Julkaistu: Быстрянский В. А. Контрреволюция и ее методы: (Белый террор прежде и теперь). Пб., 1920.
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Vastavallankumous ja sen menettelytavat (Valkoinen terrori ennen ja nyt)». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 100. V. K. P:n Suomalaisten Järjestöjen Keskus-Toimisto, Pietari 1921.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Joukkoluontoista valkoista terroria, työläisiä ja talonpoikia kohtaan ovat vastavallankumoukselliset käyttäneet niillä alueilla, missä heidän on onnistunut kukistaa työläisten ja talonpoikain valta, ja pystyttää sijaan kapitalistien ja tilanherrojen herruus.
Terroriin ovat heidän asiamiehensä turvautuneet myöskin siellä, missä työläis-talonpoikaisvalta seisoo lujana, aivan Neuvosto-Venäjän sydämessä.
Meidän vihollisemme huutavat »bolshevikkien julmuuksista», mutta ne repressiiviset (väkivaltaiset) toimenpiteet, joita työläiset ja talonpojat olivat pakoitetut käyttämään riistäjien vastustuksen murtamiseksi, eivät millään tavalla vedä vertoja vastavallankumouksen valkoisen terrorin kauhuille.
Tällä tavalla olivat asiat myöskin kaikkein suurimman porvarillisen vallankumouksen — Ranskan vallankumouksen, — aikana 18 vuosisadan lopulla.
Louis Blanc kirjassaan »Ranskan Vallankumouksen historia» (12 nidos, sivu 42.) kirjoittaa tämän johdosta:
»Valkoinen terrori, joka merkitsee termidoriaanien juhlimista ja rojalismin uudestaansyntymistä, voitti kauhuineen vieläpä Syyskuun murhaamiset, Collot d'Herbois'n joukkoampumiset ja joukkohukuttamiset Kire-jokeen.
»Nykyhetkeen saakka on punaisen terrorin uhreista pidetty mahdollisimman tarkkaa luetteloa. Vallankumoukselta, joka suojelee isänmaata kuninkaiden liitolta sisältäpäin, ja pettureilta ja heidän apureiltaan ulkoapäin, vaadittiin päivä päivältä, melkeinpä tunti tunnilta selvitystä kaikista annetuista iskuista ja katkotuista päistä. Kun tarvittiin peittää häpeällä sotilas, joka oli tullut ihastuksiinsa heille uudesta maailmankatsomuksesta, ei julkisuuteen laskettu, — jotta olisi vaikutettu lukijan herkkätuntoisuuteen — yhtään tarkkaa kuvaa yksityisistä kiihoittumisista, taikka yleisen hävityksen kokonaiskuvaa. Mutta tähän hävitystapaan turvautuu senaikainen 'kohtuullisten puolue' omaamatta siihen mitään muuta vaikuttavaa syytä kuin vihan, — se toimii aivan maantiellä toimivan ryövärin tavoin. Mutta kaikki tämä huolellisesti peitetään. On jo aika saada selville koko totuus; on tullut aika näyttää, kuinka termidorianilainen taantumus — on muuttanut vallankumouksellisen tribunaalin murhaajien yksinvaltiudeksi. Punaisen ja valkoisen terrorin välillä on olemassa se ero, että viimeksimainittu ei sallinut mitään, mikä olisi muistuttanut oikeudellista tutkimusta tai laillisia muotoja.»
Vallankumous, — todistaa Louis Blanc, — teki kaiken voitavansa armahtaakseen syyttömiä. Tätä todistavat monet vallankumoustribunaalien antamat vapauttavat tuomiot.
Toisin menettelivät valkoiset.
»Vastavallankumouksen salaiset murhaajat päinvastoin eivät tunteneet minkäänlaista tutkimista ennen murhaamista», — jatkaa Louis Bianc, »he eivät sallineet mitään vitkastelemista ajatuksen ja toimeenpanon välillä, ei mitään laillista välittäjää mestaajan ja uhrin välillä, he kutsuivat mestaajaksi jokaista, jolla, oli sapeli kohtuullisuuden palvelusta varten; he asettivat itsellensä oikeuden salaa tappaa jokaisen, joka heidän silmissään — todellisesti eli erehdyksessä — näytti jakobiiniltä, missä hyvänsä he hänet tapasivatkin, kotikynnyksellä, tienkäänteessä tai kadulla; heidän murhaamisensa vankiloissa erottautuivat sillä erikoisuudella, että muutamissa kaupungeissa murhaajat olivat naamioituja; toisin paikoin he tekivät näistä teloitustilaisuuksista näytäntöjä suuren katselijajoukon läsnäollessa; lopuksi, kolmanneksi, he suuntasivat tykit vankiloita vastaan, ja elävältä polttivat avuttomia vankeja, säästääkseen itseltään vaivan tappaa heidät.
»Punaisen terrorin johtajat olivat järkähtämättömän vakaumuksen miehiä, yleisen pelastuksen kiihkoilijoita, synkällä ja armottomalla sydämellä varustettuja. Mutta he edes puhuivat omilla teoillaan; he eivät herjanneet ihmisyyttä veren punaama veitsi käsissään, seisten ruumisläjien päällä; he eivät heltyneet ja punastuneet, mennessään kuolemantuomioin, toimeenpanemaan.
»Valkoisen terrorin puoluelaiset päinvastoin olivat kohteliailla liikkeilla varustettuja henkilöitä, koreilevia tyhjäntoimittajia, muotinaisia, jopa osaksi hyväntekeväisyyttä näytteleviä henkilöitäkin. Valkoisen terrorin herruuden aikana kauheat ajatukset julkilausuttiin kaikkein naisellisimmassa muodossa; annettiin kunniasana tappaa vastustajansa aseettomana; vankeja ammuttiin tykeistä tai poltettiin elävältä, totellen kauniiden äänien antamia määräyksiä, jotta tuotettaisiin huvia ja tyydytystä naisille; ruoskittiin kaduilla onnettomia tyttösiä, jotka olivat syypäät siihen, että kyyneleet silmissä heittäytyivät surmattujen isiensä ruumiitten päälle. Surmaaminen tapahtui siis kokolailla hyvän yhdistyksen — porvariston puolesta, ja sen tyydyttämiseksi.
125 vuotta suuren Ranskan vallankumouksen jälkeen meikäläiset valkoiset matkivat, ehkä vielä hirveämmässä muodossa, ranskalaisten vastavallankumouksellisten valkoista terroria.
He ovat polttaneet elävältä vangittuja puna-armeijalaisia, he järjestivät julkisia työläisten ja talonpoikain teloittamisia porvariston hauskuudeksi; he saattoivat heidät sellaisten hirveitten kidutusten alaiseksi, jollaisia voi ajatella ainoastaan kaikkein turmeltunein mielikuvitus.
Samoinkuin ranskalaiset »musketöörit» meikäläiset työläisten ja talonpoikain pyövelit myös olivat henkilöitä »hyvästä säädystä», — nämä ruhtinaat ja paroonit olivat kaikkein läheisimpinä osanottajina viimeiseen valkokaartilaisten salaliittoon Moskovassa, ja ehkä juuri joku tämän »Kunniakkaan parven» jäsenistä heitti pommin Moskovan komitean huoneistoon!
Jokainen päivä on kuljettanut meille yhä uusia ja uusia viestejä valkoisen terrorin kauhuista valkoisten valtaan joutuneilla alueilla......
