella, heidän täytyi koettaa keksiä keino sen lopettamiseksi. Ne, joilta puuttuu kaikki, eivät olleet autettavissa loppumattomilla unelmilla siitä autuudesta jonka Messias oli pilvistä tuova alas maan päälle. Samoista piireistä, joista kiliasmi sai alkunsa, tehtiin myös voimakkaita yrityksiä vallitsevan kurjuuden poistamiseksi.
Nämä kokeet olivat pakostakin aivan toisenlaisia, kuin Gracchuksien tekemät. Nämä olivat vedonneet valtioon; he olivat tahtoneet, että köyhälistö anastaisi ja käyttäisi hyväkseen valtiollisen vallan. Nyt kaikki valtiolliset liikkeet olivat lakanneet ja valtiovaltaan ei yleensä kukaan luottanut. Ei valtion kautta, vaan sen selän takana, valtiosta kokonaan riippumattomien järjestysmuotojen kautta, tahtovat yhteiskunnalliset uudistajat antaa yhteiskunnalle uuden muodon.
Vielä tärkeämmäksi osottautui eräs toinen ehdotus. Gracchilainen liike oli puoliksi maaseutua koskeva, se ei nojautunut yksinomaan kaupunkien köyhälistöön, vaan myöskin taantumassa olevaan talonpoikaistoon. Kaupunkiköyhälistön toinen jalka oli vielä talonpoikaissäädyssä.
Keisari-ajalla sitävastoin kaupunki ja maaseutu olivat jo kokonaan erillään. Kaupunkien ja maaseudun asukkaat olivat kaksi kansakuntaa, jotka eivät enään ymmärtäneet toisiaan. Kristillinen liike oli aluksi yksinomaan suurkaupunki-ilmiö — niin yksinomaan, että sana »paganus» (=maakyläläinen), sai kristityn suussa merkityksen ei-kristitty (»pakana»).
Tämän seikan läheisessä yhteydessä on ratkaiseva ero gracchilaisen ja kristityn yhteiskunta-uudistuksen välillä. Edellinen tahtoi asettaa talonpoikaismaanviljelyksen noiden suurien orjatilain sijalle ja sen täytyi, kuten olemme nähneet, johdonmukaisesti tunnustaa yksityinen omistusoikeus tuotannonvälikappaleisiin nähden.
Se luokka, joka painoi leimansa kristinoppiin sen ensiaikoina, oli suurkaupunkien ryysyköyhälistö. Nämä ainekset olivat vieraantuneet tekemästä työtä; koko tuotanto näytti heistä jotenkin yhdentekevältä, heidän esikuvanansa olivat kedon liljat, jotka eivät kylvä eivätkä kehrää ja kuitenkin kukoistavat. Kun he kokivat saada aikaan toista omaisuudenjakoa, eivät he ajatelleet tuotannonvälineitä, vaan nautinnonvälineitä. Kommunismi tässä suhteessa ei juuri näille kansankerroksille ollut ollenkaan vierasta. Tasavallan myöhempinä aikoina oli tavallista, että tarvitsevaisia silloin tällöin suurissa joukoissa ilmaiseksi ruokittiin, tai että heille jaettiin elintarpeita. Keisariajan alkuaikoinakin tätä vielä jatkui. Mikäpä silloin oli lähempänä kuin järjestää nämä ruokailut ja jakamiset ja koettaa saada aikaan järjesteellinen kommunismi tavattaviin nautinnonvälineisiin nähden, osaksi tasaisesti kaikille jakamalla, osaksi niitä yhteisesti käyttämällä?
Tämänlaatuisia kommunistisia aatteita syntyi ja pian myöskin kommunistisia seurakuntia niitä toteuttamaan. Ensimmäiset esiintyivät itämailla, jotka olivat taloudellisessa kehityksessä pisimmälle ehtineet, erittäinkin juutalaisten keskuudessa, jotka jo ennen kristinoppia olivat kehittäneet apokalyptisia odotuksia, ja joiden keskuudessa jo noin vuoden 100:n vaiheilla e. a. a. tapaamme salaisen kommunistiliiton, joka tunnettiin essealaisten nimellä.
Näistä kertoo Josephus juutalaissodan historiassaan: »Rikkautta he eivät pidä minkään arvoisena, mutta ylistävät kovin omaisuuden yhteisyyttä, eikä heidän joukossansa tapaa ketään, joka olisi varakkaampi kuin toinen. Heillä on laki, että kaikkien, jotka tahtovat tulla heidän liittokuntaansa, täytyy jättää omaisuutensa yhteisesti käytettäväksi, niin ettei heillä huomaa puutetta eikä ylellisyyttä, vaan on heillä kaikki yhteistä niinkuin veljeksillä .... He eivät asu yhdessä jossakin kaupungissa, vaan heillä on kaikissa kaupungeissa omat talonsa, ja kun heidän liittokuntaansa kuuluvia henkilöitä tulee heidän luoksensa muualta, jakavat he näiden kanssa mitä heillä on ja nämä voivat käyttää kaikkea kuten omaansa. He poikkeavat ilman mitään toistensa luo, vaikkeivät koskaan olisi nähneetkään toisiansa, ja esiintyvät niinkuin olisivat koko ikänsä tuttavallisesti seurustelleet keskenänsä. He eivät keskenänsä tee mitään kauppaa, vaan toinen antaa toiselle, mitä tämä ehkä tarvitsee; ellei jompikumpi voi vaihdossa mitään antaa toiselle korvaukseksi, voi hän kumminkin, tarvitsematta hävetä, pyytää, keneltä tahtoo, mitä tarvitsee.»
Aivan samalla tavalla olivat ensimmäiset kristityt seurakunnat järjestetyt. Onko tässä, ja missä määrässä, tietoista jäljittelyä, siitä ollaan eri mieltä. Yhtäläisyys voipi aivan hyvin riippua siitä, että molemmat saivat alkunsa samanlaisista olosuhteista. Joka tapauksessa tulivat kristityt seurakunnat essealaisia etevämmiksi yhdessä pääkohdassa: niillä oli se kansainvälinen henki, joka vastasi Rooman suurta maailmanvaltaa. Essealaiset taas pysyttäytyivät yksinomaan juutalaisuuden piirissä. He jäivätkin pieneksi lahkokunnaksi, jossa ei koskaan liene ollut enempää kuin noin 4,000 jäsentä, kun taas kristinusko valtasi koko Rooman valtakunnan.
