Kun diktatuurikysymys oli näin kärsinyt haaksirikon eduskuntaryhmässä, oli enää ainoa toivo saada puoluekokoukselta sille kannatus. Niin käänteentekevä kuin mainittu kokous päätöksiensä puolesta olikin Suomen työväenliikkeessä, tiedetään siitä työväen keskuudessa vielä nytkin hyvin vähän. Puolueen pää-äänenkannattaja »Työmies» ei kokousta selostanut muuten kuin julkaisemalla siellä hyväksytyn päätöslauselman. Sitä vastoin vaikeni lehti kokonaan niistä erimielisyyksistä, joita kokouksessa keskustelujen kuluessa ilmaantui. Eipä julkaistu edes valiokunnan mietintöön liittyneitä vastalauseita diktatuurikysymyksestä.[10] Noin lienee menetelty puoluejohdon määräyksestä, sillä emme luule, että toimitus ominpäin olisi tahtonut salata sitä erimielisyyttä, mikä kokouksessa pääkysymyksessä tuli esille. Ainoastaan yhdessä maaseutulehdessä oli kokouksen vastakkaisiakin mielipiteitä aikanaan selostettu. Kun sosialidemokraattisilla työläisillä lienee aihetta, vaikkakin näin jälkeenpäin, sen menoon tutustua, niin teemme siitä tässä pääkohdissaan selvää.
Kuten arvata sopii, oli kokouksessa alusta alkaen sangen kumouksellinen mieliala vallalla. Eri suunnat, niin hyvin kumouksellinen kuin parlamenttarinen, törmäsivät siellä vastakkain todistellen kumpikin etujaan. Puoluetoimikunta, joka ainakin ennen oli hyvin valmistanut kokouksia, ei tätä kokousta varten ollut ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Se nähtävästi johtui siitä, että puoluetoimikunta oli vakuutettu, että kokouksessa tulee muitta mutkitta valtiokaappaus päätettäväksi, eikä valmistuksillaan tahtonut näyttää ulospäin mitenkään vaikuttaneensa päätöksen syntyyn. Seurauksena tuosta puoluetoimikunnan varovaisuudesta oli se, että keskustelu kokouksessa oli hajanaista ja liikkui sivuseikoissakin. Suurempaa pontta antoi niille päätöslauselmaehdotus, jonka keskustelujen pohjaksi esitti edustaja Heikkilä. Ehdotus, joka oli parlamenttarististen sosialistien ja jota oli kokouksen aikana valmisteltu asianomaisissa piireissä, kuului seuraavasti:
1) Puoluekokous lausuu: sosialidemokraattisen päämäärän saavuttamiseen on edelleen pyrittävä valtiollisen, ammatillisen ja kulutusosuustoiminnallisen järjestäytymisen sekä parlamenttarisen ja kunnallisen toiminnan kautta; sekä julistaa hylkäävänsä anarkistiset ja anarko-sosialistiset taistelutavat, muistuttaen puoluelehtien ja suullisen valistustyön harjoittajien velvollisuutta teroittaa joukoille tästä johtuvia tehtäviä ja menettelytapoja.
2) Puolueen keskusjohdon muodostamat tilapäiset järjestökaartit on kehitettävä työväen vakiintuneitten menettelytapojen mukaisiksi, puolueen valvonnan alla ja vastuulla toimiviksi luotettaviksi järjestöiksi, niin että ne tukevat puolueen ja työväen toimintaa, eivätkä niitä vahingoita.
3) Köyhälistön diktatuurille, jolla puolueen keskuudessa nykyään on kannatusta, ei taloudellisesti kehittymättömässä maassamme ole riittäviä edellytyksiä ja olisi se vallankin nykyisen työttömyyden ja nälänhädän aikana omiaan yhä enemmän lisäämään työväen luokan kärsimyksiä. Puhdas sosialidemokraattinen hallitus, kun sillä ei ole eduskunnassa tukenaan sosialidemokraattista enemmistöä, tulisi, vallankin tällä hetkellä, jolloin maamme asiat on saatettu perinpohjaiseen rappiotilaan, ennen pitkää osoittautumaan maamme sosialidemokratialle vahingolliseksi.
