Kuten Moren utopia, niin on Vairassenkin »Sevarambien historia» synnyttänyt lukemattomia jäljittelyjä. Yhteen aikaan oli kerrassaan tulvimalla kertomuksia viisaista ja hyveellisistä kansoista, jotka asuivat mitä erilaisimmilla, mutta enimmäkseen hedelmällisillä ja luonnon suosimilla maailman seuduilla. Mutta useimmilta näistä jäljittelijöistä puuttuu ensi sijassa luova mielikuvitus, jota Vairassella oli ollut niin tavattomassa määrässä ja joka oli saattanut hänen teoksensa näyttämään vähemmässä määrässä keksityn ihannevaltion kuin todellisesti olemassa olevan maan kuvaukselta; toiselta puolen eivät he voineet käsittää sen syvää tarkotusperäisyyttä. Sivuasia, matkakertomus, tuli niissä pääasiaksi, joka ajan pitkään saa yhä suuremman laajuuden ja jonka rinnalla ihannevaltion kuvaaminen sivuasiana katoo. Seikkailuja sepitetään toistensa jälkeen; haaksirikko toisen jälkeen, kunnes sankari tai sankarit, jotka runoilija on määrännyt maallisessa paratiisissa käymään, onnellisesti ovat saapuneet sinne. Mutta sielläkään ei heille usein lepoa suoda. He kulkevat ihannemaan läpi ääreltä toiselle ja astuvat taasen laivaan, ilmalaivaan, jättiläislintuun tai johonkin muuhun kulkuneuvoon, jota kulkijakansa käyttää matkoillaan, palatakseen kotimaahansa ja kertoakseen sen hämmästyneille asukkaille ihmesatuja kaukaisesta maasta, jolloin ne sitte tekijä on kuullut, tai taasen uudenajan Odysseuksina vuosikausia harhaillakseen maasta toiseen, vajoten köyhyyteen ja puutteeseen, josta heidät löytää joku säälivä sielu, joko kirjantekijä tai hänen ystävänsä, maksaa heidän edestään laskun isännälle, jonka luona he ovat oleskelleet, tai kustantaa heidän kotimatkansa ja kiitokseksi siitä saa heiltä kertomuksen heidän seikkailuistaan vielä vähän ennen heidän kuolemaansa — sillä enimmäkseen kuolevat he ennen kotimaahan palaamistaan. Kaunista kohtuutta, missä Vairasse on osannut pysyä johdannossaan, etsimme turhaan hänen jäljittelijöittensä teoksista. Seikkailuittenhakijain rinnalla, joille johdanto ja loppu ovat pääasioita, ihannevaltion kuvaus vain välikertomus, on toinen kirjailijan luokka, jolle runollinen verhoilu on vain haitallinen este, jonka he senvuoksi supistavat pariin sivuun, voimatta kumminkaan kokonaan vapautua perinnäisestä muodosta. Jos siis kaikissa näissä matkakertomuksissa suunnittelussa vallitsee hämmästyttävä yhdenlaisuus, niin on toiselta puolen sisällön runsas moninaisuus yhtä suuressa määrässä hämmästyttävä. Meidät johdetaan valtioihin, joissa on voimassa kaikki hallitusmuodot rajattomasta yksinvallasta täydellisimpään anarkiaan, ja kaikkia sellaisten valtiomuotojen sekotuksia ylimysvaltais-kansanvaltaisesta yksinvallasta yksinvaltais-ylimysvaltaiseen tasavaltaan asti, usein vielä niihin liittyen teokratisia aineksia; me tutustumme keltaisiin, mustiin ja valkoihoisiin ihmisiin, jättiläisiin, kääpiöihin ja tavallisiin ihmislapsiin; me kuljemme läpi pimeän Sisä-Afrikan, me saavumme kaukaisille Etelämeren rannoille, me laskeudumme maan sisukseen ja meidät johdetaan maailmankaikkeuden avaruuksissa kuulta kiertotähdelle, kiertotähdeltä toiselle — lyhyesti sanoen, mitä vaan liitelevin ihmisten mielikuvitus voi yhdistelyjä synnyttää, tässä on se saanut muodon, usein inhottavan, kömpelön, alhaisen, usein kummallisen, mutta usein myöskin kauniin ja sopusuhtaisen. On selvää, että koko tästä näiden kahden vuosisadan aikuisten teosten sekasotkusta vain ne kirjotukset voivat tulla huomioomme otetuiksi, joissa vakavasti pyritään arvostelemaan nykyistä valtio- ja yhteiskuntajärjestelmää ja toiselta puolen otetaan kommunistinen omaisuusmuoto kuvatun ihannevaltion perustaksi.
Silloin tapaamme ensinnä Sadeurin teoksen »La terre australe connue» (»Tunnettu Australia»), joka ilmestyi vuotta jälkeen Vairassen teoksen englanninkielisen painoksen, mutta vielä ennen ranskankielistä, siis epäilemättä tahtoen esiintyä itsenäisenä. Johdantona oleva matkakertomus on yhtä seikkailurikas kuin ajatus kaksisukupuolisista ihmisistä, joita muka asuu viidennessä vielä tuntemattomassa maanosassa; mutta jo Bayle huomautti, että kirjasta on enempää etsittävä kuin mitä ensi näkemältä luulisi. Hän huomauttaa erikoisesti sen väitteestä, että australialaiset eivät polveudu Aatamista vaan eräästä kaksisukupuolisesta ihmisestä, joka ei Aatamin lailla ollut langennut viattomuuden tilasta. Hän selittää, että tekijä, joka laatimalla Aatamin edellistä aikaa tarkottavan järjestelmän oli tahtonut hyökätä kirkon opin kimppuun, oli valinnut tämän seikkailuverhon vain pettääkseen sensurien valppautta. Niin vievätkin suurimman osan kirjan tilasta uskonnolliset tutkimukset, joista tässä emme voi käydä puhumaan; meidän kannaltamme on kirjan painopiste viidennessä luvussa »»de la Constitution des australiens et de leurs coutûmes» (»australialaisten valtiomuodosta ja heidän tavoistaan») ja seitsemännessä »des sentiments des australiens sur cette vie» (»australialaisten käsitykset tästä elämästä»). Australian asukkaat ovat kaksisukupuolista kansaa, joka elää mitä täydellisimmän viattomuuden tilassa ja sentähden hylkää kaiken