Voittajan alueelle jääneiden työläisten ja talonpoikain kidutus menee yli kaiken rajan, — niiden rinnalla kalpenevat yksinpä vihollistemme keksimät ja ajattelemat kertomukset punaisesta terroristakin. Tuhansilla hirtetyillä, poltetuilla ja silvotuilla merkitsee riemuitseva vastavallankumous tiensä.
Näin oli myöskin ennen — suuren Ranskan vallankumouksen aikakautena. Yksinvaltiuden — monarkian — puoluelaiset, rojalistit, eivät perääntyneet minkäänlaisten julmuuksien edessä siinä kansalaissodassa, jota he kävivät Ranskan kansaa vastaan.
Balzac romaanissaan »Les Chouans», jonka aiheena esiintyy Vendée, kertoo kansalaissodan »kauhuista», »julmuuksista», jotka luultavasti ihmissyöjätkin kieltäisivät.
Mutta on tärkeätä huomata, että kannibaaliset tavat ottivat käytäntöön juuri vallankumouksen vastustajat.
Raakalaisten tavoista kertoo Louis Blanc seuraavasti:
»Voi niitä tasavaltalaisia, jotka heidän onnistui vangita! Kaikki keinot, mitkä voitiin ottaa käytäntöön heidän kiduttamisekseen, kaikkein hiotuimmatkin julmuudet, otettiin heti käytäntöön Jumalan ja kuninkaan nimessä.
»Rouva Larosse Jacklén, (yksi rojalistien johtajista) itse tunnustaa, että sota sekoittui rosvouksiin ja raakuuksiin. Totta kyllä, hän jatkaa: 'Tasavaltalaisten intoileminen paadutti kaikkein kovimmatkin sydämet. Mutta tasavaltalaiset puolestaan vakuuttivat, että he ainoastaan kostivat, ja on täydellisesti todenperäistä, että esimerkki julmuuksista, jotka muuttivat sodan teloitukseksi ja leimasivat saadun voiton häpeällä, oli annettu Machkulessa Charetten puoluelaisten, vendéelaisten, taholta'. (Ranskan vallankumouksen historia, IX. 282.)
Machkulessa tapahtuneita rojalistien julmuuksia kuvaa Louis Blanc seuraavalla tavalla:
"Jumalan ja kuninkaan nimessä tehdyt julmuudet voittivat kauheudessaan Syyskuun hirmupäivien kauhut. Syyskuussa tämä verinen oikeus vallitsi äärettömien vaarojen alaisena, juopuneen raivokkuudella; syyskuussa samaten tämä samainen juopumus ei asettanut minkäänlaisia esteitä oikeudelle, joka, vaikkakin oli hirveä, kuitenkin antoi monta vapauttavaa päätöstä; syyskuussa kuolemantuomiot olivat salatut pettävillä muodollisuuksilla, jotta uhri voisi viimeiseen saakka olla vapaa siitä raskaasta ajatuksesta, jonka varma tieto kuolemasta hänelle tuottaa; ja jos syyskuussa tapettiinkin ihmisiä, niin tapahtui se synkän hiljaisuuden vallitessa; ja ainoastaan ne, jotka olivat todistetut syyttömiksi, riemuitsivat». (Sama teos, VIII, 161.)
Piirin puheenjohtajalta Djubertilta, sahattiin kädet poikki ranteesta ennen surmaamista. Eläviä ihmisiä haudattiin maahan, ja, kirjoittaa Bossan, viereisellä avaralla niityllä, jonne kaupungin valloituksen jälkeen haudattiin tapettuja tasavaltalaisia, voitiin nähdä vielä maasta esiinpistäviä käsiä, jotka tarttuivat kiinni ruohoon, ja, näyttäen kummituksien käsiltä, turhaan koettivat nousta haudoistaan. (VIII. 163.)
Totta kyllä, vallankumouksellakin oli kiivastumisensa, välttämättömät jokaisessa kansanliikkeesä, mutta Louis Blanc lisää:
»Eroitus oli ainoastaan yksi; vallankumous itse rankaisi henkilöitä, jotka olivat sen palveluksessa; kaikilla näillä Schneider'eillä, Tallieneilla, Collot d'Herbois'illa, Fouchéilla ja Charetteillä ei ollut taipumattomampaa tuomaria kuin Robespierre; kun sensijaan rojalismi päinvastoin solmi seppeleitä rikoksiin syyllisille, mutta joilta se kuitenkin sai etuisuuksia.» (IX, 171.)
Aikansa eläneellä luokalla, jonka on kokonaan hävittävä vallankumouksen voittaessa, ei ole valitsemisen mahdollistuutta; — ennen näyttämöltä häviämistään se tekee epätoivoisia yrityksiä mielettömällä julmuudella pysähdyttää uuden maailmankatsomuksen voiton; ennen häviötään kuoleva luokka yrittää veriin tukahuttaa uuden elämän hennot taimet.
Näin on ollut, ja näin tulee olemaan, — kunnes proletariaatin lopullinen voitto tekee riistäjäluokan ainiaaksi vaarattomaksi.
Voittanut porvaristo on aina säälimätön ja armoton voitettua luokkavihoistaan kohtaan.
Hyvin tunnettu on se loistava sivu, jonka Marx omisti v. 1871 Pariisin kommunaardeja vastaan käytävälle Thiers'in oikeudelle:
»Järjestys, oikeudenmukaisuus ja sivistys ovat lopulta päässeet voitolle.
»Niin, se oli voitto. Porvarillisen järjestyksen sivistyneisyys ja oikeudenmukaisuus esiintyivät täydessä kauheudessaan silloin, kuin tämän järjestyksen orjat nousevat vallanptäjiään vastaan.
»Tällöin tämä sivistyneisyys ja oikeudenmukaisuus esiintyy avoimena, peittelemättömänä barbaarimaisuutena ja laittomana kostonhimona. Jokainen uusi vaihe työtätekevän ja omistavan luokan välisessä luokkataistelussa toteaa tämän seikan yhä selvemmin ja selvemmin. Vuoden 1871 ennenkuulumattomien kauhujen edessä kalpenevat yksinpä vuoden 1848 porvariston julmuudetkin. Se alttiiksiantamus, millä koko Pariisin kansa — miehet, naiset ja lapset — taistelivat vielä kokonaisen viikon senjälkeen, kun versaillelaiset jo olivat murtautuneet kaupunkiin, heijastaa heidän asiansa suuruuden yhtä kirkkaasti ja selvästi, kuin sotilaitten eläimelliset urotyöt heijastavat koko sen sivistyneistön mielialan, jonka palkattuina suojelijoina he olivat ja jonka puolesta he kostivat, — sivistyneistö, jonka eteen lopullisen voiton perästä nousi kysymys, minne panna surmaamiensa ihmisjoukkojen ruumiit. Tosiaankin, suuremmoinen sivistyneisyys!
»Jotta löytyisi jotain, jota voisi verrata Thiers'in ja hänen pyöveliensä käytökseen, olemme pakoitetut menemään ajassa taaksepäin, Sullan ja roomalaisten triumviraattien aikoihin. Samanlainen kylmäverinen ihmisten joukkoteloittaminen; samallainen pyövelien eroitukseton suhtautuminen uhreihin, heidän ijästään ja sukupuolestaan huolimatta; samanlaiset vankien kidutukset; samanlaiset vainoamiset, tällä kertaa kuitenkin kokonaista luokkaa vastaan; samallainen piiloittelevien johtajien villi ajometsästys, jotta ei vaan kukaan heistä pelastuisi; samanlaiset valheelliset poliittiset ilmiannot; samanlainen välinpitämätön, kokonaan taisteluun osaaottamattomien ihmisten surmaaminen. Eroitus oli vaan siinä, että roomalaisilla ei ollut käytettävänään 'mitraljöösiä', (eräänlaista kuularuiskua), jotta he olisivat voineet ampua vankeja joukottain; että heillä ei ollut 'laki käsissään', eikä huulillaan sanaa 'sivistyneisyys'.» (Kansasalaissota Ranskassa v. 1871.)
Suomen porvaristo julmassa oikeudenkäytössään Suomen työläisiä vastaan ei missään tapauksessa ollut huonompi Thierssiä ja hänen apulaisiaan. Pietarin Työl. ja Puna-armeijalaisten Neuvoston julkaisema kirja — (Kataja, »Porvariston hirmuvalta Suomessa».[1]) osoittaa selvästi, mikä olisi odottanut Pietarin työläisiä, jos Mannerheimin olisi onnistunut valloittaa Pietari.
Helsingin valloituksen aikana käydyissä katutaisteluissa valkokaartilaiset pakottivat naiset ja lapset ylöskohotetuin käsin kulkemaan edellään......
Onnettomien äitien ja lasten sydäntä särkevät huudot hukkuivat kuularuiskujen ja yhteislaukauksien rätinään. Mutta kukaan ei voinut heitä pelastaa julmien pyövelien käsistä. Läjittäin jäivät heidän ruumiinsa sillalle huutamaan kuolemaa ja kostoa porvaristolle.......
Samanlaista julmuutta osoittivat valkokaartilaiset valloittaessaan n. k. Turun kasarmit Helsingissä. Näihin kasarmeihin oli kokoontunut suuri joukko kaupungin ympäristöstä paenneita naisia ja lapsia. Piiritettyään kasarmit, valkoiset eivät päästäneet sieltä yhtään pakolaista ulos, vaan ne kaikki saivat surmansa, joko kuulista, tai tukehtuivat savuun ja paloivat.
Borgströmin tupakkatehtaaseen oli asettunut noin 175 työläisnaista, jotka rohkeasti taistelivat valkokaartilaisten maajoukkoja ja saksalaisten merivoimia vastaan. Kerrotaan, että melkein kaikki nämä urhoolliset naiset kaatuivat. Myöskin Söörnäisissä (työläisten kaupunginosa Helsingissä) erikoisesti kunnostautuivat nuoret tyttöset, etupäässä nuorisoliittolaiset.
Sanomalehti »Svenska Dagbladet» kertoo, että Helsingin valloituksen aikana saatiin kiinni 40 »punaista naista». Kerrotaan, että heillä oli tavattu aseet käsissä, ja sentähden »he vietiin jäälle, ja ilman minkäänlaista tutkintoa, ammuttiin».
Punaisten tukipaikkana olleen Ruotsalaisen teatterin valtauksen aikana valkoiset pakoittivat vangiksi ottamiaan punakaartilaisia kulkemaan edellään. Tällöinkin sai monta kymmentä vankia surmansa.
Mutta kaiken vihansa ja kiukkunsa valkokaartilaiset osoittivat vasta voittonsa jälkeen.
»Jo taistelun aikana», kirjoittaa Kataja, »valkoiset esiintyivät julmemmmin kuin verenhimoiset eläimet. Henkilökohtainen julmuus esiintyi heillä oleellisena ominaisuutena. [...] Mutta nyt on kaikki selvillä: Suomen työväenluokka kokonaisuudessaan, kaukaisesta pohjolasta aina Helsinkiin saakka, uhrasi taistelujen ensimmäisistä päivistä alkaen, suurimman veriuhrin, mitä minkään maan työväenluokka aina näihin päiviin saakka on uhrannut.» (siv. 6.)
Valkoisten voiton jälkeen alkoivat lukemattomat tuomiot ilman oikeudenkäyntiä.
»Erääässä paikassa» kertoo ruotsalainen taiteilija Mirén, »poliisimestarin tuli läpikäydä vangittujen luettelo, jonka yhteydessä selvisi, että ilman tuomiota oli ammuttu 41 henkeä, niiden joukossa muuan 17-vuotias tyttönen, joka oli syypää siihen, että oli valmistanut ruokaa punaisille».
Jokseenkin tarkan, punaisten pitämän kirjanpidon mukaan m. m. Kymin tehtaalla kuoli punakaartilaisia avoimessa taistelussa ainoastaan 43 miestä. Kaikki muut kuolleet ovat valkokaartilaisten murhaamia.
Työläisten teloituksia toimeenpantiin julkisesti.
»Helluntaipäiväksi oli Viaporiin järjestetty vankien teloituksia, joihin oli pyydetty saapumaan porvarillisia kirjailijoita ja muita huomatuinpia toimihenkilöitä. Heille haluttiin näyttää, ettei tuomittuja telotettaessa rääkätty, ja kutsutut valkoiset vieraat jäivät sillä kertaa täydellisesti tyytyväisiksi telotuksiin.» (siv. 8.)
Ennen teloitusta tapahtui myöskin vankien kiduttamisia.
»Silminnäkijäin kertomusten mukaan ammuttiin Helsingin esikaupungissa Töölöössä 14 p:nä Huhtikuuta 20 punakaartilaista. Toisella kertaa eräälle sopivalle paikalle Töölössä tuotiin 6 punakaartilaista. He olivat aivan hirveän näköisiä. Heiltä oli puhkottu silmät, toisilta oli leikelty korvat, muutamilta oli pää rikkihakattu niin, että aivot valuivat ulkopuolelle. Vasta tällaisten pitkien kidutusten perästä heidät vuoronperään ammuttiin.»
Silminnäkijät kertoivat valkokaartilaisten julmuuksista Lahden ympäristöllä seuraavaa:
»Vankeja kuljetettiin noin 200 henkilön suuruisissa joukoissa metsään tahi Lahden uudelle hautausmaalle, missä heidät kuularuiskuilla ammuttiin. Kiväärinlaukauksilla lopetettiin ne, jotka vielä voivat kohottautua maasta. Kuularuisku toimi muuttamia tunteja päivässä lakkaamatta. Vankien vaikeroimiset ja valitukset eivät auttaneet. Näihin vaikeroimisiin vastattiin vaan nauraen: tehän olette vaan punaisia piruja! Erään valkoisen sotilaan oman kertomuksen mukaan, yhtenä päivänä ammuttiin lähes kaksisataa naista räjähtävillä kuulilla, jolloin liha- ja aivokappaleet lentelivät ympäristölle. Vangit pakoitettiin kaivamaan hautoja näille onnettomille.» (siv. 9.)
Porvarillinen sanomalehdistö hyväksyi nämä julmuudet.
»Nimittäen vallankumouksellisia työläisiä villipedoiksi, »Dagens Press» kirjoittaa: »Onko villipetojen vapaaksilaskeminen hyväntekeväisyyttä ja onko se oikein? Onko oikein ruokkia näitä villipetoja sellaisena aikana, jolloin heidän tähtensä ei riitä leipää orvoiksi jääneille perheille?» (siv. 10.)
