Tämän kertomuksen varsinaiset asianosaiset ovat Suomen syrjäisen seudun, etäisen nurkanperälän väkeä — aina siellä sisä-Suomen Korpilahdella asti sitä näet nahistiin ja jahistiin enemmän tai vähemmän toisarvoisilta tuntuvista asioista ihan samoihin aikoihin, jolloin riehui se imperialistinen suursota, ihan se iso »Saksan sota» kuten täällä Leningradin alueen maakylillä v. 1914 alkanutta maailmansotaa nimitetään. Ja tämä sota se kiidätti sinnekin Korpilahden työväen järjestöelämään ne riidan kipinät, joista syntyi se Korpilahden sosdem työväenyhdistyksen ja paikallisen sosdem nuoriso-osaston välinen »isoviha», josta nyt eräitä piirteitä esittelemme.
Maailmansota toi Suomessakin heti ensimmäisinä viikkoina esille joukon työväenjärjestöihin kohdistettuja tsarismin uusia kiristystoimenpiteitä, jotka ulottuivat maaseudullekin. Kiellettiin puhumasta sodasta ja luokkataistelusta. Rikkaat riistäjäporhot asetettiin tsarististen virkanyrkkien suojelukseen. Punaisia lippuja ei saanut käyttää, jne.
Kysymys näiden tsarismin pakkosäädösten noudattamisesta aiheutti alunalkaen vakavaakin erimielisyyttä muutamien maaseudunkin työväenjärjestöjen sisällä. Niin tapahtui Korpilahdellakin. Kirkonkylän työväenyhdistyksen vanhoillisin aines, yhdistykseen liittyneet pikkumestarit ja liikkeenharjoittajat, olivat valmiit ilman varauksia noudattamaan tsaarin virkanyrkkien, kaikenkarvaisten, vaino- ja verikoirain kieltoja ja käskyjä, mutta työläisaines ja erikoisesti nuoriso hangotteli niitä vastaan — tosin kyllä heikosti, mutta vastahangassa jokatapauksessa oltiin. Korpilahden kirkonkylän työväenyhdistys oli paikallisen työväentalon isäntä — nuoriso-osasto oli vain »hyyryläinen». Ja kun sosdem kunnallisjärjestö ja nuoriso-osasto yrittivät ottaa vähän railakkaampia askeleita, yhtäältä asettuen vaistovaraisesti mutta luokkataistelukantaisesti vastustamaan tsarismia kumartelevien virkanyrkkien ja niiden kätyrien puuhia ja toisaalta esiintyen paikallisten tehdas- ja maakapitaiistien sodan alusta lähtien yltyneiden riistopuuhien paljastajana ja vastustajana, kunnan porvaripomojen hätäapupolitiikan ym. kiristyksien alaslyöjinä, niin tästä oli seurauksena kirkonkylän työväenyhdistyksen pikkuporvarillisten johtajien murinat kunnallisjärjestölle ja varoitukset nuorisolle ja — loppujen lopuksi nuoriso ajettiin pois työväentalolta.
Tässä edelläsanotussa tulikin jo sanottua sen silloisen sisäisen »isonvihan» lähtöpohja. Luokka-asemaltaan nuorisoliittolaiset olivat sahatyöläisiä, työväenyhdistyksen johtotehtävissä olevien käsityöläismestareiden ym. pientyönantajain palkkatyöläisiä, lähiympäristön torpparien ja mökkiläisten lapsia ja pieni osa kirkonkylän herrasväen ja paikallisten suurtilallisten vuosipalvelijoita — siis pääasiassa työläisainesta. Sosdem kunnallisjärjestön johdossa, joka kunnallistoimikunnan kautta yhdisti ja johti kaikkien työväenyhdistyksien toimintaa oli nuorisolle läheinen joukko.
Myös kirkonkylän työväenyhdistyksen jäsenistä oli osa työläisiä, oli joku torpparikin, mutta johtoaines muodostui pikkuliikkeen harjoittajista ja käsityöläismestareista.