vaatteidenkäytönkin. He eivät tarvitse mitään hallitusta eivätkä tiedä, mitä »minun» ja »sinun» merkitsee. Kaikki on heidän keskuudessaan niin täysin rehellisesti yhteistä, että europalainen mies ja vaimo eivät elä täydellisemmässä omaisuudenyhteydessä. Meillä on tässä kansa, joka elää kommunistisen anarkismin periaatteiden mukaisesti. Anarkian perustelun esittää muuan australialainen ukko keskusteluissa, joita oli syntynyt hänen ja Jacques tai pikemmin Nikolas Sadeurin, Australian rannikolla haaksirikkoon joutuneen europalaisen välillä, seuraavaan tapaan. Sadeur oli väittänyt, että joukko ei voisi olla ilman järjestystä, olematta epäjärjestyksessä; sekä että kaikki järjestys edellytti välttämättömästi ylintä, jonka alaiseksi muiden olisi pakko alistua. Australialainen väittää vastaan, esittäen seuraavaa. Ihmisen luontoon kuuluu, että hän syntyy vapaana; vain luopumalla ihmisluonnostaan voi ihminen alistua toisen alaiseksi, mutta silloin vaipuu hän juuri alistumisensa kautta eläimen tasalle. Kun päämäärän aina täytyy olla jotakin korkeampaa, jalompaa kuin vaikuttava syy, niin ei myöskään ihminen voi olla syntynyt toista ihmistä palvelemaan. Hänen olemuksenaan on vapaus, ja tämän riistäminen häneltä on samaa kuin jos pakottaisi hänet olemaan olemassa ilman olemustaan. Yksinpä silloinkin kun ihmistä pidetään sidottuna ja vangittuna, voi hän kyllä menettää ulkonaisen liikuntavapautensa, mutta ei koskaan sisäistä vapauttaan. Australialainen, jota nämä periaatteet johtavat, tekee senvuoksi sangen usein sellaista, jota hänen lähimäisensä pyytävät, mutta hän ei toimi milloinkaan sen vuoksi, että häntä on käsketty. Sanaa »käsky» vihaa hän; hän tekee vain sitä, mitä hänen järkensä käskee tekemään; sillä hänen järkensä on hänen lakinsa, hänen sääntönsä, hänen ainoa johtajansa. Siinä on yksilöllisyysperiaate kaikessa ankaruudessaan, eikä tällä Australian kansalla tietystikään niin ollen ole hallitusta eikä virkamiehiä. Myöskin maanpuolustuksen vihollismielisten lähimäisten hyökkäyksiä vastaan suorittavat asukkaat ilman kenenkään päällikön tai viranomaisen johtoa, vain vapaan sopimuksen mukaan. Lukuisan kansan tuotantoiminnan järjestämisen vaikeuden vain yksilöitten vapaan tahdon ilmaukseksi ja ilman enemmistövaltaa on tekijä välttänyt mitä yksinkertaisimmalla tavalla: ei ole yleensä mitään tuotantotoimintaa. Luonnon runsas anteliaisuus, ilmanalan suopeus ja asukkaitten tarpeitten määrän pienuus tekevät sellaisen vallan tarpeettomaksi. Jokaisella on maanhedelmiin samanlainen oikeus ja kun niitä on yltäkyllin ja työttä saatavissa, ei koskaan voi syntyä riitaa. Aivan yhtä yksinkertaisesti ratkaistaan väestönlisäyskysymys tämän kaksisukupuolisen kansan keskuudessa; tässäkin ratkaistaan pulma ottamalla jo edeltäpäin siltä sen pulmallinen luonne. Kun suvunjatkon järjestää se yksinkertainen laki, että jokaisen kansalaisen on annettava ainakin yksi lapsi yhteiskunnalle, ja kun hän tuntee vastenmielisyyttä kaikkia sukupuolitunteita kohtaan, ei hän synnytäkään koskaan useampaa kuin yhden lapsen. Ihmeellistä kyllä, ei kirjan tekijä ole huomannut, että tämä laki rikkoo yksilön rajattoman vapauden periaatteen.
Näiden vapaitten yksilöitten yhdyselämän tekee mahdolliseksi kaikille annettava samanlainen kasvatus, jonka päätehtävänä on pienestä lapsesta alkaen herättää heissä täydellisen tasa-arvoisuuden tunne. Erilaisessa kasvatuksessa, sellaisessa kuin kaikissa Europan maissa, on kaikkien riitaisuuksien ja epäjärjestyksien ehdoton syy. Sillä se, joka vähemmän tietää, joutuu aina sen alaiseksi, joka enemmän tietää, ja tuntee itsensä aina sitä onnettomammaksi, kun syntymä on luonut kaikki samanlaisiksi ja jokainen on siitä tietoinen. Mutta Australian asukkaiden kesken pyrkivät kaikki juuri samanlaisen kasvatuksen vaikutuksesta saamaan kunnian siitä, että ovat joka suhteessa samanlaisia; heidän maineensa on siinä, että osottautuvat samanlaisiksi ja samanlaisesti kehittyneiksi.
Myöskin siinä teoksessa, joka meille kertoo »Jacques Massén matkoista ja seikkailuista»,[1] on uskonnollinen aines etualalla. Siinä kuvatun ihannekansan uskonto on puhdasta deismiä. »Minä uskon», lausuu hän uskontunnustuksessaan, »alkuperäiseen aineeseen, yleismaailmalliseen, äärettömän viisaaseen, hyvään ja oikeamieliseen henkeen, riippumattomaan ja muuttumattomaan olentoon, joka on tehnyt taivaan ja maan». Mutta huolimatta siitä ei hän tunnusta sielun kuolemattomuutta. Teräviä hyökkäyksiä sekä kristinuskoa että erittäinkin sitä edustavaa kirkkoa vastaan ei teoksesta puutu, ja niihin liittyy, kuten Meslierinkin kirjotuksissa, ankara arvostelu europalaisten ruhtinasten sotapolitikasta, jotka mitättömistä syistä, kunnianhimosta tai oikkujensa vuoksi saavat sotia aikaan, kuninkaitten ja pappien petoksista, jotka viimeksimainitut saarnoillaan hallitsijain jumalanarmoisuudesta ja heidän uskottomia ja kerettiläisiä vastaan käymiensä sotien jumalalle otollisuudesta pitävät herkkäuskoisen kansan orjuuden ja sorron alaisena, kansan tyhmyydestä, kun se vastaansanomatta antaa johtaa itseään oman heimonsa teurastamiseen ja tuhoamiseen.
