Julkaistu: 'Sozialdemokratische Abstimmungen'. »Sozialistische Monatshefte», 11 = 13 (1907), H.4, s. 265–271.
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Miten sosialidemokraatit äänestävät». Sanomalehti- ja Kirjapaino-osuuskunta »Vapaa Sanan» kustannuksella Vaasassa 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Kun meillä nyt valtiopäivillä suuri sosialidemokratinen ryhmä tulee alottamaan toimintansa, tulevat sen vastustajat lyömään »mynttiä» jokaisesta sen tekemisestä ja jättämisestä.[1] Miten tulee sosialidemokratien suhtautua sellaisiin reformiesityksiin, jotka eivät ole niin pitkälle meneviä kuin sosialidemokratien vaatimat? Ne kokemukset, joihin ulkomailla on tultu, voivat meidänkin valtiolliseen elämään tottumattomalle puolueellemme olla hyödyllisiä. Tunnettu saksalainen puoluetoveri Eduard Bernstein kirjottaa viimeisessä numerossa aikakauslehteä »Sozialistishe Monatshefte» (Sosialistisia kuukauslehtiä) asiasta huomattavia mietteitä, jotka asian polttavuuden vuoksikin meilläkin suomennamme kokonaisuudessaan. Kirjotuksen otsake on: Sosialidemokratien äänestyksiä.
»Vielä enemmän kuin varemmissa vaalitaisteluissa, on tällä kertaa (s. o. äskettäin päättyneissä Saksan vaaleissa) valtiopäivävaaleissa laulu sosialidemokratien äänestyksistä näytellyt huomattavaa osaa. Muurahaisen ahkeruudella ovat vastustajien asiamiehet penkoneet läpi valtiopäiväkeskustelunidokset, saadakseen kokoon mahdollisimman pitkän luettelon tapauksista, joissa Sosialidemokratia on äänestänyt enemmän tai vähemmän tärkeitä reformeja (uudistuksia) vastaan. Lukemattomissa lentokirjasissa on sitte tätä luetteloa levitetty, koko vastustajain sanomalehdistö on ne painattanut ja käyttänyt artikkeleihin sosialidemokratiaa vastaan, kaikissa vastustajien vaalikokouksissa on se antanut aihetta puheisiin paljaan kielteisyyden (negatsionin) puoluetta vastaan, ja sittekun sen oli viimenenkin valtakunnanliiton[2] tusina-agitatori täysin oppinut, on hyväksi lopuksi valtaistuinpuheen laatija[3] katsonut olevansa oikeutettu hyökkäykseen sosialidemokratiaa vastaan, joka hyökkäys meikeinpä vielä voittaa valtakunnanliiton ennätykset.
Sosialidemokratia ei ole kaikkeen tähän jäänyt vastausta vaille. Se on vasta-artikkeleissa osottanut miksi mainituissa tapauksissa sen edustasjien kielteisellä kannalla on ollut oikeutensa, että se ei ole milloinkaan ajanut politikaa: Kaikki taikka ei mitään, vaan milloin eivät määrätyt työväestölle vahingolliset yksityiskohdat tehneet hylkäämistä tarpeelliseksi, on hylkääminen ollut vastalause sen johdosta että reformi ei ole saavuttanut kysymyksessä olevassa tapauksessa mahdollisuuden rajaa. Syystä voi sosialidemokratia vedota siihen ja esimerkeillä sen vahvistaa, että porvarilliset puolueet samaten useampia kertoja ovat hylänneet reformiesityksiä koska niitten yksityiskohdat eivät vastanneet heidän toivomuksiaan. Mutta todistuskappale: tu quoque (sinä myöskin) ei riitä. Ei ole vielä mikään todistus toiminnan oikeudesta, että muut ovat tehneet samaten. Kuitenkin näin vedottaessa samantapaiseen menettelyyn syntyy aina kiistelyä, kuten esim. että esitetyissä tapauksissa asia kumminkin on ollut toisin. Ja voipihan sosialidemokratienkin äänestyksissä huomata lähemmin tarkastaessa eroavaisuuksia suhtautumisessa osittaisiin reformeihin. Samallaisten asianhaarain vallitessa ei puolue vuosien kuluessa ole läpeensä tarkoin asettunut samalle kannalle. Koska se ei ole löytänyt parlamentarista taktikaansa valmiina, vaan on sen täytynyt se askel askeleelta mnodostaa — prosessi, johon hallituksen politikan vaihtelevat suunnat itsestään ymmärrettävästi eivät voineet olla vaikuttamatta — niin ovat nämä eroavaisuudet kylläkin käsitettävissä. Mutta jos kohta ne ymmärrämme, niin täytyy meidän kumminkin myös sanoa, että niiden täytyy fäädä menneisyyden ilmiöksi.
