Tämän kapinan kautta, jolla anarkososialistiset ainekset puolueessamme sitoivat kohtalonsa Venäjän bolshevikkiliikkeen kohtaloihin, antoivat he syvän iskun maamme demokratialle. Jo kapinan aikana harjoittivat he sellaista kansalaisvapauksien sortoa, että sille saa hakea vertaista tsaarivallan ajoilta maassamme. Ne, jotka kapinan puolustamistarkoituksessa viittaavat siihen, että kun kerran Venäjän työväki oli uskaltanut valtataisteluun kapitalismin kukistamiseksi, niin Suomenkin työväen tuli seurata sen esimerkkiä, eivät tiedä muuta kuin tyhmästi matkia oloja, jotka eivät lainkaan soveltuneet meille, niin suuressa määrässä erilaisia ne joka suhteessa olivat. Venäjä oli vielä vuosi sitten tapahtuneen vallankumouksen aiheuttamassa kuohumistilassa, siellä ei vielä ollut päässyt rauhallisuus palaamaan, eikä siellä oltu saavutettu parlamenttarista järjestystä ja hallitusvaltaa enempää kuin niitä pysyviä voittoja ja laitoksia, joita Suomen yhteiskunnalla ja erittäin sen työväen luokalla oli omanaan. Ryhtymällä samanlaiseen seikkailuun yhteiskunnallisen vallankumouksen tavoittelemiseksi ase kädessä kuin mihin venäläiset sosialistit ovat tehneet itsensä syypäiksi, ne Suomen työväenlikkeen vastuun alaiset henkilöt, joiden vaikutusvallalla oli suuri merkitys joukkojen toiminnassa, heittivät vaakalaudalle ne voitot ja asemat, jotka Suomen työväki pitkäaikaisen, sitkeän ja vaivaloisen taistelun kautta oli saavuttanut. Kun vaaka kallistui toiselle puolelle, olivat ne yhdellä iskulla menetetyt.
Eivätkö työväenliikkeen johtajat tätä käsittäneet? Eivätkö he nähneet syvemmälle ja kauemmaksi kuin pintapuolinen katselija? Eivätkö he ymmärtäneet, etteivät meillä ole olosuhteet kypsyneet missään suhteessa vielä yhteiskunnallista kumousta varten, eikä se täällä ole mahdollistakaan, koska sitä ei ole voitu vielä läntisissä kulttuurimaissakaan toteuttaa?[12]
Luullakseni he eivät olleet siitä aivan tietämättömiä. Monet merkit viittaavat siihen. Jo viime joulun edellä lausui Sirola — kapinaliikkeen henkinen sielu — eräässä kokouksessa, että »Suomen työväenlikkeen alus törmää murskaksi kallioon, mutta sitä ei voida välttää». Turkia toisti jokseenkin samaa lausuen: »Suomen työväenliike häviää tämän taistelun, mutta sen täytyy mennä eteenpäin.» Jos Kuusinen ajatteli samalla tavalla, niin täytyy sanoa, että noilta miehillä oli mitä suurinta rikosta, etteivät he asettuneet kapinaliikettä vastaan, tehneet kaikkea voitavaansa sen estämiseksi, vaikkapa siihen olisi täytynyt ryhtyä puolueen hajoamisenkin uhalla.
