Niin tärkeä kuin lain huolellinen muoto onkin, niin ei paraskaan laki kuitenkaan hyödytä mitään, jos se jää paperille tai jos sitä mielivaltaisesti sovellutetaan käytäntöön. Yhtenä lakialaativan kokouksen tärkeimmistä tehtävistä on aina ollut lakien täytäntöönpanon valvominen.
Laki ei sido ainoastaan valtion kansalaista, vaan se sitoo myöskin valtiovaltaa, jonka mielivallalle se panee rajoja. Lakien kaitsijat ovat sen vuoksi yhtä kovassa kiusauksessa astua laittomuuden tielle, kuin »laittomat luokat», se on, ne väestön luokat, joiden tekemiset ja teettämiset, joiden pyrinnöt ja taipumukset ovat erikoisesti lakien rajottamat. Virastojen kiusaus laittomuuksiin on luonnollisesti sitä suurempi, mitä vähemmän niiden toimintaa pidetään silmällä, mitä suurempi niiden valta on. Sen vuoksi on itsevaltius nykyaikaisessa valtiossa paljoa sietämättömämpää kuin esim. jossakin itämaisessa sultanikunnassa. Siellä muodostaa itsevaltius yhteiskunnan ylimmän kerroksen, jonka yhteiskunnan muodostavat, pientä kaupunkilaisväestöä lukuunottamatta, yksinomaan maalaiskunnat, jotka, taloudellisesti aivan itsenäisinä, eivät ole keskenään minkäällaisessa elimellisessä yhteydessä. Valtiovalta joutuu kosketuksiin yksilöiden kanssa ainoastaan täydelleen kansanvaltaisesti järjestettyjen kuntien välityksellä; valtioveroja eivät esim. yksityiset henkilöt maksa, vaan ne suorittaa kunta. Yksilö ei ole valtion suhteen eristetyssä ja suojattomassa asemassa, valtiovallallakin on puolestaan vähän syytä huolehtia yksityisistä kansalaisista. Itämaisen itsevaltiuden oikut ovat usein turmiollisia lähimmälle ympäristölleen, mutta kansanjoukkoja harvoin erikoisesti koskevat vehkeilyt ja vallankumoukset sultanin hovissa.
Itsevaltaisessa europalaisessa valtiossa 18. ja 19. vuosisadalla on sitä vastoin yksilö kadottanut kaikki suojakeinonsa valtiovaltaa vastaan. Se ei kärsi mitään itsenäisiä järjestöjä rinnallaan. Kaikki toimet, joita muuten harjottivat itsehallinnolla varustetut kunnat ja osuuskunnat, ovat tulleet valtiopolisin tehtäviksi. Tämä luulottelee olevansa kaikkitietävä ja kaikkivoipa ja toimii tämän luulottelunsa mukaisesti. Se edustaa korkeinta valtaa, se katsoo sen vuoksi, etteivät mitkään lait sitäsido. Lait ovat sille ainoastaan välikappaleita, joiden avulla voidaan loukata, kiduttaa ja erittäinkin kiristää.
Vielä paljoa pahempi kuin itsevaltiuden lainsäädäntö on sen virkamiesten todellinen laittomuus. Tämä se oli, joka kaikkialla nykyisessä Europassa ensiksi ja enimmin kiihotti kansaa kapinaan, se sietämättömimmin nykyistä Venäjääkin rasittaa.
Demokratia koettaa mahdollisimman paljo rajottaa virkamieshallitusta, antaa mahdollisimman paljo sen toimista takaisin kunnalliselle itsehallinnolle ja vapaille yhdistyksille. Mutta tällä pyrkimyksellä on rajansa. Kuten kapitalistinen tuotantotapa pyrkii kapitalistinen valtiokin yhä suurempaan keskittymiseen ja yhä lukuisemmiksi ja suuremmiksi tulevat toimet, joita yhteiskunta asettaa valtion suoritettaviksi. Virkamiesten ja heidän tehtäviensä luku on senvuoksi kansanvaltaisessa valtiossakin yhä kasvamassa.
Sitä tärkeämmäksi tulee valtiovallan keskuksen, hallituksen, jonka alaisena valtion koko virkamiehistö on, toiminnan tarkastus. Mutta tähän saakka ei ole vielä keksitty muuta keinoa tämän tarkastuksen suorittamiseksi kuin edustuslaitos. Välittömän lainlaadinnan kannattajatkaan eivät voi toista mainita.
Erittäinkin vähemmistöille, vastustuspuolueille, hallituksen ja virkamiesten toiminnan tarkastusoikeus on sangen arvokas, se on heille parlamentin arvokkain oikeus. Lainlaadinnan alalla voivat ne luonnollisesti ainoastaan vähän vaikuttaa. Sitävastoin on jo yksityisen edustajankin mahdollista, jos hän on rehellinen, jos hänellä on rohkeutta ja taitoa, paljastaa ja sopivalla tavalla tuomita valtiohallinnossa vallitsevia väärinkäytöksiä. Niinkin voimattomassa ja orjamielisessä parlamentissa kuin Itävallan valtiopäivät, on joidenkuiden harvojen kunniallisten ja rohkeiden miesten läsnäolo tikkuna hallituksen silmässä ja jonkalaisena esteenä virastojen liian suurelle mielivallalle ja raakuudelle. Ja tarvitseeko meidän muistuttaakaan, minkälainen vaikutus etupäässä suuriin kansanjoukkoihin, mutta lopuksi hallitseviinkin piireihin Saksan valtiopäivillä poikkeuslakien ajalla oli joka kerta keskusteluilla pienen piiritystilan pitkittämisestä Berlinissä, Hampurissa j. n. e. samoinkuin äskettäisillä keskusteluilla sotilasrääkkäyksistä?
Edustusjärjestelmän lakkauttaminen merkitsisi tämän tehokkaan tarkastuksen lakkauttamista. Joka poistaa kansanedustuksen, polttaa sen puhujalavan, jolta hallitsevan järjestelmän syyttäjät puhuvat koko kansalle. Jokaisessa noista 10,000 osastosta puhuu jokainen puhuja ainoastaan kymmenestuhannesosalle koko kansasta, hänellä ei ole edessään ministeriä, jonka on vastattava hänelle — tai pitäisikö asettaa noin 10,000 osastoministeriä? — ja hänen puheensa voi samalla tavalla jäädä unohduksiin kuin nykyisin niin paljo siitä, mitä yksityiset tuovat esille kansankokouksissa, vieläpä sanomalehdissäkin. Paraassakin tapauksessa asioiden esittäminen koko kansalle aiheuttaisi 10,000 kertaa enemmän työtä kuin yksi parlamentin keskustelu.
Mutta tosiaankin, Rittinghausenhan uskoikin, ettei hänen valtiossaan voida löytää syytteitä ministereitä vastaan, sillä kansa valitsee ne. »Ministerikollegio on kutsuttava yleisellä ja välittömällä vaalioikeudella valtioasioita johtamaan».[20] Mutta mistä alkaen on se, että kansa valitsee virkamiehen, ollut takeena, että tämä myöskin moitteettomasti täyttää tehtävänsä?
Eikö Rittinghausen juuri itse sano, että on mahdotonta antaa yksityisedun edustaa yhteisetua, että kansa ei saa uskoa valitsemiaan lainlaatijoita edes matkalle? Eikö hän toista J. J. Rousseaun sanoja, että englantilainen on ainoastaan vaalipäivänä vapaa? Ja hän uskoo yksinkertaisesti sen kautta estävänsä valtiovallan väärinkäytökset, että hän antaa kansan valita itselleen herratja valtiaat.
Onko ministeri ehkä vähemmin kiusauksille altis kuin parlamentin jäsen, tai onko hänellä vähemmän valtaa? Parlamentin jäsenet voivat ainoastaan välillisesti, hallituksen kautta vaikuttaa valtioon. Hallituksella on käytettävissään koko suunnaton valtiovalta. Ja parlamentissa on aina eri ryhmät edustettuina. Enemmistöon vähemmistön arvostelun alainen. Ministeristön sitävastoin täytyy olla yhtenäisen. Kokoamishallitus osottaa ainoastaan, että yhtyneiden puolueiden väliset vastakohdat eivät enää ole periaatteellista laatua. Valtiota voidaan hallita ilman periaatteita, mutta ei yhtä aikaa erilaisten periaatteiden mukaan. Hallituksessa ei siis vähemmistö tarkasta enemmistön toimenpiteitä ja nykyaikaisessa valtiossa on hallituksen valta paljoa laajempi ja välittömämpi kuin parlamentin valta. Ja kuitenkin selittää Rittinghausen, että jokaisen parlamentin, vaikkapa se olisi täydellisesti kansasta riippuvainenkin, vaikkapa se olisi valittu laajimmalla äänioikeudella ja suurimmalla vaalivapaudella ainoastaan lyhyeksi ajaksi — 2 à 3 vuodeksi — ja vaikkapa se olisi referendumin ja aloteoikeuden kautta kansantarkastuksen alainen — niin hän selittää, että jokaisen tällaisenkin parlamentin täytyy luonnonpakosta aina pettää kansa. Mutta valittu ministeristö on yksinomaan vaalin kautta kansan kuuliainen palvelija!
Tosin silloin tällöin sukeltaa hänenkin eteensä epäilyksiä siitä, ettei hänen valtiossaan ole mitään muuta suunnattoman suuren keskitetyn valtiovallan yläpuolella kuin kymmeneentuhanteen osastoon jakaantunut kansa. Satunnaisesti huomauttaa hän tarkastustoimikunnasta, joka olisi välttämätön, valvontavaliokunnasta, jonka luonnollisesti täytyy olla valittu, siis edustuskokous.
Ei auta siis mikään, niin paljo kuin välittömän lainlaadinnan kannattajat itseänsä vääntelevät ja kääntelevätkin, heidän täytyy aina jättää lainlaadintakokousten tehtävät — paitse lopullista äänestystä lakiesityksista — edustajakokouksille, jos he ylimalkaan tahtovat niitä toteutettaviksi. On luonnollisesti saman tekeväänimitetäänkö noita kokouksia parlamentiksi, toimitusvaliokunnaksi tai tarkastustoimikunnaksi. Jos parlamentarismin vastustajain luontoperäinen vastenmielisyys rajottuu ainoastaan nimeen, niin silloin ei tarvitse apua kaukaa etsiä. Edustusjärjestelmä herää aina uudestaan eloon, vaikka he sen kuinkakin usein kuoliaaksi löisivät.
Toimitusvaliokunta ja tarkastustoimikunta eivät voi toimia ilman joitakin oikeuksia. Jos niiden toiminnalla pitäisi olla jotakin tarkotusta, niin täytyy niiden voida tehdä päätöksiä ja hallituksen tehtävänä on kunnioittaa näitä päätöksiä. Niiltä ei siis voida kieltää toimivaltaa.
Jos siis mikäli mahdollista kaikkien suurempien etujen ja eturyhmien, kansan kaikkien puolueiden ja suuntien pitäisi olla edustettuina tässä kokouksessa, silloin täytyy jäsenten luvunkin tulla niin suureksi, ettäse vastaa tällaisen neuvottelevan kokouksen tarkotusta, siis jokseenkin yhtä suureksi kuin nykyisten parlamenttien jäsenluku.
Mutta lopuksi huomataan, että on aivan sulaa voimaintuhlausta, että kaksi kamaria pitää istuntojaan toistensa rinnalla, vaikka ne yleensä yhtäläisellä äänioikeudella valittuina ovat puoluejaoltaan jokseenkin samallaisia, kaksi kamaria, joiden toimet monessa kohdin ovat samoja. Huomataan, ettei tulos muutu ollenkaan, mutta edustuslaitosten työ tulee yksinkertaisemmaksi, jos se jätetään yhden kamarin tehtäväksi, toimitusvaliokunta ja tarkastustoimikunta yhdistetään — ja lopuksi olemme me tulleet takaisin samaan tilaan, joka on jo Sveitsissä: kansanedustuslaitokseen, jonka toimia kansa tarkastaa.
Mutta koska kansalaiset, jotka valitsevat edustajakokouksen, ovat samoja, jotka äänestävät lakiesityksistä, huomataan useimmissa tapauksissa, että kansan äänestys ja äänestys lakiasäätävässä, tai jos niin tahdotaan, lakiavalmistavassa kokouksessa käyvät samoiksi. Ainoastaan harvoissa tapauksissa, jos tässä kokouksessa ei mikään puolue ole ehdottomana enemmistönä tai jos on kysymyksessä erittäin laajamerkityksellinen laki,joka panee kansanjoukot liikkeelle ja ajaa äänestysuurnalle välinpitämättömät, häilyväiset ainekset, jotka tavallisesti eivät ota osaa vaaleihin, ainoastaan silloin voi siellä täällä tulla eroavaisuutta kansanäänestyksenja eduskuntaäänestyksen välille — luonnollisesti edellyttäen, että tämä on täysin vapailla vaaleilla valittu ainoastaan lyhyeksi ajaksi.
Tämän kirjottaja uskoo sen vuoksi, ettei hänellä ole ollenkaan syytä muuttaa kirjassaan »Erfurtin ohjelma» lausetta, joka on pannut kaikkien välittömän kansan lainlaadinnan ystäväin sapen kiehumaan. Lause kuuluu:
»Välittömästä lainsäädännöstä kansan kautta ei meidän tässä tarvitse puhua. Se ei voi ainakaan nykyaikaisessa suurvaltiossa, jommoisesta tässä vain on puhe, tehdä eduskuntalaitosta tarpeettomaksi, vaan voi korkeintaan tulla käytäntöön tämän ohella yksityistapauksissa, sen työn korjaajana. Aivan mahdoton on sen kautta pitää huolta valtion lainsäädännöstä kokonaisuudessaan, ja yhtä mahdoton on sen kautta valvoa ja tarpeen vaatiessa muuttaa valtionhallintoa. Niinkauvan kuin nykyaikainen suurvaltio on pystyssä, tulee sen valtiollisen toiminnan painopiste aina olemaan eduskunnassa». 1)
Meillä on sitäkin vähemmän syytä tähän kun jo välittömän kansan lainlaadinnan kannattajainkin käytäntö puhuu meidän puolestamme.
Samoin kuin kehitys nykyaikaisessa valtiossa on välttämättömyyden pakosta siirtänyt valtioasioiden järjestelemisen edustajakokouksen huoleksi, samoin ovat kaikki järjestöt, jotka toimivat laajalla alueella, esim. kautta koko valtion, vieläpä sen rajojen ulkopuolellakin, ennenkaikkea valtiolliset puolueet olleet pakotettuja käyttämään samaa keinoa asioitensa järjestämisessä. Meidän vuosisatamme ei ole ainoastaan parlamenttien vuosisata, vaan se on myöskin kongressien vuosisata. Sosialidemokratia noudattaa tässä muiden puolueiden esimerkkiä sielläkin, missä, kuten Sveitsissä, mitkään lait eivät estäisi sitä järjestämästä asioitaan Rittinghausenin reseptin mukaan. Mikseivät Rittinghausenin kannattajat ehdota sveitsiläisille tovereillemme, ettäluopuisivat puoluekokousten pitämisestä ja jättäisivät puolueasiat yksinomaan osastojen käsiteltäviksi ja ratkaistaviksi? Miksi pitävät he puoluekokouksia välttämättöminä ja itsestänsä selvinä?
Kaikkialla on kaikki sosialidemokratisen puolue-elämän tärkeät kysymykset tähän asti ratkaistu puoluekokouksissa, edustajakokouksissa. Kokoukset olivat välttämättömiä riitaisuuksien sovittamiseksi ja väärinkäsitysten oikaisemiseksi. Kokouksia tarvittiin hajaantumisten hyväksymiseksi, sekä yhtymisten aikaansaamista varten. Ilman kokouksia ei olisi voitu keskustella ja päättää tärkeistä periaatteellisista tai menettelytapakysymyksistä. Joukkoäänestysten tarkotuksena oli korkeintaan tuloksen vahvistaminen, sekä henkilöitten tai paikkojen valinta. Edustusjärjestelmä on ainoa muoto, jonka kautta puolue kokonaisuudessaan voi kokoontua, selvittää asioitaan ja tehdä päätöksensä. Ainoastaan kokouksen kautta on yhteistahdon mahdollista tulla ilmi, ainoastaan kokoukset säilyttävät puolueen yhteyden.
Niin kauvan kuin sosialidemokratia pitää edustusjärjestelmämuotoa omien asioitensa järjestämiselle välttämättömänä, saattaisi se itsensä ainoastaan naurun alaiseksi, jos se tahtoisi selittää tämän muodon valtioasioiden järjestämiselle tarpeettomaksi ja vahingolliseksi ja julistaa sen poistamisvaatimuksen.
Tämän lapsellisen, mutta eipä suinkaan silti vaarattoman huvin voimme jättää anarkisteille; he kilpaa kiistelkööt kokouksissaan edustusjärjestelmän epäsiveellisyydestä.
[20] Sosialidemokratisia kirjotelmia, IV, s. 9.