Luulemme kylliksi selvittäneemme minkälainen epäluoma Rittinghausenin lainsäädäntömenettelytapa on.
Täytyisi tosiaankin ihmetellä, jos se olisi mahdollinen, sillä se olisi täydellisessä ristiriidassa kehityksen yleisen lain kanssa, joka yhä enemmän laajentaa työjakoa.
Tarve tehdä itse kaikki ja vakaumus siitä, että itse kaikki paraiten ymmärtää, ovat kotoisin noilta menneiltä ajoilta, jolloin jokainen yksityinen talous ja jokainen yksityinen liike itse tekivät miltei kaikki tarve-esineensä. Pikkukäsityöläisenkin on vielä pidettävä huolta mitä erilaisimmista toimista. Hän ei ole ainoastaan teollisuustyömies, hän ostaa myöskin raaka-aineita, tuopi ne kotiinsa, hän vie tuotteensa markkinoille, myöne siellä, hän hoitaa itse kirjanpitoa, jos hänellä ollenkaan sellaista on j. n. e. Mutta jos liikkeen pitäisi laajentua, jos sen pitäisi kehittyä suurliikkeeksi, niin on suorastaan mahdotonta, että liikkeen omistaja itsepitää huolta kaikista sen hoitamiseen tarvittavista asioista. Hänen täytyy ottaa palvelukseensa virkailijoita kuten kirjanpitäjiä, tehtaantyömiehiä, myyjiä, kauppamatkustajia j. n. e. Kuitenkaan eivät näiden edut ole samoja kuin hänen omansa, he eivät säännöllisissä oloissa osota samaa intoa kuin se, jolle he tekevät työtä. Voivatpa he häntä pettääkin, jopa huolimattomuudellaan ja petoksillaan saattaa häviöönkin. Mutta onko tämän asian miettiminen edes koskaan estänyt ketään liikkeen harjottajaa muuttamasta pienliikettään suurliikkeeksi, jos hän muuten vain sen kykeni tekemään? Että yksityinen tavaranvalmistaja ei enää voi tehdä itse kaikkea, että hänen täytyy luovuttaa toisille, siihen valtuuttamilleen osa toimista, joista itse tähän saakka on huolta pitänyt, voi sangen usein vaikuttaa epäedullisestikin, mutta se on eroamattomassa yhteydessä kehityksen kanssa pienliikkeestä suurituotantoon. Tämän kehityksen sanomattoman suuria etuja ei voida ostaa ilman, ettei samalla saataisi kaupanpäällisenä sen epäkohtiakin. Pitäisikö sen vuoksi luopua suurliikkeestä? Vai pitäisiköhän meidän vielä tehdä mielipuolen yrityksiä keksiäksemme suurliikkeelle muotoa, joka tekisi mahdolliseksi jokaiselle yksityiselle työmiehelle yhtä itsenäisenä kuin pienliikkeen tavaranvalmistaja, täyttää kaikki tämän tehtävät? Eipä suinkaan. Me säilytämme työjaon ja pyrimme ainoastaan mahdollisuuksien mukaan pienentämään sen mahdollisia epäkohtia.
Liikkeenharjottaja koettaa suojella itseänsä virkamiestensä ja työmiestensä petoksia ja huolimattomuutta vastaan näitä huolellisesti valikoiden, mahdollisimman ankaran tarkastuksen ja irtisanomis- ja työstäerottamisoikeuden kautta. Ompa olemassa muitakin menettelytapoja voittaa työnjaon epäkohdat, ennenkaikkea yksityisten työmiesten yksityisetujen saattaminen sopusointuun liikkeen kokonaisetujen kanssa. Tähän päämäärään pyrkivät työnantajat jo nykyisin, kapitalistisen suurliiketuotantotavan vallitessa voitto-osuuksien jakamisella, mutta täydellisesti saavutetaan tämä ainoastaa nsuurliikkeen saadessa sosialistisen muodon.
Mitä tässä on sanottu teollisuustyönantajista, se koskee myöskin suurinta yhteiskunnallista liikelaitosta valtiota. Suurvaltio on suorastaan mahdoton ilman niiden erilaisten toimien luovuttamista, jotka ennen olivat kansankokouksen tehtävinä, yksityisille virastoille tai kokouksille. Ei ainoastaan ulkonaisten seikkain, valtioalueen laajuuden, sen väestön suuruuden, huomioonottaminen tee sitä välttämättömäksi, vaan ennen kaikkea se seikka, että nämä toimet ovat tulleet aivan liian laajoiksi, että koko väestöllä olisi aikaa tyydyttävällä tavalla hoitaa niitä muiden töitensä ohella.
älkäämme unohtako, että tämä seikka oli huomioon otettava jo raakalaisajallakin, jolloin lainsäädäntötehtävät olivat vielä sangen vähäisiä. Silloinkin, kun näennäisesti vielä vallitsi kansanlainsäädäntö, sääti ainoastaan osa kansasta koko kansalle lakeja. Germaanien keskuudessa olivat ainoastaan miehet lainlaatijoita. Roomassa ja Ateenassa eivät kansankokoukset säätäneet lakeja ainoastaan naisille, vaan myöskin orjille, kaupunkiin muuttaneille muukalaisille, »liittolaisille» ja alamaiskansoille. Mutta Keskiajalla vei tuotannon kehitys siihen, että lainsäädäntötoimet, mikäli sellaisista saatto iolla puhetta, jäivät aateliston ja erittäinkin papiston tehtäviksi, jotka sitte pitivät niistä huolta aatelis- ja hovipäivillä, synodeissa ja kirkolliskokouksissa.
Mutta olemmehan myöskin nähneet, miten yhteiskunnallinen kehitys lopulta erotti lainlaatijan ja tuomarintehtävät toisistaan. Alkujaan olivat nämä molemmat toimet yhdessä olleet kansankokousten suoritettavina. Nykyisin eivät kai välittömän kansanlainsäädännön mielettömimmät kannattajatkaan tahtoisi edes yrittää oikeudenhoitoa kansan kautta, s. o. tahtoisi jättää sitä koko kansan huoleksi. On tullut välttämättömäksi antaa se erikoisten virkamiesten tehtäväksi. Oikeuslaitosta ei voida sillä tavalla muodostaa kansanvaltaiseksi, että kutsuttaisiin noin 10,000 osastoa tutkimaan jokaista oikeustapausta ja tuomitsemaan asianosaisia, vaan ainoastaan sillä tavalla, että kansa saa tuomarien suhteen oikeuden, joka kapitalistilla on virkailijainsa suhteen, oikeuden, valita ne ja tarkastaa niiden toimintaa. Mikäli kansa sekaantuu oikeudenhoitoon, tapahtuu se jonkullaisen edustusjärjestelmän, valamieslaitoksen kautta. Mutta nämäkin täyttävät useimmiten ainoastaan yhden tuomarintehtävistä. He vastaavat kysymykseen, onko joku syyllinen, joko myöntäen tai kieltäen. Oikeudenkäynnin johtaminen ja säännöllisesti myöskin rangaistuksen suuruuden määrääminen on ammattituomarin tehtävänä.
Mutta ei ainoastaan lainlaatijan ja tuomarin toimia ole jätetty erityisen ammattikunnan haltuun, vaan vieläpä sellainenkin toimi, josta voisi olettaa, ettei sitä voida jättääkään jonkun erityisen henkilön tai henkilöryhmän huoleksi: yleisen mielipiteen muodostaminen ja sen ilmituominen, ajatusten vaihto julkisista asioista.
Sangen hienosti sanoo Lothar Bucher: »Ajatusten vaihtoa, joka muuten tapahtuu välittömästi yksilöiden kesken, hoitavat nykyään siihen erikoisesti valtuutetut laitokset, sanomalehdet. Tämä muutos tapahtuu rinnakkain ja on vuorovaikutuksessa edustusjärjestelmän kehityksen kanssa ja sen vaikutukset ovat sangen selvästi, matemaattisen selvästi laskettavissa. Tuhannet kansalaiset sulautuvat yhteen sanomalehteen, loppumaton luku mahdollisia yksilö-yhdistelmiä, pienempiäja suurempia puhelupiirejä, joissa tieto, havainto ja ajatukset hedelmöittävästi kosketelevat toisiansa, katoaa ja supistuu tusinaksi sanomalehtivastakohtia tai vivahduksia. Maan ja kunnan yleisten asioiden käsitteleminen tulee välilliseksi, muuttuu kansalaisvelvollisuudesta tai kansalaiskunniasta liikealaksi, ammatiksi j. n. e.»[21]
Vertaus edustusjärjestelmään on aivan oikea, mutta erotus sanomalehdistön ja parlamentin välillä on siinä, että tilaajalla on sanomalehteensä vielä vähemmän vaikutusta kuin valitsijalla parlamenttiin. Tämä voi aina vapaasti valita ehdokkaiden kesken, mutta sanomalehtimiehet määräävät itse itsensä tai joku kapitalisti määrää heidät yleisön edustajiksi.
Tosin voi jokainen vapaasti valita sanomalehtensä, mutta valikoimisen vara ei ole kovin suuri. Sanomalehteä eivät tee yksilölle välttämättömäksi sen edustamat katsantokannat, vaan siinä olevat uutiset. Kuten maailmanmarkkinat nykyisin viime kädessä hallitsevat koko yhteiskunnallista elämää, samoin täytyy jokaisen, joka on huvitettu politisesta ja taloudellisesta elämästä seurata koko maailman kehitystä. Mutta yksityiselle on mahdotonta koota uutisia koko sivistyneestä maailmasta. Sanomalehdet ovat laitoksia, jotka kokoovat näitä uutisia ja välittävät niitä yleisölle. Tällaisen laitoksen perustaminen ja kunnossapito on sangen kallista ja tulee sitä kalliimmaksi mitä enemmän maailman liike kehittyy. Suuret päivälehdet ovat sen vuoksi luonnon pakosta kapitalistisia liikeyrityksiä. Mutta muukin sanomalehdistö vaipuu yhä enemmän kapitalistiseen riistämiseen. Yleisön etujen edustajan sijasta on siitä sen vuoksi todellisuudessa tullut pääoman etujen edustaja.
Kuinka pieni sanomalehtien lukijain vaikutus on sanomalehtiinsä, osottaa esim. Wienin kaupunki, jossa enemmistö sanomalehtiä ostavasta yleisöstä on mieleltään juutalaisvihollista. Siitä huolimatta ovat Wienin kaksi juutalaisvihollista päivälehteä pysyneet ainoastaan vaivoin hengissä. Wieniläinen poroporvari parjaa suuntäydeltä »juutalaislehtiä», mutta ostaa ja lukee niitä kuitenkin aina edelleen.
Sanomalehdistö olematta pienessä määrässäkään edes vastuunalainen lukijoilleen, on sen vuoksi rappeutunut paljoa pahemmin kuin parlamentarismi huonommissa muodoissaankaan on koskaan ollut. Se hallitsee rajattomammin kuin mikään parlamentti, se on paljoa enemmän arvostelun yläpuolella kuin mikään parlamentti, kirkkokunta ja itsevaltias hallitsija koskaan ovat olleet. Kaikki on sen arvostelun alaista, ja voi sitä ihmistä, jota se moittii, hän on pannaan julistettu, seurakunnan yhteydestä erotettu, tai kuten nykyään sanotaan boikottauksen alainen. Arvostelusta, jota harjotetaan sanomalehdistöä kohtaan, ei tule koskaan paljoakaan julkisuuteen, sillä se mistä sanomalehdistö ei kerro, on kansanjoukoille tapahtumatonta, oli se sitte miten taivasta tavottelevaa tahansa. Kuolemanhiljaisuuden kirous tappaa epämieluisen opin paljoa varmemmin kuin inkvisition vankilat koskaan kykenivät. Tosiaankin, jos vertaa kirkkoa ja sanomalehdistöä toisiinsa, silloin voidaan niissä kylläkin tavata yhtäläisyyttä[22], mutta vastaus kokonaisuudessaan ei ole sanomalehdistölle edullinen. Keskiajan pahimmat papit eivät osanneet hävyttömämmin vetää nenästä, riistää, pitää tietämättömyydessä, ja siveellisesti turmella uskovaista kansaa kuin nykyaikainen sanomalehdistö.[23]
Pitäisikö sen vuoksi pyrkiä lakkauttamaan sanomalehdistöä ? Tai pitäisikö ehkä vaatia, että kansa välittömästi toimittaisi kansanlehtiä ? Tähän asti ovat sellaisen vaatimuksen esittäneet ainoastaan jotkut anarkistit. Taloudellisen ja valtiollisen elämän saavutettua nykyisen suunnattoman laajuutensa, ei ole edes ajateltavissakaan, että voitaisiin elää ilman sanomalehtiä. Mutta yhtä tärkeätä kuin on sanomalehtien olemassa olo, on myöskin se, että niiden toimittamisesta pitää huolta erityinen ammattikunta.
Mutta eikö ole olemassa keinoja, joilla voisi kukistaa turmeltuneen sanomalehdistön rajattoman herruuden ?
Köyhälistön kehitys ratkaisee itsestään sanomalehti-probleemin samoin kuin monen muunkin probleemin.
Porvarillisten lehtien lukijat ja ostajat ovat hajanaista joukkoa. Aivan toisin on työväen sanomalehdistön laita. Se riippuu usein suurista järjestöistä. Palkkatyöläisiä pakottavat ne erityiset yhteiskunnalliset ehdot, joiden alaisina he elävät, suurissa joukoissa liittymään yhteeen, eikä vain ohimenevien tarkotusten saavuttamiseksi. He muodostavat ainoan luokan, joka nykyaikaisessa valtiossa on liittänyt suuret joukot pysyväksi kansalliseksi, jopa kansainväliseksikin järjestöksi. Ja järjestönsä kautta on työtä tekevä köyhälistö kyennyt luomaan oman sanomalehdistönsä. Järjestö hankkii sille lukijat ja ostajat, ja sen kautta tulevat suureksi osaksi ne suunnattomat kustannukset tarpeettomiksi, joita porvarillisen sanomalehden on maksettava hankkiakseen itselleen lukijapiiriä. Työväenlehden perustamiseen tarvitaan suhteellisen vähän pääomia. Suotuisten olosuhteiden vallitessa, kun työläisten järjestöt ovat erittäin lujia ja laajoja, onnistuu näiden ilman mitään varoja perustaa jokapäiväinen lehti ja saada se menestymään. Sillä tavalla murretaaan pääoman yksinomistusoikeus sanomalehdistöön.
Mutta sama seikka, joka tekee mahdolliseksi työväenlehden perustamisen ja pystyssä pysymisen pienillä pääomilla tai ihan ilman niitä, tekee sen myöskin kokonaan riippuvaksi lukijakunnastaan. Koska niiden voiman perustana ei ole niiden pääomat, vaan työväenjärjestöt, jotka ovat niiden takana, niin ovat ne todellisuudessa heidän käsissään, sielläkin, missä ne juridisesti ovat yksityisliikkeitä eivätkä jonkun ammatillisen tai valtiollisen järjestön omaisuutta. Kuka toimittaa ja minkälaisessa hengessä hän toimittaa, ei ole sellaiselle työväen lehdelle omistajan ja julkaisijan yksityisasia, sen ratkaisevat viimekädessä järjestyneet työläiset itse. Sanomalehtimies ei ole täällä niiden piirien yleisen mielipiteen tekijä, joiden nimessä hän puhuu, vaan hän tuo oleellisesti julkisuuteen ainoastaan sen, mitäne todella tuntevat.
Tämä on suhde, joka on karkottanut porvarilliset kirjailijat joka kerta luotaan pois, kun he ovat kukoistukseen kohoavan sosialidemokratisen sanomalehdistön puoleensa vetäminä tunteneet tai luulleet löytävänsä »tyhmien työmiesten» joukosta yleisön, jota voi jos suinkin mahdollista vielä helpommin vallata, jonka kustannuksella mahdollista vielä helpommin voi kohota kuin porvarillisessa sanomalehdistössä. Kun he huomaavat erehdyksensä, silloin kiljuvat he säännöllisesti äänensä käheiksi personallisen vapauden sorrosta ja turmeluksesta ja lopettavat tämän säännöllisesti sillä, että he puoluesortoa ja puolueturmelusta välttääkseen myövät itsensä jollekin kapitalistille.
Mutta se mitä sanomalehtimiehet pitävät alentumisena, koska he ovat liian itsekkäitä ja liian vaateliaita asettuakseen jonkun asian palvelukseen, niin suuri ja hyvä kuin se onkin, on todellisuudessa kohoamista. Työväen sanomalehdistö on siveellisessä suhteessa sanomattoman paljo korkeammalla porvarislehdistöä. Se on ylempänä sitä älyllisessäkin suhteessa, ei tosin aina ehdottomasti mutta aina suhteellisesti, nimittäin verraten niihin varoihin, jotka ovat sen käytettävissä. Ei ole rupla koskaan matkoillaan uskaltanut lähestyä työväenlehtiä enempää kuin Welfien varat tai Panama-yhtiön suunkiinnipitämisrahatkaan. Eivät hallitsevat luokat ostaisi mitään sanomalehdistöä niin mielelläänkun työväenlehtiä, mitään lehdistöä eivät niin köyhät miehet toimita kuin tätä, ja kuitenkin on se jäänyt niin puhtaaksi, etteivät edes työväen liikkeen likaisimmat parjaajatkaan ole uskaltaneet syyttää sitä ostettavissa olemisesta.
Köyhälistön vaikutuksen alaisena saa siis sanomalehdistö aivan toisen luonteen. Keinosta, jolla aiottiin tehdä kansanjoukot kapitalistien taloudellisten ja valtiollisten tarkotusten palvelijoiksi, ja tylsistyttää sekä viedä siveellisesti heidät rappiolle, onkin tullut terävä ase taistelussa riistämistä ja turmelusta vastaan, taistelussa työtätekeväin luokkain henkisen, siveellisen ja ruumiillisen uudestisyntymisen puolesta. Eiköhän parlamentarismin laita ole sama?
[21] Parlamentarismi (der Parlamentarismus) 231 ja seuraava siv.
[22] Jo Lothar Bucher arveli, että Vanhan Ajan kansat olisivat tehneet »Yleisen mielipiteen» jumalattareksi, jos olisivat sen tunteneet, kuten he tekivät Nemesiksen (koston hengetär): »Se on oikea jumaluusolento, siinäkin, että usko siihen on laiskuuden päänalusena, siinäkin, että sille voi sanella ennus-lauselmia, mutta että jokaisen ei ole sallittu sitä tehdä. Jollei uskomme vertauskuviin ja taiteemme olisi niin rappeutunutta, olisimme sille jo aikoja sitte temppeleitä rakentaneet. Nyt täytyy sen tyytyä kotikappeleihin, joita jokainen rakentaa itselleen.» Aito ideologisesti selittää Bucher luonnollisesti sanomalehdistön kaikkivallan johtuvaksi, ei sen yhteiskunnallisista toimista, vaan »ainaisesta auktoriteetin tarpeesta ja nöyrästä alistumisesta, jota tapaat ihmisjoukkojen keskuudessa». Auktoriteetin olemassa olon selittäminen auktoriteetin tarpeesta johtuvaksi muistuttaa hiukan lääketieteen ylioppilaasta, joka selitti opiumin nukuttavan vaikutuksen johtuvan opiumissa olevista nukuttavista voimista.
[23] Uudella kirkolla näyttää jo olevan uusi uskontonsakin. Nietzschen yli-ihminen, joka on yläpuolella laumatietoisuutta, ulkopuolelle hyvää ja pahaa, ei ole kukaan muu kuin sanomalehtimies,joka viheltelee yleiselle mielipiteelle, jonka hän itse juuri tekee,joka uskon kautta yleiseen mielipiteeseen, hyvään ja pahaan hallitsee ja riistää suuria laumoja.