Mutta he eivät tehneet sitä. Päinvastoin vaikuttivat he kumouksellisen toiminnan hyväksi kiihoittaen joukkoja varustautumaan »ratkaisevaan taisteluun», kuten puolueen julistukset niin hyvin osoittivat. Jos he olisivat tahtoneet varjella Suomen työväenliikettä joutumasta tuhottavaksi, niin heidän taktiikkansa olisi jo aikaisemmin pitänyt olla toisenlaista. Sen olisi täytynyt painostaa parlamenttarista toimintaa sekä niitä menettelytapoja, joita noudattaen puolue oli saavuttanut suuret voittonsa. Edelleen sen olisi pitänyt eduskunnallisella alalla käydä sovittelujen tietä ja etsiä yhtymäkohtia yhteiskunnan terveitten kansanvaltaisten ainesten kanssa sellaisen voimakkaan yhtenäisen rintaman luomiseksi, joka olisi voinut kestää taantumuksen vahvimmatkin myrskyt, milloin ne olisivat saattaneet uhata. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Puolueen johto täytti väärin tässä suhteessa tehtävänsä. Se asetti kiihotuksen useassakin tapauksessa etualalle ja koetti kuvata, mikäli se sen vaikutuksesta riippui, luokkavastakohtia räikeämmiksi kuin mitä ne todellisuudessa olivat. Se myötävaikutti joukkojen asestautumiseen venäläisten avulla ja salli niiden keskuudessa sellaisten levottomampien ja hurjimpien ainesten päästä määräävään asemaan, jotka eivät olleet järjestyneitä työläisiä ja jotka eivät tienneet mitään sosialidemokraattisen puolueen ohjelmasta ja menettelytavoista. Eduskunnallisessa toiminnassa koetti se taas keinotekoisesti ajaa asioita karille ja saada syntymään sellaisen vaikean tilanteen, jonka nojalla olisi joukoille ollut mahdollista näyttää, ettei siitä ole muuta ulospääsyä kuin kumouksellinen toiminta. Kun sillä tavalla viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen johdon taholta toimittiin ulospäin ja vaikutettiin joukkoihin, ei ole ihme, että villiintyminen rauhallisen suomalaisen työväestön keskuudessa kehittyi muutenkin erittäin suotuisien olosuhteitten vuoksi niin pitkälle, vaatimus venäläisten esimerkkien soveltamisesta meidän oloissamme niin suureksi, että se vihdoin johti aseelliseen yhteentörmäykseen eri yhteiskuntaluokkien kesken, jossa ennen niin kukoistava, voimakas ja niin suuria voittoja saavuttanut työväenliike kärsi sellaisen häviön, jollaista tuskin minkään muun maan työväenliikkeen historia tietää mainita.
Kenties huomautettanee, mikseivät maltillisemmat ainekset ajoissa nousseet vastarintaan, mikseivät parlamenttarisen toiminnan kannattajat eduskuntaryhmässä, puolueneuvostossa ja puoluekokouksessa astuneet esiin ja selvästi sekä jyrkästi sanoutuneet irti sellaisesta politiikasta, joka uhkasi työväenluokkaa turmiolla? Mikseivät he koettaneet pelastaa työväenliikettä joutumasta siihen onnettomuuteen, mikä sen osaksi sittemmin tuli?
Niin, näitä kysymyksiä voidaan kyllä asettaa, vieläpä voidaan syyttääkin puolueen maltillisempia aineksia kaikesta tästä, kuten on julkisuudessa toiselta taholta tehtykin. Mutta nämä kysymykset, enempää kuin syytöksetkään, mitä kapinan jälkeen parlamenttarisia sosialisteja vastaan on heitetty, eivät ollenkaan peloita asianomaisia. Niihin voidaan vastata heti ja luullakseni tavalla, jonka pitäisi katkaista kärjen epäilyksiltä vastustajienkin keskuudessa.
