Julkaistu: 1918
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »N. Lenin. Piirteitä elämästä ja toiminnasta». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 27. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1918.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Teoksensa on tekijä omistanut Leninin puolisolle,
Kirjaseni tov. Leninin elämästä ja toiminnasta ilmestyy painosta eri kielillä. Muita minua ilahuttaa erityisesti sen ilmestyminen suomenkielisenä käännöksenä.
Siitä, että tov. Leninin mielenkiintoa erityisesti herätti Suomen suuri työväen vallankumous, ei tarvitse puhuakaan. Ja meidän kaikkien kanssamme hän suri niinä katkerina hetkinä, jolloin Suomen työväen vallankumous tukahulelliin suomalaisen ja saksalaisen porvariston yhteisin ponnistuksin, eikä Neuvosto-Venäjä kyennyt suojelemaan suomalaisia veljiä tältä iskulta.
Tov. Lenin tuntee läheisesti suomalaisen työväen liikkeen ja sen toimihenkilöt. Hän asui pitkän aikaa Suomessa vuosina 1906–07. Suomessa hän oleskeli piiloteltuna vuoden 1917 elo–lokakuussa, niiden inhottavien vainojen aikana, joitten alaiseksi hän joutui Kerenskin hallituksen taholla. Ja tov. Lenin on aina uskonut Suomen proletariaatin järjestämiskykyyn ja vallankumouksellisuuteen.
Tällä hetkellä, meidän kirjotlaessamme näitä rivejä, koko Europassa syttyy vallankumouksellisen palon liekki. Suomessakin elpyy työväen vallankumous. Neues Leben spriesst aus den Ruinen... (Uusi elämä versoo raunioista). Kiihkeästi toivomme voittoa Suomen työväenluokalle.
Työväen vallankumous Suomessa on nouseva, kuten Fenix-lintu tuhkasta. Ja nyt se tulee olemaan voittamaton...
18–11—18. G. Sinovjev.
Tämä kirjanen on Pietarin Neuvoston syyskuun 6 päivän istunnossa pitämäni puheen pikakirjotusjäljennös. Toverit ovat kehottaneet minua julkaisemaan tämän puheen eri kirjasena, jotta tov. Leninin elämäkertaan voisivat tutustua mahdollisimman laajat työläisten ja talonpoikain kerrokset.
Minun puheessani on tietenkin annettu vain kaikkein pintapuolisin kuvaus tov. Leninin elämästä ja toiminnasta. Aijoin kehittää ja täydentää tätä puhettani, mutta kiireelliset työt valitettavasti eivät sallineet minun edes huolellisesti lukea läpi pikakirjotusmuistiinpanoa. Tunnen, etten ole sanonut kymmenettäkään osaa siitä, mitä voidaan ja mitä on sanottava tov. Leninin elämästä ja toiminnasta.
Tämä kirjanen laskee vain heikon alun sille tov. Lenin elämäkerralle, joka tulee vielä kirjotettavaksi. Enempää tämä kirjanen ei tavottelekaan.
Pietarin Neuvosto päätti samalla kertaa julaista tämän kirjan myöskin ranskan, saksan ja englannin kielillä.
Minun on lisäksi vielä pyydettävä tov. Leniniltä anteeksi sitä, että olen rohjennut kertoa julkisesti yhtä ja toisia sellaista, jonka tov. Lenin varmasti olisi kernaimmin jättänyt laajalle yleisölle tunnetuksi tekemättä. Työväenluokan täytyy tuntea tunnustetun johtajansa elämäkerta.
G. Sinovjev.
Toverit! Viime viikkoa voidaan nimittää Leninin viikoksi. Minä en luule liioittelevani, jos sanon, että jokainen Pietarin, koko Venäjän ja koko maailmankin kunnon työläinen, mikäli hänen tietoonsa on ehtinyt viesti murhayrityksestä toveri Leniniä vastaan, on näinä levottomina päivinä alinomaa ajatellut: paraneekohan kansainvälisen kommuunin haavoitettu johtaja? Ja minä olen onnellinen, toverit, saadessani ilmottaa teille iloisen tiedon: tänään me voimme — vihdoinkin! — pitää toveri Leninin parantumisen täysin taattuna. (Myrskyisiä suosionosotuksia).
Toverit, minun käsissäni on toveri Leninin itsensä kirjotlama sähkösanoma. (Myrskyisiä suosionosotuksia). Tämä sähkösanoma on lähetetty tänään klo 1.10 ip. Kremlistä. Tämä on nähtävästi toveri Leninin ensimäinen sähkösanoma hänen parantumisensa alkamisen jälkeen. Tov. Lenin tekee meille eräitä asiallisia huomautuksia ja päättää sähkösanomansa seuraavilla sanoilla: »Asiat luistavat rintamalla hyvin, en epäile niiden lähtevän luistamaan vieläkin paremmin». (Suosionosotuksia). Näin ollen toverit on selvää, että toveri Lenin tulee elämään (suosionosoluksia) peloksi kommunismin vihollisille ja iloksi kommunisti-proletaareille.
Toverit! Itsestään selvää on, ettei tässä salissa ole ainoatakaan ihmistä, joka ei täydelleen tietäisi mikä on Lenin. Jokainen työläinen on kuullut Leninistä, tietää, että hän oh jättiläismäinen henkilö koko maailman työväenliikkeen historiassa. Jokainen on siinä määrin tottunut »Lenin»-sanaan, etten vaivu miettimäänkään mitä nimenomaan loppujen lopuksi toveri Lenin on tehnyt kansainvälisen ja venäläisen työväen liikkeen hyväksi. Jokainen proletaari tietää, että Lenin on — johtaja, Lenin on — maailman kommunismin apostoli. (Suosionosotuksia). Mutta minä ajattelen, toverit, että me emme voi tänään antaa suurempaa kunnioitusta opettajallamme ja johtajallemme kuin että minä, joka tunnen toveri Leninin elämäkerran riittävän tarkasti — minulla on ollut onni yli kymmenisen vuotta työskennellä käsi kädessä toveri Leninin kanssa mitä kiinteimmässä yhteistyössä — että minä käytän hyväkseni tämänpäiväistä kokousta kertoakseni sekä nuoremmille ystäville että vanhemmille tovereille, joilla ei ole ollut tilaisuutta niin läheltä seurata toveri Leninin toimintaa, vaikkapa lyhyestikin todellisen toveri Leninin elämäkerran.
(Huutoja: pyyydämme, pyydämme).
*
Vladimir Iljitsh Lenin-Uljanov on nyt 48 vuoden ikäinen. Hän syntyi vuonna 1870, huhtikuun 10 päivänä Simbirskin kaupungissa. Ja 48 ikävuodestaan on toveri Lenin melkein kokonaista 30 vuotta omistanut työhön vapausliikkeen hyväksi.
Toveri Leninin isä, syntyperältään talonpoika, työskenteli Volgan varrella kansakoulujen johtajana ja oli piirinsä kaupunkina maalaiskoulujen opettajien suuressa suosiossa.
Tov. Leninin äidin minä tunsin henkilökohtaisesti. Hän kuoli vuonna 1933. Aleksanteri III mestautti hänen vanhimman poikansa Aleksanteri Uljanovin. Siitä lähtien hän kohdisti äidillisen hellyytensä Vladimir Iljitshiin. Ja tov. Lenin vuorostaan rakasti hellästi surun koukistamaa äitiään.
Eläessään maanpaossa, tsaarin hallituksen takaa ajamana, tov. Lenin irtautui kiireimmäslä työstä käydäkseen varta vasten Ruotsissa katsomassa siellä äitiään ja ilostuttaakseen hänen elämänsä viimeiset päivät.
Päätettyään opintonsa gymnasiossa Vladimir Iljitsh liittyi Kasanin yliopiston lainopilliseen tiedekuntaan. Pääkaupungin yliopistot olivat häneltä suljetut, telotetun terroristin veli kun oli. Ylioppilaana Vladimir Iljitsh ei kuitenkaan ollut pitkää aikaa. Kuukauden kuluttua hänet erotettiin yliopistosta ylioppilaitten vallankumoukselliseen liikkeeseen osanoton vuoksi. Vasta neljän vuoden kuluttua Vladimir Iljitshin onnistui suorittaa tutkinnot.
Lainopillinen ura ei kuitenkaan viehättänyt toveri Leniniä. Vladimir Iljitsh kertoi aina hyvin humoristisin värein muutamista päivistään asianajajan »uralla». Toveri Leniniä veti vallan toiseen suuntaan. Hän pyrki vallankumoukselliseen toimintaan.
*
Toveri Lenin on ikäänkuin »kansan»-vallankumouksellisten, narodnikkojen vanhan polven ja vallankumouksellisten marxilaisten uuden polven rajalta. Tov. Lenin itse otti osaa ylioppilaiden narodnikkiryhmiin, mutta jo siihen aikaankin kuului puoliksi marxilaisten leiriin.
Vladimir Iljitsh on kuitenkin verisitein yhdistetty vallankumouksellisten terroristien ensimäiseen polveen, niitten mainehikkaitten toimihenkilöiden ryhmään, joitten nimet loistavat vielä nytkin kuin häikäisevät tähdet, sen vuoksi, että he tappoivat ei kansan ystäviä, kuten nyt tekevät oikeisto-sosialistivallankumouksellisten kurjat kätyrit, vaan tappoivat tyranneja ja kansan pyöveleitä. Vladimir Iljitsh on verellä liitetty tähän taistelijapolveen. Hän on sidottu siihen veljensä Aleksanteri Iljitsh Uljanovin kautta, joka oli Narodnaja Voljan huomattava toimihenkilö ja jonka tsaarihallitus tästä syystä vuonna 1887 hirtätti.
Itse toveri Lenin ei ole koskaan ollut narodnaja voljalainen. Mutta hän on aina opettanut meitä mitä lämpimimmin kunnioittamaan tätä loistavaa vallankumouksellisten toimitsijain seuruetta, vallankumouksellisten narodnikkojen ensimäistä polvea. Siitä saakka kuin Lenin on alkanut elämään tietoista politillista elämää, hän ei ole koskaan kannattanut narodnikkojen teorioita. Hän saavutti kuuluisuutta silloin kuin alotti taistelun vallankumouksellista narodnikkalaisuutta vastaan. Hän oli räikeä Mihailovskin vastakohta. Ensimäisen maineen sosialistisen toiminnan tantereella hän saavutti juuri taistelussaan narodnikkalaisuutta vastaan. Mutta kukaan ei kunnioittanut niin, kukaan ei niin opettanut työläisiä kunnioittamaan näitä ensimäistä tsarismia vastustavia taistelijoita kuin Vladimir Iljitsh.
Toveri Leninin mielestä olivat sellaiset toimihenkilöt kuin Scheljabov ja Sofia Perovskaja saavuttamattoman korkealla — taistelijat, jotka nostivat kapinalipun ja lähtivät pommein ja revolverein tsaaria vastaan 1870-luvun lopussa ja 1880-luvun alussa, jolloin Venäjä oli kansojen vankila, jolloin kaikkien vapauden ystävien oli niin raskasta hengittää, jolloin työläiset Venäjällä vasta alkoivat muodostua luokaksi... Vladimir Iljitsh käsitti hyvin kuinka todellisen suuret ja mittaamattomat ansiot on Venäjän vallankumouksen ensimäisillä julistajilla.
Ja toveri Lenin ei kieltäytynyt tästä perinnöstä. Hän puhui: tämä perintö kuuluu juuri meille. Meidän tehtävämme on viedä eteenpäin kauvemmaksi sitä asiaa, jonka Scheljabow alotti. Scheljabow, joka yhdistäytyi työväenluokkaan ja asetti päiväjärjestykseen sosialistisen vallankumouksen, — oli siis bolshevikki, oli kommunisti. Voidaksemme uusissa yhteiskuntaoloissa suorittaa Scheljabovin työtä, täytyy meidän tulla vallankumouksellisiksi marxilaisiksi, meidän täytyy hengittää yksin rinnoin työväenluokan kanssa, ainoan meidän päiviämme vallankumouksellisen luokan kanssa, sen luokan, joka ei voi vapauttaa itseään vapauttamatta koko maailmaa.
Vladimir Ujitsh erikoisesti rakastaa ja on ylpeä ensimäisestä suuresta työväen johtajasta, puuseppä Stepan Halturinista. Lenin ei tuntenut häntä henkilökohtaisesti, hän tunsi hänet kertomusten ja kirjojen perusteella, kuten mekin tunnemme hänet. Te tunnette tämän nerokkaan proletaarin elämäkerran, joka ei ainoastaan räjäyttänyt Talvipalatsia, vaan suoritti jotakin paljon suurempaa: hän nosti ensimäisenä valtiollisen taistelunlipun tsarismia vastaan työväenluokan nimessä. Tov. Lenin puhui, kun meillä tulee olemaan satoja tälläisiä proletareja kuin Halturin, kun he eivät tule olemaan yksinäisiä, jotka menevät pommi taikka revolveri kädessä yhtä tai toista ministeriä vastaan, kun he asettuvat miljoonaisen työväenluokan johtoon, — silloin me olemme voittamattomia, silloin tulee tsarismin ja sen jälkeen porvaristonkin herruudesta loppu.
Erityisesti pistää silmään toveri Leninin sydämellinen suhde niihin prolelaareihin, jotka jossakin määrin osoittautuivat etevämmiksi suuressa joukossa. Eräs sellainen toimitsija, jota tov. Lenin kaikkein enimmin piti arvossa ja suosi, oli työläinen Ivan Vasiljevitsh Babushkin, jonka kanssa tov. Lenin alotti täällä Pietarissa työnsä 1800-luvulla, jonka kanssa yhdessä perusti työväen järjestöryhmiä, yhdessä johti ensimäisiä työväen lakkoja, yhdessä otti osaa »Iskra»-järjestön perustamiseen. Tämä toveri esitti huomattavaa osaa vuoden 1905 vallankumouksessa ja ainoastaan sattumalla Vladimir Iljilsh kuuli v. 1907 siperialaisilta ystäviltään, että kenraali Rennenkampf ammutti Babushkinin Siperiassa.
V. Babushkiniä ja Shelgunovia, joka elää vielä ja jonka pietarilaiset proletarit tuntevat (hän on nyt tullut sokeaksi), näitä työväestön keskuudesta nousseita huomattavia taistelijoita, tov. Lenin rakasti kuin veljiään, asetti heidät meidän esikuvaksemme, näki heistä syntyvän työväen vallankumouksen todellisia edelläkävijöitä, sen todellisia johtajia.
*
Toveri Leninin toiminnan ensimäinen kausi kului ylioppilaiden ryhmissä, kuten monien muitten inlelligenssin keskuudesta lähteneitten vallankumouksellisten. Kun tov. Lenin eroteltiin Kasatun yliopistosta, niin hän ilmestyi Pietariin. Ja hän kertoi meille, kuinka hän saatuaan jo Samarassa hieman tartuntaa marxilaisista aatteista, kuljeskeli pitkin Pietaria ja haeskeli marxilaista. Elätkö ihminen, vastaa — kutsui tov. Lenin kehottaen. Mutta marxilaisten »suku» oli silloin hyvin harva. Marxilaista ei löytynyt Pietarissa, häntä täytyi hakea lamppu kädessä päivällä. Narodnikit hallitsivat intelligenssin älyä, ja työväenluokka vasta alkoi herätä valtiolliseen elämään.
Ja silloin nuori toveri Lenin vuoden parin päästä muodostaa ensimäisiä työväen ryhmiä sekä liittää ympärilleen ensimäisen intelligensi-marxilaisten ryhmän. Mutta jo lyhyen ajan kuluttua Lenin heiluttaa miekkaansa kirjallisella alalla narodnikkien vanhaa johtajaa, K. K. Mihailovskia vastaan. Lenin (Iljinin salanimellä) esiintyy julkaisten sarjan loistavia taloudellisia kysymyksiä koskevia kirjoluksia, jotka valloittavat hänelle heti tunnetun nimen. Ja heti on narodnikkien intelligensiryhmissä havaittavissa eräänlaista levottomuutta. Joku voimakas ja väkevä kuohutti pikkuporvarillista lammikkoa. Alkaa veden liikehtiminen. Näköpiiriin ilmestyi uusi henkilö. Joku herättelee. Uudet, raikkaat tuulet rupeavat puhaltamaan.
Pietarissa tov. Lenin yhdessä muitten marxilaisten toimihenkilöiden kanssa ja yhdessä ensimäisten työläisten kanssa, joista minä jo puhuin, perustaa »Taisteluliiton työväenluokan vapauttamiseksi». Tämän järjestön valtuuttamana hän johtaa ensimäisiä työväen lakkoja, kirjoittaa ensimäiset yksinkertaiset ja vaatimattomat hehtograafilla monistetut julistukset, joissa esittää pietarilaisten työläisten taloudelliset vaatimukset. Näihin aikoihin Lenin julkaisee ensimäisen salaisen lentokirjasen »Sakoista», joka on nyt jo unohdettu, mutta joka selvyytensä ja kansantajuisuutensa vuoksi on marxilaisuuden kansantajuistuttamisen klassillinen esimerkki.
Niihin aikoihin juuri seuraavat olivat vetovoimana: sakkojen johdosta kiihotettiin, yllytettiin taloudellisiin yhteentörmäyksiin, jokainen taloudellinen lakko pyrittiin kohottamaan valtiollisen tapahtuman tasolle. Ja Vladimir Iljitsh antautui hänelle ominaisella kiihkeydellä tähän työhön. Hän viettää päivät ja yöt työväen kortteleissa. Poliisi ajaa häntä takaa. Hänellä on ainoastaan pieni ryhmä ystäviä. Melkein kokonaisuudessaan niin sanottu sen ajan vallankumouksellinen intelligensi vastaanottaa hänet epäystävällisesti. Se oli aikaa, joka ei ollut kovinkaan kaukana siitä, jolloin narodnikit polttivat Plehanovin ensimäisiä marxilaisia teoksia, joista Lenin ammensi oppia.
Ja toveri Lenin aukoi tässä uutta uraa. Tov. Leninin koko toiminnasta yleensä te voitte huomata, että hän esiintyi uudistajana, hän kulkee vasten virtaa, hän aukoo uutta vakoa yhteiskunnallis-valtiolliseen elämään. Ja 90-luvulla tuli hänen osalleen aukaista Pietarissa uusi ura, luoda, yhdistää ensimäiset työväen joukkueet, ensimäiset joukkueet todellista työväen intelligensiä, josta nousi useampi kuin yksi nykyisen työväen vallankumouksen johtaja.
Hyvin usein nyt ilmestyy Kansankomissarien Neuvostoon, yleisvenäläiseen neuvostojen edustajakokoukseen työläisiä kaukaisesta Siperiasta, jostakin Uralilta, jotka nyt ovat neuvostojen puheenjohtajia, paikallisen liikkeen johtajia. He tulevat tov. Leninin luokse ja rupeavat muistelemaan: muistatteko kuinka me 90-luvun alussa teidän kanssanne siellä ja siellä keitetyn sopan takia julkaisimme sellaisen ja sellaisen lentolehtisen taikka johdimme sellaista ja sellaista lakkoa. Toveri Lenin ei aina muista niitä tapauksia, liian paljon ihmisiä on ollut hänen tiellään. Mutta kaikki nämä työläiset muistavat hänet. He tietävät, että hän on ollut heidän opettajansa, että hän on ensimäisenä sytyttänyt heissä kommunismin kipinän. He tietävät, että hän oli heidän todellinen ystävänsä ja johtajansa.
90-luvun loppupuolella tov. Leninin täytyi pitkänlaisen vankilassa olon jälkeen lähteä karkoitusalueelle. Ja siellä hän ryhtyy laajaan tieteellis-kirjalliseen toimintaan. Siellä hän kirjoitti useita teoksia, joista minä pysähdyn kahteen. Ensimäinen teos on pienehkö lentokirjanen: »Venäläisten sosialidemokratien tehtävät». Tätä lentokirjasta lukevat nykyisin harvat. Mutta se jää marxilaisen ajatuksen helmeksi, joka sisältää kysymyksen sosialistisen liikkeen kohtaloista taloudellisesti takapajulla olevassa maassa. Silloin ei ollut vielä ratkaistu lopullisesti kysymys: missä suhteessa täytyy olla työläisten valtiollisen taistelun tsarismia vastaan ja proletariaatin taistelun porvaristoa vastaan taloudellisten vaatimusten ja sosialismin puolesta.
Nyt, toverit, kaikki tämä näyttää meistä aapiselta, mutta silloin tämä kysymys ei läheskään ollut niin selvä. Surullisen kuuluisat »ekonomistit», meidän menshevikkiemme edelläkävijät, esittivät asian siten, että valtiollinen taistelu on jätettävä vapaamieliselle porvaristolle, mutta työväen tehtävä on taistella — ruplan lisäkopekasta. Plehanov-vainajan jälkeen teki toveri Lenin (tässä on sanottava, että hän otti Plehanovilta sangen paljon) mainiosti selvää Venäjällä taistelevista yhteiskunnallisista voimista.
— Me emme saa odottaa työväen puolueen muodostamista Venäjällä siihen saakka kuin olemme vallanneet valtiollisen vallan. Ei, sanoi toveri Lenin, me emme ole jääneet sata vuotta jälkeen Europasta, sitä varten, että nyt välttämättä odottelisimme työväen puolueen järjestämistä, siksi kunnes meidän porvaristomme nousee valtaan. Ei, juuri nyt, tsarismin taakan ja ikeen alla, näissä epätoivon raskaissa olosuhteissa meidän täytyy ja me tulemme luomaan itsenäisen, sosialistisen työväen luokkapuolueen, joka jo nyt taistelee sekä tsarismia että porvaristoa vastaan.
Mainitun lentokirjasen käsikirjotus saatiin ulkomaille »Työn vapautus -ryhmälle». Sveitsissä toimi siihen aikaan ryhmä, johon kuuluivat Plehanov, Akselrod ja Sasulitsh, sosialidemokratian ensimäiset perustajat Venäjällä. He olivat silloin eläneet maanpaossa jo lähes 15 vuotta. Ja kun heidän käsiinsä tuli Leninin käsikirjotus, niin se oli heille ensimäinen viesti syntyvästä keväästä. Ja juuri Pavel Akselrod, joka on joskus ollut sosialisti ja on osannut erottaa työväenluokan todelliset johtajat, — Akselrod, kun hän sai kärikirjotuksen oli ihastuksissaan. Hän puheli silloin ystäviensä parissa, että meidän sosialidemokratiamme riveihin on ilmestynyt mitä suurin voima, että ensi luokan uusi tähti nousee. Akselrod kirjoitti Leninin lentokirjaan alkulauseen, jossa ei löytynyt kyllin kehuvia sanoja, joilla olisi Leniniä kiittänyt. Hän puhui, että ensimäiseksi Plehanovin jälkeen ilmestyy työväenliikkeen johtaja, käytännön mies, että Lenin on kyky, jolle on taattu tavaton tulevaisuus...
Ja tässä tapauksessa Akselrod ei erehtynyt, se täytyy hänen ansiokseen merkitä.
Samalla karkotuskaudellaan toveri Lenin kirjotti todellisesti tieteellisen teoksen »Kapitalismin kehitys Venäjällä», kirjan, jonka pitäisi tulla ja on huomattavassa määrin tullutkin, jokaisen työläisen käsikirjaksi. Tässä kirjassa tov. Lenin selitti välinsä narodnikkien kanssa, meidän intelligenssimme kokonaisen polven ajatusten silloisten valtiaiden kanssa. Tässä teoksessaan hän osotti loistavasti, että Plehanov oli oikeassa väittäessään, ettei Venäjäkään sivuuta kapitalismin aatetta. Kokonaisella numerosarjalla hän osotti, että meidän maamme siirtyi jo 90-luvulla kapitalismin vaiheeseen. Hän antoi perinpohjaisen ja selvän analyysin maanviljelyksen kehityksestä Venäjällä ja kapitalismin tunkeutumisesta siihen. Mahtavan tieteellisen koneiston avulla tov. Lenin analysoi maan koko talouden, niin kaupungin kuin maaseudun talouden. Ja tästä rauhallisesta, objektiivisestä analyysistä ihan itsestään purkautuivat vallankumoukselliset johtopäätökset työväenluokan tehtävistä.
Tämän tov. Leninin teoksen ovat porvarillisetkin professorit tunnustaneet suureksi tieteelliseksi teokseksi. Vuonna 1902 ollessani ylioppilaana yhteiskunnallisten tieteitten opistossa Pariisissa, jonka olivat perustaneet professori Kovalevskij y.m., minä itse kuulin professori Maksim Kovalevskilta hänen mielestään suurimman kehunnan Vladimir Iljitshistä. Hän sanoi: mikä mainio professori olisi voinut Leninistä tulla! Professori Kovalevskin mielestä tämä oli kaikkein korkein kiitos. Niin, toveri Leninistä olisi voinut tulla mainio professori, mutta hänestä tulikin työväen Kommunin johtaja, ja tämä on minun mielestäni enemmän kuin kaikkein nerokkain nerokkaimmista professoreista (suosionosoluksia).
Samana karkotusaikana ja vähän ennen karkotusmatkalle joutumistaan, tov. Lenin alotti taistelun toisellakin sivustalla. Taistellen yhdellä kädellään Mihailovskin y.m. kautta esiintyviä narodnikkeja vastaan, hän samassa alotti teoreettisen taistelun niin sanottua laillista marksilaisuutta vastaan. Minä en voi tässä pysähtyä yksityiskohtaisesti tarkastamaan tätä kysymystä. Mutta monet teistä tietävät, että 90-luvulla Venäjällä muodostui kokonainen, verrattain laaja suunta, joka tunnetaan laillisen marxilaisuuden nimellä. Sen johdossa olivat P. Struve, Tugan-Baranovskij ja monet muut vastavallankumouksellisen porvariston nykyiset johtajat. Tällä suunnalla oli syvä yhteiskunnallinen perusta. Silloiset vapaamieliset hakivat yhteiskunnallista ainesta, johon he olisivat voineet nojata taistelussaan porvarillisten vapauksien puolesta tsarismia vastaan. Ja he näkivät, että lukuunottamatta työväenluokkaa ei muuta ollut. He näkivät, että narodnikit »vaarinaikuisine teorioineen», joka vakuutti, ettei meillä tule olemaan kapitalismia, ovat ilmeisesti väärässä. Ja he rupesivat tuppautumaan, tarrautuivat marxilaisuuteen, puristaen siitä pois sen vallankumouksellisen sielun ja muodostaen sen kesytetyksi »lailliseksi marxilaisuudeksi».
Taistelussa narodnikkejä vastaan olivat lailliset marxilaiset tilapäisesti meidän liittolaisiamme. He, samaten kuin mekin, taistelivat Mihailovskin kanssa. Ja yhteen aikaan meillä oli heidän kanssaan määrätty liitto. Mutta tov. Leninin herkkä korva kuuli vääriä ääniä jo Pjotr Struven ja kump. ensimäisissä teoksissa. Lenin lausui heti, että he ovat liittolaisia ainoastaan hetken aikaa, ja että he loppujen lopuksi kavaltavat meidät.
Huomiota herättävää oli Leninin arvostelu P. Struven tunnetusta teoksesta »Arvostelevia huomautuksia» (Krititsheskija Sametkij). Struvea pidettiin pitkät ajat sosialidemokratina. Hän julkaisi paljon melua aiheuttaneen Mihailovskia vastaan suunnatun kirjansa »Arvostelevia huomautuksia». Tätä kirjaa arvostelivat sekä Plehanov että Lenin. Plehanov arvosteli sitä hänelle ominaisella kirjallisen akademikon loistolla; Lenin arvosteli sitä toisin. Minä tunnen ja tiedän, lausui Lenin, että vuoden parin päästä Struve erkanee työväenluokasta ja kavaltaa meidät porvaristolle. Struven kirja päättyi sanoilla: »tunnustakaamme valistumattomuutemme ja mennään kapitalismin oppilaiksi». Näitä sanoja on harkittava, lausui Lenin. Kun ei vaan päättyisi siten, että tämä Struve menee ottamaan oppia ei kapitalismista, vaan kapitalisteilta. Ja vaikka Struve oli Leninin toveri ja osotti arvaamattomia palveluksia niin toveri Leninille kuin silloiselle sosialidemokratiallekin, niin Vladimir Iljitsh hänelle ominaisella jäykkyydellä ja johdonmukaisuudella nosti hälyytyksen heti kun kuuli Struven sanoissa väärän soinnun. Hän asettui taistelemaan Struvea vastaan ja salanimellä Tulin esitti sensuurin polttamassa julkaisussa kirjoituksen, jossa selitti tarkoin hra Struvelle tarkastaen jokaista hänen lausettaan ja jokaista hänen väitteitään, että te ehkä hra Pjotr Struve mahdollisesti itsekään sitä huomaamatta pidätte itse itseänne työväen liikkeen vilpittömänä kannattajana, mutta teidän uutuksissanne minä kuulen porvarillista vanhuutta.
