N. R. af Ursin

Työväenkysymyksiä I

1897

Julkaistu: 1897
Lähde: »Työväenkysymyksiä I». Turun Kirjapainon Osakeyhtiö, Turku 1897
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine

Turun työväenyhdistykselle

suurimmalla kiitollisuudella ja kunnioituksella omistettu.

Esipuhe.

Seuraavat kirjoitukset eivät itsessään mielestäni ansaitsisi uudestaan painattamista, ellei suomalaiselta kirjallisuudelta melkein täydelleen puuttuisi semmoisia kirjoja, jotka ainakin pääasiassa käsittelevät työväenkysymyksiä työväen oman katsantokannan mukaan.^[1] Näitten nyt julaistujen kirjoitusten päätarkoituksena on nimittäin suuremman harrastuksen ja innon herättäminen Suomen työväessä oman asian ajamisessa. Jos tämä kirja saavuttaa ruumiillista työtä tekevän kansanluokan suosiota, on aikomus edelleenkin jatkaa samanlaisten kirjoitusten julkaisemista kirjojen eli vihkojen muodossa.

Useampia muutoksia — laajennuksia, lyhennyksiä ja kaikenlaisia parannuksia — on runsain määrin tapahtunut alkuperäisissä »Työmiehessä» ja »Päivälehdessä» julaistuissa kirjoituksissani. Esitelmä »Yhteiskunnallisesta siveysopista» ei suurimmaksi osaksi ennen ole painettu.

Turussa 1 p. maalisk. 1897.

Tekijä.

Työmiehelle.

kirj. Eero Kurikka, Työmies.

(julaistu »Työmiehessä» n:o 28 v. 1896).

Takaisin sisällysluetteloon

Työväenliikkeen merkitys.

Metsän sisässä melkein näkymättömänä piilee pienen lähteen päilyvä pinta, sen silmä on melkein ummessa. Mutta tarkemmin katsoen huomaa, että se itkee joko ilon tahi surun kyyneleitä: kyynelvirta vierii jostakin sopukasta, se vierii yhä eteenpäin, kunnes kohtaa toisen samanlaisen puron; molemmat yhtyvät yhteen ja saavuttavat taas uuden kumppalin. Vihdoin on näiden luku melkein mahdoton laskea. Ja tuo pieni alkulähde on kasvanut mahtavaksi joeksi, joka uomassaan kulettaa suuria laivoja ja jonka varrelle komeita kaupunkia rakennetaan. Kuka enää tuntisi tuon pienen vaatimattoman metsälähteen, kun näkee vuolaan virran kuohuvia laineita!

Työväenliike oli noin vuosisata takaperin tuollainen pieni metsälähde. Ja nyt se jo on mahtava virta, joka vuolaana juoksee yhteiskunnan läpi ja jonka hyökyaaltoja pelätään, pelätään, että ne nielevät kuiluunsa kaiken sen, minkä ihmiskunta vuosisatojen kuluessa on rakentanut suurta, mahtavaa ja pysyväistä!

Ja kuinka työväenliike on paisunut noin valtavaksi? — Ei mikään muu ole sitä aikaan saanut kuin yhdistymisen aate, sama keino, joka pienestä lähteestä metsän sisässä teki suuren ja vuolaan, meren syliin laskevan virran.

Eräs saksalaisen sosialismin etevimmistä johtajista, Friedrich Engels on Englannin työväen tilasta tämän vuosisadan keskivaiheilla antanut hyvin surullisen, mutta pääasiassa todellisen kuvan. Ja nyt tuskin viidenkymmenen vuoden kuluttua, mimmoinen on se nyt? Aivan muuttunut. Eräs toinen etevä Englannin työväenolojen tuntija, Schulze-Gaevernitz Sanoo, että nykyinen sukupolvi, joka voi ansaita usein aina moniin tuhansiin asti markkoja vuodessa, tuskin ottaa uskoaksensa isiensä ja isoisiensä kurjuutta. »Se korkea kanta», lausuu eräs asianymmärtäväinen, »johon muutamat Englannin työväenluokat ovat päässeet, on ilmaan korkealle kohoavan temppelihuipun kaltainen, jonka mahtavat piirteet loistavat kauas kuohuvalle merelle, näyttäen tähystävälle merimiehelle myrskyn ja tyrskyn läpi tien varmaan ja luotettavaan satamaan.»

Ja tähän tosiaan suuremmoiseen olojen muntokseen on ennen kaikkia vaikuttanut työväen yhteenliittyminen yhteisiin yhdistyksiin: sen tunnustavat sekä ystävät että vastustajat yksimielisesti. Luuleeko Suomen työväestö, että sillä on toinen yleinen ura kuljettavana kuin Englannin ja muun maailman työväellä?

Yhä enemmän tunnustetaan sivistyneissä ja tieteellisissäkin piireissä, että tämä yhteenliittymisen aate on paras keino työväenkysymyksen ratkaisemiseen: työväen tilan todelliseen parantamiseen. Ja epäilemättä yhteenliittymisen aate vihdoin pääsee tykkänään voitolle, sillä ilman tätä keinoa ei saada asiassa mitään todellisia tuloksia.^[1*]

Mutta vaikka yhteinen keino onkin sama kaikkien maitten työväestöille, ei sillä ole sanottu, ettei yhteenliittyminen voisi tapahtua eri tavalla eri maissa ja eri oloissa. Englannissa ja enemmiten muissakin suurissa sivistysmaissa ovat varsinkin ammattiyhdistykset ajaneet työväen asiaa. Ei sovi kieltää, että ammattiyhdistyksillä meilläkin on hyvin tärkeät tehtävät, mutta se olisi varmaan yhteiselle asialle suureksi haitaksi, jos meidän pienissä oloissamme annettaisiin ammattiyhdistyksille työväestön pääpyrinnöt ajettavitsi. Semmoiset puuhat hajottaisivat työväen voimat. Meillä on ehdottomasti kaikki pääpyrinnöt annettavat suuremmille työväenyhdistyksille, joihin on liittynyt useampia ammattiyhdistyksiä; koska edelliset tietysti pontevammin voivat valvoa työväen asiaa.

On sanottu, että työväen asia on etenkin yhteiskunnallinen kysymys. Mutta meillä se on vielä jotain muutakin.

Kun Ruotsi aikojen kuluessa kadotti alueestansa toisen kappaleen toisensa perästä, kehoitti sen suurin runoilija kansaansa hakemaan korvausta omasta itsestänsä, omasta sisällisestä uudistuksestansa. Ja samoin tulee Suomenkin kansan tehdä ukkosilmojen varaksi. Sen tulee omasta itsestänsä hakea uusia elinvoimia. Ja tämä tapahtuu ennen kaikkea siten, että sen johtavat kansankerrokset asettamalla syrjälle kaikki itsekkäiset harastukset todellisella itsensä kieltämisellä rupeavat työskentelemään alempien, tähän asti syrjäytettyjen kansanluokkien hyväksi enemmän kuin tähän asti on tapahtunut. Ruumiillista työtä tekevien kansalaisten tila on parannettava, heille on suotava enemmän valistusta, enemmän varallisuutta, enemmän oikeuksia — ei vaan tyhjissä sanoissa, vaan todellisella työllä asian hyväksi. Siihen tarvitaan paljon uhraavaisuutta, paljon vaivaa onnellisempien kansankerrosten puolelta.

Mutta kun nämä alemmat kansankerrokset nousevat yhä korkeammalle tietoisuudessa, varallisuudessa ja harrastuksissa yhteisen isänmaan hyödyksi — silloin nousee myös Suomen kansa yhä korkeammalle, silloin voi se paljon suuremmalla menestyksellä kestää kaikki ne vastoinkäymiset, kaikki uhkaavat hyökkäykset, jotka sitä ehkä kohtaavat.

Sillä, mitä merkitsee joku kourallinen n. s. sivistyneitä, jos suuri kansa elää köyhyydessä, tietämättömyydessä ja välinpitämättömyydessä silloin kuin kovat ajat lähestyvät? On aivan oikein sanottu, ettei päällikkö yksin saa voittoa viholliselta. Ja niin on kansojenkin taistelussa. Johtaja sielläkin tarvitaan, mutta yksinänsä nämä eivät mitään voi. Mitä korkeammalla kannalla sotamiehet taistelukentälläkin seisovat, sitä paremmin saavat heidän johtajansa voiton vastustajistansa.

Valitettavasti ylemmät kansanluokat eivät liioin ole tulleet ajatelleeksi tätä asiaa. Mutta tosiasiana se sittenkin pysyy. Ei Suomen kansa milloinkaan pääse onnellisesti myrskyjen läpi, ellei se pontevammin ja innokkaammin kuin ennen rupea työskentelemään alempien kansankerrostensa kohottamiseksi. Tämän isänmaallisen tehtävän pitäisi olla elävästi jokaisen isänmaanystävän silmien edessä, — se on suurin »yhteishyödyllinen» työ, minkä kukaan nykyään voi tehdä. Ehkä vielä tulee aika, jolloin asianomaiset saavat katkerasti katua laiminlyöntiänsä tässä suhteessa. Mutta jokainen, joka todellisesti harrastaa koko kansansa, eikä vaan erityisten pienten etuoikeutettujen kansanluokkien parasta, toivoo hartaasti, että parempiosaiset kansalaiset ymmärtäisivät tämän ja sen takia koko sielustansa toimisivat — alempien kansanluokkien, työväen kohottamiseksi kaikilla aloilla.

Mutta työväen itsensä pitää ennen muita tehokkaasti ajaa tätä asiaa, sitä enemmän kuin se samalla on työväestön oma asia. Ja tämä tapahtuu paraimmiten siten, että jokainen työntekijä liittyy johonkin työväenyhdistykseen. Silloin kasvaa näitten voima — työväen oma voima, Suomen kansan voima, vihdoin vastustamattomaksi ja Suomen kansa voi luottamuksella katsoa tulevaisuuteen.

Takaisin sisällysluetteloon

Valtiollisen äänestysoikeuden laajentamisesta ja ääniasteikon poistamisesta.

Englannin suuri ajattelija John Stuart Mill väittää, että »se on mieskohtaista vääryyttä, jos kieltää keneltäkään tuota alkuperäistä oikeutta äänestää asioista, jotka koskevat hänen etujansa yhtä hyvin kuin kenenkään muun», »eikä mikään äänestysjärjestys voi olla pysyväisesti tyydyttävä, jos sen kautta joku sääty eli henkilö on ehdottomasti poissuljettu, tahi jos äänestysoikeus ei ole avoinna kaikille täysikäisille henkilöille, jotka siihen tahtovat osaa ottaa.»

Tämä periaate on yhä enemmän toteutumaisillaan kaikissa sivistysmaissa. Ei puutu paljo, että ainakin Euroopassa ja Amerikan Yhdysvalloissa täysiikäinen, kansalaisoikeutta ja hyvää mainetta nauttiva mies, joka ei ole vararikon alainen, saapi käyttää tätä kansalaisoikeuttaan myöskin valtiollisissa vaaleissa. Tämmöinen yleinen äänestysoikeus on olemassa Saksassa, Ranskassa, Espanjassa, Tanskassa, Kreikassa, Sveitsissä, Belgiassa, Portukalissa ja Yhdysvalloissa. Englannissa vaaditaan siellä vallitsevaan rahanarvoon katsoen aivan pieni varallisuus,^[2*] samoin Unkarissa; Italiassa saapi jokainen tavallisilla alkeistiedoilla^[3*] varustettu mies äänestää. Itävallassa pyritään pontevasti yleiseen äänestysoikeuteen. Ainoastaan Hollannissa, Norjassa ja Ruotsissa on suhteellisesti korkea varallisuuden peruste; viime mainitussa maassa 1,120 m. vuositulot tai 1,400 m. kiinteimistö. Mutta ei missään mikään kansanluokka semmoisenaan ole poissuljettu äänestysoikeudesta, kuten Suomessa työväenluokka.^[4*] Se ei ole mikään valokohta lainsäädännössämme. Ruotsissa esim. ovat palkollisetkin poissuljetut valtiollisista ja kunnallisista vaaleista ainoastaan Tukholman kaupungissa (ei muualla).

Ja myöskin Hollannissa, Norjassa ja Ruotsissa on varallisuuden perusteella jokaisella kansalaisella vaan yksi ääni. Suomessa on toisin. Tilastollisten tietojen mukaan voivat ne, joilla kaupungeissa on 16 ja enemmän veroäyriä, yhdessä äänestää kumoon kaikki muut. Tämä on tietysti selvä ja kieltämätön rahavalta — rahavalta oikeen loistossaan.^[5*] Olemme kuten muissa maissa päässeet keskiaikaisesta ylimysvallasta kansanedustuksen suhteen, mutta olemme sen sijaan joutuneet rahavallan alaisiksi. Kumpiko on pahempaa, on vaikea sanoa. Rahavalta synnyttää ehkä vielä suuremmassa määrässä itsekkäitä pyrinnöitä ja vaikuttimia.

Kaikissa tapauksissa syntyy tästä epäkohdasta hyvin arveluttavia seurauksia. Kun koko muun maailman hämmästykseksi selvä vähemmistö äänestäjien lukumäärään katsoen asettaa kansan luottamusmiehiä eduskuntaan, niin voi ehkä sanoa ja onkin idempänä sanottu, että Suomen säädyt eivät oikeastaan edustakaan Suomen kansaa.^[6*] Se on hyvin vaarallinen asia. Ja kun rahapohatat määräävät vaalin tuloksen, niin lannistaa tämä seikka vähempivaraisten harrastuksen ja osanoton yleisiin asioihin sekä tekee kansan suuren enemmistön väliäpitämättömäksi yleisten asioitten suhteen.^[7*] Usein tapahtuu vielä lisäksi, että vaaliaika on niin sopimattomasti asetettu, että siten useammat vaalivaltaiset suorastaan estetään käyttämästä vaalioikeuttaan.

Rahavallan puoltajat ovat esittäneet etenkin kaksi tekosyytä tämän vallan säilyttämiseksi. Ainoastaan varallinen henkilö äänestää itsenäisesti ja köyhä päinvastoin. Puhumattakaan siitä, että siihen riittää pienempikin omaisuus, ei se suinkaan ole totta, että näin tapahtuu. Niin kutsutut varalliset ovat useimmiten siihen määrin yhteisten etujen kautta toisiinsa kietoutuneet, etteivät äänestä itsenäisemmin kuin muut. Ja köyhä voi hyvin äänestää itsenäisesti, kun äänestys on suljettu eikä kukaan tiedä, ketä hän äänestää. Toiseksi on sanottu, että se, joka ei maksa veroa, ei myöskään voi saada määrätä veroista valtiossa ja kunnassa: hän voisi muuten määrätä nämä aivan epäsuhtaisesti. Mutta korkeintaan seuraisi tästä, että juuri suhteinen veroitus, s. o. progressiivinen, saataisiin aikaan välillisten verojen sijaan ja kokemus yleisen äänestyksen maista osoittaa, ettei vanhoillisten tätäkään tarvitse liioin pelätä.

Yllä mainituista syistä tulee edistyspuolueen Suomessa kaikin voimin pyrkiä äänestysoikeuden laajentamiseen siten, ettei työväkeä suljeta pois valtiollisesta äänestysoikeudesta ja että ääniasteikko poistetaan tykkänään. Sopiva vaaliaika on myös aikaan saatava, joko lauvantai iltapuoli eli sunnuntai. Ja vaikka vastus nähtävästi yhä edelleen tulee olemaan kyllin sitkeä, löytyy kuitenkin kaksi tietä tarkoitusperän lopulliseksi saavuttamiseksi. Tulee ahkerasti koettaa taivuttaa yleistä mielipidettä tarkoitettuun suuntaan. Miten paljon tällä tavoin voi saavuttaa, näyttävät muun muassa Belgian ja Itävällan esimerkit aivan selvästi. Toinen keino laajemman äänioikeuden saavuttamiseksi on se, että hallitus esittää asian, kuten vv. 1877–78 valtiopäivillä, edelleenkin säädyille, kunnes vastahakoiset ovat kuluttaneet aseensa ja taipuvat. Semmoisia ryntäyksiä kuin v. 1885, ei iankaikkisesti kestetä.

Eri mieltä ollaan siitä, onko ääniasteikko heti poistettava vai alennettava 10 ääneen. Jos tarkastamme kaupunkikuntien tilastollisia numeroita tässä suhteessa, huomaamme heti, ettei suinkaan viime mainitussa tapauksessa juuri mitään muutosta tapahtuisi aivan vähävaraisten hyväksi. V. 1884 vaali- ja taksoitusluetteloitten mukaan oli 16–25 ääntä omistajain luku Suomen 29 kaupungissa 1,798 eli 21,8 % 6,434 eli 78,2 % vähävaraisempia vastaan ja nämä 21,8 % omistivat 41,213 ääntä eli 56,4 % koko äänimäärästä vähävaraisten eli oikeammin vähemmän kuin 16 ääntä omistavien 31,883 ääntä eli 43,6 % vastaan. V. 1896 olivat vastaavat luvut 14 kaupungissa 1,646 eli 16,6 % 8,265 eli 83,4 % vastaan 38,507 eli 51,2 %:lla ääniä 36,524 eli 48,8 % vastaan. Jos 10 tulee korkeimmaksi määräksi, oli v. 1884 samojen laskuperusteitten nojalla 9–10 äänistä 3,009 eli 36,5 % vähempiäänisiä 5,223 eli 63,5 % ja edellisten äänimäärä 29,906 eli 63,5 % 17,641 eli 36,5 % vastaan; siis äänimäärä ja äänivaltaisien luku päinvastaisessa prosenttisuhteessa toisiinsa. V. 1896 20 kaupungissa taas 3,348 eli 29,9 % 7,815 eli 70,1 % vastaan 33,194 eli 57,9 %:lla ääniä 24,393 eli 42,1 % vastaan. Varallisuudelle jääpi sittenkin äärettömän suuri vaikutusvalta, koska 9–10 ääniset ehdottomasti, jos ovat jotenkin yksimielisiä, määräävät vaalin tuloksen. Ja vaikka suhde 63,s 36,5:een eli 70,1 29,9:een on selvästi edullisempi kuin 78,2, on 21,8:aan eli 83,4 16,5:een ja vaikka 9–10 äänisiä on paljon suuremmassa määrässä sivistys ja todellinen intelligenssi tavattavina kuin 16–25 äänisissä, joista useammat ovat varsinaisia pääoman edustajia, ei kuitenkaan työväki sanottavasti nytkään pääse vaikuttamaan vaalin tulokseen, etenkin jos vielä lisäksi pidetään 400 m. ääniperusteena, s. o. vaaditaan 800 m. vuositulot 1 äänen saavuttamiseksi. Varma kuitenkin on, että työväellä ja alemmilla kansankerroksilla on ainakin yhtä paljon etuja valtiossa valvottavana kuin yliluokalla ja koska tämä valvonta suurimmassa määrässä tapahtuu eduskuntalaitoksen kautta, on luonnollista, että alaluokan tässä tulee saada enemmän sananvaltaa kuin ennen. Ja alemmat kerrokset ovatkin tähän täysin oikeutetut, sillä ne kartuttavat enemmän kuin muut työllään kansallisvarallisuutta ja maksavat suurempia veroja. Historia näyttää, että kun valta on vaan yliluokan käsissä, tietää tämä kyllä hankkia itsellensä kaikenlaisia etuoikeuksia alemman kansan kustannuksella ja ettei edes korkeampi sivistys poista itsekkäisyyttä tässä suhteessa. Vasta kun jokaisella kansalaisella on yhtä suuri sananvalta yleisissä asioissa, se on, yksi ääni (ilman varallisuuden perustetta), voi syyllä sanoa, että koko kansa (eivätkä vaan yksityiset kansan kerrokset) päättää näistä yleisistä asioista koko kansan hyväksi. Alemman tähän asti syrjäytetyn kansanluokan tulee sen takia tarmokkaasti ponnistaa voimiaan siihen sunutaan, että yleinen äänestysoikeus saadaan aikaan sekä kaupungeissa, että maalla ja etenkin on väsymättömästi työskenteleminen, että niissä kaupungeissa, joissa jo 10 ääntä on korkeimpana määränä, yleinen äänestysoikeus mitä pikemmin pääsee valtaan. Suomen kansa, jonka keskuudessa jo 30 vuotta kansakoululaitos on ollut vaikuttamassa, ei tarvitse Euroopan ja Amerikan sivistysmaista jäädä niin takapajulle, kuin se nyt valitettavasti on äänestysoikeuden, kansan kalliimman valtiollisen omaisuuden suhteen.

Takaisin sisällysluetteloon

Työajan lyhentäminen.

Eräs sveitsiläinen pappi lausuu seuraavasti tästä kysymyksestä: »kuten tunnettu, on vapunjuhla etupäässä määrätty osoittamaan työväen halua työajan lyhentämiseen: kahdeksan tunnin työ, kahdeksan tunnin uni, kahdeksan tunnin virkistys on vapunjuhlan tunnussana. Moni on tästä ottanut syyttääksensä työmiehiä työnkammosta. Intomielisesti ja juhlallisesti puhuvat he 'velvollisuudesta työhön', mutta ivallisesti polkevat he jaloillaan kansan vaatimaa 'oikeutta työhön'.

»Eihän kukaan kiellä, ettei työkansassa, kuten muissakin kansanluokissa, löydy kyllin yksityisiä laiskoja ja työtä kammoksuvia henkilöitä, mutta yleensä syyttää työväkeä laiskuudesta ja velvollisuutensa laiminlyömisestä — mikä usein tapahtuu — sitä ei kenenkään pitäisi uskaltaman tehdä!

»Kuka rakentaa palatsit, joissa mukavasti asutte, kuka tekee teidän vaatteenne, peilinne, huonekalunne, kaikki nuo lukemattomat esineet, joilla hienostutatte ja koristatte elämäänne, kuka rakentaa rautatiet ja höyrylaivat, joiden avulla te mukavasti matkustatte maitten ja merien yli?

»Puhutaan tyhjäntoimittajista ja päivänvarkaista: eiko niitä ole niin monta säätyhenkilöä, jotka vuosittain tuhlaavat tuhansia, eivätkä kykene omien käsiensä työllä ansaitsemaan kuppia kahviakaan? Eikö suurkaupunkiemme kaduilla juokse kylläksi nuoria keikareita, jotka julkeasti näyttävät työnkammoansa ja irstaisuuttansa itse puvussaan ja liikkeissään, nuo häpeämättömät, prameilevat norkkailijat! Sen sijaan että niille nyt nauretaan, pitäisi saattaa nuo nokkavat, keppiä heiluttavat kadun mittailijat työhuoneissa järkeensä!

»Tähän työnkammon syytteeseen liittyy aina myös toinen tuhlaavaisuudesta ja irstaisuudesta. Loppulause kuuluu usein: 'työmies ei pysy kotona, ei säästä mitään, vaan syöpi ja juopi koko ansionsa'. Näin puhuvat monasti kyllä juuri ne, jotka ainoasta ateriasta antavat summan, jolla työväenperhe voisi tulla toimeen monta päivää ja monta viikkoakin, — jotka kellarissaan pitävät kokonaisia pattereita hienolla viinillä täytettyjä pulloja ja joiden luona sampanjaa runsaasti virtailee.

»En tahdo kieltää irstaitten, hävinneitten työmiesten olemassa oloa, vaan minä huomautan, että juuri työväenyhdistykset poistavat semmoisia ja asettavat jäsenilleen vaatimuksia, jotka eivät sovi ruokottomuuden ja kevytmielisyyden kanssa yhteen.

»Muuten, miten ristiriitaista: kaikenmoisilla tyhjillä ylistyksillä koetaan saada kansaa tavaroita ostamaan ja kun kerran työmies jotain hankkii, joka ei kuolemiseen ole tarpeellista, silloin syytetään häntä tuhlaamisesta! Kauppapuoteja ja pasaaria koristetaan kauniimmasti, puoti-ikkunoitten somistamista harjoitetaan taiteellisesti ja toiselta puolen vaaditaan, että kansan suurin osa joka päivä haluttomasti ja ilman taipumusta ostamiseen kävisi niiden ohitse.

»Totta tosiaan, minä torjun tuota yleensä työväkeä vastaan kuiskattua syytöstä työnkammosta ja tuhlaavaisuudesta. Mitenkä voisi muuten olla puhetta tuhlaavaisuudesta, kun työmiehen päiväansio on 2–6 mk ja tällä usein koko perhe on elätettävä?

»Mutta minkä tähden sitte työväki vaatii työajan lyhennystä? Siveellisistä, terveydellisistä ja taloudellisista syistä.»

Näin tuo sveitsiläinen pappi eräässä puolueettomassa aikakauskirjassa. Tarkastakaamme noita kolmea syytä hiukan lähemmin. Selvä on, että, kun työntekijä saapi enemmän vapautta työstä, voipi hän käyttää tätä aikaa perhe-elämäänsä varten, etenkin lastensa kasvattamiseksi; kun hän sitä vastoin nyt monasti vaan unessa voi seurustella perheensä kanssa. Ja hän saapikin täten enemmän halua kotielämään ja jättää juomisen ja muun irstaisuuden, johon hän on taipuvaisempi, kun kovin väsyneenä palaa työstään. Hän voipi myös saada aikaa tietojen hankkimiseen ja kansallisten velvollisuuksien täyttämiseen kokouksissa ja seurusteluissa. On kyllä väitetty, että suurempi joutoaika tuottaisi työväelle enemmän aikaa tämän ajan väärinkäyttämiseen ja epäilemätöntä on, että moni sitä väärin käyttäisi; mutta nähtävästi on tuo mainittu vastaväite yhtä viisas kuin että virkamiehelle pitäisi määrätä suunnattoman paljon virkatuntia, etteivät väärinkäyttäisi joutoaikaansa. Sen tähden, että muutavat joutoaikana vaipuisivat vaikkapa irstaisuuteenkin, ei saa estää eteenpäin pyrkiviä edistymästä ja tämä tapahtuu juuri silloin, kun työaika on liian pitkä. Ja varmaa on, että mitä innokkaammin työtä samalla tehdään työkansan kohottamiseksi kaikilla muillakin aloilla — ja tämä käypi juuri lyhennetyn työajan kautta helpommaksi — sitä vähemmin työkansaa löytyy, joka käyttää joutoaikaansa väärin.^[8*] Työajan lyhentäminen on koko kansan kohottaminen siveellisyydessä ja älykkäisyydessä.

Mutta se on vielä enemmänkin. On n. s. matemaattisesti tarkkaan määritelty, että kun ihminen liiallisella työllä rasittuu, tarvitaan neljä kertaa niin paljon vapaa-aikaa entisten voimien saavuttamiseksi. Ja yli 10 ja 11 tunnin menevä rasittava työ on ehdottomasti terveydelle vahingollista, varsinkin kun se tapahtuu epäterveellisissä ja ainakin suurimmaksi osaksi suljetuissa huoneissa. Työmiesten pitäisi paljon enemmän liikkua ulkoilmassa perheinensä, mutta siihen nyt on ani vähän aikaa. Työajan lyhentäminen on terveydellisessä suhteessa välttämättömän tarpeellinen.

Taloudellisessa suhteessa voittaa työntekijä useimmiten työajan lyhentämisestä vähemmin kuin moni otaksuu — enimmäkseen hän ei voita mitään, ei ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa. Jos työntekijä ponnistaa voimiansa vähemmässä ajasta niin, että tuotanto tulee yhtä suureksi kuin ennen pitemmän työajan vallitessa (esitän alempana muutamia kumoamattomia todistuksia eri maista), ei lyhempi työaika tuota hänelle mitään taloudellista voittoa, vietäpä voitta voi muuttua joksikin vahingoksi, jos palkka jääpi aivan samaksi. Työntekijän voittoa terveydellisessä suhteessa on niinikään usein vaikea mitentään arvostella, kun työn suurempi voimaperäisyys on yhtä rasittava kuin entinen pitempi työaika. Mutta vähempi työaika antaa aina työntekijälle suuremman tilaisuuden henkisesti edistyä ja tämä vaikuttaa vihdoin siihen suuntaan, että hänen elämänvaatimuksensa kasvavat ja siis myöskin vaatimukset palkan ja terveyden suhteen. Sillä se on kieltämätön tosiasia, että tietorikas työmies on paljoa vaativampi kuin tietämätön, eikä tyydykkään kaikkeen, kuten se, joka ei mitään tietoa ole saanut, eikä ymmärrystänsä ja älyänsä ole kehittänyt. Sivistys on työmiehelläkin kovin mahtava ase — ase, joka kerran viepi työväenluokankin vastustamattomiin voittoihin.

Suurin vastustus, kun nostetaan kysymys työajan lyhentämisestä, tulee työnantajien puolelta, koska luulevat, että heidän ansionsa sen kautta välittömästi vähenee. Ja kuitenkin on tämmöisessä luulossa niin vähän perää, että tosiaan kannattaisi heidänkin kerran tarkemmin tutkia asiaa. Asian laita on todellisuudessa aivan päinvastainen ja todistukseksi esitän tässä muutamia esimerkkiä.

Eräs verhotintehtailija Berliinissä Heinrich Freese on itse selittänyt, mitenkä hänen tehtaassaan vähitellen työaika lyhennettiin sekä työntekijäin että työnantajain molemmanpuoliseksi tyydytykseksi. Ennen vuotta 1884 pidettiin sekä yö- ja sunnuntaityötä että myös 9¹⁄₂–14 tuntista työpäivää välttämättömänä. Mutta työmiestensä kehoituksesta poisti työnantaja ensin mainittuna vuonna yötyön ja v. 1888 lisäksi sunnuntaityönkin. Laskiessaan tuotannon sekä ennen että jälkeen muutosten, huomasi hän, että se oli sama; varsinkin tekivät työmiehet sunnuntaina ja etenkin maanantaina niin veltosti työnsä, että molemmista päivistä ei syntynyt enempää kuin yksin maanantaina. V. 1890 säädettiin tehtaassa 9-tuntinen työpäivä ensin koetteeksi ja, kun tuotanto ei siitä vähentynyt, vakinaisesti. Ja samalla poistettiin myös ylityö. Freese oli esim. ennen pakkaajillensa maksanut ylityöstä, mutta kun hän poisti ylityön ja sen sijaan antoi määräaikaisesta työstä palkankorotuksen, huomattiin, ettei tarvittukaan noita ylitunteja. Vihdoin määrättiin 8-tuntinen työpäivä ja merkillistä kyllä ei tästäkään muutoksesta kumpikaan, ei työnantaja eikä työntekijä, taloudellisesti kadottanut mitään, vaikka tarkat laskut koko ajasta pidettiin. Ja kaikkein kummallisinta oli, ettei konetyössäkään, jossa yleensä väitetään lyhyemmän työajan vaikuttavan työnantajalle tappiota, tämmöistä syntynyt: — työntekijät olivat sitä huolellisempia, tarkkaavaisempia ja ahkerampia, mitä enemmän työaika lyhennettiin ja he siten pääsivät orjamaisesta tilastaan.

Rothau'in rautatehtaassa Böhmissä työskenteli sen johtajan oman ilmoituksen mukaan ennen kaksi vuorokuntaa, kumpikin 12 tuntia klo 6–6. Huomattiin aivan selvästi, että työmies ensimmäisinä 6 tuntina teki reippaasti työtä, mutta että työajan toinen puolisko kului jotenkin hyödyttömästi eikä koneitten voimaa läheskään täysin käytetty. Silloin muutettiin olot niin, että kolme vuorokuntaa työskenteli klo 4–12—8–4. Täten saivat työmiehet enemmän vapautta, yötyö tuli eri vuorokunnille vaan jota kolmas viikko ja työntekijä sai syödä päivällisen perheensä kanssa kotona rauhassa, vaikka asuikin kaukana työpaikalta. Tuotanto oli 8 tunnissa yhtä suuri kuin 12 t — jos kohta ei aivan ensimmäisessä kuussa; hiiliä, valoa ja voidetta säästettiin, tuotannon sisällinen arvo kohosi, koska työmiehet lyhyemmällä työajalla työskentelivät suuremmalla innolla ja tarkkuudella; kun yksi vuorokunta tuli lisätä ja entiset tekivät yhtä paljon kuin ennen, kasvoi tietysti tuotannon koko määrä. Täten voi tehdas maksaa kaikille työntekijöilleen suuremman palkankin. Ja kolmannen vuorokunnan ottaminen työhön antoi tässä tapauksessa luonnollisesti useammille työnhakijoillekin työansiota ja toisin sanoen vähensi työttömien lukumäärän.

Jotenkin sama on järjestelmä ja tulokset Brunner, Moud & Co:n kemiallisessa tehtaassa Englannissa (3 vuorokuntaa). Työajan lyhennys on tuottanut suurempaa säännöllisyyttä ja siivoutta: tehdas antaa kerran vuodessa säännöllisille työmiehille »joutoviikon» täydellä palkalla, ja yhä vähemmän on nyt niitä, jotka kadottavat joutoviikkonsa säännöttömyydellä ja juoppoudella. Valppaus työssä on silminnähtävästi suurempi — ei enää tavata työnsä viereen nukkuneita työmiehiä ja terveydenkin tilaa väitetään paremmaksi kuin ennen, vaikka työ nyt on paljon voimaperälsempää laatua. — Ruhtinas Paskjevitsth'in paperitehtaassa Mohilevin kuvernementissa Venäjällä on melkein samanlaiset muutokset toimeenpantu. Työmiesten lukumäärää ei ole sanottavasti lisätty, mutta se on jaettu kolmeen 8-tuntiseen vuorokuntaan. Yötyökin kestää nyt tietysti vaan 8–4 (ennen 12 t.); joka kolmas sunnuntai on täydelleen vapaa (ennen ei ollut yhtään sunnuntailepoa), palkka on sama ja tehtaan voitto yhtä suuri kuin ennenkin. — Muutamissa Mährenin kivihiilikaivoksissa on työaika lyhennetty 11¹⁄₂ tunnista 9:ään sillä seurauksella, että tuotanto on noussut 8 %:lla ja työmiesten palkat 22 %:lla. Samalla on kuitenkin liikkeessä tehty muutamia muitakin parannuksia. Muuallakin on samoin todistettu työnantajien puolelta, että työajan pituuden vähentäminen on selvä, numeroissa laskettava etu yhdellä eli kahdella tunnilla. Merkillistä on, että leipuriammatissakin tämä pitää paikkansa, kuten tilastolliset tutkimukset Saksassa viime aikoina ovat osottaneet.

Nämä esimerkit riittänevät täydelleen todistamaan, että työnantajat turhaupäiväisesti vastustavat työajan lyhentämistä. Ainoastaan rauta- ja ratateillä on lyhennys epäedullinen työnantajalle, mutta kun näitten liikkeitten uudemman yhteiskuntaopin mukaan aina pitäisi olla joko valtion tahi kuntien hallussa, joitten tulee etenkin katsoa heikompien kansalaisten hyötyä, ei sitä seikkaa ole paljon lukuun olettava. Jo nytkin on Englannin valtio ja useammat sekä englantilaiset että muut ulkomaalaiset kunnat näyttäneet yksityisille yrittelijöille hyvän esimerkin säätämällä monessa liikkeessä työntekijöillensä 8-tuntisen työpäivän. Ja tästä on niille muun muassa syntynyt se hyöty, että yleensä ovat saaneet palvelukseensa paikkakunnan paraimmat ja siivoimmat työntekijät, jotka täydelleen kelvollisella työllään ovat korvanneet vähennyksen työajassa. Sama seuraus olisi tietysti myös yksityisille liikkeille, jotka panevat muutoksia toimeen. Ja että työmiehet tämmöisestä muutoksesta joskus voisivat saada suuremman palkankin (muitten etujen lisäksi) ilman työnantajan vahinkoa, näyttää Rothau'in tehtaan menettely ja mainittu esimerkki Englannista antaisi aihetta toivoon, ettei työn suurempi voimaperäisyyskään vahingoittaisi työntekijäin terveyttä. Jos nämä molemmat seikat saavat vahvistuksen tulevista kokeista, ei enää löydy pienintäkään syytä vastustaa työajan lyhentämistä, sama sitte, jos asettuu työnantajan tahi työntekijän kannalle. Mutta nytkin täytyy empimättä väittää, että sekä työnantaja että työntekijä voi huoleti ajaa työajan lyhentämiskysymystä. Ainakin tulee jokaisen työnantajan tehdä kokeita sillä ehdolla, että jos tuotanto vähenee, entinen työaika palautetaan. Olen vakuutettu, että nämä kokeet useimmissa tapauksissa onnistuvat, jos tarkkoja laskuja pidetään ja työväki itse harrastaa asiaa. Sillä se vaikutin, joka juuri koko tämän suuren muutoksen tekee mahdolliseksi, on työväen into, jotta voisivat suuremmilla pounistuksilla tulla melkoisen edun osal-lisiksi. Mutta useimmiten eivät työnantajat ymmärtämättömyydessään tiedä kylläksi antaa arvoa tälle mahtavalle vaikuttimelle. Ja kuitenkin on kieltämätön tosiasia että englantilainen työmies nykyään 16 tunnissa saapi yhtäpaljon aikaan kuin kaksi venäläistä 16 tunnissa. Mutta ei tässä kyllin. Kun työnantajat lyhentävät työajan, hakevat he toisella tavalla korvausta tämän muka tuntuvan vahingon johdosta. He koettavat edistää liikettänsä teknillisesti, rupeavat käyttämään parempia koneita, tekevät joskus uusia keksinnöitäkin, järjestävät asiat käytännöllisemmin (muun muassa vaihtelevilla työntekijäkerroksilla), sanalla sanoen edistyvät itse ammattinsa hoidossa ja saavat täten tuotantokustannukset liikkeestänsä vähennetyiksi. Ja tämmöiseen kehittyneempään liikkeeseen, etenkin hienompien, älykkäisyyttä ja täsmällisyyttä vaativien ja juuri liikettä edistyttävien koneitten hoitoon tarvitaan taas toiselta-puolen valppaitta ja väsymyksestä vapaita työntekijöitä. Semmoinen liike tulee vihdoin helpommaksi, sen tuotanto on kaikkein halvin. Kumoamattomilla numeroilla voi esim. todistaa, että täten Englannin teollisuudessa, jossa työaika on lyhyin Euroopassa, tuotantokustannukset ovat vähemmät kuin missään muualla ja että se on yhä vaan varttunut muitten maitten kustannuksella. Intiassa tekee kehrääjä 80 tuntia työtä viikossa ja hänellä on melkein sama viikkopalkka kuin tavallinen päiväpalka on Englannissa, mutta yhtä hyvin saapi engl. työmies noin 56 viikkotunnissa paljoa halvemmalla pumpulilankaa toimeen. Ja selvä on, että tällä tavalla koko kansallisomaisuus kasvaa, kun muut kansat eivät liioin kykene kilpailemaan, ja työväenkin varallisuus kohoaa täten välillisesti, koska sille voi maksaa kansan karttuneesta omaisuudesta yhä parempia työpalkkoja. Eikä sovi vähääkään epäillä, että juuri työajan lyhentäminen on etupäässä Englannin teollisuudelle muitten Enroopan maihin verraten tuottanut ehdottoman etevämmyyden.^[9*]

Yksityisesti voi tietysti tässä kysymyksessä saada monta voittoa. Mutta myöntää täytyy kuitenkin, että suurin osa työnantajista on siksi järjetön ja valistumaton, etteivät ilman pakkoa ja lukemattomia streikkejä pane muutosta toimeen, eikä työväki voi nääntyä nykyisten olojen alla, kunnes työnantajien suuri enemmistö saapi kyllin valistusta. Tässä on sama asia kuin kansakoulupakko. Valtion tulee valistuneimpien edustajiensa kautta säätää pisin työpäivä sekä myöntää ylityötä vaan kovia ehtoja vastaan, jotta tuota lakimääräistä pisintä työpäivää ei ylityöllä pilattaisi. On pelkkää lorua, kun väitetään, ett'ei saa kieltää toiselta työntekoa kuinko kauvan hän tahtoo, se on: ei saisi kieltää omansa ja toisten terveyden pilaamista, sillä jos muutamat tekevät ylityötä, täytyy muittenkin kilpailun takia seurata mukaan. Lapsilta ja naisilta on useimmissa maissa jo tämä vapaus kielletty (eikä enää juuri kukaan viitsi sitä moittia) ja samasta syystä voi sitä jo kieltää täyskasvuisilta miehiltäkin. Kun sveitsiläinen 11 tunnin normaalityöpäivä v. 1878 säädettiin, ennustettiin turmiota Sveitsin teollisuudelle: — tähän saakka ei siitä vielä ole kuulunut mitään. Saksan suurin historioitsija Ranke on kutsunut sapatin määräämistä »orjien vapauttamiseksi» — tämä orjien vapauttaminen tulee vasta normaalityöpäivän säätämisellä täydelliseksi.

Jos joku pisin työaika esim. 10 t. päivässä lain kautta määrättäisiin, niin läksisi tästä sekä työnantajille että työntekijöille molemminpuolinen hyöty. Mutta koko Suomen kansa kostuisi tästä vielä enemmän. Sen kansallisvarallisuus kohoaisi suuressa määrässä ja sen sisällinen voima kasvaisi aavistamattomasti, kun sen lukuisin osa olisi hyvinvoipia, terveitä, tyytyväisiä ja ymmärtäväisiä kansalaisia eikä, kuten nyt, väsyneitä, sairaloisia ja yhä enemmän tyytymättömiä — työjuhtia.

Mutta ettei valtio ryhdy asiaan säätämällä normaalityöpäivää ja elleivät työnantajat tahdo ruveta ymmärtämään ajan vaatimuksia, lienee tepsivä keino, että työntekijät yhä enemmän venyttävät aikaa työtä tehdessään^[10*] tahi, kuten yleensä ulkomailla, streikkaavat, kun tilaisuus on sopiva — silloin astuvat ehkä ajan vaatimukset selvänä asianomaisten silmien eteen.

Takaisin sisällysluetteloon

Työlakoista.

Prof. Sering, jota katsotaan tarkaksi tutkijaksi työlakkojen alalla, lausuu Englannin työlakoista seuraavasti: »ei kukaan, joka tutkii Englannin yhteiskunnallista historiaa, voi kieltää, että sen työväen nykyinen asema ainoastaan työlakkojen avulla on ollut saavutettavissa.» Ja hän arvelee, että ne vieläkin, kun työnantajilta puuttuu ymmärrystä ja hyvää tahtoa, ovat tarpeen. Tunnettu on, että Englannin työväen asema nykyään on korkeampi kuin missään muussa maassa. Prof. Sombart, joka niin ikään on huolellisesti tutkinut Italian työlakkoja, on sitä mieltä, että työlakot ovat välttämättömästi kasvamassa, mikäli pääoman vaikutus ja valta kasvavat. En tahdo tuoda esiin muita todistajia, (prof. Schmoller y. m.) Melkein naurettava on sen takia kuulla meillä muutamien »työnystävien» väittävän yhtä ja toista aivan vastaiseen suuntaan, ikään kuin olisi mahdollista kulkea eteenpäin aivan toisella tavalla kuin koko muussa sivistyneessä mailmassa ja päästä kaikista taisteluista saavuttamalla kuitenkin sanottavia tuloksia. Vähäymmärtäväinenkin käsittää, että ainakin nykyään on melkein mahdotonta pyytääkään, että toinen luopuu varsinaisista eduistaan kauniilla puheilla. Ainoastaan kun hänelle on ihan selvä, että hän ryhtymällä taisteluun kadottaa enemmän kun peräytymisellä, on hän yleensä taipuvainen myönnytyksiin ja tietysti ovatkin vaatimukset ensin siivosti, vaikka pontevastikin esitettävät. Sävyisää menettelyä on ensin aina koetettava. Mutta suhteellisesti harvoin se auttaa, kuten useammat tapaukset meilläkin osoittavat, koska on täytynyt ryhtyä lakkoihin.

Työlakko on itsessään aivan laillinen keino, jos ei sopimuksia rikota, ja kummallistahan olisikin, ett'eivät työmiehet kuten muut kansalaiset, saisi vapaaehtoisesti olla työtä tekemättä, jos he niin hyväksi katsovat. Muutenhan olisi orjuus olemassa, s. o. työpakko. Ja kuitenkin sopii mainita, että tämä orjuus sivistyneessä mailmassa vasta meidän vuosisadallamme on poistettu, Italiassa kokonaisuudessa niinkin myöhään kuin v. 1890.

Kun nyt meilläkin Suomessa työntekijät ovat ruvenneet käyttämään streikkejä paremman aseman saavuttamisekshi, lienee monelle hauska saada muutamia tietoja ulkomaan työlakoista.

Yhdysvalloissa oli v. 1881—³⁰⁄₆ 94 14,390 työlakkoa, joihin otti osa 3,714,406 työntekijää. Työlakkojen jälkeen oli ainoastaan lähes 6 % uusia työntekijöitä otettu entisten sijaan. Työlakot kestivät mainitun ajan kuluessa keskimäärin vähän yli 25 päivää ja niistä onnistuivat (työväelle) 44,5 % täydellisesti, 11,25 % osaksi ja 44,25 % eivät onnistaneet. Pääsyinä lakkoihin oli etupäässä joko korkeamman palkan tahi lyhemmän työajan vaatimus. Väliaikaisesti kadotti niissä keskimäärin joka työntekijä 230 Smk.

Englannissa oli v.v. 1889–93 4,526 työlakkoa, joista 3,428:n (yli 75 %) tulokset tiedetään. Niihin otti osaa 1,852,193 henk. ja näiden luvusta sai 44,5 % vaatimaksensa täydelleen tyydytetyksi, 32,9 % osaksi ja ainoastaan 20,7 % epäonnistui (1,9 % tietämättömällä tuloksella) siis onnistui 77,4 % eli yli ³⁄₄ kaikista Englannin työlakoista joko kokonaan tahi osaksi. Epäilemättä oli tähän kerrassaan loistavaan tulokseen pääsyynä Englannin työväen etevä yhtymiselämä ja hyvät apukassat, jotka aina työlakon sattuessa ovat tukena suurimman hädän ja riippuvaisuuden poistamiseksi. Työlakko kesti keskimäärin 23,2 päivää ja tuotti jokaiselle osanottajalle 38,8 työpäivän vahingon. Mainittakoon vielä, että v.v. 1891–93 2,353 työlakosta 1,161 täydellisen sovittelun eli sovintooikeuden kautta saatiin loppuun.

Ranskassa oli v.v. 1890–94 yhteensä 1,866 työlakkoa, joihin otti osaa 500,475 työntekijää ja nämä kadottivat 5,156,480 työpäivää (siis jokainen noin 10 p). Keskimäärin kestivät työlakot vaan parin viikon paikoille ja onnistulvat täydelleen 25,24 % osaksi 29,26 ja 44,64 ei onnistanut (0,86 % ei tiedetä); osanottajien lukumäärään katsoen olivat vastaavat numerot 18,92, 35,10 ja 45,65 (0,35) %.

Italiassa, jossa pääoman valta ei vielä ole täysin vakaantunut, oli v.v. 1878–91 1,075 työlakkoa, v. 1892 oli 119 lakkoa ja 30,800 lakkolaista, v. 1893 niinikään 131 lakkoa ja 32,190 lakkolaista eli 253 keskimäärin. V.v. 878–91 onnistui työlakko 24 %:lle lakkolaisten koko luvusta täydelleen, 57 % osaksi ja 29 % hävisi. Vastaavat luvut olivat v. 1892 29, 19, 52, v. 1893 29, 44, 27. Varsin huomioon otettava on, että työlakkojen luku aina v:sta 1878 on melkein tasaisesti noussut 4,011:sta aina 32,109:ään v. 1893.

Itävallassa on vuonna 1891 104 työlakkoa, v. 1892 101, v. 1893 172, joihin otti osaa 14,025; 14,123; 28,120 työntekijää. Pääsyynä oli täälläkin joko korkeamman palkan tahi lyhemmän työajan vaatimus. Työpäiviä meni hukkaan lakkolaisilta mainittuina vuosina 247,086; 150,992; 518,511 ja työmiesten vaatimukset täytettiin v. 1891 tykkänään 19 tapauksessa, osaksi 29:ssä, jäivät täyttämättä 54:ssä; vastaavat numerot v. 1892 olivat 26, 29, 46; v. 1893 taas 33, 55, 84.

Sveitsissä on ollut v.v. 1860–1894 yhteensä 306 lakkoa, joista 160 onnistui täydellisesti, 35 osaksi ja vaan 77 ei onnistunut (34 tietäm.) Paitse onnistuneitten suurta lukumäärää on myös silmiinpistävä se seikka, että niistä 126 tarkoitti työajan lyhennystä ja 121 korkeamman palkan saamista; onnistumattomia tämmöisiä tahi epätietoisia 59 ja 52. V.v. 1865–94 syntyi 18 onnistunutta ja 7 epäonnistunutta lakkoa 11-tuntisen työpäivän saavuttamiseksi, 96 onnistanutta ja 40 onnistumatonta 10-tuntisen hyväksi ja 5 voitettua ja 5 hävittyä lakkoa 9-tuntista työpäivää varten. — Muista maista, ei edes Saksasta, löydy kelvollista tilastoa työlakoista.

Yllä mainitut numerot puhuvat selvää kieltä. Varsinkin on huomioon otettava että yleensä (valkkapa vaan osaksi) onnistuneitten työlakkojen luku melkoisesti voittaa epäonnistuneitten. Mutta vielä suuremmaksi on työmiesten voitto laskettava, jos ottaa lukuun työnantajien lakoista johtuvan pelon liioin alentaa työntekijäin palkkoja tahi vastustaa kohtuullisia palkankorotusvaatimuksia. Samoin työnantajien peräytymisen voitetunkin lakon johdosta kun vaan heidän arvonsa on pelastettu. Kuitenkin tulee työväen tietysti aina, ennen kuin ryhtyy työlakkoon, tyystin punnita onko minkäänlaisia toiveita sen onnistumisesta. Ja ennen kaikkea tulee työväestön hankkia itselleen tukea yhteenliittymisellä ja kassojen perustamisella. Mahdottomia ei myöskään sovi vaatia, mutta jonkun tinkimisen vara ei haitanne mahdollisia sovinnon hieromisia varten.

Takaisin sisällysluetteloon

Työttömyydestä ja sen lieventämisestä.

»Joko tekee yhteiskunta lopun työttömyydestä tahi tekee työttömyys lopun yhteiskunnasta — to be or not so be» (olla emassa tahi olla olematta.)
Prof. E. Adler.

Vaikein kaikista yhteiskunnallisista kysymyksistä on epäilemättä se, joka koskee työttömyyttä.

Työttömyys on välttämätön seuraus nykyisestä taloudellisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Pääoman omistajat koettavat, kun joku tavara on hyvin haluttua, tätä valmitaa niin paljon kuin mahdollista on ja voidaksensa toistensa kanssa kilpailla, täytyy heidän painaa työmiesten palkat niin pieniksi kuin suinkin voivat. Kun nyt tavaraa on kaikkialla valmistettu suunnattomia määriä, on ainakin muutamien pakko saadaksensa tuotteensa nopeasti rahaksi muutetuiksi myydä ne liian alhaisesta hinnasta, muitten täytyy tehdä samoin, siten moni työnantaja menee vararikkoon, työmiehet jontuvat leivättömiksi, eivätkä liioin saa muutakaan työansiota, kun ei kannata enää lisäksi valmistaa kysymyksessä olevaa tavaraa. Sama on seuraus, jos yhtäkkiä jostakin syystä tavaraa ei halutakaan enää yleisön puolelta. Tämmöiset taloudelliset ahdinkotilat syntyvät tuon tuostakin, vielöpä jonkunlaisella säännöllisyydelläkin. Syy on itse järjestelmässä. Muita keinoja on siis keksittävä, ellei tahdo järjestelmää poistaa ja sen tuottamaa kurjuutta ja viheliäisyyttä tällä tavoin estää ja vastustaa.

Ett'ei tämä kurjuus ja viheliäisyys suinkaan ole vähäinen — sen ymmärtää jo selittämättä. Kun perheenisä ei paraimmalla tahdollakaan voi saada mitään työtä itsensä ja perheensä elättämiseksi, vaikka olisi kuinka ahkera ja kunnollinen,^[11*] kun monet taas elävät ylellisyydessä ja laiskuudessakin, kun lapset huutavat leipää ja mahdotonta on antaa, ellei mene varastamaan, kun huonekaluja usein ei ole nimeksikään, vaan kivulloisten perheenjäsenten vuode on olkisäkki kylmällä lattialla — ei tosiaan ole kumma, jos silloin mieli karvastuu, jos tuosta ahkerasta ja kunnollisesta työntekijästä vihdoin olojen pakosta, kuten todistettavasti usein on seuraus, tulee renttu, joka vihdoin muuttuu rikoksen tekijäksi. Työttömien, varsinkin perheenelättäjien tila on tosiaan niin kurja, että kovimmankin sydän heltyy. Englannin suuri luonnontutkija Huxley (lue Höxli) väittää: »matkalla maan ympäri oli minulla tilaisuus nähdä villien elämää kaikissa mahdollisissa raakuuden muodoissa, enkä minä löytänyt mitään niin alentavaa, niin toivotonta, niin kärsimättömän mustaa ja surkeata, kuin se elämä, jonka olin jättänyt taakseni Lontoon itäosassa (työttömien pääpesässä). Jos minulle tarjottaisiin valittavaksi joko jonkun Lontoon itäosassa asuvan elämä tahi villin, valitsisin ehdottomasti jälkimäisen.» — Työttömien lukumäärä nousee hyvinkin usein hirvittäviin summiin v. 1891 haki 2,831,057 työntekijää paikkaa Ranskassa julkisissa ja yksityisissä paikanvälitystoimistoissa, mutta ainoastaan 988,931 siis ¹⁄₃ sai pysyvän paikan. Ameriikassa arvosteltiin v. 1893 työttömäin luku todenmukaisesti 3 miljoonaksi (Chicagossa yksin yli 100,000) lukuunottamatta ammattiyhdistyksen jäseniä. Englannissa oli v. 1893 arviolta 1 milj. työttömiä, Lontoossa yksin noin 200,000 ja ammattiyhdistystenkin jäsenistä s. o. taitavimmista työntekijöistä 7–8 %. Berliinissä ilmoittautui v. 1892 115,000 työntekijää, joista ainoastaan n. 50,000 sai työpaikan. Ellei vaimo voisi pesijättärenä, silittäjänä y. m. saada vähäsen ansiota, ellei lapsien kerjäämällä onnistuisi armeliailta ihmisiltä koota pieniä rahasummia, kuolisi varmaan moni työntekijä tahi hänen perheenjäsenensä nälkään. Että useammat nyt menevät manalaan kurjuuden tuottamista sisällisistä vammoista, ei ole epäilemistäkään. Mutta mahdotonta on, että valtio voi jättää asian entiselleen, täytyy ryhtyä ponteviin toimiin, jos tahdotaan pelastaa sen olemassa olo, jos tahdotaan välttää, että moni siivo kansalainen, joka turhaan on hakenut työtä, vajoo taloudelliseen ja siveelliseen rappiotilaan, jos tahdotaan, että kansa kohoamistaan kohoaa yhä korkeammalle. Turhat ovat suhteellisesti kaikki muut taloudelliset edistyspyrinnöt, ellei ruumiillista työtä tekeväin s. o. kansan suuren enemmistön taloudelllsta tilaa paranneta, toisin sanoen kansan ostokykyä kohoiteta.

Ennen katsottiin köyhyyttä ja työttömyyttä suorastaan rikokseksi. 16 vuosisadalla poltettiin sen rintaan, joka 3 päivää kulki työttömänä, merkki tulisella raudalla ja hän sai palvella ilmiantajaa kaksi vuotta orjana! Toisen lain mukaan oli se, joka saatiin uudestaan kiinni työttömyydestä, tuomiitava oikean korvansa menettäneeksi, pieksettäväksi veriseksi tahi tapettavaksi. Sanoihan muka raamattukin: »joka ei tahdo työskennellä, sen ei myöskään ole syöminen». Seuraavalla vuosisadalla vietiin työttömät, kuten pahantekijätkin muihin maanosiin. Katsantokanta on nykyään aivan muuttunut. Monella taholla väitetään nyt, että jokaisella siivolla kansalaisella, joka tahtoo tehdä työtä, on siihen ehdoton oikeuskin, kun hän ei työllään toiselle mitään pahaa tee. Ensimäinen, joka julki lausui tämän vaatimuksen oli Ranskan kuuluisa filosoofi Rousseau (lue: Russoo) ja vielä selvemmin esiintyy se Ranskan valtiomuodossa vuodelta 1793 ja Ranskan sosialististen ajattelijain Fourierin (lue: Furié) ja Proudhonin (lue: Prudóng) teoksissa. Varsinkin edellinen väittää, että »oikeus työhön» on mitä luonnollisin oikeus, koska villikansoillakin on semmoinen, ja muuten ei työntekijä huolisi koko valtiosta, ellei nälkäinen saisi syödä vatsansa täyteen. Saksan etevä filosoofi ja suuri isänmaanystävä Fichte, joka kyllä kallistui sosialismiin, oli samaa mieltä, mutta semmoisetkin miehet kuin Bismarck ja prof. Herkner, jotka eivät ole sosialisteja, hyväksyvät tämän periaatteen. Ei siis suinkaan voi sanoa yksinomaan sosialistiseksi käsitteeksi tuota vaatimusta, että valtion tulee vastata siitä, että jokaiselle rehelliselle työmiehelle, joka tahtoo työtä tehdä, semmoista myöskin löytyy.

Kun periaate: »oikeus työhön» eri tahoilla saapi yhä enemmän kannatusta, on luonnollista, että viranomaiset koettavat keksiä keinoja, mitenkä työttömyys olisi poistettava tahi ainakin lievennettävä. Moni arvelee, että asia on kylläkin yksinkertainen ja että siitä päästään sillä, että liika kaupunkien työväki pakoitekaan muuttamaan maalle, josta se on tullut ja jossa usein on suurikin puute työntekijöistä. Mutta tämä keino on usein siitäkin syystä aivan mahdoton, ettei voi panna taitavampaa työmiestä työhön, johon hänen voimansa tottumuksesta eivät riitä (esim. latojaa eli kaivertajaa puitten kaatamiseen) ja jonka toimittamisessa hänen kykynsä entisessä tuottavammassa ammatissaan jonkun ajan perästä pilaantuisi. Usein on sitä paitse työttömällä työntekijällä perhe, vaimolla pieni sivuansio ja lapset ehkä koulussa; silloin on kaikille muuttoapua annettava, tahi perhe jaettava kahtia, joka taloudellisesti ja siveellisesti ei ole suotava. Jo monasti on tuo väite sisäänmuuttamisesta hyvinkin liioiteltu, mitä työttömiin tulee.

Tutkimukset, mitkä kolmas Englannin työttömyyden tutkijakunta tässä suhteessa v. 1894 pani toimeen, näyttivät nimittäin, että ³⁄₄ Lontoon työttömistä oli syntynyt siellä ja vaan ¹⁄₄ ulkoa tullut. Sitä paitsi taistelevat arvattavasti työtekijät kiivaasti tätä siirtoa vastaan, ellei maalla, kuten usein on asian laita, makseta edes jotakuinkin kunnollisia palkkoja; ennen he tietysti koettavat kaupungeissa tulla toimeen tavalla tai toisella.

En tässä ota kysymykseenkään varsinaista vaivaishoitoa ja yksityisten hyväntekeväisyyttä, jotka nekin lieventävät työttömyyden tuottamaa kurjuutta. Molemmat ovat sitä laatua, että työntekijä niitä käyttää ainoastaan viimeiseuä keinona, kun ei muuta ole jälellä, varsinkin kun ne tuottavat käyttäjälle ainakin häpeätä, useimmiten myös vähennystä kansalaisoikeuksissa.

Työnpuutteen lieventämiseksi voi ryhtyä seuraaviin toimenpiteisiin. Työnantajat voivat, säilyttääksensä itsellensä entisen kantajoukon kokeneita työntekijöitä, ryhtyä samaan keinoon, jota esim. eräs nahkatehtailija Heyl Worms'issa käyttää. Hän ei huonoina aikoina pane pois ketään työntekijöistänsä, vaan poistaa toistaiseksi muutamat työstä »odottamaan» ja maksaa näille »odotusrahana» tavallista vähemmän palkkaa, kunnes ajat parantuvat. Tätä järjestelmää, joka tietysti melkoisesti vähentäisi työttömien lukumäärää, eivät kuitenkaan työnantajat eikä työntekijätkään kovinkaan suosi — jälkimäiset, koska siten arvelevat tutevansa liioin työnantajista riippuviksi.

Toinen keino on hätäaputöitten toimittaminen työttömille. Tätä keinoa tuskin millään tavalla voi välttää. Pääasia on vaan, että hätäaputyöt järjestetään ymmärtäväisesti. Moni työ, esim. kaupungin kaunistaminen, ei riipu siitä, milloin sitä toimitetaan, ja sen laatuisia töitä voisi tietysti kunta säästää siksi, kunnes suurempi työnpuute syntyy paikkakunnalla. Samoin voivat valtio ja kunta usein lykätä monen työn, esim. maalariammatin alalla talvisaikaan. Näin on tehtävä vaikka monasti täten syntyisikin hiukan suurempiakin kustannuksia kunnalle, ja sillä tavalla menettelee esim. Stuttgartin kaupunki. Sitä paitse pitäisi ainakin kuntain joka vuosi panna säästöön joku summa tämmöisiä hätäaputöitä varten, jotta työttömyyden aikana voitaisiin ryhtyä suurempiin töihin, rasittamatta kunnan kassaa liian suuressa määrässä yhtaikaa. Kaikki hätäaputyöt voisi antaa tehtäväksi hiukan vähemmästä palkasta kuin tavallista, jotta ei niihin aivan paljon hakijoita tulvaisi, vaan ei kuitenkaan polkupalkasta, koska kunnan tarkoitus ei voi olla näännyttää omia asukkaitaan; paikkakunnalla pysyväisesti asuville ja perheen elättäjille olisi työ etupäässä annettava — silloin ei muualta liioin työnhakijoita saapuisikaan.

Kolmas keino on työsiirtokuntien perustaminen, joita löytyy kaikissa maanosissa, yksin Austraaliassakin, mutta paraimmat nähtävästi Alankomaissa. Näissä laitoksissa saavat työttömät maatyötä, mutta sangen arveluttava asia on, että niihin, etenkin Saksassa, tahtoo kokoontua semmoisia aineksia suuressa määrässä, jotka siveellisessä suhteessa eivät vaikuta hyvää kunnollisiin työttömiin ihmisiin, koska kaikki asuvat yhdessä siirtolassa.

Pääasia on tietysti, että työttömät saavat tavallisissa työpaikoissa työtä ja siitä syystä ovat työnvälitystoimistot erittäin hyödylliset, varsinkin jos eri paikkakuntien toimistot ovat yhteydessä toistensa kanssa keskustoimiston kautta. Vihdoin viimein on yksi keino jälellä, mitenkä arvellaan saatavan työttömyyttä melkoisesti lievennetyksi — vakuutus työttömyyttä vastaan. Työttömyyttä vakuutus on tavallansa jo kauvan ollut olemassa eri maitten ammattiyhdistysten keskuudessa. Englannissa maksavat ammattiyhdistykset säännöllisesti kootuista varoistaan suuria summia työttömille, myöskin niille, jotka streikkien kautta ovat joutuneet tähän tilaan. Konetehtaalaisten suuri yhdistys maksoi esim. 18 vuoden kuluessa (v.v. 1851–68) työttömille yli 10 milj. Smk. Ammattiyhdistykset koettavat niin pian kuin mahdollista hankkia työttömille jäsenilleen työtä: haaraosastojen sihteerit tekevät selkoa alueensa työsuhteista, nämä ilmoitukset painetaan ja lähetetään kaikille haaraosastoille ja työttömät saavat yhdistyksen kustanunksella matkustaa paikkakunnille, jossa työtä on tarjona. Täällä on usein haaraosasto toimittanut heille vuoteetkin ensi päiviksi. Työtön on velvoilinen vastaanottamaan tarjotun työn, jos se on hänen omaa työalaansa. Mutta jos ei mitään sopivaa paikkaa voi työttömälle osoittaa, saapi hän ensimmäisinä viikkoina (12–14 v.) jotenkin hyvän apurahan (10–12 mk), seuraavina hiukan pienemmän, sitte vieläkin vähäisemmän. Jos työntekijä huolimattomuuden tahi irstaan elämän kautta on kadottava paikkansa, ei hän saa mitään apurahaa. Vakuudeksi siitä että hän vielä on työtön, täytyy hänen joka päivä itse kirjoittaa niinensä kirjaan, tavallisesti semmoiseen aikaan, jolloin työmies muutoin on työssä. — Ranskalaiset ammattiyhdistykset antavat paljoa vähemmässä määrässä hätäapurahoja ja kannatusta matkustuksiin. V. 1894 antoi ainoastaan 66 yhdistystä yhteensä 75,440 mk. Kuitenkin on harrastus tässä suhteessa sielläkin kasvamassa. Suurempia ovat saksalaisten ponnistukset työttömyyden vakuutuksessa. Saksalaisista ammattiyhdistyksistä Hirsch-Dunckerin laatua (= ei sosialistisia) myönsi 16 (62,000 jäs.) v.v. 1892–94 lähes ¹⁄₄ milj. mk työttömyyden apua. Enemmän tai vähemmän sosialistisista antoi kirjapainajain yhdistys (16,000 jäs.) yhdessä ainoassa vuodessa (v. 1893) 985 työttömälle melkein yhtä suuren summan; 38 muuta yhteensä (kaikista 50) v. 1893 noin ¹⁄₂ milj. mk. Tähän ja moneen muuhun tarkoitukseen maksavat kirjanpainajat 50 pfennigiä (= 62¹⁄₂ suom. penniä) ja muut 10 pfenn. viikossa; edelliset antavat apua 1 mk. 25 p päivässä 20 viikkoa, toiset 3 mk 75 p. — 9 Smk viikossa 6–13 viikkoa.

Paitse ammattiyhdistyksiä ovat kunnat ruvenneet auttamaan työttömiä varsinaisen vakuutuksen järjestämisellä. Ensimmäinen tätä laatua syntyi v. 1893 Bernin kaupungissa Sveitsissä. Se on asetettu vapaehtoisuuden pohjalle sekä yhdistetty kaupungin työvälitystoimistoon 9-miehinen valiokunta, johon työntekijät, työnantajat ja kunta valitsevat kumpikin 3 jäsentä, hoitaa sen asioita itse ja asettamansa esimiehen kautta. Viimemainitun paikan maksaa kunta, niinikään muut hallintokustannukset sekä lisäksi vuosittain 7,000 mk. Muut tulot saadaan lahjoista, työnantajain ja työntekijäin maksuista, viime mainitut tehden 50 penn. kuukaudessa — ainoastaan on jäsenmaksuja. Apurahat tekevät korkeintain 1¹⁄₂ mk naimattomille ja 2 mk. naineille, niiden nauttimisajan määrää valiokunta. Streikkaaville ei makseta streikin aikana mikään apua. Apua annetaan vaan joulu-, tammi- ja helmikuussa sekä yhteensä 60 päivää yhdessä vuodessa. Ensi viikkona ei makseta mitään. Vasta kuin saaja on ollut ¹⁄₂ vuotta jäsenenä eikä kadottanut paikkaansa huonon elämän takia, saapi hän apua. Osanotto ei ole ollut aivan suuri, koska työntekijät tahtoivat laitoksen omien ammattiyhdistysten keskuuteen. Toisenlainen on työttömyyden vakuutus St. Gallenissa, Sveitsissä. Se on niinikään perustettu pakollisuuden pohjalle v. 1895. Kaikki työmiehet, joiden päiväansio ei ole 5 mk suurempi, ovat koko työkyvyn ajaksi vakuutuksen alaisia. Kun ovat maksaneet ¹⁄₂ vuoden jäsenmaksunsa 3, 4, 5 mk:n päiväpalkasta 15, 20, 30 penniä viikossa, (kunta maksaa myös 2 mk vakuutettua kohti vuodessa) saavat he työttöminä 1:80, 2:10 ja 2:40 mk päivässä korkeintaan 60 päivää vuodessa. Ne, jotka ilman riittävää syytä kieltäytyvät vastaan ottamasta tarjottua työtä, paraikaa streikkaavat tahi omasta syystä ovat työttöminä, eivät saa apurahoja. Työttömän tulee täälläkin joka päivä edelleen ilmoittautua semmoiseksi, jos tahtoo pitää apurahansa. Vakuutuksen etupäässä seisoo valiokunta, jonka 9 jäsenestä 7 ovat vakuutettujen joukosta. Vihdoin on viime vuoden lopussa pantu alkuun jotenkin samanlainen vakuutus Baselissa ja Belgiassa sekä Saksassa (Karlsruhessa) y. m. on niinikään kunnan työttömyyden vakuutuksia puuhattu.

Tämmöinen varsinainen vakuutuslaitos, ainakin Bernin laitos, jossa sisäänmaksut ovat vaan ¹⁄₇ osa tuloista, ei tavallaan ole muuta kuin siivompi muoto vaivaishoitojärjestelmästä, vaikka myöntää täytyy, että se sittenkin on siitä suuri edistysaskel. Sitä paltse on huomioon otettava, että työntekijät voivat kutsua nuo muut lisämaksut hyvällä syyllä ansaituksi palkankoroitukseksi yleisöltä. Vaikka työnantajat, jotka vakuutuksena maksavat osansa, ovat taipuvaiset käyttämään vaan paraimmat työntekijät ja jättämään, kun jättämiseen on ryhtyminen, vakuutetut, joilla ainakin ensin on joku turva vakuutuksessa ja vaikka tämmöinen vakuutuslaitos yleensä ei antane mitään apua streikkaaville, jotka saadaksensa itsellensä ja ammattilaisillen parempia ehtoja antantuvat työttömyydelle alttiiksi, ei voi kieltää, että tämmöiset kunnan ja valtion kannattavat vakuutuslaitokset voivat olla tulevaisuuden lapsia kaikissa maissa. Mutta kunnes kokemusta syntyy näistä laitoksista,^[12*] kunnes meillä saadaan työnvälistystoimistoja kaupunkiin ja kunnollista työttömyyden tilastoa, täytyy vielä ainakin toistaiseksi asettaa työttömyyden apurahat ammattiyhdistyksen maksettaviksi siten, että nämät yleisistä varoistansa korvaavat nämäkin suoritettavat.

Takaisin sisällysluetteloon

Urakkajärjestelmä valtion ja kunnan töissä.

Jotenkin yleisesti on jo tunnustettu puolueettomissa piireissä, että valtioitten ja kuntien tähän asti yleisesti käyttämä urakkajärjestelmä ei suinkaan ole kehuttavimmalka kannalla. Käänne parempaan päin on sen takin huomattava tämän vuosisadan loppupuolella useammissa Euroopan maissa.

Ensimäinen, jossa perinpohjaisempi muutos toimeenpantu, oli Belgia. Kalifornian ja Austraalian kultalöytöjen vaikutuksesta hintojen kohoamiseen ja erään huonon vuodentulon johdosta vaati v. 1855 Brysselin kaupunginhallitus urakoitsijoiltaan, että heidän tuli antaa työmiehilleen määrätty vähin eli minimipalkka. Tämä määräys kesti vuoteen 1865, jolloin se joutui työpalkkojen yleensä kohotessa unhotukseen. Mutta v. 1893 virkosi se uudelleen eloon ja useammat muutkin Belgian kunnat^[13*] ovat vähitellen panneet samanlaisia määräyksiä toimeen joko niin, että vähimmäksi palkaksi eri ammattilaisille on määrätty vissi summa (erillainen varsinaiselle työmiehelle ja apulaiselle eli oppilaalle) tahi niin, että alimman palkan tulee olla paikkakunnalla yleisesti vallitseva. Luvattu palkka on saatettava yleisön tietoon määrätyllä tavalla ja sopimusta rikkovia sakoitetaan. Merkillistä on, että itse urakoitsijat yleensä puolustavat tämmöisiä määräyksiä, ainakin kunnollisemmat, jotta siten päästäisiin noista keinottelevista ammattiveljistä, jotka ajattelemattomasti ja selvässä aikeessa polkea työmiesten palkkoja tekevät liian alhaisia tarjouksia.

Vielä yleisemmäksi on vähimmän palkan määrääminen tullut Englannissa. Dundeen työväenkokous v. 1889 päätti, että ammattiyhdistykset koettaisivat vaikuttaa siihen suuntaan, jotta valtion ja kuntien urakoitsijat maksaisivat työmiehilleen käyvät työpalkat. Samana vuonna teki Lontoon kouluneuvosto (school board) ehdoksi tehdessään tilauksia eräältä kirjapainolta, että vissi alin palkka oli annettava työmiehille. Niinikään samana vuonna pani Lontoon kaupunginneuvosto (county council) tähän suuntaan käypiä ehtoja urakoitsijoillensa: heidän tuli maksaa ammatissa yleinen palkka työmiehillensä; mikä määräys v. 1892 muutettiin niin, että maksettava palkka oli oleva se, jonka ammattiyhdistykset (trade unions) tunnustivat kohtuulliseksi joka ammatissa. Pisin työpäivä pantiin samalla tavalla ehdoksi, s. o. se työpäivän pituus, jonka kukin ammattiyhdistys oli hyväksynyt. Tehtiin lista, jota tuon tuostakin tarkastuksen mukaan muutetaan ja jossa on neljä sareketta: joka ammatin nimelle, tuntimaksun määrälle, työtuntien luvulle viikossa sekä ylituntien korvauksen suuruudelle, kun ylityötä sallitaan. Sakon uhalla on sitte urakoitsija velvollinen noudattamaan näitä määräyksiä. Manchesterin ja Birminghamin suuret kaupungit ja enemmässä tai vähemmässä määrässä noin 200 paikkakunnallista hallitusta Englannissa ovat seuranneet Lontoon esimerkkiä ainakin minimipalkan suhteen; mitä muutosta kuuluisa työväenjohtaja Burns pitää sangen suuriarvoisena voittona työväenasialle Englannissa.

Hollannissa tehtiin jo v. 1891 samanlaisia ehdotuksia työpalkan ja työajan suhteen kuin äsken mainitut Englannissa, ensin pääkaupungissa Amsterdamissa. Alussa määrättiin tämmöinen ehdotus koetteeksi, mutta kohta sen perästä keskellä v. 1894 astui se lopullisesti voimaan. Vissin vähimmän työpalkan ja pisimmän työpäivän ohessa on ylityöstä korkeampi palkka määrätty, vielä suurempi sunnuntaityöstä; molemmat ovat vaan eriluvalla sallitut. Hollanninkin kunnista on koko joukko seurannut Amsterdamin esimerkkiä ja täällä on samoin kuin Belgiassa urakoitsijat olleet toimenpiteeseen tyytyväisiä.

Muissakin maissa väistyy tuo vanha urakkajärjestelmä yhä enemmän. Italiassa on Rooman kaupungin hallitus määrännyt urakoitsijoilleen minimipalkan säätämisen urakkaehdoksi ja aate näyttää tässäkin maassa leviävän. Ja ainakin muutamissa Saksan kaupungeissa (Dresden, Frankfurt a. M., Brauschweig, Karlsruhe, Stettin) vaaditaan, että urakoitsijan tulee tarjouksissaan ilmoittaa, paljonko hän maksaa työmiehilleen ja kuinka pitkä työpäivä tulee olemaan.

Luonnollista on, että urakoitsijat, jos heiltä vaaditaan vähin työpalkka ja pisin työpäivä, usein ovat taipuvaiset korottamaan tarjoustensa loppusummia. Merkillistä on kuitenkin, että, kun Hollannissa ensin pyydettiin tarjouksia yllä mainittujen ehtojen kanssa ja ilman niitä, ero oli suhteellisesti pieni. Muualla se on ollut suurempi. Tämä vaikutti ainakin Englannissa sen, että kunnanhallitukset yhä enemmän rupesivat itse toimittamaan, mitä ennen oli annettu urakoitsijoille. Lontoon hallitus käyttää nyt vähemmän näitä välimiehiä: Sen »works department» valmistuttaa usein itse tarvittavat työt. Tähän kehoitti sitä etenkin Liverpoolin työväenkokous 1890, jossa muun muassa lausuttiin se toivomus, että kunnat itse ottaisivat yleiset työt suoritettavikseen ja sitä varten, jos mahdollista, kääntyisivät suoraan työväenyhdistysten puoleen tarjouksillaan. Silloin ovat tietysti myös olleet voimassa jo ennen mainitut määräykset työpalkasta ja työajasta, ja yltympäri sivistyneen maailman rupeavat kunnat yleensä omille työmiehillensä suomaan kaikenlaisia etuja, antaaksensa siten hyvän esimerkin yksityisille yrittelijöille. Noin vuosi sitten sääsi Pariisinkin kaupunki 10-tuntisen työpäivän (muutamilla vähäisillä poikkeuksilla) sekä 10 päivän loma-ajan vuodessa täydellä palkalla (Amsterdamissa 4 viikkoa vähemmällä palkalla); koko vuoden kuluessa saapi sairas täyden palkkansa (Amsterdamissa ¹⁄₄ vuoden). Tämä esimerkki on todistettavasti vaikuttanut yksityisiin. — Ja valtiotkin ovat ryhtyneet samaan keinoon. Englanti on useammissa valtion tehtaissa määrännyt 8 tuntisen työpäivän; Sveitsin liittovaltio kaikissa sen tehtaissa 10-tuntisen, vaikka 11-tuntinen on valtion yleinen normaalityöpäivä, ja Norjassa, Yhdysvalloissa y. m. on käyty samaan suuntaan.

Onko nyt kaikista yllämainituista toimenpiteistä ainoastaan työväelle hyötyä, mutta muuten vaan vahinkoa koko yhteiskunnalle? Niin luulisi asiaa pintapuolisesti tarkasteltaessa. Mutta asianlaita ei olekaan tämmöinen.

Kun työmiesten, s. o. kunnan ja valtion suuren enemmistön hyvinvointia edistetään, kasvaa tietysti kunnan ja valtion hyvinvointi kokonaisuudessaankin. Jos yleiset työt tulisivatkin hiukan kalliimmaksi, niin tämä korvautuisi siten, että työmiesten voipaisuus ja maksukyky kasvaisi, varsinkin kun nuo yleiset työt useimmiten etupäässä hyödyttävät juuri tuota suurta enemmistöä. Amsterdamin yleisistä töistä nousivat kustannukset alussa ainoastaan noin 2 %:lla, vaikka niiden joukossa oli suuria satama- ja kanavatöitä. Mutta sangen merkillinen tosiasia on, että nämä työt juuri ilman urakoitsijoita tulevat enimmäkseen helpommiksi: tämä on Englannista saaduilla esimerkeillä kumoamattomasti todistettu. 16 Lontoossa täten suoritetusta yleisestä työstä tuli 10 työtä 12,33 % helpommaksi kuin urakoitsijain kautta. Eräs sen kanavista maksoi kunnan itsensä toimittamana noin 100,000 mk, vaikka urakoitsijat pyysivät noin 300,000 ja asiantuntijat olivat edeltäpäin arvostelleet sen 175,000 mk maksavaksi.

Luonnollisesti on urakoitsijain entinen voitto siirrynyt työmiehille ja sittekin kunnan hyväksi jäänyt vähän jälelle. Ja vähennetty työaika ei sekään ole tuottanut kunnalle ja valtiolle vahinkoa, sillä työmiehet ovat työskennelleet sitä ahkerammin. Ja se seikka, että kunta ja valtio, suomalla etuja työmiehillensä, saavat paraimmat työvoimat palvelukseensa ja siten kasvattavat itsellensä kunnollisen kantajoukon, on aivan epäilemättömästi arvaamattomasta arvosta. Ja koska valtio ja kunta ovat jonkunlaisessa edesvastauksessa kelvollisten kansalaistensa hyvinvoinnista, on se vaikutus, jonka hyvä esimerkki tekee yksityisiin yrittelijöihin, sangen korkeaksi arvosteltava. Tähän tulee vielä yksi tärkeä seikka. Kun joku kunta suopi työmiehillensä etuja, täytyy sen samalla säätää, että joko yksinomaan tahi etupäässä sen omille jäsenille työtä annetaan — koska muuten kuntaan tulvaisi suuri joukko työmiehiä ulkoapäin. Täten saisi oman kunnan miehet varmasti toisten edellä työtä ja toimeentuloa.

Yllä olevasta käynee selville, että Suomessakin urakkajärjestelmä, jos sitä vielä käytetään, olisi muutettava niin, että ensin ainakin koetteeksi urakoitsijoilta vaaditaan sitoumus vähimmän työpalkan ja pisimmän työajan suomisesta heidän käyttämillensä työmiehille tahi ainakin, että heidän tulee tarjouksia tehdessään ilmoittaa, mitä he näissä suhteissa tulevat työmiehillensä suomaan. Mutta ehdottomasti parempi olisi, että meilläkin koko urakkajärjestelmä jätettäisiin sikseen ja että asianomaiset teettäisivät yleiset työt omilla rakennusmestareillaan ja kääntyisivät suoraan työmiesten ja niiden edustajien puoleen.

Takaisin sisällysluetteloon

Suomen tapaturmavakuutuslaista työväkeä varten.

Ennen oli se käsitys yleinen, että työnantaja oli hänen työväelleen sattuneista tapaturmista vastuunalainen ainoastaan siinä tapauksessa, että hän oli ne joko tahallaan tahi huolimattomuudellaan aikaan saanut. Pääasiallisesti on tämmöinen laki vielä voimassa useammissa maissa ja Englannissakin vaikka täällä 1880 ja 1890 vuosien asetusten nojalla työnantaja myöskin on velvollinen korvaamaan työnjohtajiensa ja samanlaisten henkilöitten tuottamia vahinkoja, samoin jos vahinko on syntynyt koneiston virheellisestä kunnosta. Mutta todistusvelvollisuus on työntekijän ja koko lain voi sopimuksen kautta tehdä mitättömäksi. — Ranskassa sääsi jo Napoleonin tämän vuosisadan alussa julistama yleinen laki, että työnantaja vastaa myöskin työmiestensä työtä tehdessä aikaansaamista vahingoista ja vaikka tätä lakimääräystä ensin ei liioin noudatettu, pääsi se yhä enemmän käytäntöön. Samoin on asian laita esim. Belgiassa. Työnantajan ja työnjohtajan tahallisuus ja huolimattomuus tuottavat saman velvollisuuden, mutta näissäkin maissa on todistusvelvollisuus aina työntekijän. Toisin on Sveitsin laki määrännyt. Tapaturmien merkillinen säännöllisyys on osoittanut, että suurin osa niistä ei voi langeta kenenkään syyksi, ei työnantajan eikä työntekijän, vaan on yhteydessä itse ammatin harjoittamistavan kanssa (»risque professionel» = ammattivaara) tahi johtuu jostakin luonnonvoimain tuottamuksesta. Tämä tosiasia johti jo v. 1871 Saksassa ja 1875 Sveitsissä aivan muuttuneeseen lainsäädäntöön rautatieliikenteen alalla, koska oli aivan mahdotonta rautatieonnettomuuksissa vaatia vahingoittuneelta todistusvelvollisuutta: että muka rautatiehallitus on laiminlyömisellä aikaansaanut vahingon, jossa tämä useimmiten on mahdotonta todistaa. Todistusvelvollisuus määrättiin siis rautatien omistajalle, ja hän oli korvaukseen velvollinen, ellei hän puolestansa voinut toteen näyttää, että hän oli syytön, ja tämä käsityskanta pääsi jo v. 1877 vallalle Sveitsin yleisessä teollisuuslaissakin. Koska enimmät tapaturmat johtuvat ammattivaarasta, katsottiin luonnolliseksi, että työnantaja, jonka hyväksi työ pääasiallisesti tehdään, ne korvaa ja että ne luetaan tuotantokustannuksiin. Ainoastaan kun työnantaja voi todistaa, että luonnonvoima, esim. salama (force majeure) tahi että työntekijä tahallansa on aikaansaanut tapaturman, ei hän ole velvollinen vahingonkorvaukseen. Jos toinen työmies on tapaturman tuottanut, täytyy kuitenkin työntekijän se todistaa saadaksensa vahingonkorvausta sveitsiläisen lain mukaan.

Muita tämmöinen korvausvelvollisuuden muoto ei ole ilman varjopuolia. Etenkin se synnyttää riitoja työnantajien ja työntekijäin välillä ja tekee koko korvauksen saannin työntekijälle epävarmaksi — sitä epävarmemmaksi, mitä vähävaraisempi työnantaja on ja mitä kykenemättömämpi yhtäkkiä suorittamaan suurempia korvauksia. Tämä oli myös kokemus Saksan »Haftpflihtgesetz»istä v:lta 1871 ja sen 7 §:n määräys, että tuomioistuimen tuli määrätä sekä korvauksen suuruus että myös takeet sen saannista, oli aivan epäkäytännöllinen. Vuoden 1885 sveitsiläinen lakiehdotus koetti myös turhaan taata korvauksen saamisen säätämällä, että korvauksen pääoma oli määrättyyn paikkaan talletettava. Ja selvää on, että kun työnantajan omasta kukkarostaan yksin tulee maksaa koko korvaus, hän ei ole tähän varsin taipuvainen, ellei tuomioistuin pakoita, etenkin jos hän on vähäinen liikkeenharjoittaja ja korvaus suurenlaisempi. Työnantaja vetoo siis ensin tuomioistuimeen ja työntekijä, jolla ei ole varoja kalliiseen oikeudenkäyntiin, ja käräjöimisen kautta usein kadottaisi paikkansakin, tahi jäisi aivan ilman semmoista, tyytyy ennen vähempään korvaukseem. Kuka oikeastaan kadottaa korvausvelvollisuuden muuttamisella pakolliseksi tapaturmavakuutukseksi, näyttää selvästi se sitkeä taistelu, jota on käyty ja vieläkin käydään tätä muutosta vastaan työnantajien puolelta.

Mainituista syistä ovat muutamat valtiot katsoneet sopivaksi säätää pakollisen tapaturmavakuutuksen työnantajien kustannuksella. Ensimäisen askeleen tähän suuntaan teki Saksan valtio. Jo v. 1881 esitettiin ehdotus Saksan tapaturmavakuutuslaiksi, koska muka, kuten perussyissä mainitaan, sosialistein kasvava vaikutus oli ehkäistävä todellisilla toimenpiteillä työväen hyväksi. Mutta vasta v. 1884 ilmestyi se hallitsijan vahvistamana lakina. Jotenkin samanlainen laki säädettiin v. 1887 Itävallassa ja v. 1894 Norjassa. Sveitsi on myöskin epäilemättä kohta yhtyvä samaan järjestelmään. Neljäs maa, jossa vallitsee ainakin osittain pakollinen tapaturmavakuutus on — Suomi äsken vahvistetun lain kautta.

Ensimäinen alku pakolliselle tapaturmavakuutukselle Suomessa tehtiin 1882 vuoden valtiopäivillä, jolloin hra F. Heikel esitti porvarissäädyssä anomuksen, että koska elinkeinolain 32 mom 3 ja 42 § eivät tyytytä, määrättäisiin laajempi edesvastaus työnantajille heidän työntekijöitä työssä kohdanneista tapaturmista. Laki- ja talousvaliokunnan ehdotuksesta hyväksyivät säädyt tämän asian ja heidän pyynnöstään asetti hallitus komitean, joka asiasta v. 1884 julkaisi mietinnön. Tämä mietintö annettiin useammille virkakunnille ja yhdistyksille tarkastettavaksi. Ja tässä mietinnössä lausutaan nimenomaan, että työntekijä ei ole varma saada tapaturmasta korvausta, jos ainoastaan työnantajan tahi hänen päällysmiehensä syyllisyys esiintuotujen todistusten nojalla siihen oikeuttaa. Sillä useammat tapaturmat ovat semmoisia, ettei niitä voi laskea kenenkään syyksi; usein on syyllinen työnantaja kykenemätön vahinkoa korvaamaan ja vihdoin on työntekijäin ainakin monasti hyvin vaikea tuoda esiin riittäviä todistuksia syyllisen sakottamiseksi. Ja empimättä myönnetään, että se on työnantajan velvollisuus korvata vahinko, koska hän liikkeestä saapi pääasiallisen voiton, »mutta työmies vaaranalaisesta työstään ei nauti muita etuja, kuin usein kyllinkin niukkaa päiväpalkkaa». Muuten komitean ehdotus on melkein aivan sama kuin Sveitsin nykyinen laki vuodelta 1881, josta ylempänä oli kysymys. Ehdotus jäi tehottomaksi ja armoll. esityksessä työväen suojelemisesta teollisuusammateissa v. 1888 valtiosäädyille sanotaan vaan lyhyesti, ettei ehdotusta vielä (v. 1888) ole ehditty ottaa lopullisen käsittelyn alaiseksi. Mutta samoilla valtiopäivillä annettiin uusi anomus porvarissäädyssä, jossa pyydettiin vieläkin komitea työväenvakuutusseikkojen tutkimista ja siitä johtuvia ehdotuksia varten ja tämän anomuksen johdosta asetettu komitea, johon — merkillistä kyllä — talousvaliokunta ehdotti jäseneksi ruumiillistakin työtä tekevän henkilön, antoi v. 1893 sangen laajan ja seikkaperäisen mietinnön.

Kuitenkaan eivät komitean jäsenet voineet sopia edes periaatteestakaan. Enemmistö kannatti näet pääasiassa 1884 vuoden komitean ehdotusta s. o. sveitsiläistä 1881 vuoden lakia etenkin seuraavasta syystä. Jos ei työnantajia pakoiteta panemaan suuria kustannuksia vakuutukseen, ovat he halullisempia käyttämään varojansa toimenpiteisiin, jotka tarkoittavat tapaturmien ehkäisemistä, ennen kuin syntyvätkään. Tämä kuuluu sangen kauniilta, mutta kokemus esim. Saksasta näyttää, että, vaikka työnantajat itse välillisesti saavat maksaa laiminlyömisensä tässä suhteessa, he eivät sittenkään liioin ryhdy varokeinoihin. Melkein jokainen pelaa mieluimmin uhkapeliä, luottaen siihen, ettei juuri hänen liikkeessään tapaturmia synny. Ja näin on asianlaita joka maassa. Täydellistä parannusta voivat ainoastaan aikaansaada pontevat valtion tehtaantarkastajat. Varsinkin Saksan rakennusteollisuuden alalla on työnantajain ja heidän »ammattikuntiensa» leväperäisyys suorastaan hämmästyttävä, kun sitä vastoin ponteva tehtaantarkastus on tuottanut hyviä tuloksia tässä suhteessa esim. Itävallassa, jossa on pakollinen tapaturmavakuutus, mutta samalla jotenkin kunnollisia tehtaan tarkastajia. Komitean enemmistö väittaa kyllä, että tapaturmien lukumäärä etupäässä työnantajien pakollisesta vakuutuksesta johtuvan veltostumisen takia varokeinojen suhteen on lisääntynyt, mutta se seikka, että lisääntyminen enimmäkseen tulee maanviljelyksen osaksi, joka myöhemmin on pantu pakollisen vakuutuksen alaiseksi, todistaa selvästi, että tähän lisääntymiseen etupäässä on syynä tiedon leviäminen tapaturmavakuutuksesta, joka luonnollisesti ei maaseudulla käy varsin nopeasti. Työntekijäin itseluottamuksen kasvaminen, joka antaa heille enemmän rohkeutta vaatimaan, mikä heille oikeuden mukaan on tuleva, on tietysti myöskin tässä, kuten kaikissa samanlaisissa asioissa, suuresti vaikuttanut lukumäärään. V. 1888 oli tapaturmien luku Saksassa 21,236, 1889 31,489, 1890 42,038, 1891 51,209, 1892 55,654; joista maanviljelyksessä oli 808, 6,631, 12,573, 19,359 ja 23,231. Ilmeistä on nimittäin, etteivät työnantajien toimenpiteet varokeinojen suhteen voi olla syynä Saksan pakollisessa tapaturmavakuutuksessa tapaturmien enenneeseen lukumäärään, koska, kuten komitean vähemmistö huomauttaa, vähäpätöiset vammat ovat lisääntyneet paljoa suuremmassa määrässä kuin kuolemantapaukset, jotka yleensä eivät ole lisääntyneet (v. 1891 oli niitä 6,428, mutta 1892 5,911); sitä vastoin olivat ohimenevät vammat 14,089 ja 16,087.^[14*] Ja »työnantajat luonnollisesti eivät voi mielensä mukaan määrätä heidän laiminlyöntinsä vuoksi kohtaavien tapaturmien laatua». Että työntekijät sitä vastoin tahallansa tuottaisivat itsellensä vammoja päästäksensä nauttimaan (palkkaa paljon pienempää) eläkettä, se on tyhjä otaksuma, johon on saattanut joskus tapahtuva teeskentely sairaskassojen osallisissa. Päinvastoin on olemassa varmoja todistuksia siitä (esim. Badenin tehtaantarkastuksesta), että työntekijä voidaksensa nauttia entistä palkkaansa, mikäli mahdollista koittaa salata työnantajalta jonkun vamman esim. silmässä. Aivan toinen asia on, että työntekijä aina uhkaavaan vaaraan tottuneena puusta katsojalta näyttää melkein kevytmielisesti käsittelevän noita vaarallisia koneita.

Enemmistön väite, että lääkärien vähäisyys Suomessa estäisi pakollisen tapaturmavakuutuksen toimeenpanemisen, ei merkitse mitään, jos valtion ylläpitämä vakuutuslaitos on olemassa, joka voi käyttää samallaista valvontaa kuin yksityisetkin kassat. Eivätkä hoitokustannuksetkaan enene suuresti, jos työnantajat kuten nytkin suorittavat menot osaksi sairasvakuutuksen kulujen kanssa (antavat huoneuston y. m.)

Komitean vähemmistö esitti taas selvästi, että, ellei pakollista vakuutusta säädetä, syntyy aivan, kuten ennen Saksassa samanlaisissa oloissa, riitoja työnantajan ja työntekijän välillä, kun korvaus on saatava edelliseltä eikä vakuutuslaitokselta. Ja usein ei työntekijä, niin kuin so huomautettiin, voi saada työnantajalta mitään, jos useampia tapaturmia sattuu yhtaikaa ja tämä on vähävaraiuen, kuten suuri osa meidän teollisuusdenharjoittajistamme.

Varsinkin tämä viimeksi mainittu näkökohta on niin painava, että se pani komitean enemmistönkin meikein horjumaan (miet. v. 1893 siv. 19) siten, että se ainakin myöntää pakollisen vakuutuksen mahdolliseksi mitä kuoleman ja raihnauden tapauksiin tulee, jolloin suuremmat korvaukset tulevat kysymykseen. Ja vakuutusinspehtori yhtyi samasta syystä päättäväisesti tähän väliehdotukseen, joten ainoastaan vähemmät vammat jäisivät työnantajan suoranaisesti korvattaviksi ja kun hallitus, asettuen pakollisuuden puolelle, antoi säädyille ehdotuksen pakollisesta vakuutuksesta, kannatti laki- ja talousvaliokunta mainittua väliehdotusta, joka tulikin säätyjen päätökseksi ja vihdoin laiksi.

Työnantaja on siis velvollinen vakuuttamaan työntekijänsä kuoleman ja raihnauden tapauksia varten, mutta ohimenevästä tapaturman kautta syntyneestä vahingosta täytyy hänen vaan antaa suoranainen korvaus työntekijälle. Että riitoja ja ainakin nurjamiekisyyttä työnantajan ja työntekijän välillä vähempien vahingonkorvausten suhteen tulee löytymään tämmöisen järjestelmän vallitessa, sen voi ulkomaalla saavutetun kokemuksen nojalla varmasti väittää ja etlä työntekijät eivät niissä läheskään aina, heikommat kun ovat, pääse heille tulevaa oikeutta nauttimaan — se on yhtä varma.

Kuten jo ylempänä mainittiin, on Suomen tapaturmavakuutuslaki väliehdotus ja keskenään taistelevien mielipiteitten yhteensovittelua. Melkein joka pykäkä osoittaa tämän silminnähtävästi. Ja muutamat, eikä aivan harvat kohdat, ovat semmoisia, että ne liian jyrkästi loukkaavat työväestön etuja ja toiselta puolen pitävät työnantajien hyötyä varsin visusti silmällä.

Laki koettaa mikäli mahdollista tarkasti määrätä, mitkä yritykset ovat sen säädösten alaisia, mitkä ei, jotta epäselvyyttä ei syntyisi. Edelliset ovat: »vuorikaivokset, vuorilaitokset, ruukit, kivenlouhoukset ja kivenhakkiot, sahalaitokset, panimot, polttimot sekä ne tehtaat ja muut tehtaan tavoin harjoitettavat teollisuuslajit, joissa käytetään sulatus- tahi liekkiuuneja, höyrypannuja taikka höyryn, veden, tuulen, sähkön tai muun luonnonvoiman avulla käypiä koneita, ja ne yritykset, joissa räjähtäviä aineita valmistetaan tahi ammatin tapaan käytetään; rautatien, kanavan, sataman, satamalaiturin tai majakan rakennustyöt, sekä ne isonlaiset sillanrakennustyöt, jotka tehdään valtion tai kunnan kustannuksella; kirkon- ja tehtaanrakennustyöt, niin myös yhtä kerrosta korkeampien huoneustojen rakentaminen kaupungeissa tai kauppaloissa sekä samallainen työ maalla, kun se toimitetaan valtion, kunnan tai muun yhteisön tarpeeksi; yleisten vesijohtojen, likaviemärien tahi kaasunjohtojen laittaminen tai kunnossapitäminen; liike, jonka tarkoituksena on sähköjohtojen laittaminen tai kunnossapitäminen taikka liikenteen käyttäminen rautateillä tai muilla yleistä keskusliikettä varten aiotuilla raitioteillä; ja liike, jossa ammattina harjoitetaan tavarain lossausta ja lastausta sekä samantapainen pelastus ja sukellustoimi; niin myös nuohoojan-ammatti».

Vaikka tämä luettelo on kyllin pitkä, huomaa jokainen heti, että siitä puuttuu koko maanviljelysväestö, merimiehet ja merimasinistit sekä varsinaiset käsityöläiset. Huolimatta siitä, että suuren vakuutuskomitean sekä enemmistö että vähemmistö, että hallitus ja kaksi jäsentä laki- ja talousvaliokunnassa (jotka sitten panevatkin vastalauseensa), olivat toista mieltä, huolimatta siitä, että tilasto on osoittanut hyvin suuren lukumäärän tapaturmia maanviljelyksen alalla sekä omassa maassamme (k. työväen vak. kom. miet. IV siv. 26) että ulkomailla (esim. Sveitsissä), ja tapaturmavakuutusyhtiön Patrian tiedonannot näyttävät hyvinkin arveluttavia, esim. puimakoneitten tuottamia tapaturmia mainitulla alalla — huolimatta kaikesta tästä, jätti laki- ja talousvaliokunta maanviljelyksen sikseen, sillä perustuksella muka, ettei Saksankaan vakuutus ensin sitä käsittänyt, vaan vasta kahta (!) vuotta myöhemmin. Tietysti tämä tosiasia — lainsäädännön tarpeellisuus tällä alalla jo kahden vuoden perästä, vaikka silloin kokemusta pakollisesta tapaturmavakuutuksesta ei ollut mistään saatavissa — todistaa päinvastaiseen suuntaan. Yllämainitun valiokunnan syytä ei ainakaan ole olemassa käsitöissä työskentelevien työntekijäin poissulkemiseen, koska kaikki käsityöammatit, joissa ei vaan satunnaisesti mootoria käytetä, heti v. 1884 tehtiin Saksassa vakuutuksen alasiksi. Tässäkin suhteessa poikkesi valiokunta vakuutuskomitean ja hallituksen ehdotuksesta. Merimiehet ja merimasinistit, joiden ammatti on hyvinkin vaarallista, suljettiin pois, koska muka uusi Suomen merimiesten eläkelaitoksen asetus myöntää ainaiseksi menetetystä terveydestä korvausta — saavatko pienemmistäkin vammoista korvausta, lienee kai yhdentekevä! Saksassa korvataan merimiehille, vaikkei muille työntekijöille, luonnonvoimainkin saattamat vahingot.

Työnantaja, jonka hyväksi ylempänä mainittua yritystä toimitetaan eli harjoitetaan, tahi hänen käyttämä ammattiurakoitsija, joka on ottanut koko työn tehtäväkseen, on velvollinen antamaan vahingonkorvausta työntekijöille tapaturmista. Epäilemättä oli vakuutuskomitean määräys paljoa parempi: että »jos joku on antanut määrätyn työn toisen suoritettavaksi, on hän tämän kanssa yhdessä, kumpikin omastaansa toisen puolesta vastuunalainen»; sillä usein on varsinainen ammattiurakoitsijakin aika keinottelija ilman pääomaa eikä sovi tämmöisen vastattavaksi jättää työntekijäin tapaturmia, olkoot nämä suuremmat tai pienemmät.

Vielä arveluttavampi on se seikka, ettei missään työnantajan todistusvelvollisuutta nimenomaan tunnusteta, kuten 1884 ja 1893 vuosien komiteojen mietinnöissä ja vakuutusinspehtorinkin lausunnossa (siv. 55). Sanotaan vaan, että »työssä sattuneesta tapaturmasta tulleeksi ei katsota sellaista ruumiinvammaa, jonka on tahallisesti tahi törkeän huolimattomuuden kautta alkaansaauut vahingoittunut itse, taikka tahallisesti joku muu henkilö kuin työnjohtaja tai katsastaja; taikka joka on tullut sellaisesta ylivoimaisesta tapauksesta tai muusta sattumasta, mikä ei ole yhteydessä tehtävän työn laadun tai niiden olosuhteiden kanssa, joissa työtä on toimitettu.» Kun semmoinen tapaturma sattuu, josta työntekijän täytyy olla vakuutettu, ei tarvita liioin määrätä todistusvelvollisuudesta, mutta kenen on todistaminen, kun pienimmät vammat sattuvat, joista työnantajain suorastaan tulee suorittaa korvaus? Muuten syntyy epäilemättä tuosta »törkeän huolimattomuuden» käsitteen määräämisestä yhtä paljon riitoja kuin työntekijän todistusvelvollisuudestakin. Saksan laki vapauttaa työnantajan korvauksesta ainoastaan kun luonnon voima tahi työntekijän oma tahallisuus on aikaansaanut vamman, ja jos työnantaja tahi hänen käskyläisensä ovat syypäät, saapi sekä Saksan että Sveitsin lain mukaan vahingoittunut korkeamman korvauksen.

Kuten jo ylempänä mainitsin, on työnantaja (paitsi valtio tahi kunta) velvollinen vakuuttamaan vakuutuslaitoksessa työntekijänsä ylempänä mainituissa ammateissa kuoleman tahi täydellisen työkyvyn ainaiseksi menettämisen tahi vähentymisen (= raihnauden) tapauksia ja kaikissa tapauksissa yli 120 päivää kestävää sairautta varten. Voi nimittäin pitkän sairauden perästä vielä olla epätietoista, tuleeko raihnaus vai eikö, ja sen tähden on vissi päivämäärä säädettävä, mistä vakuutus on maksettava, koska työntekijää ei voi jättää ilman korvausta eikä neljän kuukauden sairautta enää helposti lueta lievempien vammojen joukkoon. Mutta vaikka vakuutus on tehtävä kuolemaa ja raihnauden tapauksia varten, voipi senaatti kuitenkin kolmeksi vuodeksi kerrassaan myöntää vapautuksia tästä säädöksestä, jos se on vakuutettu, että löytyy takeita korvauksen suorittamisesta, ja maksuvelvollisuus siirretään elinkorkolaitokselle tahi elinkorkovakuutusyhtiölle. Joka tietää, mimmoisia selkkauksia esim. Saksassa liittoneuvoston myöntämä vapautus sunnuntailevon varmasta pitämisestä y. m. on aikaan saanut, ei suinkaan varmuudella voi odottaa tämmöisestä senaatin toimivallasta mitään hyvää.

»Jos työntekijä on työssä kohdanneen tapaturman kautta saanut ruumiinvamman, josta on seurauksena työkyvyn ainaiseksi menettäminen tahi vähentyminen, on hän saapa vahingonkorvausta siitä päivästä alkaen, jona vamma on parannut» (tahi ainakin 121 :nnesta päivästä) »sen määrän, joko, jos työkyvyn menettäminen on täydellinen, vastaa 60 prosenttia hänen entisestä vuotuisesta työansiostansa» (vuotta ennen tapaturman päivää, tehden korkeintaan 720 Smk ja vähintäin 300 Smk) »sekä, milloin vammasta seuraa työkyvyn vähentyminen, tekee tämän vähentymisen mukaan sovitetun osan siitä, mitä olisi suoritettava, jos työkyvyn menettäminen olisi täydellinen.»

Tuon »sovitetun osan» määrää arvattavasti etupäässä asianomainen lääkäri todistuksensa kautta. Hyvä olisi siis, jos lääkärit heti alussa tarkan ja puolueettoman punnitsemisen perästä antaisivat tämmöisiä todistuksia, että työväestö saisi luottamusta laitokseen eikä semmoista ilmeistä puolueellisuutta ja vilppiä tulisi yhtään kysymykseenkään, jommoista vallitsee Saksan ammattikuntien (Berufsgenossenschaft'ien) arvosteluissa. Korkeimmaksi laskettu vuosipalkka 720 Smk ei suinkaan ole korkea, kun ottaa huomioon, että tämä tavallisina vuosina on jotenkin yleinen työmiehen vuosipalkka kaupungissa. 60 % 720 Smkasta tekee 432 mk, joka siis on korkein korvaus, minkä työmies vuodessa voi saada siitä, että on tullut ainaiseksi raihnaiseksi pääasiallisesti työnantajan hyväksi suoritetussa työssä! Vielä tuntuvampi on vääryys, kun alimmaksi määräksi on pantu 300 Smk (keis. esityksessä oli toki 400), josta 60 % tekee 180 Smk. Tätä prosenttilukua puolustetaan sillä, että »suurin osa maalaisväestöä, tehden raskasta työtä, ei voi päästä suuremmalle vuodentyöansiolle kuin 180 markkaan»! Tietysti olisi tästä korkeintaan seurannut, että olisi säädetty eri summia kaupunki- ja maalaisväestöä varten. Tässä olisi ainakin ollut kohtuullista, (vaikka tämmöinen toimivalta yleensä ei ole sopiva), että teollisuushallitus eli senaatti olisi saanut vallan muutaman sopivan ajan perästä korottaa kysymyksessä olevat summat, jos työpalkat silminnähtävästi ovat kohoamassa.

Mutta kerrassaan säälimätöntä on, ett'ei mitään hyvitystä ole säädetty lääkärin palkkaamiseksi ja lääkkeislä, vaan on kaikki laskettu yllämainittuun korvaukseen. Komitean enemmistö ehdotti kuitenkin korkeintaan 100 mk ja arm. esitys 60 pros:n lisäksi korkeintaan 40 % niihin menoihin; myöskin Saksan ja Norjan lait antavat tämmöisen lisäkorvauksen. Kun tietää, että melkoinen summa menee lääkärille ja lääkkeisiin, on ylläoleva väite aivan paikallaan.

Jos kuolema seuraa tapaturmasta, saapi leski sitä paitse vuotuista vahingonkorvausta: 20 % vainajan vuoden työansiosta ja joka lapsi 15 ikävuoteen asti 10 %, mutta yhteensä korkeintaan 40 % (Saksassa 60 % ja Norjassa 50 %). Sukulaisille suoraan ylenevässä tahi alenevassa polvessa, joiden pääasiallisena elättäjänä vainaja on ollut, ei säädetä mitään, vaikka 1893 v. komitean vähemmistö niillekin ehdotti korvausta ja esim. Saksassa semmoinen on säädetty.

Jos työntekijä tapaturman kautta on joutunut ohimenevään työkyvyttömyyteen, saapi hän, jos tämä on täydellinen, joka työkyvyttömyyden päivältä, seitsemännestä alkaen, 60 % keskimääräisestä päiväntyöansiostaan, korkeintaan 2:50 p. päivältä. Ohimenevä työkyvyn vähentyminen korvataan suhteellisesti ja ellei liike käy koko vuotta, lasketaan vuotuinen työansio »kohtuullisen harkinnan mukaan». Kun ottaa huomioon, että juuri tämmöiset tapaturmat ovat työnantajan suorastaan kotvattavat, voi aavistaa, että viime mainitut määräykset tuottavat vielä enemmän tyytymättömyyden aihetta. Lääkärin ja lääkkeiden hyvityksestä ei tässäkään ole puhetta, mutta työnantajalla on valta pitemmittä mutkitta panna työntekijä mainitun korvauksen sijasta sairashuoneeseen, jolloin samat korvaukset kuin kuolemantapauksen johdosta ovat sairauden aikana annettavat perheelle (siis korkeiltaan 40 % työansiosta). Kuten 1893 v:n komitea ehdotti ja Saksassakin laki säätää, olisi ollut suotava, että vaali olisi työntekijällä vapaa, jotta olisi voinut mennä sairashuoneeseen, jos hoito siellä on parempi, mutta jäädä kotiin, jos siellä hellä omainen häntä hoitaa, ja tämmöinen hoito ehkä joskus tulisi helpommaksikin, (esim. jos vaan löytyy vaimo, saapi tämä 20 % työnansiosta ja 40 % lasketaan hoitoon).

Sangen arveluttava on se säädös, joka sisältyy lain 7 §:ssä ja nähtävästi koskee työnantajan suorastaan korvattavia tapaturmia (katso laki ja tal. v. miet. siv. 25 § 7 alku) »Jos työnantaja on puolestaan suorittanut vähintäin kolmannen osan vuosimaksuja apukassaan, josta työntekijä on oikeutettu nauttimaan elatusapua sekä tapaturman kohdattua työssä että sairaudentapauksessa, on se elatusapu, jonka työntekijä on työssä kohdanneen tapaturman takia tällaisesta kassasta saanut, vähennettävä siitä vahingonkorvauksesta, joka työnantajan tulee tämän lain mukaan suorittaa». Tämä pykälä on nähtävästi otettu Saksan v. 1871 säädetystä ja nyt melkein kokonaan vanhentuneesta Haftpflichtgesetz'ista (§ 4; vert. Sveitsin laki v:lta 1881 § 9, jossa ¹⁄₃ asemasta on ¹⁄₂) ja tietää sen, että jos vaan ¹⁄₃ osa sairaskassan sisäänmaksuista on työnantajan suorittama, voi hiin todellisuudessa työntää koko tapaturmakorvauksen sairaskassojen niskoille, vaikka työntekijät siihen maksavat ²⁄₃ ja työnantajan pitäisi periaatteellisesti suorittaa kaikki korvaus tapaturmista. Tietysti työnantaja perustaa tämmöisiä kassoja, joihin maksaa ¹⁄₃ sekä osottaa sisäänmaksut niin suuriksi, että kassat kannattavat tapaturmiakin varten ja työntekijät saavat palkan ainoastaan sillä ehdolla, että ottavat osaa näihin kassoihin ²⁄₃:lla. Kun nyt nämä kassat maksavat semmoisia korvauksia, kuin tapaturmavakuutuslaissa määrätään, on työnantaja päässyt ¹⁄₃ osalla, kun pienemmät vammat ovat kysymyksessä — mikä selvästi ei ole lain varsinainen tarkoitus. Sillä jos kaikkien tapaturmien korvaus on luettava työnantajan tuotantokustannuksiin, ovat pienemmät korvaukset niinikään näihin laskettavat ja kaikki työnantajan korvattavat. Mutta Saksassakin on yllämainittu epäkohta olemassa, koska siellä tapaturmien hoito 13 viikkoa on sairaskassojen asia, josta epäkohdasta kuitenkin sieltä kuuluu yhä enemmän valituksia. Itävullassa ja Norjassa onkin kysymyksessä oleva aika määrätty vaan 4 viikoksi. Mutta meillä kestää tämä määryys 4 kuukautta = 120 päivää! Ja näyttää tosiaan — päättäen laki- ja talousvaliokunnan mietinnöstä (siv. 25 § 4 viim. lause) — kuin tämä asian laita olisi ollut hyvinkin tarkoitettu. Sairaskassojen lisättyä kuormaa ei voi silläkään puolustaa, että niihin työnantajat panevat ¹⁄₃ osan, koska on aivan kohtuullista, että nämä tämmöisellä osalla niitä auttavat — Sveitsin uudessa lakiehdotuksessa on tämä osa laskettu puoleksi. Ainoastaan se seikka voi olla joksikin lohdutukseksi, että kaikista tapaturmamaksuista nähtävästi vaan noin ¹⁄₅ lankeaa sairaskassojen suoritettavaksi sen mukaan, mitä kokemus Saksassa on osoittanut. Suotava olisi kuitenkin, että työntekijöillä olisi kassojen hallinnossa ainakin yhtä paljon sanomista kuin työnantajallakin, jotta kaikki puolueellisuus vältettäisiin.

Mitä korvausten ulossaamiseen tulee, olisi epäilemättä ollut paljoa käytännöllisempi ja saajalle mukavampi, jos kuten, Saksassa on säädetty, korvausten maksu olisi tapahtunut postin kautta ilmaiseksi.

Sakot lainsäädösten laiminlyömisestä ovat ehdottomasti ulkomaan kokemuksen nojalla katsottavat liian alhaisiksi, sillä työnantajat eivät huoli vähäisistä sakoista, jotka vielä usein eivät kantajan puutteessa tule kysymykseenkään.

Asialle hyödyksi ei myöskään ole, että varsinaisen tuomioistuimen monimutkainen, kallis ja pitkällinen menettely on määrätty, kun riitoja syntyy. Ehdottomasti parempi olisi ollut Saksan sovinto-oikeus tälläisissä asioissa, koska juuri tuo monimutkaisuus ja kalleus usein estävät työntekijää saamasta oikeutta.

Sangen hyvä määräys on sitä vastoin, että työnantaja on velvollinen pitämään tarkkaa kirjaa työpalkkojen määrästä, joka on näytettävä tehtaantarkastajalle, varsinkin kun hyvin tunnetaan, mitä vilppiä Saksan työnantajat käyttävät asian todellista laitaa salataksensa. Samoin on hyvin hyödyllinen säädös, että sopimus, jolla tahdotaan supistaa tahi kumota taikka toisille luovuttaa tässä laissa säädettyä vahingonkorvauksen saamisen oikeutta, on mitätön;» sillä kokemus Englannissa (»contracting-out») näyttää sen aivan välttämättömäksi. Olisi vaan ollut vielä lisättävä, että sopimus vakuutusmaksun poisvetämisestä työpalkasta myöskin on mitätön; tämmöinen säädös löytyy Sveitsin uudessa tapaturmavakuutuslakiehdotuksessa.

Muut määräykset meidän tapaturmavakuutuslaissamme ovat vähäpätöisemmät. Laki astuu senaatin määräyksen mukaan voimaan 1 p. tammik. 1898, niin että työnantajille on annettu runsaasti aikaa valmistaaksensa sitä varten.

Suomen työväestö voi olla iloinen siitä, että se on saanut tapaturmavakuutuslain ja siten vapautunut nykyisestä turvattomasta tilastaan; mutta samalla täytyy suoraan lausua, että tämä laki sisältää liian paljon semmoisia säädöksiä, jotka eivät ole sopusoinnussa nykyisen edistyneemmän käsityksen kanssa yhteiskunnallisessa kehityksestä työmiesystävälliseen suuntaan.

Takaisin sisällysluetteloon

Työväen eläkekassoista säästöpankkien yhteydessä.

Suomessa ei työväellä oikeastaan ole mitään yleistä sopivata vanhuuden vakuutuslaitosta. Elinkorkolaitos Turussa, joka käsittää koko maan, antaa kyllä vähimpänä sisäänpanona suorittaa 10 mkk sekä sitte, milloin vaan panoksien tekijä tahtoo, lisämaksuja tämän alkuperäisen panoksen lisäämiseksi 100 markkaan, jolloin elinkorko alkaa, mutta juuri se seikka, että elinkorko välttämättömästi vuosittain on ulosotettuina laitoksesta, kun mainittuun summaan on päästy tahi ainakin kun 400 markkaan on kuitit (jolloin ensimmäinen maksu on 40 m.) tekee, ett'ei tämä laitos ole sopiva vanhuuden vakuutuslaitokseksi työväelle.

Edullisemmat ovat työväelle meidän tavalliset henki- ja pääomavakuutuslaitokset, koska vakuutettu summa suoritetaan oikeudenomistajalle, vaikka vakuutettu kuolisikin heti ensimmäisen sisäänmaksun perästä, ja kaikissa tapauksissa »pääoman ja hengen vakuutuksessa» vuotuinen elinkorko maksetaan vasta kun vissi sovittu ikäraja on saavutettu. Mutta vastuksina ovat työväelle aina näissäkin määrätyt, vissinä aikana vuodessa suoritettavat sisäänmaksut, jotka tietysti vielä lisäksi ovat tarpeellista kalliimmat, jos vakuutusyhtiö tarkoittaa voiton hankkimista osakkaillensa. Kaikkein sopivimmat eläkelaitokset työväelle näyttämät Suomessa kuitenkin olevan »koron ja pääoman valmistuslaitokset». Ainakin Turun laitoksessa saapi sisään panna niinkin pienen panoksen kuin 1 markan kerrallaan epämääräisinä aikoina ja elinkorko maksetaan vasta silloin kuin panija on täyttänyt 56 v. niin »suuressa määrässä, että todenmukaisen laskun mukaan koko pääoma ja siitä kasvava korko vähitellen ulossaadaan», ellei sisäänpanija ennen 56 v. ikää kuole, jolloin kaikki panokset korkoineen lankeavat muille sisäänpanijoille.

Mutta ulkomailla on monessa paikoin ruvettu yhdistämään eläkekassa säästöpankin kanssa ja kun ottaa huomioon, miten suuressa määrin kansamme on tottunut säästöpankkeja käyttämään ja miten hidas se ainakin vielä on kääntymään erityisen ekäkekassan puoleen, täytyy ehdottomasti myöntää, että molempien yhdistäminen suuresti edistäisi eläkekassojen luomista työväen kesken Suomessa.

Tämmöisen laitoksen alkuperäinen koti on nähtävästi Englanti. Olen jo työväenkalenterissa III (siv. 71) esittänyt, mitenkä deposit friendly societies ovat yhdistäneet säästökassan ja sairaskassan siten, että sisäänmaksut jälkimäiseen ovat yhtä suuret, mutta avunannot siitä erisuuruiset, niin että vanhemmat ja kivulloisemmat saavat vähemmän kuin nuoremmat ja terveemmät, ja vajaus otetaan edellisten säästöistä säästökassassa. Menettely on siis aivan toinen kuin henkivakuutuksissa: vanhuus ei tuota suurempia sisäänpanoksia, vaan pienempiä avunantoja. Vuosittain siirretään pitemmittä mutkitta niille, jotka tahtovat kuulua molempiin kassoihin, heidän säästöistään säästökassassa vissi rahamäärä sairaskassaan. Samoin ovat nämä deposit friendly societies yhdistäneet säästö- ja eläkekassan; jälkimäiseen tukee vissi määrä edellisen vuotuisesta voitosta, paitse osallisten maksuja. Neljäs osa sisäänpanoista säästökassaan siirretään aina eläkekassaan, josta eläkkeitä valitettavasti samoin kuin Saksan valtiolaitoksesta vasta 70 vuotiaille maksetaan: suhteellisesti harvoin työmies pääsee työkuntoisena ja siis maksukykyisenä tähän ikään.

Tämä Englannissa jo v. 1831 keksitty järjestelmä siirtyi v. 1869 eli oikeammin v. 1881 Saksaan ja Itävaltaan hiukan muutetussa ja osaksi parannetussa muodossa. V. 1859 kuolleen isänsä salakauppaneuvos Fr. von Diergardt'in määräyksen mukaan pani hänen poikansa vapaaherra v. Diergardt toimeen eläkekassan työväelle Gladbachin (erään Düsseldorf'in ja Aachen'in välisen rautatien varrella sijaitsevan kaupungin) säästöpankin yhteyteen. Hän määräsi eläkkeitten vahvistamiseksi korot 75,000 smk. suuruisesta pääomasta ja kassa avattiin 1 p huhtik 1881.

Gladbachin eläkelaitoksen säännöt ovat pääasiallisesti seuraavat: Kassaan, joka on paikkakunnallinen, pääsee jokainen osalliseksi, joka kirjallisesti sitä anoo ja liittää siihen papintodistuksen.

Eläkekassan osallisen säästöistä säästökassassa siirretään joka vuoden lopussa ¹⁄₄ koroista eläkekassaan ja näitten siirrettyjen korkojen suuruuden mukaan kirjoitetaan jokaisen varojen lisäksi eläkassassa vielä korot Diergardt'in pääomasta (jota säästökassa tallettaa 5 % vastaan) sekä mahdollisesti löytyvistä muista lahjoituksista tasaisissa ¹⁄₂, 1, 1¹⁄₂, 2 kertaisissa osissa edellisistä. Elleivät nämä lisäykset nouse 8:kertaisiksi, osallisten siirretyistä koroista, lisätään säästöpankin voittovaroista puuttuva määrä, aina — ¹⁄₄:een asti näistä, kuitenkin korkeintaan 9375 Smk. Kun eläkekassan osallisen saatava on noussut 3750 Suomen markkaan, ei enää siirroksia hänen säästöistään eikä muista pääomista tapahdu, vaan ainoastaan 4 % korkoa suoritetaan, kuten eläkerahaston varoista yleensä. Toinen voi myös tehdä sisäänpanoja toisen hyväksi määrättyyn summaan asti. Paitse erityisissä poikkeustapauksissa ei eläkekassan osallisen saatavia tästä kassasta katsota hänen omaisuudekseen ennen kuin hän on täyttänyt 55 v; niitä ei makseta hänelle sitä ennen ulos eikä voida pantata tahi takavarikkoon ottaa; ainoastaan jos hän ennen kuolee, saavat perilliset nostaa koko karttuneen summan. Mutta 55 v täyttäneelle osalliselle maksetaan kertyneet varat ulos ja osallisuus kassaan lakkaa. Kuitenkin voipi, jos osallisuus on kestänyt 10 v. ja johtokunta siihen suostuu, eläkekassan osallinen tämänkin ikävuoden täytettyänsä pysyä kassassa; jolloin hänen saatavansa, korkeintaan 3,750 Smk, siirretään säästökassaan ja ¹⁄₄ sirretyn summan koroista ynnä korot muista mainituista pääomista lisänä lasketaan osallisen hyväksi ja maksetaan hänelle ulos vuosittain.

Gladbachin säännöt ovat olleet esikuvana useammille samanlaisille laitoksille Saksassa ja Itävallassa — yleensä sangen vähäisillä muutoksilla. Etenkin ovat Itävallan suurimmat säästöpankit (kuten esim. Wien'in, Pragin, Teplitz'in ja Laibach'in) muodostaneet viereensä eläkevakuutuslaitoksia Gladbach'in esimerkin mukaan ja voittovaroistaan uhranneet siihen melkoisia summia, joten ne ovatkin saavuttaneet sangen hyviä tuloksia. Tähän on myös vaikuttanut hyvin suuressa määrässä se seikka, että valtion perustamaa eläkelaitosta kuten Saksassa, ei ole olemassa Itävallassa.

Kun asianlaita meillä on sama ja ruumiillista työtä tekevä kansanluokka, kuten jo ylempänä huomautettiin, on tottunut käyttämään säästöpankkejamme, näyttää sopivalta, että meilläkin ryhdytään asiaa toteuttamaan. Tällä en ole lausunut, että Gladbach'in säännöt sinänsä olisivat suorastaan lainattavat: — pääasia on, että itse aate sopivassa muodossa pääsisi meilläkin juurtumaan. Etenkin sopisi järjestää asia niin, että eläkesummaa ei maksettaisi ulos osalliselle silloinkaan, kun hän on täyttänyt 55 v., maan jäisi perheenisän kuolemaan asti laitokseen, joka siitä suorittaisi niin korkean koron kuin suinkin mahdollista. Siten olisi säästö sekä elinkoron- että hengenvakuutusta: turvaisi työmiehen perheineen vanhoilla pälvillänsä, jolloin voi ansaita vaan vähäsen, ja jättäisi hänen vaimollensa ja turvattomille lapsille pääoman, jonka korot vieläkin voisivat olla eläkkeenä. Muuten syntyisi kyllä usein vaara että varat olisivat lopussa, kun perheen isä kuolee, ja perhe joutuisi silloin kurjuuteen tahi vaivashoidon elätettäväksi. Tämmöinen vieläkin suurempi omistusoikeudensupistus ei olisi muuta kuin koko perheelle hyödyksi — tämä kun on yhteisesti säästön aikaansaanut, ja kaikki puhe säästön mahdollisesti hyödyllisestä käyttämisestä muihin tarkoituksiin, kuten esim. oman talon hankkimiseen y. m. ei yllä olevan ehdoituksen rinnalla mielestäni merkitse mitään. Ja onhan säästäjällä säästöpankkiiosastossa tähän tarkoitukseen vapaasti käytettäviä varoja.

Näyttää siltä kuin olisi meillä vähän toivoa, että olemassa olevat säästöpankit ottaisivat yhteyteensä myöskin eläkekassoja. Parasta on sen takia, että, missä työväki itse katsoo sopivaksi perustaa säästökassan joko vaan omille jäsenilleen tahi muullekin yleisölle, se samalla tahi lähimmässä tulevaisuudessa yhdistää siihen myöskin eläkelaitoksen.

Sopii kyllä toivoa, että piakkoin Suomen työväki saapi itseään varten valtion perustaman yleisen eläkelaitoksen. Mutta jos tämä harras toivomus toteutuukin, eivät nämä säästöpankkien yhteyteen sovitetut eläkekassat ole hyödyttömiä — päinvastoin tulevat niiden eläkkeet olemaan hyvinkin tervetulleita lisiä valtion suomiin epäilemättä jotenkin pieniin eläkemääriin. Ja monelle yhdistykselle semmoiset kassat voivat olla mahtavana yhdyssiteenä niiden jäsenien kesken ja melkoisessa määrässä edistää itse yhdistysten koossa pysymistä.

Takaisin sisällysluetteloon

Nauttimus- eli ravintoyhdistysten perustamisesta Suomessa

Jokainen tietää, että työmiehet ovat varsinaiset sekä tavaran tuottajat että kuluttajat. Kuitenkin saavat pääoman omistajat ja työnantajat tuotannosta suhteellisesti suurimman voiton — vaikka pääomat suuremmaksi osakseen eivät suinkaan ole säästettyä työtä, vaan ovat syntyneet joko keinottelun kautta tahi ottamalla korkoa koron päälle, eikä henkinenkään työ, joka perustuu synnynnäisiin etevämpiin luonnonlahjoihin, oikeuta ainakaan paljoa korkeampaan korvaukseen kuin ruumiillinen. Ja kuluttajana saapi kansan suuri enemmistö, työmiehet, suorittaa suunnattoman summan yli sen, mitä tavara lähtiessään tuottajan käsistä maksaa. Ettei viime mainitussa suhteessa pieniä rahoja ole kysymyksessä, käypi muutamista esimerkeistä selville. Koko Saksan paloviina maksaa vuosittain, kun se lähtee paloviinatehtailijoilta (ei niiden työmiehiltä, jotka tietysti saavat vlelä vähemmän) 105 milj. Smk, valtio saapi osansa 175 milj. ja myyjät, välittäjät tuottajan ja kuluttajan välillä, nielevät 545 milj. Smk. Ennenkuin kuluttajat, melkein yksinomaan työmiehiä, saavat viinan kurkkuunsa, on se tullut melkein 8 kertaa kalliimmaksi. Ja kuitenkin on asianymmärtäväinen laskenut, että välttämättömät myyntikustannukset eivät voi nousta puoleen tuotantokustannuksista s. o. paloviinan todellinen hinta, kun se juodaan työmiesten parissa, olisi oikeastaan oleva 150 milj. Smk. Siis menee 500 milj. kaupanvälittäjien taskuihin vaan paloviinasta yli sen, mitä heidän pitäisi saada välittäjinä. Samalla tavalla nyljetään työväestöä muillakin aloilla. Eräs etevä ranskalainen taloustieteilijä (prof. Gide) laskee, että kaupanvälittäjät vuosittain Ranskassa pistävät 7¹⁄₂ miljardia (7500 milj.) voittona taskuihinsa. Tämä tulee myöskin siitä, että täytyy niin suunnaton joukko välittäjiä, joista jokaisen tulee maksaa puotihyyryä, valosta, lämmöstä y. m. Mutta vielä pahempi asia on, että, kun ei enää kilpailunkaan kautta voi laskea hintoja alemmiksi, rupeavat tunnottomat kaupanvälittäjät huonontamaan tavaran laatua ja pakoittavat täten vihdoin monen kunnollisenkin samaan temppuun. Yleisön ja etenkin työväen täytyy kaupanvälityksestä maksaa kauniit rahat ja saapi sitte päällepäätteeksi huonoa tavaraa, vieläpä kelvottomia ravintoaineitakin, kun tarkastus usein käypi melkein mahdottomaksi.

Ainoana tepsivänä keinona työväen vapauttamiseksi kaupanvälittäjien käsistä ovat nauttimus- eli ravintoyhdistykset. Joukko työmiehiä liittyy yhteen ja maksavat jokainen pienen osingon, perustavat yhteisen kaupan, joista voitto lankeaa työmiehille itselle, s. o, tavaraa myydään ravintoyhdistyksenkin puodissa käyvästä hinnasta ja voittojäännös jaetaan ostajille ostoksien mukaan; mikä tietysti on sama kuin helpompi hinta, vaikka helpoitus tulee perästäpäin. Muutamat laskevat hinnan käypää alemmaksikin ja voivat silloin tietysti jakaa sitä pienemmän voiton ostajille. Eivät ainoastaan varsinaiset työmiehet, vaan myöskin pienemmät käsityöläisetkin saavat tuntea nauttimusyhdistyksen siunausta. Ja jälkimäisten, joiden olemassaolo tehtailijain rinnalla käy yhä vaikeammaksi, pitäisi pontevasti käydä nauttimusyhdistysaatteeseen käsiksi sitenkin, että hankkivat yhteisesti raaka-aineita suorastaan tuottajalta, saadaksensa ne helpommalla. Suotava tietysti on, ettei nauttimusyhdistyksen antamaa voittoa tuhlattaisi joutaviin, vaan käytettäisiin henki- tahi elinkorkovakuutuksen ottamiseen, hätääntyneitten veljien auttamiseen y. m. Kun monasti kuulee valituksia, etteivät työmiesten varat pienten palkkojen takia tahdo riittää yleisiin tarkoituksiin, eikä sen takia varsinaisia jäsenmaksuja, esim. työväenyhdistyksien, sovi koroittaa, voitaisiin nauttimusyhdistysten voittorahoista kannattaa kaikenkaisia yrityksiä työväen hyväksi, esim. äänioikeusasian edistyttämistä y. m. Belgiassa on, kuten tunnettu, yleinen äänioikeus saatu toimeen juuri tällä tavalla. Mutta nauttimusyhdistykset takaavat, paitsi välikätten voittoa ostajille, myöskin hyvää tavaraa ja oikeata mittaa. Eikä siinäkään vielä ole kaikki. Kun nauttimusyhdistykset yleensä myyvät ainoastaan käteistä rahaa vastaan, totuttavat ne työkansaa pois velaksi ottamisesta, taivuttavat sitä siten säästäväisyyteen ilman suoranaisia uhrauksia ja edistävät sen taloudellista kasvatusta sitenkin, että työmiehet itse saavat ottaa osaa kauppayritysten hoitoon. Ja koska useammat yhdistykset voittorahoistaan antavat apua työkansan sivistyttämiseen ja opettamiseen, edistävät ne tätäkin tärkeätä puolta kansan elämässä. Kaiken tämän lisäksi kasvaa huolenpito oman kansaluokan menestyksestä ja omasta tulevaisuudesta, kun totuttaa itseänsä ja omaisiansa ostamaan omasta puodistaan juuri sen tähden, että se edistää omaa asiaa. Ja nauttimusyhdistyksen menestykselle on tämä tottuminen melkein pääehtona.

Kuitenkaan ei kaikki tämä ehkä ole nauttimusyhdistysten lopputarkoitus. Monikin ajatteleva ihminen arvelee, että koko kauppa vihdoin tapahtuu nauttimusyhdistysten kautta, jolloin rasittavat välikädet ovat hävitetyt. Kun silloin niiden yhteyteen, kuten nyt jo useampia tuotantoyhdistyksiä, on liittäytynyt koko tuotanto, ovat yksityiset työnantajat myöskin hävitetyt. Vihdoin joutuvat raakaaineiden valmistajatkin maaseudulla nauttimusyhdistysten haltuun, palvellen siten kaikki yhteistä asiaa ja kansaa kokonaisuudessaan, eikä etupäässä mitään erityistä kansanluokkaa. Ei voi taata, että näin käypi, vaikka esim. äsken juuri tällä perustuksella on ehdotettu, että koko Sveitsin työväenliike asetettaisiin nauttimusyhdistysten pohjakke ja sangen nerokkaat kirjailijat (esim. Webb–Potter) katsovat tätä asian menoa ainakin jossain määrin mahdolliseksi.

Kuten tunnettu, ovat nauttimusyhdistykset saaneet alkunsa Englannista, jossa ne vieläkin suuresti kukoistavat. Niiden luku oli v. 1894 1452, jäsenmäärä 1,245,000, koko liike teki 1130 milj. ja puhdas voitto 118¹⁄₂ milj. Smk; vaikka varsinainen liike alkoi vasta v. 1844 Rochdalen (lue: Rotschdeel) kaupungissa. Kaikilla yhdistyksillä on yhteinen tukkukauppayhdistys, toinen Englannissa ja toinen Skotlannissa. Suuret lukusalit ja sanomalehdet ynnä pankit ovat yhdistysten palveluksessa. Englannin nauttimusyhdistykset myyvät kaikki käteistä rahaa vastaan käypään hintaan kelle hyvänsä ja jakavat ostajille voiton ostoksien mukaan, sitte kun osa on määrätty sivistyttäviin ja muihin yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Sveitsi, jossa tämä liike myös kukoistaa, on tarkasti seuranunt Englannin jälkiä. Belgiassa perustuu koko mahtava työväenliike nauttimusyhdistyksiin. Suurimman yhdistyksen Booruit'in (= »Eteenpäin») voitto puolelta vuodelta v. 1892 oti 178,955 smk; siitä 78,5 % leipomoista. Sen jäsenluku oli silloin jo 5500; osakkeen hinta vaan 10 mk. Myös apteekkia ja vaate-, kenkä-, polttoaine- ynnä muita myymälöitä ylläpitävät Belgian nauttimusyhdistykset hyvällä menestyksellä. Hollannissa (»Eigen hulp»), Ranskassa, Yhdysvalloissa (etenkin »työnritarien» avulla), Saksassa ja Italiassa vieläpä Portugalissa ja Espanjassakin leviävät nauttimusyhdistykset yhä enemmän, vastuksista huolimalla. Ainoastaan Saksan sosialistit ja osaksi Ranskan ovat olleet aina Lasallen ja Marxin ajoilta asti kylmäkiskoisia tälle aatteelle, mutta niissäkin huomaa yhä enemmän kallistumista nauttimusyhdistysten puolelle, jota harrastusta eivät Bebel ja Liebknechtkään ole saaneet aivan tukehutetuksi. Ei tarvitse kieltää, että valtion yhä enemmän tulee tukea työkansan harrastuksia, mutta Englannin esimerkin nojalla tulee työmiesten ominkin neuvoinkin s. o. muun muassa nauttimusyhdistyksien avulla pyrkiä eteenpäin, hankkien siten muitten kansalaisten kunnioitusta ja vihdoin valtionkin apua.

Tällä en tahdo sanoa, ettei nauttimusyhdistysten perustamista ja ylläpitämistä kohtaisi monta vaikeutta. Rochdalen mainio esimerkkiä antava yritys onnistui vasta kolmannella kerralla. Mutta vakaumukseni on, että, jos yhdistys on varma ostajista, s. o. jos esim. työväenyhdistyksen jäsenet ja niiden vaimot vahvasti päättävät ostaa yhdistyksen puodista kaikki, mitä siitä voi saada, jos puodissa yksinomaan pidetään haluttua kuranttia tavaraa ja ensin alussa vaan muutamia kaikkein tarpeellisimpia lajia, kuten maitoa, leipää, ryyniä y. m. ja jos hyvä kaupanjohtaja hankitaan, jota ainakin osaksi korvataan voittoprosentin mukaan — silloin on nauttimusyhdistyksen menestys taattu välikauppiaitten ja muitten omaa etua katsovien vastaponnistuksista huolimatta.

Nauttimusyhdistyksiä olisi perustettava Suomeenkin paljon suuremmassa määrässä kuin tähän asti. Tämä on mielestäni tuiki tarpeellista, koska ne:

a) tuottavat työväelle ikäänkuin itsestään melkoista voittoa, tavallisesti 10 % ostoja tehtäessä, s. o. oikeastaan helpompia hintoja;

d) takaavat sille hyvää tavaraa ja oikeata mittaa;

e) tekevät mahdolliseksi auttaa ja edistää monta työväelle sangen tärkeätä uudistuspuuhaa;

d) vapauttavat sitä velkaantumisesta ja edistävät säästäväisyyttä ja huolenpitoa, vaatimatta mitään suoranaista uhrausta sen puolelta;

e) vaikuttavat melkoisesti työkansan taloudelliseen kasvatukseen ja sen yleiseen sivistyttämiseen.

Takaisin sisällysluetteloon

Belgian työväenpuolue.

Belgian työväenpuolue perustettiin 6 p. huhtik. v. 1885 Brysselin kaupungissa, mutta alkujuuret ulottuvat kauemmas.

Jo v. 1857 syntyi Gentin kaupungissa kutojain yhdistys. Tästä yhdistyksestä on Belgian nykyään mahtava työväenpuolue saanut alkunsa. Sillä Gentin kutojain yhdistys antoi enslmäisen aiheen, pääoman ja muinaiset toimimiehetkin, »Booruit» nimisen nauttimusyhdistyksen perustamiseen ja Booruit on taas ollut työväenpuolueen varsinaisena pohjana. Kutojain yhdistyksellä ei suinkaan alussa ollut hyvä olla. Kilvan ahdistivat sitä viranomaiset ja työnantajat: työväen johtajat pantiin pois paikoiltaan ja heidän täytyi ruveta ravintolanpitäjiksi. Tämmöisessä ravintolassa säilytettiin yhdistyksen kassa salassa, sen kokouksia taas pidettiin kaikenmoisista kellareissa ja varastohuoneissa. Kun ensimäinen työlakko syntyi, tuomittiin 500 työmiestä sakkoihin, johtaja suljettiin kahdeksi vuodeksi vankilaan, Gentin pormestari ilmestyi itse kauppaan ja vei mukanaan 700 m:kaan nousevan kassan. Mutta seuraavana päivänä oli jo kahta vertaa suurempi kassa koossa ja työlakko tuotti rautapäille työmiehille muun muassa suuren palkankoroituksen. Ja v. 1860 oli jo olemassa »Gentin työmiesten (ei vaan kutojien) yhdistys», vaikka se ei tullutkaan semmoisena pitkäikäiseksi. Sillä Belgian teollisuus sai kestää kovia iskuja tähän aikaan ja siitä kärsi tietysti työväenliikekin. V. 1867 heräsi tämä taas uuteen vauhtiin ja sai kansainvälisen luonteen. Mutta kun tuo kuuluisa »internationale», kansanvälinen työväenyhdistys hajosi, näytti siltä kuin Belgian työväenliike olisi kuollut. Silloin perustivat Gentin työmiehet v. 1880 nauttimusyhdistyksen »Booruit», ja v. 1885 kokoontui eräässä Brysselin ravintolassa noin 100 työmiestä, 59 yhdistyksen edustajaa, ja heidän toimestaan syntyi Belgian työväenpuolue, selväksi vastakohdaksi noille ennestään oleville kahdelle keskenään taistelevalle valtiolliselle puolueelle. Työväenpuolueen perustamiseen ottivat osaa sekä sosialistiset että muunkaltaiset työväenedustajat ja nimeksi uudelle puolueelle määrättiin sen takia vaan »työväenpuolue», työväenetujen varsinainen edustaja kansan elämässä.

Belgian työväenpuolueessa on nykyään yli 100,000 jäsentä. Se jakautuu useampiin liittoyhdistyksiin; jokaisen tämmöisen ytimenä on nauttimusyhdistys, mutta siihen kuuluu sitä paitse joukko apuyhdistyksiä, ammattiyhdistyksiä ja valtiollisia klubia. Apuyhdistykset keskinäistä apua varten (sairaudentapauksissa y. m.) eivät merkitse paljoa; ainoastaan siinä, missä työnantajat kovasti ahdistavat, ovat apuyhdistykset työväenliikkeen varsinaisena tukena. V. 1890 yhtyivät kaikki työväenpuolueeseen kuuluvat apuyhdistykset yhteiseksi liitoksi. Paljoa tärkeämmät ovat ammattiyhdistykset. Noin ¹⁄₁₀ koko Belgian työväestä kuuluu ammattiyhdistyksiin, mutta eivät kaikki sentähden varsinaiseen työväenpuolueeseen. Mutta kaikista tähdellisimmät ovat nauttimusyhdistykset, sillä etupäässä niiden nojalla on työväenpuolue päässyt kukoistukseen ja saavuttanut viime vuosien loistavat voitot: melkein yleisen äänestysoikeuden valtiollisella ja kunnallisella alalla y. m. V. 1877 lopussa löytyi vaan 13 aineellista hyötyä tarkoittavaa ja yhdistetyin voimin työväen keskuudessa perustettua (= kooperatiivista) yhdistystä; nyt niitä on jo melkein lukematon joukko, etenkin kooperatiivisia leipomia ja apteekkia, mutta myöskin kauppapuotia elantoaineitten myyntiä varten.^[15*] Kaupasta syntyvä voitto jaetaan tavallisesti kolmeen osaan: osa käytetään kuoletuksiin ja reservirahastoksi, toinen osa työväen asian edistämiseksi (vaalipuuhiin y. m. jotenkin suuria summia) ja kolmas osa tulee jäsenten hyväksi. Tämä voitto kaupasta ostajille on itse asiassa sama kuin alhaiset hinnat ja se tuottaa yhdistyksiin paljon jäseniä. Työväen valtiollinen merkitys on viime vuosina suuresti kasvanut, kun se nauttimusyhdistysten voittovaroilla on voinut ajaa asiatansa paitse suurissa streikeissä, myöskin kaikissa vaaleissa, ja täten saanut useampia edustajia kansanedustukseen kuin ennen. Työväenasia tulee yhä tutummaksi maaseudullakin, jossa muutamia vuosia sitten ei kukaan olisi sen luullut juurtuvan ja jossa katoliset papit voimiensa mukaan, vaikka ajan pitkään turhaan, koettavat sitä vastustaa.

Työväenpuolue Belgiassa tunnustaa, ettei työväenasia suinkaan ole vaan »mahakysymys», vaan että sillä on hyvinkin tärkeä henkinen puoli. Se toimittaa esitelmiä ja juhlia kansan sivistyttämiseksi, se on perustanut erityisiä osastoja taidetta ja kasvatusta varten työväen kesken — enimmäkseen nauttimusyhdistysten voittovaroilla. Samoista varoista uhrataan melkoisia summia sanomalehdistön kannattamiseksi: työväenpuolueen sanomalehdet ovatkin niin edistyneet, että »Kansa» niminen lehti v. 1892 levisi 1,624,000 kappaleessa, mutta v. 1894 jo 2,060,715, »Kansan kaiku» v. 1892 4,550,800 v. 1894 11,682,051! On sitäpaitse herätetty eloon n. s. puhujaseuroja, joissa kansaa totutetaan mielipiteitään sujuvasti esittämään, että sitte voisivat pontevilla puheilla vaikuttaa työväenasian eduksi. Brysselissä sijaitsevan »uuden yliopiston» professorit, jotka suurimmaksi osaksi ovat sosialisteja, ja muut, etenkin työväelle ystävälliset ylioppilaat, levittävät kansaan tieteellisiä kirjoituksia helppotajuisessa puvussa ynnä lentokirjoja (useampia miljooneja) vaaliaikoina, jotka maallekin leviää siten, että kaupungeista joukko polkupyöräilijöitä ajaa maaseudun kirkoille ja näitten läheisyydessä pitää puheita ja jakaa kirjasia kirkonmenojen loputtua.

Suurin osa kaikesta tästä saadaan, kuten sanotin, aikaan niillä varoilla, jotka nauttimus- ja muut senkaltaiset yhdistykset kokoovat. Nämä ovat ikäänkuin työväenpuolueen »lypsylehmiä». Sen tähden on eräs työväenpuolueen johtajista lausunut: »kiitos nauttimusyhdistyksille, sillä niiden avulla voimme me (työväenpuolue) ampua rahapohattoihin perunoilla ja neljän naulan leivillä».

Takaisin sisällysluetteloon

Suomen työväenpuolueesta.

Ei ole epäilemistäkään, että työmiehet Suomessa viime aikoina yhä enemmän ovat heränneet itsetietoisuuteen ja ruvenneet harrastamaan sekä yleisiä asioita että omia etujansa. Nähtävästi on tähän ilahuttavaan tosiasiaan vaikuttanut monikin asianhaara, mutta tuskin erehtynee, jos arvelee oman äänenkannattajan tässä suhteessa varsin tärkeäksi. On sangen paljon puhuttu siitä, että työväestö liiaksi tekee vaatimuksia oman tilansa parantamiseksi unohtaen sille kuuluvia velvollisuuksia. Puhumattakaan siitä, että väite velvollisuuksien laiminlyömisestä lienee aivan perätön, sopii syyllä sanoa, ettei juuri liioin voi syyttää työväkeä kohtuuttomista vaatimuksista asemansa parantamiseksi, kun vielä niin kovin vähän Suomessa on tehty työväen hyväksi, jos ottaa huomioon sen, mitä on Euroopan sivistysmaissa aikaansaatu. Mutta niissä onkin työväki tehnyt suuria uhrauksia tilansa kehittämiseksi ja ponnistanut kaikki voimansa päämaalinsa saavuttamiseksi. Työntekijät ovat siellä liittyneet yhteen lukemattomiin yhdistyksiin eikä löydy mitään tunnetumpaa maata, jossa ei olisi varsinaista työväenpuoluetta omalla ohjelmalla. Jokainen ymmärtäväinen käsittää hyvin, miten äärettömästi jo tuommoisen oman puolueen olemassaolo kohottaisi kaikissa Suomen työmiehissä yhteistunnetta, solidaariteettia, tunnetta, että he kaikki kuuluvat yhteen ja samaan kansanryhmään, joka kaikissa asioissa harrastaa ja tavoittelee samaa päämaalia. Tämä lujittaa työmiehet yhteen; se antaa niille vielä enemmän sisäisistä voimaa, kuin yhteisen äänenkannattajan kautta on voitu aikaansaada. Samoin kuin ennen muut lehdet ainoastaan sivumennen käsittelivät työväen asioita, mutta nyt sen oman äänenkannattajan ilmestyttyä ovat ruvenneet luomaan yhä enemmän huomiota työväen pyrintöihin — niin tulevat nykyiset puolueetkin kääntämään silmänsä vielä tarkkaavammin työväen puoleen ja suuremmalla huomaavaisuudella kohtelemaan sen pyrintöjä silloin, kuin se on muodostunut omaksi puolueeksi. Se on varma ja epäilemätön seuraus. Englannin suuri ajattelija ja työväen harras ystävä John Stuart Mill on sattuvasti huomauttanut, että muut kansanluokat ainoastaan sivumennen hoitavat toisen kansanluokan asioita, ellei tällä itsellä ole mitään sananvaltaa. Vasta silloin, kuin työväki hankkii itsellensä sananvaltaa — se on muodostaa oman äänenkannattajan rinnalle itsellensä oman itsenäisen puolueen, joka pontevasti valvoo sen etuja — voivat sen asiat menestyä, silloin muidenkin puolueitten täytyy ottaa sen vaatimuksia varteen. Meillä on nykyään kaksi suurta puoluetta, jotka kumpikin ajavat omia asioitansa. Työväki on seisonut suomalaista puoluetta lähempänä, koska se yleensä, ja varsinkin sen nuorempi ryhmä, on kansanvaltaisempi. Mutta selviä oireita on — ja asiat kehkeytyvät yhä enemmän siihen suuntaan, mikäli ruotsalaisen puolueen suuri merkitys vähenee — että meiltä lähimmässä tulevaisuudessa löytyy selvästi vanhoillinen, kansanvaltaisuudesta vähän välittävä hallitseva suomalainen puolue rappeutuneen ruotsalaisen puolueen rinnalla. Silloin ei edellinenkään ole valmis tekemään juuri mitään myönnytyksiä työväelle, ellei tällä ole vahva puoluejärjestys takanansa. Kun nyt vielä nuo molemmat suuret puolueet keskenänsä taistelevat vaihtetevalla menestyksellä, koettavat ne taluttaa työväkeä perässään kumpikin aseinansa pönkittämiseksi ja turvaamiseksi. Mutta työväellä ei oikeastaan ole mitään suoranaista tekemistä kielikysymyksen kanssa.

Todistuksena, että työväki itsekin tämän oivaltaa, tahdon vaan mainita, että kun tuo tunnettu 1-äänen anomus lähetettiin Turusta hallitukselle, oli sen allekirjoittanut 600 suomalaisen ohessa myöskin 54 ruotsinkielistä työmiestä, jotka olivat kirjoittaneet ruotsiksi ammattinsa ja asuntonsa, vaikka itse anomus oli vaan suomeksi laadittu, eikä ruotsinkielisiä millään erityisellä tavalla oltu tähän toimenpiteeseen houkuteltu. Työväellä on, paitsi yleiset harrastukset, kuten kaikilla puolueilla ja kansalaisilla, omat pyrintönsä ja asiansa ajettavina tilansa parantamiseksi. Ja juuri nyt on otollinen aika itsenäisen työväenpuolueen muodostamiseen. Sillä kun vielä nuo molemmat suuret kielipuolueet ovat vahvoja ja kumpikin tarvitsee työväen kannatusta (ruotsalainen tulevaisuudessa vielä enemmän), ovat ne monasti pakoitetut tekemään myönnytyksiä työväenpuolueen esittämille vaatimuksille. Äsken mainittu Mill neuvoi^[16*] kerran samassa tilassa Englannin työväkeä nöyryyttämään vapaamielisiäkin, jotka kuitenkin olisivat työväen luonnollisempia liittolaisia, pakottaaksensa heitä suurempiin myönnytyksiin työväelle ja sen on esim. viime parlamenttivaaleissa »independent labor party», itsenäinen työväenpuolue selvästi tehnytkin. Olkoon tämä varoittavana esimerkkinä meilläkin niille nykyisille puoluelaisille, jotka luulevat aikaansaavansa itsellensä jotaan hyötyä työväkeä kohtaan tähdätyillä uhkauksilla, kun keskinäisillä sovitteluilla ja myönnytyksillä on eteenpäin kuljettava. Ei edes tuo vanha laulu kiitollisuudesta, jota ruotsin- ja suomenmielisten taistellessa ennen sai niin paljon kuulla, auta mihinkään, kun työväki meilläkin on herännyt selvään itsetietoisuuteen. Kuten suomenmieliset taistelussa ovat valloittaneet ruotsinmielisiltä aseman toisen perästä, tulee suomen työväenkin kaikilla laillisilla keinoilla taistella tilansa parantamiseksi, huolimatta siitä, ovatko vastustajat ruotsin- tahi suomenmielisiä.

Puolueaseman selvittämiseksikin voisi oman työväenpuolueen syntyminen vaikuttaa, ja sen pitäisi sen takia olla otollinen ainakin vanhoillisille suomenmielisille. Sillä silminnähtävää on, että nyt yläilmoissa näyttää olevan haittaa näille siitä, että ruotsinmieliset lehdet ovat koettaneet tehdä koko suomenmielistä puoluetta vastuunalaiseksi ja solidaariseksi työväen asiassa. Jos työväen aines muodostuu itsenäiseksi puolueeksi, eivät ruotsinmielisten salasyytökset ole mistään arvosta, eivätkä suomalaiselle puolueelle tuota mitään vaaraa ja vahinkoa.

Itsenäinen menettely Suomen työväen puolelta, jommoista oikeastaan sopii odottaa varsinaiselta puolueelta, ei olekaan enää aivan outoa meidän julkisessa elämässä. Jo monta vuotta on Helsingin työväenyhdistys asettanut omia ehdokkaita kunnallisissa vaaleissa. Tuiku ja Viipuri ovat seuranneet esimerkkiä, edellinen sillä nimenomaisella lisäyksellä, että jos sen ehdokkaita ei kummaltakaan puolelta hyväksytä, se ei ota osaa koko kysymyksessä olevaan vaaliin.

Edellisestä esityksestäni, joka ei suinkaan ole tuonut kaikkia näkökohtia esille asian hyväksi, käynee selville, että työmiesten ja työväenasian suosijain tulee ottaa tarkan harkinnan alaiseksi, eikö oman työväen puolueen muodostaminen olisi tarpeen vaatima, katsoen erittäin siihen, että tämmöisen oman puolueen muodostaminen antaisi Suomen työväelle enemmän lujuutta ja voimaa ja kehittäisi tässä samassa työväessä yhteistunnetta, solidariteettia, työväen omien ja varsinaisten asioitten ajamisessa ja etujen valvomisessa.

Takaisin sisällysluetteloon

Työväen suhde kielipuolueisiimme.

Jokaisessa maassa on jonkunlaisia puolueita, joista kullakin on oma tarkoitusperänsä. Luonnollista on, että niissä maissa, missä kansanedustusta on, vallitsevat puolueet koettavat hakea tukea pyrinnöilleen kansan suurelta enemmistöltä s. o. runmiillista työtä tekevältä osalta ja käyttää tätä kukin äänestyskoneena tarkoituksensa perilleajamiseksi. Tämmöinen menettely tulee etenkin kysymykseen maissa, joissa ei vielä työväki ole muodostunut omaksi puolueeksi omine harrastuksineen ja tarkoitusperineen. Meillä esim. sen takia tahtoo sekä ruotsin- että suomenmielinen puolue saada työmiehet ennen muuta harrastamaan heidän pyrintöjänsä eikä työväen omia, ennen kaikkea. Asianomaiset puolueet (ruotsinmieliset, vanhoilliset suomenmieliset, nuoret suomenmieliset) lupaavat kyllä suuremmassa tahi pienemmässä määrässä harrastaa työväen asiaa, mutta ainoastaan, mikäli se soveltuu heidän puolueohjelmaansa. Ruotsinmielisyys asettaa tietysti ruotsinmielisyyden etusijaan, suomenmielisyys suomenmielisyyden. Englannissa on olevien olojen säilyttäminen ollut vanhoillisten päätehtävä, vapaamielisten tehtävä uudistusten aikaansaaminen verkalleen, radikaalien taas nopeammin ja etenkin 1 äänen toimeenpaneminen; työväenpuolue eri vivahduksineen on vaatinut etupäässä työväen tilan kohottamista aineellisessa ja henkisestä suhteessa. Kun 1832 vnoden suuri vaalireformi Englannissa saatiin aikaan, olivat radikaalit ja työväki sitä kannattaneet siinä toivossa, että tästä syntyvä asiain tila kohta tuottaisi 1 äänen jokaiselle (radikaalien päävaatimus) ja muita etuja työväelle. Mutta näin ei käynyt. Vallalle päässeet vapaamieliset (meiltä jotenkin = suomettarelaiset) eivät suostuneetkaan sen enempään, radikaalit ja työväki erkaantuivat nekin vähitellen toisistaan, ja työväki haki apua pyrintöjensä toteuttamiselle siltä puolueelta, joka suostui työväen asiaa harrastamaan, kun työväki omasta puotestaan sitä kannatti. Ja työntekijät saivat täten esim. 10 tuntisen työpäivän kaikille 18 v. nuoremmille työtekijöille ja 1875 vuoden lain, joka sallii heidän vapaasti liittyä yhdistyksiin ja vastustamatta niissä ajaa omia asioitansa — molemmat vanhoillisilta, muita etuja taas vapaamielisiltä. Ei tarvitse olla ennustaja tietääksensä, että meilläkin lähimmässä tulevaisuudessa tulee käymään täsmälleen samalla tavalla. Meillä on kaksi suurta, melkein yhtä vahvaa kielipuoluetta, jotka taistelevat nyt pääasiallisesti vallasta, ei enää kielestä. He koettavat molemmat vetää työväen, kansan suuren enemmistön, puolellensa äänestyskoneeksi, mutta kun ovat saavuttaneet tarkoituksensa, heittää yliluokka työväen luotansa vanhana romukaluna, kuten alussa Englannissa. Sen takia tulee Suomenkin työnväen muodostaa oma puolue, joka käypi keskusteluun suomen- ja ruotsinmielisten kanssa, luvaten kannattaa toista tahi toista puoluetta, joka heitä kannattaa. Puolueitten vallanhimo pakoittaa heidät kyllä aikaisemmin tahi myöhemmin myönnytyksiin työväelle: ihmiset täällä eivät ole suuresti toisenlaisia kuin Englannissa ja muualla mailmassa. Kaikki valtiollinen kehitys tapahtuu sitä paitse keskinäisten sopimusten kautta: ei mikään puolue tahi kansanluokka anna toiselle sanottavasti mitään ilman taistelua ja pelkkänä armolahjana. Meillä pelkäävät ruotsinmieliset, että suomenmieliset työväen avulla vihdoin pääsevät yksinvaltiaiksi, ja suomenmieliset taas, että ruotsinmieliset työväen avulla voivat pysyä vallassaan. Moni valtiopäivämiesvaali näyttää, että viime mainitussa pelossa on hyvinkin paljon perää, ja toisella puolen taas, ettei ruotsinmielisissä kaupungeissa suomenmieliset edes saa siveellistäkään voittoa, elleivät noudata työväen kohtuullisia vaatimuksia. Jos työväki suomenmielisten itsepäisyyden takia tämmöisissä tapauksissa menee ruotsinmielisten puolelle tahi pysyy vaalista poissa (vaikka jälkimäinen menettely ehdottomasti on valtiollinen tyhmyys), niin saavat suomenmieliset syyttää itseänsä. Ja vielä arveluttavammaksi käypi asia suomenmielisille, jos, kuten varmasti voi odottaa, suomenmielisten työmiesten into kielikysymyksessä lannistuu, kun näkevät, että nuo suomenmieliset ajavat työväen asiaa vaan sivumennen käyttäen sitä pääasiallisesti omien pyyteitten saavuttamiseksi — keppihevosena. Se voitto tästä tosiaan on, että työväki yhä enemmän rupeaa ymmärtämään, että sillä on omat tarkoitusperät, joiden perille ennen kaikkea on pyrittävä ja että yhteistunne työmiehissä ja toivottavasti myös työnaisissa kasvaa, joka asettaa kaiken muun sivuseikaksi (olkoon se mikä kieliharrastus tahansa) ja työväen kohottamisen tähänastisesta alennustilastaan pääasiaksi. Jos työväki kulkee ehdottomasti, s. o. vaatimatta jyrkästi korvausta avustaan, jonkun kielipuolueen vanavedessä, on se suoraan sanoen yksinkertainen eikä se ikinään saavuta sanottavia tuloksia; mutta jos se antaa jommalle kummalle vallitsevalle kielipuolueelle apunsa vissillä ehdoilla, toimii se valtiollisesti viisaasti ja saavuttaa jonkunlaisia tuloksia.

Tämmöinen menettely, joka ulkomailla on yleinen eikä sisällä mitään moitittavaa, leimataan tietysti täällä meidän kehittymättömissä oloissa keinotteluksi, vakuutuksen myymiseksi, viikinkivallan tahi fennomaniian pönkittämiseksi y. m. Työväestön ei pidä säikkyä tästä: suomenmieliset esim. voivat, jos ne vaan tahtovat, välttää työväen liittymistä ruotsinmielisiin suostumalla työväen vaatimuksiin.^[17*] Mutta jos ne itsepäisyydellään tahtovat vaan nöyryyttää työväkeä, niin syyttäkööt itseänsä. Mahdollista on, että meidän ruotsinmieliset, joskus — ainakin silloin kun heidän valtansa vähenee, kuten Englannin vanhoilliset monasti, ymmärtävät ilman vilppiä myöntää pyydettyjä etuja työväelle — ja valetarjouksia ei huolita — silloin voisi ehkä ruotsinmielisten valta tässä maassa tulla pitkäikäisemmäksi kuin suomenmieliset toivovat. Mutta syy on silloin suomenmielisten itsepäisyydessä. Sillä se, joka kansan suurta enemmistöä halveksii, hän sortuvi vihdoin »kuni juureton puu».

Suomen työmiesten tulee näyttää valtiollista älyänsä sillä, että asettavat ensi sijaan oman kansanluokkansa kohottamisen henkisessä ja aineellisessa suhteessa ja vasta toiseen jonkun kielipuolueen palvelemisen. Kielikysymys on pääasiallisesti ratkaistu; puolueet taistelevat nykyään etupäässä vallasta: työväen tila kaipaa monessa suhteessa parannuksia, työväen tulee ennen kaikkea antautua tähän harrastukseen! Kannattakoon suomen- eli ruotsinkielisiä harrastuksia, vaan ainoastaan toisessa sijassa, ainoastaan silloin, kun nämä eivät sodi sen päämaalia vastaan, ja silloin, kun kieliharrastusten kannattajat eivät sille pane esteitä! Silloin ovat Suomen työmiehet valistuneita työmiehiä, semmoisia, jotka ymmärtävät ajan vaatimuksia ja tietävät pontevasti toteuttaa, mitä pääharrastukseksi ovat havainneet.

Takaisin sisällysluetteloon

Lastentarhoista.

»Jos isä ja äiti, joko siveellisesti tahi henkisesti tahi ruumiillisesti lapselta puuttuvat, niin ei isän ja äidinmieli saa oleellisesti siltä puuttua kasvatuksessa, jos se tämän kautta on kohotettava inhimillisyyteen; tämä mieli on kaikilla keinoilla... hänelle annettava; ellei tämä tapahdu, puuttuu tuolta lapsiraukalta, huolimatta kaikista kouluista ja leipä- ynnä vaateavusta ensimäinen perustus sen kasvattamiselle inhimillisyyteen.»
Pestalozzi.

Jokaisen kansan ja koko ihmiskunnan pyhimpiä velvollisuuksia on saavutetun sivistysmäärän siirtäminen toisesta sukupolvesta toiseen. Ellei niin tapahtuisi, ei ihmissuku suinkaan edistyisi, vaan pysyisi yhä edelleen villiyden ja raakuuden kannalla. Lapsen varhaisimmat vuodet ovat kasvatuksen tarpeessa yhtä paljon kuin myöhemmätkin — voi erehtymättäkin lausua, että edelliset tarvitsevat ohjausta vielä enemmän, koska silloin perustus on laskettava ja huonolle perustukselle hyvää rakennusta turhaan rakennetaan. Ei ole helppo myöhemmin kitkeä pois runsaasti versonutta rikkaruohoa. Helpompi on heti kylvää siemeniä, jotka tuottavat hyvän sadon ja hyviä hedelmiä.

Vanhempien, varsinkin äidin velvollisuus on kasvattaa lapsensa. Mutta velvollisuus jääpi tyhjäksi nimeksi, kun tilaisuutta sen täyttämiseen ei ole. Kun isä on ulkona työansiolla koko päivän eikä juuri koskaan näe lapsiansa muuta kuin nukkuvassa tilassa, kun äidinkin täytyy raadella työssä ulkopuolella kotia koko päivä — mitä silloin tulee tuosta kasvatuksesta? Vanhemmat lapset, joilla useimmiten on koulutehtävänsä, saavat hoitaa nuorempia ja päästäksensä näistä sulkevat he ne johonkin huoneeseen eli antavat niiden juosta vapaasti kadulla, jossa saavat nähdä jos jotakin. —

Jo varhain huomasivat ihmisystävälliset miehet ja naiset tämän epäkohdan. Elsassilainen pappi Oberlin perusti v. 1779 ensimmäisen varsinaisen lastenkodin, jossa eräs nainen opetti pienille lapsille raamatullisia kertomuksia ja lauluja sekä selitti muutamia kuvia. Täältä levisivät nämä laitokset Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja Sveitsiin. Mutta näissä lastenkodeissa ei varsinaista, säännöllistä ja monipuolista kasvatusta annettu. Ja kuitenkin on pienen lapsen tietoperäinen ja tahallinen kasvatus aivan välttämätön. Tämmöisen tietoperäisen ja säännöllisen kasvatuksen 3–6 vuotiaille lapsille antavat n. k. lastentarhat.

Ja tämän erittäin hyödyllisen aatteen varsinainen herättäjä oli Friedrich Fröbel. Olihan kyllä tunnettu kasvattaja Pestalozzi tähän aatteeseen ikäänkuin antanut aiheen, mutta se ei vähennä Fröbelin suurta ansiota mainitussa suhteessa.

Vasta myöhään ryhtyi Fröbel siihen toimeen, josta hän tuli maan kuuluksi. Kadotettuaan ensimäisenä ikävuotena äitinsä sai hän sekä kodissa että sen ulkopuolella kokea paljon vastuksia. Hän harhaili kauan hakiessaan vaikutusalaansa elämässä; oli jo tulemaisillaan kivennäistieteen professoriksi: — silloin selveni hänelle, että hänen varsinainen katsomuksensa oli kasvattajan. Hän kartutti tietojansa ja ennen kaikkia kasvatti hän itseänsä. Ja »lasten maailmasta loisti ihanalla, morsiamellisella hohteella häntä vastaan hänen sisällinen mailmansa;» »oli niin kuin hän jo kauan olisi ollut opettajana ja varta vasten tähän toimeen syntynyt.» Hän perusti oman kasvatuslaitoksen, jossa hänen uudet aatteensa jo tulivat näkyviin; mutta vasta uudessa sveitsiläisessä kasvatuslaitoksessa ryhtyi hän varsinaisen kutsumuksensa toteuttamiseen: hän kasvatti 4–6 vuotiaita lapsia. Sillä hänellä oli selvillä, että nuorimpien lasten kasvatus oli tärkein ja kuten Pestalozzi, vaati hänkin, että perheellinen kasvatus oli uudistettava. Tämän uudistuksen pani hän käytännöllisesti toimeen: näin hän laski perustuksen lastentarhoille.

Useammat astuivat Fröbelin jälkiä. Vaikuttavin niistä on epäilemättä vapaaherrattar v. Marenholtz, joka oli tavannut Fröbelin ja tutustunut hänen kasvatustapaansa aivan sattumalta. Väsymättömällä innolla puuhasi tämä nainen lastentarhojen aikaansaamista — silloinkin kun olot olivat sangen epäsuotuisat. Muun muassa perusti hän erään tarhan varsinaisen kansan lapsia varten ja tästä on sitten kasvanut se laitos Berliinissä, joka nykyään käy Pestalozz–Fröbelhaus'in nimellä ja on monin puolin sangen etevä. Siihen kuuluu ensiksi äsken mainittu lastentarha. Tähän taas liittyvät noin 6 vuotta vanhempia lapsia varten eräs välitysluokka ja alkeisluokka, jotka tarkoittavat jatkaa varsinaista koulunkäyntiä lastentarhan perustuksella. Aikomus on nimittäin yleensä muodostaa nykyistä koulua Fröbelin periaatteitten mukaan ja sen tähden on siellä täällä ryhdytty puuhiin tähänkin suuntaan. Tämän ohessa saavat sekä pojat että tytöt harjoittaa käytännöllisiä toimia työkoulussa. Päivällistä ja kylpyjä saavat lapset myös laitoksessa. Lastentarhojen opettajattariksi eli lastentarhureiksi pyrkiviä varten löytyy seminaari; sen alemmassa osastossa opetetaan lastenhoitajiksi aikovia. Molemmat saavat myös käydä eräässä laitokseen kuuluvassa keitto- ja talouskoulussa ja nauttivat, jos niin tahtovat, ylläpitoa Victoria tyttökodissa. Vihdoin löytyy vielä korkein oppiosasto niitä varten, jotka pyrkivät opettajattariksi lastentarhan seminaareissa. Pestalozzi–—Fröbelhaus'ista on lähtenyt lastentarhuria yli koko maailman, muun muassa Suomeenkin, jossa varsinkin neiti H. Rothman suurella innolla toimii Helsingissä. Ja lastentarha-aate voittaa yhä enemmän alaa, se on jo kotiutunut Jaapanissakin. Sen vastustajat harvenevat päivä päivältä. Tietämättömyys ja väärinkäsitys poistuvat. Ja kuitenkin oli sen vastustajana aikoinaan J. V. Snellmankin samalla kuin Suomen kansakoulun isä uno Cygnaeus sitä lämpimästi puolusti. Snellmanin vastus johtui nähtävästi sekin väärinkäsityksestä, johon — se täytyy myöntää — osaksi itse Fröbel ja hänen innokkaimmat puolustajat ovat olleet syypäänä. Sillä he eivät ole kyllin tarkkaan erottaneet lapsen vapaata leikkiä ja työtä eli toimintaa lastentarhassa toisistansa. Ei suinkaan tarvitse kammoksuen kutsua lapsen varsinaista toimintaa lastentarhassa »työksi», vaikka se onkin lapsen kehityskannan mukaista työtä ja vaihtelee vapaan leikin kanssa. Se on oleva huvittava, kuten myöhempinäkin ikävuosina opetus on oleva, jos tämä yleensä vastaa tarkoitustansa. Tästä ei millään muotoa synny mitään velttoutta luonteessa; päinvastoin voi kasvattaja täten paljon enemmän ja tuntuvammin vaikuttaa kasvatettavaansa, kun tämä mielihalulla seuraa hänen ohjaustansa.

Kuten jo edellisessä mainittiin, eivät lastentarhat ainoastaan tarkoita lasten peräänkatsomista, vaan pääasiallisesti ja etupäässä niiden perusteellista kasvattamista. Ja tämä tapahtuu monella eri tavalla.

Varsinkin on nuorimpien lasten havaintokyky kehitettävä ja havaintopiiri laajennettava ja tarkistettava. Koko inhimillisen tiedon perustuksena ovat ulkomaailmasta sieluun painuneet kuvat. Ihmisen aistit ja hermosto ovat välittäjinä ja niiden avulla karttuu sieluun yhä enemmän kuvia. Mutta kokemus osoittaa, että moni esine, moni tapahtuma ei saa mitään sijaa sielussa, vaikka ihminen liikkuukin niiden läheisyydessä eli keskellä. Tämä syntyy etenkin siitä, ettei lapsen havaintokykyä ole nuorimmassa iässä harjoitettu, ettei hänen tarkkaavaisuuttansa ole edistetty. Tehdyistä tutkimuksista on käynyt selville, että 6 vuotiaan lapsen käsitteet ulkomaailman tavallisimmistakin esineistä ovat hyvinkin vaillinaisia. Havaintopiiri on surkean vähäinen ja käsitteet himmeät ja häilyväiset. Tämän haitan koettaa ennen kaikkea lastentarha poistaa ja välikappaleina täyttää se kuvia, piirustusta, kertomuksia; usein on lastentarhaan tätäkin tarkoitusta varten liitetty pieni eläin- ja kasvitarha ja etenkin tehdään sopivina vuoden aikoina kävelymatkoja ulkoilmassa, jolloin tätä kasvatuksen puolta pidetään erittäin silmällä. Toiseksi on sangen tähdellinen seikka lastentarhojen toimessa kielitaidon parantaminen. Muutamissa seuduin varsinkin on kieliaisti niin pilaantunut, että tarvitaan erityisiä ponnistuksia sen parantamiseksi. Lastentarha ei suinkaan pidä tätä seikkaa vähäpätöisenä; kertomusten, laulun ja huolellisen vaarinoton kautta paraneekin lapsien kieli melkoisesti.

Moninaisella tavalla edistyttää lastentarha pienokaisten kätevyyttä, joka elämässä, tulkoon se mimmoiseksi tahansa, on niin tärkeä. Pienillä palmikoimis-, kutomis- ja taittamistöillä päästään eteenpäin tällä alalla ja kun eri värejä käytetään sopivalla tavalla, kehittyy väriaistikin ja sekä tällä että monella muullakin tavalla edistyy nuoressa mielessä kauneudenaisti, semminkin laulun intohimoja puhdistavalle ja jalostuttavalle voimalle annetaan paljon sijaa.

Mutta varsinkin ovat lastentarhassa pienten lasten luontoperäinen toimeliaisuus ja ahkeruus kehitettävät ja ohjattavat tarkoituksen mukaisesti. »Laiskuus on kaiken paheen äiti.» Ja kuitenkin oppivat juuri ne lapset, jotka eivät ole minkään peräänkatsannon alaisia, laiskuutta enemmän kuin mitään muuta. Selvänä periaatteena on lastentarhoissa, että lapset itse saavat rakentaa ja pienissä töissään toimeenpanna ja jäljitellä, mitä ovat nähneet, kokeneet ja oppineet. Täten painuu sitäpaitsi kaikki oppi, joka havainto paremmin mieleen, ja kokemuksesta tiedetään, että pienokaiset suuresti iloitsevat tämmöisestä omantakeisesta toiminnasta. Jos esim. kävelymatkalla ensi kerran ovat nähneet sillan, saavat he joko taululla eli rakennuspulikoillaan kokoonpanna semmoisen. Suorastaan taloudellisiin askareisiin ja puutarhatyöhön totutetaan lastentarhan oppilaat myöskin.

Ja yleensä on siveellinen kasvatus lastentarhan päätehtävä, koska siveellisen luonteen luominen on kaiken kasvatuksen päämäärä. Puhtaus, järjestys, totuus, tottelevaisuus, itsensäkieltäminen ja uhraavaisuus toisten hyväksi, sopusointuisuus ja taivuttaminen säännölliseen yhteiselämään, puhtaan mielikuvituksen kehittäminen kuuluvat kaikki tähän siveelliseen kasvatukseen. Mutta valitsemalla kansallisia aineksia kertomuksissa ja lauluissa, voivat hiukan suuremmat lapset saada jonkun käsityksen koti- ja isänmaanrakkaudestakin.

Oppikoulussa on ainesten hajanaisuus suurena haittana, koska se synnyttää hajanaisuutta kasvatettavan luonteessa eikä perusta mielen johdonmukaisuutta ja lujuutta. On sen takia pyritty ainetten keskittämiseen s. o. sisälliseen yhteensovittamiseen oppikoulussa, ja samoin lastentarhoissa havaintoesineet, laulu ja toiminta, joskus leikkikin ovat aatteellisesti toisiinsa yhdistetyt. Ja sitäpaitse ovat lapset asteettain ohjattavat: helpommasta vaikeampaan, yksinkertaisemmasta monimutkaisempaan. Tämä järjestäminen ei ole niinkään helppo, kuin moni luulee. Usein ovat lapset näissä suhteissa järjestettävät eri ryhmiin.

Jokainen ymmärtää, että on tuiki mahdotonta kasvattaa lasta johdonmukaisesti ja perusteellisesti, jos käynti lastentarhassa suuremmassa määrässä on epäsäännöllinen ja vielä vähemmän on kasvatus mahdollinen, jos vanhemmat vaan ajattelevat, että hyvä oli kun pääsi noista kakaroista ja niiden kasvattamisesta, ja kotona suorastaan vastustavat tahallansa eli ajattelemattomasti lastentarhan tarjoamaa kasvatusta. Niin ymmärtämättömiä ei vanhempien kuitenkaan pitäisi olla.

Aiman väärin käsitettäsiin lastentarhojen tarkoitus, jos luultaisiin, että ohjattu henkinen työ on sen ainoa tehtävä. Päinvastoin on aivan välttämätöntä, että työn perästä seuraa iloinen, hilpeä, vapaa leikki. Ja lapsen ruumiilllsen puolen kehittäminen ja terveyden säilyttäminen ei suinkaan ole sivuseikka lastentarhojen ohjelmassa.

Lastentarhan menestys riippuu suuresti sen eli niiden henkilöiden ominaisuuksista, jotka siellä valvovat pienokaisten kasvatusta. Ennen kaikkea täytyy lastentarhoilla olla rakkautta lapsiin ja niiden harrastuksiin, paljon kärsivällisyyttä, mutta myöskin monipuolista sivistystä sekä ruumiillista terveyttä, ainakaan ei heikkohermoisuutta sanottavassa määrässä. Jos ei toimi itsestään huvita, tekee hän turhaa työtä.

Lastentarhan vaikutus ulottuu sen ulkopuolellekin. Sen tarkoitus ei ole astua perhekasvatuksen sijaan, mutta se pyrkii esiintymään mallilaitoksena varsinkin niille kodeille, joiden jäsenet eivät tietoperäisestä ja perusteellisesta kasvatuksesta tiedä juuri mitään. Ne saavat tässä nähdä ja ainakin osaksi oppia, mimmoinen viime mainittu kasvatus on, oikein käytännöllisessä muodossaan. Epäilemättä se onkin Fröbelin pääansio, että hän kirjoituksista siirtyi puhtaaseen käytännöllisyyteen perustaen lastentarhoja. Ja se on todistettu asia, että Fröbelin lastentarhat ovat muodostavaisesti vaikuttaneet kotikasvatukseenkin. Tämä on tapahtunut ja voi tapahtua lastentarhassa käyneitten ja koulutettujen lastenhoitajien kautta. Sillä ne hoitavat heille uskottuja lapsia ainakin jossain määrin Fröbelin periaatteiden mukaan. Ja ulkomailla vaikuttavat ne lastentarhurit, joita yhä enemmän otetaan perheisiin emännän ja lapsien avuksi, vielä tuntuvammin samaan suuntaan. — Ei sitäkään seikkaa ole vähäksi arvattava, että lastentarhoissa työskentelevät tahi vaikkapa vaan vähän ahkerammin käyvät nuoret naiset tottuvat hyödylliseen toimintaan enimmäkseen vähävaraisempien kansalaisten hyväksi ja että he sieltä imevät harrastusta kasvatuksen suuriin tehtäviin, jotka tarkoittavat uuden ihmispolven jalostuttamista ja johon toimeen luonto itse etenkin on kutsunut toisen puolen ihmiskuntaa.

Tältä kannalta katsottuna on lastentarhalla erittäin suuri ja korkea tarkoitusperä. Ja siltä kannalta se on suuremmoinen isänmaallinenkin laitos, jota Suomi kyllä tarvitsee näinä aikoina, sillä se tarvitsee vakaamielisiä, jaloja ja itsensäuhraavaisia kansalaisia ja näille ominaisuuksille laskee lastentarha vankan ja luotettavan perustuksen siinä ijässä, jolloin lapsi vielä on niin helposti muodostettava.

Takaisin sisällysluetteloon

Naisasiasta sananen.

Ihmiskunta edistyy verkalleen. Uudet aatteet toteutuvat hitaasti, hedelmät kypsyvät myöhään.

Englantilainen suuri filosoofi John Stuart Mill väittää, että »jokaista edistystä yleisessä kehityksessä seuraa säännöllisesti edistys naisen aseman kohoamisessa». Tämä on yleensä oikein. Mutta paljoa hitaammin kuin muu edistys on naisen vapauttaminen käynyt.

Jos luopi silmäyksen ihmiskunnan muinaisuuteen, jota yhteiskuntatiede ja historia ovat valaisseet, ei voi olla kieltämättä, että nainen ensin ei ollut juuri muuta kuin naaras, suvun lisääjä ja orja. Mies ryösti ja möi hänet mielivaltaisesti: väkevämmän oikeus määräsi miehen ja naisen suhteet toisiinsa melkein täydellisesti. Tämä oli ja on vieläkin pääasiassa itämaiden naisen asema.

Muinaiskreikan kansa antoi maailmalle valtiollisen vapauden. Mutta naiset ja työväki eivät tulleet tästä osallisiksi. Monivaimoisuus katosi kyllä, naisen tila perheessä kohosi; mutta häntä katsottiin ruumiillisesti ja henkisesti ala-arvoisemmaksi olennoksi, joka välttämättömästi tarvitsi ohjausta ja holhousta. Kreikan nainen oli vielä hänkin pääasiassa ihmissuvun lisääjä. Maailman ensimäinen varsinainen ja Kreikan etevin historioitsija Tukydides puhuu sangen alentavaisesti naisesta, monet kirjailijat samoin, paitse suuri filosofi Platon, jolla muutamissa suhteissa oli valistuneempi käsitys. Ainoastaan Spartan naimaton nainen, joka sai saman kasvatuksen kuin nuorukainenkin, oli vapaammassa asemassa.

Maailman valta ja sivistys siirtyivät roomalaisille. Naisen arvo yleni varsinkin perheessä; tyttö ja poika saivat suureksi osaksi saman kasvatuksen ja kuitenkin täytyy sanoa, että nainen aina oli joko isänsä tahi miehensä holhouksen ja mielivallan alaisena, myöhemmin kyllä vähemmässä määrässä.

Suuri kansainvaellus ja kristinusko mursivat roomalaisvallan. Germanilaiset voittajat pitivät naista suuremmassa kunniassa kuin moni muu raakalaiskansa. Kristinusko, joka valloitti kaikki sydämmet, kohotti vieläkin hänen asemaansa ja turvasi sen. Mutta käsitys naisesta ei sittenkään ollut liian ylhäinen. En huoli tässä ottaa tarkemmin tutkittavakseni, missä määrin kristinuskonkin perustusten mielipiteet naisesta näyttävät jälkiä ajan yleisestä käsityskannasta. Että ainakin Paavali jossain määrin oli tämän alainen, todistavat useammat hänen vättteensä, (esim. Kor. 14, 34 y. m.). Vielä kummallisempia ovat suurten kirkkoisien lausunnot esim. Tertullianon: »nainen, sinun pitäisi aina käydä surupuvussa ja repaleissa silmät täynnä kyyneleitä, että voisi sen unohtaa, että sinä olet saattanut ihmiskunnan lankeemukseen. Nainen, sinä olet helvetin portti.» Maçon'in (lue: Masong) kirkolliskokouksessa 6:lla vuosisadalla äänestettiin julkisesti kysymyksestä (jonka kiinalaisetkin ovat esittäneet), oliko naisella sielu ja muutamien äänten enemmistöllä päätettiin hänellä se olevan.

En tahdo kauemmin viipyä keskiajan pimeydessä. Tuo naisen ylenpalttinen palveleminen ritarilaitoksen ja trubaduurien aikana, joka johtui velvollisuudesta puolustaa heikompaa, perustui enemmän kenstiyteen eli galanteriaan kuin korkeampaan ja jalompaan käsitykseen naisesta ja hänen asemastansa — sen ydin olikin aivan mädännyt. Uskon puhdistus tuotti uutta valoa maailmalle ja naisellekin poistamalla selibaatin, s. o. pappien velvollisuuden olla naimatta. Mutta vielä perinpohjaisempi muutos oli tulossa. Ranskan suuri vallankumous valmistui — uusi aika koitti. Naisetkin heräsivät: noissa älykkäitten naisten »bureaux d'esprit'ssa (seurusteluissa) kypsyi suureksi osaksi tämä mahtava vallankumous, joka määräsi maailmalle aivan uudet urat kuljettaviksi, uudet polut poljettaviksi.

Sotahuuto: »vapaus, veljellisyys, tasa-arvoisuus» kajahti ympäri mailman; Ranskan vallankumouksen suurin filosoofi Condorcet esitti pontevasti naisen yhteiskunnallista ja valtiollista vapauttamista ja vaikka tuo nerokas kreivi Mirabeau (lue: Miraboo), yksi vallankumouksen etevimmistä johtajista, vastustikin tätä vaatimusta, eivät »vapaus, veljellisyys ja yhdenvertaisuus» enää voineet sulkea pois piiristänsä toista puolta ihmiskunnasta. Jalomielinen, puhdassydäminen ja lujaluontoinen madame de Staël, jonka hirmuvaltias, naispolkija Napoleon oli karkoittanut isänmaastansa, nousi Ranskassa, sekä Mary Wollstonecraft vielä aikaisemmin suuren vallankumouksen vaikutuksen alaisena Englannissa, innokkaasti ja taitavasti puolustamaan sukupuolensa oikeuksia ja Saksassa esitti samoin mainion filosoofin Immanuel Kantin läheinen ystävä Gottfr. v. Hippel merkillisen valistuneita mielipiteitä naisesta. Ja toisella puolen valtamerta, vapauden »luvatussa maassa» syntyi tämän vuosisadan alku- ja keskivaiheilla samankaltaisia liikkeitä, jotka muitten asianhaarojen ohessa suuresti vaikuttivat J. St. Millin esiintymiseen. Tämä etevä ajattelija ja kansantalouden tutkija on katsottava koko uudemman naisliikkeen varsinaiseksi apostoliksi ja hänen kirjansa »the subjection of women» (naisen alhainen asema), joka ilmestyi v. 1869, on epäilemättä tämän liikkeen »korkea veisu», sen suuri vapautuskirja, naisen oikeuksien »magna charta libertatum».

Jo Kreikan suuri filosoofi Platon väitti (noin 400 e. Kr.) että luonnon lahjat ovat yhtäläisesti jaetut miehelle ja naiselle — onhan tästä loistavin esimerkki nykyajan matematiikkonero rouva Kowalewsky — ja Mill todistaa tämän selvästi ja perinpohjaisesti. Hän sanoo, että eroavaisuudet johtuvat tuosta väkevämmyyden etuoikeudesta ja tästä riippuvasta naisen kasvatuksesta aikojen kuluessa. Mill vaatii sen tähden, että naiselle pitää suotaman vapaa pääsö samaan opetukseen ja samoihin toimiin, kuin miehelläkin on, jos hän näihin on osoittanut kykyä: naista ei saa sulkea »vapaasta kilpailusta» miesten kanssa: kykenemättömämpi jääköön takapajulle, mies tahi nainen. Hän vaatii naiselle myös täydellistä omistus- ja hallinto-oikeutta omaisuuteensa, koska täten on estettävä mahdollisuus kaikkiin noihin naisen omaisuuden väärinkäytöksiin, joita tuhansittain tapahtuu. Hän vaatii naiselle valtiollista äänestysoikeuttakin, koska hänelläkin pitää olla suoranaista sanomista asioissa, jotka koskevat koko ihmiskuntaa eikä vain miehiä. Ja hän vaatii yleensä naiselle vapautta sentähden, että, kuten tunnettu englantilainen kirjailija Bucklekin (lue: Bökl) on kaunopuheliaasti esittänyt, vapaus kohottaa ja ylentää sitä henkilöä ja kansaa, joka vapautta saa nauttia. —

Kaikista vaatimuksista naisten hyväksi ei mikään ole saanut nykyään suurempaa ja yleisempää kannatusta — vaikka sitäkin vielä vaillinaisesti — kuin naissivistyksen korottaminen. On ruvettu käsittämään, että mitä valistuneempi nainen on, sitä paremmin sopii hän miehensä aviokumppaliksi ja lastensa kasvattajaksi; ja jos hän ei avioliittoon syystä tai toisesta pääse, sitä paremmin kykenee hän pitämään huolta itsestään sekä hyödyttämään isänmaatansa ja ihmiskuntaa, mitä laajempi hänen henkinen näköpiirinsä on. Mutta vaikka varsinkin pienellä kansalla ei ole varoja heittää pois naistensa henkistä työtä, on meilläkin naissivistyksen kohottaminen saanut kestää paljon vastuksia. Suomen suurin ajattelija, J. V. Snellman, ei ollut mikään oikea naisasian puolustaja: sen näkee selvään hänen kynäsodastaan Fredrika Bremeriä vastaan. Ja vielä v. 1865 ehdoitti vastalauseessaan siihen koulukomitean mietintöön, joka laski perustuksen nykyiselle koululaillemme, niin etevä koulumies kuin rehtori Ahrenberg, ettei silloisia naisoppilaitoksia laajennettaisi; päinvastoin olisi pääsö niihin vielä enemmän vaikeutettava.^[18*]

Mutta nämä vastustukset eivät auttaneet. Sivistys kuuluu koko ihmiskunnalle eikä ole miesten yksinoikeus. Noin 50 vuotta sitten perustettiin Suomen naisille ensimmäiset pienet kaksiluokkaiset koulut ja nyt löytyy semmoisia, jotka antavat jatko-opistojensa kautta jotenkin laajan tiedollisen opetuksen naisille. Ei edistys tähänkään pysähtynyt — otettiin vieläkin yksi edistysaskel.

Suuremmoisen isänmaallisen työn suoritti ikimuistettava Uno Cygnaeus, kun hän asetti Suomen kansakoulun molempien sukupuolten täydellisen yhdenvertaisuuden perustukselle. Ja itse opetuskin on osittain yhteinen pojille ja tytöille. Tätä oikeaa suuntaa noudattamalla pantiin v. 1883 ensimmäinen yhteiskoulu toimeen Helsingissä; useampia on sitte tullut lisään ja ne ovat yleensä jo vieneet oppilaansa yliopistoon saakka. Näistä kouluista on nyt se kumoamaton kokemus olemassa, että sekä poikien että tyttöjen terveys on ainakin yhtä hyvä kuin yksipuolisissa kouluissa, että siveellisyyden rikkomisesta ei ole mitään vaaraa, mutta että päinvastoin pojan tavat ja käytös sievistyvät, tytön halu turhamaisuuteen ja haaveiluun vähenee ja että yleensä perheen hyvä henki muuttaa kouluun, jos se muuten on hyvissä käsissä. Ja Suomi on perustamalla yhteiskouluja julkisesti näyttänyt kasvatuksen alalla, että se tunnustaa miehen ja naisen yhdenvertaisiksi.

Kun molemmille sukupuolille yhteiset kansakoulut laskevat estettömästi oppilaansa yhtäläisiin, ainoastaan yleistä kansalaissivistystä varten perustettuihin yhteiskouluihin, jotka päästävät oppilaansa yliopistoon, kun naisillakin on täysi vapaus harjoitettuaan täällä opintoja ja suoritettuaan tutkintoja, jos tahtovat, hakea toimeentulonsa valtion ja yhteiskunnan palveluksessa niinkuin miehilläkin — silloin on jokaisella Suomen kansalaisella, miehellä ja naisella, alhaisella ja ylhäisellä esteetön tie sivistyksen suurulle vainiolle ja sen tuottamille aineellisille ja henkisille eduille. — Näin pitkälle emme kuitenkaan vielä ole päässeet. Kuten tunnettu, ovat esim. ainoastaan harvat valtion ja yhteiskunnan virat naisille avoinna, vaikka hän olisikin niihin yhtä kykenevä kuin mies.

Paitse täydellistä osallisuutta yhteiskunnan suomaan opetukseen ja toimeentuloon virkojen kautta, vaatii Mill myöskin naisille rajatonta omaisuutensa omistus- ja hallinto-oikeutta. Tässäkin suhteessa olemme vielä jotenkin takapajulla. V. 1864 pääsi kyllä naimaton 25 v. täyttänyt nainen tähän oikeuteen, vuodesta 1879 perii tytär yhtä paljon kuin veli, mutta nainut vaimo saapi vasta vuodesta 1890 hallita, mitä hän omalla työllään ansaitsee — joten siis työkansan nainen, joka usein saapi ylläpitää perhettänsä, voi suojella ansiotansa juopottelevan ja tuhlaavaisen miehen anastusta vastaan. Muuten ei vaimolla ole hallinto-oikeutta muuhun yksityiseenkään omaisuuteensa, jommoista hänellä voi olla, ellei hänelle joku lahjoitus tahi testamentti ole nimenomaan tällä ehdolla annettu tahi hän mutkaisen avioehdon kautta ennen avioliittoa ole semmoista itselleen pidättänyt. Mies voi muissa tapauksissa, paitse kiinteän omaisuuden suhteen vaimon edusmiehenä mielin määrin hallita yhteistä omaisuutta ja, avioehdostakin huolimatta, tuhlata vaimon omaisuuden, jos hän kunnottomasti tahtoo menetellä. Sattuvasti on sentähden väitetty, että naidun naisen alentaminen laillisten oikeuksien puolesta naimisen kautta ei juuri ole omiansa kohottamaan siveellisyyttä s. o. laillisten avioliittojen lukua.

Millin kolmas vaatimus: valtiollisen äänestysoikeuden suominen naisille, on meillä aivan täyttämättä. Vaikka Wyoming valtiossa Pohjois-Ameriikassa valtiollinen äänestysoikeus jo neljännes vuosisata sitte annettiin naisille, ja tästä ei todistettavasti ole ollut muuta kuin hyötyä valtiolle, ovat ainoastaan muutamat muut valtiot Ameriikassa ja Australiassa seuranneet esimerkkiä. Mainitsemista ansaitsee kuitenkin, että työväenpuolueet yleensä eri maissa harrastavat naisen valtiollista äänestysoikeutta ja että Suomenkin työväki Tampereen kokouksessa oli samaa mieltä. Kunnallinen naisten äänestysoikeus on meillä kuitenkin jo muutamilla naisilla, ja uusi kunnallisasetusehdotus maaseutua varten tulee toivottavasti laajentamaan naisen vaikutusvaltaa tässä suhteessa. —

Mutta vielä suuremmassa määrässä kuin muitten naisten asema, kaipaa työväen naisen tila parannuksia ja uudistuksia. V. 1894 oli tehdas- ja käsityölaitoksissa 12,019 uaista eli ¹⁄₄ koko työväen luvusta (35,765 miehiä). Kuten muissakin maissa, näyttää tämä naisten luku taipumusta kohoamiseen, joka tuskin on kiitettävä, mutta nykyisissä oloissa vaikea estää. Työnantajat rupeavat meilläkin yhä enemmän käyttämään naisia, koska saavat heitä halvemmalla ja katsovat heitä taipuvaisemmiksi kuin miehiä. Kun naisia tulvaa työmarkkinoille vähemmästä hinnasta kuin miehiä, on luonnollista, että he painavat palkat alemmiksi kuin miesten palkat nykyään ovat. Ainoa tepsivä keino tätä vastaan on se, että naisetkin rupeavat vaatimaan suurempia palkkoja työstään ja yhtäsuuria kuin miesten samoilla aloilla. Mutta turhat ovat, kuten ulkomaan esimerkki osoittaa, kaikki semmoiset vaatimukset, elleivät naisetkin ole järjestettyjä lujiin ammattiyhdistyksiin, joissa yhteisillä voimilla valvovat etujansa. Ja niissäkin ammateissa, joissa ei ole miespuolisia työntekijöitä, kuten naisompelijain ja palvelijain, mutta sangen alhaiset palkat, voivat naiset ainoastaan yhteenliittymisellä yhdistyksiin, toivoa parannuksia tässä ja muissakin suhteissa. Kokemus esim Englannissa on osoittava, että ammattiyhdistyksiin kuuluvia naisia kohdellaan nykyään vähemmällä tylyydellä kuin toisia: heidän vaatimuksiinsa katsovat työnantajat parhaaksi helpommin myöntyä. Ammattiyhdistyksien perustamisesta naisten kesken on monta muutakin etua. Useampia epäkohtia, (esim. ompelijattarien sopimattomat työhuoneet), jotka muuten jäisivät pimeyteen, astuvat yhdistysten kautta päivän valoon (Englannissa panivat naisyhdistykset naisellisen ammattitarkastuksen alkuun); ammattitaidon kohottamiseksi, joka suuresti vaikuttaa naisen palkan määrään, voi yhteisesti paljoa pontevammalla tavalla esittää vaatimuksia; sairas- ja muitten apukassojen perustaminen, huvien ja virkistyskeinojen järjestäminen käyvät päinsä ainoastaan yhdyselämän perustuksella ja se yhteistunne, joka yhdistyksissä syntyy, on äärettömän tärkeä koko naisasian edistymiselle.

Vaikeuksia voi kyllä olla naisyhdistysaatteen toteuttamisessa työväen kesken (niin eivät tietysti useimmat naiset voi uhrata yhdistyselämään yhtä paljon alkaa kuin miehet). Mutta, jos meillä, kuten esim. Englannissa (lady Dilke, Somerset y. m.), lämminsydämmiset naiset muista kansanluokista ottaisivat johtaaksensa liikettä, olisi päävaikeus voitettu. Koska eivät voimat paikkakunnalla yleensä riitä erityisten ammattiyhdistysten luomiseen, tulee perustaa yhteinen naisseura kaikkien työtä tekevien naisten kesken. Ja ellei tämä käy laatuun, on naisten velvollisuus ainakin liittyä olemassa oleviin työväenyhdistyksiin lukuisammin kuin ennen; sillä elleivät miespuoliset työntekijät huomaa osanottoa naisten puolelta taisteluun työväen tilan korottamiseksi, niin tuskin voi vaatiakaan, että edelliset puolestansa ryhtyvät erityisiin toimenpiteisiin naisen yhteiskunnallisen tilan parantamiseksi. Mutta jos työväen naiset itse ponnistelevat voimiaan — silloin voivat he olla varmat siitä, että heidän miespuoliset kumppalinsa ja moni muukin rupeavat ajamaan heidänkin asiaansa innolla ja pontevuudella.

Takaisin sisällysluetteloon

Chartistisesta liikkeestä Englannissa.

Osaksi samalla nykyajan kysymys.

Englannin alkuperäinen valtiomuoto oli puhtaasti kansanvaltainen. Kansan yleiseen kokoukseen ottivat kaikki vapaat miehet osaa, mutta vähitellen pääsivät siihen ainostaan korkeimmat hengelliset ja maalliset ylimykset. Varsinkin viimeisten valta kasvoi niin suuresti, että koko Englannin valtakunta vähää ennen v. 1066 oikeastaan oli jaettu 5 tämmöisen mahtavan herran kesken, vaikka kuningas kyllä nimeksi oli olemassa. Kun viime mainittuna vuonna Englanti joutui n. s. normandien (ranskalaisten) alaisiksi, kasvoi kuninkaan vaikutus etenkin siitä syystä, että valloittaneet ja valloitetut suurherrat joutuivat keskenään riitaan ja edelliset yleensä olivat voitetun kansan vihan esineenä.

Ensimmäiset normannilaiset kuninkaat kysyivät kyllä, kun niin hyväksi katsoivot, n. s. »suurelta neuvoskunnalta» neuvoja, mutta mitään todellista merkitystä tällä ei ollut. Vaan kun voittaneen ja voitetun kansan ainekset sulivat yhteen yhdeksi kansaksi, kasvoi taas ylimysten vaikutus ja valta. Tämä tapahtui varsinkin noin 1200, jolloin (1215) ylimykset pakoittivat kuninkaan allekirjoittamaan »suuren vapaudenkirjeen», joka soi etuja muine kansanluokillekin, mutta etenkin tarkoitti ylimysvallan pönkittämistä kuningasvaltaa mustaan. Suuri neuvoskunta sai enemmän valtaa, vaikka kuningas alussa näyttää sen istuntoihin kutsuneen, kenen hän sopivaksi katsoi. Mutta kansanvaltaiset ainekset rupesivat myös Englannissa liikkumaan ja v. 1265 täytyi kuninkaan kutsua kaksi vähäisempää ylimystä (eli ritaria) joka kreivikunnasta ja kaksi porvaria joka kaupungista eli kauppalasta, äskenmainittuun neuvoskuntaan. Vaikka ritarit vaalin kautta tulivat neuvoskuntaan ja siis olivat jonkinlaisia varsinaisia kansanedustajia, pitivät he yleensä samaa puolta noitten suurten ylimysten kanssa; porvarit muodostivat oman erityisen osan neuvoskunnasta eli kansaneduskunnasta, joksi sitä jo voi kutsua, ja laskivat perustuksen Englannin n. s. alahuoneelle, jota nykyään katsotaan kansan varsinaiseksi edustajaksi. Mutta paljon mielivaltaisuutta harjoitettiin alussa tuon kaupunkikuntien edustuksen suhteen. Kuningasvalta antoi muutamille kaupungeille edustusoikeuden ja riisti sen taas toisilta. Tämä mielivaltaisuus jatkui kauan, ja mitä suuremmaksi alahuoneen merkitys kasvoi varsinkin ritarien liittymisestä porvareihin (noin v. 1350), sitä enemmän koetti kuningas antamalla edustusoikeutta kaikenmoisille mitättömille kauppaloille hankkia itsellensä kannatusta kansan varsinaisilta edustajilta eli alahuoneelta. Täten syntyi melkein sietämättömiä oloja. Viime vuosisadan loppupuolella löytyi 35 n. k. »mädännyttä kauppalaa», joilla tuskin oli yhtään valitsijaa, mutta joista lähellä maalla asuvat ylimykset vaikutusvaltansa nojalla lähettivät kansaneduskuntaan 70 edustajaa. Kaikkiansa lähetti 100 vähäpätöistä kauppalaa tahi oikeammin heidän ylimykselliset johtajansa noin 200 edustajaa parlamenttiin; kun sitä vastoin suurilla ja rikkailla kaupungeilla, kuten Manchesterillä ja Birminghamilla ei ollut edustusoikeutta. Jo siihen aikaan tehtiin useampia ehdotuksia vaalioikeuden muuttamiseksi, mutta turhaan. Vapaamielinen Richmondin herttua ehdotti v. 1780, että yleinen äänioikeus, jokavuotiset eduskunnan istunnot ja yhtä suuret vaalipiirit säädettäisiin. Mutta tämä ehdotus ei edes päässyt äänestyksen alaiseksi eduskunnassa. Samana vuonna puhui kuuluisa valtiomies Fox samojen uudistusten hyväksi ja liitti lisään salaisen äänestyksen, edustajien korvaamisen (ettei vaan varakkaita saisi istua parlamentissa) ja edustajien varallisuusehdon poistamisen (samasta syystä.) Tämän vuosisadan alussa heräsi uudistusinto etenkin ruumiillista työtä tekevässä kansanluokassa. Mutta silloin Euroopassa puhaltava taantumisen henki esti kaikkia uudistuksia, varsinkin jos ne tulivat syvien rivien puolelta, jotka Ranskassa olivat herättäneet suuren vallankumouksen eloon. Levottomuus alemmista kansankerroksissa ei kuitenkaan tauonnut. Täällä vaadittiin yleinen äänestysoikeus, s. o. mies ja ääni. Mutta vapaamieliset tiesivät, miten asia oli suoritettava. He antoivat työväen huutaa yhtä ääntä, mutta heidän käsissään oleva hallitus esitti uudistusehdotuksen, joka tykkänään äänestysoikeudesta sulki pois työväenluokan. Uudistuksia ehdotettiin, mutta ainoastaan keskisäädyn hyväksi, ja kun suuri vaalireformi v. 1832 vihdoin hyväksyttiin, oli kyllä vaalioikeus paremmalle kannalle saatu, mutta kun se maalla ulotettiin vaan arentimiehille ja kaupungeissa ainoastaan niille, jotka isäntänä tahi isännöitsijinä pitivät hallussaan 10 punnan s. o. 250 Smk. hyyryä tuottavan huoneiston, suljettiin, kuten sanoin, työtä tekevä kansanluokka pois vaalioikeudesta, vleläpä semmoisiakin, joilla ennen oli ollut vaalioikeus. Tämän kansanluokan etevimmät edustajat väittivät suoraan, että työväki oli ylenkatseella syrjäytetty. Työväki oli kovasti suutuksissa: sitä oli kyllä käytetty yllyttäjinä vanhaa järjestelmää vastaan, mutta kun keskisääty oli saanut saatavansa, oli työkansa viskattu syrjään. Tämä tuli selville vielä paremmin muutamien vuosien perästä. Suuttumus työväessä kasvoi kasvamistansa tämmöisen petkuttamisen johdosta.

1832 vuoden vaaliuudistuksen kannattajia olivat vapaamieliset ja etupäässä tehtailijat, joiden menettely työväestöänsä ja varsinkin lapsiparkoja vastaan oli kaikkea muuta kuin kiitettävä. Jo edellisenä vuonna rupeavat vanhoilllset, joihin kuuluivat suuret maanviljelijät, vastapainoksi ajamaan 10-tuntista työpäivää kaikille 18 v. nuoremmille työntekijöille ja eräs heidän miehistänsä, Sadler, esitti asian parlamentissa (eduskunnassa). Ehdotus herätti mitä kiivainta ja raivokkainta vastusta ja vihaa vapaamielisissä, etenkin tehtailijoissa, ja sillä tekosyyllä, että asia ei ollut kyllin selvitetty, lykättiin se toistaiseksi. Eräs valiokunta sai toimelleen tutkia perustuksena olevaa asiaa tarkemmin, ja silloin tuli esille varsinkin lääkärien kautta semmoinen joukko kumoamattomia tosiasioita lasten rääkkäämisestä tehtaissa y. m., että asia herätti ääretöntä huomiota koko Englannissa. Mutta ennenkuin komitean ehdotus tuli keskustelun alaiseksi parlamentissa, olivat vapaamieliset keskisäädyn hyväksi toimeenpanneet tuon vaaliuudistuksen ja uudet vaalit tulivat sen mukaisiksi; Sadler ei edes tullut valituksi. Mutta eräs toinen vanhoillinen, lord Ashley (lue: Aschli) myöhemmin nimellä kreivi Shaftesbury (lue: Schafsböri), joka suurimmalla innolla elämänsä loppuun ajoi työväenasiaa Englannissa, otti taas 10 t. työpäivän esille parlamentissa. Vapaamieliset asettivat uuden valiokunnan ja tämä hylkäsi 10 tuntisen työpivän nuorille työntekijöille, mutta kun ei voitu kieltää selviä tosiasioita työväen kurjuudesta, ehdotettiin eräs välikeino, joka ei voinut työväkeä tyydyttää. Nämäkin asiat vaalioikeuden ohessa suututtivat työkansaa suuresti ja lähestyttivät sitä sinä hetkenä hallitsevan vapaamielisen puolueen vastustajiin eli vanhoillisiin.

V. 1837 perustettiin työväenyhdistys (the working-men's association) ja samana vuonna sillä jo oli monta sataa haaraosastoa. Sen ohjelma oli pääasiallisesti seuraava: 1) Englannin työkansan ajattelevan osan yhdistäminen yhdeksi kokonaisuudeksi; 2) yhtäläisten valtiollisten ja yhteiskunnallisten oikeuksien saavuttaminen laillisilla keinoilla; 3) kunnollisen ja halvan sanomalehdistön perustaminen; 4) kansan lapsien kasvattamisen edistyttäminen; 5) tilastollisten tietojen hankkiminen työväen oloista; 6) kansankirjastojen perustaminen ja kansanopetuksen edistyttäminen.

V:sta 1830 syntyi vapaamielisten ja vanhoillisten lisäksi vielä eräs kolmaskin puolue, nim. radikaalinen. Tämä kannatti yleistä äänestystä ja muutamia muita uudistuksia, mutta erosi yleensä vaan vähän vapaamielisestä puolueesta. Koska radikaalinen puolue oli heikko, haki se muualta apuvoimia, ja sen johtajat solmivat liiton työväenyhdistyksen eli työväenpuolueen johtajien kanssa; perustuksena olivat pääasiallisesti radikaalien tavoittelemat uudistukset. Samat periaatteet, jotka jo Fox aikoinaan oli esittänyt, muodostivat »kansanjulistuksen» (the people's charter) pääkohdat: yleinen äänestysoikeus (»mies ja ääni»), vuotuiset parlamenttiistunnot, varallisuusehdon poistaminen vaalikelpoisuutta varten, edusmiesten palkkaaminen, salainen äänestys ja tasaiset vaalipiirit; mutta julistukseen oli myös otettu useampia työväen varsinaisia vaalimuksia, kuten yleinen tulovero, uuden vaivaislain poistaminen, vissien tehdaslakien säätäminen y. m. Tähän liittoon vaikutti suuresti eräs seikka, jossa voitolle päässeitten todelliset aikeet astuivat esille. V. 1837 ehdotti radikaalien ryhmä parlamentissa vaalioikeuden ulottamista laajemmalle, kuin mitä 1832 vuoden uudistus oli säätänyt. Vapaamielisten johtaja vastasi silloin, että tämä ei voinut tulla kysymykseenkään; 1832 v:n vaalioikeuden laajennus oli katsottava lopulliseksi. Tämän uhkamielisen julistuksen johdosta kävivät kaikkien edistystä harrastavien mielet sangen levottomiksi eikä työväen vähimmin. Monet muutkin syyt kiihoittivat työväestöä. Vuodet 1837–39 olivat taloudelliselle liikkeelle sangen huonoja. Vanha vaivaishoitojärjestelmä oli v. 1834 lakkautettu ja uusi, paljoa ankarampi, osittain julmakin, oli sijaan säädetty. Useammat suuret työlakot olivat epäonnistuneet jo Owenin aatteet uudesta yhteiskunnasta olivat valloittaneet etevimpien ja sivistyneimpien työmiesten mieliä.

Tämmöisten olojen vallitessa syntyi tuo kuuluisa kansanjulistuskirja. Se hyväksyttiin eräässä suuressa kansankokouksessa, jossa oli 200,000 ihmistä ja jossa m. m. eräs metodistinen pappi Stephens (l. Stiiwns) lausui työväen toivomuksista koko liikkeestä seuraavin sanoin: »Chartismi, ystäväni, ei ole mikään valtiollinen kysymys, jolla puuhataan teille valtiollinen äänioikeus y. m.; vaan chartismi on valtakysymys, se on hyvä asunto, hyvä ravinto, hyvä toimeentulo ja lyhyt työaika». Ei ole kumma, jos tämmöisillä kehoituksilla, jotka kuitenkin olivat hiukan yksipuolisia (koska valt. äänioikeus oli eräs pääpyrinnöistä) työkansa innokkaasti kannatti chartismia. Työväen äänenkannattaja, »Pohjantähti» (The northern star) levisi 57,000 kappaleessa. Vaikka radikaalien ja työväen tarkoitusperä ei ollutkaan aivan sama, pysyivät vielä molemmat ainekset yhdessä. Mutta itse työväenliikkeessä syntyi kaksi eri puoluetta tarkoitusperän saavuttamiseksi; toiset, jotka tahtoivat laillisilla keinoilla päästä perille, yleisen mielipiteen voittamisella ja joukkoanomuksilla parlanmentille, toiset taas, jotka ehdottivat väkivallan käyttämistä. Kun parlamentti ei ottanut huomioonsa noita joukkoanomuksia eikä työväentilaa parannettu, pääsi väkivaltainen puolue voitolle. Kun se julkisesti kehoitti väkivallan käyttämiseen, ryhtyi hallituskin asiaan, vaikka se ennen ei mistään hinnasta ja kehoituksesta tahtonut siihen sekaantua. V. 1839 annettiin parlamentille enemmän kuin 1 miljoonan henkilön allekirjoittama jättiläisanomus »kansan julistuskirjan hyväksymisestä». Kun tämä 237 äänellä 148 vastaan hylättiin, poltti työväki 30 taloa Birminghamin kaupungissa. Englannin suurin sotapäällikkö siihen aikaan, Wellingtonin herttua, lausui eduskunnassa, että hän kyllä oli ollut läsnä sodan kauhuissa, vaan ne eivät vetäneet vertoja Birminghamin yöllisille hirmutöille. Hallitus rupesi chartisteja hätyyttämään, varsinkin kun Wales'issa kahakka oli syntynyt työmiesten ja sotaväen välillä, jolloin edellisistä 16 kaatui. Radikaalit, jotka eivät todellisuudessa liioin välittäneet työväen moninaisista vaatimuksista, vaan nekin tahtoivat vaan käyttää työväen kiihottamista omien tarkoitusperien ja vallan saavuttamiseksi ja jo ennen olivat vierautuneet liikkeestä sen mukaan, mikäli työväen varsinaiset harrastukset siinä alaa voittivat, erosivat nyt tykkänään siitä, ynnä osa työväestä ja koko liike rupesi sammumaan. Vapaamielinen hallitus oli ylpeä siitä, että chartismi sen toimista oli kukistettu. —

Mutta silloin tarttui kynään yksi Englannin jalommista miehistä, Thomas Carlyle (lue: Karleil). Hän lausui seuraavat huomattavat, miehuulliset sanat: »yleensä vallitsee se tunto, että työväestön tila ja mieliala nykyään ovat melkein muuttuneet arveluttavaksi asiaksi. Historiallisena aikana, kun 'kansallista anomusta' vaunnuissa viedään pitkin katuja ja sitä rautaisiin vanteisiin pantuna neljä miestä kantaa uudistetulle alihuoneelle (eduskunnalle): kun chartismi 1¹⁄₂ milj. ihmistä käsittäen eikä mitään saavuttaen rautavanteisella anomuksellaan tarttuu tiilikiviin ja heinähaarukkoihin ja sytyttää tuleen rakennuksia, silloin ei voi noin yleisesti levinnyttä tunnetta väittää tykkänään luonnottomaksi! Minulle on persoonallisesti näyttänyt tämä asia jo monta vuotta arveluttavimmalta kaikista yleisistä asioista, asiana, jonka hyväksi jotain on tehtävä, jos sen ei eräänä päivänä pidä tehdä, mikä ei kenellekään ole mieluista. Tosiaan toiminnan aika on jo tullut ...... Surulliseksi tosiasiaksi jääpi aina, että tämä ilmiö, joka nyt tunnetaan chartismin nimellä, on ja tulee olemaan olemassa .... se tulee nähtävästi jäämään, kunnes aivan toisiin toimenpiteisiin ryhdytään .... Ilman hyödyttä hävitetään oireet, jos sairauteen ei kosketa ... Täytyy antaa kansan suurelle enemmistölle terveys takasin, muuten ei pakko enää voi pakottaa. On kysytty: minkätähden ei parlamentti levitä valoa tähän työväenluokan kysymykseen, sen tilaan ja mielialaan. Tosiaan, kaukaiselle parlamentaristen keskustelujen tarkastajalle näyttää kummalliselta, varsinkin viimeisenä uudistusaikana, miten vähän tälle kysymykselle annetaan tilaa keskusteluissa. Voiko mikään muu asia olla lainlatijalle tärkeämpi? Luulisi, että uudistetun parlamentin pitäisi tutustua julkiseen tyytymättömyyteen, ennen kuin tartutaan keihäisiin ja tulisoihtuihin! .. Kansan suuren enemmistön tila jossain maassa on itse maan tila; tämä on joka aika ollut epäilemätön tosi, joka tähän aikaan välttämättömästi on todellisuudeksi tunnustettava ja semmoisena käsitettävä .. Kuinka sanomattoman hyödyllinen olisi yhteiskunnan yliluokkien vilpitön ymmärtäminen, mitä alemmat luokat arvelevat ... Jotain he varmaan tarkoittavat ja vimmastuneen sydämensä sopukassa on jotain oikeata; sillä heidänkin sydämensä on taivas luonut ... Täydellinen selvyys tässä olisi sama kuin parannus.»

Carlyle ennusti oikein: chartistiliike uudistui seuraavana vuonna 1840, kun ei mitään tehty sisällisen tyytymättömyyden poistamiseksi. Perustettiin suuri »kansallinen chartistien liitto» ja päätettiin nimenomaan, että ainoastaan laillisia eikä väkivaltaisia keinoja käytettäisi. Viha vapaamielistä hallitusta vastaan oli kasvamassa, vanhoillisten ja työväen lähestyminen tuli yhä selvemmäksi tosiasiaksi. Vihdoin saatiin vapaamielisten hallitus kukistetuksi työväen myötävaikutuksella, etenkin sen synnyttämällä levottomuudella ja julkisella kallistumisella vanhoillisiin. V. 1842 kokoontui uusi »kansalliskonventti» ja uudestaan koottiin nimikirjoituksia anomusta varten parlamenttiin. Saatiin kokoon 3,300,000 allekirjoitusta, mutta parlamentti ei ottanut anomuksesta huoliaksensa ja työväki lakkasi monin paikoin suurissa joukoissa työtä tekemästä (»pyhä kuukausi», holy month.) Mutta väkivaltaisuuksiin se yleensä ei ryhtynyt — sen myöntävät sen vastustajatkin. Eräs aikakauskirja (Westminster Review lokak. 1842) siltä ajalta lausuu: »kapinoitsijat pyrkivät päämaaliinsa päättäväisyydellä, mutta ilman tarpeetonta väkivaltaa ... Melkein 14 päivää oli hävitettäväksi omaisuutta monen miljoonan arvosta heidän käsissään ja kuitenkaan he eivät ryhtyneet joutavaan tuhoomiseen... He olivat köyhiä ja nälkäisiä, ja kuitenkin jättivät hedelmäpuutkin niiden tehdasten puutarhoissa, joita he pakoittivat seisahtumaan, koskematta. Kaikista ponnistuksista huolimatta ei tämä jättiläistyölakko onnistunut; useampia työmiehiä pantiin syytteen alaisiksi, mutta vanhoillisten hallitus säästi ilmeisesti liittolaisiaan, vapaamielisen puolueen vastustajia, niin että melkein kaikki pääsivät vapaiksi.

Chartistinen liike rupesi taas lannistumaan. Vasta Ranskan kolmas vallankumous v. 1848 herätti sen taas vähäksi aikaa eloon, uusi jättiläisanomus parlamentille pantiin toimeen, Se levitti kyllä suurta kauhua Lontoossa, koska luultiin chartistien väkivallalla aikovan pakoittaa asianomaisia sitä hyväksymään. Wellingtonin herttua miehitti Lontoon eri seutuja. Mutta chartistit eivät ryhtyneet väkivaltaan. Koko anomuspuuha ei onnistunut ja chartismi kuoli vähitellen. Tähän ei ollut vaikuttamatta se seikka, että työväestö v. 1847 saavutti suuren voiton tehdaslainsäädännön alalla: 10-tuntinen työpäivä, josta puuha jo alkoi v. 1831 vanhoillisten puolesta, sai eräässä vanhoillisessa Oastler'issa, jota yleensä nimitettiin »työmiesten kuninkaaksi», innokkaan, melkein raivostuneen kannattajan. Vaikka vapaan kaupan suosijat ja heidän oppiinsa kääntynyt vanhoillisten johtajakin Peel (lue: Piil) yleensä kiivaasti vastustivat lakia, meni se kuitenkin läpi, koska useammat vapaamielisetkin aikojen kuluessa olivat viisastuneet. Ja varma on, että tähän tulokseen myös toiselta puolelta vaikutti chartistinen liike ja työväestön siinä osoittama pontevuus asiansa ajamisessa. Mutta chartistisella liikkeellä on ollut muitakin tärkeitä seurauksia. Eräs etevä taloustieteilijä prof. L. Brentano on lausunut: »chartistisella liikkeellä on ollut se suuri vaikutus, että se vaan äärimmäiseen sopukkaan saakka on herättänyt työkansan siihenastisesta nöyryyden käsityksestä ja saattanut sen selvään itsetajuntaan sen omista luokkaeduista.» Ja huomioon olettava on myöskin, että chartismin vaatimukset melkein kaikki ovat joko toteutuneet tahi lähimmäisessä tulevaisuudessa toteutumaisillaan. Ne olivat siis täydelleen oikeutettuja, vaikka ne siihen aikaan, kun ne esitettiin, herättivät ääretöntä vastusta. Edistyksen tie ei ole tasainen työväenasiankaan alalla; mutta turhaan ponnistavat kaikki itsenäisyyden edustajat vastaan ja turhaan he koettavat jarruttaa jalon ja hyvän aatteen voittokulkua maailman läpi, kun se pyrkii nostamaan yhä suurempaan ja laajempaan onnellisuuteen kansojen syviä rivejä.

Takaisin sisällysluetteloon

Yhteiskunnallinen siveysoppi.

Professori G. v. Gizycki'n esittämänä.^[19*]

Ihmiskunnan nykyään suurin kysymys, yhteiskunnallinen kysymys, s. o. pääoman ja työn suhde toisiinsa, on katsottava siltä kannalta, että jokaiselle ihmiselle tulee niin suuri onni kuin mahdollista ja että jokainen on laskettava vaan yhdeksi ihmiseksi. Tästä periaatteesta on koko ihmisen siveellinen toiminta johdettava.

Ja kuitenkin ei asian laita suinkaan aina ole niin. Nykyinen siveellisyys on suuressa määrin vaan luokkasiveellisyyttä. Unohdetaan, että löytyy muitakin, kuin nuo muutamat satatuhannet, — miljooneja, jotka ovat kansan enemmistönä ja elävät kurjuudessa ja viheliäisyydessä. Luokkasiveellisyys on vielä vaarallisempi, kuin yksityisen itsekkäisyys, sillä se verhoutuu johonkin siveelliseen valevaippaan ja tappaa siten paremmin todellisen siveellisyyden eli harrastuksen koko ihmiskunnan hyväksi.

Hallitsevien luokkien synkkä maailmankatsanto johtuu enimmäkseen siitä, että niiltä puuttuu ihanteita: he näkevät, että heidän oma toimintansa on ihanteita vailla, mutta he eivät voi kääntyä siihen ihanteeseen, joka tekee kansan suuren enemmistön onnelliseksi. Ja kuitenkin täytyy todellisen ihmisystävän tuntea syvää myötätuntoisuutta tuota köyhää enemmistöä kohtaan ja pontevasti tehdä työtä sen tilan parantamiseksi — muuten on hän itsekin syypää tuohon kurjuuteen.

Nykyinen yhteiskuntajärjestys on tietysti yhtä vähän ikuinen, kuin edellisetkään. Parempi on tuleva sijaan. Jokaisen täytyy valita, tahtooko hän seisoa taantumisen tahi edistyksen, sortajien tahi sorrettujen, rahavallan tahi kansan puolella. Sillä ihmiskunta on nyt käännekohdalla. Kasvava tyytymättömyys on varman edistyksen takeena: joka ei tahdo eteenpäin, hän jääpi jälelle.

Meidän aikakautemme on koneitten aikakausi. Koneet säästävät työtä; tästä pitäisi tietysti seurata, eitä työmiehillä, koneitten käyttäjillä olisi yhä enemmän joutoaikaa; työn tuottavaisuus on myös kasvanut koneitten kautta; suuremman osan siitä pitäisi oikeastaan tulla työväen osaksi — mutta ei näin yleensä ole käynyt: se vähäinen parannus, joka on tästä syntynyt työväen oloissa, ei ole missään suhteessa siihen parannukseen, joka on tullut pääoman omistajien osaksi. Jokainen keksintö viskaa päinvastoin suuren joukon työtekijöitä maantielle ja nämä painavat työssä olevien kilpailijoina palkat vielä alemmiksi.

Puhutaan paljon liiallisesta tuotannosta. Tuotanto ei ole liiallinen, mutta kansan suuren enemmistön ostokyky on köyhyyden eli palkkojen niukkuuden takia liian vähäinen, nuo rikkaat ovat harvat eivätkä jaksa kuuluttaa niin paljon kuin varat myöntäisivät.

Lukemattomia joukkoja työttömiä kuljeskelee kaupungista kaupunkiin, paikasta paikkaan, hakien työtä ja vajoavat vihdoin maankuljeksijoiksi ja rikoksentekijöiksi, sillä aikaa kuin terveyden ja perheelämän vaatimuksista huolimatta koko lauma työntekijöitä saapi tehdä työtä suunnattoman pitkän ajan päivässä. Mutta juuri ne, jotka ovat ajanneet toimillaan nuo onnettomat löysäläisyyteen tahi pilanneet heidän terveytensä liiallisella työllä, valittavat tavallisesti enimmän irtolaisuudesta ja työmiesten liiallisista vaatimuksista työajan suhteen.

Kehutaan, että sivistynyt maailma on päässyt orjuudesta, jota vielä muinaisuuden suurin filosofi Aristoteles piti tuiki välttämättömänä; mutta nykyiset n. s. vapaat työntekijät ovat monessa suhteessa paljoa kurjemmassa asemassa kuin entiset orjat. Inhimillisen isännän täytyi elättää orjaa, vaikka hänellä ei ollutkaan tälle työtä antaa; hänen piti vartioida ja hiukan vaalia häntä, koska hän oli isännän omaisuutta, mutta nyt ei »vapaan työmiehen» isännän tarvitse muuta kuin antaa hänen mennä minne tahansa perheineen s. o. nälkään, usein kun ei häntä enää voi käyttää hyödykseen: unsi työhön kykenevämpi otetaan sijaan. Työnantaja käyttäytyy monesti kuin tiranni työntekijöitään vastaan, rohkeneepa joskus määrätä, miten hänen tulee äänestää, mitä kirjallisuutta hän saapi lukea y. m.; joka ei ole muuta kuin orjuuden ylläpitämistä. Järjestyssääntöjen rangaistusmääräykset ovat usein niin ankarat pienistä rikkomisista, että tuosta muutenkin vähäisestä viikkopalkasta hyvin usein ei jää juuri mitään yli. Tuo kehuttu »sopusointuisuus» työntekijän ja työnantajan eduissa on hyvin epäiltävää laatua, ja kuuluisa työhaun »vapaus» supistuu usein vapauteen sortaa heikommat ja heittää heidät nälkäkuolemaan. Mutta ennen kuin ihmiset vapaehtoisesti menevät kuolemaan, rupeavat he usein vääryyttä harjoittamaan ja siten kasvattavat yllä mainitut olot rikoksentekijöitä. Nämä ovatkin suhteellisesti suurimmaksi osaksi köyhää kansaa. Turhaan työskentelevät poliisi, rikoslaki ja siveellisyyden saarnaajat, ellei kansan taloudellista tilaa koroiteta.

Ja vielä pahempi on, että nuo työnantajat, jotka ovat usein hyvin »isänmaallisia» ja »kristittyjä», koettavat painaa työkansaa vielä alemmaksi kutsumalla maahan ulkomaalaisiakin työntekijöitä, jos eivät saa omista maamiehistään kyllin voittoa. Ja työmiesten elämä ja terveys ovat usein näitten silmissä hyvin vähänarvoisia. Jos heidän tavaransa tulee kärsimään, ovat he sangen kärkkäitä ryhtymään parannuksiin, mutta ettei työmies sopimattomien toimenpiteitten kautta vähitellen riutuisi ja kuolisi — se usein ei ole heidän puoleltansa minkään erityisen huolenpidon esineenä. Vaarallisimmista ja vastenmielisimmistä töistä maksetaan alhaisimmat palkat; mutta se on muka aivan paikallaan, että esim. joku amerikkalainen keinottelija eräällä sukkelalla tempulla neljässä päivässä ansaitsi 2¹⁄₂ milj. Smk. Gizycki sanoo, ettei hän ylipäänsä voi ymmärtää, miten nuo tehtailijain ja pörssimiesten suunnattomat voitot ovat siveelsesti puolustettavat. Se muka suuri vaara, jonka alaiseksi he usein antautuvat, ei ole verrattava siihen vaaraan, jossa työmies alati on s. o. elämänvaarassa ja kuitenkin saapi hän tästä vaan pienen työpalkkansa.

Naurettava on se syy, joka monasti esiintuodaan, että heidän henkinen työnsä on paremmin maksettava, sillä useimmiten voi syystä kysyä, mikä oikeastaan heidän henkinen työnsä on, ja minkä tähden on sitte henkinen työ paremmin korvattava kuin ruumiillinen. Siihen ei G. sano tietävänsä mitään syytä. Mutta yleinen tämä periaate ei sittetään ole, sillä monella Saksan opettajalla on pienempi palkka, kuin hyvin palkatulla rengillä.

Ei voi olla epäilystäkään, että suhteellisesti läheisessä tulevaisuudessa »ihminen on enemmän arvoinen kuin raha». Ja tästä muutoksesta on oleva hyötyä sekä tuolle kansan suurelle enemmistölle, työväelle, että itse yliluokallekin, joka siten yhä enemmän tottuu pois tuosta katsantokannasta, että oma hyöty ja oma voitto ovat katsottavat pääasiaksi elämän pyrinnöissä.

Nykyiset rikkaudet ovat pääasiallisesti syntyneet työkansan työvoimain käyttämisestä muutamien hyväksi. Ellei näin olisi, pitäisi esim. Rotschildin tehdä 4000 kertaa enemmän työtä kuin hänen renkinsä. Lukemattomissa tapauksissa tulee tehtailija upporikkaaksi, mutta hänen työmiehensä, jotka ovat tämän rlkkauden synnyttäneet, pysyvät köyhinä ja viheliäisinä. G. kysyy: onko tämä oikein? Paljon voi olla siveellisesti hyljättävää, vaikka se ei loukkaa valtion säätämiä lakia. Sen takia voi myöskin syystä kysyä: kuka se oikeastaan on, joka hävittää perheen ja omaisuuden? Naisten ja lasten työ painaa miesten palkat alemmiksi, koska yhä rajumpi kilpailu s. o. voiton pyynti pakoittua käyttämään enemmän edellisten voimia; tämä käypi usein niin pitkälle, että vaimo ja lapset saavat elättää perheenisää, koska tämä ei enää saa mitään työtä. Jos täysikasvuisille miehille maksettaisiin parempi palkka, ei vaimon ja lapsien yleensä tarvitsisi tienata lisään.

Mitenkä ovat nämä luonnottomat olot parannettavat? Työmiesten tulee itsensä etupäässä liittyä yhteen ja yhteisillä voimilla, varsinkin työlakoilla koettaa parantaa asemansa. Tämmöisiin työlakkoihin eivät työntekijät ainoastaan ole täysin oikeutettuja, vaan myöskin siveellisesti velvollisia. Köyhyydessä ja vihelijäisyydessä ei siveellinen sivistys viihdy; työmiehen tulee sen takia ehdottomasti korottaa aineellinen asemansa. Pienikin lisäys jokaisen päiväpalkkaan on tuntuva apu vuosien kuluessa ja vaikka ei mitään lisäystä saavutettaisi, tuottavat työlakot ainakin sen edun, että työnantajat, jotka työlakoissa suuresti häviävät, pelkäävät alentaa työmiesten palkkoja vieläkin alemmiksi tahi paremmin suostuvat vaatimuksiin, kun ne uudestaan esitetään. Työmiehet ovat sitä paitse muuten usein työttöminä; parempi siis heille valita semmoinen aika, jolloin ehkä voivat jotain voittaa. Sen lisäksi on työlakoilla se etu, että ne työväessä kasvattavat yhteistunteen ja yhteistoiminnan hengen, samalla kuin he siten vähitellen itse kehittyvät ymmärtäväisemmiksi olevien olojen suhteen. Tämän asian takia tulee työntekijäin yhä enemmän liittyä yhdistyksiin: on myös todistettavissa, että etevimmät työmiehet ovat näissä saaneet paremman kasvatuksen, kuin missään muualla.

G. puolustaa lämpimästi työpäivän lyhentämistä. Se ei ainoastaan kohota kansan ruumiillisia voimia ja terveyttä, mutta samalla sen henkistä edistymistä. Kokemus todistaa, että juuri kun työpäivä on liian pitkä, synnyttää liiallinen voimien ponnistus enemmän halua aistillisiin nautintoihin; eläimellinen elämä vaatii myös eläimellisiä nautintoja. Lähteittensä nojalla väittää G. että amerikkalainen teollisuus, jossa on suuret palkat ja lyhyt työaika, työskentelee halvemmin, kuin Euroopan teollisuus. Tunnettu Englannin kauppaministeri Mundella on lausunut: »muitten kansojen pitkät työpäivät suojelevat meitä heidän kilpailua vastaan».

Moni arvelee, että säästäväisyyden vaatimuksilla ja hyväätekeväisyyden töillä voisi auttaa työväkeä. Tämä on harhaluulo. Mitenkä työmies yleensä voi säästää, kun tuskin on mitä välttämättömimpään tarvitaan. Säästäväisyys on etupäässä suositeltava työnantajille, jotka kyllä voivat supistaa kulunkinsa ja sen sijaan maksaa suurempia palkkoja työväellensä. Että työnantajat taas perustavat työväellensä, joka etupäässä heidän takia ryömii liassa, kylpy- y. m. mukavuuslaitoksia, ei ole muuta kuin heidän sula velvollisuutensa. Omat asuinhuoneet ovat useimmiten työmiehille haitaksi, varsinkin jos työsopimuksessa on se määräys, että työmiehen heti tulee muuttaa huoneistosta, jos hän ei enää käy isännän työssä. Ja yleensä eivät työntekijät tahdo mitään armolahjoja työnantajilta tahi muilta: ne tahtovat itse hoitaa itseänsä ja sitä varten vaalivat he työajan lyhennystä ja työpalkkojen korottamista, ja näitten vaatimusten täyttämisellä voivat työnantajat paraimmiten näyttää ystävällisyyttänsä työväkeä kohtaan. Silloin heidän ei tarvitse enää syyttääkään työväkeä kiittämättömyydestä — vaikka oikeastaan he itse yleensä ovat kiittämättömiä työväkeä vastaan, joka luopi heidän rikkautensa. Mutta lainsäädännön tulee myös ryhtyä asiaan: pisin työpäivä on määrättävä, asteittainen verotusjärjestelmä pantava toimeen ja työkansa päästettävä lainsäädännössä määräämään osastaan yleisiä asioita.

G. katsoo, kuten tunnettu Henry George (lue Djordsch) ja Mill, vääräksi, että maanperän omistajat saavat kaiken sen voiton, joka syntyy siitä, että sen arvo väestön lisääntymisestä ja valtion sekä kunnan toimittamista parannuksista kohoaa. Tämä voitto on tuleva yhteiskunnalle; sillä muuten saapi toinen ilman työtä varallisuutta ja tulee todellisuudessa elämään toisen kustannuksella. Mutta vaikka kaikki muut verot paitse maavero poistettaisiin (kuten George ehdottaa) ja työmies siten pääsisi helpommalla, niin epäilee G., että työväen asema sillä sittenkään sanottavasti parantuisi. Mahdollista olisi, että työnantajat silloin alentaisivat työpalkat yhtä paljoa pienemmiksi, kuin nuo poistetut verot olivat ja työmiehen tila jäisi entiselleen.

G. on sen takia sitä mieltä, että ainoa todellinen apukeino on siinä, että myöskin tuotannon välikappaleet joutuvat yhteiskunnan huostaan^[20*] ja ett'eivät enää yksityiset niiden nojalla saisi rikastua kansan enemmistön kustannuksella eivätkä keskenänsä kilpaillen alhaisilla työpalkoilla ja pitkällä työajalla sortaa sitä sekä vihdoin toisiansakin kukistaa, kunnes vaan muutamat upporikkaat eli miljoonien omistajat ovat jälellä. Tähän suuntaan kehkeytyvät asiat yhä enemmän. Amerikassa on puolet kansan koko varallisuudesta noin 30,000 ihmisen käsissä ja näistä riippuvat suuremmassa tahi vähemmässä määrässä 65 milj. toimeentulonsa puolesta; noin 4,000 perhettä omistaa ¹⁄₅ osan koko omaisuudesta — 9 % väestöstä omistaa 71 % koko varallisuudesta! Ja tämä taloudellinen kansan valloitus on tapahtunut 50 vuodessa! Tämänkaltaisista henkilöistä lausui jo Lutherus: »maallinen valta tekisi oikein, jos se ottaisi heiltä kaiken, mikä heillä oii, ja ajaisi heidät ulos maasta».

Henkinenkin työntekijä joutuu yhä enemmän riippuvaan asemaan noista rahapohatoista. Mutta ruumiilliset ja henkiset työntekijät liittyvät yhteen: se on selvä oire nykyajan pyrinnöissä. Kuten valtiollinen lainsäädäntö on kansan eduskunnan käsissä, tulee taloudellisenkin olla sen hoidon alaisena, ja sille vastuunalaiset virkamiehet pitävät siitä, kuten muistakin kansan asioista huolen. Nykyään on yleinen teollisuuden hallitus olemassa; kysymys on kuitenkin kenen hyväksi — muutamien rahapohattojen vai koko kansan — ja kenen hallussa — teollisuuden mahtavien vai kansan valitsemien edustajien — se oikeastaan on oleva. Siinä vaihtoehto, jonka suhteen jokaisen tulee tehdä päätöksensä.

Kun täten taloudellinen yhdenvertaisuus on päässyt valtaan, tulee G:in mielipiteen mukaan ihmisten käsityskantakin monessa suhteessa muuttumaan: rahanansio ei määrää yksinomaan tahi pääasiallisesti ihmisten töitä ja toimia ja yhteistunne, yleishyödyllisyys ja kunniantunto saavat suuremman merkityksen kuin nyt, jolloin toinen ihminen elää toisen kustannuksella.

G. vastustaa, kuten olemme nähneet yleensä, kaikkia etuoikeuksia ja hän on sen tähden harras naisasian suosija. Hän katsoo sen häpeäksi ja vahingoksi ihmiskunnalle kokonaisuudessaan, että toinen puoli ihmiskunnasta pidetään toisen holhouksen alaisena aivan kuin »lapset, rikoksentekijät ja hourut.» G:n huomautukset ja väitteet ovat pääasiallisesti samat kuin Mill'in.^[21*] Hän tulee siihen lopputulokseen, että nainenkin on tehtävä taloudellisesti riippumattomaksi: silloin häviää myös ainakin suureksi osaksi tuo surkea haureellisuus, johon moni nainen pakosta antautuu, eivätkä myöskään nuo »elatuksen vuoksi» syntyneet avioliitot (»jotka eivät ole muuta kuin elinkautista haureutta») silloin ole tarpeen. Ja nämä molemmat haureellisuuden ilmestymismuodot vaikuttavat suuresti ihmiskunnan rappeutumista ruumiillisessa ja siveellisessä suhteessa.

Selvä on, että professori von Gizycki'n esitys yhteiskunnallisesta siveysopista on saanut alkunsa englantilaisen Benthamin ja hänen oppilaansa J. St. Mill'in utilitaarismista.^[22*] Pääsävel molemmissa on onnellisuuden levittäminen niin laajalle kuin mahdollista kansojen kaikkiin kerroksiin. Ja vaikka mielipiteet Mill'in ja Gizycki'n monesta opin kohdasta voivat käydä erilleen, on kuitenkin jokaisen tunnustaminen, että suunta tarkoittaa hyvää ihmiskunnalle kokonaisuudessaan laventamalla inhimillisen toiminnan näköpiirin ahtaan luokkaitsekkäisyyden ulkopuolelle ja luomalla kauniimpia näköaloja tuleviin vuosituhansiin.

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] New York'in valtiossa vakuutti esim. v. 1894 695 työväenyhdistyksestä 544, että niiden olemassa olo oli estänyt palkkojen alentamista!

^[2*] Tämä on 250 sm:n vuokramäärä. Tavallinen työmies maksaa Englannissa 325 m. vuokraa vuodessa keskimääräisen laskun mukaan.

^[3*] Nämä ovat: sisäluku, kirjoitus, laskento, metrijärjestelmä, perustiedot äidinkielen kieliopissa ja aikeiskäsitys ihmisen ja kansalaisen velvollisuuksista.

^[4*] 12 §:n mukaan valtiopäiväjärjestyksessä. Senaatin päätöksen mukaan on esim. tuhansia työmiehiä Tampereella poissuljettu. Herra E. Rönubäck ehdotti sentähhen v. 1888 v. valtiopäivillä, että valtiollinen äänestysoikeus ulotettaisiin kaikille, jotka eivät ole palkkaus-säännön alaisina (kaupungeissa).

^[5*] Vert. prof. Danielsonin lausuntoa pappissäädyn istunnossa ²⁰⁄₂ 94: »jos ei tämä meidän oloissamme ole rahavaltaa, plutokratiaa, niin minä en tiedä, mitä tuo sana merkitsee».

^[6*] Niin pitäisi kuitenkin valtiopäiväjärjestyksen 1 §:n mukaan olla.

^[7*] Tämän seikan on Mill sangen kaunopuheliaasti esittänyt.

^[8*] Kokemus esim Australiasta, jossa 8 tuntinen työpäivä nyt on aivan yleinen, on selvään ja varmasti todistanut, että, kun työaika on lyhennetty, on myös juoppous työmiehissä vähentynyt ja sivistysharrastukset kasvaneet.

^[9*] Tässä muistutettakoon siitä, mitä Englannin etevin historioitsija Macaulay (lue: Makóole) eräässä ²²⁄₅ 1846 pidetyssä puheessaan on lausunut. »jos me käsitämme ihmistä ainoastaan kaupan kannalta, jos hän meidän silmissämme on ainoastaan kone villalangan tahi kankaan valmistamiseksi, älkäämme unohtako, miten hienoa ja ihmeellistä rakennetta hän on .... Tahtoisitteko kohdella Englannin vapaata työmiestä kuin pyörää tahi telaa? Olkaa varmat siitä, että kovan työn, joka ..... liian kauan joka päivä jatkuu, estää ruumiin varttumista, estää sielun varttumista, ei jätä mitään aikaa jälelle terveelliselle liikunnalle, ei mitään aikaa henkiselle kehkeytymiselle, täytyy vahingoittaa niitä ominaisuuksia, jotka ovat tehneet isänmaamme suureksi .... En milloinkaan luule, että se, mikä tekee kansan voimakkaammaksi, terveemmäksi, ymmärtäväisemmäksi ja paremmaksi, vihdoin voisi tehdä sen köyhemmäksi .....Jos meidän kerran täytyy luopua ensimäisestä paikasta kauppakansojen kesken, silloin emme tule sitä luovuttamaan suvusta huonontuneille kääpiöille, vaan jollekin kansalle, joka sielunsa ja ruumiinsa puolesta on erittäin voimakas.»

^[10*] Tästä huomautuksesta on nostettu suurta melua. Ja kuitenkin on asia mitä yksinkertaisinta laatua. Kun työsopimus tehdään päiväpalkan perustuksella, ei sovita miniään aivan vissin tavaramäärän aikaansaamisesta työpäivän kuluessa ja juuri sen takia onkin ruvettu paljon käyttämään kappalepalkkaa. Työnantaja voi siis kiiruhtaa työtä niin paljon kuin mahdollista omaksi edukseen s. o. korottaa työn voimaperäisyyden ja tuottavaisuuden (ja sen usein tekeekin eikä siinä ole mitään epärehellistä), mutta toiselta puolen on työntekijäkin yhtä oikeutettu päinvastoin vähentämään sitä, jos hän esim. täten luulee voittavansa lyhennettyä työaikaa. Kummallakin puolen on menettely aivan moitteeton setä juridisessä että siveellisessä suhteessa, jos tahtoo harjoittaa oikeutta kumpaakin puolta (ei vaan työnantajia) kohtaan. Tässä ei yhtään ole kysymys rehellisyydestä tahi epärehellisyydestä, vaan asia on puhdas kysymys eduista. Mutta jos jompikumpi puoli ei ole tyytyväinen, voi hän purkaa välipuheen noudattamalla sovittua tahi laillista ylössanomista.

^[11*] Että työttövät eivät suinkaan ole pääasiallisesti laiskureita ja maankuljeksijoita, näkee esim. siitä tosiasiasta, että niitä talvella on enemmän kuin kesällä, jolloin heidän kuitenkin on mukavampi ja että esim. Lontoossa v. 1893 saavutetun kokemuksen nojalla melkein kaikki työttövät tekivät heille uskotun työn ahkerasti ja huolellisesti.

^[12*] St. Gallenin vakuutuslaitos on päätetty lakkautettavaksi tänä vuonna kesäkuussa. Vaikea on sanoa, onko syy tässä haettava itse järjestelmästä vai siitä tavasta, mitenkä asiaa on koetettu toteuttaa.

^[13*] 86 tämmöisestä, joilla oli yli 8000 asukk., oli viime vuoden keskivaiheilla 47 (= 1,4 milj. ihm.) säätänyt minimipalkan ja 39 (= 0,6 milj.) ei vielä silloin ollut semmoista määrännyt. Ja sen perästä on useampia tullut lisään.

^[14*] Olen vaan pannut toiselle puolelle vertailussa kuolemantapaukset, koska »ammattikunnilla» näkyy olevan jonkuulainen taipumus sekoittamaan ohimenevät ja pysyvät vammat.

^[15*] Ettei pieniä summia ole kysymyksessä, näkee »Booruit'in» kauppaliikkeen tuloksesta v. 1894¹⁄₆ — v. 1895¹⁄₅: tavaravaihdos teki yhteensä yli 1,800,000 Smk.

^[16*] Millin sanat kuuluvat näin (Webb, hist. of trade un. siv. 272): »työväen tulee vaatia omaa edustusta (parlamentissa) ja ellei se onnistu, sallia vanhoillisten päästä parlamenttiin, kunnes vapaamielisten enemmistö on tuntuvasti uhattu, jolloin luonnollisesti nämä ovat taipuvaiset sovitteluun ja laskevat muutamia työmiehiä eduskuntaan.» Englannin puolueolot olivat siihen aikaan samanlaiset kuin meidän nykyään, vaikka taistelu Englannissa tapahtui valtiollisen vapauden, meillä kieliolojen pohjalla.

^[17*] Tanskassa esim. täytyy vasemmiston ottaa työväenpuolueen vaatimukset huomioon, koska se ei muuten saa enemmistöä kansanedustuksessa.

^[18*] Vielä nytkin maksaa tyttö kahta kertaa suuremman koulumaksun kuin poika valtion kouluissa.

^[19*] G. v. Gizycki, siveysopin professori Berliinin yliopistossa, kuoli v. 1895. Vaikka ruumiillisesti heikko, oli hän intomielinen, lämminsydäminen ajattelija, nais- ja työväenasian harras puolustaja, itsenäisyyden leppymätön vihaaja. Perusti muutamia vuosia sitte »Ethische Kultur» (siveellinen sivistys) nimisen aikakauslehden, jota hänen vaimonsa ja prof. Förster ovat jatkaneet. —
Yllä oleva esitys perustuu prof. Gizycki'n teokseen »Vorlesungen über soziale Ethik» Berlin 1895. En ole tällä esitykselläni tahtonut lausua mitään omasta kannastani enkä sen takia ryhtynyt missään G:n mielipiteitä omasta puolestani tarkastamaan.

^[20*] Missä määrin ja minkä ajan kuluessa tämä on toteutuva, siitä ollaan, kuten tunnettu, eri mieltä; kaasutehtaat, rautatiet, vesijohdot y. m. ovat nykyään jotenkin yleisesti joko valtion tahi kunnan huostassa. — Lisättäköön, että G. yleensä ei puolusta liian äkkipikaisia tahi hätäistä muutoksia. Sosialistit eivät ole lukeneet häntä täydelleen omaksensa, varsinkin sen takia, ettei hän voinut hyväksyä Marx'in materialistista historiankäsitystä (k. esim. Mehringin lausuntoa Neue Zeit'istä XIII, I siv. 740).

^[21*] Katso tästä ylempänä kirj. »Naisasiasta sananen».

^[22*] Katso Työv. kal. IV siv. 49.

Toimituksen viitteet:

^[1] Fraktuuralla painetun alkutekstin w:t on tässä muutettu v:iksi. Muutoin teksti on jätetty alkuperäiseen asuunsa, vain selvät painovirheet on korjattu. MIA huom.

Suomenkielinen N. R. af Ursin -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto