Julkaistu: 1892
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa», Otava 1892
Digitalisointi: Matti Järvinen, Tuija Lindholm, Distributed Proofreaders Europe
HTML: Joonas Laine
Tämä lyhyt esitys orjien vapauttamisesta Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa on kirjoitettu siinä toivossa, että se voisi olla lukemisena varttuneemmalle nuorisolle sekä kansanopiston oppilaille heidän harjoittaessaan historian opintoja. Jos se, niin puutteellinen kuin se onkin, voisi jossakin määrin herättää myötätuntoisuutta niinhyvin yhtä maailmanhistorian merkillisimpää tapahtumaa kuin niitä aatteita kohtaan, jotka siitä saivat eloa, olisi tarkoitus täytetty.
Lähteinä on käytetty: American Polities by Alexander Johnston. — Acts of the Anti Slavery Apostles by Barker Pittsbury. — Anti Slavery Remimiscenses by Elisabeth Buffum Chace. — Sen ohessa suusanallisia ja kirjallisia tiedonantoja useilta vielä eläviltä orjuuden vastustajilta.
Tekijä.
Jokaisessa jalossa aatteessa on kehoitusta hyvään. Senpä tähden sen historia yhä edelleen vaikuttaa jalostuttavasti ihmiskuntaan, vaikka se tarkoitusperä, jota varten työskenneltiin, jo aikoja sitten olisikin saavutettu, ja vaikka aate on taistellut epäkohtia vastaan, jotka ovat vallinneet ainoastaan muutamissa kansakunnissa.
Jos kohta orjuutta meidän maassamme oli olemassa ainoastaan hyvin pitkiä aikoja sitten, eikä siis mitään työtä semmoista epäkohtaa vastaan ole tullut kysymykseen uudempina aikoina, on kuitenkin meille valaisevaa tutustua siihen suurenmoiseen ja mahtavaan kamppailukseen, jonka jalot miehet ja naiset Amerikassa taistelivat orjain vapauttamiseksi isänmaassansa. Se on tosin paljastava mitä hirveimpiä siveellisiä hairahduksia, joihin saattaa joutua syypääksi kansakunta, kun se luuloiteltua hyötyä varten rohkenee ruveta nukuttelemaan omaa oikeuden-tuntoansa. Mutta se on samassa osoittava meille, mitä kansa voipi tehdä omaksi parannuksekseen, kun kaikki sen siveydelliset voimat herätetään taistelemaan oikean ja hyvän puolesta.
| * | * | |
| * |
Kuten tunnemme, tulivat Pohjois-Amerikan erämaat raivatuiksi viljelykselle englantilaisten protestanttien, n. s. puritaanien, kautta, jotka 1500- ja 1600-luvuilla lähtivät pakoon niitä vainouksia, joiden alaisina he olivat omassa isänmaassansa. Uskoansa he eivät tahtoneet kieltää, vaan lähtivät mieluummin ulos pauhaavalle valtamerelle ja pystyttivät majansa erämaihin, joissa petoeläimiä ja vihollisia indiaaneja vilisi heidän ympärillään. Siellä rakensivat he ensiksi hajanaisia kyliä, jotka sittemmin kasvoivat kukoistaviksi siirtokunniksi ja nykyhetkeen saakka ovat säilyttäneet leiman perustajiensa uskaliaasta, toimekkaasta hengestä. Eri siirtokunnat tekivät vuonna 1643 sopimuksen, jonka kautta he yhtyivät vapaasen valtioliittoon, joka sai nimekseen Uuden Englannin Yhdys-Vallat. Nämä olivat toista sataa vuotta edelleen Englannin alusmaina ja maksoivat emämaalle runsaat verot. Mutta kun alituisten sotien kautta Englannin valtiovelka alinomaa kasvoi, kieltäysivät siirtokunnat suorittamasta veroa. Tämän johdosta syntyi niiden ja emämaan kesken sota, joka päättyi siten, että siirtokunnat irtautuivat Englannista ja muodostivat 1783 itsenäisen tasavallan, jolle tuli nimeksi Pohjois-Amerikan Yhdys-Vallat.
Tämän vapautus-sodan perästä uusi tasavalta nopeasti vaurastui väkiluvun ja varallisuuden puolesta. Uudis-asutusten ja valloituksien kautta voitettiin joukko uusia alueita, ja yhä enemmän siirtokuntia yhtyi liittovaltioon. Tässä oli piankin neljättäkymmentä eri valtiota, jota kutakin hallitsi lainsäätävä kokous. Liittokuntaa eli Unioonia hallitsi kolmeksi vuodeksi valittu presidentti yksissä neuvoin n. s. kongressin kanssa, johon kaikki valtiot lähettivät edusmiehensä.
Mutta vaikka valtiot ulkonaisesti muodostivat yhden kokonaisuuden, löytyi paljon erilaisuutta niiden asukkaiden kesken. Pohjoisten valtioiden väestö oli melkein siltänsä syntyperää Englannista ja muista sen sukuisista maista. He tunnustivat protestanttista uskontoa, olivat uutteria ja toimekkaita. Heitä elähytti luja vapauden-tunne, jonka olivat perinneet esi-isiltään ja jonka heidän tottumuksensa itsehallintoon ja omaan apuun oli kasvattanut ja kehittänyt. Eteläisten valtioiden väestö päin vastoin oli suurimmaksi osaksi syntyänsä katolilaisista kansoista Etelä-Euroopassa. He olivat mukavuutta ja ylellisyyttä rakastavia, kammoivat työtä ja puuttuivat sitä pontevuutta ja vapauden-tunnetta, josta pohjois-valtioiden asukkaat olivat tunnetut. Nämä erilaisuudet ja eroitus ilmanalassa oli myös vaikuttanut suuren eroavaisuuden elatustavoissa Pohjan ja Etelän välillä. Edellinen rupesi maanviljelykseen, käsitöihin ja tehdasliikkeesen, jotka antoivat työtä vapaalle työväen-luokalle. Jälkimäinen elätti itseään sokuriputken, riisin ja puuvillan viljelyksellä suurilla n. s. plantgeillaan eli maatiloilla, joissa työt tehtiin neekeri-orjain kautta.
Orjuutta oli löytynyt jo Amerikan siirtokuntien aikaisimpina päivinä kaikissa valtioissa, paitsi Massachusettsissa ei. Se oli ilmestynyt inhoittavana kasvannaisena tuohon nuoreen ja voimalliseen kansaan, ja Englannin laki oli sen tunnustanut oikeutetuksi. Vähitellen oli se kuitenkin tullut lakkautetuksi Ohio-joen pohjoispuolella olevissa valtioissa, ja tämänniminen valtio oli edelleen kauvan aikaa rajana »vapaiden valtioiden» ja »orjavaltioiden» välillä. Asian kanta lienee tullut lain kautta vahvistetuksi v. 1808. Etelässä sitä vastoin levisi orjalaitos yhä suuremmalla vauhdilla, mikäli puuvilla-teollisuus kehittyi. Alinomaa muistutettiin, minkä suuren voiton tämä järjestelmä saattoi maalle, sekä tuon suoranaisen rahaa tuottavan afrikalaisen orjakaupan että myöskin sen äärettömän työvoiman kautta, jonka orjat toivat maahan. Arveltiin, että ilman tätä työvoimaa maanviljelys ja teollisuus olisi joutunut häviöön Etelässä, jossa kuuma ilmanala muka teki kaiken työn valko-ihoisille ihmisille mahdottomaksi. Mustan työväen käyttäminen muilla kuin orjuuden perustuksilla olisi ollut maanomistajain perikato, sillä neekerit tekivät sekä peritystä tavasta että kuumuuden tähden niin hidasta työtä, ett'ei heitä millään mokomin voinut palkita samojen periaatteiden mukaan kuin valkoisia työläisiä.
Niin puhuivat orjuuden puolustajat, ja heitä oli valitettavasti paljon.
Mikä alennuksen syvyys toiselta puolen ja tirannius toiselta tässä järjestelmässä lepäsi, sitä saattavat tuskin aavistaakkaan ne, jotka eivät ole nähneet sen vaikutuksia läheltä.
Orja oli lain mukaan kalu eikä ihminen. Hän ei voinut ostaa, myydä taikka omistaa mitään omassa, vaan ainoastaan herransa nimessä. Hän ei voinut esiintyä todistajana taikka itse ajaa asiaansa oikeudessa. Hän oli kielletty lähtemästä ulkopuolelle herransa maa-aluetta; hän ei saanut kantaa aseita, ei ratsastaa, ei oppia lukemaan eikä kirjoittamaan. Hänen täytyi matkustaa eläinvaunuissa rautatiellä ja, jos hän oli kristitty, istua eri penkissä kirkossa ja käydä Herran Ehtoolliselle erityisellä alttarilla. Isännän velvollisuus oli ainoastaan antaa orjalle vissin määrän ruokaa ja tarpeellisimman vaatetuksen, eikä hän saisi pitää häntä työssä enemmän kuin 15 tuntia vuorokaudessa. Mutta kaikki lakimääräykset tässä kohden olivat aivan hyödyttömät, sillä ne jäivät mitättömiksi sen kiellon kautta, ett'ei orja saisi esiintyä todistajana.
Isäntä saattoi rangaista orjaa mielensä mukaan. Tavallisin rangaistus oli ruoskiminen. Sitä vastoin käytettiin harvoin sakkoja tai vankeutta, koska tämmöinen rangaistus olisi koskenut isäntäänkin, jonka omaisuutena orja oli. Ei edes todellisista rikoksista orjan puolelta käytetty muuta kuritusta kuin ruoskimista, mutta sitä julmemmasti tätä toimitettiin. Ainoastaan jos orja siinä heitti henkensä tai joutui raajarikoksi, voitiin omistaja tuomita edesvastaukseen, nimittäin valkoisen miehen ilmi-annosta. Mutta semmoisissakaan tiloissa ei rangaistus ollut erittäin ankara. Ken esim. murhasi toisen miehen orjan, suoritti sakkoa omistajalle 500 dollaria (noin 2,500 markkaa), ja sillä oli hän sovittanut rikoksensa.
Mutta kovin ankarasti oli sitä vastoin jokainen kielletty opettamasta orjia lukemaan. Useimmissa valtioissa rangaistiin tämän kiellon rikkominen 1 à 2 kuukauden vankeudella. Pohjois-Carolinassa oli vielä 1844 voimassa laki, joka rankaisi sen, ken antoi orjalle kirjan tai asetuksen taikka opetti häntä lukemaan, 39 parilla raippoja, jos lainrikkoja oli vapaa neekeri, tai 200 dollarilla (noin 1,000 mk), jos hän oli valkoinen mies.
»Koska», sanottiin laissa, »orjain opettaminen lukemaan ja kirjoittamaan saattaa heitä tyytymättömiksi kohtaloonsa ja yllyttää heitä kapinaan».
Ken piti piilossa paennutta orjaa, sai 3–7 vuoden kuritusvankeuden, ja ken suusanalla tai kirjallisesti kehoitti orjia kapinaan, rangaistiin 5–21 vuoden kuritushuoneella. Lopulta kovennettiin nämät lait siihen määrään asti — erittäinkin Etelässä —, ett'ei kenkään isäntä saanut vapauttaa orjaansa ilman oman valtionsa lainsäätävän kokouksen lupaa. Kuoleman-rangaistus määrättiin sille, joka esitelmäin tai lentokirjain kautta huomautti orjia heidän alhaisesta tilastaan. Vieläpä saarnatkin, joissa orjuutta kuvattiin synkässä valossa, saattoivat tuottaa tekijälle mitä ankarimman rangaistuksen.
Vapautettuja orjia pidettiin useimmissa valtioissa kiellettynä tavarana. Lain mukaan olivat he heti pantavat kiinni ja uudestaan myytävät. Muutamissa valtioissa he tosin saivat oleskella, mutta heidän asemansa oli mitä ilkein. Kaikki heitä halveksivat, ei heillä ollut kansalais-oikeutta, he eivät saaneet esiintyä vierasmiehinä, eivät kantaa aseita, ei mennä naimisiin valkoihoisen kanssa, käydä ainoastaan huonoimmissa vaatteissa, eikä kokoontua jumalanpalvelukseen auringon laskettua. Väenlaskussa arvosteltiin neekerit siten, että 3⁄5 valkoisia vastasi 4⁄5 mustia.
Tuo häpeällinen järjestelmä oli siihen määrään sokaissut Amerikan muutoin niin oikein ajattelevan ja vapautta rakastavan kansan, että uusia lakeja orjuudesta ehtimiseen saatiin aikaan, lakeja, jotka kokonaan poikkesivat näissä itseään hallitsevissa valtioissa olevasta vapaudesta, ja joista toinen oli toista julmempi, tirannillisempi. Niin oli asian laita erittäinkin Etelässä, jossa nämä lait viimein kaikkialla tekivät sortoa sille kokous- ja painovapaudelle, joka yleisesti vallitsi maassa.
Mutta kaikkein hirvittävintä tässä järjestelmässä oli, että se vähitellen myrkytti kaikki uskonnolliset ja siveelliset käsitteet. Kirkko suojeli orjuutta. Papit olivat sen innollisimmat puoltajat. He eivät ainoastaan itse pitäneet orjia, vaan puolustivat tätä järjestelmää raamatun perustuksella.
»Pyhässä raamatussa on orjuus sallittu. Kainin jälkeläiset ovat määrätyt ikuiseen orjuuteen. Orjuus on neekerille terveellinen laitos, koska musta ihmisrotu on ala-ikäinen, vapauteen kelpaamaton, ja koska Jumala sen on ikuiseksi määrännyt valkoisen rodun alamaiseksi».
Josef Bowne, tunnettu saarnamies New-Yorkissa, sanoi, että, jos hän kättänsä kerran liikuttamalla voisi vapauttaa jokaisen orjan maassa, hän ei liikuttaisi sormenpäätäkään. Toht. Joel Parker Philadelphiassa selitti, ett'ei orjuus tuottanut mitään muita haittoja kuin semmoisia, jotka ovat poistamattomat kaikista muistakin olosuhteista yhteiskunnan ja perheen elämässä. Kunnioitetut papit ja piispat julkaisivat saarnoja »käytettäväksi kodeissa, joissa orjia pidetään»; ja näissä saarnoissaan he, nojautuen raamatun sanoihin, kehoittivat orjia nöyryyteen, kärsivällisyyteen ja alamaisuuteen.
— Ei kenkään kristitty — sanotaan muutamassa tämmöisessä saarnassa — uskaltane väittää, ett'ei orjuus ole Jumalalle mieluinen laitos. — Eräässä toisessa sanotaan orjalle: — ne rangaistukset, joilla isäntäsi sinua kurittaa, sinä joko kärsit syyllisenä taikka syyttömästi. Jos olet syyllinen, silloin on ankarin rangaistus oikea. Jos olet syytön, niin joko olet sinä tehnyt jonkun muun synnin, josta Jumala nyt antaa sinun kärsiä rangaistusta, taikka ehkä huomaa Hän sen sinulle hyödylliseksi, että saat kärsiä paljon täällä maan päällä. Eikö sinun tule olla kiitollinen Hänen huolenpidostaan, joka antaa sinun kestää rangaistuksesi täällä maan päällä, jotta sitten pystyisit astumaan hänen valtakuntaansa kuolemasi perästä? —
Pohjoismaisissa valtioissa vaikutti tämmöiset opit inhoittavaa ulkokultaisuutta, sillä siellä kehotettiin lähetyssaarnaajia levittämään kristinoppia orjissa ja kääntämään heitä siihen, — arvattavasti koska isännät huomasivat, että orjat kääntymisensä perästä tulivat raittiimmiksi, ahkerimmiksi ja nöyremmiksi. Etelässä oltiin suorempia; siellä oli useimmissa valtioissa kristinuskon saarnaaminen orjille kielletty.