Aluksi kristityt monella taholla kokivat saada voimaan täydellistä kommunismia. Matteuksen 19 l. 21 v. Jesus sanoo rikkaalle nuorukaiselle: »Jos sinä tahdot olla täydellinen niin mene ja myy, mitä sinulla on, ja anna vaivaisille.» (Vert. Markus 10:21, Luukas 12:33 ja 18:22.) Apostolien teoissa (4:32, vertaa myöskin 2:44) kuvaillaan Jerusalemin ensimäistä seurakuntaa näin: »Ei myös kenkään heistä sanonut mitään omakseen, kuin hänellä oli, vaan kaikki olivat heillä yhteiset... Ja ei myös ollut yhtään tarvitsevaa heissä; sillä kaikki, joilla pellot tai huoneet olivat, myivät ne ja toivat myytyin hinnan ja panivat apostolien jalkain juureen: ja jokaiselle jaettiin niinkuin kukin tarvitsi.» Ananiasta ja Safiraa, jotka salasivat seurakunnalta jotakin omaisuudestaan, rankaisi Jumala sentähden kuolemalla.
Käytännössä tämänlaatuinen kommunismi johti siihen, että kaikki tuotannonvälineet olisi muutettava nautinnonvälineiksi ja jaettava köyhille, joka merkitsisi, jos se täydelleen toteutettaisiin, kaiken tuotannon loppua. Kuinka vähän ensimäiset kristityt, oikeita kerjäläisfilosofeja kun olivat, välittivätkään siitä, kuinka tuotannon kävisi, ei kuitenkaan tietysti voinut rakentaa pysyväistä, suurempaa yhteiskuntaa sellaiselle perustukselle.
Tuotannon silloinen kehitysaste vaati, että tuotannonvälineet olisivat yksityisomaisuutta. Tästä tosiasiasta kristitytkään eivät voineet päästä (luostarit olivat poikkeuksellisena ilmiönä, josta ei milloinkaan voinut tulla yleistä yhteiskuntamuotoa; palaamme niistä puhumaan seuraavassa toisten asiain yhteydessä). Kristittyjen piti siis koettaa yhdistää yksityisomaisuus ja kommunismi toisiinsa. Tämä ei nyt saattanut tapahtua Platonin malliin. Hän oli tehnyt kommunismin yksin ylimysvallan yksinoikeudeksi ja pysyttänyt yksityisomaisuuden vallitsevana rahvaan piirissä. Nyt päinvastoin juuri rahvas tarvitsi kommunismia.
Yksityisomaisuuden ja kommunismin yhdistäminen tapahtui siten, että kukin sai pitää omistusoikeutensa tuotannon välikappaleisiin, mutta kommunismi piti vallita nautintoja käyttövälineihin, etenkin elintarpeisiin, nähden.
Luonnollisesti tätä eroa ei tehty niin selväksi teoriassa, siksi selvillä ei oltu taloudellisista seikoista, mutta käytäntö tähtäsi siihen, ja tämä ero selittää meille kirkon opissa tavattavan näennäisen ristiriitaisuuden, se kun ensimäisinä vuosisatoina samalla kertaa ylisti yhteistä omaisuutta ja kielsi jokaisen todellisen hyökkäyksen yksityisomaisuutta vastaan.
Omistajien tuli pitää tuotantovälineensä ja käyttää niitä, etenkin maata, sitävastoin tuli heidän jättää kristityn seurakunnan käytettäväksi ne kulutusvälineet, jotka heillä oli ja joita he hankkivat — ruoan, vaatteet, asunnon ja rahat sellaisten ostamiseen. »Omaisuuden yhteisyys oli siis ainoastaan käyttämisen yhteisyyttä», kirjoittaa J. L. Bogel. Jokaisella kristityllä oli tuon veljellisen liiton perustuksella oikeus kaikkeen, mitä seurakunnalla oli, ja hän voi hädän sattuessa vaatia, että varakkaat jäsenet antaisivat hänelle sen, mitä tarvitsi. Kristitty, jolla ei ollut taloa, saattoi esim. pyytää asuntoa toiselta, jolla oli pari taloa; muuta viimeksimainittu pysyi kumminkin talojen omistajana.» Liikkuvat elämäntarpeet, kuten rahat, koottiin erittäin valittujen seurakunnan palvelijain luo, joiden tehtävänä oli johtaa ja järjestää lahjojen jakaminen.
Tämän vaikka vain osittaisenkin yksityisomaisuuden tunnustamisen kautta, oli ensimäisen kristikunnan täydellinen kommunismi jo murrettu. Mutta toiseenkin suuntaan heikkeni se.
Kulutusvälineitä koskeva kommunismi on, kuten jo olemme nähneet puhuessamme Platonin valtiosta, mitä likeisimmässä yhteydessä perheen ja yksiavioisuuden poistamisen kanssa Tämän tarkotuksen voipi saavuttaa kahdella tavalla, joko pitämällä naiset ja lapset yhteisinä taikka kokonaan kieltäytymällä sukupuolisuhteista, celibatin[4] kautta. Platon valitsi edellisen keinon, essealaiset jälkimäisen. He suosivat naimattomuutta. Kristinuskokin koki ensimäisissä jyrkästi kommunistisissa yrityksissään saada perheen ja avioliiton poistetuksi, erittäinkin sillä asketisella tavalla, joka parhaiten vastasi ajan surkean voivottelevaa mielialaa. Onpa kuitenkin ollut olemassa kristittyjä lahkokuntia esim. aatamilaiset, eräs gnostilainen lahko toisella vuosisadalla, jotka ovat opettaneet ja käyttäneet elämän iloisempaa muotoa perhe- ja avioliittolaitoksen poistamiseksi.
Matteuksen evankeliumissa (19 l. 29 v., vert. Markus 10:29, Lukas 18:29), sanoo Kristus: »Ja jokainen, kuin luopuu huoneista taikka veljistä taikka sisarista taikka äidistä taikka emännästä taikka lapsista taikka pellosta minun nimeni tähden, hänen pitää satakertaisesti saaman, ja ijankaikkisen elämän perimän.» Ja Lukaksen evankeliumissa (14:26; vert. Matt. 10:37 sekä myöskin 12:46; Mark. 3:31, Lukas 8:20) huudahtaa Kristus: »Jos joku tulee minun tyköni, eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoansa ja lapsiansa ja veljiänsä ja sisariansa ja päälliseksi omaa elämäänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni.»
Kaikkien vanhimpien kristillisten seurakuntien järjestänsä huomaamme koettaneen ainakin jossakin määrin kumota perhe-elämää. Yhteisten ateriain pito (Apost. teot 2:46), nuo n. s. »agaapit», rakkaudenateriat, vastaa täydellisesti noita yhteisiä aterioita, »syssitioita», joita tapasimme sparttalaisilla ja Platonin valtiossa. Ne olivat luonnollinen seuraus kommunismista nautinnonvälineisiin nähden.