Sosialidemokraattien osanotto kokoomushallitukseen edistysmielisten porvarillisten ainesten kanssa, mikäli sellaisia on olemassa, voidaan pakoittavien olosuhteitten vallitessa hyväksyä sillä ehdolla, että siinä on sosialidemokraattinen enemmistö ja että sen ohjelma on työväenluokan lähimpiä vaatimuksia vastaava.»[11]
Kun parlamenttaristen sosialistien päätöslauselma, jonka oli allekirjoittanut noin 15 edustajaa, oli kokoukselle esitetty, kohdistui arvostelu siihen ja liikkui keskustelu etupäässä sen ympärillä. Sitten kun keskustelu, jonka kuluessa punakaartilaisten viralliset edustajat olivat puolittain uhkaavassa äänilajissa esittäneet käsityksensä kaiken vallan ottamisesta väkivaltaista tietä työväen käsiin, oli päättynyt, toimitettiin koeäänestys parlamenttarisen ja kumouksellisen suunnan välillä. Tässä äänestyksessä 59 äänellä 43 vastaan pääsi voitolle parlamenttarinen kanta. Äänestys toimitettiin sitä varten, että valiokunta, jonka tuli laatia päätöslauselmaehdotus, tietäisi asettua jo alunpitäen vissille kannalle. Mutta niin ei tapahtunut. Valiokunnan vaalissa olivat kumoukselliset pitäneet varansa ja puoluetoimikunnan vaikutuksesta (siinä oli puoluetoimikunta valveilla) valinneet sinne enemmistön diktatuurin kannattajia. Päätöslauselma, jotka valiokunta esitti kokoukselle, ei ollut lainkaan laadittu sen perusteella, mitä koeäänestyksessä oli käynyt ilmi, vaan sellaiselle kaksimieliselle kannalle, jossa kumarrettiin miltei yhtä paljon oikealle kuin vasemmallekin. Kun päätöslauselma aikanaan oli julkaistu lehdissä, rajoitumme sen vuoksi nyt viittaamaan vain sen eräisiin tärkeimpiin kohtiin. Siinä huomautettiin ensiksi, että »Sosialidemokratia pyrkii suorittamaan suuret historialliset tehtävänsä kaikilla kansan oikeudentuntoa vastaavilla keinoilla ja vaatii se työväellekin oikeuden, kun muu ei auta, myös ase kädessä puolustaa itseään asestettuja vihollisia vastaan» ja jatkettiin sitten, että »koska näinä vallankumouksellisina aikoina saattaa esiintyä tilanteita, jolloin työväenluokan lähimpäin vaatimusten läpiajaminen voi vaatia tilapäisesti hallitus- ja valtiovallan ottamista kokonaan sosialidemokratian käsiin taikka sosialidemokratian osanottoa sellaiseen kumoushallitukseen, jossa porvarilliset jäsenet ovat vähemmistönä, niin harkitkoon kulloinkin sosialidemokratinen eduskuntaryhmä ja puolueneuvosto, onko jommasta kummasta menettelytavasta odotettavissa sosialidemokraattiselle luokkataistelulle varmasti enemmän hyötyä kuin vahinkoa ja vaaraa ja jos tulevat yhdenmukaiseen päätökseen toisen tai toisen menettelytavan edullisuudesta ja ehdoista, olkoon se toistaiseksi sallittua.»
Valiokunnan mainittu mietintöehdotus ei ollut yksimielinen. Salin oli liittänyt siihen vastalauseensa, joka oli samanlainen kuin Heikkilän kokoukselle esittämä päätöslausuntoehdotus, joka edellä on jo (s. 81) esitetty. Sitä paitsi olivat Aaltonen ja Toivonen liittäneet niinikään vastalauseensa, jossa ehdotettiin sellaista muutosta mietintöön, että silloin kuin ryhmä ja neuvosto tulevat »yksimielisyyteen jommasta kummasta menettelytavasta, olkoon se sallittua» j.n.e. Penttala ehdotti puolestaan, ettei tällä kertaa ryhdyttäisi minkäänlaisen sosialistisen hallituksen muodostamiseen. Edustaja Onni Tuomi esiittämässään vastalauseessa ehdotti: Puoluekokous asettuen tinkimättömän luokkataistelun kannalle ja seisoen lujana Zimmervaldin intemationaleen yhtyneiden eri maiden sosialidemokraattien rinnalla, päättää, että Suomen sosialidemokraattisen puolueen tulee olla selvästi erossa kaikista kompromisseista porvaripuolueitten kanssa. Sen sijaan on puolueemme eduskunnassa niin kuin sen ulkopuolellakin tapahtuvassa toiminnassa esiinnyttävä täysin itsenäisesti. Nykyisen tilanteen vaatiessa on päättävästi käytävä vallankumoukselliselle tielle, hallitus- ja valtiovallan valtaamiseen työväenluokan käsiin kaikilla kansan oikeudentuntoa vastaavilla keinoilla, Forssan puoluekokouksessa hyväksytyn puolueohjelman mukaan.»
Paitsi mainittuja vastalauseita, esitettiin kokouksessa vielä joukko muutosehdotuksia ja lisäyksiä päätöslauselmaan. Niistä huomattavin oli A. Halosen ehdotus, että valiokunnan mietinnön perusteluihin otettaisiin lisäksi Salinin ponsiehdotuksen ensimäinen kappale parlamenttaristisista taistelutavoista ja niistä rauhallisen toiminnan keinoista, joita puolue on tähän saakka noudattanut.
Kun valiokunnan mietintö oli kokoukselle esitetty, herätti se suuren osan edustajien keskuudessa pettymyksen tunteen, sen vuoksi, ettei siinä suoralla tavalla lausuttu selvää kantaa enempää puoleen kuin toiseenkaan. Ei ollut ihme siis, että se aiheutti kokouksessa kiivaan keskustelun, jossa diktatuuria vastaan esiintyivät huomattavine lausuntoineen m. m. Tainio, Salin, Halonen ja Viik, viitaten siihen, ettei meidän maassamme ole edellytyksiä sosialistiselle vallankumoukselle, eikä köyhälistön diktatuurille. Puhujat osoittivat mitä vaikeuksia tuollainen yritys tulisi kohtaamaan ja miten mahdottomaksi se ennenpitkää osoittautuisi, johtaen työväenluokan loppujen lopuksi häviöön.
Kun keskustelujen päätyttyä käytiin äänestämään, asetettiin siinä ensin vastakkain Salinin ja Tuomen ehdotukset, joista Tuomen ehdotus voitti 59 äänellä 44 vastaan. Sen jälkeen Aaltosen ehdotus voitti 67 äänellä 28 vastaan Tuomen ehdotuksen ja vihdoin mietintö 70 äänellä 43 vastaan Aaltosen ehdotuksen. Muut ehdotukset, muitten muassa Halosen ehdotus hyljättiin tai tuli niitten kautta tehtyä ponsiin vain pienempiä muodollisia muutoksia.
Päätökseen, joka ei tyydyttänyt parlamenttarisia sosialisteja, liitettiin muutamia vastalauseita. Useiden allekirjoittamana esitti Heikkilä pöytäkirjaan seuraavan vastalauseen:
»Olin odottanut, että puoluekokous, joka nykyisissä oloissa joutuisi määräämään puolueen menettelytavoista, olisi pitänyt erikoisena velvollisuutenaan painostaa puolueen tähänastisten koeteltujen menettelytapojen tärkeyttä ja huomauttanut, mitä vaaroja niistä poikkeaminen saattaa aiheuttaa. Tämä olisi ollut sitä tärkeämpää kun puolueen keskuudessa ilmeisesti on olemassa voimakasta pyrkimystä turvautua välittömiin keinoihin muka nopeampien tulosten saavuttamiseksi.
Sen sijaan, että puoluekokouksen enemmistö olisi näin menetellyt, hyväksyi se ponsilauselman, jossa kiirehditään antamaan hyväksyminen puolueen johdon viimeaikaiselle toiminnalle, siitä huolimatta, että sen tulosten ei luulisi kehoittavan puoluetta jatkamaan samalla tiellä. Ja samalla jätetään puolueelle mahdollisuus jatkuvasti toimia tähän aikaisemmasta menettelytavasta poikkeavaan suuntaan, sen sijaan, että olisi päättävästi astuttu selvälle ja oikealle kannalle. Tämmöisten ohjeitten antamiseen en voi olla myötävaikuttamassa.
