»Puhdistettu» tai »Runko»-parlamentti oli sillävälin tehnyt jyrkän lopun taistelusta Kaarle I:sen kanssa. Joulukuun 23 p:nä 1648 asetti se komitean miettimään kuningasta vastaan suunnattavaa menettelytapaa. 1 p:nä tammikuuta 1649 ehdottaa tämä, että kuningas, joka oli pettänyt kansakunnan, petoksella saattamalla sen sodan käsiin, olisi vedettävä tilille, ja sen mukaan päätetään muodostaa valtio-oikeusistuin, jonka piti tuomita Kaarle. Kun yhä vielä koolla olevien lordien enemmistö kieltäytyy hyväksymästä päätöstä, julistaa alahuone 24 p:nä tammikuuta uudella päätöksellään, että kansa oli kaiken vallan ainoa oikea lähde, ja että senvuoksi sen valitsemat edustajat (juuri alahuoneen jäsenet) muodostaisivat Englannin korkeimman vallan, jonka päätöksellä kuninkaan ja lordien suostumuksettakin olisi lainvoimaa. Tammikuun 6 p:nä uudistetaan syytöspäätös ja nimitetään parlamentin omalla vallalla 135 henkilöä esikoisoikeudeksi kuninkaan oikeudenkäyntiä varten. Paitsi Cromwellia ja muita armeijan grandeja kuului myöskin Robert Lilburne tähän tuomioistuimeen, ja yksinpä John Lilburnelle tarjottiin — kuten tämä itse, saamatta vastaväitteitä, kertoo eräässä pian jälkeenpäin ilmestyneessä lentokirjasessa — paikkaa tässä poikkeus-oikeusistuimessa, johon luonnollisesti voitiin käyttää vain tasavaltalaisia. Mutta Johnin jyrkkä oikeudentunto kielsi häntä ottamasta osaa toimeen, joka itse asiassa oli vain oikeuden muotoon puettu väkivallantyö, sellaisena tosin sangen pitävien perusteiden määräämä. »Kunnon John» ei kyllä ollenkaan ollut kuninkaan tuomitsemista vastaan, mutta hän väitti, että parlamentilla ei ollut oikeutta vielä esiintyä kansaneduskuntana, eikä tahtonut kuningastakaan vastaan käytettäväksi mitään erikoistuomioistuinta, vaan tahtoi että hänet olisi tuomittu tavallisessa oikeudessa. Hänen kansanvaltaiset epäilyksensä saavuttivat kumminkin yhtä vähän kannatusta kuin hänen esittämänsä lainopillisetkaan. Kaarle tuomittiin 27 p:nä tammikuuta 1649 valtiopetoksesta kuolemaan ja mestattiin 30 p:nä tammikuuta. Helmikuun 1 p:nä antaa parlamentti siunauksensa Priden »puhdistukselle» muodollisestikin sulkemalla parlamentista Priden poisajamat jäsenet, 6 p:nä helmikuuta päätetään, että lordienhuone on lakkautettava »hyödyttömänä ja vaarallisena»,[1] 7 p:nä helmikuuta, että kuninkaan tai yhden yksinäisen henkilön kautta tapahtuva hallitus »hyödyttömänä, haitallisena ja vaarallisena» lakkautettaisiin. 15 p:nä helmikuuta nimitetään yhdestäkolmatta henkilöstä kokoonpantu valtioneuvosto, johon luonnollisesti kuuluvat Cromwell, Fairfax ja eräät muut armeijan grandit, m. m. Henry Marten. 13 p:nä maaliskuuta hakevat muutamat tämän korkean yhdyskunnan jäsenet saatavilleen erään herra John Miltonin, kirjailijan ja yksityisopettajan, joka asuu pienessä talopahasessa Holbornessa, ja tarjoavat hänelle vieraiden kielten sihteerin paikkaa valtioneuvostossa, jonka suuri runoilija ottaakin vastaan. 19 p:nä toukokuuta julistetaan Englanti parlamentin päätöksellä tasavallaksi (»commonwealth»).
Lilburne oli tammikuun aikana taas ollut pohjosessa yksityisasioitaan järjestämässä. Hän oli päässyt harhaluuloistaan ja tahtoi kokonaan vetäytyä julkisesta elämästä. Ollen liian ylpeä ottaakseen vastaan hyväpalkkaista valtion virkaa, johon häntä kehotettiin rupeamaan, sillä hänen vaikutuksensa radikalisiin piireihin oli melkoinen, asettui hän, palattuaan Lontooseen, jossa hänellä oli porvarioikeudet, saippuan keittäjäksi Southwarkin etukaupunkiin. Hän selitti, ettei hän tahdo lihota työläiskansan kustannuksella sen eläessä puutteessa. Sitävastoin vastusti hän vain lyhyen aikaa valtiollisten ystäviensä vaatimusta, jotka eivät tahtoneet jättää taistelua grandien herruutta vastaan. Jo 26 p:nä helmikuuta ilmaantuu hän taas eräiden Lontoon porvarien etunenässä parlamenttiin puhuakseen eräitä valtioneuvoston, armeijassa olevia »rauhattomuudentuottajia» kukistaakseen suunnittelemia toimenpiteitä vastaan suunnatun anomuksen puolesta.
Useissa Lontoon lähelle majotetuissa rykmenteissä oli nimittäin suurta tyytymättömyyttä. Huomattiin, että »grandien» toimenpiteet eivät ensinkään vastanneet Newmarket-Heathillä tehtyjä sopimuksia, että paljon kylläkin tehtiin parlamentin oikeuksien puolesta, mutta ei mitään kansan oikeuksien puolesta, ja ilmaistiin tämä tyytymättömyys käyttämällä merenvihreitä nauhoja, levellerien merkkejä. Tukahuttaakseen »kapinallisen» hengen, päätti sotaneuvosto hyväksyä julistuksen, jossa sotamiehiä kiellettiin jättämästä anomuksia parlamentille tai muuten kellekään, paitsi upseereilleen, ja keskustelemasta sivilihenkilöiden kanssa valtiollisista asioista. Edelleen päätettiin pyytää parlamentilta lupaa saada sotaoikeuden tuomion nojalla hirttää ne, jotka koettivat kiihottaa sotajoukkoa »kapinoimaan». Näitä toimenpiteitä vastaan suuntautui Lilburnen anomus, ja sitä seurasi kirjelmä, jonka hän muutamia päiviä myöhemmin julkaisi lentokirjasena nimellä »Englands new chains discovered» (»Englannin uudet kahleet keksitty»). Hän paljastaa siinä ne eri typistelyt, joita armeijan grandit olivat tehneet alkuperäisesti yhdessä hyväksyttyyn kansansopimukseen, arvostelee mitä terävimmin juuri luotua valtioneuvostolaitosta, joka hänen mielestään oli pelkkä armeijan sotaneuvoston käskyläinen, vaatii sen korvaamista usein uudistettavilla vastuunalaisilla toimikunnilla, joita asiat niin järjestäen voitaisi pitää ohjissa, että parlamentti olisi pysyväinen kunnes uudestaanvalittu tulee sen tilalle, edelleen vaatii hän kiistämättömänä kansanoikeutena ja keinona salaliittoja ja tyrannillisia haluja vastaan sanomalehdistön täyttä vapautta.
Mutta myöskin itse armeijan riveistä eivät vastalauseet jääneet tulematta. 1 p:nä maaliskuuta ilmestyy kahdeksan kenraali Fairfaxin armeijan sotamiehen allekirjottama »Kirje kenraali Fairfaxille ja hänen upseerineuvostolleen» — vastalause, jossa kovin rohkeasti tehdään selkoa kaikista armeijan valituksista johtajiaan vastaan, syytetään Cromwellia siitä, että hän pyrkisi kuninkaanarvoon, nimitetään parlamenttia sotaneuvoston heijastuspeiliksi ja sotaneuvostoa Cromwellin, Iretonin ja Harrisonin aseeksi ja käydään terävin sanoin sapelihallituksen muodostamisen kimppuun. »Me olemme englantilaisia sotilaita, jotka Englannin vapauden puolustamiseksi olemme kokoontuneet lippujemme juurelle, emmekä mitään ulkolaisia palkkajoukkoja kansan teurastamiseksi maksua vastaan ja eräiden henkilöjen turmiollisten kunnianhimon pyyteiden palvelemiseksi», selittivät he ja vaativat pysyttäväksi Newmarket-Heathin sopimuksissa. Kirje loppuu lämpimästi ilmottaen hyväksyttävän Lilburnen anomus, ja liityttävän »vapaasti ja iloisesti» sitä kannattamaan, valmiina taistelussa seisomaan ja kaatumaan sen vaatimuksien puolustamiseksi.
3 p:nä maaliskuuta joutuvat he sotaoikeuden eteen. Kolme taipuu, katsoen vaaralliseen asemaan, myöntymään ja saavat armon. Muut viisi sitävastoin ilmaisevat äärimäistä päättäväisyyttä. Tahdottiin ennenkaikkea tietää, kuka oli kirjeen sepittänyt, kun he itse eivät, sanottiin, kumminkaan siihen kyenneet. Mutta he ottivat toinen toisensa jälkeen yksityiskuulustelussa kantaakseen täyden vastuun kirjeestä ja tuomitaan heidät, vaikka he »raskaan rikkomuksensa vuoksi oikeastaan olisivat ansainneet kuoleman», kuletettaviksi puisen hevosen selässä takaperin istuen osastojensa rintaman editse ja sitte, kun heidän miekkansa oli taitettu heidän päänsä päällä, erotettaviksi armeijasta, joka rangaistus 6 p:nä maaliskuuta Westminsterissä pantiin heihin nähden täytäntöön. Heidän nimensä ovat: Robert Ward, Thomas Watson, Simon Graunt, George Jellies ja William Sawyer.[2]
Liikkeestä ei sillä kumminkaan suinkaan päästy. Päinvastoin tulivat levellerit asian siten päättymisestä vain vakuutetuiksi siitä, että oli pontehikkaasti toimittava. Agitatsioni ulotettiin useihin eri kreivikuntiin ja kehotettiin asettumaan sortoa ja laittomuutta vastaan.
Maaliskuun 21 p:nä ilmestyi uusi levellerikirjanen, jossa kuvattiin vääryydellistä oikeudenkäyntiä noita viittä sotamiestä vastaan ja toistettiin heidän syytöksensä armeijan grandeja vastaan. Vielä terävämmän syytöskirjotuksen Cromwellia ja hänen esikuntaansa vastaan luki sunnuntaina, maaliskuun 25 p:nä, Lilburne hänen taloonsa kokoontuneelle jättiläissuurelle ihmisjoukolle. Sen allekirjottajina olivat Lilburne, Overton, Prince ja Walwin; se vaatii kiivain sanoin uuden parlamentin vaalia ja on sen nimenä: »Toinen osa Englannin uusien kahleiden keksimisestä». Sen vaikutus oli varmaan tavaton, sillä siitä oli, kun se tuskin oli painosta ilmestynyt, myöskin jo seurauksena Lilburnen ja noiden kolmen muun allekirjottajan vangitseminen sekä julistus, että kaikkia, jotka levittävät tätä kirjasta, joka on omiaan kiihottamaan kapinaan ja tekemään mahdottomaksi apujoukkojen lähettämisen Irlantiin, tullaan pitämään tasavallan vihollisina ja kohtelemaan sen mukaan. 80,000 henkilön allekirjottama joukkoanomus parlamentille vangittujen hyväksi ei johtanut mihinkään tulokseen, kansalaislähetystö, joka heitä puolustaa, saa palata takaisin puhemiehen jyrkästi nuhdeltua sitä sen »moitittavista ja kapinallisista ehdotuksista», samoin eräs useita kertoja esiintynyt naisten lähetystö, joka lopulta sai tietää, että asia on laajakantoisempi kuin he ymmärtävät ja että heidän pitäisi kauniisti palata kotiin huolehtimaan kotiaskareistaan, — »pesemään astioitaan».
Asia oli tietysti melkoisen laajakantoinen. Presbyteriläiset ja »kavaljerien» valtiokirkolliset puoluelaiset, jotka taitavilla lentokirjasilla Kaarle I:sen »marttyyrikuolemasta», hänen väärennetyillä päiväkirjoillaan y. m. olivat saaneet useita kunnon sieluja nousemaan »tasavallan verenhimoista tiikeriä» vastaan, nostivat uudestaan päänsä, Irlannissa ja Skotlannissa huudettiin Kaarlen poika kuninkaaksi ja värvättiin joukkoja vallottamaan hänelle valta takaisin, mannermaalla tekivät Kaarle Stuart itse ja pakolaisina tai maanpaossa siellä olevat kavaljerit kaikissa mahdollisissa hoveissa myyräntyötä nuorta tasavaltaa vastaan, — miten voikaan silloin agitatsioni, jonka tarkotuksena oli hajottaa armeija, tasavallan puolustajien voiman lähde ja tuki, näyttääkään näistä sitte muulta kuin asialta, jossa oli kysymyksessä tasavallan koko olemassaolo ja jota vastaan sen vuoksi, kun muu ei auttanut, oli pakko käyttää suoraa väkivaltaa. Tämän Lilburnelle selittäminen näyttää tämän oman kertomuksen mukaan olleen erään keskustelun tarkotuksena, johon hänen kanssaan ryhtyi tasavaltalainen sotapappi ja — silloin — innokas cromwellilainen Hugh Peters käydessään Towerissa; Petersin kerrotaan silloin, kun Lilburne vetosi lakiin, hänelle vastaukseksi huomauttaneen, että ei yleensä ole muka muuta lakia kuin miekka. Ilmeisesti tahtoi Peters, eikä kaiketikaan Cromwellin tietämättä, tehdä viimeisen yrityksen saadakseen Lilburnen taipumaan puolelleen, mutta tämän epäluulo oli liian voimakas, ja niin jäi asia sille sanalle, minkä Cromvell samana päivänä kun nuo neljä levelleriä vangittiin valtioneuvostossa nyrkkiä pöytään iskien oli sanonut puheenjohtaja Bradshawille: »Minä sanon teille, herra, ei ole muuta keinoa näistä ihmisistä suoriutuakseen kuin polkea heidät murskaksi.» Mikä tosin ei ollut mikään helppo asia.
Sen sijaan että olisi tauonnut, levisi tyytymättömyys armeijassa ja kansassa yhä laajemmalle. Kuten jo aikaisemmin on huomautettu, vallitsi maassa kovin huono aika, kauppa ja liike-elämä olivat lamauksissa, verot nousivat, ja samalla kun parlamentti myönsi armeijan ja valtioneuvoston mahtaville ylimääräistä palkkaa, oli sotamiesten palkka alinomaa maksamatta yli aikansa. Jo ryhdyttiin, lieventääkseen valtiokassan pakovesitilaa, siihen keinoon, jota myöhemmin Ranskan vallankumouksen aikana niin tavattomassa määrässä käytettiin — alettiin suorittaa maksuja paperisilla osotuksilla, jotka, uuden hallituksen luoton ollessa pienen, pian laskivat arvossa kolmanteenosaan nimellisarvostaan ja vielä sitäkin alemmaksi. Lyhyesti, tyytymättömyydellä ei ollut vain aatteellisia syitä, jos luokkavastakkaisuuden uskonnollisia ja valtiollisia syitä sellaisiksi tahdotaan nimittää, vaan myöskin sangen aineelliset ja pikaista ratkaisua vaativat muut syynsä.
Miten nyt oli tyytymättömän armeijan avulla »polettava murskaksi» armeijan tyytymättömät? Oli otettu laina Irlannissa riehuvan kapinan kukistamiseksi ja arvalla valittu muutamia rykmenttejä, joiden Cromwellin johdolla piti rauhottaa kapinoivat irlantilaiset. Mutta kuten kerran parlamentti oli kuninkaalle näyttänyt, että se ensin tahtoi suorittaa välit hänen kanssaan, ennenkuin avustaisi häntä ulkolaista vihollista vastaan, niin kieltäytyivät nyt jyrkkämielisimpien rykmenttien sotilaat marssimasta Irlantiin, ennenkuin he saisivat parlamentilta oikeutensa. Murtaakseen heidän vastarintaansa aletaan heitä aluksi muutella toisiin paikkoihin. Tämä saa riidan puhkeamaan.
Huhtikuun 25 p:nä illalla kulkee Lontoossa suurehko joukko eversti Whalleyn rykmentin rakuunoita Bishopsgaten varrella olevan »Härkälä»-nimisen talon edustalle, jossa asuu heidän lipunkantajansa, ja pakottavat hänen luovuttamaan heille lipun. Heidän piti seuraavana päivänä jättää Lontoo, mutta he selittivät, että he eivät lähde, ennenkuin heidän vaatimuksiinsa on suostuttu. Se oli julkista kapinaa, ja jos se leviäisi laajemmalle, niin olisi pahinta odotettavissa. Mutta Cromwell ei antanut asian päästä niin pitkälle. Tuskin oli hän seuraavana aamuna rykmentin upseerilta kuullut asiasta, niin on hän jo myöskin Fairfaxin ja muutamien muiden upseerien sekä luotettavan sotamiesjoukon kanssa paikalla, ja hänen rautaisen tarmokkuutensa onnistui, käyttämällä kaikkia taivuttamisen ja pelottelun keinoja, saattaa kapinoivat sotilaat alistumaan. Viisitoista, jotka eivät taipuneet, vangittiin kapinanjohtajina joutuakseen sotaoikeuden tuomittaviksi, toiset marssivat heille osotettuun majapaikkaan. Noista viidestätoista tuomitaan viisi seuraavana päivänä kuolemaan, mutta neljä näistä armahdetaan ja vain yksi, nimeltään Robert Lockyer, jolle kuolinarpa oli sattunut, ammutaan huhtikuun 27 p:nä. »Urhoollinen ja hurskas» sotilas, joka, vaikka vasta 23-vuotias, jo oli ollut sotapalveluksessa seitsemän vuotta, s. o. kuningasta vastaan käydyn sodan alusta alkaen, ja nauttinut kaikkien toveriensa suurta suosiota. Hän käy kuolemaan kehottaen ystäviään uskollisina puolustamaan vapauden ja kansanparaan asiaa. »Älkää antako, sitä pyydän, minun kuolemani vaikuttaa teihin lamauttavasti, vaan rohkaisevasti, sillä koskaan ei ihminen ole kuollut lohdullisemmin mielin kuin minä», lopettaa hän. Hänen hautauksensa, joka tapahtui huhtikuun 29 p:nä, muodostaa väestön, ei suinkaan rauhottunut, radikalisempi osa suureksi valtiolliseksi mielenosotukseksi. Tuhannet käsityöläiset ja työläiset vaimoineen ja tyttärineen seuraavat rosmarinivihkosilla — joista yksi on vereen kastettu — peitettyä »armeijan marttyyrin», joksi Lockyeriä nyt yksinomaan sanottiin, ruumisarkkua. Heillä on merenvihreät ja mustat nauhat mielialansa merkkeinä. Cityn ulkopuolella liittyy heihin vielä toinen samanverta surevia, jotka eivät Cityssä olleet voineet julkisesti näyttäytyä. »Useat selittivät tämän ruumissaattueen armeijan ja parlamentin loukkaukseksi», kirjottaa silloinen valtioneuvoston jäsen Whitlocke, »toiset ihmiset sanovat noita ihmisiä levellereiksi, mutta he eivät hankkineet kaikesta tietoa.»
Lilburne ja Overton, jotka Toweriin saivat tiedon kaikesta, mitä Lontoossa tapahtui, eivät voineet asian antaa mennä ohi puolestaan lausumatta jotakin. Tuskin olivat he kuulleet noiden viiden sotilaan tuomitsemisesta, kun he myöskin heti samana päivänä laativat kenraali Fairfaxille kirjeen, »jossa tarkan lainopillisesti todistetaan, että on valtiopetosta ja murhaa se, että kenraali tai sotaneuvosto rauhanaikana pikaoikeuden tuomion nojalla mestauttaa sotamiehiä». Tämä kirje, jossa päivämääränä oli: »Meidän aiheettomasta, laittomasta ja tyrannillisesta vankeudestamme Towerissa», julaistiin samalla painosta. Sen todistelu on kiistämättömän pätevää. Kaarle I:sen 1628 pakottamalla myöntämän »Petition of Rightsin» 4:s osa määrää nimenomaan, että pikaoikeutta ei saa käyttää sotamiehiä vastaan, mutta lisäksi oli sotamiesten ja upseerien kesäkuussa 1647 (Newmarket-Heathilla) allekirjottamalla sopimuksella tunnustettu armeija Englannin vapaiden kansalaisten riippumattomaksi järjestöksi. Rohkeata, vaikuttavaa kieltä käyttäen selittävät allekirjottajat asettavansa kansan vapauden ja oikeuden elämäänsä korkeammalle; sen vuoksi olivat he pitäneet siveellisenä velvollisuutenaan kohottaa äänensä Lockyerin ja hänen toveriensa verituomiota vastaan. Kirjeen vaikutusta kuvaavat yllämainitut mielenosotukset sekä nyt seuraavat tapaukset.
Kymmenen päivää Lockyerin hautauksen jälkeen, toukokuun 9 p:nä 1649, pitää Cromwell katselmusta Hyde-Parkissa. Kamalan monet sotamiehet pitävät ylpeästi lakissaan merenvihreätä nauhaa. Cromwell osaa selittää tämän merkin tarkotuksen ja vedoten heidän omaantuntoonsa hartaasti varottaa heitä kumminkaan toki asettamasta tasavallan onnea vaaranalaiseksi. Kaikkihan tulisi tapahtumaan, mitä he tahtovat, heidän palkkansa maksettaisi täsmällisemmin kuin tähän asti, ja parlamentti oli jo muka tehnyt päätöksiä hajoamisestaan ja uuden parlamentin vaalien toimeenpanemisesta. Mutta kuri täytyi sotajoukossa olla, mutta sota-oikeudetta ei se tähän aikaan kävisi päinsä, ja joka sitä ei tahtoisi, se ottakoon mieluummin eronsa. Mutta niiden, jotka hänen ja koeteltujen toverien kera tahtoisivat taistella Englannin vihollisia vastaan, niiden tulisi ottaa vihreät nauhat hatuistaan. Puheen vaikutuksesta myöntyivät sotamiehet, mutta mieliala jää tyytymättömäksi. Kumminkin oli hetkeksi jo sillä paljon voitettu, että pääkaupunkiin majotettujen sotilasten keskuuteen oli päässyt empimystä. Sillä nyt alkaa myöskin maakuntaan sijotettujen rykmenttien keskuudessa ilmetä kuohuntaa. Banburystä Oxfordshiren kreivikunnasta tulee tieto, että 200 eversti Whalleyn rykmentin ratsumiestä — luultavasti osa Lontoosta 25 p:nä huhtikuuta siirretyistä rakuunoista — oli kapteeni Thompsonin johdolla nostanut kapinan lipun. »Englannin lippu» -nimisessä manifestissaan puolustaa Thompson, joka jo Waren luona oli näytellyt »levellerin» osaa, tarmokkaasti Lilburnen ja tämän toverien 1 p:nä toukokuuta julistuksena levittämää »sopimusta», vaatii Arnoldin ja Lockyerin murhan sovittamista ja uhkaa seitsemänkymmentäseitsemänkertaisesti kostaa, jos Lilburnen ja hänen kerällään vangittujen hiustakaan käyristetään. Huimapää, mutta, kuten pian näkyy, ei pelkkä kerskailija. Mutta itse uhkauksella oli vain se seuraus, että Lilburne, Overton y. m., jotka tähän asti olivat Towerissa saaneet jotenkin vapaasti liikkua, ensi työksi otettiin ankarasti yksitellen vartioitaviksi.
Toukokuun 10 p. tuo vielä huonompia viestejä Lontooseen. Salisburyssä (Wiltshiressä) on eversti Scroopen rykmentti melkein kokonaan selittänyt kannattavansa levellerien »sopimusta» ja asettunut vänrikki Thompsonin, edellä mainitun kapteeni Thompsonin veljen, komennettavaksi; samoin on kapinassa suurin osa Salisburyn ympäristöön majotetusta Iretonin rykmentistä sekä Harrisonin ja Skipponin rykmentit. Kaikki nämä ovat aikeissa yhtyä, vastustaakseen jokaista yritystä heidän Irlantiin lähettämisekseen, ennenkuin kotona on toteutettu luvatut reformit, tai sitte itse pakottaakseen nämä reformit hyväksytyiksi. Melkein kaikki ovat he tulessakoeteltuja sotilaita. Scroopen ratsumiehet esimerkiksi ovat vielä ensimäisen sotaväenoton ajalta, miehiä, jotka, kuten he eräässä sangen arvossapidetyssä julistuksessa selittävät, ovat myyneet talonpoikaistilansa tai jättäneet toimensa taistellakseen kuninkaan ja piispojen tyranniutta vastaan eivätkä sen vuoksi tahdo sallia minkään uuden tyranniuden syntyvän. Näiden ainesten kanssa ei käynyt leikkiä laskeminen. Heti lähtevätkin sitte Cromwell ja Fairfax kaiken kanssa, mitä he vaan voivat koota luotettavia joukkoja, kaikkiaan noin 4,000 miestä apunaan, pikamarssissa Salisburyä kohti. Saavuttuaan Andoveriin (Hampshiressä), saavat he toukokuun 12 p:nä kuulla, että kapinalliset ovat yhtyneet Old-Sarumissa neljään Iretonin rykmentin komppaniaan ja kääntyneet kulkemaan pohjoista kohti, epäilemättä marssiakseen Buckinghamshireen, jossa oli samanmielisiä joukkoja (Harrisonin rykmentti) ja jossa todennäköisesti toivottiin tavattavan kapteeni Thompson. Heti kääntyvät Fairfax ja Cromwellkin marssimaan pohjoiseen, katkaistakseen kapinallisilta tien. Wantagessa (Berkshiressä) tapaavat levellerit jo Cromwellin asiamiehiä, jotka neuvottelevat heidän kanssaan, vaikka tuloksitta. He kääntyvät kulkemaan luoteesen käsin Abingdonia kohti, jossa tapaavat kaksi Harrisonin rykmentin komppaniaa — toisilta olivat Cromwell ja Fairfax jo katkaisseet tien. Cromwellin lähettiläät, jotka ovat seuranneet kapinallisia, joita nyt on 1,200 miestä, neuvotelevat uudestaan näiden kanssa, mutta eivät saa taaskaan mitään aikaan. Sitä vastoin näyttävät he aina salaa lähetelleen