Englannin suuren vallankumouksen aikuinen kirjallisuus on suurimmalta osaltaan tilapäiskirjallisuutta, s. o. kirjotettua hetken välittömän tarpeen tyydyttämiseksi. Se pitää paikkansa sellaisiinkin kirjotuksiin nähden, jotka, kuten Miltonin »The Tenure of Kings and Magistrates»,[1] käsittelevät asiaansa yleisemmiltä näkökannoilta. Vain uskonnolliseen kysymykseen nähden voi sanoa, että vallankumouksen edellä oli ilmestynyt kotoista »kumouskirjallisuutta»; mutta joskin uskonnollinenkin kysymys oli erikoisessa mielessä valtiollinen kysymys, niin eivät sitä käsittelevät kirjaset koskeneet olevaan yhteiskunnalliseen järjestykseen eivätkä valtiomuotoon. Teoretiset mietteet valtion olemuksesta ja tehtävästä eivät täyttäneet mieliä; kun syntyi julki taistelu kuninkaan ja parlamentin välillä, tämä oli pikemmin vain jo ennen alkaneen, keskeymättömän, kuninkaan ja parlamentin välisen todellisen voimainkoettelun kohoaminen entistä tuimemmaksi. Se on yhtenä suurena erona Englannin ja Ranskan vallankumousten välillä. Viimeksimainitun edellä oli käynyt valtion ja yhteiskunnan perusteiden radikalinen tutkimus ja niiden horjuttaminen kirjallisuuden kautta, Englannin vallankumous sensijaan synnytti vasta pitemmälle jatkuttuaan oman valtiofilosofisen kirjallisuutensa. Ei kyllä voi jättää huomaamatta italialaisten valtiofilosofien, vallankin Macchiavellin, skotlantilaisen Buchananin ja hollantilaisen Grotiuksen vaikutusta lukeneempiin puoluejohtajiin, mutta yleensä täytyi, missä ei riittänyt vetoaminen vanhaan englantilaiseen oikeuteen, raamatun antaa henkinen kumousaines, ja se on myöskin kyllin pitänyt siitä huolen.
Mutta kun kirjallisuus täällä käydä ontui tapausten perässä, ei sovi ihmetellä, että aikakauden ensimäinen merkitsevämpi valtio-opillinen teos oli vallankumoukselle vihamielinen. Vallankumouksen kannattajilla oli aivan liian paljon ajattelemista käytännöllisissä toimenpiteissä, voidakseen paljon käsitellä yhteiskunnan ja valtion teoriaa. Joka heistä tarttui kynään, teki sen joko puolustaakseen tai arvostellakseen määrättyjä toimenpiteitä tai ehdotuksia. Ensimäinen, joka kirjotti puhtaasti teoretisen teoksen valtion olemuksesta ja perusteista, oli Th. Hobbes, valtioyksinvallan mainio filosofi.
Tämä teos on v. 1651 englanninkielellä ilmestynyt »Leviathan», jonka edeltäjänä oli v. 1642 ilmestynyt tutkielma »Valtion kansalaisesta», jonka perusajatukset kuitenkin toistetaan »Leviathanissa». Me rajotumme sen vuoksi käsittelemään vain viimeksimainitussa kehitettyä yhteiskuntateoriaa, jolla on ollut niin suuri vaikutus koko 18:nnen vuosisadan valtiofilosofiseen kirjallisuuteen ja joka vielä 19:nnellä vuosisadalla on vaikuttanut jopa useihin sosialisteihinkin.
»Leviathan» — nimi viittaa tarumaiseen jättiläiskalaan, josta Jobin kirjassa puhutaan — tarkottaa Hobbesilla valtiota tai valtiovaltaa,[2] joka pitää »kaikkien sodan kaikkia vastaan», joka muuten vallitsisi, säännöllisissä muodoissa ja siten turvaa ihmisille heidän työnsä hedelmien ja heidän omaisuutena varman nautinnon. »Leviathan» on valtiollisen yhdyskunnan täysivaltainen vallanpitäjä, ja vaikka Hobbes sangen päättäväisesti puolustaa rajatonta yksinvaltaa tarkotuksenmukaisimpana hallitusmuotona, selittää hän kumminkin, että hänen teoriaansa voi yhtä hyvin käyttää, olipa kysymys yhden ainoan henkilön tai kokouksen rajattomasta yksinvallasta. Mutta hän on kerrassaan vallanjakamista vastaan. Ylivaltaisuus tulee olla määrätyllä henkilöllä tai yhdyskunnalla. Hän huolehtii ennen kaikkea järjestyksestä, häntä voitaisi nimittää järjestyksen filosofiksi. Valtioylivallan alle alistaa hän kaiken niin suuressa määrin, että valtiokirkon piispat restauratsionin jälkeen syyttivät häntä, vaikka hän olikin kerrassaan valtiokirkollinen, jumalanpilkkaajaksi. Ei siksi, että hän olisi jumalan kieltänyt — materialismistaan huolimatta piti hän aina kiinni jumalan olemassaolosta[3] — vaan siksi, että hän kielsi, mikä pappien silmissä oli tietysti paljon pahempaa, kirkolla olevan mitään oikeuksia valtiota vastaan. Ja samoin sai tämä valtioyksinvallan johdonmukainen teoretiko ajottain vieläpä kuninkaallisen oppilaansa Kaarle Stuartin — myöhemmin Kaarle II:sen — vastustajakseen, kun hän ei selittänyt kuninkaan rajatonta valtaa johtuvaksi suoraan jumalasta, vaan perusteli sen puhtaasti hyödyn kannalta. Se on hänestä johtunut jumalasta vain sikäli kuin se johtuu jumalan luomain asiain luonnosta, se on edullisin vaihtoehto vallan kaikista siteistä vapaata tilaa vastaan, jossa »ihminen on susi toista vastaan».
Ehdoton valtiovalta riippuu Hobbesin mielestä joko vallottajan alaiseksi alistumisesta tai sopimuksesta. Molemmissa tapauksissa tapahtuu vallan siirto pelosta: edellisessä tapauksessa pelätään vallottajaa, jälkimäisessä lähimäisten pahoja himoja, joita vastaan ylivaltiaan pitää suojata. Ja molemmissa tapauksissa on kerran luovutettu tai tunnustettu valta mahdoton siirtää toisille, se on sitte kerta kaikkiaan ylivaltiaalla, joka vain voi siitä vapaaehtoisesti luopua, mutta ei oikeudellisesti sitä muuten menettää. Vain jos hän näyttäytyy kykenemättömäksi antamaan oikeussuojaa ja maata puolustamaan, lakkaa alistumisen velvollisuus.
