Edustuslaitoksen jälkiä on tavattavissa aikaisin, jo raakalaisaikakaudella. Ja olihan, heti monien julkisten toimien alan tultua laajemmaksi, suurempaa seutua käsittäväksi, niin että oli mahdotonta suorittaa näitä asioita kaikkien osallisten yhteisessä kokouksessa, luonnollisinta tällaisen kokouksen sijaan järjestää edustajakokous, johon otti osaa vähäinen määrä edustajia.
Sellaisia kokouksia huomaamme jo esim. irokesien keskuudessa. Mutta nykyaikaiset parlamentit eroavat näistä edustajakokouksista paitsi ulkonaisessa, myöskin sisäisessä rakenteessa sangen oleellisesti. Tarkastakaammepa esimerkiksi irokesien liittokokouksia. Satunnaisista liitoista muodostui vähitellen, erittäinkin yhteistäsodankäyntiä varten, viiden heimon luja yhteenliittyminen. Tämän liiton alue oli liian laaja, että sen asioita olisi voitu käsitellä kansankokouksessa. Pieni edustajakokous, jonka muodostivat noiden viiden heimon johtosukujen päämiehet, järjesteli liiton yhteisiä asioita. Mutta tämä kokous ei ollut suvereni, täysivaltainen. Sillä ei ollut oikeutta pakottaa vähemmistöä noudattamaan päätöksiä. Päälliköt eivät äänestäneet henkilöluvun mukaan vaan heimottain ja päätöksen piti olla yksimielinen, jos se aiottiin panna täytäntöön. Tällainen kokous ei ollut lakia säätävä parlamentti, ei enempää kuin esim. maailman postikongressi. Yksityinen edustaja ei ollut kokonaisuuden etujen edustaja, kuten (ainakin teoriassa) nykyaikaisen parlamentin jäsen on, vaan sen yksityisen heimon erikoisetujen edustaja, joka hänet kokoukseen lähetti, noiden viiden heimon muodostaman kokonaisuuden sisällä ja sitä vastaan.
Samanlaatuisia olivat nekin edustajakokoukset, jotka sivistysaikakaudella muodostuivat itsenäisten kaupunkien ja kuntien tai maakuntien yhtyessä liitoksi. Niinpä oli esim. Sveitsin valaliiton liittokokouksessa, yksityisten kantonien edustajilla ennenmuinoin oikeus ainoastaan tehdä yhteisistä asioista sopimuksia, vaan ei päätöksiä, joiden aikaansaamiseksi tarvittiin äänten enemmistöä. Mikään kantoni ei ollut velvollinen tunnustamaan sellaista päätöstä päteväksi, jota se ei hyväksynyt.
Keskiajan lopulla feudalisen Europan yksinvaltaisesti hallituissa valtioissa varmoihin muotoihin kehittyneiden säätykokousten laita oli jokseenkin sama. Ne ovat vanhojen kansankokousten jatkona, mutta joihin samassa määrässä tunkeutuu liittoaineksia kuin heimoyhteys ja heimotietoisuus häviävät ja yksityiset kunnat sekä maanviljelysyhdyskunnat yhä enemmän eristyvät.
Olemme jo nähneet, millä tavalla vanhat kansanvapaudet ovat hävineet. Valtio-, maakunta- ja pitäjäkokouksia, jotka olivat tulleet, väestön muuttuessa paikallaan asuvaksi, kansa-, heimo- ja sukukokousten tilalle, ei lakkautettu. Ne kokoontuivat yhä edelleen valitsemaan virkamiehiä, käsittelemään yleisiä asioita ja ratkaisemaan riitoja. Mutta vapaiden miesten luku pieneni. Ja näillä yksinomaan oli oikeus ottaa osaa näihinkokouksiin. Vapaiden miestenkin keskuudessa pieneni niiden luku, joiden oli mahdollista olla kokouksissa läsnä.