Millinen oli nyt tämmöisissä oloissa orjain tila?
Orjuuden puolustajat sanoivat: — mustilla on paljon parempi nyt, kuin jos he olisivat vapaita. Heidän ei tarvitse pitää huolta huomispäivästä, mikä olisi vastenmielistä heidän lapselliselle ja kevytmieliselle luonteelleen. Useimmat isännät ovat hyviä, ainoastaan poikkeuksittain on huonoja olemassa. He pitelevät orjiaan paremmin kuin moni muu palvelijoitaan. Orjilla ei ole mitään hätää, ja jos he saisivat vapautensa, he eivät ymmärtäisi panna siihen arvoa.
Totta on, että orjuus moniaalla ilmestyi miedoimmassa muodossaan, erittäinkin pohjoisemmissa seuduissa, joissa pellon-viljelys oli pää-elinkeinona. Jos isäntä oli hyväluontoinen mies, tyytyi hän vähitellen kasvavaan tuloon eikä pakoittanut orjiansa julmaan työhön. Hänen puolisonsa otti huostaansa naiset ja lapset, neuvoi heitä ompelemaan ja lukemaan, antoi heille opetusta kristinuskossa, istutti heihin rehellisyyttä, raittiutta, siveellisyyttä. Isäntäväki kehoitti orjiansa pitämään avioliittoa pyhänä, hoitamaan lapsiansa hyvin ja harjoittamaan kristillisiä hyveitä. Herran ja palvelijan väli oli niin isällinen ja kaunis, että, ken sitä näki, melkein mieli yhtyä orjuuden-puoltajain kiitospuheisin.
Mutta tämän liikuttavan kuvan takana seisoi kauhea kummitus, ja se kummitus oli laki. Niinkauan kuin laki piti kaikkia näitä ihmisolentoja, joiden sydämet sykkivät ja tunteet elivät, ainoastaan yhtä monena kaluna, jotka olivat isännän omia; niinkauvan kuin hellimmänkin isännän erehdys, ymmärtämättömyys, onnettomuus tai kuolema saattoi minä päivänä hyvänsä vaikuttaa, että heidän täytyi vaihtaa hellästi hoivaeltu ja suruton elämä semmoiseen, jossa toivoton kurjuus ja raskaimman työn rasitus odotti, — niin kauvan oli mahdotonta toimittaa mitään pysyväistä hyvää orjuudenjärjestelmän vallitessa.
Mutta valokohdat eivät liioin olleet niin yleiset kuin orjuuden-puoltajat väittivät. Päin vastoin olivat ne poikkeuksia, joiden rinnalla kurjuus sitä elävämpänä pisti silmiin.
Joka kaupungissa, joka kylässä pidettiin orjamarkkinoita, joissa isät, äidit ja lapset myytiin kuin luontokappaleet ja joissa ostajia kiisteli heitä katsellen. Ostaja avasi heidän suunsa, tunnusteli heidän käsivarsiaan ja sääriään ja naputteli heitä selkään, aivan kuin hevoshuijarit meidän markkinoillamme. Monet naiset pakoitettiin pukeutumaan hyvin huomattavaan tapaan, jotta halulliset ostajat heihin iskisivät silmänsä. Lapset riistettiin äitien sylistä ja myytiin »neekerinsyöttäjille», miehille, jotka elivät ostamalla pikkulapsia ja sitten muutaman vuoden perästä niitä kunnon hintaan myymällä. Naitu vaimo myytiin yhtäänne, mies toisaanne, ja molemmat pakoitti tavallisesti uusi omistaja ottamaan uuden puolison, heidän vastedes synnyttämillänsä lapsilla kartuttaakseen omaa omaisuuttansa. Jos he edellisen palveluksensa aikana olivat säästäneet talteen vaatteita tai muuta kalua, saattoi uusi isäntä poistaa heiltä kaikki ja myydä tavarat omaksi hyväkseen.
Markkinoilta kuljetettiin myydyt orjat pienissä laumoissa, useimmiten kahlittuina kiinni toinen toiseensa kuin eläimet, uuden omistajan kartanoon. Siellä sullottiin ne n. s. orjakoppeihin, pieniin valkoisiin, katoksen tapaisiin, savilattialla varustettuihin hökkeleihin, jotka olivat vähän matkan päässä isännän talosta. Yllänsä viheliäiset vaatteet, joita heillä ei ollut aikaa pesemään eikä paikkaamaan, täytyi heidän tehdä työtä auringon noususta myöhäiseen iltaan saakka nevaisilla riisivainioilla tai poimia puuvillaa hehkuvassa auringon helteessä. Voi sitä, joka väsyi taikka pyörtyi! Voi sitä, jonka vasu ei osoittanut säädettyä painomäärää, kun päivätyön hedelmä punnittiin! Hänen seljässään oli pian työnajajan ruoskan veriset jäljet.
Kotiin tullessaan orja usein oli niin väsynyt, että töin tuskin jaksoi valmistaa halvan iltaruokansa keitetyistä riisistä tai hiiloksilla paistetuista käymättömistä maissijauho-kakuista. Uupuneena heittäysi hän alas likaiselle, kovalle, vanhoista puuvillajätteistä tekemällensä vuoteelle ja uinahti hetkisen rauhaan, alkaaksensa seuraavana aamuna samaa kurjaa elämää uudestaan.
Vaikka laissa sanottiin, ett'ei orjia saisi pitää työssä enemmän kuin 15 tuntia, eivät voitonhimoiset isännät pitäneet siitä mitään, vaan pakottivat kiireenä elon-aikana väkensä työhön öisin päivin, pyhinä ja arkioina. Tähän kiihoitti heitä tuo Etelän maatilan-omistajissa vallitseva kilpailu-halu saada ensimäisenä elonkorjuunsa toimitetuksi. Kylmäverisesti he laskivat voittavansa enemmän, kuten sanottiin, kuluttamalla pian pois väkensä ja sitten uutta ostamalla, kuin säästämällä sitä. Tästä tuli, että väkevät miehet semmoisten isäntien työssä kestivät kuusi seitsemän vuotta, heikommat sitä vastoin ainoastaan pari, kolme. Kun nuo ihmisraukat epätoivon partaalla pyrkivät karkuun, käytettiin verikoiria heidän jälkiänsä etsimään. Näitä koiria orjanomistajat pitivät vasituisesti tätä tarkoitusta varten. Ja monen karanneen orjan nuo villit pedot repivät kuoliaaksi tai tekivät ikuiseksi raajarikoksi, ennenkuin orjanomistaja ennätti riistää uhrin heidän hampaistaan! Niitä, jotka elävinä joutuivat takaisin herrainsa luo, pidettiin kovin pahasti. Senpä tähden useimmat karkulaisista ennemmin valitsivat kuoleman kuin antautuivat herrainsa haltuun. Monet herrat myöskin merkitsivät orjansa, estääksensä heitä kaikista pako-yrityksistä. Tämä kävi sillä lailla, että he hehkuvilla raudoilla polttivat nimensä alkukirjaimet orjan käteen, korvaan taikka poskeen.
Jos miesten kohtalo oli kova, niin oli naisten sitäkin surullisempi. Nuorina ollessaan kävivät he tavallisesti kädestä käteen toiselta isännältä toiselle, joka myi heidät jälleen, kerjettyään kyllästyä heihin. Vanhoiksi tultuaan pantiin he kovaan ulkotyöhön, jossa pian heittivät henkensä kuumuuden ja julman pitelemisen johdosta. Harvoin saivat he pitää lapsensa, jotka usein kyllä otettiin heiltä pois, päästyään kaikkein ensimäisestä lapsuuden-ijästä. Valkoisten miesten rikollisesta yhteydestä neekerinaisten kanssa syntyi kokonainen eri ihmisluokka, joita sanottiin mulatt'eiksi ja kvadron'eiksi ja joilla oli melkein yhtä vaalea iho kuin heidän isillänsä. He olivat useimmiten erinomattain kauniita ja sentähden myöskin hyvin haluttua ja kallishintaista tavaraa. Kauniista kvadronitytöistä maksettiin 5,000, jopa 6,000:kin markkaa. Mutta näilläkään onnettomilla ei ollut minkäänlaisia inhimillisiä tai kansallisia oikeuksia. Päin vastoin olivat he, varsinkin naiset, puhtaita mustia surkuteltavammat, koska heitä pidettiin mitä häpeällisimpiä tarkoituksia varten ja pakoitettiin viettämään elämäänsä paheen palveluksessa.
Isännän täydellisesti vastuuton asema orjaansa kohden sai kaikellaisia vallattomuuksia aikaan ja vaikutti, kuten kaikkinainen tirannius, paatumusta sen harjoittajissa. Orjain rääkkääminen, jota isännän lapset näkivät, juurrutti heihinkin julmuutta ja tukehutti kaikkein luonnollisimmat inhimilliset tunteet. Senpä tähden he täysikasvuisina saattoivat katkomistaan katkoa hellimmätkin perheen-siteet orjainsa keskuudessa. Niin, kun mies joutui rahapulaan, myi hän usein omat, orjattaren kanssa synnyttämänsä lapset. Hänen kuollessaan myi hänen poikansa omat sisarensa ja veljensä, jotka ehkä olivat melkein yhtä valkoiset kuin hän ja olivat saaneet yhtä hyvän kasvatuksen kuin hän. Sillä varsin usein tapahtui, että rikkaat miehet antoivat avioliitossa syntyneet lapset kasvaa yhdessä niiden lasten kanssa, jotka orjatar oli heille synnyttänyt, varsinkin jos nämä olivat tyttöjä ja kauniita tyttöjä. Nämä myytiin sitten isänsä ja herransa kuoltua suurista summista. Kuinka pitkälle paatumus meni, tuskin voinemme tässä kertoa. Hienot vallasnaiset, jotka tänään hartaina istuivat kirkossa, saattoivat huomenna lähettää nuoren orjattaren, vähäpätöisen virheen tähden, raakojen miesten ruoskittavaksi. Kauppamiehet, joita pidettiin »heränneinä», antoivat armotta, arvelematta myydä velkamiestensä orjat, saadakseen rahansa takaisin.
Kuinka oli mahdollista, kysyttäneen, että kristitty yhteiskunta saattoi kärsiä moista petomaisuutta?
Sen voi selittää ainoastaan yhdellä tavalla: niin pian kuin kansakunta tinkii oikeuden-tuntonsa kanssa, ei enää ole minkäänlaisia takeita siitä, mihin pohjattomaan syvyyteen se vaipua voi. Voitonhimo oli ensiksi tuonut orjuuden maahan ja ymmärtänyt, maan lakeja ja valtiomuotoa kiertämällä, pitää sitä pystyssä. Kun kerran oli leveälle polulle astuttu, oli myöskin helppoa käydä pitemmälle. Tottumus lievensi laitoksen luonnottomuutta ja julmuutta. Moni, joka olisi ollut valmis liekehtimään tulisimpaan harmiin muualla vallitsevan vääryyden ja sorron tähden, katseli kylmäkiskoisesti orjuutta omassa maassa. Jumaliset luottivat raamattuun. »Siinähän orjuutta sallitaan.» Käytöllisesti viisaat selittivät suoraan, että maanviljelys ja teollisuus ilman orjitta kävisi mahdottomaksi.
»Neekerit ovat sitä paitse alhaisempaa rotua», sanottiin, ilman mitään inhimillisiä tunteita korkeammassa merkityksessä. Ne epäkohdat, jotka seurasivat heidän asematansa, eivät muka olleet suuremmat kuin ne, »jotka seuraavat kaikkia olosuhteita perheen ja yhteiskunnan elämässä».
Tähän tuli vielä se seikka, että me ihmiset kaikki olemme aikamme lapsia. Sentähden käsitämme yhteiskunnan ilmiöitä ympärillämme oman aikamme tajunnalla. Mitä tämä pitää oikeana, se on myöskin oikeaa joukkojen silmissä, kunnes ihmiskunnan etenevä kehitys luopi esiin edistyneemmän käsityksen oikeudesta. Tästä syystä on kaikkinaista valtaa alussa katsottu oikeaksi, vieläpä Jumalan tahdon ilmaukseksi. Muutakin, jota nyt pidämme luonnottamana, kuten esim. patricion ja läänitysherran valtaa, on aikanansa arveltu luonnon järjestykseksi ja Jumalan tahdoksi. Sama oli laita Amerikassa orjanomistajan valtaan nähden. Tätäkin pitivät enimmät täydellisesti oikeutettuna; ja niin pitkälle mentiin, että niitä, jotka uskalsivat nousta lausumaan sanansa sitä vastaan, syytettiin jumalallisen maailmanjärjestyksen mullistamisen yrityksestä.
Onneksi oli kuitenkin Amerikan kansan ydin vielä myrkystä vapaa. Oli kaikkina aikoina pieni ihmisparvi olemassa, jotka tarmonsa takaa vastustivat orjuutta, ja niiden luku kasvoi varmasti, vaikka hitaasti.
Kuten jo mainittiin, oli suuri eroitus pohjoisten ja eteläisten valtioiden käsityksessä. Tästä tuli, että, vaikka esim. Bostonin kaupunki ennen aikaan oli jonakuna orjakaupan keskuksena Pohjassa ja vaikka perhe-orjia siellä pidettiin yleisesti, sikäläinen väestö kuitenkin aikaisemmin kuin Etelän alkoi käsittää ja tunnustaa orjuuden peri-aatteen vääryyttä. Muistokirjoissa mainitaan, että muutamat kvääkäri-kunnat jo v. 1727 julkisesti lausuivat sanansa orjuutta vastaan. V. 1780 vapautti kvääkärikunta Newportissa, Rhode Islandin valtiossa, orjansa ja sitoutui luopumaan kaikkinaisesta orjakaupasta. Kvääkäripappi Elias Hick lienee ollut ensimäisiä, jotka julkisesti saarnasivat orjuuden pahennuksesta. Se tapahtui tämän vuosisadan alussa. Myöskin Elias Hickin oppilas, kvääkärinainen Lucretia Mott, piti niin aikaiseen kuin 1829 orjuutta vastaan useita esitelmiä. Pohja alkoi, sanalla sanoen, pitää tätä laitosta häpeäpilkkuna vapaan Amerikan valtiosäännössä. Etelä päin vastoin ei ainoastaan arvellut sitä välttämättömäksi elinehdoksi, vaan vieläpä oivalliseksikin järjestelmäksi, jota yhteiskunnan tuli kaikin tavoin kartuttaa ja edelleen kehittää. Siten taimi tässä kohden jo aikaisin jonkinmoinen jännitystilan siemen pohjoisten ja eteläisten valtioiden välillä. Mutta niiden lukumäärä, jotka nousivat orjuutta vastaan, oli vielä vähäpätöinen. Puhuttiin ja kirjoitettiin vähin siellä ja täällä orjain vapauttamisesta, mutta kaikki, mitä uskallettiin pyytää, oli asteettain tapahtuva vapautus. Orjuuden vastustajia ei kuultu eikä pidetty arvossa, heitä vain arveltiin hyväntahtoisiksi haaveksijoiksi, joille älykkäät ihmiset kohottelivat olkapäitään.
Silloin tapahtui v. 1819, että Missourin territorio[1*] pyysi päästäkseen jäseneksi liittovaltioon. Siinä territorion valtiosäännön tarkastuksessa, joka tämän johdosta pidettiin, hyväksyi sen lainsäätävä kokous lain, joka kielsi orjuuden sen rajojen sisäpuolella. Missouri oli eteläpuolella vapaiden ja orjavaltioiden sovittua rajaa. Näiden viimemainittujen edustajat ja kannattajat kongressissa päästivät huikean huudon »laittomuudesta», »itse otetuista oikeuksista» y. m. Useimmat vapaiden valtioiden edustajat äänestivät Missouri-lain puolesta, mutta enemmistö kongressissa oli orjuuden kannattajia, ja ehdoitus hyljättiin. Tämän kautta joutui orjuuden laitos ensimäisen kerran valtiolliseksi, politilliseksi asiaksi. Puolueita syntyi sen hyväksi ja sitä vastaan, ja sanomalehdissä ja kongressissa ruvettiin pohtimaan tuota kysymystä, olisiko eri valtioilla oikeus julistaa orjuutta pannaan rajojensa sisäpuolella. Puolueet nimittivät itsensä: abolitionistit (sanasta abolition = poistaminen, lakkauttaminen) eli orjuuden vastustajat, ja slaveristit (sanasta slavery = orjuus) eli orjuuden suosijat.
Kysymys ei kuitenkaan vielä ollut »polttavaksi» käynyt. Se oli oikeastaan vain tietopuolinen, teoreetinen asia, jota pohdittiin valistuneempien ja sivistyneempien henkilöiden keskuudessa. Vasta Villiam Lloyd Garrison'ille oli suotuna herättää aikalaisissaan täyttä käsitystä orjalaitoksen häpeällisyydestä. Hänen vaikutuksestaan kävi orjakysymys raju-ilmaksi, joka oli saattava maailman mahtavimman tasavallan vapisemaan perustuksiansa myöten.
Kuten niin monet muutkin etevät henkilöt oli Garrison syntyisin köyhistä vanhemmista. Hän syntyi v. 1805 Newburyportissa Massachusettsin valtiossa ja lähetettiin aikaisin oppiin erään suutarin luokse. Kun hän huomattiin liian heikoksi tähän ammattiin, päätettiin hänestä tehdä huonekalu-seppää, mutta tässäkään työssä hän ei kauvan pysynyt. Viimein tuli hän muutamaan kirjapainoon, ja nyt nähtiin, että hän oli päässyt oikeaan paikkaansa. Kirjapainosta tuli, kuten hänen oli itse tapana sanoa, »hänen lyseonsa ja yliopistonsa, josta hän lähti korkeimmalla arvosanalla varustettuna, pitkän ja ahkeran opetusajan perästä.»
Hän oli ankaran harrasuskoista ja vanhoillista konservatiivia sukua ja noudatti nuoruudessaan kokonaan tämän ajatustapaa. Mutta Kreikan vapautussodan aikana Turkkilaisia vastaan kävi mahtava liikevirta Amerikan nuoruuden riveissä. Kuuluisat puhujat, joiden joukossa Daniel Webster ja Henry Cláy, kehoittivat ylevissä puheissaan maan nuoria miehiä lähtemään taisteluun vapauden puolesta, Kreikkalaisten yrityksen hyväksi. Garrisonin tempasi yhteinen innostus, ja hän oli jo menemäisillään muutamaan sotakouluun, valmistuaksensa sotamieheksi ja sitten lähteäksensä Kreikanmaalle.
Silloin joutui hän sattumalta kuulemaan muutamia esitelmiä eräältä siihen aikaan kuuluisalta puhujalta, Randolph'ilta. Tämä mies laski ivaa Amerikalaisten »Kreikkalais-kuumeesta», lausuen muun muassa: »se on aivan tarpeetonta, että te, hyvät herrat, lähdette Kreikkaan tappelemaan vapauden asian puolesta, sillä Kreikkalaiset ovat täällä kotosalla, ihan omien ovienne ulkopuolella.» Nämät sanat sattuivat Garrisoniin kovasti ja vaikuttivat oikean vallankumouksen kaikissa hänen käsitteissään, saattaen hänet koviin sisällisiin taisteluihin. Sillä niin pahasti oli orjuus myrkyttänyt yleistä katsantotapaa, ett'ei edes jaloimmat henget olleet pystyneet välttämään sen tarttumista.
Saatuaan itselleen asian selväksi, oli Garrison myös samalla valmis ryhtymään työhön. Yhteydessä erään Lundy nimisen kvääkärin kanssa alkoi hän julkaista aikakauskirjaa, nimeltä »The genius of Universal Emancipation» (Yleisen vapautuksen henki). Siihen saakka kaikki abolitionistit, kuten jo mainittiin, olivat olleet varsin kohtuulliset vaatimuksissaan. Myös Lundykin kannatti tätä puoluetta. Mutta kun joku epäkohta on syvälle juurtunut yhteiskuntaan, on tämä samassa tilassa kuin kauhean nielun partaalla sikeästi nukkuva ihminen. Pelastavan äänen täytyy huutaa kovaa hänen korvaansa, ennenkuin hän herää vaaraansa huomaamaan.
Garrisonista tuli tämmöinen ääni tuolle siveelliseen horrokseen vaipuneelle Amerikalle. Hän sai koko maan hämmästymään paljastamalla armahtamatta niitä julmuuksia, joita harjoitettiin orjalaivoilla, orjamarkkinoilla ja kasvimailla, ja herätti yleistä raivostumista koko Etelässä. Vähän jälkeen ensimäistä esiintymistään syytettiin häntä »sopimattomasta innosta toisten asioissa»; hän tuomittiin ja viskattiin vankeuteen. Tämä tapahtui Baltimoressa Marylandin maakunnassa.
Siihen asti oli Garrison arvellut, että Etelä, orjuuden oikea kotimaa, etupäässä oli hänen vaikutuspaikkansa. Mutta vankeudessaan tuli hän tajuamaan, että Pohja oli, kun olikin, hänen vaikutusalansa, hänen ponnistustensa esine. Etelästä hänellä ei olisi mitään apua odotettavana; siellä liittyivät voitonhimo ja kansan luonne häntä vastustamaan. Pohjan väestö sitä vastoin, joka jo enimmäkseen oli lakkauttanut orjuuden, nuo, joiden esi-isät olivat synnyinmaan ja rauhallisen onnen uhranneet vapauden ja uskon tähden, ne olivat, kun olivatkin, voitettavat orjain vapauttamisen aatteella. Baltimoren vankilassa Garrison oppi tuntemaan vapauden arvon. Siellä vannoi hän pyhittää elämänsä sen asialle.
Tuskin pääsneenä pois vankeudesta erosi hän ystävyydessä aputoimittajastaan, Lundysta, jonka mielestä hän oli liian jyrkkämielinen, radikaali, muutti Bostoniin ja alkoi siellä ulosantaa sanomalehteä »The Liberator» (Vapauttaja).
Tämä lehti soitti heti alusta toista kelloa kuin muut abolitionistien äänenkannattajat. Sen näytenumerossa kirjoitti Garrison:
— Nojautuen siihen tiettyyn totuuteen vapauden-julistuksessamme, että kaikki ihmiset syntyvät yhdenvertaisina ja ovat Luojalta saaneet muutamat luovuttamattomat oikeudet, niinkuin elämän vapauden ja onneen pyrkimisen luvan, olen minä väsymättä tekevä työtä orjain heti toimitettavan vapauttamisen hyväksi. Olen tähän asti, samate kuin muutkin puolueeni jäsenet, tahtonut ainoastaan asteettain tapahtuvaa vapauttamista. Mutta minä peruutan täten juhlallisesti mitä siinä kohden olen lausunut ja vaadin nyt ehdotonta ja heti tapahtuvaa vapauttamista. Tiedän, että moni on tekevä muistutuksia jyrkkää kieltäni vastaan. Mutta minun täytyy olla yhtä tyly kuin totuus, yhtä lahjomaton kuin oikeus. Tässä asiassa en tahdo ajatella, puhua enkä kirjoittaa »maltillisesti». En, ja tuhatkertaisesti en! Sanokaa miehelle, jonka talo palaa, että hänen pitää soittaa hätäkelloa »maltillisesti.» Sanokaa hänelle, että hänen tulee »maltillisesti» temmata vaimonsa ryövärin käsistä! Taikka »maltillisesti» temmata lapsensa liekistä! Mutta älkää käskekö minun semmoisessa kysymyksessä, kuin tämä on, olemaan maltillinen. Minä tarkoitan täyttä totta sanoillani. Minä en tahdo käydä »sopimuksiin». En tahdo kuunnella »puolustuksia». En myöskään tahdo itse tehdä »puolustuksia» taikka peruuttaa sanaakaan vaatimuksistani. Ja minä tahdon, että minua kuullaan. Meidän kansamme kylmäkiskoisuus tässä asiassa on kylliksi saattaakseen jokaista muistopatsasta julkisilla paikoillamme astumaan alas pohjakiveltänsä ja rientämään avukseni.»
Näillä sanoilla Garrison rumputti ihmiset hereille, ja hänen sanansa kaikuivat kautta koko hämmästyneen kansan. Mies ja hetki oli tullut. Murtaen kylmäkiskoisten hiljaisuuden, lensivät ympäri koko valtakunnan nämä sanat eivätkä tau'onneet kaikumasta, ennenkuin Amerikan vallankumouksen työ oli tehty ja vapaus julistettu jokaiselle maan asukkaalle.
Tämän herätyshuutonsa lennätti Garrison v. 1831. Kahta vuotta myöhemmin perusti hän ensimäisen orjuudenvastustajain yhdistyksen, jonka tarkoitus oli taistella tuota mätähaavaa vastaan esitelmillä, kokouksilla ja lentokirjoilla. Tämä yhdistys omaksui seuraavat perusaatteet:
Vapauden oikeus on luovuttamaton. Jokaisella ihmisellä on oikeus ruumiisensa, työnsä hedelmään, lain suojelemiseen sekä niiden etujen nauttimiseen, joita yhteiskuntalaitokset tarjoovat. Orjuus on laiton. Maamme lakien mukaan on se varkautta ja ryöväämistä, jos joku ostaa maassa syntyneen Afrikalaisen ja panee hänet orjuuteen. Se on yhtä suuri laittomuus, kuin jos joku tekisi maassa syntyneen Amerikalaisen orjaksi. Jokainen Amerikan kansalainen, joka pitää toista ihmistä orjuudessa, on ihmisvaras. (Exod. 21:16). — — Orjat ovat viipymättä laskettavat vapauteen ja saatettavat lain suojelukseen. —
Lisäksi sanottiin yhdistyksen ohjelmassa:
— Nämä ovat ajatuksemme, joita me säästämättömällä innolla tulemme levittämään sanomalehtien ja lentokirjain kautta. Me aiomme anastaa saarnastuolit ja sanomalehdet, voidaksemme puhua kärsivien ja mykkien puolesta. Me aiomme työskennellä siihen suuntaan, että kirkko irtautuu kaikesta yhteydestä orjuuden synnin kanssa. Me tulemme voimiamme säästämättä ponnistelemaan, saattaaksemme koko kansakuntaa pian katumaan veristä pahantekoansa. Ja me ehkä tulemme voitetuiksi, kärsimme tappion, mutta meidän periaatteemme: ei koskaan! Totuus, oikeus, inhimillisyys ovat kunniakkaan voiton saavat ja niiden täytyy se saada. —
Vakuutuksensa koko tulella ryhtyi Garrison työhön. Hän matkusti paikasta paikkaan pohjois-valtioissa saarnaten orjuutta vastaan. Uupumatta järjesteli hän kokouksia, piti esitelmiä, julkaisi kirjasia ja toimitti sanomalehteänsä. Pian kasvoi raivo häntä vastaan Etelässä siihen määrään, että 5,000 dollarin (noin 20,000 mk) palkinto luvattiin hänen päästänsä. Mutta Pohjassakin yltyi mielikarvaus päivä päivältä. Kaikkialla sai hän kokea vastustusta, halveksimista ja ivaa. Viimein, erään Bostonissa pitämänsä esitelmän jälkeen, karkasi hänen kimppuunsa muuan väkijoukko, jonka suurin osa oli kaupungin sivistyneitä miehiä. Hän pantiin kiinni ja hinattiin pitkin katuja.
Tämä häpeällinen väkivallanteko joutui kuitenkin vaikuttimeksi siihen, että Garrison sai liittolaisen, josta pian oli tuleva yhtä innokas orjain vapautuksen harrastaja kuin hän. Tämä liittolainen oli Wendell Phillips.
Hän kertoo itse asiasta seuraavaa:
— Minä olin nuori asianajaja ja istuin konttorissani, kun kuulin melua kadulta. Astuin ulos nähdäkseni, mistä pidettiin elämää, ja näin silloin 3,000 hyväpukuista miestä, jotka kuljettivat muassaan lakkitonta miestä rikkirevityissä vaatteissa. Häntä pideltiin vyötäreille sidotusta nuorasta. En häntä tuntenut, en ollut häntä koskaan nähnyt, en ollut abolitionisti, ainoastaan nuori asianajaja, harrastaen tietysti semmoisen koko lämmöllä persoonallisten oikeuksien loukkaamattomuutta. Melkein jumaloivana maan valtiosääntöä luulin eläväni maailman täydellisimmän hallitusmuodon turvissa. Kuni puusta pudonneena seisoin sentähden siinä, katsellen hehkuvalla harmilla tuota kohtausta väkivaltaisesta roskaväen kahakasta. Tämä mellakka näkyi minusta loukkaavan itse sisintä ydinkohtaa Anglosaksien vapauden-aatteessa. Ja tällä hetkellä näin ikäänkuin aavistuksen peilissä orjuuden kaikessa kauheassa vääryydessään. Ja tästä hetkestä lähtien olin valmiina taistelemaan orjain asian puolesta. Tiesin nyt, mikä oli oleva tehtävänäni elämässä. Jumalan avulla, sanoin itselleni, olen saattava jokaisen miehen ja jokaisen naisen, jonka tielläni tapaan, ajattelemaan orjuuden asiaa.
Tästä päivästä saakka ei löytynyt väsymättömämpää abolitionistia kuin Wendell Phillips. Koska hän ei milloinkaan ollut koettanut puhua julkisesti, koki hän ens'aluksi hyödyttää asiaa auttamalla Garrisonia kokousten järjestämisessä ja tämän aikakauskirjan toimittamisessa y. m. Senpätähden ei kenkään aavistanut, että hänestä oli kypsyvä Amerikan suurin kaunopuhelija. Mutta kerran sattui suuressa kokouksessa Bostonin raatitalossa, että kaupungin yleisfiskaali puolusti uppiniskaisten orjain tappamista. Fiskaalin lausuntoa kuunneltiin käsientaputuksilla. Silloin nousi Phillips seisomaan ja pyysi puheenvuoroa. Hän oli nuori ja tuntematon, ja useat kaupungin ylhäisimmät miehet olivat ilmoittaneet haluavansa puhua. Mutta arastellen nimeä Phillips, jonka omasi yksi Bostonin vanhimpia ja rikkaimpia perheitä, lupasi puheenjohtaja, että nuori mies saisi puhua, jos aika antaisi tilaisuutta. Kauvan odotettua, tuli hänen vuoronsa, ja puheenjohtaja viittasi hänelle alentuvan kohteliaisuudella. Phillipsin astuessa puhelavalle, rupesi osa yleisöä kärsimättömänä viheltämään, sillä he olivat odottaneet saavansa nähdä jonkun lemmikeistänsä. Mutta hänen ensimäisten sanainsa kaiuttua syntyi kuoleman hiljaisuus. Hän alkoi hetken vaikuttaman puheensa hyökkäyksellä yleisfiskaalia vastaan.
— Kun kuulin tuon miehen — sanoi hän — lausuvan julki periaatteita, jotka ovat täydellisesti ristiriitaiset koko meidän vapautta henkivää valtiosääntöämme vastaan, tuntui minusta, kuin jos nämä maalatut huulet — hän kohotti kättänsä osoittaen niitä vapaudussodan sankarien kuvia, jotka koristivat raatitalon seiniä — aukenisivat kauhistuksesta ja huutaisivat kirousta ja kuolemaa tuolle uskottomalle Amerikalaiselle, tuolle saastaiselle valtiosääntömme kavaltajalle.
Tässä keskeytti häntä vimman vihastuksen huuto yleisöstä. Hän jatkoi:
— Niiden tunteiden tähden, jotka hän lausui kuuluviin tältä paikalta, jossa maa näyttää kosteelta vapaudensankarien verestä ja on pyhitetty puritanisten esi-isiemme rukouksilla, näiden tunteiden tähden olisi hän ansainnut, että maa olisi haljennut ja nielaissut hänet. —
Kilvoitellen keskeytti häntä mitä rajuimmat suostumushuudot, mitä kimakkaimmat hyssytykset ja vihellykset; ja näiden läpi perille ponnistaen päätti hän ensimäisen puheensa. Se oli ehkä huonoin ja vähimmän loogillinen, kuin minkä hän on pitänyt, mutta se oli kuitenkin suurenmoinen puhe; ja hän oli lavalle noustessaan tuntematon mies, mutta istui jälleen paikalleen Amerikan — suurimpana puhujana.
Kun orjakysymys Missourin ottamisella liittovaltioon ensiksi sukelsi esiin, puski se niin äkki-arvaamatta Amerikan valtiomiehiin, että se — kuten entinen presidentti Jefferson lausui — »peljätti heidät hereille kuin palokello yöllä». Mutta vasta kun Garrison 1833 perusti yhdistyksen »The National Anti-Slavery Association» (Kansallisyhdistys orjuuden vastustamista varten), vasta silloin tulivat abolitionistit tunnustetuksi ja järjestetyksi valtiolliseksi puolueeksi sanan täydessä merkityksessä. Se haaraantui heti alusta alkain kahteen eri suuntaan.
Toinen oli oppinut ja perustui valtio-oikeuteen. Se arveli, että orjakysymys oli valtiosäännön ulkopuolella, koska 14:s artikkeli Yhdys-Valtain valtiosäännössä suojeli kaikkein, siis myös neekerienkin, vapautta, päin vastoin orjavaltioiden väitettä, että muka valtiosääntö salli orjuutta. Tämän suunnan etupäässä oli Charles Sumner, yksi Amerikan suurimpia valtiomiehiä ja puhujia, syntyperältään etelävaltiolainen.
Toinen suunta abolitionismissa myönsi kyllä, että etelävaltiot tulkitsivat valtiosäännön oikein, mutta arvelivat valtiosääntöä itseä tässä kohden hyljättäväksi, arvelivat sitä »liitoksi kuoleman kanssa», koska se voi sallia orjuutta. Tämän suunnan kannattajat vaativat perinpohjaista muutosta valtiosäännössä, niin ettei kenkään orjanpitäjä keksisi turvaa ainoastakaan rivistä sen pykälissä. Tämän käsityksen pohjusti ensiksi Garrison, ja häneen yhtyi myöskin Phillips. Se antoi, kuten huomaa, pian syytä johdonvastoisuuksiin, mutta oppimattomat ihmiset sen helpommasti ymmärsivät, ja senpätähden suurin osa abolitionisteja liittyi siihen.
Molemmat abolitionistiset suunnat olivat yksimieliset siinä, että orjakysymys oli Unionin ratkaistava, eikä suinkaan eri valtioiden, kuten orjuuden kannattajat tahtoivat. Tämä viimemainittu erimielisyys se ehkä oli, joka teki taistelun kiivaammaksi, sillä kysymys eri valtioiden oikeuksista Unionin suhteen oli ollut pohjana melkein kaikille puolueille maassa aina siitä saakka, kuin tasavalta perustettiin. Tätä kysymystä sanottiin centralisationi- ja decentralisationi-kysymykseksi (sanasta centrum = keskus; — decentro = pois keskuksesta), ja sen kautta oli ratkaistava, olisiko valta yksinomaan pantava (centraliseerattava, keskukseen saatettava, koottava) Unionin käsiin vaiko jaettava (decentraliseerattava, keskuksesta saatettava, hajoitettava) eri valtioille. Tästä erimielisyydestä kasvoivat nuo molemmat valtiolliset puolueet: republikaanit (tasavaltalaiset) ja demokraatit (kansanvaltalaiset), jotka ovat olleet olemassa Amerikassa hamasta vapautussodasta alkaen aina nykyhetkeen asti.
Garrisonin perustama orjuuden-vastustajain yhdistys ja abolitionismin järjestyminen valtiolliseksi puolueeksi herätti suurta levottomuutta etelävaltioissa. Melkoinen osa Pohjankin asukkaita arveli, että jokainen hyökkäys orjuutta vastaan oli hyökkäys valtiosääntöä vastaan. He sentähden vihasivat abolitionisteja, jotka ainoastaan »tyhmien neekerien tähden» häiritsivät yleistä rauhaa. Mitä enemmän abolitionistit puhuivat ja kirjoittivat orjuudesta, sitä raivoisammin valmistausivat sen ystävät puolustukseen. Yhdistyksiä perustettiin, jotka sitoutuivat maksamaan suuria palkintoja tunnetuista abolitionisteista, joita kuolleina taikka elävinä tuotaisiin heidän käsiin. Moniaalla yllytettiin kaupunkien alhaisin väestö katukahakkoihin, joissa abolitionisteja otettiin kiinni ja rääkättiin. Humaltuneita, rähiseviä ihmisjoukkoja ryntäsi abolitionistien kirjapainoihin, hävittäen painokoneet ja paperit, abolitionistien kokouksia hajoitettiin ja niiden puhujia pommitettiin mädänneillä munilla ja valettiin likaisella vedellä. Viimein jättivät etelävaltioiden edusmiehet kongressiin esityksen, jossa vaadittiin, ettei enää saisi lähettää abolitionistien sanomalehtiä ja kirjoja postissa. Tämän esityksen kongressi kuitenkin hylkäsi.
Kaikkialla oli abolitionistin vaarallista olla. Sitä paitsi pidettiin hänen puuhaansa epäkäytöllisenä, mielettömänä ja halveksittavana. Neekerit olivat niin ylenkatsotut, että ne, jotka ottivat ajaakseen heidän asiaansa, ehdottomasti saivat jakaa ylenkatseenkin heidän kanssansa. Mutta ennen kaikkea oli ens' alussa abolitionistina oleminen jumalatonta. Vaikka Garrison julkisesti selitti perustavansa käsityksensä Uuteen Testamenttiin, jonka hengelle orjuus oli ristiriitainen; vaikka hän oli rauhan mies, joka saarnasi sotaa ja väkivaltaa vastaan ja varoitti orjia vuodattamasta verta; vaikka hän aina selitti tahtovansa käyttää ainoastaan henkisiä aseita aatteensa toteuttamiseksi ja rakasti vuorisaarnaa enimmän kaikista raamatun kappaleista, — niin kaikesta tästä huolimatta oli kirkko abolitionismin vastustajia. Papit saarnasivat Garrisonia vastaan, sanoivat häntä uskottomaksi, joka muka tahtoo syöstä kumoon Jumalan maailmanjärjestyksen, ja varoittivat ihmisiä hänen opistansa, joka muka ainoastaan veisi syntiseen vapauteen ja kaikkein yhteiskunnallisten siteiden purkautumiseen. Siten pidättivät uskonnolliset ennakkoluulot monta miestä ja naista edes lähenemästä abolitionisteja ja oppimasta tuntemaan, mitä nämä oikeastaan tarkoittivat.
Siitä huolimatta syntyi vähitellen kokonainen armeija rohkeita, itsensä uhraavia miehiä ja naisia, jotka suurimmalla alttiudella työskentelivät orjain vapauttamiseksi. Niinkuin välkkyvin auringon-valo on synkimmän siimeksen rinnalla, niin on heidän työnsä mitä kauniimpia lehtiä Amerikan, jopa koko maailmankin historiakirjassa ja muodostaa sovittavan vastapainon orjuuden kauhistuksille.
Etevimpinä näiden joukossa olivat Garrison ja Phillips. Edellinen oli kieltämättä suurempi, lahjakkaampi henki näistä molemmista. Mutta Phillips oli vastustamaton innollisessa kaunopuheliaisuudessaan ja väsymättömässä toimekkaisuudessaan. Yhtä vähän kuin Garrison tiesi hän, mitä maltillisuus orjakysymyksessä merkitsi. Hän joutui heti tuliseen sotaan kauppa-etuja vastaan, ja hänen pureva arvostelunsa näistä saattoi hänet melkein maanpakolaiseksi omassa maassaan. Mutta hän hätyytti myöskin lakimiehiä, pappeja, politikoita — kaikkia yhdessä menossa. Hän uhrasi perhe-onnen, levon ja varallisuuden elämänsä tehtävälle: saada jokaista miestä ja jokaista naista ajattelemaan orjuuden asiaa. Jyrkkä ja yksipuolinen, kuten kaikki suuret henget tavallisesti ovat isommassa tai vähemmässä määrässä, näki hän usein kyllä »entisyyden nykyajan valossa». Taistelussa etelävaltoja vastaan näki hän ainoastaan sivistyksen kamppauksen raakaa väkivoimaa vastaan. — Pohja on yhdeksästoista vuosisata, sanoi hän, — Etelä kolmastoista vuosisata kaikkine sen »paroneineen ja orjineen.» Sentähden ovat Pohjan ihanteet istutettavat etelään, vaikkapa tämä sen kautta joutuisikin perikatoon. Tuo Etelä, joka viskaa vankeuteen jokaisen miehen, ken opettaa orjaa lukemaan, ja joka siten estää joka kuudennen ihmisen lukemasta raamattua, tuo Etelä kukistukoon!
Phillipsille olivat nämä näkökohdat tärkeimmät. Sen suhteen merkitsivät hänen silmissään varsin vähän valtiomiesten keskustelut centralisationista taikka decentralisationista, valtioiden suveräniteetistä ja valtiosääntö-puustavin loukkaamattomuudesta. Tuolla intoisuuden jyrkkyydellä, joka oli hänen ominaisuutensa, oli hänen tapana sanoa: — Jos meillä ei olisi valtiosäännöllistä oikeutta puolellamme, niin se ei minua ensinkään huolettaisi. Minä kaikissa tapauksissa ilman empimättä työskentelisin samaan suuntaan kuin tähän asti.
Suurin ja kauniin puoli Phillipsissa oli, että hän, vaikka vihattuna ja vainottuna, aina luotti voittorikkaasen asiaansa eikä koskaan veltostunut innossansa. Tämä oli sitä suurempaa, kuin hän ei uskonut saavansa itse koskaan nähdä työnsä hedelmiä.
Garrisonin ja Phillipsin rinnalla työskenteli edellisessä jo mainittu kvääkärinainen Lucretia Mott. Hän oli naimisissa erään rikkaan puuvillakauppiaan kanssa, mutta tultuaan abolitionistiksi kehoitti ja sai hän miehensä luopumaan tästä elinkeinosta, koska se oli orjatyön kannattamaa. James ja Lucretia Mott olivat Garrisonin orjuuden-vastustajain-yhdistyksen perustajia v. 1833. Kun James seisoi kynä kädessä valmiina kirjoittamaan nimensä päätöksen alle, pyysi puheenjohtaja häntä miettimään. Hän oli perheenisä, ja tämä teko saattoi käydä hänelle kalliiksi. Silloin kuiskasi hänen vaimonsa: — James, älä mieti! Kirjoita nimesi! — Aviopuolisot Mott olivat niitä, jotka ensiksi perustivat sen suunnan abolitionismissa, jonka kannattajat sitoutuivat olemaan käyttämättä orjain valmistamaa tavaraa. Että semmoinen päätös toi mukanaan suuria haikeuksia, huomaa helposti, jos muistaa, että teetä, riisiä, puuvillaa ja sokuria valmistettiin ainoastaan etelävalloissa.
Aviopuolisot Mott olivat myöskin n. s. »maanalaisen rautatien» perustajia. Tällä nimityksellä tarkoittivat abolitionistit salaista järjestelmää karanneiden orjain kuljettamiseksi Etelästä Kanadaan, jossa orjuus oli kielletty. Jokaisessa paikkakunnassa Etelässä oli abolitionisteilla »asiamiehensä», joiden puoleen pakolaiset salaa kääntyivät. Asiamiehet lähettivät heidät eteenpäin pohjoseen, ensiksi Philadelphiaan, josta puolisot Mott ja muut ystävät auttoivat heitä pakenemaan kauvemmas ylöspäin. Rochesterissa eli uskalias, helläsydäminen Amy Post, jonka talossa varmaan aina oli kätkettynä pakolaisia, joko vinnillä taikka kellarissa. Siten oli, pitkin koko tietä Kanadaan, ihmisiä olemassa, jotka olivat valmiita rikkomaan tapaa ja lakia noudattaakseen korkeampaa lainkäskyä sydämessään.
V. 1837 muuan orja elävänä poltettiin hiljaisen tulen päällä lähellä S:t Louis'in kaupunkia. Pappismies Eliah Lovejoy, hyvin tunnettu abolitionisti, toimitti silloin erästä sanomalehteä Altonissa. Hän luki S:t Louis'in lehdistä lyhyen uutisen tästä hirmutyöstä, matkusti paikalle ja otti lähemmin selkoa asianhaaroista, jonka jälkeen hän julkaisi seikkaperäisen kertomuksen rikoksesta. Hänen vaimonsa itki ja pyysi häntä olemaan varovainen, sillä he olivat köyhiä ja heidän oli jo kolme kertaa täytynyt ostaa uudet painokoneet, koska entiset olivat tulleet hävitetyiksi väkijoukkojen kautta, jotka olivat raivoissaan orjain-ystävästä hengestä hänen lehdessään. Mutta Eliah Lovejoy vastasi, että hänen täytyi tehdä velvollisuutensa ja noudattaa omantuntonsa ääntä. Pian huomasi hän henkensä olevan vaarassa ja että häntä aiottiin murhata. Silloin kääntyi hän viranomaisten puoleen pyytäen suojelusta. Mutta — viranomaiset olivat mykät ja sokeat, kun abolitionisteille suojelusta kysyttiin. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä pakenemaan, mutta hän vastasi: — Ei, ratkaiseva hetki elämässäni on tullut, enkä minä tahdo sitä paeta. Minä pelkään Jumalaa ja sentähden en pelkää tekojeni seurausta. Eräänä päivänä työskenteli hän kirjapainokoneittensa ääressä, sillä hänen työmiehensä olivat hänet jättäneet. Silloinpa kirjapainon piiritti väkijoukko, joka sytytti sen palamaan ja hyökkäsi Lovejoyn kimppuun, hänen astuessaan ulos palavasta rakennuksesta. Viisi kuulaa lävisti hänet, ja hän kaatui kuoliaana maahan, ainoastaan 32 vuoden ikäisenä. Hänen äitinsä, saadessaan tiedon pojan kuolemasta, lausui kesken katkeraa tuskaansa: — Hyvä on. Parempi kuolla vakuutuksensa tähden kuin sitä pettää!
Niin vihattuja olivat abolitionistit, että Lovejoyn ystävät pitkäksi aikaa jättivät hänen hautansa merkitsemättä. Kun he vihdoin viimeinkin uskalsivat pystyttää muistokiven sen kummulle, piirrättivät he siihen ainoastaan hänen nimensä ja sanat: jam parce sepulto (jo säästäkäät häntä haudassa)!
Toinen harras abolitionisti oli kvääkärinainen Thankful Southwick. Kaksi nuorta mulattityttöä Baltimoresta karkasi herransa luota. He tulivat Bostoniin. Mutta luullessaan juuri olevansa turvallisina matkalla Kanadaan, joutuivat he kiinni ja vietiin oikeuteen. Koko Bostonin kaupunki tuli liikkeelle; toiset pitivät onnettomien orjatarten puolta, toiset olivat heitä vastaan. Kauppiaat selittivät, että orja oli osa jonkun henkilön omaisuudesta ja että tytöt siis olivat saatettavat takaisin omistajallensa. Abolitionistit taasen väittivät yhtä jyrkästi, että jokainen ihminen omistaa itsensä, kunnes Jumalan kaikkivaltiaan antama myyntikirja näytetään. Thankful Southwick ja hänen miehensä olivat sill'aikaa tehneet varustuksensa, ja heidän toimestaan siepattiin sukkelasti tytöt oikeussalista aivan tuomarin nenän alta. Orjanomistajan asianajaja, epäillen omain silmiensä todistusta, tuijotti ällistyneenä siihen tyhjään paikkaan, jossa tytöt vast'ikään olivat seisoneet. Silloin kääntyi Thankful hänen puoleensa ja katsahti häneen vakavilla, harmailla silmillään, lausuen: — Ystäväni, saaliisi on tällä kertaa päässyt sinulta menemään! — jonka jälkeen hän tyvenenä astui ulos huoneesta.
Sisaret Sarah ja Angelina Grimké olivat kasvimaan-omistajan tyttäriä Etelästä. Vaikka olivat syntyneet ja kasvatetut orjavaltiossa, tulivat he abolitionisteiksi sydämensä pohjasta. Jo aikaisin olivat he ympäröivän neekeriväestön hyvinä enkeleinä, sitoivat monen reveltyneen seljän ja lohduttivat monta »kuolemaan asti murheellista sydäntä». Kun he ensi kertaa tulivat ymmärtämään, kuinka hyljättävä tuo tapa oli, että kirkoissa pidettiin eri lehtereitä ja alttareita neekerejä varten, istuivat he heti mustien pariin. Papin varoituksiin vastasivat he vain: — Näitä meidän sisariamme ja veljiämme on syyttömästi nöyryytetty. Me tahdomme jakamalla heidän alentamisensa osoittaa, että paheksumme kirkon käytöstapaa heitä kohtaan. — Isän kuoleman jälkeen laskivat sisaret orjansa vapaiksi ja lähtivät ulos matkoille kautta kaiken maan, pitääkseen esitelmiä orjuutta vastaan.
Angelinan ensimäisistä ilmestymisistä julkisessa elämässä kerrotaan seuraavaa:
Eräänä päivänä istui Garrison kovin väsyneenä ja alakuloisena »The Liberator» lehden toimituspaikassa. Silloin astui sisään nuori, hiljainen tyttö kvääkärinaisten puvussa ja ojensi hänelle paperikääryn. Hän avasi sen ja näki sen sisältävän kauniisti puhtaaksi-kirjoitetun käsikirjoituksen »Pohjan naisille.»
— Mikä sulous väsyneelle sielulleni, — kirjoitti Garrison —, lukea näitä nuoresta hehkuvasta mielestä, jalosta säälistä lähteneitä sanoja! Siitä päivästä oli Angelina uskollinen apulaisemme. Hänen lempeä äänensä, joka kuitenkin aina pelkäämättä puhui totuuden puolesta, sekaantui sovinnollisena Phillipsin ja minun leimuaviin syytöksiimme.
Sisaret Grimké olivat aikaansa katsoen tavattoman sivistyneitä, olivat nuoret, kauniit ja varustetut erinomaisella ketteryydellä puhumaan julkisesti. Heidän maineensa levisi ja kaikkialla riennettiin kilvan heitä kuulemaan.
Viimein tulivat he Philadelphiaan. Levottomina heidän vaikutuksestaan, toimittivat orjuuden ystävät rahvaankokouksen, jossa jos jollakin keinoin yllytettiin alhaisinta kansaa noita molempia naisia vastaan. Neekerit saatiin uskomaan, että he kuolisivat nälkään, jos vapaiksi pääsisivät, koska he muka eivät olleet kasvatetut itse pitämään huolta itsestänsä. Valkoisille työmiehille muistutettiin, että työpalkat alenisivat typi tyhjäksi, jos työmarkkinoille tulisi tulvaamaan vapautettuja orjia, jotka olivat kerkeät vähimmästä hinnasta tekemään raskainta työtä.
Näitten yllytysten seuraus tuli pian näkyviin. Tuskin oli kokous avattu ja sisaret alkaneet puhua, kun ulvova, meluava, kiviä viskaava joukko piiritti rakennuksen, sytytti kaikki nurkat palamaan ja särki ikkunat. Töin tuskin pelastuivat sisaret ystävineen, joista moni tuli raajarikoksi elinajaksensa. Sarah ja Angelina matkustivat yön halki eteenpäin ja jatkoivat pelkäämättä vaikutustaan lähimmässä valtiossa. He olivat liian korkealla raakuudesta, saattaakseen siitä vahingoittua. Semmoisista aineksista, kuin he olivat, luotiin muinoin marttiirat.
Providencen kaupungissa Rhode Islandin valtiossa asui kvääkärinainen Elisabeth Buffum Chace. Hän ja hänen miehensä sekä muuan heidän ystävänsä, Adams, ottivat tuon tuostakin vastaan, kätkivät ja lähettivät eteenpäin pakolaisia orjavaltioista. Erohetkellä antoivat he heille kirjekuoren, jossa oli postimerkki ja osoitekirjoitus mr Chacelle. Päästyään onnellisesti Kanadaan, lähetti pakolainen kirjekuoren Chace-puolisoille, jotka silloin tiesivät turvattinsa hyvässä tallessa olevan. Kirjoittaminen olisi ollut vaarallista, sillä, kuten jo on mainittu, rangaistiin orjan kätkijää suurilla sakoilla ja vankeudella. Lukemattomat oli siitä huolimatta ne orjat, joita nämä ihmisystävälliset puolisot auttoivat. Eräänä iltana soitettiin heidän ovikelloansa, ja palvelija päästi sisään vanhan, huononpuoleisesti puetun kvääkärinaisen, jolla oli paksu huntu kasvoilla. Hän vietiin sisään talon emännän luokse, ja heidän jäätyään yksikseen, repi nainen verhon kasvoiltaan ja viskasi vaatteet päältään, jolloin tuli näkyviin, että kvääkärinaisen puku peittikin nuoren, voimakkaan mulatin. Hän oli karannut vaimoineen lapsineen aina Virginiasta asti, oli ollut joutumaisillaan kiinni, mutta muutamain abolitionistein toimesta saanut valepuvun, jonka avulla hänen oli onnistunut jatkaa pakoansa. Vaimon ja lapset hän oli kätkenyt metsään lähelle kaupunkia. Ei tarvinne mainita, ettei hän turhaan anonut Chace-puolisojen apua. Uskollinen Adams saattoi häntä Kanadan rajalle, ja pian hänen ystävänsä saivat kirjekuoren tulon kautta varman tiedon hänen ja hänen perheensä pelastuksesta.
Kerran toiste karkasi kaksi orjaa, niinikään Virginiasta, piiloutuen samaan laivaan, tietämättä toinen toisestaan. Matkalla nousi myrsky ja laiva sai vuoto-rei'än, jonka tähden katteini perille tullessaan ynnä laivan veistomiehen kanssa astui alas lastiruumaan. Silloin huomattiin ensiksi toinen karkulainen, joka, käyttäen hyväkseen yleistä ällistystä, tempausi irti, hyppäsi mereen ja ui maalle, lähtien sitten Chace-puolisojen luo. Vähää myöhemmin saapui sinne toinenkin pakolainen, joka vuorostaan oli tullut huomatuksi, ja molemminpuoliseksi ihmeeksensä saivat nämä miehet nyt tietää äsken olleensa matkatoverit. Nyt kysyttiin pikaista pääsöneuvoa pohjoiseen päin. Mutta juuri kun rouva Chace par'aikaa oli pukemassa noita molempia mulatteja kvääkärin valepukuun, tuli laivan katteini, joka oli vanha tuttu mr Chacelle, juomaan teetä ja valittamaan sitä vahinkoa, jonka hän oli kärsinyt, kun noiden kahden orjan paon kautta häneltä oli mennyt hukkaan heidän lunastushintansa. Kaikki kävi kuitenkin hyvin, ja pakolaiset pääsivät eheinä Kanadaan.
Olipa koko joukko näitä onnettomain orjain ystäviä. Mary Grew oli kvääkärinainen, joka muutamassa abolitionisti-kokouksessa ehdoitti päätöksen, jonka mukaan ei kenkään abolitionisti saisi olla jäsenenä semmoisessa kirkkokunnassa, joka puolusti orjuutta. Hänen ystävänsä Adeline Thompson tuli pahoin poltetuksi ja poljetuksi silloin, kun roistoväki poltti poroksi kokoussalin Philadelphiassa Grimké sisarten esitelmässä, sen johdosta, että hän kieltäytyi lähtemästä pakoon, ennenkuin nämä oli saatu hyviin turviin. Mac Intosh paloi kuoliaaksi S:t Louis'issa, kun raivokkaat roistojoukot sytyttivät abolitionistien kokoushuoneen palamaan. Dresser viskattiin kuoliaaksi kivillä Nashvillessä. Maria Chapman oli niin uljas ja kestäväinen, että häntä pidettiin esikuvana rohkeimmille miehille. Garrison kertoi, että tällä naisella oli tapana kokouksissa kantaa hartioillaan karmosinin-punaista silkkishaalia. »Ja niin kauvan kun hänen ystävänsä näkivät vilahustakin tuosta shaalista puhelavalla», sanoi hän, »tiesimme me, että meidän täytyi kestää, olkoon melu salissa ollut kuinka hurja tahansa.»
Elisabet lady Stanton ja hänen ystävänsä Susan B. Anthony ryhtyivät orjuuden vastustajien johtajain pyynnöstä aikaan-saamaan jättiläis-anomusta kongressille orjuutta vastaan ja hankkivat kolme miljoonaa nimeä. Heidän toimenaan oli enimmiten matkustaminen maassa ja esitelmäin pitäminen. Kerrankin tuli neiti Anthony pieneen kaupunkiin, jossa hän aikoi illalla puhua. Mutta hänen asiamiehensä oli, peljästyneenä väestön uhkauksista, lähtenyt tiehensä ja jättänyt hänet pulaan. Silloin meni uljas neiti ulos, vuokrasi suuren kapakkasalin esitelmäänsä varten, osti kapallisen nauriita ja muutaman naulan kynttilöitä, koversi kolot nauriisin ja pisti kynttilät koloihin. Näillä valaisi hän sitten salin ja istui huolettomasti odottamaan kuulijoita. Kosolta näitä tulikin, sillä kapakassa kävi paljon väkeä, ja vaikka he kovasti ällistyivät nähdessään tämän muutetuksi esitelmähuoneeksi, jäivät kuitenkin useimmat sinne uteliaisuudesta.
Robert Purvis, rikas puoliverinen liikemies, oli orjuuden vastustamistyön voimakkaimpia miehiä. Erittäinkin vaikutti hän valtavasti »maanalaisen rautatien» toimissa. Kerrankin karkasi muuan nuori orja vaimoineen lapsineen Georgiasta, mutta saatiin kiinni ja vietiin oikeuteen Philadelphiassa. Ei kenkään asianajaja tahtonut puhua hänen puolestansa, vaikka Robert Purvis tarjosi suuria summia. Silloin päätti tämä, nuori ja pelkäämätön kun oli, itse ottaa lain haltuunsa. Hän antoi uskollisen ajurinsa pitää tuomiosalin edustalla varuilla vaunut, virkut hevoset valjaissa. Kesken oikeuden menoa sieppasivat James Mott ja Robert Purvis pakolaiset pois, veivät heidät sukkelasti vaunuihin, ajuri mätkähytti hevosia piiskallaan — ja poissa he olivat. Entinen orja tuli sittemmin konetehtailijaksi Kanadassa, voitti melkoisen rikkauden ja antoi pojallensa yliopiston kasvatuksen.
V. 1841 pidettiin suuri orjain-vastustajain kokous Nantucket'issa, Massachusettsin valtiossa. Sen loppupuolella saattoi Garrison puhelavalle nuoren kauniin mulatin, nimeltään Frederick Douglas, joka oli karannut herransa luota. Tämä herra oli samalla hänen isänsä. Nuori mies alotti puheensa vapisevalla äänellä ja silminnähtävästi hämillään. Mutta vähitellen tointui hän ja kertoi nyt sydäntäsärkevällä, valtaavalla voimalla orjuuden kauhistuksista. Hän hätyytti erittäinkin muutamaa saarnaa orjille, jonka oli pitänyt piispa Meade Virginiassa tekstistä: »Te orjat, olkaatte herroillenne alamaiset.» Hänen lopetettuansa ja kokoontuneiden istuessa hengähdyksissä, hänen sanainsa valtaamina, nousi Garrison seisomaan ja osoitti Douglasia, kysyen juhlallisesti: — Veljet ja sisaret! Olemmeko kuunnelleet kalua, omaisuuden-kappaletta, vaiko ihmistä?
— Ihmistä! ihmistä! — huusi 500 ääntä. — No, jos niin on, saako ihmistä pitää orjana kristillisessä valtiossa ja tasavallassa? — Ei koskaan, ei koskaan! — huusi kokous taas sanomattoman kähäkän puhjetessa. — Onko Massachusetts lähettävä semmoisen miehen, kuin on tämä tässä, takaisin orjuuteen? — jyrisi viimein Garrison valtaavan äänensä koko voimalla. Silloin hypähti koko kokous pystyyn huutaen: — Ei, ei! Ei koskaan! — Tästä päivästä saakka otti Garrison Douglasin suojelukseensa. Ja Douglasista tuli mitä toimekkain abolitionisti. Hän valittiin sittemmin kongressin jäseneksi ja nousi useihin kunniapaikkoihin.
Liikuttavaa oli nähdä, millä innolla lapset abolitionistien perheissä omaksuivat vanhempainsa mieli-aatteen. Tapahtui usein, että näiden täytyi uskoa lapsille pakenevien orjain piilopaikkojen salaisuuden. Suurella vakavuudella antoivat silloin lapset lupauksensa vaitioloon, suurella hartaudella he lupasivat olla kärsivällisiä ja kilttiä sekä pitää huolta toinen toisestaan, jos vanhemmat joutuisivat kiinni ja vietäisiin vankeuteen. Eräässä juhlallisessa tilaisuudessa Providencen kaupungissa teki Chace-puolisojen 11-vuotias poika itselleen lipun, johon hän piirteli »The Liberator»-lehden mielilauseen: »ei mitään yhteyttä orjanpitäjäin kanssa.» Sitten kiipesi hän kaikessa hiljaisuudessa ylös katolle ja kiinnitti siihen lippunsa, joka pian naapurien harmiksi liehui ylpeänä tuulessa rohkeine kirjoituksineen.
1850-luvulla kävi abolitionistien ja heidän vastustajiensa väli yhä kireämmäksi, sen teroitetun lain johdosta, jonka kongressi hyväksyi v. 1850 ja joka ankarammalla uhalla kielsi pakenevain orjain auttamista (The fugitive slave law). Tämä laki määräsi, että kaikki karanneet orjat, joita tavattiin pohjoisissa valtioissa, olivat heti toimitettavat takaisin omistajainsa luokse valtion palkitsemien asiamiesten kautta, joita tuli olla kaikkialla maassa. Laki astui heti voimaan ja pakenevien orjain takaa-ajoa harjoitettiin säälimättömällä ankaruudella. Mutta koska näitä pidettiin mitä kovimmalla julmuudella, heidän jouduttuaan takaisin herrainsa luo, antoivat useimmat ennemmin itsensä tappaa, kuin olisivat takaisin palanneet.
Kerrankin karkasi muuan orja ja pääsi onnellisesti ja eheänä aina Rochesteriin saakka, jossa Amy Post otti hänet vastaan ja lähetti eteenpäin. Mutta kun viimeinen »asiamies maanalaisella rautatiellä» oli lähettämäisillään hänet rajan yli Kanadaan, pääsivät takaa-ajajat hänen jäljillensä. Hädissään ei tiennyt asiamies muuta neuvoa kuin panna hänet menemään tyhjässä tynnyrissä, johon oli lävistetty hienoja reikiä. Tynnyri lähetettiin ynnä parin tusinan kanssa muita semmoisia, nauloilla täytettyjä, rautateitse Kanadaan. Kuitenkin joutui salaisuus ilmi, ja orjanomistajan asianajaja lähetti sähkölangalla käskyn, että tynnyrit pidätettäisiin ja tutkittaisiin, ennenkuin saapuivat rajalle. Niin tehtiin. Mutta selittämättömän, vaikka varsin onnellisen erehdyksen johdosta oli tynnyri, jossa orja piti piiloaan, jäänyt pidättämättä ja tullut lähetetyksi Kanadaan. Sinne tultuaan, pantiin se tavaramakasiiniin, kun ei siinä ollut mitään osoitetta. Vasta kolmen päivän perästä saivat paikkakunnan abolitionistit tiedon asiasta, kiiruhtivat makasiiniin ja tapasivat tynnyrin. Miesraukka oli puoleksi tukehtunut, nälkään nääntymäisillään ja vallan uupunut epämukavan asentonsa tähden. Mutta kesken kärsimyksiään ei hänelle ollut edes juolahtanutkaan mieleen ilmaista itseänsä, koska hän ei tietänyt, missä oli, Kanadassa vaiko Yhdys-Valloissa.
Tämä laki lähinnä antoi aihetta siihen, että Harriet Beecher Stowe kirjoitti kuuluisan »Setä Tuomon tupa»-nimisen romaaninsa, joka sittemmin voimakkaasti vaikutti koko siihen liikkeeseen, jonka tarkoituksena oli orjain vapauttaminen. Ollen hellätuntoinen ja ajatustavoiltaan ylevä oli H. B. Stowe monta vuotta karttanut kaikkea lukemista, joka koski orjuutta; hän ei edes tahtonut puhua tästä asiasta, sillä se oli hänen mielestään liian kipeä kohta joutuakseen tarkastelun esineeksi, mutta samalla orjuus oli hänen mielestä liian luonnotonta voidakseen kauan vastustaa yhä leviävää sivistyksen valoa. Mutta kun 1850-v:n laki oli astunut voimaan ja hän kauhistuneena kuuli, miten viisaat, jalotuntoisetkin ihmiset vakaasti vaativat, että karanneet orjat olisivat säälimättä jätettävät omistajilleen, joutuaksensa jälleen orjuuden ikeen alaisiksi, ja kun hänelle selitettiin, että tämä ehdottomasti olisi jokaisen kunnon kansalaisen velvollisuus, ja kun hyväsydämmiset, kelpo ihmisetkin puolustivat sitä »kristityn velvollisuutena», — silloin hän ei voinut ajatella muuta, kuin että nämä ihmiset eivät tienneet, mitä orjuus oli. Ja nyt hänessä heräsi palava halu kertomuksen muodossa esittää orjuuden kauhut niin elävästi kuin suinkin mahdollista. Tämän hän tekikin ja jätti käsikirjoituksen eräälle kustantajalle. Mutta tämä pudisti päätänsä, sillä käsikirjoitus oli lavea, ja kukapa viitsisi ostaa neekereistä kirjoitettua romaania? Vaimonsa hartaasta pyynnöstä kustantaja kuitenkin painatti kirjan. Se herätti ääretöntä huomiota. Kirja tuotti tekijälleen pilkkaa, ylenkatsetta ja vihaa, sanomalehdissä sanottiin Setä Tuomon tupaa häpeämättömäksi valheeksi, ja monet papit julistivat, että siinä koetettiin järkähyttää Jumalan ijankaikkista maailmanjärjestystä. Silloin rouva H. B. Stowe julkaisi uuden kirjan, jolle pani nimeksi »Setä Tuomon tuvan avain», jossa hän julkaisi kaikki kuulemansa orjain oloja koskevat tositapahtumat, sanomalehtien kertomukset orjamarkkinoilta, ynnä tunnettujen henkilöiden todistamat kertomukset neekerien rääkkäyksestä, ja yleensä kaikki seikat, jotka olivat antaneet aihetta »Setä Tuomon tuvan» kirjoittamiseen. Se ei tietysti voinut saada mieliä tyyntymään. Päinvastoin pidettiin synnillisenä ja sopimattomana, että kirjailija, joka vielä lisäksi oli nainen, oli voinut vaipua niin syvälle, että oli ruvennut kaivelemaan epäkohtien mätähaavaa halveksittuin neekerien elämässä. Kaikesta vastustuksesta huolimatta olivat »Setä Tuomon tupa» sekä sen kirjoittaja sentään yhä edelleenkin orjainvapauttamistyön keskuspisteenä, ja H. B. Stowen nimi on ikiajoiksi yhdistynyt tämän ylevän taistelun muistoihin.
Laki karanneista orjista saattoi ainoastaan vähäksi aikaa tyydyttää etelävaltioita. Uudet julmuudet orjanpitäjäin puolelta ja siitä syntyneet urhokkaat ponnistukset abolitionistein leiristä saivat puolueet jälleen kiehumaan.
Silloin tapahtui v. 1856 n. s. Dred Scottin oikeudenkäynti, joka herätti suurta ja harmistunutta huomiota yli kaiken maan. Dred Scott oli Missourilainen orja, jonka isäntä muutti ensiksi Illinoisiin ja sitten Minnesotaan, joissa molemmissa valtioissa orjuus oli kielletty kongressin vahvistaman lain mukaan. Sittemmin muutti hänen herransa takaisin Missouriin. Jonkun virheen tähden isäntä piiskautti orjan, josta syystä Dred Scott karkasi. Hän joutui kiinni ja vietiin oikeuteen. Hänen asianajajansa, joka oli abolitionisti, selitti silloin, että Dred oli vapaa mies, koska hän oli asunut 4 vuotta valtioissa, joissa laki ei sallinut orjuutta. Päämiehensä puolesta syytti hän sitä paitse isäntää rääkkäyksestä ja väkivallasta vapaata miestä kohtaan. Asia lykättiin korkeimpaan oikeuteen, joka julisti sen tuomion, että Dred Scott, ollen neekerien jälkeläisenä eikä koskaan vapaaksi julistettuna, ei ollut persoona, vaan kalu, jolla ei muka ollut muita oikeuksia, kuin mitä hallitus suvaitsi sille antaa, ja että siis hänen valituksensa ei voinut antaa syytä mihinkään hankkeesen. Samassa selitti korkein oikeusto, että kielto orjuutta vastaan Illinoisissa ja Minnesotassa ei merkinnyt mitään, koska muka kongressilla ei ollut oikeutta kieltää orjain pitämistä missään valtiossa, enemmän kuin sillä oli oikeutta kieltää hevosten ja karjain pitämistä.
Tuomio nosti äärettömän huomion. Orjavaltiot, yltyneinä siitä, rupesivat kongressissa istuvain edustajiensa kautta pitämään suurta suuta. Ne olivat pahoillaan siitä, että muutamat valtiot, joita viime aikoina oli otettu valtioliittoon (niinkuin Illinois, Minnesota, Kansas), olivat onnistuneet saamaan lainkieltonsa orjuutta vastaan vahvistetuksi kongressissa. Mutta huolimatta tästä etelävaltioiden »vallanvähennyksestä» — kuten he sitä nimittivät — olivat nämä melkoisena voimana, sillä niiden ja pohjoisten valtioiden kesken tehdystä sopimuksesta oli sillä, joka omisti 1,000 orjaa, yhtä monta ääntä kuin 60:lla orjattomalla jäsenellä yhteensä. Tähän aikaan oli orjavaltioissa päälle 300,000 orjanpitäjää. Mahtavina Dred Scottin asiassa voittamansa menestyksen johdosta vaativat nämä, että orjakauppa Afrikan kanssa, joka jonkun aikaa oli ollut kiellettynä, jälleen avattaisiin, ja uhkasivat erota Unionista ja muodostaa uuden valtioliiton, jos ei orjuutta turvattaisi hyökkäyksiä vastaan.
Abolitionistit puolestansa olivat mitä katkerimmasti kiukustuneet Dred Scottin asiassa langetetun tuomion ja orjavaltioiden siitä syntyneiden uhkaavien puheiden johdosta. Jyrkimmät heistä päättivät käyttää samoja aseita kuin vastustajat. John Brown, mies Connecticutista kotoisin, asettui ensiksi Kansasiin ja sitten Marylandiin. Hänpä jo alkoi yllyttää orjia kapinaan. Viimein muutti hän Harpers Ferry nimiseen pieneen kaupunkiin ja sommitteli siellä ystäviensä kanssa täydellisen suunnitelman yli kaiken maan käypään neekerikapinaan. Lokakuun 17 p:nä 1859 valloitti hän pienine joukkoineen kaupungin ynnä siihen kuuluvan linnoituksen ja asehuoneen kanssa. Tämä uutinen vaikutti hirveän kauhistuksen etelävaltioissa. Sotaväkeä lähetettiin heti Harpers Ferryyn. Lyhyen, mutta kuolemaa halveksivan vastarinnan jälkeen saivat useimmat John Brownin joukkolaisista surmansa, hän itse muutamien uskollisten kanssa joutui vangiksi, tuomittiin pikapikaa Virginian korkeimmassa oikeustossa ja hirtettiin.
John Brownin kuolemanrangaistus tapahtui joulukuun 2 p:nä 1859. Vaikka abolitionistit paheksuivat hänen menetystapaansa, täytyi heidän myötätuntoisuudella ja kunnioituksella katsella näitä vaikuttimia, jotka sen olivat aikaan saaneet. Tuona samana päivänä ripustettiin musta verho jokaisen talon ovelle, joissa abolitionisteja asui, merkiksi naapureille, että tämä päivä oli surun päivä orjuuden paheksijoille.
Jos jo Dred Scottin asia oli kiihoittanut mieliä, niin herätti John Brownin kohtalo täydellisen rajuilman koko maassa. Kongressissa, joka alkoi joulukuun 5 p:nä 1859 ja kesti vielä kappaleen matkan kesäkuuta 1860, tapahtui myrskyisiä kohtauksia. Ehdoiteltiin päätös, jonka mukaan ei kongressilla eikä territorioiden lainsäätävillä kokouksilla olisi valtaa kieltää orjuutta territorioissa, kun näitä otettiin liittovaltioon. Keskustelua tästä asiasta kesti lähes 4 kuukautta. Joukko sopimuksia ehdoitettiin, mutta turhaan. Puolueet erkanivat yhä kireämmälle, ja ääniä alkoi kuulua, jotka huusivat sotaa kysymyksen ratkaisemiseksi. V. 1861 helmikuussa kokoontui edusmiehiä 13 vapaasta ja 7 n. s. puolueettomasta eli rajavaltiosta »rauhakongressiin». Tämä jätti sovinto-ehdoituksen varsinaiseen kongressiin, joka kuitenkin sen hylkäsi ja sen sijaan omaksui päätöksen, joka ikuisiksi ajoiksi kielsi kongressia sekaantumasta orjuutta koskeviin asioihin noissa eri valtioissa. Tätä päätöstä ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt valtiosäännössä määrätty ääniluku, eikä siitä sentähden tullut mitään varsinaista lakia.
Orjavaltiot sentähden eivät tyytyneet tähän päätökseen. Etelä-Carolina nosti ensimäisenä kapinalipun ja lähetti kehoituksen toisillekin etelävaltioille eroamaan Unionista. Nämä ens'aluksi kieltäytyivät. Mutta kun vuonna 1860 Abraham Lincoln, pohjoisten valtioiden ehdokas ja abolitionismin tunnustaja, valittiin presidentiksi, luopuivat liittovaltiosta Floridan, Alabaman, Mississipin, Georgian ja Louisianan valtiot. Ne valitsivat presidentikseen Jefferson Davis'in, voimakkaan ja sotataitoisen, mutta samassa kunnianhimoisen ja säälimättömän miehen, ja antoivat itselleen yhteisnimityksen Amerikan Konfedereeratut (= liittoväliset) valtiot. Näiden yhteishallitus asettui Montgomeryn kaupunkiin Alabaman valtiossa.
Niinkuin Garrison ja Phillips aikoinaan olivat ilmestyneet herättämään maata tietoon ja tajuntaan orjuuden häpeästä ja kurjuudesta, samaten ilmestyi Abraham Lincoln päättämään heidän työtänsä ja pelastamaan maata. Hän oli syntynyt v. 1809, köyhäin vanhempien poikana. Kuusi kuukautta vuodessa sai hän käydä koulua, mutta väli-ajat täytyi hänen tehdä kovaa ruumiillista työtä, ensiksi paimenpoikana, sitten päiväläisenä ja veneenkuljettajana. Viimein tuli hän kauppapalvelukseen, jolloin hän sai tilaisuutta lukemaan, jotta hän voi suorittaa oikeustieteellisiä tutkinnoita ja ruveta asianajajaksi. Vähää myöhemmin hän valittiin, ensiksi Illinoisin valtion lainsäätävään kokoukseen, sitten kongressiin. Täällä herätti hän heti huomiota terävän silmänsä, rehellisyytensä ja syvien tietojensa tähden. Kun puolueet orjakysymyksen kautta joutuivat yhä kireämpään asemaan toinen toistansa kohtaan, alkoivat pohjoisten valtioiden silmät kääntyä Lincolnin puoleen, häntä kun arveltiin mieheksi, joka voisi pelastaa maan kaikesta tästä hämmingistä.