Siitä, onko ihannekansan tuotantotoiminta kommunistinen, emme saa tietää mitään suoranaisesti; mutta huolimatta siitä, että eräässä kirjan kohdassa puhutaan suoranaisesti tavarainvaihdosta, toisessa kuparirahasta, näyttää kumminkin, päättäen koko maan, sen kylien ja kaupunkien suunnitelmasta, siltä, että maassa vallitsee jonkunlainen kommunistinen talousmuoto. Maa on jaettu samanlaisiin, neliönmuotoisiin kanttoneihin, joita joka puolelta ympäröi kanava. Jokaisessa kanttonissa on tuomari ja pappi. Kuvernementtien, joissa kussakin on kymmenen kanttonia, tuomarit pitävät ajottain kokouksia, joissa harjottavat tuomiovaltaa ja päättävät yleisen järjestyksen asioista. Sitäpaitsi on vielä »mainio kokous», jonka jäseninä on kunkin 10 kuvernöörin valitsemat edustajat ja puheenjohtajana kuningas. Mitä tämän ja tuon kokouksen toimena varsinaisesti on, jää epäselväksi. Kuninkaan toiminta tässä kertomuksessa rajottuu siihen, että hän katselee maahan saapuneiden europalaisten kellojentekoa ja aika ajoin nai maan kaunottarista jonkun. Yleensä on teoksessa ihannekansan yhteiskunnallisten olojen kuvaus kovin taka-alalla niiden lukemattomien seikkailujen rinnalla, joihin molemmat kertomuksen sankarit joutuvat matkustaessaan tuohon maahan ja sieltä palatessaan.
Sadeurin ja Massén seikkailumaailmoista johtaa meidät Fontenellen jälkeensäjättämä jo vuonna 1768 Genfissä ilmestynyt teos takaisin selvempiin olosuhteisiin. Teoksessaan »Filosofien tasavalta eli ajaolaisten historia» on kuuluisa filosofi ja kirjailija jättänyt jälkeensä kommunistisen valtion suunnitelman, josta vaan ikävä kyllä liiankin usein näkee, että kirjottajan käsi ei ole sitä viimeistellyt. Tämän seikan viaksi lienee meidän ensi sijassa luettava ne ilmeiset, suorastaan räikeät ristiriidat, joita myöhemmin esityksemme varrella teoksessa kohtaamme. Teoksen suunnittelu on vallan tavattomasti samanlainen kuin Vairassen »Sevarambien historian». Tässä kuten sielläkin ovat kirjan sankarit, jotka myrsky ajaa vieraan maan rannikolle ja jotka siellä korkeasti sivistyneet asukkaat mitä ystävällisimmin ottavat vastaan, hollantilaisia. Pienimpiin yksityisseikkoihin asti ulottuu samanlaisuus. Mutta Fontenellen kirjan kuiva sävy on epämiellyttävästi vastakkainen Vairassen eloisalle, liikuttavalle kuvaukselle. Yhtä vähän voi yhteiskunnallisen elämän käsityksessä ja kommunistisen tuotannon ja sen määräämän tuotteidenjaon esityksessä ja molempien sukupuolten suhteessa huomata edistystä Vairasseen verraten tapahtuneen. Vain ajaolaisten uskonto on kehittyneempi, ja on se, sopusointuisasti kahdeksannentoista vuosisadan uskonnollisten mielipiteiden kehityksen kanssa, jonkinlaista ateistista luonnonkunnioitusta edellisten utopistien teoksissa tapaamamme deismin asemasta.
Ajaolaisilla ei ole mitään jumalanpalvelusmenoja, ei pyhiä kirjoja eikä temppelejä, ei alttareja, ei pappeja. Kaksi periaatetta, joilla on alkunsa puhtaassa, terveessä järjessä ja luonnossa itsessään ja jotka ovat kiistämättömän selviä ja varmoja, määrää kaikki heidän tunteensa ja mielipiteensä, ensimäinen:
Sellainen, mitä ei ole, ei voi mitään saattaa olemaan; — ja toinen:
Kohtele lähimäistäsi siten kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.
Ensimäisestä periaatteesta johtavat ajaolaiset uskonnolliset mielipiteensä. He pitävät yksin luontoa hyvänä äitinään, joka olemukseltaan ikuisena antaa elämän koko luomakunnalle ja jossa kaikki tapahtuu välttämättömässä järjestyksessä. Usko korkeimpaan, näkymättömään olentoon, jonka olemassaoloa ei milloinkaan voida olevaisesta perusteesta lähtien todistaa, näyttää heistä hullulta. Miksi, kysyvät he, täytyy tehdä tämä pitkä kierto tuntemattomasta jumalasta luonnon kautta ihmiseen? On vain luonto, ja se on luonut ihmisen, kuten kaiken muunkin. Mutta persoonaton kun se on, ei sitä yleensä voi käsittää jumalaksi ja mieletöntä on rukouksilla koettaa taivuttaa ja liikuttaa tätä persoonatonta olevaista. Luonnon lait ovat muuttumattomat, sen kiertokulut tapahtuvat ikuisesti samassa järjestyksessä eikä mikään voi johtaa niitä toisille urille. Kun siis ei ole olemassa mitään luonnon ulkopuolella ja siinä kaikki on liikkeessä, niin seuraa siitä ehdottomasti, että ihmisen sielu on katoavainen, kuten kaikki muu olevainen, että se ei ole mikään olemus. Järkeä, jota pidetään ihmisen eläimistä erottavana tunnusmerkkinä, pitävät ajaolaiset yhtä hyvin muitten elävien olentojen kuin ihmisenkin perimäosana. Molempien välinen ero on vain asteettainen, ei mikään laadusta riippuva. Sielu on vain osa hienoa ja kovin liikkuvaa ainesta, jota jossakin määrin on kaikissa esineissä ja joka vallitsee koko luonnossa.
Tällaisten filosofisten ajatusten vallitessa ei luonnollisesti enää voi olla olemassa mitään uskontoa eikä myöskään pappiskuntaa. Perheenisät opettavat iltasin perheensä jäsenille hyvän kansalaisen velvollisuuksia, — se on ajaolaisten jumalanpalvelus. Ja siitä huolimatta pysyy heidän valtionsa pystyssä ja terveenä, ja vallitsee siellä puhtaampi siveellisyys kuin missään sellaisessa, missä valtiokirkko pramein jumalanpalvelusmenoin ja lukuisin papein julistaa jonkun uskonnon oppeja.
