A.N.S. ja O.I.P.

Porvarillinen hirmuvalta Suomessa

1918

Julkaistu: 1918
Lähde: »Porvarillinen hirmuvalta Suomessa». Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1918
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine

I. Lopputaistelut.

Sen jälkeen kuin oli todettu, että Suomen vallankumouksellinen köyhälistö keväällä 1918 oli saanut vastaansa myöskin Saksan imperialismin harjaantuneet teurastajalaumat, kumoustaistelun jatkamisella sillä kertaa voinut enään olla tarkoituksena ratkaisevan voiton saaminen suomalais-ruotsalais-saksalaisista lahtarijoukoista. Viimeksi mainittujen lukumäärä, sota-teknillinen kunto ja sotilaallinen johto antoi niille, näet, niin suuren etumatkan Punaiseen Kaartiimme verrattuna, että kiista olisi ollut toivoton. Kaartimme saikin käskyn taistellen, annettujen ohjeitten mukaan perääntyä itäänpäin.

Tämä perääntyminen kuitenkin epäonnistui. Annettua perääntymiskäskyä ei noudatettu sillä täsmällisyydellä, joka olisi ollut välttämätöntä. Niillä rintamilla, missä asemat näyttivät lujilta, ei käskyä edes uskottu, eikä ajoissa pantu täytäntöön. Missä taas tilanne havaittiin epävarmaksi, noudatettiin käskyä. Mutta toisten tottelemattomuus tai vitkastelu haittasi tavattomasti täytäntöön panoa täälläkin. Liian myöhään vasta kaikilla rintamaosilla älyttiin asian todellinen tila. Ja niinpä sitten järjestetyn sotilaallisen peräytymisen sijalle, joka olisi voinut pelastaa — niinkuin oli tarkoitettu — kymmeniä tuhansia vallankumouksellisia taistelijoita, muodostui järjestymätöntä pakoa ja epätoivoisia lopputaisteluita. Ihailtava sankaruuskaan, monissa niistä taisteluista, ei voinut enää hirveästä tuhosta pelastaa kaartiamme.

Saksalaiset nousivat maihin Hangossa, valloittivat Tammisaaren ja etenivät heti Karjan asemalle saakka. Helsingin edustalla olevat Aalbergan patterit joutuivat ennen pitkää saksalaisten joukkojen käsiin ja Helsinkiä ruvettiin pommittamaan sekä maan että meren puolelta. Verisiä katutaisteluita käytiin. Nyt alkoi lahtarikomento etelä-Suomessa esiintyä räikeänä. Varsinkin Suomen omat lahtarit osoittivat erikoista julmuutta. Helsingin katutaisteluissa ne pakoittivat äitejä ja lapsia kulkemaan edellään kädet ylös kohotettuina. Kun kädet väsyivät, saivat he laskea ne päänsä päälle. Viisi tuntia kiduttivat julmurit siten onnettomia. Kaikkiaan oli rivissä ollut vaimoja ja lapsia 150. Mutta katutaisteluiden päätyttyä jäi eloon vain noin 50. Eniten lienee heitä kaatunut Pitkälläsillalla. Lahtarit olivat näet vaatineet sillan Sörnäisten puoleisessa päässä puolustusasemiin asettuneita punakaartilaisia antautumaan puolen tunnin kuluessa. Kaarti antoi kieltävän vastauksen. Tappelu alkoi. Lahtarit pakoittivat naiset ja lapset astumaan edellään. Onnettomain äitien ja lasten sydäntäsärkevät huudot kohosivat kuularuiskujen rätinän ja kiväärien paukkeen keskeltä. Mutta kenkään ei voinut heitä auttaa julmurien käsistä. Röykkiöittäin jäi heitä sillalle ruumiina huutamaan kuolemaa ja kostoa porvareille.

Yhtä julmasti menettelivät lahtarit n.s. Turun kasarmia valloittaessaan. Sinne oli paennut paljon naisia ja lapsia Helsingin läheisyydestä. Piiritettyään kasarmin, eivät lahtarit päästäneet pakolaisia pois, vaan saivat ne surmansa joko kuulasta tai tukehtuivat savuun tahi paloivat. Useita päiviä tämän hirmutapauksen jälkeen löyhkäsi kasarmista väkevä kalman haju.

Taisteluista Helsingissä kärsi eniten työväenyhdistyksen uljas talo. Huhtikuun 12 päivänä, jolloin saksalaiset tulivat Helsinkiin, laskivat he talon kuparipeitteiseen torniin tykin luodin. Kun puolustajat eivät antautuneet vielä seuraavanakaan päivänä, ammuttiin taloa tulipommeilla. Seurauksena: talo paloi sisältä täydellisesti. Hermannin ja Kallion työväenkortteleissa joitakuita taloja myös paloi.

Borgströmin tupakkatehtaaseen oli sijoittunut noin 175 työläisnaista, jotka taistelivat urhoollisesti 6 tuntia lahtarien maavoimia ja saksalaisten merivoimia vastaan. Kerrotaan miltei kaikkien näiden sankarinaisten kaatuneen. Söörnäisten puolustuksessa ovat myös, etupäässä nuorisoliiton tytöt kunnostautuneet kerrassaan hämmästyttävästi.

Sv. Dbl:n kirjeenvaihtaja kertoo Helsinkiä valitettaessa m.m. tavatun 40 »punaista naista» Lapinlahdessa. Sanotaan näillä olleen aseita ja siksi ne — »vietiin jäälle ja ammuttiin ilman muuta».

Ruotsalaista teatteria, joka niinikään oli eräs punaisten tukikohtia, valloittaessaan panivat lahtarit edellänsä käymään vankeja, ja näitä kaatui siinä kymmenittäin.

Miten hurjina lahtarit kaupunkia valloittaessaan ovat riehuneet, siitä saa jonkunlaisen kuvan erään porvarilehden julkaisemasta nimiluettelosta. Helsingin kaduilta, metsistä ja sairaaloista kerättiin yhtenä päivänä nimeltä lueteltujen henkilöiden ruumiita lähes 300, joukossa paljon vaimoja ja lapsia. Tuntemattomia ruumiita sen lisäksi paljon. Mutta kaikki nuo raskaat uhrit ja sankarillisuus, jota vallankumouksellinen työväki Helsinkiä puolustaessaan osoitti, ei voinut auttaa heitä itseään eikä edes merkitsevästi helpottaa toisten joukkojen peräytymistä itään päin.

Peräytyminen oli nyt vihdoinkin — huhtikuun loppupuolella — käynnissä. Länsi- ja lounais-Suomen joukot marssivat itää kohti, samoin pakolaisia. Hämeenlinnan ja Lahden välille oli niitä kerääntynyt hyvin paljon. Peräytymistä suorittavat kaartin joukot eivät niiden vuoksi tahtoneet päästä lävitse. Tiet ja metsätkin olivat täynnä miehiä, naisia, lapsia ja tavaraa, varsinkin elintarpeita, jota Porista ja Raumalta saakka oli tullut satoja hevoskuormia. Ja lahtarijoukkoja oli ihan kintereillä.

Hämeenlinnasta perääntymään lähdettäissä oli joukkojen keskuudessa — puutteellisen tiedustelun vuoksi — yleinen luulo, että Lahden kautta tie vielä olisi vapaa. Mutta niin ei ollutkaan. Saarroksissa olevat joukot joutuivat kauhun valtaan. Oli huutoa, oli melua, kirouksia. Mutta siinä oli oltava, ei auttanut mikään. Ja lahtarit tekivät veristä työtään. Varsin kamala verilöyly oli huhtik. 26 p. Hämeenlinnan läheisyydessä, Idänpään kylässä. Maantien ollessa pakolaisia täynnä avasivat lahtarit tykkitulen, pommittaen maantietä shrapnelleilla. Taloja tuhoutui. Pakolaisia täynnä olevalla tiellä tekivät shrapnellit peloittavaa tuhoa. Syntyi kuvaamaton sekamelska. Turhaan yrittivät kaartin joukot mennä eteenpäin: tie oli edellä kulkevain sulkema ja kaatuneet ihmiset ja hevoset muodostivat tielle ja ojiin suuria röykkiöitä. Olihan lähdetty pyrkimään Siperiaan! irvistelee lahtarilehden petomainen kirjoittaja.

Mieliala oli äärimmäisen kiihottunut. Etsittiin syyllisiä, kuten onnettomuuksissa aina. Toiset luulivat löytäneensäkin. Ne kirosivat ylintä sodan johtoa, syyttäen siitä, ettei se ollut ajoissa antanut peräytymiskäskyä. Mutta väärin ne siitä sitä syyttivät. Sillä toiset samoissa joukoissa tiesivät, että peräytymiskäsky oli annettu jo lähes kuukautta aikaisemmin, mutta että sitä ei oltu noudatettu.

Epätoivon kamppailua jatkui. Meidän hvökkäävät pääjoukkomme pääsivät ihan lähelle Lahtea. Vasen siipemme oli kokoonpantu varmoista joukoista ja taisteli hyvin. Mutta oikealla siivellä, joka piiritti koko Lahden kaupunkia Okeroisista ja Pennalasta päin, oli sellaisia joukkoja, jotka eivät tahtoneet pysyä ketjussa. Jos, kaikki joukot olisivat olleet päättäviä ja rohkeita, olisi tultu Lahdesta lävitse, vakuuttaa kuitenkin eräs mukana ollut, jonka kertomusta tässä seurataan. Taistelualue supistuikin pian ahtaaksi, kun oikea siipi peräytyi Lahden edustalle.

Lahtea vastaan tekivät punaiset kuitenkin toistakymmentä hyökkäystä. Mutta ne lyötiin takaisin raskain menetyksin. Paljon kaatui siinä kyllä saksalaisia ja suomalaisia lahtareitakin. Siitä huolimatta oli Lahti menetetty ja pääsy itäänpäin sen kautta katkaistu.

Kertojamme eli taistelussa Lahden rintamalla yhtä mittaa kolme vuorokautta. Huhtikuun 29 p. hänen onnistui päästä erään joukon kanssa saarroksesta. Jälelle jääneen Punaisen kaartin antautuminen tapahtui sitten 2 p. toukokuuta.

Taistelussa kaatui parhaita joukkojamme paljon. Teurastus vankien keskuudessa lahtarien voitolle päästyä oli hirvittävä. Kuka suinkin metsässä tavattiin, oli hän kaartilainen tai siviilipakolainen, se tapettiin. Eloon jääneet vietiin vankileiriin ja lahtarien toimittamasta säälimättömästä teurastuksesta huolimatta kertyi niitä Riihimäelle vielä kokonaista 10,000.

Viipuria vastaan alkoi vihollinen toimintansa iltayöstä huhtik. 24 p:ää vasten, suunnaten asemiamme vastaan kiivaan tykkitulen, jota aamulla seurasi kolmasti toistettu jalkaväen hyökkäys Rosuvoin ja Kangasrannan välillä. Samaan aikaan kaupungin sisällä olevat lahtarit yrittivät kapinaa. Saivat yöllä haltuunsa itäiset patterit linnoituksessa, vangittuaan kasarmin miehistön. Mutta Punainen Kaarti taisteli hyvin. Ulkohyökkäykset torjuttiin Ristimäen pattereilta ja Itäinen patteri vallattiin päivällä takaisin. Mieshukkamme oli verrattain vähäinen, noin 20–30 miestä, kun sitä vastoin lahtareita kaatui paljon ja itäisillä pattereilla joutui niitä runsaasti vangiksi. Edellämainittuna päivänä lahtarit eivät enempää yrittäneet. Mutta illalla 7–8 aikaan alkoi heidän tykistönsä jälleen toimia, jatkaen mitä kiivaimmin aina 11:een yöllä. Tätä valmistelua seurasi hyökkäys 5–6 aikaan aamulla 25 p:nä samalta kohtaa kuin edelliselläkin kerralla. Sekin torjuttiin.

Nyt seurasi hyökkäys hyökkäystä pitkin päivää, kivääritulen ollessa mitä kiivaimman molemmin puolin. Yöllä pauhasivat jälleen tykit ja aamulla saimme taasen torjua hyökkäyksen.

Mieliala miehistön keskuudessa oli uljas, kertovat mukana olleet. Kaikki tekivät tehtävänsä hyvin ja täsmällisesti. Yksinpä Uuraasta lähetetyt, eri rintamilta kerääntyneet pakolaisetkin, vain yön levättyään olivat valmiit taistelemaan viimeiseen saakka. Mutta 27 p:n aamulla aloitti vihollinen, joka oli saanut suuria lisävoimia, hurjan tykkitulen sekä idän että lännen puolelta. Iltapäivällä alkoi Kelkkalan puoleinen akea siipemme murtua ylivoimaisen hyökkäyksen edessä. Joukkomme täytyi peräytyä Kolikkoinmäen pattereille, missä jälleen alettiin sitkeä puolustus.

Mutta taistelu oli jo toivotonta. Seuraavana yönä murtui rintamamme Papulassa. Kuului huutoja, että vihollinen oli tunkeutunut kaupunkiin. Syntyi pakokauhua ja sitä hyväkseen käyttäen vihollinen valtasi kaupungin, jonka kohtalo jo ennemminkin oli ratkaistu.

Sanoin kuvaamatonta oli se, mitä nyt tapahtui. Tulipalojen kaameassa valossa teki vihollinen surmatyötään: ampui, löi, hakkasi maahan kaupungin puolustajia ja kumousliikkeeseen muuten osaaottaneita, jopa muitakin. Sadottain surmattiin vankeja kaduilla, pihoissa, puistoissa, liitereissä. Vankien ja surmattujen kellot, saappaat ja rahat ryöstettiin. Vangiksi joutuneet eivät saaneet mitään suojaa päänsä päälle vuorokauteen, puhumattakaan ravinnosta, jota monet saivat vasta viidentenä vuorokautena antautumisen jälkeen.

Uuraan linnoituksen kautta meritse pääsi pienempi määrä pakolaisia Venäjälle. Linnoituksen päällikkö, yhteisymmärryksessä pääilikkökunnan kanssa, katsoi silloisissa oloissa heidän Uuraassa olevien tehtäväksi pitää pakotietä avoimena. Lähetti huomautuksen Viipuriin, että saisivat lähettää miehiä ja tavaraa Uuraaseen, sitä myöten kuin asiat vaativat, sieltä edelleen kuljetettavaksi. Onnettomuudeksi ei tätä kehoitusta ajoissa noudatettu. (Tuloksettomiksi jäivät myös Pietariin siirtyneen sodan ylimmän johdon ponnistukset saada Pietarista laivoja lähtemään Viipuriin peräytyviä joukkoja tuomaan). Ainoastaan yhden matkan ehtivät laivat tehdä Kronstadtiin. Laivoja oli, eräs valtamerirahtilaiva, neljä matkustajalaivaa, pari hinaajaa ynnä tervahöyryjä. Mitä näihin mahtui, pelastui Kronstadtiin, missä miehet riisuttiin aseista ja saivat jatkaa matkaa Pietariin. Joidenkuiden harvojen onnistui paeta maitse Viipurista, loput jäivät lahtarien vangeiksi.

Suomen luokkasodan ensi vaihe oli siten päättynyt. Kansainvälinen imperialismi oli ensikerran iskenyt veriset kyntensä oikein todenteolla Suomen työväestön niskaan. Vallankumouksellinen työväenluokka oli henkisesti ja aineellisesti ollut liian heikko sen joukkioita vastaan, kun Venäjän köyhälistö ei jaksanut sitä auttaa, vaikka olisi tahtonut, ja kun Saksan työväki ei tahtonut vaikka se olisi voinut. Avoimessa taistelussa kolmekuukautisen raskaan talvikamppailun jälkeen se tällä kertaa tuli lyödyksi. Kansainvälinen imperialismi rehenteli voittajana. Se kävi nyt kostotyöhönsä.

Takaisin sisällysluetteloon

II. Teurastukset taisteluiden loputtua.

Suomen työväen luokkataistelun parinkymmenen vuoden aikana porvaristossa synnyttämä luokkaviha työväkeä vastaan — mikä ei ennen ollut päässyt purkautumaan, purkautui nyt alastomana, hurjana. Sitäkin enemmän, kun Suomen työväen vallankumous sentään antoi porvariston aavistaa — joskin vielä heikosti — mihin kumouksellisen työväen täytyi pyrkiä ja mihin se kerran oli todenteolla myös pyrkivä ja pääseväkin: porvarivaltion hävittämiseen ja työväen diktatuuriin, sekä sitä tietä kommunistiseen yhteiskuntaan. Tämän aavistuksenkin jo täytyi tehdä lahtariporvariston raivosta ja kostonhimosta hulluksi.

Jo varsinaisten taistelujen aikana olivat lahtarit riehuneet pahemmin kuin verenhimoiset pedot. Mieskohtainen julmuus olikin ollut niitten oleellisena ominaisuutena. Mutta ei yksistään eikä edes pääasiassa niin! Ei. Heti luokkasodan alusta lähtien oli työläisten murhaaminen ollut teoreettisesti suunniteltua ja käytännöllisesti laskettua sekä harkittua porvariluokan kostotointa työväenliikkeen tuhoamiseksi.

Vasta vallankumouksen jälkeen on tämä tosiasia selvinnyt monen monelle Suomen vallankumoustaisteluun osaaottaneelle. Tosin oli enteitä ja merkkejä olemassa jo aikaisemmin. Heti luokkasodan puhjettua alkoi näet lahtaririntaman takaa levitä huhuja verilöylyistä, joita lahtarit olivat panneet toimeen yli keski- ja pohjois-Suomen. Etelässä näihin huhuihin suhtauduttiin epäillen tai ei uskottu niitä ja sen vuoksi jätettiin valistavan varmuuden hankkiminenkin puolinaiseksi. Lahtarit osasivat myös pitää tekonsa melkoisessa määrässä salassa sellaisilta ulkomaalaisiltakin piireiltä, jotka niihin olisivat voineet moittien takertua. Niin pysyi verinen totuus, kaamea todellisuus kauan salassa tai epäselvänä. Nyt tiedetään: Suomen työväenluokka kokonaisuudessaan Utsjoelta Helsinkiin, on taistelun ensi päivästä lähtien kantanut raskaimman veri-uhrin kuin yhdenkään maan proletariaatti tätä ennen.