Silloisen riitakysymyksen paremmin ymmärtämiseksi on tarpeellista aivan konkreettisesti esitellä eräitä ty:n keskeisimpiä toimihenkilöitä. Kaikkein keskeisimpänä yhdistyksessä hääri porvarillinen liikemies, pullakaupan, leipomo- ja kahvilaliikkeiden omistaja A. Antin, joka jatkuvasta porvarien kanssa veljeilystään huolimatta liukkaasti esiintyen ovelan lupsakkaasti sukeltautui moniin työväenyhdistyksenkin tärkeimpiin tehtäviin. Tämä sama mies oli v. 1918 ensimmäisenä lahtarien puolella avustaen tiedoillaan ja ilmiannoillaan työläisten teurastajia. Kirkonkylän ty:n pitkäaikainen toimihenkilö oli vaatetus- ja kahvilaliikkeiden omistaja Antti Ruusula, jota voidaan pitää työväenasialle myötämielisenä »rehellisenä pikkuporvarina». Erikoista hienostunutta »suuren maailman miestä» ty:n johdossa esitti räätäliliikkeen omistaja Viktor Lehmus. Jalkineliikkeen omistaja Kalle Saarinen ja puusepänliikkeen omistaja Nestor Nättinen kuuluivat yhdistyksen perustajiin ja ottivat jatkuvasti osaa yhdistyksen toimintaan. Samaa voidaan sanoa satulasepänliikkeen omistajasta Emil Mäkisestä. Liikkeenharjoittaja Saarisen, Nättisen ja Mäkisen rouvat kuuluivat myös ylimpään johtoon. Palstatilallinen Emil Lindeman sekä kelloseppä Otto Malm kuuluivat yhdistyksen johdossa radikaalisiin luokkataistelija-aineksiin. Näistä ainakin viimemainittu tuli v. 1918 murhatuksi. Tuossa pääasiallisin yhdistyksen johtajisto maailmansodan syttymisen hetkellä. Yhdistyksen jäsenistössä sen sijaan oli osa sahatyöläisiä, kirvesmiehiä, kivityöläisiä ym. kirkonkylän työläisainesta, mutta eivät he yhdistyksen poliittiseen suuntaan suuria vaikuttaneet.
Maailmansodan alettua, kuten jo sanoimme, tsaarin suomalaiset kätyrit maaherroista vallesmanneihin ja poliiseihin asti nuuskivat ja ahdistelivat työväen toimintaa. Työväentalolla toiminut nuoriso-osasto ei näitä määräyksiä noudattanut samassa laajuudessa kuin tuo nöyrä vanhempi väki. Pilkahtipa esiin sodanvastaistakin — tietenkin siinä antimilitaristisessa hengessä mikä silloin oli ominaista Suomen sosdem nuorisoliikkeelle. Ja tämäkin kauhistutti noita yhdistyksen johdossa olevia liikkeenharjoittajia ja käsityöhikipajain omistajamestareita. Nuoriso-osasto sai yhdistyksen johdolta alituiseen varotuksia iltamiensa ja joukkotilaisuuksiensa ohjelman johdosta. Mutta joukoilta nuorison tilaisuudet saivat yhä suuremman kannatuksen.
Joukkokannatus kasvoi jokaisen pienimmänkin vastarintayrittelyn jälkeen. Muistan erään kesäjuhlatilaisuuden kirkonkylän ty:n talolla. Vallesmanni kielsi punaisen lipun käytön. Lippu vedettiin salkoon. Poliisit tulivat vetämään sitä alas. Lippu jäi liehumaan. Tappelua lipun suojaamiseksi ei tarvittu eikä siitä ollut puhettakaan. Muutama iva- ja kompasana saivat poliisit luopumaan yrityksestään. Mutta samalla näiden, pienienkin yritysten yhteydessä ilmeni, että edellytyksiä kyllä olisi ollut vastaiseen taisteluun, jos se olisi kuulunut puolueen ja nuorisoliiton toimintaohjelmaan.
Toinen esimerkki: Järjestimme kirkonkylän ty:n talolle verotuspolitiikkaa käsittelevän kokouksen. Se kiellettiin. Vallesmanni lähetti koko poliisivoimansa — kolme nuppia — hajoittamaan kokousta. Olin kokouksen puheenjohtajana. Poliisikolmikko astuu esiin. Vanhin konstaapeli kieltää kokousta jatkamasta.
— Mitä te teette, jos emme tottele teidän kieltoanne, kysyin.