Ajaon saari on jaettu kuuteen piirikuntaan, joista jokaisessa on pääkaupunki, ja jokainen niistä tavallaan muodostaa oman tasavaltansa. Ajao, suurin näistä piirikunnista, on jaettu kuuteen kolmikulmioon, jotka muodostavat yhtä monta korttelia. Jokaisessa korttelissa on 600–800 taloa (pitkiä yksikerroksisia rakennuksia, joissa on kullalla tai nahalla päällystetty katto) ja joissa jokaisessa asuu kaksikymmentä perhettä. Koko valtiomuodon perustana on, kuten Morella, perhe, johon kuuluu minchiksi nimitetty perheen isä sekä hänen kaksi vaimoaan ja lapsensa. Kaksikymmentä perheen isää, jotka yhdessä asuvat samassa talossa, valitsevat yhdessä kaksi minchistiä, joiden alaisena koko talo on. Heidän virkakautensa kestää kaksi vuotta, ja toinen heistä valitaan joka vuosi uudestaan. Neljäkymmentä kahdenkymmenen naapuritalon minchistiä valitsee aina yhdessä kaksi minchiskoaa. Näillä yhden kaupunginneljänneksen kahdeksallakymmenellä esimiehellä on oma kokoushuone, jossa he päättävät asioista. He valitsevat kansalaisista, jotka jo ovat olleet minchiskoan toimessa, kaksi minnhiskoa-adoeta, jotka muodostavat kaupunginneuvoston. Aina neljä vanhinta ja viisainta entistä minchiskoa-adoeta valitsevat kuuden kaupungin kaupunginneuvostot maan ylivaltaiseksi neuvoskunnaksi, joka valitaan kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Virkoihin valitaan harvoin ketään uudestaan, kun hallintomuodon pyrkimyksenä on antaa mahdollisuutta myöden kaikkien kansalaisten päästä kunniapaikoille, kannustaakseen siten kaikkien kansalaisten kunnianhimoa ja saattaakseen heidät, vain ansion tuottamien kunniapaikkojen toivossa, elämään moitteettomasti ja siveästi. Näiden neljän virkamiesluokan käsissä on koko hallitus, järjestyksenvalvonta, oikeudenhoito sekä tuotannon ja tuotteidenjaon johto. Tärkein toimi on minchiskoa-adoen, jonka toimena on koko piirikunnan hallinto. Nämä viranomaiset pitävät tarkkaa luetteloa kansalaisten syntymästä ja kuolemasta; tarkkaa maaluetteloa kaikista piirikuntansa maista ja siihen kuuluvista kylistä, johon luetteloon merkitään peltojen viljelys ja eri viljelysmaiden suhteet; edelleen luetteloa kaikista niistä, jotka toimivat ammattien ja laitosten eri aloilla ja niiden tuotannon määrästä, sen mukaan kun täytyy järjestää niiden määrä, joiden on opittava kutakin ammattia. Minchiskoa-adoet pitävät sitäpaitsi huolta kylien tuotantoylijäämien tasaamisesta ja tuotteiden kulettamisesta kaupunkiin sekä vihdoin eri piirien tuotannon tasottamisesta. He käyvät tarkastamassa yleisiä rakennuksia, kuten kouluja, sairaaloita, orjien asuntoja, joita ilman nyt ei, kuten näkyy, Moren ja sitte myöskin Vairassen esiintymisen jälkeen, ei voinut syntyä ainoatakaan tuon ajan utopiaa, ja yleisiä varastohuoneita; he pitävät istuntoja, joissa ottavat vastaan yksityisten valituksia, — lyhyesti sanoen he elävät kaiken kaikkiaan sangen työteliästä kiusallista elämää. Varsinaista oikeudenkäyttöä hoitavat minchiskoat, joiden rankaisuvalta on sangen laaja, jopa menee aivan orjaksijulistamiseen asti. Huolimatta tekijän väitteestä, että adoeretsin, ylimmän neuvoston jäsenen virka on kovin vaivalloinen ja vastukselleen, hänen kun on valvottava kuuden kaupungin ja niiden piirikuntien hallintoa, täytyy meidän tunnustaa, että meistä ei hänen toimintansa näytä kovin rasittavalta. Ylineuvostolla on alaisinaan sotalaitos, raha- ja vero-olot, tie-, katu- ja rakennusasiat, ja sen on järjestettävä tuotteiden tasotus eri piirikuntien kesken, jollei sato — mikä muuten tapahtuu kovin harvoin — olisi kaikkialla yhtä runsas.
Yhtä laajalti kuin tekijä on meille kertonut ajaolaisten valtion hallitusmuodosta, yhtä lyhytsanainen on hän esittäessään tämän, luonnon niin tavattomasti suosiman maan tuotantotoimintaa. Ei mikään olekaan helpompaa kuin kaavamaisesti esittää jonkin hallitusmuodon rakenne ja järjestää niin ja niin monta virkamiesluokkaa ja jakaa niille kirjailijan kotimaassa olevat virat, ja tämän osan tehtävästään ovatkin merkityksettömimmätkin utopistit ratkaisseet koko taitavasti. Mutta tämän työn ansio on vain pieni; jonkin utopian arvon todellisena koetuskivenä on tuotantotoiminnan kuvaus. Onko tekijä käsittänyt kehittyvän suurteollisuuden pyrintöperät, onko hän huomannut ja ymmärtänyt sen helmassa syntyvät sosialistisen tuotannon idut, kypsyttänyt ne mielessään, kuten taimilavassa, aavistaen niiden luonnollisen kehityksen ja esittänyt ne ihannevaltionsa kuvauksessa? — ne ovat kysymyksiä, jotka mielessä täytyy ryhtyä tutkimaan utopistien teoksia, niiden mukaan on ensi sijassa arvosteltava näiden arvo sosialismin historialle. Jos tällä mittapuulla arvostelemme kirjaamme »Filosofien tasavalta», niin huomaamme, että se Vairassen teokseen verraten ei merkitse pienintäkään edistystä, ei, vaan melkoista taantumusta. Tuotantotoiminnan kuvauksessa ilmenee teoksessa niin tavatonta kommunistisen yhdyskunnan ymmärtämisen puutetta, niin räikeitä ristiriitoja, että me olemme taipuvaisia lukemaan ne, ei sen tekijän Fontenellen, vaan tuntemattoman julkaisijan viaksi.
»Minun ja sinun on Ajaon saarella tuntematonta: kumminkaan ei kaikki ole täysin yhteistä. Kukaan ei saa omistaa maata yksityisomaisuutena. Kaikki kuuluu valtiolle, joka sitä viljelyttää ja jakaa sen tuotteet perheiden kesken.» Pääosa tuotannossa on luonnollisesti maanviljelyksellä. Sitä harjottavat nuoret avioparit, jotka heti avioliittoon mentyään jättävät kaupungin ja asettuvat asumaan kyliin minchiskoa-adoen heille osottamiin asunnoihin. Näillä kylillä on puolestaan jonkinlainen itsehallinto; ne valitsevat minchistinsä ja minchiskoansa samoin kuin kaupunkien talot ja piirikunnat; mutta kaikki nämä virkamiehet riippuvat kaupunkien minchiskoa-adoeista ja ovat velvollisia antamaan niille kuukausittain kertomuksen kaikesta. Jokaisessa kaupungissa ja jokaisessa kylässä on vilja-aittoja ja varastohuoneita. Kylistä viedään kaupunkien tarpeisiin välttämättömät viljamäärät ja muut hedelmät niihin. Ravintoaineet, joita on säilössä kaupungin suurissa kauppahalleissa, jaetaan sieltä kaupungin eri korttelien tarpeiksi. Minchiskoat jakavat osat eri taloille ja minchistit sitte eri perheille. Tämä jako toimitetaan joka neljäs päivä. Samanlainen tapa on voimassa asukkaiden vaatetukseen nähden. Vaatteiden valmistaminen perheille jaetuista kankaista on vaimojen tehtävänä; räätälejä Ajaossa ei ole. »Mutta vähemmän tärkeät tarpeet — otan tähän kohdan kokonaisuudessaan, osottaakseni räikeän ristiriidan — kuten huonekalut, kengät, keittiökapineet, hatut, ostetaan vaihtamalla. Tämä tapa vaikuttaa, että jokainen ahkeroitsee ammatissaan päästäkseen puutetta kärsimästä. Usein kumminkin tapahtuu, että hankitaan itselleen huvia rientämällä tyydyttämään toistensa tarpeita, kuten hyvin sopii ihmisille, jotka kaikki ovat veljiä ja tunnustavat yhteisen äidin, jolle ovat kiitollisuudenvelassa koko olemassaolostansa, niin että esim. saman talon asukkaat, vaikkapa harjottaisivat eri ammattiakin, kun he näkevät jonkun olevan jonkin puutteessa, tulevat tätä tarjoamaan, todellisuudessa pidättäen itselleen oikeuden tarpeen tullen pyytää häneltä jotakin; yhtä usein tapahtuu, että yksityinen, joka tapaa jotakin, mitä hän tarvitsee, toisella, joka ei tarvitse mitään, mitä tarvitsija voisi hänelle korvaukseksi antaa, kumminkin aina saa, mitä tarvitsee. Sanalla sanoen, hankitaan itselleen todellista huvia hankkimalla kummankinpuolista kiitollisuudenvelkaa, ja tämä mieliala vallitsee saaren kaikissa asukkaissa.» Vielä suuremmassa ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä edellisissä luvuissa on sanottu, paitsi tuotannosta, myöskin maan maantieteellisestä jaosta, on kertomus ajaolaisten vuorikaivosoloista. Kuten kaikki maa, kuuluvat nämäkin valtiolle, ja kukin ajaolainen menee ainakin kerran elämässään sinne itse tarkastaakseen luonnon ihmeitä ja ottaakseen sieltä mukaansa niin paljon kuin tarvitsee, jolloin kohdan sanamuoto jättää epäselväksi onko kysymys luonnonihmeistä tai jostakin muusta. Tämän piirin, Kalukin, joka näyttää olevan tässä äkkiä syntyvä seitsemäs piiri — sillä muissa kohdin puhutaan vain kuudesta piiristä —, asukkaat tekevät pääasiallisesti metallitöitä, kun siellä on vähän maanviljelyskelpoista maata. He vaihtavat metallit tavaroihin, joita heille tuovat muista piireistä tulevat matkustajat, vallan huolimatta siitä, että he joka seitsemäs kuukausi antavat määrätyn määrän viiden muun kaupungin varastohuoneisiin. Turha olisi koettaa ratkaista kaikkia niitä ristiriitoja, joita on tässä ja edellisessä kohdassa; mutta toiselta puolen olisi myöskin mitä suurimmassa määrässä väärin luulla kirjan tekijää, olipa hän nyt Fontenelle tai kuka muu tahansa, niin typeräksi, ettei hän kirjaa laatiessaan olisi huomannut näitä kerrassaan kömpelöitä ristiriitoja. Pyyhkikäämme senvuoksi pois nämä sivut, joitten mutkikas kirjotustapakaan ei ole sopusoinnussa muitten osien yksinkertaisen lauserakenteen kanssa, ja tehkäämme siten yksinkertaisemmaksi se joka tapauksessa vajavainen kuva, jonka tekijä on tyytynyt antamaan ajaolaisten tuotannosta.
Jokaisen ajaolaisen on kahdenkymmenvuotiaana mentävä naimisiin, ja kahden naisen kanssa. Viisas laki! sanoo tekijä, jolla yleensä näyttää olleen pelonsekainen kammo naisia kohtaan, ja selittää: sillä molemmat vaimot tulevat aina kilpailemaan innokkaasti saavuttaakseen puolisonsa rakkauden ja karttavat senvuoksi kaikkea, mikä voisi tuottaa hänelle surua, levottomuutta, huolta, mitkä ovat niin tavallisia maissa, joissa yksi vaimo usein on suuremmassa määrässä talon valtias kuin puoliso raukka, jonka elämä menee pelkissä huolissa tai paremmin sanoen on todellinen helvetti. Kosinta- ja avioliitonsolmimistavat voimme tässä sivuuttaa, vallankin kun ne oleellisissa piirteissään ovat lainattuja Vairassen teoksesta. Tytön tutkiminen, eikö hän ole salannut mitään rumentaviakaan vammoja, tapahtuu Moren Utopian esikuvan mukaisesti, mutta pieni muutos on tehty, joka hyvin kuvaa hienostunutta kahdeksattatoista vuosisataa. More, lapsellisen luonnollisena, näyttää tulevat aviopuolisot ennen naimisiin menoa toisilleen täysin alastomina; kirjottajamme mielestä on tämä tapa liian alaston! Huolehtiva äiti pukee nimittäin tyttärensä päälle hänen tavallisten vaatteidensa alle mitä ohuimmasta harsosta tehdyn paidan. Kun nyt tytär viedään kihlattavaksi ja tavallisuudenmukaiset kysymykset on tehty, vetäytyvät virkamiehet, jotka tilaisuudessa ovat toimineet, ja tyttären isä hetkeksi syrjään, ja kun nyt äiti riisuu tyttäreltä tavalliset vaatteet, näkee hänen tuleva vävynsä harson läpi kaikki ne ihanuudet, joita luonto on antanut tyttärelle. Lapset, jotka näissä avioliitoissa syntyvät, kasvatetaan, kumpikin sukupuoli erikseen, suurissa kouluissa, joita on kaksi jokaisessa maan kuudesta kaupungista. He joutuvat niihin täytettyään viidennen vuotensa, josta alkaen valtio kokonaan ottaa asiakseen heidän kasvatuksensa. Koko suunnitelmassa ei ole mitään uutta. Me tapaamme tässäkin taas saman teknillisen työn yhdistämisen hengen ja ruumiin kehittämiseen, joka on tullut pysyväiseksi piirteeksi utopistien kasvatusohjelmaan ja niistä sitte siirtynyt sosialististen puolueiden ohjelmiin. Ne oppilaat, jotka ovat päässeet määrättyyn ikään, menevät koulusta päivisin kaupunkiin opetellakseen mestarien, tavallisesti isänsä, luona jotakin käsityöammattia, ja palaavat iltasin takaisin kouluun. Tytöt kasvatetaan samalla tavoin, vain sillä erolla, että heidät viidennestätoista tai kuudennestatoista ikävuodestaan alkaen mitä huolellisimmin kasvatetaan tuleviksi perheenäideiksi ja sen vuoksi erittäinkin opetetaan hoitamaan taloutta, josta huolehtiminen on yksin naisten asia. Kaikki heidän kasvatuksessaan tarkottaa niiden heidän luonteensa puolien kehittämistä, jotka ovat omiaan tekemään heidät tuleville puolisoilleen rakastettaviksi ja miellyttäviksi. Heidän on senvuoksi myöskin vallan tarpeeton oppia kirjottamaan, kun he sitäpaitsi eivät mitenkään voi ottaa osaa hallitukseen ja hallintoon.
Tämä ajaolaisten koko sivistyselämä perustuu alkuasukasten orjuudelle, joiden kohtalo ei ole ollenkaan miellyttävä. Vallotuksen kautta ovat nimittäin maahan siirtyneet ajaolaiset vallanneet saaren ja silloin surmanneet suurimman osan alkuväestöä; vain pienelle osalle siitä lahjottivat he elämän käyttääkseen heitä tulevaisuudessa orjina. Nämä, samoin kuin heidän jälkeläisensäkin, ovat valtion omaisuutta. Estääkseen heidät liiaksi lisääntymästä, tapettiin aluksi liiat lapset, myöhemmin vietiin heidät Kiinan rannikoille ja jätettiin siellä oman onnensa nojaan. Orjat elävät vasituisissa orjakarsinoissa joihin heidät suletaan tunnin kuluttua auringonlaskusta; orjien on mitä ankarimmin kielletty seurustelemasta naapurikorttelin orjien kanssa. Tämä koko epäinhimillinen orjatalous, jonka kuvaamisessa tekijällä varmaan on esikuvina ollut mielessään Sparta ja sen helotit sekä neekeri-orjuus, ei ole missään yhteydessä valtion muun olemuksen kanssa, kun ajaolaiset eivät ensinkään vietä laiskojen, loisina elävien orjanisäntien elämää, jotka asettaisivat kaiken työn lukuisien valtionorjiensa tehtäväksi, vaan ovat itse ahkeria työntekijöitä sekä maanviljelyksen että käsityön aloilla.
Ranskan sosialismin historian ensimäisen jakson lopulla on muutamin sanoin muistettava myöskin Fénélonia ja hänen kuuluisaa teostaan Telemakia. Meillä oli jo aikaisemmin tilaisuus mainita, että Fénélon[2] huolimatta korkeasta aatelisesta syntymäperästään tai ehkä juuri senvuoksi vastusti Ludvig XIV:nnen ja hänen hovinsa politikaa ja tuomittiin tämän vastustuksensa tähden Parisista Cambraihin. Fénélon oli ennen ollut Bourgognen herttuan kasvattajana, ja tätä varten olikin alkuaan kirjotettu »Telemak», jolla alkoi uusi laji ihanteellisia matkakertomuksia. Kirjassa esitetään laajalti yksinvaltiaan olemus, tehtävä ja velvollisuudet ja tulee se tässä huomioonotetuksi vain sikäli kuin se Telemakin, isäänsä etsivän Odysseuksen pojan, matkakertomuksen puitteissa kuvaa kahta yhdyskuntaa, Bétiquea ja Salentea, joista toisen perustana on maan yhteisomistus, ja toisessa vallitsee luokkajako ja omaisuudenjako, joka eri luokkien piirissä on suhteellinen perheiden suuruuteen.
Bétiquen asukkaat ovat melkein kaikki maanviljelijöitä tai paimenia; käsityöläisiä ei heidän keskuudessaan ole juuri ensinkään, ja kaikkia taiteita pidetään hyödyttöminä, veltostuttavina ja tapoja turmelevina. Kun he ovat sitä mieltä, että kateutta ja vihaa, kunnianhimoa ja ahneutta täytyy ihmisissä syntyä samalla kuin tarpeet ja niiden tyydyttämisen keinot lisääntyvät, kammovat he sivistyksen hienostumista ja pitävät onnensa takeena miellyttävää yksinkertaisuutta. He elävät kaikki yhdessä jakamatta maataan; jokaista perhettä hallitsee sen vanhin, joka on sen todellinen kuningas. Kaikki heidän tavaransa ovat yhteistä; puitten ja maan hedelmiä, karjojen maitoa on niin yltäkylläisen runsaasti saatavissa, että heidän ei tarvitse jakaa, kohtuullisesti ja vähin tarpein kun elävät. Kun heillä ei ole erikoispyyteitä, joita toinen voisi esittää toista vastaan, rakastavat he toisiaan veljellisesti, häiritsemättä ketään. Luopuminen turhista rikkauksista ja tyhjistä iloista saa säilymään tämän rauhan, yhteyden ja vapauden. He ovat kaikki vapaita ja tasa-arvoisia. Heidän keskuudessaan ei ole muuta kunnioituksenosotusta kuin vanhuuden kokemukselle annettu. Petoksen, väkivallan, vääränvalan, oikeusjuttujen, sotien julmaa ja vihattua ääntä ei milloinkaan kuule tässä jumalien rakastamassa maassa.
Niin yksinkertaisia ja suloisen ihania eivät ole Salenten olosuhteet. Kuningas Idomeneuksen prameudenrakkaus ja kunnianhimo ovat vieneet maan häviön partaalle, ja Mentor, Telemakon ystävä ja neuvonantaja, ottaa tehtäväkseen antaa maalle uuden hallitusmuodon ja laskea maan kehityksen lujalle ja järkevälle perustalle. Senvuoksi jakaa hän kansan seitsemään luokkaan ja määrää jokaiselle asunnon, vaatetuksen, huonekalujen ja ravinnon laadun sekä omaisuuden suuruuden kutakin perhettä kohti. Jokaisen luokan jokainen perhe omistaa vain niin paljon maata, kuin on ehdottomasti tarpeen siihen kuuluvien henkilöiden ylläpitoon, jotta tämän lain kautta kävisi aatelille mahdottomaksi rikastua köyhien kustannuksella. Tällä tavoin tulee jokainen omistamaan maata, mutta aina vain vähäsen. Yhteisomistuksesta ei Salentessa ole puhettakaan; siellä on, yhtä hyvin kuin Ranskassa, kauppa, eri luokkia ja rajaton kuningasvalta, joka on ranskalaista parempi vain siinä, että sen hallitsija on kylliksi viisas noudattaakseen filosofisesti sivistyneen valtiomiehen neuvoa.