»Kohta Oulun ja Vaasan valloituksen jälkeen alkoi terrori», lausuu, eräs kirjoittaja. »Työväenliikkeen toimihenkilöt yli pohjois-Suomen vangittiin, suuret määrät heistä ammuttiin, taistelussa saatuja vankeja surmattiin, pahoinpideltiin j.n.e. Tuhansiin nousi se vankien määrä, jonka valkoiset heti alussa hallussaan olevalla alueella ottivat. Nämä olivat mitään pahaa aavistamattomia työläisiä. Vangitsemisen syyksi riitti, että kuului järjestöön, ampumisen syyksi, että oli luottamustoimessa. Täydellinen mielivalta vallitsi alusta alkaen valkoisten alueella, joko sitte ylimpäin käskystä — kuten joltisellakin varmuudella jo nyttemmin voidaan päättää — tai ilman, mutta Kuitenkin ylimpäin täydellisesti tietäen. Niinpä esim. Mäntän tehtaalla ottivat valkoiset valtaan päästyään viisi työväen toimihenkilöä ja lupasivat viedä heidät Vaasaan vangittuina, mutta seuraavana aamuna löydettiin heidät kirkkomaan aidan takaa pistimillä surmattuina; näistä yksi oli nainen. Kaupungeissa, joissa taisteltiin, pääsi valkoisten kosto tekemään työtään. Yksin Vaasassa, väittävät siellä olleet matruusit, teurastettiin 250 imatruusia; minkä verran lisäksi suomalaisia, siitä ei vielä ole tarkkoja lukuja. Oulussa ja Kemissä julistitivat 'kenttäoikeudet' tuomioitaan, joiden kautta monet tunnetut ja nimeltä mainitut puoluemiehet saivat hengellään maksaa sen, että olivat sosialidemokrateja. Sosialistien surmaaminen ei lopulta ketään liikuttanut — hyvä koulutus murhaajajoukoille siihen, mitä sittemmin etelä-Suomessa tapahtui.»

»Verisin hirmuvalta alkoi kuitenkin vasta silloin, kun valkoisen armeijan voittokulku Tampereen valtauksen jälkeen kävi etelää kohden. Käytäntöön pannut verituomiot ovat peloittavan lukuiset ja kauhistuttavan raakaluontoisia. 'Suomen Kuvalehdessä' on julaistu kuva Tampereelta punaisten ruumisröykkiöistä. Lehti kertoo, että kaupungin hautausmaalla olleessa kahdessa 50 m. pituisessa punikkien ruumisröykkiössä laskettiin olleen noin 1,200 ruumista. Oliko ruumiit kerätty siihen kaupungilta vai teurastettiinko noin paljon vankeja, siitä ei mainitse mitään. 'Eniten koski minuun' — kertoo ruotsinmaalainen taiteilija Paul Myren sanomalehtensä haastattelijalle — 'kun Tampereen hautausmaalla ammuttiin eräs nuori mies ja hänen vaimonsa. He astuivat tyyneesti vallille, jossa heidät piti ammuttamaan, käsivarret yhdessä, ja käänsivät kasvonsa kiväärinsuita kohden — melkeinpä hymyillen odottivat he luoteja'. 'Eräässä paikassa' — jatkaa herra Myren — 'piti erään ratsumestarin tarkastaa luetteloon merkittyjä vankeja, jolloin kävi ilmi, että 41 oli ilman tuomiota ammuttu, niiden joukossa muuan 17 vuotias tyttö, joka oli tehnyt itsensä siihen syntiin vikapääksi, että oli laittanut punaisille ruokaa.'»

Luotettavat tiedot yhä varmentavat alussa epämääräisinä liikkuneet kertomukset joukkoteurastuksista Kyminlaaksossa. Saatujen osittaisten yksityiskohtaisten tietojen mukaan riehui lahtariterrori seuraavasti:

Toukokuun 4 p:nä saapui lahtariosasto Kymin työväenyhdistyksen talolle, missä paikallisen punaisen kaartin esikunta sijaitsi. Lahtarit piirittivät talon etäältä ja ympäröivät kuudella kuularuiskulla. Kaikki punaiset komennettiin riveihin talon pihamaalle, jossa toimitettiin tarkastus ja aseistariisuminen. Iltamyöhällä vietiin vangit (eräitten tietojen mukaan noin 1,000 miestä ja 60 naista) vahvanlaisen vartioketjun sisällä Karhulan uuteen konepajaan, jossa saivat olla seuraavan päivän iltapuoleen asti.

Sunnuntaina toukokuun 5 p:nä klo 3 i.p. rupesivat lahtarit sitten teurastamaan vangituita työläisiä. Karhulan tehtaan n.s. puualueella ammuttiin 26 työläistoveria. Kertoja muistaa niistä seuraavat nimet:

Alarik Ahola, Vilho Höglund, Ville Stenman ja hänen poikansa Ville Stenman, Edvard Hakala ja hänen tyttärensä Tyyne Hakala, Voldemar Helander, Reino Stopsen, Akseli Kaipainen, Richard Oksanen, Antti Immonen, Rudolf Bärdling, Oskari Tietäväinen, Oskari Vilenius, Arvo Ahti, Kalle Hiironen, Aino Löytty, Edvard Tani ja lentäjä K. Roine.

Seuraav. sunnuntaina jatkettiin teurastusta. Surmattujen nimistä muistaa kertojamme seuraavat: Edvard Brunila, Toivo Sunila, Antton Turkia, Evert Ala-Turkia, Maurits Suvikas, Hugo Lindkvist, Tuomas Riihelä, Verner Aaltio, Ville Tyni, Janne Kaario, Heikki Vägg, Kalle Alho, Valfrid Frilund, Jaakko Surakka, K. Hellman, Antton Sutela, Viktor Helminen ja Fr. Hietala.

Sittemmin telotuksia jatkui loppumattomiin. Lahtarilehtien omien selostusten mukaan kaatui Kymistä punaisia vallankumouksellisia noin 500. Ne olivat lähes kaikki telotettuja.

Jotenkin tarkan punaisten pitämän tilaston mukaan kaatui kymiläisiä punakaartilaisia rintamalla vain 43 miestä. Loput kaikki »kaatuneet» jäävät lahtarien murhatilastoon.

Mainitsemista ansaitsee nuorukaisen Ville Stenmanin sankarillinen menettely. Hän pyysi säästämään isänsä hengen ja tarjoutui ammuttavaksi isänsä edestä. Mutta julmurit eivät ottaneet tarjousta huomioonsa. Poika tarttui isäänsä kaulaan, jolloin petomaiset lahtarit ampuivat niin että luodit lävistivät isän ja pojan. He kuolivat sankarikuoleman toistensa syleilyssä. Samoin sai sankarikuoleman Evert Hakala tyttärineen.

Teurastuksia Kymintehtailla johti ja ilmiantoja teki tehtaan poliisi. Kun vankeja oli kiusattu nälässä ja kurjuudessa 9 vuorokautta konepajassa, niin lähetettiin ne Kouvolaan. Heti sen jälkeen jätettiin Kymi paikallisten lahtarien haltuun.

Lahtarien komendanttina Karhulassa toimi insinööri A. Kramer.

Voikan tehtaalla tapettiin 170. Heidät ajettiin eläinten tavoin kansakouluharjun reunalle, jossa ammuttiin ja raadeltiin petomaisesti. Murhaaminen jatkui työläisten kodeissakin. Tapettiin vanhuksia, vaimoja; kostoksi murhattiin punakaartilaisten omaisia, veljiä, isiä. Sama menettely kohdistui kaikkiin työväen toimihenkilöihin, niihinkin, jotka eivät ottaneet osaa aseelliseen toimintaan.

Kotkan kaupungissa lahtarien siellä valtaan päästyä, yhtäpitävien tietojen mukaan, teurastattiin satoja sinne peräytyneitä kaartilaisia, kysymättä edes niiden nimiä. Joukottaan vain vietiin sivuun ja ammuttiin mäsäksi.

»Dagens Nyheterin» kirjeenvaihtaja kertoo, että kun Uudenmaan rakunat liikehtivät Jämsästä Toijalaan, niin »kaikki vangit ammuttiin».

Tampereella vangittiin porilaiset puoluetoverit Otto Peitsalo ja Tahvo Ruotsalainen ja vietiin Poriin. Paikkak. porvaristo häväisi heitä. He päästettiin senjälkeen vapaiksi. Samoin vangitsivat Kouvolassa sos. toim. Juho Rainion. Hänetkin raahattiin Poriin, jossa ammuttiin. Samoin on Porissa ammuttu työväenyhdistyksen monivuotinen puheenjohtaja Freedrik Laaksonen. Hänet murhasivat lahtarit petomaisesti, puhkoen ensin uhrinsa silmät. Kokemäellä on ammuttu kansakoulunopettaja Eero Väänänen ja Harjavallassa E. Lanne. Porissa ja sen ympäristössä on joutunut valkoisen terrorin uhreiksi satoja sosialisteja, sellaisiakin, jotka eivät ottaneet osaa punakaartin toimintaan. — Mäntsälän syrjäseudulla erään torpparin pojat toimivat punakaartin sotilaina. Heidän onnistui pelastua lahtarien kynsistä. Kun poikien isä, yli 70 vuotias vanhus ei rääkkäämälläkään voinut ilmoittaa poikainsa olinpaikkaa, jota ei tiennyt, niin lopuksi lahtarit murhasivat hänet ampumalla. —

Pienestä Rauman kaupungista kerrotaan porvarilehdissä: toukokuun 15 p. aamulla tuotiin Raumalle noin 500 vankia, niiden joukossa punaisten johtaja Mäki, Roslander y.m. ja saivat samana päivänä ansaitun rangaistuksensa.

»Kun saksalaiset saapuivat Helsinkiin» — kertoo eräs silminnäkijä — »astui siellä saksalainen komento voimaan. Mainittakoon, että siellä ei alkuaikoina huomattavammin vankeja teurastettu, mikä herätti tyytymättömyyttä porvaripiireissä. Ja suomalaisten lahtarien saatua sananvallan, alkoi myös yleinen terrori. Vankien teurastus on jo kauan ollut joka öinen toimitus Heisingissä.»

»Lahtarit panivat täydellisen ajojahdin toimeen Helsingissä: jokaisesta talosta punaisia etsittiin, vangittiin ja tapettiin. Työläisten vaimoja on myös paljon vangittujen joukossa.»

Kun valkoinen armeija saapui Helsinkiin juhlimaan — toukokuun 16 p:nä, muistettiin vankeja sillä kaamealla tavalla, että heitä ammuttiin tavallista lukuisammin. Helluntain pyhäksi oli Viaporiin oikein järjestetty vankien teurastus, jota katsomaan oli käsketty porvarillisia kirjailijoita ja yhteiskunnallisia toimihenkilöitä, muka osoittaakseen, ettei vankeja teurastettaessa rääkätä. Kutsuvieraiden-lahtarien keskuudessa olikin yleensä oltu tyytyväisiä, että toimitus oli sillä kertaa käynyt hyvin.

»Huhtikuun 14 p:nä teurastettiin, silminnäkijäin todistuksen mukaan, Töölössä 300 punakaartilaista, jotka ammuttiin kuularuiskuilla. Erääseen syrjäiseen paikkaan Töölössä tuotiin toisella kerralla 6 punakaartilaista. Ne voihkivat ja valittelivat kamalasti. Toisilta oli puhkaistu silmät, eräiltä leikattu korvat ja muutamilta ruhjottu pääluu, niin että aivot näkyivät. Sitten vasta pitkällisen kidutuksen jälkeen heidät vuoron perään ammuttiin. Heidän täytyi katsella tovereidensa teurastusta, kunnes seurasi oma vuoro. Lahtarit vain ilkkuivat ja jatkoivat kyynilliisesti työtään». — »Toukokuun 15 p:n aamulla tuotiin 15 vankia laivalle, vietäviksi Viaporiin teloitettaviksi. Näistä 14 oli aina kaksi raudoilla kytketty yhteen, viidestoista, kirjailija Irmari Rantamala, oli vapaana, paksut talviturkit ja talvilakki päässä, seisoen vartioituna laivan kannella. Kun laiva alkoi lähestyä Santahaminaa, joka oli yleinen teurastuspaikka, syöksyi Rantamala yli laivanlaidan mereen, aikoen hukuttautua, mutta turkit estivät häntä paikalla uppoamasta veteen. Teloittajat, joihin kuului 'Härmän poikia' ja Helsingin suojeluskuntalaisia, ampuivat hänet veteen, nostivat sitten ruumiin laivan kannelle, jonka veri kokonaan punasi. Tässä potkivat he vainajaa halveksien ja puhellen, että se mies teki kynällään enemmän pahaa kuin muut punikit pyssyillään. Ruumis raahattiin Santahaminaan, jonne vietiin toiset vangit, näiden joukossa kaksi naista. Hetken kuluttua palasivat teurastajat, mukanaan vaatteita, kenkiä, kelloja y.m., laulaen laivalle. 'Helsingin Sanomat' kirjoittavat, että Rantamala ammuttiin koska äyritti karata vankipaikaltaan.' Sellaisessa muodossa tuodaan totuus ilmi; muista teloituksista ei puhuttu tietenkään».

Heinäkuun 31 p:nä kirjoitetaan: Hyvinkään piirin punaisista vankijoukoista on Hyvinkään vankileirissä tähän asti ammuttu sadottain. Teurastusta jatkuu.

Lahden seuduilla ovat lahtarit tappaneet sadottain haavottuneita ja naisia, muista puhumattakaan.

Heinolasta, Kouvolasta, Kivennavalta, Ahvenanmaalta, Riihimäeltä, Säiniöltä, Uudeltakirkolta, Kuolemanjärveltä, Vihdistä — kaikkialta samaa! Hirvittäväksi on muodustava tilasto, joka näistä joukkoteurastuksista laaditaan. Kun Viipuri oli valloitettu, niin kaupungin porvaristo oli iloissaan voiton johdosta ja sitä tulvaili kaduille käytävien täydeltä.

Yhtäkkiä saapuu vankisaattue kadulle. Noin 600 vangittua punakaartilaista, joukossa vangittuja venäläisiä sivilihenkilöitä, siinä viedään vahvan sotilasvartioston saattamana linnoituksen valleja kohden. Tyyninä ja päättäväisinä kulkevat vangit katua edelleen, kaupungin herrasväen häväistyshuutojen, kirousten ja uhkausten saattamana.

Vankijoukko saapuu linnoituksen valleille. Heidät komennetaan pysähtymään ja asetetaan kolmeen riviin vallihaudan jyrkälle rinteelle. Ilmestyy sitten vallihaudan vastakkaiselle puolelle, sivuviistoon kuularuisku; se tähdätään vankeja kohden ja kuulanauha asetetaan paikoilleen. Rivit liikahtavat levottomasti ja hermostunut puheensorina kuuluu vankien riveistä. »Vangit hiljaa, jos tahdotte välttää pahinta», kuuluu vartiostoa komentavan upseerln ärähdys ia samalla annetaan kuularuiskukomennuskunnalle sovittu merkki. Hiljaisuus valtaa sotilaiden piirittämän vankijoukon ja kuularuisku alkaa rätistä. Se kääntyy hiljalleen ja ensimäinen vankirivi kaatuu toisesta päästä toiseen, kuten heinä. Kaatuneessa rivissä näkyy liikehtimistä ja kuuluu hiljaista valitusta. »Toinen rivi kuusi askelta eteenpäin», komentaa upseeri ja rivi siirtyy kaatuneen rivin ääreen. Komennus, ja kuularuiskutuli alkaa jälleen niittää vallankumouksellisten riviä. Vihdoin tulee kolmannen rivin vuoro, ja vähitellen kaatuu sekin kahden ensimäisen päälle.

Kuularuisku komennetaan pois ja tuodaan joukko lapioita, kaatuneiden peittämistä varten.

Pitkässä ammuttujen röykkiössä näkyy liikettä. Kuolon tuskissa siellä kiemurtelee suuri osa ammutuista, murskattuja, mutta vielä hengissä. Kuolevien korinaa, vaikerrusta ja uikutusta kuuluu rivistä, lapiomiesten syventäessä hautaa ja valmistaen tilaa kaatuneiden suurelle joukolle.

Kaatuneet vieritetään haudan pohjalle ja multaa lapioidaan päälle. Pahimmin kiemurteleville annetaan pistimellä »armonpistos», mutta vielä haudanpohjaltakin kuuluu hiljaista uikutusta ja huokauksia... ja siellä ja täällä liikahtaa käsi tai jalka, merkkinä siitä, että kaikkien kuolonkamppailu ei vielä ole päättynyt.

Miten paljon Viipurissa kaikestaan on punaisen kaartin sotureita teurastettu, siitä ei ole varmoja lukuja. Siviilihenkilöiden surmaaminen kävi yhtä rinnan soturien teurastamisen kanssa. Teurastukset tapahtuivat aina aamusin 4–6 välillä. Ensimäisiksi siviiliuhreiksi joutuivat punaisen postineuvoston jäsenet.

Riittäköön tällä kertaa tämä kaamea luetteloiminen. Kirjoitelmamme suppea tila ei salli sen perinpohjaisemmin jatkua edes niittenkään varmennettujen tietojen perusteella, joita tähän asti on Suomesta saatu. Laajoista osista maata ei vielä ole tullut muuta kuin kauhistuttavia huhuja.

Kaikki edellä oleva kuitenkin riittää osottamaan, että nyt ei enää voi olla epäilystäkään siitä, että kysymyksessä ei ole pelkkä raakojen vaistojen irralleen pääsy sivistymättömissä, kostonhimoisissa lahtarijoukoissa, vaan on varma suunnitelma, ja harkittu suunnitelma. Kun »Vaasan hallituksen» silloista, väliaikaista päätä, Heikki Renvallia eräs ruotsalainen sanomalehtimies helmikuussa haastatteli ja kysyi, mitä hallitus tekee siinä tapauksessa, että se pääsee voitolle, niin vastasi mainittu herra, että työväen johtajat ja toimihenkilöt hirtetään ja muista kapinallisista tehdään pariasluokka, jolla ei ole mitään oikeuksia. Tämä porvarin sisintä sielua kuvaava vastaus herätti, kuten muistetaan, Europassa, varsinkin Skandinavian maissa avonaisuutensa vuoksi huomiota, ja herra katsoi parhaaksi kieltää noin sanoneensa. Nyttemmin kuitenkin selvästi näkyy, että sanat olivat tosia, että suunnitelmaan kuului se, mitä valkoisen terrorin aikana on lahtarivalta tehnyt. Tätä käsitystä vahvistavat edelleen porvarillisten sanomalehtien lausunnot, joilla ne joukkoteurastukseen kiihoittivat. Kun saksalaisen sotaväen keskuudessa oli huomattavissa jonkinlaista tyytymättömyyttä teurastusten johdosta, johon heidätkin oli vedetty, ryhdyttiin heitä »valistamaan». »Hufvudstadsbladet» sisälsi saksankielisiä »katsauksia» viikon tapahtumiin. Näytteeksi eräs ote 6:lta p:ltä toukok. Siinä sanotaan:

»Hyvin tärkeä on ryövärien ja murhaajien rankaiseminen...»

Lehti kiihoitteli ruotsalaisiaan julmuuksiin myös tällaisilla pikku-uutisilla: »Kansan sotaväen yksimielinen vaatimus punaisiin villieläimiin nähden on: nopea ja ankara tuomio.»

»Tä»ä asiassa on maalaisväeetön käsitys juuri sama.»

»Tilanomistajat ovat lausuneet monilla paikkakunnilla: ei ole tarpeellista, että eduskunta ja hallitus kuluttaa aikaa heidän tuomitsemisellaan tai rupeaa tarpeettoman helläksi. Olemme nyt oppineet tappelemaan, ja jos saamme kuulla, että on alettu osottaa laupeutta, niin löydämme tien Helsinkiin.»

»Dagens Press» nimittäen vallankumouksellisia työläisiä pedoiksi, kirjoittaa: »Ilmeneekö laupeutena ja oikeutena petojen vapauttaminen. Onko oikein, että syötetään niitä petoja tähän aikaan, jolloin heidän tähtensä orvoiksi tulleille perheillekään ei riitä leipää.»

»Ihmiskunnan täytyy puhdistua huonoista aineksista (ei tarkoiteta porvareita),» — sanoo eräs lahtarilehti — »täytyy leikata mätäpaiseet, jotka muuten turmelisivat koko yhteiskunnan». — Tätä oppia lahtarit kirjaimellisesti toteuttavat.

»Uusi Päivä» sisältää eräässä elokuun alkupuolen numerossaan pääkirjoituksen, jossa valittaa sitä »surettavaa epäkohtaa», että punaisia vankeja tuomitaan liian lievästi; lehti suositelee ankarampia tuomioita ja ehdottaa ehdonalaiseen vapauteen päästettyjen vankien pienimmästäkin rikoksesta ainoaksi rangaistukseksi kuolemantuomion.

Suomen lahtari-herrat olivat täten murhauttaneet jo tietymättömät joukot turvattomia vankeja. Heillä oli syytä pelätä, että se herättäisi heille epäedullista huomiota. Senaatin herrat mahtoivat hoksata, että heidän tuli esittää jokin silmänkääntötemppu Europassa olevien ystäviensä käytettäväksi. Temppu oli seuraava: eräs heitä lähellä oleva teki eduskunnassa huomautuksen, että teloitukset olisi lopetettava. Se huomautus oli kuin tilattu. Eräs senaattori nousi ja sanoi maailmaa varten, että senaatista on jo annettu siitä käsky sotilasviranomaisille. Mutta Viipurissa sanotaan tapetun 200 vankia juuri vähää ennen kuin tuo käsky tuli, — ehkä lahtarisenaatin vihjauksesta. Ja sittemminkin, kiellosta huolimatta, on Viaporissa, Viipurissa ja muualla lukuisia vankeja tutkimatta ja tuomiotta ammuttu.

Mutta köyhälistön verestä juopuneen porvariston kostonhimo ei vielä ollut tyydytetty. Se oli kyllä jo murhauttanut käsiinsä saamansa vihatuimmat vastustajansa, levittänyt pelkoa ja vapistusta mökkeihin. Mutta vielä oli tuhansia teurastamatta. Eikä niitä kaikkia voinutkaan teurastaa porvaristo, samalla luopumatta riistovoitostaan. Mutta kostaa se tahtoi — yhä.

Takaisin sisällysluetteloon

III. Koko järjestynyt työväki laudoissa tai raudoissa.

Lopputaistelut punaisten ja lahtarien välillä olivat muodostuneet vallankumouksellisten taistelijain, jopa avuttomain pakolaistenkin joukkoteurastukseksi, — kuten edellä on osotettu. Sitten seurasi jatkona »valkoisessa Suomessa*: jo luokkasodan alusta alkaen voimassa olleen verisen lahtariterrorin sovelluttaminen nyt myöskin punaisessa Suomessa siten, että vangituita kaartilaisia, käsiin saatuja vallankumouksen siviilitoimitsijoita, tunnetulta ja ilmiannetulta työväen toimi- ja luottamushenkilöitä tapettiin noin vain summamutikassa kymmenin, sadoin, yhteensä tuhansittain. Ilman tutkintoa ja tuomiota, missä vain käsiin sattui!

Tämä oli vallassaolevan riistäjäluokan aseellisen voiman omintakeista, sen olemuksen mukaista kostoraivon ilmausta sekä myöskin vastustajan hyökkäyskyvyn murtamista mahdollisimman vähiin.

Mutta avonaisten taisteluiden tauottua, rupesi sitten itse kapitalistinen valtio, porvaristo, järkähtämättömällä johdonmukaisuudella loppusuoritusta johtamaan. Koko valtiokoneisto pantiin liikkeelle tarkoituksenmukaisesti täydennettynä ja uusittuna, yhtä ainoata tarkoitusta varten: punaisen, vallankumouksellisen työläisvoiman kukistamiseksi ja murskaamiseksi, punaisen vaaran olemattomaksi tekemiseksi ja siten kapitalistisen luokkaherruuden horjumattomaksi lujittamiseksi.

Punaisen kaartin joukko-osastoja oli eri paikoissa etelä-Suomea antautunut saksalais-suomalaisten imperialistien asevoimille. Toisin paikoin oli antautuminen tapahtunut ehdolla, että antautuneita kohdellaan sotavankeina kansainvälisen oikeuden mukaan. Toisin paikoin oli antautuminen tapahtunut ilman ehtoja. Mutta oli ehtoja tai ei — niin lahtarit — kuten on osotettu — sovelluttivat vain korpilakia. Huolimatta siitä, että luokkasodan viimeisten päivien verilöylyissä noin tuhottiin tavattoman paljon, jäi toki vielä elävinä vangeiksikin kymmeniä tuhansia. Karjalaumain tavoin ne kerättiin, ajettiin ja suljettiin vankileireihin. Niihin myöskin ahdettiin taistelualueilta tai evakuoiduilta seuduilta pakomatkalle lähteneet siviilihenkilöt, joita joukottain vangittiin, sikäli kuin ei ensi hätäkässä surmattu. Täten vangituista kertyi jo Suomen oloihin nähden pelottavan suuri määrä.

Näihin asti ei porvariston ja sen valtion ollut tarvinnut kostollensa vielä uhreja etsiä. Kaikkialla — varsinkin etelä-Suomessa — niitä oli tavattavissa suuremmissa tai pienemmissä joukoissa. Mutta lahtarivalta ei tyytynyt siihen saaliiseen. Alettiin etsiä punaisia. Ja paljonhan niitä vielä oli vapaalla jalalla: metsissä, korvissa, rakennusten alla, missä vain suojalta näyttävää oli. Toimenpantiin oikeita ajometsästyksiä — koirien avulla. Siten saalis lisääntyi sadoilla, tuhansilla. Ja vankileirien asujaimisto kasvoi.

Salainen valtiollinen urkinta- ja ilmiantojärjestelmä luotiin ja kehitettiin kukoistukseen. Tsaarin aikuiset ammattimiehet antoivat käytännöllistä apua. Se uhkasi jokaista proletaaria, joka ei ollut alentunut lahtarien kätyriksi ja ajokoiraksi, luokkansa petturiksi. Tämän saastaisen menetelmän turvissa myöskin mieskohtainen viha ja vaino sai mittaamattoman vapaan liikkumistilan. Ja sanomattakin on selvää, että vankileireihin ja tyrmiin raahattiin yhäkin uusia uhreja, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, kumouksellisia ja rauhallisia.

Varsinkin n.s. johtajia ja toimitsijoita metsästettiin. Sitä varten nuuskitaan papereita, asetetaan komiteoita tutkimaan vallankumouselimien toimintaa. Rautatie- ja postilaitos esim. tutkitutetaan tarkoin. Sillä varsinkin rautatielaitos on taistelevan kapitalismin tarkoitusperille ylen tärkeä väline tällä ajan kohdalla, jolloin maaperä kaikesta huolimatta huojuu ja purkauksia on odotettavissa kaikkialla, eikä vähimmin »tuhatjärvien maassa». Puhdistustyötä siis tehdään kaikkialla sekä kaikin keinoin ja kootaan vankileireihin kirpuille ja täille elämisalueita.

Seurat ja yhdistykset, jotka tahtovat käydä »isänmaallisista», tarkastavat jäsenluettelonsa, erottaakseen vuohet lampaista. Yksinpä ajuriyhdistyksetkin poistavat »epärehelliset» joukoistaan.

Julkinen poliisi- ja syyttäjälaitos häärää ennenkuulumattomalla innolla »rikollisten», »murhaajain», »rosvojen», »maankavaltajain» ja »valtiopetollisten» etsimiseksi ja kiinnisaamiseksi tutkintoa ja tuomiota varten. Siten vangittiin eduskunnan sosialidemokratiset jäsenet, niin hyvin sellaiset, joitten tiedettiin olleen kumoustaistelun siviilitoimissa mukana, kuin sellaisetkin, jotka eivät olleet. Tunnetut vallankumoustaistelun vastustajatkin saivat kokea porvariston luokkavihaa. Toukok. 16 p:nä annettiin muodollinen vangitsemiskäsky noitten edustajain »valtiopetoksesta» syytteeseen panoa varten. Vain joittenkin petturien ja kavaltajain salli porvaristo olla vapaina. — Kansakoulujen opettajat otettiin aivan erikoisen silmälläpidon alaisiksi. Lahtarit nim. epäilivät niitten »antaneen kannatusta» vallankumoukselle opettamalla lapsia kumousaikana. Koulujen johtokunnat ja tarkastajat saivat tehtäväkseen olla ilmiantajina, tutkijoina ja tuomareina. — Suomen lukuisaa torppariväestöä ruvettiin myös seulomaan. Esim. Uudenmaanläänin kuvernööri määräsi kapinallisina tuomittavaksi ne, jotka yllyttivät torppareita »veropäivälakkoon» s.o. noudattamaan vallankumoushallituksen julistusta, jolla keskiaikaisen maaorjuuden jätteet hävitettiin ja torppariväestö vapautettiin suurmaanomistajain holhouksesta. Niitä, jotka eivät alistuneet lahtarikomennon palauttamaan torppariorjuuteen, uhattiin samalla kuin vallankumouksellisia.

Venäjältä palaavia punakaartilaisten tai sinne yleensä luokkasotaa paenneita vaimoja ja lapsia vangitaan Suomeen saapuessa. Pietariin ja muualle järjestetty — tietenkin Saksan imperialismin turvissa — salaisesti toimiva lahtarien urkkijalaitos hankki Suomen lahtarivallalle hyödyllisiä ennakkotietoja noista palaavista. Riittänee jo oikean käsityksen saamiseksi. Mahdotonta on ainakin vielä muuten kuin yleispiirtein kuvata sitä tapaa, millä Suomen porvarillinen luokkavaltio toimii saadakseen luokkakostonsa täydelliseksi.

Entä sitten tulos? Virallisten lahtaritietojen mukaan on täten vankileireihin ja tyrmiin raahattu ainakin yli 70,000 miestä, naista ja lasta! (Varmaa lukua ei kukaan tiedä). Kun ottaa lukuun kaatuneet ja haavottuneet, niin ei ole kaukana totuudesta, kun sanoo: Suomen koko järjestynyt työväki on joko laudoissa tai raudoissa.

Kammottava totuus! Mutta totta kuitenkin.

Kun pysähtyy ajattelemaan sitä, niin tulee mieleen, että kovinpa varakas luulee Suomen porvaristo olevansa ja ylen vankaksi se kuvittelee asemansa. Onhan sen kannattanut tuottavasta työstä joko ainaiseksi tai pitkäksi aikaa erottaa yli 100,000 työläistä, maassa, missä koko asukasmäärä on vain yli 3 miljoonan. Vaikka tehtaat työorjain puutteessa ovat pitkän aikaa seisoneet, eivätkä jauha voittoja! Vaikka kansainvälinen riistopääoma nylkee »tuhatjärvien» maan neitseellistä maaperää — riistää suomalais-isänmaallisia riistäjiäkin, kilpailee niiden kanssa riistosaaliista — vanhan rosvon röyhkeydellä ja häikäilemättömyydellä! Vaikka porvariklikkien välillä riistoeduista puhkeaakin silloin tällöin pikkukahnauksia, esiintyen esim. kurittomuutena »kansallisessa armeijassa» ja ennustaen armeijan rappeutumista ja hajaannusta! Vaikka sillä kaiken varalle panssaroidulla »Saksan sedällä» on kotimaassaan tekemistä sotaan kyllästyneitten sotamiesten ja vallankumouksellistuvien työmiesten kanssa! Vaikka Suomen köyhälistön sisuksissa, lapsista lähtien, kiehuu koston ja vihan laine niin kuumana, että kohta on joka mies kuin — sotamies, vallankumouksellinen sotamies! Uhkarohkeaa on Suomen lahtariporvariston peli ja politiikka. Mutta niin sen pitääkin olla. Ei se luokka muutoin olisikaan oma itsensä: ryöstävä, murhaava, raastava, hävittävä ja sen vuoksi — kukistettava, riistettävä, olemattomiin pyyhkäistävä loisluokka.

Takaisin sisällysluetteloon

IV. Vankileiri — piinapenkki ja kuoleman esikartano.

Kun nykyisen lahtarikomennon vankilaoloja on kuvattava, niin on lähdettävä luokkasodan ensi päivistä. Sillä »valkoisessa Suomessa» noudatettiin silloin jo vangittuihin työläisiin nähden samaa, mitä huhtikuun–toukokuun vaihteesta asti ja yhä vieläkin punaisessa Suomessa lahtarivallan aikana.

Pohjois-, keski- ja koillis-Suomessa lahtarit heti aseellisen luokkasodan puhjettua vangitsivat tuhansittain työläisiä. Ne eivät siis olleet ehtineet ottaa osaa vallankumousliikkeeseen, paitsi marraskuun vallankumoukselliseen suurlakkoon. Mutta sehän jo kelpasi ulkonaiseksi aiheeksi vangitsemiseen sekä yleensä se, että oli työväenjärjestön jäsen ja sosialisti.

Sopii sivumennen mainita, että näistä vangitsemisista sen paremmin kuin vankien kohtelustakaan eivät ulkomaalaisten valtojen edustajat lainkaan piitanneet, vaikka heille — edustajiahan niillä oli »valkoisessa Suomessa» — asiain täytyi olla tunnettuja. Punaisessa Suomessa ne sitävastoin herkeämättä rähjäsivät. Aivan niinkuin puolueettomain valtain edustajat nyt »ihmisyyden nimessä» sepustelevat vastalauseita Venäjän sosialistisen tyoläisvallan salaliittoilevia vastavallankumouksellisia vastaan kohdistetun punaisen terrorin johdosta ollenkaan välittämättä siitä terrorista, jota on harjoittanut Venäjän, Saksan, Suomen porvaristo ja kaikki kansainvälisten imperialistien rosvovaltiot koko maailman työtätekevää luokkaa vastaan, teurastuttaen sitä sodassa ja kaduilla, kuihduttaen sitä sotatöissä, kiduttaen sitä nälällä ja raadellen sitä sotalaeilla. Mutta eihän korppi korpin silmää ronkkase.

Suomen lahtarien toimeenpanema työläisten joukkovangitseminen alkoi jo tammikuun lopussa ja helmikuun alussa. Siis kovinten pakkasten aikana. »Suurimmalla raakuudella heidät kuljetettiin johonkin valkoisten esikuntaan ja sieltä edelleen johonkin vankileiriin», kuvaa eräs asiantuntija.

»Vangittujen kohtalo näillä matkoilla oli kaikkea muuta, mutta ei ihmisellinen. Ei koskaan ole mitään elukkalaumaa kuljetettu sellaisella raakuudella, kuin valkoiset kuljettivat vankejaan. Harmaapäiset vanhukset, sairaat, vieläpä lapsetkin suljettiin armotta ankarilla talvipakkasilla kylmiin rautatievaunuihin, joissa saivat virua monta vuorokautta ilman ruokaa ja juomaa. Moni sairastui näillä matkoilla ja moni heitti henkensäkin. Monet kuolivat suorastaan pahoipitelystä ja rääkkäyksestä.»

Sitten oloista näissä vankileireissä. »Kokkolassa, missä olemme tuhansien muiden vankien kanssa olleet» — kertovat kokemuksiaan vangit — »oli vankien asuntoina puolipimeät kopit, joihin heitä oli sullottu niin paljon kuin on saatu mahtumaan... Vangeille ei annettu minkäänlaisia makuuvaatteita, vaan saivat nukkua epätasaisilla laudoilla. Makuulavitsat vilisivät syöpäläisistä.»

Ruoka ja kohtelu on näissä leireissä luonnolliset: ollut samallaista kuin myöhemmissä. Sivuutamme laajemmat kuvaukset, mainiten vain muutamia yleisoloja kuvaavia esimerkkejä.

»Kannuksessa, missä oli tilapäinen vankileirit — kirjoittaa kertoja — »on erästä kuolemaantuomittua vankia monta vuorokautta rääkätty pitämällä puolialastomana pakkasessa, kahlehdittuna pylvääseen, ennenkuin hänet ammuttiin.» — »Tämän kirjoittaja on puhutellut vankeja, joilta oli käsistä ja jaloista, käsi- ja jalkaraudoilla, puristettu nahka rikki matkoilla, sekä revitty vaatteet pistimillä repaleiksi. Joensuun kaupungissa on tutkittaessa lyöty vankeja niin, että pää ja kyljet ovat olleet raadeltuja. Samoin on tehty Vöyrillä. Nämä pieksämiset ovat olleet niin ankaria, että uhrit ovat vuorokausia maanneet tainnoksissa...» Jyväskylästä, Käkisalmelta ja monilta muilta paikkakunnilta kerrotaan samaa.

Mitä kaikkea nämä luokkasodan aikana jo kärsineet tuhannet vangit ympäri »valkoisen Suomen» ovat saaneet kokea, sitä ei mikään kuvaus voi tyhjentää. Lukemattomat suut ovat vaienneet, jotka epäilemättä puhuisivat yhä uusista ja uusista julmuuksista. Jokainen vanki on kärsinyt, jokaisella on ollut oma helvettinsä.

Mutta siirtykäämme — niin kaameata kuin se onkin, lähemmin tutustumaan vankileiri- ja vankilaoloihin lahtarien koko maassa valtaan päästyä.

Vankileirejä on, tai on ainakin ollut Helsingissä, Hämeenlinnassa, Kuopiossa, Lahdessa, Mikkelissä, Oulussa, Riihimäellä, Tammisaaressa, Tampereella, Turussa, Vaasassa ja Viipurissa. Kun näihin ei enää mahtunut vankeja, kielsi hallitus yhteen aikaan uusia lähettämästä, jolloin »vankileirejä» tietysti oli pitkin maaseutuja vähän joka paikassa, varsinkin kun punaisten metsästämistä ja silmällä pitoa aina mieliin teroitettiin.

Kärsimykset, joiden alaisiksi vangit näissä leireissä joutuivat, ovat ennen muuta: nälkä, ahtaus, likaisuus, syöpäläiset, sairaudet, raaka kohtelu ja jännitys kohtalon suhteen.

Kun Suomessa on ollut sotaväkeä noin likipitäen 100,000, ja vankeja yli 70,000, ei ravinnon hankkiminen näille laumoille, jotka vankiasemassaan ja sotilaina eivät mitään tuota, ole mikään helppo asia elintarpeiden tavattoman suurta puutetta kärsivässä maassa. On lisäksi otettava huomioon, että Suomen kapitalistisella valtiolla ei ollut vanhastaan organisatsionia noin suuren toimettomain joukon ruokkimista varten, kun ei vuosikausiin ollut esim. omaa sotaväkeä ja sen joukkohankintaa. Luokkasodan aikana ei organisatsionia lahtarit vielä luoneet, sillä lahtarien sotavoima eleli ryöstäen köyhiä ja rikkaita, kuten Egyptin heinäsirkat.

Jo sotaväen ruokinnan täytyi näissä oloissa olla vaikean. Talonpojat, näet, lahtarihallituksen monista kehotuksista huolimatta, joista jotkut olivat suoranaisia rukouksia, eivät antaneet viljaa hallituksen tarjoamilla hinnoilla, vaan vaativat enemmän. (Onpa talonpoikain ja hallitusherrain välillä sattunut avoimia selkkauksia).

Vangit tietenkin jätettiin viimeisimmälle sijalle ravinnon saannissa. Yksinkertaisin keino tietysti »olisi ollut avata vankiloiden ovet ja laskea vangit itse hankkimaan ruokansa. Mutta sitäpä ei tehty.

Vankien nälällä kiusaaminen siis on tahallista. Mutta missä määrin vielä tämän lisäksi heitä on tahallisesti nälällä kiusattu, s.o. onko heille vai ei säädetty sitäkään ravinnon määrää, mikä olisi voitu säätää, se jääköön ratkaisematta. Julmuuteen katsoen, jota lahtarit yleensä ovat voitettuja kahtaan osoittaneet, ei ole epätodennäköistä, etteikö olisi nälällä kiusaamista ja nälällä tappamista johdonmukaisesti ja harkitusti jo hallituksen taholtakin harjoitettu. Siihen viittaavat myös avoimesti lahtarilehtien lausunnot esim. Dagens Pressin, joka sisältää mielipiteen, ettei kannata elättää punaisia, kun porvareillakin on vähän ruokaa sen mielestä.

Mutta ehdottomasti varmaa on se, että lahtariupseeristo ja sotilaat varastivat vankien ruokaa.Alussa, kevätkesästä, tämä ei tullut kysymykseen, sillä vankien ravintoaineet, niin laatuun kuin paljouteenkin katsoen, olivat niin kehnot, ettei niissä mitään varastamista ollut. Mutta sittemmin, kun Suomen vankileirit tulivat kautta maailman tunnetuiksi, kun työläisten vastalauseitten myrsky ulkomailla kävi niin voimakkaaksi, että ruokaa täytyi määrätä edes hiukan parannettavaksi, oli kyllä olemassa edes jotakin varastettavaa. Niinpä yhteisistä leipämääristä oli tilaisuus ottaa melkoisesti. Seurauksena olikin, että vangit saivat paljon ylimääräisiä leivättömiä päiviä. Kun vangin osalle tuli »murikka» päivässä, leipäkakku painoltaan 50 gr., niin eihän vielä ollut varkaus eikä mikään, että upseeri-varas söi 10 vangin osan tai myi sen korkeasta hinnasta. Samaten kävi voin tai muun parempiarvoisen rasvan, lihan ja jauhojen suhteen, joita vankien keittoihin oli määrä sekoittaa. Padat olivat isot, höysteet pienet; varkauden ei tarvinnut olla suuren, kun se jo tuntui. Upseereilla ja sotilailla oli omat keittiöt. Mutta harva se ilta nähtiin heidän ainakin Viaporissa kantavan voita, lihaa, leipää ja jauhoja vankien kiettiöstä omiin asuntoihinsa. Minkä verran varkauksia tapahtui jo ennen kuin ainekset tulivat keittiöön, ei käy sanominen.

Seurauksena kaikissa tapauksissa oli, että vankien ruoka on paljon alapuolella senkin alhaisen määrän, mikä virallisesti ilmoitetaan.

On ihmeellistä, että vangit yleensä lainkaan ovat pysyneet hengissä. Se vaan osoittaa ihmisruumiin erinomaista mukautumis- ja kestämiskykyä. Se sitävastoin, että nälkään ja nälän aiheuttamiin tauteihin on kuollut tuhansittain, että vapauteen päässeistä epälukuisat ovat kuolleet kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta ensimäiseen hiukan vahvempaan ateriaan, se ei taas ole lainkaan ihmeteltävää, sillä rajansahan on parkaankin elimistön mukautumiskyvyllä.

Viaporin vankileirissä esim. oli keväällä kolmen viikon aikana ruokana vangeilla pelkkä hapankaalivesi ja kymmenkunta pilaantunutta silakkaa päivässä. Kaalivedessä oli joskus enemmän, joskus vähemmän kaalinlehtiä ja rasvaa, joka oli niin turmeltunutta, että keitos haisi kammottavasti. Tätä kolmen viikon taivalta ei kukaan olisi hengissä taivaltanut, ellei olisi saksalaisilta sotilailta saanut ostaa säilykelaatikoita huimaavista hinnoista. Ne, joilla ei rahaa ollut, kuolivat. Mutta suurenmoisista auliuden osotuksista niiden tovereiden puolelta, jolla oli rahaa, ei myöskään ollut puutetta. Sittemminkin on usein mennyt päivä, pari, kolme, neljäkin, ettei leipää ole saanut lainkaan. Silakan sijalle tuli myöhemmin silli ja keitoksessa alettiin käyttää juureksia ja lipeälkalaa sekä arvokkaampaa rasva-ainetta. Mutta ylen kehnoa oli tämäkin ravinto, ja ennen kaikkea niukka.

Suolaisen sillin syömisestä aiheutui kova jano, jonka tyydyttäminen sai ajetusta aikaan jaloissa, vatsassa, kasvoissa ja yleensä koko ruumiissa. Omaiset eivät saaneet lähettää ruokaa, ei ainakaan enää huhtikuun 25 p:n jälkeen, paitsi salaa, sikäli kuin ankara vartioiminen sen teki mahdolliseksi. (Myöhemmin lienee tässä tullut helpotus).

Kolmas osa Viaporin 6,000–7.000:sta vangista on elokuuhun mentäessä kuollut. Ja niihinkin, jotka ehkä ennen kuolemaansa ehtivät päästä ehdonalaiseen »vapauteen», on nälkä jättänyt lähtemättömät jäljet, heikontanut elinvoimat niin, että päivät ehkä piankin ovat luetut. Niinpä on m.m. Viaporista Venäjän kansalaisina pois päästetyistä moni kuollut ennen kuin on ehtinyt laivalla Pietarin rantaan.

Lahden vankileiristä kirjoittaa eräs siellä ollut: ruokaa saatiin kaksi kertaa päivässä: 100 gr. kaurajauholeipää, yksi silli, sekä 15 gr. voita, päivällä ³⁄₄ litraa lipeäkalasoppaaa, joka säännöllisesti oli niin suolaista, ettei suuri joukko vankeja voinut sitä syödä. Keskimäärin »kuoli joka vuorokausi 30 vankia heikon ruoan johdosta.

Pietarsaaressa saivat venäläiset vangit alussa 100 gr. leipää, litran perunoita ja 200 gr. lihaa, mutta pian oli leipäannos vain 50 gr., perunoita 100–300 gr. ja liha jäi kokonaan pois.

Oulussa oli 900 venäläistä vankia. Nälkä vaivasi. Jotkut soivat koiran ja sammakon lihaa.

Nämä riittäköön esimerkeiksi ruuan suhteen. Toisissa leireissä se, kuten edellisestä voi päättää, on ollut hiukan parempi kuin toisissa, mutta missään »ei kalorimäärää ole saatu kohoamaan pienimpään välttämättömimpään määrään», kuten lääkärin lausunto nimenomaisesti kuuluu.

Asuntojen ahtaus on ollut kirouksena kaikissa leireissä, varsinkin isommissa. Tästä on luonnollisena seurauksena ollut likaisuus ja syöpäläisten lisääntyminen, paikoin kammottavan määriin. Viaporista paennut kirjoittaa:

»Toukokuun alkupuolella meidät siirrettiin Viaporiin. Kasarmi, johon meidät sijoitettiin, oli kylmä, kostea ja niin likainen, ettei luudalla lakaiseminen lainkaan paljastanut lattialautoja: tivis, kiinteä likakerros peitti laudat. Siellä vietimme ensimäisen yön nälkäisinä, vilusta väristen, liasta masentuneina. Ensimäinen ruoka-annos uudessa paikassa tarjottiin pienistä säilykeastioista, joita saksalaiset sotamiehet noukkivat likakasasta ja joita jonossa seisoessamme saimme kadulta löydetyillä tikuilla puhdistaa ... Vanhan kasarmin lokeroista löysimme pakkalaatikoita, joilla saimme lämmittää huoneita, ruostuneita sängynjatkoja, joiden päälle asetettiin vanhoja ovia, lautoja j.n.e, niin että muodostui vuoteita. Monet saivat maata moisella lattialla koko kesän, sillä tilanahtaus ei olisi myöntänyt vuoteille tilaa, vaikka näitä olisi ollutkin... Kun huoneita alettiin lämmittää, ilman, että puhtautta oli saatu aikaan, alkoivat syöpäläiset meitä ahdistaa. Niitä tuli ensin yhteen ja toiseen, sitten kaikkiin. Niitä tuli tukkaan, vaatteisiin, niitä kömpi seinillä, lattialla. Pieni hiekkakaistale ulkona, piikkilankahäkin sisäpuolella, oli epäilemättä sekin täynnä niitä. Vaatteiden pesussa ei ollut saippuaa, ei lipeää. Vesikään ei ollut kiehuvan kuumaa. Lattioita pestiin suoraan merestä tuodulla vedellä. Alkeellisintakaan puhtautta ei ilmennyt koko ajalla. Ruumiini oli syöpäläisten tähden täynnä naarmuja, punainen, tulehtunut, verinen. Kärsin sanomattomia tuskia ja sitä jatkui päivästä päivään, viikosta viikkoon. Ei lepoa päivällä, ei yöllä...» —

Tuskin voi ihminen enään kurjempaan tilaan joutua.

Taudit kaikellaiset löysivät luonnollisesti hedelmällisen maaperän näissä vankileireissä. Vatsataudit olivat yleisiä. Milloin oli vatsa pelkkänä vetenä, milloin taas vertavuotavan kovana. Lääkäri ja välskäri — mitä voivat ne suunnattomalle joukolle ravinnon puutteessa olevia vankeja, vaikka olisivat tahtoneetkin. Surkea oli keuhkotautisten tila. He kuolivat ennen pitkään. Muillekin olivat vaarana. Keripukki oli yleistä. Rokko ja lavantauti raivosivat.

Yksi ja toinen vanki on päässyt karkuun, yksi ja toinen ehdonalaisesti vapautetuista on kertoillut kohtaloistaan ja oloistaan, ja lisää kuvauksia tulee joka päivä. Antakaamme vankien itsensä puhua. Eräs Viaporista karkuun päässyt kirjoittaa m.m. seuraavaa:

»Saksalaisten sotamiesten hyvänä puolena on mainittava, että he olivat nopeita toimimaan. Ruuan jako kävi heiltä vilkkaasti ja ilman liikoja muodollisuuksia. Samoin vankien veden noudannassa käyttö — vesi haettiin noin kilometrin päässä olevalta kaivolta. Mutta tähän vilkkauteen yhtyi pahakin puoli. Ellei vanki tarpeeksi nopeaan liikkunut, sai pampusta, kiväärinperästä ja ainakin kerran omin silmin näin — pistimestä: mentiin sisälle jonossa ja kun jono ei tarpeeksi nopeaan liikkunut, pisteli sotamies useita pahoja haavoja erään vangin takamuksiin, ikäänkuin tämä olisi ollut syyllinen... Jos saksalaiset — kuten eräs heistä minulle kertoi — löivät ja rääkkäsivät vankeja niiden suomalaisen hitauden vuoksi, niin löivät ja rääkkäsivät suomalaiset lahtarit, jotka sittemmin tulivat vartijoiksi, rangaistukseksi 'tottelemattomuudesta ja ynseydestä.' Eivätkä vain lyöneet, vaan ampuivatkin. Viisi kertaa Viaporissa oloni aikana ilmestyi etehisemme seinään juhlallinen 'tiedoiksipano', jossa ilmoitettiin, että vanki se ja se ammuttiin tottelemattomuudesta 'varoitukseksi toisille.' Ja useita kertoja vartijat haavoittivat vankeja, kun nämä tekivät jotakin luvatonta. Niinpä eräs äsken tullut, joka ei tietänyt sääntöjä, sai kuulan jalkaansa siitä, että heitti vettänsä nurkan takana. Toinen sai kuulan, — josta myöhemmin kuoli — siitä, että yöllä akkunasta kuroitti juoma-astiaansa ottaakseen siihen räystäistä virtaavaa sadevettä. Kolmas sai kuulan, kun tietämättään meni luvattomasta portista sisälle. J.n.e. Pyssynpaukahduksia kuului harva se päivä. Etteivät ne kaikki osuneet, riippui ampujien taitamattomuudesta. — Nämä tiedonannot koskevat vain yhtä Viaporin monista kasarmeista ...»

»Se että vankeja pienemmistä ja isommista 'rikoksista' rangaistiin kuulilla, pampuilla, kiväärinperillä ja putkalla aina 2:teen vuorokauteen ilman ruokaa, on sitä kohtuuttomampaa, kun me kaikki olimme enemmän tai vähemmän tylsiä. Suolakalan ja suolaisen sopan syöminen ja veden juominen ei ollut terveellistä enemmän ruumiiille kuin sielullekaan. Olimme miltei kaikki turvoksissa: jalat pölkkymäiset, raskaat, vatsat isot, kasvot pöhöttyneet. Ja mieliala sitten! Pieninkin seikka kiukutti ja aiheutti riitaa. Riitelimme sillin päistä, silakan hännistä, riitelimme kuka kulloinkin sai koittaa pesässä, kenen vuoro oli mennä veden hakuun — kaikesta! Kleptomania, varastusvimma oli yleinen. Vähäpätöisinkin esine, kuten kahveli tai raudanpalasesta tehty veitsi, saattoi herättää voittamattoman himon. Tämä sielullinen alaspäin meno, se se oli surullisinta katsella...»

— — — »Kuolevaisuus oli suuri. Sanotaan keskim. 50 henkeä päivässä kuolleen... Joka tapauksessa oli kunakin aamuna, kun menimme keittiön luo ruokajonoon, salmen vastaisella puolella, sairaalan rannassa, aina pelottava pino 'puupalttoita', joihin pukeutuneina vankipoloiset pääsivät ikuiseen vapauteen...»

Lahtareilta itseeltäänkin pääsee paljon puhuvia tietoja.

»Helsingin kadulta korjattiin tunnottomassa tilassa hiljan vankilasta vapautettu punakaartilanen E. V. Kravelin Porvoosta,» tietävät porvarilliset lehdet kertoa.

Samoin: »Hämeenlinnan vankileirissä on sairastunut noin 400 punaista vankia mustaan rokkoon.

Mutta antakaamme vankien itsensä vielä jatkaa. Riihimäeltä kerrotaan:

»Alati lyötiin pyssynperillä ja kummipampulla. Usein myös ammuttiin umpimähkään vankijoukkoon. Riihimäen vankileirissä kuoli 25–30 vankia joka vuorokausi nälkään. Vankien jäsenet turposivat, niin ettei 'bolsheviki'-kengät enään mahtuneet jalkaan.» »Pyssynperällä naamaan on Riihimäen vankileirissä lyöty vankeja, jotka eivät kyllin nopeasti ehtineet täyttää käskyjä ... Vankeja on Riihimäen leirissä noin 8,000.»

Eräs vankilankauhuja kokenut nuori punakaartilainen, jonka onnistui paeta, on kertonut m.m. seuraavaa:

»Hämeenlinnan vankileirissä raivosi nälkä, isorokko (ja mustarokko). Keväällä kuoli päivittäin 50–60 henkilöä. Puolet vangeista oli niin turvoksissa ja heikkoja, etteivät päässeet kävelemään. Kun eräskin vankijoukko laskettiin vähäksi aikaa vankilapihalle, niin vangit alkoivat heti nälissään pureskella ruohoja ja lehtiä.»

Ruohojen syöminen oli varsin tavallinen ilmiö monissa vankileireissä. Kuitenkin kehtaavat porvarilehdet sanoa, että se johtui vain punakaartilaisten muka ilkeydestä. Tahtoivat muka käymässä oleville ulkomaalaisille näyttää, miten nälissään vangit olivat...

Porvarilehti »Etelä-Suomen Sanomat» sisälsi kesäk. 20 pnä kirjoituksen Lahden vankileiristä, Hennalasta. Kirjoituksessa, jonka vuoksi lehti lakkautettiin, kerrotaan m.m. seuraavaa:

»Hennala on venäläinen kasarmi lähellä Lahtea, missä nyt säilytetään vankeja. Kasarmirakennusten lukumäärä lähentelee kuuttakymmentä. Jo venäläisten aikana sai käsityksen, että tämä Hennala oli kauhistuksen paikka. Kerta kerran jälkeen tuli kaupunkiin viestejä tavattomasta liasta, tautisuudesta ja kurjuudesta, mikä vallitsi sotilaitten keskuudessa. Mutta nyt on Hennala vieläkin kauheampi paikka, sillä se on kymmentuhantisen vankijoukon leiri.

»Koko vankileiri on ympäröity 2 metriä korkealla piikkilanka-aidalla. Porteilla ja siellä täällä ympäri on kuularuiskuja, aina valmiina »puhdistamaan» jos niin tarvitaan. Aidan sisäsivulla seisoo vahteja, ainoastaan muutama metri väliä, aina tarkkaavaisina... Ja vankilauma. Se on kurjuuden kurjuus, mitä täällä saa katsella. Nuoria, aikanaan voimakkaita miehiä makaa siellä maassa. En voinut puhua heidän kanssaan, mutta jo näkö sanoi, ettei heidän olonsa ollut hyvä. Joku osa on ajettunut niin että nahka on kiristynyt, toiset ovat kalpeita ja laihoja niin että luut näkyvät. Ne kärsivät nälkäkuumetta, jota tautia sairastavia erään lääkärin lausunnon mukaan Hennalassa on liki 600... Tien varrella työskentelee joukko miehiä vesijohdon ääressä. Peseytyvät. Toiset istuvat lähellä ja siivoovat alusvaatteitaan, tappaen eläväisiä. Toinen ryhmä, viis kuus miestä, on tulen ääressä, jolla he ruostuneessa läkkiastiassa keittävät mieliruokaansa, sillin päitä, lipeäkalan jätteitä, leivänmurusia, kalanruotoja ja mitä muuta lihakasasta löytävät. Sellaisia joukkoja on kymmenittäin ja jokaisessa odotetaan kärsimättöminä herkun kypsymistä. Tuolla nielee yksi mies silliään, ja toinen, joka jo on sen niellyt, juo vettä kuin tahtoisi sammuttaa valkeaa... Tuolla tulee saattue. Paareilla on mies, jonka kasvot ovat siniset kuin tukehtuvalla. Väistän. Onkohan isorokko? Mutta kuolema on varmasti jo iskenyt kyntensä häneen.»

»Kohtelu on epäinhimillisintä, mitä ajatella saattaa. Ei tarvitse olla mitään suuremmasti säännöistä poikkeavaa, kun jo seuraa mitä raain kidutus, n.s. piinapenkki, johon mies asetetaan vatsalleen alasti riisuttuna ja sitten annetaan hänelle solmuruoskaa ja katajakepin iskuja 10–20 lyöntiä, jopa useampiakin, uhin sydäntäsärkeväin tuskanhuutojen ja ruoskijain raakain kirousten kaikuessa...»

Tammisaaren vankileiristä on oikein virallinen kertomus lahtarihallitukselle. Se on pöyristyttävä paljastus oloista siellä ja verinen syytös lahtarivaltaa vastaan. Se myöskin osottaa todeksi edellä olevat muut kokeneitten tiedonannot. Kertomus on suomalaisen porvarin, professori Robert Tigerstedtin, kansainvälisesti tunnetun lääketiteen edustajan laatima. Lainattakoon siitä tärkeimmät kohdat. Tigerstedt esittää m.m.

Kesäkuun 6 ja heinäkuun 31 päivän välisenä aikana on kuolevaisuus Tammisaaren vankileirillä ja sen yhteydessä olevassa kuritushuoneessa ollut hyvin suuri:

Vankien lukumäärä on tällä ajalla vaihdellut 6,027 ja 8,597 välillä. Koko aikana on kuollut yhteensä 1,347 kuolevaisuusluku on ollut 40,7 henkeä tuhatta vankia kohti.

Vankien kuolevaisuus on viikko viikolta kohonnut säännöllisesti, vaikka ne henkilöt, joista tässä on puhe, poikkeuksetta ovat siinä ijässä, jossa kuolevaisuus on kaikkein pienin.

Tätä hirvittävää kuolevaisuutta ei voida johtaa kulkutaudeista. On kyllä totta, että vankileiriin oli lavantautia (tyfus recurrens) päässyt tulemaan. Mutta tämän kulkutaudin leviäminen oli jo heinäkuun puolivälissä suurimmalta osaltaan saatu ehkäistyksi.

Lavantauti ei niinollen voi olla syynä suureen kuolevaisuuteen, joka erikoisesti heinäkuun lopussa oli merkillepantavan suuri.

Mitä tulee rokkotauteihin, voidaan niistä sanoa samaa.

Suuren kuolevaisuuden syitä on toisaalta etsittävä: Epätyydyttävistä hygienisistä olosuhteista.

Käytettävänä oleva tila on aivan liian ahdas, verrattuna vankien lukumäärään.

Tigerstedt esittää sitten tri Ellilän toimittamat seuraavat mittaukset:

Voidaan sanoa, lausuu T. päätelmänä, että kun vangit lämpimän vuodenajan takia suurimman osan vuoro|kautta viettävät ulkosalla, aiheuttaa tämä epäkohta ahtautta vain öiseen aikaan. Sitävastoin voidaan ja täytyy huomauttaa, että kylmänä ja pimeänä vuodenaikana, vaikka ikkunat pidetäänkin vuorokaudet läpeensä auki, ilma huoneessa joka tapauksessa pilaantuu ja käy epäterveelliseksi.

Erikoisesti koskee tämä niitä huoneita, joissa säilytetään kuritushuoneeseen jo tuomittuja vankeja. Nämä eivät öiseen aikaan saa mennä ulos tyydyttämään tarpeitaan, vaan on tätä tarkotusta varten huoneeseen asetettu saavi. Tarvinnee tuskin huomauttaa, miten pilalle ilma vähitellen yön kuluessa tämän kautta huoneessa käy.

Juuri edellämainituissa huoneissa, paljastaa T., saavat vangit maata osaksi lattialla osaksi puulavitsoilla, joita on kaksi, kolme ja neljä kerrosta päällekkäin. Onpa professorin tietämän mukaan eräässä säilytyspaikassa lavitsoja viidessäkin kerroksessa päällekkäin. Näissä säilytyshuoneissa ei ole sänkyjä, ei patjoja taikka edes olkisäkkejä vuoteissa. Useimmat makaavat paljaalla permannolla.

Niinikään puuttuu useimmilta vangeilta peitteet.

Toinen seikka, joka suuressa määrässä heikontaa vankien terveydentilaa ja tekee ne vastaanottavaisiksi kaikille sairauksien tartunnoille, on prof. T:n mielestä täydellinen toimettomuus, johonka suurin osa heistä on tuomittu.

Viikkoraporttien mukaan työskentelikin heinäkuun ajalla keskimäärin 557—537, vankien luvun tällä ajalla ollessa 8,342 ja 6,027 välillä, s.t.s. tuhansittain vankeja kuljeskeli toimettomana.

Vastustuskykyä on veden vähyys heikentänyt. Vedestä vallitsee suuri puute ja kun enin osa ruuasta on kovasti suolaista, ovat vangit alituisessa janossa.

Prof. T. lausuu olevansa vakuutettu, että veden vähyys on aiheuttanut sairauksia ruuansulatuselimissä.

Koska astioista on ollut puutetta, ei veden keittäminenkään ole voinut tulla kysymykseenkään.

Eräässä kirjeessään vankileirin johtajalle, tohtori Sieversille, jossa kosketellaan Viaporin vankileirin ravinto-oloja, dosentti Carl Tigerstedt kirjoittaa samoista asioistä m.m. seuraavaa:

»Täydessä levossa oleva mies tarvitsee elääkseen 1,900 kaloria. Mies, joka ei tee ruumiillista työtä, mutta joka ei myöskään ole ehdottomassa ruumiinlevossa, vaan viettää aikansa istumalla yhdessä kohdassa, tarvitsee 2,400–2.600 kaloria. Tästä selviää, että Viaporin vangit saavat sellaisen ravintomäärän, joka vastaa ainoastaan puolta osaa heidän ravintotarpeestaan.» Dosentti Tigerstedtin laskelmien mukaan Viaporissa annettu ruoka, ainoastaan poikkeustapauksissa on lähennellyt 1,400 à 1,500 kaloria, mutta sisälsi se tavallisesti ainoastaan 800 à 1,000 kaloria.

Dosentin käsitys on se, että tällaisen puutteellisen ruokinnan jälkeen, jota kestää 6 tai 8 viikkoa, tulee näkyviin mitä onnettomimmat seuraukset.

Vallitsevan elintarvepulan takia määrättiin vankien, jotka olivat ilman työtä, ruoka-annoksiksi 1,500 kaloria, joka on aivan kerrassaan riittämätön.

Viim. kul. heinäk. 22 p:nä ehdotin — lausuu dos. T. — että työttömien vankien ruoka-annokset kohotettaisiin 2,000 kaloriaan. Esitettyjen vastaväitteiden johdosta sanoo tohtori T. selittänensä alimman kaloriamäärän voivan olla vähintäin 1,800 kaloria, mutta alleviivanneensa samalla sen seikan, että vankileirien sairaaloiden lääkäreitä olisi silloin kehoitettava viikottain lähettämään tiedonannon siitä, miten tämä määrä on vaikuttanut vankien yleiseen terveydentilaan.

Lopuksi kirjeessä sanotaan: Kokemus niiden kuuden viikon ajalta, mitkä ovat kuluneet siitä kun annokset korotettiin, on selvästi osoittanut, että liian niukka ravinto yhdessä hygienisten epäkohtien kanssa ovat johtaneet siihen tulokseen, jota dosentti Tigerstedt ennusti.

Tähän on osaksi ollut syypäänä myöskin Tammisaaren vankileirille toimitetun jauhon huonous. Suuri akanapitoisuus (vähintäin 22 % painomäärästä) on tämän ajan kuluessa aiheuttanut, että kaloriarvo on ollut tuntuvasti alhaisempi kuin hyvissä jauhoissa ja sen lisäksi on se vaikuttanut suorastaan vahingoittavasti ruuansulatuselimistöön ja toimintakykyyn.

Ravinnon riittämättömyys ja vaikeat, ruuan ja veden sopimattoman laadun synnyttämät häiriöt ruuansulatuselimistössä voidaan pitää todellisina aiheuttajina vankileireissä vallitsevalle suurelle sairaloisuudelle.

Prof. väittää: Koska vangit ovat saaneet omaisiltaan ja ystäviltään lisäeriä tarpeittensa tyydyttämiseksi, ei kuolevaisuus ole ollut niin suuri kuin mitä se olisi voinut olla.

Joka tapauksessa on kuolleitten määrä, nim. 42,33 tuhannelle viikossa, ennen kuulumattoman suuri, eikä liene vastaavaa sattunut edes tsaarihallituksen vankiloissa — toteaa professori — ja jos siellä on joskus kuolleitten määrä niin suureksi noussut, on se aiheutunut jostain tarttuvasta taudista, kuten koleerasta, isosta rokosta ja muusta sellaisesta, mutta ei ole johtunut vankien mitä epähygienisimmästä käsittelystä.

Vankileirin sairaalaa haittaa pari oleellista epäkohtaa.

Ensiksikin on kunnollisia peitteitä riittämättömästi. Ohkaiset pumpuliflanellipeitteet eivät ollenkaan suojaa kylmyyttä vastaan.

Toiseksi on sairaala aivan liian pieni. Sairassijoja on ollut noin 600, mutta lisäksi tarvitaan vähintäin 200–300 vuodetta. Useiden sairaiden täytyy poliklinikan yhteydessä olevassa salissa odottaa useita vuorokausia. Odotusaikanaan ovat pakoitetuja makaamaan kovilla puulavitsoilla pölkynpätkä päänsä alla.

Niistä 1,347 vangista, jotka ovat kuolleet kesäkuun 6 ja heinäkuun 31 päivän välisenä aikana, vain 337, s.t.s. 25 %, on kuollut sairashuoneessa, kun 1,010 elämää on sammunut odotushuoneen puulavitsoilla.

Lausuntonsa lopussa prof. huomauttaa, että on katsonut velvollisuudekseen jo kesällä jättää tämän raportin, koska edellä esitetyt tosiseikat ovat laadultaan sellaisia, että ne vaativat heti puuttumista mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin.

Riittää jo. Tällä hetkellä ei kuitenkaan voi vielä saada kaikissa yksityispiirteissään valmista kuvaa siitä kauhun ja kidutuksen, kirouksen ja kuoleman onkalosta, minkä Suomen lahtariporvaristo on punaisten, kahlehdittujen orjiensa vankileireinä maailmaan laittanut. Mutta esitetytkin kuvaukset ja kertomukset riittävät antamaan todellisen ja tarkkapiirteisen yleiskuvan. Ja se kuva, jota joukko yksityiskuvia täydentää, huutaa kaikelle maailmalle: julma, raaka, kostonvimmainen on Suomen vallassaoleva lahtariporvaristo! Se on syytös, ei ainoastaan Suomen lahtariporvaristoa, vaan kaiken maailman lahtarivaltaa vastaan, joka yhdessä suomalaisten kapitalistirosvojen kanssa asevoimalla pystyssä yrittää pitää samallaista, kapitalistisen maailman käsittävää suurta vankileiriä. Sillä mitä muuta ovat porvarilliset valtiot työväelle kuin vankileirejä — piinapenkkejä ja hitaasti lähenevän kuoleman esikartanoja.

Mutta tuo synkkä kuva Suomen punaisen köyhälistön vankeudesta on myös valtava kutsu ja voimakas vaatimus Suomen ja kaiken maalman vallankumoukselliselle köyhälistölle avaamaan Suomen ja muitten maitten työväen yhteisen vankilan ovet, murtamaan sen muurit ja katkomaan sitä ympäröivät piikkilanka-aidat sekä perinpohjaisesti hävittämään sen vankilan, kapitalistisen rosvovaltion ammattipiinaajineen ja vartijaloisineen, joita ovat kapitalistit ja porvarit.

Takaisin sisällysluetteloon

V. Vankileiri — pakkotyöorjien tukkuvarasto ja pimityslaitos.

Kapitalistisessa sortovaltiossa on sorretun luokan jäsen, köyhälistöläinen olio, jolla ei kapitalistien mielestä saisi olla ylipäänsä mitään itsenäistä ja vapaata toimintaa, mikä vähänkin haittaa sortavan luokan, porvariston sortotoimintaa ja -pyrintöjä. Tässä mielessä onkin porvaristo aina kaikin tavoin yrittänyt holhota ja komennella työläisiä. Porvaristolla on valtiossaan työläisjoukkojen varalle aina poliisit, julkiset ja salaiset, sotaväet j.n.e. Työväki on täten ollut vangitun asemassa aina. Mutta joutua porvariston vangiksi samallaisessa merkityksessä — niinkuin Suomen työväki nyt, — on aste entistä suurempaan kurjuuteen sillä alalla. Sortavan luokan harjoittama »vankien hoito» ja »käsittely» käy tällöin yhäkin räikeämmäksi, ja yhäkin selvemmästi osoittaa porvariston katalat tarkoitukset. Porvari, näet, tahtoo luokkavangeillensa ylipäänsä, mutta erittäinkin muodollisesti vangitulle, ensiksikin kostaa: kapinoimisesta ykstyisomistuksen ja riistämisen sekä riistäjäluokan herruuden pyhyyttä vastaan. Mutta sitten porvari pyrkii myös vankiansa riistämään: saamaan saalista hänen työvoimallaan silloinkin, kun hän on porvarien kahlevankina. Ja kolmanneksi porvari toivoo voivansa vankinsa henkisesti lamauttaa ja uuvuttaa, ellei ehkä jollain petkutuksella voi viekotella kätyrikseen.

Näissä tarkoituksissa porvaristolla on erikoinen sortovaltansa hallintohaara, joka »hoitaa», »käsittelee» ja »opettaa» vankeja.

