19:nnen vuosisadan historiankirjotus on puhdistanut Cromwellin kuvan monista vääristelyistä, joiden peittämänä hänen aikalaisensa olivat jättäneet sen meille perinnöksi. Dunbarin voittaja ei enään nykyisin näytä meistä siltä kaksikieliseltä juonittelijalta, jona niin useat hänen taistelutovereistaan häntä pitivät, ei »suurelta petturilta», joka tykkänään kunnianhimonsa pyyteitä noudattaen tänään polki jalkoihinsa, mitä hän eilen oli vakuuttaen arvostanut. Gardinerin häntä koskeva teos on tässä suhteessa hävittänyt viimeiset epäilykset ja antanut avaimen tähän asti vielä selvittämättä olleisiin Cromwellin luonteen puoliin. Ne eri voimat, vaikutteet ja seikat, jotka Cromwellin askeleet määräsivät, selitellään siinä selvemmin ja asetetaan tarkempaan aikajärjestykseen kuin ennen milloinkaan on tapahtunut, ja siinä osottautuu Cromwellin »petos» melkein joka kerta vähintään omakohtaisesti oikeutetuksi oppurtunismiksi. Mutta mitä Cromwell ihmisenä ja valtiomiehenä voittaa, sen menettää hän vallankumouksellisena. Tuo suuri sotapäällikkö oli suuri valtiomiehenä, koska hän oli suuri opportunismissa, mutta samasta syystä oli hän pieni vallankumouksellisena. Tuona aikana, jolloin taistelu vanhoja mahteja vastaan pyrkii vallankumoukselliseen ratkaisuun, huomaamme hänet usein horjuvaiseksi vieläpä pikkumaiseksikin; jos vasta muut ainekset kulloinkin pakottavat hänet ottamaan ratkaisevan askeleen, niin on hän melkein aina vain toimeenpaneva, mutta ei, kuten hänen aikalaisensa uskoivat, valmisteleva käsi. Tuona joka suhteessa vallankumouksellisena aikana 1646–1648 voittavat muut hänet tarvittavien valtiollisten toimenpiteiden ymmärtämisessä, muuttuneen aseman pikaisessa käsittämisessä, ennen kaikkea tekevät niin levellerit, jotka suoraan siinä ovat suuria, missä hän on pieni. Sotajoukon ja porvariston alhaisolaisradikaliset ainekset astuvat tähän aikaan yhä enemmän etualalle ja osottavat tietä vallankumoukselle. Levellerit kansassa ja tavalliset sotamiehet — agitatorit — armeijassa ymmärtävät ensimäisinä välttämättömäksi ryhtyä ponteviin toimenpiteisiin parlamentin vallankumousvastaisia aineksia vastaan, ja nämä samat ainekset ne ensimäisinä ymmärtävät, että niin kauan kuin vallankumous hyväksyy perimäopin kuninkaan edesvastuuttomuudesta, ja kohtelee häntä valtiovangin asemasta vain sotavankina, ei mikään heidän voittonsa ole turvattu. Kun Cromwell vielä yrittää neuvotteluilla hankkia Kaarle I:seltä pieniä myönnytyksiä, ovat levellerit ja heidän ystävänsä jo aikoja käsittäneet, että tätä yksinvaltiasta vastaan suunnattu vallankumous tarvitsee »Ehudinsa».[1]
Mutta levellerien itsensä joukossa on kansanvaltaiseen vaistoon, — vieläpä enemmänkin, mikäli kansanvalta on kysymyksessä, todella valtiolliseen kaukonäköisyyteen — nähden John Lilburne suuressa määrässä muita etevämpi. Hän oli kyllä ennen kaikkea kokonaan valtiollisten opinkappaleiden mies ja sellaisena pakostakin yksipuolinen. Mutta tämä opinkappaleiden mies ymmärsi monta asiaa merkillisen terävästi ja on melkoisen monessa kohdin ollut oikeassa vastoin valtiomiehiä. »Kaikki lainlaadinnallinen valta», kirjottaa hän esimerkiksi jo vuonna 1646, kun ei vielä kukaan johtavista valtiomiehistä ajatellut hyökkäystä lordienhuoneen kimppuun, »kaikki lainlaadinnallinen valta on varsinaiselta luonnoltaan puhtaasti mielivaltainen, ja suurinta orjuutusta on ollut antaa sellainen vapaa määräämisvalta elinajaksi jollekin ihmisluokalle (katsoen siihen turmeltuneisuuteen ja yltiöpäisyyteen, johon ihmisen, vieläpä parhaimmankin ihmisen sydän voi joutua). Mutta lordien vaatimuksiin ei sisälly vain se, että he koko elinikänsä saisivat olla mielivaltaisesti ratkaisevana valtana, vaan he haluavat, että valta määrättäisi periytymään heidän pojilleenkin, olivatpa nämä sitte konnia tai narreja, mikä olisi pahinta vallanalaisuutta maailmassa». Vasta kolmea vuotta myöhemmin huomasivat armeijan grandit ja parlamentti, että Lilburne oli ollut oikeassa, ja poistivat lordienhuoneen. Mutta me olemme myöskin nähneet, miten hänen varovaisuutensa mielivaltaa ja mahdollista väkivallan käyttöä vastaan osasi kohdistua yksin parlamenttiinkin, ja miten tarmokkaasti hän, vaikka hän olikin alituisessa vuorovaikutuksessa sotajoukon kansanvaltaisten ainesten kanssa, kumminkin asettui vastustamaan yritystä miekkahallinnon aikaansaamiseksi.