Molemmissa vakiomuodoissa, sekä Salenten että Bétiquen, ilmenee selvästi Fénélonin taantumuksellinen ajatus, joka pyrkii pidättämään taiteitten ja teollisuuden kehitystä muka ihmisten siveyden ja onnen eduksi. Fénélonin tarkkaavissa silmissä näyttävät ne molemmat erottamattomasti yhdistetyiltä ahneuden ja kunnianhimon paheisiin, itsekkyyden julmaan valtaan; eipä hän emmi näkemästä niissä näitten paheitten ja yhteiskunnallisen kurjuuden syytä. Hän ei sen vuoksi myöskään tunne mitään muuta keinoa kuin palaamisen luonnontilaan, jona hän ei kumminkaan, kuten puoli vuosisataa jälkeenpäin Rousseau, pidä täydellisen yksilön yksinäistä harhailua aarniometsässä, vaan viatonta paimentolais- ja maanviljelijäelämää. Tämä luontoon palaamisen ajatus ilmeni myöhemmin teennäisesti ja epätodellisesti korkeampien luokkien paimenelämässä ja 18:nnen vuosisadan paimenkirjallisuudessa, ja sen kohtaa myöhemmin kehitysvihollisessa ja liiotellun asketisessa muodossa kokonaisessa sarjassa sosialistisia kirjailijoita. On senvuoksi sangen mieltäkiinnittävää kuulla, miten muuan ranskalainen, kokonaan unohdettu kommunisti, joka eli melkein vuosisataa myöhemmin, arvostelee Telemakin ihannekuvauksia. »Hänen (Fénélonin) kaunis sielunsa kuvailee mielessään lakeja, jotka hän antaa Idomeneuksen antaa Salentelle; mutta sen koko kauneus näkyy, kun hän asettaa Adoamin suuhun Bétiquen tapojen kuvauksen. Tuntee vain, että hänelle, joka mitä lämpimimmin rakkauden ihmiskuntaan ja oikeamielisen arvostelun johtamana oli innokkaimpia ja rehellisimpiä Jesuksen Kristuksen seuraajia, oli todellinen onnettomuus se, että hänen asemansa teki hänelle mahdottomaksi huomata ihmisen paheiden todellista alkuperää... Näkee myöskin minkälaisia tavattomia ja turhia ponnistuksia hän oli tehnyt, sovittaakseen Salentessa noita mitä erilaisimpia ja vastakkaisimpia aineksia, orjuutta ja ihmisten onnea, yhteen.... Silloin käsittää, että hän olisi antanut aatteille vallan vastakkaisen suunnan, sen sijaan että oli vetänyt melkein ylipääsemättömän rajaviivan noiden seitsemän eri luokan välille, ja mitä tulee onnellisiin ja rauhallisiin Bétiquen asukkaisiin, niin ei hyvä Fénélon olisi tehnyt heistä pientä kansakuntaa, joka kokonaan on mahtavien naapuriensa armoilla. Edelleen ei hän ensimäisten askelten jälkeen olisi antanut taiteiden kehityksen jäädä paikalleen, kun kaikki ympärillä olevat kansakunnat voivat kehittyä ja siten ruveta vastustamattomasti siihen vaikuttamaan ja pakostakin tuottaa heille kaikki ne paheet, joita ihmisten onnettomuus tuottaa (»Ruvarebohnin filosofia», II osa).
Fénélonin Telemakin lukemattomista jäljittelyistä, kaikista niistä muinaisajan sankareista, joiden raskalaiset kirjailijat antoivat matkustaa kaikissa maailman osissa, tahdomme enää vain kahta muistella muutamin sanoin: Ramsayn[3] kirjottaman teoksen »Kyyroksen matkat» ja Pechméjan »Télèphen» sankareja. Edellisessä teoksessa kiinnittää mieltämme vain Atenan ja Spartan vertailu ja siihen liittyvä tavarain yhteisyyden arvostelu. Lykurgon hallitusmuodosta lausuu Ramsay musertavan arvostelun: ihmisiä, jotka, kuten lakedaimonilaiset, kasvatetaan vain sodankäyntiä varten, jotka eivät tunne mitään muuta työtä, mitään muuta opiskelua, mitään muuta kutsumusta kuin harjaantumisen ihmismurhaan, täytyy pitää kaiken yhteiskunnan vihollisina. Heihin verraten ylistää hän sitte innokkaasti Atenaa, yksityisomaisuuden kaupunkia, ja sen vuoksi myöskin sivistyksen, taiteen, lyhyesti sanoen kaiken sen luojaa, mikä elämän elämisenarvoiseksi tekee. Epäilemättä on Ramsay tarkottanut utopisteja ja näiden ylistämää tasa-arvoisuutta ja tavarain yhteisyyttä itsensä Solonin suuhun asettamallaan Solonin valtiomuodon historian esityksellä. Ensimäinen ja suurin pahan lähde, josta Solon huomasi Atenan kansan kärsivän, oli kansan auktoritetin hurjuus, pintapuolisten kykyjen valta, jotka sillä tekosyyllä, että kaikki ihmiset olivat syntyneet tasa-arvoisiksi, pyrkivät yhdistämään kaikki säädyt ja saarnasivat luuloteltua tasa-arvoisuutta vain voidakseen itse hallita. Ensimäinen askel, minkä Solon senvuoksi otti, oli se, että hän ankarasti antoi rangaista kaikkia niitä, jotka levittivät mielettömiä tasa-arvoisuuden oppeja kansan keskuuteen. Hän todistaa sitte, että luonnollinen tasa-arvoisuus oli muka vain runollisille taruille perustuva mielikuvitelma ja että kulta-ajan loputtua eriarvoisuus oli käynyt välttämättömäksi, että vihdoin patriarkallisen hallinnon muka tuli olla kaikkien hallitusten esikuvana. Lyhyesti sanoen, Ramsayn Solon alkaa toimintansa juuri kumoamalla kaiken sen, mitä utopiset lainlaatijat tavallisesti edellyttivät pettämättömäksi totuudeksi. Toiselta puolen tunnustaa hän kumminkin toiseksi Atenan hädän syyksi omaisuuden tavattoman erilaisuuden, joka muutamille on koonnut tavattoman rikkauden ja suuren enemmistön syössyt syvään köyhyyteen, mutta hän ei nähnyt spartalaisten omaisuudenyhteydestä olevan apua. Kun hän säilytti yksityisomistusoikeuden, olivat hänen ainoina apukeinoinaan laaja velkojen anteeksianto, lukemattomien lakien yksinkertaistutta-minen ja lastenkasvatuksen parantaminen.