Nyt joutu Suomen lähes koko punainen köyhälistö porvarien vanki-»hoidon», »-käsittelyn» ja »-opetuksen» esineeksi. Ja arvaakin sen jo, että on siinä Suomen lahtariporvareilla ja niiden käskyläisillä ollut yhtä ja toista hommattavaa, yksin vangittujen suuren lukumäärän vuoksi, puhumattakaan muista syistä.

Miten nyt »käsitellä» tätä kammottavan suurta joukkoa?

Pikkuporvaristo valitti ruuan puutetta. Sotaväessä puhkesi ilmi kapinoita ravinnon niukkuuden tähden. Asevelvolliset eivät saapuneet kutsuntoihin peläten m.m. nälkää porvarivaltion pitkän pöydän alapäässä — ja maalaisisännät eivät myyneet viljaa, viitaten siihen, että he eivät voi tuottaa tarpeeksi, kun työvoimaa on — vankileireissä. Tehtailijat niinikään olisivat halunneet panna koneet vähitellen käyntiin, mutta ammattitaitoista työvoimaa ei lainkaan ollut markkinoilla. Se oli joko laudoissa tai raudoissa.

Näitä vaikeuksia ratkaista lahtariporvariston hallitusherrat päätivät yrittää: valmistaa työn ja rukouksen avulla vangeista taipuisaa työvoimaa, jota voisi käyttää sekä kapitalistivaltio-riistäjän, teollisuus- ja maatalousriistäjän töihin että vaihtotavarana, jolla kauppiasriistäjä — rahaa lisäksi käyttäen — voi saada viljaa ja muita tarvikkeita ulkomaalta.

Oli pieniä muodollisia esteitä suunnitelman tiellä: Suomen vanha porv. luokkalaki ei näet tunne pakkotyörangaistusta. Myöskään ei sen mukaan tutkintovankia saa käyttää työhön ilman tämän suostumusta.

Ne olivat niiltä ajoilta, jolloin porvaristo vielä sai taistella feodalisia valtajätteitä vastaan. Mutta nyt, kun ne olivat porvarien tiellä jo, niin edellinen vaikeus käskettiin eduskunta poistamaan. Porvari käski porvaria. Ja porvari totteli ilolla. Eduskunta sääti uuden, tarkoitukseen sopivan lain. — Jälkimäisen vaikeuden poisti nälkä: Kun hirvittävän nälkiintyneelle vangille luvataan lisää ruokaa, niin menee se melkein mihin työhön tahansa; ja jos ei hyvällä mene, niin ...

Kokeiltiin. Luvattiin kauhallinen, kaksi lisää vesisoppaa sille, joka menee töihin. Menijöitä oli — tapeltiin kuka pääsi. Vankileireissä järjesteltiin kokeilutöitä: Viaporissa esim. saivat vangit kitkeä katuja, uittaa tukkeja, tehdä töitä verstaissa j.n.e.

Kokeiltiin toisellakin tavalla. Jossakin maaseutukaupungissa pantiin vangit kaivamaan haudoista ylös taistelussa kaatuneiden tovereiden ruumiita niiden siirtämistä varten varsinaisiin hautausmaihin. Ei luvattu mitään — paitsi pamppua ja kuulaa, jos ei tottele. Ja haisevat ruumiit nousivat!

Kun näin oli saatu varmuus, että tutkintovankejakin voidaan käyttää pakkotöihin, niin pantiin komiteat kiireellisesti laatimaan työsuunnitelmia. Niitä tuli sekä pitkiä että leveitä. Yleispiirteiltään olivat suunnitelmat seuraavanlaisia:

Yksi osa vangeista lähetetään Saksaan. Saksa oli luvannut antaa tavaraa, mutta ainoastaan vastiketavaraa vastaan. Suomessa oli kova puute lannoitusaineista ja mineraaleista. Niitä saa Saksasata. Siis — aluksi — 5–6 tuhatta punaista työläistä vaihdetaan — lantaan ja mineraaleihin. Sikäli enemmän kuin kaupat sujuvat. Lannalla saadaan maalaisilta viljaa...

Tämä suunnitelma oli hiukan tavaton, vaikka lahtariporvaristo olikin käsitteitä muuttanut. Sitä täytyi — edes pikkuporvarillisten hapuilijain vuoksi — perustella sekä laillisesti että siveellisesti. Eduskunta käskettiin säätämään — minkä se tietysti teki — lain, jonka mukaan vanki voidaan lähettää suorittamaan pakkotyörangaistustaan maan rajojen ulkopuolelle, vieraassa sortovaltiossa, hänen suostumustaan siihen kysymättä. Kun minkään »sivistysmaan» lainsäädäntö ei ole omaksunut tällaistä menetelmää, täytyi sitä perustella myös siveellisesti. hallitus »tietysti» pitää huolen, että maan rajojen ulkopuolelle lähetetyt vangit saavat hyvän hoidon ja kohtelun! Ja toisekseen: joutuminen vieraaseen, toimeliaaseen ympäristöön vaikuttaa vankiin »kasvattavasti ja kehittävästi». Menivätpä jotkut perustelijat jo innostuksessaan niin pitkälle, että olivat pelkäävinään, että toimenpide menettää kokonaan rankaisuluonteensa, että siitä muodostuu punaisille pelkkä huvimatka! Herrat muistivat, näet, ryyppy- ja irstailureissujaan ulkomaille.

Vielä korkeampaan lentoon kohotti mielikuvitusta, suunnitelmien toinen osa: vangit lähetetään kuivaamaan soita ja rakentamaan rautateitä omassa maassa. Komiteat olivat aivan helposti saaneet suunnitelluiksi työtä ainakin 30,000:lle vangille, ja lisää luvattiin! Laitetaan vanhat rautatiet hyvään kuntoon ja rakennetaan uusia, niin että liikenne käy ihanassa Suomessa ennen aavistamattomalla voimalla ja pyörittää kultaa porvareille. Samalla kertaa kuivataan soita viljamaiksi — maatalouskapitalisleille. Varsinkin Mikkelin läänin nousemistilassa oleva peltokulttuuri aijottiin kohottaa kerrassaan kuulumattoman korkealle tämän hyvän ja halvan työvoiman kautta. Ja Mikkelin läänin — maaporhojen ihanaa tulevaisuutta kuvitellessa heltyivät suunnittelijain sydämet liikutukseen saakka: muistettiin vankiraukkojenkin tulevaisuutta. Suota kuivatessaan saisi kukin vanki — jos tahtoo, ylityökseen! — raivata ja kuivata oman palstan, jossa sitten rangaistusajan päätyttyä saisi rauhassa ja huolettomana elää perheensä kanssa!... Ja entisestä kapinallisesta punaisesta mahdollisesti kehittyisi saita pikkuporvari — mutta porvari kuitenkin...

Kolmanneksi päätettiin pitää vankityövoimaa varastossa, josta yksityiset maanviljelijät ja tehtailijat saisivat sitä tilata tarpeen mukaan — rikkureiksi ja toisten työläisten palkanpolkijoiksi, pistimien turvassa. Tilauksia varten valmistettiin erikoiset tarkat säännöt. Niinpä vankeja tilattaessa tehdään vuokrasopimus — niinkuin Singerin koneista — neljäntoista vuorokauden irtisanomisajalla ykstyis-kapitalistin puolelta ja seitsemän vuorokauden irtisanomisajalla valtio-kapitalin puolelta. Edelleen: vankeja ei saa pitää työssä vapaiden kanssa, heitä tulee säilyttää eristettynä j.n.e. Samoin vartioiden palkkaaminen y.m. seikat siännösteltiin tarkoin.

Suunnitelmat olivat valmiit, ei muuta kuin toimia niiden mukaan. Mutta kas! Se ei käynytkään yhtä sujuvasti kuin suunnitelmain laatiminen.

Ensinnäkään, ei Saksa noin vaan miettimättä suostunut vaihtamaan lantaa vankeihin — viimemainitut olivat rääkkäyksestä liian heikkoa tavaraa.

Kauppa kuitenkin saatiin aikaan Saksan kanssa. Sanomalehtitiedot näet kertoivat, että 30,000 vankia aijotaan viedä Saksaan. Arvattavasti kauppa on tehty niin halvalla hinnalla, että se siten on käynyt mahdolliseksi. Yhdellä heitolla päästäisiin siten irti suuresta osasta koko roskaa!

Mikä lenee lahtariherroja pelottanut, kun eivät mutkittelematta panneet täytäntöön eduskunnan säätämää orjalakia, jonka mukaan hallitus sai ulkomaalle pakkotyöhön myydä vähintään 3 vuodeksi kuritushuoneeseen tuomitut punaset. Herrat päättivät houkutella työläiset ansaan, vapaaehtoisesti lähtemään! Vankiloihin levitettin kaavakkeita, missä Saksan matkaa kuvattiin miellyttäväksi: sijoitetaan terveydelle vaarattomiin töihin, ulkopuolella sotalinjoja; hyvät asunnot, riittävä ravinto, tarpeellinen vaatetus ja sairashoito annetaan; kaiken tuon lisäksi palkkaakin 3 mk. päivältä. Halukkaita kehotettiin merkitsemään nimensä. Mutta oliko menijöitä? Vain 2,400 kuuluu ilmoittautuneen. Valtavat joukot kieltäytyivät. Eivät tahtoneet Saksaan rikkureiksi, eivätkä vapaaehtoisesti suostuneet allekirjoittamaan omaa pakkotuomiotaan. Kuitenkin on Saksaan siirretty melkoinen määrä punavankeja.

Suoviljelyksillä ja rautatierakennuksillakaan ei saatu hyviä tuloksia ei — piiskankaan voimalla. Sitä mitä kovemmin lyötiin, sitä heikommaksi vain kävi vangin työvoima.

Täytyi parantaa ruokaa työmailla, niin valtion kuin yksityistenkin. Siinä toivossa, että se auttaisi. Ja se auttoi: kun jumalanvilja alkoi soutaa vankien suonissa, alkoivat ne peijakkaat — karata! Työvoima ei näyttänyt muuta miettivänkään kuin miten päästä luiskahtamaan — tuottavampiin ja tuloksellisempiin töihin. Jotkut yrittäjät onnistuivat, monet taas saivat kuulan ruumiiseensa. Mutta työntuloksia ei kumpikaan tapaus lisännyt. Punakaartilaiset olivat ja pysyivät punakaartilaisina, »turmeltuneena joukkiona», joka ei lainkaan ottanut ymmärtääkseen vallanpitäjien »hyviä suunnitelmia...»

Sitäpaitsi tuotti vankien työmaille ja sieltä takaisin lähettäminen hankaluuksia kanslioihinkin. Työmaille lähetettäessä täytyy pitää silmällä vankien ammattia, terveydentilaa, ruumiin lujuutta j.n.e., mutta tuomari taas kutsui tuomiolle sekä terveet että sairaat, nuoret ja vanhat. Asia uhkasi käydä sekasotkuksi. Ja yhtäkkiä kiellettiinkin kaikki työtilauksien tekeminen ja vangit sulettiin jälleen vankileireihin tuomioitaan odottamaan.

Joukko vankeja oli päässyt näissä kokeiluissa karkuun. Olipa karkurien luku niin suuri, että se lahtarien mielestä oli aivan »skandaali». Lahtarilehdistö saarnasi pontevasti näitä »surkuteltavia ilmiöitä» vastaan. Vartiostoa vahvistettiin huomattavasti, sotilaille luettiin ankaraa lakia vartian velvollisuuksista ja — ajojahteja pantiin käyntiin karkurien kiinnisaamiseksi. — Näitä piileskeli asutuissa paikoissa, erämaissa ja metsissä, pyrkien maitse ja meritse vieraille maille — — vapauteen, — uuteen taisteluun vapauden puolesta.

Varsinkin nyt alettiin vankeja »kasvattaa» rukouksien ja jumalansanan avulla. »Dagens Press»-lehden mukaan oli esim. ajalla 30 p. kesäk. — 6 p. heinäk. »kasvatustyön» alaisina noin 66,000 vankia. Näistä oli noin 5,000 vankileirin ulkopuolella pakkotyössä. Näittenkin luona käytiin niin paljon kuin mahdollista. Työssä oli mukana pappeja, maallikoita, palkan tiestä ja vapaehtoisesti. Niin esim. Lapualla ja Kruunupyyssä yhdessä vankileirissä pidettiin viikon kuluessa 297 »jumalanpalvelusta» ja »henkistä tilaisuutta»! Päivät pääksytysten kulkivat sitäpaitsi kasvatusmiehet vankien keskuudessa. Yli 500 »sairaskäyntiä» ja »keskustelua» oli punavankien kanssa.

Kirjoituskouluissa eri vankileireissä oli 191 oppilasta. Rippikouluun täytyi ainakin Viaporissa mennä jokaisen, joka sitä ei ollut ennen käynyt. Eräässä vankikoulussa pidettiin esitelmiä kodista, lähetystyöstä, uskonnon vaikutuksesta, itsekasvatuksesta y.m. Kirjastoja — tietysti vissillä tavalla valikoituja — on myös vankileireissä.

Viaporissa, joka on niin lähellä maan pääkaupunkia, kaiken lahtarikulttuurin ahjoa, kohosi »kasvatustyökin» pian huimaaviin korkeuksiin. Kun vangit totisna veisailivat virsiä ja kuuntelivat saarnoja, joita punakat papit ja opettajat heille pitivät, alkoi lahtariopettajissa herätä toivo, että ihmeitä oli tapahtumassa. Kovina koetuksen aikoina, kuten nälkä- ja sotavuosina, oli jumala ennenkin kansaansa etsinyt! Ehkäpä nytkin! Ehkäpä valtaisa herännäisyysliike nyt puhkeaisi juuri punakaartilaisten keskuudessa ja leviäisi yli koko maan! Saarnaajat usein lausuivat tämän ajatuksen ja sanoivat varmasti uskovansa, että niin tapahtuisi.

Uskoivatko virsiä veisaavat punakaartilaiset sitä, mitä papit ja fariseukset uskottelivat, ei ole tarpeellista tutkia. Mutta loppukesästä vähenivät saarnat ja koko kasvatustyö kuivettui kuivettumistaan. Siitä päättäen ei tämäkään suurenmoinen suunnitelma tuottanut kuviteltuja tuloksia.

Mutta tuloksettomaksi ei punaisten työläisten olo vankileireissä ja vankiloissa kuitenkaan jää. Sillä jokainen mies ja nainen, joka niistä piinapenkeistä ja »kasvatuslaitoksista» on ulospäässyt, on — henkisesti ja ruumiillisesti runneltunakin — palanut halusta saada alkaa — leikin uudestaan, ei enään hapuilussa, vaan totisena totena. Ja miksei niin olisi? Sillä voiko suomalaisella proletaarilla olla tarttuvampaa havainto-opetusta porvarillisen valtion ja porvariston rikollisuudesta — kuin juuri nykyiset vankileirit, tuhansine asukkaineen. Olisi vaan toivottavaa, että työläiset niissä maissa, missä siltoja yritetään ylläpitää veljeilyn aikaansaamiseksi riistettyjen ja riistäjäin, sorrettujen ja sortajan välillä, kurottaisivat katseensa Suomen punaisen työväen vankeuteen. Varsinkin Saksan työväen sietäisi se tehdä. Siitä olisi varmaan oppimista »sosialidemokratian emämaassakin». Ja se oppi on: porvari on ahne ja kavala peto, joka ei ainoastaan halaa työväen ruumista, vaan sielunkin turmella; musertakaa se roisto, niinkauvan kuin aseistettu kätenne ulottuu siihen.

Takaisin sisällysluetteloon

VI. Porvarillisen diktatuurin luokkatuomioistuimet työssään.

Voittonsa ensi hurmiossa ei lahtariporvaristo — kuten edellä on osotettu — piitannut edes näön vuoksi mistään »laillisista muodoista» kostaessaan vallankumouksellisille. Se noudatti tsaarihalltuksen aikuisen Helsingin poliisimestarin ohjetta. Tuolta sorron kätyriltä näet kun kysyttiin, mihin lakiin hän perustaa väkivaltatoimenpiteensä, hän vastasi: »ei mihinkään lakiin» ja jatkoi väkivaltaansa. Niin Suomen lahtarivaltakin tutkimatta ja tuomitsematta »jakaa oikeuttaan» punaisille varsinaisten sotatointen loputtuakin.

Se oli tietenkin harkittua tuo verenhimoon hullaantuneitten lahtarijoukkojen ja lahtariyksilöjen kostohurjailun salliminen. Siten pääsi porvaristo suorinta tietä ja varmasti vapaaksi käsiinsä saamistaan enimmin vihaamistaan vallankumouksellisista. Jättää ne tuhannet, jotka näin tapettiin, tuomioistuinten kuolemaan tuomittaviksi, olisi vain viivyttänyt juttua ja mahdollisesti säästätänyt jonkun punaisen hengen. Nyt saattoivat hallitusherrat tekeytyä tietämättömiksi — jälestäpäin ja syyttää lahtarisotavoiman »isänmaallista innostusta» ja »ymmärrettävää suuttumusta punaisia kohtaan». — niinkuin on tehtykin. Ja palkita asianomaisia — »uutteruudesta».