Ranskassa oli jokaisella täysikäisellä valtionkansalaisella oikeus tulla valtiokokoukseen.
»Mutta todellisuudessa tulivat saapuville, paitsi kuninkaan mukanaan tuomia tai erikoisesti kutsuttuja maallisia tai kirkollisia mahtajoita, ainoastaan toisia samallaisia ylhäisyyksiä ja muista vapaista miehistä ainoastaan lähinnä asuvat tai sellaiset, joilla oli joku erikoinen pyyntö tehtävänä.»[4]
Mutta lopuksi jäivät nämä vähäpätöiset vapaat kokonaan pois. Eihän kuningas välittänyt heistä, vaan ainoastaan niistä, joiden ääni painoi ja joista hän todellisuudessa oli riippuvainen, suurista maanvaltioista, piispoista ja apoteista, herttuoista ja kreiveistä.
Valtio- ja maakokoukset muuttuivat kristillisgermanisissa valtioissa yhä enemmän ainoastaan aateliskokouksiksi kuningasten ja muiden maaruhtinasten hoveissa. Niiden merkitys laski silminnähtävästi. Ne menettivät oikeuden valita valtionvirkamiehiä, virkojen muuttuessa perinnöllisiksi, milloin kuningas ei niitä jaellut. Mutta korkeamman oikeudenkäytön tehtävät tulivat niin monenlaisiksi, että aateliskokoukset osottautuivat pian niitä hoitamaan aivan yhtä kykenemättömiksi kuin aikaisemmin kansankokoukset. Oikeuslaitos joutui yhäenemmän varsinaisten ammattituomarien huostaan.
Mutta oikeudenhoidon ohella saivat nämä myöskin haltuunsa suuren osan lainlaadinnasta. Jyrkkä ero tuomio- ja lainlaadintavallan välillä on hyvin nuori eikänytkään vielä täydellinen. Ennen muinoin tuomitsivat tuomarit useimmiten perinnäistavan mukaan. Mutta jos tuli esille tapaus, jollaisesta ei ollut esimerkkiä, silloin sai tuomarien päätös miltei lain pätevyyden.
Mutta perinnäistavan ohella eivät yhteiskunnallisten suhteiden järjestelemistä varten yleiset lait olleet määrääviä, vaan erikoiset sopimukset, joita yksityiset yhdyskunnat ja yksilöt olivat tehneet toisten yhdyskuntain ja yksilöiden kanssa. Aateliskokouksissa ei sen vuoksi ollut lainlaadinnasta mitään vaivaa.
Jos ottaa vielä huomioon sen, että valtio, tässä tapauksessa kuningas, ei tällä kehitysasteella saanut säännöllisiä tulojaan määrätyistä valtion kansalaisten suorittamista maksuista, vaan omasta maaomaisuudestaan, silloin ymmärrämme, että säännölliset määräajottain tapahtuvat aateliskokoukset tulivat yhä tarpeettomammiksi. Ainoastaan erikoisen tärkeissä tapauksissa, kun kuninkaalla oli esitettävänä »kansalleen» erikoisia vaatimuksia, kutsui hän aateliston kokoon, saadakseen vakuutta sen myötävaikutuksesta ja avusta.
Kaupunkien kehittyminen ristiretkien jälkeen elvytti uuteen eloon maakokouksetkin. Kauppa ja käsiteollisuus kehittyivät, syntyi kaupunkeja, jotka kasvoivat nopeasti lujiksi yhteiskunniksi. Onnistuipa monien niistä suotuisten olosuhteiden vallitessa kohota vapaiksi tasavalloiksikin, vieläpä kävi niinkin, että jotkut eivät ainoastaan pudistaneet vierasta hallitusiestä niskoiltaan, vaan ennenmainittujen Vanhanajan kaupunkitasavaltain tavoin, kohosivat itse herroiksi, joskus hyvin mahtaviksi herroiksi, suurten valtakuntien valtioiksi — esim. sellaisiksi kuin Venezian tasavalta. Mutta sielläkin, missä kaupungit eivät päässeet noin mahtavaan asemaan, nousivat ne valtamahdiksi, jota ei saanut jättää huomioon ottamatta. Ajan pitkään kävi maanruhtinoille välttämättömäksi, silloin kun oli kyseessä tärkeitä asioita, kysyä paitsi maanvaltaherrain, myöskin kaupunkienedustajain mielipidettä, jos hän tahtoi olla varma tarvittavasta kannatuksesta.