Cromwellille tuoreita tietoja levellerien liikkeistä. Kun nämä, jotka nyt kääntyvät länttä kohti yhtyäkseen siellä oleviin joukkoihin, aikovat Newbridgen luona Oxfordshiressä kulkea Themsen yli, huomaavat he, että sillan on miehittänyt kokonainen rykmentti ratsumiehiä eversti Reynoldin johtamina; ollakseen pakottavatta syyttä antamatta aihetta verenvuodatukseen, tai siksi että he eivät tunne itseään kyllin vahvoiksi ryhtyäkseen taisteluun, jättävät he yrittämättä väkivoimin päästä sillan yli ja etsivät kahlamon, josta he osaksi uiden, osaksi kahlaten kulkevat virran yli ja marssivat lepäämättä Bamptonin kautta lähellä Gloucestershiren rajaa olevaan Burfordiin, jonne illaksi pääsevätkin. Samoin kapteeni Thompson, jonka pienen joukon eversti Whalley tosin jo oli taistelussa hajottanut, mutta joka muutamien uskollisten avulla oli onnellisesti torjunut vainoojat päältään. Väsyneinä ja vallan märkinä, sitä paitsi niiden lupausten viihdytteleminä, joita oli antanut Cromwellin lähetti, majuri White, joka oli selittänyt levellerien vaatimukset mitä järkevimmiksi ja itsekin selittänyt asettuvansa niiden taakse, asettuvat levellerit levolle ja lähettävät hevosensa laitumelle. Urhoollisia, mutta ihanteellisuudessaan epäkäytännöllisiä ihmisia, eikä Carlyle liene väärässä, kun hän heidän voimainponnistuksestaan kirjottaa: »Mitä hyötyä siitä on? Ei ole mitään johtajaa. Meluava John (joksi Carlyle Lilburnea nimittää) on telkien takana.» Mutta Cromwell oli johtaja. Hän ja Fairfax olivat tuona päivänä ratsain kulkeneet 50 englannin penikulmaa (80 kilometriä), edellisenä päivänä kulettuaan lähes yhtä pitkän matkan, siitä huolimatta eivät he anna yön kulua käyttämättä sitä hyväkseen. Burfordin edustalla levähtävät he hieman ja hyökkäävät sitte, johtajana, kuten kerrotaan, vahtiensijottajaksi levellerien luottaen asettama majotusmestari Moore, keskiyön aikana Burfordiin. Unesta hereille pelästytetyt levellerit puolustautuvat niin hyvin kuin voivat, mutta kun puolustuksessa ei ollut mitään johtoa eikä suunnitelmaa, eivät he kyenneet ylivoimaa — Cromwellilla oli joukossaan 2,000 miestä — vastustamaan. Yli 400 antautui, kun heille oli vakuutettu anteeksiantoa ja heidän toiveidensa huomioonottamista, loput pakenivat, jättäen jälkeensä hevosia ja aseita. Vain kaksi eskadronaa kykeni kokoontumaan kapteeni Thompsonin johdon alaisiksi, ja ne peräytyivät Northamptonshireä kohti.[3]
Seuraavana päivänä joutuvat vangitut sotaoikeuden eteen. Nuorempi Thompson ja kaksi aliupseeria, jotka on tuomittu, kuolevat rohkein mielin.
Neljäs tuomituista, vänrikki Dean eli Denne, osotti suurta katumusta ja armahdettiin. Levellerit pitivät häntä petturina ja hänen tuomitsemistaan salaisesti sovittuna ilveilynä, eikä Denne missään tapauksessa, kuten hänen myöhemmin kirjottamansa ilmiantokirjaset levellerien mustista suunnitelmista osottavat, ollut paljon arvoinen. Mestauksen jälkeen piti Cromwell kirkossa yhden paljon pilkatuista, mutta harvoin vaikutusta tekemättä jääneistä, puoliksi uskonnollisista, puoliksi valtiollisista puheistaan vangituille levellereille, ja nytkin oli tuloksena, että nuo nuhdellut lupasivat jättää ajatuksen aatteidensa kapinallisesta toteuttamisesta. Muutaman ajan kuluttua jaettiin heidät taas rykmentteihinsä ja siirrettiin kesällä joukkojen mukana Irlantiin, jossa he osaksi kaatuivat taistelussa Irlannin »Paavilaisia» vastaan, osaksi asettuivat asumaan näiden jättämille tiluksille. Cromwell ja hänen esikuntansa lähtivät mestauksentoimeenpanopäivän ikäpuolella Oxfordiin, jossa sikäläinen yliopisto kaikenlaisin juhlallisuuksin nimitti heidät m. m. kunniatohtoreiksi. Parlamentti lausui heille isänmaan puolesta kiitoksen, ja Cityn suurporvaristo, joka kylläkin usein oli kironnut Cromwellia ja parlamentin sotajoukon rahatarpeisiin nähden sulkenut rahasäkkinsä, juhli kesäkuun 7 p:nä 1649 ryytikauppiasten ammattikuntasalissa levellerien voittamista toimeenpanemalla komeat päivälliset Cromwellin ja Fairfaxin, noiden nyt pyhän omaisuuden ritarien, kunniaksi, antaen kaiken lisäksi päivän »sankareille» vielä komeita lahjoja.
He lienevätkin hiukan kylläkin hikoilleet tuskan hikeä ajatellessaan sitä vaaraa, josta nyt olivat päässeet. Mitä kamalimpia huhuja levellerien pimeistä aikeista pantiin liikkeelle, ja monet herjauskirjasista tuntuvat — aivan nykyaikaisilta. Hyvin osattiin jo silloinkin sekottaa totta ja valhetta sekasin saattaakseen vastustaja epäluulonalaiseksi.
Levellerit itse puolestaan eivät myöskään jääneet mykiksi. Lilburne ja hänen toverinsa olivat jo heti vangitsemisensa jälkeen eräässä »Manifestissa, joka on kirjotettu puhdistaakseen heidät täydellisesti niistä monista syytöksistä, joita heitä vastaan syydetään saattaakseen heidät maailman kauhuksi», nimenomaan selittäneet »tavaroitten tasaamisen ja oikeusperusteiden poistamisen» »mitä vaarallisimmaksi», niin kauan kun ei koko kansa sitä ennen yksimielisenä ollut sellaista hyväksynyt. Useita muitakin lentokirjasia julaistiin. Kesäkuussa käännetään eräässä levellerien lentokirjasessa kärki toisinpäin ja sanotaan: »Tahtovatko levellerit ottaa ihmisiltä heidän maansa? Todellakin, jos voidaan todistaa, että jossakin heidän pesässään on sellaista, mikä kuuluu kansanyhdyskunnalle eikä heille, silloin käyköön niin.» Kun nimittäin, selitettiin edelleen, levellerejä syytettiin »jakajiksi», harjottivat heidän vastustajansa jakamista käytännössä. Parlamentti jakoi, selitettiin, mitä anteliaimmin takavarikkoon otettuja tiloja ansioita itselleen hankkineille kannattajilleen, ja Cityn rahamiehet nylkivät tasavaltaa kaikin voimin. Historiassa toistuvat tapaukset merkillisen usein.
Mutta lentokirjaset eivät voineet vallottaa levellereille takaisin kadotettuja asemia. Heidän kannattajoukkonsa Lontoon väestössä ei ollut pieni, ja oli heillä ystäviä armeijassa, mutta ne eivät nousseet enään vastoin Cromwellin vaikutusvaltaa, ja armeija se määräsi yhä enemmän maan politikan; kansa ei mainittavassa määrässä saanut nousseeksi sen johtoasemaa vastaan. Luottamus liikkeen voimaan sitä vastaan oli mennyttä. Lisäksi osasi Cromwell voittaa yhä uudestaan politikansa puolelle useita, joiden pyrkimykset vetivät heitä paljon enemmän levellereihin kuin mihinkään muuhun puolueeseen, kaikenlaisilla lupauksilla ja vakuutuksilla ja heti tukahuttaa jokaisen sotajoukossa tai upseerien riveissä ilmenneen uhkaavan vastustusliikkeen. Erittäinkin hankki hän tarmokkaalla ja älykkäällä ulkopolitikallaan itselleen paljon henkilökohtaisia kannattajia. Hänen leppymättömimmistä vihamiehistään, ja niihin kuuluivat nyt melkein kaikki levellerit, joiden mielestä hän nyt oli kavala pettäjä ja onnenonkija, päävastustaja, joka enemmän kuin kukaan muu oli vapauden tiellä oleva tyranni, joutuvat epätoivoisimmat ainekset senvuoksi muutamien mellakkayritysten epäonnistuttua, hankkimaan murhayrityksiä häntä vastaan, jotka kumminkin myöskin epäonnistuivat, heidän saavuttaessaan vain niin paljon, että varsin melkoisessa määrässä katkeroittivat Cromwellilta sen nautinnon, mikä hänellä muuten olisi ollut saavuttamastaan loistavasta diktatorin tai lordiprotektorin asemasta. Niille, jotka sellaista toimintaa pelästyivät, mutta jotka kumminkin pitivät kiinni päämäärästä, oli sitävastoin pian löytyvä toinen, uutta asemaa vastaava liike.
Ennenkuin kumminkaan käymme tästä kohdasta puhumaan, muisteltakoon vielä muutamin sanoin Lilburnen henkilökohtaisia vaiheita vuodesta 1649 hänen, vuonna 1657 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Ne olivat vielä kylläkin monivaiheiset. Vuoden 1649 lopulla kuolee, Lilburnen vielä istuessa Towerissa, hänen vanhin poikansa, ja parlamentti, joka oli jättänyt hänen pyyntönsä, saada nähdä sairas lapsi vielä elävänä, vastaamatta, päästää nyt hänet vapaaksi takuuta vastaan. Neljä viikkoa myöhemmin toimitetaan hänen luonaan jo kumminkin kotitarkastus erään uuden valtiollisen lentokirjasen vuoksi ja syyskuussa vangitaan hänet sen perusteella uudestaan. Ollen asioittensa puolesta melkein häviön partaalla ja oman näkemänsä perusteella vakuutettu siitä, että oli mahdotonta Cromwellin vaikutusta vastaan saada sanottavaa aikaan, myöntyy hän veljensä, eversti Robert Lilburnen, hartaisiin kehotuksiin ja julkaisee lokakuun 22 p:nä vankilasta käsin avoimen kirjeen vainoojilleen, jossa hän tarjoutuu, jos hänet jätettäisi rauhaan ja kaikille niille, jotka häneen liittyvät, maksettaisi maksamatta olevat saatavat ja annettaisi lupa seurata häntä, lähtemään Länsi-Indiaan. Hänen pyyntöönsä ei vastata, sensijaan käsketään hänet lokakuun 24 p:ksi Guildhalliin erikoistuomioistuimen eteen vastaamaan valtiopetoksesta, joka hänen väitettiin tehneen eräässä lentokirjasessaan. Hänen todistelunsa, että oikeuden kokoonpano oli vastoin maan perustuslakia, jäivät tuloksettomiksi, ja hänen väitteensä, että valamiesten olisi tutkittava oikeuden kannalta ei yksin asiata sellaisenaan vaan myöskin itse lain käyttöä, kun taas hänen tuomareinaan istuvat edustivat vain »normannilaisia tungettelijoita» ja olivat, jos valamiehet suvaitsisivat, pelkkiä nollia tuomiota langettaakseen, leimaa yksi raivoavista tuomareista »arvottomaksi, loukkaavaksi kerettiläisyydeksi». Mutta valamiehet eivät olleet samaa mieltä, vaan vapauttivat kolme päivää neuvoteltuaan Lilburnen tuomarien suureksi kauhistukseksi ja valtioneuvoston enemmistön mitä suurimmaksi harmiksi. Niin vähän voivat tuomarit käsittää valamiesten päätöstä, että he ensin toistivat kysymyksensä, ennenkuin uskoivat korviaan, mutta oikeussalin täyttävä yleisö puhkesi tuomion kuullessaan riemuhuutoihin, jollaista, senaikaisten kertojain yksimielisen todistuksen mukaan, Guildhall-sali ei milloinkaan ennen ollut kuullut niin voimakkaana ja kauan kestävänä. Kauemman kuin puoli tuntia kestivät, tuomarien istuessa vuoroin kalveten, vuoroin punastuen paikallaan, eläköönhuudot ja lakkien ilmaan heittäminen ja jatkuivat sieltä edelleen kautta Lontoon ja esikaupunkien joukkojen. Iltasella sytytettiin ilotulia, ja vielä seuraavina päivinä oli tapaus iloisten mielenosotusten esineenä. Niin suuri oli Lilburnen kansanomaisuus Lontoon väestön suurten joukkojen keskuudessa, että yksinpä lyötiin muistoraha hänen vapauttamisensa kunniaksi.
Hallitus ei tiennyt päiväkausiin, mitä tehdä. Se oli kuletuttanut Lilburnen vapaaksi julistamisen jälkeen Toweriin, mikäli mahdollista alkaakseen uuden oikeudenkäynnin häntä vastaan, mutta kaikilta tahoilta hyökättiin sen kimppuun vaatien pitämään arvossa valamiesten tuomiota ja päästämään hänet vapaaksi. Valtioneuvoston jäsenistä asettuivat erittäinkin Henry Marten ja kreivi Grey of Groby, yksi niistä harvoista lordeista, jotka suosivat independentejä, Lilburnea puolustamaan, ja lopulta pääsi heidän mielipiteensä voitolle, mihin seikkaan sekin melkoisesti vaikutti, että Cromwell sotajoukon suurimman osan kanssa vielä oli Irlannissa. Valtioneuvosto mukautui kärsittyyn tappioon, ja marraskuun 8 p:nä päästettiin Lilburne, Overton, Price ja Walwin vapaalle jalalle.[4]
Seuraavassa kuussa, joulukuun lopulla 1649, valitaan Lilburne City-valtuuston jäseneksi, Cityn vanhoilliset saivat vaalin parlamentissa kumotuksi, koska Lilburne oli kieltäytynyt selittämästä ehdottomasti hyväksyvänsä voimassaolevaa valtiomuotoa eikä »rangaistuna henkilönä» voinut joutua tällaiseen kunniatoimeen. Sitävastoin antaa parlamentti hänelle vihdoin kesällä 1650 maata hänelle yhä vielä maksamatta olevan korvaussumman arvosta. 1651 sekottuu hän muutaman sukulaisensa vuoksi sivili-oikeudenkäyntiin valtioneuvoston jäsenen ja Newcastlen kuvernöörin, sir Arthur Hazelrigin, kanssa. Täydellä intohimoisuudellaan omaksuu hän sukulaisensa asian tuota vaikutusvaltaista »grandia» vastaan, joka hänen mielestään oli asemaansa väärinkäyttäen petollisesti anastanut hänen sukulaiseltaan tämän laillista omaisuutta. Asia joutuu lopuksi parlamentin ratkaistavaksi, ja se asettaa komitean sitä tutkimaan. Ratkaisu tapahtuu Hazelrigin eduksi, ja Lilburnen, joka julkaisemassaan lentokirjasessa arvostelee tämän tuomion vääräksi ja puolueelliseksi, tuomitsee parlamentti (!) alussa vuotta 1652 »parantumattomana» 7,000 punnan rahasakkoon ja elinkautiseen maanpakolaisuuteen. Kaikki vastalauseet ja vasta-anomukset jäävät tuloksettomiksi, ja keväällä 1652 on Lilburne toista kertaa maanpakolaisena Hollannissa, tällä kertaa yhdessä sen puolueen johtajien kanssa, jota hän ensi kerralla oli sinne paennut, — Hollannissa majailee nyt joukottain »kavaljereja» pakolaisina ja maanpakoon tuomittuina. Kiusaus ruveta näiden kanssa yhteistoimintaan katkerasti vihattua »vallananastaja» Cromwellia vastaan oli melkoisen lähellä, ja kavaljerit pitivät varmaan siitä huolen, että siihen suuntaan käyviä tarjouksia ei puuttunut. Kuitenkaan ei meillä ole mitään syytä epäillä Lilburnen voimakasta vakuutusta, että hän ei ole suostunut mihinkään yhteistoimintaan. Lontooseen käsin kyllä kerrottiin, että Lilburne olisi Buckinghamin herttualle ja muille kavaljereille tarjoutunut 10,000 punnan maksua vastaan palaamaan Englantiin ja siellä toimittamaan Cromwell kukistetuksi, mutta, kuten Lilburne vakuuttavasti on todistanut, olivat tämän jutun alkuunpanijoina Cromwellin palkatut urkkijat, ja niiden uskottavuus on vaivoin suurempi kuin Lilburnen, jonka huomattavimpana luonteenominaisuutena oli häikäilemätön, oman etunsa yhä uudestaan vaaranalaiseksi asettava totuudenrakkaus. Lisäksi ei Lilburne myöskään ollut narri, joka olisi kuvitellut voivansa hetkenä, jolloin Cromwell uudestaan voitettuaan irlantilaiset ja skotlantilaiset oli mahtavampi kuin milloinkaan ennen, niin verraten mitättömällä summalla toimittaa sellaista, mitä Kaarle I:nen ja Cityn kauppamiehistö eivät olleet voineet toimittaa paljon suotuisammissa olosuhteissa ja aivan toisenmoisilla rahavaroilla. Ja lopuksi puhuvat epäluuloja vastaan Lilburnen maanpakolaisuudesta valtiollisille ystävilleen lähettämät kirjeet, jotka ovat täynnä kehotuksia pysymään puolustetuissa radikalitasavaltalaisissa periaatteissa ja väsymättä toimimaan niiden edistämiseksi.[5]
Kun Cromwell huhtikuussa 1653 väkivalloin hajotti täydelleen suohon joutuneen pitkän parlamentin »rungon» ja kutsui koolle 139 valikoidusta independentiläisyyden merkkihenkilöstä kokoonpannun parlamentin, n. s. »pienen» tai »Barberonen» parlamentin, luuli Lilburne, että oikeuden kannalta, samalla kun »Rungon» olemassa-olosta oli tehty loppu, myöskin sen hänelle antama maanpakolaisuustuomio olisi menettänyt pätevyytensä, ja palasi Lontooseen. Cromwell ei kumminkaan ollut tarkottanut siten käyväksi, vaan vangitutti heti Lilburnen ja alotutti häntä vastaan oikeudenkäynnin maanpakolaisuustuomion rikkomisesta, mikä oli rangaistava valtiopetoksena. Taasen sataa joukkoanomuksia hänen hyväkseen, mutta niillä on valtioneuvostoon yhtä vähän vaikutusta kuin Lilburnen heti palattuaan julkaisemalla lähetyskirjeellä »Tuomitun suojanpyyntö Cromwellilta». Myöskään parlamentti, jonka puoleen Lilburne sen kokoontuessa (heinäkuun alussa 1656) kääntyi, ei voinut tehdä mitään muuta häntä auttaakseen, kuin osottaa asian asianomaisen oikeuden — s. o. valamiesten — tutkittavaksi, mikä muuten oli enemmän Lilburnen kuin Cromwellin edun mukaista.
Jutun tutkiminen valamiehistössä Old Baileyssä kesti useampia viikkoja, kun Lilburne kovin itsepintaisesti vaati ja terävästi todistellen tuki tätä vaatimustaan, että ote syytteen perusteluista annettaisi hänelle ennen jutun käsittelyä, tehdäkseen hänelle mahdolliseksi kysyä sen johdosta lainoppineiden neuvoa. Ja tosiaankin saa hän aikaan, kuten muuan etevä englantilainen lainoppinut lausuu, »sen ennen kuulumattoman asian», että hänelle annetaan syytöskirjelmä. Elokuun 20 p:nä joutuu juttu ratkaisevasti käsiteltäväksi. Väestön osanotto Lilburnen kohtaloon on kohonnut siinä määrin, että Cromwell katsoo täytyvänsä pitää useita rykmenttejä valmiina yoidakseen tarpeentullen väkivoimin ryhtyä asiaan. Niin suuria hankkeita ei Lilburnen kannattajien lukumäärä olisi edellyttänyt, mutta senaikaiset Lilburnen juttua käsittelevät lentokirjaset todistavat kyllä myöskin osaltaan, että agitatsioni sillä hetkellä taas oli tullut kovin vilkkaaksi ja että Lilburnen kansanomaisuus oli tavaton. Ja valamiehet antoivatkin sitte, kaksitoista tuntia asiata lopullisesti pohdittuaan ja Lilburnen tavallisella taidollaan puolustettuaan itseään, tuomion: syytön.
Mutta, sanotaan, vapaaksi julistettu ei ole vapaaksi päästetty. Valtioneuvosto pitää Lilburnea tarkan silmälläpidon alaisena ja panee toimeen jutun kiusallisen tarkastuksen voidakseen jos mahdollista saada tuomion kumotuksi. Valamiehet vedetään yksitellen, mies mieheltä, tilille, mutta he pysyvät lujina ja saavat tuomionsa pysytetyksi voimassaan. Säännöllistä oikeudenkäyntitietä ei Lilburneen voinut päästä käsiksi. Silloin täytyi valtioperusteen tulla avuksi. Joulukuussa 1653 oli »pieni parlamentti» hajotettu, uusi valtiomuoto laadittu ja Cromwell julistettu tasavallan »lordiprotektoriksi» melkein kuninkaallisilla valtuuksilla, maaliskuussa 1654 vietiin Lilburne valtiovankina hänen juttunsa kuluessa lausumiensa »kapinallisten» lauseiden vuoksi Jerseyn saarelle ja sijotettiin sinne. Jerseyn saarella, jossa oli voimassa toinen oikeus kuin englantilainen, oli helpompi olla mitään välittämättä »Habeas-Corpukseen» vetoamisesta. Niin kauan kuin Cromwell oli varma saaren kuvernööristä, oli hän myöskin varma pelätyn kansanjohtajan suhteen.
Lilburne oli tehty vaarattomaksi, ja Jersey teki tässä suhteessa enemmän kuin Cromwellin oli tarvinnut toivoa. Lilburnelle myönnettiin kahden punnan viikottainen apuraha, niin että hänen ei ainakaan tarvinnut kärsiä mitään aineellista hätää, mutta henkisesti näyttää hän kovin kärsineen yksinäisyydestä, ja yhtä paljon masensivat häntä Englannista tulevat tiedot, jotka kertoivat kaikkien hänen taistelutoveriensa Cromwellia vastaan yhä uudestaan yrittämien hankkeiden epäonnistumisesta — sillä vuodesta 1645, protektoratista, alkavat levellerien, uudestikastajien, viidennen monarkian miesten y. m. yritykset Cromwellin henkeä vastaan. Lilburnessa tapahtuu vähitellen sielullinen muutos, kuten muuten myöskin useissa hänen puoluelaisissaan Englannissa. Vastavaikutus siihenastista levotonta elämää vastaan rupeaa vaikuttamaan, kvietistinen mieliala saa vallan. Hän alkaa epäillä vanhan taistelutavan oikeutta, epäillä, onko mahdollista valtiollisen taistelun tietä saavuttaa tavoteltua päämäärää, epäillä kansan kypsyyttä — lisäksi tulee vielä hänen terveytensä murtuminen —, ja hän luopuu ajattelemasta taistelun jatkamista entisellä tavalla, tulihenki on hänessä murtunut. Syksyllä 1655 siirrättää valtioneuvosto, joka varmaan on kuullut muutoksesta, hänet Jerseystä Towerin linnaan, jossa hän kyllä yhä edelleen on vangittuna mutta kuitenkin enemmän tilaisuudessa seurustelemaan maanmiestensä kanssa ja josta muutamien viikkojen kuluttua saapuu Lontoon lehtiin tieto, jonka Lilburnen kirjeet ystävilleen vahvistaa todeksi, että Lilburne on liittynyt yhä suurempaa alaa voittavaan kveekarien lahkoon, pukenut päälleen sisäisen valon ystävien puvun. Missä todellisten levellerien etevin edustaja loppuu, siinä loppuu myöskin valtiollisten levellerien etevin johtaja.
Mutta hän ei ollut vain valtiollisen ratansa lopussa. Heinäkuun lopulla 1657 saa hän takuita vastaan luvan lähteä Lontoon lähellä olevaan Elthamiin, josta hän vuokraa vaimolleen talon, jotta tämä sairaustapauksissa voisi olla sukulaistensa lähellä. Tuskin sai Cromwell kuulla siitä, kun hän elokuun 19 p:nä jyrkästi määräsi, että Lilburnen on kymmenen päivän kuluessa palattava Toweriin. Todennäköisesti ei hän oikein luottanut rauhaan. Kumminkin oli määräys tarpeeton — toinen voima laski kätensä tuon yhä vielä pelätyn miehen päälle. Vain kymmentä päivää myöhemmin, elokuun 29 p:nä 1657, oli »meluisa» John joka suhteessa hiljainen mies, kuolema oli lopullisesti temmannut nelikymmenvuotiaan, jonka ruumiin monet vaivat ennenaikojaan olivat murtaneet, taistelijain riveistä.
Lilburnen ruumis kuletettiin Lontooseen ja joutui siellä vielä kiistanesineeksi hänen vanhojen ja hänen uusien aatetoveriensa kesken. Hautajaisissa syntyi kiistaa hautaustavasta, ja ikävän välikohtauksen jälkeen jäivät kveekarit yksin saattamaan häntä viimeiseen lepoon.
[1] Leikkisä Henry Marten ehdotti, että sana »vaarallisena» poistettaisi tai että sen eteen asetettaisi »ei»-sana. Itse asiassa oli lordeilla siihen aikaan tai senaikaisilla lordeilla hajanaisuudessaan mitätön merkitys.
[2] Kolmas armahdetuista, Richard Rumbold, otti myöhemmin osaa pariin kuuluisaan salaliittoon, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin käyttäen pöyristyttävää julmuutta 27 p:nä kesäkuuta 1685. Mutta viimeiseen saakka pysyi hän lujana ja vakaumukselleen uskollisena. Oikeudenkäynnin aikana lausui hän seuraavat, sittemmin usein toistetut sanat: »En usko, että jumala on luonut suurimman osan ihmiskunnasta satulat selkään ja ohjat suuhun ja pienen kourallisen ihmisiä ratsusaappaat ja kannukset jalkoihin, ratsastamaan toisilla.»
[3] Niistäkin antautui miehistö eräässä taistelussa armoille ja kapteeni Thompson itse sai muutamaa päivää myöhemmin surmansa yksin epätoivoisen urheasti taisteltuaan yli sataa vainoojaa vastaan.
[4] Prince ja Walwin eivät esiinny tämän jälkeen enään liikkeessä. Overton, joka Towerista käsin oli julaissut muutamia lentolehtisiä, joissa hän nuhteli puoleksi katkerana, puoleksi leikkiä laskien lontoolaisia aatetovereitaan toimettomuudesta, otti myöhemmin osaa Sexbyn hankkeisiin Cromwellin henkeä vastaan.
[5] Eräässä mainituista kirjeistä esittää hän tasavaltalaisia esikuvia Rooman ja Kreikan historiasta ja jättää raamatulliset kokonaan syrjään. Tässäkin huomaa siirtymistä Ranskan vallankumoukselle luonteenomaiseen aatepiiriin.