»Ylämaassa lauaistiin ensimäinen laukaus». Kaarle I:nen ja Laud olivat koettaneet saada piispallista hallintomuotoa ja Englannin kirkon uutta katolilaissuuntaista kirkonmenokaavaa käytäntöön Skotlannissakin, jossa presbyteriläinen kirkko oli vuodesta 1592 alkaen ollut tunnustettuna valtiokirkkona. He luulivat voivansa voittaa skotlantilaisten vastustusvoiman asteettaisella ja samalla jyrkällä esiintymisellä, mutta he tulivat pian pahasti pettymään. Jo 1637 puhkesi ilmi kapina, muodostettiin jonkinlainen väliaikainen hallitus, jossa oli edustettuina neljä luokkaa: aateli, gentry, porvaristo ja papisto, ja julistettiin perustetuksi suuri kansanliitto, kansallinen »kovenantti», jota kannattamaan yleisesti vannouduttiin. Kun Kaarle ei heti kyennyt sitä asevoimalla vastustamaan, täytyi hänen ryhtyä neuvotteluihin, jotka venyivät pitkällisiksi. Tai pikemmin, joita hän viivytti niin pitkällisiksi kuin suinkin, mutta jotka noille uskonnollisessa vakaumuksessaan taipumattomille skotlantilaisille antoivat vain tilaisuutta todistaa Kaarlelle, että he olivat liiaksi hänen maamiehiään antaakseen hänen menettelytapansa, milloin uhata milloin imarrella, milloin luvata kaikkea mahdollista jälkeenpäin kaikki peruuttaakseen, pimittää itseään. Kesällä 1639 tehtiin Berwickissä, Skotlannin ja Englannin rajalla, johon kovenantit olivat asestettuina käyneet Kaarlea vastaan, jonka muutamien rykmenttien etunenässä piti hyökätä Skotlantiin, väliaikainen rauhanpäätös. Mutta kun Kaarlea ei ensinkään haluttanut täyttää siellä tehtyjä myönnytyksiä, ei ollut muuta keinoa kuin koota kunnollinen, toimintakykyinen armeija ja siihen tarvitsi hän enemmän rahaa, kuin hänen pakkoveronsa ja muut finanssikeinonsa hänelle tuottivat. Uskottunsa Straffordin — mikä nyt oli nimenä kreivinarvoon korotetulla Went-worthilla, joka viekkaudella ja väkivallalla oli pitänyt Irlantia vallanalaisuudessa ja saanut siellä aikaan mukiinmenevän eli valeparlamentin —, tämän tunnottoman väkivallanmiehen neuvosta kutsui hän keväällä 1640 yksitoista vuotisen epäperustuslaillisen hallituskauden jälkeen taas koolle parlamentin. Se kokoontui 13 päivänä huhtikuuta 1640 Lontoossa. Mutta sen sijaan, että se olisi, kuten kuningas tahtoi, heti myöntänyt hänelle varoja sodankäyntiin maan rajoilla — Skotlanti ja Englanti olivat vielä eri valtakuntia — olevia skotlantilaisia kapinoitsijoita vastaan, julisti se ensin tahtovansa tarkastaa kuluneina yhtenätoista vuonna ilmenneiden hallituksen rahallisten toimenpiteiden ja valtiollisten vainojen laillisuutta. Raivoissaan ryhtyi Kaarle silloin uudestaan hajotukseen. Toukokuun 5 p:nä lähetti hän parlamentin taas kotiin ja koetti — Straffordin kannustamana, joka tuumi, että City tulee kyllä järkiinsä, kunhan ensin on hirtetty pari kaupungin neuvosmiestä — vielä kerran turvautua väkivaltaiseen rahojenkantoon. Mutta se synnytti suuremmassa määrässä pahaa verta kuin tuotti rahaa, Lontoon ja maakuntien väestön käytös tuli yhä uhkaavammaksi, syntyi mellakoita, jotka saivat kuninkaan muuttamaan synnyttämistä odottavan vaimonsa Greenwichiin, ja lopuksi astuivat skotlantilaiset, jotka jo aikoja olivat toimineet yksinneuvoin Englannin vastustuspuolueen kanssa, vahvoine sotajoukkoineen rajan yli. Yhä suurempaan ahdinkoon joutunutta kuningasta ei nyt auttanut mikään, hänen täytyi ottaa suuri peräytymisaskel ja kutsua uudestaan koolle Englannin parlamentti. Skotlantilaisia vastaan lähetetyt joukot olivat pettäneet, ne olivat lyhyellä sotaretkellä, jota nimittivät »piispojen sodaksi», osottaneet suurempaa taisteluintoa piispoja ja omia upseerejaan kuin skotlantilaisia kohtaan, olivat ensi taistelussa, skotlantilaisten kanssa ensimäiset laukaukset vaihdettuaan juosseet pakoon, ja skotlantilaiset vakasivat vaivoitta neljä pohjoista kreivikuntaa.