Sillä asiat ovat niin kehittyneet että lujien toimintaohjeitten laatiminen ja asettaminen puolueen edustajille äänestyksiä varten on käynyt tarpeeksi puolueelle. Toiselta puolen on sosialidemokratian kasvavan levenemisen ja voiman mukana sen valtiollinen vastuunalaisuus suuresti kasvanut, ja toiselta puolen pitävät puoluetta sen vastustajat tässä suhteessa hyvin paljoa ankarammin silmällä. Ei tarvinne todistaakaan että edellinen johtuu jälkimäisestä, yhteenkuuluvaisuus on tässä kouraantuntuva. Eikä kukaan sosialidemokrati voi toivoakaan että tämä puolueen menettelyn silmälläpito vähenisi. Meidän on siihen mukaantuminen. Sillä onkin sivumennen se terveellinen vaikutus, että puolue pääsee yhä voimakkaampaan yhdenmukaisuuteen käytännöllisessä toiminnassaan ja sen menettelyssä ilmenevät toimintaohjeet käyvät vähemmänkin koulaantuneelle toverille yhä tajuttavammaksi, kun niitä nyt, kuten kysellessään helposti huomaa, useat toverit maassa eivät vielä oikein ymmärrä. He tietävät esim. kyllä puolueen julkaisuista, että jossain määrätyssä tapauksessa vissien työväenosien huomiotta jättäminen, toisessa tapauksessa rasitusten kohtuuton jakautuminen on ollut syynä miksi sosialidemokratiset edustajat ovat hylänneet reformilakeja; mutta kun kysyy heiltä miksi toisissa tapauksissa toimenpiteen puolinaisuus ei ole vielä aiheuttanut sitä vastaan äänestämään, silloin loppuu hänen tietonsa. Poikkeamisen määräävää syytä eivät he senkään vuoksi voi ilmaista, koska puoluekirjallisuudessa ei ole yritettykään muodostaa perusprinsipejä (periaatteita) sosialidemokratian parlamentariselle toiminnalle. Antiparlamentarinen (parlamentarismia vastustava) fraasi, joka niin kauan on kummitellut puolueen sanakirjassa, on tässäkin kohdassa ehkäissyt lausumasta ilmi sitä mikä on. Vieläpä sittekin kun puolue käytännöllisessä toiminnassaan oli eronnut siitä, on se teoretisesti vielä hyvän aikaa hallinnut puoluetta. On käytetty enemmän älyllistä terävyyttä pyrkimykseen — joka jo edeltäkäsin oli määrätty menemään karille — saada yhä voimakkaampi osanotto parlamenttitöihin sopusointuun parlamentarismin piintyneitten vastustajain kanssa, kuin ilmaisemaan teoriassakin puolueen käytännössä noudattaman toiminnan johdonmukaisuutta ja oikeutta. Samallaisten taantumuksellisten vaikutusten ansioksi on luettava, että sen sijaan koetettiin sitoa puoluetta siinä, missä ei ollut mitään syytä kannan määrittelyyn.
