Denis Vairasse d'Allaisin — sellainen on hänen täydellinen nimensä — elämästä on meillä tavattoman vähän tietoja. Muutamien kirjailijain mielipiteen mukaan oli hän porvarillista syntyperää ja käytti d'Allais-nimeä pienen languedocilaisen Allais-kaupungin mukaan, jossa katolinen ja protestantinen uskonsuunta olivat melkein yhtä voimakkaina ja senvuoksi myöskin uskonnolliset intohimot olivat mitä kiihtyneimmät; toisten mukaan polveutui hän eräästä tämän maakunnan aatelisperheestä. Kuudentoistavuotiaana rupesi Vairasse Ranskan armeijaan ja otti osaa Piedmontiin tehtyyn sotaretkeen, mutta jätti pian jälkeenpäin sotilasuran ja kääntyi opiskelemaan oikeustiedettä. Tohtoriksi tultuaan lähti hän Englantiin »oppiakseen tuntemaan Lontoon hovin juonittelut ja tutkiakseen tämän maan hallituksen periaatteita». 1665 oli hän Yorkin herttuan komentamalla sotalaivalla, mutta pian jälkeenpäin täytyi hänen jättää Englanti, kun oli ruvettu epäilemään, että hän olisi erään englantilaisen ministerin (lordi Clarendon, 1667?) rikostoverina ottanut osaa tämän juonitteluihin. Hän palasi Parisiin ja oli vuonna 1672 mukana sotaretkellä hollantilaisia vastaan. Mutta kun hän näki hallituksen vihan reformerattua pueluetta kohtaan, johon hän kuului, yhä kasvavan ja tiesi, miten toivotonta hänen on odottaa virkaylennyksiä, jätti hän toisen kerran sotapalveluksen ja koetti englannin- ja ranskankielen opetusta antamalla ansaita Parisissa toimeentulonsa. Niissä puuhissa julkaisi hän kummankin näiden kielen kieliopinkin. Talvisin oli Vairassen tapana myöskin pitää luentoja historiasta ja maantieteestä, joita tieteenharjottajat kävivät sangen lukuisasti kuuntelemassa. Hänen kuolinpäiväänsä ei tunneta. — 1675 ilmestyi ensimäinen osa Vairassen pääteosta, »Sevarambien historiaa», teosta, jolle meidän Ranskan kirjallisuudessa täytyy antaa sama sija kuin Englannin kirjallisuudessa on Thomas Moren »Utopialla». Tämän ensimäisen osan oli Vairasse alkuaan kirjottanut englanninkielellä ja julaissut Lontoossa. Täydellinen teos ilmestyi vuosina 1677–79 ranskankielellä Parisissa ja käännettiin se sangen pian hollannin-, saksan- ja italiankielille. Itse Ranskassa ilmestyi kokonainen sarja painoksia, todistuksena siitä, että kirjasta silloisena aikana paljon pidettiin.
Varsinaisen kertomuksen edellä käyvässä johdannossa valittaa Vairasse sitä, että löytöretkiä ei ole tehty tieteellisiä periaatteita noudattaen, ja vaatii ruhtinaita käyttämään osan rikkauttaan siihen. Varsinkin hollantilaisten väittää hän tehneen retkensä vain voitonhimosta. Huolimatta monista matkoista, joita he olivat tehneet Itä-Indiaan olivat Sundasaarien varsinkin Borneon sisäosat vielä kokonaan tuntemattomia. Myöskin kolmannen maanosan rannikoilla oli usein käyty, mutta niitä ei oltu koskaan tarkemmin tutkittu eikä kuvattu. Tämän tietämättömyyden selitti Vairasse nyt tahtovansa poistaa antamalla laajan kuvauksen tästä kolmannesta maanosasta.
Utopian muu verho on tavattoman taidokas. Vairasse kertoo, että hän muka oli saanut eräältä lääkäriltä suuren joukon papereja, jotka oli kirjotettu eri kielillä, ja että hän ne sitte oli toimittanut julkaisemaksensa kirjaksi. Lääkärille itselleen oli paperit taasen uskonut muuan kapteeni Siden, joka niissä kertoo oleskelustaan Sevarambian ihmemaassa, eräässä Australian mannermaan osassa.
Nyt vasta alkaa varsinainen romaani, kapteeni Sidenin muistelmat. Eräällä Itä-Indiaan tehdyllä merimatkalla heittää myrsky hänet muutamassa hollantilaisessa laivassa Australian, hänelle tuntemattoman mantereen, rannikolle. Miehistön sekä matkustajien onnistuu pelastautua. Vasta kun he kotoisasti ovat perustaneet maalle pienen siirtokunnan ja jo pitemmän aikaa siellä eläneet, joutuvat he yhteyteen maan asukkaiden, sevarambien, kanssa, jotka ottavat heidät ystävällisesti vastaan. Tämän kansan valtion ja yhteiskuntajärjestyksen kuvaamiselle on kirja sitte omistettu.
Mantereella oli alkuaan asunut kaksi eri kansakuntaa, prestarambit ja strukarambit, joiden yhteiskuntajärjestys ja tavat olivat melkein samanlaiset: he elivät ryhmittyneinä suurehkoiksi perhekunniksi, joilla jokaisella oli oma hallituksensa. Yhdyskunta valitsi nimittäin silloin tällöin johtajan, jonka toimena oli tuotannon valvominen ja johtaminen. Yhdessä vanhinten neuvosten kanssa oli hänellä määräysvalta perheenjäsenten omaisuuden ja kohtalon suhteen. Kumpikin kansa eli pääasiassa maanviljelyksellä, toisessa sijassa metsästyksellä ja kalastuksella. Koko kansakunnan asiain johto oli suuren neuvoston käsissä, joka oli kokoonpantu perheyhdyskuntien edustajista. Naapurikansojen hyökkäyksien torjumiseksi valittiin vuosittain ylipäällikkö, jonka joukkoon jokainen perhe lähetti määrätyn määrän asestettua väkeä. Vain avioliittotavoissa erosivat molemmat kansat toisistaan. Sensijaan että prestarambien keskuudessa oli käytännössä ankara yksiavioisuus, vallitsi strukarambien keskuudessa vielä alkuperäinen avioliittomuoto. »He eivät ensinkään arkailleet naimasta tyttäriään ja sisariaan, he kun pitivät kunniakkaampana mennä avioliittoon oman sukunsa henkilöiden kuin vieraiden kanssa. Huolimatta siitä menevät he kumminkin naimisiin naapuriensakin tyttärien kanssa; mutta nuorukaiset eivät milloinkaan jätä perhettä, johon he kuuluvat. Jos joku meni naimisiin naisen kanssa, niin ei hän ollut tämän ainoa omistaja. Jokainen perheen mies voi yhtyä naiseen, jos tahtoi. Mutta jos nainen rupesi yhteiselämään vieraan miehen kanssa tai mies vieraan naisen kanssa, niin pidettiin sitä suurena rikoksena, joka rangaistiin kuolemalla.»
Tällaiset olivat molempien kansojen olosuhteet, kun Sevaris, muuan persialainen, joka oli matkustellut ristiin rastiin koko Europan ja Aasian, sai merimiehiltä, jotka myrsky oli heittänyt näiden maiden rannikoille, kuulla niiden olemassaolosta ja päätti mennä tähän maahan ja sitte ilmaantuikin laivoineen sinne. Voimme tässä jättää kertomatta, miten hänen onnistui kohota molempien kansojen hallitsijaksi. Valtaan päästyään omisti hän kaikki etevät hengenvoimansa järjestääkseen näille hyvälahjaisille mutta kehittymättömille luonnonkansoille valtio- ja yhteiskuntamuodon, joka korkeimpaan sivistyskantaan yhdistäisi kaikkien onnen suurimman määrän. Mistä syistä hän, jo oleviin laitoksiin, varsinkin omaisuudenyhteyteen liittyen, valitsi tässä myöhemmin kuvattavan valtiomuodon, sitä kaikkea on tässä mitä mieltäkiinnittävintä laveammin kuvata. Terävästi arvostellen silloisen Ranskan valtio- ja yhteiskuntajärjestystä saa Vairasse nimittäin perustan ajattelemalleen sevarambivaltiolle. Pääajatukset, joilla 18:nnen vuosisadan sosialistit, kuten Morelly ja Mably, taistelivat omaisuutta vastaan, tapaamme jo edeltäpäin tässä ja esitettyinä miellyttävässä, näppärässä muodossa.
Sevaris eli, kuten häntä hänen uudet alamaisensa nimittivät, Sevarias ja hänen aikaisempi hovimestarinsa Giovanni alottivat työnsä tutkimalla tuntemiaan hallitusmuotoja. Eräässä ja samalla viimeksimainitun ynnä Sevariaksen kanssa maahanmuuttaneiden persialaisten suosimassa järjestelmässä ehdotettiin, yhdenmukaisesti melkein kaikkien mannermaan kansakuntien olojen kanssa, että kansa jaettaisi seitsemään[1] eri luokkaan ja että maat jaettaisi omaisuudeksi yksityisten kesken. Seitsemästä luokasta, joista jokaisella oli määrätty arvoaste ja erikoinen puku, oli ensimäinen oleva kokoonpantu päivätyöläisistä ja maatyöläisistä, toinen alemmista käsityöläisistä, kuten muurareista, puusepistä, kankureista y. m. s., kolmas taitavammista käsityöläisistä, kuten maalareista, kultatyöläisistä j. n. e., neljäs kauppiaista, viides rikkaista porvareista ja vapaisiin ammattikuntiin kuuluvista, kuudes alemmasta ja seitsemäs vihdoin ylemmästä aatelista. Ilmeisesti huomiota herättävää on se, että papisto erikseen ei muodosta mitään luokkaa, mutta seikka saa selityksensä Vairassen myöhemmin asiasta kehittämistä aatteista. Jaettavasta maaomaisuudesta olisi hyvä osa varattava valtion tavalliseen tarpeeseen; vain tavattomissa tapauksissa olisi joka luokka arvonsa ja varojensa mukaisesti maksava veroa, ilman että yksikään niistä nautti mitään erikoisoikeutta. Väärältä ja kaikkea järkeä vastaan sotivalta näytti se, että muutamat jäsenet nauttisivat lakien turvaa ja yhteiskunnan etuja, ilman että heidän tarvitsisi tehdä mitään valtion ylläpidon hyväksi, kun sensijaan valtion kansalaisten toinen osa huokaisi verojen ja rasitusten taakan alla. Vain ruhtinaan kiinteistöt saisivat olla verovapaita, mutta kaikkien alamaisten täytyi ottaa yleisten rasitusten suorittamiseen osaa arvonsa ja varallisuutensa mukaisessa oikeassa suhteessa. Sitäpaitsi tulisi jokaisen, joka oli täyttänyt 20 vuotta, olla velvollinen maksamaan ylen kohtuullista henkilöveroa. Määrätyllä summalla tulisi edelleen niiden, jotka olivat saavuttaneet luokkansa ylemmän omaisuusrajan ja jotka tahtoivat tulla siirretyiksi ylempään luokkaan, ostaa siihen lupa. Tässä keskeyttää feudalisen säätyjaon omaisuus, joka tekee mahdolliseksi kohota ylempään luokkaan.
Sellainen oli toinen ehdotus valtio- ja yhteiskuntajärjestelmäksi, joka etupäässä senvuoksi oli omiaan miellyttämään lainsäätäjää, että se pääpiirteissään oli voimassa useimmissa europalaisissa valtioissa ja erosi vain oikeudellisen verojärjestelmänsä kautta niiden muodoista. Huolimatta siitä, ei Sevarias voinut kallistua sitä hyväksymään. Sisäiset riitaisuudet, sodat ja muut lukemattomat epäkohdat todistivat hänelle, että järjestelmän perusteeltaan täytyi olla virheellinen, ja saattoivat hänet perinpohjin tutkimaan niiden syitä. Niiksi huomasi hän mielestään ylpeyden, ahneuden ja laiskottelun.
1. Luonto on tehnyt meidät kaikki samanlaisiksi; se ei tunne mitään eroa aatelismiehen ja roturierin välillä. Samojen heikkouksien vaivaamina synnymme me kaikki tähän elämään; ei rikkaus eikä aateluus voi pidentää ruhtinaiden eikä alamaisten elämää päivälläkään. Kaunein ero, mitä voi olla ihmisten välillä, on yksin se, jonka siveellinen etevämmyys määrää. Mutta missä valtioissa on perinnöllistä aatelia, synnyttävät ylhäisen syntyperän edut ylpeyttä ja kunnianhimoa. Aateli uskoo, että se yksin on syntynyt valtaan ja vaatii, että muut ihmiset suostuisivat alistumaan sen alaisiksi. Poistaakseen senkautta syntyneen pahan, poisti Sevarias kaiken syntymän erilaisuuden. Hän tunnusti enään vain ijän eron sekä kansan ja virkamiesten välisen eron.
2. Kun edelleen rikkaudet, yleensä omaisuuden omistaminen, ovat toisena eroavaisuuksien syynä porvarillisessa yhteiskunnassa, ja ahneuden, kateuden, kiristysten ja lukemattomien muitten pahojen täytyy johtua yksityisomaisuuden olemassaolosta, niin karkotti Severias sen vallan kokonaan uuden valtionsa suunnitelmasta. Kaiken maan ja kaikkien rikkauksien piti kuulua valtiolle, jonka yksinomaan käytettäviä ne tulisivat olemaan; sen kansalaiset saavat omistaa vain sen, mitä virkamiehet heille antavat.[2] Samalla kun yksityisomaisuus, se oli Sevariaksen vakaumus, häviävät myöskin ihmisten huonot ja turmiolliset intohimot sekä verot, tullit, nälänhätä ja köyhyys. Kaikki sevarambit tulevat olemaan rikkaita vaikka he eivät omistakaan itse mitään; jokainen heistä on oleva niin onnellinen kuin maailman rikkain valtias. Jokaisen tarpeet tyydytetään; koskaan ei kansalaista vaivaa huoli, mistä saada ravintoa, vaatteita, asuntoa itselleen, vaimolleen ja lapselleen, kun valtio veroitta ja tulleitta huolehtii kaikesta.
3. Mutta jotta vältettäisi joutilaisuuden uhkaavia vaaroja, on jokaisen yhteiskunnan jäsenen velvollisuus tehdä hyödyllistä työtä kohtuullisessa määrässä. Päivä jakautuu kolmeen osaan, joista yksi on työtä, toinen huvituksia, kolmas lepoa varten. Yleisestä työvelvollisuudesta ovat vapautettuja vain vanhukset, sairaat tai muuten työhön kelpaamattomat. Kohtuullisessa työssä harjaantuu ruumis ja henki, ilman että edellistä vahingoittaa ja häiritsee liiallinen työtaakka, jälkimäistä huolet ja murheet. Huvitukset ja virkistykset, jotka seuraavat työtä, virkistyttävät ruumiin ja hengen, kun taas lepo antaa molemmille käytetyt voimat takaisin. —
Niin liitti siis Sevarias ehdotuksensa pääasiassa alkuasukkaitten entisen yhteiskuntajärjestyksen yhteisomistuksen pääpiirteisiin ja kehitti niitä vain edelleen. Hän vältti myöskin, useiden hänen edellistensä lainsäätäjien tavalla, kieltämästä lainlaadinnan kehittämistä, mikäli se vaan perustui luonnonoikeudelle ja valtion perusjärjestykselle, joissa tuo luonnonoikeus on ilmennyt, ja pysyi niiden kanssa sopusoinnussa. —
Kääntykäämme nyt kuvaamaan tuotantotoimintaa yksityiskohdittain. Sen perustana on määrätyn tuotannonhaaran harjottamiseksi muodostettu yhdyskunta, jonka suurempi määrä miehiä ja naisia on muodostanut asuen yhteisessä suuressa rakennuksessa, osmasiossa. Osmasio on rakennusneliö, 50 mittausopillista askelta kunnakkin ja neljän kerroksen korkuinen, ja voi siinä saada suojaa enemmän kuin 1,000 henkilöä. Sen keskustassa on suuri piha, joka on koristettu istutuksilla ja suihkulähteillä. Sekä sisä- että ulkopuolella on rakennuksen ympärillä leveä rautaisten pylväiden kannattama parveke, jonka alle voi mennä suojaan päivänpaistetta ja sadetta vastaan. Kaikille näille parvekkeille on asetettu runsaasti kukkamaljakkoja. Maan jokaisen kaupungin muodostavat useammat osmasiot, pääkaupungissa, Sevarindessa, on niitä 267. Eri teollisuushaarojen johtajina on prefektejä, joiden on pidettävä huolta raaka-aineitten kokoamisesta ja niiden jakamisesta teollisuusosmasioille. Esim. »on osmasioita, jotka tuottavat puuvillaa, pellavaa, hamppua, silkkiä. Asianomaisten teollisuushaarojen johtajat antavat koota raaka-aineet varastoihin ja lähettävät ne sitte valmistettaviksi kaupunkeihin, joissa niistä tehdään kankaita, lankaa j. m. s. Kaupungeista lähetetään tuotteet sitte kaikkialle sinne, missä niitä tarvitaan.» Jokaisessa osmasiossa on omat virkamiehensä, edelleen on jokaisessa orjia tekemään likasia töitä ja toimimaan varastohuoneissa. Näihin viedään valmistetusta tuotemäärästä ensinnäkin se osa, mikä itse tarvitaan; ylijäämä menee suuriin yleisiin varastohuoneisiin, joita on kaikkialla maassa ja joihin sijotetaan osmasioitten koko ylijäävä tuotanto ja joista sitä sitte jaetaan sekä tarpeittentyydyttämiseksi että tuotantotarkotuksiin. Osmasioissa jaetaan kaikki sitte taas yksityisille jäsenille. Osmasioita on kaikkia inhimillisen toiminnan aloja varten, rakennustyötä samoin kuin näyttelijäalaa varten, lastenkasvatusta samoin kuin maanviljelystä varten.
Paraiten kuvataan Vairassen käsitystä tuotantotoiminnasta hänen omilla sanoillaan. »Kun tarkastaa muiden kansojen elämistapaa», sanoo hän, »niin huomaa, että itse asiassa kaikkialla on tavaravarastoja, että kaupungit käyttävät maaseudun, maaseutu kaupunkien tuotteita; että toiset tekevät työtä käsillään, toiset päällään; että toiset syntyvät tottelemaan ja toiset käskemään; että on kouluja nuorison kasvattamiseksi ja mestareja ammattiopetusta antamaan; että ammateista toiset ovat välttämättömiä elämiseksi, toiset tekevät mahdolliseksi mukavan elämän ja toiset vaan huolehtivat huvituksista. Seikat ovat pohjaltaan samat, mutta jakamistapa on erilainen. Meillä on keskuudessamme ihmisiä, jotka tukehtuvat tavaroihin ja rikkauksiin, toisia, joilla ei ole mitään. Meillä on muutamia, jotka viettävät elämänsä laiskotellen ja huvitellen, toisia, jotka lakkaamatta kiduttavat itseään hankkiakseen itselleen säälittävän toimeentulon. Meillä on muutamia, jotka korkeisiin arvoihin korotettuina eivät mitenkään ole kyllin arvoisia eivätkä kykeneviä hoitamaan niitä virkoja, joissa he ovat, ja meillä on ihmisiä, joilla on suuret ansiot, mutta jotka onnenlahjojen puutteessa surkeasti menehtyvät likaan ja ovat tuomittuja ikuiseen halpa-arvoisuuteen.
»Sevarambien keskuudessa päinvastoin ei kukaan ole köyhä; kukaan ei ole vailla elämiseen välttämättömiä ja hyödyllisiä seikkoja, ja jokainen saa osansa huvituksista ja esityksistä, ilman että hänen, voidakseen niistä nauttia, tarvitsee kiduttaa sieluaan ja ruumistaan kovalla ja liiallisella työllä. 8 tunnin päivittäinen kohtuullinen työaika hankkii hänelle kaikki nämät edut, hänelle, hänen perheelleen ja hänen lapsilleen, vaikkapa hänellä olisi niitä tuhannenkin. Kukaan ei senvuoksi näänny murehtiessaan sitä, että voisi maksaa taillen ja tullit tai koota rikkauksia lapsilleen, myötäjäisiä lapsilleen. He ovat vapaita kaikista näistä huolista ja rikkaita syntymästään alkaen, ja elleivätkään he kaikki voi päästä julkisille kunniapaikoille, niin on heitä ainakin se tyydyttämässä, että näkevät vain niiden olevan noilla sijoilla, jotka ansio ja kansalaisten kunnioitus on niille nostanut. He ovat kaikki aatelisia ja kaikki aatelittomia; kukaan ei voi toista moittia syntyperän alhaisuudesta tai kerskua oman syntyperänsä loistolla. Kukaan ei enään harmikseen näe muiden elävän toimettomina hänen tehdessään työtä ylläpitääkseen heidän ylimielisyyttään ja ylpeyttään; lyhyesti sanoen, kun tarkastaa tämän kansan onnea, niin huomaa, että se on niin täydellinen kuin tässä maailmassa olla voi, ja että kaikki muut kansat verrattuina tähän kansaan ovat kovin onnettomia». —
Pakostakin on vanhinten sosialistien arvostelun lähtökohtana tuotteidenjaon järjettömyys ja oikeudettomuus, joita vastaan he vain voivat suunnata hyökkäyksiään. Tästä kohdasta lähtien johtuvat he sitte välttämättömästi kommunistiseen tuotantomuotoon, ainoa kun se on, joka kykenee takaamaan oikeudellisen tuotteidenjaon. Mainitussa kohdin lausuu Vairasse tämän sangen selvästi, kun hän sevarambien yhteiskunnan ja europalaisten kansojen yhteiskunnan oleelliseksi eroksi ei mainitse kokonaan erilaista tuotantoa, vaan tuotteidenjaon, joka sevarambeilla on järjestetty luonnonoikeuden ja luonnollisen siveysopin periaatteiden mukaiseksi. Kumminkin pyrkii jo Vairassen mieleen kahdessa kohdin ajatus, että kommunistisesti järjestetty yhdyskunta tuotannon alalla on jokaista muuta etevämpi. Siten on asianlaita kun hän panee erään osmasiolaisen lausumaan, että sevarambeille mikään työ ei ole mahdoton, kun valtiolla on kaikkea eikä se tarvitse kultaa eikä hopeaa suurien yritysten toteuttamiseksi, tai kun hän lausuu, että Sevarambiassa ei ole mitään tekotapasalaisuuksia, vaan päinvastoin jokainen keksintö heti tulee kaikkien hyväkseen käytettäväksi. Ensi kerran on mitä laajimmin ja nerokkaimmin osottanut porvarillisen tuotannon mielettömyyden ja anarkian ja todistanut sosialistisen ylevämmyyden Charles Fourier; kehitysjakso päättyy sitte nykyaikaisiin sosialisteihin, jotka osottavat, että kapitalistinen tuotanto välttämättömästi synnyttää omasta itsestänsä sosialistisen tuotannon ja samalla sen kanssa sopusointuisen tuotteidenjakomuodon.
Kaikille sosialisteille yhteinen, kerrassaan nykyaikainen ajatus on rajattoman työvelvollisuuden vaatimus, joka myöskin Sevarambiassa kaikessa ankaruudessaan on molempiin sukupuoliin nähden voimassa, ja josta ei tehdä poikkeusta edes vieraisiin nähden, kun he vaan kauemman viipyvät maassa. Vain sairaat, samoin raskaana olevat ja imettävät naiset sekä kaikki yli 60-vuotiaat vanhukset ovat työstä vapautettuja. Mutta kun työ sevarambien keskuudessa on niin kunniassa, pitävät nämäkin parempana tehdä helpompia töitä lyhyemmän aikaa kuin olla aivan toimettomina. Kahdeksantuntinen työaika on kaikille mitä tarkimmin järjestetty ja riippuu työajan alkaminen vuodenajasta.
Rahaa ei luonnollisesti ole; siitä huolimatta ei Sevarambiassa ollenkaan tunneta tuota omituista jalojen metallien pelkoa, joka sai Moren Utopiassaan asettamaan utopialaisilleen kultaiset yöastiat vuoteitten alle ja panemaan heidän orjansa ja kunniattomansa kantamaan kulta- tai hopeakahleita. Kultaa ja hopeaa käyttävät sevarambit siihen, mihin ne luonnostaan ovat varsin omiaan, koristusesineiksi.
Sangen selvästi kuvastuu molempien utopistien, Moren ja Vairassen, kirjotuksissa se mahtava edistys, jonka kapitalistinen tuotantotapa oli enemmän kuin puolentoista vuosisadan kuluessa tehnyt yksinkertaisen yhteistoiminnan asteelta tehdasteollisuuden asteelle. Moren aikana oli vielä vallalla käsityö; utopialaisten keskuudessa tapaamme senvuoksi, paitsi aterioissa, eristetyn kotitalouden ja eristetyn käsityön hajotuksen; Vairassen teoksessa on suuria, samaa ammattia harjottavia ihmisjoukkoja yhdistetty yhteen samaan mahtavaan rakennukseen, osmasioon. Sen sijaan, että Moren utopiassa patriarkallisen perheen yksityistalous jää olemaan, katoo se Vairassen teoksessa. Osmasioissa, joissa elää yli tuhannen henkeä kumpaakin sukupuolta, joita edelleen on ympäri maaseutuakin eikä vain kaupunkeihin ahdettuina, on niin vähän sijaa yksityistaloudelle, että Vairasse ei mainitse sitä sanallakaan. Sevarambien elämä eletään julkisuudessa. Kaksi päivän kolmesta ateriasta on yhteistä, aamiainen ja päivällinen; illallinen voidaan nauttia perheen pienemmässä piirissä tai ystävien avarammassa. Mutta ruoat valmistetaan vain osmasion yhteisessä keittiössä. Siten on sitte vaimo kokonaan vapautettu kotitalouden pidosta ja hänet on saatettu miehensä kanssa tasa-arvoiseksi, mikä ilmenee myöskin molempien sukupuolten samanlaisessa sotapalvelusvelvollisuudessa; ainoana poikkeuksena tasa-arvoisuudesta on se, että naiset eivät voi päästä virkamiehiksi. Tätä ei tosin ole missään suoraan lausuttu, mutta yksin sekin seikka, että virkamiesten on sallittu elää moniavioisuudessa, näyttää meistä riittävän selvästi puhuvan tämän käsityskannan puolesta.
Ollen täysin tietoinen nuorison kasvatuksen suuresta merkityksestä valtion olemassaololle, oli jo Sevarias, Sevarambien valtion perustaja, alusta alkaen kiinnittänyt siihen huomiotansa. Hän perusti senvuoksi yleisiä kouluja, jotta valitut, taitavat opettajat niissä opettaisivat kaikkia lapsia erotuksetta ja johtaisivat heitä pahetta vihaamaan ja hyvettä rakastamaan. Mutta jotta vanhemmat eivät voisi vastakkaiseen suuntaan vaikuttaa kasvatukseen, vaatii hän heitä, heidän osotettuaan lapsilleen ensimäisinä elinvuosina ensimäistä huolenpitoaan ja todistettaan vanhemmanrakkauttaan, luopumaan vanhemman auktoritetistään ja luovuttamaan sen valtiolle ja virkamiehille, isänmaan valtiollisille isille. Kun lapset nimittäin ovat täyttäneet seitsemän vuotta, niin vihitään heidät Auringon temppelissä jumalalle ja saavat he »valtion lasten» nimen. Tämän juhlallisuuden päätyttyä lähetetään heidät yhteisiin kouluihin, joissa heitä neljä vuotta opetetaan lukemaan, kirjottamaan, tanssimaan ja aseita käyttämään. Siihen liittyy kolmivuotinen maanviljelystöiden opetus maaseudulla olevissa osmasioissa. 14 vuotta täytettyään oppivat he kieliopin pääperusteet ja on heidän antauduttava jotakin määrättyä ammattia hajottamaan. Kun koetusaika on osottanut heidän olevan siihen omiaan, saavat he sen työalan mestareilta huolellista opastusta; mutta muuten annetaan heidän valittavakseen ruveta joko muurariksi tai päivätyöläiseksi. Vain ne lapset, jotka osottavat tavatonta lahjakkuutta, pääsevät taiteita ja tieteitä hajottamaan. He ovat vapaita ruumiillisesta työstä ja kasvatetaan heidät erikoisissa kouluissa. Heidän joukostaan valitaan ne, jotka sevarambit lähettävät muitten maanosien vierasten kansojen joukkoon, oppimaan niiden kieltä ja tutustumaan niiden tekemiin tieteellisiin ja taiteellisiin edistysaskeleihin. Tytöt kasvatetaan samalla tavoin kuin pojatkin, mutta erikoisissa osmasioissa. He oppivat ammatteja, jotka ovat heidän sukupuolelleen sopivampia eivätkä vaadi niin paljon ruumiillista ponnistusta.
Yhdeksäntoista vuotta täytettyään sallitaan poikien, kuusitoista vuotta täytettyään tyttöjen ajatella rakkautta ja häitä. Nuoret näkevät toisensa tanssiaisissa, metsästysretkiltä, yleisissä juhlissa, ja voivat kaikkia näitä tilaisuuksia käyttää armasteluun, rakkauttaan tunnustaakseen ja kosintaan. »Tyttöjen ja nuorukaisten kokouksissa on rakkaudella suuri osansa». Tässä antautuu kelpo ranskalainen nyt rakastettavasti ja eloisasti, iloisesti ja nerokkaasti kuvaamaan sevarambien nuorison lemmenelämää. Rakkaus, puhtaana ja vapaana kaikista kylmän harkinnan pyyteistä, riippumattomana rikkaudesta, aateliudesta, korkeasta asemasta y. m. s., määrää yksin kaikki suhteet; se valaisevalla ja lämmittävällä tulellaan, runouden ja soitannon kohottamana, kaunistaa ne kahdeksantoista kuukautta, jotka kosinta-aika kestää. Tämän ajan lopussa tapahtuu kihlaus ja sitte julkiset häät jonakin vuoden neljästä määräajasta.
Avioliitto on yksiavioinen; vain virkamiesten sallitaan ottaa useampia vaimoja, jotta tytöille, jotka eivät saa ketään kosijaa, virkamiesten valinnan kautta kävisi mahdolliseksi päästä avioliittoon. Jos avioliitto pysyy viisi vuotta lapsettomana, saa mies mennä uusiin naimisiin tai ottaa orjattaren jalkavaimokseen. Vaimon suurimpana kunniana on kasvattaa mahdollisimman paljon lapsia. Että seurauksena siitä olisi väestön nopea kasvaminen ja että sangen pian syntyisi liikakansotusta, sitä ei Vairasse voi itseltään salata. Mutta hänen sevarambialaisensa torjuvat sellaisen mahdollisuuden laajentamalla aluettaan ja perustamalla siirtokuntia. Sillä ratkaisee Vairasse, samoinkuin Morekin, kansottamiskysymyksen. Se tosiasia, että viljelemätöntä maata vielä on yllin kyllin ihmiskunnalle, riittää molemmille. He eivät ensinkään ajattele ryhtyä vaivaamaan järkeään kysymyksellä, mitä sitte täytyisi tapahtua, kun kaikki viljelemätön maa kerran olisi joutunut viljelyksen alle.
»Sevarambien hallitusmuoto on yksinvaltainen, despotinen ja heliokratinen, s. o. korkein valta ja auktoriteti riippuu yksinvaltiaasta, joka on kansan kaiken omaisuuden ainoa herra ja omistaja, — ja tämä kuningas ja rajattomalla vallalla varustettu hallitsija on Aurinko (samalla tämän valtion jumala). Mutta jos vaan tarkastaa valtion hallintoa ihmisten kannalta, niin huomaa, että tämä valtio on despotinen vaaliyksinvalta, johon on sekotettuna ylimys- ja kansanvallan piirteitä». Varakuningas, Auringon, jumalavaltiaan, edustaja, valitaan arvalla neljästä suuren neuvoston jäsenistään valitsemasta henkilöstä, — tämä on ylimysvaltainen aines. Kansan toimittamilla välittömillä vaaleilla valitaan osmasioitten esimiehet, niin sanotut osmasiontit, jotka muodostavat yleisneuvoston, — tämä on hallitusmuodon kansanvaltainen aines. Kutakin kahdeksaa osmasiota edustaa brosmasionti tavallisessa neuvostossa. Brosmasionteista tulee ijän mukaan 24 senaattoreiksi, jotka muodostavat valtioneuvoston ja avustavat varakuningasta kaikissa toimissa. Heitä nimitetään sevarobasteiksi ja voi heitä paraiten verrata nykyaikaisten valtioitten ministereihin. Kullakin sevarobastilla on toimenaan sotalaitoksen, rakennuslaitoksen, elintarveolojen, koululaitoksen, näytelmäolojen t. m. johto. Maakuntien ja suurempien kansakuntien kuvernöörit valitaan brosmasionteista, ja on heidän samoin kuin senaattorienkin rinnalla erikoinen neuvosto. Paitsi näitä tärkeimpiä virkoja on vielä sarja alempia, joista lastenkasvattajan virka on arvossapidetyin. —
Virkamiestoimeen on yhdistetty koko joukko etuja. Virkamiehillä on ensinnäkin oikeus pitää useampia vaimoja ja omistaa joukko orjia. Paitsi sitä, saavat he paremman asunnon, ravinnon ja vaatteet kuin yksityiset. —
Varakuningas, Auringon edustaja, on ylivaltainen, ja kuvaavat hänen valtaansa paraiten Sevariaksen, valtakunnan perustajan, sanat, joilla hän vaati kansaa kunnioittamaan hänen arvan määräämää seuraajaansa. »Hän esitti heille ennen kaikkea, että alammaisten suurimpia velvollisuuksia olisivat kunnioitus, kuuliaisuus ja uskollisuus, jota heidän tulisi osottaa ylivaltiaalle auktoritetille; että heidän tahtonsa, vaikkapa heidän äänensä ja heidän suostumuksensa tarvittiinkin tämän auktoritetin asettamiseksi, ei ollut sen pääperusteena, että kaitselmuksella oli paljon suurempi osa ruhtinaan asettamisessa, kuin virkamiesten määräykset, ja että ruhtinaita täällä maanpäällä tulisi pitää elävinä jumaluuden kuvina; että alamaiset, vaikka ruhtinaat eivät täyttäisikään velvollisuuksiaan, vielä senvuoksi eivät saisi kumminkaan luopua heistä; että taivas usein antaisi hyväksymisensä hallitsijoitten väärille teoille, kurittaakseen siten kansoja, kun ne vioillaan ja erehdyksillään olisivat vetäneet tuomion vaikutukset osaksensa, että heidän olisi otettava kuritus vastaan nurisematta ja kapinaan yllyttäviä neuvoja kuulematta; että kapina muka oli ei vain kammottavin kaikista rikoksista vaan myöskin suurinta hulluutta, kun se, sen sijaan että se tuottaisi vapautta kannattajilleen, usein syöksee heidät vaan vielä kovempaan orjuuteen, kallistuipa voitto mille puolelle tahansa; että alistuminen laillisten auktoritetien alaiseksi on alamaisten ei vain velvollisuus vaan myöskin heidän mitä suurin etunsa». Mutta miten sopii tähän kuninkaitten jumalanarmoisuuden julistukseen, jota yksin Ludvig XIV:s ei olisi voinut tehdä ehdottomammaksi, se, että kumminkin puhuttiin, miten on meneteltävä huonoa hallitsijaa vastaan? Jos nimittäin varakuningas rikkoo valtion tärkeitä lakeja vastaan tai muuten hallitsee jumalattomasti ja tyrannillisesti, niin koetetaan ensiksi palauttaa häntä järkiinsä, mutta jos kaikki yritykset jäävät tuloksettomiksi, niin ratkaisee yleinen neuvosto kysymyksen holhoojan asettamisesta varakuninkaalle, s. o. tehdään se otaksuma, että kuningas on menettänyt järkensä. Mielipuolena kohdeltua kuningasta pidetään niin kauan palatsissa vankina, kunnes hän kääntyy. Tämä ristiriita ilmenee kauttaaltaan koko kirjassa; samanlaisen kohtaamme puhuttaessa uskonnosta. Niin vertailee Vairasse esim. toisiinsa varakuningasta ja muitten maitten kuninkaita, johtuen luonnollisesti vallan kokonaan edelliselle edulliseen tulokseen mitä hänen valtansa täydellisyyteen ja varmuuteen tulee. »Hän on kansakunnan kaikkien tavaroitten herra; kukaan hänen alamaisistaan ei voi kieltäytyä osottamasta hänelle velvollisuuden määräämää kuuliaisuutta tai vetäytyä jonkin etuoikeuden turviin. Hän antaa ja ottaa, mikäli mielensä tekee, hän alkaa sodan ja tekee rauhan, koska sopivaksi näkee. Koko maailma tottelee häntä eikä kukaan uskalla vastustaa hänen tahtoaan. Hänen ei tarvitse peljätä kapinaa; kukaan ei epäile hänen auktoritetiaan... Sillä kuka uskaltaisi nousta Aurinkoa ja hänen palvelijoitaan vastaan?» Mutta muutamia sivuja myöhemmin sanotaan, että sevarambit ovat tottuneet olemaan laeille kuuliaisia ja alistuvat niiden alaisiksi sitä mieluummin kuta enemmän niitä järjellään tutkivat ja sen kautta huomaavat, että ne ovat oikeudellisia ja järkeviä. Suorastaan naurettavassa ristiriidassa tämän varakuninkaiden kaikkivaltiasteorian kanssa on myöskin heidän todellinen toimintansa. Kaikki mitä Vairasse tietää meille kertoa heidän hallitustoimistaan, rajottuu rakennusten, teitten, vesijohtojen y. m. rakennuttamiseen. Ainoata yritystä, minkä Dumistas, neljäs varakuningas, teki, ajaakseen vallotuspolitikaa, asettui neuvosto mitä tarmokkaimmin vastustamaan ja määräsi kerta kaikkiaan ulkopolitikan periaatteeksi sen, että mitään vallotussotia ei käydä; niissä tapauksissa, joissa väestö on tullut liian suureksi maa-alaan nähden, on tarpeellinen maa ostettava naapureilta. Neuvoston vaikutus menee niin pitkälle, että varakuningas ei voi ryhtyä mihinkään ilman sitä. Sen kautta käy ruhtinaskaikkivalta suorastaan mahdottomaksi. Miten on nyt ymmärrettävä nämä Vairassen suorastaan vastakkaiset selitykset?
Vairasse noudattaa tässä politisissakin kysymyksissä menettelytapaa, josta aikaisempien vuosisatojen kirjailijat, mikäli esittivät kerettiläisiä mielipiteitä, kovin pitivät. Asetetaan molemmat vastakkaiset mielipiteet, vallitseva ja uusi, vastakkain, perustellaan niitä kumpaakin näennäisesti puolueettomasti ja annetaan lukijan rivien välistä lukea tekijän todelliset mielipiteet; menevätpä monet arempiluontoiset kirjailijat niin pitkälle, että kaksinpuhelussa uuden aatteen ajajan kanssa itse voitokkaasti puolustavat vanhaa, tunnustettua mielipidettä. Siten emme myöskään erehtyne, jos huomaamme rajattomalla vallalla varustetusta varakuninkaasta, Auringon edustajasta, puhuttaessa, joka tosiasiassa kumminkin kokonaan oli riippuvainen ministerien neuvostosta, salaa ivattavan »Auringon» kuningasta, Ludvig XIV:tä, jolla mielestään oli yhtä rajaton valta ja joka kumminkin vallan yhtäläisesti oli ylitarkastajansa ja intendantiensa käsissä. Se seikka, että kirjasta tavattomasti pidettiin, ja erittäin myöskin monet siitä Ludvig XIV:nnen hallitusajan kahtenakymmenenä viimeisenä vuonna otetut uudet painokset, vuosina, jolloin alkaa nousta vastustus häntä ja hänen järjestelmäänsä vastaan, tukevat varmasti sellaista selitystä.
Yhtä yksinkertaiseksi kuin sisäpolitika, muodostuu oikeudenkäyttökin. »Kun heillä ei ole mitään erikoisomaisuutta, ei heidän keskensä ole mitään siviilioikeusjuttuja». Siten jää jälelle vain rikosasiainoikeudenkäynti, joka on osmasiontien käsissä sellaisissa tapauksissa, jotka koskevat osmasioissa tehtyjä rikoksia. Osmasionteilla on viisi apulaista, joista kolme vanhusta, jotka syytetty voi valita. Jos riitapuolet kuuluvat eri osmasioihin, joutuu juttu brosmasiontin ratkaistavaksi j. n. e. Vairasse erottaa kokonaista neljä eri lajia oikeusistuimia, joiden toimia meidän ei tässä tarvitse selitellä. Kuolemanrangaistukseen ei voida tuomita, sitävastoin on vankilarangaistuksia, joita kovennetaan raskaalla työllä ja ruumiillisella kurituksella. Joutuisasti, sanoo Vairasse, ratkaistaan jutut, kun ei saada voittoa tai muuta hyötyä siitä, että niitä pitkitetään! Vairasse ei ole itse asiassa enään kaukana siitä Morellyn, Mablyn ja muitten sosialistien selityksestä, että yksityisomaisuus on olemassaolevan yhteiskuntajärjestelmän, sen voitonnälän ja kaikkien virheiden perustana.
Yhtä lyhyesti kuin utopian kirjottaja kuvaa tuotantotoimintaa, yhtä tarkkaan ja perinpohjin esittää hän sevarambien uskonnon, joka on deismin ja alkuperäisen auringonkunnioituksen sekotusta. Vairassen lausumat uskonnolliset mielipiteet, mutta varsinkin kertomus uskonnon perustajasta, veijari Strukaraksesta, aiheuttivat sen, että kirjailijaamme vastaan tehtiin eri tahoilta kerrassaan aiheeton syytös jumalankieltämisestä. Mutta kun tässä ei ole paikallaan käydä lähemmin puhumaan sen ajan uskonnollisista riitaisuuksista, jansenilaisuudesta ja kalvinilaisuudesta niiden suhteessa ultramontamismiin, täytyy meidän tyytyä väittämään, että Vairassen esittämä mielipide oli puhdasta, vain järkevälle tiedolle perustuvaa deismiä.
Sevarambien kääntyminen kristinuskoon oli mahdotonta, »he kun niin kovin luottavat inhimilliseen järkeen, että laskevat leikkiä kaikesta, mitä usko meille (kristityille) opettaa, ellei se vaan ole järjen kanssa sopusoinnussa ... He laskevat leikkiä ihmeistä ja sanovat, että niillä voi olla vain luonnolliset syynsä, vaikka ne vaikutukset, mitä ne saavat aikaan, näyttäisivätkin meistä hämmästyttäviltä ja me pitäisimme niitä ihmeinä, mutta luonnon kannalta käy kaikki määrätyssä järjestyksessä, niiden perusteiden mukaisesti, joita on luonnollisissa esineissä ja seikoissa». Deismiin liittyy vallan tavaton suvaitsevaisuus, joka menee niin pitkälle, että kouluissa määrättyinä vuodenaikoina pidetään suuria uskonnollisia väittelyjä, joissa jokainen vallan vapaasti voi lausua ajatuksensa. Myöskään valtion virkamiesten vaaleja toimitettaessa ei kenenkään uskonnollisiin mielipiteisiin kiinnitetä kerrassaan mitään huomiota, vaan vain hänen luonteeseensa ja hänen kunnollisuuteensa. Tässä mennään niin pitkälle, että ei edes pappeja kielletä hoitamasta siviilivirkaa yksin senvuoksi, että hän on juuri pappi. Tämä on tietysti johtopäätös valtion ja kirkon eroa tarkottavasta väitteestä, että pappi on yhtä hyvä yksityisenä kuin kuka muu tahansa. Mutta Sevarambien valtiossa täytyy tässä syntyä vastakohtaisuutta ja epäjohdonmukaisuutta, siellä kun on valtiouskonto, jota valtio, paitsi tunnustaa, myöskin ylläpitää.[3] Papit ovat siis sellaisinaan virkamiehiä ja antamalla heille vielä siviilivirkoja kootaan virkoja yksille, mitä muuten ei tapahdu. Mutta salliipa Vairasse pappiensa omata omia mielipiteitä uskonnostakin, kun he vaan ulkonaisesti täyttävät virkansa velvollisuudet ja elävät kunniallisina siivoina ihmisinä. Mutta samalla vajoo koko auringonpalvelus naurettavaksi ilveilyksi, — tahtoiko Vairasse osottaa, että jokaisen ilmotetun uskonnon aikojen kuluessa lahkolaisuuden kehittymisen kautta täytyy muuttua ilveilyksi ja tulla sisäisesti ristiriitaiseksi? Mitä hän esittää perusteiksi sevarambien rauhalliselle yhteiselämälle uskonnollisista erimielisyyksistä huolimatta, että nimittäin valtio-uskonto on pikemmin filosofiaa ja inhimillistä järkeilyä, kuin ilmestystä ja uskoa ja että sitä senvuoksi voisi opettaa välinpitämättömämpänä, viittaa kylläkin siihen, että kysymykseen on vastattava myöntävästi, ja osottaa hänet kaikelle ilmestysuskolle vihamieliseksi ajattelijaksi.[4]
Vairassen kirjan vahvin puoli on yleensä vähemmän taloudellisella kuin moralifilosofisella alalla. Hänen uskonnosta ja suvaitsevaisuudesta esittämiensä kauniiden aatteiden rinnalle tulee samanarvoisena sen vaikutuksen nerokas esitys, mikä kommunistisen yhteiskunnan järjestyksellä on sen jäsenten luonteen-, hengen- ja ruumiinkehitykseen. Sevarambien huomattavimmat luonteenominaisuudet ovat totuudenrakkaus, jonka kanssa yhteydessä on tunteiden tavaton vilpittömyys, ja tavaton halu tehdä hyvää ja hankkia kunnioitusta itselleen, minkä on saanut aikaan viisaan kasvatuksen vaikutus heidän luonteensa alkuperäiseen intohimoisuuteen. Kansalaisten, miesten ja naisten, ainainen seurustelu, työssä ja levätessä, juhlissa ja jokapäiväisessä elämässä on kehittänyt heissä tapojen vapauden, jossa mitä onnellisimmalla tavalla yhtyvät kaino vaatimattomuus ja avomielinen antautuminen. »He pyrkivät saavuttamaan jokaisen rakkaudenpa kunnioituksen, koska vain se on keinona kunniapaikkojen saavuttamiseksi; jonka vuoksi myöskin niiden, jotka tavottelevat virkoja, huomaa kunniakkaasti kilvottelevan huolellisesti tarkatakseen kaikkia tekojaan, etteivät vaan vahingottaisi mainettaan. Juoruaminen ja parjaus rangaistaan ankarasti, ja jos todella joku syyttäisi toista kansalaista voimatta todistaa syytöstään, niin joutuu hän häpeän alaiseksi, jota paitsi vielä laki häntä ankarasti rankaisee». Sen vuoksi opetetaan lapsiakin puhumaan totta, ja kun heitä ei ole pakottamassa köyhyys eikä voitontoivo, ei ylempiensä miellyttämisen halu eikä heidän epäsuosionsa pelko, niin ei ole ihme, että heidän keskuudessaan ei ole ensinkään tai vain vähän valehtelijoita. Ainoat paheet, joihin heillä enimmän on luonnostaan taipumusta, ovat rakkaus ja kostonhimo; mutta edellisen on viisas lainlaadinta johtanut aikaiseen aviovuoteeseen, toisen osaa viisas kasvatus torjua sillä, että se osaa liian kopeuden taltuttaa aikaisella muiden kanssa seurustelulla.
Kaunis henki kauniissa verhossa on voimassa myöskin Sevarambiassa. »Sevarambit ovat voimakkaita ja terveitä, johon on syynä heidän syntymänsä, elintapansa ja iloisuutensa». Heidän syntymänsä, koska heidän isänsä ja äitinsä, jotka rakkaus yksin on johtanut yhteen, rakastavat toisiaan paljon enemmän kuin ne, jotka muista syistä menevät naimisiin. Vanha kansanomainen mielipide on se, että rakkauden lapset, joita ei ole siitetty laiskassa, vastentahtoisessa ja ilettävältä tuntuneessa aviosyleilyssä, ovat parempia. Sen vuoksi ilmenee tämä ajatus myöskin useiden utopistien avioliittojärjestelmässä; Campanellan sukupuolivalinta, joka ei kiinnitä ensinkään huomiota yksilöiden rakkaudentunteeseen, on ainoana poikkeuksena. Heidän elintapansa, koska he elävät raitista elämää, kärsimättä nälkää ja janoa, koska he välttävät irstailua ja kaikki tekevät ruumiillista työtä, tulematta liikaa rasitetuiksi. Heidän huvittelunsa ja iloisuutensa, sillä heillä ei ole huolia eikä heissä ole ahneutta, joka »jäytää niiden sieluja, joiden on pakko joka päivä huolehtia hetken ja tulevaisuuden tarpeistaan». Heiltä ei puutu mitään, ja heidän suurimpana huolenaan on kohtuullisesti nauttia elämän oikeita iloja. »Mutta kaikki, mikä edistää sevarambien terveyttä, edistää yhtä hyvin myöskin molempien sukupuolten kauneutta; sillä, vaikka siellä ei tapaakaan meidän aikamme hienoja ja hentoja kauneuksia, jotka enemmän ovat vahanukkien kaltaisia, niin näkee sen sijaan miehiä ja naisia, joilla on kauniit ja säännölliset kasvonpiirteet, hieno ja sileä iho, voimakas ja sopusuhtainen ruumis ja vaalea eloisa ihonväri ja miehekäs, terveyttä uhkuva ryhti, jota meillä harvoin tapaa».
Niin mieltäkiinnittävää ja hyödyllistä kuin olisikin lähemmin verrata toisiinsa englantilaista Morea ja ranskalaista Vairassea ja osottaa, miksi näissä molemmissa niin kerrassaan eriluontoisissa hengissä täytyi terävän arvostelun hakkaamalle jalustalle kohota niin erilaiset ihannerakennukset, niin täytyy meidän tälle lyhyelle katsaukselle asetetuissa ahtaissa rajoissa ikävä kyllä tyytyä niihin lyhyisiin viittauksiin, joita olemme voineet liittää muutamiin esityksemme kohtiin.
[1] Fénélonin Telemakissa jakaa Mentor samoin Salenten asukkaat seitsemään, puvuista erotettavaan luokkaan.
[2] On mieltäkiinnittävää kertoa, mitä Prosper Marchand sanoo tavarainyhteisyydestä teoksessaan Dictionnaire historique (Historiallinen sanakirja). — »Tämä syntymän yhtäläisyys ja omaisuuden yhteisyys», sanoo hän, »ovat muutamista ihmisistä näyttäneet vain siksi kummalliselta ja epäkäytännölliseltä, että he tuntevat vain oman maansa ja oman vuosisatansa tavat ja kuvittelevat, näihin tapoihin tottuneina, että ei voi elää millään muulla tavalla. Vähä lukeminen saattaisi heidät vähemmän varmoiksi ja opettaisi heille, että syntyperäinen tasa-arvo ja omaisuudenyhteys olivat kaksi vanhan ajan eri kansojen olevaista tapaa, ja että nämä kansat sangen hyvin viihtyivät oloissaan ja että niillä oli sangen hyvät syynsä järjestää olonsa siten.» Väittääpä hän sitäkin, että olot olivat epäilemättä tällaiset kaikilla vanhoilla kansoilla, josta hän yhtenä todistuksena piti sitä, että monet uudestaan keksityt kansat ovat eläneet omaisuudenyhteisyydessä. Tämä oli v. 1758!
[3] »On vain yksi sallittu ulkonainen jumalanpalvelusmenomuoto».
[4] Myöskin More selittää utopialaisillaan olevan valtion omaksuman jumalanpalvelusmenotavan, joka kumminkaan, kun kaikki ovat yhtä mieltä jumalallisen olennon kunnioittamisessa, ei ollenkaan ole ristiriidassa niiden tapojen kanssa, jotka ovat eri lahkoille ominaisia ja joita niihin kuuluvat huoneissaan harjottavat.