Sen sijaan hyökkää Pechméja[4] »Télèphessään» yksityisomistusoikeuden ja perintöoikeuden kimppuun sangen ankarasti. Hän ylistää Minoksen lainsäädäntöä, kun »tämä jakoi omaisuudet tasan ja perusti makean vapauden», ja kiittää ylenpalttisesti Kretan onnea, kun se oli hyväksynyt Minoksen lait. Samalla kun Telefos, se on tässä nimenä puolijumalanpojalla, joka on elämässä oppi- ja kulkuvuosiaan, Vähässä Aasiassa näki rikkaan maan olevan kokonaan muutamien rikkaiden kansalaisten omana, jotka ahmivat sen hedelmät, koristausivat kukilla ja säälittä ja omantunnon vaivoitta kastelivat sitä köyhyyden hiellä, näkee hän Kretassa joutuneensa maalliseen paratiisiin. Täällä ei ole mitään yksityisomaisuutta eikä perintöjä. Vanhempien ei enään sallittu vakuuttaa vielä syntymättömille lapsilleen tavattomia omaisuuksia, joilla he saivat vihatun oikeuden käyttää hyväkseen ryöstetyn joukon työtä. Ei enään nähty kokonaisten sukupolvien olevan syntymästään asti tuomittuja halveksittuun orjan asemaan ja pienen kansalaisryhmän saavan jo kehdossaan palkan isiensä otaksutuista ansioista ja jo edeltäpäin maksun niistä palveluksista, joita he itse kerran mahdollisesti tulisivat valtiolle tekemään. Alhaista syntyperää, hyödyllistä ja vaivalloista ammattia ei enään pidetty rikoksena, joka olisi rangaistava häpeällä ja halveksimisella, eikä riemuitseva laiskottelu enään vaatinut suosiota ja kunniaa.
| * | * | |
| * |
Ranskan sosialismin ensimäinen aikakausi on takanamme, se käsittää 17:nnen vuosisadan ja ensimäisen viidenneksen 18:ta vuosisataa. Me olemme voineet liittää esitykseen suurimmasta ranskalaisesta utopistista Vairassesta samalla esityksen muutamista 18:nnen vuosisadan valtioromaaneista, kun ne epäilemättä syntyivät hänen vaikutuksensa alaisina ja ajatussisällykseltään tuskin tarjoavat mitään uutta. Ludvig XIV:nnen kuolemasta, ja hänen sisä- ja ulkopolitikansa joutuessa täydelliseen vararikkoon, alkaa uusi aika. »Mikä voi meidät pelastaa, jos me tästä sodasta (Espanian perintösodasta) suoriudumme tulematta vallan masennetuiksi?», huudahtaa Fénélon. Nyt, kuningasvalta, aateli, talonpoika, kaikki ne joutuvat Espanian perintösodan kautta vararikkoon; ainoa luokka joka kesti sodan myrskyt joutumatta täydellisesti häviöön, jonka elinkyky ja kehitysvoima eivät vain säilyneet, vaan vieläpä voimistuivatkin, josta, toisin kuin Fénélon oli ajatellut, pelastus oli tuleva, tämä luokka oli porvaristo, jonka loistavin vuosisata alkaa. Ei ole ihme, että sen ajattelijat ja esitaistelijat suuntaavat katseensa porvariston maahan, Englantiin, että he ensi aluksi sieltä lainaavat aseensa taisteluun Ancien Régimeä vastaan, kunnes he ovat kykeneviä itse takomaan itselleen terävämpiä. Samoin ovat 18:nnen vuosisadan sosialistit, Morelly, Mably, Restif, Babeuf j. n. e., kaikki kasvaneet 18:nnen vuosisadan porvariston ajatuspiirissä; sen filosofiasta, politikasta, taloustieteestä tekevät he johtopäätöksiä, jotka kieltävät porvariston »luonnollisen järjestyksen», todistavat sen luonnottomaksi. Sitä yhteiskuntajärjestystä vastaan, jota porvaristo lukemattomissa kirjotuksissa julistaa ja puolustaa luonnollisena ja muuttumattomana ihanteenaan, juuri siksi, että se on heidän luokkaetujensa ilmaus, nousee uusi sosialistinen yhteiskuntajärjestys, väittäen samoin olevansa ainoa luonnonmukainen; että toinen oli välttämätön, valmistava vaihdekausi toisen tulemiseksi, tämä ajatus sitte kypsyneimpänä päättää sosialismin kehityksen 18:nnella vuosisadalla.
[1] Teos ilmestyi Bordeauxissa 1710.
[2] Fénélon, syntynyt 1651 Fénélonin linnassa Périgordissa, kuollut 1715, polveutui ylhäisestä aatelisesta suvusta ja määrättiin aikaisin hengelliseen säätyyn. 1675 vihittiin hänet papiksi ja saavutti hän pian suuren maineen saarnaajana. Bourgognen herttuan, Ludvig XIV:nnen pojanpojan, kasvattajana sepitti hän tätä varten tarunsa, m. m. Telemakin. Hänen kasvatuksensa tarkotuksena oli kasvattaa oppilaastaan »filosofinen kuningas». Protestantien leppymättömänä vastustajana ylisti hän Nantesin ediktin peruuttamista; ylimyksenä piti hän oikeana pitää alemmat luokat köyhyydessä ja riippuvaisuudessa, mutta harjotti toiselta puolen tavatonta hyväntekeväisyyttä hiippakunnassaan Cambraissa. Hän oli rajattoman yksinvallan vastustaja ja tahtoi sen sijaan mahtavan ylimystön ja valtiosäätyjen rajottamaa kuningasvaltaa. Fénélonin politika ei ole ollenkaan omaperäistä, hänen vastustuksensa Ludvig XIV:ta vastaan oli heikkoa ja merkityksetöntä. Hänen pehmeä, tunteellinen luontonsa teki mahdolliseksi sen, että hänessä samalla ilmeni ylenpalttista rakkautta ja lempeyttä sekä toiselta puolen kovuutta jopa julmuuttakin toisuskoisia vastaan. — Hänen Telemakinsa ilmestyi vasta 1698 vastoin hänen tahtoaan, myöhemmin otettiin siitä lukemattomia painoksia ja tehtiin käännöksiä vieraille kielille.
[3] Ramsay, André Michel de, syntynyt 1686 Ayrissä Skotlannissa, kuollut 1743 Saint-Germain-en-Layessa. 1709 kääntyi hän Fénélonin kirjotusten vaikutuksesta katoliseen uskoon ja tuli sen innokkaaksi kannattajaksi valtiollisellakin alalla.
[4] Jean Pechméja, syntynyt 1741 Villefrancessa (Rouergnessa), kuollut 1785 Saint-Germain-en-Layessa. 1784 ilmestyi hänen »Télèphensä», joka saavutti suuren menestyksen, mutta joutui pian unohduksiin.