— Te olette porvarillinen ideologi, te siirrytte ehdottomasti porvariston leiriin ja rikotte välinne työväenluokan kanssa. To olette itse syypää siihen, sillä te pidätte työväenluokkaa välikappaleena eikä päämääränä. Se on teille tärkeänä voimatekijänä tsaaria vastaan. Ja te tahdotte käyttää sitä antamatta sille mitään. Suvaitkaa, että ollaan sallimatta tätä teille. Me olemme näihin asti taistelleet tsaaria ja porvaristoa vastaan, mutta me julistamme vielä yhden rintaman — me tulemme taistelemaan »laillista» marxilaisuutta vastaan. Me kannatamme todellista, vallankumouksellista marxilaisuutta ja hylkäämme teidän käjjettömän »laillisen» marxilaisuutenne.
Näin puhui toveri Lenin.
*
Näin päättyy toveri Leninin toiminta ennen Siperiaan karkotusta ja itse karkoitusaikana. 90-luvun alussa tov. Lenin joutuu ensimäisen kerran maanpakolaisuuteen.
Maanpaossa Lenin oli kahdesti. Hän vietti niin useita vuosia. Toisen maanpakolaisuuskauden aikana sain minä ja useat toverit olla hänen mukanaan. Ja kun meidän oli ikävä ja raskas olla, varsinkin viime aikana, sodan aikana, jolloin meidän mielemme lannistui (ne toverit, jotka ovat olleet maanpaossa tietävät, mitä se merkitsee, kun vuosikausiin et kuule puhuttavan Venäjää, jolloin ikävöiden kaihoat venäjänkieltä), toveri Lenin puheli, mitä te valitatte, onko tämä maanpakolaisuutta? Plehanow ja Akselrod olivat maanpaossa, 25 vuoden aikana he saivat silmänsä sokeiksi katsoa ennen kuin näkivät ensimäisen vallankumouksellisen työläisen.
Itse asiassa Vladimir Iljitsh itse nääntyi maanpaossa kuin leijona häkissään. Ei ollut mihin hän olisi kohdistanut ehtymättömän mahtavan tarmonsa, ja hän pelastautui vain sillä, että vietti tiedemiehen elämäntapaa. Hän teki sitä saman mitä teki Marx maanpakolaisuudessaan. Hän vietti 15 tuntia päivästään kirjastossa ja kirjojen ääressä, ja niinpä onkin hän nykyisin yksi kaikkein sivistyneimpiä marxilaisia ja yleensä meidän aikamme kaikkein sivistyneimpiä ihmisiä.
Mutta palatkaamme ensimäiseen maanpakolaiskauteen.
Vuonna 1901 Lenin yhdessä hänelle silloin läheisen henkilöryhmän (Martovin, Potresovin) kanssa ryhtyy julkaisemaan »Iskra» (Kipinä) sanomalehteä. Nykyisin vain harvat ovat selvillä »Iskran» merkityksestä. Mutta »Iskra»-lehti oli historiallinen sanomalehti, johon kiinteästi liittyy tov. Leninin nimi. Sekä viholliset että ystävät puhuivat: »Leniniläinen» Iskra. Näin tapahtui useasti. Kaikkialla, milloin ja missä tahansa Lenin työskenteli järjestöryhmissä, toimituksessa, keskuskomiteassa taikka vihdoin nyt Kansankomisaarien neuvostossa, — aina siihen järjestöön liimattiin nimike: leniniläinen. Niin, Iskra oli leniniläinen, eikä se siitä kärsinyt, se ainoastaan voitti siitä. (Suosionosotuksia.) Ensimäinen Leninin tärkeimmistä kirjotuksista »Iskrassa» oli »Mistä alettava». Tässä kirjotuksessa Lenin kehitti työväen liikkeen ja Venäjän vallankumouksen koko lähimmän ohjelman. Hän viitoitti siinä täydellisesti meidän ohjelmamme ja vallankumouksellisen taktiikkamme perusteet.
Jo tästä Leninin ensimäisestä kirjotuksesta te löydätte melkein koko bolshevismin sisällyksen. Mutta tämä kirjotus oli ainoastaan luonnos Leninin huomattavaan kirjaan, jonka nimi on: »Mitä on tehtävä». (Tshto djelatj.)
Kaiken sen ympärillä, mitä Lenin kirjoittaa, on aina taistelun tuoksina. Kukaan ei voi jäädä välinpitämättömäksi hänen kirjotuksistaan. Voidaan vihata Leniniä, voidaan rakastaa häntä mielettömyyteen saakka, mutta puolueettomaksi ei voida jäädä. Kirjasessaan »Mitä on tehtävä» Lenin määritteli ja ratkaisi vallankumouksellisessa hengessä kaikki liikkeen silloisen vaiheen polttavat kysymykset, ja monia kuukausia, vuosia tämä kirja herätti ajatuksia, sen ympärillä kiehuivat intohimot, siitä väiteltiin, sen ympärillä tapahtui erkaneminen kahdeksi sovittamattomaksi leiriksi.
»Iskra» julisti leppymättömän taistelun niin sanottua »ekonomismia» vastaan. Se taisteli opportunismin kaikkinaisin ilmenemismuotoja vastaan, ja samalla ekonomismia, toisin sanoen, tulevaa menshevismiä vastaan. Se lähti myöskin tarmokkaaseen taisteluun sosialistivallankumouksellisten seikkailupolitiikkaa vastaan. Eikä koskaan ole ollut niin selvää millainen kaukonäkijä tov. Lenin oli sosialistivallankumouksellisten puolueeseen nähden, ennustaessaan jo vv. 1902–1903 sosialistivallankumouksellisten puolueen kohtalon. Ajatelkaahan vain! 15 vuotta sitten, jolloin sosialistivallankumouksellisten puolue vasta oli syntymäisillään, jolloin sen riveissä oli vielä entisen Narodnaja Voljan huomattavia toimihenkilöitä, jolloin meillä ei ollut sitä suurta valtiollista kokemusta, minkä meille vallankumous antoi — minkälainen oli silloin tilanne? Esiintyy sosialistivallankumouksellisten puolue, joka vakuuttaa taistelevansa sosialismin puolesta, joka ilmottaa olevansa vasemmistolaisempi kuin »Iskra». Ja silloin nousee vielä aivan nuori toveri Lenin ja heittää rohkeasti koko maailman nähden heille nimityksen »vallankumoukselliset seikkailijat». Ja Lenin ilmottaa: te, herrat sosialistivallankumoukselliset, olette pikkuporvariston edustajia, ettekä sen enempää. (Suosionosotuksia.)
Kun Lenin lausui, että sosialistivallankumouksellisten puolue on pikkuporvarillinen puolue, häneen sinkoilivat salamat ja ukkoset. Puhuttiin, että Leninillä on kehno luonne, että hän on ihmisvihaaja jne. Nyt te näette, että se oli todella profeetallinen ennustus. (Suosionosotuksia.) Nyt me tiedämme, ettei ole kohtalokkaimpia kirjaimia venäläisessä kirjaimistossa kuin »s. v.» (»s.-r.»). Minkä vuoksi tämän puolueen kohtalo oli näin kohtalokas? Sen vuoksi, että nimittäessään itseään sosialistiseksi se olikin toden teolla pikkuporvarillinen puolue. Tov. Lenin oli oikeassa sanoessaan, että he eivät ole sosialisteja, vaan pikkuporvariston edustajia, että parhaimmassa tapauksessa he ovat yksityisiä vallankumouksellisia romantikkoja, mielikuvittelijoita eikä enempää.
Nyt meillä on suunnaton, korvaamaton puolentoista vuosikymmenen, vuoden 1905 ja vv. 1917/18 vallankumouksen kokemus. Mutta viisitoista vuotta sitten ennustaa oikea totuus, määritellä sosialistivallankumouksellisten puolueen todellinen arvo, — siihen tarvitaan melkein profeettaa. Sitä varten tarvittiin suunnaton vallankumouksellis-marxilainen selvänäköisyys, sanalla sanoen, sitä varten täytyi olla Lenin. (Suosionosotuksia.)
Leniniläinen »Iskra» ei johtanut ainoastaan valtiollista taistelua, se johti suunnatonta järjestäytymistyötä. »Iskra» pani kokoon hajallaan olevaa puolueemme temppeliä. Ainoastaan 90-luvun alussa muodostuivat olosuhteet, joitten vallitessa voitiin ajatella työväen puolueen luomista. Tov. Lenin asettuu tämän käytännöllis-järjestävän työn etupäähän ja muodostaa. Järjestävän komitean (Organisatsionnyj komitet) »Iskran» yhteyteen. Ja tov. Lenin, joka suorittaa tärkeimmän kirjallisen työn »Iskrassa» ja teoreettisessa aikakauslehdessä »Sarjassa», samalla tulee Järjestävän komitean sieluksi.
Tov. Leninin vaimo, Nadeschda Konstantinovna Krupskaja-Uljanova oli »Iskran» sihteeri ja Järjestävän komitean sihteeri. Mitä meidän puolueemme on velkaa hänelle — siitä voidaan ja täytyy puhua erikseen. Sanon tässä ainoastaan, että kaikessa tov. Leninin työssä puolueemme järjestäjänä huomattava osa ansioista lankeaa Nadeschda Konstantinovnalle. Kaikki kirjeenvaihto jää hänen osalleen. Yhteen aikaan hän hoitaa kirjeenvaihtoa koko Venäjän kanssa.
Kukapa keski-ikäisistä tai vanhoistakin kielletyn toiminnan miehistä ei olisi tuntenut Nadeschda Konstantinovnaa? Kenelle ei olisi ollut hänen kirjeensä saapuminen ilon sanoma? Kuka meistä suhtautui häneen muulla tavalla kuin rajattomasti luottaen ja mitä enimmän pitäen hänestä?
Ilkeässä väittelyssään Leniniä vastaan Martov nimitti kerran Nadeschda Konstantinovnaa »ylikeskus Leninin sihteeriksi». Mitäpä siitä, nyt ylpeilee koko Venäjän proletariaatti sekä »ylikeskuksestaan» että »hänen sihteeristään»...
Askel askeleelta Lenin kokosi suurella vaivalla salaista järjestöä. Ja vuonna 1903 me saimme kokoon puolueen toisen edustajakokouksen. Jo tässä historiallisessa edustajakokouksessa, jolloin puolue oli yhtenäinen, jolloin sen riveissä olivat Plehanov, Sasulitsh, Akselrod, Martov, Potresov ja muut, oli edustajakokouksen työn ensimäisistä hetkistä selvää, että meidän nuoren puolueemme todellinen johtaja on tov. Lenin.
Toveri Lenin kuvataan ihmiseksi, joka hakkaa ja leikkaa, käyttää ainoastaan kirurgin veistä eikä säästä proletariaatin rivien ehjyyttä. Mutta kun toisessa puoluekokouksessa ilmeni eron peruskohdat, niin tov. Lenin käytti kaiken vaikutuksensa estääkseen kahtiajakoa. Itse asiassa Lenin osaa pitää suuressa arvossa työväenliikkeen yhtenäisyyttä. Mutta ainoastaan — yhtenäisyyttä taistelussa sosialismin puolesta. Sosialismin aatteet ovat hänelle kaikkein kalleimmat. Ja kun hän toisessa puoluekokouksessa huomasi, ettei hänen erimielisyytensä Martovin, Akselrodin ja muitten kanssa ole pieni tilapäinen erimielisyys, että vanha opportunistinen suunta uudesti syntyy kantaen uutta lippua; että virkoamisillaan on se sama laillinen marxilaisuus, jota vastaan Lenin taisteli 90-luvun lopulla; että hänen entinen ystävänsä Martov, jonka kanssa hän oli hyvin läheisissä suhteissa, jota hän sinutteli, jonka kanssa hän oli karkotettuna, että tämä ystävä alkoi antaa kuulua soraääniä, että Plehanov, jota hän siihen saakka piti hyvin suuressa arvossa, rupesi luopumaan marxilaisuuden periaatteista; että sama Plehanov antaa jo sormensa opportunismille ia opportunismi ottaa jo kohta hänen koko kätensä, — kun Lenin näki kaiken tämän, niin silloin oli kysymys hänen puolestaan ratkaistu vääjäämättömästi. Hän sanoi: minä jään yksin, mutta nostan vallankumouksellisen marxilaisuuden lipun. Ja hän erkani Plehanovista.
Minä satuin olemaan silloin ulkomailla. Minut, nuorena sosialidemokraattina ja pari minun ystäviäni esiteltiin Plehanoville. Me olimme vielä hyvin nuoria, aivan pikkupoikia, mutta me olimme koko sielustamme myötätuntoisia toveri Leninille, me luimme »Mitä on tehtävä», tiesimme, että se on — iskralaisuuden evankeliumi. Ja silloin yritteli Plehanov pilkata Leniniä meidän edessämme. Hän lausui: te kuljette hänen perässään, mutta hän on nyt lähtenyt sellaiselle polulle, että muutaman viikon kuluttua hän kelpaa ehkä ainoastaan lintujen pelättimeksi pellolle. Lenin nosti taistelulipun minua, Plehanovia vastaan, Sasulitshia, Deutschia vastaan. Ettekö te käsitä, että se on epätasaista taistelua? Lenin on — myyty mies. Siitä hetkestä alkaen kun hän rikkoi välinsä meidän kanssamme, vanhusten »Työn vapautus» ryhmän kanssa, on hänen laulunsa laulettu. Näin puhui Plehanov. Meihin, nuorisoon tämä teki eräänlaisen vaikutuksen. Tämän ohella Plehanov liikutteli ankarasti kulmakarvojaan ja meitä hieman hirvitti tuolla vieraissa ollessamme. Me menimme toveri Leninin luo ja valitimme naivisti hänelle: noin puheli meille Plehanov. Lenin nauroi ja rauhoitti meitä: kanan poikasia syksyn tullen lasketaan, taistellaanpa, katsotaan kenen mukaan työläiset tulevat.
»Askel eteenpäin, kaksi askelta taaksepäin» — niin kuvasi tov. Lenin puolueen menshevistisen siiven kehityksen. Askel eteenpäin — ekonomismista iskralaisuuteen. Mutta sen jälkeen kaksi askelta taaksepäin — iskralaisuudesta takaisin »laillisen marxilaisuuden» vapaamielisiin aatteisiin, jotka olivat uudestisyntyneet menshevismissä. Ja tämän opportunistisen taudin uusiintumaa vastaan tov. Lenin ryhtyy mitä säälimältömimpään taisteluun.
Uuden »Iskran» vastapainoksi, jonka toimituksesta tov. Lenin erosi ja joka siirtyi menshevikkien käsiin, tov. Lenin loi ensimäisen bolshevistisen sanomalehden »Vperjod» (Eteenpäin). Tämä sanomalehti oli alussa pieni lehtipahanen, jota julaistiin ulkomailla kerätyillä rahoilla. Mutta menshevikeillä oli siihen aikaan mahtava koneisto, Plehanovin koko auktoriteetti ja muitten »pyhimysten» auktoriteetti, joukko sanomalehtiä, lentokirjasia, keskuskomitea, pää-äänenkannattaja sekä puolueneuvosto. Tov. Lenin ryhtyi ammuskelemaan menshevistista linnoitusta tästä »Vperjodiksi» nimitetystä kuularuiskusta. Mutta se ampui niin kauvas ja niin tarkkaan, että hyvin pian ei Plehanovin raskaasta tykistöstä jäänyt jälkeäkään. Ja vuoteen 1905 mennessä oli selvää, että kaikki mitä on elinvoimaista proletaarisessa, työväen Venäjässä, kaikki se tulee seuraamaan bolshevikkeja.
Kesällä v. 1905 kutsuttiin koolle ensimäinen bolshevikkien edustajakokous (virallisesti sitä nimitettiin kolmanneksi Venäjän sosialidemokratisen työväen puolueen edustajakokoukseksi), ensimäinen historiallinen edustajakokous, joka laski perustan nykyiselle kommunistiselle puolueelle. Silloin Lenin ensimäiseksi lausui, että jo esillä olevassa vallankumouksessa me emme pysyähdy porvarillisen tasavallan luomistielle. Jo silloin tov. Lenin rupesi puhumaan sosialidemokratian, europalaisen parlamentarismin mädännäisyydestä. Jo silloin Lenin puhui, että meidän vallankumouksemme tulee kulkemaan porvarillisen ja sosialistisen kumouksen keskitietä.
Raskaita olivat bolshevikeille silloiset olosuhteet; meitä painoi ei ainoastaan Venäjän, mutia myöskin ulkomaiden olosuhteet. Bebel, jota Lenin kunnioitti Saksan työväenluokan nerokkaana johtajana, käytti hyväkseen jokaista sopivaa ja vähemmän sopivaa tilaisuutta kolhaistakseen Leniniä, sanoakseen hänelle: kuinka, te vastustatte Plehanovia! Voiko olla mahdollista, että Plehanov on opportunisti!
Ja Akselrod piti työnään kertoa kaikille, jotka tahtoivat kuunnella häntä, kaskuja että Lenin on muka — toinen Netshajev, Lenin muka taistelussaan »vanhuksia» vastaan seuraa ainoastaan kunnianhimoisia tarkotusperiä. Koko kansainvälisen sosialidemokratian ilmapiiri oli silloin vihamielinen bolshevismille.
Kolmannen puoluekokouksen (t. s. bolshevikkien ensimäisen edustajakokouksen) edellä Bebel teki seuraavan palveluksen menshevikeille. Kun meidän edustajakokouksemme kokoontui, hän lähetti meille kirjeen Saksan sosialidemokratian keskuskomitean nimessä. Ja tässä kirjeessään hän lausui meille: ettekö tahtoisi lapsukaiseni sopia riitanne? Minä, Bebel tarjoan teille ja menshevikeille sovinto-oikeutta. Minkä takia kahtiajako? Jättäkää riitanne meidän sovinto-oikeutemme tuomittavaksi.
Tällaisella kirjeellä kääntyi Bebel Leninin puoleen. Lenin toi tämän kirjeen edustajakokoukselle ja edustajakokous lausui: me kunnioitamme suuresti toveri Bebeliä, mutta mikäli kysymys on meidän maassamme käytävästä taistelusta tsaaria ja porvaristoa vastaan, sallikaa siitä meidän pitää oma mielipiteemme. Ja sallikaa meidän menetellä herrojen menshevikkien kanssa siten kuin porvariston asiamiehet ansaitsevat. Bebel hämmästyi meidän edustajakokouksemme »julkeutta», mutta hänelle ei jäänyt muuta keinoa kuin levittää kätensä.
Minä kerron tämän tapahtuman näyttääkseni teille minkälainen oli ei ainoastaan Venäjän, vaan myöskin kansainvälinen ilmapiiri silloin kuin Lenin esiintyi silloisen verrattain pienehkön sosialistisen vallankumouksen armeijan merkinantajana.
*
Jo vuoden 1905 vallankumouksessa tov. Lenin sai johtavan osan. Ulkonaisesti se ei pistänyt silmiin siinä määrin kuin nykyisessä vallankumouksessa. Te tiedätte, että ensimäisen Pietarin työväen edustajain neuvoston vuonna 1905 loivat menshevikit. Mutta kaikessa käytännöllisessä taistelussaan Pietarin neuvosto jo silloin kokonaan seurasi bolshevikkeja. Kun aalto nousi, kun joki tulvi yli äyräittensä, silloin työväenluokka tunsi, että neuvostojen luominen merkitsee taistelua vallan puolesta. Ja sillä hetkellä työväenluokka tuli bolshevistiseksi.
Kun 1905 vallankumous kukistettiin, kun saapui vastavallankumous, kun me rupesimme tekemään johtopäätöksiä, silloin Martov ja kumppanit istahtivat Babylonian virran reunalle ja ryhtyivät suremaan ensimäisen vallankumouksen teitä. Ja silloin menskevikit itse tunnustivat: niin, vallankumous kulki, oi, bolshevistisesti, työväenluokka lähti valitettavasti bolshevikkien mukana kulkemaan.
Moskavan aseellinen kapina, huolimatta siitä, että se kukistettiin, oli bolshevistisen taktiikan huippukohta vallankumouksessa. Meidät voiteltiin. Plehanov saattoi tämän kapinan vastakaiuksi heittää ainoastaan kuluneen poroporvarin fraasin: »ei olisi pitänyt tarttua aseisiin».
Toisin suhtautui Moskovan v. 1905 kapinaan tov. Lenin. Hänestä ei ollut kunniakkaampaa, suurempaa tapahtumaa kuin Moskovan aseellisen kapinan historia. Ensimäinen mitä hän teki oli tämän kapinan ainehiston kerääminen. Hän tahtoi selvittää kaikkein pimeimmät piirteet, tämän kapinan kaikkein yksityiskohtaisimmat teknilliset yksityiskohdat. Hän tahtoi selvittää jokaisen kapinan osanottajan elämäkerran. Hän koetti haastatella jokaista kapinaan osaaottanutta sotilastoimitsijaa. Kaikkia kapinan osanottajia Lenin kutsui ensimäisille paikoille, jotta he kertoisivat työväenluokalle ja koko maailmalle Moskovan aseellisen kapinan valmistusoloista ja sen tappion syisiä. Sen vuoksi, että Lenin käsitti Moskovan kapinan olevan — ensimäisen etuvarustustaistelun porvarillisen maailman kanssa. Hän käsitti mainiosti Moskovan kapinan yleismaailmallishistoriallisen merkityksen, silloin kukistetun, työläisen vereen hukutetun, mutta silti ensimäisen mainehikkaan työväen kapinan tsarismia ja porvaristoa vastaan kaikkein takapajummalla olevassa maassa.
Vuoden 1905 vallankumouksessa Leninin osuus oli suunnaton, toistan sen vieläkin. Pietarin neuvoston istunnoissa v. 1905 hän oli kerran, pari. Tov. Lenin kertoi meille, kuinka hän istui Neuvoston kokouspaikassa. Vapaan Taloudellisen yhdistyksen huoneustossa, jossakin ylhäällä, parvekkeella, yleisön huomaamatta, ja katseli ensi kertaa Pietarin työväen edustajain neuvostoa. Tov. Lenin asui Pietarissa väärällä nimellä, puolue kielsi häntä esiintymästä liian avoimesti. Meidän puolueemme keskuskomitean virallisena edustajana esiintyi neuvostossa A. A. Bogdanov. Ja kun tuli tunnetuksi, että neuvosto vangitaan, me kielsimme tov. Leniniä menemästä tähän viimeiseen historialliseen Pietarin neuvoston istuntoon — jotta häntä ei vangittaisi. Hän näki neuvoston vuonna 1905 kerran pari. Mutta minä luulen, että jo silloin, kun hän istui Vapaan Taloudellisen yhdistyksen huoneustossa, ja katseli tätä ensimäistä työväen parlamenttia, hänen aivoissaan luultavasti jo silloin syntyi ajatus neuvostovallasta. Ja, mahdollisesti, jo silloin hänen mielikuvituksessaan esiintyi se aika, jolloin meillä tulee olemaan neuvostovaltio, jolloin neuvostot, nämä sosialistisen työväen valtion esikuvat tulevat olemaan ainoana valtana maassa.
Jo v. 1905 tov. Lenin opetti meille, että neuvostot eivät ole satunnaisia järjestöjä, jotka tänään ovat olemassa, huomenna poissa, etteivät neuvostot ole arkipäivän järjestöjä, ammattiliiton tapaisia järjestöjä, vaan että ne ovat järjestöjä, jotka alottavat uuden sivun kansainvälisen proletariaatin ja koko ihmiskunnan historiassa. (Suosionosotuksia).
Kenenkään mieltä ei kiinnittänyt Pietarin työväen edustajain neuvoston historia siinä määrin kuin tov. Leniniä. Hän, joka muodollisesti otti kaikkein vähimmin osaa ensimäiseen neuvostoon, määritteli paremmin kuin kukaan meistä mitä on neuvosto. Ja hän suhtautui tähän tunnuslauseeseen sangen varovasti. Vuonna 1916, sodan aikana, kun meidän luoksemme Sveitsiin saapui viesti, että täällä Pietarissa alkaa vallankumousliike vilkastua ja että meidän toverimme ovat ruvenneet julistamaan tunnuslausetta työväen edustajain neuvoston perustamisesta Pietariin, tov. Lenin kirjotti tämän johdosta kirjotuksessaan ja kirjeissään: työläistoverit, työväen edustajain neuvoston perustaminen, se on suuri tunnuslause, siitä ei saa laskea pilaa, neuvostoilla ei saa leikitellä. Tämä tunnuslause on esitettävä ainoastaan silloin kun te päätätte kulkea tien loppuun saakka, kun te päätätte panna luokkanne pään alttiiksi voiton vuoksi, kun te sanotte todellisen työväen vallankumouksen hetken, vallan ottamisen hetken tulleen. Silloin, ainoastaan silloin voidaan puhua neuvostoista. Mutta siihen saakka ei saa leikkiä tällä sanalla. Sillä neuvostot voivat elää ainoastaan — ottamalla vallan käsiinsä. Neuvostot ovat — työväen valtiomuoto, neuvostot ovat — työväen valta.
Tällä Lenin tahtoi sanoa, että neuvostot eivät ole niitä tavallisia luokkajärjestöjä, joitten on menshevikkien ja sosialistivallankumouksellisten ajatusten mukaan taisteltava ainoastaan työväenluokan taloudellisten vaatimusten puolesta porvarillisen yhteiskunnan puitteissa. Ei, sellaisten neuvostojen on ehdottomasti kuoltava, puhui Lenin. Sitä varten ei tarvita neuvostoja. Lenin piti neuvostot järjestöinä, jotka anastavat valtiovallan ja luovat työläisistä hallitsevan luokan. Tämän vuoksi hän lausuikin v. 1916 Pietarin työläisille: kysykää itseltänne tuhannen kertaa oletteko te valmiit, oletteko riittävän voimakkaita, mitatkaa kymmenen kertaa ennenkuin leikkaatte. Neuvostojen perustaminen merkitsee taistelun julistamista loppuun saakka, neuvostojen järjestäminen merkitsee — kansalaissodan julistamista porvaristolle, se merkitsee — työväen vallankumouksen alkamista. Ja tov. Lenin oli uskollisesti sitä mieltä loppuun asti...
*
Mutta palatkaamme takaisin. Vuoden 1906 jälkeen seuraa hiljaisuus, vastavallankumouksen synkkä kausi. Työväenluokka sulattelee ensimäisen vallankumouksen opetuksia. Vastaukseksi ensimäisen vallankumouksen, sen syitten ja tappion menshevistiseen filosofiaan me esitimme oman vallankumouksen filosofian. Meidän oli pakko esittää se salaisissa sanomalehdissä, lentokirjasissa ja julistuksissa. Me emme voineet julaista viisiosaista laillista teosta, kuten menshevikit tekivät. Me emme olisi löytäneet kustantajaa, meitä boikoteerasi koko laillinen sanomalehdistö, tsaarin sensuuri ei antanut meidän sanoa sanaakaan. Lenin kuvattiin silloin sellaiseksi »hirviöksi», jolla ei saata olla tilaa »siistissä» seurassa. Me, bolshevikit emme saaneet tuotteitamme julkisuuteen silloisen laillisen kirjallisuuden aikana. Meidän täytyi turvautua ainoastaan ulkomaiden vapaaseen painokoneeseen.
Menshevikit kuvasivat koko v. 1905 vallankumouksen yhtämittaiseksi erehdykseksi, jatkuvaksi kaaokseksi ja »alkuvoimaan mielettömyydeksi». Työläiset muka ovat itse syypäitä tappioonsa, he menivät liiaksi »rajattomuuksiin» vaatimuksissaan.
— Te ette käsittäneet tätä liikettä, vastasi heille tov. Lenin. Se oli suuri vallankumous, eikä mikään kaaos. Se ei ollut suuri vallankumous sen vuoksi, että oli lokakuun 17 päivän manifesti, että porvaristo rupesi liikahtelemaan, vaan sen vuoksi että oli, vaikkapa kukistettukin. Moskovan työläisten aseellinen kapina, sen vuoksi, että koko maailman proletariaatin eteen ilmestyi kuukauden ajaksi Pietarin työväen edustajain neuvosto. — Ja vallankumous syntyy uudestaan, neuvostot syntyvät uudestaan, neuvostot voittavat...
Kysymyksen ollessa siitä, mikä on Leninin mielestä suuri vallankumous, minä muistelen erästä pikkuisia tapausta. Viime vuonna kun me saavuimme tänne, me olimme alussa hämmästyksissämme liikkeen jättiläismäisestä laajuudesta, ja jopa helmikuun vallankumousta me nimitimme toisinaan suureksi. Muistuu mieleeni, kuinka minä eräässä kirjotuksessa toukokuussa v. 1917 uudelleen nimitin helmikuun vallankumousta suureksi. Tov. Lenin, joka silloin yhdessä minun ja Kamenevin kanssa toimitti »Pravdaa» rupesi innokkaasti pyyhkimään pois minulta tätä sanaa. Kun minä leikilläni kysyin: miksi niin ankarasti, miksi te ette lainkaan salli tämän sanan käyttöä, — tov. Lenin rupesi ripittämään minua kovasti. Mikä »suuri» vallankumous tämä on? Suureksi se tulee silloin, kun me ajamme pois Kerenskin kanaljan, kun me anastamme kaiken vallan porvaristolta, silloin kuin Pietarin työväen edustajain neuvosto lakkaa suuta soittamasta ja tulee pääkaupungin ainoaksi vallaksi. Silloin vallankumous tulee suureksi, silloin saatte kirjoittaa vaikka »suurin». (Suosionosotuksia.)
Toverit, minä olen hyvin vähän pysähtynyt tov. Leninin työhön vastavallankumouksen vuosina. Ja kuitenkin tämä kausi on yksi kaikkein loistavimpia sivuja hänen toiminnassaan. Täytyi viettää tämä raskas aika kaukana maanpaossa voidakseen arvostella kaikki Leninin ansiot. Siirtykää tuokioksi vuosieu 1908–9—10 maanpaon ummehtuneeseen ilmapiiriin. Vladimir Iljitsh lähti tähän toiseen maanpakokauteensa v. 1907, minut ja toiset toverit ajettiin ulkomaille syksyllä v. 1908, sen jälkeen kun meidät oli vapautettu vankilasta. Genevessä ja sen jälkeen Pietarissa pääasiassa Leninin ponnistuksilla luotiin meidän salaiset »Proletarij» (Proletaari) ja »Sotsial-Demokrat» (Sosialidemokraatti) lehtemme. Ympärillä vallitsi täydellinen rappeutuminen. Vanhat, vallankumouksellisen lipun alla harmaantuneet johtajat eivät enään uskoneet mihinkään. Porttolailma täytti kirjallisuuden, alistuvaisuuden henki valtasi politiikan. Surullisen kuuluisa likvidaattorius nosti päätään. Stolypin pani toimeen verimellastuksiaan. Ja näytti ettei loppua tälle tulekaan.
Tällaisina hetkinä tullaan tuntemaan todelliset johtajat, toverit? Vladimir Iljitsh vietti silloin, kuten oikeastaan koko maanpakoaikanansakin, mitä suurinta henkilökohtaista kieltäytymistä, eli kuin kerjäläinen, sairasteli, ravitsi itseään riittämättömästi, varsinkin Parisissa olonsa aikana. Mutta hän jäi reippaammaksi kuin yksikään. Lujasti ja miehekkäästi hän seisoi mainehikkaalla vartiopaikallaan. Hän yksinään kykeni kokoamaan tiiviin, lujasti yhteenliitetyn taistelijain ryhmän, joille hän puhui: älkää masentuko, synkät päivät poistuvat, jokainen aalto häviää, kuluu muutamia vuosia, ja me tulemme taas aallon harjalle, työväen vallankumous syntyy uudelleen. Emigrantti-yleisö, jonka keskuudessa enemmistönä oli menshevistinen intelligensi, suhtautui meihin ilkeän vihamielisesti. Se vakuutti, että me olemme pikkuinen lahkokunta, että meidät voidaan laskea sormilla. Parisissa julaistiin erikoista pilalehteä, jossa ivailtiin bolshevismia ja kilpailtiin tästä aiheesta, se lupasi muka antaa puoli valtakuntaa sille, joka nimittää neljännen bolshevistisen nimen paitsi Leniniä, Sinovjevia ja Kamenevia. Bolshevistinen ryhmähän on muka biisoneja, jotka nuoleksivat sorkkiaan ja kuolevat sukupuuttoon; osuusliikkeet, ammattiliitot, laillinen sanomalehdistö, kaikki ne ovat bolshevikkeja vastaan, mutta Lenin ja hänen oppilaansa istuvat ja uskovat uuden Messiaan tuloon, uuteen vallankumoukseen, jota ei koskaan tule.
Näinä raskaina vuosina Lenin teki työväenluokalle palveluksia, jotka olivat ehkä suurempia kuin milloinkaan ennen. Nyt, meidän päivinämme on noussut suunnaton aalto, ovat nousseet taisteluun miljoonat ihmiset. Silloin taas kaikki nukkui kuolon unta. Hautakivenä painoi työväenluokan rintaa Stolypinin järjestelmä. Vanhat »johtajat», sellaiset kuin Akselrod ja kumppanit, lauloivat kuolinrukousta vallankumoukselle ja vanhalle salaiselle työväen puolueelle. Vallankumouksen lipun nostaminen tällaisena aikana, taistelu kaikenlaista revisionismia ja opportunismia vastaan, uskoa ja säilyttää luottamuksensa tällaisena hetkenä, tehdä työtä, työtä, työtä levähtämättä tänä aikana — se on todellakin suurenmoinen ansio.
Lenin taisteli puolueen puolesta. Mutta samaan aikaan hän ahkerasti käytti kirjastoa.
Siitä ei tarvitse puhuakaan, että Marx on Leninin enimmin suosima kirjailija, kuten hänen enin suosimansa venäläinen kirjailija on N. G. Tshernyshevskij. Marxin ja Engelsin Lenin tuntee ihan joka puolelta. Siten kuin Lenin tuntee Engelsin ja Marxin, nämä tieteellisen sosialismin perustuksen laskijat, tuntee vain pari kolme ihmistä koko maailmassa. Ja Lenin on yksi niistä harvoista, jotka ovat vieneet marxilaisuuden oppia eteenpäin, on kyennyt hedelmöittämään sitä jollakin uudella, on osannut sovelluttaa sitä uusiin olosuhteisiin, mitä hedelmällisimpänä aikakautena.
Kuinka ylpeä Karl Marx olisikaan Leninistä, jos hän olisi elänyt meidän päiviimme saakka...
Ja Lenin ei koskaan antanut tehdä vääryyttä Marxille. Venäläiset Marxin »arvostelijat» kohtasivat aina harjotuksissaan luoksepääsemättömän linnoituksen, jonka nimi oli »Lenin». Eikä tässä heitä onni potkinut. Tämän maineensa Lenin vahvisti silloinkin kuin oli kyseessä Karl Marxin filosofisten mielipiteiden »arvostelu».
Toveri Lenin suoritti sinä aikana suunnattoman kirjallisen työn. Niinä vuosina alkoi kirjallinen sotarosvous, ennen kuulumaton kirjallinen rappeutuminen. Marxilaisuuden lipun suojassa tahdottiin kuljettaa työväen keskuuteen porvarillisen filosofian lahoja aatteita. Kaksi vuolta Lenin alinomaa istuu Parisin kansalliskirjastossa ja suorittaa sellaisen työn paljouden, että ne samat porvarilliset professorit, jotka yrittivät pilkkailla Lenin filosofisia töitä, itsekin tunnustivat: yhtä seikkaa me emme voi ymmärtää, — kuinka saattoi yksi mies kahdessa vuodessa lukea sellaisen paljouden kirjoja. Tosiaankin, kuinka Lenin saattaisi siinä suoriutua, kun mekin, isiemme rahoilla opiskellen, olemme uhranneet tieteelliselle uralle päästäksemme 30 vuotta, kuluttaneet joukon tuoleja, lukeneet lukemattoman määrän kirjoja ja — emme ole niistä niin mitään ymmärtäneet...
Toveri Lenin kykeni kahden vuoden aikana valmistamaan ansiokkaan teoksen filosofiasta, teoksen, joka on ottava kunniapaikan vallankumouksellisen marxilaisuuden taistelun historiassa. Kaikkein abstraktisimmilla teorian aloilla Lenin taisteli Kommunismin puolesta yhtä kiihkeästi kuin nyt käytännöllisen politiikan aloilla. Mahdollisesti harvat pietarilaiset työläiset ovat lukeneet Leninin filosofista teosta. Mutta tietäkää toverit, että tämäkin kirja laski kommunismin perusteita. Tässä teoksessa Lenin soti porvarillisia mitä hienoimman muotoisia vaikutuksia vastaan. Ja hän kykeni puolustamaan materialistista historian käsitystä kaikkein sivistyneimpiä porvariston edustajia vastaan ja niitä sosialidemokratisia kirjailijoita vastaan, jotka joutuivat tämän vaikutuksen alaiseksi.
*
Tulipa vuodet 1910–11. Tuntui raikkaan tuulen puhallus. Vuonna 1911 selveni, että työväen liike alkaa nousta. Ljenan päivät avaavat uuden lehden meidän liikkeemme historiassa. Siihen aikaan meillä oli jo Pietarissa laillinen sanomalehti »Svjesda» (Tähti), Moskovassa aikakauslehti »Myslj» (Ajatus) sekä pieni työväen ryhmä valtakunnan duumassa. Ja tärkeimpänä työntekijänä seka näissä lehdissä että duumaryhmässä oli tov. Lenin. Teidän olisi pitänyt olla kuuntelemassa tov. Leninin keskusteluja meidän nuorten edustajiemme kanssa, kun hän antoi heille »parlamentarismin» opetusta. Yksinkertaiset pietarilaiset työmiehet (Badajev ja toiset) kävivät luonamme ulkomailla ja puhuivat: me haluamme ryhtyä vakavaan lainlaadintatyöhön; meidän pitäisi neuvotella teidän kanssanne budjetin johdosta, harkita sitä ja sitä lakiehdotusta, valmistaa nämä ja nämä yksityiskohtaiset korjaukset tällaiseen kadettien ehdotukseen j.n.e. Vastaukseksi tähän Lenin nauroi vilpittömästi. Ja kun he hämmästyneina kyselivät mistä on kysymys, tov. Lenin vastasi Badajeville: veliseni, mitä sinä »budjetista», korjauksista, kadettien lakiehdotuksista? Sinähän kait olet työläinen, mutta duuma — on herroja varten. Mene sinä ja kerro koko Venäjälle yksinkertaisesti työväen elämästä. Kuvaile sinä kapitalistisen pakkotyön kauheudet, kutsu sinä työläisiä vallankumoukseen, sano sinä tälle mustalle duumalle vasten naamaa: »roistot ja riistäjät». (Suosionosotuksia). Esitä sinä heille sellainen lakiehdotus, että kolmen vuoden kuluttua me teidät, mustasotnialaiset tilanomistajat hirtämme lyhtytolppiin. Se on oikea »lakiehdotus». (Suosionosotuksia). Sellaisia parlamentarismin läksyjä antoi edustajille tov. Lenin. Ensin toveri Badajev ja muut pitivät niitä omituisina. Koko ympäristö duumassa painosti meidän tovereitamme. Tässä, tämän Taurian palatsin saleissa, jossa me nyt istumme, kaikki olivat ensiluokkaisissa hännystakeissa, ympärillä istuivat ministerit, ja hänelle yhtäkkiä puhutaan tuollaisista seikoista. Mutta sittemmin meidän edustajamme oppivat läksyn. Ja Vladimir Iljitsh ei voinut kyllin ihailla sitä, kun meidän edustajamme, yksinkertainen viilari Badajev tuli tälle puhujalavalle Taurian palatsissa ja puhui kaikille Rodsjankoille, Volkonskeille ja Purishkevitseille sitä, mitä häntä neuvoi työväenluokan opettaja tov. Lenin puhumaan.
Vuonna 1912 me aloimme elää uutta elämää. Heti kun kävi mahdolliseksi julaista täällä Pietarissa laillista sanomalehteä, me muutimme Parisista Galitsiaan, lähemmäksi Pietaria. Pragissa pidetyssä tammikuun (v. 1912) konferenssissa bolshevikit liittivät yhteen vastavallankumouksen rikkomat rivit. Puolue syntyi uudestaan. Ja tov. Leninillä oli tässä tietysti johtava osa. Uuden keskuskomitean vaatimuksesta tov. Lenin ja minä muutimme Krakovaan. Tänne rupesivat meidän luoksemme saapumaan toverit Pietarista, Moskovasta ja muista kaupungeista. Me rupeamme säännöllisiin suhteisiin Pietarin kanssa. Ja pian luistavat asiat siten, että harva numero Pravdaa ilmestyi Leninin kirjotuksetta. Te ammensitte oppia näistä kirjotuksista, te tiedätte mitä olivat työväenluokalle »Svjesda» ja »Pravda» lehdet. Ne olivat tulevan kommunistisen kevään ensimäisiä pääskysiä. Oikealle ja vasemmalle iski tov. Lenin näissä lehdissä vastustajiamme. Pietariin lähettämillään kirjotuksilla, neuvoillaan ja yksityiskirjeillään toveri Leninin onnistui päästä siihen, että »Pravda» loistavasti kajosi kaikkiin päivän polttaviin kysymyksiin. Vielä enemmän. Meidän koneistomme läydellisentyi siinä määrin, että ammattiliiton taikka jonkun muun työväen järjestön jokaisen suuremman kokouksen edellä me usein järjestimme Keskuskomitean Pietarin ja Krakaun toimistojen ennakkoneuvottelun.
Mieleeni muistuu Pietarin metallimiesten ensimäinen suurempi yleinen kokous v. 1019. Kaksi tuntia senjälkeen kun meidän ehdokaslistamme liittotoimikunnan jäsenistä voitti kokouksessa (ja se oli silloin tavaton menestys) tov. Leninillä oli jo siitä onnittelusähkösanoma metallimiehilfä. Tov. Lenin asui tuhansien virstojen päässä, mutta oli työlais-Pietarin sielu. Toistui taas se sama, mitä tapahtui v. 1906–07, jolloin tov. Lenin asui Suomessa, Kuokkalassa ja jolloin me joka viikko suoritimme pyhiinvaellusretken hänen luokseen Suomeen, kuullaksemme siellä tov. Leninin neuvot. Istuen pikkuisessa kylässä Kuokkalassa hän johti työväenliikettä Pietarissa. Ja samantapaista tov. Lenin teki nyt Krakausta käsin, johtaen sieltä ei ainoastaan Pietarin, mutta myöskin ylesvenäläistä bolshevistista liikettä.
Toverit! Leninin parantumista nyt tervehtivissä ja hänelle tapahtuman johdosta myötätuntoa osottavissa sähkösanomissa kaikkein useimmin esiintyy sana »johtaja». Runsaasti ovat työläiset löytäneet helliä sanoja ilmaistaakseen tunteensa Leninille. Minkälaisia helliä sanoja he esittävätkään sähkösanomissaan; »meidän aurinkomme», »rakas soihtumme» ja monilla muilla hellillä sanoilla he esittävät työläisen suhteen Leniniin. Mutta kaikkein useimmin tapaa sähkösanomissa selvän, lujan, jopa hieman kovan sanan »johtaja». Hän on todellinen miljoonien valittu, johtaja jumalan armosta, ihmiskunnan 500 vuodessa kerran syntyvän johtajan todellinen olento.
*
Minä haluaisin vielä mainita, vaikkapa vain muutamia sanoja toveri Leninin suhteesta sotaan. Jo aikoja ennen sotaa Vladimir Iljitsh ei luottanut europalaiseen sosialidemokratiaan. Hän tiesi hyvin, että »Tanskan valtiossa on jotain mätää» (kuten Hamlet lausuu). Jo pitkän aikaa hän puhui Europan virallisista sosialidemokrateista, että he kauppaavat salateitse opportunismin lahoa tavaraa.
Kun puhkesi sota me asuimme kaukaisessa, eristetyssä Galitsian vuorikylässä. Minä muistan kuinka me löimme silloin vetoa tov. Leninin kanssa. Minä lausuin: te saatte nähdä, että herrat saksalaiset sosialidemokratit eivät uskalla äänestää sotaa vastaan, he pidättäytyvät äänestämästä sotamäärärahoja. Mutta tov. Lenin lausui: ei, eivät he ole sellaisia konnia. Tietystikään he eivät ryhty taistelemaan sotaa vastaan, mutta puhdistaakseen omaatuntoaan he äänestävät vastaan, jotta työväenluokka ei nousisi kapinaan heitä vastaan. Toveri Lenin erehtyi tässä tapauksessa, kuten minäkin erehdyin. Me emme osanneet arvostella täydelleen herrojen maanpuolustajien orjamaisuutta. Europalaiset sosialidemokratit osottautuivat täysin vararikkoisiksi. He äänestivät määrärahojen puolesta.
Kun saapui saksalaisten sosialidemokratien lehden »Vorwärtsin» numero kertoen siitä, että he olivat äänestäneet sotamäärärahojen puolesta, tov. Lenin ei alussa tahtonut uskoa. Ei se ole mahdollista, puhui Lenin, se on vannaankin väärennetty »Vorwärtsin» numero. Nämä saksalaiset porvarin kanaljat ovat tarkotuksellisesti julaisseet tällaisen »Vorwärtsin» numeron, pakottaakseen meidätkin menettelemään vastoin Internatsionalen periaatteita.
Mutta asia osottautui toiseksi. Osottautui, että maanpuolustajat olivat todellakin äänestäneet sotamäärärahojen puolesta. Kun tov. Lenin vakuuttautui tästä, hänen ensimäiset sanansa olivat: »toinen Internatsionale on tuhottu».
Ja, toverit, silloin nämä sanat räjähtivät kuin pommi. Nyt me kaikki näemme selvästi: niin, se on siten, toinen Internatsionale on tuhoutunut. Se on meille selviö. Mutta ajatelkaa kuinka suuri tenho oli tällä Internatsionalella sodan alkuun saakka. Sehän ainakin paperilla edusti useita miljoonia ihmisiä. Siinä oli sellaisia auktoriteetteja kuin Kautsky, Vandervelde, Vaillant, Guesde, Plehanow. Ja yhtäkkiä nousee joku venäläinen marxilainen ja lausuu koko maailmalle, »toinen Internatsionale on kukistunut ja — niin sen pitikin». Ei löytynyt rajoja toisen internatsionalen tunnustettujen »johtajien» valituksilla ja surulla julkeita bolshevikkeja kohtaan. Tämä on ennen kuulumatonta, sanoivat he, Lenin loukkaa koko sosialistista maailmaa.
Ja vielä tällä hetkelläkin herra Scheidemann vakuuttaa tätä. Äsken pidettiin Berlinissä kaikkien puolueitten johtajien neuvottelu kanslerin luona Venäjän ja Saksan välisen lisäsopimuksen johdosta. Scheidemannin aseenkantaja hra Ebert äänesti yksinään sitä sopimusta vastaan. Sen vuoksi näette, että Lenin ja hänen toverinsa, kuten Ebert lausui, häpäisevät sosialismin lippua Venäjällä... Oi, Scheidemann tietää mainiosti, että Leninissä hänellä on vakava vastustaja, Scheidemann tietää, että jos hänen täytyy roikkua lyhtytolpassa — ja siitä minä menen takaukseen — (suosionosotuksia) niin siihen on huomattavassa määrin syypää myöskin tov. Lenin ...
Lenin oli yksi Stuttgartin kansainvälisen kongressin (v. 1907) pcnsilauselman pääteesien tekijöitä. Yhdessä Rosa Luxemburgin kanssa Lenin ehdotti Stuttgartin kongressin hyväksyttäväksi, että jos imperialistinen sota alkaa, niin meidän tehtävämme on nostaa vallankumous, toisin sanoen nostaa kansalaissota. Pitkien väittelyjen jälkeen kongressin valiokunta hyväksyi tämän päätöksen. Ainoastaan sille valittiin toinen muoto. Lenin kertoi meille kuinka hän väitteli Bebelin kanssa sanamuodosta. Bebel, Leninin kertomuksen mukaan, hyväksyi ajatuksen. Mutta vaati suurempaa varovaisuutta ilmaisemisessa, jotta ei »ärsytettäisi virkaherroja» ennen aikojaan.
Mutta tuli sitten imperialistinen sota. Ja kun Lenin toisti nyt Stuttgartin ponsilauselman, kun hän nyt esitti toisen Internatsionalen »johtajille» Bebelin vekselin, niin hänestä ainoastaan pyrittiin eroon harmistunein viittauksin ja siirryttiin »päiväjärjestykseen» — toisin sanoen kukin maanpuolustaja kiiruhti »oman» hallituksensa pilttuuseen.
Minun mieleeni muistuu meidän puolueemme ensimäinen manifesti sodan johdosta. Se oli tietysti pääasiallisesti tov. Leninin kirjoittama, kuten kaikki muutkin meidän puolueemme tärkeimmät asiakirjat. Kun me käänsimme sen europalaisille kielille ja kun sitä rupesivat lukemaan sellaisetkin henkilöt, kuten sveitsiläinen internatsionalisti Grimm ja rumanialainen vallankumouksellinen Rakovski, joka on nyt meidän riveissämme, he kiivailivat meitä vastaan. Kun he lukivat siitä, »imperialistinen sota täytyy muuttaa kansalaissodaksi», he tulivat kauhuihinsa.
Nyt se on selviö. Me teemme kaikki sitä, me muutamme itse asiassa imperialistisen sodan kansalaissodaksi. Mutta silloin se näytti joltakin ennen kuulumattomalta. Meistä sanottiin, että ainoastaan anarkisti saattaa saarnata jotain tuommoista, ja meitä vastaan julistettiin taistelu. Jopa Zimmervald-konferenssissa, ei ainoastaan maltilliset, mutta sellaisetkin toimihenkilöt kuten Rakovski ja italialainen Serrati kävivät taisteluun meitä vastaan. Väittely kehittyi mitä räikeimpiin yhteentörmäyksiin asti. Minä muistan erinomaisesti, kuinka kiihkeä Rakovski vähällä oli kääriä hihansa, tapellakseen minun ja Leninin kanssa sen johdosta, kun me ilmotimme Martovin olevan porvariston asiamiehen. Kuinka te rohkenette puhua sillä tavalla! — huusivat he meille. Me tunnemme Martovin 20 vuotta. Mutta me vastasimme: me tunnemme Martovia yhtä paljon kuin tekin ja me vakuutamme, että kaikki mikä on rehellistä Venäjän työläisten keskuudessa, tulee meidän mukaamme, tulee sotaa vastaan, mutta Martow puoltaa porvarillisia mielipiteitä.
Mutta asiahan ei riipu näistä pikkutapahtumista. Minä puhun näistä sen johdosta, että te tietäisitte mikä kuolonhiljaisuus, mikä taantumus vallitsi Europan sosialidemokratian riveissä sodan alussa. Ei ollut taisteluvalmiutta. Kaikki olivat niin tottuneita vanhoihin, totuttuihin laillisuuden ja parlamentarismin uriin. Kaikki vanhat johtajat uskoivat laillisuuteen kuin epäjumalaan. Vaadittiin suunnattomia ponnistuksia raivatakseen itselleen tien jopa zimmervaldilaistenkin keskuudessa.
Minä muistan Leninin yhteentörmäyksen Ledebourin kanssa itse Zimmervaldissa. Ledebour puhui: niin, te täällä, ulkomailla eläen kehoittelette kansalaissotaan. Minä katsoisin kuinka te sen tekisitte Venäjällä eläen... Jos Ledebour muistaa vielä nämä sanat, niin minä luulen, että häntä suuresti hävettävät nämä sanat. Mutta tov. Lenin vastasi hänelle rauhallisesti: kun Marx kirjoitti »Kommunistisen Manifestin», hän asui myöskin ulkomailla, ja ainoastaan jotkut pikkuporvarit saattoivat häntä siitä moittia. Minä elän nyt ulkomailla, lausui Lenin, sen vuoksi, että minut ovat tänne lähettäneet venäläiset työläiset. Mutta kun saapuu aika, me kyllä osaamme olla vartiopaikoillamme.. Ja tov. Lenin on täyttänyt lupauksensa.
Niin, sodan alussa tov. Lenin kohtasi heikosti myötätuntoa, jopa niittenkin sosialistien keskuudessa, jotka esiintyivät sodan vastustajina.
Entä nyt?
Nyt voidaan liioittelematta sanoa: kaikki mikä on rehellistä Internatsionalessa, kaikki se lukee johtajakseen ja lipunkantajakseen juuri tov. Leninin. Italialaisten työläisten johtaja, punaisen lipun alla harmaantunut Lazzari, joka väitteli Zimmervaldissa Leniniä vastaan, menee nyt vankilaan kolmeksi vuodeksi Leninin julistusten levittämisestä Italiassa. Mehring, Zetkin, parhaimmat saksalaisista internatsionalisteista, jotka ennen Leniniä vastaan taistelivat, antavat nyt Leninille mitä suurimman kunnioituksen. Ja lukekaapa bolshevikkien puolelle siirtyneen englantilaisen internatsionalistin Holsteinin tunnustus. Kuunnelkaapa mitä puhuvat nyt Leninistä sellaiset miehet kuin Gorter, Höglund, Blagojew, Lorio, Serrati. Ei saata olla suurempaa tyydytystä tov. Leninille kuin se, että hän työllään on vallottanut sellaisten miesten sydämet ja aivot, kuin nämä kokonaisten maitten etevät työväen johtajat ovat.
Tov. Leninistä on tullut syntyvän kolmannen Internatsionalen johtaja. Alkuaikoina monet hyveelliset nimi-»sosialistit» naureskelivat sen johdosta, että Lenin muka on asettunut ehdokkaaksi kolmannen Internatsionalen johtajan paikalle, että hän muka pyrkii Bakuninin sijaiseksi. Entä nyt? Kuka ratkeaa nauramaan, jos me sanomme, että kolmannen Internatsionalen johtaja on juuri meidän toverimme Lenin. Herroja sovittelijoita ei nyt lainkaan naurata, heillä ei ole aikaa nauruun. Pikemmin heitä haluttaisi itkeä. Sen vuoksi, että he tietävät nyt kolmannen Internatsionalen olevan elävän tosiasian, vaikka tämä Internatsionale piiritystilan vuoksi ei olekkaan muodollisesti olemassa. Ja he tietävät, että tov. Leninissä on uudelle Internatsionalelle riittävän voimakas johtaja — teräväkatseinen, rohkea johtaja, sellainen johtaja, jollaisen vain uudistettu kolmas työväen Internatsionale ansaitsee.
*
Toveri Leninin osuus sodan alusta saakka on aivan tavaton. Hän ensimäisenä ryhtyi kokoomaan internatsionalistien ryhmiä. Ja täytyi nähdä kuinka hän uhrasi tyhjentymättömän tarmonsa tähän työhön pienessä Sveitsissä. Hän eli Bernissä ja sittemmin Zürichissä. Sveitsin sosialidemokratinen puolue oli läpeensä turmeltu opportunismilla sekä maanpuolustuslorulia ja ainoastaan pieni ryhmä työläisiä liittyi meidän ympärillemme. Tov. Lenin kulutti pohjattomasti voimaa ja aikaa järjestääkseen joitakin 10–20 henkilöä Zürichin työläisnuorisosta.
Minä asuin silloin eräässä toisessa Sveitsin kaupungissa, mutta minä muistan elävästi kuinka tov. Lenin palavan innokkaasti työskenteli tässä, silloin niin harvojen kannattamassa liikkeessä. Lenin kirjotti meille sarjan kirjeitä, ravisteli meitä kaikkia ja iloitsi kuin lapsi, kun saattoi ilmottaa, että Zürichissä hänen onnistui saada mukaan vasemmisto-sosialidemokratien järjestöön seitsemän nuorta proletaaria ja että mahdollisesti onnistuu vielä saamaan kahdeksannen.