Mutta kaikkia työläisiä ei porvaristo voinut hävittää.
»Porvaristo ei voinut heitä kaikkia ampua, sillä se olisi kieltäytynyt omista saalistamiseduistaan. Mutta kostaa se yhä vielä halusi.»
Julmasti kosti porvaristo niille vangeille, joille se oli lahjoittanut elämän.
»Huolimatta siitä, että luokkasodan viimeisten päivien verilöylyissä oli surmattu tavattoman paljon ihmisiä, niin sittenkin vielä joutui muutamia kymmeniä tuhansia heitä vangeiksi. Heitä koottiin ja ajettiin kuin karjaa vankien keskitysleireihin. Sinne ajettiin myös pakolaiset, rauhalliset ihmiset, jotka olivat paenneet sodan alaisilta seuduilta tai tyhjennetyiltä paikkakunnilta, mikäli heitä ei ennätetty jo paikalla ampua.»
Valkoinen hallitus etsi vapauteen jääneitä punaisia.
»Aloitettiin täydellinen ajojahti — koirien avulla. Tällä tavoin saalis kasvoi sadoilla ja tuhansilla.» (siv. 12.)
Ja porvariston saalis oli suuri.
Valkokaartilaisten virallisten tietojen mukaan oli tällä tavoin keskitysleireiriin ja vankiloihin suljettu suunnilleen yli 70,000 henkeä, miehiä, naisia ja lapsia (tarkkaa lukua ei kukaan voi sanoa.) Jos otamme lukuun kaatuneet ja haavoittuneet, niin ei ole kaukana totuudesta, jos sanomme: koko Suomen järjestynyt työväestö oli joko haudassa tai raudoissa.» (siv. 13)
Ainoastaan osa siitä, mitä vangit kärsivät, voitiin saada julkisuuteen.
»Monilukuiset suut, jotka olisivat voineet kertoa yhä uusista ja uusista julmuuksista, ovat ijäksi valjenneet. Jokainen vangittu kärsi, jokaisella oli oma helvettinsä.» (siv. 14.)
Tuhansittain vankeja kuoli ruuan puutteessa ja julman kohtelun tähden.
»Viaporissa yksistään elokuussa kuoli 6–7000 vangitusta kolmasosa.» (siv. 15.)
Porvariston joukkoterrori työläisiä vastaan kaivoi juuret myöskin Suomen taloudellisen elämän alta, — samoin kuin kävi Ranskassa Pariisin Kommunin kukistumisen jälkeen.
»Sotilaiden keskuudessa syntyi epäjärjestyksiä huonon ruuan johdosta. Maalaiset eivät myyneet leipää tarpeeksi saakka, puolustellen itseään sillä, että he eivät voi tuottaa elintarpeita tarvittavassa määrässä, syystä, kun kaikki työvoima on vankiloissa. Tehtailijat halusivat myös panna käyntiin tehtaansa, mutta oppineita ammattityöläisiä ei ollut ollenkaan työmarkkinoilla. Tämä työvoima oli kokonaan, joko haudassa tai raudoissa.» (siv. 22.)
Tällöin porvaristo alkoi muodostella kaikenlaisia suunnitteluja vangittujen työvoiman käyttämisestä.
»Saksa lupautui antamaan tavaraa, mutta sillä ehdolla, että se saa vastikkeeksi muuta tavaraa. Suomessa vallitsi siihen aikaan kova puute keinotekoisista lannoitusaineista. Näitä oli saatavana Saksasta. Näinollen, aluksi vaihdetaan 5–6000 punaista työläistä Saksaan lannoitusaineihin ja kivennäisiin. Myöhemmin voidaan kyllä lähettää lisää, kunhan kauppa laajenee ... Eduskuntaa käskettiin — jonka se tietysti myöskin teki — antamaan laki, jonka mukaan pakkotyöhön tuomittuja voidaan lähettää rangaistustaan suorittamaan vieraaseen riistäjävaltioon, maan rajojen ulkopuolelle, häneltä itseltään siihen lupaa kysymättä.» (siv. 23.)
Käytettyään loppuun kaikki laittomat keinonsa, porvaristo jatkoi terroriaan »laillista» tietä.
Vankeja kohtaan osoitettiin kuulustelujen aikana mitä raainta käytöstä. Tutkijat eivät säästäneet uhkauksia, peloituksia ja vieläpä suoranaisia kidutuksiakaan, pakoittaakseen vangittuja tunnustuksiin ja ilmiantoihin.
»Annettiiin uusi laki 'valtiorikosoikeuksista'. Tämän, toukokuun 29 p:nä voimaanastuneen lain mukaan oikeusistuimet muodostuivat jonkinlaisiksi pika- eli kenttätuomioistuimiksi, sillä itse asiassa ei syytetyllä näissä tuomioistuimissa ollut mahdollisuutta vedota todistajiin, hänen huomautuksiaan ei otettu huomioon, hänen vetoamisensa ylempään oikeuteen oli sanan täydessä merkityksessä mahdotonta.» (siv. 26.)
Porvariston kostolta eivät säästyneet edes eduskunnan sosialidemokraattiset edustajatkaan.
»Syytetyistä edustajista yksi oli tuomittu kuolemaan, 6 henkilöä elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen, 1, — 11 vuodeksi, 5, — 10 vuod., 5, — 9 vuod., 19, — 8 vuod. ja 2 — 7 vuodeksi kuritushuoneeseen. Monet näistä tuomituista olivat sellaisia, jotka koko elämänsä iän kaikella sosialipetturien taitavuudella koettivat ylläpitää porvarillista yhteiskuntaa.»
Lopuksi muutamia lyhyitä yhteenvetoja oikeudenkäynnin pikaisuudesta.
»Huolimatta siitä, että vallankumouksellisten kohtalo ratkaistiin joutuisaan, umpimähkään, valkoisen porvariston oikeudenkäyttö meni kovin hitaasti eteenpäin. 25 p:nä heinäkuuta julkaistujen tietojen mukaan oli Suomen vankiloissa vangittuja vallankumouksellisia yhteensä 50,818. Näistä oli laskettu tuomiota odottamaan 13,000 henkeä. Vankilarangaistuksiin oli tuomittu 5,287 henkeä, ehdonaläiiseen vapauteen laskettu 4,345 henkeä, ja vapautettu ainoastaan 723 henkeä. Kuolemantuomioiden lukumäärästä ei ole varmoja tietoja, mutta sanomalehtien tietojen mukaan, oli näidenkin tuomioitten lukumäärä kokolailla suuri.
»Vielä viime vuoden (v. 1920) lopussa ja tämän vuoden alussa 7,000 vallankumouksellista kitui vankiloissa, odottaen tuomiotaan, ja lähes kaksikymmentä valkoisten tuomioistuinta työskenteli, lukeakseen kostotuomionsa näillekin vallankumouksellisille siitä, että he uskalsivat nousta oikeuksiaan puolustamaan.»
Tällä tavalla suoriutui valkoinen »demokraattinen» Suomi työläisjoukoista — tällainen on se osa, joka odottaa kapitalismin iestä vastaan nousevia työläisjoukkoja »kansanvaltaisuuden» maissa. Neuvomme kaikkia työläisiä lukemaan yllämainitun Katajan kirjan, jotta he tietäisivät, minkälaisen »vapauden», »kulttuurin» ja »sivistyksen» tuo tullessaan »demokraattinen» yhteiskuntamuoto.