Tällä tavalla tuli uusi aines, tai oikeastaan kaksikin, näihin ylhäisten kokouksiin. Sillä papisto ei ollut paljoakaan välittänyt aateliskokouksista, vaikkakin sillä oli oikeus ottaa osaa niihin. Sillä oli ollut aivan toisellaisia keinoja, millä se sai etunsa valtiovallan puolelta huomioon otetuiksi kuin esiintyminen aateliskokouksissa. Edustajakokousten — joiksi niitä tämän jälkeen voidaan nimittää — saavuttaessa uutta eloa ja uutta merkitystä kaupunkiedustajain päästyä niihin osallisiksi, käänsivät papitkin niihin suurempaa huomiota.
Näin muuttuivat nämä edustajakokoukset säätykokouksiksi. Niiden muoto oli hyvin erilainen. Toisinaan jäivät aateliset ja papit yhdessä yhteen kamariin ja kaupunkien edustajat muodostivat toisen. Toisinaan taas erosivat aatelisto ja papisto toisistaan, näin muodostui kolme kamaria. Myöskin aateliston jako ylempään ja alempaan aatelistoon tuli näkyviin. Joskus istuivat jälkimäisen edustajat yhdessä kaupunkiporvariston edustajain kanssa. Tapahtuipa niinkin, että talonpoikain onnistui suotuisten olosuhteiden vallitessa niin lukuisasti vapautua feudalisista velvollisuuksistaan, muuttua vapaiksi asujoiksi ja saavuttaa valtaa, ettei heitäkään voitu jättää huomioon ottamatta. Säätykokoukseen tuli silloin myöskin talonpoikain edustajia, jotka joko istuivat yhdessä kaupunkilaisten kanssa tai muodostivat oman säätynsä, neljännen.
Säätykokoukset saivat nopeasti vaikutusta ja valtaa. Sillä mitä enemmän kauppa ja käsiteollisuus kehittyivät sitä vähemmän riittivät tulot kuninkaallisesta maaomaisuudesta valtion tarpeisiin. Palkattujen ammattituomarien — jotka enimmäkseen olivat roomalaista oikeutta lukeneita, — luku kasvoi. Paitse ylintä tuomiovaltaa joutui heidän haltuunsa milloin mikäkin alemman tuomiovallan haara. Palkkasoturijärjestelmä alkoi näihin aikoihin — neljännentoista vuosisadan tienoilla — kehittyä. Oikeudenhoito ja sodan käynti — silloinvielä valtiovallan tärkeimmät tehtävät — tulivat yhä kalliimmiksi, eikä ollut halvempaa se ylellisyyskään, joka siihen aikaan alkoi saada jalansijaa ruhtinaiden taloudessa. Ruhtinaat rupesivat tarvitsemaan rahaa ja heidän rahanhimonsa kasvoi yhä. Ruhtinasten »hädänalainen asema» alkoi.
Nuo köyhät raukat koettelivat, suurtilallistemme tavoin, kaikkia keinoja hengen pitimikseen. Yksinkertaisin keino oli velanotto, sitte ryhtyivät he tekemään petollisia vararikkoja, laittamaan väärää rahaa, ryöstämään rikkaita porvareita, erittäinkin rikkaita juutalaisia j. n. e.[5].