Jokaisesta oikeudesta, jota yksilö lain nojalla käyttää, on hänen kiittäminen ylivaltiasta; ei ole mitään oikeutta vastoin ylivaltiasta. Niin sanottu luonnonoikeus on voimassa vain kansalaisoikeuden ulkopuolisissa suhteissa, ei sitä vastaan. Omaisuus on olemassa vain kansalaisoikeuden määräämissä rajoissa; luonnontilassa on jokaisella samanlainen oikeus kaikkeen; mitä jollakulla tai jollakin joukolla on, sen ratkaisee tykkänään heidän hajottamansa viekkaus ja väkivalta. »Epätasaisuuden, mikä nyt on olemassa, ovat tuottaneet kansalaislait» ... »Näiden ravitsemisen välikappaleiden (maan ja maaperän, työ- ja kauppaoikeuden y. m.) jakautuminen on 'minun' ja 'sinun' ja 'hänen', se on yhdellä sanalla sanoen 'omaisuuden' aikaansaaminen ja kaikenlaisissa valtioissa ylivaltaisen vallan alainen.» ... »Josta saamme tehdä sen johtopäätöksen, että omaisuus-oikeus, joka alamaisella on maassaan, sisältää sen, että hänellä on oikeus estää kaikki muut alamaiset sitä käyttämästä, mutta ei estää ylivaltiasta, olipa tämä kokous tai yksinvaltias.»
Näiden omaisuutta koskevien lauseiden rinnalla voisi mainita »Leviathanista» vielä monia samanlaisia, eikä tarvitse pitkiä selittelyjä, huomatakseen, miten helppo niistä on johtaa sosialistisia vaatimuksia. Mutta mikään ei ollut Hobbesistä, niin hyväntahtoinen kuin hän monessa suhteessa olikin, kauempana kuin hyödyksi oleminen joillekin sosialistisille aatteille. Hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisessa suunnassa. Ei tosin »puhtaan» miettimisen maailmassa. Päinvastoin on hänen johtopäätelmillään, vaikka ne onkin puettu yleistettyyn muotoon, kuitenkin sangen tosioloinen, hänen aikansa valtiollisia taisteluja koskeva tarkotus. Hän ilmaisee tämän kirjansa 29:nnessä luvussa, jossa hän puhuu valtion hajoamisen syistä. Kuten kaikki kuningasvallan puolustajan tuskat siinä tulevat puheeksi, niin selitetään siinä suureksi epäkohdaksi, valtiolaitoksen »sairaudeksi», vaikeus saada rahaa valtion välttämättömien tarkotusten toteuttamiseksi ja nimenomaan sodan lähestyessä. »Tämä vaikeus», selitetään edelleen, »johtuu siitä käsityksestä, että jokaisella alamaisella on omistusoikeus maihinsa ja rikkauksiinsa, joka on esteenä ylivaltiaan oikeudelle niiden käyttämisessä.» Tämä on salaisena syynä siihen, että hyvä Hobbes itkee omaisuuden pyhyyden teorian vuoksi. Kun hän edelleen nimittää valtion sairaudeksi sitä seikkaa, että vuokraverojen ja monopolien kautta kokoontuu suuria määriä rahaa muutamien harvojen käsiin, ja vertaa sitä ihmisessä tapahtuvaan keuhkopussintulehdukseen, niin on vain vertaus hänelle ominainen, muuten on siinä kysymys juuri rahasta yhteiskuntaruumiin »verenä», ei yleensä vaan omaisuuden kasautumisesta. Suurmaaomistusta vastaan ei hänellä ole mitään muistuttamista.
Mutta puhtaita tarkotuksenmukaisuuskysymyksiä ei rankaisematta kukaan kohota teoretisiksi selviöiksi, ja niin ei »master Hobbs» (Hobbes on latinalainen kirjotustapa) ole välttänyt sitä kohtaloa, että hänet kuolemansa jälkeen on leimattu sosialistiksi ja utopistiksi. Itse asiassa tarvitsee hänen kirjasissaan vaan yksinvaltaisen ruhtinaan tai yksinvaltaisen kokouksen sijaan asettaa yksinvaltainen kansanylivaltius, ja yllä olevien lauseiden nojalla saa paperille valmiiksi kaikki radikalisinta yhteiskunnan mullistusta varten tarpeelliset ainekset. Mutta utopisti on Hobbes, huolimatta hänen materialismistaan, myöskin rajattoman yksinvallan teoretikona, koska hän tämän johtaa »oikeuksista», jotka häilyvät ilmassa.
Niistä vastakirjotuksista, joita »Leviathan» aikalaistensa puolella sai aikaan, on epäilemättä merkitsevin ja ainoa meidän tahollamme huomioon otettavaksi tuleva James Harringtonin kirjottama »Oceana». Yhtävähän, kuin Hobbesia, voi Harringtonia sanoa sosialistiksi, mutta myöskin hänen kirjallisella toiminnallansa on ollut sosialistiseen aatemaailmaan suuri ja, voi lisätä, oikea-arvoinen vaikutus. Tulemmepa näkemään, että tämä porvarilliset mielipiteet omaava Harrington voi suuremmalla syyllä saada paikan sosialismin historiassa kuin monet sosialististen »tulevaisuusvaltioitten» valmistajat.
Aluksi hiukan hänestä itsestään. James Harrington, syntynyt vuonna 1611, polveutui sangen varakkaasta ja arvossa pidetystä, rutlandshireläisestä perheestä, joka oli sukulaisuussuhteissa kokonaiseen joukkoon korkeamman aatelin jäseniä. Hän oli nuoruudessaan suurimmassa määrässä opinhaluinen ja vanhempiensa kertomuksen mukaan piti hän näitä vakavuudellaan paljo suuremmassa arvonannontunnossa kuin he häntä. Miehenä sitävastoin osottautui hän luonteeltaan iloiseksi, sangen sattuvan leikkisäksi. Opiskeltuaan monia vuosia Oxfordin yliopistossa, matkusteli hän, välittömän havainnonteon kautta laajentaakseen tietojaan, perättäin Hollannissa, Tanskassa, eri osissa Saksaa, Ranskaa ja Italiaa, jossa viimeksi mainitussa maassa erittäinkin Venetsian tasavalta ja sen hallitusmuoto suuressa määrin vaikuttivat häneen. Palattuaan Englantiin, omisti hän elämänsä, kun hänen isänsä sillä välin oli kuollut, sisarustensa ja sisaruspuoltensa kasvattamiseen, harrastaen samalla opinnoltaan ja hoitaen tilojaan. Häntä ylistetään tavattoman anteliaaksi, ja hänen kerrotaan usein ystävilleen, jotka varottivat häntä tuhlaamasta hyvyyttään kiittämättömille, huomauttaneen, että he olivat kiskurisieluja, kun vaativat antimistaan niin tavatonta maksua kuin kiitollisuutta.
Haagissa oli Harringtonin eräs hänen sukulaisensa saattanut Kaarle I:sen sisaren, Elisabetin, Böhmin pian pois joutuneen »talvikuninkaan» puolison, tuttavuuteen, ja Englannissa kävi hän monia kertoja kuninkaan hovissa, kumminkaan tavottelematta siellä mitään asemaa. Nämä henkilökohtaiset suhteet lienevät vaikuttaneet siihen, että hän kuninkaan ja parlamentin välisissä taisteluissa ei erikoisesti joutunut etualalle, niin suuressa määrässä kuin hän periaatteellisesti kallistuisin parlamentinpuolueen puolelle ja tämän julkisesti tunnusti. Kun Kaarle I:nen 1647 vangiksi joutumisensa jälkeen parlamentin päätöksen nojalla sulettiin Holdenbyn linnaan, sallittiin Harringtonin ja erään Thomas Herbertin olla hänen seuranaan. Myöskin Wightin saarella oli Kaarlella muiden muassa Harrington seuralaisenaan. Hän lienee ollut aivan erikoisesti mieltynyt seurusteluun tämän kanssa, häiriötä syntyi vain silloin kun keskusteltiin yksinvallasta tai tasavallasta, kun ei Harrington ensinkään peitellyt suosivansa jälkimäistä. Kun Kaarle vihdoin siirrettiin Windsoriin, erotettiin Harrington kuninkaan seurasta ja vangittiin, kun hän kieltäytyi valallaan velvottautumasta ilmiantamaan ja tyhjäksi tekemään kuninkaan mahdolliset pakoyritykset. Kuitenkin toimitti vaikutusvaltainen Ireton hänet pian vapaaksi, ja Harrington kävi vielä monta kertaa Kaarlen luona St. Jamesissa ja saattoi häntä vihdoin mestauslavalle.
Kuninkaan mestauksen jälkeen vetäytyi Harrington pitemmäksi aikaa täydellisesti opiskeluihinsa. Häneen oli koskenut sangen kovasti ihmisenä suuressa arvossa pitämänsä kuninkaan väkivaltainen kuolema; mutta se ei voinut saattaa häntä asettumaan tasavaltaa vastaan. Päinvastoin rupesi hän yksinäisyydessään kirjottamaan teosta, jonka hänen mielestään oli määrä osottaa puolueille tie päivän sekasorrosta. Tämä teos on »Oceana». Ennenkuin hän antoi sen painettavaksi, näytti hän sitä monille tutuistaan — muiden muassa meidän jo tapaamallemme majuri Wildmanille — ja luki heille ääneen kohtia siitä. Kun hän vihdoin antoi sen painatettavaksi, otettiin »Oceana», josta hallitukselle oli kerrottu kaikenlaisia kamalia juttuja, kirjanpainajan luota takavarikkoon ja vietiin Whitehalliin. Kaikista ponnistuksista huolimatta ei Harrington voinut saada sitä takaisin, ennenkuin hänen lopulta onnistui, Cromwellin lemmikkityttären, lady Bridget Claypolen, suosituksella taivuttaa kaikkivaltias diktatori itse määräämään se hänelle annettavaksi. Myöhemmin kerrotaan Cromwellin, kun »Oceana» hänelle omistettuna ilmestyi, sanoneen näkevänsä, että kirjottaja tahtoisi mielellään houkutella hänet valta-asemastaan mutta että hän ei parin paperiarkin vuoksi luopuisi siitä, mitä hän miekalla oli saavuttanut. Hän itse on, selitti hän, yhtä hyvin kuin kukaan muu, henkilökohtaista hallitusta vastaan, mutta hänen oli ollut pakko ottaa hoitaakseen ylisuojelijan toimi, kun oli nähty, että maan puolueet eivät muuten milloinkaan olisi sopineet hallitusmuodosta.
»Oceana» ilmestyi v. 1655 ja sai heti syntymään vastakirjotuksia, jotka melkein kaikki olivat jumaluusoppineiden kirjottamia, Harrington ei jättänyt vastaamatta vastustajilleen, ja hänen kiistakirjotuksensa, vaikka ovatkin vähän laveasanaisia, osottavat, että hän oli perusteellisesti lukenut ja leikkisä väittelijä. Tärkeimpiä näistä hänen kiistakirjoistaan on »The Prerogative of Popular Government», jonka ensimäinen osa oli suunnattu erään Matthew Wrenin kirjasta vastaan ja toinen sisälsi väittelyä muutamia jumaluusoppineita vastaan vanhanajan ja ensimäisten seurakuntien vaalijärjestelmistä. Paitsi kiistakirjotuksia on hän julaissut pari lyhempää laitetta »Oceanasta» — ne ovat nimeltään The Art of Lawgiving» ja »Systems of Politics», joista jälkimäinen on aivan lyhyt ja kirjotettu pykälien muotoon — sekä kolme muuta samoja asioita käsittelevää kirjasta.
Vuonna 1659 perusti Harrington seuran aatteidensa levittämiseksi ja selittämiseksi; seura sai Harringtonin valtioaatteessa suurta osaa näyttelevistä vuorottaisista — »roteeraavista» — vaaleista nimen »The Rota», ja kuului sen jäseniin ajan edistysmielisimmät demokratit ja useita kirjallista merkitystä saavuttaneita miehiä. Paitsi John Wildmania, »levelleri» Maksimilian Pettyä ja myöhemmin niin kuuluisaa William Pettyä, kuului Rota-seuraan m. m. tasavaltalaismielinen Henry Neville, »Plato redivivus» -kirjan kirjottaja, viidennen monarkian mies majuri Venner ja Miltonin tunnettu oppilas Cyriac Skinner. Istunnoissa käytiin tavattoman lukuisasti, ja seuran keskustelut hallitusmuodoista olivat vastustajienkin tunnustuksen mukaan kuulumattoman henkeviä ja hienoja. Vain harvat parlamentinjäsenistä olivat samalla Rota-seuran jäseniä, enemmistö ei tahtonut tietää mitään vuorottaisperiaatteesta. Kun kenraali Monk helmikuussa 1660 kutsui pitkän parlamentin poissuletut (kuningasmieliset) jäsenet takaisin ja siten alotti restauratsionin, hajautui seura, jonka pyrkimykset sillä hetkellä olivat toivottomia.
Restauratsionin jälkeiselle yksinvallalle oli Harrington »epäilyttävä» mies, ja joulukuun lopulla 1661 tämä mies, joka oli Kaarle I:tä ystävänä saattanut mestauslavalle asti, vangittiin äkkiä syytä ilmottamatta ja sulettiin tarkasti vartioituna Toweriin. Vasta hänen siskonsa kauan puuhattua toimitettiin kuulustelu, jolloin kävi selville, että Harrington oli annettu ilmi siitä, että hän olisi ottanut osaa tasavaltalaispuolueen kaikkien osastojen edustajien salaisiin kokouksiin, joissa oli muka neuvoteltu tasavallan väkivaltaisesta palauttamisesta ja sovittu kokonaisesta suunnitelmasta tämän aikomuksen toteuttamiseksi. Mutta asia jäi tämän kuulustelun varaan. Kaikki hänen anomuksensa, että häntä vastaan nostettaisi oikeusjuttu, jotta hän voisi todistaa syyttömyytensä, jäivät tuloksettomiksi, ja kun hän lopulta erään sisarensa kautta anoi oikeudellista Habeas-Corpus -määräystä, toimitettiin hänet suurella kiireellä enemmän kuin puolivuotisen kiduttavan tutkintovankeuden jälkeen pois ja sijotettiin vankina Plymouthia vastapäätä olevalle aivan viljelemättömälle St. Nichlasin kalliosaarelle. Vasta kun hän siellä oli saanut keripukin, sallittiin hänen korkeata takuuta (5,000 puntaa) vastaan muuttaa Plymouthin linnaan. Siellä joutui hän erään puoskarin käsiin, joka epäinhimillisillä lääkkeillä saattoi hänet kuoleman partaalle. Onneksi saivat hänen sisarensa viime hetkenä kuninkaalta vapautuskirjelmän, ja käytettyään kylpyjä palasi Harrington Lontooseen, jossa hän eli aina vuoteen 1677 saakka, kumminkaan enään milloinkaan täydellisesti tulematta entiselleen. Jo Plymouthissa oli sanottu, että hänen järkensä oli kärsinyt sairaudesta, eikä myöskään Lontoossa häntä pidetty, huolimatta siitä että hän keskustelussa esiintyi täysin johdonmukaisena, täysin henkisesti terveenä, katsoen hänen huomautuksiinsa sairautensa luonteesta ja yleensä luonnonlaeista. Mutta mahdollista on sekin, ettei hänen ympäristönsä käsittänyt hänen käyttämäänsä kuvaannollista puhetapaa; hänen viimeisistä kirjotuksistaan ei ainakaan voi päättää hänen niitä kirjottaessaan olleen mielenvikainen, vaikka hän niissäkin pyrkii käyttämään kummallisia kuvauksia. — Niin pitkälle »Oceanan» kirjottajasta. Sitte hänen teoksistaan.
»Oceana» on, kuten jo nimikin osottaa, valtiorunoelma, se ei ole kuvaus todellisesta valtiosta, vaan valtiosta, sellaisena kuin sen tulisi olla. Sikäli kuuluu se siis utopiain joukkoon. Ja kumminkin on siinä utopistista vain sen verran, että Harrington uskoi riippuvan vain valtiolaitoksen oikeasta hallitusmuodosta ja kokoonpanosta sen säilyttämisen ikuisesti samanlaisessa tilassa, ellei vaan ulkonainen väkivalta tullut häiritsemään sen olemassaoloa tai tasapainoa. Mutta muuten on Harringtonin juuri voimakkain puoli hänen historiankäsityksensä, joka on sangen tärkeä askel materalistista historiankäsitystä kohti. Ja vaikka »Oceana» ei kuvaa valtiota, joka todellisuudessa olisi sellainen, kuin »Oceanan» esitys näyttää, niin ovat kumminkin kuvan edellytykset otetut todellisuudesta ja vetää se johtopäätöksensä tunnetuista olosuhteista.
»Oceanan» valtio on Englanti, Englanti sellaisena kuin se oli Harringtonin ja hänen aikalaistensa nähtävänä. Harrington ei ollenkaan pyri tätä salaamaan, vaan saattaa sen päinvastoin mitä selvimmin lukijan tietoisuuteen. »Oceana» oli aiottu välittömästi toteutettavaksi. Kaikki siinä esiintyvät nimet on kreikan- ja latinankielestä niin muodostettu, että ne mahdollisimman hyvin kuvaavat sitä henkilöä tai paikkaa, jota ne tarkottavat. Siten on itse Englannin nimi »Oceana» (sanasta Oceanus = Länsimeri). Lontoonnimenä Harringtonin kirjassa on »Emporium», (= kauppakaupunki) Westminsterin (abbatin asuntopaikkaan viitaten) »Hiera», Westminster-Hallin nimenä »Pantheon». Kuningas Johanin nimenä on »Adoxus» (maineeton), Henrik VII:nnen »Panurgus» (viekas), Elisabetin »Parthenia» (neitseellinen), Jaakko I:sen »Morpheus» (unijumala tai muuttuvainen), Baconin »Verulamius», Hobbesin »Leviathan», Oliver Cromwellin »Olpheus Megaletor» (voittoisa ja suurisydäminen) j. n. e.
»Oceana»-kirja jakautuu neljään osaan. Ensimäinen käsittelee erilaisia hallitus- ja valtiomuotoja, toinen tasavallan tarkotuksenmukaisinta kokoonpanoa, kolmas oikeiden periaatteiden mukaan rakennetun tasavallan mallia — s. o. se kuvaa »Oceanaa» (Englantia) sellaisena tasavaltana —, ja neljäs on lisäys, jossa esitetään muutamia todennäköisiä seurauksia Englannin muuttamisesta »Oceanan» mallin mukaiseksi tasavallaksi.