Myöhäisemmän ajan arvosteluista mainittakoon tässä yksi. Tietosanakirjassa »Dictionary of National Biography» kirjottaa prof. C. H. Firth pitkän Lilburnesta selkoa tekevän artikkelin lopussa:
»Lilburnen valtiollinen merkitys on helposti selitetty. Vallankumouksessa, jossa muut väittelivät kuninkaan ja parlamentin kummankinpuolisista oikeuksista, puhui hän aina kansan puolesta. Hänen horjumaton rohkeutensa ja hänen puheensa voima tekivät hänestä joukkojen epäjumalan. Coken 'Institutsionit' kädessään kykeni hän vaatimaan taisteluun minkä oikeusistuimen hyvänsä. Hän oli valmis taistelemaan jokaista väärinkäytöstä vastaan, mitä ikinä hän omasta kohdastaan asettikin siinä vaaranalaiseksi, mutta hänen intohimoinen itseisostelunsa teki hänestä vaarallisen puoluelaisen, ja hän uhrasi yhä uudestaan yleisen edun oman personallisen kostonhimonsa hyväksi. Olisi väärin väittää, ettei hän tuntenut todellista sääliä kaikkia sortoa ja puutetta kärsiviä kohtaan; vieläpä silloinkin, kun hän itse oli maanpaossa, voivat häneen koskea englantilaisten sotavankien kärsimykset ja voi hän käyttää kaiken hänellä vielä olevan vaikutusvallan kotona parantaakseen heidän asemaansa. Kynäkiistoissaan oli hän herkkäuskoinen, välitti vähän totuudesta syytteitä tehdessään ja oli leppymättömän kostonhimoinen. Hän hyökkäsi järjestään kaikkien järjestettyjen auktoritetien, ylähuoneen, alahuoneen, valtioneuvoston ja upseerineuvoston, kimppuun — ja riiteli järjestään jokaisen liittoutuneen kanssa.»
Lilburnen riitoihin nähden on kumminkin huomattava, että kaikki hänen oikeusjuttunsa ja riitansa koskivat tärkeitä oikeuden ja yhteishyvän kysymyksiä. Ei sekään seikka, että hänen ei koskaan mainita joutuneen epäsopuun todellisten aatetoveriensa kanssa, vaan että nämä päinvastoin lujilla rakkauden siteillä olivat kiintyneet häneen ja aina asettuivat häntä puolustamaan, puhu kovin paljo hänen riidanhaluisuudestaan. Hän oli kiivas, mutta myöskin aina valmis myöntämään tekemänsä erehdykset. Ennemmin kuin kukaan muu oli hän huomannut Cromwellin kunnianhimon ja osottanut häpeälliseksi tämän taipumuksen valtiollisiin juoniin; siitä huolimatta oli hän, kuten olemme nähneet, heti valmis laskemaan aseensa, kun vaan Cromwell osotti haluavansa noudattaa kansanvaltaista politikaa sellaisena kuin hän sen ymmärsi. Mutta sellainen ei ollut milloinkaan Cromwellin aikomus, hän oli kerrassaan omistavien luokkien edustaja, ja joskin hän tarpeen tullen käytti radikalisia voimasanoja, niin oli niissä hänen käyttäminään aivan toinen mieli kuin Lilburnen käyttäminä. Yksinpä silloinkin kun hän ei niitä vain vehkeilläkseen käyttänyt, täytyi hänen Lilburnesta näyttää valtiolliselta silmänkääntäjältä heti, kun osottautui miten hänen toimenpiteensä erosivat niistä, joita Lilburne uskoi saavansa odottaa.