Mutta sillä yksilöllisellä korpiterrorilla oli vaaransakin juuri suurporvariston, suurpääoman etujen kannalta. Kun porvariston keskuudessa oli riistoetuihin perustuvia pieniä ryhmäkahnauksia ja kun lahtariarmeija pääasiassa oli kokoonpantu pikkuporvarillisista ryhmäaineksista, niin ei ollut mahdotonta, että pikkuporvarillisten käsitysten innostama armeija oman voimansa tuntoon päästyään rupeaisi rimpuilemaan suurporvaristoa vastaan — sillä vanhastaan on pikkuporvari — paitsi työläistä — myöskin on suurriistäjää, omaa riistäjäänsä vihannut, pyrkiessään suurriistäjäksi. Pikkuporvarillisen armeijan »oman voiman tunnon» liiaksi nousemista estääkseen ja saadakseen voimaan suurporvariston edun mukaisen »laillisen valtiojärjestyksen» s.o. kapitalistien luokkadiktatuurin, rupesi virallinen lahtarivalta hommaamaan vielä elossa olevien kymmenien tuhansien vangittujen punaisten »laillista käsittelyä». Tietenkin täydellisesti sillä pohjalla, että jos aikaisemmat porvariston sortolait eivät riittäneet tai olivat esteenä suurporvariston verisiin kosto-, kukistamis- ja riistämistarkoituksiin, niin ne muutettiin tarpeen mukaan, niinkuin edellä on siitäkin esimerkkejä jo esiin tuotu.

Yksityisten lahtarisakkien yleisen kivääriterrorin tilalle laitettiin järjestelmällinen porvarillisten »laillisten tuomioistuinten» terrori.

Menettelyyn kuuluu ensin urkkiva alustava, varsinainen kuulustelu ja sitten muodollinen kuulustelu oikeuden edessä sekä sitten tuomion mätkäisy.

Vankeja kuulusteltiin »alustavasti» hyvin eri tavalla. Toisia kuulusteltiin vain kerran, toisia neljä jopa viisikin kertaa, nimittäin vangitsemispaikalla ja sitten joka paikassa, mihin hän kulloinkin siirrettiin. Vangin puheiden todenperäisyyttä urkittiin kaikin tavoin, m.m. tiedustelemalla hänen kotipaikkansa lahtariesikunnista, jotka saivat lähettää raporttinsa tutkijoille.

Kuulusteluissa meneteltiin hyvin raa'asti. Uhkauksia, peloituksia, jopa suoranaista kidutustakaan ei säästetty, kun tahdottiin vankia tekemään tunnustuksia ja ilmiantoja.

Joukottain on luotettavia, muiden muassa karanneitten toverien kuvauksia noista kuulusteluista tai muuta tietä saatuja. Eräs Viaporista karannut kertoo meille kokemuksistansa näin: »Vangiksi jouduttuani kuulusteltiin minua neljä eri kertaa. Lahtarit kysyivät kaikkea, onko ottanut osaa asetakavarikoimisiin, kuka oli päällikkönä, ottiko osaa marraskuun suurlakkoon. Tiukasti vaadittiin »tunnustamaan» ja tätä tehdessä »asetettiin provninki korvaan». Sama kertoja lisää: »toisia kiusattiin putkassa vuorokausittain syömättöminä.» — Semmoista se oli se lahtarien »laillinen oikeuskäsittelyn» alkuunpano!

Kertyneiden asiakirjain mukaan vangit sitten luokiteltiin kolmeen luokkaan »rikoksen» suuruuden mukaan. Sen jälkeen oli vanki valmis vietäväksi tuomioistuimen eteen.

Tuomitsemaan eivät kelvanneet entiset luokkaoikeudet. Ne eivät olleet laitetut sotilasdiktatuuriasteelle rynnännyttä suurporvaristoa varten. Säädettiin uusi poikkeuslaki »valtiorikosoikeuksista».^[1*] Tämän lain mukaan, joka astui voimaan 29 p. toukok., ovat nämä tuomioistuimet välimuotoja sota- ja siviilioikeuksista. Toimintansa puolesta ne ovat oikeastaan lähinnä kenttä- ja pikaoikeuksia, sillä käytännössä syytetyllä ei ole tilaisuutta vedota todistajiin, ei hänen puolustelujaan oteta kuuleviin korviinkaan, hänen vetoamisensa tavallisessa merkityksessä tuomion muuttamiseksi ei ole mahdollinen; sensijaan ylen lyhyt armonpyyntöaika! ylioikeuteen on toki varattu. Täten syytetyille kouraantuntuvasti osotetaan, että he ovat porvarien armoilla. Sekin yksi lahtariporvariston käytäntöön ottamia saatanallisia keinoja luokkavastustajiensa kaikinpuoliseksi masentamiseksi.

Jäseninä on noissa laitoksissa vähintäin yksi upseeri kussakin, jotta lahtariammattikunta olisi edustettuna. Siviilijäsenet määräsi senaatti, sotilasjäsenet esitti päälahtari, ylipäällikkö, syyttäjät prokuraattori.

»Valtiorikosylioikeuden» alaisina toimii kaikkiaan puolitoistasataa »valtiorikosoikeuden osastoa» eri osissa maata.

Jäsenet näihin pikaoikeuksiin määrättiin näiden mieltä kysymättä, pakollisesti. Hyvistä palkoista huolimatta epälukuisat näin nimitetyt tuomarit anoivat vapautusta toimesta. Syitä ei tässä ole tarvis tutkia. — Useaa tuomaria kaiketi kuitenkin peloitti kosto puolelta tai toiselta. Jotkut tuomareista saivatkin pyytämänsä vapautuksen, toiset eivät, joten heidät suorastaan on pakoitettu toimeensa.

»Valtiorikosoikeuksien» piti aloittaa toimintansa kesäkuun puolivälissä. Mutta tuli este. Lahtariporvaristo oli keksinyt uuden syytösperusteen. Sen »valtio-oppineet», näet, selittivät, että Venäjän hallitus muka oli ollut sotakannalla Suomea vastaan ja että kapinalliset olivat tukeneet »maan vihollista», joten he olivat tehneet itsensä syypäiksi ei ainoastaan »valtiopetokseen», vaan myös »maankavallukseen».

Asiasta oli laadittava yhteenveto pikaoikeuksille, ja »kun asiaa koskevien asiakirjojen kerääminen eri osista maata, on vienyt aikaa, on se osaltaan suuressa määrin viivyttänyt oikeudenkäynnin alkua», kuten lahtariäänitorvi selittää. — Tarkoituksena tällä uudella puuhalla tietysti oli saada punaisten »rikos» vieläkin suuremmaksi ja tuomiot niin ankaroiksi kuin suinkin mahdollista.

Ankarin tuomioihin ovat yllyttäneet myöskin sanomalehdet miltei joka numerossaan. Varsinkin »kansallisen puolueen» lehdet »Suometar» ja »Uusi Päivä» ovat olleet petomaisia kirjoituksissaan. Niinpä paheksui »Suometar» jo sitäkin, että tuomaren joukossa oli niin paljon nuoria lakimiehiä, ja vaati että asioita käsittelemään oli saatava niin paljon kuin suinkin vanhoja tuomareita, oikeita Listoja, jotka ovat täysin parkkiintuneita kaikelle ihmisyydelle sekä jotka — ollen suurporvaristoon itse kuuluvia rikkaita teollisuus-, pankki- ja liikehuijareita — ovat täysin luotettavia julmureita tuomareiksi, sillä he tuomitsevat itseänsä vastaan kapinoitsijoita.

Eivätkä tuomarit ole lieviä olleetkaan. Esikuntien päälliköt ja monessa tapauksessa myös muut jäsenet on tuomittu kuolemaan — sikäli kuin heitä ei jo tuomiotta ole tapettu. Tuomiot pannaan kiireesti täytäntöön. — »Valtionpetoksesta, laittomasta vangitsemisesta ja maankavalluksesta» elinaikaiseen kuritushuonerangaistukseen tuomituiden lukumäärä on tavattoman suuri. »Kiihoituksesta» tuomitaan niinikään ankarasti, aina kuolemaan saakka. Tarkoin pidetään silmällä tuomioita laadittaessa syytetyn entisyyttä. Jos hän on vanha järjestön jäsen, jos vaan on, vaikkapa pienemmissäkin piireissä, osottautunut eteväksi ja toimeliaaksi, on tuomio säännöllisesti kovempi kuin muuten. Siten halutaan työväeltä riistää ja on jo sadottain riistetty sen toimivat voimat. — Kahdeksan vuotta on pienin rangaistus, jonka Suomen rikoslaki määrää »valtiopetoksesta» jokaiselle, joka voidaan katsoa »tekijäksi». Näiksi tekijöiksi katsotaan nyt kaikki itsetietoiset työläiset. Ja vaikkakaan ei verisinkään lahtari uskoisi, että nämä tuomiot voidaan pitää voimassa loppuun saakka, — sillä vankiloitakaan ei riitä eikä voida rakentaa niin paljon — on niillä kuitenkin tuomitut »merkitty», niin että heidät voitaisiin vastedes pienistäkin hairahduksista ankarasti uudestaan rangaista.

»Valtiopetoksen ja maankavalluksen avustamisesta» määrää rikoslaki pienimpänä rangaistuksena 2 v. kuritushuonetta. Kahdesta kahdeksaan vuoteen tuomitaan siis ne, jotka katsotaan olleen itsetiedottomasti osallisia kapinaan. Varsinkin nuoria kapinallisia koetetaan »pelastaa yhteiskunnalle». Tämä tapahtuu siten, että heidät lasketaan — jos tuomio on alle 3 vuoden — »ehdonalaiseen vapauteen». Tämä merkitsee: vapauteen lasketun tulee kerran viikossa käydä näyttämänsä itseään poliisiviranomaiselle; hän ei saa poistua ilman lupaa olinpaikaltaan; hänen tulee tarkoin noudattaa poliisin ja muiden »kasvattajiensa» määräyksiä; näillä on oikeus lähettää hänet pienimmästäkin syystä takaisin vankileiriin. Kaikki itsenäinen, aatteellinen toiminta on tällaiselta »vapaalta» mieheltä ja naiselta täydellisesti riistetty. Hän on orja, paaria.

Vallan erikoisena juttuna ovat lahtarit käsitelleet Suomen eduskunnan sos.-dem. jäsenten toimintaa ennen vallankumousta ja osallisuutta vallankumoukseen sekä ovat noudattaneet erikoista menettelyäkin heidän suhteensa. Vasta toukok. 16 p:nä määrättiin sosialidemokratiset edustajat vangittaviksi ja syytteeseen pantaviksi. Vangitsemiset oli itse asiassa kyllä jo sitä ennen toimitettu, sikäli kuin edustajia oli tavattu. Osa edustajista oli sitäpaitsi jo aikaisemmin yksinkertaisesti tapettu. Osa taas ei ollut lahtarien käden ulottuvilla, ne nimittäin, jotka olivat pelastuneet ulkomaille.

Vangituista sosialidemokratisista eduskunnan jäsenistä on lahtariporvaristo tahtonut tehdä erikoiset vallankumouksen johtajat ja siinä tarkoituksessa erikoisella huolellisuudella vartioinut niitä, koonnut syytösainehistoa niitä vastaan sekä erikoisoikeuden pannut juttuja käsittelemään. Sellainen toimenpide on vähätietoisen ja tietämättömän, vapaana säilyneen työväen petkuttamiseksi lahtareille ollut tarpeellinen, sekä lahtariporvariston julmain kostotoimien rääkkäämäin, sydänjuuriaan myöten kiukustuneitten vallankumouksellisten katseen sumentamiseksi katsottu otolliseksi. Lahtariporvaristo pyrkii siten työväelle uskottelemaan, että johtajat ne työväen vallankumoukseen muka ovat kiihoittaneet ja ovat siten työväen onnettomuuteen muka syypäät. Työväki ei itse ollut vallankumouksellinen muka! Ja porvaristo on aina ja nytkin hyvä, vaikka ankara! Työväki älköön enää ottako itselleen omia johtajia, uskokoon se porvarien heille antamia johtajia — tannereita, ryömiä, huttusia ja muita enemmän tai vähemmän selviä porvareita! Tämmöistä kylvöä lahtariporvaristo tuolla hommallaan yrittää tehdä ja tannerit ja huttuset sekottavat siemenet maahan ja lannoittavat. Entä kaukaisempi tarkoitus sitten? Tehdä työväki »lailliseksi», »rauhalliseksi», vastavallankumoukselliseksi — niinkuin lahtariporvaristo ja sen kätyrit sosialipetturit. — Tämä on lahtareille yleensä taustana ollut sos.-dem. edustajain asian erikoisjutuksi laittaessaan, sekä samalla tietenkin myös erikoisesti rangaista vihatuimipia niistä johtajista.

Kuinka paljon sitten todellista aihetta on syyttää sos.-dem. ryhmän vangituita jäseniä ja itse eduskuntaryhmää, joka oli tuntuvasti kirjava kokoonpanoltaan ja horjuva kannaltaan, vallankumouksen johtajaksi ja tekijäksi, ei kuulu tämän kyhäyksen puitteeseen. Mutta se sanottakoon, että vastavallankumouksellisia siinä ryhmässä oli monta ja onpa siitä nyt löytynyt vallankumouksen ja sosialismin kavaltajiakin, Suomesta tulleista tiedoista päättäen.

Erikoiseen menettelyyn vangituita sos.-dem. edustajia vastaan kiihoitti porvareita eräs toinenkin syy. Lahtariporvaristo puuhaili näet yksissä tuumin saksalaisen suursortajan kanssa kuningasta Suomeen. Se oli eduskunnan valittava. Pelkäsivät, etteivät sos.-dem. edustajat äänestäisi kuningasta, vaikka vähän pakotettaisiinkin. Lahtarivalta piti sen vuoksi sos.-dem. edustajia tutkintovankeudessa, eikä päästänyt edes menemään halukkaita eduskuntaan kuninkaan vaalista keskustelemaan lahtariedustajain kanssa; vieläpä lahtarit pidättivät kaksi siellä jo olevaa sos.-dem. ryhmän jäsentä sekä jättivät lainvastaisesti kutsumatta varamiehiä kolmen tapetun tilalle. Vain Matti Paasivuori on löytänyt armon ja kunnian saada Suomen lahtariporvariston edustajain seurassa ratkaista kuningaskysymyksiä! Kauvan viivyteltiin sos.-dem. edustajain juttuja. Nyttemmin lienevät useimmat jo saaneet tuomionsa. Kymmenkunnalle on jo luettu kuolemantuomio, sellaisillekin, jotka kaikella sosialipetturin taidolla ovat koettaneet osottaa koko elämäntehtävänsä olleen porvarillisen yhteiskunnan pönkittämisen. Kuolemantuomioita ei vielä kuitenkaan ole täytäntöön pantu. Toisille on tuomittu vuosikausien kuritushuonerangaistus. Tätenkin porvaristo tyydyttää koston janonsa.

Tuhansien, vankileireihin suljettujen työläistoverien kohtalo kuitenkin on yhä epätietoinen. Lahtariherrain tuomarityö sujuu hitaasti, huolimatta siitä summamutikkaisesta nopeudesta, millä vallankumouksellisten kohtaloja käsitellään. Lahtarit olivat itse laskeneet ratkaisevansa pikaoikeuksissaan, kussakin, keskimäärin 10 juttua päivässä. Eräissä tuomiovirastoissa lienee luettu 40:kin tuomita. Mutta siitä huolimatta ei Suomen herrain toivo, että syyskuuhun — pimeään mennessä kaikkien vangittujen punaisten kohtalo olisi ratkaistu, ole toteutunut. Vielä heinäkuun 25 p:nä oli — julkaistujen tietojen mukaan — 50,818 vallankumouksellista vangittuna. Tuomiotaan näistä odottamaan oli laskettu 13,000. Tuomituita oli: ehdottomaan vankeusrangaistukseen 5,287, ehdollisesti tuomitulta 4,345; vapautettuja vain 723. Kuolemaan tuomittujen lukumäärästä ei ole tietoja. Lehtiselostusten mukaan niitä on kuitenkin sadellut melko runsaasti; ja niitä vaati »yleinen mielipide», s.o. kapitalistiluokan yleinen mielipide, joka esiintyy porvarien vierassalongeissa, keimailevien herrasnaisten kammioissa, pankki-, teollisuus- ja suurkauppaliikkeiden kassaholvien ääressä sekä porvarillisen intelligensin lukupöydän ääressä.

Syyskuun lopulla ei tuomitseminen vieläkään ole päättynyt. Sillä »valtorikosoikeuksissa» on vielä mainittuna aikana käsittelemättä kokonaista 25,820 juttua. »Valtiorikosylioikeuteen» taas oli syysk. 15 p:nä saapunut kaikkiaan 43,910 »armahdusanomusta». Niistä oli syysk. 22 päivään ratkaistu vasta 17,200.

Ei mahdollista sanoa, kauvanko tuota pirunpeliä vielä jatkuu.^[2*] Kunhan vaan ei viivästyisi — uuteen vallankumoukseen! Oikeen totta puhuen eikä leikillä. Sillä Suomen porvarilehdet tuon tuostakin kertovat, että Suomessa ja rajan takana olevain suomalaisten vallankumouksellisten toiminta on vilkas, sekä yllyttävät virallista, aseistettua lahtarivallan laittamaan pistinmuuria korkeammaksi ja taajemmaksi, jotta yhteys ei olisi mahdollinen. Sosialipetturien lehti »Suomen Sosialidemokraatti» taas valittelee, ettei työväessä saa vastakaikua lehden ajama kanta: laillinen ja rauhallinen työväenliike s.o. lahtariporvarien pillin mukainen työväenliike.

Nuo tiedot Suomesta osottavat, että vallankumouksellinen mieliala ei painu vainojenkaan alla, vaan terästyy. Nuo tiedot ikäänkuin sanovat, että nurkissa taas jo käryää Suomessakin. Monissa maissa taas jo paraikaa palaa kapinan liekki. Ja vielä koittaa se aika lahtari-Suomessakin aikanaan. Vai alistuinko Suomen työtätekevä kansa sosialismin petturien kanssa »laillisen työväenliikkeen» puitteissa pönkittämään porvarillista valtiota, porvarien diktatuuria, joka esim. kuvatulla luokkaoikeusmenettelyllään paljastuu siksi, mitä se aina on ollut: kerrassaan alastomaksi kapitalistien valta- ja sortovälineeksi! Suomen vallankumouksellinen työväkikö enää uskoisi porvarilliselta valtiolta saavansa muuta kuin ruoskaa, lyijyä ja kahleita! Ja kapitalistien häikäilemättömän luokkaoikeuden valtiossako työväki haluaisi »rauhallisesti» pelata entistä parlamenttaarista sokkopeliä, ammatillista pikkunäpertelyä harjottaa! Ei, ei! Siinä ovat tannerilaiset oikeassa, että työväessä ei ole kannatusta sille, sillä työväki ei toki kahleita itse omiin nilkkoihinsa niittaa — enää nyt.