Lincoln oli näet mies, jonka itsehillintä oli aivan tavaton ja järkisyys selvä. Vaikka abolitionisti täydeltä vakuutukseltaan ollen, osoittivat kaikki hänen tekonsa ja toimensa kuitenkin aina hillitsevää malttia. Mutta sen ohessa ilmestyi hänessä järkähtämätön lujuus ja kestäväisyys, hänen taistellessaan sen puolesta, mitä hän piti oikeana. Hänen menetystavastaan tuli näkyviin lämmin isänmaanrakkaus, joka ponnisti häntä voimakkaasti edistämään Unionin uhattua pysymistä, lahjomaton oikeudentunto, joka ei koskaan sallinut laillisten muotojen ja oikeuksien polkemista, sekä kaikkien toiveiden pahasti pimetessäkin rikkomaton usko vapauden voimaan, siveellisten voimien lopulliseen voittoon. Kaikki nämä ominaisuudet, joihin yhtyi tavattoman miellyttävä olemustapa, tekivät, että Lincoln vaikutti erinomattain suuresti ja jalostuttavasti kaikkiin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.
Ei se ollut mikään helppo virka, johon Lincoln tuli, kun hän noudatti kutsumusta astumaan Yhdys-Valtain presidentiksi. Hänen vaalinsa saattoi koko Etelän raivoon; mielet kuohuivat kautta kaiken maan. Toiselta puolen vaativat abolitionistit, että orjat heti silmänräpäyksessä julistettaisiin vapaiksi. Toiselta puolen huusivat orjavaltiot orjuuden pysyttämistä ja orjakaupan laventamista.
Lincoln ei kuitenkaan antanut kummankaan puolueen häiritä itseänsä aikeissaan. Hän teki maansa tilan perinpohjaisen tutkimuksen alaiseksi ja ryhtyi sen mukaan hankkeisinsa. Hänen ensimäinen työnsä oli se, että hän julistuksen kautta selitti lujasti päättäneensä säilyttää liittovaltiosäännön eheänä sekä pysyä kiinni siinä peri-aatteessa, ett'ei milläkään valtiolla olisi oikeutta toisten suostumuksetta luopua Unionista. Muuten selitti hän tahtovansa taipua etelävaltioiden kohtuullisiin vaatimuksiin sekä, jos mahdollista, ratkaista riitakysymystä rauhallisilla keinoilla. Vieläpä ehdoitti hän, että liittovaltiosääntö tarkastettaisiin tarkoitusta varten kutsutun kokouksen kautta.
— Teidän käsissänne, tyytymättömät maanmiehet, — sanoi hän — eikä minun, on sodan vaiherikas mahdollisuus. Hallitus ei tahdo teitä hätyyttää. Sen kanssa ette joudu tappeluun, jos ette itse tee hyökkäystä. Intohimo on ehkä päästänyt irti rakkauden siteet väliltämme, mutta se ei saa niitä rikki repiä. Muistojen salaperäiset jänteet, jotka yhdistävät jokaisen tappokentän, jokaisen isänmaan-ystävän haudan jokaiseen sykkivään sydämeen tässä maassa, ovat sovituksen jänteinä soivat, kun paremmat tunteemme niitä taasen koskettavat, joka totisesti kerran on tapahtuva.
Muutamilta tahoilta sekä Amerikassa että Euroopassa on moitittu sitä, että pohjoisvaltiot muka viivyttelivät ryhtymästä ratkaiseviin hankkeisin. On sanottu, että Yhdys-Valtojen hallitus viimeisiin saakka vältti selvää politiikia, että se vartoili ja katseli mihin orjavaltiot ehkä suostuisivat. Niin olikin osaksi laita, ja se oli epäilemättä seuraus Lincolnin vaikutuksesta. Mutta toiselta puolen tulee meidän huomata, että tässä oli kysymyksenä veljessota. Moniaalla piti isä Unionin, poika konfedereerattujen puolta, taikka päin vastoin. Kun sota siten tulisi tuottamaan tavallista suurempaa onnettomuutta, ei sovi ihmetellä, että ne, jotka siitä vastata saivat, kauvan arvelivat, ennenkuin ryhtyivät päättävään toimeen.
Sitäpaitse pitävät monet sitä suurena valtiomies-viisauden tekona, ett'ei Lincoln heti noudattanut tuota abolitionistien vaatimusta, että orjat paikalla vapautettaisiin. Vaikka hän itse oli abolitionisti, tiesi hän yltäkyllin, että pohjoisvaltioissa oikeastaan vain taisteltiinkin Unionin yhteyden puolesta ja että itse teossa piitattiin hyvin vähän orjien asemasta. Tietäjän silmällä näki Lincoln, että tarvittaisiin sodan kauhut, ennenkun pohjoisvaltiot heräisivät siitä huolimattomuudesta orjuuden kurjuuteen nähden, johon vuosisatojen tavat ja ennakkoluulot oli heidät nukuttanut. Sentähden odotti hän oikeaa aikaansa, älyten, että orjuuden lakkauttaminen saisi todellakin merkityksen vasta silloin, kun kansa itse sitä vaatisi. Mutta ennenkun tämä voi tapahtua, oli tarpeellista, että ajatus sen välttämättömyydestä täydellisesti kypsyi pohjoisvaltioiden kokonais-väestössä.
Lincolnin sovinnollinen käytöstapa ei herättänyt mitään vastakaikua orjavaltioissa, jotka pitivät sitä heikkouden merkkinä. He vastasivat hänen julistukseensa siten, että niiden sotajoukot hyökkäsivät Fort Sumter nimisen, Etelä-Carolinassa sijaitsevan Unionin linnoituksen kimppuun. Samaan aikaan, kuin nämä vihollisuudet puhkesivat, luopuivat liittovaltiosta Pohjois-Carolina, Tennessee ja Arkansas. Sillä oli sota julistettu.
Abolitionistien vastustajat pohjois-valtioissa huusivat nyt ääneensä, että nämä »mielettömän kiihoituksensa» kautta olivat synnyttäneet tarpeettoman sodan. Ennemmin tai myöhemmin olisi orjuus käytännöllisistä syistä käynyt mahdottomaksi. Orjanomistajat olisivat muka itse tulleet ymmärtämään, ett'ei orjuus kannattanut ja että se ainoastaan näennäisesti oli tuottava. Sitä paitsi olisi ollut parempi maltilla odottaa sitä aikaa, jolloin yleisen mielipiteen paino olisi pakoittanut orjanomistajia lakkauttamaan orjuuden, kuin väkivallalla toimittaa muutosta.
Kuinka perättömät nämä syytökset olivat, nähdään paraiten siitä, että Lincolnin rauhallinen politiiki ei vaikuttanut vähintäkään orjavaltioiden mieleen. Niinkuin nämä kaikkein ensimäisinä olivat huutaneet sotaa, niinpä ne nytkin ensimäisinä ryhtyivät säälimättömällä pontevuudella taistelemaan entisiä liittoveljiänsä vastaan. Sitä vastaan abolitionistit, jos lukee pois John Brownin ja hänen vähälukuiset joukkolaisensa, aina olivat vaatineet ainoastaan rauhanaseiden käyttämistä. Syytökset heitä vastaan todistivat vain, kuinka syvällä epäkohdan juuret vielä olivat. Sitä ei tahdottu nähdä, ei tahdottu tulla herätetyksi huolettomuuden unesta, ja senpätähden karattiin raivossa niiden niskaan, jotka siihen pakoittivat. Semmoisia esimerkkiä on kosolta ihmiskunnan historiassa, sekä vanhemmilta että nykyiseltä ajalta. Kun joku yhteiskunta ei vielä ole saanut itselleen tarkoin selville, että se on viallinen milloin missäkin suhteessa, kääntyy sen viha aina ensiksi niitä vastaan, jotka sitä huomauttavat viallisuudesta.
Sota oli nyt kuitenkin julistettu, ja molemmin puolin tehtiin valmistuksia kamppaukseen. Puusta katsoen näytti siltä, kuin pohjois-valtiot, joiden asukasluku laskettiin 18 miljoonaksi ja maan-alue oli paljoa suurempi ja apulähteet rikkaammat, vastaisessa taistelussa tulisivat ehdottomasti olemaan etelävaltioista voittopuolella. Näiden asukasluku oli ainoastaan 5 miljoonaa, joista puolet orjia, niillä sitäpaitse ei ollut niin suuria apuvaroja eivätkä omistaneet niin tapaperäistä yhteiskuntajärjestystä kuin pohjoisvaltiot. Mutta Etelällä oli vahvemman yhteisyyden etu, sillä nuo suuret tilanomistajat siellä olivat kaikkivaltiaat, samalla kun Pohjassa itse vapaus ja tasa-arvo vaikutti vaihtelevaa erillaisuutta mielipiteissä ja ajatustavassa. Etelässä, jossa metsästys oli mieluisa ajanvietto, löytyi sitä paitse paljon enemmän hyviä pyssymiehiä. Iso joukko nuorukaisia täällä tavallisesti astui sotilassäätyyn, jonka tähden myöskin suurin osa Unionin sotajoukon upseeria oli kotoisin Etelästä ja sodan syttyessä meni konfedereerattujen puolelle. Se sotajoukko sitä vastoin, jonka pohjois-valtiot olivat haalineet kokoon, oli enimmäkseen harjaantumattomia sissiä ja vapaajoukkoja, joilta ens'alussa puuttui kelvollinen päällikkökunta ja tarpeellinen järjestys.
Asiain näin ollen sopikin odottaa, että etelävaltioiden sotajoukot ainakin joksikin aikaa menestyisivät hyvin. Niinpä kävikin. Lincolnin kutsuma 75,000 miestä pitävä pohjoisarmeija tuli tappiolle kerta toisensa perästä, huonosti varustettuna, huonosti harjoitettuna ja huonosti komennettuna kun olikin. Päinvastoin etelävaltioiden armeija eteni yhä voittorikkaampana. Viimein oli itse Washington uhattuna, ja konfedereerattujen hallitus asettui sen lähimmäksi naapuriksi Richmondin kaupunkiin. Kenraali Beauregard sai kohta sen jälkeen voiton, joka olisi tuottanut tuhoa ja turmelusta pohjoisvaltiolle, jos konfedereeratuilla vain olisi ollut kylläksi sotaväkeä tappelun jatkamista varten.
Pohjoisvaltioiden taivas näkyi pimenevän, ja kaikkien silmät kääntyivät Lincolnin puoleen, joka ei saattanutkaan maan toivomuksia häpeälle. Antamatta minkään vastuksen itseänsä viekoitella kerran viittaamaltansa tieltä, piti hän yhä edelleen lujalla kädellä pystyssä Unionin valtaa orjavaltioiden vaatimuksia kohtaan. Kuten kaikki suuret valtiomiehet, tunsi hän ihmiset ja tiesi viisaasti valita kenraalinsa. Hän nimitti Ulysses Grant'in ylipäälliköksi, ja tämä vuorostaan hankki kenraalit Sherman'in, Sheridan'in ja Mac Lellan'in. Nämä uudistivat juurtajaksain koko sotalaitoksen ja saattoivat vähitellen järjestystä pohjoisvaltioiden sotaväkeen. Vastoinkäyminen ajoi sitäpaitse näitä suurempiin ponnistuksiin. Vapaa-ehtoisia tulvaili joukottain riveihin, ja melkoisia rahasummia kokoontui. Mac Leilan kenraali valmisti hyökkäystä Richmondiin, Sherman teki onnellisen sotaretken Etelä-Carolinaan ja Georgiaan, ja Grant tunkeusi menestyksellä Tennesseehen. Mutta uudestaan synkistyi pohjoisvaltioiden hyvät toiveet, kun Beauregard, 80,000 miestä konfedereerattuja komentaen, sai uuden, melkoisen voiton (huhtikuussa 1862), ja kun Mac Lellanin aikoma hyökkäys Richmondia vastaan raukesi tyhjiin. Konfedereeratut uhkasivat jälleen Washingtonia, jonka kuitenkin, vaikka vaivoin, pelasti Mac Lellan.
Nämä uudet vastukset eivät ensinkään masentaneet voitettujen mieltä, vaan päin vastoin kannustivat heitä uusiin ponnistuksiin. Tähän asti oli Unionin hallitus jättänyt orjat vapauttamatta, se kun semmoisen hankkeen kautta ei tahtonut hukata mahdollisuutta sovintoon etelävaltioiden kanssa. Mutta nyt tuli se hetki, jota Lincoln oli ennustanut, kun sekä kansa että hallitus vaati orjain heti tapahtuvaa vapauttamista. Elokuussa 1861 suunnattiin ensimäinen isku orjuutta vastaan lailla, joka laski vapaiksi kaikki orjat, joita oli pakoitettu sotimaan kapinoitsijain armeijassa. Mutta vasta kun tuuma tuumalta oli lähestytty sitä kantaa, ilmestyi 1862 Lincolnin julistus, joka ilmoitti, että hän tammikuun 1 p:nä 1863 selittäisi kaikki ihmiset vapaiksi muutamissa valtioissa, jotka silloin mainittaisiin. Ja sanottuna päivänä, tammikuun ensimäisenä vuonna 1863, julistettiin orjat ikuisiin päiviin vapaiksi valtioissa Arkansas, Tennessee, Texas, Louisiana, Florida, Alabama, Mississippi, Georgia, Virginia, Pohjois- ja Etelä-Carolina. Täten olikin orjuus kielletty koko maassa, sillä muut valtiot olivat vähitellen sen lakkauttaneet kongressin hyväksymäin lainkieltojen kautta.
Siten se suuri päämaali, jota varten abolitionistit olivat taistelleet, nyt oli saavutettu. Mutta vielä hämmensi voittoa veljessodan katkeruus, jonka kauhut sai kaikki voittovirret vaikenemaan. Iso osa vapautettuja neekerejä meni pohjoisvaltioiden armeijan palvelukseen jossa he muodostivat suuria väki-osastoja ja taistelivat kiitettävällä urhoudella.
Tappotanterella kallistui yhä tappelun onni milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Viimein onnistui kenraali Mead pohjoisvaltioiden armeijalla saamaan ratkaisevan voiton Gettysburgin luona, ja pian sen jälkeen valloitti Grant linnoitetun Vicksburgin, jota kauvan oli piiritetty suurella kiivaudella. 1864 nimitettiin Grant Unionin kaikkein sotajoukkojen ylipäälliköksi, ja hän tiesi antaa sotaliikkeille yhteyden ja kokonaisuuden, jota niissä sitä ennen ei ollut. Tämän tähden sotaretkeä tästälähin jatkettiin suurella voimalla, ja Pohjan joukot alkoivat kaikilta tahoilta voittorikkaasti tunkeutua vihollisen alueelle.
Kesken sotaa, samalla kun pohjoisvaltiot varmasti, vaikka hiljoilleen, lopullista voittoa lähestyivät, oli uusi presidentin-vaali toimitettava. Tuskalla vartoivat Unionin ystävät — eikä ainoastaan Amerikassa, vaan myöskin Euroopassa — vaalin päätöstä. Oliko Amerikan kansa ratkaisevalla hetkellä luopuva uskostaan itsehensä ja uskostaan siihen, mikä oikeaa on? Vai oliko se voittorikkaana lähtevä taistelusta ja osoittava lujaa luottamusta niihin peri-aatteisin, jotka tähän saakka olivat sitä elähyttäneet vapauteen ja oikeuteen? Tämän voisi kansa näyttää ainoastaan siten, että se ylimmäiseksi pääksensä valitsisi uudestaan sen mainehikkaan kansalaisen, joka oli kantanut viime vuosien jättiläistaakkaa. Kaikkialla oli presidentin-vaalin aikana kovaa kiihtymystä ja eripuraisuutta. Muutamat tahtoivat, kauhistuneina sodan hirmuista, tehdä rauhan etelävaltioiden kanssa mihin hintaan hyvänsä. Toiset taasen arvelivat, että näiden pitäisi erota Unionista, jolloin muka uusi liittovaltio oli muodostettava paremmalle pohjalle kuin vanha. Lincoln yksinään oli tyven, selväpäinen ja täynnään luottamusta. Tuntui siltä, kuin olisi hänen tukevat hartiansa vaivatta kantaneet kokonaisen kansan tuskat ja huolet. Hän lähtikin voittorikkaana koetuksesta, kun kansa valtaavalla enemmistöllä antoi äänensä hänelle.
Lincolnin ja pohjoisvaltioiden kunniaksi on luettava, että he ensiksi niin kauvan kuin suinkin viivyttivät ratkaisevaa rynnäkköä etelävaltioita vastaan, mutta sitten jyrkästi pysyivät suostumatta rauhantekoon kapinoitsijain kanssa muulla ehdolla, kuin että nämä täydellisesti alistuisivat Unionin isännyyteen. Jos olisivat horjuneet tässä kohden ja myöntyneet ennen aikojansa, ei orjuus ikinä olisi surmaniskuansa saanut eikä sodasta niin muodoin mitään satoa lähtenyt.
Vuonna jälkeen Lincolnin toista vaalia tuli ratkaisevat tapaukset, jotka vihdoinkin tekivät sodasta lopun. Verisen tappelun perästä valloittivat Grant ja Sherman lujasti linnoitetun Richmondin, jossa kapinoitsijain hallitus oli pitänyt pesäänsä. Vähää myöhemmin täytyi kenraali Leen antautua vangiksi 26,000 miehen kanssa, jotka olivat koko loput Etelän armeijasta. Näiden voittojen kautta muserrettiin konfederationin uppiniskainen vastustus, ja myöskin sen kannattajat pohjoisvaltioissa nöyrtyivät kansan-tahdon alle, joka niin voimakkaasti oli Lincolnin uudessa vaalissa sanansa lausunut.
Kapina oli täten kukistettu, ja rauha tehtiin (v. 1865) etelävaltioiden ja Unionin kesken. Mutta sillä ei suinkaan kaikki ollut saatettu entiseen kuntoonsa. Lincolnin asiana oli nyt tarttua suuren tehtävänsä toiseen puoleen, sovinnon kauniisen työhön, joka niin hyvin sopikin hänen lempeälle luonteelleen. Tässä auttivat häntä uskollisesti abolitionistit, jotka nyt olivat yhtä innokkaat vaatimaan täyttä anteeksi-antoa kaikille, jotka olivat olleet osallisina kapinassa, kuin he ennen olivat käyneet pitkälle heitä ja heidän menetystapaansa moittiessaan. Ainoastaan siinä he olivat järkähtämättömät, että hallitus nyt, kun sota oli loppunut ja kapina kukistettu, ei saisi löyhyyden ja sopimattoman myöntyväisyyden kautta päästää voiton hedelmiä käsistään.
Kaikkialla kaikuva voitonriemu tuli kuitenkin äkkiarvaamatta häirityksi häpeällisen, alhaisesta kostonhimosta ja surkuteltavasta puolueraivosta lähteneen ilkiötyön kautta. Eräänä iltana (huhtikuun 14 p:nä 1865), Lincolnin istuessa Washingtonin teaterissa, ryntäsi muuan näyttelijä, kotoisin etelävaltioista, esiin ja ampui häneen laukauksen pistoolista sillä seurauksella, että presidentti seuraavana aamuna kuoli.
Amerikan kansan saattoi tämä halpamielinen salamurha syvään suruun, ja kuolonsanoma synnytti tuskauttavan hämmästyksen koko sivistyneessä maailmassa. Mutta vaikka Lincoln kaatui kesken työtänsä sitä päämaalia vasten, johon hän oli pyrkinyt jalomielisyydellä ja tyvenellä kestäväisyydellä, ei hänen tehtävänsä kuitenkaan hukassa ollut. Vapauden ja oikeuden ystävät liittyivät päin vastoin lujemmasti yhteen ja päättivät, hänen jalon muistonsa elähyttäminä, sen työn, jonka hän oli alkanut. Orjuus oli peruuttamattomasti lakkautettu, ja mahtava Unioni, joka nyt oli kestänyt kovimman koetuksensa, oli voimallisempana kuin koskaan ennen.
Varapresidentti Andrew Johnson astui, valtiosäännön määräysten mukaan, murhatun Lincolnin seuraajaksi. Hänkin oli korkealle kohonnut matalasta asemasta; oli näet nuoruudessaan ollut räätäli. Hän oli voimakas, lujatahtoinen mies, teräväjärkinen ja pelkäämätön; henkilö siis, joka hyvin kykeni vaikeaa tointa täyttämään. Mutta hänellä ei ollut sitä tyventä malttia, sitä lempeämielisyyttä ja sielun ylevyyttä, josta Lincoln oli tunnettu. Senpätähden sopi hän kyllä ulkonaisten asiain järjestäjäksi, vaan ei niiden veristen haavain parantajaksi, jotka sota oli iskenyt.
Unionin armeija, jossa sodan loppupuolella oli toista miljonaa ihmisiä, saatiin verrattain helposti hajalle, kun näet sekä sotamiehet että päällikkökunta heti palasi takaisin rauhallisille askareillensa. Mutta vaikeampi oli saada etelävaltioissa aikaan sitä uudistusta, joka tietysti oli tarpeesen orjuuden lakkauttamisen johdosta. Liittovaltio-säännössä ei ollut mitään määräystä semmoisen valtion vastaanotosta uudestaan, joka oli luopunut liitosta. Jos nyt ilman mitäkään olisi kapinallisille valtioille myönnetty kaikki heidän entiset etunsa, niin olisivat neekerit ilman tarkastusta jääneet entisten herrainsa käsiin. Neekerien oikeus suojelukseen niin myöhään saavuttamassansa vapaudessa oli pohjoisvaltioiden väestön mielestä tärkeämpi kuin kaikki tietopuoliset kysymykset eri valtioiden suhteista Unioniin. Pohjoisvaltioiden asukkaat tahtoivat sentähden kapinallisia valtioita jaettaviksi sotilaspiireihin, joissa kussakin presidentin nimittämä käskynhaltia pitäisi ylimmäistä komentoa. Tämän tulisi valvoa kaikkein asukkaiden persoonallisia oikeuksia. Jokainen valtio jäisi tähän tilaan siksi, kunnes valitut kansanedustajat, jotka valittaisiin katsomatta puolueesen tai rotuun, julkisesti selittäisivät tunnustavansa valtiosäännön 14 artikkelia, joka koskee jokaisen Yhdys-Valtain asukkaan persoonallisia vapauksia ja oikeuksia. Heti tämän tehtyänsä julistettaisiin valtio kongressin kautta jälleen-otetuksi valtioliittoon ja asetetuksi entisiin oikeuksiinsa.
Niin kävikin. Vähitellen alistui toinen etelävaltio toisensa perästä näihin ehtoihin, kunnes vihdoin, kun Georgia heinäkuussa 1870 uudestaan otettiin Unioniin, tämä oli täydellinen.
Mutta nämä muutokset eivät suinkaan tapahtuneet levossa ja sovussa. Neekerien saavuttamaa persoonallista vapautta tietysti ei voitu heiltä riistää, mutta sen sijaan kieltäysivät etelävaltiot kiven kovaan myöntämästä heille täysiä kansalais-oikeuksia. Valko-ihoiset Etelässä olivat liian kauvan tottuneet pitämään mustia kaluina, joihin nähden heidän ei tarvinnut mistään vastata, tahtoaksensa nyt hyvällä tunnustaa heitä yhtävertaisiksi. Mitä verisimpiä julmuuksia harjoitettiin vapautettuja neekerejä kohtaan, julmuuksia, joita voi täysin verrata orja-olojen väkivaltaan. Toisinaan pantiin toimeen todellisia neekeri-verilöylyjä. Tästä harmissaan vaativat pohjoisvaltioiden edustajat kongressissa v. 1866 lain säätämistä, jonka kautta neekerit saisivat oikeuden käyttää turvakseen hallituksen sotajoukkoja, mahdollisia väkivaltaisuuksia vastaan valkoisten puolelta. Sen ohessa tulisi heidän saada osuuksia valtion maasta sekä varoja koulujen perustamiseen lapsillensa. Presidentti arveli kuitenkin tämän lain liian jyrkästi tunkeuvan eri valtioiden lainsäätämis-oikeuteen ja kieltäytyi sitä vahvistamasta. Vieläpä hän julisti kongressin jääviksikin, koska yksitoista etelävaltiota vielä oli Unionin ulkopuolella eikä siis myöskään kongressissa edustettuna. Laki ajettiin perille presidentin kiellosta huolimatta, mutta siitäpä hänen ja kongressin keskinäinen väli rikkoutui ja pysyi riitaisena, kunnes Johnson 1869 luopui virastansa ja Grant astui hänen paikalleen. Grantille vähitellen onnistui saada presidentin ja kongressin keskinäinen väli hyväksi jälleen, hän kun voimakkaasti ylläpiti järjestystä etelävaltioissa ja turvasi neekerien oikeuksia.
| * | * | |
| * |
Orjain vapauttamisen suuri työ oli toimitettu. Mutta vieläkin oli jälellä tehtävä abolitionisteille. Vapautetut orjat jäivät vapautuksen kautta oman onnensa nojaan ja olivat edelleen elintapansa johdosta melkein yhtä avuttomassa tilassa kuin lapset. Olivat kodittomat, työttömät, tietämättömät ja taitamattomat. Heidän entiset herransa — hyvin harvoilla poikkeuksilla — eivät tehneet mitään heitä auttaaksensa, kiukuissaan kun olivat kovin siitä aineellisesta tappiosta, niistä onnettomuuksista ja nöyryytyksistä, joita orjat olivat heille saattaneet.
Abolitionistit tulivat taas liikkeelle. He perustivat suuria yhdistyksiä, joiden tarkoitus oli auttaa neekereitä hankkimalla heille työtä, toimittaa heidän lapsilleen pääsöä kouluihin ja antamalla kovimmasti kärsiville ruokaa ja vaatteita. Mutta ennen kaikkea kokivat he saada poistetuksi rodun ennakkoluulot mustia kohtaan, sillä tässä oli pahennuksella juurensa. Neekerit olivat ilman omaa vaikutustaan joutuneet kansalaisiksi Yhdys-Valloissa. Mitä pikemmin he täydellisesti asetettaisiin kansalais-oikeuksiinsa, mitä pikemmin heitä ruvettaisiin arvostelemaan ainoastaan heidän persoonallisen arvonsa mukaan, heidän syntyperäänsä ollenkaan lukuun ottamatta, — sen parempi heille ja koko maalle. Sillä se on turmiollista valtioviisautta, jos koetetaan yhdistää kaksi kansallisuutta yhteen valtioon muiden periaatteiden kuin täydellisen tasa-arvon nojalla.
Aina meidän päiviimme on tätä abolitionistien työtä kestänyt. Jos kohta he eivät enää käytäkkään tätä nimitystä — joka haukkumanimestä vähitellen on tullut kunnianimitykseksi —, niin on heitä kuitenkin elähyttänyt sama pyrintö kuin muinoin vaikuttamaan täydellisen yhteiskunnallisen tasa-arvon saattamiseksi kaikille Yhdys-Valtojen asukkaille, huolimatta rodusta tai ihoväristä. He ovat hyväksi osaksi onnistuneet pyrinnöissään, sillä vaikka paljon ennakkoluuloa vielä on olemassa neekereitä kohtaan, niin ei näitä kuitenkaan enää estä mikään lainmääräys hankkimasta itselleen sivistystä, harjoittamasta elinkeinoja, astumasta korkeimpiin valtiovirkoihin ja käyttämästä äänivaltaa. Nyt on tullut näkyviin, kuinka oikeat Lincolnin laskut olivat, kun hän tahtoi, että tajunta orjuuden lakkauttamisen tarpeellisuudesta kypsyisi pohjoisvaltain väestössä, ennenkun ratkaiseviin hankkeisin ryhdyttiin. Tämän maltillisen toiminnan kautta on yleinen mielipide tuota halveksittavaa laitosta vastaan käynyt niin voimalliseksi, ett'ei edes kiihkoisinkaan etelävaltioiden puoltaja enää kohottaisi ääntänsä sen palauttamisen hyväksi. Valitettavasti eivät veljessodan jättämät arvet vielä ole täydelleen kasvaneet umpeen. Mutta rehellisiä ponnistuksia on molemmin puolin tehty menneisyyden unohtumiseksi; ja mitä enemmän nuo vanhat, jotka ovat sen kauhuja kokeneet, menevät pois, ja nuoret, jotka tuntevat niitä ainoastaan nimeksi, kasvavat, sitä selvemmin ovat »sovinnon jänteet» ääntyvät uudestaan yhdistettyjen veljesvaltioiden väestön kesken.
Abolitionistien aika on siis ollut ja mennyt. Heitä ei enää tarvita. Tuosta lukuisasta, voimakkaasta ja alttiista joukosta on ainoastaan siellä täällä jälellä joku harmaapäinen mies ja nainen, jotka vielä muistavat sitä aikaa, jolloin pakenevia orjia pidettiin piilossa, ravittiin ja vaatetettiin heidän taloissansa ja jolloin nimitystä »abolitionisti» viskattiin heille silmiin ivan ja pilkan kielellä. Heidän muistojensa läpi käy myöskin voittoriemun tuulahdus. He eivät ainoastaan ole saavuttaneet tarkoitustansa, he ovat sen ohessa työnsä ja tekonsa kautta kylväneet jaloja siemeniä muita aatteita varten, jotka ovat samaa heimoa kuin orjain vapautus ja niinikään taistelevat vapauden ja oikeuden puolesta. Sen työn kestäessä, jota tehtiin orja-raukkojen pelastukseksi, tuli ilmiin monta vääryyttä ja monta sorrontilaa, joista kristityt yhteiskunnat vieläkin potevat. Orjuus törkeimmässä muodossaan on pannaan pantuna, mutta jälellä on yhä vielä meidän päivinämme sortoa, tosin vähemmän huomattua, mutta sentähden ei vähemmän loukkaavaa, jota monessa muodossa väkevämmät harjoittavat heikompia kohtaan.
Abolitionismi vaikutti sekä näiden epäkohtien huomaamiseen että myöskin pyrintöihin niiden poistamiseksi, eikä ainoastaan Amerikassa, vaan muissakin maissa. Sen kasvattava vaikutus nuorisoon oli merkitykseltään äärettömän suuri. Sillä eipä ole olemassa mitään, joka niin valtavasti valmistaisi meitä tehokkaasen työhön hyvän palveluksessa, kuin tarjottu tilaisuus saada nuoruudessa tutustua ja sulata kiinni aatteesen, joka taistelee ihmiskunnan parantumisen puolesta. Sillä tavoin valmistuneina astuvat monet miehet ja naiset elämän tanterelle, ilo rinnassa ryhtyen jokaiseen työhön, joka tarkoittaa ihmiskunnan korkeampaa kehitystä. Senpätähden on nyky- ja jälkimaailma suuressa velassa abolitionisteille. Meidän tulee kiitollisuudella muistaa heidän jaloa työtänsä. Oli se pitkä askel eteenpäin ihmiskunnan tiellä, kun heidän ponnistustensa kautta orjat vapaiksi ihmisiksi tehtiin heidän isänmaassansa.
[1*] Valtioita sanotaan territorioiksi, kunnes ovat saaneet niin paljon asukkaita, että voivat päästä Unionin jäsenkunniksi.