Aika oli levoton, ja sen, joka niin ehdottomasti kuin Lilburne oli talonpoikien, käsityöläisten, työläisten y. m. joukkojen puolella, täytyi »hyökätä järjestään kaikkien järjestettyjen auktoritetien kimppuun.» On naurettavaa hakea siitä todistusta Lilburnen »itseisostelusta». Hänen suhtautumisensa »järjestettyihin auktoriteteihin» ja Cromwelliin määräsivät hänen valtiolliset periaatteensa, ja oli tämä suhtautuminen sama kuin kaikkien merkitsevien kansanjoukkojen asianajajien porvarillisissa vallankumouksissa. Häntä voi nimittää demogogiksi, kansanvillitsijäksi, samassa mielessä kuin Marat, Desmoulins, O'Connell olivat demagogeja, eikä hänen paikkansa tämänlaisten miesten sarjassa ole mikään vähäpätöinen. Hän oli loistava puhuja, käytti miekkaa ja kynää yhtä rohkeasti ja taitavasti, ja joskin toiset hänen taistelutovereistaan ovat olleet tiedon syvällisyydessä — vaikka hänenkään tietomääränsä ei suinkaan ollut pieni — toiset taas yhteiskunnallisessa radikalisuudessa häntä etevämpiä, ei kumminkaan kukaan toinen yhdistänyt itseensä niin paljon loistavia kansan-agitatorin ominaisuuksia kuin hän, jota yksin Humekin nimittää »kesyttömimmäksi, mutta rohkeimmaksi ja suorimmaksi kaikista ihmisistä». Aatteenmiehen taipumattomaan oikeudentuntoon liittyi hänessä sodassa koetellun vallankumouksellisen päättäväisyys ja käytännöllisen valtiomiehen terävä arvostelukyky.
Sen seikan kanssa ei ole se ristiriidassa, että hän ei aina oikein arvostellut Cromwellin askeleita. Hän edusti toista luokkaa, toisia periaatteita kuin tämä, ja olisi ollut näiden huono edustaja, jos hän olisi vallassaolevien toimia mitannut muulla mittapuulla kuin sillä, mikä vastasi hänen edustamiansa. Taisteleva puoluemies ei aina voi eikä saa arvostella asioita historioitsijan puolueettomuudella. Myöskään ei suurpolitika koskaan ole ollut kansanvaltaisten puolueiden vahvoja puolia. Cromwell puolestaan oli kokonaan omistavien luokkien edustaja ja oli sellaisena juuri niissä kysymyksissä, joissa Lilburne oli merkitsevä, sangen vähäpätöinen — jopa typerä. Hän piti yhteiskunnan jakautumista aateliin, porvaristoon ja työläisiin ja näiden luokkien oikeudellista asemaa, sellaisena kuin se silloin oli, koskemattomana »luonnollisena» maailmanjärjestyksenä.
Parista Cromwellin vuosina 1654–55 ensimäiselle protektoratiparlamentille pitämästä puheesta käy selville, että levelleriliike vielä 1655 hehkui tuhkan alla. Cromwell esittää asian kyllä liiotellen; levelleriliikkeestä johtuva vaara oli enemmän häntä itseään koskeva kuin vakava vaara valtiolle ja yhteiskunnalle. Vuoden 1654:n jälkeen seurasi murhayritys toistaan »lordiprotektoria» vastaan, kaikki pantuja toimeen entisten levellerien tai heitä lähellä olevien radikalisten lahkolaisten taholta kuningasmielisten kiihottamina, jopa rahallisesti avustaminakin. Siten oli ennenkaikkea laita Sexby-Sindercombin yrityksen tai yritysten.
Edwärd Sexby, armeijan »agitatori» ja Lilburnen uskottu, oli epäilemättä sangen lahjakas ja tavattoman toimintakykyinen mies. Hän oli ollut sotapalveluksessa tavallisesta sotamiehestä ruveten ja vähitellen kohonnut everstiksi asti. Suureksi osaksi hänen työtään oli, että keväällä 1647 saatiin aikaan Newmarket-Heathin kokous, jossa armeija velvotettiin ajamaan kansanvallan asiaa. Cromwellin pääesikunnan ja agitatorien välisissä neuvotteluissa saman vuoden syksyllä Putneyssä käytti Sexby joka suhteessa terävämpää puhetapaa. Kun käsiteltiin äänioikeus-kysymystä, viittasi hän niihin tuhansiin sotilaihin, jotka, yhtä varattomina kuin hänkin, asettivat elämänsä alttiiksi puolustaessaan »heille englantilaisina synnynnäisesti kuuluvia oikeuksia ja etuja». Miksi sanotaan heille nyt, että heillä, ellei heillä ole kiinteätä maaomaisuutta, myöskään ei ole synnynnäisiä oikeuksia? Hän puolestaan ei jätä synnynnäistä oikeuttaan kellekään. Yhtä räikeää on hänen arvostelunsa armeijan siihenastisesta valtiollisesta menettelytavasta.