Sveitsin virallinen sos.-dem. puolue luonnollisesti katseli karsain silmin tähän tov. Leninin työhön. Greülich ja kumppanit puhuivat, että Lenin turmelee työväenliikkeen venäläisellä »anarkismilla». Ja tosiaankin tov. Lenin voimiensa mukaan sitä »turmeli». (Suosionosotuksia, naurua.) Pikkuporvarillinen Sveitsin hallitus oli silloin valmis karkoittamaan Leninin epäluotettavana. Mutta nyt sveitsiläinen sosialisti tov. Moor kertoo, että sen paperilapun, jonka Sveitsin hallitus otti meiltä takeeksi, että me käyttäydymme Sveitsissä siivosti, on Sveitsin hallitus nyt luovuttanut museoon historiallisena asiakirjana. Minä en hämmästy, vaikka sveitsiläiset pikkuporvarit, jotka näyttelevät frangista järviäan ja vuoriaan pian rupeisivat näyttelemään viidestä frangista Leninin omakätistä allekirjotusta...
Vuosina 1915–1917 tov. Lenin vietti Sveitsissä aivan toisenlaista elämän tapaa. Sota ja Internatsionalen tuhoutuminen vaikuttivat kovasti tov. Leniniin. Monet hänet tuntevat toverit ihmettelivät kuinka hän oli muuttunut sodan alusta. Hän ei ole koskaan suhtautunut varsin hellästi porvaristoon. Mutta sodan alusta alkaen häneen ilmaantui eräänlainen keskittynyt, jännittynyt, tikarin terävä viha porvaristoa kohtaan. Näytti siltä kuin hänen kasvonsakin olisivat muuttuneet.
Zürichissä tov. Lenin asui köyhimmässä kaupunginosassa, suutarin asunnossa melkein vinnillä. Hän ikäänkuin ajo takaa jokaista proletaaria saadakseen hänet kiinni ja selittääkseen hänelle, että nykyinen sota on imperialistista teurastusta, että proletariaatin kunnia vaatii taistelemaan sitä vastaan, sillä kysymys on elämästä tai kuolemasta, ettei voida heittää asetta, ennen kuin työväenluokka nousee ja hävittää imperialisti-rosvot. (Pitkällisiä suosionosotuksia).
Zimmervaldilaisen vasemmiston toimisto, jonka johtava sija oli tov. Leninillä julkaisi saksan ja ranskan kielellä useita lentokirjoja, lehtisiä ja kolme numeroa »Vorbote»-lehteä.
Itsestään selvää on, ettei tov. Leninin propaganda lainkaan miellyttänyt kansainvälistä porvaristoa. Saksalaiset porvarilliset professorit kirjoittivat kokonaisia teoksia siitä, että on ilmestynyt sellainenkin mieletön, joka saarnaa jonkinlaista villiä propagandaoppia. Me vain naureskelimme ja puhuimme heille: minkä vuoksi siitä julaistaan laajoja artikkeleita ja teoksia, minkä vuoksi ollaan niin rauhattomia jonkun »mielettömän houreista»?
Tov. Lenin jatkoi rauhallisesti työtään. Ja nyt ovat asiat kehittyneet niin pitkälle, että saksalaisen porvariston täytyi allekirjottaa sopimus tov. Leninin kanssa, joka esiintyy nykyisin koko Venäjän satojen miljoonien talonpoikain ja työläisten edustajana. Ja me, toverit, elämme vielä senkin hetken, jolloin meidän proletariaattimme johtajansa Leninin kautta sanelee tahtonsa koko vanhalle Europalle, jolloin tov. Lenin tulee solmiamaan sopimuksia Karl Liebknechtin hallituksen kanssa ja jolloin sama Lenin tulee avustamaan saksalaisia työläisiä ensimäisen sosialistisen asetuksen kokoonpanonsa. (Suosionosotuksia.)
Maaliskuussa v. 1917 tov. Lenin palaa Venäjälle. Te muistatte toverit sen villin indiaanitanssin, joka nousi kun Lenin ja me hänen oppilaansa matkustimme ulkomailta Saksan kautta. Kuinka paljon huudettiin »lyijyleimalla varustetusta vaunusta»!
Itse asiassa Lenin tunsi saksalaista imperialismia kohtaan yhtä polttavaa vihaa kuin muutakin imperialismia kohtaan. Saksan alussa Itävallan hallitus vangitsi Leninin ja hän istui kaksi viikkoa galitsialaisessa »putkassa». Kun meidän vaunuumme (joka todellisuudessa ei ollut lainkaan lyijyleimalla varustettu) yritti tulla sisään Schedemannin puolueen eräs huomattava jäsen »tervehtiäkseen» meitä, tov. Leninin ehdotuksesta tälle herralle sanottiin, ettemme me keskustele kavaltajien kanssa, vaan ajamme hänet tiehensä, jos hän yrittää tulla luoksemme.
Menshevikit ja sosialistivallankumoukselliset, jotka alussa vikuroivat, matkustivat samaa tietä. Mutta Lenin ajatteli yksinkertaisesti: kaikki porvarilliset hallitukset ovat rosvohallituksia; valintaa meillä ei ole, muuta tietä me emme pääse Venäjälle.
Minä en tahdo ruveta yksityiskohtaisesti puhumaan Leninin osuudesta täällä, Pietarissa, meidän nykyisen vallankumouksemme alusta lähtien. Te olette nähneet hänen työnsä, te olette seuranneet sitä yhtä hyvin kuin minäkin.
Te tunnette tov. Leninin osuuden heinäkuun päivinä v. 1917. Hänestä oli kysymys vallan anastamisesta proletariaatin käsiin ratkaistu meidän nykyisen vallankumouksemme ensi hetkestä alkaen, kysymys oli vain onnistuneen hetken valitsemisesta. Heinäkuun päivinä puolueemme koko keskuskomitea oli viipymätöntä vallan anastusta vastaan. Samoin ajatteli myöskin Lenin. Mutta kun kansan suuttumuksen aalto kohosi korkealle heinäkuun 3 päivänä, tov. Lenin hätkähti. Ja tässä rakennuksessa, ylhäällä, Taurian palatsin ravintolassa pidettiin pieni neuvottelu, johon otti osaa Trotski, Lenin ja minä. Ja nauraen Lenin lausui meille: mutta emmekö yrittäisi nyt? Mutta samalla hän lisäsi: ei, nyt ei saa ottaa valtaa, nyt ei onnistu, sen vuoksi, että rintamamiehet eivät ole vielä kaikki meikäläisiä, nykyisin voi Liberin ja Danin pettämät rintamamiehet tulla ja teurastaa kaikki Pietarin työläiset.
Ja todellakin te tiedätte, että heinäkuun päivinä Kerenskin kumppaneineen onnistui tuoda rintamalta sotilaita meitä vastaan. Se mikä oli kypsää jonkun parin kolmen kuukauden kuluttua, ei ollut vielä kypsä heinäkuussa. Ennenaikainen vallanotto heinäkuussa olisi saattanut olla turmioksi. Ja Lenin käsitti tämän ennen muita. Joka tapauksessa Lenin ei minuuttiakaan epäillyt sitä ottaako proletariaatti meidän vallankumouksemme vallan. Ja jos epäröi, niin ainoastaan siihen nähden, eikö sitä voitaisi tehdä aikaisemmin.
Ja te tiedätte kuinka asiat kehittyivät edelleen. Me elimme aikaa, jolloin näytti siltä, että kaikki on tuhottu. Jopa toveri Lenin epäili hetken voivatko sovittelijain turmelemat neuvostot näytellä ratkaisevaa osaa. Ja hän antoi tunnuslauseen, että meidän mahdollisesti täytyy ottaa valta neuvostot sivuuttaen. Mutta hän ei lakannut uskomasta, etteikö ennemmin taikka myöhemmin valta tule olemaan meillä, että menshevikit ja sosialistivallankumoukselliset ovat suistettavat kuiluun.
Heinäkuun päivinä me emme aluksi osanneet tehdä itsellemme selväksi sitä mitä tapahtui. Yöllä heinäkuun 3 päivää vastaan tov. Lenin ajoi ypö yksinään Pravdan toimitukseen jättääkseen yhden käsikirjotuksen. Mutta puolen tunnin kuluttua hänen poislähtönsä jälkeen junkkarit jo hävittivät Pravdan toimitusta. Aamulla heinäkuun 5 päivänä Liber vei minut antamaan selitystä Pravdan hävityksen johdosta sotilaspiirin esikuntaan, jossa kenraali Polovtsev otti minut vastaan kaikella kunnialla. Hän ei myöskään vielä tiennyt mitä oikeastaan meidän kanssamme oli tehtävä. Mutta tunnin kuluttua jo bolshevikkeja vangittiin ja murhattiin.
Sitten alkoivat vainot. Me tov. Lenin kanssa piiloutuimme. Mutta me olimme lujasti päättäneet mennä antautumaan vangiksi, niin paljon luotimme menshevikkeihin ja oikeistososialistivallankumouksellisiin. Kuitenkaan ei puolue sallinut meidän tehdä sitä. Me päätimme piileskellä edelleen. Ja viikon kuluttua tov. Lenin puhui minulle: kuinka me saatoimme olla niin tuhmia, että edes yhden sekunnin ajan ajattelimme luottaa ja mennä tämän lauman luokse antautumaan vangeiksi? Säälimätön taistelu tätä laumaa vastaan, — muuta keinoa ei ole! (Suosionosotuksia).
Yhtä jyrkästi ja päättävästi kuin heinäkuussa v. 1917 Lenin lausui: valtaa ei saa nyt ottaa. — yhtä jyrkästi hän rupeaa Kornilovin päivien jälkeen kiirehtimään työläisiä: ottakaa pikemmin valta käsiinne, muuten se on myöhäistä.
Kun Kornilovin päivien jälkeen Pietarissa kokoontui niin kutsuttu »Demokratinen neuvottelukokous», Lenin esiintyy aluksi kirjotuksineen: »Kompromisseista». Viimeisen kerran hän kehoittaa menshevikejä ja sosialistivallankumouksellisia rikkomaan välinsä porvariston kanssa, kieltäytymään kavalluspolitiikastaan ja ryhtymään kompromissiin työväenluokan kanssa kornilovilaisia vastaan. Mutta menshevikit ja sos.-vallankumoukselliset olivat mädäntyneet sydänjuuriaan myöten. He olivat jo myyneet sielunsa pirulle, he eivät voineet enään ottaa vastaan tov. Leninin tarjousta.
Vakuuttauduttuaan siitä, tov. Lenin kirjoittaa Suomesta karkotuspaikastaan kirjeen puolueemme keskuskomitealle ja sanoo tässä kirjeessään: riittää jo vitkastelua, on piiritettävä Aleksandrinka, (Aleksandran teatterissa istui »demokratinen neuvottelukokous») ajettava hajalle koko roska ja otettava valta omiin käsiin.
Keskuskomiteamme ei asettunut silloin tov. Leninin kannalle. Melkein kaikista meistä näytti siltä, että vielä on aikaista, että menshevikeillä ja sosialivallankumouksellisilla on vielä verrattain runsaasti kannattajia. Silloin Lenin enempää miettimättä jättää suojeluspaikkansa ja »omin nokkinsa», huolimalta ystävien peloista, matkustaa Suomesta Pietariin saarnatakseen viipymätöntä kapinaa. Kerenski ja Avksentjev antavat käskyn toisensa jälkeen Leninin vangitsemisesta. Mutta Lenin valmistelee »maan alta» kapinaa, vakuuttaa epäileviä, ruoskii horjuvia, kirjoittaa ja agiteeraa mitä pikaisemmasta esiintymisestä. Ja — saavuttaakin päämääränsä.
Nyt on tietysti jokaiselle selvää: tov. Lenin oli silloin oikeassa. Asia roikkui silloin hiuskarvan varassa. Ellemme olisi ottaneet lokakuussa valtaa, niin marraskuussa Savinkov ja Paljtshinski olisivat murskanneet meidät. Historia asetti kysymyksen kaikkea muuta kuin kaksimielisesti: joko he meidät, taikka me kaadamme heidät, joko pelosta hullaantuneen ja työväestöä kohtaan tuntevasta vihasta raivostuneen porvariston diktatuuri, taikka säälimättömästi porvariston poislakaisevan proletariaatin diktatuuri.
Nyt tämä kaikki on selvää. Mutta silloin tapahtumain pyörteessä tarvittiin Leninin silmämittaa, tarvittiin Leninin tuntosarvia, jolta voitiin sanoa: ei viikkoakaan enään — nyt taikka ei koskaan! Ja tarvittiin Leninin taipumatonta tahdon voima voittamaan kaikki vaikeudet ja alottamaan juuri määräaikanaan suurin historian tuntema kumous.
Eikä asia ole suinkaan siten, ettei tov. Lenin olisi käsittänyt minkälaiset suunnattomat vaikeudet nousevat työväenluokan eteen sen jälkeen kuin valta on otettu. Lenin ymmärsi tämän erinomaisesti. Heti ensi päivistä alkaen Pietariin tulonsa jälkeen hän seurasi tarkasti taloudellista rappiotilaa. Hän piti kallisarvoisena jokaista pankissa työskentelevän tuttavuutta, pyrkien tunkeutumaan pankkitoiminnan kaikkiin yksityiskohtiin. Hän tunsi hyvin elintarve- ja muut vaikeudet. Eräässä kaikkein huomattavimmassa kirjasessaan »Kykenevätkö bolshevikit pitämään hallussaan valtiovallan?» tov. Lenin tarkastelee yksityiskohtaisesti näitä vaikeuksia. Tosin vaikeudet osottautuivat vielä suuremmiksi kuin Lenin ajatteli. Mutta toista tietä, kuin lokakuun tie, ei työväenluokalla kuitenkaan ollut.
Ja pankkien kansallistuttamiskysymyksessä, meidän elintarvepolitiikkamme aloilla ja sotakysymyksessä päättävän sanan lausui tov. Lenin. Hän yksinään kaikessa konkreettisuudessaan valmisteli käytännöllisten toimenpiteitten suunnitelman kaikilla näillä aloilla jo aikoja ennen lokakuun 25 päivää. Selvyys, tarkkuus, suunnitelman yksityiskohtaisuus — on pääpiirre Leninin kaikessa työssä.
Ja hän yksinään kaikki nämä erilliset toimenpiteet yleistytti loistavasti — minun mielestäni kaikkein tärkeimmässä Marxia Pääoman jälkeen ilmestyneistä teoksista kirjasessaan »Valtio-oppi».[1] Neuvostovaltio löysi Leninissä ei ainoastaan oman valtiollisen pääjohtajansa, käytännön miehen, järjestäjän, liekehtivän propagandan harjoittajan, laulajan ja runoilijan, mutta myöskin oman pääteoreetikkonsa, oman Karl Marxinsa.
