19 §. KOMMUNISTISEN JÄRJESTELMÄN LUONTEEN KUVAUS. Me näimme minkä vuoksi kapitalistisen järjestelmän täytyi tuhoutua (ja se tuhoutuu nyt silmiemme edessä). Se tuhoutuu sen vuoksi, että siihen oli kätketty kaksi perusvastakohtaa: yhtäältä tuotannon anarkia, joka johti kilpailuun, kriiseihin, sotiin; toisaalta yhteiskunnan luokkaluonne, jolloin yksi osa yhteiskuntaa on, eikä voi muuta kuin olla verivihollisuudessa sen toista osaa kohtaan (luokkataistelu). Kapitalistinen yhteiskunta esiintyy huonosti kokoonlyötynä koneistona, jossa yksi osa alituiseen takertuu toiseen (katso 13 §: »kapitalistisen järjestelmän perusvastakohdat»). Sen vuoksi tämän koneiston täytyi ennemmin tai myöhemmin murskaantua.
On ymmärrettävää, että uuden yhteiskunnan tulee olla sellaisen, joka on kapitalismia verrattomasti lujemmin kokoonpantu. Kun kerran kapitalismin perusvastakohdat räjäyttävät sen ilmaan sisältäpäin, niin tietysti tämän kapitalismin raunioille tulee versoa yhteiskunnan, joka ei tunne niitä vastakohtia, jotka olivat sisällytetyt vanhaan. Kommunistisen tuotantotavan erottavina tunnusmerkkeinä siis tulee olla seuraavat tunnusmerkit: 1) sen tulee olla järjestetty yhteiskunta; siinä ei saa vallita tuotannon anarkia, yksityisten liiikeyrittäjäin kilpailu, sodat, kriisit; 2) sen tulee olla luokaton yhteiskunta, se ei saa muodostua ikuisesti keskenään vihamielisistä puolikkaista, se ei saata olla yhteiskunta, jossa luokka riistää toista luokkaa. Mutta sellaisena yhteiskuntana, jossa ei ole luokkia ja jossa koko tuotanto on järjestettyä saattaa olla vain toverillinen, työn, kommunistinen yhteiskunta.
Tarkastellaampa tätä yhteiskuntaa yksityiskohtaisemmin.
Kommunistisen yhteiskunnan pohjana tulee olla tuotannonvälineitten ja apuneuvojen yhteiskunnallisen omistuksen. Se merkitsee, että koneet, laitteet, veturit, höyrylaivat, tehdasrakennukset, varastot, elevaattorit, kaivokset, sähkölennätin, puhelin, maat ja työkarja, — kaiken tämän tulee olla yhteiskunnan hallussa. Näitä välineitä ei omista yksityinen kapitalisti, eikä yksityisten rikkaitten liitto, vaan koko yhteiskunta kokonaisuudessaan. Se merkitsee, ettei edes yksi luokka esiinny omistajana, vaan kaikki ihmiset, jotka muodostavat yhteiskunnan. Tällä edellytyksellä yhteiskunta muodostuu jättiläismäiseksi toverilliseksi työkunnaksi. Tällöin ei esiinny mitään tuotannon pirstaantumista eikä mitään anarkiaa. Päinvastoin. Juuri tälläisen järjestelmän vallitessa tuotanto esiintyy järjestyneenä tuotantona. Sen vallitessa ei yksikään liikeyritys taistele ja kilpaile toisen kanssa, sillä kaikki tehtaat, kaivokset ja muut laitokset muodostavat tällöin tavallaan koko kansan ainoan suuren verstaan osastoja, tämän verstaan käsittäessä koko kansantalouden. Itsestään selvää on, että tällainen jättiläismäinen järjestö edellyttää yleisen tuotanto suunnitelman. Jos kaikki tehtaat, koko maatalous on yksi suunnaton työkunta, on ymmärrettävää, että kaiken täytyy olla harkittua ja laskettua: kuinka on jaettava työvoima teollisuuden eri alojen kesken, minkälaisia tuotteita ja minkä verran niitä on tuotettava, kuinka ja mihin on suunnattava teknilliset voimat ja niin edelleen, kaiken tämän täytyy, vaikkapa likipitäen, olla laskettua ja sen mukaisesti on toimittava. Juuri siinä ilmenee kommunistisen tuotannon järjestyneisyys. Ilman yleistä suunnitelmaa ja yleistä johtoa, ilman tarkkaa inventoimista ja luetteloimista ei mikään järjestyneisyys tule kysymykseen. Kommunistisessa järjestelmässä on sellainen suunnitelma.
Mutta pelkkä järjestyneisyys ei riitä. Asian ydin on siinä, että tämä järjestö on yhteiskunnan kaikkien jäsenten toverillinen järjestö. Paitsi järjestyneisyyttä kommunistisen yhteiskunnan eroavana merkkinä esiintyy vielä se, että se hävittää riistämisen, että se hävittää yhteiskunnan jakautumisen luokkiin. Tuotannon järjestämis tähän voidaan kuvitella esimerkiksi tähän tapaan: koplakunta kapitalisteja omistaa kaiken, mutta omistaa yhteisesti, tuotanto on järjestetty — kapitalistit eivät kilpaile keskenään, vaan yhteisesti pumppaavat lisäarvoa puoliorjiksi muutettujen työläistensä työstä. Tässä esiintyy järjestyneisyyttä, mutta myöskin samalla luokka riistää toista. Tässä esiintyy tuotantovälineiden yhteisomistusta, mutta se on ainoastaan yhden riistäjäluokan yhteisomistusta. Sen vuoksi tämä ei ole lainkaan kommunismia, vaikka tässä esiintyy tuotannon järjestyneisyys. Yhteiskunnan tällainen järjestyneisyys poistaisi vain yhden perusvastakohdan; tuotannon anarkian. Mutta se voimistuttaisi kapitalismin toista perusvastakohtaa: yhteiskunnan jakautumista kahteen taistelevaan puoliskoon; luokkataistelu kärjistyisi vielä enemmän. Tämä yhteiskunta olisi järjestetty yhdellä linjalla; mutta toisella linjalla, luokkalinjalla se olisi halaistu mitä perusteellisimmalla tavalla. Kommunistinen yhteiskunta ei ainoastaan järjestä tuotantoa, mutta se myöskin vapauttaa ihmiset toisten ihmisten sorrosta. Se on järjestetty kaikissa osissaan.
Kommunistisen tuotannon toverillinen luonne ilmenee myöskin kaikissa tämän tuotannon järjestön yksityiskohdissa. Kommunismin vallitessa ei esimerkiksi tule olemaan vakinaisia tehtaan johtajia tai henkilöitä, jotka koko elämänsä suorittavat yhtä ja samaa työtä. Nyt on tälläinen järjestys: jos ihminen on suutari, niin hän laittaa koko elämänsä ajan jalkineita, eikä lestiään lukuunottamatta näe mitään muuta; jos hän on leipuri, niin hän paistaa elämänsä ajan leipiä; jos ihminen on tehtaan johtaja, niin hän koko ajan hallitsee ja käskee; jos hän on yksinkertainen työläinen, hän suorittaa elämänsä aikana vieraitten käskyjä ja tottelee. Mitään tuollaista ei ole kommunistisessa yhteiskunnassa. Siellä ovat ihmiset saaneet monipuolisen kasvatuksen ja tuntevat tuotannon eri puolet: tänään minä johdan, lasken niin minkäverran on seuraavaksi kuukaudeksi tuotettava jalkineita taikka ranskanpullia; huomenna työskentelen ehkä saippuatehtaalla, viikon kuluttua mahdollisesti yhteiskunnan kasvitarhassa ja taas kolmen päivän kuluttua sähköasemalla. Tämä on mahdollista silloin kun kaikki yhteiskunnan jäsenet saavat asianomaisen kasvatuksen.
20 §. JAKELU KOMMUNISTISEN JÄRJESTELMÄN VALLITESSA. Kommunistinen tuotantotapa edellyttää myöskin tuotantoa ei markkinoita, vaan kulutusta varten. Tällöin ei kuitenkaan tuota kulutustarpeitaan itselleen yksityinen yrittäjä, eikä yksityinen talonpoika, vaan koko tämä jättiläismäinen työkunta. Tällöin siis ei esiinny tavaroita, vaan ainoastaan tuotteita. Näitä valmistettuja tuotteita ei vaihdeta toisiinsa; niitä ei osteta eikä myydä. Ne yksinkertaisesti joutuvat yhteiskunnallisiin varastoihin, joista sitten niitä ottavat tarvitsevat. Näin ollen ei tällöin tarvita rahaakaan. Kuinka? — kysyy jokainen. Tällä tavoinhan yksi kahmasee tukun, joku toinen mitättömän vähän. Mitä järkeä on tällaisessa tuotteitten jakelussa? Tässä on sanottava näin. Ensi aikoina, mahdollisesti muutaman kymmenen vuoden kuluessa täytynee ehkä saattaa käytäntöön monenlaisia säännöksiä: esim. sellaisia, että tuotteita saavat vain ne, joilla on merkinnät työkirjoissaan tai jotka esittävät työskentelytodistuksen. Mutta myöhemmin kun kommunistinen yhteiskunta lopullisesti lujittuu ja kehittyy, silloin ei tarvitse tätäkään. Kutakin tuotetta tulee olemaan sangen runsaasti, kaikki haavat ovat tulleet aikoja jo parannetuiksi ja jokaiselle voidaan suoda tilaisuus ottaa mitä hän tarvitsee. Sitä paitsi ei ihmisille tule olemaan mitään etuja siitä, että ottavat enemmän kuin tarve vaatii. Eihän esim. nytkään kenenkään päähän pälkähdä ostaa raitiotievaunussa kolmea pilettiä, istua yhdellä paikalla ja pitää kahta tyhjänä: ei ole sellaista tarvetta. Ja silloin tulee aivan samoin kaikkiin tuotteisiin nähden: ihminen ottaa yhteiskunnan varastosta tarvitsemansa määrän eikä sen enempää. Ylijäämän myymisestä ei saa mitään etua: jokainenhan voi muutenkin ottaa itselleen eikä silloin rahalla tule olemaan mitään arvoa. Todennäköisesti siis kommunistisen yhteiskunnan alkuaikoina tullaan tuotteita jakamaan tehdyn työn perusteella, mutta myöhemmin yksinkertaisesti kansalaistoverien tarpeitten mukaan.
Hyvin usein puhutaan, että tulevassa yhteiskunnassa tulee toteutetuksi jokaisen oikeus työnsä täyteen tuotteeseen: minkä valmistit, sen sait. Tämä on väärin, eikä sitä milloinkaan voida täydelleen toteuttaa. Miksi? Siksi, että jos kaikki saisivat valmistamansa, niin ei milloinkaan voisi tuotantoa kehittää, laajentaa eikä parantaa. Aina tulee osa suoritetusta työstä käyttää tuotannon laajentamiseen ja parantamiseen. Jos me söisimme ja kuluttaisimme kaiken, minkä olemme valmistaneet, silloin olisi mahdotonta valmistaa koneita: niitähän ei syödä eikä pidetä päällä. Jokaiselle on selvää, että elämä tulee parantamaan koneitten tuottaessa yhä enemmän. Ja se merkitsee, että niihin sisältyvää osaa työstä ei palauteta sille, joka työn on tehnyt. Milloinkaan ei siis saata tulla kysymykseen, että jokainen saisi työnsä tuotteen kokonaisuudessaan. Eikä se lainkaan ole tarpeenkaan. Hyvien koneitten avulla tullaan tuotanto jäljestämään siten, että kaikki tarpeet tyydytetään muutenkin.
Ja niinpä ensi aikoina tuotteiden jakelu tulee tapahtumaan huomioon ottaen tehdyn työn (vaikkei jakamalla »työn täyden tuotteen»), mutta myöhemmin tarpeen mukaan: kaikkea tulee olemaan runsaasti.
21 §. HALLINTO KOMMUNISTISEN JÄRJESTELMÄN VALLITESSA. Kommunistisessa yhteiskunnassa ei tule olemaan luokkia. Mutta jos ei siinä tule olemaan luokkia, niin se merkitsee, että siinä ei myöskään tule olemaan mitään valtiota. Mehän puhuimme jo edellä, että valtio on herruuden luokkajärjestö; luokka suuntaa valtion toista luokkaa vastaan: jos valtio on porvarillinen, niin se on suunnattu proletariaattia vastaan; jos se on proletaarinen valtio, niin se on suunnattu porvaristoa vastaan. Kommunistisessa järjestelmässä taas ei ole tilanherroja, ei kapitalisteja, eikä palkkatyöläisiä, — siinä on vain yksinkertaisesti ihmisiä — tovereita. Ei ole luokkia, ei ole myöskään luokkataistelua, eikä luokkajäijestöjä. Ei siis ole valtiotakaan: sitä ei tarvita tällöin; koska ei ole luokkataistelua, niin ei ole ketään ohjaksissa pidettävää eikä ole tätä pitelijääkään.
Mutta kuinka sitten, kysytään meiltä, tällainen suunnaton järjestö saattaa liikkua ilman mitään hallintoa? Kuka tulee laatimaan yhteiskunnallisen tuotannon suunnitelman? Kuka tulee jakamaan työvoiman? Kuka tulee laskemaan yhteiskunnan tulot ja menot? Kuka sanalla sanoen tulee pitämään silmällä koko järjestelmää?
Tähän ei ole vaikeata vastata. Pääjohto tulee olemaan erilaisten laskukonttorien tai tilastotoimistojen huolena. Niissä tulee luetteloitavaksi päivästä toiseen koko tuotanto ja tuotannon tarpeet: myöskin tullaan osoittamaan mihin on lisättävä työvoimaa, mistä vähennettävä, minkä verran valmistettava. Ja koska kaikki tulevat jo lapsesta pitäen olemaan tottuneita yhteiseen työhön ja käsittävät sen tarpeelliseksi sekä elämisen kaikkein helpommaksi, kaiken luistaessa hyvin lasketun suunnitelman mukaan, niin kaikki työskentelevät noudattaen näitten tilastotoimistojen ohjeita. Tässä ei tarvita erikoisia ministereitä, poliiseja, vankiloita, lakeja, dekreettejä, — ei mitään. Samaten kuin orkesterissa kaikki katsovat johtajan puikkoon ja toimivat sitä silmäillen, samoin tässäkin tullaan katsomaan laskutaulukkoihin ja suorittamaan työt sen mukaisesti.
Mitään valtiota ei siis tällöin ole. Tällöin ei ole mitään ryhmää eikä mitään luokkaa, joka seisoisi muitten luokkien yläpuolella. Sitä paitsi näissä tilastotoimistoissa tulevat tänään työskentelemään yhdet, huomenna toiset henkilöt. Byrokratia, vakinainen virkamieskunta katoaa. Valtio kuoleutuu pois.