Eräs sanomalehtimies, joka eräästä keskustelusta, joka hänellä oli minun kanssani, on jälkeenpäin laatinut intervjuun (kuvauksen keskustelusta), jossa hän on minun suuhuni sosialidemokratiaan nähden pannut lauseen, että puoluekokoukset ovat humbugia. Itsestään ymmärrettävästi ei ole mieleenikään johtunut lausua niin halveksivasti neuvotteluista, joista sosialidemokratian vastustajatkin ovat tunnustaneet, että ne niissä ilmenevään älyyn ja avonaiseen mielipiteitten vaihtoon nähden voivat olla toisten puolueitten puoluepäiville mallina. Olen lausunut epäilykseni ja ehkä, keskustelu kun oli melkoisen vilkas, käyttänyt karkeata sanaa sellaisista kokousten päätöksistä, joilla koetetaan ainaiseksi määrätä sosialidemokratian politikaa. Että minä en sellaisille päätöksille anna mitään merkitystä, vaan päinvastoin hylkään ne törkeänä itsepetoksena, olen minä usein kylläkin artikkeleissani Sozialistische Monatshefte'ssä ja aikaisemmin Neue Zeit'issä[4] selventänyt ja muun muassa lausunut mielipiteeni Dresdenin puoluepäivillä, vedoten niihin moniin tapauksiin, jolloin puolue itse asiassa on määrätyssä situatsionissa (asemassa) polkenut omia kokousten päätöksiään. Ei siis voi olla kysymys laatia määräyksiä, jotka rajoittaisivat puolueen tai sen edustajain päättämisvapautta, kuten ei tähänkään asti ole ollut laiua, vaan yhdistää yleisiksi ohjeiksi ne näkökohdat, joitten mukaan puolue tekee päätöksensä parlamenteissa, tietysti pysyen niitten rajain sisällä, jotka sosialidemokratian periaatteellinen luonne määrää. Sillä luonnollisesti ei päättämisvapaus saa olla samaa kuin periaatteettomuus päätöksiä tehtäessä. Vailla lujia periaatteita toimintaohjeinamme joudume hyljättävään opportunismiin (tuuliajopolitikaan), jota vaan ei ole ainoastaan siellä, missä ammattimyöntäjät istuvat, vaan myös siellä, missä pelkästä ajatuslaiskuudesta tai orjallisesta alistumisesta perittyihin käsitteihin pidetään kiinni kielteisestä kannasta, johon edellytykset ovat poistuneet. Puolueena, joka elää ja kehittyy, joka työväenluokan suurten tulevaisuudenintressien edustukseen pyrkii elimellisesti yhdistämään sen nykyisyydenintressien säilyttämisen; puolueena, joka tietää, että yhteiskunnan taloudellinen itsekehitys kyllä luopi edellytykset sosialismin toteutumiseksi, mutta ei vielä tätä itseään, sen toteutuminen kun juuri vaatii jatkuvaa tietoista ja suunnitelmallista tarttumista asiain johtoon, täytyy sosialidemokratian pidättää itselleen oikeus aina tarkistaa käytännöllistä toimintaansa. Wilhelm Liebknecht tapasi sanoa, että jos tunnin kuluessa olosuhteet muuttuisivat 24 kertaa, hän muuttaisi taktikaansa samaten 24 kertaa, ja Bebel on Dresdenissä toistanut saman lauseen. Se kuulostaa hyvin räikeältä ja sitä voitaisiin, sananmukaisesti käsitettynä, vetää jokaisen myöntyväisyyden puolustukseksi ja kaunisteluksi. Mutta mitä hän todella tahtoo sanoa, on kumminkin vain se, ettei meidän tule tarpeettomasti rajoittaa päättämisvapausoikeuttamme.
