41 §. VENÄJÄN KANSAINVÄLINEN ASEMA. Kuten aikaisemmin olemme huomauttaneet, aiheuttaa kommunistisen kumouksen välttämättömyyden ennen kaikkea se, että Venäjä on erinomaisen voimakkaasti kytketty maailmantalouden järjestelmään. Se on vain osana tätä maataloutta. Ja kun tehdään kysymys, millä tavalla Venäjä voi siirtyä kommunistiseen järjestykseen, koska se on takapajulla oleva maa, niin tähän kysymykseen täytyy vastata ennen kaikkea viittaamalla vallankumouksen kansainväliseen merkitykseen. Proletariaatin vallankumous voi nyt olla vain maailman vallankumous. Sellaiseksi se kehittyykin. Eurooppa kiertämättömästi siirtyy proletariaatin diktatuuriin ja sen jälkeen — kommunismiin. Näin muodoin siis, miten voisi Venäjä jäädä kapitalistiseksi maaksi, jos Saksa, Ranska ja Englanti siirtyvät proletariaatin diktatuuriin? On selvää, että Venäjä tulee vetää sosialismiin. Sen takapajuisuus, sen teollisuuden verraten heikko kehitys y. m. — kaikki nämä puutteet häviävät, jos Venäjän talous yhdistetään kansainväliseen, tai vaikkapa vain eurooppalaiseen Neuvostotasavaltaan yhdessä kehittyneimpien maiden kanssa. Totta on, että Eurooppa sotasekasorron ja vallankumouksen jälkeen tulee olemaan kauhean näännytetty ja köyhdytetty. Mutta mahtava ja kehittynyt proletariaatti voi muutaman vuoden kuluessa uudistaa valtavan teollisuuden, mikä auttaa takapajulla olevaa Venääjäkin. Mutta toiselta puolen Venäjä on suurilla luonnon rikkauksilla varustettu maa: metsää, hiiltä, naftaa, rautamalmia, viljaa — kaikkea tätä voitaisiin saada riittävästi hyvän järjestyksen ja rauhan vallitessa. Toisin sanoen siis me puolestamme voisimme auttaa raaka-aineillamme läntisiä tovereitamme. Siinä tapauksessa, että koko Eurooppa siirtyy proletariaatin valtaan, kaikkialla vaikuttaisi kehittynyt teollisuus. Ja koska vallan siirtyminen köyhälistön käsiin ei kumminkaan ole vältettävissä, niin on ymmärrettävää, että Venäjän työväenluokan tehtävänä on omaltakin puoleltaan mahdollisimman paljon edistää kommunismiin siirtymistä. Tämä, kuten olemme nähneet I:ssä osassa, selittää sen, että puolueemme aivan määrätysti katsoo tehtäväksensä kommunismin välittömän rakentamisen.
42 §. VENÄJÄN SUURTEOLLISUUS. Toiselta puolen täytyy huomauttaa, että meidän teollisuuttamme, pientä (verrattuna maatalouteen), vallitsivat suuret kapitalistiset järjestöt. Me olemme tämän teoksen I:ssä osassa nähneet, että meillä oli kapitalistisen tuotannon tärkeimmillä aloilla yrityksiä, joissa työskenteli kymmenen tuhatta ja yli senkin työläisiä. Vuoden 1907 jälkeen Venäjän teollisuus nopeasti keskittyi ja peittyi syndikalistien ja trustien verkkoon. Sodan aikana porvaristo alkoi siirtyä jopa voittokapitalisminkin järjestämiseen. Mutta tämä vain osoittaa oikeaksi sen ajatuksen, että meidän teollisuuttamme, vaikkakin vaikeuksin, kumminkin voidaan järjestää ja hallita yleisvenäläisessä mittakaavassa. On mielenkiintoista, että oikeistolaiset sosialivallankumoukselliset ja menshevikit, jotka kaiken aikaa ovat huutaneet sosialismin Venäjällä olevan ehdottomasti mahdottoman, itse aina ovat kannattaneet valtion säännöstelyä ja kontrollia teollisuudessa. He vaan ovat edellyttäneet, että sitä tarvitaan silloin kun kaikki valta valtiossa kuuluu porvaristolle, kun porvarillinen valtio »säännöstelee» ja »kontrolleeraa». Toisin sanoen, menshevikit ja sosialivallankumoukselliset olivat, huolimatta kaikesta patriotismistaan, preussiläismallisen valtiokapitalismin kannalla. Mutta jokainen ymmärtää, että jos kerran valtiokapitalismin katsoo mahdolliseksi, merkitsee se myös, että pitää mahdollisena myös talouden sosialistista järjestämistä. Todellisuudessa eroitus onkin siinä, että toisessa tapauksessa talouden järjestää porvarillinen valtio. Jos meillä tuotanto olisi niin paljon takapajulla, ettei mistään järjestöistä voisi olla puhettakaan, silloin tietenkään, sitä ei voitaisi järjestää valtiokapitalistisillekaan perusteille. Maassahan, missä ei ole suurteollisuutta, missä on vaan joukko pikkutalouksia, niitä talouksia et järjestäkään valtiokapitalistisella tavallakaan. Me hyvin tiedämme, että järjestäminen käy mahdolliseksi vaan pääoman keskittymisen määrätyllä asteella. Venäjän pääoma oli tällaisen keskittymisen asteella. Sen tunnustavat kommunismin vastustajatkin, kun he pitävät mahdollisena teollisuuden porvarillisen »valtion säännöstelemisen». Venäjän kansantalouden takapajulla olo ei merkitse sitä, ettei olisi suuria tehtaita, vaan sitä, että koko teollisuus yleensä oli vaan pienenä osana maatalouteen verrattuna. Tästä on aivan selvä johtopäätös: Venäjän köyhälistölle on kaikista vaikeuksista huolimatta välttämätöntä järjestää proletaarinen teollisuus ja pitää sitä lujasti käsissään siihen saakka kunnes tulee apu läntisiltä tovereilta. Maataloudessa tulee järjestää joukko tukikohtia yhteiskunnallista toveritaloutta varten. Mutta kun me voimme yhtyä läntisen teollisuuden kanssa, silloin järjestetty yleinen teollisuus sallii nopeasti liittää pienetkin tuottajat ja talonpojat yhteiseen suureen toverilliseen järjestöön jos meillä olisi, sanokaamme, yleiseuropalainen, työväenluokan järjestämä teollisuus, niin tämä teollisuus voisi antaa maaseudulle paljon kaupunkilaistuotteita. Mutta se antaisi niitä maaseudulle järjestöteitse. Ei niin, jotta olisi satoja tuhansia yksityisiä kauppaliikkeitä, kauppiaita ja keinottelijoita, vaan valtion työväen varastot jakaisivat tuotteet maaseudulle. Tietenkin silloin talonpoikainkin pitäisi tämän korvaukseksi luovuttaa viljansa myös järjestöteitse: maaseutu vähitellen alkaisi tottua yhteistalouteen. Sitten yhä enemmän ja enemmän, ja se yhtyisi yhteiseen toverilliseen perheeseen. Voimakas ja järjestetty teollisuus liittäisi maaseudunkin yhteiselämään. Voimakkaan teollisuuden avulla voitaisiin hyvin auttaa talonpoikaisväestöä ja se itse näkisi, että uudella tavalla eläminen on paljon parempaa.
Mutta tämän kaiken saavuttaminen on hyvin vaikeata, ja kuluu vuosia ja taas vuosia, ennenkuin kaikki järjestyy ja elämä pääsee uusille raiteille. Miksi vaikeata, — siitä puhutaan alempana.
43 §. IMPERIALISTISEN SODAN RASKAS PERINTÖ. Maailman vallankumouksen voittoon saakka meidän tulee toimia yksin. Mutta työväen luokka, vallattuaan vallan 1917, sai käsiinsä raskaan perinnön. Venäjä oli kokonaan särjetty ja runneltu maa.
Sota näännytti kaikki voimat. Enemmät puolet tehtaista oli pantu työskentelemään sotaa varten ja valmistamaan hävitystarpeita. Yhtenä vuonna 1915 meni 6 miljaardia sotaan koko 11 1/2 miljaardin »kansallistulosta». Vallankumouksen alkuun selvästi jo paljastui sodan tavattomat seuraukset. Metallurgiset tehtaat supistivat tuotantonsa 40%:lla, kutomatehtaat 20 %:lla, hiilen, malmin, raudan ja teräksen tuotanto alkoi nopeasti vähetä. Maaliskuun 1. p:stä elokuun 1. p:ään 1917 suljettiin 568 liikettä ja heitettiin kadulle yli satatuhatta proletaaria. Valtiovelat kasvoivat hirvittävässä määrin. Ja kuukausi kuukaudelta, päivä päivältä maan tila paheni yhä enemmän ja enemmän.
On itsestään ymmärrettävää, että köyhälistö vallattuaan lokakuussa 1917 vallan, oli tavattoman vaikeiden tehtävien edessä: säretyssä maassa oli rakennettava sosialistinen talous. Raskas perintö kävi vielä raskaammaksi vanhan imperialistisen sodan loppuessa: yksin armeijamme hajallelaskeminen aiheutti suunnattomia menoja: sen aikana melkein tapettiin, jo ilman sitäkin sodan lamauttama ja särkemä liikenne, ja meidän rautatiemme melkein seisoivat. Minkään kuljettamisesta ei tahtonut tulla mitään. Tuotannon sammumisen ohella lakkasi myös liikenne.
Mutta tämä ei ollenkaan voinut olla todisteena työväen vallankumousta vastaan. Jos porvaristo olisi edelleen ollut vallassa, olisi se jatkanut suuren imperialistisen sodan käymistä, se olisi jatkanut suunnattomien prosenttien maksua ranskalaisille ja englantilaisille, mutta ennen kaikkea — se olisi sälyttänyt kaikki menot työläisten ja talonpoikien niskoille. Meidän köyhtymisemme ja nälkiintymisemme olisi vielä suuremmassa määrin pitänyt yllyttää proletariaattia uudistamaan vanhaa maailmaa uusille perusteille: piti taloudellisemmin ja järjestelmällisemmin käyttää vanhaa, piti siirtää kuorman kanto porvariston niskoille, piti suojella työväen luokkaa kaikin voimin ja kaikin keinoin, mitä vaan voisi olla työväen vallan käytettävissä. Mutta tämä välttämätön työ tulisi proletariaatin vallankumouksen osalle melkein yliluonnollisten vaikeuksien vallitessa: piti syödä se puuro, jonka herrat imperialistit olivat keittäneet.
44 §. KANSALAISSOTA JA TAISTELU MAAILMAN IMPERIALISMIA VASTAAN. Porvaristo kaiken aikaa koetti estää työläisiä ottamasta osaa tuotannon järjestämiseen ja rakentavaan työhön yleensä. Aivan proletariaatin voiton alusta alkaen ryhtyi se suuressa määrin harjoittamaan sabotashia; kaikki entiset isot virkaherrat, insinöörit, opettajat, pankkivirkailijat ja heidän entiset isäntänsä alkoivat kaikin keinoin turmella työtä; salaliitto seurasi salaliittoa, lahtarikapina seurasi toistaan. Venäjän porvaristo rupesi yhteyteen tshekki-slovakkien, ententen, saksalaisten, puolalaisten y. m. kanssa ja keskeytymättömässä sodassa koetti tukahuttaa Venäjän proletariaatin. Köyhälistön piti luoda suuri armeija, voidakseen puolustautua kaikkien maiden tilanherrain ja kapitalistien armeijoilta. Koko maailman imperialismi asestautui Venäjän proletariaattia vastaan.
Mutta on itsestään selvää, että vaikka proletariaatille sen sota on todella pyhä ja todella vapaussotaa, on siitä suuria menoja. Teollisuuden jäännöksillä täytyy varustaa Punaista armeijaa, tuhansia parhaita työläisjärjestäjiä täytyy antaa armeijaan j. n. e. Lisäksi porvaristolle onnistui alun pitäen lujittautua paikkoihin, mitkä ovat hyvin tärkeitä taloudellisessa suhteessa. Donin kenraalit riistivät työväen luokalta Donin hiilen. Englantilaiset anastivat naftan Bakussa. Vastavallankumoukselliset anastivat leipäisen Ukrainan, Siperian, osan Volgan seutuja. Työväen luokan on pitänyt ja pitää sen tähden ei ainoastaan torjua ase kädessä lukemattomia vihollisia, vaan myös rakentaa proletaarista talouttaan ilman tärkeimpiä tuotannon välineitä: ilman polttoainetta ja raaka-ainetta.