Mutta, niinkuin on jo huomautettu, kristinusko ei voinut poistaa pikkutuotantoa ja yksityistä omistusoikeutta tuotannonvälineisiin nähden. Mutta niihin on ehdottomasti yhdistetty yksityinen perhe, ei ainoastaan miehen ja naisen, vanhempain ja lasten välisen yhdyselämän muotona, vaan taloudellisena yksikkönä. Kun kristinusko ei voinut saada aikaan mitään uutta tuotantotapaa, sen täytyi antaa myöskin vanhan perhemuodon pysyä sillänsä, niin suuresti kuin se olikin kulutuskommunismin kanssa ristiriidassa. Lopullisesti ei näet yhteiskunnan laatu riipu siitä tavasta, jolla sen jäsenet nauttivat, vaan siitä, millä tavalla he tuottavat. Ei täydellistä kommunismia eikä perheen ja avioliiton poistamista voitu yhdistää siihen kristinoppiin, joka saattoi laajalti levitä silloisessa yhteiskunnassa. Molemmat pyrkimykset ovat senvuoksi jääneet muutamien lahkojen ja yhdyskuntien harrastuksiksi. Yleistä tunnustusta ne eivät voineet saavuttaa.
Sitä ristiriitaa, joka oli yksityisperheen ja kommunistisesti järjestetyn nautinnon ja käytön välillä, ei voitu poistaa muuten kuin tavattomalla innostuksella. Sellaista olikin ensimäisissä kristityissä seurakunnissa olemassa. Mutta samassa määrässä kuin kristittyjen lukumäärä kasvoi, täytyi myöskin luonnollisesti käydä suhteellisesti pienemmäksi yksilöjen lukumäärä, joilla oli noita erikoisia taipumuksia. Ja jokapäiväisihmisten seassa eivät vaipuvan Rooman yhteiskunnalliset olot todellakaan voineet synnyttää tehokasta innostusta.
Senpävuoksi kristityissä seurakunnissakin yksityisperhe pian voitti kulutuskommunismin. Koti-ateriat tulivat tavallisiksi, agaapit rajoittuivat yhä enemmän juhlatilaisuuksiksi. Täten rajoitettuina ne kuitenkin pysyivät olemassa kristinuskon ensimäisen vuosisadan. Mutta sitten ne kokonaan hävisivät ja muuttuivat pelkäksi köyhien ruokkimiseksi jota rikkaat silloin tällöin laittoivat, itse ottamatta aterioihin osaa.
Huolenpito perheen suhteen joutui taas etualalle. Ainoastaan se, mitä tämä ei tarvinnut, kuului yhteisölle, kirkolle. Kaikkien jäsenten omaisuuden yhteinen käyttäminen supistui siihen, että kukin yksityinen antoi sen, mitä hänellä oli liikaa, seurakunnan rahastoon. Tämän muodon sai pian kristillinen kommunismi käytännössä.
Mutta kun samat keisari-ajan yhteiskunnalliset olot, jotka tekivät kommunismin mahdottomaksi, kuitenkin olivat suotuisia kommunististen mielipiteitten syntymiselle, niin pysyivät alkukristillisyyden kommunistiset perimäopit kauan vireillä. Lakkaamatta nousi uusia kommunistisia lahkoja, ja kirkollinenkin järjestys, nim. katolinen, joka vihdoin voitti kilpailijansa, pysyi vielä kauan teoretisesti kommunistisena.
Kirkko-isät pauhasivat aivan kuin ennenkin rikkautta ja arvonerotusta vastaan: »Te kurjat», niin huudahtaa neljännellä vuosisadalla pyhä Basilius rikkaille, »kuinka aijotte puolustautua ijankaikkisen tuomarin edessä? ... Te vastaatte minulle: Kuinka voisin olla väärässä, kun en muuta tee kuin pidän sen, mikä on omani? Mutta minä kysyn teiltä: mitä te nimitätte omaisuudeksenne? Keneltä olette sen saaneet? Te menettelette niinkuin teatterissakävijä, joka koettaisi ottaa kaikki paikat itselleen ja tahtoisi estää muita tulemasta sisälle, yksinään pitäen sen, joka on kaikkia varten. Mitenkä muuten pysyvät rikkaat rikkaina, kuin ottamalla itselleen tavaroita, jotka ovat kaikkien omia? Ellei kukaan ottaisi itselleen enempää, kuin mitä tarvitsee ylläpidokseen, ja jättäisi loput toisille, ei olisi olemassa rikkaita eikä köyhiä.»
Vielä kuudennella vuosisadalla kirjotti Gregorius Suuri: »Ei ole siinä kyllin, ettemme muilta ota heidän omaisuuttaan, emme ole syyttömiä niin kauan kuin pidämme itsellämme omaisuutta, jonka Jumala on luonut kaikkia varten. Se, joka ei muille anna, mitä hänellä on, on miehentappaja ja murhaaja, sillä kun hän pitää itsellään sellaista, joka olisi voinut olla köyhille avuksi, voipi sanoa, että hän päivittäin tappaa niin monta, kuin olisi voinut elää hänen yltäkylläisyydestään. Jos ja'amme niille, jotka ovat tarpeessa, emme anna heille mitään, joka on meille kuuluvaa, vaan joka on heille kuuluvata. Sellainen ei ole mitään laupeudentyötä, vaan ainoastaan velan maksamista.»
Merkillisimpiä todisteita alkukristillisyyden kommunistisesta luonteesta on Johanneksen, jota tulisen kaunopuheisuutensa tähden kutsuttiin Krysostomukseksi (»kultasuuksi»). Hän syntyi v. 347 Antiokiassa ja yleni vihdoin Konstantinopolin patriarkaksi (paäpiispaksi), mutta keisari Arkadius ajoi hänet maanpakoon, kun hän pelottomasti moitti sitä siveettömyyttä joka pääkaupungissa ja vallankin hovissa vallitsi, ja hän kuoli maanpaossa Armeniassa v. 407.
Yhdennessätoista homiliossaan (saarnassaan), jonka aihe oli Apost. teoista, johtuu tämä rohkea mies puhumaan ensimäisten kristittyjen kommunismista. Hän mainitsee seuraavan kohdan Apost. teoista (4 l. 33 v.): »Suuri armo oli heidän kaikkien päällänsä, eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan tarvitsevaista» ja jatkaa: »Ei kukaan ollut tarpeessa, sillä he antoivat niin innokkaasti. Hei eivät antaneet osaa ja pitäneet itse toista, he poistivat erilaisuuden mitä kiitettävimmällä tavalla. Mutta he eivät uskaltaneet antaa lahjojansa tarvitsevaisten käsiin, eivät ylpeällä alentuvaisuudella, vaan he laskivat kaikki apostolien jalkoihin ja tekivät heidät herroiksi ja lahjojen jakajiksi. Mitä tarvittiin, se otettiin yhteisön varoista eikä yksityisten omaisuudesta. Sen kautta voitettiin se seikka, ettei antaja turhamaisesti pöyhkeillyt.
»Jos me nyt tekisimme samalla tavalla, niin eläisimme onnellisimpina, sekä rikkaat että köyhät.
