Ei mikään ole valheellisempaa kuin se laajalle levinnyt käsitys, että kommunismi olisi jotain sellaista, joka sotii vastaan ihmisen olemusta, ihmisluontoa. Päinvastoin, kommunismi on syntynyt lähellä ihmisen kehtoa, ja aina meidän päiviimme asti se on muodostanut yhteiskunnallisen perustuksen maailman useimmille kansoille.
Kaukana siitä, että kommunismi ei sopisi olemassaolon taistelun lakeihin, oli se pikemmin ihmissuvun tärkein ase tässä taistelussa. Ainoastaan mitä kiinteimmin yhtyen pienempiin tai suurempiin ryhmiin, saattoivat alkuajan paljaat aseettomat ihmiset suoriutua erämaissa pelättävistä vihollisistaan. Alkuihminen eli ainoastaan heimossaan, hänen personallisuutensa ei ollut vielä päässyt irti niistä siteistä, jotka yhdistivät hänet siihen. Yhteisesti toimien hankkivat ihmiset elintarpeensa — yhdessä he metsästivät, kalastivat ja asuivat, yhteisesti he puolustivat asumustansa ja alaansa.
Tämä muuttui tuotannon edistyessä. Se tuotti näet yksityisomaisuutta yhteisen omaisuuden ohella.
Alkuaan oli yksityinen omistusoikeus rajotettu muutamiin vähemmänarvoisiin henkilökohtaisesti käytettäviin esineihin, jotka se, joka niitä käytti, enimmäkseen myöskin oli valmistanut, niinkuin koristukset, aseet y. m., siis esineitä, jotka katsottiin niin kuuluviksi omistajaan, joka ne oli valmistanut ja niitä kantanut, että ne useinkin pantiin hänen mukaansa hautaan.
Mutta vähitellen sai yksityisomaisuus suurempaa merkitystä. Sitä ruvettiin ulottamaan tärkeämpiin tuotannonvälineisiin ja käsitti vihdoin tärkeimmänkin kaikista tuotannonvälineistä, olemassa-olomme perustan, maaperän ja maan. Metsästystä ja karjanhoitoa harjoitetaan vielä yhteisillä alueilla. Mutta varsin toinen on asianlaita maanviljelyksen suhteen. Aina meidän päiviimme saakka, jolloin harjotetaan maanviljelystä suurteollisuutena, ei ole huomattu mitään tuottavampaa muotoa maanviljelykselle kuin se, että jokainen perhe on viljellyt omaa maapalstaansa, ja tällainen viljelys tarvitsee kehittyäkseen yksinomaisen omistusoikeuden maahan. Kaikkialla, missä maanviljelys kehittyy ja poistaa vanhemmat tuotantotavat, tulee myöskin tällainen omistus-oikeuden muoto yhä kipeämmän tarpeen vaatimaksi.
Teollisuuden ja kaupan kehittyminen kaupungeissa edellyttää puolestaan yksityisen omistusoikeuden tuotannon välikappaleisiin ja tuotteisiin nähden.
Mutta ei vain yksityisomaisuuden piiri laajene laajenemistaan. Se kaataa toisen toisensa perästä niistä aitauksista, jotka sitä ovat rajoittaneet ja käyneet sitä haitallisemmiksi, mitä enemmän kauppa ja yleensä koko se tuotantotapa, joka vaa l yksityisomaisuutta, kehittyy.
Puhtaasti henkilökohtaisesta omaisuudesta, joka omistajansa kuoltua häviää tai muuttuu yhteiseksi, johtui omaisuus, joka perinnön kautta siirtyy toiselle henkilölle.
Alkuperäinen tasa-arvo katosi, yksityisomaisuus muuttui yhteiskunnalliseksi vallaksi, yhteiskunta jakaantui omistaviin, jotka hallitsivat, ja omaisuudettomiin, jotka olivat riippuvaisia edellisistä. Yksityisomaisuuden hankkiminen tuli yhteiskunnalliseksi välttämättömyydeksi. Rahan syntyminen vihdoin muuttui ansiohalun ahdistavaksi haluksi, jolla ei ole päätä eikä määrää.
Kulutusesineiden tarve on aina rajotettu. Niin kauan kuin rikkautena on vain sellaisia, ei kukaan halua sitä enempää kuin mitä tarvitsee mukavaan ja mieluisaan elämään. Rahoja sitä vastoin ei koskaan ole kellään kylliksi, sillä raha on tavaraa jolla voidaan ostaa mitä tahansa, tavara, joka ei turmellu, joka on aina käyttökuntoinen. Aarteiden, suurien, paljon yli omien tarpeiden käyvien omaisuuksien kasaaminen, tulee nyt omistavien elämäntehtäväksi. Tästä ajasta alkaen saattaa erotus rikkaan ja köyhän välillä tulla tavattoman suureksi, ja se tuleekin kaikkialla, missä vaan edellytykset ovat olemassa.