Puoluekokouksen enemmistön hyväksymän ponsilauselman viaksi on pääasiallisesti luettava se, että se jättää puolueen edelleen siihen ristiriitaisten menettelytapojen umpikujaan, jossa se viime kuukausina on ollut. Puolueemme keskuudessahan on kaksi aivan vastakkaista suuntaa, joiden menettelytavat taistelevat toisiaan vastaan. Toinen, joka on vähintäin anarkososialistinen, ellei puhtaasti anarkistinen, on pitänyt tärkeimpänä taistelukeinona köyhälistön diktatuurin aikaan saamista, välittämättä siitä, että sen kautta saatetaan vaaraan työväen jo saavuttamat ja vakiintuneilla menettelytavoilla saavutettavissa olevat edut. Tätä minä puolestani pidän puoluetta vahingoittavana. Sen rinnalla on edelleenkin ollut vaikuttamassa toinenkin suunta, joka nojautuen aikaisemmin puolueemme keskuudessa yksimielisesti tunnustettuihin menettelytapoihin, ei ole antanut kuohumistilassa olevien valtiollisten olojemme, yhtä vähän kuin vaihtelevien venäläisten konjunktuurienkaan johtaa itseään pois näiden viittomalta tieltä. Kumpikin suunta on halunnut työskennellä työväenluokan hyväksi niillä aseilla, joita se pitää edullisimpina, mutta pakoitettuina yhdessä työskentelemään, ovat ne ainoastaan häirinneet toisiaan, saamatta kumpikaan käytännössä osoittaa, kummasta niistä on työväenluokalle suurempaa hyötyä. Kun ei kumpikaan näistä suunnista puoluekokouksessa käydystä keskustelusta päättäen, voi toistaiseksi luopua omaksumistaan menettelytavoista, on nähtävästi välttämätöntä antaa niille kummallekin tilaisuus ja vapaus käytännössä näitä menettelytapojaan toteuttaa. Jatkuvasta eri menettelytapojen yhteenkytkemisestä tämmöisissä oloissa on vaan seurauksena, että sosialidemokraattinen puolue kuluttaa voimiaan keskinäisessä taistelussa sillä aikaa kun sen täytyisi voida kohdistaa kaikki voimansa porvariston vastarinnan murtamiseen ja työväenluokkaa hyödyttävien käytännöllisten tulosten saavuttamiseen.
Kun ei siis kumpikaan suunta halua olla vastuussa toistensa menettelytavoista ja kun mitään kumpaakaan suuntaa yhteensovittavaa menettelytapaa ei voida aikaan saada, — puoluekokouksen enemmistön tähän tähtäävä yritys, joka jättää kaiken epäselväksi, ei ainakaan minua tyydytä, näyttää mielestäni parhaalta puolueen sisällä ryhmittyä erilaisten menettelytapojen ympärille. Tästä syystä tähänastisille puolueemme menettelytavoille uskollisena pysyen panen vastalauseeni puoluekokouksen enemmistön päätöslauselmaa vastaan, kannattaen tulevan toimintani lähimpänä ohjeena päätöslauselmaa, jonka olen puoluekokouksessa äänestyksen alaiseksi saattanut. Enemmistön uhkaaman puolueesta eroittamisen uhallakin pidätän itselleni vapauden näin menetellä ja olen vakuutettu sen kautta hyödyttäväni työväenluokan asiaa parhaalla mahdollisella tavalla.»
Sosialidemokratisen ryhmän edustajana kokouksessa ollut E. Huttunen ilmoitti yhtyvänsä Heikkilän vastalauseeseen, mainiten lisäksi vielä seuraavaa:
Merkiten vastalauseeni teen sen useammastakin syystä, mutta ennen kaikkea sen periaatteellisen suunnan johdosta, joka on, valiokunnan mietinnön tultua kokouksen päätökseksi, saanut tunnustuksensa. Heikkilän ehdotuksessa päätöslauselmaksi, jonka olin allekirjoittanut, lausuttiin sen 1:ssä kohdassa, että »puolue pyrkii yhdenmukaisena aikaisempien puoluekokousten päätöksille, sos.-dem. päämäärän saavuttamiseen valtiollisen, ammatillisen ja kulutusosuustoiminnallisen järjestäytymisen sekä parlamenttaarisen ja kunnallisen toiminnan kautta», mutta tätä periaatetta ei kokous tahtonut riittävän selvästi tunnustaa, vaan jätti sen hämäräksi. Vieläpä on merkille pantavaa, että se suosiessaan kumouksellisia ja parlamenttarismia vierovia menettelytapoja, hylkäsi äänestyksellä toveri Halosen ehdotuksen valiokunnan mietinnön korjaamisesta siten, että siinä palamenttarisen tojminnan merkitystä olisi tehokkaammin painostettu. Tässä kokouksen päätöksessä näen parlamenttarista toimintaa väheksyvän katsantokannan voiton, josta on käsitykseni mukaan oleva vahinkoa työväenliikkeelle maassamme.