»Ajatelkaammepa asiaa! Kaikki jättävät sen, mitä heillä on, yhteiseksi omaisuudeksi. Paljoko rahoja luulisitte siitä tulevan? Minä oletan, että jos jokainen yksityinen antaa kaikki rahansa, peltonsa, tilansa ja talonsa — en tahdo puhua orjista, sillä ensimäisillä kristityillä ei liene sellaisia ollut, koska he kai päästivät ne vapaiksi — saadaan kumminkin kokoon miljoona naulaa kultaa, ehkäpä todennäköisesti kaksi tai kolmekin miljoonaa. Sano minulle sitten, montako asukasta on meidän kaupungissamme (Konstantinopolissa)? Ja montako kristittyä? Eikö heidän lukunsa nouse satoihin tuhansiin? Ja montako köyhää meillä on? En luule, että heitä on enemmän kuin viisikymmentä tuhatta. Kuinka paljon tarvittaisiin päivässä heidän ruokkimiseensa? Jos he söisivät yhteisissä pöydissä, eivät kustannukset voisi olla kovin suuret. Luuletteko silloin, että niin tavattoman suuri aarre, kuin meidän, voisi milloinkaan tyhjentyä. Ja eikö Jumalan siunaus vuotaisi meille tuhatkertaisena? Emmekö voi tehdä maasta taivaanvaltakuntaa? Jos tämä on niin loistavana esiintynyt noiden kolmen tai viidentuhannen ihmisen (ensimäisten kristittyjen) seassa, eikä kukaan heistä ollut puutteessa, kuinka paljoa paremmin kävisikään se laatuun näin suurelle joukolle? Eikö jokaisen tulijan ole tuotava lisää osaltansa.
»Omaisuuden hajanaisuus tuottaa suurempaa kulutusta ja sen kautta köyhyyttä. Ajatelkaammepa taloa, jossa on mies, vaimo ja kymmenen lasta. Vaimo on kankuri, mies saa ansionsa muualta. Tarvitsevatko he enemmän, jos he yhdessä asuvat samassa talossa tai jos elävät erillään? Ilmeisesti enemmän, jos elävät erillään. Jos nuo kymmenen poikaa menee kukin eri taholle, niin he tarvitsevat kymmenen huonetta, kymmenen pöytää, kymmenen palvelijaa ja kaikkea samassa suhteessa monenkertaisesti. Ja mitenkä on orjajoukon laita? Eikö heidän, kustannusten välttämiseksi, anneta kaikkien syödä samassa pöydässä? Hajanaisuus johtaa säännöllisesti tuhlaavaisuuteen, yhdessäolo taas säästäväisyyteen. Sillä tavoin eletään nyt luostareissa ja sillä tavoin uskovaiset elivät ennen. Kuka siihen aikaa kuoli nälkään? Kuka ei tullut runsaasti ravituksi? Ja kumminkin ihmiset pelkäävät tätä tilaa enemmän kuin hyppäystä äärettömään mereen. Koettakaammepa toki asiaa! Mikä suuri siunaus siitä olisikaan seurauksena! Sillä jos siihen aikaan, jolloin uskovaisten lukumäärä oli niin vähäinen, jolloin koko maailma meitä vihamielisenä vastusti eikä lohdutusta missään näkynyt, meidän edeltäjämme kuitenkin rohkeasti esiintyivät, kuinka paljoa luottavaisempia saatammekaan olla nyt, kun uskovaisia Jumalan armosta on kaikkialla! Kukapa silloin vielä tahtoisi jäädä pakanaksi? Luullakseni ei kukaan. Me vetäisimme kaikki puoleemme ja saisimme suostumaan itseemme.»
Lopuksi Krysostomus kehottaa toteuttamaan hänen esityksensä.
Tämä raitis, puhtaasti taloudellinen, kaikesta uskonnollisesta haaveilusta vapaa saarna on kaikissa suhteissa varsin merkillinen. Se osottaa meille selvästi, miltä alkukristillisyyden kommunismi näytti, osotti että sen tarkotuksena oli käyttäminen, eikä tuotanto. Krysostomus koettaa saada kuulijansa kommunismin puolelle laskemalla heille, kuinka paljon taloudellisempaa on pitää yhteistä taloutta kuin useita pienempiä. Mutta hän ei sanallakaan lausu, kuka tuottaa sen kaiken, mitä tämä kommunistinen taloudenhoito tarvitsee. Siinä suhteessa näet kaikki jäisikin sille kannalle, millä se oli.
Krysostomuksen ehdotusta ei milloinkaan toteutettu. Hänhän meille itse sanoo, kuinka paljon kirkon alkujansa kommunistinen luonne on muuttunut: »Ihmiset pelkäävät tätä tilaa enemmän kuin hyppäystä äärettömään mereen.» Ja yhtä selvästi lausuivat kirkon muutkin opettajat mielipiteensä. Juuri heidän kiihkeät hyökkäyksensä rikkaita, kristittyjä rikkaita vastaan osottavat parhaiten, ettei ainoastaan kommunismin harjottaminen, vaan sen henkikin, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tunne, oli nopeasti katoamassa.
Vielä kerran näyttäytyi tässä todeksi se seikka, että aineelliset olosuhteet ovat vahvemmat kuin aatteet, ja että edelliset hallitsevat näitä viimeksimainittuja. Kirkon oli ehdottomasti pakko sovittaa oppinsa niiden muuttuneiden olosuhteiden mukaisiksi, joihin se yhä levitessään oli joutunut. Kun ei voitu päästä eroon kommunistisesta perimäopista, koetettiin sen sijaan selittää sitä uudella tavalla ja käyttämällä runsaasti viisasteluja — joka olikin sen ajan filosofien maun mukaista — sovittaa se todellisuuden kanssa.
Kristinoppi luopuu nyt aikeestaan ratkaista köyhyyden problemi ja hävittää eroitus köyhän ja rikkaan välillä. Ensimäiset kristityt väittivät, ettei yksikään rikas saattanut tulla taivaanvaitakuntaan, s. o. päästä heidän yhteyteensä muulla ehdolla kuin että hän antoi köyhille kaikki mitä hänellä oli. Tivaanvaltakunta on ainoastaan köyhiä varten, ajateltiin silloin. Nyt selitettiin nämä puhtaasti aineelliset suhteet henkisiksi.
»Kirkko oli», niin selittää esim. Ratzinger »Kristillisen köyhäinhoidon historiassaan» tuota uutta teoriaa, »määrätty ainoastaan köyhiä varten, rikkaat olivat suljetut siitä pois. Mutta näiden omaisuudesta luopumisen ei tarvitse olla täydellinen kieltäytyminen siitä, siinä oli kylliksi, jos rikas luopuu kaikesta sen kohtuuttomasta nauttimisesta, kaikesta halustaan siihen, lyhyesti sanoen ahneudesta ... Hänen täytyi erottaa sydämensä kaikesta maallisesta rikkaudesta.» Saman mukavan selityksen hyväksyvät vielä tänä päivänä kaikki kristilliset kirkot, vieläpä nekin, jotka jyrkimmin pitävät kiinni kirjaimesta.
Näin kristinusko osasi päästä kommunistisesta alkuperästään. Mutta tässä laimennetussakin muodossa se vaikutti vielä kautta vuosisatojen, voimakkaasti ehkäisten alemman kansan kurjuutta, hätää lieventäen, vaikk'ei se tosin voinutkaan sitä poistaa. Ja siinäpä ehkä onkin sen edistyvän leviämisen tärkein vaikutin.
Kuta mahtavammaksi kristinusko tuli, sitä voimattomammaksi osottautui se aikansa yhteiskunnalliseen kysymykseen nähden. Ei siinä kyllin, että kristinoppi osottautui kykenemättömäksi poistamaan niitä luokkaerotuksia, joita se tapasi, — samassa määrin kuin sen valta ja rikkaus lisääntyivät, loi se itse uuden luokkavastakohdan. Kirkossa muodostui vallitseva luokka, »klerus», papisto, jonka vallan alle rahvas, »laici»,[5] maallikkosääty kuului.
Alkuansa vallitsi kristityissä seurakunnissa täydellinen itsehallinto. Seurakunnan jäsenet valitsivat luottamusmiehet, piispat ja presbyteerit, omasta piiristään, ja näiden tuli tehdä tili toimestaan seurakunnalle. Viroista ei ollut mitään etuisuuksia.
Mutta kun eri seurakunnat tulivat yhä suuremmiksi ja rikkaammiksi, kasvoi johtajien työ niin paljon, ettei näitä virkoja enää voitu hoitaa yhteiskunnallisen ammatin ohella. Työtä täytyi sen tähden jakaa, kristittyjen seurakuntien virat rupesivat vaatimaan miehensä yksinomaan itseänsä varten. Kirkon omaisuutta ei nyt enää voitu käyttää yksinomaan köyhien auttamiseksi; sillä siitä täytyi myöskin maksaa hallintokustannukset, kustannukset seurakunnan kokoushuoneustoista sekä seurakunnan virkamiesten ylläpidosta.
Suurin osa seurakuntien väestöstä oli kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, ryysyköyhälistöä ja sellaiset eivät milloinkaan ole kyenneet säilyttämään sitä valtaa, jonka kansanvaltainen hallitusmuoto on antanut heidän käsiinsä. Tätä voivat he tehdä yhtä vähän kirkonpiirissä kuin ennen tasavallassa. Kirkonpiirissä myivät ja menettivät he sen piispalleen samoin kuin he ennen tasavallassa olivat sen menettäneet sesarilleen.
Piispan tuli hoitaa seurakuntansa omaisuutta ja määrätä, kuinka kirkon tuloja oli käytettävä. Hänellä oli täten ryysyläisköyhälistöä vastaan tavaton valta, ja se kasvoi sitä mukaa, mitä suurempia rikkauksia kirkko kokosi. Piispat tulivat valitsijoistaan yhä riippumattomimmiksi, nämä yhä riippuvaisemmiksi heistä.
Käsi kädessä tämän kehityksen kanssa kulki yksityisten seurakuntien, jotka alkuansa olivat olleet aivan itsenäisiä, lähempi yhdistäminen yhdeksi suureksi yhteydeksi, yhteiskirkoksi. Sama katsantotapa, samat tarkotusperät, samat vainot saattoivat yksityiset seurakunnat jo aikaisin tekemisiin toistensa kanssa kirjeiden ja lähettiläiden kautta. Toisen vuosisadan loppupuolella oli monessa Kreikan ja Aasian paikassa tultu niin pitkälle, että muutamien maakuntien seurakunnat muodostivat lujia, yhteistä järjestystä noudattavia yhteisöjä, joiden korkeimpina määrääjinä olivat luottamusmiesten kongressit, piispojen kokoukset. Tämä luonnollisesti auttoi piispojen kohoamista seurakunnan jäseniä mahtavammiksi.
Vihdoin yhdistettiin valtakunnan kaikki kristityt seurakunnat yhdeksi ainoaksi yhteisöksi, ja neljännellä vuosisadalla pidetään jo ensimäiset koko valtakuntaa käsittävät kirkolliskokoukset (ensimäinen Nikeassa v. 325)
Näissä kokouksissa olivat taas ne piispat vallalla, jotka edustivat mahtavimpia ja rikkaimpia seurakuntia. Ja niin tuli vihdoin Rooman piispa länsimaisen kristikunnan pääksi.
Koko tämä kehitys ei tietystikään voinut tapahtua ilman ankaroita taisteluja. Siinä taisteltiin valtiovaltaa vastaan, joka ei tahtonut sallia uuden valtion syntymistä valtioon, siinä oli taisteluja erityisten järjestöjen välillä ja niiden keskuudessa, siinä taisteltiin vihdoin pappien ja kansan välistä taistelua, ja tavallisesti kansa veti lyhyemmän korren. Jo kolmannella vuosisadalla oli kansalla kaikkialla jäljellä ainoastaan oikeus asettaa kirkon palvelijat virkoihinsa. Nämä olivat nyt järjestyneet suljetuksi yhdyskunnaksi, joka itse täydensi itsensä ja mielin määrin käytti kirkon varoja.
Tästä hetkestä alkaen oli kirkko se laitos Rooman valtakunnassa, joka eteenpäin pyrkivälle nerolle tarjosi parhaat kohoamisen mahdollisuudet. Valtiollista tietä ei enää voinut kohota arvoon sitten kun valtiollinen elämä oli sammunut. Sotapalvelus oli melkein kokonaan jätetty palkattujen muukalaisten toimeksi. Taide ja tiede pysyivät töin tuskin hengissä. Ainoastaan kirkossa oli vielä tavattavana liikettä ja elämää, ja siinä helpoimmin saattoi kohota yhteiskunnalliseen valtaan. Miltei kaikki se työvoima ja nero, joka pakanamaailmassa vielä oli, kääntyi kristinuskoon ja rupesi kirkon palvelukseen. Kirkko oli taistellessaan valtiovaltaa vastaan osottautunut voittamattomaksi, nyt oli sen vuoro käyttää tätä tarkotuksiinsa.
Jo neljännen vuosisadan alussa eräs kavala kruununtavoittelija, Konstantinus, huomasi, että se pääsisi voitolle, joka osaisi taivuttaa kristittyjen jumalan suosiolliseksi itselleen, s. o. se, joka joutuisi hyviin väleihin kristittyjen pappien kanssa. Hänen kauttansa kristinoppi tuli vallitsevaksi ja pian ainoaksi uskonnoksi Rooman valtakunnassa.
Nyt kirkon omaisuus lisääntyi vasta oikein nopeasti. Keisarit ja yksityiset koettivat kilvan lahjoilla ostaa tuon uuden vallan suosiota. Toiselta puolen näkivät keisarit itsellään olevan yhä enemmän syytä jättää kirkollisen virkavallan huolehdittavaksi useita valtion ja kunnan toimia, joita rappeutunut valtiovalta ei enää voinut kunnollisesti hoitaa, ja tähänkin tarvitsi kirkko taas uusia tuloja.
Seurakunnan jäsenien kirkolle antamat lahjat olivat ennen olleet aivan vapaaehtoisia. Sen jälkeen kun kirkko oli saanut valtiovallan suojaksensa, nousi kysymys säännöllisistä veronmaksuista. Kymmenykset pantiin käytäntöön. Aluksi niitä koottiin vain siveellisin keinoin, mutta lopuksi pakkokeinojenkin avulla.
Kirkko tuli nyt suunnattoman rikkaaksi, ja sen papisto täydellisesti riippumattomaksi maallikoista. Ei ihme silloin, että kirkko herkesi käyttämästä varallisuuttaan köyhien hyväksi! Papisto käytti sitä omaksi hyväkseen, ahneus ja ylellisyys pääsivät valtaan kirkossa, erittäinkin rikkaissa seurakunnissa, niinkuin Roomassa, Konstantinopolissa, Aleksandriassa y. m. Näin muuttui kirkko kommunistisesta laitoksesta tavattoman suureksi nylkemiskoneistoksi, jommoista ei maailma ennen ollut nähnyt. Jo viidennellä vuosisadalla huomaamme, että roomalaisessa kirkossa tulot jaettiin neljään osaan. Yksi osa tuli piispalle, yksi hänen papistolleen, yksi jumalanpalvelusta varten (kirkkojen rakentamiseksi ja ylläpidoksi y. m.), ja ainoastaan yksi osa annettiin köyhille. Nämä kaikki yhteensä eivät saaneet muuta kuin mitä piispa yksinään!
Ja kuitenkin on luultavaa, että tämän nelijaon tarkotuksena oli suojella köyhiä, niin että hekin jotain saisivat, ettei kaikki menisi herrojen sielunpaimenien maallisen hyvän ylläpitoon.
Kristinopin kommunistista sisällystä ei toki sittenkään voitu kokonaan hävittää, niin kauan kuin ne olosuhteet, joista se oli lähtenyt, edelleenkin olivat olemassa. Niin kauan kuin Rooman valtakunta oli olemassa, vieläpä kansainvaelluksenkin aikana, pidettiin kirkon omaisuutta ikäänkuin köyhien perintöosana, eikä kukaan kirkon opettaja, ei myöskään mikään kirkolliskokous tahtonutkaan sitä kieltää. Perinnön hoitokustannukset olivat kyllä tulleet hiukan korkeiksi ja nielivät joskus koko tulonkin, mutta sellaistahan huomataan hyväntekeväisyysyrityksissä yleensä. Sen vuoksi ei toki kukaan olisi uskaltanut väittää, että hoitajat olisivat olleet omaisuuden omistajia.
Tämä viimeinen askel, jonka piti sotkea täydelleen tuntemattomaksi kirkon kommunistinen alkuperä, voitiin ottaa vasta sitten kun hyökkäävät germanit olivat asettaneet roomalaisen maailman ja samalla myöskin kirkon aivan uudelle yhteiskunnalliselle pohjalle.
Kristinusko ei kyennyt eikä voinut kyetä perustamaan uutta tuotantotapaa, toimittamaan yhteiskunnallista vallankumousta. Sentähden ei se myöskään kyennyt pelastamaan Rooman valtakuntaa perikadosta. Kun tämä kaikesta yhteiskunnallisesta rappiosta huolimatta voi pysyä pystyssä useita vuosisatoja, ei tästä tule kiittää kristinuskoa, vaan pakanallisia muukalaisia, germaneja. Nämä tulivat, niinkuin olemme nähneet, palkkasotureina ja koloneina vaipuvan yhteiskunnan tueksi.
Ajan pitkään eivät ahdistavat germanit kuitenkaan tyytyneet näihin osiin. He olivat oppineet tuntemaan Rooman heikkouden ja samalla ne nautinnot, jotka ainoastaan Rooman valtakunnassa olivat mahdollisia. Vihdoin germanilaisjoukot yllättivät valtakunnan ja ottivat sen haltuunsa. Uudet joukot tunkivat edelläolevat yhä kauemmaksi eteenpäin, kunnes vähitellen asettuivat alalleen, eri kansat ottivat kiinteät asuinpaikat ja uusia valtioita muodostui, uusi yhteiskunnallinen järjestys kehittyi.
Germanit olivat kansainvaelluksen aikana vielä alkuperäisen maanviljelyskommunismin kannalla. Eri heimot, maakunnat ja kunnat muodostivat yhteiskuntia, jotka yhteisesti omistivat maata, yhteismaan, »markin». Koti ja kontu oli kumminkin jo eri perheiden yksityisomaisuutta, ja peltomaa jaettiin heille kunkin erikoisesti käytettäväksi, mutta omistusoikeus siihen jäi vielä koko yhteisölle, ja niityt, metsät ja vedet sekä omistettiin että käytettiin yhteisesti.
Köyhyys, omaisuudettomuus joukkoilmauksena, lakkasi kansainvaelluksen aikana. Totta kyllä tapaamme useinkin keskiajalla joukkokurjuutta, mutta silloin olivat siihen syynä katovuodet, sodat tai kulkutaudit, eikä omaisuudettomuus. Ja se oli aina hetkellistä kurjuutta, eikä suinkaan elinaikaista. Missä oli tarvitsevaisia, siellä eivät nämä olleet turvattomia, se yhteisö, johon he kuuluivat, tarjosi heille suojaa ja apua.
Kirkon hyväntekeväisyys lakkasi olemasta tarpeellisena tekijänä yhteiskunnan säilymiselle. Itse kirkollinen järjestö pysyi pystyssä ajan myrskyissä, mutta ainoastaan sentähden, että se mukautui uusien olosuhteiden mukaan ja täydellisesti muutti luonteensa. Kirkko muuttui näet hyväntekeväisyyslaitoksesta valtiolliseksi laitokseksi. Valtiolliset tehtävät, jotka sillä oli täytettävänä, sekä sen rikkaus olivat päälähteinä sen valtaan keskiajalla. Rikkautensa osasi kirkko kansainvaelluksen aikana pelastaa vanhasta uuteen yhteiskuntaan. Miten paljon se sitä lieneekin kadottanut, osasi se uudestaan hankkia yhtä paljon ja vielä enemmänkin. Kirkko tuli kaikissa kristityissä germanilaisissa maissa suurimmaksi maanomistajaksi: kolmas osa maasta oli säännöllisesti sen hallussa, monin paikoin vielä enemmänkin.