Mutta kaikki nämä ruhtinaallisen finanssipolitikan apukeinot, niin tuottavia kuin ne ajottain saattoivat ollakin, osottautuivat kuitenkin riittämättömiksi valtion ja hovin yhä nouseviin menoihin. Yhä tärkeämmäksi tuli saada kaikki »alamaiset» suorittamaan apumaksuja valtiotaloutta varten. Keksittiin rahavero.
Mutta ruhtinaat eivät aina saaneet näitä veroja ilman vastapalveluksia. Turvattomia talonpoikia voivat he kyllä nylkeä mielinmäärin, mutta mahtavien, säätykokouksessa edustettujen luokkien edessä piti heidän taipua. Toisinaan meni tämä niinkin pitkälle, että säätykokous keskuudestaan valitsemansa valiokunnan kautta, jonka käsissä ruhtinas oli tahdoton välikappale, todellisuudessa johti kokonansa valtionhallitusta.
Nämä säätykokoukset olivat nykyisten parlamenttien edeltäjiä. Mutta ne olivat vielä oleellisesti samalla perustalla kuin ennen mainitut liittoutuneiden täysivaltaisten valtioiden ja heimojen edustajakokoukset.
Säätykokouksen yksityinen jäsen ei ollut koko kansan, eikä edes jonkun kansanluokan edustaja, vaan jonkun erikoisen jyrkästi rajotetun järjestön tai maa-alueen edustaja, osaksi sen vuoksi että hänet oli sitä varten valittu (kaupunkien, tai kirkollisten järjestöjen edustajat), osaksi perityn tai hankitun yhteiskunnallisen aseman nojalla (maalliset ja kirkolliset suuret maan-isännät). Yksityisten yhdyskuntain ja yksityisten maa-alueiden velvollisuudet valtiota kohtaan olivat vahvistetut erikoisilla sopimuksilla, eikä yhdyskunnalle tai maakunnalle voitu määrätä uusia velvollisuuksia ilman heidän tai heidän herrojensa tai asianhaarain mukaan heidän edustajainsa suostumusta. Senpä vuoksi ei säätykokouksissa alkujaan tapahtunutkaan vähemmistön alistumista äänestyksen kautta muodostuneen enemmistön mielipiteeseen; mutta saattoi kyllä vastahakoinen vähemmistö odottaa, että asevoiman puhetaito taivuttaisi sen äänestämään enemmistön mukana.
Jollei edustaja ollut yhteiskunnallisen asemansa, vaan vaalin kautta jonkun alueen tai yhdyskunnan edustaja, tarvittiin, paitsi hänen suostumustansa, toisinaan vielä hänen valitsijainsa hyväksyminen ennenkuin se oli pätevä. Pappien täytyi hankkia kokoustensa tai tuomiokapituliensa suostumus, kaupunkien edustajain täytyi kysyä kuntaneuvoston tai kuntakokouksen mieltä.
Jotta säätykokouksesta kehittyisi nykyaikainen parlamentti, tällaisesta liittokokouksesta taas kansalliskokous, täytyi ennen kaikkea syntyä yhtenäinen valtio ja astua kunnista ja yhdyskunnista kokoonkyhäytyneen kuntayhdistelmän tilalle, jollainen valtio keskiajalla oli, silloin täytyi kansallisuuden kukistaa näiden pikku yhteiskuntien ahdasmielinen itsenäisyys.
Tämä oli kapitalistisen tuotantotavan työtä.
[4] F. Dahn, Germanisten ja romanisten kansojen alkuhistoria IV osa, 48. sivu (saksalaisessa alkupainoksessa).
[5] Rinnan tämän ruhtinaallisen veijaripolitikan kanssa kehittyi opettavalla tavalla mahdollisimman julma verilainsäädäntö pikkulurjuksia, vieläpä kerjäläisiä ja työttömiäkin vastaan. Suurten varkaiden ei ainoastaan annettu olla vapaina, vaan he saivat oikeuden nimessä hirttää ja kiduttaa pieniä varkaita.