Tosin ei sovi unhoittaa, että puoluetoimikunnan ja ryhmän yläpuolella oli puolueneuvosto, joka puoluekokousten väliajoilla käytteli ylintä valtaa puolueessa. Mutta nimestään huolimatta oli neuvosto nolla, yksinomainen välikappale johtavien helsinkiläisten käsissä. Puolueneuvosto oli kokoonpantu suurelta osalta sellaisista maaseutujäsenistä, jotka hyvin pintapuolisesti tunsivat puolueen periaatteita ja menettelytapoja, jotka sangen heikosti pystyivät arvostelemaan yleistä tilannetta ja sen vaatimuksia ja jotka, korvatakseen kaikkia noita puutteita, sokeasti luottivat siihen, mitä johdon taholta esitettiin. Asiain näin ollen saneli puolueneuvoston päätökset pari kolme helsinkiläistä johtohenkilöä, joita oli totuttu pitämään miltei erehtymättöminä. Suurimmat kiistat puolueneuvostossa eivät koskeneet menettelytapakysymyksiä, vaan aivan toisarvoisia asioita — kuten työväen kalenterin voittovarojen jakoa vaalipiirien kesken, jäsenveroa, tilityksiä j.n.e.
Eduskuntaryhmään nähden oli asianlaita jotenkin samalla tavalla. Siellä samat henkilöt, jotka kuuluivat puolueen johtoon ja toimikuntaan, verrattain itsevaltaisesti määräsivät menettelytavasta. Ja milloin ryhmän enemmistö asettui toiselle kannalle, panivat johtomiehet oman personansa vaakalaudalle koettaen siten pakoittaa ryhmän alistumaan heidän johtoonsa — useinkin hyvällä menestyksellä. Sama piirre oli puolueessa yleensä vallalla. Monet intelligenttihenkilöt karkoitettiin epälojaalisen arvostelun kautta puolueesta, jonka henkinen taso ei suinkaan ollut oikeassa suhteessa puolueen suureen jäsenmäärään ja ulkonaiseen vaikutusvaltaan ja joka ei suinkaan sellaisia »suoneniskuja» olisi sietänyt. Arvostelu tapettiin julistamalla jokainen sellainen yritys kerettiläiseksi. Siitä kuvaavana esimerkkinä Mäkelinin Oikeus-lehtipuuhat, Murros-jutut, Kurikka ja Kari-rettelöt j.n.e. En mainitse näitä nimiä siinä mielessä, että tahtoisin hyväksyä heidän menettelynsä kaikissa suhteissa. Siitä ei ole tässä ollenkaan kysymys, sillä se vaatisi aivan erikoisen tutkimuksen. Olen vain tahtonut osoittaa, mitenkä mainittujen nimien yhteydessä aikanaan käytettiin sellaista arvostelutapaa puolueen johdon, pää-äänenkannattajan ja puolueen arvohenkilöitten taholta, ettei se suinkaan ollut omansa antamaan hyvää käsitystä arvostelun asiallisesta laadusta. Milloin taas joku maaseutulehti, poiketen tavanomaisesta pääkaupunkilaisjäljittelystä, uskalsi esittää Helsingissä vallalla olevasta suunnasta eriävän mielipiteensä, käytiin sen kimppuun pääkortteerin kaikella voimalla. Väittely useinkin meni ulkopuolelle kaiken arvostelun ja käytettiin siinä tapaa leimata maaseutulainen oppositsioni revisionismiksi, jolla joukkojen keskuudessa oli paha kaiku ja jonka arveltiin sisältävän jotakin pahaa ja työväenliikkeelle vaarallista. Usein varsin omituinen, jopa naurettava oli tapa todistella, mitenkä Helsingissä vallitsee työväen keskuudessa oikea »marxilainen», mutta jossain maaseutukaupungissa sen sijaan »revisionistinen» menettelytapa. Oikeaan sofistiseen tapaan todistettiin m. m. että esim. Tampere kuuluu revisionismin pesäpaikkoihin, vaikka kaupunki on suurimpia teollisuusseutujamme, jonka materialistisen historian käsityksen ja »puhtaan marxismin» mukaan pitäisi olla juuri marxilaisuuden pesäpaikkoja.[2]
Että puoluejohdon menettely tukahduttaa puolueessa arvostelu, vaikutti turmiollisella tavalla puolueen kehitykseen, on seikka, jota ei suinkaan voida kieltää. Se kasvatti joukoissa vaarallista auktoriteettiuskoa, esti itsenäisen ajattelun hedelmällisen kehityksen ja horjutti persoonallisuuden tuntoa ja vastuunalaisuutta. Ennen säännöllisissä oloissa ollen eivät mainitusta menettelytavasta johtuvat vaarat olleet niin huomattavia kuin myöhemmin Venäjän vallankumouksen jälkeen, jolloin joukkojen keskuudessa oli vallalla voimakasta toimintahalua ja jolloin, jos koskaan, olisi kaivattu perinpohjaista arvostelua sekä itsenäistä ajattelua. Sitä ei ollut — pieniä poikkeuksia lukuunottamatta ja seuraukset olivatkin sitten sellaisia. Ei voi kieltää, että juuri arvostelun tukahduttaminen oli omansa vaikuttamaan siihen, että varoittavat äänet ennen kapinaa kaikuivat kuuroille korville ja puolue sokeasti syöksyi vihdoin onnettomuuteen.
[2] Se useastikin sangen ala-arvoinen kirjoitustapa, jota »Työmies»-lehti noudatti, vaikutti vuosien kuluessa myrkyn tavoin joukkoihin. Ne tottuivat siihen ja alkoivat kaivata sitä. Se kävi maaseudulla toisinaan varsin kuvaavasti ilmi. Tämän kirjoittaja muistaa kymmenvuotisen sanomalehtimiestoimintansa ajalta, kuinka esim. »Työ»-lehden osuuskunnan kokouksissa usein lehteä arvosteltaessa viitattiin nimenomaan siihen, ettei lehti käytä sellaista voimakasta kieltä kuin »Työmies». Olen kuullut, että useitten toistenkin puolueemme lehtien osuuskuntien kokouksissa oli heitetty samallainen syyte niitä maaseutulehtiä vastaan, jotka käyttivät hillitympää kirjoitustapaa.