Viime vuosien kuluessa ovat sanomalehdet kertoneet yhä uusia ja uusia viestejä juutalaisvainoista, jopa suoranaisia juutaiaispogromeistakin »kansanvaltaisissa» maissa.
Kaikkein huonommin ovat asiat tässä suhteessa kuitenkin Puplan tasavallassa.
Länsieurooppalainen demokratia, esiintyen 19 vuosisadan loppupuoliskolla Puolan itsenäisyyden puolustajana, oli selvillä siitä, että vapaa, kansanvaltainen Puola tulee esiintymään esitaistelijana eurooppalaista sivistystä uhkaavaa vaaraa vastaan, — vaara, joka sitä uhkasi sivistymättömän, tsaarinaikuisen Venäjän taholta.
Maailmanhistorian ivaksi on tämä vapaa, »kansanvaltainen» Puola Lännen imperialistivaltioitten käsissä muuttunut esitaistelijaksi sosialistista Neuvosto-Venäjää vastaan.
Ja tämä »vapaa» maa käytännössä uudistaa itsevaltiuden kauheimmat ajat, järjestäen juutalaispogromeja joukkomittakaavassa.
Asiapaperit, jotka ovat julkaistut sanomalehdessä »Hroniki Evrejskoj Shisnij»,(18 p:ltä Toukok. 1919. N:o 17.) lisäävät uusia viivoja siihen yhteiskuvaan millä tavalla nämä juutalaisverilöylyjen toimeenpanijat Puolassa toimivat.
Kas tässä amerikkalaisen elintarvekomissionin jäsenen Zukermanin kirje, joka oli julaistu Varsovassa ilmestyvässä juutalaislehdessä:
»7 p:nä Huhtikuuta. Valtiopäivien juutalaisedustajille. Minä allekirjoittanut, amerikkalaisen elintarvekomissionin jäsen, katsoen velvollisuudekseni saattaa teidän tietoonne sen suuren onnettomuuden, joka kohtasi meitä juutalaisia Pinskissä. Oleskellessani Pinskisssä, oli minun tehtävänäni järjestää juutalaiskomitea, jonka tehtävänä olisi ollut järjestää ja valvoa niiden avustusten jakoa, jotka Amerikassa asuvan juutalaisväestön keskuudessa oli kerätty sodan johdosta kärsimään joutuneille. Yksi tämän komitean lähimmistä tehtävistä oli jauhojen jako kaikkein köyhimmälle juutalaiväestölle. Komitea järjestettiin, ja laadittiin työsuunnitelma. Kaupungin osuusliikkeen myymälät olisivat tulleet olemaan jakelupaikkoina. Jotta jakelu olisi käynyt tarkoituksenmukaisesti, kutsuivat mainitut myymälät kokoon yhteisen neuvottelukokouksen. Kokous pidettiin lauvantaina, 5 p:nä huhtikuuta Kansantalolla, s. o. »Sionistien Klubilla», joka oli ainoa laillistettu juutalaisten kokoushuoneusto kaupungissa.
»Matkustin Pinskistä lauvantai-aamuna ja saavuin Brestiin saman päivän iltana. Sunnuntai-iltana saapui luokseni muutamia juutalaisia Pinskistä, jotka kertoivat, että asestetut henkilöt piirittivät Kansantalon, ja vangitsivat kaikki saapuvilla olevat; muutaman tunnin kuluttua heidät vietiin torille ja ammuttiin viimeiseen henkeen saakka. Ammuttujen lukumäärä nousee keräämieni tietojen muukaan noin 50–100 henkeen. Myöhemmin sain vielä tietää, että sotilaat ampuivat myös sattumalta ohikulkevia juutalaisiakin. Samoista lähteistä sain tietää, että noin 30–40 henkilöä on vielä vangittuna. On mahdollista, että he nyt jo ovat ammutut.
»Katsoen velvollisuudekseni kiinnittää huomiotanne kiireellisten toimenpiteitten välttämättömyyteen, sillä edellä kerrottujen Pinskin juutalaisten kanssa samassa junansa matkustaneet sotilaat olivat kerskailleet, että 'ei tämä vielä mitään, Pinskin juutalaisille tulee vielä kuumemmat paikat.' B. Zukerman.»
Ja Puolan ylin lakiasäätävä laitos ei päästä käsistään yhtään tilaisuutta, esittääkseen oman juutalaisvastaisen kantansa.
8 p:nä huhtikuulta oli eduskunnassa käsiteltävänä kysymys itäisten alueitten, — Liettuan ja Valkovenäjän — edustajien kutsumisesta ottamaan osaa valtiopäiväin työhön. Kansallisdemokraattinen enemmistö ehdotti nimitettäväksi 16 raja-alueitten edustajaa, luonnollisesti ainoastaan puolalaisen väestön keskuudessa; vasemmistopuoluelaiset taas vaativat vapaata edustajien valintaa. Kysymys herätti kiivaita väittelyjä, joihin otti osaa myös edustaja Grinbaum, puolustaen vastustuspuolueen näkökantaa. Hän osoitti, että käsittelynalainen kysymys on puhtaasti poliittinen, ja sen ratkaisua odottavat mielenkiinnolla ei ainoastaan tällä alueella asuvat puolalaiset, vaan myös muut kansallisuudet. Kysymättä viimeksimainituilta, emme saa yksinään päättää, tulevatko nämä alueet kuulumaan Puolalle vai ei. Täällä on puhuttu, — jatkoi puhuja — että Puolan hallituksen politiikka pyrkii voittamaan koko tällä alueella asuvan väestön luottamuksen. Mutta ikävällä täytyy merkitä, että kohtelu näiden alueitten juutalaisväestöä kohtaan on aivan päinvastaista. Jos hallitus eteenkinpäin tulee heitä tällä tavalla vainoamaan, ja sallii tällaisia väkivaltaisuuksia, kuin mitä tapahtui Pinskissä, — mistä muuten tulee tehtäväksi erityinen välikysely — niin ei voi odottaa, että sikäläiset juutalaiset olisivat erittäin halukkaita liittymään Puolan valtakuntaan. He näkevät väkivaltaisuuksissa uusia rajoituksien enteitä, ja tätä tulevat he voimakkaasti vastustamaan!
Edustaja Grinbaumin viimeisten sanojen aikana eduskunnassa nousi kuvaamaton meteli. Talonpoikaiset ja muut enemmistön edustajat olivat valmiit käymään suoraan käsiksi puhujaan. Korviasärkevän hälinän ja juutalaisvastaisten huutojen: »provokaattori», »ulos», »kieltäkää häneltä puheenvuoro!», j. n. e. aikana puhuja poistui puhujalavalta, saaden jälkeensä kirouksien ja uhkauksien ryöpyn.
Tässä selostus vielä toisesta puolalaisten edustajien esiintymisestä eduskunnassa.
