Viime vuonna ilmestyi Leningradin aluekustannusliikkeen julkaisemana tov. Smirnoffin kirjoittama kirja »Suomen vallankumoushistoriasta. 1905, 1917, 1918» (»Из революционной истории Финляндии») siv. 230, hinta rpl. 2:30, kov. kansissa 3:70.
Tov. Smirnoff on jo ennestään tuttu suomalaisellekin lukijalle. SVT:n kirjassa »Bolshevikkien toiminta Suomessa ja Viaporin kapina» on hänen laajahko kirjotuksensa »Suomi 1905 vallankumouksen punaisena selkäpuolena» ja v. 1933 julaistiin »Kommunistissa» (No 1–4) kirjotussarja »V. 1917 punainen syksy Suomessa». Arvokkainta näissä kirjotuksissa oli tiedot Venäjän vallankumouksellisten, erikoisesti bolshevikkien toiminnasta Suomessa vuosisadan alusta asti. Tov. S. tuntee nämä asiat paremmin kuin kukaan sillä hän oli sen toiminnan, samoin kuin suomalaisten ja venäläisten vallankumousasioissa yhteistoiminnan, keskeisin henkilö. V. 1899 erotettuna Pietarin yliopistosta ylioppilaiden liikehtimisiin osanottonsa takia siirtyi hän Suomeen, johon v. 1903 asettui asumaan. Kun äitinsä oli ruotsalainen, osasi tov. S. myös ruotsinkieltä ja oppi sittemmin jonkin verran ymmärtämään suomeakin. Hän sai toimen venäjänkielen lehtorina Helsingin yliopistossa ja oli yliopiston venäläisen kirjaston apulaishoitaja, jossa toimessa oli v. 1918. Kun kirjastonhoitajana oli lehtori Igelström, jolla myös oli kumouksellisia sympatioita ja yhteyksiä, etupäässä eserräin kanssa, niin muodostui tämä kirjasto venäläisten vallankumouksellisten työskentely- ja kohtauspaikaksi. Erikoisesti bolshevikkien kohtauspaikka oli tov. Smirnoffin koti, Elisabetinkadun varrella, jossa — kuten tov. S. tässäkin kirjassa kertoo — m.m. Lenin v. 1905–06 ensi kerran kohtasi Suomen sosdem toimihenkilöitä.
Vaikka omiin kokemuksiin perustuvat muistelmat venäläiseen bolshevikkien toiminnasta Suomessa muodostavatkin arvokkaan osan esiteltävänä olevasta kirjasta, ei se suinkaan ole luonteeltaan mikään muistelmakirja, vaan asiallinen tutkielma siitä, kuinka Suomesta, tästä pikkuporvarillisen demokratian maasta ja »Venäjän vallankumouksen punaisesta selkäpuolesta» tuli valkoisen terrorin fasistinen maa ja yksi imperialistien tärkeimpiä asemia sodanvalmisteluissa Neuvostoliittoa vastaan. Kirjassa kuvataan aluksi tsarismin politiikka Suomessa viime vuosisadan loppupuolella, jolloin se alkoi systemaattisesti hävittää Suomen autonomiaa, synnyttäen samalla vastaansa sekä porvarillisen »passiivisen» vastarinnan että eräiden porvarillisten ainesten yritykset järjestää »aktiivista» vastarintaa, yksilöllistä terroria ja laajempaakin aseellista hommaa tsaristisia virkamiehiä ja koko tsaristista komentoa vastaan. Tov. S. kuvaa, kuinka eräät yksilöt näistä piireistä joutuivat tekemään huomattaviakin apupalveluksia venäläisille vallankumouksellisille, m.m. bolshevikeille kirjallisuuden, henkilöiden ja aseitten kuljetuksen alalla, valmistamalla näille työskentelytilaisuuksia Suomessa, auttamalla niitä sotilas- y.m. propagandassa yms. Erikoisen kiinnostavia ovat kuvaukset Leninin käynneistä Suomessa, jossa hän aika ajoittain asui ja työskenteli. Kuten tiedämme, koskevat Leninin kirjotukset Suomen kysymyksestä käänteentekeviä kohtia Suomen historiassa tällä vuosisadalla. Hän seurasi tarkoin Suomen kysymyksiä ja jo »Iskrassa» on julaistuna useita kirjotuksia, m.m. tov. Smirnoffin Helsingin kirjeet, joiden kautta Suomen kysymystä tehtiin tunnetuksi venäläisille vallankumouksellisille.
Laajasti kuvataan vallankumoukselliset liikkeet Suomessa 1905–07 ja yhteistoiminta suomalaisten sosialidemokraattien ja bolshevikiken kesken. Tov. Smirnoff arvostelee terävästi Suomen sosialidemokratian puutteita ja virheitä. Vähemmän on kirjassa kerrottu taantumusajan toiminnasta, mutta sitä enemmän vuodelta 1917, varsinkin »punaisesta syksystä», joka Suomessa päättyi sosdem puolueen häpeälliseen peräytymiseen vallanotosta. Kirjassa kuvataan tov. Stalinin osuus hänen pyrkimyksissään auttaa Suomen sosialidemokratiaa täyttämään vallankumouksellisen velvollisuutensa. Liitteenä on tov. Stalinin puhe Suomen sosdem puoluekokouksessa marrask. 1917 sekä hänen lausuntonsa Neuvostojen Keskus-Toimeenpanevan Komitean kokouksessa 4.1.18 (22.12.17) jossa hän julisti Neuvostohallituksen vahvistaneen Suomen valtiollisen itsenäisyyden sekä samalla arvosteli sitä, kuinka »suomalaiset sosialidemokraatit vain päättäväisyyden puutteen ja käsittämättömän arkamaisuuden takia eivät ryhtyneet ratkaiseviin askeleisiin temmatakseen vallitsevan porvariston käsistä oman riippumattomuutensa».
Kirjassa on myös julaistu maalisk. 1 p:n 1918 sopimus punaisen Suomen vallankumoushallituksen, Kansanvaltuuskunnanpa Neuvosto-Venäjän Kansankomissaarien Neuvoston kesken »ystävyyden ja veljeyden lujittamiseksi näiden vapaiden tasavaltain kesken». Liitteenä on myös SKP:n KK:n UB:n teesit Suomen vallankumouksen 15 vuotispäiväksi.
Suurimpana puutteena tov. Smirnoffin kirjassa on yhteiskunnallisten olojen ja luokkasuhteiden perusteellisemman analyysin suppeus. Mutta tämä ei ole ainoastaan tov. S:n vika; se on meidän suomalaisten erikoinen virhe, me kun olemme kovin riittämättömästi tätä puolta valaisseet. Eräissä toisarvoisissa yksityiskohdissa voisi tov. S:n esitystä tarkistaa, mutta se ei ole tarpeen tässä tehdä, sillä kirja tulee julaistavaksi suomenkielellä. Meillä on jo suuri joukko tov. Smirnoffin omia tarkistuksia ja lisäyksiä, jotka tulevat huomioon otettaviksi. Tämän kirjotuksen tarkotuksena on ennen kaikkea kiinnittää venäjää osaavain tovereitten huomio tähän kirjaan, josta he löytävät paljon arvokkaita tietoja, mitä vielä ei ole suomalaisessa kirjallisuudessa. Erikoisesti sopii tovereitten toimittaa tätä kirjaa venäläisten tovereitten tietoon, nämä kun usein tiedustelevat, mistä saisi asiallisia tietoja Suomen vallankumousliikkeestä ja yleensä Suomen kysymyksistä. Monille Suomessa toimineille venäläisille tovereille antaa tämä kirja epäilemättä sysäyksen kirjottaa muistelmiaan ja antaa lisätietoja historiaan. Kirjassa on myöskin arvokas kirjallisuusluettelo, joka osottaa, kuinka huolellisesti tov. Smimoff on tutkimuksiaan suorittanut; näiden lisäksi on hän vielä käyttänyt runsaasti sanomalehtiaineistoa ja henkilökohtaisesti saamiaan tietoja.
Y. S.
Suomen kommunistinen puolue on — porvariston ja sos-dem. johtoherrain vastaväitteistä, peittelyistä ja vääristelyistä huolimatta — Suomen työväenluokan ja työtätekevän talonpoikaiston vapaustaistelun järjestäjä, nostattaja ja johtaja. Ja tässä ominaisuudessa puolue »tekee historiaa».
Suomen kommunistisella puolueella ei kuitenkaan ole yhtenäistä kirjoitettua historiaa. On painettu ja julkaistu kyllä hyvinkin arvokasta, esim. puoluekokousten ja -konferenssien päätöslauselmia (äskettäin ilmestyi erikoisena kirjana Valtion Kustannusliike Kirjan toimesta SKP:n puoluekokousten, konferenssien ja KK:n plenumien päätökset v. v. 1918–1934). Arvokasta on myöskin muu puolueen lehdistössä, erikoisesti »Proletaarissa» julkaistu aineisto. Lisäksi on puolueen työtä ja toimintaa käsitteleviä kirjoituksia julkaistu Neuvostoliitossa ilmestyvässä suomenkielisessä sanoma- ja aikakauslehdistössä.
Tämä kaikki on kuitenkin vähän. Liian vähän on SKP:n historiasta kirjoitettu. Liian vähän on sen työtä ja toimintaa, saavutuksia, heikkouksia ja virheitä esitetty laajoille työtätekeville joukoille luettavaksi ja tutkittavaksi siitäkin, mitä konspiratiivisista syistä nyt jo voidaan julki sanoa. Tätä puutetta osaltaan poistaa »Kirjan» kustannuksella v. 1934 lopulla ilmestynyt kirja »SKP:n taistelun tieltä. Muistelemia, kuvauksia ja aineistoa SKP:n 15-vuotistaipaleelta». Kirja on ilmestynyt Suomen Vallankumousliikkeen Tutkijakunnan aloitteesta, toveri T. Antikaisen toimittamana. SVT:n nimissä on kirja myöskin julkaistu.
Ensiksi oli tarkoitus julkaista suppeampi SKP:n toimintaa kosketteleva muistelmateos, jonka nimeksi olisi tullut »Maanalaisia». Tätä ajatusta Toiskan aloitteesta kuitenkin kehitettiin.
Suurimman työn tämän kirjan valmistelussa on tehnyt toveri Antikainen. Hän ei ole ainoastaan teoksen polittinen toimittaja, vaan myöskin sitävarten hankitun aineiston väsymätön kerääjä ja muokkaaja. Toiskalla oli, kun hän tapasi SKP:n työsaralla työskennelleen tai työskentelevän toverin — eräs ensimmäisiä keskustelukysymyksiä aineiston hankkiminen kirjaan »SKPtn taistelun tieltä». Näin valmistui tämä SKP:n työtä ja toimintaa käsittelevä 626 sivuinen kokoelmateos, jossa on 76 kirjoitusta 57 eri kirjoittajalta. Mutta Toiska ei ainoastaan kerännyt tuolta monilukuiselta kirjoittajajoukolta aineistoa ja muokannut sitä julkaisukuntoon, hän myöskin itse valmisti tähän kokoelmaan useita arvokkaita kirjoituksia.
Jokainen kirjoitus, muistelma ja kuvaus on kappale SKP:n historiaa »Ne näyttävät — kuten Toiska pienessä kirjoituksessaan lukijalle sanoo — kuinka SKP on osoittanut työväelle ja työtätekeville talonpojille oikean taistelun tien».
Kirjan sisällön voisi jakaa kolmeen osaan.
Ensimmäisen ja kaikkein vaativamman osan kirjasta muodostavat SKP:n ja SKNL:n toimintaa koskettelevat t. t. Antikaisen, Lehtosaaren, Matti Steinin, Y. Sirolan, Martti Nilssonin y. m. kirjoitukset. Seuraavan ryhmän muodostavat ne kirjoitukset, jotka käsittelevät etupäässä julkista vasemmistotyöväenliikettä ja puolueen osuutta siinä. Tässä kiintyy huomio t. t. Arvo Tuomisen, nimimerkki »Työmiehen», J. K. Lehtisen, Kalle Lepolan, Ivar Lassyn, Kulmalan y. m. kirjoituksiin. Kirjan kolmas osa muodostuu arvokkaasta ja monilukuisesta muistelmakokoelmasta.
Kirjan johdannossa (»Katsaus SKP:n historian pääetappeihin») tov. Antikainen korostaa, että SKP:n perustamiseen kannusti »vallankumouksen kokemukset, varsinkin sen tappion syiden tutkiminen ja Leninin oppeihin tutustuminen sekä Neuvosto-Venäjän elävä esimerkki». Tämän jälkeen hän lyhyin ja selvin vedoin osoittaa, mitenkä puolue on täyttänyt tehtävänsä Suomen työväenluokan ja maaseudun raatajaväestön taistelun järjestäjänä ja johtajana vuosina 1918–1933, mitenkä se on sitkeästi työskennellyt organisationsa rakentamiseksi sinne, missä työläiset työskentelevät, nim. työmaille ja sen lujittamiseksi siellä. Bolshevistisella kritiikillä tässä artikkelissa paljastetaan puolueen tekemiä virheitä ja osoitetaan, kuinka »puolue nyt sitkeästi ponnistelee bolshevistisen joukkotyön kehittämiseksi ratkaistakseen kiertämättömän tehtävän työväenluokan enemmistön voittamisesta vallankumouksellisen taistelun tielle.»
Kirjoituksessaan »Kommunistisen nuorisoliikkeen alkuajoilta» Toiska kertoo, miten v. v. 1918–1919 ulkomailla olevat entiset Suomen Sosdem Nuorisoliiton jäsenet työskentelivät työläisnuorison taistelun uudelleen järjestämiseksi valkoista valtakomentoa vastaan. Oikein hän arvostelee sitä äkkijyrkkyyttä, mikä tällä aikakaudella löi leimansa ulkomailla olevien aktiivisten nuorisoliittolaisten toimintaan. Alussa vieroksuttiin julkista joukkotoimintaa. »Silloisessa tilanteessa ei nähty muita mahdollisuuksia kuin salainen toiminta... Vallitseva tilanne oli omiaan johtamaan yksipuoliseen käsitykseen ja äkkijyrkkään asennoitumiseen... Oli oikein se, että tappioon päättyneen vallankumouksen jälkeen varsin jyrkästi asetettiin kysymys vallankumouksesta ja proletariaatin diktatuurista, samaan aikaan kun valkoiseksi muuttunut sosialidemokratia sen tuomitsi. Kansainvälinen tilanne oli vallankumouksellinen... Kuitenkin käytännöllisessä työssä jouduimme äkkijyrkkään orientoitumiseen. Ei osattu oikealla tavalla yhdistää tätä periaatetta — taistelua proletariaatin diktatuurin puolesta — joukkotyöhön, jokapäiväiseen taisteluun osavaatimusten puolesta, taisteluun järjestäytymisoikeuden puolesta, nuorison taloudelliseen taisteluun ja vallankumoukselliseen valistustyöhön, joukkojen mobilisoimiseen luokkataisteluun.»
Nopeasti tästä äkkijyrkästä asenteesta vapaudutaan. Jo v. 1919, kun saadaan yhteyksiä Suomessa lahtarien iskun jälkeen toimintansa alkaneen nuorisoliiton kanssa ja kun tämä liitto SKP:n johdolla oli saatu aktiiviseen taisteluun sosialidemokratiaa vastaan, meidänkin kantamme muuttui. »Rynnäkössä» kirjoitettiin: »Työtä tulee nyt tehdä julkisesti ja salaa.»
Opetuksena kirjoittaja toteaa, että työläisnuorison toiminnassa sen alkuajoilta saakka on paljon ollut vallankumouksellista henkeä, innostusta ja taistelutahtoa. Mutta »julkinen nuorisoliike, niinkuin SKP:n toimintakin, toisella, osittaisen vakaantumisen kaudella juuttui lahtarivailan legaalisuuden puitteisiin. Silloinkin oli nuorison toiminnassa vallankumouksellista henkeä», sen »poliittisessa valistustyössä oikeata sisältöäkin, mutta samalla myöskin vääristivät toimintalinjaa monessa suhteessa opportunistinen käytäntö ja laillisuuden harhat. Päävika oli siinä, ettei tehty oikealla tavalla bolshevistista joukkotyötä, ei lujitettu liiton organisatiota ja vaikutusta työpaikoilla, ei yhdistetty toimintaa jokapäiväisiin taistelukysymyksiin ja jatkuvasti kehitetty kaikkea taistelua yhä kärjistyvän luokkataistelutilanteen mukaisesti, vallankumouksellisen taistelun perspektiiviä silmälläpitäen. Tämä bolshevistisen joukkotyön puute vei nuorisonkin v. 1930 vastarinnattomaan antautumiseen.»
Seuraava Toiskan artikkeli on »Toisen kauden etapilta»- Tämän otsikon alla on viisi lyhyttä kuvausta SKP:n toiminnan eri puolilta. Ensimmäisenä on lyhyt kirjoitus: »Taistelu ammatillisen liikkeen suunnasta v. 1924» STP:n hajoituksen jälkeen (1924) katsoivat sosdem johtajat »tilanteen heille olevan edullisen ryhtyäkseen hyökkäämään ammatillisella linjalla. Ne ovelasti järjestivät asiat siten, että Amsterdamin Int. sihteeri Oudegeest tarjoutui käymään Suomessa »tutustumassa oloihin». Ammattijärjestön toimeenpaneva valiokunta, jossa vasemmistolaisilla oli enemmistö, lankesi tähän loukkuun ja lähetti kutsun Oudegeestille.»
Kirjoittaja osoittaa, mitenkä »SKP:n johtamalla Oudegeest-kamppailulla, jota käytiin kaikkialla maassa, saatiin, perusjärjestöjen pommittaessa liittoja ja Ammattijärjestöä päätöslauselmilla, noskelaisten vehkeilyt lyödyksi takaisin ja estettiin noskelaiset pamput salakuljettamasta ammattijärjestöä Amsterdamiin.»
Vuoden 1925 presidentin valitsijamiesvaaleja kosketelevassa kirjoituksessa, »Kysymys valtalinjasta», Toiska käsittelee niitä poliittisia virheitä ja organisatorisia heikkouksia, jotka aiheuttivat puolueelle ja koko vasemmistotyöväenliikkeelle vakavan tappion näissä vaaleissa.
Kirjoituksessa »Uuden puolueen puuhista» paljastetaan välläriläisten opportunistien, — SKP:n likvidaattorien — puoluevastaista toimintaa sen eri vaiheissa sekä kritikoidaan puolueen liian pitkälle menevää suvaitsevaisuutta ja kompromissia näiden ainesten kanssa.
»Puolueen kasvoista», puolueen osuudesta julkisessa vallankumousliikkeessä sanoo Toiska, että »puolueen kasvot saavat ilmaisunsa puolueen politiikan tarmokkaassa toteuttamisessa, puolueen kannan joukoille esittämisessä kaikissa tärkeissä kysymyksissä, puolueen tunnetuksi tekemisessä julistuksissa ja kirjoituksissa, keskusteluissa. Ei tietysti niin, että kaikkiin kysymyksiin ja julkisuudessa esitettäviin papereihin voitaisiin leimata puolueen puumerkki. Konspiratiiviset vaatimukset on välttämättä otettava huomioon.»
Toisella kaudella ei SKP kylliksi selvästi näyttänyt kasvojaan. Päinvastoin sen johtavaa osuutta julkisessa vasemmistoliikkeessä usein opportunistisesti peitettiin. Vielä v. 1925 »Työväen Järjestöjen Tiedonantaja» eräässä artikkelissaan väitti, ettei kommunistista puoluetta Suomessa ole olemassakaan. Tämän johdosta tov. Kuusinen kirjoitti »Proletaarissa» maalisk. 1925 m.m. seuraavaa: »ilmoitan täten 'Tiedonantajalle' aivan virallisesti, että kyllä se (SKP) on olemassa. Tämän tosiasian voitte vaikka julkaista lehdessä — tällaista tosiasiaa ei meillä ole syytä kieltää. Mutta useille sosialistisille tovereille on vain meidän puolueemme, sen asema ja tehtävä kovin hämärä juttu».
Lyhyessä kirjoituksessaan Toiska osoittaa, että »eräänä tärkeimpänä puolueen toimlntaportaana on V puoluekokous syyskesällä 1925.»
SKP:n V puoluekokous v. 1925 teki monessa vallankumouksellisen liikkeen tärkeässä kysymyksessä perustavaa työtä. Se oli »tärkeä etappi puolueen kehittämisessä eri aloilla, puolueen organisatoorisessa lujittamisessa ja vallankumouksellisen julkisen liikkeen uudelleen järjestämiseksi».
»Kolmannelle kaudelle siirtyminen». Tässä Antikaisen kirjoituksessa analysoidaan yhtä SKP:n toiminnan tärkeätä etappia. Kolmannelle kaudelle siirryttäessä, v. v. 1928–29, on leimaa antavana taistelu työväen joukoista ja taistelu työväen joukkojärjestöjen, ennenkaikkea Ammattijärjestön yhtenäisyyden säilyttämisestä. Puolueen järjestämä ja johtama taistelu tänä kautena kiihtyy sosdem johtajia vastaan, jotka »pääoman sanelun mukaan harjoittivat julkeata hajoitustyötä» ammatillisessa liikkeessä. Ja erikoisesti kiristyy taistelu opportunisteja vastaan, jotka »antautuivat noskelaisten edessä ja aloittivat avoimen taistelun luokkataistelulinjaa vastaan.»
»Tänä kautena alkoi uusi vaihe vasemmistolaisessa liikkeessä. SKP tuli laajojen joukkojen keskuudessa entistä enemmän tunnetuksi. Sisäinen taistelu vallankumouksellisessa liikkeessä oli elävä osoitus 'kolmannen kauden' tulosta Suomeenkin. Mutta tämän kauden vaatimaa bolshevistista joukkotyötä ei kunnolla kyetty järjestämään. Opportunistisen maatumisen vaikutuksesta ei kyetty puoluetta saattamaan taistelukuntoon ja mobilisoimaan laajoja joukkoja hyökkäykseen käyvää fasismia vastaan. Laillisuuden harha vaikutti, ettei nähty fasismin vaaraa konkreettisena, terävänä.»
Sivuilla 454–483 on Toiskan kirjoitus »Fasistidiktatuurin ensimmäinen vuosi ja SKP:n toiminta». Tämä laaja ja monilukuinen artikkeli on lyhennetty esitys v. 1931 SKP:n konferenssissa pidetystä selostuksesta. Siinä Kominternin ja SKP:n linjan mukaisesti luonnehditaan »Suomen fasistidiktatuuria, sen politiikkaa, SKP:n tilaa ja toimintaa eräillä aloilla — välittömästi sellaisena kuin se silloin määriteltiin».
SKP:n puoluekonferenssi v. 1931 perusteellisesti käsitteli puolueen tilan ja sen tehtävät. »Paremmin kuin ennen sanottiin ei vain sitä, mitä on tehtävä, vaan myös, miten on tehtävä... Perusteellisesti käsiteltiin bolshevistisen joukkotyön kysymyksiä kaikilla aloilla, erikoisesti työtä työpaikoilla, osottaen, miten toimintaa järjestäen on kaikkien puolueen jäsenten näytettävä ei sanoissa, vaan tositeoissa, mitä merkitsee todellinen bolshevistinen kurssi Suomen proletariaatin luokkataistelun vahvistamisessa ja sen kehittämisessä korkeampiin taistelumuotoihin.»
Toveri Lehtosaari kirjoituksessaan »SKP:n toiminnan alkuajoilta» lyhyin ja selvin vedoin osoittaa, mitenkä Suomen työläiset ovat »SKP:n nostattamana, sen johtamana ja opastamana järjestäneet vallankumouksellisen luokkarintamansa ja kohottaneet vallankumouksellisen taistelulipun kaikilla työväenliikkeen aloilla.»
Kirjoituksessa on paljon uutta. Siinä elävästi kerrotaan niistä toimintatavoista, joita puolue alkutaipaleellaan käytti, ja siitä minkälainen oli puolueen organisatio tänä kautena.»Solutoiminta työpaikoilla oli kokonaan tuntematonta». Turvauduttiin tällöin etupäässä »asiamiehiin ja yksityisiin» yhteyksiin. »Ei tunnettu vielä riittävästi bolshevikkien organisatioperiaatteita». Artikkelista käy myöskin selville se, mitenkä Suomen porvaristo on SKP:n ensiaskeleista saakka — terrorin, provokation ja salamurhien avulla yrittänyt puolueen toimintaa tukahuttaa.
Toveri L. arvostelee puolueessa tänä aikana esiintyvää ultravasemmistolaisuutta, joka ilmeni »siinä, että suuresti aliarvioitiin legaalisen toiminnan merkitystä.» »Mutta luokkataistelun jokapäiväinen käytäntö ja lähempi tutustuminen bolshevikkien toimintaan auttoi myös SKP:tä nopeasti vapautumaan siitä 'lastentaudista', joka esti sen ensi alussa täysin selvästi ymmärtämästä, miten välttämätöntä illegaalisen puolueen on käyttää kaikkia mahdollisia legalisiakin toiminnan muotoja työtätekevien joukkojen mobilisoimiseksi ja niiden taisteluun järjestämiseksi. Lyhyessä ajassa puolueemme onnistui kokoamaan vasemmistolaisten työväenjärjestöjen vaikutuspiiriin Suomen työläisten enemmistön.»
Kirjoituksessa »Valkoisesta valtakomennosta fasistidiktatuuriin» tov. M. Stein osoittaa, mitenkä Suomessa astuttiin kapitalismin sodanjälkeisen kehityksen 'kolmanteen kauteen'. »Tämän siirtymiskauden merkkinä Suomessa olivat talouspula, pääoman kiihtyvä hyökkäys, työtätekevien kasvava vastarinta, työtätekevien joukkojen vasemmistuminen, vallankumouksellistuminen, porvariston neuvostovastaisten sotavalmistelujen voimistuminen.»
Kirjoituksen alussa on lyhyt ja selvä kuvaus siitä, miten kriisi jo v. v. 1928–29 iski syvältä Suomen talouteen. Hyvä kohta opiskelijoille ja tutkijoille. Tämän kun lukee ajatuksella, ymmärtää sen, miksi »valkoisen valtakomennon järjestelmä, minkä avulla Suomen porvaristo vakaantumiskaudellaan oli tullut toimeen, ei riittänyt porvariston tarkoituksiin pulan ja joukkojen kumouksellistumisen aikana... nyt tarvittiin ei vain lujaa, vaan myöskin nopeata iskua. Vanhanaikaisen parlamenttikäytännön tilalle tarvittiin jotain muuta. Tarvittiin fasismia.»
Konkreettisilla esimerkeillä kirjoittaja kuvaa porvariston fasistisen hyökkäyksen kehitystä, sosdem johtajien ja opportunistiluopioiden fasismille osoittamaa avustusta työtätekevien luokkataistelurintaman hajoittajina. Bolshevistisesti kritikoidaan myöskin niitä puutteita ja virheitä, joita ilmeni SKP:n järjestämässä ja johtamassa fasismin vastaisessa taistelussa. »V. 1930 pidetty puoluekonferenssi, missä ankaraa itsekritiikkiä harjoittaen puolueen linja oikaistiin (tässä auttoi SKP:tä voimakkaasti Kominternin johto), asetti tehtäväksi työväen luokkataistelun painopisteen siirtämisen vaalikamppailujen ja ammatillisen liikkeen toiminnan alalta työpaikoille, työttömiin keskuuteen, kaduille ja maakyliin, luopumatta silti julkisten mahdollisuuksien käyttämisestä, mutta painostaen niiden kiinteää yhdistämistä illegaalisen puolueen toimintaan.»
Viimeisenä on kirjassa tov. Y. Sirolan arvokas artikkeli »Kansainvälisen vallankumouksen rintamalla», jossa hän konkreettisilla esimerkeillä ja bolshevistisen kritiikin ja itsekritiikin valossa osoittaa, miten Suomen vanha sosialidemokratia ennen vuotta 1918 täytti paikkansa työtätekevien kansainvälisessä taistelunsa ja miten Suomen kommunistinen puolue on työskennellyt sillä alalla.
Kuten SKP:n KK:n UB:n teeseissä Suomen vallankumouksen 15-v. päiväksi sanotaan, Suomen sosdem »puoluetta oli aina suuresti vaivannut kansallinen karsinoituminen, syrjäseutumainen rajoittuneisuus ja eristyneisyys.» Sirola osoittaa, mitenkä »imperialistisen maailmansodan aikana ilmeni erikoisesti vanhan sd. puolueen kansainvälinen eristyneisyys. Kansainvälisen työväenliikkeen polttavissa kysymyksissä ei otettu kantaa. II Internationalen kanssa ei kyllä pidetty yhteyttä, mutta siitä ei erottu eikä otettu osaa internationalistien kokouksiin — Zimmerwaldissa y.m. Bolshevikkipuoluetta kyllä autettiin sen yhteydenpidossa yli Suomen, mutta ei propagoitu todellisen internationalismin kantaa eikä käyty aktiivista taistelua tsarismia ja Suomen porvaristoa vastaan.»
SKP on perustamisestaan saakka ollut mukana kansainvälisessä vallankumousliikkeessä. Se on »pitänyt säännöllisesti yhteyttä niiden kansainvälisen kommunistipuolueen, Kominternin, osastojen kanssa, joiden työala on meitä lähinnä. Ennen kaikkea on tässä mainittava kansainvälisen kommunismin etumaisin puolue, sen johtaja ja iskujoukko — mainehikas bolshevikkipuolue, NKP(b). Siltä on puolueemme saanut välitöntä ohjausta ja apua. Sen riveissä ovat sadat ja tuhannet suomalaiset proletaarit saaneet tilaisuuden sekä teoreettisesti että käytännöllisessä työssä opiskella bolshevismia, vallankumouksellista taistelua ja sosialismin rakentamista.»
Tov. Martti Nilsson kertoo »Suomen vallankumouksellisesta maanalaisesta lehdistöstä» v.v. 1918–1933 ja osoittaa, miten tämä lehdistö ja puoluekirjallisuus »suoritti tienraivaajan osaa kommunismin ensimmäisten aakkosten selittämisessä Suomen työväenluokalle, sen irroittamisessa sosialidemokratian vaikutuksen alaisuudesta sekä puolueen organisatoristen tukikohtien rakentamisessa Suomen työväenluokan keskuuteen.»
Kirjoituksessa oikealla tavalla arvostellaan niitä heikkouksia ja virheitä, joita kysymyksessäolevana aikana on ilmennyt puolueen ja nuorisoliiton lehdistössä sekä korostetaan lehdistön saavutuksia ja tuloksia työtätekevien taistelun järjestämisessä ja johtamisessa v.v. 1918–33.
SKP:n tuhoamiseksi tähdätystä revolverioppositiosta kirjoittaa tov. Lepola. Hän osoittaa, että vaikka »murhaopposition johtolangat johtivatkin kansainvälisen lahtariston ja Suomen ohranan leireihin», niin »tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että... oppositioliike kokonaisuudessaan olisi muodostunut tietoisista luokkavihollisistamme ja niiden apureista. Ei niin. Siinä oppositiossa oli myöskin rehellisiä työläisiä mukana. Mutta opposition johtajat olivat vihollisia ja onnistuivat kuitenkin vain sitkeän työn avulla ja todelliset pyrkimyksensä joukoilta visusti salaten vetämään mukaansa rehellisiä työläisiä», jotka heti avoimesti ja rehellisesti sanoutuivat irti tuon rikollisen murhakoplan yhteydestä, kun heille selvisi asia kaikessa kaameudessaan, ja ovat senjälkeen »kunnostautuneet monissa puolueen johtamissa otteluissa ja erikoisesti sosialistisen rakennustyön laajan kentän iskureina».
Suurin osa kirjoituksesta käsittelee murhaopposition johtajien yhteiskunnallista kokoonpanoa, ja sitä, minkälaisella ideologialla varustettuja olivat nämä lurjukset, millainen pikkuporvarillinen aatteellinen sekasotku tässä sakissa oli vallalla ja kuinka häikäilemättömästi tämä joukkio valmisti rikollista hommaansa.
»SKP:n osuus Suomen legaalisen vasemmistoliikkeen syntyyn».
Tov. Arvo Tuominen — itse SKP:n toiminnassa mukana olleena — kertoo, kuinka puolueen vaikutus alkoi tuntua Suomessa jo kuukauden kuluttua puolueen perustamisesta ja mitenkä vallankumouksellinen työväenliike — SKP:n ohjaamana — nopeasti valtasi alaa sosdem johtajien ovelasta petturipolitiikasta huolimatta. »Pojan» kirjoittamasta kuvauksesta käy selville, ettei Suomen legaalinen vasemmistoliike syntynyt sponttaanisesti, itsestään tapahtuen. »Laajoissa työläisjoukoissa oli tyytymättömyyttä ja katkeruutta valkoisten sosdem herrojen politiikkaa vastaan ja SKP:n suuri ansio on siinä, että s& johti tämän joukkojen tyytymättömyyden oikeaan uomaan.» Tässä työssä oli puolueella virheitä ja laiminlyöntejä. Tämä ei »kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että SKP:n johdolla ja toimesta luotiin Suomeen voimakas vallankumouksellinen työväenliike, jonka avulla puolueemme pääsi kosketuksiin laajojen proletaaristen joukkojen kanssa.»
Nimimerkki »Työmies» kirjoituksessaan »Luokkataistelukokemuksia Pohjois-Suomessa kansalaissodan jälkeiseltä kaudelta», kertoo Oulun työväen mielialasta luokkasodan aikana. Oulun esimerkki osoittaa, että työväen keskuudessa oli »toiminta- ja taisteiuhalua, mutta ei tiedetty mitä tehdä. Ei ollut puoluetta, joka olisi näyttänyt tietä».
Se Pohjois-Suomen työväen voimakas kannatus SKP:lle, jota kirjoituksessa kuvataan, on myös todisteena siitä, että otollinen maaperä vallankumouksellisilla lahtarien selkäpuolella luokkasodan aikana oli. Hyvin järjestetyllä toiminnalla olisi voitu tehdä viholliselle paljon häiriötä, jopa nostattaa joukkoja kapinaan valkoista valtaa vastaan.
»Työmies» kertoo myöskin porvariston (1923) murhaaman Yrjö Mäkelinin suhteesta SKP:hen ja julkiseen vallankumoukselliseen liikkeeseen. Tästä asiasta on hyvin niukasti kirjoitettu. Nimimerkki »Työmies» on yksi niitä harvoja, jotka voivat omakohtaisen kokemuksensa perusteella kirjoittaa Mäkelinin työstä tältä ajalta, Odotamme lisää.
Tov. J. K. Lehtinen kirjoittaa »Eräitä hajapiirtoja vuodelta 1923». Muutamilla lyhyillä vedoilla hän osoittaa, mitenkä Suomen porvaristo, voidakseen riistoaan ja rosvoustaan jatkaa ja lujittaa, toimeenpani suurhyökkäyksen vallankumouksellista työväenliikettä vastaan elokuussa 1923.
Selostettuaan, »minkälainen järjestetty joukkovoima STP oli» jonka kimppuun lahtarivalta iski 'herpaannuttaakseen' kommunistisen toiminnan Suomen työväen ja työtätekeväin talonpoikain keskuudessa», tov. L. osoittaa, kuinka SKP »elokuun leikkauksen» jälkeen järjesti työtätekevän kansan taistelua hyökkäävää suurpääomaa ja sen yhteiskunnallista tukea» sosialidemokratiaa, vastaan. Itsekritiikin valossa hän tuo esille, minkä vuoksi puolueen tänä aikana järjestämä ja johtama »joukkotoiminta oli ja jäi heikoksi.»
Selvä kuvaus Suomen työväenliikkeen taisteluhistorian eräästä huomatuimmasta tapahtumasta.
Tov. Lepolalta on kirjassa muistelmakatsaus siitä, kuinka n.s. välläriläiset kehittyivät »Opportunistisista hoipertelijoista ja luokkataistelun hillitsijöistä avoimiksi vastavallankumouksellisiksi». Kirjoituksessa selvästi ja yksityiskohtaisesti osoitetaan tämän puoluevastaisen ryhmän alkuvaiheet, sen poliittinen, vastavallankumouksellinen platformu, jonka mukaan tuo luopiosakki toimintaansa organisoi.
Kerrassaan mainio on Lepolan analyysi välläriläisen opposition huomattavimmista edustajista, jotka jo »Tammisaaressa karkasivat luokkataistelurintamalta, riisuutuen täydellisesti luokkataistelija-aseistuksesta, vaihtaen vallankumoukselliset valjaansa lahtariporvarin ojentamaan kaulapantaan ja isännilleen uskollisten kartanokoirain ja talutusrakkien kaukaloon».
En malta olla ottamatta sitaattia tästä esittelystä. Tov. L. kirjoittaa: »Amerikasta luokkasodan jäikeen Suomeen saapunut sinnikäs, tarmokas ja muokkaamattomana syndikalistina pysynyt seikkailuhaluinen, trotskiiaistyyppinen puoluevastainen vehkeilijä Niilo Välläri, parantumaton teosoofi-sosialidemokraatti, kavala, kiero ja sliipattu pikkuvirkailijaporoporvari K. L. Kulo, 'luonnon valmistama sosialidemokraatti', talkinamaisen pehmeä sovittelija, mutta silti 'arvonsa' tunteva räätälimestarityyppi Matti Väisänen, teosoofi-sosialidemokraatti Bruno Airola, ja pienen aikaa SSTP:n piirisihteerinä ollut käräjäkirjurin apulainen, äkänen marxilaisuuden ja vallankumouksellisen internationalismin vastustaja, kansallissosialististen aatteiden edustaja August Ripatti. Näiden takana 'vaatimattomalla' oveluudella näkymättömänä pysyttelevä ylimysmielinen teosoofi Hannes Uksila sekä joitakin 'tavallisia sosialidemokraatteja', kuten horjuva Kalle Söderström, yksiloetuilija, vehkeilijä Kaarlo Luoto y.m.»
Itsekritiikin merkeissä tov. Lepola esittää tässä 35 sivua käsittävässä katsauksessaan, kuinka puolueen kannalla olevat poliittiset vangit taistelivat tätä välläriläistä luopuruutta vastaan Tammisaaressa. Tuo esille taistelun saavutukset, korostaa tässä tehtyjä virheitä sekä osoittaa sen, miten puolue vankilan ulkopuolella taisteli näiden opportunistien paljastamiseksi, jossa taistelussa — varsinkin sen alkupuolella — ilmeni lujaotteisuuden puutetta.»
Tämä historiallis-poliittinen muistelmakatsaus on ainutlaatuinen ja arvokas osa välläriläisyyden tutkimisessa, paljastamisessa ja alaslyömisessä.
Tov. Matti Stein artikkelissa, »SKP Neuvostoliittoa puolustamassa», tuo esille sen, mitenkä SKP:n aloitteesta ja johdolla järjestettiin vallankumouksellisen työväen laaja ja aktiivinen kamppailu porvariston — 1921–22 — Neuvosto-Karjalaan tekemän rosvoretken alaslyömiseksi, jossa taistelussa »kansannousun» todellinen luonne paljastettiin sekä leimattiin sosdem johtajat tätä rosvoretkeä puuhaavan porvariston apureiksi.
Kirjoituksessa lyhyesti huomioidaan myöskin pohjolan tukkityöläisten aseellinen nousu, »läskikapina», joka »yhtyi siihen taisteluun, mitä vallankumouksellinen työväestö sinä aikana kävi, vaikka se jäi eristetyksi työväen muusta taistelusta.»
»Mukana ollut» kirjoittaa »Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmäin työstä», siitä, »miten eduskuntaryhmämme ymmärsivät ja osasivat suorittaa tehtäväänsä legaalisen liikkeen näkyvänä, johtavana ryhmänä eduskunnassa ja sen ulkopuolella.»
Samalla kun kirjoittaja osoittaa eduskuntaryhmäin työssä olleen saavutuksia, hän korostaa, että »ei voida myöskään vaieten sivuuttaa niitä huomattavia virheitä, joita ne tekivät». Toiminnassaan ryhmät liian paljon »tarttuivat kiinni laillisuuden kaavoihin. Ei osattu eikä aina uskallettukaan murtaa porvarillista laillisuutta. Ei osattu riittävästi käyttää eduskunnan puhujalavaa selvän marxilaisuuden julistamiseen, ei osattu tarpeeksi hyvin sieltä käsin osoittaa parlamenttia porvariston diktatuurin verhoksi. Työ sosialidemokratian paljastamiseksi ei ollut riittävän terävää ja syvällistä.»
Toveri Kulmala muutamilla konkreettisilla esimerkeillä osoittaa, kirjoituksessa »Työväen ja talonpoikain taisteluliitto», kuinka SKP:n johdolla on tätä liittoa luotu ja vahvistettu, ja »miten tämä kysymys on selvinnyt aktiivisillekin tovereille vasta käytännöllisissä toiminnoissa ja taisteluissa.»
Vain yksi esimerkki.
V.v. 1928–29 puolue kehitti laajan kamppailun talonpoikaisten keskuudessa katokysymyksen pohjalla. Kulmala kertoo, että tämä kysymys oli talonpojille läheinen, Esim. Suomussalmen kunnassa, Kainuun nälkämailla, katokokoukseen »saapui kuulijoita aina 35 km. matkalta.» Muiden tärkeiden asiain ohella tässä kokouksessa päätettiin, että »vallataan kunnan valtuuston kokous ja käsitellään katokysymys siellä». Satalukuinen joukko katokokouksen osanottajia, työläisiä ja talonpoikia, marssikin kunnanvaltuuston kokoukseen ja pakoitti herrat keskeyttämään vähemmän tärkeiden asioiden käsittelyn. »Näin muuttui valtuuston kokous yleiseksi kokoukseksi jossa jokainen sai puheenvuoron», joissa terävästi tuomittiin, ja arvosteltiin porvariston ja sosdem johtajien politiikka katokysymyksessä.
Kun luemme »Moprilaisen» kuvauksen poliittisten vankien raskaasta taistelusta fasistista vankilaterroria vastaan ja kuinka Suomen Puna-apu järjestää taistelua fasismin vankina olevien tovereitten ja heidän perheittensä puolesta, niin näemme, että luokkataistelu on entistä terävämpänä siirtynyt haudoillekin. Fasististen pyövelien murhaamien tovereitten Tuomirannan, Vepsäläisen ja Ilosen hautaustilaisuudet v. 1933 muodostuivat sananmukaisesti taistelutilaisuuksiksi. Jo aikoja sitten on luokkataistelun käytäntö Suomessakin tehnyt tyhjäksi porvarillisen fraasin: »Hauta kaikki sovittaa».
Tov. Agnes kertoo huomioitaan Pohjolan talonpoikaisten keskuudessa vuodelta 1931 ja toteaa, että »talonpoikaisväestön keskuudessa on alkanut mielenmuutos; nyt arvioidaan työväelle ennen vihamielistenkin talonpoikain keskuudessa monta kysymystä vallan toisin kuin herrain lavastaman »talonpoikaismarssin» aikana. Esimerkkinä edelläsanotusta mielenmuutoksesta kirjoittaja kertoo, mitenkä Tyrnävän talonpojat suhtautuivat SKP:n julistuksiin.
Tyrnävällä levitettiin erääseen kahvilaan, jota talonpojat käyttivät, SKP:n julistuksia. Kahvilavieraat lukivat julistuksen ja »olivat ihmeissään, että mistä niitä satoi». Paikalle »saapui paikkakunnalla hyvin tunnettu lapuanliikkeen liepeillä häärivä isäntämies. Havaitsi kommunistisia julistuksia pöydällä. Kauhistui. Alkoi huutaa ja haukkua, että levittäjät on saatava kiinni. Repi sitten julistuksen lukematta. Eräs talonpojista otti pöydältä uuden julistuksen ja antoi sen mellastelijan kouraan sanoen: Tätä et revi. Lue se alusta loppuun ja ääneen, että kaikki kuulemme.
»Joukko kokoontui tiiviiksi ryhmäksi fasistin ympärille. Ei auttanut vastaan hangoittelu. Ääni väristen luki 'sankari' julistuksen. Loppuun päästyään eräs talonpojista kysyi: Mitä oli väärin sanottu? Eikö siinä sanota meidän elämästämme aivan oikein? Tuo lehtinen on kappale meidän elämäämme paperilla kerrottuna. Voitko väittää vastaan?
»Ei voinut. Hiljaisena poistui fasisti kahvilasta.»
Kuvauksensa lopussa kirjoittaja huomauttaa, että puolueen työ talonpoikaisten keskuudessa — saavutuksista huolimatta — ei vielä kuitenkaan ole kylliksi voimakasta ja laajaa, vaan että »suuret talonpoikaisjoukot, talonpoikaisten valtavin osa on vielä ulkopuolella puolueen vaikutuksen».
On huomautettava, että kuvaus on vuodelta 1931, jotenka kirjoittaja ei tarkoita nykyistä aikaa. Puolueen työ on mennyt eteenpäin tälläkin alalla.
Historiallis-poliittisten ajankohtaselostusten lisäksi on kirjassa runsas ja arvokas muistelmakokoelma, jossa salaisessa ja julkisessa puoluetyössä mukana olleet toverit kertovat työkokemuksiaan. Kerrotaan hyviä esimerkkejä, mitenkä maanalaisessa työssä ei saa menetellä, osoitetaan karkeita konspiratiivisia virheitä ja ohranan aliarviointia, jota meillä oli puolueenkin riveissä toisella kaudella. Ei kiinnitetty riittävää huomiota ohranan taholta tulevaan provokatiovaaraan. Ja juuri provokatiokysymyksessä — joka on eräs ohranan kaikkein tärkeimpiä toimintamuotoja vallankumousliikettä vastaan — kulki ohrana toisella kaudella hyvän matkaa edeltä SKP:tä. Se taitavasti ensiksi kokeili pienemmillä panoksilla, kunnes sitten v. 1928 iski puoluetta raskaasti. Kirjassa on myöskin hyviä esimerkkejä aktiivisuudesta, rohkeudesta, neuvokkuudesta ja tarpeellisesta varovaisuudesta maanalaisessa työssä.
Tov. Reino Roiha kertoo »Yhteydestä kumpaankin päin». Hän kuvaa, kuinka Vaasan ohranapäällikkö Torkkeli saa houkutelluksi verkkoonsa työmies Edv. Suksen Etelä-Pohjanmaalta ja kuinka — kaikki mahdolliset konspiratiiviset seikat huomioonottaen — SKP:n miehet pitävät samalla kertaa yhteyttä Suksen kanssa, joka omantunnon tuskiin tulleena tuli kertomaan, että hän oli lupautunut ohranan palvelukseen.
M. N. kuvaa lyhyessä kirjoituksessa, kuinka konspiratiivisesti oikein järjestettiin kommunistisen nuorisoliiton maanalainen piirikokous, joka huomattavasti sysäsi kysymyksessäolevan nuorisopiirijärjestön toimintaa eteenpäin.
Kirjassa esitetyt työ- ja toimintakokemukset eri tovereilta ovat arvokasta aineistoa ennenkaikkea käytännöllistä puoluetoimintaa silmälläpitäen. Tarkasti lukemalla ja tutkimalla saa niistä oppia ja lisäkokemusta.
| * |
Kirja »SKP:n taistelun tieltä» on huomattava saavutus Suomen vallankumousliikkeen Tutkijakunnan työssä. Se osaltaan tuntuvasti lieventää sitä »huutavaa aineistopulaa», mikä meillä on SKP:n ja koko Suomen työväenliikkeen historian tutkimustyön alalla. Tämä kirja ei vielä suinkaan ole lopullisesti pätevä ja ehjä historia puolueen toiminnasta kysymyksessäoievalta ajalta. Siinä julkaistut kirjoitukset kyllä ovat — kuten tov. Antikainen kirjoittamassaan alkulauseessa sanoo — »kappaleita SKP:n historiasta», mutta »kokoelma ei ole täydellinen. Poliittisten ajankohtaselostusten, eri alainkin työmuistelmien kannalta on siihen jäänyt aukkoja.» »SKP:n taistelun tieltä» on kirja, jota on luettava ja »tutkittava SKP:n itsekritiikin, kritiikin ja Kominternin puolueesta antaman kritiikin valossa, jolloinka kuvaukset yksityisistä tapauksista ja toimikautta koskevat kirjoitukset antavat kuvan puolueen kulkemasta taistelusta.»
3. 5. 35. E. M.
(Vojennije vosstanija v Baltike v. 1905–06). Toimittanut Keskusarkisto ja kustantanut Puoluekustannustiike Moskovassa v. 1933.
Tämä teos, johon esipuheen on kirjoittanut tov. V. Nevskij, on laaja asiakirjakokoelma vuosilta 1905–06. Se sisältää sotilaspäällystön asiakirjoja, kirjelmiä, raportteja, päätöksiä y.m.s., sotaoikeuksien dokumentteja, poliisiviranomaisten asiakirjoja sekä aseellisiin kapinoihin osallistuneiden kirjoituksia, kirjeitä ja lehtisiä. Jo tästä näemme, että teos on hyvin mielenkiintoinen ja erikoisen opettavainen monessakin suhteessa.
Ensiksikin, kuten tov. Nevskij sanoo, »vihollistemmekin oli pakko tunnustaa meidän propagandamme suuremmoinen merkitys», joten siis teoksessa esitetyistä asiakirjoista näemme, miten bolshevikit harjoittivat agitatiota sotajoukkojen keskuudessa maalla ja merellä. Tämän tunnustuksen tekee m.m. kapinan syitä tutkimaan asetettu erikoiskomissi, jonka lausunnon ensimmäisessä kohdassa vallankumouksellisesta agltatiosta sanotaan: »Erikoisen ponteva, tarmokas ja oivallisesti järjestetty agitatio, volmakkaine, onnistuneesti valittuine yksinkertaisen kansan sydäntä lähellä olevine ja ymmärrettävine tunnuslauseineen: 'MAATA JA VAPAUTTA'».
Toiseksi näistä asiakirjoista näemme, miten suuri vallankumouksellistuttava vaikutus on sotamies-työläisillä muuhun työläis- ja talonpoikaismassaan. Tsaarin armeijassa juuri tehtaista lähteneet työläisnuorukaiset muodostivat vallankumouksellisten huomattavimman osan. Tutkimukset näet osoittavat, että kapinaan nousseissa miinakomppanioissa tehdastyöläisiä oli 62 %, sapöörikomppanioissa 40 %, jota vastoin talonpoikaistoa oli ensinmainitussa joukoissa 17 % ja jälkimmäisissä 20 % sekä muita ammattilaisia miinakomppanioissa 21 % ja sapöörijoukoissa 10 %. Erikoisesti Suomen oloja silmälläpitäen näemme, että kysymyksessäolevina vuosina sotajoukoissa, mitkä olivat sijoitetut Suomen alueelle, vallankumoukselliset järjestöt olivat itsenäisiä, keskittyen yhteisen johtavan komitean alaiseksi, mikä puolestaan oli välittömässä yhteydessä puolueen keskuskomitean kanssa. Tämä sotilasjärjestöjen itsenäisyys varmaankin johtui siitä, että kielelliset vaikeudet estivät niiden toiminnan järjestämistä Suomen sosdem puolueen järjestöjen kanssa lähempään yhteyteen. Suomen sosdem puoluejohto vain yleensä oli tietoinen venäläisen sotaväen keskuudessa harjoitettavasta vallankumouksellisesta agitatiosta ja propagandasta; yksityisten sosdem puolueen jäsenten taholta tarjottiin käytännöllistä apua sotilasjärjestöjen toimitsijoille, agitaattoreille ja propagandisteille, jota apua tarjosivat ennen vuotta 1906 myöskin aktivistit, jopa muutkin porvarisainekset, jotka vaativat Suomen »laillisten olojen» palauttamista.
Neuvostoliiton Keskusarkiston julkaisemista asiakirjoista selviää, että Suomenkin oloissa oli sotilasjärjestöillä suuriin työläisjoukkoihin suuremmoinen vallankumouksellistuttava vaikutus, ja varsinkin tämä seivisi silloin, kun sotilaskapina alkoi Viaporissa. Olihan Helsingin punakaarti valmis astumaan vallankumouksellisten sotilaiden kanssa taisteluun; johan se ehti lähettää puolitoista sataa miestään Viaporin valleille, missä punalippu hulmusi. Lisää olisi ollut Helsingistä lähtijöitä, samoin myös eri paikkakunnilla punakaartilaiset olivat valmiit taisteluun, odottivat vain käskyä alkamisesta, muutamilla seuduin toimien jo rautatien repimisessä, siten estääkseen sotajoukkojen kuljetuksen kapinallisia vastaan. Ja vaikka Viaporin kapina kukistuikin, ei silti millään tavalla herpaantunut tämä vallankumouksellisten sotilasjärjestöjen vaikutus Suomen työläisten syvien rivien keskuudessa; siitä on osoituksena työväen salaisten järjestöjen toiminta, joiden tarkoituksena oli venäläisten toverien auttaminen heidän raskaassa taistelussaan tsarismia vastaan.
Kolmanneksi on merkittävä, että vuosien 1905–06 tapahtumilla on ollut tavaton merkitys Venäjän vallankumoukseen v. 1917. Silloin saadut kokemukset osasi bolshevikkien puolue Leninin johdolla käyttää hyväkseen. Tappiot, jotka oli kärsitty ensimmäisessä vallankumouksessa, olivat opettaneet bolshevikkeja voittamaan. Sotilaskapinoissa vuosina 1905—OS saadut raskaat opetukset pystyttiin käyttämään hyväksi v. 1917. Suomen proletariaatti ei siihen pystynyt vielä v. 1918, sillä, sen »taistelua ei johtanut silloin kommunistinen puolue, vaan horjuva ja epäröivä sosialidemokraattinen puolue» (SKP:n 15-v. julistus.). Lisäksi Suomen työväen osalle tulleet kokemukset.
Teos »Sotilaskapinat Itämeren maissa v:n a 1905–06» sisältää eritoten meille suomalaisille vallankumouksellisille paljon opittavaa juuri kapinataidon alalla; siitä me näemme, miten agitatio on järjestettävä eri joukko-osastoissa ja miten tätä agitatiota on ohjattava. Tässä teoksessa olevia asiakirjoja tutkimalla myöskin saamme konkreettista opetusta, miten kapina on tehtävä onnistuaksensa ja kuinka on kapinaan noustua taisteltava — hyökättävä, saatava mukaan vielä horjuvatkin ainekset. Viaporin ja Kronstadtin kapinain kukistumisen syyt opettavat kaikkien maiden proletaareja välttämään silloin tehtyjä virheitä.
Karjalan Tieteellisen Tutkimus-Instituutin vallankumous-historiailisen sektian toimesta on ilmestynyt tov. N. V. Sokolovin kirja »Viapori», joka on kirjoitettu Viaporin kapinassa vangiksi joutuneiden matruusien ja tykkimiesten kertomusten perusteella ja johon allekirjoittanut on laittanut erikoisen liitteen, mikä yleispiirtein valaisee Helsingin punakaartin osallisuutta Viaporin kapinaan v. 1906. Keskusarkiston julkaisemat asiakirjat sotilaskapinoista Itämeren maissa antavat paljon lisävalaistusta myöskin suomalaisten työläisten ja punakaartilaisten osallistumiseen Viaporin kapinaan. Suosittelemme venäjänkieleri tai toisille tovereille tutustumista tähän teokseen.
E. Haapalainen.
Ilmestynyt v. 1933. Kustantaja Valtion kustannusliike »Kirja» Leningradissa, koko 20 painoarkkia.
V. 1918 vallankumouksesta ja kansalaissodasta on jo aikaisemmin julkaistu useampia teoksia punaistenkin taholta (valkoisten historian väärennykset tältä kaudelta käsittävät kokonaisen suuren kirjaston). Tapahtumiin osallistuneiden muistelmina, jotka valaisevat yksityiskohtia, on m.m. julkaistu Amerikassa painettu. »Suomen luokkasota» — ja Leningradissa painettu »Punakaarti rintamalla» — teokset. Näiden teosten jatkona voisi pitää nyt kyseessä olevaa kokoelmaa.
Paitsi historiallisten tapausten yksityiskohtien valaisijana, >on näillä muistelmilla suuri arvo historian tutkimusaineistona, myöhemmin suoritettavia historiallisia tutkimustöitä varten. Vaikka meillä onkin muutamia historiallisia tutkimustöitä tästä ajankohdasta, jotka antavat hyvän kokonaiskuvan (SKP:n UB:n teesit vuodelta 1933, y.m.) ovat ne kuitenkin vielä liian suppeita antaakseen riittävää valaistusta tästä erikoisen tärkeästä etapista.
»Punakaartilaisten muistelmia» käsittää 27 muistelmaa eri rintamanosilta, valkoisten valta-alueilla olleista pienemmistä punakaartilaisosastojen taisteluista ja punaisten valta-alueella olevien valkokaartilaispesäkkeiden puhdistuksista. Muistelmat on koottu, kahta lukuunottamatta, Neuvostoliitossa asuvilta entisiltä punakaartilaisilta. (Aikaisemmin mainittujen kokoelmateosten materiaali on laajemmalta alueelta hankittua.)
Kokoelmaan on otettu myöskin aikaisemmin »Itä ja Länsi» nimisessä aikakauslehdessä v. 1928 julkaistu yleiskatsaus Suomen luokkasodasta, joten se samalla antaa jonkinmoisen, vaikka suppeammankin kokonaiskuvan luokkasodasta. Näin ollen on teos vississä määrin itsenäinen kokonaisesitys, jota voi suositella laajemmallekin historian opiskeluun osallistuvalle joukolle lähde- ja oppikirjaksi, tietysti sillä edellytyksellä, että samalla tutustutaan tarkempaan tieteelliseen yhteenvetoon (esim mainittuihin UB:n teeseihin).
Historialliselle teokselle asetetaan vaatimukseksi historian materialismin kannalta, että sen täytyy antaa hyvä kuva liikkeen kehitykseen vaikuttavista tekijöistä, kehitysprosessin analyysi, sisäisten tekijäin vaikutus ja tämän vaikutuksen ilmenemismuodot.