Nämä kirkon rikkaudet lakkasivat nyt täydellisesti olemasta köyhien omaisuutta. Kaarlo Suuri (joka kruunattiin v. 800) tahtoi kyllä saada voimaan frankkien valtakunnassa muitten roomalaisten määräysten joukossa myöskin sitä, että kirkon tulot jaettaisiin neljään osaan. Mutta tämä hänen »uudistuksensa», niinkuin useimmat muutkin, jäivät paperille a— tai pergamentille. Muutamia vuosia Kaarlen kuoleman jälkeen ilmestyivät n. k. »Isidoriset dekretalit», kokoelma julkeasti sepitettyjä ja väärennettyjä asiakirjoja, jotka näyttivät muka oikeiksi paavin vaatimukset ja tulivat lainopilliseksi pohjaksi sen valtiotaidolle. Kirkon omaisuudesta puhuttaessa koetetaan näissä dekretaleissa selittää, että köyhillä, joiden omaisuutta kirkon omaisuus on, hyvin yksinkertaisesti tarkotetaan niitä hengellisiä, jotka ovat tehneet lupauksen olla köyhiä. Tämä teoria pantiin yleisesti käytäntöön, kirkon omaisuus katsottiin papistolle kuuluvaksi, ja 12:nnella vuosisadalla vedettiin asiasta se lopullinen johtopäätös, että koko kirkon omaisuus kuului paaville, jolla oli valta mielenmäärin sitä käyttää.
Näillä muutoksilla kirkon omaisuuden luonteeseen oli tärkeä seuraus. Ne edistivät selibatin aikaansaamista, pappien naimattomuutta. Erityisistä syistä ovat eri suunnat kirkossa kaikkina aikoina toivoneet, että sen palvelijat olisivat naimattomia, mutta nämä tarkotukset eivät onnistuneet saamaan yleistä tunnustusta. Ne menestyivät vasta sitten kun niihin liittyi aineellinen etu, huolenpito kirkon omaisuudesta. Niinkauan kuin tämä oli seurakuntien omaisuutta, jota piispat saivat ainoastaan hoitaa, ei pappien perheellisyys ollut sille vaarallinen. Toisiksi muuttuivat olosuhteet, kun kirkon omaisuutta ruvettiin katsomaan papeille kuuluvaksi. Nyt koki jokainen hengellinen, jolla oli lapsia, taata näille mahdollisimman paljon kirkon omaisuutta. Kuulkaammepa esim. kuinka liikuttavasti paavi Benediktus VIII valittaa Tessinin kirkolliskokouksessa (1014–24) asiasta: »Suuria aloja maata, suuria tiloja, kaikkia mihin vaan kätensä saavat, koettavat hävyttömät isät (naineet hengelliset) saada hävyttömille pojilleen kirkolta, sillä mitään muuta ei heillä ole.» Järjestelmää, joka teki mahdolliseksi tuhlata kirkon omaisuutta papiston lapsille, voitiin vasta silloin tehokkaasti vastustaa, kun paavin yksinvalta kirkossa oli ehtinyt saada lujan perustuksen. Paavinvallan ensimäisiä tehtäviä olikin taustelu pappien naimisoikeutta vastaan. Leo IX (1048–54) pani sen alulle, ja tarmokas Gregorius VII (1073–85) saattoi ratkaisevasti voimaan naimiskiellon, vaikka Alppien pohjoispuolella kesti vielä kauan, ennenkuin se tuli yleisesti tunnustetuksi. Niin myöhään kuin 1220 tapaamme vielä naineita hengellisiä Lüttichin kaupungissa (nykyisessä Belgiassa), vieläpä v. 1230 Zürichissä. Ruotsissa saatiin pappien selibati aikaan vasta Skeningenin kirkolliskokouksessa v. 1248.
Uskonpuhdistuksen aikana maallistutettiin kirkon omaisuus, se joutui hengellisistä käsistä maallisiin. Ruhtinaat kaappasivat omaisuuden itselleen, ja papisto muutettiin valtion virkailijoiksi, jotka elivät palkastaan. Tällöin katosi tietysti kaikki harrastus pitää pappien selibatia voimassa. Vaikka protestanttisella papilla olisi kuinka monta lasta tahansa, ei hän kuitenkaan voi saada käsiinsä kirkon omaisuutta sitä heille antaakseen.
Mutta palatkaamme takaisin keskiaikaan. Joskin kirkon rikkaudet olivat lakanneet olemasta köyhien omaisuutta, niin tällä ei ole sanottu, ettei kirkollisten laitosten puolelta olisi keskiajalla mitään tehty köyhien hyväksi, mikäli köyhiä siihen aikaan yleensä oli olemassa. Joskaan — ehkä muutamia kaupunkeja lukuunottamatta — ei ollut mitään meidän kaltaista köyhälistöä keski-ajan ensimäisinä vuosisatoina, oli kumminkin ajoittain paljonkin tarvitsevaisia. Katovuosina oli nälkäisiä ruokittavina, kulkutautien raivotessa sairaita hoidettavina, leskiä ja isättömiä turvattomina ja sota-aikoina pakolaisia, jotka olivat karkotetut maaltaan.
Tällaisten tarvitsevaisten tukeminen katsottiin keski-ajalla olevan jokaisen toimeentulevan miehen velvollisuus, ennen kaikkea jokaisen maanomistajan, ja suurimman maanomistajan, kirkonkin, velvollisuus. Ja tämän velvollisuuden kirkko täyttikin, ei sentähden, että se olisi jokin erikoinen hyväntekeväisyyslaitos, vaan sen vuoksi, että se kuului omaisuuden omistajiin. Perustuksena tälle velvollisuudelle ei ollut mikään erityisesti kristillinen katsantotapa, vaan yleinen, jos niin tahtoo, pakanallinen periaate, joka on yhteinen kaikille kansoille, niiden ollessa alemmalla sivistysasteella, vieraanvaraisuus.
Ilo siitä, että saa jakaa osaansa, on jotain sellaista, jonka huomaa kaikissa kansoissa, joilla alkuperäinen kommunismi tai ainakin sen jäännökset ovat vallitsevia. »Vieras on tällöin niin harvinainen ilmiö, että on ihan mahdotonta käyttäytyä välinpitämättömästi häntä kohtaan. Aina sukuperänsä ja esiintymisensä mukaan häntä joko vastustetaan vihamiehenä tai kunnioitetaan kuin mitäkin lempivierasta, häntä pidetään perheen jäsenenä. Joko halaistaan hänen kallonsa tai annetaan hänen käytettäväksensä koti ja kontu, keittiö ja kellari, joskus aviovuodekin.
Taipumus jakaa siitä, mitä oma talous tuottaa yli perheen tarpeiden, säilyy niin kauan kuin n. k. luonnontalous on voimassa, s. o. niin kauan kuin ei valmisteta mitään markkinoille eikä ostajille, vaan omaksi käytettäväksi. Tämä tuotantotapa vallitsi keski-ajalla, erittäinkin maanviljelyksessä, ja tämä tuotantotapa oli silloin aivan ratkaiseva yhteiskunnalliselle elämälle.
Mitä enempi tuotanto kehittyi, sitä suuremmaksi tuli samalla se ylijäämä, minkä jokainen talo jätti. Äärettömiä tällaisia ylijäämiä kertyi varsinkin isoille tilanomistajille, kuninkaille, korkeammalle aatelille, piispoille ja luostareille. Nämä eivät voineet myydä sitä, mikä heille oli liikaa, he saattoivat päästä siitä ainoastaan käyttämällä sitä — ruokintaan. He pitivät sillä lukuisasti sotaväkeä, käsityöläisiä ja taideniekkoja sekä harjottivat tavatonta vieraanvaraisuutta. Olisi ollut siihen aikaan peräti sopimatonta, jos varakas henkilö olisi kieltänyt rauhalliselta matkustajalta ruokaa, juomaa ja huonetta, niin pian kuin tämä näitä pyysi.
Joskin piispat ja luostarit antoivat ruokaa nälkäisille, vaatettivat alastomia ja suojasivat kodittomia, eivät he kuitenkaan tehneet mitään muuta kuin mitä kaikki muutkin omaisuuden omistajat keski-ajalla tekivät. Ero oli korkeintaan siinä, että he rikkaimpina saattoivat tehdä tässä suhteessa enempi kuin nämä toiset.
Vierasvaraisuuden totutut tavat häviävät nopeasti samalla kun tavarantuotanto alkaa, s. o. kun tuotteita aletaan myydä. Yksityiset taloudet ovat nyt tilaisuudessa vaihtamaan ylijäämänsä rahaan, tähän mahtavaan vallan hankkijaan, jota ei milloinkaan voi olla liiaksi, joka ei pilaannu ja jota saattaa koota kasaan. Sen sijaan, että iloittiin annettaessa siitä, mikä oli ylitse, saatiin nyt aarteita kokoomalla, ahneudella, kuolettaa anteliaisuus.
Mitä enemmän tuo n. k. rahatalous tunkee tieltään luonnontalouden, sitä enemmän varakkaat luokat rajottavat vierasvaraisuuttaan ja anteliaisuuttaan. Italiasta ja Etelä-Ranskasta rahatalous leviää aina 13:nnesta vuosisadasta alkaen nopeasti yli Euroopan. Mutta samassa määrässä kuin anteliaisuus hävisi, kasvoi köyhien luku. Tavarantuotanto loi köyhälistön, joka nopeasti kasvoi ja monin paikoin saavutti suuren lukuisuuden.
Sen paras tuki ja apu oli luostarien anteliaisuudessa.
Suuret yhdyskunnat näyttivät aina olevan enemmän hitaita kehityksessään ja niiden on vaikeampi kuin yksityisen yksilön mukautua muuttuneiden olosuhteiden mukaan. Varmasti oli näin luostarien laita. Ne kauimmin sallivat alustaksensa maksaa luonnossa, kun taasen ylt'ympäri luonnossasuoritus muutettiin veroksi, joka tuli suorittaa rahassa. Ne sentähden vähemmän kuin toiset tilanomistajat ryöstivät talonpojilta heidän maatilkkunsa tai korottivat heidän ulostekojaan, ja ne säilyttivät kauemmin kuin muut entisen vierasvaraisuuden ja anteliaisuuden.
Mutta eivät luostaritkaan saattaneet täydellisesti sulkeutua uuden ajan vastuksilta. Myöskin niiden asukkaat saivat kullanhimon, heidän almunsa tarvitsevaisille supistuivat yhä enemmän »kerjaläissopaksi». Ja miUoin he pitivätkin kätensä enemmän auki, näyttäytyi tämä aivan riittämättömäksi vastaamaan niitä kasvavia vaatimuksia, joita joukkoköyhyys asetti.
Taaskin syntyi yhteiskunnassa köyhyyden problemi, ja taasen syntyi kommunistisia aatteita ja pyrintöjä.
Nämä muodostuivat kahtalaisiksi. Alemmissa kansan kerroksissa syntyi jo aikaiseen epäselvä tunnekommunismi, sivistyneissä ja rohkeissa ihmisystävien piireissä kehittyi myöhemmin selvästi ajateltu filosofinen kommunismi, utopismi.
Aivan kirjallisesti asiaa tarkastaen voi sanoa, että jälkimäinen suunta ilmenee platonilaisen ja edellinen alkukristillisen kommunismin jatkona.
Mutta molemmat suunnat eroavat oleellisissa kohdissa näistä edeltäjistään. Sillä syntyy uusi yhteiskunnallinen valta, joka omistaa kommunistisen aatteen, valta, josta Platon ja ensimäiset kristityt eivät mitään tietäneet: palkkatyöläisten luokka uuden tuotantotavan perustuksena.
[1] Marx muistuttaa teoksessaan »Das Kapital», puhuessaan orjatyöstä, ettei orja, niinkuin roomalaiset sanat merkitsevät, ollut mitään muuta kuin instrumentum vocale (puhuva työkalu), samalla kun vetojuhta oli instrumentum semivocale (puoleksi puhelahjainen työkalu) ja hengettömät työaseet instrumentum mutum (mykkä työkalu). »Mutta», jatkaa Marx, »orja antaa eläinten ja työaseitten tuntea, ettei hän kuitenkaan ole niiden vertainen, vaan ihminen. Hän hankkii oman arvonsa tuntoa erottaakseen itsensä niistä, rääkkäämällä ja tuhoomalla niitä mielinmäärin. Siinä tuotannossa, joka käyttää orjatyötä, on sentähden taloudellisena periaatteena, että tulee käyttää ainoastaan karkeimpia ja kömpelöimpiä, mutta sen ohessa myöskin vaikeasti rikkuvia työaseita.»
Verrattakoon tähän, mitä Sismondi sanoo, kun hän kirjottaa: »Orjat ovat meidän päivinämme kykenemättömiä kaikkeen sellaiseen työhön, joka vaatii älyä, makua ja tarkkuutta. Luultava on, että roomalaisen muinaisuuden kauniit työt ovat suorittaneet henkilöt, jotka ovat vapaina saavuttaneet taitavuutensa ja vasta jonkun sodan kautta joutuneet orjuuteen. Sillä niin pian kuin roomalaiset vihdoinkin olivat kukistaneet kaikki teollisuuskansat, niin että he saattoivat ottaa uusia orjia ainoastaan raakalaisten joukosta, joutui kaikki taide ja teollisuus tavattoman nopeasti rappiolle, ja he itse vaipuivat raakuuteen. Yleensä orjuus ei vahingoita ainoastaan orjia, vaan myöskin vapaita, sillä se saattaa halveksimaan teollista työtä, joka seikka yhä enempi estää köyhiä vapaita ryhtymästä siihen. Se tila, johon Rooman tasavallan köyhälistö vaipui, kun se oli erotettu kaiken työn yhteydestä, osaksi koska se tätä halveksi, osaksi orjakilpailun kautta, on sattuva ja liikuttava esimerkki siitä, kuinka orjuus syöksee alennukseen ja kurjuuteen sen osan kansasta, joka ei kuulu vallitseviin eikä orjiin.»
[2] Kreikankielinen christos-sana merkitsee voideltua.
[3] »Chilias» kreikankielessä = tuhat.
[4] Latinalaisesta sanasta caelebs — naimaton.
[5] Kreikkalaisesta sanasta laos = kansa.