Edelleenkään en saata hyväksyä sitä valiokunnan mietinnön kautta kokouksen päätökseksi tullutta kohtaa, minkä mukaan kysymystä köyhälistön diktatuurihallituksen muodostamisesta ei ole selvästi ratkaistu puoleen tai toiseen, vaan on se jäänyt yhtä epäselväksi millaisena se joutui kokouksen käsiteltäväksikin. Eduskuntaryhmä oli toivonut puoluekokouksen koolle kutsumista ratkaisemaan mainittua asiaa, mutta nyt jätettiin puoluekokouspäätöksellä asia ryhmän ja puolueneuvoston ratkaisun varaan. En saata hyväksyä puoluekokouksen sitä päätöstä, että mainituille orgaaneille edes valittavaksi jäisi diktatuurin ja eduskunnallisen hallituksen välillä, koska mielestäni maassamme ei vielä ole olemassa niitä edellytyksiä, jotka olisivat takeena köyhälistön diktatuurihallituksen menestykselle. Pitäisin sellaisen muodostamista suurena onnettomuutena maamme työväenluokalle ja sen vuoksi en olisi tahtonut ryhmälle jätettäväksi mitään valinnan varaa noin tärkeässä periaatteellisessa asiassa, varsinkaan kun puoluekokous ei ole itsekään katsonut voivansa tehdä siitä mitään sitovaa päätöstä ja kun kysymystä ei ole ennen kokousta valmisteltu sellaisella huolella kuin se olisi antanut aihetta laajakantoisuuteensa katsoen.
Niinikään olen pakoitettu merkitsemään eriävän mielipiteeni valiokunnan mietinnön 5:ssä kappaleessa olevan kohdan suhteen, jossa myönnetään puolueneuvostolle oikeus eroittaa puolueesta ne, jotka puoluetta vahingoittavat. Kun mainitussa kappaleessa ei lähemmin osoiteta, minkälaisissa tapauksissa eroittaminen saattaa tulla kysymykseen, niin näen siinä sellaisen vaaran mahdollisuuden, että mainittua kohtaa tultaisiin käyttämään ehkä niitäkin vastaan, jotka kannattavat mietintöön liitetyssä toveri Salinin vastalauseessa esitettyjä ajatuksia, ja julkisuudessa, sekä järjestöissä että puoluelehdistössä esille toisivat sitä käsitystä selvittäviä ja tukevia mielipiteitä. Entisten puoluekokouspäätösten perusteella on kylläkin puolueen jäsenillä oikeus puolustaa mielipiteitään julkisuudessa, jopa arvostella puoluekokouspäätöksiäkin, mutta nyt hyväksytyn päätöslauselman kautta sellainen arvosteluvapaus on saatettu, jollei suorastaan vaaraan, niin kuitenkin epäilyksen alaiseksi, varsinkin koska siinä ei selvästi tunnusteta oikeutta sosialidemokraattiseen sanan ja toiminnan vapauteen.»
Ylläolevat vastalauseet irrallisina puhuvat liian vähän kokouksessa vallinneista erimielisyyksistä, joista parhaimman kuvan antaisi varsinainen keskusteluselostus, mutta sen esittäminen, puuttuvien pöytäkirjojen vuoksi, tässä yhteydessä on mahdoton. Kuitenkin jo mainittujen vastalauseittenkin perusteella voidaan panna merkille, että kokous ei suinkaan semmoisenaan niellyt kaikkea sitä mitä kumouksellisten taholta sille tarjottiin, vaan että melkoinen joukko edustajia sittenkin jyrkästi hylkäsi sen oikealle ja vasemmalle puolueessa kallistelevan sovittelupolitiikan, jolle ei voitu enää mitään pysyvämpää rakentaa, puhumattakaan sitten selvästä diktatuurikannasta, joka maltillisten puolelta ilman muuta hyljättiin.
Kuten tiettyä, ei kokous tehnyt suoranaista päätöstä kapinaan ryhtymisestä. Siitä huolimatta antoi se virikettä siihen suuntaan. Diktatuuria tavoitelevat eivät tosin voittaneet siellä avoimesti, mutta heille kuitenkin teki kokous sangen suuria myönnytyksiä. Jo se seikka, että kokous tunnusti olevan mahdollista ottaa tarpeen vaatiessa tilapäisesti hallitusvalta väkivaltaista tietä työväenluokan käsiin, tiesi kumousta menettelytavoissa; se tiesi entisten puoluekokouspäätösten syrjäyttämistä ja avasi tien sellaisille aloille, jossa odottivat mitä suurimmat vaarat työväenluokkaa. Kapinallisten keskuudessa viritti yhä suurempaa toivoa kaiken lisäksi Venäjän hallituksen virallisen edustajan, kansallisuusasiain komissarin Stalinin kokouksessa pitämä puhe, jossa huomautettiin miten helposti vaikeudet ovat voitettavissa ja minkälaisia etuja odotettavissa siitä menettelytavasta, jonka venäläiset äärimäiset sosialistit olivat omaksuneet.
Muutamat niistä kumouksellisista, jotka kokouksessa johtivat äärimäisiä aineksia, koettivat jäädä vielä odottavalle kannalle. Kuusinen m. m. mainitsi allekirjoittaneelle, »ettei voi tulla kysymykseenkään minkäänlaisen diktatuurin toimeenpano, jollei puolueen valtava enemmistö ole sitä kannattamassa ja sellaisen menettelyn takana». Nyt ei niin ollut. Päinvastoin koeäänestyksen perusteella saattoi pitää selvitettynä, että puolueen enemmistö vastusti diktatuuria, huolimatta siitä, että diktatuurin tavoittelijat, Kuusisen avulla, »salakuljettivat» diktatuuriajatuksen kokouksen päätöslauselmaan.
Joukot eivät kuitenkaan olleet johtavien henkilöitten mielestä vielä kypsyneet diktatuurin toimeenpanoon. Niille oli annettava valmistusaikaa ja käytettävä väliaika maaperän muokkaamiseen. Vasta tammikuun 20. päivänä koolla olleessa puolueneuvoston kokouksessa ottivat he uuden askeleen tavoittelemaansa suuntaan. Saivat aikaan sen, että puoluetoimikuntaa täydennettiin siellä muutamilla diktatuuria kannattavilla henkilöillä. Kun ottaa huomioon, että puoluetoimikunnassa jo entuudestaan oli sellaisia aineksia, niin saivat kumoukselliset uusien tulokkaitten kanssa siellä enemmistön ja tavallaan myöskin johdon käsiinsä. Sen kautta oli ratkaistu, mille suunnalle toimikunnan lähin työ tulisi kallistumaan. Tosin tässäkään neuvoston kokouksessa ei vielä tehty päätöstä vallan valtaamisesta, mutta tehtiin viittauksia siihen, että sellainen »voi käydä välttämättömäksi». Jotta joukkojen keskuudessa paremmin olisi mahdollisuus vaikuttaa kumouksen hyväksi, päätettiin Tampereelle kutsua suuri, koko maata käsittävä työväenjärjestöjen neuvottelukokous. Kokouksella ei tarkoitettu ilmeisesti mitään muuta kuin saada siitä se tausta, joka kuvastaisi vallankumouksellista mielialaa, se keino, jonka nojalla diktatuuri voitaisiin toteuttaa. Kokouksen kiihkoinen mieliala oli etukäteen selvillä; ei olisi tarvinnut muuta kuin puhaltaa hieman sen intohimoja, niin hirveä palo olisi ollut valmis. Maltillisilla aineksilla ei mainitussa kokouksessa, enempää kuin toukokuulla pidettäväksi aijotussa puoluekokouksessakaan olisi tullut olemaan sanottavaa vaikutusta, jollei ulkonaiset tapaukset siihen mennessä olisi vaikuttaneet joukkoja hillitsevästi. Eduskuntaryhmä oli taas siinä määrässä terroriseerattu ja ulkonaisen painostuksen alainen, ettei sekään olisi pystynyt pelastamaan asemaa parlamenttarista tietä, sillä se oli jo liian myöhäistä.