— Minkä me voimme tehdä näin suurelle joukolle, selitti poliisi.
— Jatkamme kokousta, ilmoitin. Ja kokousyleisö osoitti suosiota.
Nämä vain pari esimerkkiä siitä, millaisia olivat ne »kapinalliset» puuhat, joiden vuoksi nuorisoa ahdistettiin. Tällaiset pienet pilkahdukset eivät tietenkään olleet määrätietoista taistelua tsarismia vastaan — ei edes poliisivoimaa vastaan. Mutta sen ne osoittivat, että ollappa silloin rohkeasti lietsoa reilua taisteluhenkeä, taisteluintoa, niin kyllä se nuorison ja vanhemmankin väen kesken olisi voimakkaan vastakaiun saanut. Voi, miten suuri olikaan virheemme, kun emme silloin osanneet totista tappeluhenkeä oikealla kumouskurssilla lietsoa.
Työväenyhdistyksen toiminta meni alaspäin. Sen »joukkotilaisuuksissa» oli kuolettava tunnelma ja virallisissa kokouksissa pohdittiin nuoriso-osaston tarpeettomuutta jopa vahingollisuuttakin. Nuo arvon mestarit vaikuttivat, että nuorisoliike vain hajoittaa sosdem puolueen voimia. Ja nuoriso-osaston toiminta kiellettiin työväentalolla. Samoihin aikoihin antoi yhdistys talonsa viikkokaudeksi eräälle pelastusarmeijan kiertueelle. Jo tästä sai nuoriso yhden vahvan valtin taistelussaan yhdistyksen taantumuksellista johtokoplaa vastaan.
Olin niihin aikoihin Korpilahden sosdem kunnallisjärjestön puheenjohtajana. Nuoriso-osasto pyysi sosdem kunnallisjärjestön johtoelimen, kunnallistoimikunnan, toimenpidettä mainitussa talolta häätöasiassa. Käsittelimme asiaa. Kunnallistoimikunta asettui varauksitta nuoriso-osaston kannalle. Mutta työväenyhdistys kieltäytyi noudattamasta sosdem kunnaliistoimikunnan kehotusta: luovuttaa työväentalo entisillä ehdoilla nuoriso-osaston käytettäväksi, Asia siirtyi kunnallisjärjestön käsiteltäväksi. Korpilahden sosdem kunnallisjärjestöön silloin kuului parisenkymmentä työväenyhdistystä. Kunnallisjärjestön yleinen kokous jyrkästi tuomitsi kirkonkylän työväenyhdistyksen menettelyn asettuen kunnallistoimikunnan esittämälle kannalle ja näin tukien nuoriso-osastoa. Kirkonkylän ty:n mestarisakki ei suostunut noudattamaan kunnallisjärjestönkään päätöstä. Nuorison toiminta vaikeutui huoneustopulan vuoksi, mutta samalla se sai voimakkaan sysäyksen eteenpäin. Kotikyläni Heinosniemen työväenyhdistys oli kirkonkylän ty:n lähin naapuri, ollen matkaa kirkonkylän työväentalolta Heinosniemen työväentalolle 4 km. Viimeksimainittu työväenyhdistys päätti luovuttaa talonsa häädönalaiseksi joutuneen kirkonkylän sosdem nuoriso-osaston kaikkiin tilaisuuksiin maksuttomasti. Heinosniemen työväentalon »Rientolan» toiminta vaurastui nopeasti. Työväen joukkotoiminnan pääpaino kirkonkylästäkin siirtyi sinne. Mutta sosialistista nuorisoa vastaan taisteluun lähteneet mestarit murjottelivat uusia juonia punoen omissa nurkissaan.
Kunnallisjärjestö vetosi asiassa Hämeen läänin pohjoisen vaalipiirin sosdem piiritoimikuntaan ja nuoriso kääntyi sosdem nuorisopiiritoimikunnan puoleen. Kaksi sovittelijaa saapui asiaa järjestämään. Sosdem piiritoimikunnan edustajana oli Eemeli Saarinen, mies, joka edusti puolueen oikeistoa ja nykyään häärii Suomessa lapualaisfasistien käsikassarana, ja nuorisopiirijärjestön edustajana oli Eemeli Laiho (Louhikko), joka nykyään on eräs Suomen sosialifasistien ammatillisia ylipamppuja. Näiltä Eemeleiltä puuttui jo silloinkin luja periaatteellinen kannanotto. He kyllä myönsivät, että nuoriso-osasto on oikeassa ja asiassa on meneteltävä kunnallisjärjestön esittämällä tavalla, mutta toiselta puolen: sovinnon nimessä ja selkkauksien välttämiseksi valtiovallan kanssa he kehoittivat huomioimaan niitä valtiovallan toimenpiteitä, joiden huomioimista nuo suuttuneet mestaritkin toimintaoikeuksien turvaamisen ehtona nuorisolta vaativat. Eemelien moinen »ollakko vai eikö olla» -kanta ei saanut asiaan mitään muutosta. Yhdistyksen johtavat mestarit selittivät, että Eemelit puhuivat heidän puolestaan; mutta me selitimme heidän puhuneen meidän puolestamme — s. o. nuoriso-osaston ja kunnallistolmikunnan kannanoton puolesta. Riitely jatkut. Nuoriso järjesti suuremmat tilaisuudet naapuriyhdistyksen talolla ja pienempiä tilaisuuksia varten se vuokrasi eräältä kirkonkylän porvarilta huoneen. Yhdistyksen ja nuoriso-osaston riita kärjistyi.
Nuoriso reageerasi voimakkaasti eräisiin kunnan pomojen pakkotoimenpiteisiin, joita sota-ajan hätä-aputöiden yhteydessä pyrittiin toteuttamaan. Ja tapeltiinpa kirkonkin mustakaapupamppuja vastaan. Niinpä tapahtui seuraavakin tapaus: Rovasti Harald ahdisti vuosikausia pappilan maalla asuvaa mökkiläistä Matti Vilgreniä eli »Kello Mattia». Asiaa pidettiin varsinkin nuorison toimesta tapetilla. Suuri oli väestön suuttumus jo silloin, kun rovasti haki ja sai ylemmistä virastoista häätötuomion kirkonkellojen soittaja Matti Vilgrenille. Ja se suuttumus kasvoi vihaksi silloin, kun Matti-vanhus, joka oli invaliidi, häädettiin perheineen pienestä mökistään. Häätäjät veivät akkunat sekä oven pois mökistä.
Sosdem kunnallistoimikunta järjesti, pääasiassa nuorison avulla, kansalaiskokouksen, johon saapui lähes puolituhantinen joukko. Kokous lähetti pappilaan viisimiehisen lähetystön, joka jyrkkäsanaisesti vaati rovastilta lupausta siitä, että vaikkakin ylemmät viranomaiset ovat vahvistaneet tämän häätöpäätöksen, niin rovastin on palautettava mökin-Matti entisiin oikeuksiinsa. Samanaikaisesti tämän kokouksen ja rovastille esitetyn vaatimuksen kanssa eräät kirvesmiehet kiinnittivät uudet akkunat ja oven Matin mökkiin. Ja kirkonkylän tunnetuin kuorma-ajuri, Basilius Masalin eli »Suntion Pasu», kuljetti Matin perheineen, kimpsuineen ja kampsuineen entiseen mökkiinsä. Mainittu Masalin ei ollut työväenjärjestöjen jäsen. Hänen toimenpiteensä tapahtui ulospäin katsoen itsevirtauksen varassa. Kansalaiskokouksessa ollut joukko ei tietänyt asiasta mitään. Eivät myöskään nuorisojoukot. Masalin selitti asian omaksi päähänpistokseen. Jälkeenpäin hän ylpeili sillä, että hänen päätöksensä ja tekonsa pätivät yli maallisten ja taivaallisten virkaherrojen. Kun rovasti kuuli tästä Masalinin korpilain käytöstä ja oli saanut samalla 500-henkisen kansalaiskokouksen tiukan vaatimuksen tietoonsa, niin hän jätti asian sillensä. Matti jäi mökkiinsä.
Tämä edelläkerrottu loppunäytös papin ja Matin välisessä riidassa tapahtui senjälkeen, kun yhdistys ja nuoriso-osasto olivat riidelleet asian selväksi, mutta kerroin tämän näytteeksi siitä, millaiset asiat toivat joukkoja mukaan. Hätäaputyötäisten ja tällaisten sorrettujen Mattien puolustajana kunnallistoimikunta sai suuren joukkokannatuksen. Ja nuorison toiminta vilkastui juuri siksi, kun joukkotilaisuuksissa tuotiin sekä vakavasti, että pilaesityksin esille paikallisten riistäjäin konnuuksia samalla kun paljastettiin koko porvarillisen yhteiskunnan mätää.
Samanaikaisesti tuppautui luokkasopua elvyttelevän kirkonkylän työväenyhdistyksen jäseneksi aivan emäporvareita. Sen johtokunnalle jättivät yhdistyksen jäseneksi liittymisiimoituksensa m.m. tunnettu lahtarikirjailija Lauri Haarla, fasistisen tehtailija Haarlan veli, opettajat Martti Korpilahti ja J. Virtanen. Millaista väkeä nämä olivat, selviää siitä, kun mainitsemme, että kirjailija Haarla oli v. 1918 luokkasodassa Korpilahden lahtarikomppanian päällikkönä, opettaja Korpilahti kohosi lahtariansioittensa kautta Keski-Suomen suojeluskuntapiirin kasvatuspäälliköksi ja Virtanen kaatui Haarlan komppaniaan kuuluneena joukkuepäällikkönä Tampereen edustalla keväällä 1918. Mutta vaikka nämä luokkaviholliset olivat yhdistyksen jäseniksi pyrkiessään kylliksi hyvin tunnettuja työväen syöjiä, niin yhdistyksen johtokunnan mestarikopla hyväksyi heidät jäseneksi. Kuitenkaan ei kunnallistoimikunnan nopean väliintulon vuoksi niille ehditty antaa jäsenkirjoja. Työväenyhdistyksenkin oli pakko kumota johtokunnan toimenpiteet mokomien työväenluokan vihollisten jäseniksi hyväksymisessä.
Kuitenkin m.m. mainittu Haarla piti työväenyhdistyksen järjestämissä tilaisuuksissa luennoita »muinaisen Kreikan sosialismista» ja »antiikkiajan luokkataisteluista». Näiden perusteella Haarla esiintyi »sosialistina». Niinpä hän eräässä viime vuosina ilmestyneessä romaanissaan »Syylliset ja syyttömät» asettaakin kirjailijaa itseään kuvaavan henkilön eräänlaiseksi ihannesosialistiksi.
Moiset porvariluennot eivät luonnollisestikaan yhdistyksen ja nuoriso-osaston välisiä suhteita parantaneet.
Työväenyhdistyksen ja nuoriso-osaston välinen »isoviha» joutui puoluesihteerinkin tietoon. Turkian Matti saapui paikan päälle riiteleviä tyynnyttelemäan ja sovittelemaan. Matti menetteli aivan edellämainittujen Eemelien tavalla. Myönsi sosdem kunnallisjärjestön ottaman kannan oikeaksi ja lievästi moitiskelikin kirkonkylän työväenyhdistystä. Mutta nuorison puolelle ei Matti uskaltanut eikä tietysti tahtonutkaan riittävällä rohkeudella astua. Matin kantaa el sovi ihmetellä. Hän oli puolueen revisionistisen siiven johtajia. Meidän kantamme hän leimasi »äkkijyrkäksi» — ollen näkevinään siinä sitä häntä pelottavaa siltasaarelaisuutta. Häntä koipien välissä hän poistui. Ja niin jäi asia Turkian turinoiden jälkeenkin entiselleen.
Käännyimme asiassa Suomen sosdem nuorisoliiton liittotoimikunnan puoleen. Liittotoimikunnan lähettämänä saapui asiaa selvittämään Jussi Railo. Kirkonkylän työväentalolle oli kutsuttu yhdistyksen ja nuoriso-osaston jäsenet yhteiseen kokoukseen. Tilaisuuteen, missä Railo kysymystä selvitti, oli saapunut yleisöä avara sali parvekkeineen täyteen. Kunnallistoimikunnan aloitteesta oli tehty yhdistyksen työläisjäsenten keskuudessa valmistavaa työtä. Johtohenkilöistäkin Otto Malm ja E. Lindeman asettuivat päättävästi vanhoillisia käsityöläismestareita vastaan. Seuraus oli, että tämä kokous kulki alun alkaen jo siinä hengessä, että nuorisolle on annettava toimintamahdollisuudet työväentalolla. Railo osoitti, että tässä asiassa selvästi näkyy se väärä ja tuomittava holhoojasuhde, joka muutamissa työväenjärjestöissä ilmenee. Railon voimakas esiintyminen osaltaan vaikutti ratkaisevasti asiaan. Hän jo ensimmäiseksi sanoikseen ilmoitti tulleensa asiaa selvittämään siinä mielessä, että hän ei ennen poistu, ennenkuin nuorisolle on taattu toimintamahdollisuudet työväentalolla. Tällaista alkuilmoitusta tervehdittiin nuorison taholta myrskyisästi.
Tässä kokouksessa kirkonkylän työväenyhdistys peruutti entiset päätöksensä ja toimenpiteensä. Kunnallisjärjestön alkuperäinen esitys tuli hyväksytyksi. Osa pahimmista juonittelijoista, mm. edellämainittu Lehmus, erosivat yhdistyksestä ja puolueesta. Eräät pikkuporvarit seurasivat hissun kissun noita poistuneita. Mutta työväentalolle, joka oli nuorison poissaollessa ollut verraten autiona, alkoi jälleen virrata joukkoja.
Tämä edelläkerrottu kappale työväenliikkeen »sisällissodasta» on yhtenä osoituksena siitä, että maailmansota toi esille joukon uusia kysymyksiä, jotka olivat Suomessakin omansa vasemmistuttamaan syrjäisiä maaseutujärjestöjäkin. On vaikea tarkalleen sanoa, kuinka suuri vaikutus Korpilahden nuorison toiminnan vasemmistumiseen oli silloisen sosdem nuorisoliiton lehdillä ja kirjallisuudella. Mutta varmaa on, että ilman niitä ei olisi tuotakaan vähää taistelukurssia löytynyt. Myös puoluelehtien levityksessä ja käytössä me orientoiduimme »Työmieheen» ja »Sorretun Voimaan» — siis »siltasaarelaisiin». Tampereelta käsin saimme useita muistutuksia piirilehden »Kansan Lehden», hylkimisestä.
Määrätietoista ei se vasemmalle suuntautumistamme ollut. Tässäkin edelläkosketellussa riita-asiassa oli tavattoman paljon itsevirtauksellista. Se, että otettiin esille paikallisia asioita, oli myönteistä, mutta se, että kuljettiin asiasta toiseen suureksi osaksi vaistovaraisesti ilman syvällisempää periaatteellisuutta, oli kielteistä. Mutta joukkojen kiintymys työväen luokkataistelun suuntakysymyksiinkin tämän riidan aikana jokatapauksessa virisi. Kirjallisuutta sekä lehtiä levitettiin huomattavasti enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. Olisipa tuollaisten riitojen vallankumouksellinen selventäminen ja todella marxilainen kirkastaminen tullut päiväjärjestykseen, niin olisi se jättänyt syvät jäljet. Mutta jo sellaisenaankin oli tämä riita eräänlaisena vedenjakajana. Vuoden 1918 luokkasodan aattona ja aikana nähtiin, että Korpilahden nuorison etumaiset taistelijat olivat reilusti lahtareita vastassa. Monia heistä lahtarit tappoivat, osa joutui vankileireille. Kelloseppä Malm tuli erikoisesti lahtarien vihaamaksi. Raa'asti rääkäten hänet lahtarit tappoivat yhdessä nuorisoliittolaisten keskeisimmän johtajan, Emil Välilän, ym. kunnon tovereiden kanssa, toverien, jotka kaikki tuon edelläkosketellun »isonvihan» aikana kuuluivat nuorisoliiton ja kunnallisjärjestön kannalla olleisiin aktiivisimpiin taistelijoihin.
Mutta on selvää, että näiden parhaimpain taistelijain kirkas muisto kannustaa niin hyvin Korpilahdella kuin muuallakin maassa Suomen työväestön uutta polvea liittymään siihen taistelurintamaan, joka SKP:n johdolla taistellen valmistaa Suomen proletariaatille vapautumisen ja voiton.
K. Lepola.