Kuitenkin syntyi tästä kunta-elämästä suotuisten olojen vallitessa uusi kansanvallan kukoistus.
Taloudellinen kehitys johti käsiteollisuuden ja kaupan syntymiseen sekä voimistumiseen muutamissa maantieteellisen aseman ja valtiollisten olosuhteiden suosimissa kunnissa. Niiden asukasluku ja hyvinvointi lisääntyivät. Niihin kasaantuneiden rikkauksien suojelemiseksi ympäröitiin ne muureilla, niistä syntyi kaupunkeja. Erittäin suotuisten olojen vallitessa kehittyivät nämä hyvinkin suuriksi ja mahtaviksi. Useiden onnistui säilyttää itsenäisyytensä tai, jos jo olivat sen menettäneet, uudestaan vapautua. Vieläpä onnistui monien päästä itse herroiksi, pakottaaa muita kuntia alamaisuussuhteeseen, perustaa valtioita, jotka suuruudessa joskus olivat kuningaskuntien veroisia, kuten esim. Atenan valtio. Tunnettuahan on, minkälainen suunnaton maailmanvalta Rooman kunnasta muodostui.
Tämän vallan ja rikkauksien lisääntymisen aikana käytiin kaupunkikunnissa kiivaita sisäisiä taisteluita.
Alkujaan oli kyläkunta samaamerkitsevä kuin kylän maayhdyskunta. Se on, kylän maa, se osa kyläkunnan alueesta, joka ei vielä ollut joutunut yksityisomaisuudeksi, kuului kunnalle; kunnanasukkaat olivat samalla maayhdyskuntain jäseniä, he viljelivät kunnan aluetta joko yhteisesti tai kukin eriksensä varmojen, yhdyskunnan vahvistamien sääntöjen mukaisesti.
Jos joku muukalainen muutti kuntaan, joka muuten tapahtui hyvin harvoin, tuli hän, jos hänet otettiin kunnan jäseneksi, myöskin yhteismaayhdyskunnan jäseneksi. Maata ja metsäähän oli aluksi yllinkyllin.
Ensiksi tapahtui tässä suhteessa muutos kaupungeissa. Niiden tarjoamat edut olivat säännöllisesti niin huomattavia, että niillä oli suuri vetovoima läheisen ja kaukaisemmankin ympäristön, vieläpä joskus vieraiden maidenkin asukkaihin. Kuntaan muuttavien muukalaisten luku kasvoi. Maat alkoivat tulla ahtaiksi ja samalla saada arvoa. Seurauksena tästä oli, että maayhdyskuntalaiset lakkasivat jakamasta maata siirtolaisille. Maayhdyskunta muuttui suljetuksi seuraksi, jonka jäsenet muodostivat ainoastaan osan kunnan jäsenistä. Kaupunkikunnan asukkaat jakaantuivat tällätavoin kahteen luokkaan, maayhdyskunnan jäseniin, maataomistavaan, usein myöskin kauppaaharjottavaan ylimystöön, patriseihin ja muihin kunnan jäseniin, plebeijeihin. Paitsi sitä, etteivät plebeijit saaneet viljellä yhteismaata, ei heillä ollut myöskään oikeutta ottaa osaa maayhdyskunnan jäsenten kokouksiin, joiden tehtävänä oli lainlaadinta, osaksi myöskin vielä tuomiovalta ja kunnanhallinnon tarkastus.
Maayhdyskunnista suljetut kunnan jäsenet, eivät alussa nostaneet melua oikeudettomuudestaan, niinkauvan kuin he olivat kunnassa ainoastaan suvaittuja jäseniä, niin kauvan kuin maayhdyskuntalaisten taloudellinen merkitys, vaikkei kään kenties enää lukumäärä, oli huomattavasti suurempi kuin muiden. Mutta patrisien taloudellinen merkitys pieneni pienenemistään plebeijeihin verraten, joiden luku ja taloudellinen valta suurenemistaan suureni. Maatalous lakkasi olemasta kaupunkikunnan taloudellisena pohjana, kauppa ja teollisuus astuivat ensitilalle, taloudellinen valta siirtyi maanomistajilta kauppiaille ja käsityöläisille. Mitä pitemmälle kehitys kulki tähän suuntaan, sitä voimakkaammiksi nuo kaksi viimeksi mainittua luokkaa tunsivat itsensä, sitä vastenmielisemmin tyytyivät he oikeudettomaan asemaansa, sitä päättävämmin taistelivat he patrisien etuoikeuksia vastaan. Nämä olivat pakotettuja tekemään heille myönnytyksen toisensa jälkeen. Plebeijit pääsivät osallisiksi kaupungin hallintoon ja kaupungin yhteismaahan. Osallisuus kaupungin hallintoon ulottui laajalle tai supistui hyvin pieniin eri luokkien voimasuhteiden mukaan. Tapahtuipa niinkin että täysvaltainen kansankokous, joka oli korkein julkinen laitos, joka ei ainoastaan laatinut lakeja, vaan valitsi virkamiehetkin, hoiti tuomiovaltaa — että tämä kansankokous oli taas, kuten entisinäkin aikoina, koko kansan kokous.
Loistavimpana esimerkkinä tällaisesta vanhan kansanvallan uudestaan eloon elpymisestä uusilla perusteilla oli Atenan kaupunki, josta tuli suuren valtion keskus.
Mutta mihinkä vei tämä »välitön kansanlainsäädäntö»?
Suuren valtion hallinnossa on paljo ja monenlaisia toimia. Atenan kansa osottautui olevansa täysin kypsynyt niitä hoitamaan, mutta siltä menikin koko aikansa siihen.
Luonnollisena seurauksena tästä oli, että valtiollinen vaikutusvalta todellisuudessa joutui niille kansalaiskerroksille, jotka olivat siinä asemassa, että voivat uhrata kaiken aikansa valtioasioiden hoitoon. Näihin eivät kuitenkaan kuuluneet ympäristön talonpojat, mikäli heillä oli kansalaisoikeuksia kaupungissa, eivätkä kaupunginvapaat käsityöläiset. Valtion hallinto, lainlaadinta ja korkein tuomiovalta jäi niiden kansanaineisten haltuun, jotka elivät toisten kustannuksella: toisten leipää syöväin rikkaiden ja köyhäin — suurtilallisten, suurkauppiasten ja tehtailijoiden[3] sekä ryysyköyhälistön haltuun.
Mutta yhteiskuntaluokkien ulkopuolella olevilla kansanaineksilla, ryysyköyhälistöllä ei ole mitään erikoisia luokkaharrastuksia. Politinen valta ei voi koskaan heidän käsissään tulla vipusimeksi, jolla käännettäisiin valtio ja yhteiskunta määrättyä, jonkun erikoisen luokan etujen mukaista uraa kulkemaan, vaan se on heille ainoastaan keino tyydyttää omia personallisia hetkenmielitekoja. Ryysyköyhälistö käytti politista valtaansa myömällä sen enimmän tarjoovalle, siis rikkaille, jotka ostivat omistamattoman kansanluokan käytettäväkseen juhlilla ja pidoilla — leivällä ja sirkushuvituksilla, kuten Roomassa. Orjatalous hankki tähän tarvittavat varat.
Osaksi keskiluokkain pyrkimyksistä vierottaa ryysyköyhälistöä rikkaiden ostettavissa oleilemisesta, osaksi tämän köyhälistön omasta halusta saattaa valtio suorastaan heitä palvelemaan, syntyivät erilaatuiset valtionpalkat, joita ruvettiin maksamaan osanotosta julkiseen toimintaan — tuomioistuinkokouksiin (heliaspalkka), kansan kokouksiin (ekklesiaspalkka), vieläpä juhliinkin (theorikon). Mutta mistä saatiin varat näihin palkkoihin? Osaksi verottamalla rikkaita, siis heidän orjainsa työstä, jotka tässäkin taas esiintyvät itsevaltiaan Atenan kansan elättäjinä, toiselta puolen niistä apumaksuista, joita alamaisuuteen pakotettujen kuntien, »liittolaisten» piti suorittaa.
Ei siinä kyllin. Perikleen ajoista alkaen tuli atenalaisten valtiomiesten erittäin mielellään käyttämäksi keinoksi hankkia itselleen Atenan kansan suosiota sodassa voitetulta anastettujen maiden lahjotteleminen yksityisille atenalaisille. Tämä maa jaettiin pelto-osiin, kleroi, ja nämä lahjotettiin yksityisille atenalaisille, joita sitten imitettiin klerukeiksi. Jos tällä menettelyllä oli tarkotuksena muuttaa omistamattomia kansalaisia talonpojiksi, oli keino huonosti valittu. Ryysy-proletarit huvittelivat mieluummin huolettomina Atenassa kuin elivät otsansa hiessä työtä tehden yksitoikkoista elämää maaseuduilla. He pitivät edullisempana jäädä Atenaan ja vuokrata maakappaleensa entisille omistajille. Klerukia oli siis pohjiltaan ainoastaan keino lahjottaa yksityisille ryysy-proletareille verovelvollisia talonpoikia, jotka tekivät työtä heidän hyväkseen. Tämä selittää myöskin suureksi osaksi, miksi Atenalla oli niin rajaton maannälkä, mutta se selittää myöskin, mistä johtui se kiihkeä viha, jota nuo alamaiskansat tunsivat Atenaa kohtaan.
Mutta tämä menettely ei heikontanut rikkaiden vaikutusta taloudellisesti, vaikkei suinkaan politisesti, joutilaina maleksiviin köyhiin kansankerroksiin, vaan se houkutteli työtätekevää keskiluokkaa, jättämään taloudellisen toimintansa ansaitakseen elantonsa politisella toiminnalla. Tällä tavalla suorastaan kasvatettiin uutta ryysyköyhälistöä.
Mutta ennen palkkaköyhälistön syntymistä oli kansanvallan tukena aina ainoastaan työtätekevät keskiluokat, talonpojat ja käsityöläiset. Ryysyköyhälistö on aina myönyt vapautensa ja oikeutensa, se ei ole koskaan uskaltanut ryhtyä vakavaan taisteluun. Senpävuoksi oli kansanvapaus Atenassa tuomittu häviämään, heti kun kansanjoukot olivat vajonneet ryysyköyhälistöksi.
Samallainen oli kehitys Roomassakin, kuten tiedämme.
Näemme siis, että täälläkin oli »välittömästi kansankautta tapahtuvan lainlaadinnan» perustana, kuten raakalaisaikanakin, toisten työ, raakalaisaikana naisten työ, sivistystilassa orjain ja verovelvollisten työ. Samalla tavalla kuin alkuperäinen yhteisvapaus lopuksi vaihtui despotismiin, loppui tämä kaupungeissa uudestaan elpynyt kansanvaltaisuuden kausikin.
[3] Atenassa oli useita tehtaita, ergasterioita, joissa orjat tekivät työtä. Peloponnesilaissodan aikana karkasi kerran Atenasta kokonaista 20,000 orjaa spartalaisten hallussa olevaan Dekeleiaan. Useimmat niistä olivat tehdasorjia. Demokratinen valtiomies Kleon »Nahkuri» ei ollut käsityöläinen, vaan nahkatehtaan omistaja.