Ihmisten suhde toisiinsa, koko heidän ajatus- ja elintapansa muuttuu silloin perinpohjin. Innostus yhteiseen hyvään, kyky uhrata itsensä, olivat muinoin olleet ihmisten parhaita hyveitä. Ne häviävät yhä enempi ja enempi. Jokainen on lähimpänä itseänsä. Yhteiskunnat pirstoutuvat luokkiin, jotka mitä kiivaimmin kamppailevat keskenään, ja hajautuvat yksilöiksi, joista jokainen katsoo vain omaa etuaan, ja josta kukin antaa yhteiskunnalle mahdollisimman vähän, mutta ottaa siltä niin paljon kuin suinkin saattaa. Yhä höllemmiksi tulevat ne siteet, jotka kiinnittävät yksilön siihen yhteiskuntaan, johon hän kuuluu, ja jotka pitävät sitä koossa. Se kohtaa perikatonsa tai joutuu kansan saaliiksi, koska on jäänyt jälkeen kehityksessä ja joka omistaa vielä kommunistisen hyveen ja kommunistisen voiman.
Tällainen on kaikkien kansojen ja valtioitten historia vanhalla ajalla.
Pikemmin jä selvemmin kuin ehkä missään muualla tapahtui tämä kehitys Atenassa. Aika persialaissodan lopusta Kreikan kukistumiseen, jonka Makedonian kuningas Filippos toimitti, käsittää tuskin puoltatoista vuosisataa (479–338 ennen ajanlaskumme alkua). Tämän aikakauden alussa tapaamme kyllä jo luokkaeroja ja luokkavastakohtia (lukuun ottamatta orjiakaan, jotka olivat yhteiskunnan ulkopuolella), ylimyksiä, joilla oli etuoikeuksia, ja kansankerroksia, joilla ei ollut mitään oikeutta, rikkaita ja köyhiä, mutta nämä vastakohdat eivät vielä olleet kehittyneet niin pitkälle, että ne olisivat kuolettaneet vapaan väestön yhteiset harrastukset valtion hyväksi. Tämän ajan viimeisen kolmanneksen aikana oli Attikassa tuskin mitään muuta kuin rikkaita ja kerjäläisiä, paitsi orjia.
»Entisinä aikoina oli toisin kuin nyt», huudahti silloin puhuja Demostenes eräässä puheessaan. »Silloin oli kaikki, mikä kuului valtiolle, rikasta ja loistavaa, mutta kukaan yksityinen kansalainen ei vienyt ulkonaisessa loistossa voittoa toisesta. Jokainen teistä saattaa vielä omin silmin nähdä, olivatko ne rakennukset, jotka Temistokles, Miltiades tai muut sen ajan suuret miehet omistivat, kauniimpia tai huomattavampia kuin heidän kansalaistensa yleensä. Sitä vastoin ovat julkiset rakennukset ja muistomerkit, jotka silloin rakennettiin, niin suuremmoisia ja komeita, että ne ikuisesti tulevat olemaan voittamattomia — minä tarkoitan propylaioja, asehuoneita, pylväskäytäviä, Piraion satamarakennuksia ja kaupunkimme muita yleisiä laitoksia. Nyt sitävastoin on valtiomiehiä, joiden asumukset voittavat komeudessa monet yleiset rakennukset, ja jotka ovat ostanee maapalstoja niin laajalti, että ne maat, jotka kuuluvat teille, te tähän kokoontuneet tuomarit,[1] eivät yhteensäkään vastaa niitä. Se, mitä nyt sitävastoin rakennetaan valtion puolesta, on niin vähäpätöistä ja mitätöntä, ettei siitä kehtaa puhuakaan.»
Melkein koko Kreikassa voi havaita saman ilmiön. Mutta huomattavimmin ilmeni se Atenassa. Atena oli persialaissotien kautta tullut Kreikan mahtavimmaksi valtioksi ja pelastanut kreikkalaisen vapauden persialaisten ikeestä vain saattaakseen sen oman valtansa alle. Melkein koko Aigeian meren ranta- ja saariväestö — ja joukko rantakaupunkeja ja saaria muuallakin — oli alamaisuussuhteessa Atenaan tai sille veroamaksava. Paitsi voittoa, minkä orjien työ ja suuresti kukoistava kauppa tuottivat, olivat vielä sodista saatu saalis ja kukistettujen kansojen verot alituisesti juoksevana tulolähteenä Atenan väestölle. Nämä tulot tekivät rikkaat vielä rikkaammiksi ja vierottivat muut vapaat, joille suuret valtiovarat olivat hyödyksi, kaikesta työstä, tämä seikka lisäsi irtaimen työväestön lukumäärää ja siten pilasi sekä heikonsi koko väestön. Mutta ne olivat myöskin keinona, joka teki Atenan mitä suurimmassa määrin vihatuksi koko Kreikassa.
Syttyi vihdoin taistelu elämästä ja kuolemasta yhä laajenevan Atenan ja sen alle vielä kuulumattomien Peloponneson valtioitten välillä. Nämä kokoontuivat Spartan johdettaviksi. Tämä sota Atenan ylivaltaa vastaan oli samalla taistelu kansanvallan ja ylimysvallan välillä. Atena oli Kreikan kansanvaltaisin valtio ja Spartta sen ylimysvaltaisin. Kaikissa valtioissa, jotka joutuivat Atenan valtaan, saivat ylimykset suurimmaksi osaksi maksaa verot, samalla kun kansa pääsi jotenkin helpolla, ja itse Atenassakin kansa asetti niin paljon kuin suinkin valtion kuormaa ylimyksien ja rikkaitten hartioille. Nämä vihasivat sentähden Atenaa, ja siellä meni yhteiskunnan hajaannus niin pitkälle, että ylimykset yhtyivät ja rupesivat sotahankkeisiin isänmaan vihollisen Spartan kanssa. Spartan voitto oli heistä paras keino kukistamaan Atenan kansanvaltaa.