Kun vielä yksi Kaarlen yritys saada lordit alahuonetta vastaan oli epäonnistunut, määrättiin syksyllä 1640 toimitettavaksi vaalit uuteen parlamenttiin. Vastustuspuolue oli vainojen aikana oppinut agitatsionitaidon perinpohjin. Uudessa alahuoneessa ei ollut kahta jäsentä ehdottomasti kuninkaan puolella, mutta sensijaan olivat tämän jyrkät vastustajat sitä lukuisammin edustettuina. Vastustuspuolueen johtajat olivat päättäneet käyttää sitä rahallista tilaa, johon Kaarle oli joutunut, tarpeellisessa määrin hyväkseen varmentaakseen parlamentin oikeudet. Nämä uppiniskaiset kalvinilaiset ottivat enemmän huomioon Vanhan testamentin ja Samuelin kirjan ja profeettain opit yksinvaltiudesta kuin Uuden testamentin kehotuksen: »Antakaa keisarille, mikä keisarin on». He olivat kyllin epäisänmaallisia antaakseen skotlantilaisten olla rauhassa valtaamissaan kreivikunnissa, kunnes itse olivat selvittäneet laskunsa kuninkaan kanssa, — kerrotaanpa, että John Hampden, »laillisen vastarinnan» ylistetty mies, itse olisi kehottanut skotlantilaisten johtajia hyökkäämään maahan. Kansanlaulujen laulajat ylistivät skotlantilaisia Englannin kansan pelastajiksi, eikä kukaan epäilemättä huomannut mitään tavatonta siinä, että hädän tullen olisi menty pitemmällekin yhteistoiminnassa skotlantilaisten kanssa kuningasta vastaan. Muuten osottivat myöhemmät tapaukset, että oltiin oikeassa, pidettäessä skotlantilaisia varaväkenä maassa. Kuningasmielisten sotapäällikköjen vehkeilyt parlamenttia vastaan eivät loppuneet, ja Kaarle itse odotti myöskin tuskaisasti hetkeä, hyökätäkseen väkivalloin rakkaan kansansa edustajia vastaan.
Toistaiseksi täytyi hänen kumminkin suostua yhä uusiin myönnytyksiin. Hänen täytyi uhrata ystävänsä ja neuvonantajansa Strafford, jota vastaan parlamentti oli nostanut oikeudenkäynnin valtiopetoksesta ja joka oli tuomittu ja toukokuun 12 p:nä mestattu; hänen täytyi myöskin nähdä, kuinka arkkipiispa Laud samoin asetettiin syytteeseen valtiopetoksesta ja pantiin siihen asti, kunnes hänet oli tuomittu — tuomio ja mestaus tapahtuivat vasta talvella 1644–45 — Towerin linnaan. Hänen täytyi hyväksyä laki, jonka mukaan viimeistään kolme vuotta parlamentin hajottamisen jälkeen oli valittava uusi, vieläpä siinäkin tapauksessa, että kuningas oli jättänyt antamatta koollekutsumuksen; edelleen täytyi hänen hyväksyä laki, joka määräsi, että parlamentin istuntokautta ei saisi parlamentin suostumuksetta keskeyttää tai parlamenttia sen suostumuksetta hajottaa, ja lait, jotka lakkauttivat tähtikamarioikeuden, kirkollisen valtiotuomioistuimen, ja riistivät kuninkaan valtioneuvostolta oikeuden määrätä vangitsemisia ja langettaa oikeustuomioita. Vasta kun kaikki tämä oli tapahtunut, seurasi elokuussa 1641 skotlantilaisen armeijan hajotus, ja kuningas valmistautui menemään Skotlantiin neuvotellakseen sikäläisen parlamentin kanssa; mutta kun häneen ei luotettu, vaan pelättiin uusien juonien punomista, meni John Hampden hänen mukanaan pitämään häntä silmällä. Väliajaksi keskeytti parlamentti istuntonsa, ryhtyäkseen työhönsä vasta lokakuun lopulla tai tehdäkseen silloin loppulaskut kuninkaan ja piispojen kanssa. Lakiehdotus, jonka mukaan piispat sulettaisi ylähuoneesta, ja toinen, jonka tarkotuksena oli lopettaa koko piispanvirka, oli jo esitetty parlamentissa ja joutunut käsittelynkin alaiseksi.
Luonnollisesti ei parlamentti myöskään ollut unohtanut kuninkaan ja piispojen vainojen uhreja. Päinvastoin oli sen ensimäisinä toimina ollut päästää vapaaksi Prynne, Bastwick, Burton, Lilburne ja monet muut. Kellojen juhlallisesti soidessa tulivat nämä Lontooseen, »ja kansa sirotti heidän tiensä kukilla». Lilburnen anomuksen saada korvausta kärsimästään vääryydestä oli Oliver Cromwell ottanut esittääkseen, ja Cromwellin sen kannattamiseksi pitämä puhe oli ensimäinen, minkä tämä tuleva diktatori piti tässä parlamentissa. Maaliskuussa 1641 päätti parlamentti Cromwellin esityksen mukaisesti, että tähtikamarin Lilburnelle aikoinaan määräämä rangaistus oli ollut »laiton ja vastoin kansalaisten taattuja oikeuksia sekä lisäksi verenhimoinen, häpeällinen, julma, raakalaismainen ja hirmuvaltiaallinen», sekä että Lilburnelle olisi korvattava härrelle laittomasti tuotetut kärsimykset ja tappiot. Korvaussumman määrääminen oli lordien oikeusistuimen asia ja kesti melkein viisi vuotta, ennenkuin tämä — maaliskuussa 1646 — määräsi Lilburnelle tulevan hyvityksen suuruuden. Mutta määrätystä summasta — kaksituhatta puntaa — on Lilburne saanut tuskin kolmattaosaa ja senkin vasta kovin paljo myöhemmin. Ensiksi asettui hän, hankkiakseen toimeentulonsa, talonpojaksi, mutta ajat olivat liian melskeisiä hänen voidakseen kauan harjottaa tointaan.
Lokakuussa 1641 kokoontui parlamentti taas, ei suinkaan ruusuisin mielin, sillä Skotlannista tulleet tiedot eivät kertoneet muusta kuin Kaarlen juonista, tämä kun oli lahjomisella, henkilökohtaista kilpailua kiihottamalla ja sentapaisilla keinoilla tuonut sekaannusta kovenanttien riveihin ja suuressa määrin vahvistanut omaa vaikutusvaltaansa, jonka lisäksi häntä syytettiin siitä, että hän oli ollut osallisena murhahankkeissa muutamia skotlantilaisten johtajia vastaan. Tahdottiin estää sellaiset temput Englannissa, ja ensimäinen toimenpide, johon nyt ryhdyttiin, oli suuren valitusasiakirjan laatiminen, jossa 206:ssa pykälässä lueteltiin kaikki Kaarlen hallitukseenastumisen jälkeen tapahtuneet lainvastaiset toimenpiteet ja vaadittiin takeita niiden uudistumista vastaan. Sellaisten edustajien vähemmistöä vastaan, jotka eivät kyllin pian voineet tehdä rauhaa kuninkaan kanssa, hyväksyttiin asiakirja, jota kuninkaalle jättämisen jälkeen monin painoksin levitettiin maaseudulle. Edelleen jatkettiin toimintaa piispoja vastaan, jotka puolestaan selittivät kaikki heidän ylähuoneesta poissaollessaan siellä päätetyt lait lainvastaisiksi. Väestö pani toimeen suuria mielenosotuksia heitä vastaan. Kun eräällä sellaisella mielenosotuksella kuninkaan sotilaat ja hovin kannattajat hyökkäsivät mielenosottajien kimppuun, astuivat nämä seuraavana päivänä — 28 p:nä joulukuuta 1641 — asestettuina Westminsteriä kohti, ja silloin syntyneessä käsikahakassa kuulutaan ensi kertaa käytetyn siitä alkaen yleisiä tunnussanoja »keripäät» — kansanpuolueelle, ja »kavaljerit» — kuningasmielisille. Edellisten riveissä oli taistellut Lilburnekin ja saanut siinä sangen kipuisan haavan.
Taas yritti kuningas valtiokaappausta. Hänen ei ollut onnistunut saada puolelleen vastustuksen johtajaa, Pymiä — »kuningas» Pymiä, jonka talo oli vastustuksen pääpaikka — tarjoamalla hänelle verokanslerin virkaa, ja silloin antoi hän asettaa hänet, John Hampdenin ja muitakin alahuoneen jäseniä sekä erään ylähuoneen jäsenen, lordi Kimboltonin — myöhemmin lordi Manchesterin — 3 p:nä tammikuuta 1642 syytteeseen valtiopetoksesta. Mutta yritys saada yllätyksellä heidät vangittua epäonnistui; kun kuningas 4 p:nä tammikuuta sotilaineen tunkeutui parlamenttiin ottaakseen heidät väkivallalla valtaansa, huomasi hän nuo jo varotuksen saaneet linnut kadonneiksi. Ja vaikka häntä vielä kunnioittaen kuunneltiin, kaikuivat hänen jälkeensä hänen jättäessään huoneen vastalauseiset huudot »Erioikeus»! »Erioikeus»!Julistus, joka määräsi satamat sulettaviksi estääkseen noiden viiden pakenemista ulkomaille, nosti kiihtymyksen Lontoossa kuumeiseksi. Porvaristo rupesi yhtenä miehenä parlamentin puolelle, joka, ollakseen turvassa, oli siirretty Cityyn. Uhkaavia huutoja kuului kuninkaan korviin hänen ulkosalla ajaessaan, ja juhlavaunuihin heitettiin lappu, johon oli kirjotettu nuo pahanenteiset sanat: »Telttaasi takaisin, Israel», jolla kerran oli alettu kapina Rehabeamia vastaan. Asestettuja merimiehiä ja merisotilaita, oppipoikia y. m. tarjoutui joukottain parlamentille suojakaartina, käytettäväksi, Kaarle tunsi, että parlamentti oli pääkaupungissa turvallisemmassa asemassa kuin hän ja jätti kaupungin 10 p:nä tammikuuta, nähdäkseen vasta seitsemän vuotta myöhemmin vangittuna sen uudestaan.
Nyt kävi yhä selvemmäksi, että riita täytyi ratkaista taistelutanterella. Kuningatar siirtyi mannermaalle vieden kruunun jalokivet mukanaan pantatakseen ne siellä ja muuten hankkiakseen rahaa lainaksi, samalla kun kuningas, joka useita kertoja muutti asuinpaikkaa, kaikkialla maassa pestuutti joukkoja. Parlamentin puolue puolestaan myöskin kokosi rahoja ja pestasi joukkoja, jotka asetettiin Essexin kreivin ylipäällikkyyden alaisiksi; ratsuväen ylipäällikkyys uskottiin Bedfordin kreiville. Hänen alaisenaan komensi Cromwell kapteenina yhtä ratsumieseskadronaa (60 miestä). Myöskin Lilburne tarjoutui heti parlamentin käytettäväksi sotapalvelukseen ja sai, kun osasi käyttää aseita, alapäällikön paikan muutamassa jalkaväkirykmentissä. Laivasto meni kokonaisuudessaan parlamentin puolelle, ja Lontoo piti puolustusväkensä valmiina.
Pestuupuuhissa ja kaikenlaisissa neuvotteluissa kului kevät ja kesä, mutta syksyllä alkoivat taistelut. Ensimäinen vakava ottelu tottuneista sotilaista koottujen kuninkaan joukkojen ja kansan sotajoukkojen välillä kävi viimeksimainitulle epäedulliseksi, mutta jo toisessa taistelussa pakotettiin (13–15 p:nä marraskuuta 1642) kuuman ottelun jälkeen kuningas joukkoineen peräytymään lähempää Lontoota Oxfordiin. Taistelussa kunnostautui Lilburne, mutta haavottui ja joutui kuninkaallisten vangiksi. Oxfordissa nostettiin häntä vastaan oikeusjuttu ja hänet tuomittiin valtiopetturina kuolemaan. Mutta parlamentin uhkaus ampua, siinä tapauksessa että tuomio pantaisi täytäntöön, myöskin vangiksi otetut kavaljerit, pelasti hänen henkensä, mutta hän jäi melkein vuodeksi vankeuteen ja sai kärsiä kovin huonoa kohtelua. Vasta syyskuussa 1643 päästettiin hänet vapaaksi vaihdettaessa vangittuihin kuningasmielisiin, kun parlamentti oli lähettänyt kuninkaalle, joka oli määrännyt Lilburnen mestattavaksi, uhkauksen, että se kostaisi tämän kuoleman kaksin-, kolminkertaisesti. Hyläten hänelle tarjotun valtioviran, josta olisi ollut palkkaa tuhat puntaa, liittyi Lilburne sillä välin järjestettyyn itäisten kreivikuntien armeijaan ja sai Cromwellin suosituksesta, jolla oli pääasialliset ansiot sen järjestämisessä, nimityksen ratsuväen majuriksi.
Cromwell oli huomannut armeijan puutteellisuudet ja serkulleen Hampdenille jo kerran sanonut, että tällä suurimmaksi osaksi entisistä tynnyrintekijänsälleistä ja kaupunkien oppipojista kootulla armeijalla ei koskaan kyettäisi vetämään vertoja »kunnian miehistä» kokoonpannulle armeijalle, siihen tarvittaisi miehiä, jotka edustaisivat vielä korkeampaa periaatetta, »uskonnon miehiä». Talvi 1642–43 käytettiinkin sitte uudistusyrityksiin. Muodostettiin liittoutuneiden kreivikuntien yhdistyksiä, joiden piireissään piti huolehtia sopivien joukkojen pestaamisesta ja hajottamisesta; mutta vain itäisen kreivikunnan (Norfolk, Suffolk, Essex j. n. e.) liitto, jonka »sieluna» oli Cromwell, näyttäytyi pysyväiseksi. Lollhardilaisuuden kotiseudulta saatiin parlamentin sotajoukon ydinjoukot, Cromwellin myöhemmät »rautakyljet».
Tähän sotajoukon osastoon kuului nyt myöskin Lilburne ja hän kunnostautui eri tilaisuuksissa niin, että hänet toukokuussa 1644 nimitettiin lordi Manchesterin komentamaan rakuunaväkeen yliluutnantiksi. Saman vuoden kesäkuun alussa ammuttiin häntä Wakefielden taistelussa käsivarren läpi; mutta jo heinäkuun 2 p:nä otti hän osaa suureen otteluun, Marston-Moorin kuuluisaan voitokkaaseen taisteluun.
Kuten parlamentissakin, ilmeni myöskin parlamentin sotajoukossa tähän aikaan siihen asti salainen presbyteriläisten ja independentien vastakohtaisuus entistä voimakkaampana. Mielipiteiltään edellisiin kallistuvat kenraalit alkoivat eri syistä käydä sotaa laimeasti, kun heillä kumminkin aina oli mielessä sovinto kuninkaan kanssa. Manchester jätti käyttämättä toisessa ottelussa Newburyn luona 24 p:nä lokakuuta 1644 saavutetun etuisuuden niin ilmeisesti, että yhä suurempaan sotilaalliseen merkitykseen noussut Cromwell matkusti katkerana Lontooseen ja syytti häntä parlamentissa petoksesta, vedoten pääasiallisesti Lilburnen todistukseen. Mutta sen sijaan, että olisi ajanut asian Manchesterin tuomitsemiseen, tyytyi Cromwell siihen, että sai hänet pois armeijasta. Hän sai ystäviensä avulla hyväksytyksi niin sanotun itsekieltämislakiesityksen, jonka mukaan kukaan parlamentin huoneiden jäsen ei saanut samalla olla armeijassa päällikönvirassa. Sen mukaisesti luopuivat Essex, Manchester y. m. viroistaan, mutta Cromwelliin itseensä nähden tehtiin poikkeus; huolimatta siitä, että hän oli parlamentin jäsen, nimitettiin hänet määrätyksi ajaksi, jota kumminkin yhä pidennettiin, uudestaan järjestetyn armeijan kenraaliluutnantiksi, samalla kun uskollinen Th. Fairfax oli sen komentavana kenraalina. Hänettä ei voitu tulla toimeen uuteen otteluun varustautuvaa kuningasta vastaan.
Lilburne piti kaikkea tällaista vain kiertoteinä, joita hän, oikeusintoilija, kovasti vihasi, ja Cromwell näytti hänestä vain paikantavottelijalta, joka oli käyttänyt häntä vain vapautuakseen epämukavista esimiehistä. Hän kieltäytyi sen vuoksi ottamasta vastaan paikkaa uudessa »malli»-armeijassa, josta kaikki epäluotettavat ainekset[1] oli perin pohjin poistettu, ja palasi taas yleiseen kansalaiselämään, aluksi ajaakseen kirjotuksilla uskonnollisen vapauden asiaa presbyteriläisiä vastaan.
Kuten melkein kaikki valtiollisesti jyrkemmät ainekset, oli hän kuluneena aikana jättänyt presbyteriläiset ja taipunut independenteihin. Presbyteriläiset eivät tunnustaneet mitään uskonnollista vapautta paitsi heidän uskontonsa vapauden. Toisten lahkojen sietäminen oli heidän mielestään pahinta kerettiläisyyttä, »perkeleen paras keino», ja vallankin skotlantilaiset, joiden kanssa parlamentti oli 25 p:nä syyskuuta 1643, jolloin kuningas sitä pahasti ahdisti, tehnyt juhlallisen molemminpuolisen liiton ja jotka sitte olivat 21 tuhannen miehen armeijalla tulleet apuun, pitivät uskonnollista vapautta »sielun murhana».
Lordi Manchester syyttikin Cromwellia parlamentissa, jossa presbyteriläisillä vielä oli enemmistö, lahkolaisuuden edistämisestä, käyttäen todistuskappaleena erästä kirjettä, jossa Cromwell oli selittänyt, ettei valtio ihmisiä palvelukseensa valitessa kysy heidän mielipiteitään, vaan tyytyy siihen, että ihmiset ovat halukkaita sitä rehellisesti palvelemaan. Totta onkin, että Cromwellin sotajoukossa oli joukottain lahkolaisia, vieläpä kaikensuuntaisia, äärimmäisistä raamatun-uskojista melkein ateistisiin järkeilijöihin asti. He kuuluivat armeijan valiojoukkoon, olivat sen urhoollisin, uhrautuvaisin, kansanvaltaisin ja sen vuoksi myöskin juuri se aines, joka myöhemmin oli oleva suurimpana vastuksena diktatori Cromwellille, jolloin sitte myöskin Cromwell vallankumouksellisia lahkolaisia vastaan näytti toisia puoliaan. Mutta tähän aikaan tukivat he Cromwellia ja Cromwell heitä.
Parlamentilta ei puuttunut hyvää tahtoa mutta kylläkin voimaa tehdäkseen heistä armeijassa lopun, sen vuoksi jäivät myöskin käytännössä tehottomiksi ne kehotukset ehkäistä tuo iljettävyys, joita Skotlannin parlamentti lähetti Englannin parlamentille. Cromwell puolestaan esiintyi taistelutantereelta lähettämissään kirjeissä yhä uudestaan puolustamassa sotamiehissään olevia lahkolaisia.
Kun presbyteriläiset eivät voineet siinä määrin muuttua vainotuista vainoojiksi kuin heidän oppinsa olisi vaatinut, tekivät he Lontoossa kaikkensa singotellakseen saarnatuolista ja lentokirjasissa pannakirouksiaan lahkolaisia vastaan, ja Westminsterissä vuodesta 1643 alkaen istuneessa »suuressa jumaluusoppineiden kokouksessa», jonka oli määrä neuvotella yhteisestä yhtenäisestä kirkkojärjestyksestä Skotlannille ja Englannille ja jossa presbyteriläiset olivat melkoisena enemmistönä, kaikui yhä intohimoista »kammottavan, kirottavan omantunnonvapauden opin» tuomitsemista.
»Suvaitsevaisuus tekisi tästä kuningaskunnasta surkean sekavuuden, Babelin, toisen Amsterdamin, Sodoman, Egyptin, Babylonian», lausutaan eräässä tämän kokouksen parlamentille lähettämässä kirjelmässä. »Kuten perisynti on alkusynti, jossa on kaikkien muiden syntien siemen ja mäti, niin on suvaitsevaisuudella helmassaan kaikki erhetykset ja pahat ... Sisimpämme on kuohuksissaan ja me voisimme hukkua kyyneleihimme, kun ajattelemme, miten kauan ja kovasti tämä kuningaskunta monta vuotta on tehnyt työtä tuottaakseen puhtaan ja perinpohjaisen uskonpuhdistuksen siunatun hedelmän; ja nyt lopuksi, kaikkien näiden vaivojen, kärsimysten ja odotusten jälkeen, on todellinen ja perinpohjainen uskonpuhdistus vaarassa joutua syntymässään tämän laittoman suvaitsevaisuuden tukahuttamaksi, joka pyrkii toteutumaan sitä ennen.»
Olisi kerrassaan väärin pitää näitä sanoja pelkän ahtaan uskonnollisen kiihkomielen äänenä. Niistä puhuu myöskin omistavan porvariston ääni. — Cityn kauppamiehistön enemmistö oli presbyteriläisiä —, sama ääni joka tänään sanoo: Uskonto täytyy säilyttää kansalle. Tuona aikana, jolloin jyrkimmät yhteiskunnalliset teoriat esiintyivät etupäässä uskonnollisessa asussa, ei tuo olevan yhteiskuntajärjestyksen edun vuoksi säilytettävä luonnollisestikaan voinut olla »uskonto» yleensä, vaan vain jokin määrätty uskonnon muoto, ja nouseva le porvaristolle otollisin uskonnonmuoto oli presbyteriläinen puritanilaisuus.[2] »Independenti» oli toistaiseksi vielä epämääräinen käsite, yhdysnimi, joka merkitsi sangen monenlaisia suuntia, jotka, syystä tai toisesta, eivät tahtoneet uskonnollista yksinvaltiutta, uskonnollista keskusvaltaa, kuten määrätyllä valtiollisen kehityksen asteella käsite vapaamielinen, sitte myöhemmin käsite radikalinen, jyrkkä, ovat yhteisnimiä pyrinnöille, joilla vain kielteisessä suhteessa on yhteistä, mutta joilla muuten on itsessään mitä laajimman erimielisyyden siemen. Meidän on jo seuraavassa osassa kerrottava independentien valtiollisesta jakautumisesta; miten pitkälle eroavaisuudet uskonnollisyhteiskunnallisessa suhteessa menivät, näkee siitä, että »independentisiksi lahkoiksi» luettiin mitä moninaisimpia eri suuntia, kuten esim. voimakkaasti kommunistissuuntaisia lahkoja, sellaisia kuin uudestikastajat ja familistien uudestikastajahenkiset lahkot (kuten jo nimi osottaa, jonkinlainen ihmiskunnanveljeysliitto, joka oli syntynyt Münsterissä ja Hollannin kautta saanut jalansijaa Englannissa), edelleen seuraavassa vielä puheeksi tulevat »viidennen monarkian» kannattajat,[3] edelleen nuo vielä suuremmassa määrässä anarkismiin kallistuvat antinomistit (kirjotetun uskonnollisen ja siveyslain vastustajia, jotka pitivät evankeliumin hengen sisäistä valistusta riittävänä kaiken toiminnan ohjeena ja johtuivat sangen radikalisiin päätelmiin) ja tämän viimeksi mainitun summan äärimäiset, ranterit,[4] joita kuvataan vapaanrakkauden ja muiden samanlaisten hirmujen tunnustajiksi.
Yksityiskohtainen tämän ajan kaikkien lahkojen kuvaaminen näyttää tarpeettomalta; niistä, jotka vaikuttavat historiamme vaiheisiin, puhutaan sopivissa kohdin seuraavassa. Tässä riittää, että panemme merkille yleensä olleen, ja laajalle levinneinä, kiliastisia — tuhatvuotista, kommunistista jumalanvaltakuntaa odottavia — lahkoja kansan keskuudessa. Nämä lahkot oli nyt presbyteriläisillä etupäässä mielessä tuomitsemistyössään, niitä vastaan suuntautuivat heidän erikoisen lontoolaisen kokouksensa pannakiroukset ja heille omisti muuan presbyteriläinen kirkon valo, Th. Edwards, v. 1646 kokonaisen ilmiantokirjan, jolle antoi kuvaavan nimen »Kuolettumahaava». Monella lahkolla, kuten esimerkiksi antinomisteilla, oli lähtökohtanaan samat dogmatiset peruskäsitteet kuin presbyteriläisillä, mutta käytännössä sovelluttivat he niitä eri tavoin, ja käytännöstä oli kysymys.
Erästä entisen opettajansa ja esitaistelijansa Prynnen lentokirjasta vastaan, joka huokui yllä kuvattua presbyteriläistä vainohenkeä, julkaisi Lilburne tammikuussa 1645 avoimen kirjeen, jossa otti lahkolaiset suojaansa ja ankarasti vastusti presbyteriläisten henkistä hirmuvaltiutta. Parlamentti selitti Prynnen toimesta kirjeen »naurettavaksi, parjaavaksi ja kapinalliseksi»; Lilburnea vastaan pantiin sen johdosta toimeen tutkimus, ja kun Lilburne ruoskitsi tätä toisessa lentokirjasessa, vangittiin hänet parlamentin päätöksen nojalla heinäkuussa 1645. Mutta joskin presbyteriläisillä oli parlamentissa ja Cityn kauppamiehistössä enemmistö puolellaan, niin oli Lilburne Lontoon porvariston laajojen kerrosten keskuudessa, hän kun m. m. innokkaasti vastusti yksinoikeuksien yhä vielä tapahtuvaa antamista suurille kauppiaille, aivan liiaksi kansan suosiossa, että hänen kanssaan olisi voinut mielinmäärin menetellä. Kansalaisten lähetystö muistutti parlamentille Lilburnen ansioista taistelussa »prelatien ja hovin loiseläjien tyranneita vastaan» ja sai vakuutuksen, että hänet asetettaisi laillisen tuomioistuimen tutkittavaksi ja että hänelle siksi aikaa määrättäisi sata puntaa kohtuullista ylläpitoa varten. Lähetystö ei ollut siihen tyytyväinen, ja muutamat kiihkopäät näyttävät suunnitelleen hyökkäystä vankilaan, jonka ajatuksen kumminkin Lilburne, joka sai siitä kuulla, ehdottomasti hylkäsi, ja kun tuli lokakuu, jolloin hänen asiansa tuli käsittelyn alaiseksi, määräsi parlamentti, saatuaan uudistetun anomuksen ja katsoen pitkään tutkintovankeusaikaan, hänet päästettäväksi vapaaksi. Alahuone ei ollut missään kovin hauskassa asemassa. Tosin ei sen tarvinnut pelätä mitään kuninkaan puolelta; tämä oli Nasebyn taistelun jälkeen menettänyt kaiken toivon aseellisesta voitosta ja antautunut taas neuvotteluihin. Mutta Cromwellin sotajoukko oli kokoonpantu miltei yksinomaan independenteistä; Lontoossa oli niillä puolellaan suuri osa kansasta, ja ellei päästäisi näiden epämukavien ahdistajien herroiksi, jotka vaativat uudistuksia »juureen ja oksiin» nähden, oltaisi vaarassa menettää voiton hedelmät. Yhä enemmän alettiin heitä pitää vihollisina.
Lilburne ei sitte kauan saanutkaan nauttia saamastaan vapaudesta. Hänen mielipiteistään parlamentin enemmistön suhteen ei ollut mitään epäilystä. Muutamia päiviä ennen vapauttamistaan oli hän julkaissut kaksi terävää lentokirjasta sitä vastaan. Vapauteen päästyään kävi hän säännöllisesti Lontoon independentien kokouksissa, ja näissä kokouksissa oli jo alahuoneen ylimyksellinen luonne vakinaisena puheen aineena. Muistutamme, mitä toisessa osassa olemme sanoneet sen kokoonpanosta ja valitsijoista. Viimemainitussa suhteessa olivat kaupungissa ja maaseudulla olosuhteet suuressa määrin huonontuneet. Nyt, jolloin äänioikeudella oli merkitystä, tuntui se seikka, että se kaupungeissa oli vain korporatsionien jäsenillä tai jopa vain esimiehillä ja kreivikunnissa omistavien luokkien vähemmistöllä, jo epäoikeutetulta syrjäyttämiseltä niistä, joilta äänioikeus oli riistetty pikemmin perinnäisen tavan voimalla kuin alkuperäisten säädösten kautta. Samoin vallitsi jo pahoja epäkohtia edustettujen paikkakuntien suuruuteen nähden verrattuna niiden edustukseen. Kehityksessä takapajulle jääneillä tai taantuneilla kaupungeilla tai kauppaloilla oli sama edustus kuin suuren merkityksen saavuttaneilla kaupan ja teollisuuden keskuksilla.
Tähän aikaan teki lordien oikeusto päätöksensä, jonka mukaan tähtikamarin oikeudenkäynti Lilburnea vastaan oli ollut laiton ja että hänelle oli maksettava korvaus kärsimästään vääryydestä. Todennäköisesti tämän jälkeen meni hän samana talvena naimisiin ja perusti oman kodin. Mutta jo 14 p:nä huhtikuuta 1646 vangitaan hänet uudestaan. Muuan presbyteriläinen sotilas, eversti Edw. King, jota Lilburne — eikä vain hän — oli syyttänyt siitä, että hän petollisella vitkastelulla oli vehkeillyt kuninkaallisille useita paikkoja, mutta jota vastaan hänen suhteidensa vuoksi parlamentissa ei voinut saada nostetuksi oikeudenkäyntiä, oli nostanut kanteen häntä vastaan ilkeämielisestä panettelusta ja saanut aikaan sen, että hänet väliaikaisesti vangittiin.
Tästä jutusta kehittyi Lilburnelle kokonainen sarja oikeusjuttuja ja vainoja, joista tässä voimme mainita vain välttämättömimmät kohdat. Oikeusviranomaisille ja parlamentille lähettämissään vetoomiskirjelmissä osottaa Lilburne hänen osakseen tulleen menettelyn laittomaksi ja pyytää oikeudellista apua. Mutta eräässä niistä, jonka hän nimellä »Oikeudessa pysyvän miehen syyttömäksi todistaminen» julkaisee lentokirjasena, mainitsee hän myöskin entisen kenraalin, lordi Manchesterin, petollisuudesta, ja kun tämä sillävälin oli tullut lordien huoneen puhemieheksi, saa Lilburne pyytämänsä oikeussuojan sijasta vaatimuksen vastata lordien edessä syytöksistään. Kerta toisensa jälkeen näiden eteen vietynä kieltäytyy hän jyrkästi vastaamasta heille tai polvistumasta heidän edessään, kun heillä hänen vakaumuksensa mukaan oikeusasioissa ei ollut mitään tuomiovaltaa hänen suhteensa. Hän vetoo, selittäen heidät »oikeuksiensa yli käyviksi ja omavaltaisesti itselleen oikeuksia anastaviksi tuomareiksi», heidän ohitsensa yhä uudestaan »päteviin, asianomaisiin ja laillisiin tuomareihinsa, alahuoneessa istuviin Englannin yhteisen kansan kokoontuneisiin edustajiin», mutta ennenkuin nämä saavat päättäneeksi asian, tuomitsevat lordit 10 p:nä heinäkuuta hänet 2,000 punnan rahasakkoon ja menettäneeksi oikeuden milloinkaan hoitaa mitään virkaa ja seitsemäksi vuodeksi sulettavaksi Towerin linnaan. Towerissa osakseen tulleesta kohtelusta ei hänellä yleensä ollut valittamista — ainakin tässä suhteessa näytti uusi hallitusvalta paremmalta kuin vanha —, vankilan palvelijat vaan nylkivät vankeja häpeämättömästi.
Mutta Lilburnea ei voinut vankilakaan rauhottaa. Hän ja hänen ystävänsä eivät lakanneet ahdistamasta alahuoneen jäseniä, vaan vaativat heitä auttamaan häntä oikeuteensa, ja saivatkin ainakin sen aikaan, että hänet vuoden 1647:n lopulla päästettiin takuuta vastaan vapaaksi. Hän käytti tätä vapautta kaikenlaiseen agitatsioniin ja teki m. m. retkiä sellaisiin paikkoihin, missä joillakin osastoilla sotajoukkoa, jossa hänellä oli paljon ystäviä, oli majapaikkansa. Mikä hänet sinne vei, tulemme myöhemmin näkemään. Erään vastustuspuolueeseen kuuluvan papin ilmiantamana siitä, että hän oli ottanut osaa erääseen kokoukseen, jossa oli päätetty 30,000 kappaleen painoksena jakaa erästä aivan epäilemättä hänen kirjottamaansa lentokirjasta »Useiden tämän kansan vapaasyntyisten jäsenten vakava anomus», sai Lilburne määrayksen, että hän oli menettänyt vapaanaolo-oikeutensa ja että hänen täytyi palata Toweriin.
Mainittu anomus on Englannin vallankumouksen huomattavimpia asiakirjoja, kuten sivumennen sanoen yleensä anomusten laatiminen ja niiden puolesta puhuminen oli vallankumousajan pääasiallisin agitatsionikeino, ja anomuksissa on löydettävissä hyvä osa sen historiaa. Tässä nyt mainitussa anomuksessa nimitetään, yhdenmukaisesti Lilburnen jo eräässä aikaisemmassa lentokirjasessa käyttämän lausetavan mukaan, alahuonetta »kansan korkeimmaksi auktoritetiksi», mikä oli siihen aikaan vielä niin kuulumaton valitun kansaneduskunnan täysivaltaisuuden julistus, että parlamentti 29 p:nä toukokuuta 94 äänellä 86 vastaan päätti, että kirjanen on jätettävä pyövelin poltettavaksi, koska se »asettaa voimassaolevan valtiomuodon kyseenalaiseksi». Se asetti kumminkin vielä enemmänkin »kyseenalaiseksi»: kymmenykset, kauppamonopolit ja muut väärinkäytökset, vieläpä koko oikeuslaitoksen, jonka tuottamat vauriot voimakkaasti esitettyinä paljastetaan ja jonka perinpohjaista uudistusta, sekä oikeudenkäyttöön että itse oikeuslaitoksiin nähden, pontevasti vaaditaan.
Lontoon väestöön kuuluvat Lilburnen ystävät ja kannattajat eivät puolestaan jääneet rauhallisiksi. Parlamentille jätettiin anomus toisensa jälkeen hänen puolestaan, ja kun vihdoin 1 p:nä elokuuta 1648 taas »kymmenentuhatta Lontoon kansalaista, miestä ja naista», anoi että Lilburne laskettaisiin vapaaksi tai häntä vastaan alettaisi lainmukainen oikeudenkäynti, pakotti se lopultakin lordit ja alahuoneen jäsenet yhtymään ja päästämään Lilburnen vapaalle jalalle ja peruuttamaan hänelle tuomitun rahasakon. Kuitenkin oli tällä »kansantahtoon» myöntymisellä oma ominainen puolensa.
[1] Se on: kaikki kuningasmielisyyteen taipuvat ja kaikki pelkät seikkailijat.
[2] »Ei ole ensinkään hämmästyttävää, että City pysyi presbyteriläisenä. Jonkinlaisen kirkollisen hirmuhallinnon pelko, joka alahuoneen penkeillä oli niin suuri, ei saanut mitään jalansijaa Cityn kauppiaitten ja käsityöläisten mielissä. Asettamalla vanhimmat, olivat nämä kauppiaat ja käsityöläiset kirkonkuriin nähden itse muodostaneet kirkon. Mitä kirkollista tyranniutta voisi tulla kysymykseen, sen olisivat he itse toimeenpanneet». (Gardiner.) Tämä vastakkaisuus porvarillisten luokkien parlamentarismisen edustuksen ja itse luokkien välillä on sangen kuvaava ilmiö, jonka voi huomata kaikkialla nykyaikaisessa historiassa. Parlamenteissa ja parlamentinjäsenissä vaikuttavat kaikenlaiset aatteenharrastajat miedontavasti, tai jos tahtoo, väärentävästi edustuksen luokkaluonteeseen, vaikka he edustettujen suuressa joukossa häipyvätkin tavallisesti huomaamattomiin. Lontoon Cityn vaihteleva suhde Cromwelliin ja parlamenttiin on Englannin vallankumouksen opettavimpia lukuja.
[3] He toivoivat ja pyrkivät saavuttamaan, vedoten erääseen kohtaan Danielinkirjassa, Kristuksen messiaskuntaa, jonka piti seurata noita toinen toisensa perään kukistuneita maailmanmonarkioita — assyrialaista, persialaista, kreikkalaismakedonialaista ja roomalaista maailmanmonarkiaa — ja muodostaa valtakunta, jossa ei olisi maallista hallitsijaa, ensimäisen kristillisen seurakunnan tapaan.
[4] Merkitsee likipitäen: meluajat, hillittömät.