Tämä tasavalta on ajateltu sekalaisen porvarilliseksi. Sen laitoksista ovat »rota» ja »ballot» oikeastaan epäoleellisimpia, niin mieltymyksellä kuin Harrington niitä laajalti käsitelleekin. Hän oli nähnyt sellaista Venetsiassa käytännössä, ja Venetsian hallitusmuoto näytti hänestä, kauttaaltaan kun se oli sovitettu, tuon tasavallan olosuhteita vastaavaksi, melkein täydelliseltä. Mutta kun hän oli kovin tietoinen Venetsian tasavallan ja Britannian saarivaltion aineellisten perusteiden erilaisuudesta, niin olisi hänen myöskin täytynyt myöntää itselleen, että Englannilla lopultakin oli käytettävänään toisia keinoja harvainvallan kukistamiseksi kuin Adrian tasavallan kuulaäänestykset ja vuorottaisuusmääräykset. Kumminkin näyttää hänet vallinneen ajatus esittää joka kohdassa vain sellaista, mikä jo ennen oli käytännössä osottautunut kelvolliseksi, josta jo oli ennakkotapauksia, eikä ole ehkä hänen vikansa, että hänen »rota»-ehdotuksestaan kirjotettiin paljon enemmän kuin esimerkiksi hänen »agrarilaistaan».
Tämän »agrarianin», joksi hän sitä nimittää, piti olla lisä-, vieläpä varsinaisena takeena palaamista vastaan yksinvaltaisiin tai feudalisiin olosuhteisiin. Sen mukaan ei kenelläkään nimittäin pitänyt saada olla maaomaisuutta enempää kuin 2,000 punnan vuosituloa vastaava määrä, tai, jos jollakulla lain voimaan astuessa oli enemmän, ei sitä saanut tuon enemmän häneltä siirtyä perintönä yksityiselle henkilölle. Tällä tavalla ei, sen mukaan kuin hän oli silloisen Englannin maaomaisuuden arvioinnut, maa missään tapauksessa voisi joutua vähemmän kuin 5,000 omistajan haltuun, ja jo siinä oli hänen mielestään kylliksi takeita aatelisherruutta ja tämän tukemaa yksinvaltaa vastaan. Kumminkaan ei maaomaisuuden keskittyminen kävisi koskaan niin pitkälle, päinvastoin arvelee Harrington, että pikkuviljelys olisi suurviljelystä lukuisampi ainakin suhteessa kolmen suhde yhteen, ja siinä on hänen mielestään hallitusmuodon kansanvaltainen luonne jo tosiasiallisesti määrättynä, sillä: government follows property — »valta mukautuu omaisuuden mukaan», tai, kuten me nykyisin lausuisimme: valtiollisen hallitusmuodon määrää kaikkialla omaisuudenjako.
Se on perusajatus, joka vallitsee koko Harringtonin teosta, jonka hän kaikkialla historiassa näkee ja jonka perusteella hän osaa sangen sattuvasti selittää historiallisia ilmiöitä, vieläpä monasti todella nerokkaasti sellaisia ennustaakin. Mutta sitä, että hän panee pääpainon maaomaisuuteen, ei sovi ihmetellä, kun ottaa huomioon Englannin silloisen taloudellisen rakenteen. Rahaomaisuus ja liikkuva tavara ei hänen mielestään tässä tule kysymykseen, koska sellaisella omaisuudella on »siivet», ja ne sillä olikin aikana, jolloin suurkauppias vielä oli »merchant adventurer» (»kauppiaskeinottelija») ja tehdasteollisuus yhä vielä oli ensimäisessä alussaan. Kokeet perustaa ylimysvalta pelkälle rahanomistukselle, ovat, selittää hän, harvoin tai eivät milloinkaan onnistuneet; vain valtioissa, joissa väestö pääasiallisesti elää kaupasta, kuten Venetsiassa ja Hollannissa, voi rahaomaisuuden jakautumisella olla sama merkitys kuin muualla maaomaisuuden jakautumisella.
Englantiin nähden selittää Harrington, että maaomaisuuden kehitys Tudor-suvun hallituskaudella on tehnyt välttämättömäksi valtiollisen vallankumouksen syntymisen. Hän kuvaa, miten Henrik VII:s hajottamalla seurueet, muuttamalla maansiirtolakeja sekä lakeja itsenäisten talonpoikaistilojen luomisesta oli vähentänyt feudalista maaomaisuutta ja lisännyt »kansan», se on porvarillisten luokkien, maanomistusta ja siten itse kasvattanut sen voiman, jonka lopulta täytyi käydä valtaistuimelle vaaralliseksi. Edelleen kuvaa hän, miten Henrik VIII:s hajottamalla luostaritilat oli aatelin yhä heiketessä edelleen auttanut tätä kehitystä ja salaa hankkinut »kansan teollisuudelle» niin runsasta »saalista», että jo Elisabetin hallitusaikana voimasuhteiden siirros oli johtanut melkein täydelliseen aatelin mitättömyyteen, ja miten lopulta ei enään ollut puuttunut kuningasvallan täydellisestä kukistumisesta muuta kuin se, että kansa pääsi selville tähän asti sille itselleen tuntemattoman voimansa salaisuudesta. Ja silloin oli kuningas, joka väitteissään oli yhtä itsepäinen kuin kuninkuuden hermo oli lamautunut, saanut papistoltaan kehotusta, joka sitte maksoi hänelle elämän.
»Sillä lordienhuone, joka oli yksin vaarallisessa välissä, kukistui kuninkaan ja alahuoneen riidoissa ja osotti siten, että »Crassus oli kuollut ja kannas murtunut». Mutta kuningasvallalla, jolta on riistetty sen aateli, ei ole muuta turvaa taivaan alla kuin armeija. Jonka vuoksi hallituksen (pitää olla: niiden ainesten, joille hallitus perustui) hajoamisesta oli seurauksena kansalaissota eikä kansalaissodasta hallituksen hajoaminen.»