Taistelu Atenan ja Spartan välillä, tuo n. k. Peloponnesolaissota, kesti lähes kolmekymmentä vuotta (431–404) ja päättyi Atenan täydellisellä kukistumisella. Kansanvallan sijaan tuli luonteettomien Spartan kätyrien hallitus.
Vallitseva asema oli sellainen, että se erityisesti kehotti tutkimaan ja ajattelemaan syitä valtioitten kukoistukseen ja sortumiseen. Kysymys, mikä olisi paras hallitusmuoto, oli siihen aikaan yleinen.
Tällaisten historiallisten suhteitten vallitessa kasvoi Platon.
Hän syntyi Atenassa heti Peloponnesolaissodan alettua — 429 tai 427 ennen ajanlaskumme alkua. Vanhan ylimysperheen jälkeläisenä oli hän tietysti kansanvaltaa vastaan. Varakas kun oli, saattoi hän ajatella yksinomaan henkistä kehitystään ja alkoi aikaisin tutkia kirjallisuutta ja filosofiaa. Se tuttavuus, jonka hän luultavasti jo 20 vuoden vanhana solmi Sokrateen kanssa, vaikutti häneen ratkaisevasti. Hän antautui kokonaan filosofian tutkimiseen ja tuli Sokrateen etevimmäksi oppilaaksi. Mutta hän laajensi mestarinsa ajatuspiiriä itsenäisten opintojen[2] ja monien matkojen kautta, joita hän ystävänsä ja opettajansa kuoltua teki; hän matkusteli Egyptissä, Kyprossa, Etelä-Italiassa ja Sisiliassa.
Palattuaan takaisin näiltä matkoiltaan hän esiintyi Atenassa julkisena opettajana. Mutta kaksi kertaa keskeytti hän tämän toimensa käydäkseen vielä uudelleen Sisiliassa.
Tähän vaikuttaneet syyt ovat kuvaavia silloisen valtiollisen elämän rappeutumiselle. Platon on muodostanut kokonaisen valtiollisen järjestelmän, johon pian palaamme, mutta hänen mieleensä ei johtunut tehdä vähintäkään sen toteuttamiseksi ottamalla osaa valtiolliseen elämään. Tällä ei kumminkaan ole sanottu, että hän olisi pitänyt ajatuksiaan valtiosta ja yhteiskunnasta ainoastaan kuvitelmina, mutta ei käytännöllisesti toteutettavina.
Tapahtui sitte v. 368, että Dionysius vanhempi, Syrakusan tyranni (itsevaltias) kuoli. Tämän poika, Dionysius nuorempi, oli osottanut harrastavansa filosofiaa, ja häntä pidettiin uudistusten ystävänä, sehän on laita tavallisesti kruununperillisten kaikkina aikoina. Dion, Platonin ystävä ja Dionysiuksen lanko, toivoi saavansa hänet heidän yhteisiä pyrintöjänsä kannattamaan, ja tässä luulossa Platon itse matkusti Syrakusaan saavuttaakseen tyrannin avulla sen, minkä toteuttamiseksi hän omassa kansanvaltaisessa isänmaassaan ei ollut pannut kortta ristiin, nimittäin valtiollisten ihanteittensa toteuttamisen.
Luonnollisesti hän pettyi suuresti. Dionysius salli mielellään, että filosofit tulivat hänen hoviinsa ja siten lisäsivät sen loistoa, mutta he eivät saaneet häiritä hänen huvituksiaan viinin, naisten ja laulun parissa. Kun filosofit alkoivat tulla hänelle kiusaksi, antoi tämä »filosofi valtaistuimella» yksinkertaisesti heittää heidät ulos, — ajaa maanpakoon.
Platon ei ollut vielä tullut niin viisaaksi, vaan teki muutamia vuosia myöhemmin uuden matkan Syrakusan hoviin, mutta sai osakseen tyrannin vihat niin suuressa määrässä, että hän saattoi olla iloinen pelastaessaan henkensä ja saapuessaan ehjänä taasen kotiin.
Tähän päättyi filosofimme valtiollinen toiminta. Mutta opettajatointaan hän jatkoi aina kuolemaansa asti; hän kuoli 81 vuoden vanhana.
Platonin kirjotuksista tulee tässä tarkastuksemme esineeksi vain »Politeia», »kirja valtiosta». Se on vanhin filosofinen, tieteellisesti järjestetty kommunismin puolustus, mikä meillä on. Se on kirjotettu luultavasti vähää ennen hänen ensimmäistä matkaansa Dionysius nuoremman hoviin, noin 368 e. a. a.
Kirjan pääsisältönä on vastauksen hakeminen kysymykseen: Mikä on paras valtio- ja yhteiskuntajärjestys?
Siitä, että vallitsevat valtio- ja yhteiskuntamuodot ovat huonoja, ei hänellä ole epäilystäkään.
Se on hänen mielestään yksityisomaisuus, erotus rikkaan ja köyhän välillä, joka johtaa valtiot perikatoon. »Eivätkö hyve ja rikkaus ole toisiinsa sellaisessa suhteessa», kysyy hän, »että jos ne asetettaisiin kumpikin vaakakuppiinsa, toinen painuisi, kun toinen kohoo? ... Jos rikkautta ja rikkaita kunnioitetaan jossain valtiossa, niin siellä hyvettä ja hyviä pidetään samassa määrin pienemmässä arvossa ... Sellainen valtio on välttämättömästi ei yksi kokonaisuus, vaan kaksinainen: köyhät muodostavat toisen, rikkaat toisen osan, ja molemmat asuvat yhdessä harkiten pahaa toisilleen ... Ja vihdoin tulevat hallitsevat rikkaat kykenemättömiksi käymään sotaa, koska heidän joko täytyy käyttää hyväkseen joukkoa, jota he silloin, kun sillä on aseet, pelkäävät enempi kuin vihollista; tai jolleivät he siihen turvautuisi, olisi heillä tantereella aivan pieni sotavoima; ja vielä päälliseksi he eivät tahdo maksaa mitään veroja, sillä he rakastavat siksi paljon rahojaan.»
Köyhät taasen, köyhälistön Platon vertaa mehiläiskuhnureihin — sattuva vertaus, joka meille kouraantuntuvasti näyttää eron klassillisen muinaisajan ja meidän aikamme köyhälistön välillä. Silloin omaisuutta vailla olevat vapaat miehet olivat enimmäkseen ryysyköyhälistöä. Meidän päivinämme elää yhteiskunta köyhälistöstä, muinoin eli köyhälistö yhteiskunnasta. Se puristi elintarpeensa valtiolta ja niiltä rikkailta jotka vuorostaan hankkivat tulonsa osaksi orjatyöllä osaksi kukistettujen kansojen rikkauksista. Mutta, jatkaa Platon, kaksijalkaiset kuhnurit eroavat siivellisistä siinä, etteivät ne kaikki ole pistimiä vailla. »Ne joilla ei ole pistintä, tulevat vanhoilla päivillään kerjäläisiksi, pistimellä varustetuista tulee taasen varkaita ja rosvoja, temppelinryöstäjiä ja kaikellaisten hävyttömyyksien harjoittajia.»
Valtio, jossa kaksi sellaista valtiota elää keskinäisessä eripuraisuudessa, on määrätty perikatoon, hallitkootpa sitten rikkaat (oligarkkia, harvainvalta) tai köyhät (demokratia, kansanvalta).
Ainoastaan kommunismi, sanoo Platon, voi tehdä lopun tästä eripuraisuudesta.
Hän on kuitenkin liiaksi ylimysmielinen tahtoakseen poistaa luokkaeroja. Kommunismin, mutta vain hallitsevan luokan kommunismin tulee olla yhteiskuntaa suojeleva, vanhoillinen aines. Kun poistetaan hallitsevan luokan yksityisomaisuus, loppuu siltä silloin, sanoo hän, kiusaus imeä ja nylkeä työtätekevää kansaa, silloin hallitsevat eivät enää ole susia, vaan uskollisia vahtikoiria, jotka elävät suojellakseen kansaa ja johtaakseen sitä sen paraaseen.
Työtätekevillä luokilla, talonpojilla ja käsityöläisillä, olisi Platonin valtiossa edelleenkin yksityisomaisuutta, samoin pienemmillä ja suuremmilla kauppiailla. Itse asiassa olisikin ollut silloisen tuotantotavan vaatimuksia vastaan poistaa näiltäkin yksityisomaisuus. Tuotanto oli nimittäin maanviljelyksessä ja käsitöissä vielä pientuotantoa; mutta tämä edellyttää, niinkuin me jo olemme huomauttaneet, että tuotannon välikappaleet ehdottomasti ovat yksityisomaisuutta. Tunnettiin kyllä jo myöskin suurempia liikkeitä, mutta ainoastaan sellaisia, joissa käytettiin orjia. Tekotavat maanviljelyksessä ja teollisuudessa eivät olleet vielä niin kehittyneitä, että se olisi vaatinut yhteiskunnallista tuotantoa. Siellä missä ulkonainen pakko ei ajanut työntekijöitä kokoon, missä he olivat vapaita miehiä, tekivät he työtä omaksi hyväkseen. Platonin aikana olisi senvuoksi ollut hullua tahtoa poistaa vapaitten työmiesten omistusoikeutta tuotannon välikappaleisiin. Hänen sosialisminsa erosi siis aivan kokonaan nykyaikaisesta.
Hallitseva luokka platonilaisessa ihannevaltiossa ei tuota mitään. Sitä elättävät työtätekevät luokat. Ja sen kommunismi ei sisällä tuotannonvälineiden, vaan nautinnonvälineiden yhteisomistuksen, tätä sanaa käytetään silloin laajemmassa merkityksessä, se on kulutuskommunismia.
Hallitseva luokka on valtion vartija. Sen jäsenet valitaan huolellisesti paraimpien ja kelvollisimpien joukosta. Vartijoitten lapsilla on kyllä suuremmat edellytykset kuin muilla lapsilla kuulua tähän luokkaan, sillä omena ei putoa kauaksi puusta, mutta jos joku näitten vartijoiden jälkeläisistä näyttäytyy kelpaamattomaksi, erotetaan hänet auttamattomasti luokasta. Jos sitävastoin käsityöläisten ja maanviljelijäin joukossa kasvaisi sellainen, jolla on jaloja ominaisuuksia, niin »hän pidettäköön kunniassa ja korotettakoon hallitsevien joukkoon».
Ylimysvalta Platonin valtiossa ei siis ole syntyperäisen aatelin hallussa.
Se nuoriso, joka on määrätty otettavaksi vartijoitten luokkaan, saa erityisen, huolellisen kasvatuksen, jonka Platon laveasti selittää, mutta sitä emme saata tässä ottaa puheeksi.
»Mutta paitsi tätä kasvatusta täytyy heidän asuntonsa ja yleensä kaikki, mitä heillä on, niin asettaa, etteivät vartijat sen kautta lakkaa olemasta parhaita, eivätkä sen vuoksi toisaalta kiihotu tekemään pahaa muita kansalaisia kohtaan.» Näin antaa Platon Sokrateen jatkaa keskustelua.[3]
»Aivan oikein», virkkoi Glaukon.
»Ajattele sitten», vastasi Sokrates, »pitääkö heidän elää ja asua jotenkin seuraavaan tapaan tullakseen sellaisiksi. Ennen kaikkea ei kukaan saa omistaa mitään omakseen, jos sitä vaan suinkin voi välttää. Ei mitään erityistä asuntoa saa hänellä olla, ei myöskään mitään varastohuonetta, johon ei jokainen, kuka vaan tahtoisi, pääsisi sisään. Mutta ne välttämättömät tarpeet, jotka urhoolliset ja kohtuulliset sotilaat tarvitsevat, pitää heidän saada muilta kansalaisilta, kultakin vuorostaan, palkkana antamastaan suojeluksesta ja siinä määrässä, etteivät kärsi puutetta, mutta ettei myöskään mitään jää seuraavan vuoden varalle. Yhdessä tulee heidän elää ja syödä yhteiset ateriansa ikäänkuin sotaretkellä. Mutta kultaa ja hopeaa, niin täytyy heille sanoa, ovat he aina saaneet jumalilta kaiken jumalallisen muodossa sieluunsa, ja sentähden he eivät tarvitse ihmisten kultaa eikä hopeaa. Älköönkä heille myöskään mitenkään olko luvallista saastuttaa jumalallisen kullan hallintaa kuolevaisen kullan hallinnolla. Jos he hallitsevat omaa maata ja asumuksia ja kultaa, niin olisivat he maanviljelijöitä ja talonomistajia vartijoitten asemasta, kovia herroja sen sijaan, että olisivat toveria muille kansalaisille. He viettäisivät silloin koko elämänsä vihaten muita ja ollen itse vihattuina, pitäen varalta toisia ja samalla ollen itse silmälläpidon alaisina, peläten paljon enemmän sisäisiä kuin ulkonaisia vihollisia, ja he kulkisivat perikatoaan kohti, he ja koko kaupunki.»
Mutta Platon ei vaadi ainoastaan omaisuuden yhteyttä »vartijoillensa». Kaikki se pitää hävittää, mikä saattaa herättää heissä yksityisiä harrastuksia tai tuottaa riitaa ja eripuraisuutta. Sentähden hän vaatii heihin nähden yksityisperheen poistamista ja sen sijaan naisten ja lasten yhteisyyttä.
Meidän nykyaikaiset sosialistisyöjämme esittävä todistukseksi sosialistien eläimellisestä alennustilasta sen että sosialidemokratit tahtovat »poistaa avioliiton ja perheen». Mutta juuri samaa saattavat he sanoa tästä vanhanajan filosofista, jota kaikki siveyden julkiset valvojat, jota erittäinkin papit säännöllisesti ylistävät aina pilviin asti hänen »melkein kristillisen» siveysoppinsa tähden.
»Edelläolevasta johtuu», antaa Platon Sokrateen sanoa, »ainakin minun mielestäni yksi määräys.»
»Mikä sitten?»
»Se, että naiset kaikki ovat yhteisiä miehille, mutta ettei kukaan nainen elä yhdessä minkään erityisen miehen kanssa niin ettei kukaan isä tunne lastaan eikä lapsi isäänsä.»
Tällä Platon ei suinkaan tarkoita mitään aivan säännötöntä sukupuoliyhteyttä. Tätä rajotettakoon yhdellä ainoalla perusajatuksella: sukupuolivalinnalla. Naiset saavat ainoastaan 20 ja 40 ikävuosien välillä »synnyttää valtiolle», miehet taasen 30 ja 55 ikävuosien välillä »siittää valtiolle». Se, joka tuottaa lapsia maailmaan ennen tai jälkeen näiden ikärajojen, tekee itsensä vikapääksi hairahdukseen. Sellaiset lapset tulee ottaa hengiltä joko keskosina tai jollain muulla tavalla; kasvattaa niitä ei saa. Ne kansalaiset, jotka ovat mainittujen ikävuosien välillä, pitää hallitusmiesten mahdollisimman mukaan paritella siten, että »kelvollisimmat enimmäkseen ovat tekemisissä kelvollisinten kanssa ja kelvottomimmat kelvottominten; niin, että edellisten lapset kasvatetaan, mutta ei jälkimmäisten, että suku pysyisi terveenä. Ja kaikki tämä (parittelujärjestys) täytyy pitää täydellisesti salassa, paitsi korkeilta viranomaisilta itseltään, jotta vartijajoukko olisi riitaisuuksista vapaa niin paljon kuin suinkin».
Ne taasen, jotka ovat eläneet edellä olevien ikärajojen yli saavat sekaantua mielensä mukaan oman ikäluokkansa piirissä.
»Vasta syntyneitä lapsia kokoovat sitä varten asetetut viranomaiset, joita on sekä miehiä että naisia, sillä valtion virat ovat avonaisia niin naisille kuin miehillekin.»
»Hyvä.»
»Kelvollisten lapset annetaan hoitajattarille, jotka asuvat erityisessä kaupunginosassa, kelvottomien lapset taasen sekä myöskin vialliset lapset viedään johonkin tuntemattomaan paikkaan.»
»Niin kyllä», hän vastasi, »jos vartijoitten suku on pysyvä jalona.»
»Nämä virkailijat huolehtivat myöskin rintalapsien ravinnosta viemällä äitejä tähän kaupunginosaan, mutta sen ohessa tulee heidän niin paljon kuin suinkin mahdollista varoa, ettei kukaan tuntisi omaa lastansa.»
Kaikki tämä tuntuu meistä kummalliselta, jopa vastenmieliseltäkin. Mutta niin ei se vaikuttanut Platonin aikuisiin kreikkalaisiin. Totta kyllä oli heillä yksiavioisuus, mutta se oli, niinkuin he itsekin myönsivät, ainoastaan pelkkä laitos laillisten lapsien saamiseksi, perintö-oikeuden turvaamiseksi. Avioliitto ei ollut enää rakastavaisten taivas, sen solmivat sukujen päämiehet katsomatta asianomaisten mieltä, vaan ainoastaan heidän omaisuussuhteitaan. Nuori mies ei vielä ollut edes tilaisuudessa tutustua jonkun hyvän perheen tyttäreen ennenkuin hän kihlasi hänet.[4]
Paitsi perheen omaisuuden lisääntymistä katsottiin avioliittoa solmittaessa myöskin paljon sitä, että saataisiin voimakkaita jälkeläisiä. Spartassa, missä omaisuusshhteet olivat vähempi-arvoiset, mutta sen sijaan sparttalaisten sotakuntoisuus pääasia, merkitsivät sukupuolivalinnan näkökohdat tavattoman paljon naimiskaupoissa. Ne vaikuttivat niin voimakkaasti, että joskus saattoi tapahtua, että kelpo mies luovutti aviolliset oikeutensa toiselle, joka oli vahvempi ja sen vuoksi sopivampi lasten isäksi. Plutarkus vertaa sparttalaista avioliittoa hevossiitoslaitokseen, missä ei ole kysymystä mistään muusta kuin mahdollisimman puhtaan rodun aikaansaamisesta.
Tähän katsoen ymmärtää kyllä, ettei Platonin aikuisien mielestä ollut mieletöntä eikä vastenmielistä, että esivalta järjestäisi ihmisten yhtymisen sukupuolivalinnan lakien mukaan.
Mutta perheen poistaminen, kommunismi sukupuolisuhteissa, oli johdonmukainen seuraus kommunismista nautinnoissa. Jos kaikki nautinnot olisivat yhteisiä, olisi todellakin ollut mitä epäjohdonmukaisinta poistaa niin tärkeä, yhteiskuntaelämään niin syvälle juurtunut nautintolaji, kuin sukupuolielämä, yhteisyyden piiristä.
Sitävastoin ei naisyhteys, kommunismi sukupuolialalla, ole vähimmässäkään johdonmukaisessa yhteydessä sen vaatimuksen kanssa, että tuotannonvälikappaleet olisivat yhteisiä, jonka uudempi sosialismi asettaa. Silloin pitäisi nainenkin lukea tuotannonvalikappaleisiin, seikka jota Marx ja Engels »Kommunistisessa manifestissa» ovat käyttäneet hyväkseen iskeäkseen sosialismin parjaajia heidän omilla aseillaan, kun he siinä näet kirjoittavat: »Porvari näkee vaimossaan ainoastaan tuotannonvälikappaleen. Hän kuulee sosialistien vaativan tuotannonvälikappaleet yhteisesti käytettäviksi eikä saata silloin luonnollisesti ajatella muuta, kuin että tämän yhteisyyden täytyy kohdata myöskin naisia.»
Eräässä toisessa kohdassa sitävastoin yhtyy platonilainen ihanne muutamaan nykyisen sosialidemokratian vaatimukseen. Samoin kuin tämä vaatii Platonkin tasa-arvoa miehen ja naisen välille, jälkimäisen pääsemistä kaikkiin valtion virkoihin (kuitenkin vain vartijoitten luokkaan kuuluvien piirissä). Vieläpä sodassakin pitäisi naisten olla mukana. He saisivat myöskin saman kasvatuksen kuin miehisetkin vartijat.
»Kaikissa toimissa, joita valtiossa on, ei ole mitään, joka erityisesti kuuluu naiselle tai erityisesti miehelle. Luonnolliset taipumukset ovat molemmilla samat, ja nainen saattaa kykynsä mukaan niin hyvin kuin mieskin ottaa osaa kaikkiin toimiin; mutta yleensä on nainen sentään heikompi miestä ... Riisukoot meidän vartijanaisemme itsensä alasti (harjoittaakseen miesten tavoin ruumistaan), sillä he voivat kääriytyä yhtä hyvin hyveeseen kuin vaatteisiinkin, ja ottakoot osaa sotaan ja valtion hallintoon älköötkä mitään muuta toimittako. Mutta jättäkäämme naiset helpommalle heidän sukupuolensa heikkouden tähden.»
Perustuksena sille, että nainen pääsee tasa-arvoon miehen kanssa yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti, on se, että hänet vapautetaan talousaskareista. Platonilaisessa valtiossa tämä tapahtuu siten, että nämä huolet jätetään työtätekeville luokille. Niinkauan kuin ei ole mahdollista toimittaa ainakin näitten töitten raskaimpia konevoimalla, ei naisvapautusta voi saavuttaa millään muulla tavalla.
Niin rohkeat kuin nämä kaikki Platonin aatteet olivatkin, eivät ne suinkaan ole tuulesta temmattuja, vaan on niillä perustuksensa todellisuudessa. Me olemme jo nähneet tämän erääseen hänen rohkeimpaan aatteeseensa, sukupuolivalinnan järjestämiseen nähden. Sama esikuva, joka häntä siinä johti, on painanut leimansa koko hänen ajatuspiiriinsä. Tämä esikuva oli Spartta, Kreikan yli ylimysvaltaisin valtio, joka sentähden sai osakseen suurta myötätuntoisuutta Atenan ylimystön puolelta, myötätuntoisuutta, jota eivät Platonissa varmaankaan pienentäneet Sokrateen kansanvaltaisuutta vastustavat opetukset.
Sokrateen oppilaitten joukosta ovat useat enimmin tunnetut osottaneet kallistuvansa Spartan puolelle. Xenophon, Spartan kuninkaan Agesilaoksen läheinen ystävä, oli usealla sotaretkellä sparttalaisten palveluksessa eikä epäillyt taistella Koroneian luona (394) sparttalaisten kanssa omia kansalaisiaan, atenalaisia, vastaan, josta hänet rangaistiin maanpaolla. Alkibiades meni, vaikka olikin atenalainen sotapäällikkö, peloponnesolaissodan aikana sparttalaisten puolelle, tuli niin sanoaksemme heidän yleisesikuntansa päälliköksi, paljasti Atenan heikot puolet ja tuotti syntymäkaupungilleen monta raskasta tappiota, jotka varsinaisesti ratkaisivat sodan menon. Ja kun Ateena oli lopullisesti kukistettu, asetti voitollinen Spartta sitä hallitsemaan »kolmekymmentä tyrannia», ylimysmielisiä atenalaispettureja, jotka täydensivät kaupungin perikadon. Näiden johtajana oli Kritias, joka samoin kuin edellämainitutkin oli Sokrateen oppilas.
Tämä täytyy pitää muistissa, jos tahtoo oikein ymmärtää Sokrateen tuomion.
Vaikka sparttalainen valtio olikin Platonilla pohjana, kun hän muodosti ihannevaltionsa, niin tämä ei suinkaan ole sitä, että hän vain olisi matkinut Sparttaa. Siksi hän oli toki liiaksi filosofi, ja aivan selvästi hän näki ne viat, joista Spartta hänen aikanaan alkoi kärsiä. Se valta ja rikkaus, jonka Spartta sai Peloponnesolaissodan kautta, herpasi sitä yhtä nopeasti kuin Atenaa persialaissodat ja niiden seuraukset. Tästä sitä suojelivat yhtävähän ne alkuperäisen kommunismin jäännökset, jotka vielä säilyneet Spartassa, kuin keskiaikaisen ritarilinnan rauniot antaisivat suojaa nykyistä tykkiväkeä vastaan. Ne muuttuivat pelkiksi muodoiksi. Niiden suurin merkitys Platonin aikana oli ehkä siinä, että ne antoivat ajattelijalle ja ja tutkijalle aihetta, osaksi pitää kommunistisia olosuhteita mahdollisina ja toivottavina, osaksi kehittää niistä ajatusten iduista, joita ne tarjosivat, sellaisen johdonmukaisen kommunistisen järjestelmän, joka hänen aikanaan saattoi olla ainakin aatteellisesti mahdollinen.
Mutta myöskin ainoastaan aatteellisesti Platon oli ylimys, mutta tämä näyttäytyi vain siinä, että hän tunsi vastenmielisyyttä alempaa kansaa kohtaan, eikä siinä, että hän olisi luottanut omiin säätyveljiinsä. Hän epäili kumpiakin. Raaka sparttalainen sotilasvalta ja häikäilemätön spartalainen nylkemisjärjestelmä miellyttivät häntä yhtä vähän kuin atenalainen kansanvaltakin.