Vielä tasavallan ensi vuosina oli Sexby sen palveluksessa, mutta sen jälkeen kun protektorati oli julistettu, Lilburne laittomasti siirretty Jerseyhin ja muita tasavaltalaisia alettu ahdistella, tuli hän, kuten monet muut levellerit ja tasavaltalaiset siihen vakaumukseen, että »kaikkivaltaisen hirmuvaltiaan» ja »petturin» Cromwellin syrjäyttäminen oli päämääränä olevien valtiollisten ihanteiden saavuttamisen välttämätön ehto. Ja siten joutuivat Sexby ja muutamat muut, joiden vakaumuksellisuutta voi yhtä vähän epäillä kuin hänenkään, tuohon mielentilaan, jossa heistä näytti oikealta keinolta suuren päämääränsä saavuttamiseksi ryhtyä yhteiseen puuhaan Cromwellia vastaan, jopa kuningasmielisten, espanjalaisten y. m. kanssa, ja ottaa heiltä rahallista apua häntä vastaan.[2] Yhteistyössä espanjalaisten kanssa oli heille hyvää esimerkkiä näyttänyt perintökuningas jumalan armosta, samoin oli Kaarle Stuart jo alussa vuotta 1654 jumalanarmoisuutensa ylevän tunteen valtaamana antanut julistuksen, jossa sille, joka toimittaisi tieltä pois »alhaisen, halpamielisen poikasen Cromwellin ... miekalla, pistoolilla tai myrkyllä, luvattiin kristillisen kuninkaan sanalla» (!) 500 punnan vuositulot, everstin arvonimi ja muita kunnianosotuksia. Mutta niin houkutteleva kuin tarjous olikin, ei kukaan ollut vielä yrittänyt ansaita palkintoa, kun Cromwell ei milloinkaan ratsastanut ulos hyvättä henkivartiotta ja muutenkin huolehti tarpeellisesta vartioimisestaan. Nyt ryhtyivät pettyneet ja katkeroittaneet levellerit asiaan, eivätkä he siinä välittäneet elämänsä alttiiksi joutumisesta. Raha, mikä oli käytettävänä, ei riittänyt suuripiirteiseen kapinaan, ei ollut muuta keinoa kuin koettaa murhayritystä, ja muutamat Sexbyn liittolaisista olivat kyllin rohkeita, ajoittain ruvetakseen Cromwellin henkivartijastoon päästäkseen sen ratsastaessa Hyde-Parkissa Cromwellin kimppuun. Mutta heidän suunnitelmansa ei onnistunut milloinkaan, ja niin tarjoutui lopulta yksi heistä, Miles Sindercomb, koettamaan toista tapaa. Sexby jättää hänelle tähän tarkotukseen käytettäväksi 1,600 puntaa ja lähtee uudestaan ulkomaille, hankkiakseen lisää varoja.
Miles Sindercomb oli samoin kuin Sexbykin innostuneena nuorukaisena ruvennut parlamentin sotajoukkoon, oli 1649 korpraalina ottanut osaa levellerien »sopimuksen» puolesta tekemään kapinaan, oli Burfordin luona joutunut vangiksi, ja olisi hänet ehdottomasti perinyt muiden vangittujen korpraalien kohtalo, ellei hänen yöllä ennen mestausta olisi onnistanut pakenemalla pelastua. Hän meni Skotlantiin sikäläiseen parlamentinarmeijaan, tai nyt: tasavallanarmeijaan, yleni pian rahastonhoitajaksi, otti 1654 osaa yritykseen saada komentavan kenraalin Monkin tilalle, jota armeijan tasavaltalaiset ja levellerit — ja, kuten myöhemmin on näkynyt, hyvällä syyllä — pitävät epävarmana, varmasti tasavaltalainen eversti Robert Overton; mutta kun salahanke tuli ilmi, erotti Monk hänet, jonka jälkeen hän palasi Lontooseen ja joutui yhteyteen Sexbyn ja muiden salaliittolaisten kanssa. Hänen aikomuksenaan oli, kun Sexby meni mannermaalla käymään, toimittaa Cromwell maailmasta jonkinlaisen räjähdyskoneen avulla. Hän vuokrasi tässä tarkotuksessa Lontoon lähellä olevasta Hammersmithistä huoneen, jossa akkunat olivat kadulle päin, jota Cromwellin oli kulettava matkalla Hampton-Courtista Whitehalliin. Mutta hänen kokeensa kävivät epäsuotuisaan suuntaan, hän hylkäsi taas tuuman ja johtui nyt ajattelemaan sytyttää palamaan Whitehall, jossa Cromwell talven aikana majaili; syntyvän sekasorron aikana aikoi hän sitte riittävän voiman avustamana ottaa valtaansa »tyrannin». Hän oli saanut sata henkilöä yhtymään tuumaansa ja oli hänellä sata nopeaa hevosta valmiina, ja tammikuun 8 p:nä 1657, kello puoli 12 yöllä, keksittiin, senjälkeen kun illalla oli nähty hänet ja muuan hänen liittolaisensa kuleksimassa Whitehallin ympärillä, syntyvän palonhajun opastamana palavalla sytyttimellä varustettu, täynnä polttoaineita oleva kori — »joka olisi pystynyt polttamaan kivienkin läpi». Vahti tekee heti ilmotuksen. Kaikkia vahteja, henkivartiastoa y. m. kuulustellaan, ja muuan henkivartija, joka on tiennyt suunnitelmasta, tekee täyden tunnustuksen — ellei hän jo alusta alkaen ole toiminut petturina. Sindercomb tavataan, saadaan kiivaasta vastustuksesta huolimatta vangittua, tuodaan Toweriin, ja 9 p:nä helmikuuta tuomitsee ylioikeus hänet valtiopetturina kuolemaan. Helmikuun 14 p:nä piti hänet mestattaman, mutta hän otti edellisenä yönä myrkkyä, jota hänen siskonsa hyvästijättökäynnillään oli salaa hänelle jättänyt.
Vähää ennen hänen kuolemaansa ilmestyneessä, erään Cromwellin katkeran vastustajan kynästä lähteneessä lentokirjasessa asetetaan Sindercomb hehkuvin sanoin vanhanajan paraiden vapaustaistelijat rinnalle. »Hän oli urhea kuin roomalainen», sanotaan hänestä m. m. siinä. — Tämän lentokirjasen nimenä, jonka todellisesta tekijästä ei olla selvillä, on: »Tappaminen ei ole murhaa». Kirjanen synnytti ilmestyessään tavatonta huomiota. Niin kovin sitä haluttiin, että sitä ei saanut kappalettakaan viittä shillingiä vähemmällä. Kuten jo nimikin osottaa, suositellaan siinä valtiollisia murhayrityksiä, luonnollisesti Cromwellia tarkottavia. Se on kirjotettu tavattoman vaikuttavasti ja oli sillä ennen kaikkea se vaikutus, että se kokonaan katkeroitti Cromwellilta ilon hänen saavuttamastaan tavattomasta valta-asemasta. Kaikkivaltias protektori tarvitsi nyt yhä enemmän varovaisuustoimenpiteitä, kun hän liikkui ulkosalla.
Sexby oli pian Sindercombin kuoleman jälkeen salaa palannut Lontooseen, järjestääkseen, kuten voi otaksua, hajotetut salaliittolaiset uudelleen. Heinäkuussa koettaa Sexby uudestaan salapuvussa laivalla päästä Hollantiin. Mutta huolimatta valepuvusta ja huolimatta täysiparrasta, jonka hän oli itselleen kasvattanut, tuntevat hallitusviranomaiset hänet, ottavat kiinni ja pistävät Toweriin. Siellä sitte oli hän muka, linnanpäällikön lausunnon mukaan, sir John Barksteadille ja muille todistajille tunnustanut saaneensa Kaarle Stuartin asiamiehiltä ja liittolaisilta rahaa murhayrityksiä toimeenpannakseen ja järjestäneensä Sindercombin toimeenpaneman murhayrityksen. Pian senjälkeen kerrotaan hänen tulleen mielipuoleksi ja jo tammikuussa 1658 kuoli hän.
Kirjanen »Tappaminen ei ole murhaa» ilmestyi samaan aikaan jolloin parlamentti kehotti Cromwellia muuttamaan valtiomuotoa ja ottamaan kuninkaanarvon. Pitkähkön aikaa mietittyään hylkäsi Cromwell kuninkaannimen; niin hänen mieltänsä kuin armeija noudattikin, oli se kumminkin asettunut tällaista vastaan. Mutta ennenkuin Cromwell oli saanut asian ratkaistuksi, yrittivät porvarilliset ainekset ja porvarilliseen elämään palanneet armeijanjäsenet saada aikaan tasavaltalaisen kapinan Lontoossa: »viidennen monarkian» kannattajat — nykyisin sanoisimme teoretiset tasavaltalaiset — sopivat aatetovereineen siitä, että huhtikuun 9 p:nä kokoonnuttaisi Mile-Endiin, erääseen Lontoon itäpuoliseen esikaupunkiin, asestettuina ja mukana aseita ja muonavaroja muille ja että samalla kehotettaisi kansaa nousemaan taisteluun vahvistetun jumalanvaltakunnan puolesta. Luotettiin siihen myötätuntoon, mikä näillä pyrkimyksillä oli väestössä, armeijassa ja monissa virkaeronottaneissa tai palveluksesta päässeissä upseereissa. Mutta ei oltu otettu huomioon Cromwellin ja hänen urkkijainsa valppautta. Kun salaliiton johtajat määrätyn päivän aamuna tulivat tapaamispaikalle, olivat myöskin jo Cromwellin ratsumiehet siellä, vangitsivat parikymmentä henkilöä ja ottivat takavarikkoon niiden mukanaan tuomat julistukset, lentokirjaset sekä lipun, johon oli kuvattu lepäävä leijona — »Juudaan suvun leijona» — sekä tunnuslauseina: »Kuka on hänet herättävä?» Seuraavina päivinä tapahtui vielä useiden salaliiton salaisesta tukemisesta tai suosimisesta epäiltyjen henkilöiden vangitsemisia, ja »viides monarkia istui lukkojen ja telkien takana». Oikeusjuttua ei pantu alulle. Useimmat vangituista sijotettiin joksikin aikaa Toweriin ja toiset muihin varmoihin paikkoihin.
Myöhemminkin tehdyt mellakka- ja kapinayritykset tukahutettiin alkuunsa. Sitävastoin kuoli Cromwell samana vuonna kesän lopulla — 30 p:nä elokuuta 1658 — ankaraan vuoroaikaiseen kuumeeseen, ikuiset taistelut ja sielulliset järkytykset olivat myöskin ennenaikojaan runnelleet hänen ruumiinsa.
Nyt seuraavat tapaukset osottivat, miten vähän hänen kuolemansa edisti sitä asiaa, jonka puolesta levellerit taistelivat. Toiset henkilöt, toiset omistavien luokkien ryhmät taistelivat nyt vallasta, kansasta ei enään ole puhetta. Lopuksi tapahtuu, »Rungon» oltua lyhyen aikaa haudasta nousseena, v. 1660 kenraali Monkin toimittama Stuartien valtaistuimen uudelleen pystyttäminen (»restauratsioni»). Riemuisasti tervehdittynä saapuu Kaarle II:nen Lontooseen, Englannilla on taasen kuningas. Ja minkälainen? Heikkoluontoinen, irstas olio, jolla ei ollut yhtäkään Cromwellin kunnollisista ominaisuuksista, tavallinen naismetsästäjä ja tuhlari, jonka hallituksen aikana nyt vasta oikein tapahtuu sitä, jota vastaan levellerit niin usein olivat kapinoinneet: valtionmaitten tuhlausta ja maalordien harjottamaa talonpoikien sortoa ja karkotusta. Aateliset maanomistajat pudistavat päältään viimeisetkin feudalisten velvollisuuksien jätteet ja myöntävät sen sijaan kuninkaalle käyttövaroja, jotka epäsuorina veroina asetetaan oikeudettomien kansanjoukkojen kannettaviksi. »Mainehikas» whig-vallankumous v. 1688 — Oranian suvun asettaminen Stuartien tilalle — tuottaa maalaisväestölle parempaan päin tapahtuvan käänteen sijasta käänteen huonompaan päin. Valtion maista tehdään oikein puhdasta, ja yhteismaan ryöstöille antaa parlamentti, jonka yksinvaltius vaalioikeuden ollessa entisellä kurjalla kannallaan on vain pelkkää riistäjäluokan yksinvaltiutta, laillisuuden leiman surullisen kuuluisilla »Enclosures-Acts» -säädöksillään. »Noin v. 1750 oli riippumaton talonpoikaisväestö kadonnut ja 18:nnen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä maanviljelijöiden yhteisomaisuuden viimeiset jäljet» (Marx, Kapital I.).
Yhtävähän tuotti restauratsioni parannusta kaupunkilaistyöläisten asemaan. Muistettakoon, mitä toisessa luvussa Thorold Rogersin taholta kuulimme asiasta. Talonpojat, käsityöläiset ja työläiset jäävät kauaksi aikaa valtiollisesti osattomiksi, ja jos viimeksimainitut ajottain saavat aikaan parannuksia taloudellisiin olosuhteisiinsa, ei se tapahdu lainsäädännön kautta vaan pikemmin vastoin sitä. Mainittavampaa vastustusliikettä suurten riistäjien nyt ehdotonta valtiollista herruutta vastaan ei näiden luokkien taholta synny ei 17:nnellä eikä 18:nnella vuosisadalla. Levellerien kukistuessa olivat heidän valtiolliset esitaistelijansa kukistuneet, vastustushenki uskaltaa ilmetä enään vain uskonnollisissa lahkokunnissa tai etsii se sellaisista turvaa, ja yksinpä lahkoissakin, jotka elävät yli restauratsionin, tapahtuu muutos. Ne kadottavat yhä enemmän vallankumouksellisen luonteensa, ne tulevat nyt kaikki enemmän tai vähemmän »kunnioitettaviksi».
Maltillisen suunnan independendit — »gentlemenit» — liittyvät valtiollisessa suhteessa whig-liikkeeseen, jolle rikkaammat heistä, kun v. 1688 on kysymys Stuart-suvun syrjäyttämisestä, antavat voimakasta rahallista apua. He ovat 17:nnen vuosisadan lopulla sellainen rahamahti, että Kaarle II:nen ei uskaltanut käydä heidän kirkkojensa kimppuun, vaan oli iloinen, kun he lainasivat hänelle rahaa. Independentiläisiin kuuluivat myöskin Englannin pankin perustajat. Mutta näiden vaikutusvaltaisten ainesten suojassa voivat myöskin independentiset seurakunnat säilyä elossa; niissä eli perinnöllisenä jonkinlainen radikalisuus, ja vielä nykyisinkin ovat kongregatsionalistit, kuten independentien yhteisnimi kuuluu, valtiollisradikalisten liikkeiden kannattajalisänä.
Osa vallankumousajan independentiläisyyden vastustushenkisemmistä aineksista sulautuu uudestikastajaliikkeen hajanaisten jäännösten kanssa baptistiseurakunniksi. Nykyisin ei ole helppo tarkalleen saada selville näiden alkuperää ja niiden kehittymistä uudestikastajaliikkeestä. Mutta kun alusta alkaen on ollut erisuuntaisia uudestikastajia, maltillisia ja jyrkkiä, porvarillisia ja kommunistisia, mutta anabaptistien nimeä kauan on käytetty kaikille erotuksetta yhteisenä, on se kumminkin tarkotuksetontakin. Kun nykyisin monet kunnianarvoisat baptistit tahtovat johtaa seurakuntiensa alun independentiläisyydestä ja olla vain tämän haarautuma, niin voi heille sen tyydytyksen suoda sitä paremmin, kun ei ole kerrassaan mitään epäilystä tämän viimeksimainitun yhteydestä uudestikastajaliikkeen kanssa, vieläpä se suuressa määrin on tämän lapsikin. Asianlaita on se, että tuona aikana, josta tässä on kysymys, lahkolaisliike oli ainaisessa kehitystilassa, toinen lahko sai kannattajia toisesta ja nimien merkitys aina muuttui. Voipa yksin viidennen monarkian kannattajien joukossa huomata sangen oleellisia eroavaisuuksia. Baptistit itse jakautuvat kaikenlaisiin alaryhmiin, mutta melkein kaikki saavat, samoin kuin 18:nnen vuosisadan keskivaiheilla perustettu metodistien (wesleyläisten) lahko, suurimman osan kannattajistaan työläisluokkien piireistä ja ovat uudempaan aikaan asti olleet, miten milloinkin, näiden luokkien vastustuspyrkimysten hiljaisia hoivaajia tai julistajia, puoliksi vastustusliikkeen tyyssijoja, puoliksi sen varaventtiilejä porvariluokkien hyödyksi ja hyväksi.
Mutta niin paljon voi Englannin nykyisille baptisteille myöntää, että baptistiliike ei polveudu kommunistisista uudestikastajista. Mitä näistä vielä oli jätteitä, kun vallankumous oli työnsä tehnyt ja restaurajsioni oli valmistumassa, sitä ei meidän ole haettava sen ajan yli eläneistä baptisti- tai anabaptistiseurakunnista, vaan ensimäisten kveekarien joukosta. Tämä lahko, ollen itse vallankumouskauden, mutta sen toisen ajanjakson, haaveista heräämisen kauden, lapsi, omaksuu aikaa vastaavassa muodossa vallankumouksen radikalisimmat siveelliset ja yhteiskunnalliset pyrkimykset Olemme nähneet Lilburnen ja Winstanleyn kääntyneen, heidän pyrkimystensä epäonnistuttua, kveekarien lahkoon. Tekivätkö he tämän siksi, että luopuivat tavottelemasta päämääräänsä? Aivan varmaan: eivät siksi. He epäilivät vain valitsemansa tien oikeutta. He huomasivat, kuten sellaisten tappioiden sattuessa aina huomataan, että, kun politika ei ole ollut omiaan joukkoja nostamaan, tulee muka alkaa siveydestä, opettaa uutta siveysoppia. Ja kveekarien siveysoppi on ennenkaikkea aivan epäilemättä kommunistista siveysoppia. Myöskään eivät ensimäiset kveekarit suinkaan ole vain vaarattomia uskonnollisia haaveilijoita, uskonnollisten aatteiden syventäjiä. Pikemmin on uskonnollinen asu heillä vain vaippana peittämässä kommunistisia tai kommunisminsukuisia pyrkimyksiä. Vasta vähitellen tulee tässäkin se, mikä aluksi oli vain kuorta tai muotoa, yhä enemmän pääasiaksi; vasta vähitellen tulee »ystäviä»,[3] »valon» kannattajia; entisistä valtiolle vaarallisten aatteiden saarnaajista, jollaisina heitä niin kauan aikaa pidettiin ja sellaisina ankarasti vainottiin, tulee todellisia mallikansalaisia. Kun Lilburne itse heihin liittyi, olivat he tai ainakin monet heistä väkivaltaiset keinot hylkääviä, mutta kumminkin yhteiskuntauudistusta tavottelevia yllyttäjiä, aikakautensa »siveys»-sosialisteja. Ja ensimäinen henkilö, joka restauratsionin jälkeen ansaitsee mainitsemista sosialismin historiassa ja siinä todella ansaitsee paikkansa, eikä mitään vähäpätöistä, on kveekari, — John Bellers.
Näistä ja muista syistä on meidän omistettava kveekareille erikoinen luku. Sitävastoin voimme tässä sivuuttaa kaikki muut vallankumousajan lahkot. Aina niiden erikoisten uskonkappaleiden laadun mukaan häipyvät niiden kannattajat porvarillisiin lahkoihin, kääntyvät uudistettuun valtiokirkkoon tai sitte liittyvät kveekareihin. Viimeksimainittua täytyy otaksua esimerkiksi monista antinomisteista, familisteista ja rantereista, ja radikalisiin baptisteihin nähden on se varmaa.
18:s vuosisata alituisine kauppasotineen ja englantilaisen siirtomaaomistuksen jättiläismäisine kasvamisineen, jotka molemmat kiinnittivät paljon kansan työkykyisiä aineksia, jäi sekä valtiolliseen että yhteiskunnalliseen uudistusliikkeeseen nähden kokonaisuudessaan hedelmättömäksi. Porvaristo myöntyi, muuten hyötyessään, rauhallisena siihen säännöttömyyteen, että sen nimessä hallitsi ei vain kuningas, vaan myöskin uudistettu ja jalkavaimojen pojista y. m. lisänsä saanut ylimystö. Se tyytyi vaalijärjestelmään, joka riisti äänioikeuden jopa suurelta osalta omistavaa porvaristoakin. Yksinäiset äänet, jotka vastaan nousevat, kaikuvat voimattomina. Vasta Napoleonia vastaan käytyjen sotien päätyttyä syntyy voimakkaampi uudistusliike, josta, senjälkeen kun äänioikeus 1832 ulotetaan pikkuporvaristolle, eroavat köyhälistöläiset ainekset ja muodostavat suuren chartistipuolueen, joka 19:nnellä vuosisadalla jatkaa siitä, mihin levellerit 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla olivat lopettaneet. Chartistit ovat kerrassaan levellerien perijöitä. Heidän kansan-»chartansa» vaatii, vastaten kuluneena aikana tapahtunutta taloudellista kehitystä, nyt suoraan äänioikeutta kaikille täysi-ikäisille miehille, mutta ei ole muuten missään suhteessa radikalisempi kuin levellerien kansansopimus, jota Carlyle pilkkaa ennenaikaiseksi »Bentham–Sieyès -perustuslaiksi», mutta jonka sen laatija John Lilburne suuremmalla syyllä voi sanoa »kansanvapauden lailliseksi perustaksi». Ja kuten chartistit levellereistä, niin polveutuu suuri 19:nnen vuosisadan englantilainen utopisti, Robert Owen, suorassa polvessa »todellisista levellereistä». Hän itse vetoo John Bellersiin edeltäjänänsä, mutta me tulemme näkemään, että tämä taas vuorostaan seisoo Gerard Winstanleyn hartioilla.[4]
[1] Ehud on Tuomarienkirjan 3:nnessa luvussa ylistetty Moabitien lihavan kuninkaan Eglonin murhaaja.
[2] Muutamat historioitsijat ovat kumminkin sitä mieltä, että Sexby oli halpamielinen palkattu salamurhaaja, joka vain tahtoi »ansaita rahaa». Mutta paitsi sitä, että jo hänen edelliset elämänvaiheensa puhuvat tätä otaksumaa vastaan, kumoo sen kokonaan myöskin muuan vuosilta 1655–57 säilynyt Kaarle Stuartin ja hänen luottamusmiestensä toiselta puolen ja kuningasmielisten puoluejohtajien sekä jesuitapateri Talbotin toiselta puolen välillä tapahtunut kirjeenvaihto, jossa sangen usein puhutaan Sexbystä, mutta aina vain lahjakkaana, lujaluontoisena miehenä, jonka katkeraa vihaa Cromwellia vastaan olisi käytettävä hyväkseen, mutta jonka suhteen hänen valtiollisen vakaumuksensa vuoksi tulisi menetellä kovin varovasti.
[3] »Ystävä» oli kveekarien keskinäisenä puhuttelusanana.
[4] Levellerien äänenkannattaja. Niiden sanomalehtien joukossa, jotka ilmestyivät vallankumousvuosina 1648–49, oli yksi, joka oli toimitettu levellerien hengessä, joiden julistukset ja lentokirjaset se painattaa palstoilleen ja jota sen vuoksi voi nimittää heidän äänenkannattajakseen ja jota siksi on nimitettykin. Sillä oli nimenä sen aikakauden radikalisimman valtiollisen puolueen lehden nimenä hiukan oudolta kuulostava »The Moderate» — »Maltillinen». Mutta se ei ollut sille nimeksi otettu pilkallisessa mielessä eikä tämän nimen valinnassa ilmennyt tekopyhyyttäkään, se pikemmin kuvastaa vain liikkeen opinkappalepuolta. »Moderaten» kieli on kauttaaltaan levollista ja puolueetonta. Se on ensimäisiä lehtiä, ellei ensimäinen, jossa silloin tällöin on johtava artikkeli tai ainakin jotakin sen tapaista. Useat sen numerot alkavat kirjotuksella, jossa levellerien näkökannalta tarkastellaan valtiollisia, jopa taloudellisiakin kysymyksiä. Lehden tiedonannoista käy ilmi m. m., että levelleriliike oli levinnyt maaseudullekin, m. m. vuorityöläisten keskuuteen.
Lehteä ilmestyi kaikkiaan 63 numeroa. Sen sisällyksen lähempi selostaminen, niin mieltäkiinnittävää kuin se olisikin, veisi tässä liian pitkälle. Lehti ei luonnollisesti ollut nykyaikaisenlainen sanomalehti. Se oli neljänneskokoa oleva kahdeksansivuinen lehtinen, jonka pääsisällyksenä olivat uutiset. Se ilmestyi hiukan toista vuotta, heinäkuusta 1648 syyskuun loppuun 1649. Kaikkia sen numeroita ei ole nykypäiville säilynyt.