Tämä selvittää kehityksen kiduttavan kulun: työväen luokan tulee lopullisesti lyödä vihollisensa. Niin kauan kuin se ei ole sitä lopullisesti tuhonnut, ei se voi järjestää uutta elämää, kuten pitää. On itsestään ymmärrettävää, että taistelussa työväen luokkaa vastaan porvaristo turvautuu kaikkeen, mikä taloudellisesti tukahduttaa Venäjän köyhälistöä: se ympäröi sen joka puolelta monien vuosien ajan saarrolla (mitään tavaraa ulkomailta ei tule); perääntyessään valkoiset polttavat ja hävittävät kaiken. Niinpä esim. amiraali Koltshak poltti kymmeniä miljoonia puutia leipää, poltti runsaasti puolet Volgan laivastoa j. n. e. Porvariston vastarinta, sen raivokas taistelu, sen avun saanti maailman imperialismin taholta — sellainen on toinen pääeste työväen luokan tiellä.
45 §. MAAN PIKKUPORVARILLINEN LUONNE JA KÖYHÄLISTÖN SUURI TOTTUMATTOMUUS JÄRJESTÄMISEEN J. N. E. Ylempänä olemme jo nähneet, että teollisuutemme oli riittävästi keskittynyt, jotta voitiin tehdä kysymys sen proletaarisesta kansallistuttamisesta, sen muuttamisesta työväen valtion omaisuudeksi, ja sen järjestämisestä uusille perusteille. Mutta toiselta puolen meidän teollisuutemme on hyvin heikko maan koko talouteen verraten. Väestön valtava enemmistö ei meillä ole kaupungeissa, vaan maalla. V. 1897 väenlaskun mukaan meillä laskettiin olleen 16 miljoonaa kaupungeissa ja 101 miljoonaa maalla (Siperia ja muut mukaan luettuna, paitse Suomea). V. 1913, Oganovskin tietojen mukaan, Venäjän kaupunkilaisväestö oli pyörein luvuin 30 miljoonaa, mutta maaseudun — 140 miljoonaa. Sillä tavalla vuoteen 1919 kaupunkilaisväestö oli noin 18% maalaisväestöstä. Mutta tehdastyöväestö ei läheskään muodosta kaupunkien koko väestöä. Siellähän asuvat kauppiaat, tehtailijat, pikkuporvaristo ja sivistyneistö — kaikki nämä kansankerrokset ovat lukumäärältään yhteenlaskettuna miljoonia. Totta on, että maaseudulla on entisiä torppareita, puoliproletaareja, maaseutuköyhälistöä. He kannattavat työläisiä. Mutta ne eivät ole niin tietoisia ja järjestyneitä.
Venäjän väestön suuri enemmistö on pieneläjiä. Vaikka he huokailivatkin pääoman ja tilanherrain ikeen alla, he kumminkin olivat tottuneet erikoiseen, omaan henkilökohtaiseen talouteen, niin että yhdellä kertaa heidän oli hyvin vaikea tottua yhteiseen, toverilliseen talouteen. Kiskoa paloja itselleen, pusertaa toista, huolehtia ainoastaan omasta taloudestaan — tuo tottumus istui tiukasti jokaisessa pikkutaloudessa ja siitä johtuu, että Venäjällä kommunismin rakentaminen on hyvin vaikeata, vaikkei muita syitä ottaisi huomioonkaan.
Meidän heikkoutemme heijastuu myös työväen luokassa. Yleensä se on kasvattanut itseään vallankumouksellisessa, taistelun hengessä. Mutta on siinä takapajulla oleviakin osia, järjestöihin tottumattomia. Eivät kaikki työläiset ole sellaisia kuin Pietarissa. On paljo jälelle jääneitä ja tiedottomia, jotka myös vielä eivät ole tottuneet työskentelemään yhteisen padan hyväksi. Paljon on työläisiä, jotka vasta äskettäin ovat siirtyneet kaupunkiin. Monessa suhteessa he ajattelevat samoin kuin talonpojat ja yhdessä heidän kanssaan erehtyvät.
Nämä itse työväenluokan puutteet häviävät sitä mukaan kun se käy taisteluaan ja kiintyy työhön. Mutta on itsestään selvää, että tämä seikka myös vaikeuttaa meidän tehtävämme suorittamista, vaikkakaan ei se tee sitä mahdottomaksi.