Senvuoksi hän ihannevaltiossaan jakoi yläluokan, vartijat, sotilaihin ja hallitseviin. Ainoastaan jälkimäiset hallitsisivat valtiota, mutta heidän pitäisi olla filosofia. Sotilaitten herruus oli hänestä yhtä turmiollista kuin kansankin, joka hänen aikanaan jo oli suureksi osaksi ryysyköyhälistöä. Ainoastaan filosofien herruus voi olla jonkinlaisena takeena valtion järkevästä johdosta. »Ennenkuin filosofit tulevat valtiossa hallitseviksi, eivät onnettomuudet valtiolta eikä kansalaisilta lopu, ei myöskään se järjestys, jonka olemme valmiiksi harkinneet, pääse toteutumaan.»
Mutta kuinka saisivat filosofit valtion herruuden käsiinsä? Ei suinkaan ottamalla osaa kansan valtiollisiin taisteluihin, vaan hankkimalla jonkun itsevaltiaan puolelleen.
Me olemme jo nähneet, mitä kokemuksia Platon itse teki tässä suhteessa. Hänen kohtalonsa on ollut kaikkien utopistien kohtalo hänen jälkeensä, s. o. kaikkien niiden, jotka ovat koettaneet uudistaa valtiota ja yhteiskuntaa keksimättä tässä itsessään siihen tarpeellisia edellytyksiä. Heidän on silloin tarvinnut luottaa jonkun valtiollisen tai rahallisen itsevaltiaan jalomieliseen mielivaltaan, vedota johonkin filosofiseen kuninkaaseen tai filosofiseen pohattaan.
Platonin aikana ei niissä valtioissa, jotka hän tunsi, ollut enään mitään kansankerrosta, jolta uutta virkistymistä oli odotettavissa. Kaikki oli murtunutta ja lahonnutta, ja ajatus, että yksinvalta on valtion viimeinen pelastus, kummitteli jo vieläpä tasavaltalaisten päissä. Xenophon kirjoitti valtiollisen romaanin, »Kyropedien», jossa kehutaan hyvin kasvatetun kuninkaan oivallisia tekoja.
Ei ollut pitkä aika Platonin kuolemasta, ennenkuin filosofit alkoivat nähdä yksinvallassa ei enää keinoa, joka veisi heidät valtion johtoon, vaan hyvin yksinkertaisesti välikappaleen päästä vapaiksi kaikista valtioasioitten huolista. Valtion hajaantuminen jatkuu myöskin yleisessä tietoisuudessa. Se ei ole enää yhteiskunta, vaan oma rakas minuus, joka viehättää filosofeja. He eivät enää koeta löytää parasta valtiomuotoa, vaan parasta järjestelmää, jonka mukaan kukin yksilö saattaisi tulla onnelliseksi omin neuvoin.
Näin muodostuu vähitellen se ilmakehä, josta kristinusko esiintyy.
[1] Tuomioistuimet Atenassa olivat vala-oikeuksia; jokainen oli kokoonpantu viidestäsadasta valamiehestä.
[2] Erittäin vaikutti häneen pytagoralaisten opit ja matemaattiset opinnot. Pytagorasta (noin 600–510 e.a.a.) tavallisesti nimitettiin kommunistiksi, kommunistisen liiton perustajaksi, tätä väitettä tukee ainoastaan muuan taru. Missään tapauksessa ei Platonin kommunismi ole siitä johtunut.
[3] »Valtio» on, niinkuin Platonin useimmat teokset, kirjotettu vuoropuheen muotoon, ja siinä enimmäkseen Sokrates keskustelee muutamain oppilaittensa kanssa.
[4] Väärin on siis syyttää pääomaa siitä, että avioliitto on muuttunut raha-asiaksi. Laillisesti suojeltu yksiavioisuus, yksityisomaisuuden ja perintöoikeuden lapsi, on aina ollut sellainen. Kapitalistinen tuotantotapa on päinvastoin luonut olosuhteet, joissa yksilöllinen sukupuolirakkaus — intohimoinen pyrkimys kuulua jollekin määrätylle toista sukupuolta olevalle henkilölle eikä kenellekään muulle ja tälle ainaiseksi — on saattanut tulla tunnustetuksi vaikuttimeksi yhteiskunnallisessa elämässä. Nykyisen yhteiskunnan moraalille on sen tähden avioliitto, joka on yksinomaan raha-asia, tullut epäsiveelliseksi suhteeksi. Mutta kun pääoma pysyttää entisellään avioliiton taloudelliset juuret, vieläpä vahvistaakin niitä, niin ei tällä siveellisellä käsityksellä ole suinkaan seurauksena, että avioliitto lakkaa olemasta raha-asia, vaan vain se, että koetetaan salata tätä siten, että niiden, jotka menevät naimisiin, on ollut pakko käyttäytyä niin, jotta se todellakin näyttäisi olevan rakkaus, joka oli syynä heidän yhtymiseensä. Pakanallisen avosydämisyyden sijaan olemme saaneet kristillisen ulkokultaisuuden. Luonnollisesti pitää tämä paikkansa etupäässä omistavien avioliittoihin nähden.