Kuningasvallan palauttamisen selitti Harrington muuten mahdottomaksi paitsi uuden omaisuussuhteiden siirroksen seurauksena. Viisaat arvostelijat ovat tätä väitettä pilkanneet ja viitanneet siihen, että johan neljä vuotta »Oceanan» ilmestymisen jälkeen yksinvallan palauttaminen entiselleen kumminkin tapahtui. Mutta se todistaa vain, miten huonosti he olivat Harringtonia ymmärtäneet. Tämähän oli väittänyt mahdottomaksi sen, että porvarillisten luokkien valtiollinen valta — porvarillistunut maaomaisuus mukaanluettuna — olisi taas kukistettu muuten, paitsi oleellisesti muuttamalla omaisuussuhteita, ja tämän väitteen on historia kauttaaltaan todistanut paikkansa pitäväksi. Harrington tiesi sangen hyvin, että on hallituksen sekamuotoja, hän mainitsee siitä useita historiallisia esimerkkejä, mutta hän pyrkii sitte joka kerta löytämään sen puolen, jolla hallituksen painopiste oli, ja määrää sen mukaan kysymyksessä olevan hallituksen luonteen. Hän ei voinut aikanaan ennakolta tietää mitään parlamentarisen yksinvallan kaksinaisuudesta, mutta tämän lopullinen esiintyminen oli Harringtonin teorian juhlavoitto eikä sen kumoamista.
Se seikka, että Stuartien koe rajattoman yksinvallan palauttamiseksi epäonnistui, todistaa oikeaksi kaiken, mitä Harrington oli kirjottanut Hobbesia vastaan.
Muun muassa oli Hobbes laskenut leikkiä tasavaltalaisten käsityksien mukaisesta »sopimusvaltiosta» ja tuuminut, että laki on voimassa vain miekan voimalla, ilman tätä oli se muka vain paperilehti. Siihen vastaa Harrington: »Hän (Hobbes) olisi kumminkin edelleen voinut tehdä sen johtopäätöksen, että miekka ilman sitä kättä, joka sitä käyttää, on vain pala kylmää rautaa. Kätenä, joka miekkaa pitää, on kansanpuolustusjoukko ..., mutta armeija on eläin, jolla on iso vatsa ja jota täytyy ruokkia. Siksi joutuu taas kaikki riippumaan siitä, minkälaiset ruokamaat teillä on, ja se, minkälaiset ruokamaat teillä on, se riippuu omaisuudenjakautumisesta, sillä ilman omaisuutta on esivallan miekka pelkkä nimi tai leikkikalu.» Lyhyesti, se jolla olisi varoja lähettää, kuten Iso-Turkki timariotinsa,[4] tämä isovatsainen eläin ruokamaalle, se voisi myöskin nauraa sopimusvaltiolle, mutta jos (feudalisen) aatelin maanvuokraajilla ja maaorjilla asustettu maaomaisuus on tuona ruokamaana, »niin on kuninkaan sellaisessa asemassa mahdoton hallita muuten kuin sopimuksen perusteella, tai, jos hän rikkoo sopimuksen, niin ovat ne sanoja, jotka johtavat iskuihin.»
Harrington oli Hobbesin suhteen vastakkain yksinomaan mitä tulee valtiomies Hobbesiin. Filosofi Hobbesia vastaan tuntee hän suurinta kunnioitusta. Varsinkin hänen teoksiaan ihmisen luonnosta sekä vapaudesta ja välttämättömyydestä pitää hän mitä suurimmassa arvossa.
Mutta hän ei pysähdy Hobbesiin, hän käy edemmä ja sovelluttaa tämän tahdonmääritelmän historiaan. Laki on tahdon tuote, kirjottaa hän teoksessaan »The Prerogative of Popular Government», mutta tahto ei toimi perusteitta, ja tahdon perusteena on etu. On siis, sanoo hän, naurettavaa sanoa jotakin hallitusmuotoa tai perustuslakia luonnollisimmaksi. »Hallitus» — tässä aina merkiten samaa kuin hallitusmuoto — »on samalla tavoin keinotekoinen, olipa se kansanvaltainen tai yksinvaltainen; saadakseen siis tietää, kumpi on luonnollisempi, täytyy tarkastaa, kumpi enemmän lähentelee luonnon taidetuotetta.» Ajateltakoon taloa ja laivaa, toinen on luonnollinen maalla, toinen merellä. »Jokainen hallitus on yhtä keinotekoinen vaikutuksissaan ja itsessään ja yhtä luonnollinen siihen syyhyn tai aineeseen katsoen, jolle se perustuu.»
Mitä suurimmalla kunnioituksella puhuu Harrington Macchiavellistä; tämä on hänestä »ihailtava», »valtiollisten kirjailijain ruhtinas». Siitä huolimatta osottaa hän olevansa henkisesti hänestä riippumaton ja oikaisee usein hänen esityksiään mitä onnellisimmalla tavalla. »Kansa, joka on turmeltunut, sanoo Macchiavelli, ei kykene muodostamaan tasavaltaa. Mutta missä hän osottaa, mikä on turmeltunut kansa, sen on hän joko itseltään tai minulta salannut, enkä minä voi tästä sokkelosta löytää muuta poispääsykeinoa, kuin sanoa, että, kun omaisuudenjakautuminen muuttuu, täytyy kansan välttämättömästi turmeltua siihenastiseen hallitusmuotoonsa nähden. Mutta turmeltuminen tässä mielessä ei merkitse mitään muuta kuin sitä, että hallitusmuodon, kuten luonnollisten kappaleidenkin, turmeltuminen merkitsee uuden syntymistä. Jos siis tapahtuu omaisuudenjakautuminen yksinvaltiaasta poiskäsin, niin on kansan turmeltuminen tässä tapauksessa sen tulemista kypsemmäksi tasavaltaiselle hallitusmuodolle. Mutta kun minä kyllä tiedän, että turmeltuminen, josta hän puhuu, tarkottaa tapojen turmeltumista, niin (lisään minä) johtuu tämäkin omaisuudenjakautumisen muutoksista ... Missä omaisuudenjakautuminen muuttuu kansanvaltaisesta harvainvaltaiseksi tai yksinvaltaiseksi, saa yleinen etu ja siihen sisältyvä järki ja oikeudellisuus yksityisemmän luonteen, ylellisyys tulee kohtuuden sijaan ja orjuus vapauden sijaan ... Mutta kun omaisuuden jakautuminen Englannissa on kehittynyt päinvastaiseen suuntaan kuin Roomassa, niin eivät myöskään kansan tavat ole turmeltuneet, vaan päinvastoin tulleet tasavaltaa vastaavammiksi.» Turmeltumisen vallankumouksellisen puolen keksiminen ei varmaan ole mikään mitätön työ.