Ed. Grinbaumin ja ed. Priluzkin esiintymisen jälkeen vastasi heille edustaja Korfanty Posenin alueelta:
»Muutama sana niille juutalaistovereille, jotka täällä eilen esiintyivät» — aloitti Korfanty, mutta hänet keskeyttivät heti huudot: »Mitä tovereita ne ovat?» »Minulle on juutalainenkin toveri, koska hän on kerran samassa istunnossa minun kanssani», selitti puhuja hyväntahtoisesti. Hänelle juutalaiset eivät ole kansallisuus, syystä, että he eivät esiinny kansallisten ilmiöitten mukaan, mutta kuitenkin, väkivaltaisuudet ja vainoamiset juutalaisia kohtaan hän tuomitsee. Puolan kansa tunnustaa, että heillä on käytettävinään samat oikeudet, kuin Englannissa, Amerikassa ja Ranskassa y.m., mutta ovat he puolestaan velvolliset täyttämään kaikki velvollisuudet valtakuntaa kohtaan. Se, joka Puolassa haluaa olla täydellisesti itsenäinen, sen tulee kieltäytyä kaikista oikeuksista.
Puhuja kertoo »juutalaisten raskaasta syyllisyydestä Puolan yhteiskunnan edessä». Täksi syyllisyydeksi Korfanty laskee sen, että juutalaiset eivät voi lukea pogromeja tavallisiksi ilmiöiksi.
»Lvovin pogromin jälkeen tohtori Tovij Ashkenasi (Lvovin kaupunginduuman varapresidentti) jätti ranskalais-englantilaiselle lähettiläälle kenraali Bartholomille selonteon pogromista, varustettuna numerotiedoilla uhrien lukumäärästä ja juutalaisille tuotetuista vahingoista. Tästä kävi selville, että pogromin järjestämiseen olivat osaaottaneet oppikoulujen opettajat, virkamiehistö, legionalaiset, katolinen hengellinen sääty ja Punaisen Ristin sisaret. Kun arkkipiispa — jatkaa edustaja harmissaan — vaati syyllisten nimiä tietoonsa, voidakseen heitä rangaista, puolustautui Ashkenasi sillä, että vaadittuja nimiä hänellä ei ole.
Edustajan, — ja hänen jälkeensä koko Puolan sanomalehdistön — harmi varmaan kaksinkertaistui senjohdosta, ettei selonteon tekijää, tohtori Ashkenasia, voitu syyttää provokatsioonista, eikä harkitusta Puolan halventamisesta ulkomaiden silmissä, koska hän, sanomalehtien mukaan, on »Puolan kansallisuuteen lukeutuva juutalainen».
Tässä muutamia, samasta lehdestä otettuja »kuvauksia maalaiselämästä».
Kirjoittaja vie meidät erääseen vallankumouksen tyhjentämään juutalaisen porvarin taloon muutamassa maaseutukaupungissa.
Tämän vaimo kertoo: »Kaikki me olimme rikkaita. Oman huonekalutehtaan omistimme, oli kunniallinen asema, nimi, arvo, kaikki. Ja vieläkin, kysykää keneltä tähansa, pikkupojiltakin: 'Kuka oli rabbi (herra) Haims?' — Heti hän sanoo, ja ei ainoastaan, kaupungissa. Koko lääni tunsi rabbi Haimin.»
»No, minkä johdosta halvaus hänet mursi», yritin minä saada esille haastateltavani muistoista.
»Otettiin tehdas, otettiin talo — otettiin kaikki. No, ja hän ei kestänyt. Kun käskettiin muuttamaan pois talosta, sai hän kohtauksen... Eikä hänen sydäntään särkenyt se, että käskettiin muuttamaan, vaan se, että häntä käskemään tuli Dovidke, sama Dovidke, joka aikaisemmin usein oli rukoillut rabbi Haimia antamaan hänelle tilauksia.» Ja kiihkeästi hän kyseli minulta, milloin kaikki tämä loppuu?
Mutta, sanomalehtimiehen kysymykseen: »Te varmaankin toivoisitte, että tämä pian loppuisi?», juutalainen vastasi: »Ei! Ihmiset pelkäävät pogromia, ja he (bolshevikit) eivät ainakaan sitä salli.
Menetettyään vallankumouksen kautta kaiken omaisuutensa, juutalaisporvaristo pelkää Neuvostovallan kukistumista, sillä se tietää, että vastavallankumouksen voitto merkitsee pogromien alkamista.
Sillä vastavallankumouksellinen agitatsiooni on aina kiinteästi yhdistynyt juutalaisvastaisen kiihoituksen kanssa.
Tässä kuvaus eräästä rautatiematkasta, otettu samasta »Maaseutuelämästä».
»Akkunan lähellä olevan penkin kulmauksessa istuu muuan rautatieläinen, — puolalainen — lakki takaraivolla, jonkunverran eteenpäin kumartuneena, jotain hiljaa ja kiivaana kuiskutellen. Hänen ympärilleen on kerääntynyt muutamia henkilöitä, — ulkomuodoltaan päättäen keinottelijoita — jännittyneinä kuunnellen tyytyväisyyden hymy huulillaan. 'Tiedättekö, minkälainen uutinen .... Itsellään Leninillä on vaimo juutalainen. Aivan totta, minulle eräs moskovalainen kertoi... Eipä turhaan sanota, että juutalaisten valta on alkanut. Jokaiseen neuvostoon ovat juutalaiset työntäytyneet, aivankuin omiin synagoogeihinsa. Niin, ja hallitsevat juutalaisen konsistorion malliin. Senjohdosta on järjestyskin tällainen.....»
Kuulijakunta hyvillään kohenteleikse; puhuja pelonsekaisesti vilkuili ympärilleen ja jatkoi: »Eikä millään tavalla saada noita kirotuita juutalaisia häviämään. Mitä Venäjän kansa oikein odottaa? Tyhmiä ovat, venäläiset, — siinä kaikki. Jokainen heidän niskoilleen istuu. Meillä Puolassa ei olekaan asiat sillä tavalla. Siellä ei juutalaisille annetakaan valtaa, — hyvin heitä löylyytettiin. Oletteko kuulleet, on olemassa kaupunki, — Ljvov. Kaupunki on puolalainen, mutta sikäläiset juutalaiset tulivat uppiniskaisiksi: emme anna Ljvovia Puolalle. Ja yhdessä vihollisten kanssa laillista valtaa vastaan nousivat. Mutta saivat he siitä pähkinän purrakseen, he .. he .. he .... laitettiin heille sauna .... he .. he .. he .. — Se niille kirotuille, joutaakin», hyväksyi arvokkaasti muuan pyöreänaamainen kuulija.
Koko työtätekevän luokan pusertaman keinottelijaluokan aivoissa liikkuu aina mitä verisimmät ajatukset. Ja silloin, jos mustien laumojen onnistuu voittaa työläisten ja talonpoikain valta, kieltämättömänä seurauksena heidän voitostaan tulee olemaan kauheat juutalaisveriloylyt.
Kas tässä, mitä kirjoittaa mainitun lehden kirjeenvaihtaja Mohilevin läänissä sijaitsevasta Hainikin kylästä: »Läntisen divisian kapinaan nousseet joukot, haluten kukistaa 'kansan ryövärien' vallan, niinkuin he manifestissaan sanovat, hajaantuivat Homelin ja Rezitsin alueella eri paikkoihin, ja alkoivat etsiä juutalaiskommunisteja ja aseita (lue: juutalaisten rahoja ja kalleuksia.).
Juutalaisverilöylyjen historiassa vielä ennenkuulumattomien kauhujen alaiseksi joutuivat Vasiljevitshin aseman asukkaat. Lauma huligaaneja ja roistoja — suunnilleen noin 15,000 miestä, hyökkäsi kylään, missä oli 85 juutalaisperhettä, reuhaten siellä kokonaista 5 päivää — maaliskuun 27–31 p:ään saakka. Joka 5–10 minuutin perästä joukko vaihtui, saapui yhä uusia joukkoja, ja kaikki kiiruhtivat heti kylään ryöstämään ja hävittämään. Ryöstettiin rahat, kerättiin viimeiset vaatteet, ja jalkineet, vietiin kalleudet ja ruokavarat. Riisuttiin ihmisiä aivan alasti; viimeiset saappaat ja housut vedettiin jaloista; alastomat ja paljaat ihmiset piiloittelivat metsissä ja soilla. Edessäni on erään Vasiljevin asukkaan kirje, jossa hän pyytää apua.
»Istun», kirjoittaa hän, »viidettä päivää kotona, enkä voi mennä ulos, sillä olen jäänyt ilman vaatteita ja kenkiä. Kun viimeisillä joukoilla ei ollut enään mitään ryöstettävää; kun kaikki arvokkaammat esineet olivat sotilaat vieneet, ja paikallinen väestö puhdistanut loput jälelle jääneet huonekalut, niin ettei taloihin ollut jäänyt jälelle muuta kuin neljä tyhjää seinää ja säretyt ikkunat, — silloin he, tyydyttääkseen kostonhimoansa, alkoivat tappaa ihmisiä. Heitä ei tyydyttänyt meidän omaisuutemme, — he janosivat verta, 10 paikkakunnan huomattavinta henkilöä tapettiin mitä julmimmalla tavalla. Tarvittiin ainoastaan jonkun pikkupojan osoitus, että hän on 'kommunisti', ja ijäkäs juutalainen surmattiin heti paikalle keskellä katua. Toinen juutalainen näki tämän akkunastaan, ja jonkun ajan kuluttua menee ulos, vetääkseen kuolleen taloon, pelastaakseen edes ruumiin joutumasta koirien raadeltavaksi. Häntä kohtasi sama kohtalo. Hänet ammuttiin edellisen viereen. Juutalaistyttösiä kohtaan käyttäydyttiin mitä eläimellisimmällä tavalla. Eräs heistä ei kestänyt häpeätä, vaan kuoli paikalle. Tapettujen ruumiit viruivat eri paikoissa, kun ei ollut kuka olisi haudannut; lopulta muutamat talonpojat kokosivat ruumiit ja hautasivat ne eräälle pellolle, sillä juutalaisten hautausmaata siellä ei ollut. Siis viimeinenkin toivomus 'tulla haudatuksi Israelilaisten tapaan' oli heiltä riistetty.»
»Samassa läänissä sijaitsevassa Hoinikan kylässä olivat asiat jo vähän paremmalla kannalla. Sotilaat saapuivat paikkakunnalle lauvantaina 29 p:nä Maalisk. erään paikallista syntyperää olevan upseerin johdolla. He vaativat kylältä 40,000 ruplaa. Vaikkakin summa oli suuri näin pienellä paikkakunnalle, päätettiin kuitenkin koota rahat. Mutta äkkiä tämä joukko poistui. Seuraavaa päivää vasten yöllä saapui uusi joukko, ja hajaantuivat heti asemalta kylään. He ennättivät jo tunkeutua muutamiin taloihin ja koota suuren summan rahaa, mutta 'Poalei Sion' liiton paikallisen järjestön puheenjohtajan tarmokkuudella ja itseuhrautuvaiduudella saatiin ryöstöt sotilaiden puolelta lakkaamaan. He vaativat 150 paria saappaita, 150 paria alusvaatteita ja leipää.»
Ja kaikki kapinat Neuvostovaltaa vastaan tapahtuvat Perustavan kokouksen lipun alla, joka siunaa juutalaispogromit.
Missä on Neuvostovalta, — siellä ei ole pogromeja; missä se kukistetaan, — siellä vallitsee keskiaikainen barbaarimaisuus.
Yleisen äänestyksen helmoista ulostullut Puolan »kansanvaltainen» tasavalta on kaukana veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden ihanteista, siitä tarumaisesta, »puhtaasta» kansanvallasta, joka Kautskyn ja hänen tovereittensa mukaan on olemassa. Se on kovin kaukana m. m. kansojen tasa-arvoisuusihanteen toteuttamisesta. Päinvastoin, juutalaipogromit ovat siellä tulleet jokapäiväisiksi ilmiöiksi.
Tässä muutamia tietoja, jotka me löydämme sionistisesta »Hroniki Jevreiskoi Shisni» (9 p:ltä toukokuuta 1919. Nro 16.) varustettuna päällekirjoituksella: »Puolalaisten julmuudet Pinskissä.»
»Pinskistä Minskiin saapuneet pakolaiset kertovat kauhistuttavan tiedon 37 rauhallisen kansalaisen ampumisesta. Puolalaisten kaupunkiintulon jälkeen yleinen toiminta kaupungissa kokonaan lakkasi. Ainoastaan sionistit osoittivat vielä joitakuita toiminnanmerkkejä. Muutamaa päivää ennen pääsiäistä oli Amerikasta saatu hyväntekeväisyysavustusta köyhien asukkaiden kesken jaettavaksi. Sionistit, puolalaisten sotilasvirkamiesten luvalla kokoontuivat klubillaan (Kauppiaskatu N:o 30.) yllämainittujen rahojen jakamisen yhteydessä olevien, puhtaasti teknillisten kysymysten käsittelemistä varten. Joku luultavasti samojen puolalaisten sotilasvirkamiesten lähettämä provokaattori oli kätkenyt alhaalle käytävään kiväärin, jotta kokoontuneita voitaisiin syyttää puolalaisen yarusväen aseistariisumisaikeista. Paikalle saapunut puolalainen sotaväki piiritti klubihuoneuston, ja kokoontuneet vangittiin. Sen jälkeen vangittuja alettiin laskemaan oven läpi toisesta huoneesta toiseen, ja joka toinen tuomittiin ammuttavaksi. Klubihuoneustolla oli kaikkiaan 47 henkeä, miehiä ja naisia. Tällä tavoin tuomittiin kuolemaan 37 henkeä. Onnettomat vietiin torille, asetettiin luostarin aitausta vasten, ja kaikki he niitettiin maahan paikalle tuodulla kuularuiskulla. Matkalla ampumapaikalle onnistuttiin muutamia vangituista ostaa sotilaitten käsistä suurilla rahasummilla, mutta, jotta täytettäisiin määrätty luku 37, otettiin kadulta kiinni toisia, jotka näinä onnettomina minuutteina sattuivat joutumaan heidän silmiinsä. Tällä tavoin otettiin kadulta kiinni kauppakoulun oppilas Hagelman, joka myöskin ammuttiin. Ammuttujen joukossa oli muutamia kaupungin huomatuinpia asukkaita. Niinpä, esim. ammuttiin yksityinen luottamusmies Beshut.
Vielä yksi tämän verisen sankarirunoelman huomattava kohta. Kun »Poalei Sion» puolueen puheenjohtajalle, ulkomaalaiselle ylioppilaalle Mednik'ylle ilmoitettiin että hän, arvan mukaan, ei kuulu ammuttaviin, vastasi hän pyöveleille: »Jos te kerran voitte ampua aivan viattomia ihmisiä, niin minä en halua armoa teidän käsissänne. Minä menen niiden keralla, joiden osalle on langennut kuolema.» Hänet ammuttiin yhdessä toisten kanssa.