Lokakuun vallankumous — mikäli vallankumouksessa ei ainoastaan voida, vaan myöskin on puhuttava yksilön osuudesta — lokakuun vallankumous ja meidän puolueemme osuus siinä on yhdeksän kymmenesosaa tov. Leninin käsien työtä. Jos kukaan voi pakottaa asettumaan riviin ja asentoon — niin se oli tov. Lenin.
Sanon itsestäni, että jos minä elämässäni tulen jotain katumaan, niin en ainakaan sitä, että työskentelyssäni 15 vuodon aikana kuljin tov. Leninin johdon alaisena, vaan tulen valittamaan niistä muutamista lokakuun päivistä, jolloin minusta näytti, että Lenin kiirehtii, synnyttää tapahtumia, suorittaa virheen ja että minun täytyy nousta häntä vastaan.
Nyt on selvää kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, että ellei työväenluokka tov. Leninin johdolla olisi silloin ottanut valtaa käsiinsä, niin muutaman viikon kuluttua meillä olisi ollut kaikkein raivostuneimpain porvarilurjusten diktatuuri. Nyt on tunnettua, että oli päätetty Perustavan kokouksen tullessa teurastaa meidät ja jos herroilla kenraaleilla olisi ollut enemmän sotilaita, he olisivat sen tehneet. Jopa lokakuun 25 päivän jälkeenkin oikeisto-sosialistivallankumoukselliset tahtoivat Perustavan kokouksen avaamishetkellä teurastaa meidät. Oikeisto-sosialistivallankumouksellinen Maslov värväsi tätä varten sotilaita. Mutta hän sai kokoon, oman hiljattain tekemänsä tunnustuksen mukaan, kaikkiaan viisi tuhatta ja nekin olivat epäilyttäviä taistelijoita. Kädet osottautuivat lyhyehköiksi.
Tov. Lenin tunsi tilanteen erinomaisesti. Hän ei halunnut venyttää yhtään viikkoa kauvemmas ja hän osasi asettaa kysymyksen kiertämättömän jyrkästi. Avoimesti, omaa nimeään käyttäen hän kirjoittaa laillisessa sanomalehdessä kirjoituksen toisensa jälkeen suoraan kehottaen aseelliseen kapinaan ja suoraan määräten sen huomiseksi eli ylihuomiseksi. Ja kaiken tämän tekee tov. Lenin silloin, kun Kerenski on vallassa ja monista näyttää, että hän on vielä voimakas. Lenin heittää taisteluhansikkaan koko porvaristolle ja kaikille sovittelijoille sekä lausuu heille: huomena me kukistamme teidän valtanne. Ja jokainen tietää: tov. Leninin suussa se ei ole tyhjä uhkaus. Sanoja seuraa teot... Sen saattoi tehdä ainoastaan tov. Lenin...
*
Entä muistettavat Brestin katkerat päivät! Kuinka vaikeata, kuinka kiduttavan vaikeata oli silloin tehdä ratkaisua! Minä en saata kuvitellakaan mitä olisi tapahtunut, ellei meillä silloin olisi ollut Lenin. Kuka toinen saattoi nostaa harteilleen tämän taakan, lähteä suunnatonta neuvostomäärna vastaan, huomattavaa puolueen osaa vastaan, jopa yhteen aikaan puolueen keskuskomitean enemmistöä vastaan. Ainoastaan Lenin saattoi nostaa tämän kantamuksen, ainoastaan hänen mukaansa tulivat ne, jotka aikaisemmin horjuivat. Ainoastaan Leninin oli sallittu pelastaa Pietari, Venäjä, meidän puolueemme, meidän vallankumouksemme. Nyt löytyy enään hyvin vähän viisaita, jotka yrittävätkään pilkkailla Leninin teoriaa »lepohetkestä». Nyt on selvä, että ainoa oikea tie oli — tehdä viholliselle myönnytyksiä aikaa voittaaksemme...
Juuri tästä syystä ihmisellä, joka on suorittanut tällaisen työn, on oikeus kuolemattomaan nimeen. Juuri tämän vuoksi jokainen käsitti iskun häntä vastaan iskuksi itseään vastaan. Toveri Trotski oli oikeassa, kun hän sanoi Moskovassa: kun näet, että toveri Lenin makaa vaikeasti haavotettuna ja kamppailee kuoleman kanssa, niin meidän oma elämämme näyttää meistä itsestämme niin tarpeettomalta, niin vähämerkitykselliseltä...
Toveri Leniniä on verrattu Marat'iin. Hänelle on kohtalo ollut suopeampi kuin Marat'ille. Marat tuli erittäin rakkaaksi kansalleen kuolemansa jälkeen. Meidän opettajamme tov. Lenin, sai jo katsoa kuolemaa silmästä silmään. Hän oli kyllä rakas kansallemme jo ennen murhayritystä. Mutta hän tulee vielä tuhannen kertaa kalliimmaksi työväenluokalle tämän kavalan murhayrityksen jälkeen. Marat eli kauvan aikaa kansansa muistossa sen jälkeen kun hänet väkivalloin oli poistettu elävien joukosta. Mutta Lenin tulee elämään pitkät ajat ei ainoastaan meidän mielissämme ja sydämissämme, mutta myöskin meidän riveissämme — taistellakseen yhdessä meidän kanssamme ja viedäksemme ensimäisen työväen sosialistisen vallankumouksen täysin voittoisaan loppuun saakka. (Myrskyisiä suosionosotuksia.)
Niin, Marat, joka liittyi monimiljoonaiseen kaupunki- ja maalaisprolelariaattiin, se on juuri Lenin. Ajatelkaa sitä horjumatonta uskollisuutta kansaa kohtaan, millä Marat erottautui muista, ajatelkaa Marat'in lahjomattomuutta, ajatelkaa hänen kansanomaisuuttansa ja kansan sielun herkkää tuntemustansa, hänen rajatonta uskoansa pohjakerrosten ehtymättömään voimaan, ajatelkaa kaikkia näitä Marat'n ominaisuuksia, lisätkää siihen marxilaisen ensiluokkainen sivistys, rautainen tahto ja järjen terävyys — ja le näette Leninin sellaisena kuin me hänet nyt tunnemme.
Jakobiini, joka on yhdistänyt kohtalonsa nykyajan kaikkein etumaisimpaan luokkaan, proletariaattiin, se on vallankumouksellinen sosialidemokraatti — niin vastasi tov. Lenin v. 1901 häntä »jakobiiniläisyydestä» syyttäville menshevikeille. Proletaarisen »jakobiinin» Leninin maine voittaa Suuren Ranskan vallankumouksen kaikkein kuuluisimman jakobiinillisen maineen.
Saksalainen porvaristo ei saattanut mitenkään antaa anteeksi August Rebelille sitä, että hän kerran ilmotti puhujalavalta: niin, minä vihaan teidän porvarillista järjestelmäänne, niin, minä olen koko teidän porvarillisen yhteiskuntanne verivihollinen. Ja sama Bebel puhui: kun porvaristo kiittää minua, kysyn minä itseltäni: vanha Bebel, minkä tyhmyyden sinä olet tehnyt, että olet ansainnut näitten ihmissyöjäin kiitosta?
Toveri Leninin ei ole koskaan tarvinnut tehdä tällaisia kysymyksiä itselleen. Tässä suhteessa hän on ollut taattu. Häntä ei porvaristo ole koskaan kehunut. Se on vainonnut häntä mitä kiukkuisimmin koko hänen monivuotisen toimintansa aikana. Ja Lenin on ylpeä tästä. Taistelun kaikkein kärjistyneimmällä hetkellä tov. Lenin mielellään toistaa, kuten toisti lokakuun vallankumouksen aattona, runoilijan sanoja:
Viha vimmattu yhäti toistaa
hyvähuutoja meille,
ei imarruksien, ylistyksien tulva!...
Kuinka kuvaavaa tämä on Leninistä! Tässä lainauksessa näkyy Lenin kokonaan. Hän käyttää harvoin runoja. Mutta tässä ei hän suotta turvautunut runopukuiseen lainaukseen.
Työväenluokan vihollisten vimmatut vihanhuudot ovat aina olleet parhainta musiikkia Leninin korvissa. Minkä enemmän viholliset ovat raivonneet, sitä tyynempi ja varmempi on ollu Lenin...
Niin, tov. Leninistä voidaan todellakin lausua:
Hän ajatuksen ainoan vain tiesi vallan,
Ainoan, vaan — liekehtivän intohimon...
Lenin mielellään vertaa meidän vallankumoustamme nopeasti kiitävään veturiin. Meidän veturimme kiitää todellakin päätä huimaavan nopeasti. Mutta meidän kuljettajamme hallitsee veturiaan mainiosti. Hänen katseensa on valpas ja kätensä luja, hänen kätensä ei vavahda sekunniksikaan eipä edes kaikkein jyrkimmissä käänteissäkään.
Nyt makaa meidän johtajamme haavoitettuna. Muutamia päiviä hän kamppaili kuoleman kanssa. Mutta hän voitti kuoleman, hän jää elämään. Ja se on — symhooli. Meidän vallankumouksemme oli yhteen aikaan ikäänkuin kuolettavasti haavoitettu. Se parantuu nyt, se parantuu samaten kuin meidän johtajamme toveri Lenin. Ja pilvet haihtuvat. Ja me voitamme kaikki vihollisemme ja vastustajamme. (Myrskyisiä suosionosotuksia.)
*
Toverit, minä lausuin eräässä sähkösanomassani tov. Leninille toivomuksen, että hänen ensimäinen esiintymisensä parantumisensa jälkeen tapahtuisi meidän keskellämme Pietarissa. Olen mitä syvimmin vakuutettu, että se on myöskin teidän toivomuksenne. (Myrskyisiä suosionosotuksia.) Mutta minä pelkään, ettei sitä tapahdu. Leniniä et saa pidätettyä. Oikeastaan hänen ensimäinen »esiintymisensä» tapahtui jo tänään. Tov. Lenin ei halua mukautua sairaan asemaan, hän nousee vuoteeltaan, hän vaatii sähkösanomia ja sanomalehtiä, hän ryhtyy työhönsä, hän ei saata unhottaa olevansa maailman suurimman työväenpuolueen ensimäinen taistelija. (Suosionosotuksia.) Tästä syystä meille ei, pelkään minä, suoda tätä onnea. Mutta meille on sen sijaan suotu toisenlainen onni. Me tiedämme, ettei yksikään neuvosto, ei yksikään työläinen nauti niin rajatonta rakkautta ja kunnioitusta tov. Leninin puolelta kuin Pietarin Neuvosto ja pietarilaiset työläiset.
Toverit, tämä ei ole lauseparsi, se on totuus. Joka kerta kun tulee vaikeuksia, kun tilanne vaatii sankarillisia toimenpiteitä, ensimäinen mikä juolahtaa Vladimir Iljitshin mieleen, on kääntyä pietarilaisten proletaarien puoleen. Mitäs te pietarilaiset haukottelette, ettekö te pirut käsitä, että olette »maan suola», että teidän on pelastettava ei ainoastaan itsenne, vaan koko työväen vallankumous, — sellainen on niitten monilukuisten kirjelmien sisällys, joilla tov. Lenin useamman kerran on kääntynyt teidän, pietarilaisten työläisten puoleen.
Yksi teistä pietarilaisista vastaa 100 muuta. Sellainen on Leninin vakaumus. Hän luottaa, sanoisinko, ihan taikauskoisesti pietarilaiseen työläiseen. Hän on syvästi vakuutettu, että pietarilainen työläinen voi mitä tahansa, että hänellä on hallussaan erikoinen taikaesine ja että hän on luotu erikoisesta aineesta.
Toverit, te olette niin läheisiä ystäviäni, että ette kaipaa kehumistani. Mutta kuitenkin minä sanon: siinä on hieman totta. Ei suinkaan asia ole siten, että pietarilaiset työläiset olisivat joitakin erikoisempia. Asia on siten, että Pietari on käynyt kahden vallankumouksen ahjon läpi. Asia on siten, että täällä on työväenliike läpikäynyt parhaimman koulun. Asia on siten, että tov. Lenin alotti 1890-luvulla toimintansa täällä, ja monissa teistä on huomaamattanne vaikkapa pienikin tippa Leninin väsymättömän työn jälkiä. Täällä Pietarissa löytyy vielä nytkin kokonaisia tov. Leninin oppilasryhmiä, jotka ovat kertoneet intelligensi-prolelaareille kaiken sen, minkä he Leniniltä ovat oppineet. Täällä oli kokonaisella työläistaistelijain polvella onni nähdä riveissään sellaisia opettajia kuin tov. Lenin...
Tänä päivänä, jolloin me olemme niin iloisia tov. Leninin parantumisen johdosta, mutta jolloin myöskin vallankumouksen yleinen tila pysyy edelleen vakavana, tänä päivänä meidän täytyy sanoa itsellemme, jos me tahdomme kunnioittaa Leninin muistoa ja täyttää hänen toiveensa: olkaamme edes jossain määrin hänenlaisiaan.
Minun mieleeni muistuu muuan julkaisu, joka ilmestyi Saratovissa vuonna 1912 menshevikki- ja bundalaisryhmän toimittamana. Muistan kuinka eräs, nähtävästi vilpitön menshevikki, muistellen vuosia 1903–1905 kirjoitti julkaisussaan: minä olin menshevikki, minä vihasin Leniniä, mutta kun minä luin hänen kirjaansa »Mitä on tehtävä», niin jossakin kaukana lähti liikkeelle ajatus — »eipä olisi hullummaksi olla vaikka vähäisen sen venäläisen vallankumouksellisen ihanteen tapainen, jonka meille Lenin kuvaa». Näin kirjoitti menshevikki, Leninin katkerin vihollinen.
Me, Leninin oppilaat ja seuraajat, me voimme sanoa suoraan jo avoimesti: niin, me pyrimme vaikkapa vähäisessä määrässä tämän kansainvälisen hehkuvan tribuunin kaltaiseksi, sosialistisen vallankumouksen suurimman johtajan ja apostolin kaltaiseksi, mitä maailma on näihin saakka tuntenut. Eläköön siis toveri Lenin! (Myrskyisiä suosionosotuksia.)
[1] Tarkoitetaan Leninin teosta »Valtio ja vallankumous». MIA huom.