Voisimme vielä mainita useita kohtia, jotka osottavat Harringtonin olleen niin lähellä materialistista historiankäsitystä, kuin vaan 17:nnellä vuosisadalla voi olla. Kun hän esim. aina puhuu vain omaisuudesta perustana valtiollisille y. m. laitoksille, jotka ovat tuon perusteen »päällisrakennetta», ei hänen omaisuuskäsitteensä ole suinkaan mikään muinaisjäännöksen tapainen. »Teollisuus», sanoo hän kirjassaan »Systems of Politics», »on kaikkein kasautuvaisin, ja kasautuminen vihaa enemmän kuin mikään muu kaiken tekemistä yhtäläiseksi.» Kun nyt »kansan tulot riippuvat teollisuudesta saatavasta tulosta», ei ole, selittää hän, ensinkään sitä vaaraa tarjona, että kansa ryhtyisi väkivaltaiseen tasottamiseen (»levelling»). Siihen aikaan nähden, jona Harrington teoksensa kirjotti, piti se aivan paikkansa. Ja kun Harrington selittää gentryn, se on hyvinvoivan isäntien luokan, olemassaolon kansanvallalle ei vain vaarattomaksi, vaan vieläpä hyödylliseksikin, jos vaan suurin osa maasta on talonpoikien hallussa, niin on silläkin mielipiteellä oikeutuksensa siihen aikaan nähden, jona hän kirjansa kirjotti. Maanviljelyksen edistyminen tapahtui suurista tiloista alkaen. »Oceanassa» selittää Harrington sen ansaitsevan suuremman kunnian, joka keksisi keinon, millä lopettaa vuokramaksujen yleneminen kilpailun seurauksena ja kumminkin estää järkiperäisen maanviljelyksen laiminlyöminen.
Myöskään ei Harringtonilta, kun hän selittää valtiollisen hallitusmuodon riippuvan omaisuudenjaosta, ole jäänyt huomaamatta, että muut tekijät, kuten esimerkiksi maan maantieteellinen asema, voivat väärentäen vaikuttaa valtiollisiin suhteisiin, kuten hän juuri esim. Englannin suojatusta saari-asemasta johtaa sen väärentämättömän kehityksen mahdollisuuden. Hänen työtoverinsa, yllämainittu Henry Neville, selittääkin sitte v. 1683 ilmestyneessä »Plato redivivus» -teoksessa, silloisen Saksan keisarivallan suhteellisen pysyväisyyden sen tosiasian nojalla, että Saksaa uhkasi toiselta puolen Ranska, toiselta alinomainen turkkilaisten hyökkäyksen vaara, kun taas Harrington itse jo teoksessaan »The Prerogative» oli selittänyt Saksan valtakunnan jonkinlaiseksi pikkuruhtinasten tasavallaksi, joka »ei tarjoa kovin hyvää esimerkkiä». Edelleen voi sitä seikkaa, että Harrington yhdisti porvarilliset luokat »kansa»-käsitteeksi sitä vähemmän leimata taantumukselliseksi käsitykseksi, kun, kuten tunnetaan, yksin St. Simon vielä 19:nnen vuosisadan alussa käytti teollisuusväestöä, olipa se sitte käyttäjiä tai käytettäviä, merkitsemään »työmies»-käsitettä. Ansaitsevat luokat erosivat Harringtonin aikoihin toisistaan vain omaisuutensa tai tulojensa suuruuteen nähden; oli köyhiä, mutta mitään alituiseen riippuvaisuuteen tuomittujen köyhälistöläisten luokkaa ei ollut. Tässä mielessä puhuu »Oceana» väestön jakautumisesta eri ryhmiin.
Kansa on Harringtonin mallitasavallassa jakautunut »vapaisiin tai kansalaisiin ja palvelijoihin», mutta viimemainittuun sanaan liittyy lisä »koska he sellaisia ovat». »Sillä», selitetään edelleen, »niin pian kuin nämä tekevät itsensä riippumattomiksi, s. o. elävät omaan laskuunsa, ovat he vapaita tai kansalaisia». Eikä tämä määräys, tuumii hän, tarvitse mitään puolustelua, sillä »(taloudellisen) riippuvaisuussuhteen luonne ei ole mahdollinen yhdistää vapauteen tai tasavallan hallitukseen osaa ottamiseen.»
Toinen »Oceanassa» esiintyvä väestönjako, joka tässä meidän kannaltamme on mieltäkiinnittävä, on väestön jakaminen kahteen tuloluokkaan, joista toiseen kuuluvat ne kansalaiset, joilla on tuloja yli sata puntaa ja toiseen ne kansalaiset, joilla on tuloja sata puntaa tai vähemmän. Tämä jako on määräävänä maanpuolustusta järjestettäessä: se, jolla on yli sata puntaa tuloja, on velvollinen palvelemaan ratsuväessä; se, jolla on tuloja sata puntaa tai sitä vähemmän, kuuluu jalkaväkeen. Kaikki kolmeakymmentä vuotta nuoremmat miehet kuuluvat kenttäarmeijaan, kolmeakymmentä vuotta vanhemmat linnaväkeen. Ollen jyrkästi vastakkain levellerien kanssa ei Harrington hyväksy mitään poikkeusta asevelvollisuudesta; vain sen yleisyydessä näkee hän suojan asevallan kansanvaltaisvastaisia pyrkimyksiä vastaan. Olisi muka tuhlausta pyrkiä käymään sotaa pienellä armeijalla. Tulojen mukaan toimitettu luokkajako määrää edelleen äänioikeutettujen jaon. Niiden luokka, joilla on tuloja yli sata puntaa, valitsee välittömillä vaaleilla senaatin, jossa on kolmesataa jäsentä ja joka keskustelee laeista ja asetuksista tai tekee niistä ehdotuksia.
Kansaneduskunnassa, joka on »johtavana tribuksena» — koko maa on alueellisesti jaettuna viiteenkymmeneen »tribukseen», nämä satakuntiin ja nämä taas seurakuntiin; kaikissa on itsevalitut virkamiehet —, on jäseninä kuusisataa vähemmän kuin sadan punnan tulot omaavien kansalaisten valitsemaa edustajaa ja neljäsataaviisikymmentä enemmän kuin sadan punnan tulot omaavien kansalaisten valitsemaa, niin että painopiste on edellisten puolella. Tällä kansaneduskunnalla on toimena äänestäminen, joka lopullisesti ja yksin ratkaisee esitetyt lait. Mitä se määrää, se on »maan lakina». Jos se hylkää vain erikoisia pykäliä lakiesityksestä, menevät ne senaattiin uudelleen punnittaviksi, mahdollisesti muutetussa muodossa tullakseen taas esitetyiksi kansaneduskunnalle. Jokainen lakiehdotus lähetetään kansaneduskunnalle painettuna kuutta viikkoa ennen ratkaisua, mutta kansaneduskunta kokouksena ei siitä keskustele vaan vain äänestää.