Puolan eduskunnan edustajien Grinbaumin, Priluzkin y. m. taholta tehtiin tämän kauhistuttavan tapauksen johdosta välikysymys ministeripresidentille ja sotaministerille.
Juutalaiset edustajat tekivät kaksi allaolevaa ilmoitusta sotilasviranomaisten sallimista juutalaisväestön joukkoampumisista Pinskin kaupungissa 5 p:nä Huhtikuuta, ja joiden uhriksi joutui 40 aivan viatonta juutalaista.
Ensimmäinen ilmoitus sisältää amerikkalaisen elintarvekomissionin jäsenen Zukermannin kirjeen. Toinen ilmoitus kuuluu: »Herra Simon Rikvert saapui Pinskiin Puolan sionistien liiton amerikkalaisen jaoston valtuuttamana, jättääkseen asianomaiseen paikkaan Amerikasta saapuneet, Pinskissä jaettavaksi määrätyt rahat.»
Lauvantaina, 5 p:nä huhtikuuta. 1919 Pinskin asukkaat, — pääasiallisesti juutalaiset olivat määrätyt yleisiin töihin, (kasarmien puhdistukseen, puiden hakkuuseen). Noin kello 5 aikaan iltapäivällä kaksi nuorukaista, huomattuaan lähenevät sotilaat, pahenivat juutalaisten Kansantaloa, Bet-amia kohti. Sotilaat seurasivat heitä. Huoneustossa oli koolla muutamia kymmeniä henkilöitä; he olivat kokoontuneet kaupungin komendantin luvalla pitettävään sionistisen osuuskunnan kokoukseen; toiset tulivat saamaan selvitystä Amerikasta saapuneiden rahojen suhteen. Niiden henkilöitten nimiluettelo, joiden nimille oli tullut rahoja, oli ripustettu Bet-amin huoneuston seinälle. Muutamat läsnäolevista lukivat sanomalehteä; sotilaat aikoivat lähettää kaikki läsnäolijat pakkotöihin, mutta lahjuksilla saatiin heidät sentään leppymään. Ei kulunut kuitenkaan edes puolta tuntia, kun Bet-amin lähellä sijaitsevasta kasarmina olevasta realilyseosta tuli sotilasosasto, ja piiritti Kansantalon. Muutamat sotilaat murtautuivat huoneustoon, ja aikaansaivat esiintymisellään suuren hämmingin kokoontuneiden keskuudessa. Eräs heistä, Mooses Glauberman, kauhuissaan koetti juosta uloskäytävälle, mutta ammuttiin paikalle. Sotilaat ampuivat yhteislaukauksia ilmaan. Kaikki läsnäolijat kuljetettiin ulos, ja nelimiehisissä riveissä vietiin miliisiasemalle. Todistaja Simon Rikvert, oleskellessaan komendantin talossa, näki, kuinka henkilökohtaisessa tarkastuksessa onnettomia pilkattiin. Sen jälkeen, kun vangituilta oli otettu pois vähääkään arvokkaammat esineet, kuten rahat, kellot, y.m., heidät vietiin luostarin edustalla olevalle kentälle, ja asetettiin riviin. Kuultiin sydäntäsärkeviä vaikerruksia.
Todistaja oli tällä hetkellä myös torilla. Hänen luokseen tuli upseeri, ja kysyi, mitä hän täällä tekee. Tarkastettuaan herra Rikvertin paperit, hän neuvoi tätä kääntymään syrjäkadulle, jonka viimemainittu tekikin. Kulkiessaan yli kadun, Rikvert näki loistavalla karbiidivalonheittäjällä varustetun, sotilailla kuormitetun automobiilin lähestyvän. Ennättämättä vielä mennä omaan asuntoonsa matkustajakodissa Suurella Vove kadulla, kuuli hän kuularuiskuammuntaa ja kivääriyhteislaukauksia.
Seuraavana päivänä sai hän torin laidassa asuvilta juutalaisilta tietää, että vangitut jaettiin kahteen ryhmään, joista ensimmäinen ryhmä ammuttiin heti, ja toinen luovutettiin puolalaisille santarmeille. Tämän tiedon vahvisti komendantti, keskustellessaan todistajan kanssa.
»Lauvantaina, ennen ampumista, Rikvert kysyi eräältä Pietarinkadulla sijaitsevan poliisiaseman virkailijalta syytä vankien pilkkaamiseen. Virkamies vastasi, että vangitut olivat bolshevikkeja, että he olivat tappaneet erään upseerin ja sotilaan, ja että Bet-amista oli löydetty aseita. Toisena päivänä ampumisen jälkeen todistaja tiedusteli komendantilta, oliko juutalaisten Kansantalolla löydetty aseita, ja oliko surmattu upseeri ja sotilas. Tätä tietoa komendantti ei kuitenkaan vahvistanut, ilmoitti vaan, että vangituilta löydettiin punaisia merkkejä, ja että Bet-amin huoneustosta oli löydetty revolveri. Varsova. Huhtikuun 8 p;nä 1919.»
Puolan kansanvaltainen hallitus kulkee tsarismin jälkiä. Kuten tunnettua, puolusteli Plehve Kishinevskissä toimeenpanemaan juutalaisten teurastusta sillä, että juutalaiset ovat vallankumouksellista kansaa. Samoin nytkin Puolan virallinen sähkösanomatoimisto, kertoessaan Pinskin tapahtumista, selvittää, että vangitut olivat »bolshevikkeja». »Hroniki Jevreiskoi Shisni» huomauttaa tämän johdosta: Huomattavaa tässä ilmoituksessa on se, että Puolan sähkösanomatoimisto, omia uutisiaan tuetakseen, nojaa amerikkalaisen lähetystön todistuksiin, jonka jäsenet, juutalaiset kansallisuudeltaan, »onneksi» olivat jo ennättäneet lähettää oman selontekonsa tapahtumista.
»Vahinko, että uutistoimisto ei tiedä, että eduskunnan juutalaisedustajat saivat tiedon Pinskin joukkoampumisista ei keltään muulta, kuin juuri amerikkalaisen elintarvekomitean jäseneltä, ja tämän ilmoituksen nojalla tekivät välikyselynsä, joka selvitti 'asian' aivan toisessa valossa. Ammutut olivat, — ei 'bolshevikkeja', niinkuin uutistoimisto koettaa uskotella, vaan aivan syyttömiä, ensiksi käsiin joutuneita juutalaisia.»
Kapitalistinen »kansanvalta» tuomitsee ammuttaviksi ei ainoastaan »bolshevikkeja», s. o. tietoisia työväenluokan esitaistelijoita, mutta myöskin muita, yksinomaan siitä syystä, että nämä ovat juutalaisia.
Omistavien luokkien »kansanvalta» merkitsee ei ainoastaan avointa porvariston luokkataistelua työväestöä vastaan, vaan myöskin hallitsevan porvariskansallisuuden sotaa sorrettuja kansallisuuksia vastaan.
Ja ainoastaan Neuvostovalta, lopettaen luokkariiston, hävittää myös samalla juuriaan myöden myöskin kansallisuusrorron. Ainoastaan Neuvostovallassa ei ole tilaa luokkasorrolle, eikä kansallisuusorjuutukselle.
[1] Ks. »Porvariston hirmuvalta Suomessa». MIA huom.