Äärimäisten ainesten kiihko oli rajaton. Johtavien seikkailuhalu siksi suuri, ettei kulunut mainitusta puolueneuvoston kokouksesta kuin viikon päivät, kun vallankaappaus toimeenpantiin ja työväki vedettiin myrskyn pyörteisiin, jossa se kärsi hirvittävän häviön.
Diktatuurin kannattajilla oli tapana nimittää tätä tekoaan vallankumoukselliseksi, mutta sitä se ei ollut. Se oli vallan kaappaus ei ainoastaan valtiossa sen kansanvaltaista eduskuntaa vastaan, vaan myöskin vähemmistön vallankaappaus puolueessa, rikos puoluekokouksen päätöksiä vastaan, joiden mukaan eduskuntaryhmän ja puolueneuvoston olisi täytynyt yhdenmukaisesti päättää asiasta puoleen tai toiseen, mutta joita kumpaakaan ei kuultu. Vasta sitten kun kaappaus oli toimeenpantu, kutsuttiin koolle puolueneuvosto hyväksymään kaiken sen, mikä jo oli tapahtunut.
Myöhemmin on näkynyt sellaisia selityksiä diktatuurin toimeenpanijain taholta, että he olivat muka saaneet menettelylleen valtuudet tammik. 20 p:nä pidetyltä puolueneuvoston kokoukselta. Vieläpä on väitetty, että ryhmän jäsenet olivat tietoisia puolueneuvoston päätöksistä ja sen kautta siis vastuussa koko kapinan toimeenpanosta.
Kumpikin näistä väitteistä on kokonaan vailla totuutta. Viimemainittu väite ei ole lainkaan paikallaan koko ryhmään nähden. Ainoastaan ne harvat eduskuntaryhmän jäsenistä, jotka samalla olivat myöskin puolueneuvoston jäseniä, olivat päätöksistä sekä tietoisia että vastuunalaisia. Mitä taas ensinmainittuun seikkaan tulee, että neuvosto olisi antanut oikeuden kapinan toimeenpanoon, niin se ei ole totta, sillä neuvosto ei ollut oikeutettu puoluekokouksen päätöksen perusteella myöntämään sellaisia valtuuksia. Senhän tiesivät hyvin diktatuurin tavoittelijatkin, jotka mainitussa neuvoston kokouksessa teetättivät päätöksen Tampereella helmikuun puolivälissä pidettävästä neuvottelukokouksesta, jonka velvollisuutena olisi ollut »antaa lausunto aseman vaatimista toimenpiteistä ja menettelytavoista». Edelleen päätti sama neuvoston kokous kehoittaa järjestynyttä työväkeä järjestöissään sekä puoluelehdissä »monipuolisesti pohtimaan neuvottelukokouksessa esille tulevia kysymyksiä ja niistä esittämään alustuksia ja päätösehdotuksia». Ettei neuvoston kokous tarkoittanut suoraan kumoustielle lähtemistä, käy selville, paitsi mainituista neuvottelukokouksen laajaa valmistelua koskevista seikoista, myöskin sen päätöksestä hallituskysymyksessä. Sehän lausui käsityksenään, että vaikkakin sen mielestä tilanteen nykyisellään ollen »on erittäin vähäiseksi katsottava mahdollisuus sellaisen parlamenttarisen hallituksen muodostamiseen, josta viime puoluekokouksen päätöksessä puhutaan», niin kuitenkin »jos sellaiseen tarjoutuisi tilaisuus, voidaan se muodostaa. Mutta sen tulee tapahtua sellaisen ohjelman perusteella, joka tyydyttää maan köyhälistön nykyisiä vaatimuksia ja on viipymättä toteutettavissa, niin ettei köyhälistö joutuisi mitenkään sen hallituksen suhteen pettymään ja mikäli olisi löydettävissä eduskuntaryhmä, joka suostuisi puoluetta tuollaisen ohjelman läpi viemiseksi tukemaan, voitaisiin sen kanssa tehdä sopimus väliaikaisesta yhteistyöstä, kuitenkin silmällä pitäen, ettei sellaisen toimenpiteen kautta välttämättömien uudistusten toteuttaminen mitenkään viivästy tai tule ehkäistyksi».