Sillä, että kummankin tuloluokan on valittava omat erikoiset edustajansa, s. o. luokkavaaleilla, ei Harrington tarkota sitä, että omistavalle luokalle olisi taattava oma edustuksensa, vaan päinvastoin on tarkotuksena saada aikaan se, että kansaneduskunnassa varattomat olisivat lukuisammin edustettuina kuin varakkaat, kuten hänen toisista teoksistaan käy selville. Muuten uskoi Harrington kansanvallanasian olevan sen kautta tarpeeksi turvatun, että yksinpä senaatinkin valitsijoihin pääsemisen ehtona oleva tulomäärä oli niin alhainen, että muka kenellekään ahkeralle ja kunnolliselle yhteiskunnan jäsenelle ei käy mahdottomaksi sen saavuttaminen. Hyödyllisenä ahkeruuteen kannustajana piti hän sitä, että tämän tulomäärän saavuttamista seuraisi eräitä kunniasijoja.
Itsestään selvää on, että »Oceanassa» on pidetty runsaasti huolta kouluista, teknillisestä kasvatuksesta, tieteistä y. m., mikä edistäisi teollisuutta. Samoin kuin sekin, että vanhuudenheikkojen ja työkyvyttömien toimeentulosta on kaikin tavoin huolta pidetty. Uskonnonvapaus tulisi »Oceanassa» myöskin vallitsemaan. Yhä uudestaan puhuu Harrington siitä, että porvarillista vapautta ei voi olla ilman uskonnonvapautta ja samoin päinvastoin. Tämä selittää, miksi valtiokirkolliset ja presbyteriläiset niin raivoissaan hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Hän mielellään sitte laskeekin leikkiä jumaluusoppineista ja vallankin Oxfordin jumaluusopin-yliopiston jumaluusoppineista.
Harringtonilla on ollut 18:nnen vuosisadan vallankumoukselliseen kirjallisuuteen paljon suurempi vaikutus kuin yleensä tiedetään. Usein on hänen teoksiaan käytetty, vaikka ei ole ilmotettu, että otteet ovat hänen kirjotuksistaan. Veisi kumminkin liian pitkälle ruveta tässä sitä esimerkeillä osottamaan. Vielä Sieyèsin kirjotuksissa voi selvästi huomata Harringtonin oppien vaikutusta[5] ja samoin St. Simonin kirjotuksissa. Eikä niin ymmärtäen ole myöskään liiaksi sanottu, kun me luemme hänet, ei johtopäätöksiinsä, mutta kyllä teoretisiin esityksiinsä nähden nykyaikaisen tieteellisen sosialismin edeltäjiin.
| * | * | |
| * |
17:s vuosisata on Englannissa kansantaloustieteen, porvarillisen ansion — pääoman — tieteen, vuosisata. Me olemme jo huomauttaneet, että useimmat tuon ajan kansantaloustieteelliset kirjailijat ovat enemmän tai vähemmän suoria suojelustullijärjestelmän tai merkantilijärjestelmän puolustajia — siten esim. Hobbeskin —, ja asian luonnon mukaista on, että, kun suojelustullijärjestelmän piti olla eduksi teollisuus-luokille, ja nämä vielä olivat »kansa», suojelustullijärjestelmää puoltavassa kirjallisuudessa oli voimakkaasti kansalle-ystävällinen tai kansanvaltainen piirre, ja että on helppo asia keksiä siitä sosialistisia käänteitä. Mutta me uskomme kumminkin, että jo mainituissa esimerkeissä on kylläksi valaistusta asiaan. Kysymyksen kanssa siitä, miten teollisuutta edistämme, käy edelleen kaikkialla rinnan kysymys siitä, miten huolehdimme köyhistämme, ja nämä molemmat sulautuvat kysymykseksi: miten kasvatamme köyhiämme maataloudelliseen ja teolliseen toimintaan. Kuten P. Chamberlen, niin esittävät vielä useat muutkin kirjailijat — kansantaloustieteilijät ja ihmisystävät — teollisuus- ja maataloustyösiirtolain perustamista, joiden aina pitäisi olla mallilaitoksia alallaan. 17:nnen vuosisadan lopulla oli jo kokonainen kirjallisuus tätä asiaa koskevia ehdotuksia — se jäi tuloksettomaksi, kun yksityisillä kunnilla ei ollut voimia eikä halua ryhtyä sellaisiin kokeiluihin, ja valtiolta vasta oikein puuttui sekä halua että aikaa sellaiseen. Sensijaan ratkaisi valtio restauratsionin aikana köyhäinkysymyksen avustusasuntopaikkalailla, jonka kautta köyhät muiden miellyttävien mukavuuksien lisäksi saivat vielä myöskin riitelemisen avustusvelvollisesta kunnasta. Mutta asian myöhempiä vaiheita ei ole paikka tässä kohdin selvitellä, jätämme niin ollen asian tässä näiden yleisten viittausten varaan.
[1] »Kuninkaitten ja viranomaisten vallan rajat». Milton kirjotti tämän kirjan 1649 puolustaakseen oikeudenkäyntiä Kaarle I:tä vastaan.
[2] Kirjan täydellinen nimi on: »Leviathan tai kirkollisen ja kansalaisvaltion aines, muoto ja valtapiiri».
[3] Hänen kirjojaan lukiessa johtuu tavan takaa ajattelemaan, että se tapahtui vain siksi, että uskontoa »täytyy olla kansaa varten».
[4] Timarioti, läänitystiluksilla palkittu sotilas.
[5] Napoleon Bonaparten 18:nnen p:n Brumairekuuta (9 p:n marraskuuta 1799) jälkeen voimaan saattama konsulihallitusmuoto sisälsi samanlaisen jaon vain neuvottelevaan ja vain päättävään eduskuntaosaan kuin Harringtonin »Oceana», ja varmaa on, että Sieyès, joka tuon hallitusmuodon alkuaan oli suunnitellut, oli saanut jakomuodon Harringtonin teoksesta.