Mitä Suomen työväenliikkeen toimintaan aikaisempina vuosina tulee, vallitsi sen keskuudessa ulospäin verrattain suuri yksimielisyys. Tämä johtui etupäässä siitä, että taistelussa venäläistä sortovaltaa vastaan puolueen eri suuntaryhmät löysivät saman taistelupohjan. Kun heitä yhdisti taistelu suurimmassa asiassa, ei pienten erimielisyyksien, vaikkapa niitä olisikin ollut, sallittu enempää puolella kuin toisellakaan hajoittaa rivejä, joiden yhtenäisyydestä riippui taistelun suurempi tai pienempi menestys. Vallankumouksen jälkeen taas oli asema siksi outo, siksi suuret tehtävät avautuneet puolueelle, ettei sen keskuudessa oikeastaan millään taholla liene vakavasti ajateltu rivien hajoittamista. Puolueen politikoitsijain taholla lienee kylläkin käsitetty, että Suomen työväenliike ei voi tehdä poikkeusta muitten maitten työväenliikkeistä, sen keskuudessa ei voi olla syntymättä erilaisia virtauksia ja kenties ryhmittelyjäkin. Mutta siihen eivät vielä sillä kertaa asiat olleet kypsyneet. Jos puolueella olisi ollut pitempiaikainen parlamenttarisesti hedelmällisempi ajanjakso takanaan, olisi asia ollut kokonaan toinen. Silloin olisi saattanut puhua kenties jo kahdesta eduskuntaryhmästä: oikeisto- ja vasemmistososialistisesta. Mutta nyt vasta vallankumouksen kautta päästiin oloihin, joissa sellaisen ryhmittymisen tarve syntyy ajan mukana. Ne tehtävät, joita ryhmän suoritettavaksi joutui viime vuoden ensimäisillä valtiopäivillä, olivat niin laajakantoisia, niin tärkeitä työväenluokalle, että niihin nähden tuskin yksikään eduskuntaryhmän jäsenistä olisi saattanut ajatella uuden ryhmittelyn aikaansaamista. Katsoen siihen, että puolueella oli tunnettu niukka enemmistö eduskunnassa, koetettiin sitä säilyttää ja ylläpitää, vaikkapa pienten ryhmäintressien menetyksen uhallakin, jotta tuon kokonaisuuden avulla olisi voitu saavuttaa kaikki ne edut, joita sosialistien enemmistöasema eduskunnassa työväenluokalle merkitsee.
Vanhojen traditsionien perusteella jäi vallankumouksenkin jälkeen johtava asema puolueessa entisiin käsiin. Aikaisemmin eivät johtavat henkilöt vielä olleet käytännöllisen politiikan alalla tehneet sanottavampia virheitä, mikä johtui siitä, ettei heillä siihen ollut juuri tilaisuuttakaan. Se seikka, että heidän seikkailupolitiikkansa jo viime vuoden kuluessa tuotti monta vaikeaa asemaa eduskuntaryhmälle valtiopäivillä, ei suinkaan ollut omansa herättämään suurimmassa osassa ryhmän sekä puolueneuvoston jäseniä epäluottamusta heitä kohtaan. Olemme jo aikaisemmin osoittaneet, millaisella valistustasolla suurin osa puolueneuvoston jäsenistä oli, miten pinnalta he katselivat asioita ja miten vähän he ymmärsivät kulloinkin vallitsevan tilanteen vaatimuksia. Sama oli eduskuntaryhmänkin laita. Sen jäsenten enemmistö oli, valitettavasti kyllä, kannattomia henkilöitä, jotka menivät johtajien mukana siinä hyvässä uskossa, että tottapahan he paremmin asiat tietävät. Ei ollut siis helppo sellaisissa oloissa ja sellaisten ainesten kesken saada aikaan uutta ryhmämuodostumaa, joka olisi voinut ryhtyä noudattamaan terveellisempää ja sovinnollisempaa parlamenttarista politiikkaa, varsinkin kun painostus kiihoitettujen joukkojen taholta ulkoapäin oli verrattain voimakas.
Kuitenkaan ei sellainen suhde puolueessa ja ryhmässä olisi voinut pitempää aikaa jatkua. Ennemmin tai myöhemmin olisi syntynyt sama hajaannus kahteen leiriin, mikä m.m. Ruotsissa on jo aikaa sitten tapahtunut. Meilläkin alkoi jo esiintyä merkkejä sellaisesta. Eduskuntaryhmässä uskalsivat viime aikoina maalaisedustajat arvostella johtavien menettelyä, mikä ennen oli harvinaista. Muutamissa kysymyksissä asettuivat he kokonaan toiselle kannalle kuin mikä olisi ollut johtavien politiikan ja tarkoitusperien mukaista. Siitä kuvaavana äänestyssotkut verolakien käsittelyssä, joita aikaisemmin olemme selostaneet ja jotka jo joulukuun puolivälissä uhkasivat ryhmää kahtia jakaantumisella. Samanlaista oppositsionia oli, eikä suinkaan vähäisessä määrässä, puoluekokouksessakin. Tarvittiin vain aikaa, ja jos sitä olisi ollut, olisivat mielipide-eroavaisuudet kehittyneet luonnollisella tavalla puolueen jakaantumiseen parlamenttariseen ja kumoukselliseen, tai oikeammin sanottuna sosialidemokraattiseen ja »kommunistiseen» ryhmään — onneksi kylläkin Suomen työväenliikkeelle.
Ettei maltillisten taholta, kuten on väitetty tai tahdottu väittää, olisi mitään tehty kapinahankkeiden välttämiseksi, ei pidä paikkaansa. Taistelu eduskuntaryhmässä, yhdistyksissä ja puoluekokouksessa ei suinkaan ollut merkityksetön.[13] Kaiken lisäksi puuhattiin parlamenttaristen sosialistien toimesta pääkaupunkiin jo ennen joulua toista työväenlehteä, joka olisi tullut ajamaan työväenliikettä rauhallisen ja parlamenttarisen ohjelman merkeissä. Paha kyllä, mainittu suunnitelma ei silloin vielä toteutunut. Että niin kävi, johtui kapinasta, joka puhkesi nopeammin kuin kukaan olisi osannut aavistaa. Mitä taas kapina-aikaan tulee, oli silloin maltillisilta kaikki toiminnan mahdollisuudet estetyt. Vieläpä heitä pidettiin kapinallisten taholta vaarillisempinakin kapinalikkeelle kuin porvaristoon kuuluvia. Siellä, missä he eivät taipuneet pyyntöihin ja kehoituksiin, käytettiin heitä vastaan uhkauksia, jopa aseellisia pakkokeinojakin. Kapinallisilla alueilla oli silloin maltillisilla sosialisteilla yhtä vähän tilaisuutta levittää mielipiteitään kuin konsanaan porvarillisilla aineksilla, jotka hyvin itse tuntevat ja tietävät mitä se »vapaus» oli, jonka laadun sanelivat kaartiesikunnat ja äärimäiset venäläis-suomalaiset anarkososialistiset ainekset.
Nyt on jo verinen kansalaissota päättynyt. »Rauhoitustyö» on joko hyvässä käynnissä tai on se jo saatettu loppupuolilleen. Vie kuitenkin aikaa ennenkuin ne haavat, joita kansalaissota on yhteiskuntaan iskenyt, menevät umpeen ja nyt vallitseva katkeruus unohdetaan. Mutta siitä huolimatta on työväestön ryhdyttävä jälleen rakennustyöhön. Raunioille pitäisi ryhtyä luomaan työväenliikettä ja työväenliikkeelle välttämättömiä laitoksia uudelleen. Tässä työssä epäilemättä tulevat olemaan kapina-ajan veriset kokemukset rikkaana opetuksena. Ne osoittavat mitä työväenliike ei saa olla ja mitä menettelytapoja sen tulee vastaisuudessa välttää. Aivan toiselle pohjalle on sen nyt rakennettava toimintansa, käytännöllisen realipolitiikan alalle, jossa hedelmällinen luomistyö ja vuorovaikutus yhteiskunnan muiden kansanvaltaisten ainesten kanssa tulee muodostumaan tämän toiminnan tärkeimmäksi kulmakiveksi.
Mitä vastaiseen puoluemuodostukseen tulee, emme tahdo lainkaan väittää, että tulee olemaan »yksi lammashuone ja yksi paimen», eli että puolueen jäsenet orjallisesti tulevat seuraamaan vissejä johtajia tai jotakin määrättyä suuntaa. On mitä luonnollisin asia maailmassa, että Suomen työväenliikkeessä muodostuu jälleen eri ryhmittelyjä, niin kuin niitä oli ennenkin, mutta täsmällisemmin ja selkeämmin hahmotelluin ääriviivoin. Epäilemätöntä on, että ajan mukana saattaa puolueeseen muodostua sellainen »vasemmisto»-ryhmä, joka ei jaksa mukaantua kaikitellen parlamenttaristen sosialistien menettelytapaan. Muodostukoon! Mutta se ei tule eikä se saa tulla määrääväksi tekijäksi Suomen työväenliikkeessä. Jos puolueeseen muodostuu eri ryhmittelyjä, niin siitä vain on seurauksena, että arvostelu, mikäli se liikkuu tosiaankin asiallisissa rajoissa, muuttuu hedelmälliseksi ja kasvattavaksi ja ehkä siitä sen kautta on oleva myöskin kokonaisuudelle hyötyä.
Mutta se on vasta tulevaisen ajan murhe. Nyt on harkittava, miten pirstoina olevat työväenliikkeen voimat, sen hajalleen heitetyt rivit saadaan koolle ja miten luova työ mahdollisimman nopeaan käyntiin. Vaikka tiedämmekin, että aika on ankara ja vaikeudet monet, niin ne ennen pitkää vielä voitetaan ja työväenliike nousee jälleen voimakkaana ja mahtavana, jolle yhteiskunnan täytyy antaa sille tuleva arvonanto.
Lopuksi tahtoo tämän kirjoittaja huomauttaa, että tarkoitukseni ei ole ollut loukata ketään yksityisiä henkilöitä. En tahdo kieltää kenenkään heidän ansioitaan työväenliikkeessä aikanaan. Ja jos olenkin tullut maininneeksi muutamia nimeltä, niin se ei ole johtunut pahansuopaisuudesta, eipä edes luulosta, että he yksin olisivat vastuussa kaikesta siitä, mitä tässä maassa on kuluneen vuoden ajalla tapahtunut, sillä olisinhan silloin unhoittanut materialistisen historiankäsityksen alkeellisimman säännön. Kun kuitenkin olen viitannut erinäisiin henkilöihin, on se johtunut siitä tietoisuudesta, että heillä, jos kenellä on ollut ja on täytynyt olla vaikutusvaltaa tapausten kulkuun. Ja mikäli he siinä ovat antaneet intohimojen ja tunteitten tahdon ratkaista kylmän punnitsemisen asemasta, mikäli he siinä ovat myötävaikuttaneet siihen, että Suomen työväenliike joutui tuhoisaan myrskyyn, jossa sen voitot ja saavutukset pitkäksi aikaa menetettiin, sikäli heillä henkilöinäkin on siitä vastuunalaisuutta. Enkä luule, että he sitä, vakavasti ajatellen, itsekään kieltävät.
[12] Mitä »lopullisiin päämääriin», joihin kapinan toimeenpanijat tähtäsivät, tulee, ei heidän taholtaan ennen kapinaa siitä ainakaan julkisesti tehty juuri selvää. Ainoana lähteenä siinä suhteessa on Sirolan tammikuun 12. päivänä 1918 »Työmiehessä» julkaisema alakertakirjoitus: »Kehittyykö tilanne vallankumoukselliseksi». Kirjoittaja lausui siinä m. m., että »sekä venäläisten että meikäläisten »bolshevikien» täytyy käsittää, että menettelytapoja ei voi siirtää kopioiden maasta toiseen». Edelleen huomautti hän, että »puolueemme ei ole asettanut lähimpien pyrkimystensä joukkoon yhteiskunnallisen vallankumouksen yrittämistä, sosialismin toteuttamista, eikä se sitä varten ole laatinut ohjelmaa». »Suomen tietoisten sosialidemokraattien kesken lienee jotenkin yleinen sellainen käsitys, että sosialistinen kumous on Suomessa mahdollinen vain sikäli, kuin se toteutuu kapitalismin suurmaissa.» Sitä ei kuitenkaan ollut Länsi-Europassa vielä tapahtunut ja sen vuoksi Sirolan mielestä »hallitusvalta pitäisi nyt vallata kumouksellista tietä, sosialistien panna toimeen porvarillinen kumous sellaisten valtiollisten olojen luomiseksi, joiden pohjalla sitten voitaisiin lähteä valmistelemaan sosialistiseen yhteiskuntaan siirtymistä, kun siihen olot kypsyvät».
Noin kirjoitteli Sirola tammikuun puolivälissä. Saman kuun lopulla astui hän hallitukseen, joka julisti Suomen sosialistiseksi työväen tasavallaksi, kuten allekirjoitus kuului m. m. suomalais-venäläisen sekakomitean päätöksessä. Että Sirola kumppaneineen olisi jo ollut valmis siirtymään sosialistiseen yhteiskuntaan, käynee selville siitä, että Sirolan nimittämä »Suomen sosialistisen tasavallan lähettiläs Moskovassa» herra Pukka, julisti Prawda-lehden 50 n:ssa »virallisesti», että »Suomen köyhälistö pyrkii viemään täydelliseen voittoon köyhälistön sosialistisen vallankumouksen».
Jos siis kapinalliset aluksi — Sirolan selityksistä päättäen — aikoivat toimeenpanna porvarillisen vallankumouksen, niin vallan makuun päästyään, laajensivat he ohjelmaansa sikäli, että päätti vät samalla kertaa toteuttaa sosialistisenkin vallankumouksen! Tämä ei suinkaan todista niin paljon diktatuurimiesten suurista suunnitelmista ja niiden laadusta kuin harkitsemattomasta hosumisesta yhdestä äärimmäisyydestä toiseen.
[13] Ettei maltillisten toiminta suinkaan ollut merkityksetöntä, käynee hyvin selville siitä lausunnosta, minkä kapinallisten Tukholmassa toimittama »Viesti»-niminen lehti 19 numerossaan tänä vuonna lausuu. Sen johdosta, että maltillisten sosialistiemme taholta on osoitettu mihin onnettomuuksiin johti työväen diktatuuri, josta maltilliset hyvissä ajoin ennen kapinaa varoittivat, lausuu mainittu lehti: »Te lepertelette vanhojen erehdysten toistamisesta. Kuka teki erehdyksiä enemmän kuin oikeistosuunnan miehet? Mikä enemmän kuin teidän yltiöpäisen typerä ja lyhytnäköinen oikeistopolitiikkanne ja yhteispelailunne sekakarvaisten ja monipäisten porvarillisten koplien ja valtaryhmien kanssa viime kesäkautena ja syksynä vuosi sitten (1917), kylvi epäilystä ja epäluuloisuutta työväen laajojen kerrosten mieliin ja johti puoliluopumiseen omasta johdostaan, saattaen siellä täällä epäilemään sitä ja pyrkimään uusille teille ilman riittävää johtoonsa turvaantumista. Kuka enemmän kuin te oikeistososialistit kantaa syytä siitä, että vallankumouksellista organisatsioonia ei maassamme luotu täyteen kuntoon jo ajoissa. Ja kuka vihdoin enemmän kuin te, kantaa syytä siitä puolitankokannasta ja salaisesta jarrutuksesta, mitä vallankumouksen aikana niin paljon suoritettiin ja joka suureksi osaksi oli myrkyllisempää kuin porvariston julkinen vastavallankumouksellisuus, mitä ainakin tiedettiin varoa.»