Tästä näkyy, ettei puolueneuvosto, johon kapinalliset viittaavat, antanut mitään valtuuksia diktatuurin toimeenpanemiseksi. Se päinvastoin viittasi vielä kompromissin mahdollisuuksiin porvarillisten eduskuntaryhmien kesken ja muissa suhteissa tekemillään päätöksillä — neuvottelukokouksen koolle kutsumisesta helmi- ja puoluekokouksen toukokokuulla — tahtoi lykätä lopullisen ratkaisun tilanteen johdosta siksi pitkälle, että asiata olisi voitu riittävästi valmistaa ja pohtia.
Mutta diktatuurin kannattajat puoluejohdossa eivät jättäneet edes tilaisuutta sellaiseen tilanteen vaatimuksien arvosteluun, jota neuvosto tarkoitti, sitä vähemmän suostuneet odottamaan, mitä toukokuulla pidettävä puoluekokous tulisi asiasta sanomaan. Kun kapina toimeenpantiin vastoin puoluepäätöksiä, tahtoivat kumoukselliset sillä riistää jo etukäteen eduskuntaryhmältä tilaisuuden menettelytavan määräämiseen, ollen vakuutettuja siitä, että kapina tulee onnistumaan ja puolueen keskusjärjestöt, niin hyvin eduskuntaryhmä kuin puoluekokouskin, tulevat sen sitten hyväksymään. Missä määrin puoluejohdon kapinallisten ainesten laskelmat pitivät paikkansa, siitä on Suomen työväenluokalla nyt liiankin katkera kokemus, jota se ei koskaan unohda.
[10] Missä määrin puoluelehtienkin taholta erinäisissä tapauksissa harjoitettiin sananvapauden sortoa toisinajattelevia kohtaan, mainittakoon vain esimerkkinä seuraava tapaus. Viipurissa joulukuulla 1917 punaisen kaartin toimeenpaneman Pietisen tehtaan piirityksen ja valtauksen jälkeen kiihoittajat saivat aikaan sen, että kunnallisjärjestö päätti julistaa kunnallislakon. Lakko tuntui kauvempana olevista aivan tarpeettomalta paraadilta, joka oli omansa herättämään vain uutta kiihtymystä paikkakunnalla. Samalla tavalla käsitti sen Viipurin kirjaltain ammattiyhdistyskin, joka pani lakon julistamisen johdosta vastalauseensa. Mutta tätä vastalausetta kieltäytyi sikäläinen työväenlehden toimitus julkaisemasta. Siten sananvapauden sorto kohdistettiin ei ainoastaan puolueen yksityisiä jäseniä vaan kokonaisia järjestöjäkin vastaan, kun ne eivät vain alistuneet noudattamaan kumouksellisten määräyksiä.
[11] Tässä maltillisten päätöslauselmaehdotuksessa voi lukijan huomiota herättää se, että siinä puhutaan järjestökaartien »kehittämisestä», eikä lainkaan niitten hajoittamisesta. Merkilliselle voi myöskin tuntua vaatimus, että kokoomushallitukseen pitäisi saada »sosialistinen enemmistö».
Näiden johdosta on huomautettava, että mitä ensiksikin tulee järjestökaarteihin, niin maltillisten keskuudessa oltiin aivan yhtämieltä siitä, että ne on hajoitettava, sillä kokemus suurlakon ajoilta vuodelta 1905 osoitti, että ne saattoivat muodostua vaaraksi työväenliikkeelle ja puolueelle. Mutta puoluekokouksen aikoihin tilanne oli siksi kärjistynyt ja kiihkoinen, että oli mahdotonta ajatella järjestökaartien äkkiä hajoittamista. Jos sellainen ehdotus olisi tehty, olisi se ilman muuta tapettu, huolimatta siitä, sisälsipä se muussa suhteessa miten kannatettavia mielipiteitä tahansa. Taktillisista syistä maltilliset asettuivat sille kannalle, että järjestökaarteihin ei nyt kosketa, mutta niitten hajoittamiseen on ryhdyttävä niin nopeasti ja tehokkaalla tavalla kuin se suinkin on mahdollista, sittenkun kokous olisi hyväksynyt parlamenttariset menettelytapaohjeet puolueelle, kuten ponsien 1:ssä kohdassa ehdotettiinkin ja niitä ryhdytty puolueen järjestöissä noudattamaan.
Mitä taas hallituskysymykseen tulee, on sitäkin arvosteltava tilanteen vaatimuksien kannalta. Siinä ei parlamenttariset sosialistit tahtoneet lausua mitään ikuista ohjetta vastaisuuden varalle.