Nyt kyseessä olevalle teokselle visseistä syistä ei voi täydellisesti näitä vaatimuksia asettaa, sillä tässä ei ole kysymys yhtenäisestä, tieteellisestä historian teoksesta, vaan maallikkojen — vieläpä hyvin eritasoistenkin, kuten toimituskin myöntää — muistelmakirjoituksista. Kuitenkin näiden muistelmien kerääjien taholta olisi asiaa voitu paljon auttaa, jos tovereille, joilta muistelmia oli pyydetty, olisi ohjaukseksi annettu esim. kysymyksiä. Se kyllä toiselta puolen ehkä olisi rajoittanut muistelmien kirjoittajan omaa esitystyyliä, mutta varmasti tuottanut hyviäkin tuloksia. Tavalliselta maallikolta saattaa muutoin hyvinkin tärkeä historiallinen seikka jäädä huomioimatta vähempiarvoisten tullessa kuvatuksi. Samalla tällaisten kyselyjen kautta vielä virkistetään muistiakin, joka on varsin tärkeä seikka, kun kysymyksessä olevista tapahtumista on kulunut pitkä aika.
Kysymysten laatiminen luonnollisesti on vaativa tieteellinen työ, mutta en pidä sitä minään voittamattomana esteenä.
Edelläsanottu ei välittömästi koske kysymyksessä olevan teoksen toimitusta ja kustantajaa, mutta kustantajan velvollisuus on epäilemättä myöskin huolehtia työn suorituksessa vaadittavista ehdoista ja siis historiantutkimustöiden välttämättömistä valmistelutolmenpiteistäkin. Ne toverit, jotka työskentelevät tällä »rintamanosalla», voisivat vastaista työtä varten tämänkin seikan ottaa huomioon.
Teoksessa olevat muistelmat rajoittuvat pääasiassa taistelutapausten kuvaamiseen. Sellaiset seikat, kuin eri taisteluryhmien suhde luokkasotaan ja sen taisteleviin puoliin, näkyvät hyvin heikosti, useammissa kuvauksissa ei lainkaan. Sellainen historiallisesti varsin mielenkiintoinen seikka, kuin on ihmisten erikoisen nopea ideologinen kehitys vallankumouskaudella on jäänyt huomioimatta, vaikka se oli silmiinpistävää.
Taisteluissa tehdyt taktilliset ja strategiset virheet, kykenevän päällystön puute, kuriin tottumattomuus punakaartilaisten taholta, poliittisen työn puuttuminen kaartin omissa riveissä ja väestön keskuudessa, nämä seikat näkyvät kuvauksissa selvemmin. Sosdem puolueen työn heikkous pikemminkin tuntuu juuri siinä, että puolueen työstä kansalaissodan aikana ei muistelmissa mitään mainita.
Taistelukuvauksia heikentää se, että muistelmien kirjoittajat — useammissa tapauksissa rivimiehiä tai pienempien joukkoyksikköjen päälliköitä — tunsivat kovin rajoitetusti tilanteen, johtuen se osaksi siitä, ettei punakaartissa ollut tapana selostaa taistelutilannetta taistelujen edellä ja aikana.
Erikoisen mielenkiintoisena lisänä aikaisemmin suppeaan aineistoon ovat lahtarien valta-alueella, Pohjois-Karjalassa, Varkaudessa ja Pohjois-Suomessa olleiden punaisten taistelujen kuvaukset. Tämä on erikoisen tärkeää sen vuoksi, että se samalla paljastaa erään suurimpia heikkouksia, kykenemättömyyden partisaanijoukkojen järjestämiseen, vaikka kaikki mahdollisuudet siihen olivat olemassa.
Erinäisiä muistutuksia tekisi mieli tehdä itse teoksen toimitustavasta. Muutamien kokoelmassa olevien muistelmien ymmärtämistä vaikeuttaa — varsinkin niillä, jotka eivät ole Suomessa asuneet — se, että niistä puuttuu tarkempia aika- ja paikkamääritelmiä. Kun puhutaan esim. jostakin rintamaosasta, mainitaan vain kylä. Tuntematta tarkemmin Suomea, on tämän sijoittaminen oikealle paikalle varsin vaikeata. Tai kun taistelun aika jätetään lähemmin mainitsematta, on sitä vaikea sijoittaa oikeaan yhteyteen erinäisten hyökkäys-, perääntymis- tai asemasotataistelujen ketjussa.
Tämä olisi ollut helposti autettavissa liittämällä vaikkapa alaviittoina välttämättömät selitykset.
Samoin olisi tullut menetellä sellaisiin puhtaasti paikallisluontoisiin sanontoihin nähden kuin on esim. siv. 125 »Ariston rintamalla», kun sanonnan ymmärtäminen on ehtona asian ymmärtämiselle (kuten kysymyksessä olevassa kohdassa, jossa halutaan sanoa että sanitaarit istuivat kahvilassa silloin, kun niiden olisi pitänyt olla taistelussa).
Virheelliset sanonnat (tai mahdollisesti käsityksetkin) olisi myöskin huolellisella läpikäymisellä voinut korjata. Eräässä muistelmassa esim. kerrotaan Patterimäen (Viipurissa) räjähtäneen. Todellisuudessa räjähti vain eräs Patterimäellä sijaitseva ruutikellari. (Itse Patterimäki on laaja alue monine kasarmirakennuksineen ja — siihen aikaan — sotilaallisine varustuksineen.)
Muutamissa muistelmissa esiintyy varsin tärkeitä, yleisluontoisemman historiallisen merkityksen omaavia paljastusluontoisia seikkoja. M.m. sivulla 143 kerrotaan August Wesleyn puuhista ennen luokkasodan alkua pohjois-Karjalassa ja väitetään hänen toimenpiteillään tarkoituksellisesti auttaneen lahtareita. Sivulla 169 kerrotaan Ali Aaltosen sanoneen: »Ei sitä vallankumousta Pohjolassa tehdä. Helsingissä ja Etelä-Suomessa ne asiat ratkaistaan ja täällä ne aseetkin tarvitaan», kun Pohjolan punakaartilaiset aseita pyysivät.
Tällaisissa tapauksissa olisi toimituksen pitänyt antaa selityksiä tai viitteitä lisätodisteluun (erikoisesti Wesleyn tapauksessa), sillä kysymys on miehistä, joilla oli huomattava johtava asema (Ali Aaltonen oli järjestökaartien ylipäällikkö, jonka lahtarit ampuivat 1918 Lahdessa, Wesley taas luokkasodan jälkeen painui lahtarien leiriin).
Johtuen kokoelmaan osallistuneiden muistelmain kirjoittajien erilaisesta tasosta on kokoelma jäänyt kirjalliselta asultaan hiukan kirjavaksi. Muutamissa muistelmissa on kerronta sujuvaa, lähennellen taiteellista tasoa. Toiset ovat rakenteeltaan kömpelömpiä.
Kun teosta ilmeisestikään ei voi pitää ainoastaan historiamateriaalina, joinakin asiakirjojen tapaisina, vaan myöskin suuremmille joukoille aiottuna kirjana, olisi ehkä ollut edullisempi käyttää materiaali toisella tavalla, itse asian historiatutkimuksen kannalta siitä lainkaan kärsimättä.
Tämä merkitsisi sitä, että materiaalia olisi sikäli muokattu, mikäli siinä esiintyy puhtaasti kerrannollisia heikkouksia, tarpeeton, historiallisesti arvoton (tai yleisesti esiintyvien sanontojen toistaminen) olisi voitu karsia pois.
Siellä taas, missä näyttää välttämättömältä, olisi voinut täydentää kuvausta selityksillä (luonnollisestikin muuttamatta julkaisten kaiken alkuperäisen, jolla on historiallinen merkitys yksityiskohtain valaisemisessa).
Kun teos aiotaan suurten joukkojen käytettäväksi, on sen kirjallinen asukin tärkeä, sillä siitä suureksi osaksi riippuu se, luetaanko sitä tai ei.
Huolimatta puutteellisuuksistaan, joihin edelläolevassa on viitattu, on teos arvokas lisä historiantutkimusmateriaaliimme, jota olisi edelleen entistä voimakkaammin kartutettava, sillä Suomen vallankumousliikkeen historian marxilainen käsittely on meillä vielä lapsen kengissä.
Leningradissa, tammik. 12 p. 1935
A. L–o.