Näin tietenkin tulee olemaan kehittyneen, lujittuneen kommunistisen järjestelmän vallitessa, proletariaatin täydellisen ja lopullisen voiton jälkeen, eipä edes erikoisen piankaan sen jälkeen. Työväenluokanhan täytyy pitkän aikaa taistella vihollisiaan vastaan, sen jälkeen menneisyyden kaikkia jätteitä: lorvimaisuutta, vetelehtimistä, rikollisuutta, herraskaisuutta vastaan, joita täytyy pitkän aikaa kitkeä pois. Sen vuoksi vaihtuu pari kolme polvea, jotka ovat kasvaneet aivan uusissa olosuhteissa, ennen kuin katoaa lakien ja rangaistusten välttämättömyys, kapitalistisen menneisyyden kaikkien jätteitten tukahduttamisen välttämättömyys työväen valtion toimesta. Mutta jos tätä varten tarvitaan työväen valtiota niin kehittyneessä järjestelmässä, jolloin kapitalismin jätteet ovat kuoleutuneet pois, kuoleutuu proletariaatin valtiovaltakin. Itse proletariaatti sekaantuu muihin kerroksiin, sillä vähitellen kaikki tempautuvat mukaan yhteiseen työhön ja kymmenen-parinkymmenen vuoden kuluttua maa, ihmiset, tavat ovat jo vallan toisia.
22 §. TUOTANTOVOIMIEN KEHITYS KOMMUNISTISEN JÄRJESTELMÄN VALLITESSA (KOMMUNISMIN ETUISUUDET). Kommunistinen järjestelmä työntää nopeasti eteenpäin tuotantovoimien kehitystä, silloin kun se voittaa ja parantaa umpeen kaikki haavat. Tämä tuotantovoimien mitä nopein kehitys tulee tapahtumaan seuraavista syistä. Ensinnäkin vapautuu suunnaton määrä ihmisenergiaa, joka kuluu luokkataisteluun. Kuviteltalkoonpa vain mitkä määrä hermoja, voimia, työtä käytetään politiikkaan, lakkoihin, kapinoihin, kapinain tukahuttamiseen, tuomioistuimiin, poliisilaitokseen, valtiovaltaan, jokapäiväisiin ponnistuksiin kummaltakin puolen.
Luokkataistelu nielee suunnattoman määrän voimia ja varoja. Kaikki nämä voimat vapautuvat: ihmiset eivät silloin tule taistelemaan toisiaan vastaan. Nämä vapautuneet voimat siirtyvät tuottavaan työhön. Toiseksi säästyvät ne voimat ja varat, joita tuhotaan tai kulutetaan kilpailun, kriisin, sotien aikana. Jos lasketaan vain pelkän sodan kulungit, niin tuloksena on uskomattoman suunnaton summa. Mutta kuinka suuret ovatkaan yhteiskunnan kulut myyjäin välisestä, ostajain välisestä ja ostajain sekä myyjäin välisestä taistelusta! Kuinka paljon kaikkea tuhoutuu turhaan kriisien johdosta! Kuinka paljon liikoja kustannuksia onkaan tuotannon jäijestämättömyydestä ja sekasotkusta! Kaikki nämä voimat, jotka nyt hukkuvat, säilyvät kommunistisessa yhteiskunnassa. Kolmanneksi järjestyneisyys ja tarkoituksenmukainen suunnitelma eivät ainoastaan varjele liioilta kustannuksilta (tässä ilmenee se, että suurtuotanto säästää aina), vaan myöskin suovat mahdollisuuden parantaa koko tuotantojärjestelmän teknillistä puolta: tuotantoa tullaan harjoittamaan kaikkein suurimmilla tehtailla, kaikkein parhaimpien teknillisten apuneuvojen avulla. Kapitalismin vallitessa näet koneittenkin käytäntöön ottamisella olivat määrätyt rajansa. Kapitalisti otti koneita käytäntöön silloin kun ei ollut riittävästi halpaa työvoimaa. Jos taas löytyi halpaa työvoimaa, silloin kapitalistin oli tarpeetonta ottaa koneita käytäntöön: hänhän sai koneittakin hyviä voittoja. Kone osottautui tarpeelliseksi silloin, kun se säästi kallista työvoimaa. Mutta kun kapitalismin vallitessa työvoima on yleensä halpaa, niin tämä työväenluokan kehno asema oli tekniikan parantamisen ehkäisevänä aiheena. Erittäin räikeästi tämä ilmeni maataloudessa. Siellä oli työvoima aina halpaa ja tämän vuoksi konetyön kehitys tapahtui sangen hitaasti. Kommunistisessa yhteiskunnassa huolehditaan ei voitoista, vaan työntekijöistä itsestään. Siinä tullaan jokainen parannus viipymättä ottamaan varteen ja saattamaan käytäntöön. Siinä ei parannuksille tule olemaan lainkaan niitä kahleita, joita kapitalismi asetti. Myöskin teknilliset keksinnöt tulevat edistymään hyvin kommunismin vallitessa: kaikkihan tulevat saamaan hyvän kasvatuksen ja ne, jotka kapitalismin vallitessa nääntyvät puutteeseen (esim. lahjakkaat työläiset), tulevat saamaan täyden mahdollisuuden kehittämään ja käyttämään kykyjään.
Kommunistisessa yhteiskunnassa katoaa myöskin loismaisuus, se on ihmisloisten olemassaolo, jotka eivät tee mitään ja elävät toisten kustannuksella. Sen mitä kapitalistisessa yhteiskunnassa kapitalistit tuhlasivat, joivat ja mässäsivät, tulee kommunistinen yhteiskunta käyttämään tuotannon tarpeisiin: kapitalistit, heidän lakeijansa ja palveluskuntansa, papit, prostitueeratut j. n. e. katoavat ja kaikki yhteiskunnan jäsenet kiinnitetään tuottavaan työhön.
Kommunistinen tuotantotapa tulee merkitsemään tuotantovoimien suunnatonta kehitystä. Se merkitsee, että kunkin kommunistisen yhteiskunnan työntekijän osalle tulee vähemmän työtä kuin aikaisemmin. Työpäivä tulee yhä lyhenemään ja ihmiset tulevat yhä enemmän vapautumaan luonnon asettamista kahleista. Ja kun kerran ihmisen on käytettävä vähän aikaa itsensä elättämiseen ja vaatettamiseen, niin hänellä siis tulee olemaan runsaasti aikaa omistaa sitä henkiselle kehitykselleen. Inhimillinen kulttuuri saavuttaa ennenkuulumattoman korkean tason. Ja tällöin se tulee olemaan todella inhimillistä eikä luokkakulttuuria. Samalla kun ihmisen sortaminen ihmisen yli katoaa, katoaa myöskin luonnon sorto ihmisten yli. Ihmiskunta alkaa tällöin ensikertaa viettämään todella järkevää eikä petojen elämää.
Kommunismin vastustajat ovat aina kuvanneet sitä tasajaoksi. He sanovat, että kommunistit tahtovat anastaa kaiken ja jakaa sen tasan: maat ja muut tuotannonvälineet sekä myöskin kulutustarpeet. Ei ole mitään tätä mielipidettä jäijettömämpää. Ennen kaikkea, tällainen yleinen tasajako on mahdotonta: maa, kaija, rahat voidaan jakaa. Mutta mahdotonta on jakaa rautateitä, koneita, höyrylaivoja, monimutkaisia koneistoja. Tämä ensinnäkin. Toisekseen tasajako johtaa kaikkea muuta kuin hyvään, ja päinvastoin heittää ihmiskunnan taaksepäin. Se merkitsee monilukuisten pikkuomistajain muodostamista. Mutta mehän tiedämme jo, että pikkuomistuksesta ja pikkuomistajain kilpailusta syntyy suuromistus. Jospa siis toteutettaisiinkin yleinen tasajako, niin myöhemmin alkaisi taas sama juttu ja jatkuisi loppumattomiin.
Proletaarinen kommunismi (taikka protetaarinen sosialismi) on toverillista yhdistettyä suurtaloutta. Se johtuu kapitalistisen yhteiskunnan koko kehityksestä ja proletariaatin asemasta tässä yhteiskunnassa. Siitä on erotettava:
1) Ryysyläisproletaarinen sosialismi (anarkismi). Anarkistit moittivat kommunisteja siitä, että kommunismi muka säilyttää valtiovallan tulevassakin yhteiskunnassa. Tämä ei, kuten olemme nähneet, ole totta. Todellinen ero on siinä, että anarkistit kiinnittävät verrattomasti suuremman huomion jakeluun kuin tuotannon jäijestämiseen; ja jäljestettyä tuotantoa eivät kuvittele jättiläismäiseksi toverilliseksi taloudeksi, vaan joukoksi pikkuisia, »vapaita», itsenäisesti itseään johtavia kommuuneja. Tällainen järjestelmä ei ilmeisesti saata vapauttaa ihmiskuntaa luonnon ikeestä: siinä ei tuotantovoimia voida kehittää edes siihen määrään saakka, jonka ne kapitalismin vallitessa saavuttivat. Tämä siitä syystä, että anarkismi pirstoo tuotantoa eikä tee sitä kiinteämmäksi. Ei ihme, että anarkistit käytännössä lipuvat usein kulutustaipeitten jakamiseen ja kapinoivat suurtuotannon järjestämistä vastaan. He edustavat etupäässä, ei työväenluokan, vaan niin sanotun ryysyköyhälistön etuja ja pyrkimyksiä, joka elää kurjasti kapitalismin vallitessa, mutta joka ei kykene mihinkään itsenäiseen luovaan työhön.
2) Poroporvarillinen (pikkuporvarillinen kaupunkilais-) sosialismi. Se ei nojaa proletariaattiin, vaan haaksirikkoutuviin käsityöläisiin, kaupunkien pikkuporvareihin, osittain intelligenssiin. Se panee vastalauseensa suurpääomaa vastaan, mutta pikku liikeyrittäjäin »vapauden» nimessä. Se enimmäkseen kannattaa porvarillista demokratiaa sosialistista vallankumousta vastaan, toivoen saavuttavansa ihanteensa »rauhallista tietä»: osuustoiminnan, työkuntain kehittymisen, kotiteollisuustyöläisten yhtymisen y. m. s. avulla. Meillä valtava enemmistö kaupunkien sosialivallankumouksellisista osuustoimintahenkilöistä kuuluu ylläkuvatunlaiseen kerrokseen. Kapitalismin vallitessa heidän liikeyrityksensä tavallisesti muodostuvat tavallisiksi kapitalistisiksi järjestöiksi, eivätkä nämä osuustoimintahenkilöt itse silloin juuri millään tavalla eroa mitä puhdasverisemmistä porvareista.
3) Talonpoikainen agraarisosialismi esiintyy erilaisissa muodoissa, jotka toisinaan ovat läheisiä maaseutuanarkismille. Erittäin luonteenomaista sille on se, ettei se koskaan kuvittele sosialismia suurtaloutena, lähentelee suuresti jakamista ja tasottamista: eroaa anarkismista enimmäkseen siinä, että vaatii lujaa valtaa, joka suojelisi tilanherralta, mutta samalla myöskin suojelisi proletariaatiltakin: »sosialismin» sellaisena lajina esiintyy sosialivallankumouksellisten vaalima »maan sosialisoiminen», joka lujittaa ikuisiksi ajoiksi pikkutuotannon ja pelkää proletariaattia sekä koko kansantalouden muuttumista suureksi toverilliseksi yhteenliittymäksi. Muuten talonpoikain eräitten kerrosten keskuudessa esiintyy sosialismin muitakin lajeja, jotka ovat lähempänä anarkismia, eivät tunnusta valtiovaltaa, mutta ovat luonteeltaan rauhallisia (sellaisia on lahkolaiskommmunismi, duhoborit j. n. e.) Agraari-talonpoikaiset mielialat voivat hävitä vasta vuosien kuluessa, kun talonpoikaisväestön joukot tajuavat suurtalouden kaikki edut (tästä joudumme puhumaan myöhemmin enemmän).
4) Orjanomistaja-suurkapitalistinen niin sanottu sosialismi. Itse asiassa ei tässä voida puhua sosialismin varjostakaan. Jos kolmessa edelläesitetyssä »sosialismin» ryhmässä on siitä joitakin viittauksia ja jos niissä ilmenee sentään vastalause sortoa vastaan, niin tässä on vain sana, jota käytetään petollisella tavalla sotkemaan kaikki kortit. Tämän muodin saattoivat käytäntöön porvarilliset oppineet, ja heidän puheistaan myöskin sovittelijasosialistit (osittain jopa Kautsky ja kumppanit). Sellaisia on esimerkiksi muinaiskreikkalaisen Platon »kommunismi». Sen mukaan orjanomistajain järjestö riistää »toveruuskuntana» ja »yhteisesti» oikeudettomain oijain joukkoa. Orjanomistajain kesken vallitsee täydellinen tasa-arvo, ja kaikki on yhteistä. Orjilla ei ole mitään: heidät on muutettu kaljaksi. Tietysti tässä sosialismista ei ole hajuakaan. Samantapaista »sosialismia» saamaavat myöskin eräät porvarilliset professorit »valtiososialismin» vaijolla, vain sillä erotuksella, että oijiksi muutetaan nykyajan proletariaatti ja oijanomistajain asemasta istuvat vallassa suurkapitalistit. Itse asiassa ei tässäkään ole varjoakaan sosialismista, vaan on valtio-, pakkotyökapitalismia (siitä tulee puhe myöhemmin).
Poroporvarillisella, agraari- ja ryysyköyhälistön sosialismilla on yksi yhteinen piirre: mikään näistä ei-proletaarisen sosialismin lajeista ei ota lukuun kehityksen todellista kulkua. Kehityksen kulku johtaa suurtuotantoon. Nuo suunnat taas kaikki nojaavat pikkutuotantoon. Sen vuoksi tämä sosialismi on vain haavetta, »utopiaa», jolla ei ole mitään mahdollisuuksia toteutuakseen.
23 §. PROLETARIAATIN DIKTATUURI. Toteuttaakseen kommunistisen järjestelmän proletariaatti välttämättä tarvitsee kaiken vallan ja voiman. Se ei voi kumota vanhaa maailmaa, ellei sen hallussa ole tätä voimaa, ellei se väliaikaisesti tule hallitsevaksi luokaksi. Itsestään selvää on, että porvaristo ei luovuta asemiaan taistelutta. Kommunismihan merkitsee sille entisen mahtavan aseman menetystä, työläisestä hien ja veren pusertamisen »vapauden» menetystä, voitto-, korko-, osinko- j. n. e. oikeuden menetystä. Proletariaatin kommunistinen vallankumous, yhteiskunnan kommunistinen uudestiluominen kohtaa sen vuoksi riistäjäin taholta raivoisaa taistelua ja vastarintaa. Sen vuoksi työväen vallan tehtävänä onkin juuri säälimättä tukahuttaa tämä vastarinta. Mutta koska vastarinnan täytyy kiertämättä olla sangen suuren, niin myöskin työväen, proletaarisen vallan täytyy olla työväen diktatuuria. »Diktatuuri» merkitsee erikoisen ankaraa hallitustapaa ja päättäväisyyttä vihollista kukistettaessa. On täysin käsitettävää, että tällaisen asiaintilan vallitessa ei saata olla kysymystäkään »vapauksista» kaikille ihmisille. Proletariaatin diktatuuriin ei mahdu vapaus porvaristoa varten. Tätä diktatuuria juuri tarvitaankin sitä varten, että porvaristolta riistetään vapaus, että se sidotaan käsistään ja jaloistaan, ettei sille suoda mahdollisuutta käydä taistelua vallankumouksellista proletariaattia vastaan. Ja mitä kovempaa porvariston vastarinta on, mitä epätoivoisemmin se mobilisoi voimansa, mitä vaarallisempaa se on, sitä ankarampaa ja julmempaa tulee proletaarisen diktatuurin olla, eikä se saa äärimmäisissä tapauksissa pysähtyä terrorinkaan edessä. Ainoastaan täydelleen kukistamalla riistäjät, heidän lopetettuaan vastarintansa, silloin kun ei heillä ole mitään mahdollisuutta tuottaa vahinkoa työväenluokalle, proletariaatin diktatuuri tulee lievenemään yhä enemmän; sillä ajalla entinen porvaristo tulee vähitellen sekaantumaan proletariaattiin ja työväen valtio kuoleutuu vähitellen; ja koko yhteiskunta muuttuu luokattomaksi kommunistiseksi yhteiskunnaksi.
Väliaikaisena laitoksena esiintyvän proletariaatin diktatuurin vallitessa eivät tuotannonvälineet pohjaltaan kuulu koko yhteiskunnalle poikkeuksetta, vaan ainoastaan proletariaatille, sen valtiojärjestölle. Tällöin työväenluokka, s. o. väestön enemmistö monopolisoi väliaikaisesti tuotannon kaikki välineet. Sen vuoksi ei tällöin vielä ole täydelleen kommunistisia tuotantosuhteita. Tällöin on vielä jälellä yhteiskunnan jakautuminen luokkiin; tällöin on vielä hallitseva luokka (proletariaatti); tällöin on tämän uuden luokan suorittama kaikkien tuotannonvälineitten monopolisoiminen;
tällöin esiintyy valtiovaltaa (proletariaatin valtaa), joka kukistaa vihollisiaan. Mutta sitä mukaa kuin entisten kapitalistien, tilanherrojen, pankkiirien, kenraalien ja piispojen vastarintaa tukahutetaan, proletaarisen diktatuurin järjestelmä siirtyy kaikitta vallankumouksitta kommunismiin.
Proletaarinen diktatuuri esiintyy ei ainoastaan vihollisen kukistamisen aseena, mutta myöskin taloudellisen kumouksen vipuna. Tämän kumouksenhan tulee vaihtaa tuotannon välineitten yksityisomistus yhteiskunnalliseksi omistukseksi: sen tulee anastaa (»pakkoluovuttaa») porvaristolta tuotannon ja vaihdon välineet. Kuka sitten tulee tämän suorittamaan ja kenen se on suoritettava? Selvää on, ettei yksityiset henkilöt sitä suorita, vaikkapa he olisivat proletaarista alkuperää. Jos tätä ryhtyisivät suorittamaan yksityiset henkilöt tai jopa yksityiset pikkuryhmät, niin parhaimmassa tapauksessa se muodostuisi jaoksi, pahemmassa se kaikki muuttuisi pelkäksi rosvoukseksi. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että proletariaatin järjestyneen voiman on suoritettava porvariston pakkoluovutus. Ja sellaisena järjestyneenä voimana esiintyykin diktatoorinen työväen valtio.
Proletariaatin diktatuuria vastaan esitetään vastaväitteitä eri puolilta. Ensinnäkin anarkistit. He sanovat taistelevansa kaikkea valtaa ja kaikkea valtiota vastaan, sen sijaan että bolshevikkikommunistit kannattavat neuvostovaltaa. Kaikki valta on väkivaltaa ja vapauden rajoittamista. Ja siitä syystä täytyy kukistaa bolshevikit, ja neuvostovalta, proletariaatin diktatuuri. Mitään diktatuuria ei tarvita, mitään valtiota ei tarvita. Siten tuumivat anarkistit. Heidän vastaväitteensä ovat vain näöltään vallankumouksellisia. Itse asiassa anarkistit eivät ole meitä vasemmistolaisempia, vaan oikeistolaisempia. Tosiaankin, mitä varten me tarvitsemme diktatuuria? Jotta jäijestyneesti tehtäisiin loppu porvariston herruudesta, jotta voisimme käyttää väkivaltaa (me sanomme sen avoimesti) proletariaatin vihollisia vastaan. Proletariaatin diktatuuri on kirves sen käsissä. Ken on diktatuuria vastaan, ken pelkää päättäviä toimenpiteitä, se pelkää loukkaavansa porvaristoa, se ei ole vallankumouksellinen. Kun me voitamme porvariston täydelleen, silloin emme tarvitse mitään proletariaatin diktatuuria. Mutta silloin kun taistelua käydään elämästä ja kuolemasta, silloin on työväenluokan pyhänä velvollisuutena päättävästi kukistaa vihollisensa. Kommunismin ja kapitalismin välillä täytyy olla proletaarisen diktatuurin kauden.
Sitten esittävät väitösensä diktatuuria vastaan sosialidemokraatit, eritoten menshevikit. Nämä herrat ovat täydelleen unohtaneet, mitä itse ovat aikoinaan kirjoittaneet. Meidän vanhassa ohjelmassammehan, joka oli menshevikkien kanssa yhdessä laadittu, lausutaan suoraan: »Sosiaalisen vallankumouksen välttämättömänä ehtona on proletariaatin diktatuuri, s. o. sellaisen valtiollisen vallan valloittaminen proletariaatin käsiin, joka suo sille mahdollisuuden kukistaa riistäjäin kaiken vastarinnan.
Tämän allekirjoittavat (sanoissaan) menshevikitkin. Mutta kun tulee teon vuoro, silloin he rupeavat huutamaan porvariston vapauksien loukkaamista, »bolshevikkien terrorista» j. n. e. Ja kuitenkin aikoinaan jopa Plehanovkin hyväksyi säälimättömät toimenpiteet porvaristoa vastaan, lausui, että me voimme riistää siltä äänioikeuden y. m. Nyt ovat porvarien leiriin siirtyneet menshevikit unohtaneet kaiken tämän.
Lopuksi meitä vastaan väittävät monet moraaliselta näkökannalta lähtien. Sanovat meidän ajattelevan hottentotti-villien tavoin. Hottentotti sanoo: »Kun minä anastan naapurin vaimon, on se hyvä; kun hän anastaa minun vaimoni, niin on se paha». Ja bolshevikit eivät muka mitenkään eroa villeistä, koska he sanovat: »Kun porvaristo harjoittaa väkivaltaa proletariaattia kohtaan on se paha; kun proletariaatti harjoittaa väkivaltaa porvaristoa kohtaan, on se hyvä.»
Tällaista väittävät eivät lainkaan käsitä, mistä on puhe. Kun he puhuvat hottentoteista, niin silloin on kysymys kahdesta tasa-arvoisesta ihmisestä, jotka anastavat toisiltaan vaimot aivan samoista vaikuttimista. Proletariaatti ja porvaristo eivät kuitenkaan ole kaksi tasa-arvoista. Proletariaatti on laaja luokka, porvaristoa on kourallinen. Proletariaatti taistelee koko ihmiskunnan vapautuksen puolesta, porvaristo sorron, sotien, riiston säilyttämisen puolesta; proletariaatti taistelee kommunismin saavuttamisen, porvaristo kapitalismin säilyttämisen puolesta. Jos kapitalismi ja kommunismi olisivat samaa, silloin porvaristo ja proletariaatti olisivat verrattavissa kahteen hottentottiin. Nykyään ainoastaan proletariaatti taistelee uuden järjestelmän puolesta; kaikki, mikä auttaa sitä tässä taistelussa, on hyödyllistä; kaikki, mikä ehkäisee, turmiollista.
24 §. VALTIOLLISEN VALLAN VALLOITTAMINEN. Proletariaatti toteuttaa diktatuuriaan valtiovallan valloittamisen tietä. Mutta mitä merkitsee vallan valloittaminen? Monet ajatte levät, että vallan valloittaminen porvaristolta on samaa kuin siirtäisi pallon taskusta toiseen. Aikaisemmin tämä valta oli porvariston hallussa, mutta myöhemmin proletariaatti karkoitti tämän porvariston ja otti sen hallussa olleen vallan itselleen. Ei luonut uutta valtaa, vaan anasti vanhan haltuunsa.
Tällainen käsitys on täydelleen väärä ja on vain ajateltava sitä enemmän, jotta huomattaisiin missä siinä on virhe.
Valtiovalta on järjestö. Porvarillinen valtiovalta on porvarillinen järjestö, jossa kaikki ihmiset on valittu määrätyllä tavalla: armeijassa ovat ylhäällä rikkaista lähteneet kenraalit, rikkaista lähteneet ministerit ovat hallitsemassa j. n. e. Kun proletariaatti taistelee vallan puolesta, niin ketä vastaan se taistelee? Ensikädessä tätä porvarillista järjestöä vastaan. Mutta jos se taistelee sitä vastaan, niin sen tehtävään sisältyy siis iskeä sitä, tuhota se. Mutta koska armeija on valtion päävoima, niin porvariston voittamiseksi on välttämätöntä rappeuttaa ja tuhota porvarillinen armeija ensisijassa. Saksalaiset kommunistit eivät voi kukistaa Scheidemannin ja Nosken hallitusta hävittämättä sen lahtariarmeijaa. Jos vihollisen armeija on ehjä ja kokonainen ei vallankumous voi voittaa; jos vallankumous voittaa, rappeutuu ja hajoaa porvariston armeija. Sen vuoksi esimerkiksi tsarismin voittaminen merkitsi tsaarin valtion osittaista tuhoutumista ja armeijan rappeutumista; ja lokakuun vallankumouksen voitto merkitsi väliaikaisen hallituksen valtiojärjestön lopullista tuhoutumista ja Kerenskin armeijan hajaantumista.
Vallankumous näin ollen tuhoaa vanhan vallan ja luo uuden, toisen, sen, jota ei aikaisemmin ollut. Tietenkin tähän uuteen sisälttyy myöskin eräitä vanhaan kuuluneita osia, mutta ne ovat sijoitetut toisella tavalla, toiseen tyyliin.
Valtiovallan valloittaminen ei siis ole saman järjestön valloittamista, vaan toisen järjestön luomista sen luokan järjestön luomista, joka taistelussa on voittanut.
Tällä kysymyksellä on suunnaton käytännöllinen merkitys. Saksalaisia bolshevikkeja esim. syytetään (kuten aikoinaan venäläisiäkin) siitä, että he rappeuttavat armeijan ja edistävät kurin höltymistä, tottelemattomuutta kenraaleja kohtaan j. n. e. Tämä on näyttänyt ja näyttää monista vielä nykyisinkin hirvittävältä syytökseltä. Eikä siinä kuitenkaan ole mitään hirveätä. Armeija, joka esiintyy työläisiä vastaan kenraalien ja porvarien käskystä, vaikka se olisi maanmiehistä pantu kokoon, täytyy tulla hajoitetuksi. Muuten perii hukka vallankumouksen. Tätä porvarillisen armeijan rappeutumista ei ole syytä pelätä, ja vallankumouksellisen tulee pitää ansionaan, että hävittää porvariston valtiokoneistoa. Siellä, missä porvarillista kuria ei ole järkytetty, on porvaristo voittamatonta. Ei voida toivoa sen murskaamista ja samaan aikaan pelätä sen loukkaamista.
25 §. KOMMUNISTINEN PUOLUE JA LUOKAT KAPITALISTISESSA YHTEISKUNNASSA. Jotta proletariaatti voisi voittaa missä maassa tahansa, sen täytyy olla yhteenliitetty ja järjestynyt, sillä täytyy olla oma kommunistinen puolue, joka selvästi näkee mihin kapitalismin kehitys johtaa, joka käsittää työväenluokan todellisen aseman ja joka vie taisteluun ja johtaa taistelua. Mikään puolue ei ole milloinkaan eikä missään omannut riveissään luokkansa kaikkia jäseniä järjestään; niin korkealle tietoisuudessa ei ole yksikään luokka milloinkaan päässyt. Tavallisesti puolueeksi järjestyvät luokan kaikkein »etumaisimmat» jäsenet, jotka oikeammin käsittävät luokkaetunsa, ovat kaikkein rohkeimpia, tarmokkaimpia ja sitkeimpiä taistelussa. Näin ollen puolue on aina jäsenmäärältään paljon pienempi sitä luokkaa, jonka etuja se valvoo. Mutta koska puolue valvoo juuri näitä, oikein käsitettyjä etuja, niin tavallisesti puolueet näyttelevät johtavaa osaa. Ne johtavat perässään koko luokkaa ja luokkien taistelu vallasta heijastuu poliittisten puolueitten taisteluna vallasta. Käsittääkseen poliittisten puolueitten luonteen, täytyy tarkastaa kapitalistisen yhteiskunnan eri luokkien asemaa erikseen. Tästä asemasta johtuvat määrätyt luokkaedut ja niiden puolustaminen muodostaakin, kuten olemme nähneet, poliittisten puolueitten olemuksen.
Maanomistaja-tilanherra. Kapitalistisen kehityksen ensimäisellä kaudella niiden talous nojautui talonpoikain puoliksi orjamaiseen työhön. He luovuttivat talonpojille maata vuokralle, ottaen siitä korvauksen joko luonnossa (esim. verotyöpäivinä, työskentelynä tilanherran taloudessa j. n. e.) tai rahassa. Tällaisten tilanherrojenluokan etujen mukaista oli, että talonpojat eivät lähtisi kaupunkiin, se vastusti kaikkia uudistuksia, pyrkien säilyttämään maakylissä vanhat puolittain orjamaiset suhteet; siitä syystä se oli kehittyvän teollisuuden vastustaja. Sellaisilla tilanherroilla olivat vanhat suvun aateliskartanot, he eivät itse enimmäkseen hoitaneet omaa talouttaan, vaan elivät loisina talonpojan harteilla. Tällaisen asemansa mukaisesti tilanherrojen puolueet olivat ja ovat edelleenkin mitä mustimman taantumuksen tukipylväitä. Ne ovat puolueita, jotka tahtovat kaikkialle palauttaa vanhan järjestyksen, jossa vallitsisi tilanherrojen tsaari (monarkki), »jalosukuinen aatelisto» olisi etukynnessä, talonpojat ja työläiset orjuutettaisiin täydelleen. Nämä ovat, kuten sanotaan, konservatiivisia (vanhoillisia) tai oikeammin taantumuksellisia puolueita. Koska sotilaat ammoisista ajoista lähtien ovat lähteneet aatelisista tilanherroista, ei ihme, että tilanherrojen puolueet ovat lujasti ystävyyden suhteissa kenraaleihin ja amiraaleihin. Sellaista esiintyy kaikissa maissa.
Tällaisen esikuvana voidaan pitää Preussin »junkkereita» (junkkereiksi nimitetään Saksassa suurtilanomistajia), josta koottiin upseerikunta, sekä myöskin meidän venäläistä aatelistoamme, niin sanottuja villejä tilanherroja, sellaisia kuin valtakunnanduuman edustajat Markov II, Krupenski j. n. e. Jos tarkastetaan esimerkiksi tsaarin valtakunnan neuvostoa, niin voidaan huomata valtavan osan sen jäsenistä muodostuneen juuri tämän tilanherraluokan edustajista. Tavallisesti vanhojen sukujen kaikkein suurimmilla tilanherroilla on erilaisia titteleitä: ruhtinaan, kreivin j. n. e. tittelejä; he ovat tuhansia maaorjia omistaneitten esi-isiensä jälkeläisiä. Venäjällä tilanherrain puolueita olivat: Venäjän kansan liitto, »natsionalistien» puolue (Krupenski johtajanaan), oikeistolokakuulaiset j. n. e.
Kapitalistinen porvaristo. Sen etujen mukaista on saada mahdollisimman korkeata voittoa kehittyvästä »kotimaisesta teollisuudesta», s. o. työväenluokasta puserrettavasta lisäarvosta. On selvää, etteivät sen edut aivan täydelleen käy yhteen tilanherrojen etujen kanssa. Kun pääoma tunkeutuu maakylään, hävittää se sieltä vanhat suhteet; se vetää talonpojan maakylästä kaupunkiin, muodostaa kaupunkiin jättiläismäisen proletariaatin, synnyttää maakylään uusia tarpeita; ilmestyy huima »sällikausi», entiset hiljaiset talonpojat alkavat »turmeltua». Sen vuoksi kaikki nämä uutuudet eivät ole tilanherran mielen mukaisia. Kapitalistinen porvaristo päinvastoin näkee niissä hyvinvointinsa tunnusmerkit.
Mitä enemmän kaupunki vetää työläisiä maakylistä, sitä enemmän on kapitalistille tarjolla palkkatyövoimaa, sitä vähemmän voidaan siitä maksaa; mitä enemmän maakylä köyhtyy, mitä enemmän pikkutuottajat lakkaavat tuottamasta itselleen erilaisia tuotteita, sitä enemmän heidän täytyy ostaa kaikki ne suurilta, tehtailijoilta; mitä pikeimmin siis vanhat suhteet, jolloin maakylä tuotti itselleen kaiken, katoavat, sitä enemmän laajenevat tehdastavarain menekkimarkkinat, sitä rikkaampaa on kapitalistiluokan voitto.
Tämän vuoksi kapitalistiluokka on äkäinen vanhoille tilanherroille (löytyy vielä tilanherra-kapitalisteja, jotka itse hoitavat talouttaan palkkatyön ja koneitten avulla; he ovat verrattomasti porvaristoa lähempänä etuihinsa nähden ja tavallisesti kuuluvat suurporvariston puolueisiin). Mutta tietenkin se suuntaa päätaistelun työväenluokkaa vastaan. Kun työväenluokka taistelee ainoastaan tilanherroja vastaan ja vähäisen porvaristoa vastaan, silloin porvaristo katselee työläisten taistelua sangen suopeasti (esim. vv. 1904–1905 lokakuuhun saakka). Kun taas työläiset ryhtyvät toteuttamaan kommunistisia etujaan ja hyökkäävät porvaristoa vastaan, silloin porvaristo liittoutuu tilanherrojen kanssa työläisiä vastaan. Nykyisin järjestään kaikissa maissa kapitalistisen porvariston puolueet (niin sanotut vapaamieliset puolueet) käyvät raivoisaa taistelua vallankumouksellista proletariaattia vastaan ja muodostavat vastavallankumouksen poliittisen pääesikunnan.
Venäjällä sellaisena puolueena esiintyy »kansanvapauden puolue» eli toisella nimellä »perustuslaillis-kansanvaltainen» puolue, taikka yksinkertaisesti »kadetit» sekä myöskin melkein kokonaan kadonnut »lokakuulaisten» puolue. Teollisuusporvaristo, kapitalistiset tilanherrat, pankkiirit sekä myöskin heidän puolustajansa, — suurintelligenssi (professorit, hyvinpalkatut asianajajat ja kiijaÜijat, tehtaitten johtajat), — kas nämä muodostivat tämän puolueen kantajoukon. V. 1905 tämä puolue murisi itsevaltiudelle, mutta jo hieman pelkäsi työläisiä ja talonpoikia; helmikuun vallankumouksen jälkeen se asettui kaikkien niitten puolueitten etupäähän, jotka kävivät työväenluokan puolelle, s. o. bolshevikki-kommunisteja vastaan. Vv. 1918 ja 1919 kadettien puolue johti kaikkia neuvostovallan vastaisia salaliittoja, otti osaa kenraali Denikinin ja amiraali Koltshakin hallituksiin. Sanalla sanoen siitä oli tullut verisen taantumuksen johtaja ja lopullisesti se sulautui jopa tilanherrojen puolueitten kanssa yhteen. Näin on tapahtunut siitä syystä, että työväenluokan rynnistyksen edessä kaikki suuromistajani ryhmät ovat sulautuneet yhdeksi mustaksi leiriksi, ja tämän johtoon on asettunut kaikkein tarmokkain puolue.
Kaupungin pikkuporvaristo ja pikkuintelligenssi. Siihen kuuluvat käsityöläiset, pikkukauppiaat, palveleva pikkuintelligenssi ja pikkuvirkamiehistö. Oleellisesti ei se ole luokka, vaan verrattain kirjava joukkio. Kaikkia näitä aineksia pääoma riistää ennemmän tai vähemmän ja ne työskentelevät useinkin yli voimain. Monet niistä kapitalistisen kehityksen kulkiessa tuhoutuvat. Mutta heidän työehtonsa ovat sellaiset, etteivät he enimmäkseen tunne asemansa epätoivoisuutta kapitalismin vallitessa. Katsotaan esimerkiksi käsityöläistä. Hän raataa kuin hevonen. Pääoma riistää häntä monella tavalla: riistää koronkiskuri; riistää, sanokaamme, kauppa, jolle hän työskentelee j. n. e. Mutta kuitenkin käsityöläinen tuntee itsensä »isännäksi»: hän työskentelee omilla työkaluillaan, hän on näköjään »riippumaton» (vaikka todellisuudessa hänet on joka puolelta kiertänyt verkkoonsa kapitalistinen hämähäkki); hän uskoo vielä itse nousevansa »pinnalle» (»jahka olot paranevat — tuumii hän alituiseen — silloin minäkin ostan itselleni sitä ja sitä»); hän ei pyri sulautumaan työläisiin, eikä jäljittele näitä, vaan isäntiä, sen vuoksi, että hän sisimmässään pyrkii itsekin samanlaiseksi isännäksi. Tästä syystä hän on useimmiten lähempänä riistäjään kuin työväenluokkaa, vaikka onkin köyhä kuin kirkonrotta. Pikkuporvarilliset puolueet esiintyvät tavallisesti »radikaalisten», »tasavaltalaisten», jopa toisinaan »sosialististen» puolueitten lipun alla (katso myöskin 22 §, petiittiä). Väärän näkökannan karkoittaminen pikkuisännän päästä vaatii ankaraa työtä; se ei ole hänen »syynsä», se on hänen onnettomuutensa.
Venäjällä enemmän kuin missään muualla pikkuporvarilliset puolueet ovat pukeutuneet sosialistiseen naamariin. Sellaisia ovat »kansan sosialistien», sosialivallankumouksellisten, osittain menshevikkien puolueet. Muuten on huomautettava, että sosialivallankumoukselliset pyrkivät nojautumaan etupäässä keskivarakkaisiin ja kulakkiaineksiin maaseudulla.
Talonpoikaisväki. Talonpoikaisväki maaseudulla on asemassa, joka suuresti muistuttaa kaupunkien pikkuporvariston asemaa. Oleellisesti ei se myöskään, ole luokka, sen vuoksi että se alituiseen hajautuu kapitalismin vallitessa luokkiin. Mistä kylästä tahansa lähtevät eräät talonpojat ansiotöihin ja sittemmin muuttuvat kokonaan proletaareiksi, toiset kiipeevät kulakeiksi. Talonpoikain keskikerros, niin sanotut keskivarakkaat, on myöskin epämääräinen kapine: eräät keskivarakkaista haaksirikkoutuvat, tulevat hevosettomiksi ja sittemmin maatyöläisiksi, tehtaalaisiksi; toiset voimistuvat vähitellen, »rakentavat», kiipeevät rikkaiksi, tulevat »manttaalijehuiksi», paikkaavat itselleen työläisiä, hankkivat koneita, — tulevat sanalla sanoen liikeyrittäjä-kapitalisteiksi. Kas tästä syystä voidaan talonpoikaisväestä sanoa, ettei se ole luokka. Siinä täytyy erottaa ainakin kolme ryhmää: kulakit taikka maatalousporvaristo, joka riistää palkkatyötä; keskivarakkaat, jotka hoitavat omaa raatajatalouttaan, mutta eivät riistä palkkatyötä, ja lopuksi puoliproletaarit ja proletaarit.
Ei ole vaikeata käsittää, että kaikki nämä ryhmät katselevat asemansa mukaisesti eri tavalla proletariaatin ja porvariston välistä luokkataistelua. Kulakit tavallisesti ovat liitossa porvariston kanssa ja hyvin usein tilanherrojen kanssa (Saksassa esimerkiksi niin sanotut »suurtalonpojat» kuuluvat yhdessä pappien ja tilanherrojen kanssa samoihin järjestöihin; aivan samoin Sveitsissä, Itävallassa, osittain Ranskassakin; Venäjällä kulakit rupesivat jo v. 1918 tukemaan kaikkia vastavallankumouksellisia salaliittoja). Puoliproletaariset ja proletaariset kerrokset luonnollisesti tukevat työläisiä heidän taistelussaan porvaristoa ja kulakkeja vastaan. Mitä tulee keskivarakkaisiin, niin on asianlaita tällöin verrattomasti monimutkaisempaa.
Jospa keskivarakkaat talonpojat voisivat heti tajuta, ettei enemmistöllä heistä ole kapitalismin vallitessa ulospääsyä, että vain harvat heistä voivat läpäistä kulakeiksi, mutta loput ovat tuomitut puoliksi keijurin elämään, silloin he kaikki päättävästi ja täydelleen asettuisivat tukemaan työläisiä. Mutta heidän onnettomuutensa on sama kuin käsityöläisten ja kaupunkien pikkuporvariston yleensä. Jokainen heistä toivoo sisimmässään pääsevänsä pinnalle, rikastuvansa. Mutta toisaalta heitä sortaa kapitalisti, koronkiskuri, tilanherra, kulakki. Sen vuoksi keskivarakas talonpoika enimmäkseen häärää proletariaatin ja porvariston välillä. Hän ei mitenkään voi täydelleen asettua työväen ohjelman kannalle; mutta samaan aikaan hän pelkää tilanherraa tulta pahemmin.
Erittäin selvästi tämä voidaan havaita täällä Venäjällä; keskivarakkaat talonpojat ovat tukeneet työläisiä tilanherraa ja kulakkia vastaan; mutta sitten he usein ovat pelänneet, että ei vaan »kommuunian» aikana olisi pahempi, ja siirtyneet työläisiä vastaan: kulakkien on onnistunut viekotella heidät; mutta kun uudelleen on ilmestynyt tilanherran vaara (Denikin, Koltshak), — he ovat uudelleen alkaneet tukea työläisiä.
Tämä tilanne on kuvastunut myöskin puolueiden taisteluissakin. Väliin keskivarakkaat talonpojat ovat kulkeneet työväen puolueen (bolshevikki-kommunistien) mukana, väliin kulakkien ja suurtalonpoikain puolueen, sosialivallankumouksellisten, mukana.
Työväenluokka (proletariaatti) muodostaa luokan, jolla »ei ole muuta kadotettavanaan kuin kahleensa». Sitä ei ainoastaan riistä kapitalistit, mutta sen liittää yhteen, kuten olemme jo huomanneet, itse kapitalistisen kehityksen kulku mahtavaksi voimaksi solidaariseksi, yhdenmukaiseksi voimaksi, joka on tottunut työskentelemään yhdessä ja yhdessä taistelemaan. Sen vuoksi työväenluokka on kapitalistisen yhteiskunnan kaikkein etumaisin luokka. Sen vuoksi sen puoluekin on kaikkein etumaisin, kaikkein vallankumouksellisin puolue, minkälainen vain saattaa olla olemassa.
Luonnollista myöskin on, että tämän puolueen päämääränä on kommunistinen vallankumous. Ja tämän päämäärän vuoksi proletariaatin puolueen täytyy olla tinkimättömän. Sen tehtävänä ei ole tinkiä porvariston kanssa, vaan kukistaa porvaristo ja tukahuttaa porvariston vastarinta. Sen, tämän puolueen, tulee »paljastaa riistäjäin etujen sovittamattoman vastakohtaisuuden riistettäväin etuihin nähden» (kuten lausuttiin vanhassa ohjelmassamme, jonka menshevikitkin allekirjoittivat; tämän he kuitenkin ovat perusteellisesti unohtaneet ja suutelevat porvaristoa).
Mutta minkälaisen tulee puolueemme suhteen olla pikkuporvaristoon, kaupunkien ei-proletaariseen köyhälistöön, keskivarakkaisiin talonpoikiin?
Ylläesitetystä on tämä suhtautuminen selvä. Meidän tulee kaikin tavoin selittää ja todistaa, että kapitalismin vallitessa toiveet paremmasta elämästä ovat petosta tai itsepetosta. Meidän tulee kärsivällisesti ja alituiseen selittää keskivarakkaalle talonpojalle, että hänen tulee päättävästi siirtyä proletariaatin leiriin, taistella tämän kanssa mistään vaikeuksista huolimatta; meidän velvollisuutemme on osottaa, että porvariston voittaessa hyötyvät ainoastaan kulakit, jotka muuttuvat uudeksi tilanherraksi. Meidän tulee sanalla sanoen kutsua kaikki työtätekevät sovintoon proletariaatin kanssa ja siihen, että kaikki työtätekevät siirtyisivät työväenluokan käsityskannalle. Pikkuporvaristo ja keskivarakas talonpoikaisväki ovat täynnä ennakkoluuloja, jotka ovat kasvaneet heidän elinehdoistaan. Meidän velvollisuutemme on paljastaa todellinen asiainlaita; käsityöläinen ja raatajatalonpojan asema on kapitalismin vallitessa toivoton ja turhaa on lohdutella itseään ruusuhohteella; kapitalismin vallitessa heidän harteillaan tulee aina istumaan tilanherra, vanha aatelinen tai uusi kulakista noussut; ainoastaan proletariaatin voittaessa ja lujittuessa voidaan elämä rakentaa uusille perusteille. Mutta koska proletariaatti voi voittaa järjestyneenä ja voimakkaana, tiiviin sekä päättävän puolueen avulla, niin meidän tulee kutsua riveihimme kaikki työtätekevät, joille tämä uusi elämä on kallis ja jotka ovat oppineet ajattelemaan ja taistelemaan proletaarisesti.
Mikä merkitys lujan ja taistelukuntoisen kommunistisen puolueen olemassaololla on, näkyy Saksan ja Venäjän esimerkeistä. Saksassa, jossa proletariaatti oli kehittynyttä ei kuitenkaan ennen sotaa ollut sellaista työväenluokan taistelupuoluetta kuin venäläiset bolshevikki-kommunistit ovat. Vasta sodan aikana toveri Kari Liebknecht, Rosa Luxemburg ja muut rupesivat luomaan erityistä kommunistista puoluetta. Tämän vuoksi koko vv. 1918 ja 1919 aikana ei saksalaisten työläisten onnistunut, huolimatta monista kapinoista, voittaa porvaristoa. Venäjällä taas oli sellainen tinkimätön puolue, kuin meidän on. Venäjän köyhälistöllä oli tämän vuoksi hyvä johto. Ja huolimatta kaikista vaikeuksista se oli tämän vuoksi ensimäinen proletariaatti, joka saattoi esiintyö niin lujana ja voittaa niin nopeasti. Meidän puolueemme voi siinä suhteessa olla ja onkin esikuvana muille kommunistisille puolueille. Sen lujuus ja kuri ovat kaikkialla tunnetut. Se on todellakin proletaarisen vallankumouksen taistelukuntoisin ja johtavin puolue.