Tehtävänä on siis löytää mittapuu tai mittapuita äänestyksillemme, jotka suurimmman mahdollisen vapauden ohessa taktikan suhteen takaavat periaatteellisen yhtenäisyyden. Moni pitää tätä mahdottomana, moni taasen arvelee, että tämän yhtenäisyyden takaavat jo puolueen ohjelmassa lausutut periaatteet. Mutta kokemus on osottanut, ettei niin ole suinkaan laita. Ohjelma ei ole mikään taktikan johtonuora, se jättää useita kysymyksiä selvittelemättä, jotka siihen nähden tulevat kysymykseen. Minä en tiedä, katsooko Erfurtin ohjelman ensipuoliskkon tekijä[5] sen periaatteellisen puolen kanssa olevan sopusoinnussa taktikan, jota Itävallan sosialidemokratia on parlamentissa ja sanomalehdistössään noudattanut menestyksellisessä taistelussaan yleisen äänioikeuden puolesta. Siitä minä olen kumminkin varma, että joka Saksassa uskaltaisi suositella sellaista taktikaa, se saisi odottaa vähintäin pientä kirkkopannaa. Ja kuitenkaan ei aatteellisessa osassa ole mitään muuta kuin mitä on Saksankin puolueohjelmassa. Ainoastaan teoretisessa osassaan poikkeaa Itävallan sosialidemokratian nykyinen ohjelma — suuresti edukseen — Erfurtin ohjelmasta.
Yrityksiä ratkaista äänestysproblemi (kysymys) järkiperäisesti ei ole muuten saksankaan sosialidemokratiassa puuttunut; mutta ne koskivat vain erikoiskysymyksiä. Niin on Lübeckin puoluepäivillä 1901 tehnyt päätöksen, jolla tahdottiin kysymys tulo- ja menoarvioäänestyksistä järjestää yhtenäiseksi. Kohtaa tuskin vastaväitteitä, jos väittää, että tämä päätös ei ollenkaan vastaa tarkoitustaan, vaan voi korkeintaan käydä hätävarasta. Se on tilapäälaki, jollaisia puolue viime vuosina on useampia kertoja luonut: syntynyt tilapäisestä mielialasta ja suunnattu määrättyjä ilmiöitä ja tapahtumia vastaan, mutta ei suinkaan luotettava opas niitä hyvinkin erilaisia asianhaaroja varten, joitten vallitessa puolueen edustajain tulee määrätä kantansa, äänestävätkö tulo- ja menoarvion puolesta vai vastaan. Päinvastoin, se on muuttunut aivan epämääräiseksi erään lieventävän sanalisäyksen ja samallaisen jälkilauseen kautta. Kuultakoon:
»Siihen katsoen, että erikoisvaltiot kuten (Saksan) valtakuntakin kantavat luokkavaltion luonnetta eikä suo työväenluokalle yhtäläisiä oikeuksia, vaan olemukseltaan on pidettävä hallitsevien luokkien järjestönä herruutensa pystyssäpitämiseksi, lausuvat puoluepäivät toivomuksenaan, etteivät sosialidemokratiset edustajat (Saksan) erikoisvaltioitten lakialaativissa eduskunnissa äänestyksissä asetu ristiriitaan puolueohjelman ja proletarisen (köyhälistön) luokkatai-telun kera ja erityisesti hylkäävät kokonaisbudgetin (tulo- ja menoarvion) säännöllisesti. Tulo- ja menoarvion hyväksyminen voi tapahtua vain poikkeustapauksissa, pakottavista, erityisistä olosuhteista johtuvista syistä.»
Kokonaan huomioonottamatta kauneusvirheitä päätöksen (saksalaisessa) rakenteessa, jotka saavat selityksensä ja puolustuksensa siitä seikasta että se on silmänräpäyksen lapsi, jolla oli monta isää, asettaa päätös puolueen edustajille ratkaisevaksi uuden riitakysymyksen: »Mitkä ovat ne pakottavat syyt, ne erityiset olosuhteet, jotka voivat oikeuttaa normista (toimintaohjeesta) poikkeamisen.» Kun tämä jää määrittelemättä, käy kuin myönnettäessä oikeus hätävalheeseen: kellä on avara omatunto, sille on jokseenkin jokainen valhe hätävalhe, rigoristi (tuskallisen tarkka siveysopin noudattaja) tuottaa mieluummin lähimmäiselleen mitä suurimman sielullisen tuskan, ennenkuin hän rupeaa lausumaan sellaisiakaan hätävalheita, josta ei kellekään voi koitua pienintäkään vahinkoa. Jos siis tahdotaan saada normeja (ohjeita) parlamentarisia äänestyksiä varten, jättämättä yksinkertaisesti puolueen parlamentteihin lähettämien edusmiesten valtiollisen arvostelukyvyn ratkaistavaksi mikä kussakin tapauksessa on tarkoituksenmukaisinta, niin täytyy ne pukea oleellisesti tarkempiin määräyksiin kuin oli laita Lybekin päätöksen.
Ei kokonaisbudgettikysymyksen vuoksi, jossa suhteessa useimmissa Saksan kansaneduskunnissa asiat ovat niin yksinkertaiset ja selvät että [äänestykset eivät tuota sosialidemo-][6] krateille todellakaan mitään päänvaivaa, vaan uudistuslakeja ja sellaista koskeviin äänestyksiin nähden olen minä alussa mainittuun vastustajain peliin nähden, asettanut vastattavakseni kysymyksen, onko mahdollista, tarpeettomasti rajoittamatta puolueen edusmiesten parlamentarista kakkikaa, laatia sosialidemokratien äänestyspragmatika (ohjesääntö), joka silloin, milloin edusmiesten itsiensä keskuudessa syntyy mielipiteitten eroavaisuuksia, kuten useinkin on laita, helpottaisi yksimielisyyteen pääsemistä. Tovereille koko maassa tarjoisi sellainen hyvän oppaan, jonka avulla he voivat heti tarjota palvelustaan vastustajille, vaikkapa heillä ei olekaan yksityistapauksista tarkempia tietoja. Jos sellaisen pragmatikan voisi laittaa, olisi siitä varmasti useita etuja. Ehtona on vaan että vältetään kaikkea ahdasmielistä kasuistikaa (saivartelevaa yksityiskohtaisuutta). Sosialidemokratia ei lähetä mitään valtiollisia aapiskirjalaisia eduskuntaan, vaan puolueessa koeteltuja, kokeneita taistelijoita. Sen täytyy siis myöskin luottaa heillä olevan kyvyn mnodostaa taktikansa situatsionin (hetkellisen aseman) vaatimuksien mukaiseksi. Missä tämä kyky puuttuu, siinä ei pienimpiinkään yksityiskohtiin menevä ohjesääntö varjelisi erehdyksistä. Sillä kasuistikaa (oppia kaikista mahdollisista omantunnonkysymyksistä), joka sisältäisi luettelon kaikista mahdollisista tapauksista, ei ole olemassa. Ei voida riistää edusmiehiltä valtaa punnita, äänestävätkö puolesta tai vastaan, voidaan vaan määritellä säännöt, joita punnitsemisessa on otettava huomioon.
Ylläolevan sanottuani johdannoksi, tahdon jättää keskusteltavaksi muutamia yleislauselmia sellaista sosialidemokratian äänestyspragmatikaa varten. Ne eivät luonnollisestikaan tahdo käydä ainetta tyhjentävistä. Mutta ne tarjoavat aluksi kyllin aihetta keskusteluun.
1. Sosialidemokratia äänestää periaatteessa kaikkien esitysten puolesta, jotka merkitsevät oleviin oloihin parannusta sen pyrkimysten mukaisesti valtiolliseen, taloudelliseen, oikeudelliseen ja yleissivistykselliseen suuntaan.
2. Se seikka, että tuollaiset ehdotukset eivät mene niin pitkälle kuin mihin sosialidemokratian ohjelmassa esitettyjen periaatteitten ja vaatimusten mukaisesti on pyrittävä ja se että sosialidemokratian vastaavat esitykset tulivat hyljätyiksi, ei yksinään ole puolueelle vielä syy äänestää tällaisia ehdotuksia vastaan.
3. Mutta missä moiset ehdotukset sisältävät määräyksiä, jotka tärkeissä kohdissa merkitsevät päinvastaista, kuin mikä olisi parannus oleviin oloihin, s. o. missä reformi on sidottu oleellisiin huonontamisiin, esim. työväenluokan liikkumisvapauden rajoitukseen, erityisten työväenlajien valtiollisten oikeuksien supistamiseen, omistavien aseman helpotukseen köyhempien kansanluokkien kustannuksella, ja missä ei ole tilaisuutta näiden huononnusten poistamiseen, pitää sosialidemokratia sellaisten uudistusten ehkäisemistä aina tapauksen laadun mukaan joko sallittavana tai suorastaan velvollisuutenaan.
4. Sellaisten ehdotusten hylkääminen on myös silloin paikallaan, jos sen aikomat parannukset ovat riittämättömät, mutta reformi sillä lainsäädäntöalueella on välttämättömän tarpeellinen, niin että tämä hylkäys voi vaikuttaa pakotuksena antamaan myöten sosialidemokratien pitemmälle meneville vaatimuksille, mutta pahimmassa tapauksessa voisi vaikuttaa vain reformin kohtuullisen lykkäyksen.
5. Lopuksi voi reformiehdotuksen hylkäys olla sosialidemokratialle välttämätön, jos sen silmiinpistävänä tarkotuksena on ja sen hyväksymisestä ilmeisesti seuraisi osittaisuudistuksen kautta estää tai määräämättömään aikaan lykätä perinpohjainen reformi.
6. Sosialidemokratian suhteen budgeti (tulo- ja menoarvio-) kysymyksiin määrää itse budgetin tarkotus ja se, minkä hyväksi rahavaatimusten kyseessä olevan hallintoalan tehtävien sisäpuolella on aiottu. Kun sosialidemokratia periaatteellisesti äänestää jokaisen parannuksen puolesta, joka on sen vaatimusten ja periaatteitten suunnan mukainen, niin äänestää se myös tämän kanssa sopusoinnussa olevien parannusten puolesta sellaisessakin kulunkiarviossa, jonka se kokonaisuudessaan hylkää. (Esimerkiksi tästä voi ottaa sotalaitosarvion, jota sosialidemokratia kieltäytyy hyväksymästä, koska armeijan valtiosääntö-oikeudellinen asema ja sen sisällinen järjestysmuoto (ylennysjärjestelmä, kuri, palvelusaika, järjestys j. n. e.) eivät vastaa sosialidemokratian kansanvaltaisia periaatteita. Siitä huolimatta on sosialidemokratia suostunut vaatimuksiin, jotka tarkoittivat sotilasten ravinnon parantamista, korvauksen myöntämistä palvelukseen kutsutuille reservimiehille ja eläkkeitten korottamista ja itsekin tehnyt tämäntapaisia esityksiä. On olemassa käsityskanta, jonka mielestä olisi johdonmukaisempaa olla suostumatta sellaisiinkaan parannuksiin mitään antamaan, koska ne jättävät militarismin (sotilaslaitoksen) laitoksen muuttamatta, vieläpä tekevät sen siedettävämmäksi. Tämä käsityskanta olisi oikeutettu, jos sellaisten parannusten kieltämisestä voisi odottaa militarismin elämänpäivien lyhenemistä. Mutta näin ei ole laita, koska kaikki ei-sosialistiset puolueet tähän aikaan tukevat militarismia.
7. »Yksityisten hallintoalojen kulunkiarvion hyväksymisestä tai hylkäämisestä ei ole määräävänä yksinomaan kyseessä olevain hallintotoimien luonne vaan myös se henki, missä tätä hallintoalaa hoidetaan.»
[Itsestään ei sosialidemokratialla esim. ole mitään syytä kieltäytyä hyväksymästä valtion postiarviota, tulo- ja menoarviota valtion rautatiehallintoa tai oikeuslaitosta ynnä muita sellaisia varten. Vasta asianomaisten virastojen järjestys ja niitten johdosta vallitseva henki aiheuttaa hylkäämisen.]
8. »Kulunkiarvion hyväksyminen — olkoon sitten yksityisen hallintohaaran tai koko hallituksen — on luottamuslause sen johdossa oleville henkilöille ja vallitsevan hallitussuunnan tunnustaminen ja tukeminen. Kun sosialidemokratia vaatii kansan täyttä itsemääräämistä ja itsehallintoa, on itsestään selvä, että se ei voi myöntää mitään kokonaiskulunkiarviota sellaiselle valtiomuodolle, jonka hallitus ei ole vastuunalainen kansaneduskunnalle, vaan on kokoonpantu edesvastuuttoman hallitsijan (yksinvaltias Jumalan armosta y. m.) virkamiehistä, jotka tämä voi mielivaltaisesti asettaa ja erottaa. Budgetin kieltäminen on ainoa parlamenttarinen keino antaa painoa hallitustavan muutosvaatimukselle. Vain aivan erikoisissa, pakonalaisissa poikkeusoloissa voivat sosialidemokratit, panematta alttiiksi puolueen perusvaatimuksia, luopua sellaisissa valtioissa vaatimasta kulunkiarvion hylkäämistä.»
[Sellaisia poikkeustapauksia ovat lakimääräysten olemassaolo, mitkä tekevät mahdottomaksi äänestyksen kokonaisbudgetista, taikka sellainen valtiollinen asema, että budgetin (tulo- ja menoarvion) hylkääminen saattaisi ehkäistä aijottujen tärkeitten reformien toimeenpanon tai kukistaisi reformia ajamaan sitoutuneen ministeristön reformivihollisen koplan hyväksi. Viimemainittu tapaus saattaa tietysti tulla kysymykseen vain siellä, missa hallitusjärjestelmä jo suuresti lähenee parlamentarismia.]
9. Missä hallitustapa on parlamentarinen s. o. hallitus on kansaneduskunnan toimeenpaneva valiokunta ja tälle vastuunalainen, riippuu sosialidemokratian kanta kulunkiarviokysymykseen hallituksen kokoonpanosta. Niinkauan kuin sosialidemokratian vastustajat ovat enemmistönä parlamentissa ja jakavat keskenään hallituspaikat, tulee budgetin hylkääminen sielläkin olemaan sosialidemokratialle sääntönä. Valtiolliset suhteet, esim. voimakkaan taantumuspuolueen olemassaolo, joka kieltämällä kulunkiarviolta kannatuksen saisi sosialidemokratian avulla ohjat käsiinsä, voi olla viimemainitulle aiheena kulunkiarvion hylkäämiseen. Mutta tämä on poikkeus. Toisin on suhde hallitukseen, johon sosialidemokratia edustajiensa kautta ottaa osaa. Sellaista vastaan olisi kulunkiarvion kielto mieletön. Itse kysymys sosialidemokratian osanotosta sekahallitukseen ei enää ole äänestyskysymys ja menee tämän tarkastelun ulkopuolelle.
Nämä ovat muutamia johtolauselmia, jotka ovat perustuksena sosialidemokratien äänestyspragmatikalle. Ne eivät periaatteellisesti sano mitään uutta. Niitten tarkoituksena ei ole julistaa uutta potitikaa, ne ovat kuten asiain tuntija ilman muuta havaitsee, enimmäkseen johdannaisia puolueen tähän asti seuraamasta politikasta. Niitten päätarkoitus on kuten ylempänä selvitettiin, puolueen itseselvitys, sen taktikan perussääntöjen yhdenmukaisiksi saattaminen. Eivät lähestulkoonkaan kaikki toverit ole tietoisia siitä, mitä todellisuudessa on tähän asti ollut puolueen toiminnan maksimi (määräävä periaate.) Jos he olivatkin siitä tietoisia, tulisivat keskustelumme olemaan paljoa hedelmällisempiä kuin tänään, jolloin ne yhä uudestaan voidaan johtaa puhtaasti ulkonaisiin puoliin.
[1] Tässä julkaistussa tekstissä suomenkielisen lähdeteoksen fraktuuralla painetun tekstin w:t on muutettu v:ksi. MIA huom.
[2] Sosialidemokratian vastustamiseksi perustettu yleissaksalainen liitto. Suom. muist.
[3] Valtiokansleri, ruhtinas Bülow. Suom. muist.
[4] Molemmat tieteellisiä sosialistisia aikakauslehtiä saksassa. [Suom. muist.]
[5] K. Kautsky. [Suom. muist.]
[6] Suomenkielisestä lähdeteoksesta puuttuu hakasulkeissa oleva teksti, se on tähän käännetty saksankielisestä alkuteoksesta. MIA huom.