Takaisin sisällysluetteloon

VII. »Demokratian» valherääsyjen riisuminen.

Suomen työväenluokan parhaimmista on nyt melkoinen osa tapettu tai vankina. Mutta vapaanakin on työväkeä vielä. Vaikka porvaristolla olisi halu sulkea koko proletariaatti vankilaan, lukkojen taakse muodollisestikin, ei se sitä kuitenkaan tehdä voi. Millä se sitten riistovoittoa itselleen keräisi? Mistä se saisi armeijaansa väkeä? Porvaristo tarvitsee työntekijäluokkaa.

Mutta kahlehtia porvaristo proletaariluokan tahtoo mahdollisimman tiukasti. Voidakseen vapaammin sitä riistää.

Aseellisen murhatyönsä jälkeen karkasikin Suomen lahtarivalta ensi töikseen Suomen köyhälistön toiminta- ja taisteluvapauden kimppuun. Vallassaolevalta luokalta oli työväki edellisen vuosikymmenen kuluessa tapellut itselleen huomattavia vapauksia ja oikeuksia, huomattavia verrattuina esim. tsaarihallituksen Venäjällä työväen vapauksiin. Ne vapaudet olivat kuitenkin vain »porvarillisen demokratian» vanhoja vaatimuksia. Mutta niitten suojassa saattoi työväki, kun sen oma järjestynyt voima oli myös huomattava ja porvaristo vielä heikko ja epävarma aseellisesti, luokka taistelujaan käydä. Näitten vapauksien kimppuun kävi nyt aseistettuun voimaansa nojaava porvaristo.

Kiireen kaupalla säädätti se eduskunnassa ankaran »sotilaslain». Sen kautta siirrettiin lahtarihallitukselle ja sen kuvernööreille valta »sitoa ja päästää». Niistä tuli holhoojia. Niistä riippui, oliko ja missä määrässä kokoontumis-, yhdistys-, lausunto-, ja painovapautta Suomen proletariaatilla. Ja ne ratkaisivat, että ei ole. Työväen vapaa kokoontuminen on mahdoton, häiritsemätön yhdistyminen ja yhdistystoiminta estetty, puhe- ja julkaisemisoikeus todellisen sellaisen irvikuva, liikkuminen paikasta toiseen lahtareista riippuva. »Demokratisen valtion» kansalaisvapautta ei Suomessa nyt ole.

Erikoisesti sopii mainita, että entiset sosialidemokratisen puolueen sanomalehdet eivät saa ilmestyä. Mutta eikö työväellä sitte mitään lehtiä ole? Kyllä Suomessa pari kolme »työväenlehteä» tai »sosialidemokratisen lehden» nimellä kulkevaa on. Ne ilmestyvät lahtarivallan luvalla. Mutta kyllä ne ovat sitten sen näköisetkin. Siitä huolimatta porvarien virkavalta ja kartanokoirat antavat yhä neuvoja »siivosta esiintymisestä». Ja sosialistipetturit koettavat entistä enemmän köyristää jo kumartunutta selkäänsä: parjaavat ja häpäisevät vallankumousta ja vallankumouksellisia, bolshevismia (kommunismia); kehottavat työväkeä rauhalliseen ja lailliseen toimintaan; jopa pyytelevät lahtarivallalta kuristusmääräyksiä, kun eivät herrat ole muistaneet tai viitsineet niitä jossain laittaa. — Tämmöisiä »työväen lehtiä» porvaristo sietää. Miksei sietäisi? Porvarien piiskan allehan se kokoo työväkeä ja neuvoo ottamaan iskut ilman vastaiskua vastaan.

Suomen vanha työväenliike oli vuosien kuluessa myös aineellisesti päässyt vaurastumaan. Sillä oli taloja, varoja y.m. omaisuutta. Porvarillinen rosvo näki sen. Iski kyntensä. Sen kautta rosvo itse hiukan rikastuu, työväenluokka köyhtyy ja sen toimintamahdollisuudet yhäkin supistuvat.

Työväentalot ovat nyt suljettuina. Lahtarisinetit niitten ovilla kertovat porvarillisen diktatuurin toiminnasta. Mutta ei sillä hyvä. Parhaimmat niistä on anastettu joko rosvovaltion tarpeisiin tai suorastaan annettu jollekin lahtarikoplalle, joka niissä nyt suunnittelee, miten paraiten voisi työväkeä kuristaa ja sortaa ja nousevaa uutta vallankumousta vastaan taistella.

Muutakin työväenjärjestöjen omaisuutta on »takavarikoitu». Esim. työväenkirjapainoista on monet anastettu lahtarijulkaisujen tarpeiksi. Vallanpitäjien käsiin toistaiseksi joutumattomia omaisuuseriä nuuskitaan ja etsitään.

Yksityistenkin vallankumouksellisten tai niiksi epäiltyjen henkilökohtainen omaisuus on useassa tapauksessa rosvottu nyt myöhemmin, sikäli kuin ei lahtarisotavoima sitä aikaisemmin jo ehtinyt tekemään. Ensin anastettiin »tärkeissä» vallankumoustehtävissä olleitten omaisuus. Mutta myöhemmin on myös monien tuomittujen Punasen kaartin jäsenten »maallisen hyvän» kanssa menetelty samoin. »Vallankumouksen aiheuttamain vahinkojen korvaamiseksi» on se laillinen peruste köyhien ryöstämiselle.

Kun työväen entinenkin luokkataisteluvapaus on noin kahlehdittu, käy kapitalisti riistämään. Vielä viimeisetkin esteet se kuitenkin raivaa pois. Ammatilliset järjestöt olivat saaneet kapitalistien kanssa solmituksi runsaan joukon työehtosopimuksia. Ne jossain määrin rajoittivat riistämistä, mutta tietysti samalla sen sallivat. Sehän kuuluu sellaisen sopimuksen luonteeseen. Mutta kapitalisti ei suvaitse mitään rajoitusta. Sopimusten määräykset ovat nyt kapitalisteille tyhjää ilmaa. Nyt nähdään kuinka näennäistä tosiasiallisesti työväen osittaisetkin saavutukset ovat, kun porvaristo pääsee asioista määräämään.

Yhteen jaksoon työehtosopimusten tuhoamisen kanssa annettiin isku 8-tunnin työaikalaille. Se laki oli paraita saavutuksia sillä alalla yleensä. Nyt siitäkin on vain rääppeet jälellä. Pakolla ja työväen kumouksen uhan edessä porvaristo siihen myöntyi. Nyt se oman vahvistuneen väkivoimansa turvissa otti takaisin ja avasi ovet riistämiselle selkoselälleen.

Vaikutus on selvä: työaikaa on pitennetty; palkkoja on painettu; kohtelua kiristetty. Riistäminen on huimasti kasvanut.

Mutta riistäjät eivät tyydy röyhkeästi anastamaan ainoastaan palkkatyöväkeä. Torppari-pienviljelijät myöskin nyletään ja ryöstetään. Heitä on häädetty viljelmiltään: maat on arastanut manttaaliporho; torpparin vaivannäön tulokset siirtyvät maa- ja finanssikapitaalin pohjattomaan säkkiin. Täten kostetaan torppareille osanottonsa vallankumousliikkeeseen. Jo aikoja sitten tiedettiin, että pääoman puhumalla »torpparien vapautuksella» tarkoitettiin torpparien ryöstämistä. Nyt se on nähtävissä. Kapitalismi aikoo torppareista tehdä suorinta tietä palkkatyöläisen joko kapitalistin pellolle tai tehtaaseen.

Onko Suomen työväen entisistä saavutuksista vielä mitään jälellä sitten? kysytään. Onhan sillä nimellisesti valtiollinen äänioikeutensa ja eduskunta. Nitä ei kokonaan vielä ole muodollisesti ryöstetty. Tällä hetkellä kuitenkin niitä tosiasiallisesti ei ole. Sillä, kuten edellä on osotettu, porvaristo on yksinkertaisesti eduskunnasta poistanut työväen edustuksen, ei päästä valtuutettuja sinne. Ja muodollisestikin jo valmistellaan sen oikeuden riistämistä. Ja varmaan porvaristo sen tekee, jos sillä on aikaa ja voimaa siihen. Uuden, vallankaappausvaltiosäännön laatiminen on osotuksena siitä, että työväen entinen valtiollinen merkitys pyritään kokonaan poistamaan. Yhtäläisen äänioikeuden ryöstämisestä ovat porvarit jo kauvan puhuneet. Nyt sen ehkä työväeltä ryöstävät.

Täten op Suomen porvarien valta hurjalla kiihkolla tunkenut tieltään esteitä. Viimeisiäkin vale-demokratian rääsyjä parhaillaan porvaristo repii pois. Suomi oli tuonnoin julistettu tasavallaksi. Nyt siitä värkätään monarkiaa. Se tapahtuu useastakin syvstä. Saksalaisen pääoman kartanokoiraksi Suomeen tarvitsee Saksan imperialismi saksalaista kuningasta. Suomen kansallinen suurpääoma taas uskoo ja toivoo sen saman kuningasvallan avulla saavansa turvallisemmin ja perinpohjaisemmin sortaa ja riistää Suomen työtätekevää luokkaa, ja toisia, sen tiellä olevia pääomaryhmiä. Se pyrkii siten kapitalistivallan keskittämiseen ja tehontamiseen. Se onkin yksi keino. Mutta erheellistä on luulla, että se olisi ainoa. Mielessä on nimittäin pidettävä, että porvarillinen tasavalta, kuten Ranskan ja Amerikan Yhdysvaltain esimerkki osittaa, on aivan yhtä hyvä kapitalistisen sorron väline kuin monarkia. Että Suomessa kuningasvalta on välikappaleeksi otettu, riippuu Saksan imperialismin tarpeista.

Aseellisen väkivaltansa avulla on Suomen porvaristo täten riistovainiotaan raivannut. Siihen voimaan se aikoo vastakin turvata. Se on pistimien voimalla pannut pystyyn yleisen asevelvollisuuden pohjalle lasketun armeijan, niinkuin muittenkin maitten kapitalistiluokat. Työväen käsivarsilla se rikastuu ja niillä käsivarsilla se aikoo valtaansa ja rikkauttaan pönkittää ja lisätä. Se uneksii ennenkuulumattomasta onnesta itselleen. Suur-Suomesta ja lujasta vallasta. Niin ovat uneksineet muittenkin maitten porvaristot.

Mutta noitten ihanien unelmien lomassa porvaristoa kiusaa levottomuuskin. Suomen herrat eivät esim. halua tulla riittävästi tunnetuiksi. Kotimaassa tukitaan suut kiväärin perällä ja lyijyllä. Ulkomailla ne valheenlevittämistoimistoilla parantavat postisensuurin jälkiä. Häpeääkö Suomen lahtarivalta itseään ja käsialaansa? Ei se häpeä. Mutta se pelkää kaiken mailman työväelle antaa hyvää opetusta, minkä saa kun pääsee näkemään Suomen porvarin oikeassa valossaan. Vallankumousta Suomen porvari pelkää. Se sen tekee levottomaksi. Syytä onkin. Sillä vallankumous tulee.

Takaisin sisällysluetteloon

VIII. Porvariston »uusi herännäisyys» — kuoleman tanssia.

Edessämme on nyt hahmopiirteinen kuva lahtarien Suomesta porvarillisen diktatuurin ja porvarillisen terrorin maasta. Koko porvaristo on kokoontunut lahtariaatteen ympärille. Teollisuus-, maa-, kauppa- ja rahakapitalistit johtavat politiikkaa. »Intelligenssi» kaikkia ryhmiä myöten on palvelijana. Runoilijat ja kirjailijat kyhäävät lennokkaita hymnejä. Kirkko paimenineen suitsuttaa pyhää savua. Eikä puutu seurasta sosialipetturiakaan. Vallankumouksellista proletariaattia ne kaikki ahdistavat. Hänen kumouksellisen henkensä ne tahtovat masentaa ja hänet itsensä kytkeä paikallaan tallaamaan kapitalismin kultamyllyä porvarien soiton mukaan.

Itävallan ulkoministeri herra Burian kuuluu äskettäin lausuneen »Die Monarchie» (Yksinvalta) lehden toimittajalle, että Suomi paraikaa on heräämässä uuteen herännäisyyteen. Hän tarkoittaa: kapitalistiseen ja valtiolliseen yksinvaltaan. Suomen porvaristo on siihen jo herännyt ja kavunnut proletaarien ruumiitten yli.

Ja seuraus?

Tuotantolaitokset seisovat. Työttömyys ankara. Mutta huijaus elää. Pörssi toimii kiihkeästi. Maatiloja myydään ja ostetaan, milloin ei päästä ryöstämään. Kaupunkikiinteistöt kulkevat kädestä toiseen. Nälkä jäytää asujamistoa, köyhälistöä ennen muita. Maanomistajat vaativat hirveitä hintoja, jopa kieltäytyvät myymästäkin tuotteita, vielä korkeampien nykyhintojen toivossa. Valtio kiskoo veroa. Lahtarikoneisto: armeija, suojeluskunnat, poliisi, urkkijakunta, siviilivirkavalta, nielee äärettömiä summia. Ne ryöstetään työväeltä, pienviljelijöiltä joko suoraan tai välillisesti.

Kapitalistinen rosvovaltio siten paljastuu oikeassa karvassaan. Kapitalistisen taantumuksen ja vastavallankumouksellisuuden luvattu maa on nähtävänä. Sen näkevätkin taantumuksen ja vastavallankumouksen sielut. Venäjänkin taantumuksellisen ja vastavallankumouksellisen porvariston mustat voimat sinne ovat tiensä löytäneet ja salahankkeitaan kutovat Suomen lahtarien suojassa.

Demokratiasta ei enää ole hajuakaan. Kapitalistien yksinvalta on väärentämätön. Venäläinen kommunisti toveri Bucharin lausuu, että »Suomea voidaan pitää klassillisena esimerkkinä maasta, jossa kaikki ja kaikkinaiset demokratiset harhaluulot paloivat poroksi kansalaissodan muutamien kuukausien kuluessa.» Oikein sanottu toveri Bucharin. Kun porvari lakaisi tuhkan pois, niin se paljastui täydellisesti. Ei tosin kaikille. Sosialipetturi kantaa muistossaan sitä, pettää itseään — jos pettää — mutta ainakin työväkeä yrittää pettää.

»Uuteen herännäisyyteen» herännyt porvaristo vaipuu yhä syvemmälle rappeutuneisuuteen. Porvarin rosvovaisto saa valtaa yhä enemmän. Yläluokka kätyreineen on humalassa, vallan ja kullan juovuttamassa. Ne tanssivat kultaisen vasikkansa ympärillä hurjasti.

Mutta se on kuoleman tanssia. Sillä vallankumouksen maanalainen tuli kytee ja palaa. Yhä laajemmaksi käy proletaarijoukoissa vakaumus, että edessä ei ole muuta kuin vimmattu taistelu pääoman hirmuvaltaa vastaan. Kommunismin elävöittävät virrat kiemurtelevat köyhien joukoissa. Työväen diktatuurin välttämättömyys yhäkin selvenee. Vallankumouksen voima kasvaa.

Porvarillisen terrorin pimeydessä vaeltava proletariaatti ei menetä toivoaan. Sillä se näkee kumouksen savujen taivaanrannalla tihenevän ja kuulee kohinan. Vuoroaan se odottaa. Ja kun sen aika tulee — kaukana ei se enää ole — niin silloin porvariston »uusi herännäisyys» on muuttuva porvariston kuolemaksi. Punasen vallankumouksen, punasen diktatuurin ja punasen terrorin luja käsi on Suomessakin silloin hävittävä porvarillisen rosvovaltiovallan, kapitalistisen vallan, ja silloin

aukenee tie kommunismiin.

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] Tässä on syytä huomauttaa, kuinka joustava porvaristo on etujensa ajamisessa ja kuinka se kaikellaisilla fraaseilla peittää — olosuhteitten niin vaatiessa — roistomaisimmat sisimmät tarkoituksensa. Ennen vallankumousta oli eduskunnan perustuslakivaliokunnassa käsiteltävänä uusi hallitusmuotoehdotus. Siinä oli myös määräyksiä tuomioistuimista. Ehdotus nimenomaan sisälsi, ettei erikois- eli poikkeustuomioistuimia saisi olla. Korkeasti oppineet lakiherrat, tohtorit ja muut porvarit, Wredet, Nevanlinnat, Ståhlbergit, Ingmanit, Antilat ja Alkiot opettivat, että »kansalaisten oikeusturvallisuus» vaatii, ettei poikkeusoikeuksia ole. Nyt ne samat roikaleet ovat laittaneet sellaisia. Silloinkin ne hyväksyivät sellaiset omiksi luokkasorron välikappaleiksi, mutta pelkäsivät, että »kansanvaltaisessa tasavallassa» ne jolloinkin saattaisivat purra heitä itseään, kun työväki oli vielä lyömättä. Mutta nyt, kun työväki on vankina, sopii kahlehdittua purra porvarillisen poikkeuslain ja »-oikeuden» raatelevalla hampaalla. Muuten erinomaisen valaiseva esimerkki siitä, kuinka »laillisuus» ja »oikeus» porvarillisessa valtiossa on vain porvariston luokkasorron välikappale.

^[2*] Tämän julkaisun jo ollessa painossa saapui tieto, että Suomessa oli julaistu jonkinlainen »armahdus», joka koski lievemmin tuomituita. Ei ole vielä tietoa, kuinka monta sen kautta pääsee vapaaksi vannkilakidutuksesta.

Takaisin SKP:n sarjajulkaisujen luetteloon
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto