Grigori Zinovjev

Sosialipetturuuden syyt

1915–1917

Julkaistu: eri lähteissä vuosina 1915–1917
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Sosialipetturuuden syyt». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu No 91. V.K.P:n Suomalaisten Järjestöjen Keskustoimisto, Pietari 1921
Oikoluku: Joonas Laine & Kaj Henriksson
Skannaus, HTML: Joonas Laine

I. Mukanakulkijat.

Sodan syttyessä muuttui opportunismi (olosuhteisiin mukautuminen) työväenliikkeen kaikissa tärkeimmissä maissa sosialishovinismiksi (sosiali-yltiöisänmaallisuudeksi).

Yksityisten henkilöjen 2:sen internationalen yksityisten edustajain kehitystä ei voi tyhjentävästi selittää kahden suunnan välinen taistelu. Ei voida väittää että kaikki nykyiset sosiali-shovinistit olisivat ennen olleet opportunisteja. Mutta sensijaan on epäilemättä oikea päinvastainen väite: kaikki entiset opportunistit ovat nykyään sosiali-shovinisteja. Yksityiset, varsin harvat poikkeukset tällöinkin vain vahvistavat sääntöä. Opportunismin verrattain vanha teoria aina on sisältänyt nykyaikaisen sosiali-shovinismin tärkeimmät ainekset. Tuli sota, ja kaikki, mikä sekavana oli maleksinut opportunismissa, sai määrätyt »taistelun» piirteet, tuli näkyviin koko porvarillinen roska, joka oli piilotellut sosialismin naamarin takana, jännitystarmo (porvarillinen) muuttui todelliseksi — salainen tuli julkiseksi.

Mutta kysytään: mistä on peräisin itse opportunismi sosialistisessa liikkeessä? Miten, mitä tietä, mitä kanavia piikin tunkeutuu porvarillinen vaikutus työväenpuolueeseen?

Yhtenä opportunismin lähteenä ovat olleet n.s. mukanakulkijat, s.o. ne rekryyteiksi tulleet, suurimmaksi osaksi pikkuporvarillisista kerroksista olevat valitsijat, jotka eivät kuulu sos.-dem. puolueeseen eivät tule vakaumussosialisteiksi, mutta siitä huolimatta, joidenkin satunnaisten olosuhteitten vaikutuksesta, joksikin aikaa liittyvät sos.-demokratiaan ja antavat sille äänensä vaaleissa.

Tällä ilmiöllä on syvälliset syynsä ja sen juuret ovat porvarillisten puolueiden, ja ennen kaikkea, porvarillisen liberalismin kehityksessä. Kaikissa maissa, missä tavalla tai toisella jo on tapahtunut porvarillinen kumous, porvaristo jo aikoja sitten — Saksassa jo vuodesta 1848 — on ollut vastavallankumouksellista ja kansanvastaista. Porvariston keräämä historiallinen kokemus on saanut aikaan sen, että myöskin maassa, joka on sillä kehityksen asteella, jolla nykyinen Venäjä nyt on, porvaristo on tykkänään vastavallankumouksellinen tekijä.

Porvarillinen vapaamielisyys on kadottanut ja kadottaa joka vuosi yhä enemmän tenhoansa. Siitä on lentänyt henki pois. Sellaisessa maassa, kuin esim. Saksassa ei pitkiin aikoihin ole ollut muuta kansanpuoluetta kuin sosialidemokraattinen. Siellä ei ole suuria porvarillis-demokraattista puoluetta, joka voisi vetää riveihinsä miljoonia — ei proletaareja, vaan keskinkertaista ja vähän varakasta väestöä, kaikki ne jotka ovat tyytymättömiä olemassaolevaan asiain tilaan, jotka ovat jääneet vähäosaisiksi nykyisessä yhteiskunnassa, jotka eivät voi olla haluamatta vakavia taloudellisia ja poliittisia parannuksia. Kaikki tyytymättömät, kaikki kärsivät ja velkaantuneet — ovat pakoitettuja liittymään sosialidemokratiaan. Olipa Saksassa sosialidemokratia ennen sotaakin miten kohtuullinen, miten opportunistinen tahansa — oli se Saksassa ainoa demokraattinen, ainoa kansan puolue, se yksin, lienee sitten ollut hyvä tai huono, puolusti vähä- tai keskivaraisen väestön etuja. Asianhaarain pakosta tuli se sentähden myöskin kaikkien niiden ei-proletaaristen ainesten turvapaikaksi, jotka eivät voineet olla tyytyväisiä nykyaikaisen vastavallankumouksellisen ja vastademokraattisen liberalismin tapoihin, joka oli kahlehdittu imperialistisiin riemuvaunuihin, kuten vanki työntökärryihin. Sen luokse menivät, sille — porvariston ja junkkerien joidenkin hyökkäysaskelien vaikutuksesta — antoivat äänensä vaaleissa monet sadat tuhannet pikkuporvarilliset mukanakulkijat.

Tässä oli samalla Saksan sosialidemokratian voima ja heikkous. Voiman puoli oli se, että Saksan sosialidemokratiasta tuli ainoa kansanpuolue, että sitä puolustamaan ryhtyi maan koko tyytymätön aines, että sen lipun alle tuli melkein koko demokraattinen väestö. Heikkona puolena oli se, että pikkuporvarilliset mukanakulkijat toivat mukanaan työväenpuolueeseen horjuvaisuuden, poliittisen selkärangattomuuden, porvarilliset ajatustavat ja kaikki muut ominaisuudet, joita on luokkasuhteessa välikerroksilla. Tämän johtoputken kautta sosialistiseen hunajatynnyriin valui yhä suurempia lusikallisia pikkuporvarillista tököttiä. Sosialismin saastutti opportunismi.

Maassa missä on yleinen äänioikeus, on valitsijain ponteva tavoitteleminen välttämätöntä. Vaalimenestystä tavoitellessaan Saksan virallisen sosialidemokratian täytyi mukaantua mahdollisiin liittolaisiinsa — mukanakulkijoihin, joita oli värvättävä ei-prolelaarisista kansankerroksista. Syntyi kokonainen »lähes-puolue»-sosialistien valtava ryhmä, jotka äänestävät sosialidemokratian puolesta, mutta järjestöön liittyvät vain kovin haluttomasti, ja joille on mielenkiintoista yksinomaan sosialidemokratian yleisdemokraattinen ja reformeeraustyö.

Mukanakulkijain aalto kantoi harjallaan myöskin vastaavan laatuisia johtajia. Heinet, Südekumit, Landsbergit, Davidit — ovat näiden kerrosten tyypillisiä edustajia ja johtajia. Esim. sellaisella kerroksella kuin ravintoloitsijat, on huomattava edustajamäärä sos.-dem. parlamenttiryhmässä. Valtiopäiväin sos.-dem. edustajista oli ravintoloitsijoita v. 1892 – 3 (35:stä), v. 1905 – 6 (81:stä),^[1*] v. 1902 – 12 (110:stä). Nojautuen kehittymättömimpiin työväenkerroksiin muodostavat »mukanakulkijain» ihanteellis-poliittiset johtajat sosialidemokratiassa kokonaisen suunnan. Vähitellen syntyy jonkinlainen valtio valtiossa. Pikkuporvarilliset vaikutukset lujittuvat. Sosialidemokratia itse muuttuu mukanakulkijain mukanakulkijaksi. Mukanakulkijat eivät mukaantuen seuraa sitä, vaan se mukanakulkijoita. Historian kriitillisinä hetkinä pääsee pikkuporvarillinen alkuaines voitolle sosialidemokratian proletaarisesta suunnasta. Yhteiskunnallisen asemansa vuoksi on pikkuporvaristo aina tuomittu heittelehtimään kahden leirin välillä. Ei tarvitse ollenkaan ihmetellä, että sellaisen kriisin aikana, joka syntyi yleiseuroppalaisen sodan alkaessa, heiluri pysähtyi porvarillis-imperialistisen pisteen kohdalla. Porvaristo sai suuren voiton Saksan sosialidemokratian työläisaineksista.

Kuinka suuri määrä on valitsija-mukanakulkijoita Saksan sosialidemokratiassa? Ei ole helppo antaa tarkkaa vastausta tähän kysymykseen. Ensiksi on välttämätöntä vähän tutustua siihen, miten yleensä kehittyi Saksan sosialidemokratian parlamenttimenestys, miten kasvoi aktiivisten valitsijain yleinen lukumäärä Saksassa, ja minkä osan valtasi sosialidemokratia itselleen.

Seuraava taulukko tutustuttaa meidät asiaan.

Sellainen on yleiskuva — vuoteen 1907. Ja vihdoin, viimeisissä parlamenttivaaleissa (v. 1912) Saksan sosialidemokratia saa lisää 990,000 uutta valitsijaa. Se saa 4¹⁄₄ miljoonaa ääntä ja 110 edustajapaikkaa.

Tarkastakaamme lähemmin näitä numeroita. Ehdottomaan (absoluuttiseen) äänten lisäykseen katsoen Saksan sosialidemokratia kulkee vastustamattomasti voitosta voittoon. Ainoastaan kaksi kertaa, sosialisteja vastaan säädetyn poikkeuslain voimaantulemisen alussa, siltä väheni annettujen äänien absoluuttinen lukumäärä. Mutta samalla tämä ehdoton lisääntyminen tapahtuu epätasaisesti, hyppäyksin. Viimemainitun seikan johdosta syntyy kysymys: eikö ole olemassa jotain syyn ja seurauksen lakia näihin hyppäyksiinkin nähden, eikö ole mitään yhteyttä näiden hyppäyksien välillä toiselta sekä mukanakulkijain luoksetulon ja poismenon välillä toiselta puolen.

Tästä seikasta huomautti K. Kautsky v.1912:^[2*]

»Niinpä vuosina, jolloin vaaleihin osaa oltavien yleinen lukumäärä erikoisen huomattavasti lisääntyi, ei sosialidemokratia yhdellä kertaa valloita puolelleen näitä uusia valitsijoita, vaan vieläpä suhteellisesti menettääkin niitä. Mutta jo noin 3–4 vuoden päästä, seuraavissa vaaleissa, sosialidemokratia luonnollisesti saa suuren vaalivoiton ja yhdellä kertaa suuresti lisää ääntensä ja edustajapaikkainsa lukua. Niinpä V. 1887 valitsijain yleinen luku kerralla lisääntyi melkein kokonaisella 2 miljoonalla. Mutta tästä tavattomasta kasvamisesta huolimatta saa sosialidemokratia lisää ääniä kaikkiaan vain 231,000 ja menettää tällöin vielä 13 paikkaa. Mutta seuraavissa vaaleissa, v. 1890, sosialidemokratia voittaa 664,200 uutta ääntä ja saa 24 edustajapaikkaa. Samanlainen ilmiö huomataan vuosien 1907 ja 1912 vaaleissa. V. 1907 me taaskin huomaamme valitsijamäärän tavattoman lisääntymisen — myöskin melkein 2 miljoonalla. Siitä huolimatta sosialidemokratia sai lisää ainoastaan 248 ääntä ja menetti 38 paikkaa. Ja vasta vuoden 1912 vaaleissa sosialidemokratia hankkii 990 tuhalla uutta ääntä ja saa 67 edustajapaikkaa.»

Ymmärrettävästi on tässä merkityksensä myöskin puolueitten välisellä yhtymisellä ja erilaisilla vaalien edellä tapahtuvilla silmänkääntäjätempuilla. Mutta yleensä on selvää, että tuon epätasaisen liikkeen syyt ovat seuraavat. Kun valitsijamäärä kerrallaan hyvin voimakkaasti kasvaa, merkitsee se sitä, että poliittiseen elämään on nostettu uusia kerroksia, että on herätetty sellaisia väestökerroksia, jotka ennen ovat olleet välinpitämättömiä politiikkaan nähden. Näiden herättämistä ottamaan osaa poliittiseen elämään yleensä sangen usein voimakkaasti auttavat porvarillisetkin puolueet ja myöskin hallitukset. Hurjassa äänten tavoitetussa — keskusta, vanhoilliset, vapaamieliset j.n.e., ovat pakoitettuja vetämään politiikkaan yhä uusia ja uusia väestökerroksia. Ja ensiaikoina porvarilliset puolueet onnistuvat johtamaan harhaan nämä taitamattomat ja poliittisesti kokemattomat valitsijakerrokset — pienviljelijät, pikkuporvariston, käsityöläiset, liikeapulaiset j.n.e. Porvarilliset puolueet saavuttavat vaalivoiton. Mutta tämä voitto on lyhytaikainen. Uudet valitsijakerrokset hyvin pian vapautuvat harhaluuloistaan porvarillisissa puolueissa, tulevat vakuutetuiksi siitä, että heitä petetään, poliittisesti riistetään. Silloin he vähitellen alkavat siirtyä sosialidemokraattiseen puolueeseen. Tästä etupäässä johtuvat sosialidemokratian päätähuimaavat vaalivoitot muutamien vuosien kuluttua sen jälkeen kuin valitsijamäärä yhtäkkiä kovasti kasvoi.

Mitä tulee tässä mieltämme kiinnittävään kysymykseen mukanakulkijoista on asianlaita aeuraava:

Saksan virallisen sosialidemokratian yhdeltä puolen sekä porvariston, junkkeriston, vanhoillisten välillä toiselta puolen on kilpailu horjuvista välikerroksista, joista molemmat pääleirit värväävät mukanakulkijainsa apukantajoukot. Porvaristolla ja junkkereilla tietysti on paljon enemmän keinoja ja mahdollisuuksia saada liikkeelle osan viimemainituista — mikäli eivät kuulu välittömästi rikkaiden ja riistäjäin joukkoon — täytyy ehdottomasti loppujen lopuksi kallistua demokraattisempien periaatteiden puolelle, joiden ainoana edustaja Saksassa on sosialidemokratia. Erilaisten asianhaarain vaikutuksesta voi tietenkin osa näistä mukanakulkijoista vielä kerran palata porvarillisiin puolueisiin. Tämä on — muuttuvainen suure, epäluotettava aines, sekä sosialidemokratian että porvariston katsantokannalta.

Käymme nyt käsiksi asian paljoudelliseen puoleen. Tarkoitamme onko mahdollista määritellä, minkä osan nimenomaan muodostavat porvarilliset mukanakulkijat Saksan sosialidemokratiaa kannattavain valitsijain armeijassa.

Saksan sosialidemokratian »valitsija-rmeija-kunnan» yhteiskunnallisesta kokoonpanosta ei sanomalehdistössä liioin ole tietoja. Ja näin on asianlaita — huolimatta siitä tavattomasta tärkeydestä, mikä on kysymyksellä siitä, mistä kerroksesta värvätään maailman suurimman poliittisen puolueen tavaton valitsija-armeija.

Sitä arvokkampi on tätä kysymystä koskeva tieteellinen tutkimusyritys, jonka löydämme Sombartin aikakauslehdestä »Archiv für Sozialwissenschaft und Sozialpolitik» vuodelta 1905. Tarkoitamme siinä julaistua tutkimusta: »Sosialidemokraattisten valitsijain yhteiskunnallinen kokoonpano Saksassa».

Erikoisessa artikkelin loppulauseessa eräs aikakauslehden toimittajista, professori Max Weber huomauttaa siitä, että sen ainehiston luonteesee katsoen, jota tekijän on täytynyt käsitellä, eivät hänen tutkimuksensa tulokset voi olla tieteellisesti ehdottoman tarkkoja. Tämä puoluste tulee meidänkin lukijaimme ottaa huomioon. Mutta siitä huolimatta ovat tiedot, joita lainaamme mainitusta teoksesta, erikoisen arvokkaita mieltämme kiinnittävää kysymystä tutkiskellessa.

Tutkimus perustuu valitsijatilaston ja sosialisen tilaston yhdistelmään. Yhdistämällä kahdenlaiset tilastolliset tiedot, sanoo tekijä, saadaan itsestään varsin arvokkaita tuloksia. Eteemme paljastuu suljetun vaaliuurnan salaisuus.^[3*]

Vertailu on toimitettu vuoden 1903 vaalitaistelun numerojen perusteella. Mutta kahden seuraavan vaalitaistelukauden aikana sos.-dem. valitsijain lukumäärä pikku- ja keskiporvariston keskuudesta voi ainoasiaan yhä enemmän kasvaa.

Tekijän menettelytapa on seuraava. Yhteiskunnallisen tilaston tietojen peruusteella hän laskee mikä oli kaikkien valitsijatyöläisten yhteinen lukumäärä kysymyksen alaisessa kaupungissa. Sitten hän vertaa näitä numeroja valilsijatilaston tietoihin ja laskee, kuinka paljon työläisiä yleensä oli ottamassa osaa vaaleihin. Jos X:n kaupungissa kaikkiaan työmiehiä yleensä otti osaa vaaleihin, sanokaamme, 10,000, mutta sosialidemokratia sanotussa kaupungissa sai vaaleissa, sanomme, 15,000 ääntä, niin käy tästä selville: vähintäin 5,000 sosialidemokratialle tullulta ääntä mainitussa kaupungissa antoivat ei-työmiehet: jos taas oletetaan, että poikkeuksetta kaikki 10,000 työläisvalitsijaa antoivat äänensä sosialidemokratialle, niin silloin loput 5,000 (yliääntä) olivat voineet antaa ainoastaan ei-proletaariset piirit. Tämä johtopäätös on kiistämättä oikea.

Tämän menettelytavan mukaan tekijä laati taulukon, joka käsittää 28 Saksan tärkeintä kaupunkia. Sen tavattoman tärkeyden vuoksi lainaamme sen tähän kokonaisuudessaan.

Saksan sosialidemokratian painopiste — täysin koko yhteiskunnallisia kehitystä vastaavasti — siirtyy yhä enemmän ja enemmän kaupunkeihin. Saksan sosialidemokratia on — etupäässä kaupunkilaisten puolue. Vuoden 1912 vaalit osoittivat sen erikoisen selvästi.^[4*]

Ja mitä me näemme? Vielä vuoden 1903 vaaleissa saa Saksan sosialidemokratia sellaisissa kaupungeissa, kuin Bremen, 40 % ei-työläisten ääniä, Hamburgissa — 41 %, Frankfurt am Mainissa — 41 %, Münchenissä — 39 %, Leipzigissä — 31 %, Dresdenissä — 41 % j.n.e. (katso taulukkoa).

Me emme ota mainitusta tutkimuksesta kiistanalaisempia numeroita. Vaikka yieensä nämä numerot ovat kiistämättömiä, ja ne ilmaisevat tavattoman tärkeän poliittisen tosiasian. Saksan suurimmissakin kaupungeissa, jotka ovat Saksan sosialidemokratian päälinnoituksia, sen valitsijoista enempi kuin yksi kolmasosa kuuluu ei työväenluokkaan, vaan — porvaristoon. Olkoonpa niinkin, että he suurimmaksi osaksi kuuluvat — pikkuporvaristoon, sen niihin kerroksiin, jotka kulkevat kohti proletarisoitumistaan, jotka ovat lähellä työläisväestöä, palvelevat sen tarpeita j.n.e., niin joka tapauksessa kuuluvat he porvaristoon.

Mainitun teoksen kirjoittaja tulee useitten laskelmien perusteella siihen johtopäätökseen, että Saksan sosialidemokratialle porvariston keskuudesta annettujen äänien lukumäärä jo v. 1903 oli ainakin 750,000.^[7*] Tämä tekee jokseenkin sen, mitä saivat molemmat porvariston »vapaa-ajattelijain» puolueet samoissa vaaleissa: vapaa-ajattelijain kansanpuolue ja »vapaa-ajattelijain liitto» (542,556). Sosialidemokratian porvarilliset mukanakulkijat ovat siksi monilukuiset, että heitä on yhtä paljon kuin Saksan kahden suurimman porvarillis-vapaamielisen puolueen valitsijoita yhteensä. Tekijä pitää varsin uskottavana, että vuoden 1903 vaaleissa suurimmassa osassa Saksan suurkaupunkeja porvarilliset ainekset olivat ¹⁄₃:na kaikista sosialidemokratian valitsijoista, muutamissa suuremmissa kaupungeissa puolenakin.^[8*]

Mutta pikkuporvarillisia mukanakulkijoita Saksan sosialidemokratialla ei ole ainoastaan kaupungeissa, vaan vieläpä maaseudullakin. Eri puolueille vuoden 1903 vaaleissa annetut äänet maaseutupiireissä jakaantuivat seuraavasti:

Kunnissa, joiden väestö on 3,000,000 pienempi, Saksan sosialidemokratia siis sai v. 1903 kokonaista 735,093 ääntä. On varmaa, että suurimman osan näistä äänistä antoivat maataloustyöläiset. Mutta varmaa on myöskin se, että näiden äänien joukossa on maaseudun pikkuporvariston, maaseudun mukanakulkijainkin ääniä. Viimemainittujen prosentti on varsin alhainen katolisissa piireissä, mutta se on suurenlainen protestanttisissa piireissä.

Kokonaisuudessaan tietysti porvarillisiin kerroksiin kuuluvat valitsijat ovat ainoastaan vähemmistönä Saksan sosialidemokratian valitsija-armeijakunnassa. Sos.-dem. valitsijain enemmistö on — työläisiä.^[9*] Lukumääräänsä nähden työläisainekset aina olisivat voineet voittaa ei-työläisainekset. Mutta todellisuudessa ei kuitenkaan niin tapahdu. Puolue tahtoo saada yhä enemmän mukanakulkijoita. Käytännössä puolue kaikin voimin pyrkii viehättämään näitä porvarillisia mukanakulkijoita, se koettaa olla tekemättä mitään sellaista, mikä ei oikein miellyttäisi noita viimemainittuja. Tästä on johtunut joukko myönnytyksiä pikkuporvarilliselle psykologialle, tästä proletaarisien vaatimusten lieventäminen, tästä on lähtenyt tie opportunistiseen vetelyyteen.

Sosialistivastaisen poikkeuslain kumoamishetken tullessa Saksan sosialidemokratia heti saa kaksinkertaisen äänimäärän. Vuoden 1890 vaalien osanottajain yleinen luku alentui 312,500:lla (v. 1887 — 7,540,960, v. 1890 — 7,228,500). Mutta sos.-dem. valitsijain luku kerrallaan kasvoi 664,200:lla (v. 1887 — 763,100, v. 1890 — 1,427,300). Saksan yhteiskunnallisesta elämästä havaintoja tehneet jo silloin huomauttivat, ettei tämä lisääntyminen tapahtunut ainoastaan useitten kymmenien tuhansien pikkuporvarillisten mukanakulkijain kannatuksen vaikutuksesta. Alettiin jo puhua jonkinlaisesta porvarillisen demokratian ja työväenpuolueen välisestä liitosta.

Tapausten tällaisen arvostelun epäsuorana vahvistuksena on seuraava mitätön, mutta luonteenomainen seikka. V. 1891 katsoo Saksan sosialidemokratia välttämättömäksi muuttaa nimeään. Sen nimenä oli ennen: Saksan sosialistinen työväenpuolue. Se ottaa nyt nimekseen yksinkertaisesti: »Saksan sosialidemokraattinen puolue». Sana »työväen» katoaa.

On itsestään ymmärrettävää, ettei sos.-dem. työväenpuolueen tule sulkea oviaan muista luokista tuleville. Sos.-dem. puolue kutsuu riveihinsä yhteiskunnan kaikkia aineksia, mikäli ne siirtyvät työväenluokan katsantokannalle. Mutta perusteeltaan tulee sos.-dem. puolueen pysyä työväenpuolueena. Ja tuskinpa voidaan pitää sattumana sitä, että Saksan sosialidemokratia 90-luvulla katsoi tarpeelliseksi muuttaa nimensä kerta kaikkiaan juuri tuohon suuntaan! Pikemminkin täytyy olettaa, että siinä ilmeni täysin määrätty — opportunistinen suunta. Vuosien 19141–16 tapauksien valossa me tietysti olemme taipuvaisia tulemaan epäilevälle kannalle. Onhan siinä kyllä sekin vaara, että me ennen aikojaan selitämme satunnaiset ja mitättömät tapahtumat periaatteellisen opportunismin sovitteluiksi. Toistamme kuitenkin, että mainitsemamme seikka nähtävästi ei ollenkaan ollut satunnaisluontoinen.

Mutta palatkaamme Blanc'in teokseen.

Tämä teos herätti huomiota. Sille omisti pitkän artikkelin »Neue Zeit» aikakauslehdessä itse August Bebel.

Bebel väittää vääriksi Blanc'in johtopäätöksiä, joka oli vakuuttanut, että Saksan sosialidemokratia valitsijainsa sekavillaisuuden vuoksi ei ole luokkapuolue. Mutta tekijän numeroaineiston tunnustaa hän yleensä oikeaksi.

Bebel kirjoittaa:

»Mekin olemme taipuvaiset tunnustamaan hänen (tekijän) numerotuloksensa yleensä ja kokonaisuudessaan oikeiksi; toista ovat — ne johtopäätökset, joita hän tekee näiden numerotulosten perusteella».^[10*]

Myöntäen yleensä »tyydyttävän oikeiksi» (333) tekijän tilastolliset esitykset, Bebel kuitenkin on sitä mieltä, että porvarillisista piireistä olevien sosialidemokratian valitsijain lukumäärä v. 1903 nousi ainoastaan 500,000:een. »Suunnilleen jokaista 6 työläisäänestäjää kohti tuli yksi porvarillinen valitsija» (333). »Nämä ovat», sanoo Bebel, »käsityöläisiä, pikkukauppiaita, vähävaraisia pienviljelijöitä, pikkuvirkamiehiä, opettajia, taiteilijoita, eri laitoksien palvelushenkilöitä j.n.e. (337). On esim. olemassa kymmeniä tuhansia teollisuustyöläisiä, joilla on parempi palkka, joita paremmin kohdellaan, ja jotka ovat vähemmän riippuvaisia, kuin kymmenet tuhannet pikkukauppiaat ja konttoripalvelijat. Tämä myöskin selittää sen seikan, että sosialidemokratia Berlinin kauppaoikeuden vaateissa 7 p. toukok. (v. 1905) sai 21 % annetuista äänistä ja oli voimaansa nähden toinen puolue».^[11*]

Bebel vastustaa jyrkästi sitä väitettä, että sosialidemokratia muuttuu sosialistisesta puolueesta vain demokraattiseksi puolueeksi. V. 1891 tapahtuneella puolueen nimenmuutoksella ei ole sitä merkitystä, mikä sille annetaan. »Minä — sanoo Bebel — olin itse tämän ehdotuksen tekijä, siksi on tarpeellisia, että selitän, mitä tällöin pidin ohjeenani. Poikkeuslain aikana oli olemassa mitä erilaatuisinta 'sosialismia'. Porvarillisissa piireissä puhuttiin kristillisestä sosialismista, hallitussosialismista, vanhoillisesta sosialismista j.n.e. Kävi epämukavaksi pitää pelkkää sosialistisen työväenpuolueen nimeä. Täytyi vetää raja meidän ja mainittujen 'sosialistien' välille. Sentähden nimitimmekin me itseämme sosialidemokraattiseksi puolueeksi». (559).

Tämä, huomautamme ainakin itsepuolestamme, ei selitä miksi täytyy puolueen nimestä heittää pois sana »työväen».

Koska sellaista päätöstä ei tehdä tarkasti harkitsematta sen poliittista ajatusta, niin täytyy olettaa, että tässä päätöksessä sittenkin oli määrätty poliittinen tarkoitus. Kysytään: mikä? Siihen nähden ei voida olla eri mieltä: jos oli, niin epäilemättä oli opportunistinen.

Toistamme vieläkin: sitä seikkaa, että Saksan sosialikdemokratiaan tunkeutuu joukko »mukanakulkijoita», voidaan tietyllä tavoin ajatellen pitää ei ainoastaan heikkona, vaan myöskin vahvana puolena. Bebel tietysti on oikeassa, kun hän Blanc'in teesiä koskevassa kirjoituksessaan korostaa sitä seikkaa, että sosialidemokratiaan tulee mahtua ei ainoastaan työmiesten, vaan yleensä kaikkien kärsivien ja sorrettujen. Niinhän se onkin. Mutta puolueen tulee pysyä työväenpuolueena, ja sen tulee aina korostaa proletaarista luonnettaan.

»Porvarillisen yhteiskunnan kerrostumisprosessi ja tämän aiheuttama keski- ja pikkuporvarikerrosten aseman alituinen huononeminen, saivat aikaan — kirjoittaa Bebel — sellaisen muutoksen porvarillisen yhteiskunnan poliittisessa rakenteessa. On syntynyt uusia poliittisia puolueita, jotka koettavat päästä näiden sosialisesti uhattujen porvarillisten kerrosten etujen parlamenttiedustajistoksi. Esimerkkinä näistä ovat — juutalaisvihamielisten ja keskikerrosten puolueet, jotka esiintyvät valtiopäivillä juutalaisvihamielisten parlamenttiryhmänä ja taloudellisten reformien ryhmänä». Porvarillisen yhteiskunnan puoluepoliittinen elämä niin ollen osottautuisi erilaiseksi taloudelliseen kehitykseensä verraten. Ennen kaikkea — vahingoksi vapaamielisille puolueille, jotka tämän vuoksi enimmän menettivät kannattajiaan.

»Mutta ei myöskään sosialidemokratian hyödyksi — alussa; tämän johdosta sosialidemokratiakin kärsi tappiota, vaikka sitä ei voidakaan laskea käsillä olevien numerojen perusteella».^[12*]

Sellainen on Bebelin selittämän prosessin yksi puoli. Keski- ja pikkuporvariston määrätyt kerrokset lähtevät pois suurporvariston puolueesta muodostaen omia keskikerrosten, välipuolueitten yhtymiään.

Mutta nämä välipuolueet ovat enemmän tai vähemmän lyhytaikaisia uusiin poliittisiin puolueisiin verraten. Mitään »uutta realismia», josta »keskustan marxilaiset» haaveilevat vuodesta 1910 alkaen, ei syntynyt. Demokraattinen liberalismi on mahdoton yhteiskunnassa, joka on saavuttanut sellaisen luokkasuhteiden kypsyyden. Yhteiskunnallisen kehityksen viime vuodet ovat yhä uudestaan ja uudestaan todistaneet Rosa Luxemburgin ja Saksan marxilaisuuden koko vasemman siiven olleen oikeassa taistellessaan »uuteen» liberalismiin yhtymisen taktiikkaa vastaan.

»Pääoma ei kansanvaltaistu, vaan tulee yhä enemmän rahavaltaiseksi, liberalismi ei tule demokraattisemmaksi, vaan taantumuksellisemmaksi», huomauttaa Bebel samassa teoksessaan.

Keski- ja pikkuporvariston yksi osa muodostaa omia puolueryhmiään. Mutta toinen — ja varsin huomattava — liittyy sosialidemokratiaan lisäten sen äänien ja edustajain lukua, mutta heikkontaen sen sosialistista luonnetta.

Suurin osa näitä mukanakulkijoita ei ole ainoastaan huonoja sosialisteja, vaan vieläpä varsin epäjohdonmukaisia demokraatteja. Nämä ovat — perin epäluotettavia (Unsichere Kantonisten, kuten saksalaiset sanovat) työväenluokan liittolaisia yksinpä pelkissä parlamenttitaisteluissakin. Porvarillinen demagogia (kansanvaltius-oppi) — varsinkin »isänmaallisella» pohjalla oleva demagogia — aina voi luottaa menestykseen näiden sosialidemokratian sivullisten puoluelaisten keskuudessa. Tässä suhteessa Saksan virallinen sosialidemokratia sai varsin havainnollisen opetuksen vuoden 1907 vaaleissa.

Nämä vaalit, jotka poliittisessa historiassa ovat saaneet »hottentottivaalien» nimen, tapahtuivat »patriotismin» lipun suojassa. »Maan pelastuksen», Saksan »sotilaallisen voiman» lisäämisen, siirtomaapolitiikkaa koakevain »kansan laillisten etujen puolesta» käytävän taistelun tunnuslausein — Bülowin onnistui yhdistää sosialidemokratiaa vastaan kaikki porvarilliset puolueet. Ja näiden viimemainittujen onnistui yhteisin ponnistuksin tuottaa Saksan sosialidemokratialle ehdoton vaalitappio. Saksan sosialidemokratia menetti v. 1907 kokonaista 38 edustajapaikkaa. Tosin sille annettujen äänten absoluuttinen luku lisääntyi 249 tuhannella.^[13*] Mutta vaaleihin osaaottaneiden valitsijain yleinen lukumäärä nousi melkein 2 miljoonalla. Tämä merkitsee sitä, että Saksan sosialidemokratia näissä vaaleissa suhteellisesti menetti ääniäkin.

Sosialidemokratian pikkuporvarilliset mukanakulkijat »tärppäsivät» »patriotismin» onkea, ja sosialidemokratian vastustajain menestys oli taattu. Työläiset saivat havainnollisen opetuksen. Saksan virallisen demokratian riippuvaisuus »mukanakulkijoista» tuli havainnollisesti osoitettua.

Jo vaalien aattona 28 p tammik. v. 1907 Fr. Mehring huomautti siitä, että Bülow ja Kumpp. uskovat »patrioottisten» tunnuslauseiden avulla saavansa vallatuiksi sosialidemokratialta sen mukanakulkijat. »Poroporvarien nostoväen avulla laskevat he voittavansa nykyaikaisen vallankumouksen sotajoukot», kirjoitti Mehring.^[14*]

»Poroporvarillinen nostoväki» todellakin vaikutti ratkaisevasti vaalien kulkuun.

Ei ainoastaan Mehring, vaan myös muut saksalaiset marxilaiset silloin ovat selvästi tietoisia siitä, että sosialidemokratian riippuvaisuus mukanakulkijoistä on sen Akilleksen kantapää. Ja yhtä selvästi oltiin silloin tietoisia myöskin siitä, että pikkuporvaristo kaikkein helpommin tarttuu »kansallisten» lauseparsien onkeen.

Jo ensimmäisessä »»hottentottivaalien» jälkeisessä kirjoituksessaan Kautsky selitti Saksan sosialidemokratian tappion johtuneen siitä, että me emme arvioinneet kyllin suureksi porvarillisten piirien siirtomaa-aatteen vetovoimaa. »Tämän tappion», kirjoittaa Kautsky, »aiheuttivat meille keskikerrokset (välikerrokset, jotka tällä kertaa jättivät meidät)».^[15*]

Kautsky puhuu »muutamien satojen tuhansien välikerroksiin kuuluvien mukanakulkijain menettämisestä» (vuoden 1907 vaaleissa), mutta hän lausuu toivomuksen, että he pian palaavat sosialidemokratian luokse jälleen.

Kautskyn sanojen mukaan »v. 1903 sosialidemokratian puolesta äänestivät monet köyhät, pienviljelijät. Eikä meidän puelueeltamme puuttunut proletaarisista kerroksista lähteneitä »aineksia», jatkaa sama kirjoittaja, selittäen, että hän niillä tarkoittaa »pikkukauppiaita, käsityöläisiä, uutta keskikerrosta, valtion virkamiehiä ja palvelushenkilöitä, lääkäreitä, opettajia, insinöörejä j.n.e.»^[16*]

Lopuksi Kautsky tekee sen lohduttavan johtopäätöksen, että »mukanakulkijat» vähitellen sulautuvat sosialidemokratiaan, ja että sosialidemokratian tuleekin olla »kaikkien kärsivien ja sorrettujen puolueena». Tästä johtopäätöksestä me jo puhuimme edellä. Tässä on tärkeää huomata, että Kautskykin toteaa monien satojen tuhansien sos.-dem. välitsijain tulevan proletaarisen väestön keskuudesta.

Jokseenkin samalla tavalla kuin teoreetikko Kautskykin selittävät »hottentottivaalien» kulun Saksan sosialidemokratian tunnetut parlamenttimiehet ja praktikot, jotka silloin lukeutuivat marxilaiseen leiriin.

»Pikkuporvarillinen mukanakulkija peijasi» — siinä heidän selitystensä yleinen ajatus. Ja ohimennen esittävät he numerotietoja, jotka osoittavat, että tämä mukanakulkija jo pitkän aikaa on ollut erikoisena ja varsin voimakkaana valtana Saksan sosialidemokratiassa.

»Natsionalinen lauseparsi, jota me pidimme jo kokonaan kuolleena, teki yhtäkkiä tavattoman vaikutuksen ... furor teutonicus (teutonilaiskiihko) ... selittää vastustajaimme nopeamman kasvamisen. ... Epäilemättä kymmenet tuhannet (huomatkaa: kymmenet tuhannet! G.S.) valitsijat (Baijerissa), jotka v. 1903 äänestivät meitä, antoivat 25 p. tammik. 1907 äänensä vapaamielisten ehdokkaille. Mukanakulkijaimme vähentyminen Baijerissa on ehdottomasti tosiasia. Mutta emme saa pettää itseämme: niitä 236,871 ääntä, jotka on annettu meille, ei myöskään saa pitää ehdottoman luotettavina». Niin kirjoittaa jo silloin hyvin kohtuullinen Adolf Braun.^[17*]

»Yksistään teollisuustyöläisten avulla me emme voi saavuttaa sitä äänten lisäystä, mikä on välttämätöntä (?) puolueellemme voitokasta etenemistä varten», kirjoittaa Heinrich Busel artikkelissaan »Vaalitaistelun opetukset».^[18*]

»Juuri Saksissa monet vuoden 1903 vaalien edellisten vuosien tapahtumat kylvivät tyytymättömyyttä porvarien (Spiessbürger) keskuuteen. Ja heistä tuli meidän mukanakulkijoitamme.

»Siihen asti kuin me kasvoimme vähitellen ja värväsimme valitsijoita etupäässä teollisuustyöläisten vaalipiireistä, onnistui meidän sanomalehdistön ja kokousten avulla valistaa mukanakulkijoitamme ja vaikuttaa heihin, kasvattaa heistä tovereita, ainakin osaksi — kasvattaa heitä poliittisesti.

»Mutta vuoden 1903 jälkeen ei meillä enää ollut tätä menestystä. Luonnollisesti meidän järjestömme kasvoivat jonkunverran, meidän lehtemme saavuttivat sellaisen lilaajamäärän, ettei sitä kukaan vielä uneksinutkaan muutama vuosi takaperin. Multa meidän järjestöjemme kasvaminen ja meidän sanomalehtiemme leveneminen ei ennättänyt seurata valitsijaimme lukumäärän suurenemista».^[19*]

Näin selittää kuuluisa kansanpuhuja ja edustaja Adolf Hoffman vuoden 1907 vaalien kulkua.

»Mukanakulkijoita tietysti on valitsijaimme joukossa ollut aina ja kaikkialla, ja meillä on niitä nytkin. Mutta koskaan ennen ei meillä ole heitä ollut niin paljon, kuin v. 1903» (erikoisen porvarillisten puolueiden politiikkaan tyytymättömyyden johdosta j.n.e.).

»Saksi on Saksan suurimpia teollisuusprovinsseja. Mutta tulee ottaa huomioon, että siellä paikoittain ovat vallalla monet vanhat teollisuusmuodot (kotiteollisuus, esim).» kirjoittaa yksi tunnetuimmista sos.-dem. praktikoista. Hans Block^[20*]), selittäessään sosialidemokratian Saksissa v. 1907 kärsimän vaalitappion syitä. »Ja niin ollen me saamme vastauksen kysymykseen, millä tavoin pikkuporvariston horjuvaisuus vaikuttaa niin voimakkaasti poliittisen historian kulkuun suurteollisuusmaakunnassa».^[21*]

Me siis näemme Saksan sosialidemokratian vaalikohtalon määrätyllä tavalla ajatellen, olevan pikkuporvarillisten mukanakulkijain käsissä. Huolimatta vastustajain joukottaisesta poistumisesta v. 1907, saa Saksan sosialidemokratia kuitenkin näissä vaaleissa 3¹⁄₄ miljoonaa ääntä. Voidakseen ratkaisevasti vaikuttaa niin suurilukuisen puolueen vaalitaistelun kulkuun täytyi mukanakulkija-valitsijoita olla enemmän kuin yksi sata tuhatta. Kuten olemme nähneet, laski Blanc, että Saksan sosialidemokratian mukanakulkijat muodostivat v. 1903 750-tuhantisen armeijan. Bebelin mielestä tämä luku oli jokseenkin oikea, mutta hän piti kuitenkin luultavampana, että se on lähempänä puolta miljoonaa. Joka tapauksessa on kysymys tavattoman suurista luvuista. ...

Vuoden 1912 vaaleissa mukanakulkijat taas käänsivät kasvonsa sosialidemokratian puoleen. Yhdeltä puolen, porvarien politiikka päästi heidät harhaluuloistaan, luvatut kultavuoret jäivätkin vain pelkiksi lupauksiksi. Militarismin rasitukset kasvoivat. Verokuorma suureni. Niin sanottu finanssireformi huononsi keskikerrosten asemaa. Toiselta puolen Saksan virallinen demokratia tuli yhä enemmän opportunistiseksi. Sosialidemokratian viralliset johtajat tulivat vaalien antamasta opetuksesta ennen kaikkea siihen johtopäätökseen, että täytyy vielä enemmän mukautua mukanakulkijoihin. Ei vuori Muhametin, vaan Muhametti vuoren luokse... Näemme tuloksena olevan v. 1912 uuden tavattoman pikkuporvarillisten mukanakulkijain tulvan Saksan sosialidemokratian liepeille.

Kuinka suuri tämä tulva oli numeroilla lausuttuna v. 1912?

Akademikus, joka kymmeniä vuosia on ollut »Neue Zeitin» valantehneenä vaalitaistelujen havainontekijänä, suoriutuu tästä kysymyksestä muutamin sanoin. »Tarkkoja tilastotietoja vaalien uuden keskikerroksen asemasta on toistaiseksi hyvin vaikea antaa», sanoo kirjoittaja.^[22*]

»Mutta tosiasiana pysyy, jatkaa hän, »että saavutimme varsin lohduttavan menestyksen useissa piireissä, joiden väestön enemmistönä ovat maaseutulaiset».^[23*]

Akademikus luettelee kokonaista 46 maaseutuvaalipiiriä, joissa maaseutuväestö en suurena enemmistönä, ja joissa sosialidemokratia siitä huolimatta vuoden 1912 vaaleissa saavutti tätä »sangen lohduttavaa» menestystä.^[24*]

»Me valloitimme puolellemme noin miljoonan uusia taistelijoita (ei niinkään taistelijoita, vaan valitsijoita. G.S.); nämä, niin toivomme, ovat suurimmaksi osaksi nuorta väkeä, joka paloi halusta astua valitsijaimme aktiivisiin riveihin; pienempi osa heistä on — »mukanakulkijoita», joita yleinen tyytymättömyys hallitsevien luokkien politiikkaan ajaa meidän riveihimme». Tämä Akademikuksen »johtopäätös» epäilemättä on varsin »lohduttava». Paha vain, ettei kirjoittaja ollenkaan perustele sitä, vaan ainoastaan yksinkertaisesti tekee sen.

Noin 75% äänistään Saksan sosialidemokratia sai v. 1912 kaupungeissa. Tämän osoittavat A. Kolb'in seuraavat laskelmat.

V. 1912: sai Saksan sosialidemokratia 68:ssa suurkaupunki-vaalipiirissi (Grosstädlische) 2,128,210 ääntä — 43,1 % kaikista äänistä. Näissä 68 piirissä sos.-dem. äänien luku vuodesta 1907 lähtien oli lisääntynyt 537,330:llä (lisäys 33,8 %).

116 kaupunkipiirissä (Städtische, s.o. ei kovin suurissa kaupungeissa) sos.-dem. äänien luku v. 1912 oli — 1,321,833 — 30,8 % kaikista sos.-dem. äänistä. Lisäys vuoteen 1907 verraten — 471,956 (lisäyksen prosentti — 55,6 %).

Sekalaisissa piireissä sos.-dem. äänien luku v. 1912 — 675,066 — 18,8 % kaikista valitsijoista.

70:ssä maaseutupiirissä sos.-dem. äänien luku v. 1912 — 125,220 — 7,7 % kaikista sos.-dem. valitsijoista. Lisäys vuoteen 1907 verraten — 24,355 ääntä (lisäyksen pros. — 24.2 %).^[25*]

Niin ollen on 74 % kaikista sos.-dem. äänistä kerääntynyt kaupungeista — suurimmista ja suurenlaisista.

Pelkissä maaseutupiireissä on tullut ainoastaan 7,7 % ja sekalaisissa — 18,8 %.

Toistamme vieläkin, että Saksan sosialidemokratia on valitsijainsa kokoonpanoon nähden kaupunkipuolue. Mutta jos me muistamme yllä esitetyn Blanc'in laatiman taulukon, jonka Bebel ylimalkaisesti on vahvistanut, täytyy meidän myöntää, että tämä edellyttää Saksan sosialidemokratian suurta riippuvaisuutta mukanakulkijoista, eikä suinkaan päinvastoin. Jos sellaisissa kaupungeissa, kuin Berlin, Hamburg, Frankfurt, Leipzig, mukanakulkijain lukumäärä v. 1903 oli 40 % (ja enemmänkin!) sos.-dem. valitsijain yleisluvusta, niin on sangen mahdollista ettei tämä prosentti suurten ja keskisuurten kaupunkien vaalipiireissä v. 1912:takaan ollut pienempi.

Mutta tämä merkitsee sitä, että maaseutulaisia mukanakulkijoita lukuunottamatta sos.-dem. mukanakulkijain armeija yksistään kaupungeissa (ynnä sekalaisissa piireissä) v. 1012 oli puolitoista miljoonaa suurempi.

Sosiali-vapaamielinen professori Schmoller arvioi asemaa seuraavalla tavalla.

»3–4¹⁄₂:sta miljoonasta viimeisten vaalitaistelujen aikuisesta sos.-dem. valitsijasta kuuluu itse puolueelle vajaa miljoona, ammattiliitoille 1¹⁄₂ miljoonaa, mutta loput äänet — mukanakulkijoille. Mukanakulkijoita värvätään käsityöläisislä, kotityöläisistä, pikkukauppiaista, järjestymättömistä työläisistä, valtion tai suurten liikkeiden palveluksessa olevista tyytymättömistä pikkuvirkailija-aineksista».^[26*]

Tästä laskelmasta selviää, eitä sosialidemokratian mukanakulkijain lukumäärä v. 1912 oli noin 2 miljoonaa. Varsin luultavaa on, että tämä luku on liioiteltu. Mutta viimeisissä vaaleissa (1912) ei se mitenkään voi vaihdella vähemmän, kuin miljoonan ja puolentoista miljoonan välillä — sen voi rohkeasti sanoa pelkäämättä erehtyvänsä.

Saksan imperialistien johtomiehet ovat hyvin tietoisia siitä, miten riippuvainen Saksan sosialidemokratia on pikkuporvarillisista mukanakulkijoisia. Ja he osaavat ylen tarkasti soittaa »patriotismin» kieliä.

Herrojen imperialistien täytyy tietysti ennen kaikkea demoralisoida työväki, tuo Saksan sosialidemokratian pääpuolustusjoukko. Vähän ennen sotaa ilmestyneessä kirjassaan tunnettu saksalainen imperialisti Ruedorfer (sama kuin Ritzner,^[1] aktiivinen saksalainen valtiomies) esittää seuraavan varsin selvän katsantokannan.

»Jos», sanoo hän, »kansainvälisen sosialismin onnistuu sisäisesti irrottaa työmies kansallisesta vakaumuksesta ja tehdä hänestä ainoastaan luokan jäsen, silloin sosialismi voittaa. Pelkät väkivaltaiset keinot ... ajanpitkään eivät auta. Mutta jos tämä ei onnistu kansainväliselle sosialismille, jos sisäinen yhteys loppujen lopuksi sittenkin on lujempi — silloin kärsii sosialismi tappion.»^[27*]

Näin on asianlaita työläisiin nähden. Niin, mutta pikkuporvarillisten mukanakulkijain suhteen on herra Ruedorfer täysin vanhoillinen.

»Kun Bülow v. 1907 hajoitti valtiopäivät siirtomaakysymyksen tähden, niin kaikki voivottelivat nähtyään hänen menestyksensä», kertoo Ruedorfer-Ritzner, — Bülowin ja Kumpp. »isänmaallinen» agitatsioni johti »mitä suotuisimpiin» tuloksiin. Demagogiset voivotukset »isänmaan puolustuksesta», »kansallisesta edusta» j.n.e. vaikuttivat suuresti laajoihin väestökerroksiin. »Ei yksikään porvarillinen puolue», kirjoittaa Ruedorfer, »voi noudattaa kielteistä politiikkaa sellaisiin kysymyksiin nähden. Mutta myöskin sosialidemokratia agitatsionissaan ja parlamenttityössään on pakoitettu joka vuosi yhä enemmän ja enemmän tekemään myönnytyksiä kansalliselle asialle». Ja muutamia sivuja kirjoitettuaan sama tekijä jatkaa: »Myöskin sosialidemokratian, joka ollen sidotun ohjelmaansa, tietysti pysyy militarismin vastustajana, — myöskin sosialidemokratian täytyy noudattaa suurta varovaisuutta ja kohtuullisuutta sellaisten vaatimusten vastaisessa taistelussa (sotilasvoimain lisääminen). Eikä se itsekkään kiellä ehdottomasti kulkevansa määrättyä tappiota kohti, silloin kun tämä kysymys on esillä uusiin valtiopäivävaaleihin ryhdyttäessä».^[28*]

Ruedorfer oli aivan oikeassa huomauttaessaan siitä tosiasiasta, että Saksan virallinen sosialidemokratia aina on tehnyt tuntuvia myönnytyksiä pikkuporvarilliselle »patriotismille», kun se on pelännyt menettävänsä mukanakulkijansa.

»Viimeisten vuosikymmenien vaalitaistelut», jatkaa sama kirjoittaja, »ovat yhä selvemmin osoittaneet, että kaikenlainen vastustajain puolelta tapahtuva kansalisten kysymysten korostaminen vähentää sos.-dem. liikkeen vetovoimaa, ja itse sosialidemokraattisen puolueen en pakko lieventää agitatsioninsa kansainvälistä puolta ja salata sitä valitsijoiltaan. Tosiasiallisesti on sos.-dem. puolueen ollut pakko kaikkialla rajoittaa kansainvälisyyttään, varustaa se kaikenlaisilla verukkeilla. Ei kertaakaan se ole rohjennut kehittää päättävää agritatsioonia suuria sotaohjelmia vastaan. Ainoastaan varovaisesti on se ilmaissut vastustuskantansa, johon sen on pakoittanut teoria. Kun sosialidemokratian vastustajat sanoivat saksalaisten sosialidemokraattien sodan sattuessa kehoittavan työmiehiä kääntämään aseensa omaa päällystöä vastaan, sillä keinoin yhdessä ranskalaisten sosialistien kanssa yrittääkseen estää sodan syttymisen — kielsivät Saksan sosialidemokraatit suuttuneina sellaisen oletuksen mahdollisuuden. Vieläpä enemmänkin, jokaisen syytöksen isänmaallisuuden puutteesta katsoivat he loukkaukseksi».^[29*]

Tosiasiat on taaskin esitetty oikein. Saksan virallinen sosialidemokratia todellakin vältti avonaista taistelua porvarillista »patriotismia» vastaan. Päinvastoin. se yhtyi taisteluun porvaristoa vastaan juuri sen pohjalla. Saksan sosialidemokratian virallinen oppositsioni esitti tähän kysymykseen nähden tyhjentävän puoluslusväitteeen: »niin, me olemme itse isänmaallisia, me olemme parempia patriootteja, kuin te». Kahden periaatteen — internationalismin ja nationalismin — välisen taistelun sijaan syntyi periaatteellinen kilpailu siitä kysymyksestä, kumpi on parempi »patriootti».

Onkin aivan varmaa: Saksan virallisen sosialidemokratian sellaisen kannan huomattavassa määrin määräsivät opportunistiset käsitteet siitä, ettei vain saa karkoittaa mukanakulkijaa. Ei tarvitse muuta kuin muistaa, miten Molkenbour (yksi puoluehallituksen tukipylväistä ja virallisesti »marxilainen», eikä opportunisti) v. 1911 ehdotti, ettei kutsuttaisi kokoon Kansainvälisiä Sos. Toimistoa eikä pantaisi toimeen hälyytystä Marokon selkkauksen johdosta. Ja hän puolusteli tätä ehdotusta sillä, että Saksassa ovat juuri tulossa valtiopäivävaalit, ja Saksan sosialidemokratialle, nähkääs, on epäedullista, että jokaisessa vaalikokouksessa ja kaikkialla maaseudulla sisäistä politiikkaa koskevat kysymykset jäävät syrjään kansainvälisen politiikan kysymysten vuoksi.

Suoranainen menestys vaaleissa, vaikka se olisikin ostettu nationalistisille ennakkoluuloille tehtyjen myönnytysten hinnalla, sellainen on aina ollut Saksan sosialidemokratian opportunistisen siiven pyrkimys. Yhä enemmän edustajapaikkoja, — kas siinä opportunismin politiikan alfa ja omega.

Sosialidemokratian vanhat johtajat yrittävät taistella tätä yhä enemmän valtaan päässyttä suuntaa vastaan. Mutta — useinkin menestyksettä. Vuoden 1912 vaalien aattona Bebel vainaja piti Hamburgissa puheen, jossa lausui väitteen: parempi 50 edustajapaikkaa ja 3 miljoonaa ääntä. Toisin sanoen: meille ei ole tärkeää edustajapaikkojen lukumäärä, vaan meitä kannattavan väestön lukumäärä. Se oli heikko yritys ryhtyä taisteluun mukanakulkijoihin mukaantumisen politiikkaa vastaan. Heikko oli se sentähden, että selvyyden vuoksi olisi todellakin täytynyt sanoa: parempi 2 miljoonan vakaumus-sosialistin äänet, kuin 4 miljoonaa ääntä, jotka on ostettu sosialismin höltymisen hinnalla; parempi kaksikymmentä sosialistiedustajaa, kuin monta sataa edustajaa, joista puoletkaan eivät ole riisuneet yhtään pikkuporvarillisuuden vanhaa Aatamia. Mutta jo tämänkin heikon yrityksen johdosta Bebelin kimppuun suorastaan hyökkäsivät kaikki opportunistit. Ja täytyy sanoa totuus: todellisuudessa vuoden 1912 vaaleissa paljon enemmän seurattiin Südekumin, kuin vanhan Bebelin lippua...

Opportunistit vaativat yhä julkeammin, että sosialidemokratian suunta tulee määrätä kaikkien valitsijain, eikä puolueen, ei puoluejärjestöjen summan. Puolueen jäseniä, nähtävästi, on »kaiken kaikkiaan» noin miljoona, mutta valitsijoita — kokonaista 4¹⁄₂ miljoonaa. Jälkimäinen on paljon »laajempi». »Me tunnemme vastuunalaisuutemme laajempiin joukkoihin nähden», juttelivat opportunistit.

V. 1912 oli Saksan sos.-dem. puolueen paikallisia yhdistyksiä (Ortsvereine) 4,827, puolueen jäseniä — miehiä — 970,112, naisia — 130,371 (kaikkiaan yli miljoonan). 100 sos.-dem. valitsijaa kohti tuli kaikkiaan 22,8 puolueen jäsentä. »Me emme tahdo olla vastuunalaisia», sanoivat opportunistit, »ainoastaan noille 22:lle, vaan myöskin noille 78:lle». Toden teolla tämä merkitsee sitä, että he vapautuvat kaikesta vastuunalaisuudesta, kaikesta kurista järjestyneihin työläis-sosialisteihin nähden. Tämä merkitsi tosiasiallisesti sitä, että he eivät tunne itseään vallankumouksellisen luokan, vallankumouksellisen puolueen, vaan pikkuporvarillisten mukanakulkijain satunnaisen joukon poliittisiksi edustajiksi, mukanakulkijain, jotka tänään »vasemmistuvat», mutta huomenna heittäytyvät nationalismin ja taantumuksen helmaan, tänään auttavat sosialidemokratiaa, mutta huomenna ovat rosvoimperialismin aseena.

Tällä lyhyellä esityksellämme emme tietenkään tahdo sanoa, että opportunismi Saksan sosialidemokratiassa on ihan yksinomaan mukanakulkijain synnyttämä. Ei, opportunismi on monen monien vaikuttavien tekijäin tuotetta. Mutta mukanakulkijat ovat yhtenä kanavana, jota pitkin opportunismia heruu työväen puolueeseen.

Opportunistit saivat voiton marxilaisista Saksan, eikä ainoastaan Saksan sosialidemokratian riveissä. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että pikkuporvarillisiin mukanakulkijoihin mukautumisen politiikka joksikin aikaa on saanut voiton toisenlaisesta politiikasta. Saksan virallinen sosialidemokratia on muuttunut imperialismin mukanakulkijaksi, asiamieheksi, aseeksi...

Takaisin sisällysluetteloon

II. Työväen byrokratia.

Työväen byrokratia (virkavaltaisuus) — tämä sananparsi on jo aikoja sitten hankkinut itselleen kansalaisoikeuden tieteellis-poliittisessa kirjallisuudessa. Mutta kun me ennen solaa puhuimme työväen byrokratiasta, ajattelimme me silloin melkein yksinomaan englantilaisia trade-unioneja. Muistiin tulivat Webb'in puolisojen perustustyöt, muistui mieleen ammattikuntasulkeutuneisuus, byrokratian taantumuksellinen osa vanhassa Englannin trade-unionismissa ja me ajattelimme: kuinka hyvä, ettei meitä ole luotu noiden syntipukkien ja veijarien mallin mukaan ja heidän kaltaisikseen, kuinka hyvä, että tuo kärsimyksen malja on kulkenut meidän työväenliikkeemme sivutse mannermaalle!

Mutta siitä huolimatta me jo kauan olemme juoneet juuri tuosta samaisesta maljasta. Saksan työväenliikkeessä, joka ennen sotaa oli kaikkien maiden sosialistien esikuvana, muodostui aivan yhtä suurilukuinen, ja yhtä taantumuksellinen työläis-virkavaltaisten kasti. Nykyinen kriisi on paljastanut tämän tosiasian säälimättömän alastomaksi.

Työväen byrokratian lukuisuudesta, sen vaikutuksesta, tuloista, tuloista, sen korporatiivisesta (yhteiskunnallisesta) järjestyneisyydestä tiedettiin tähän asti aivan liian vähän. Aivan samoin kuin kapitalististen trustien johtomiesten keskuudesta paljon jää tulematta päivänvaloon, paljon asioita »peitetään villaisella», aivan samoin tapahtuu siinä työväen byrokratian suljetussa kastissa (säädyssä), joka on omaa lajiaan oleva virkamiestrusti, joka kaikissa kehittyneen työväenliikkeen maissa mielensä mukaan hallitsee ja vallitsee miljoonaisia työväenjärjestöjä. Jokaisen kastin ominaisena tunnusmerkkinä onkin sen sulkeutuneisuus muuhun maailmaan nähden, se että siihen pääsevät ainoastaan pyhitetyt.

Siinäpä onkin syy, miksi on niin vaikea saada tosiasiallisia tietoja työväen byrokratian näyttelemästä osasta.

Tarkastamme ensimäiseksi Saksan työväenliikettä. Kuinka suurilukuinen on siinä työväen byrokratia? Minkälainen on »johtajain» vaikutus joukkoliikkeeseen? Pysähdymme ennen kaikkea asian paljoudelliseen puoleen.

Muutamia sangen mielenkiintoisia tietoja byrokratian näyttelemästä osasta, s.o. Saksan sos.-dem. puolueen ja »vapaitten» ammattiliittojen virkailijain näyttelemästä osasta voidaan saada »Handbuch des Vereins-Arbeiterpresse» nimisestä kirjasta (Käsikirja työväen sanomalehtiliiton jäsenille). Tämä julkaisu ilmestyy vasta kolmatta vuotta ja on se ainoastaan työväenliikkeen virkamiesten saatavana. Myytävänä sitä ei ole. Suurella vaivalla saimme tätä teosta varten hankituksi yhden kappaleen.^[30*]

Tämän kirjan lopussa on aakkosellinen luettelo kaikista palkatuista virkamiehistä, jotka ovat puolueen ja »vapaitten» ammattiliittojen palveluksessa.

Yksistään tämä nimiluettelo käsittää kokonaista 26 kolmipalstaista ja kaikkein pienimmällä petitillä ladottua sivua. Laskujemme mukaan on mainittujen puolueessa ja liitossa palvelevien virkamiesten lukumäärä v. 1914 täsmälleen 4010.^[31*] Yksistään Berlinissä ympäristöineen on heitä — 751. Hamburgissa — 390.^[32*]

Tavaton enemmistö näistä 4:stä tai 5:stä tuhannesta »ylhäisestä» — on alkuperällään työläisiä. Olemme laatineet yksityiskohtaisemmiksi tiedot muutamista kaupungeista. Ja olemme saaneet seuraavanlaisia tuloksia.

Berlin. Jokaista virkailija-työläisten täyttä sataa (100) kohden tulee työläisiin kuulumattomia virkailijoita: 17 konttoristia, liikeapulaista ja palvelijaa, 2 asianajajaa, 4 kirjailijaa, 1 apteekkari, 1 tarjoilija, 2 ajuria, 1 kauppias.

Berlin ja maaseutu (ilman suurkaupunkikeskuksia). Virkailija-työläisten 2 täyttä sataa (200) kohden tulee konttoristeja, liikeapulaisia ja palvelijoita 27, taiteilijoita ja soittajia 5, sanomalehtimiehiä 10, asianajajia ja lääkäreitä 3, tarjoilijoita 3, ajureita 2.

Hamburg. Virkailija-työläisten täyttä sataa kohden tulee konttoristeja ja liikeapulaisia 4, matruuseja 3, ajureita 3, opettajia 2, tarjoilijoita 2, 1 kirjailija, 1 tuomari ja 1 kauppias.

München. Siellä on puolue- ja ammattiliittovirkailijoita kaikkiaan 129. Heistä — työläisiä 85, kauppa-apulaisia ja konttoristeja 13, sanomalehtimehiä 9, kauppiaita 4, virkamiehiä 3, viinureita 3, valokuvaajia 1, ajureita 1.^[33*]

Frankfurt am Main. Puolue- ja ammattiliittovirkailijoita kaikkiaan 103. Niistä työläisiä 85, kirjailijoita 4, liikeapulaisia 4, kauppiaita 3, virkamiehiä 4, partureita 1, 1 viinuri ja 1 apuri.

Dresden. Virkailijoita kaikkiaan 151. Niistä työläisiä 115, kirjailijoita 5, virkamiehiä 4, kauppiaita 2, liikeapulaisia 2, 1 taiteilija, 1 tarjoilija, 1 parturi.

Stuttgart. Kaikkiaan 134. Työläisiä 116, konttoristeja ja liikeapulaisia 8, kirjailijoita 4, kauppiaita 4, 1 virkamies, 1 opettajatar.

Karlsruhe. Kaikkiaan 34. Työläisiä 28, palvelijoita 4, 1 kauppias, 1 kemisti.

Yleensä on kuva kaikkialla sama: tavattoman suuri enemmistö työläisiin kuuluvia virkailijoita. Puhtaasti porvarillinen aines, (kauppiaat), »akatemikot» (kirjailijat) j.n.e., on jonkunverran runsaammin edustettuna opportunistisessa keskuksessa — Münchenissä, osaksi myöskin Frankfurtissa ja Stuttgartissa. Mutta yleisesti puhuen näiden Saksan työväenliikkeen »4,000:n ylimääräisen» virkailijan joukossa ovat ehdottomana enemmistönä työläiset. Tämä on eittämätön tosiasia, ja tässä suhteessa meidän tietomme ovat yhtäpitäviä kaikkien muiden tietojen kanssa.

Mutta itse käsitettä »työläinen» tässä tapauksessa tulee käyttää varsin varovaisesti. Oikeampaa on sanoa ei »työläiset», vaan — työläis-alkuperää olevat. Itse asiassa lasketaan sellaiset puoluejohtajat, kuin Scheidemann, Ebert, Kolb, Legien, Pfankush, y.m., kuuluviksi sen otsakkeen alle, jossa ovat virkailija-»työmiehet». Scheidemann on — »latoja», Ebert — »satulaseppä», Legien — »sorvari», Pfankuch — »puuseppä», Malkenbour — »tupakkatyöläinen» j.n.e. Tosiasiallisesti nämä miehet eivät enää kymmeniin vuosiin ole olleet työmiehiä, heillä on suuremmat tulot kuin keskolaisella porvarilla, ja työmiehen ammattinsa ovat he jo aikoja sitten jättäneet. He ovat samassa määrin työmiehiä, kuin tunnetut »työmiehet» — ministerit John Barnes, Henderson, Fischer j.n.e. Eikä tämä koske ainoastaan kymmenkuntaa »päämiestä», jotka ovat byrokraattisten portaiden ylimmällä askeleella ja jotka hoitavat kaikkia asioita, kuten Legien, Scheidemann y.m. Tämä koskee Saksan työväenliikkeen koko 4,000 virkamiehen suurta enemmistöä. Maaseudulla on juttu aivan sama. Virkailijat ovat jo aikoja sitten lakanneet ammattityöstään. He ovat työmiehiä ainoastaan nimellisesti. Tosiasiallisesti ovat he byrokraatteja (virkaherroja), joiden elämäntapa täydellisesti eroaa keskinkertaisesti toimeentulevan työmiehen elämäntavasta.

Työväen virkamiehet hyvin usein tulevat työväen aristokratian (ylimystön) keskuudesta. Työväen byrokratia (virkavalta) ja työväen aristokratia (ylimysvalta) — ovat kaksi täyssisisarta. Kummankin ryhmäedut usein ovat yhteisiä. Mutta siitä huolimatta työväen byrokratia ja työväen aristokratia ovat kaksi eri ryhmää.

Nuo 4,000 virkailijaa muodostavat erikoisen omaa laatuaan olevan korporationinsa (yhdyskuntansa), jolla on joukko puhtaasti ammatillisia etujaan.

Yhteiskuntaetujensa suojelemista varten he ovatkin muodostaneet puolue- ja ammattiliittovirkailijain erikoisen ammattiliiton. Tässä liitossa oli v.1913 3617 jäsentä, ja sillä oli tuloja jäsenmaksuista 252,372 markkaa. Yksistään pääoman korot (y.m. tulot) tuottivat sille v. 1913 47,552 markkaa.^[34*]

Sitäpaitsi työväenliikkeen eri haarojen virkailijat muodostivat vielä erikoisia keskinäis-avustuksen liittoja j.n.e. Sellainen on Saksan osuustoimintaliikkeen palveluksessa olevien toimitsijain liitto. V. 1912 siinä oli 7,194 jäsentä ja sillä oli varoja — 2,919,191:20 markkaa.^[35*]

Työväen sanomalehtimiehet — toimittajat, avustajat, kirjeenvaihtajat, pakinoitsijat j.n.e. — vuorostaan muodostavat erikoisen monilukuisen ryhmän. Riittää, kun sanomme, että yksistään ammatilliset liitot (»vapaat» ammattiliitot) kuluttivat v. 1912 ammatillisiin lehtiinsä (Verbandsorgan) 2,604,411 markkaa.^[36*] Mutta jos tähän lisätään 70 sos.-dem. sanomalehteä, monenmoiset sos.-dem. aikauslehdet, viikkojulkaisut y.m., niin kaikkien näiden julkaisujen toimittajain palkat yhteensä tekevät useita miljoonia ruplia vuodessa.

Työväen sanomalehtimiehillä on oma erityinen ammattiliittonsa, joka on ollut olemassa toistakymmentä vuotta (Verein Arbeiterpresse). Tämä liitto on laatinut oikein palkkakaavan toimittajia ja avustajia varten. Toimittajan palkan tulee olla 2,200 markasta 300 markan lisäyksineen joka 2 vuoden kuluttua, 4,200 markkaan vuodessa. Todellisuudessa saavat he tavallisesti paljon enemmän. Toimittajista on alituisien puute. Usein tapaa puoluelehdissä ilmoituksen: halutaan toimittajaa siihen ja siihen sanomalehteen, j.n.e.

Meidän laskelmamme mukaan on 4,000 virkailijalla ainakin 12,000, ellei enemmän, tärkeintä puolue- ja ammattiliittotointa. Jokaisella vähänkin huomatulla virkailijalla on yhtäaikaa tavallisesti 2–3 ja useampiakin toimia. Hän on samalla aikaa valtiopäivämies, ja puoluesihteeri, ammattiliiton puheenjohtaja, toimittaja ja valtiopäivämies, vaalipiirin puheenjohtaja, toimitsija, osuusliiketoimitsija, valistuskomitean puheenjohtaja, kunnanvaltuuston jäsen j.n.e. Sillä tavoin valta puolueessa ja liitoissa keskittyy^[37*] näiden 4,000 ylimäisen käsiin. Heistä riippuu koko koneiston käynti. Heidän käsissään on sanomalehdistön, järjestöjen ja keskinäisavustuksen koko mahtava koneisto, koko vaalikoneisto j.n.e.

Juuri näitä rivejä kirjoittaessamme tuli tieto tunnetun hamburgilaisen sos.-dem. Adolf von Elmin kuolemasta. Sanomalehtikirjoituksissa lasketaan niiden virkojen lukumäärä, joissa von Elm oli viimeisinä vuosinaan. Laskimme ainakin 1¹⁄₂ tusinaa sellaisia toimia puolue-, ammattiliitto- ja osuustoimintajärjestöissä. Valtiopäivämies, sanomalehtikomitean puheenjohtaja, paikallisen kunnanvaltuuston, sos.-dem. ryhmän jäsen, ammattiliittojen paikallishallituksen puheenjohtaja, tukkuosasto-yhtiön hallituksen jäsen y.m., y.m. — niin paljon virkoja. Eikä von Elm ole lainkaan poikkeus.

Saksan sosialidemokratian puoluejärjestöjen virkailijain ja »edustajain» lukumäärästä yksityisissä kunnissa on sanomalehdistössä hyvin vähän tietoja. Mutta muutamat esimerkit ovat silmäänpistäviä.

Niinpä Badenin piirin sos.-dem. järjestössä oli v. 1905 kaikkiaan 7,332 jäsentä, mutta yksistään sos.-dem. edustajain luku kunnissa (Gemeindevertreter) oli jo yli 1,000.^[38*] Niin ollen Badenissa on joka seitsemäs puolueen jäsen tietyllä tavoin ajatellen toimihenkilö.

Mutta todellinen puoluevalta ei olekaan tämän verrattain laajan »edustaja-»kerroksen hallussa; se on vielä paljon ahtaamman puolueen virkamiesten piirin, ylimmän byrokratian käsissä.

Puolue- ja ammattiliitto-hallitusten johtajista suorastaan ovat monet tuhannet alemmat virkailijat, konttoristit, lähettäjät y.m., taloudellisesti riippuvaisia. Jo v. 1904 oli Saksan sos.-dem. puolueen palveluksessa yksistään kirjapainoissa — 1,476 henk. (toimittajia oli 329). V. 1908 oli yksistään »Vorwärtsin» kirjapainossa 298 henkilöä. Kaikki nämä henkilöt ovat aivan samalla tavalla taloudellisesti riippuvaisia ylimmistä puoluebyrokraateista, kuin ovat työmiehet — kenestä tahansa yksityisestä liikkeenharjoittajasta.^[39*]

Yksin »Vorwärtsin» liikevaihto oli 1914–15 välisenä vuotena (huhtikuusta v. 1914 31 p. maalisk. v. 1915) 1,904,659:99 markkaa, s.o. noin 2 miljoonaa markkaa. Tämän lehden toimituksen jäsenten palkat yksistään jo tekivät sanottuna vuotena yhteensä 94,004:08 markkaa. 1915–16 välisenä vuotena (1 p:stä huhtik. 1915 31 maaliskuuta 1916) liikevaihto sodan johdosta aleni 1,406,726:67 markkaan. Palkkamenot olivat suunnilleen samat.^[40*]

Tilivuotena 1915 »Vorwärtsin» painokustannukset nousivat 997,573:35 markkaan, melkein miljoonaan. Lehden lähettämishallinto maksoi samana vuonna 33,914:91 mk., kaikki läheltämiskulut yhteensä — 419,973:74 markkaa.^[41*] Jo »Vorwärts» yksistään on suurliike, jossa elää muutamia saloja puoluevirkamiehiä ja palvelijoita. Ja juuri näihin virkamiehiin ennen kaikkea nojautui puoluehallitus (Scheidemann y.m.), kun se vuoden 1916 lopussa sotilasviranomaisten avulla valtasi »Vorwärtsin» omiin käsiinsä, loukaten Berlinin oppositsionijärjestön eittämättömiä oikeuksia.

Näihin samoihin virkamiehiin nojautui »puoluehallitus» myöskin Luisburgissa, Bremenissä, Stuttgartissa ja useissa muissa paikoissa, kun se raakaa väkivaltaa käyttäen anasti sos.-dem. oppositsioonin enemmistöltä paikallisen sanomalehden, kirjainkustannusliikkeen, kassan, j.n.e. Puolueomaisuuden juridisena omistajana tavallisesti on joku puoluevirkailija. Kun paikallisten työläisten enemmistö vastustaa puoluehallitusta, vetoaa juridinen omistaja, Scheidemannin siunaamana, »lakiin». Oppositsioonin katsantokantaa pulustavat toimittajat eroiletaan, heille maksetaan 6 viikon palkka eteenpäin, ja... lehti tulee yht'äkkiä »patrioottiseksi». Työväen byrokratian esittämä taantumuksellinen osa näissä tapauksissa ilmenee niin havainnollisesti, ettei enempää voida toivoakaan.

Kirkkaina säteinä olivat nuorison järjestöt Niissä ei ollut elotonta totuntataitoa. Näiden järjestöjen itsehallinto oli todella demokraattisella pohjalla. Niissä vallitsi tasa-arvoisuuden ja veljeyden henki ja niistä karkoittui pois raaistunut virkamieshenki. Mutta mitä? Ei kulunut kymmentäkään vuotta, kun virallinen puolue (»aikuiset») kiiruhti nuorisojärjesltjenkin komiteoihin tunkemaan byrokraattejaan.

Seuraava taulukko hyvin osoittaa, miten ylhäältä käsin tullut byrokratismi tunki tieltään demokraattisen itsehallinnon.

»Aikuisten» marxilaisten puolelta tulevasta vapaaehtoisesta avusta eivät nuorisojärjestöt luonnollisesti ajatelleetkaan kieltäytyä. Päinvastoin, ne pitivät sitä suuressa arvossa. Mutta puolueen »pomot» eivät tähän rajoittuneet. Heille oli välttämätöntä vallata käsiinsä nuorisojärjestöjen koko järjestökoneisto. Sillä nuoriso, sehän on tiettyä, on »epäluotettavaa», horjuvaa väkeä. Ja järjestelmällisin ponnistuksin opportunistien »vanhempi» polvi saavutti täydellisesti tarkoituksensa.

Sodasta saatu kokemus täydellisesti vahvisti Scheidemannien »valtiolliset» käsitykset. Herkän ja levottoman sos.-dem. nuorison keskuudessa Saksassa vallitsee melkein yksimielinen oppositsioni virallista suuntaa vastaan. Mutta nuorison virallinen aikakauslehti ja nuorison viralliset komiteat seisovat kuin vuori Scheidemannin ja Kumppanien puolesta. »Aikuiset» byrokraatit täyttivät »velvollisuutensa puoluetta» kohtaan. Mutta siellä missä nuoriso (sodan aikana) koetti säilyttää järjestönsä itsenäisyyden, siellä siltä riistettiin »tuli ja vesi», siltä otettiin pois puolueen avustus, se karkoitettiin puolueen kansantaloissa olevista huoneustoistaan, siltä kiellettiin »johtomiesten» työ ja lopuksi uppiniskainen järjestö suorastaan »hajotettiin». Niin tapahtui vasta joku aika sitten, esim. Hamburgissa, Saksan työväenliikkeen suurimmassa keskuksessa.

Ammattiliitot esittävät kirjallisuudessaan yksityiskohtaisempia tietoja, joista voidaan päättää sen rahamäärän suuruus, mikä menee byrokratian ylläpitoon ammatillisessa liikkeessä.

Vuoden 1914 hallintomenot (Verwaltungskosten) Saksan »vapaissa» ammattiliitoissa tekivät pyöreän luvun 12,877,090 markkaa».^[43*] Hallintomenot ovat pääasiassa — menoja virkailijain palkkaamiseen. Sillä muut menot — agitatsioni- ja valistustarkoituksiin j.n.e. — on eritelty eri otsakkeiden alle. Käy siis selville, että vapaat liitot kuluttavat varoja ammattiliittojen byrokratian välittömään ylläpitoon ja muutamiin muihin menoihin 13 miljoonaa mk. vuodessa s.o. toista miljoonaa kuukaudessa. Vapaitten liittojen keskushallituksen menonumeroista näkyy, että suurin osa näistä summista menee välittömästi liiton virkamiesten palkkoihin. Siinä ovat palkkamenot asetettuina erilleen. »Hallitusmenojen» summasta 2,009,834 markasta menee palkkoihin (persönliche Verwaltungkosten) 1,266,615 markkaa.^[44*]

Vapaitten ammattiliittojen kaikkien menojen yleissumma v. 1914 tekee 79,547,272 markkaa. Näistä 80:stä miljoonasta on kulutettu vuodessa (1914) 12 miljoona mk. agitatsioniin, yhteyden ylläpitämiseen y.m. ja 2,598,476^[45*] sivistystarkoituksiin. Tämä tekee uuden 12 miljoonaa, josta suuri osa menee henkilöpalkkoihin: palkat opettajille, puhujille, sanomalehtimiehille. On hyvin ymmärrettävää, että näiden 25 miljoonan ympärille, jotka vuosittain kulutetaan hallintoon, agitatsioniin y.m., on kerääntynyt useampia tuhansia virkailijoita, jotka sitten muodostavatkin oman suljetun kastinsa.

Kas tässä uusia tietoja Saksan sos.-dem. ammattiliittojen virkailijain luvusta. Tiedot on julkaistu lokakuussa v. 1916.

26 ammattiliitossa — koko ajan on puhe ainoastaan (»vapaista» (sos.-dem.) liitoista — v. 1914 ennen sodan alkua oli virkamiehiä:

Vuoden 1914 loppuun mennessä tämä luku aleni 2,287:ään, vuoden 1915 loppuun — 1,477:ään. Sota ohensi virkailijain lukumäärää puolella. Mutta normmaalisena lukuna on tietysti pidettävä ennen sotaa ollutta lukua. Niin ollen on yksistään Saksan sos.-dem. ammattiliittojen palveluksessa jo 3,000:teen palkattua virkailijaa — sihteeriä, puheenjohtajaa, toimittajaa j.n.e.

Saksan ammattiliittojen keskushallinnon (Hauptverwaltung) menot tekivät vuotena 1915 — vähennyksen vuosi, huomatkaa! — 1,718,820 markkaa. Nämä menot on jaettu kahteen alaryhmään: tavara- ja henkilömenot. Edelliset tekivät v. 1915 — 488,389 mk. Jälkimäiset, s.o, etupäässä virkamiesten palkat 1,230,431 markkaa. Ja tämä koskee ainoastaan keskushallituksia. Mutta paikallisosastojen kanssa yhteensä, tekivät hallintomenot v. 1915 9,721,190 mk., s.o. melkein 10 miljoonaa.

Ammattiliittojen lehtien julkaisemiseen — erikoinen ryhmä — kului v. 1914 — 2,079,049 (painos — 2,610,695), v. 1915 — 1,225,165 (painos — 1,328,718^[47*]). On itsestään selvää, että suurin osa näistä summista menee ammattiliittojen toimitsijain palkkaamiseen: toimittajain, sihteerien, vakinaisten avustajain y.m. palkkaamiseen.

Suuremmoinen summa!

Sekä sos.-dem. puolueessa että vapaissa ammattiliitoissa me havaitsimme tavattoman ryhmäin spesialisoitumisen — seikka, joka on erittäin suotuisa työväen byrokratian kukoistamiselle. Kymmenet ja sadat työväen byrokraatit spesialisoituvat kunnallispolitiikkaa, vakuutusasioita, osuustoiminnallista liikettä varten j.n.e.

Valtiopäiväin sos.-dem. edustajaryhmässä puhujain jakaantuminen erikoisalojen mukaan menee ihan äärimmäisyyksiin.

Samoin on laita ammattiliikkeessä. Syntyy, voidaan sanoa, kokonainen byrokrattinen tiede.

Esim. Saksan metallimiesten liiton ohjesääntö sisältää 17 painosivua 39:ine pykälineen, joista monet vuorostaan taas jakaantuvat 10–12 alakertaan. Se on täydellinen byrokraattinen yleissivistyssanakirja. Perehtymätön siinä heti hämmentyy. Siitä saa selvää ainoastaan spesialisti, ainoastaan virkamies, joka vuosikausia on uupumatta työskennellyt tässä kansallistyössä.

Saksan hyvät sosiali-reformaattorit pitivät lisäksi tarkaa huolta siitä, että sosialidemokratialla olisi »riittävästi valmistuneita» johtajia, että työväenliikkeen virkamiehet olisivat »tarpeellisella tasolla».

Porvarillinen professori Ferdinand Tönnies (nykyään — julkinen imperialisti) ehdottaa, että sos.-dem. puolue perustaisi säännöllisen tutkinto-opislon. Ennen asettamistaan sos.-dem. vaaliehdokkaaksi tai sos.-dem. puoluesihteerin paikalle, tulee asianomaisen henkilön suorittaa tutkinto.^[48*]

Tunnettu professori Heinrich Herkner menee vielä pitemmälle. Hän tekee kysymyksen, voivatko yleensä suuret ammatilliset liitot tyytyä johtajiin, jotka ovat lähteneet työväen keskuudesta. Hän ennustaa, että ammattiliittojen pian täytyy luopua »proletaarisesta poikkeuksellisuudestaan» ja antaa etusija henkilöille, joilla on taloudellinen, lainopillinen ja kauppaopillinen sivistys».^[49*]

Asiallisesti tämä merkitsee sitä, että työmiehiä kehoitelaan ottamaan itselleen johtajiksi sivistyneitä porvareita, värväämään virkamiehensä »puolueitten yläpuolella» olevan porvarillisen sivistyneistön riveistä.

Eikä tämä ehdotus olekaan niin kovin odottamaton, jos muistetaan ne järjestysmuodot, mitkä vallitsivat muiden kehittyneiden maiden työväenliikkeessä. Englannissa, esim. trade-unionistien perustama sosialistinen sanomalehti »Daily Citizen» aivan äskettäin julkisesti värväsi itselleen toimittajia porvarillisen »Daily Mail» lehden kirjailijain joukosta. Kyllin tottuneita sanomalehtimiehiä ei »Daily Citizen» voinut — tai ei halunnut — löytää sosialististen kirjailijain joukosta. Lehti oli järjestetty »suurten» europpalaisten sanomalehtien mallin mukaan, söi lyhyessä ajassa miljoonan ja — halkesi. Joka latauksessa paljon puhuva luonnekuva...

Ammattiliittobyrokratian esittämän taantumuksellisen osan toteavat myöskin niin kohtuulliset henkilöt, kuin Englannin ammattiliikkeen historioitsijat, Webb'in puolisot. Mutta tästä Englannit työväenbyrokratiasta (ylempien virkamiesten luku Englannin trade-unioneissa v. 1905 oli — 1,000; myöhäisempiä tietoja emme ole onnistuneet löytämään) emme voi tässä yksityiskohtaisemmin puhua. Se veisi meidät liian kauaksi.

»Rajattomien mahdollisuuksien» maassa, Amerikassa, työväenliittojen johtajat aivan julkisesti myyvät itsensä porvaristolle. Näiden johtajain aineellista riippuvaisuutta porvaristosta ei siellä myöskään liioin salata. Siellä on varsin »mukiinmenevää», että kapitalisti-isännät antavat arvokkaita »lahjoja» työväen johtajille ja heidän vaimoilleen, senjälkeen kun on solmittu joku suuri tariffisopimus. Todellisuudessa tämä tietysti on suoranaisen lahjomisen muoto. Ammattiliittojen johtaja siellä on useissa tapauksissa — yksinkertainen porvariston suosikki, »labour lieutenant of the capitaliste classe» — kuten Amerikassa sanotaan. Siellä ei enää ole pikkuporvarillisia jätteitä, ei työväen ylimystön ryhmäetuja, siellä on — suora ostettavaisuus. Presidenttivaalien edellä siellä trade-unionien johtomiehet suorastaan kaupittelevat tukuttain ja vähittäin työväen ääniä. Siellä ovat työväenliittojen puheenjohtajat samalla aikaa isäntäjärjestöjen huomattuja toimitsijoita. Esimerkkinä tunnettu Samuel Gompers. Ollen työväen trade-unionien pääkomitean puheenjohtajana, on hän samalla aikaa vielä — tärkeimmän isäntäjärjestön puheenjohtaja. Kun Gompers saapui Europaan tervehti K. Kautsky häntä erikoisessa kirjoituksessa (v. 1909) virallisesti sanoilla: »onnea, työväenliittojen puheenjohtaja-toveri, isäntäyhdistysten herra puheenjohtaja.»

Mutta tuskin missään esiintyy »sosialistinen» byrokratian taantumuksellinen osa niin ilkoisen havainnollisesti, kuin Australiassa, tuolla sosiali-reformismin luvatussa maassa. Ensimäinen »työväen» ministeristö Australiassa muodosteltiin Queenslandissa joulukuussa v. 1899. Ja siitä lähtien on Australian työväenliike melkein yhtämittaisesti ollut virkaurailija-»johtajain» saaliina. Työväen joukon niskoille nousee pieniä työn ylimystöryhmiä yksi toisensa jälkeen, joiden joukosta lähtevät tulevat »työväen» ministerit, jotka todellisuudessa ovat porvariston uskollisimpia palvelijoita. Kaikki nämä Holmanit, Kuckit, Fischerit ovat joskus olleet työmiehiä. He esiintyvät nytkin työväen »nimellä». Mutta tosiasiallisesti ovat he rahavallan asiamiehiä työväen leirissä.

»Johtajain» sääty esiintyy siellä aivan julkisesti omaa laatuaan olevana virkamiestrustina. Työväenpuolue sellaisenaan ilmestyy näyttämölle ainoastaan parlamenttivaalien aikana. Kun vaalit ovat päättyneet — menee puolue kolmeksi vuodeksi tainnostilaan. Puolueen kokoukset ovat todellisuudessa vain puoluevirkailijain kokouksia. Työväen joukon tosiedustajista niissä ei ole hajuakaan. Puolueen johtaja valitaan konferenssissa ja on paikallaan seuraavassa konferenssissa toimitettaviin uusiin vaaleihin asti — jos hän joutuu parlamenttiin, niin on hän myöskin parlamenttiryhmän johtaja. Jos puolueella on enemmistö parlamentissa, niin sen johtajasta tulee pääministeri ja hän muodostaa »työväen» ministeristön.

»Puolueen johtajan» valta on miltei rajaton. Siinä on menty niin pitkälle, että Uuden Etelä-Walesin »työväen» ministeri Holman (entinen kirvesmies) teki puoluekonferenssissa v. 1915 sellaisen ehdotuksen, että puolueen johtaja harkintansa mukaan voisi muuttaa puolueen ohjelmaa, jos se on välttämätöntä sen »pelastamista» varten...^[50*]

Minkälaisin keinoin Fischer, Holman ja Kumpp. »pelastivat» työväenpuolueen — sen olemme nyt jo kyllin selvästi nähneet. Nämä »puolueen johtajat» ovat esiintyneet mitä tunnetuimpina shovinisteina. Työväen enemmistö oli asevelvollisuuden käytäntöönottamista vastaan Itävallassa. Mutta Fischer ja hänen ystävänsä yhä vain puolustavat porvariston kantaa.

Äskettäin, kun tanskalainen sosialisti Stauning tuli ministeriksi, toivotti K. Huysmans hänelle menestystä todettuaan ilomielin, että Stauning on »kymmenes sosialistinen ministeri». Olisi mielenkiintoista tietää lukiko Huysmans näiden kymmenen joukkoon myöskin .... herra Fischerin?

Yksi lohdutus on Fischerien vastustajilla: kaukaisessa Australiassakin kehittyvät asiat julkiseen välien katkeamiseen Fischerien ja todellisten työväenjärjestöjen välillä. Ei niin pahaa, ettei siinä olisi jotain hyvääkin. Nykyinen pula on sanomattomasti kärjistänyt asemaa ja se johtaa hyvin terveelliseen »siivoukseen» demokraattisissa riveissä.

Kaukonäköisimmät Saksan taantumukselliset tiesivät jo kauan ennen sotaa, että Saksan sosialidemokratian virallinen järjestö oli kauttaaltaan porvaristunut. Ja he puhuivat aivan avoimesti, että he kriitillisellä hetkellä tulevat vetoamaan johtajiin, virallisen sos.-dem. järjestön ylinnä oleviin, työväenjoukkoja vastaan.

Tässä suhteessa antaa meille hämmästyttävän avomielisen esimerkin tunnettu vanhoillinen poliitikko ja historioitsija Hans Delbrück, tuon varsin vaikutusvaltaisen aikakauslehden »Preussische Jahrbücher» julkaisija. Hän on yksi hallitsevan Saksan sivistyneimpiä ja järkevimpiä poliitikkoja. Herkeämättömän tarmokkaasti on hän vuosikymmenien ajan seurannut Saksan sosialidemokratian kehitystä. Ja juuri sosialidemokratian suurimman vaalivoiton jälkeen v. 1912 tämä kaukonäköinen vanhoillinen poliitikko tulee porvaristolle ja junkkereille mitä rauhoittavimpiin johtopäätöksiin.

Delbrück pitää julkisen puheen aiheesta: »Henki ja joukko historiassa». Tässä puheessaan tuo kunnioitettava historioitsija »osoittaa», että joukko sellaisenaan ei kykene toimintaan ja että ainoastaan järjestö, s.o. henki tekee joukon kykeneväksi kansaksi.^[51*]

Yksinkertaiselle kielelle käännettynä tämä merkitsee: meidän ei ollenkaan tarvitse peljätä sosialidemokratian nelimiljoonaista voittoa; Saksan sosialidemokratian »järjestö», »henki» on porvarillisuuden läpitunkema — ratkaisevalla hetkellä johtajat seuraavat meitä ja johtavat joukot meidän riemuvaunujemme perään.

F. Mehring, paljasti jo silloin (erikoisena kirjasena ilmestyneen Delbrückin puheen arvostelussa) tämän puheen todellisen ajatuksen. Tähän vastatessaan Delbrück lausui ajatuksensa jo aivan avoimesti. »Kun kuvailin, miten joukot itsessään ovat voimattomia, tahdoin — niin olettaa Mehring — antaa ymmärtää ettei meidän ollenkaan tarvitse peljätä joukkoja. Sillä järjestön kanssa on mahdollista milloin hyvänsä keskustella; johtajain kanssa voidaan tavalla tai toisella sopia (Mit den Führern liesse es sich auf diese oder jene Weise Abkommen treffen). Minä tosin en silloin tehnyt näitä johtopäätöksiä, en silloin myöskään vielä tuntenut Michels'in^[52*] kirjaa, mutta totta puhuen, — Mehring ei ole huonosti arvannut ajatuksiani).^[53*] Kuinka kovasti säikähtivätkään patriootit helmikuussa v. 1912 kun vaalien tulos tuli tunnetuksi. Mutta minä saan luvan sanoa, etten hetkeksikään joutunut sellaisen mielialan valtaan — jatkaa Delbrück. Kenen mieltä tämä kysymys kiinnittää, se voi saada tietoja aikakauslehdestä, »Preussishe Jahrbücher», jossa jo silloin kirjoitettiin, että uudet valtiopäivät — s.o. juuri valtiopäivät 110:nine sos.-dem. edustajineen — kokoonpanoltaan ovat paremmat, kuin koskaan ennen tähän asti».^[54*]

Voidaanko vaatia suurempaa avomielisyyttä? Ja voidaanko — haa — kieltää nyt Delbrückien olleen oikeassa, kun he pitivät Saksan sosialidemokratian virallisia johtajia omina miehinään, kun he arvostelivat Saksan sosialidemokratian virallisen järjestön vastavallankumoukselliseksi, työväenvastaiseksi tekijäksi.

Tai — toinen esimerkki.

Huhtikuussa v. 1914 (s.o. ennen sotaa) kirjoittamassaan artikkelissa professori Scmoller kirjoittaa:

»Alkaen v:sta 1890, ovat sivistyneet, henkiseen tasoonsa nähden korkealla olevat sosialidemokratian johtajat yksi toisensa perään luopuneet marxilaisen uskontunnustuksen tärkeimmistä kohdista. ³⁄₄ sos.-dem. valitsijain yleisluvusta — ei ole sosialidemokraatteja. Sos.-dem. puolueen jäsenluku on vähän yli 1 miljoonan. »Vapaissa» ammattiliitoissa on 3 miljoonaa jäsentä. Sos.-dem. puolueen vuositulot ovat — 1 miljoona markkaa. Vapaitten ammattiliittojen vuositulot — 80–90 miljoonaa markkaa. Poliittisessa järjestössä on muodostunut 5,000–10,000 hyvin palkatun johtajan aristokratia ja byrokratia, johtajain, jotka — tietämättään, tahtomattaan ovat johtaneet puolueen ultrademokraattisen periaatteen järjettömyyteen. Osuusliikkeiden säännöllinen kehitys myöskin vähitellen saa niiden jäsenet luopumaan luokkani taistelun aatteesta. Sanalla sanoen, Saksan marxilainen työväenpuolue on porvarillisen uudestisyntymisen prosessin alaisena — kielsipä se tämän historian itse kuinka jyrkästi tahansa.

»Niiden sos.-dem. puoluetoimitsijain luku, jotka olivat liittyneet jäseniksi heidän yleiseen keskinäisavustuksen liittoonsa, nousi vuosien 1902–1911 välisenä aikana 433:sta 2,948:aan. Tässä on mukaanluettuna muutamia ammattiliittojen virkailijoita, mutta suurin osa viimemainittujen virkamiehistä ei tähän kuulu. Sos.-dem. puolueen sydän niin ollen tuli tietyllä tavoin ajatellen yhtenäiseksi byrokraattiseksi koneistoksi. Järjestöjen johtajina ovat miehet, jotka saavat yhä suurenevaa palkkaa 2,000:sta 8,000:teen markkaan asti. Osaksi ovat he varakkaita, vieläpä rikkaitakin miehiä.

»No niin, mutta vielä korkeammassa asemassa, kuin puolueen johtomiehet, kerta kaikkiaan ovat ammattiliittojen johtajat ja ylemmät virkamiehet, varsinkin — suurten liittojen johtajat — kuten Schlike, joka on metallimiesten mahtavan suuren liiton päänä, tai Leipart, joka on puunjalostustyöläisten liiton etunenässä. Heidän käytlövallassaan on muutamien miljoonain markkain omaisuus. Heidän takanaan on ¹⁄₃–¹⁄₂ miljoonaa työmiestä. Järjestökykyynsä, valtansa, ja vaikutuksensa laajuuteen nähden ovat he melkein tasa-arvoisia meidän kartelliemme suurjohtajain kanssa»...^[55*]

Niin arvostelevat asioita porvariston ideologit — ja omalta katsantokannaltaan aivan oikein...

Työväen byrokratian taantumuksellisen osan ovat aikoja sitten nähneet tietysti myöskin sosialistit, mutta eivät ennen niin selvästi, kuin havainnollisen opetuksen 4 p. elok. v. 1914.

Eräs Saksan ammatillisen liikkeen johtajista, kirjansitojain liiton puheenjohtaja huomautti ammattiliittojen hallintojen konferenssissa rehellisesti ja avomielisesti:

»En sano tätä moittiakseni. Mutta onhan itsestään selvään, että me silloin, kun kaikki vielä seisoimme höyläpenkin ääressä ja meidän oli pakko tyytyä pienempään työpalkkaan olimme henkilökohtaisesti enemmän kuin nyt kiintyneet siihen ajatukseen, että pikemmin tapahtuisi nykyisen yhteiskuntajärjestyksen muutos».

Pöytäkirjassa huomautetaan, että tässä kohdassa keskeyttivät puhujan monilukuiset huudahdukset, jotka oli suunnattu hänen lausumaansa ajatusta vastaan. Ja samalla joku huomautti paikaltaan: »Puolueen virkamiehiin nähden se on vielä enemmän oikein».

Wilhelm Liebknecht vainaja oli sangen selvästi tietoinen siitä, että puoluejohtajain joukossa vallitsee työväen aristokratia. »Te, jotka istutte täällä», lausui hän kerran puoluekokouksen jäsenille, »tehän melkein kaikki olette työväen joukossa olevia aristokraatteja. Minä tarkoitan teidän tulojanne. Saksin vuoriteollisuuden työväestö, Schlesian kutomatyöläiset pitäisivät itseään upporikkaina, jos heillä olisi sellaiset tulot kuin teillä».^[56*]

Myöskin August Bebel useita kertoja erikoisesti huomautti siitä, miten johtajain mieliala muuttuu sen johdosta, että he saavuttivat byrokratian, virkamiehistön, työn aristokraattien elämän tason. Juuri Dresdenin puoluekokouksessa Bebel puhui siitä, että »puoluevirkamiesten enemmistö on miehiä, jotka juuri nyt näkevät elämänuransa määrätyn täyttymisen».^[57*]

Oikeaoppista sosialismia tältä taholta uhkaavan vaaran totesivat julkisesti myöskin avomielisemmät revisionistit. Pastori Göhren tunnetun »tapauksen» yhteydessä itse nykyään »kuuluisa» Wolfgang Heine kirjoitti: »Tässä ilmenee vaara, joka valitettavasti yleensä on yhteydessä kansan itsehallinnon kanssa. Nimittäin: kansan todellisen vallan sijaan syntyy komiteain kaikkivaltius».^[58*]

Käytännössä on Saksassa jo kauan sitten näkynyt se ilmiö, että yhä suurempi määrä tehtäviä, joita ennen suorittivat itse vaaliliitot (Wahlvereine), s.o. laajemmat järjestöperusryhmät, vähitellen siirtyy pienien komiteain haltuun. Mutta siitä huolimatta johtajain mielestä tässä oli liian paljon kansanvaltaisuutta. Saksan sosialidemokratian »radikaalisen» siiven muutamat praktikotkin ennen sotaa montakin kertaa vaativat, ettei pidä »olla liiallinen» kansanvaltaisuudessa.^[59*]

V. 1911 Robert Michels, Saksan sos.-dem. puolueen entinen jäsen, nykyään »sosialistinen» professori Turinissa, julkaisi kokonaisen tutkimuksen, jonka nimenä on: »Zur Soziologie des Parteiwesens in der modernen Demokratie». Kirja perustuu periaatteellisesti Saksan sosialidemokratian elämästä otettuihin tosiasioihin. Tekijällä ei ole omia päämääräkatsantokantojaan. Hän horjuu rahvaanomaisen reformismin ja muka-vallankumouksellisen syndikalismin välillä. Hänen tekemänsä yleisesitykset ovat usein liian hätäisiä eivätkä ne kestä lievääkään arvostelua. Niinpä tekijä esim. on taipuvainen siihen selvästi väärään ajatukseen, että mätänevä byrokraattinen ylimystö on välttämätön ilmiö jokaisessa demokratiassa. Tekijä on taipuvainen luulemaan, että tämä ilmiö on kohtalonomaisesti yhteydessä itse demokratian olennaisuuden kanssa sellaisenaan. Mutta tekijän kokoomat havainnot ja ainehisto ovat sangen mielenkiintoisia.

Pyramiidin byrokraattisen huipun herruuden Saksan sosialidemokratian jäsenten ja kannattajain joko joukkoon katsoen Michels ilmaisi graafillisesti seuraavassa muodossa.

Pyramiidin pohjan muodostaa sos.-dem. valitsijain 4 miljoonainen joukko. Sitten seuraa myöskin vielä sangen monilukuinen kerros — puolueen jäsenet, joita on noin miljoonan verran. Sen jälkeen ovat yleisissä kokouksissa kävijät, jotka ovat jo paljon vähälukuisemmat. Heidän yläpuolellaan on jo vallan pikkuinen hallitseva ryhmä puolueen virkamiehiä — ja lopuksi, pyramiidin huippuna on puolueen päävirkailijain pieni kasti — komiteat.^[60*]

Siten joutuu mahtava koneisto, jolla on suuremmoinen vaikutus asiain kulkuun Saksan miljoonaisessa sosialidemokratiassa, komiteain käsiin, s.o. muutaman kymmenen tuhannen virkamiehen muodostaman oligarkkisen (harvainvaltaisen) ryhmän kontrollia vailla olevaan käyttövaltaan.

Tunnettu hollantilainen marxilainen Anton Pannekoek, joka useita vuosia on työskennellyt Saksan sosialidemokratian riveissä, kuvaa nykyistä asemaa tässä puolueessa seuraavin sanoin.

»Saksan sosialidemokratia on luja, monimutkainen, jättiläismäinen järjestö, se on ikäänkuin valtiona valtiossa, omine virkamiehineen, omine finansseineen, erikoisine henkisine maailmoineen ja omine ideologioineen (käsiteoppeineen). ... Tämän järjestön koko luonne on mukaantunut rauhalliseen esi-imperialistiseen aikakauteen. Sitä edustavat virkamiehet, sihteerit, agitaattorit, valtiopäivämiehet, teoreetikot, kirjailijat, jotka muodostavat kastin, useita tuhansia miehiä käsittävän ryhmän erikoisetuineen ja jotka kokonaan hallitsevat järjestössä henkisesti ja aineellisesti. Ei se ole mikään sattuma, ettei kukaan heistä tahdo kuulla puhuttavankaan nykyisestä kiihkeästä taistelusta imperialismia vastaan. Kaikki heidän elineiunsa ovat ristiriidassa uuden menettelytavan kanssa, joka saattaa vaaraan heidän olemassaolonsa virkamiehinä. Heidän rauhallisia työtään toimistoissa ja toimituksissa, komiteain istunnoissa ja konferensseissa, tieteellisten ja epätieteellisten artikkelien kirjoittamistaan porvareita ja toisiaan vastaan — tätä puhtaasti kirjallista rauhallista toimintaa uhkaavat imperialistisen kauden myrskyt .... tämän byrokraattisen koneiston voi nyt pelastaa ainoastaan asettamaalla sen nykyisen laajan elämän ulkopuolelle (tai luovuttamalla sen 'oman' porvaristonsa palvelukseen. G.S.). Jos Saksan sosialidemokratia ja sen johtavat piirit ottaisivat käytäntöön joukkoesiintymisen taktiikan, niin valtiovalta heti panisi järjestöt puristukseen — tämän olemassaolon ja elintoiminnan perustan — ja luultavasti hajoittaisi ne. Kassat takavarikoitaisiin, johtajat vangittaisiin. Tietysti olisi Saksan hallituksen puolelta harhaluuloa, jos se ajattelisi sillä keinoin voivansa murskata Saksan proletariaatin voimat: työläisien järjestyneisyyden voima ei ole liittoyhdyskuntien ulkonaisessa muodossa, vaan solidarisuuden, kurin ja yhtenäisyyden hengessä. Niiden avulla saksalaiset työmiehet loisivat uusia, parempia järjestömuotoja. Mutta virkamiehien mielestä tämä olisi loppujen loppu, sillä nykyiset järjestömuodot ovat heidän koko maailmansa. Tämän maailman ulkopuolella eivät he voi olla olemassa eikä toimia. Tämän vuoksi täytyy itsesäilytysvaiston ja ammattikunnan ryhmäetujen pakoittaa heitä perääntymisen ja antautumisen taktiikkaan imperialismiin nähden».^[61*]

Tätä kaikkea ei luonnollisestikaan pidä käsittää liian yksinkertaisesti. Asiallisesti työväen byrokratia — n.s. johtajat — petti työväen asian Saksassa — eikä ainoastaan siellä. Mutta tämä ei ollenkaan merkitse sitä, että jokainen näistä johtajista ratkaisevalla hetkellä sanoisi itsekseen: minäpäs sitä menenkin porvarien puolelle — enpäs menetäkään tulojani, yhteiskunnallista asemaani. Ei! Tämän kastin monet jäsenet ovat henkilökohtaisesti nytkin vakuutetut siitä, että he ovat toimineet yksinomaan työväenluokan etujen mukaan, että heidän menettelynsä on kokonaan johtunut miljoonain proletaarien hyvin käsitettävistä eduista. Puhuessamme »johtajain petoksesta» emme me ollenkaan tahdo sanoa, että se olisi tietoinen sopimus, työväen etujen törkeää myymistä. Mutta tajunnan määrittelee elämä, eikä tajunta elämää. Työväen byrokratian käsiin koko yhteiskunnallinen elämä liikkeen vanhan tahdin vallitessa, sodan edellisenä »vanhana» kautena johti ehdottomasti sen »tajunnan» täydelliseen porvaristumiseen. Tämän työväenluokan hartioille nousseen monilukuisen johtajakastin koko asema teki siitä yhteiskunnallisen ryhmän, joka asiallisesti on imperialistisen porvariston asioimistona.

Opportunistien johtajaa von Vollmaria vastaan väitellyssään Bebel usein huomautti siitä, että von Vollmarin yhteiskunnallinen asema (Vollmar on ylhäisökerroksista lähtöisin ja hyvin rikas) estää hänet ymmärtämästä työväen luokan kärsimyksiä, hengittämästä yksin rinnoin proletaarijoukkojen kanssa ja samalla tekee hänet opportunistiksi, joka on taipuvainen kansallis-vapaamieliseen politiikkaan. Vaikka näin ei aina olekkaan asianlaita yksityisen henkilön suhteen (yksityinen ihminen voi kohota luokkansa, yhteiskunnallisen ryhmänsä tasoa vlemmäksi), niin työväen byrokratian koko yhteiskunnallisen kerroksen suhteen asianlaita on ehdottomasti näin.

Työväen byrokratian kokonaisen monilukuisen kerroksen syntyminen — samoin kuin mukanakulkija-valitsijain joukkotulvakin — on samalla aikaa työväenliikkeen sekä voiman että heikkouden oireena. Voiman oireena — koska se todistaa liikkeen tavatonta lukumäärällistä kasvamista. Silloin kun järjestössä on noin tuhatkunta jäsentä, voi se tulla toimeen ilman palkattuja virkamiehiä. Mutta silloin, kun siinä on satoja tuhansia ja miljoonia jäseniä, tarvitsee se ehdottomasti suuren ja monimutkaisen koneiston. Mutta se tulee liikkeen heikkouden tuntomerkiksi — sikäli kuin nämä työväenjärjestöjen johtajat rappeutuvat virkamiehiksi tämän sanan huonosta merkityksestä puhuen, sikäli kuin se todistaa liikkeen pieneksi käymistä, siitä, että itse liikkeellä ei tietyllä kehityksen asteella ollessaan ole valtavaa proletaarista voimaa. Sanotaan jokaisella kansalla olevan sen ansion mukaisen hallituksen. Loppujen lopuksi täytyy sanoa, että jokaisella työväenliikkeellä on ansionsa mukaiset johtajat.

Työväen byrokratia esitti taantumuksellisen tekijän osaa vuosien 1914–16 kriisin aikana. Sitä ei voida kieltää. Mutta tämä ei merkitse sitä, että työväenliike vastaisuudessa voisi tulla toimeen ilman suurta järjestökoneistoa, ilman kokonaista väestökerrosta, joka erikoisesti palvelee juuri proletaarista järjestöä. Ei takaisin siihen aikaan, jolloin työväenliike oli niin heikko, että voi tulla toimeen ilman toimitsijainsa ja virkamiestensä esikuntaa, vaan — eteenpäin siihen aikaan, jolloin itse työväenliike uudestisyntyy, jolloin proletariaatin myrskyinen joukkoliike tekee tämän esikunnan alaisekseen, hävittää totuntataidon, pyyhkäisee pois virkavaltaisen homeen, tuo esiin uusia miehiä, antaa heille taistelurohkeutta ja uuden hengen...

»Johtajain» korporatsioni tuotti työväen asialle tavattoman suuren vahingon. Huonoon valoon eivät joutuneet ainoastaan ne työväenjohtajat, jotka olivat lähiöisin porvariston keskuudesta, vaan myöskin ne, jotka olivat itse työmiesten valitsemia, jotka olivat tulleet esiin työväen demokratian keskuudesta. Tämäkin on kieltämätön tosiasia. Mutta tämä ei merkitse sitä, että itse demokratian aate olisi joutunut häviöön, kuten koettaa todistella saksalainen vanhoillinen Delbrück, jonka vakaumuksen mukaan ainoastaan preussiläis-monarkistinen pohja on pelastuksen kaikesta kurjuudesta. Tämä ei myöskään merkitse sitä, että voidaan katsoa oikeaksi puolireformistin, puolisosialistin Robert Michelsin horjuvat väitteet, joka myöskin on taipuvainen selittämään Saksan sosialidemokratian koko haaksirikon johtuneen syistä, jotka muka kuuluvat jokaiseen demokraattisille perusteille rakennettuun järjestöön itseensä. Työväen byrokratian myrkkykukkainen ei kasvanut »vanhoillisena» kautena demokraattisen järjestön vuoksi, vaan — sitä vastoin. Vararikon teki ainoastaan opportunismi — tämän kauden vastaava ilmiö — mutta ei lainkaan järjestön demokraattinen periaate. Koittavat uudet päivät ja me kuulemme uusia lauluja. Työväen byrokratian edustuksesta, sen kontrollittomasta isännöimisestä tehdään loppu, silloin kun historian näyttämölle astuvat joukot itse. Lähestyvä uusi aika synnyttää uuden johtajapolven ja luo uusia työväenjoukkojen puolelta tapahtuvan heidän edustajiinsa ja valtuutettuihinsa kohdistuvan valvonnan muotoja.

Me emme ollenkaan tahdo sanoa, että johtajain petos olisi koko kriisin selvityksenä. Itse johtajain petoksen selittävät aikakauden syvemmät syyt. Mutta siitä huolimatta ei saa syyttää yksin aikakautta. Johtajain petoksen tapahtumista ei saa salata. Petos tapahtui. Asiat täytyy mainita nimeltään. Meidän tehtävämme ei ole ainoastaan selittää opportunismin synty, vaan myöskin taistella opportunismia vastaan. Meidän tehtävämme ei ole ainoastaan »ilmaista» petos, vaan myöskin — paljastaa petturit ja tehdä heidät vaarattomiksi.

Saksan sosialidemokratian virallisten johtajain petturuus, puolue- ja ammattiliittobyrokratian vastavallankumouksellinen osa tulivat sodan jälkeen niin kouraantuntuviksi, että »keskustan» aikakauslehdestä (»Neue Zeit») saatiin v. 1916 lukea seuraavat, Kautskyn hengenheimolaisen, äskettäin kuolleen Gustav Ecksteinin kirjoittamat rivit.

»johtajat», kirjoittaa Eckstein, »katsoivat olevansa pakotettuja olemaan radikaalisia sanoin — saadakseen pysymään joukot mukanaan. Mutta todellisuudessa he toistaiseksi ovat tyytyneet sellaisten pienten uudistusten saavuttamiseen, jotka kerta kaikkiaan voitiin saavuttaakin ilman suuria taisteluja.»

Eckstein sanoo johtajain tottumuksesta hymyilleen »auguurien ennustajain hymyä».

»Järjestö tuli yhä enemmän itse päämääräksi ja se yhä selvemmin karkoitti (verdräugte) päästä ja sydämestä ajatuksen lopullisen ihanteen saavuttamisesta».^[62*]

Kun sotaa oli kestänyt kaksi vuotta, täytyi »keskuksenkin» rehellisten edustajain tunnustaa, että Saksan sos.-dem nykyinen virallinen järjestö on tullut vastavallankumoukselliseksi tekijäksi, että johtajat ovat muuttuneet »auguureiksi». Aivan samaa väitti Rosa Luxemburg polemiseeratessaan Kautskya vastaan v. 1912.

Robespierre aikanaan koetti saada käytäntöön erotuksen kansan edustajain (representant du peuple) ja kansan valtuutetun (mandatair du peuple) välillä. Kansan edustaminen hänen mielestään on mahdoton: »tahtoa ei voida edustaa» (la volonté ne peut se représenter). Ropespierre tunnustaa ainoastaan kansan valtuutetut. Kansan valtuuttama täyttää sen tehtävän, minkä kansa on antanut hänelle.

Työväenliikkeen opportunististen johtajain nykyinen kasti — voi sentään! — on tälläkin hetkellä työväenluokan muodollisesti tunnustettuna »edustajistona». Mutta tosiasiallisesti tämä sääty on vihollisluokan aseena. Työväenluokan muodollisesti valtuuttamat tämän kastin jäsenet ovat todellisuudessa porvarillisen yhteiskunnan salalähettejä prolelariaatin leirissä.

Takaisin sisällysluetteloon

III. Opportunismi ja työväen aristokratia.

Aina viime aikoihin asti sosialismin teoreetikot ovat pitäneet kysymystä työväen aristokratiasta (ylimysvallasta) ja sen työväenliikkeessä esittämästä vanhoillisesta osasta melkein yksinomaan Englannin työväenliikettä koskevana kysymyksenä. Uusimman imperialismin aikakausi, tapahtumat koko maailman työväenliikkeessä vuosien 1914–16 sodan yhteydessä asettivat tämän kysymyksen paljon laajempaan mittakaavaan. Se on nyt yksi työväenliikkeen peruskysymyksiä yleensä. Opportunismin ja sosialishovinismin voitto Saksassa — eikä yksin Saksassa — on mitä kiinteimmin yhdistynyt työväen aristokratian suhteellisen pienen ryhmän ahdas-korporatiivisten etujen saamaan voittoon koko monimiljoonaisen työväenjoukon todellisista eduista, joukon, joka muodostaa todellisen työväenluokan.

Monien vuosien ajan oli Englanti sinä luvattuna maana, missä porvaristo voi vaikuttaa proletariaattiin ja samalla siis opportunisminkin luvattuna maana. Sosialistisessa kirjallisuudessa esiteltiin tämän seikan ehdottomaksi syyksi Englannin monopoliasema maailman markkinoilla. Niiden ylimääräisten voittojen vuoksi, joita Englannin porvaristo sai tämän monopoliasemansa johdosta, oli sillä mahdollisuus lahjoa »omia» työmiehiään ja siten vetää heidät pois sosialistisesta liikkeestä.

Olisi kuitenkin virheellistä ajatella, että Englannin kapitalistien aulius olisi tasan kohdannut koko Englannin työväenluokkaa. Ei. Lahjoillaan se osti etupäässä työväenluokan ylimmän kerroksen — työväen aristokratian. Tämä jo riittikin Englannin työväenliikkeen demoralisoimiseksi, kun muuten olosuhteet ovat porvaristolle suotuisat.

Oppimattoman proletariaatin tavattoman suurien joukkojen keskuudessa vallitsi Englannissakin kuvaamaton kurjuus. Heidän asemansa oli jonkun verran parempi, kuin kanssaveljiensä asema muissa maissa. Englannin kapitalismin kukoistuskautenakin Englannissa sentään oli huomattavat kerrokset ammattitaidottomia työmiehiä, jotka elivät vähän paremmissa olosuhteissa, kuin ne, joita F. Engels on kuvannut teoksessaan »Työväen luokan asema Englannissa».

Tunnetussa teoksessaan joka ilmestyi v. 1902, K. Kautsky tekee selkoa Englannin työväenluokan taloudellisesta asemasta 19:sta vuosisadan toisella puoliskolta, ja hän tekee täysin määritellyn eroituksen ammattitaitoisten työmiesten vähemmistön ja ammattitaidottomien enemmistön välillä. Yksityiskohtaisesti tutkittuaan taulukon, jonka on laatinut porvarillinen taloustieteilijä A. L. Bowly, joka väittää, että englantilaisten työmiesten työpalkka 30 vuodessa — 1860:sta 1891:teen — on kohonnut 40 %:lla (puhe on nimellisestä työpalkasta), tulee Kautsky siihen johtopäätökseen, että todellisesti »työpalkkain kohoaminen 40 %:lla v:sta 1860 v:teen 1891, jonka Bowly katsoo koskevan Englannin koko työväenluokkaa, ei koske edes kaikkia työväen aristokratian kerroksia». Tekijä yksinkertaisesti olettaa, kirjoittaa Kautsky, että työväenluokan yleinen asema keskimäärin on parantunut muka aivan yhtä paljon, kuin ammattiliittoihin järjestyneitten työmiesten asema, joita Englannissakaan ei ole ollenkaan enempää kuin yksi viidesosa työmiesten yleisluvusla. Kautsky todistaa, että Bowlyn numerot ovat kovasti liioiteltuja, että mainiosti järjestyneiden metalliteollisuustyöläistenkin työpalkka kohosi Englannissa sanottuna aikana kaikkiaan vain 25 prosentilla.

Ja epäilemättä asianlaita niin olikin. Ammattitaidottomien työmiesten tavaton joukko elää retuutti mitä kurjinta elämää. Ja sillätavoin porvaristo ikäänkuin mestasi Englannin proletariaatin liikkeen. Pitkän aikaa merkitsi Englannissa järjestynyt työmies ja ammattitaitoinen työmies samaa. Vanhan trade-unionismin aikana olivat ammattiliittojen jäsenten pääjoukkona paremmin toimeentulevat ammattitaitoiset työmiehet. Niin, suuressa määrin samanlaiseksi on asianlaita jäänyt uudenkin trade-unionismin kaudella. Nykyisiin Englannin ammattiliittoihin kuuluu tuskin nytkään enempää kuin yksi viidesosa kaikista työmiehistä. Monet miljoonat työläisnaiset ja kaikkein huonoimmin palkatut sekatyöläiset eivät vielä nytkään ole järjestyneitä, ovat vielä nytkin trade-unionien ulkopuolella.

Vielä v. 1902 Kautsky kirjoittaa Englannin työväenluokan yläkerrosten (s.o. työväen aristokratian) luonnetta kuvatessaan seuraavaa:

»Nämä työmiehet, hitto vieköön, tekeytyvät suorastaan pikkuporvareiksi, jotka eroavat muista porvareista ainoastaan vähän suuremman sivistymättömyytensä puolesta, ja joiden korkeimpana ihanteena on herrojensa apinamainen matkiminen, heidän turhamaisen kunnioitettavaisuutensa jäljitteleminen, heidän rikkauden palvomisensa, olipa viimemainittu hankittu millä tavoin tahansa, ja heidän alhainen ajanviettonsa. Työväenluokan vapauttaminen näyttää heistä tyhmällä haaveelta, ja pallosilla olo, boksaus, kilparatsastus, vedonlyönti kiinnittävät heidän mieltään enin maailmassa, nielevät koko heidän vapaan aikansa, heidän henkiset voimansa ja aineelliset varansa».

»Pikkuporvarit» — työväen aristokratia — on suurporvarien mielestä ollut parhaana porvarillisten aatteiden työväenjoukkoihin levittäjänä. Heittäen näille pienille »porvareille» murusia imperialistiselta herkkupöydällä on suurporvaristo tehnyt heistä kapitalistisen järjestyksen uskollisia rakkeja. Ohuella kultalangalla se sitoi nämä »pikkuporvarit» imperialismin riemuvaunuihin, muuttaen heidät porvariston agenteiksi joiden tarkoituksena on järjestelmällisesti demoralisoida työväenliikettä, ruiskauttaa siihen opportunismin myrkkyä. »Pikkuporvareista» tuli mitä luotettavimpia imperialistisen porvariston etuvartijoita työväen luokan leiriin.

Puhuen tällaisin lausein Englannin »pienien porvarien» porvarillisesta »kunnioitettavaisuudesta», Kautsky ainoastaan jatkoi Marxin ja Engelsin perimätietoa. Molemmat nämä tieteellisen sosialismin perustajat, jotka kauan olivat oleskelleet Englannissa ja saaneet mahdollisuuden hyvin tutustua »työn aristokraattien» taantumukselliseen osaan, julistivat usein oppilailleen juuri tällaista »pienten porvarien» arvostelua, jonka olemme kuulleet Kautskylta.

»Aivan päinvastainen ilmiö täällä Englannissa on — porvarillinen kunnioitettavaisuus, joka on mennyt työmiesten lihaan ja vereen. Synnynnäinen kunnioitus 'betters'iä' ja 'superiors'ia' kohtaan on jo niin aikoja sitten ja niin lujasti juurtunut, että herrojen porvarien vieläkin helposti onnistuu pyydystää työmiehiä verkkoihinsa. Minä esim. en ollenkaan ole varma siitä, eikö John Barnes syvimmästä sielustaan enemmän ylpeile kardinaali Manningin, loordi-määrin, suosiossa olemisestaan, kuin oman luokkansa suosiosta. Mutta entinen luutnantti Champion — muutamia vuosia takaperin vehkeili porvarillisten osaksi taantumuksellisten ainesten kanssa, saarnasi sosialismia pappien church congressissa j.n.e. Ja myöskin Tom Mann (lue: Mén), jota pidän parhaana kaikista, mielessään syventyy siihen aiheeseen, että hän menee aamiaiselle loordimäärin kanssa».

Näin kirjoittaa Fr. Engels v. 1889.^[63*]

Vielä aikaisemmin, v. 1882. Kautskylle lähettämässään kirjeessä, joka erikoisesti oli omistettu Englannin työmiesten suhdetta siirtomaapolitiikkaan koskevalle kysymykselle, Engels kirjoitti:

»Te kysytte minulta, mitä Englannin työmiehet ajattelevat siirtomaapolitiikasta. Aivan samaa, kuin he ajatfelevat politiikasta yleensä. Täällä tuskin onkaan työväen puoluetta, täällä on olemassa ainoastaan vanhoilliset, vapaamieliset, radikaalit ja työmiehet ottavat innokkaasti osaa niiden etujen käyttämiseen (Zehren flott mit), joita tuo mukanaan Englannin monopoli maailman markkinoilla ja siirtomaissa».^[64*]

Siinä me näemme aivan suoran viittauksen siihen tosiasian, että porvaristo lahjoo työmiehiä, antamalla heille pienen osasen niistä eduista, joita se on saanut Englannin monopoolin johdosta maailman markkinoilla ja siirtomaissa.

V. 1879 Marx kirjoittaa »trade-unionien häpeällisestä kongressista Leichesterissä, missä porvarit esittivät patruunain osaa, ja heidän joukossaan erikoisesti loisti herra Brassey, suuri .... ja miljoonamies ylen kuuluisan rautatieläisen Brasseyn poika, joka viimemainittu 'oli ottanut vuokralle' Europan ja Aasian».

Ja v. 1893 Engels ruoskii »sosialistisia» fabianilaisia^[2] seuraavin sanoin:

»Fabianilaiset täällä Lontoossa», kirjoittaa Engels, »muodostavat virkaurailijain koplan, jotka ovat kyllin viisaita ymmärtääkseen yhteiskunnallisen kumouksen välttämättömyyden, mutta jotka eivät missään tapauksessa halua uskoa tätä jättiläistyötä yksinomaan kypsymättömälle proletariaatille ja joilla tämän perusteella on julkeutta asettautua liikkeen etunenään. Heidän pääperiaatteensa on — vallankumouksen pelko .... Heidän menettelytapansa — työntää vapaamielisiä sosialismiin, siis seurustella heidän kanssaan (ravita liberalismia sosialismilla), mutta ei taistella heidän kanssaan päättävästi, kuten vihollisen kanssa. Näillä herroilla tietysti on paljon kannattajia porvarillisissa piireissä ja siis myöskin rahoja ... Yhteen aikaan se (Englannin työväenliike) oli äkkiä joutumaisillaan Championin siipien suojaan — joka tietoisesti tai tietämättään työskenteli toryn^[3] hyväksi, kuten fabianilaiset liberaalien hyväksi ... Teollisuuspiireissä sosialismi viime vuosina on kovasti tunkeutunut joukkoihin, ja minä toivon, että nämä joukot tulevat pitämään johtajia aisoissa.»^[65*]

Näin arvostelivat Marx ja Engels »pikkuporvareita», joilta muodostavat työväen aristokratian. Säälittä paljastivat he näiden kerrosten vastavallankumouksellisen kannan, katsomalla siihen oliko se ruumiillistunut vanhan trade-unionismin politiikassa tai fabianilaisessa sosialistisessa järjestössä. Jokaisesta sanasta minkä Marx ja Engels jolloinkin ovat sanoneet tästä kysymyksestä, selvästi näkyy, kuinka turmiollisena he pitivät työväen asialle, kuinka vahingollisena proletariaatin sosialistiselle taistelulle työväen byrokratian erikoisasemaa.

Yleiset johtopäätökset työväen aristokratiasta Marx ja Engels tekivät etupäässä Englannin työväenluokan kehitysprosessista tekemäinsä havaintojen perusteella. Englannissa Marx tutki myöskin kapitalismin kehityksen yleisprosessit yleensä. »Pääomaansa» myöskin Marx täysin kahmaloin ammentaa etupäässä Englannin kapitalismista saatua kokemusta. Mutta siitä on jo kulunut paljon aikaa. Työväen aristokratian voidaan nyt selvästi nähdä esittävän vanhoillista osaa ei ainoastaan Englannissa, vaan varsin useissa muissakin maissa. Ajatelkaapa sellaista maata, kuin Hollanti. Se on pieni maa, joka ei nyt edes uneksikaan mistään maailman markkinain herruudesta. Mutta tässä maassa on mitä rikkain porvaristo, jolle ainoastaan entisen siirtomaasuuruuden pienet jätteet tuovat vuosittain huimaavien voittojen kultasateen. Näistä vaivatta saamistaan tavattomista voitoista Hollannin imperialislinen porvaristo kestitsee työväen »ylimpiä kerroksia» ja muuttaa sillä tavoin työväen aristokratiansa taantumukselliseksi vastavallankumoukselliseksi ainekseksi.

Entä Amerikassa? Emmekö sielläkin näe, miten sorrettujen »alempien» työmiesten monimiljoonaisen joukon — etupäässä siirtolaisten ja neekerien hartioille kohoaa pieni työväen aristokratian ryhmä, jota raha-harvainvalta lahjoo ja kestitsee? Eivätkö Gompersit ja Kumpp. ole porvariston agentteja »työn aristokraattien» joukossa, jotka vuorostaan ovat Gompersien agentteja työväenluokan leirissä? Yhdeltä puolen armottomat kuolemantuomiot pelkän taloudellisen, lakon johdosta, toiselta puolen — Gompersien ja muiden »työn ritarien» korottaminen melkeinpä aina ministeriksi asti.

Tai Australia! Sosiali-liberaalit ovat pitkin maailmaa huutaneet Australian luvatusta maasta, missä »kaivostyömies voi päästä ministeriksi». Ja miten on käynyt todellisuudessa? Todellisuudessa sielläkin oppimattomien työläisten sorretun joukon niskoille on noussut ja jäänyt hallinnon elätettäväksi »työväen» johtajain loiskopla — herrat Fischerit, Juset ja Kumpp — jonka on esiintuonut työn aristokraattien pieni ryhmä ja joka on pettänyt työväenluokan historiassa ennenkuulumattoman raakamaisesti. Vuosien 1914–16 sotakriisi paljasti tämän »työväen» johtajain konnamaisen petoksen tavattoman selvästi.

Ja juuri sama työväen »yläkerrosten» lahjominen on tapahtunut Saksassakin. Toisissa olosuhteissa, toisessa muodossa tapahtui tämä »klassillisen sosialidemokratian» maassa. Mutta aivan sama on sen kumouksen historiallinen ajatus, jonka Saksan työväenluokan ylimystö ammattiliittojensa ja niin sanotun sos.-dem. puolueen johtajain kautta on tehnyt. Mitään todellista eroitusta ei Legienin, Gompersin, Fischerin, Hendersonin välillä ole olemassa. Legien ei vielä ole ministeri, mutta näin on asianlaita — hänestä kokonaan riippumattomien syiden vuoksi. Lähimpänä aikana ei hän kenties menekään edemmäksi ministerin eteistä. Preussin junkkerit ojentavat hänelle edelleenkin vain kaksi sormea. Mutta siitä huolimatta on hän sama »labour lietenant of the capilaliste classe», hän pysyy samana »kapitalisliluokan työväen luutnanttina». Eikä ainoastaan Legien, mutta luonnollisesti myöskin Scheidemann ja Südekum (samoin kuin heidän muita kieliä puhuvat hengenheimolaisensakin)...

Saksan työväen aristokratian porvariston puolelle siirtymisen prosessi ei tietystikään ole alkanut eilispäivänä. Saksan imperialismin astuessa maailman näyttämölle alkoi myöskin »työn aristokraattien» kestitseminen, alkoi myöskin työväen »huipun» lahjominen. Saksan porvariston kaukonäköisimmät ideoloogit ovat mainiosti arvioineet (ja arvioivat) tämän porvaristolle tärkeän yhteiskunnallisen ilmiön.

»Saksan porvaristo», kertoo professori Schmoller, »ojensi jo 90-luvun alussa sovinnon käden 'isänmaalliselle' työväenliikkeelle. Mutta sosialidemokratia ei heti ojentanut kättään vastaan.

»Vasta sellainen järkevä poliliikko kuin Volmar (etelä-saksalainen revisionisti) heti paikalla (v. 1889) suostui tarttumaan tarjottuun käteen ja antoi siten sysäyksen revisionismin alkamiselle».^[66*]

Sovintoa ei alussa ollut tekemättä ainoastaan Saksan virallinen sosialidemokratia. Vastarintaa tekivät myöskin hallitsevien luokkien hirttomestarit, junkkeristo vastusti, tenän tekivät äärimmäiset taantumukselliset, jotka pitivät Saksan sosialidemokratiaa vallankumouksellisena vaarana ja toivoivat enemmän, että se tuhottaisiin sortotoimenpitein. Järkevimpien porvarien äänet tukahutti taantumuksellinen ulvonta.

Ennen »ei tahdottu kuunnella niiden puolueettomien miesten puhetta, jotka kielsivät ehdottoman vallankumouksen vaaran» — nuhtelee nyt professori Schmoller sovintoon taipumattomia.

Joka tapauksessa on kuitenkin tätä nykyä hallitsevien luokkien kesken tuo riita ratkaistu. Saksassa ei nyt ole yhtään ainoata sellaista Purishkevitshia, joka ei suostuisi tekemään tiettyjä »myönnytyksiä» hyväaikeisille työmiehille. Vallankumouksen vaara osottautui »ehdottomaksi». Kestitsemisen ja lahjomisen systeemi osottautui loistavan oikeaksi.

Katsahtaessaan nyt taakseen kirjoittaa porvarillinen professori Herkner, »Työväen kysymyksen» tunnettu tekijä:

— »Vasta viimeisten 10–15 vuoden aikana on varsinkin »Sozialist M. Hefte» aikakauslehden sivuilla vähitellen alettu esittää käsityksiä, jotka ilmaisevat määrättyä palaamista perusteellisimpiin kansallis-poliitillisiin aatteisiin .... Huomattavan suuret työväenkerrokset ovat saavuttaneet siksi huomattavan yhteiskunnallisen asemansa parannuksen ja ovat niin suoranaisesti tunteneet ne edut, joita heillekin tuo Saksan teollisuuden valtava kehittyminen, että heidän omaakin mieltään tämä kehitys on alkanut varsin kovasti kiinnittää. Vanhoja kuluneita sanoja, ettei työmiehillä muka ole isänmaata eikä heillä siis myöskään ole mitään meneteltävänä paitsi kahleensa — niitä sanoja ovat meluavimmatkin toverit lakanneet pitämästä vakavina».^[67*]

Eikä ainoastaan nyt vuoden 1914 jälkeen, vaan myöskin paljon ennen sotaa Saksan imperialismin vaikutusvaltaisimmat edustajat asettivat tämän kysymyksen samalle tasolle.

Ylenylhäisen saksalaisen vanhoillisen vapaaherra von Waltershausenin korkeaoppisessa teoksessa, joka käsittelee kysymystä pääoman viennistä ulkomaille, on muutamia kymmeniä sivuja omistettu erikoisesti sille kysymykselle, kuinka osa työmiehiä on mieltynyt »oman» isänmaansa imperialismin kukoistukseen. »Pääoma ja työ ovat yhtä paljon mieltyneet» — kirjoittaa tämä oppinut vapaaherra. ... Työmiehet tulevat välillisesti osallisiksi saadusta korosta: sitä mukaa kuin tämä viimemainittu lisää saajain kulutusta, lisää se sisäisillä markkinoilla tavaran ja palveluksen kysyntää, ja sillä tavoin se lisää myös työmiesten ja palvelijain työpalkkaa. Kun korko kerran tulee kotimaiselle teollisuudelle lisäten pääomaa, niin samalla syntyy maassa yhä monilukuisempien työkäsien tarve».^[68*]

Nämä muutamat sanat tosiasiallisesti sisältävät nykyaikaisen sosiali-shovinismin koko »teorian» — joka on ainoastaan toisinlaisin termein (oppisanoin) esitetty.

Puhuessaan Englannin asemasta sanoo Sartorius von Walterhausen:

»Ne äärettömät rikkaudet, jotka viimeisen sadan vuoden aikana ovat kokoontuneet Englantiin, ovat tulleet ammattitaitoisten työmiesten luokan etujen lähteeksi. Ja tämä on tapahtunut siitä huolimatta, että teollisuustuotanto on alkanut vähentyä .... Englannin suurteollisuudessa työskentelevät ammattitaitoiset ja hyvin palkatut työmiehet ovat nyt käsittäneet, että koko heidän niin suurella vaivalla saavuttamansa elintaso riippuu kokonaan Englannin poliittisen mahtavuuden säilyttämisestä».

Tämä on selvääkin selvempää. Englannin imperialistit ostavat osan työläisaristokratiaansa. Täytyy meidänkin, s.o. Saksan imperialistien, ostaa »oma» työväen aristokratiamme. Saksan junkkeriston oppinut edustaja huomaa mainiosti yhteyden »työväen» opportunismin ja imperialismin välillä, imperialististen voittojen ja valtausten, sekä työväen aristokratian porvariston puolelle siirtymisen välillä. Englannista puhuessaan vakuuttaa hän, ettei siellä voi syntyä sosialidemokratiaa, niin kauan kuin Englannin imperialistit voivat lahjoa työmiehiään. Saksan esimerkki kuitenkin osoittaa, ettei se ole niinkään selvää: sosialidemokratia voi syntyä sellaistenkin olosuhteitten vallitessa — mutta ei vallankumouksellinen, vaan vastavallankumouksellinen südekumilainen. Mutta herra Sartorius von Waltershausen on unhoittanut toisenkin seikan: että todellinen sosialidemokratia ei ollenkaan tahdo olla työväen aristokratian puolueena — että se tahtoo olla koko työväenluokan puolueena. Hän on unhoittanut, että ammattitaitoiset ja paremmin palkatut työmiehet ovat ainoastaan vähemmistönä työväenluokassa, vähemmistönä, joka kriitillisenä hetkenä siirtymällä imperialistien puolelle voi antaa pahan iskun sosialistiselle liikkeelle, mutta joka ei missään tapauksessa voi täiä liikettä perin juurin hävittää.

Me jo sanoimme, että esittämiimme vapaaherra Sartorius von Waltershausenin ja professori Schmollerin väitteisiin tosiasiallisesti sisältyy nykyaikainen sosiali-shovinismin koko teoria. Tästä imperialistisesta lähteestä ammentavat nyt sosiali-shovinismin »teoreetikot», ainoastaan hiukan muuttaen työläismuotoon ja väärentäen marxilaisuuden varjolla niitä »totuuksia», joita imperialistit jo kauan ovat saarnanneet Waltershausenin kaltaisten kautta. Se, mitä herrat sosiali-shovinistit nyt tarjoavat työväenjoukoille sosialimin nimellä, on tosiasiallisesti lopullinen »työväen» ja imperialistisen porvariston sekä »pikkuporvarien» — työväen aristokraattien — välisten etujen »sopusointuisuusteoria».

Mutta minkälainen oikeastaan on Kunien, Legienien, Winnigien, Lenschien, Scheidemannien ja heidän hengenheimolaistensa perusväitelmä? Me, sanovat he, emme kannata »omaa» hallitustamme ja »omaa» porvaristoamme ollenkaan niiden kauniiden silmien tähden. Ei, mutta Saksan työväenluokan etu vaatii sitä, että maamme taloudellinen kehitys kävisi mahdollisimman nopeasti ja vapaasti, että »meillä» olisi riittävästi vientimarkkinoita, raaka-ainelähleitä, isänmaan pääoman sijoittamisalueita j.n.e. Ainoastaan silloin työvoiman kysyntä tulee kyllin suureksi, työpalkka riittävän suureksi, ainoastaan silloin kohoaa työläisten elintaso. Jos meidän kapitalistimme saavat ylimääräisiä voittoja, niin niistä jotain heruu työväellekin.

Mutta tähän emme ainoastaan »me» ole mieltyneet, vaan myöskin muiden maiden työläiset, jotka kilpailevat »meidän» kanssamme. Kun kilpailu siirtomaista, »merien vapaudesta» kärjistyy huippuunsa, — silloin tulee sota. Mitä tehdä? Se on — surullinen välttämättömyys. Työmiehet tietysti olisivat tahtoneet kaikki sellaiset kysymykset ratkaista rauhallisesti ja sovinnollisesti. Mutta se ei aina ole mahdollista. Sota tuli tosiasiaksi. Mitenkä tulisi Saksan työläisten menetellä? Ollako kannattamatta hallitustaan ja porvaristoaan? Mutta silloin Saksa kärsii tappion. Ja tämä merkitsee sitä, että kapitalismin kehitys Saksassa hidastuu, että työvoiman kysyntä vähenee, että Saksan työmiesten täytyy ruveta muuttamaan muihin maihin, hakea leipää kaukaa vieraista maista, tyytyä pieneen työpalkaan j.n.e. Mitä siis Saksan työmiesten on tehtävä, jos he tahtovat välttää kaikki nämä onnettomuudet? Niin, ainoa keino on: kannattaa »omaa» hallitustaan, »omaa» imperialismiaan.

Me tiedämme, sanovat Legienit, Lenschit ja Winnigit, että imperialismilla on pahat puolensa, se on sidottu sotiin j.n.e. Mutta näistä pahoista puolista ovat kuitenkin hyvät puolet voitolla: sen johdosta kohoaa työväenluokkamme elintaso.

Me tiedämme, jatkavat nämä Saksan virallisen sosialidemokratian johtajat, että me kannattaessamme omaa imperialismiamme samalla ryhdymme taisteluun muiden maiden työväkeä vastaan. Tämä on ehdottomasti sangen surullista, mutta meillä ei ole valitsemisen varaa. Surullinen välttämättömyys on sittenkin välttämättömyys.

Ja mitä tämä surullinen välttämättömyys tosiasiallisesti todistaa? Ainoastaan sitä, että eri maiden työläisten todelliset edut käytännössä, elävässä todellisuudessa eivät olekaan ollenkaan yhtäpitäviä. Toisen maan työmiesten edut usein ovat sovittamattomassa ristiriidassa toisen maan työmiesten etujen kanssa. »Kaikkien maiden proletaarit liittykää yhteen», — se sointuu kauniisti, mutta mitä tehdä, jos käytännössä tärkeät taloudelliset edut tuon tuostakin eroittavat eri maiden proletaarit?

— »Nyt», kirjoittaa Lensch, »me voimme määritellä ne historialliset syyt, jotka johtivat Internatsionalen romahduksen. Kävi ilmi, että suurten teollisuusmaiden proletariaatin edut olivat solidarisia ainoastaan teoriassa, mutta eivät vielä käytännössä. (Harvennus kirjoittajan). Sosialidemokratian keskuudessa uskottiin tuohon hyvin yleiseen tunnuslauseeseen (Schlagwort) kansainvälisestä solidarisuudesta. Mutta tämä solidarisuus — ja siinä on se suuri opetus, jonka sota meille on antanut — ei vielä itsestään mitään tuo. ... Sen edellytyksenä on valtojen määrätty tasapaino. Niin kauan kuin yksi valtio on niin paljon muita voimakkaampi, että voidaan puhua sen maailmanherruudesta, niin kauan ristiriita ulottuu myöskin työväenluokkiin. ... Sota auttoi Saksan sosialidemokraatteja näkemään sen tosiasian, että historiallisesti ajatellen vielä on aikaista puhua kaikkeen maiden työväenluokan kansainvälisestä solidarisuudesta».^[69*]

Johdonmukaisen sosiali-shovinismin katsantokanta on tässä määritelty niin selvästi, kuin ikinä voidaan toivoa. Kansainvälinen solidarisuus se on — suuri ihanne. Mutta... mutta käytännössä työväenluokan tärkeimmät taloudelliset edut eri maissa »toistaiseksi» vielä vaativat solidarisuutta »oman» porvariston ja »oman» imperialismin kanssa.

Yksi pikkuseikka kuitenkin vielä on tulkittava: onko se totta, kuten sosiali-shovinistit väittävät, että isänmaallisen imperialismin kukoistuksen ohella, nousee kukoistukseen myöskin koko työväenluokka, kohoaa sen työpalkka ja sen yleinen taloudellinen elintaso paranee! Tai kenties Legienit ja Lenschit (sekä heidän hengenheimolaisensa) ovat sekoittaneet työväenluokan käsitteeseen työväen aristokratian — niin, ja lisäksi ovat viimemainittua varten sekoittaneet väliaikaiset aineelliset edut syvemmin käsitettävien pysyvien etujen kanssa?

Ennen kaikkea kysytään: käsittelivätkö marxilaiset näitä kysymyksiä ennen sotaa, ja minkälaisen vastauksen antoivat he silloin? Jos me teemme tämän kysymyksen, täytyy meidän sanoa: kyllä tietysti, näitä kysymyksiä käsiteltiin ennen sotaakin, niitä täytyi käsitellä jo yksistään senkin tähden, että kaikkia sosiali-shovinistien nykyisiä imperialismin kannattamista puolustavia »johtopäätöksiä» silloin innokkaasti levitti porvaristo, saarnasivat imperialismin politiikot ja ideoloogit. Ja samaa, mitä nyt on, on vastattava kaikkien maitten Lenscheille, puhuttiin hyvin monta kertaa kaiken kielisitte von Waltershauseneille.

Kuulkaamme mitä tämän johdosta sanoi esim. Otto Bauer — tahallaan otamme esimerkiksi kohtuullisen »marxilaisen keskustan» edustajan, emmekä marxilaisen vasemmiston teoreetikkoa.

»Taistelu menekkipaikoista, taistelu pääomien uusista sijoittamispiireistä, käyttämättä olevan pääoman vähenemisen, sen tuotannon piiriin tulvimisen jouduttaminen — kaikki tämä on jotain sellaista, jota kaikki yhteiskunnan luokat harrastavat, ja näyttää siltä ikäänkuin kaikkeen tähän olisi mieltynyt myöskin työväenluokka, sillä kuolleen rahapääoman vähenemisen mukana lisääntyy työvoiman kysyntä, siis työväen markkinain asema lujittuu, kasvaa työpalkka. Sentähden tullitariffit ja kapitalistisen riiston laajennuspolitiikka vastaavat työmiesten tuottajaetuja».

Yksityiskohtaisen tarkasti tutkistelee Otto Bauer koko tämän »porvarillisen valtiotalousopin»^[70*] syllogismi- l. päätelmäsarjan ja tulee seuraaviin johtopäätöksiin.

— »Porvarillinen valtiotalousoppi», kirjoittaa hän, »on huomannut, että nykyinen tulli- ja siirtomaapolitiikka saa aikaan muutoksia pääoman käytössä, ja että nämä muutokset synnyttävät hintojen, voittojen ja työpalkan nousemispyrkimyksen. Sentähden se on sitä mieltä, että kapitalistinen talouspolitiikka tyydyttää proletariaatin etuja samoin kuin kapitalistienkin etuja».

Mutta tämä ei ole totta. Tullitariffi pakoittaa yhteiskunnan teollisuustuotantoon sellaisillakin aloilla, joilla olosuhteet maassa ovat vähemmän suotuisat. Täten tullitariffi vähentää yhteiskunnallisen työn tuottavaisuutta, mikä kuvastuu hintain nousussa. Mutta tämä vuorostaan pienentää todellista työpalkkaa, siis vahingoittaa työväenluokan etuja. Kapitalistisen tullipolitiikan ensimäisenä seurauksena työväenluokalle on tavarain hintojen kohoaminen, siis rahatyöpalkan ostokyvyn aleneminen. Jos verrataan tuotantopääoman jakaantumista tullitariffien vaikutuksen alaisena siihen sen jakaantumiseen, minkä se voisi saada vapaan kaupan vallitessa, niin käy selville, eitä suurin osa yhteiskunnallista pääomaa menee sellaisiin tuotantoaloihin, jotka pääoman yhtä suuren kulutuksen ohella antavat työtä pienemmälle työmiesmäärälle. »Siis, tullitariffi vähentää työvoimain kysyntää, huonontaa työväen asemaa maailman markkinoilla. Vielä enemmänkin! Kartellitariffien suojaamilla teollisuusaloilla on pääoma, saavutettuaan keskittämisen huipun, melkein kokonaan riistänyt työmiehiltä siirtymisvapauden ja kovasti huonontanut heidän ammatillisen taistelunsa ehtoja. Suojellen rautateollisuuden »raskaita» aloja tullitariffit aiheuttivat pääoman sijoittumisen sellaisiin tuotannon haaroihin, joissa ammatillisen taistelun olosuhteet ovat huonommat, kuin muissa».

Edelleen imperialistinen politiikka »vaatii ennen kaikkea tavattomat määrät sotavälineitä. Militarismille ja marinismille uhrataan tavattomia jättiläismäisiä summia». »Terveen järjen kannalta tämän imperialistisen politiikan voisi katsoa oikeaksi ainoastaan siinä tapauksessa, eitä sen suotuisat taloudelliset tulokset olisivat suuremmat, kuin sen vaatimat taloudelliset uhraukset. Samalla tämän kysymyksen ratkaisu on aivan toisenlainen työväenluokkaan, kuin porvaristoon nähden, koska kaikkialla militarismille uhrataan paljon enemmän työpalkasta, kuin lisäarvosta». ... »Kapitalistiset valtiot pyrkivät sälyttämään militarismin kulutukset työväen hartioille. Ottaen työpalkasta huomattavan osan verojen muodossa ja kuluttaen sen sotatarpeisiin kapitalismi ainoastaan muuttaa työvoiman yksilöllisen käytön valtion käytöksi. ... Jo yksistään pyrkimys pitää kasaantumisnormi mahdollisimman korkeana ... pakottaen valtioita peittämään armeijan ja laivaston vaatimia menojaan suoranaisiin ja välillisiin veroihin, jotka paljon raskaammin rasittavat työväenluokkaa, kuin omistavia luokkia».

»Pääoman vienti», jatkaa Bauer, »aiheuttaa kysynnän vähenemisen Europan markkinoilla. ... Kansan suorittaman työn pieneneminen merkitsee kapitalistisessa yhteiskunnassa sen työvoimain kysynnän vähenemistä, työmiesten aseman huononemista työmarkkinoilla. Siis, myötävaikuttaesaan Europalaisen pääoman siirtymiseen vieraisiin maanosiin, imperialismi suoranaisesti vahingoittaa työmiesten tuottajaetuja. Laajentaen voittonormin yhtäläistyttämispyrkimyksen koko maapallolle, kapitalismi koettaa käyttää europpalaisten työmiesten sijasta vähemmän kehittyneitten kansain halvempaa työvoimaa, s.o. sen pyrkimys merkitsee 'Europan proletariaatin yleistä työnsulkua', kuten kerran lausui Kurt Eisner. ... Eikö se tosiasia, että mitä onnettomimpain, koko maailmassa enin halveksittujen kiinalaisten kantajain hyväkseenkäyttäminen tuotti suoranaisen tappion kaikkien maiden proletaareille, eikö se ole mitä selvin esimerkki työväenluokan kansainvälisestä solidarisuudesta?».

»Imperialismi vähentää työväenluokalta yhteiskunnallisen rikkauden osaa, muuttaa lisäarvon normin proletariaatille epäedulliseen suuntaan — imperialismi lisää hyötymistä työväenluokan kustannuksella». Schippelin mielipiteitä, joita nyt puolustaa koko sostali-shovinistinen veljeskunta aina Lenschistä Masloviin asti, Bauer sanoo porvarillisiksi mielipiteiksi. »Luonnollisesti, hän (Schippel) ei puolusta proletaarista, vaan kapitalistista, ei sosialidemokratista, vaan kansallis-vapaamielistä politiikkaa».

Proletariaatin taloudellisesta hyödystä ei puhettakaan. Mutta sensijaan »se (imperialismi) muuttaa yhä suurempia asestettuja ihmisjoukkoja omistavien luokkien tahdottomaksi aseeksi, mikä tekee sen itsensä demokratian viholliseksi» .... »Nykyaikaisten armeijain pääjoukon muodostaa työväenluokan nuoriso. Kuinka eivät työmiehet silloin kysyisi itseltään, onko voiton lisääminen todellakin niin kallisarvoinen hyvä, että siitä on kannattanut maksaa tuhansittain ja kymmenin tuhansin (nyt olisi täytynyt sanoa: miljoonittain G.S.) nuorta, voimaa uhkuvaa elämää?».^[71*]

Koko tämä totuus oli ennen sotaa kaikkien työväenliikkeen puolustajiin yleisesti tunnustama. Kaikkien — paitsi sen herraskoplan, joka jo silloin julkisesti oli palvellut porvaristoa, kuten Schippel ja Kumpp.

Entä nyt? ...

Mitä vastaavat herrat sostali-shovinistit näihin Otto Bauerin johtopäätöksiin? Ei kerrassaan mitään! He eivät edes koeta kumota näitä väitteitä, jotka aikaisemmin lehtiin porvaristoa vastaan, ja jotka nyt eivät satu nykyaikaisten muka sosialistien virallisen »teorian» kulmille, vaan suoraan sen silmiin.

Imperialismin tuloksena olevista minkäänlaisista koko työväen luokkaa koskevista taloudellisista eduista ei voi olla puhettakaan. Mutta ei voida kieltää, ettei jotain muruja putoaisi imperialistiselta pöydältä lajiteltujen työmiesten määrätylle vähemmistölle, työväen aristokratialle. Bauer tuli täydellisesti tähän johtopäätökseen, kun hän kirjoitti:

— »ja nämä uudet menekkimarkkinat vaikuttavat täysin määrättyihin teollisuuden haaroihin». Kotimaassa käytetään pääomaa tykkien ja muiden aseitten tuotantoon, laivaveistämöjen ja sotalaivojen varustamiseen, kanavain, satamain y.m. rakentamiseen. Kaikki nämä työalat korkeine pääoman elimillisine kokoonpanoineen ovat aloja, jotka pitävät yllä ainoastaan mitätöntä kysyntää työmarkkinoilla. Vetäen pois osan työpalkasta valtioverojen muodossa imperialismi lisää aseitten, laivojen ja rautatiekaluston kysyntää, mutia samassa määrin vähentää niiden teollisuusalojen tuotteiden kysyntää, jotka tuottavat työväen vaatteita, ravintoa ja asuntoja. Imperialistinen politiikka hyödyttää niitä tuotannon aloja, joilla pääoman elimellinen kokoonpano on suuri, ja vahingoittaa niitä teollisuusaloja, joilla käytetään suhteellisesti paljon työvoimia».

Bauerin luettelemilla tuotannon aloilla (ja vielä joillakin muilla) työskentelevien ammattityömiesten pientä vähemmistöä imperialismi todellisesti lahjoo. Mutta se on ainoastaan työväenluokan mitätön vähemmistö. Vuosien 1914–1916 kokemus on todistanut tämän erittäin havainnollisesti. Tavattoman suuren työväen joukon asema huononi suuresti — hurjan hintojen nousun, työn suojeluslakien peruuttamisen y.m. johdosta. Tuotantoon on vedetty miljoonia naisia ja lapsia, jotka työskentelevät puolittaisella näikäpalkalla. Esim. Englannin tavattoman suuren proletaarijoukon taloudellinen asema ehdottomasti huononi näinä kahtena vuotena. Ainoastaan pienen vähemmistön — noin kahden miljoonan työmiehen onnistui säilyttää entinen todellinen työpalkkansa (s.o. saada työpalkan korotusta välttämättömyystarpeitten hintojen nousua vastaavasti) ja paikottain kohottaakin sitä.

Mutta samalla on varmaa, että on olemassa pieni työväen aristokratian kerros, jolle aina jotakin herahtaa kanuunakuninkaitten ja sotavarustusitsevaltiaiden sotavoitoista. Tällä pienellä vähemmistöllä jo ennen sotaakin oli hyvä palkka, mutta sodan aikana sen työpalkka on kasvanut. Tälle vähemmistölle aikaisemmin tehtiin joitakin erikoisia myönnytyksiä. Sodan aikana nämä myönnytykset tulivat mainitulle työn aristokraateille vieläkin arvokkaammiksi. Riittää, jos huomautetaan, että useimmissa tapauksissa tätä työväen aristokratiaa ei lähetetty rintamalle. Se on tehtailijoille tarpeen kotona, se on välttämättömänä aineksena, jonka johdolla sekatyömiehet, naiset, alaikäiset ja lapset suorittavat tehtailijoille välttämätöntä työtä.

Ja tämän työn etuoikeutettujen aristokraattien vähemmistön ahtaat ryhmäedut sosiali-shovinistit sekoittavat työväenluokan etuihin. Tällaisen sekoittamisen selittää muun muassa se, että ammattiliittojen ja virallisten sosialististen puolueitten johtajat suurimmaksi osaksi värvätään työväen aristokratiasta. Työväen byrokratia ja työväen aristokratia ovat — kaksi täysisisarta...

Kun sosiali-shovinistit puhuvat työväenluokan eduista tarkoittavat he — usein itse tietämättään — työväen aristokratian etuja. Mutta tällöinkään ei puhe ole niin paljon todellisissa eduista, sanan laajaa merkitystä käyttäen, kuin suoranaisesta aineellisesta hyödystä. Se ei ole ollenkaan samaa. Marxilaiset eivät koskaan ole käsittäneet asioita niin, että etujensa puolustaminen työmiehiin nähden merkitsee yksinkertaisesti — tavottele taskuusi. Syvemmin käsitettyjen etujen kannalta katsoen työväen aristokratia siirtyessään porvariston puolelle tekee itseään vastaan kohdistuvan petoksen. Sillä jääväthän »työn aristokraatitkin» siitä huolimatta palkkaorjiksi. Saaden väliaikaisesti muutaman pennin edun, tavoitellessaan taskunsa täyttämistä — se samalla kaivaa altaan omaa perustustaan, hävittää työväenluokan itsenäisyyden, se myy hernerokkaan etusijaoikeutensa, se lykkää tuonnemmaksi uuden järjestyksen saavuttamisen, joka heidät itsensäkin, työn aristokraatit, vapauttaisi palkkaorjuudesta, se tulee taantumuksen aseeksi.

Katsokaa porvaristoa. Me olemme tottuneet ajattelemaan, että sen pääperiaatteena on juuri — koeta täyttää taskusi. Ja kuitenkin se osaa alistaa tämän »periaatteensa» yleisten luokkaetujensa alaiseksi. Te voitte todistaa sille, että yhtä varmasti, kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, yhtä varmasti oikea kansan miliisi tulee sille halvemmaksi, kuin vakituinen armeija, että suoranaisen »taskujen täyttämisen» kannalta miliisi ja nostoväki on sille edullisempi. Mutta siitä huolimalta se, aivan kuin säännön mukaan, pitää edullisempana kalliimpaa vakituista armeijaa. Ja tällöin pitää se lähtökohtanaan luokan yleistä porvarillista etua.

Hajaannuksen aikaansaaminen työväenluokan eri kerrosten kesken, kilpailuun kiihoittaminen sen keskuudessa, »huipun» irrottaminen siitä ostamalla sen lahjoilla ja tehden siitä porvarillisen »kunnioitettavaisuuden» kannattajan — se on porvariston suoranainen etu. Sosiali-shovinistit ovat yksinkertaisesti porvariston agentteja. Sosiali-shovinistit ovat työväenluokan pettureita siinäkin suhteessa, että he ovat luopuneet työväenluokan poliittisista eduista. Sillä taloudellistenkaan etujen puolustamisen alalla eivät he näe kauemmaksi omaa nenäänsä. He pitävät taloudellista etua saman arvoisena, kuin väliaikaista parin kopeekan hyötyä. He hajoittavat työväenluokan jokaisessa maassa ja siten he lisäävät eri maiden työväenluokkien välistä hajaantumista. Porvarien ja sosiali-shovinistien yhteisin ponnistuksin maailman proletariaatti tulee hajoitettua yhtäaikaisesti niin sanoaksemme sekä vaakasuoraan että pystysuoraan suuntaan.

Sanoimme, että »europalaiset» viralliset työväen järjestöt — varsinkin niiden johtavat kerrokset — värvätään pääasiallisesti paremmin toimeentulevista työläisistä, työväen aristokratiasta. Onko tämä totta? Onko olemassa riittävästi objektiivisia ja tarkastettuja tietoja tämän todistamiseksi? Me oletamme: on, ehdottomasti on olemassa.

Palaamme taas Saksan työväenliikkeeseen, jota pidetään viimeisen aikakauden klassillisena liikkeenä. Saksan sos.-dem. puolueen ja Saksan ammattiliittojen kokoonpano on epäilemättä prolelaarisempi, kuin minkään muun »europalaisen» puolueen. Ja mitä me näemme? Saksan sosialidemokratialla ei oie yksikohtaista tilastoa koko puoluejärjestönsä yhteiskunnallisesta kokoonpanosta. Mutta Berlinin kaupungista sellainen tilasto on olemassa ja se voi tietyssä määrin olla todisteena koko puolueeseen nähden.

Edessämme on mainio tilastollinen tutkimus Berlinin sos.-dem. järjestön kokoonpanosta. Se on tosin laadittu 8–9 vuotta takaperin, mutta se ei ole menettänyt pätevyyttään vieläkään.

Berlin on suuri työväen keskus ja Saksan sosialidemokratian lujin tukikohta. Tiedot ovat vuosilta 1906–1907. Ne koskevat 53,106 sos.-dem. puolueen järjestynyttä jäseniä, (81 % kaikista silloisista sos.-dem. puolueen jäsenistöstä Berlinissä).

Kaksi tärkeintä seikkaa pistää silmään heti, kun luo ensi katsauksen tähän mitä mielenkiintoisimpaan tilastolliseen tutkielmaan: 1) ei työmiesten (Selbständige — itsenäiset) suurenlaisen ryhmän kuuluminen sos.-dem. järjestöön ja 2) verrattain pieni prosentti puolueen jäseniä ammattitaidottomien työmiesten joukosta.

»Itsenäisten» ryhmään, s.o. miesten, jotka eivät elä työvoimaansa myymällä kuuluu 5,228 miestä (53,106:sta), s.o. 9,8 % kaikista järjestyneistä Berlinin kaupungin ja ympäristön sosialidemokraateista niin ollen ei ole työläisiä. 5,228:sta »itsenäisestä» noin puolet on — ravintolain omistajia. Heitä lukeutuu tähän ryhmään 2,528 miestä. Sitten seuraa parturiliikkeitten omistajat, joita on 452 henkilöä, kauppiaat ja kaupustelijat — 310 henkilöä sekä tehtailijoita 74 miestä. Muut »itsenäiset» ovat kirjapainojen, pienten verstaitten omistajia, asiamiehiä, taiteilijoita y.m.^[72*]

Siis Berlinin sos.-dem. järjestön jokaisesta 10 jäsenestä ainakin yksi kuuluu pikkuporvaristoon. Sos.-dem. puolueeseen kuuluvat ravintolain, parturiliikkeitten y.m. omistajat suurimmaksi osaksi ovat mitä läheisimmällä tavalla yhteydessä työläisväestön kanssa. Työläiset ovat näiden kauppalaitosien pääasiallisimpia kävijöitä. Mutta siitä huolimatta työmiesten etujen usein täytyy olla ristiriidassa noiden ryhmien etujen kanssa.

Tämän kanavan kautta — niin sanottujen »itsenäisten» kerroksien kautta — sos.-dem. puolueeseen epäilemättä tunkeutuu määrätynlainen suunta. Tuhannet ravintolanomistajat, sadat pikkutehtailijat, kauppiaat, ja itsenäiset pikkukauppiaat — nämä eivät ole yksityisiä proletariaatin katsantokannalle siirtyneitä henkilöjä, vaan muodostavat he erikoisen kerroksen, jolle on täytynyt jäädä omat etunsa, oma psykologiansa, omat ajatustapansa.

Toiselta puolen Berlinin tilastosta huomataan seuraavaa. Sen laatijat ovat eroittaneet ammattitaidottomat työmiehet otsakkeen »työmiehet» alle — ilman mitään muita nimityksiä, ja mitenkä on käynyt? Ammattitaidottomia työmiehiä oli kaiken kaikkiaan 14,9 % kaikista Berlinin sos.-dem. järjestön jäsenistä. Berlinin järjestön yksityisissä piireissä sos.-dem. puolueen jäseninä olevien sekatyöläisten prosentti on paljon alhaisempi. Ensimäisessä Berlinin vaalipiirissä heitä on ainoastaan 2,5 % kaikista järjestyneistä, 3:ssa piirissä — 5,6 %, 5:ssä piirissä — 7,9 %, 2:ssa piirissä — 9,0 %.

Käy siis selville, että Berlinin sos.-dem. järjestön jäsenten pääjoukko kuuluu oppineisiin ammattitaitoisiin työmiehiin. Toisin sanoen sos.-dem. jäsenien pääjoukon muodostavat parempipalkkaiset työläiskerrokset, ne kerrokset, joista pääosissa värvätään työväen aristokratia.

Tämän johtopäätöksen vahvistaa oikeaksi myöskin ammattiliittojen tilasto, joka on laadittu erittäin yksityiskohtaisesti sanotussa tutkielmassa.

Mistä työmiesryhmistä on kaikkein korkein prosentti sos.dem. (»vapaitten») ammattiliittojen jäseniä? Kirjatyöläisistä on järjestyneitä — 90,6 % (Berlinissä työskentelevien kirjaltaj. yl. luvusta 10,876:sta on vapaitten liittojen jäseniä 9,850), järjestyneitä litografeja — 90,5 %, kaivertajia — 75,6 %, metallimiehiä — 68,7 %. Sen sijaan on kutomoteollisuudessa järjestyneitten prosentti ainoastaan 21,4 %, räätälien — 10 %, kuljetustyöläisten — 25,2 %, tupakkalyöläisten — 34,2 %, leipureitten — 34,1, jalkinetyöntekijäin — 34,7 %.

Kuva on kaikkialla sama. Olkootpa vapaat ammattiliitot kuinka monilukuisia tahansa (ennen sodan alkamista niissä oli yli 3 miljoonaa jäsentä), — ei niiden riveihin ole liittynyt sekatyöläisten pääjoukkoa. Vapaihin ammattiliittoihin on järjestynyt ainoastaan työmiesten pieni vähemmistö (noin 5:s osa). Niidenkin jäsenten pääjoukko värvätään oppineista, parempipalkkaisista työmiehistä...

Jos palaamme Berlinin ja sen ympäristöjen sos.-dem. jäsentilastoon, niin me voimme tulla seuraavaan lopputulokseen. Varsinainen sekatyöläisien joukko, enin nyljetty ja sorrettu proletariaatin osa, on varsin vähän edustettuna Saksan sos.-dem. puolueessa. Se muodostaa siinä kaiken kaikkiaan 15 prosenttia käsittävän ryhmän. Tätä ryhmää vastapäätä olevassa jonossa on yhtä vähälukuinen 10 % ei-työmiesten ryhmä. Me tarkoitamme ravintolain, pikkukauppojen, parturiliikkeitten omistajia, edelleen kauppiaita, pikkutehtailijoita j.n.e. Tämä ryhmä on lukumäärältään pienempi, kuin sekatyöläisten ryhmä. Mutta sen vaikutus puoluejärjestössä — se voidaan jo edeltäkäsin sanoa — on suhteellisesti suurempi. Nämä »itsenäiset» ainekset ovat liikkuvampia, ruumiillisen työn vähemmän rasittamia, heillä on enemmän joutoaikaa, he pystyvät tekemään puolueelle huomattavia aineellisia palveluksia, heillä on huomattavampi yhteiskunnallinen asema, heitä usein asetetaan puolueen vaaliehdokkaiksi j.n.e.

Lopuksi, näiden kahden ryhmän välillä, jotka muodostavat kaksi eri jonoa, on nykyinen sos.-dem. puolueen varsinainen tukijoukko: paremmin toimeen tulevat ammattityömiehet. Keski-ruumis puolueen elimistö muodostuu juuri näistä oppineitten työmiesten kerroksista.

Edellisessä katsauksessa me tutustuimme Saksan sosialidemokratian valitsija-armeijan yhteiskunnalliseen kokoonpanoon ja me totesimme siinä olevan suuren ryhmän pikkuporvaristoa. Sama seikka — vaikka kenties toisenlaisin prosenttisuhtein — täytyy todeta myöskin puoluejärjestön kokoonpanosta.

Pikkuporvarillisista aineksista Saksan sos.-dem. puoluejärjestössä huomattavaa osaa esittävät... ravintolanpiläjät. Olemme jo nähneet, kuinka suuri heidän lukumääränsä on Berlinissä. Leipzigissä (piiri) oli v. 1900 »järjestyneitten» sos.-dem. ravintolanpitäjäin luku tasan 84 (1,7 % paikallisen järjestön koko jäsenluvusta) Leipzigissä (kaupunki) v. 1905 – 63 (3,4 % kaikista jäsenistä). Offenbachissa v. 1905 – 76 (4,6 %). Münchenissä — 369 (5,5 %). Frankfurt am Mainissa — 25 (1,0 %). Reinickendorfissa (Berlinin esikaupunki) — 18 (5,9 %).

Michelsin laskelmien mukaan useissa paikoin tulee jokaisia 20 puoluejäsentä kohden yksi »sos.-dem.» ravintolanpitäjä. Sos.-dem. parlamenttiryhmässä oli v. 1892–4 ravintolanpitäjää (35:stä), v. 1905–6 (81:stä), v. 1903–5 (58:sta). Berlinissä on erikoinen — ja varsin voimakas — Berlinin sos.-dem ravinlolanpitäjäin liitto.

Työmiehet muodostavat suuren kuluttajajoukon, ja tämä vetää ravintolanpitäjiä lähemmäksi työmiehiä. Ja toiselta puolen, työmiehet tarvitsevat kokoushuoneita. Halpahintaiset hotellit ja ravintolat, jotka sijaitsevat työväen kaupunginosissa tulevat järjestyneiden työmiesten kohtaamispaikoiksi.

Taloudelliseen asemaansa nähden kuitenkin monet ravintolanomislajat ovat lähempänä keskivarakasta ja pikkuporvaristoa, kuin proletariaattia. Usein he itsekin käyttävät palkkatyövoimaa. Heidän etunsa ovat vihamielisessä ristiriidassa järjestyneiden työläisten etujen kanssa — kuten esim. oli asianlaita silloin, kun työmiehet boikoteerasivat oluttehtaita väkijuomain käyttöä vastaan harjoitetun agitatsionin ohella j.n.e.

Sos.-dem. puolueen tämän jäsenryhmän vaikutus usein on suurikin. Välistä, etenkin vähemmän suurissa kaupunkikeskuksissa, heistä paikallisessa sos.-dem. järjestössä riippuu asiain kulku sangen paljon, jollei kokonaan.

»Sos.-dem. puolueessa on ¹⁄₃–¹⁄₂ n.s. ei-työmiehiä. Nämä ovat radikaalisia pikkuporvareita. ... Niin muodoin on puolue tullut yhä enemmän radikaali-demokraattiseksi kokoomuspuolueeksi». Näin arvostelee professori Schmoller Saksan sosialidemokratian asemaa. Hän sekoittaa värin sameammaksi maalatessaan asian paljoudellista puolta. Mutta laadullisen puolen arvostelee hän oikein. Nykyinen virallinen Saksan sosialidemokratia on todellakin muuttunut yhä enemmän radikaali-demokraattiseksi kokoomuspuolueeksi. Tätähän opportunistit tahtoivatkin, tätä päämäärää kohti he kulkivatkin aivan tietoisesti. Bernstein oli omalta katsantokannaltaan oikeassa, kun hän lähtiessään hyökkäysretkelle marxilaisuutta vastaan julisti: Elkää peljätkö julistaa sitä, mikä on totta — että me yksinkertaisesti olemme demokraattisten uudistusten puolue.

Virallisen sosialidemokratian riveihin juottautuneet pikkuporvarilliset ainekset — ne ovat yhtenä opportunismin lähteenä. Työväen aristokratia — se on toinen lähde, toinen kanava, jota myöten opportunismin saasta tunkeutuu.

Muutamissa tapauksissa on suorastaan silmiinpistävää, kuinka työväen aristokratia on taipuvainen kulkemaan opportunismin polkua. Ajatellaanpa esim. kirjatyöläisiä. Huomattava seikka on se, että Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Sveitsissä, Hollannissa j.n.e. kirjaltajaliitot ovat paljon oikeammalla, kuin näiden maiden jo muutenkin kyllin kohtuullisen ammattiliikkeen keskitaso. Saksassa on kirjaltajain etunenässä äärimmäinen opportunisti Reckshayser, Ranskassa — samanlainen opportunisti Keufer. Belgiassa ja Hollannissa ovat jalokivien muodostamisessa työskentelevät työläiset opportunismin tukena. Eivätkä nämä esimerkit ollenkaan ole ainoat laatuaan.

Sosialismin porvarilliset vastustajatkin tietävät tämän varsin hyvin. »Mitä enemmän työmiehellä on merkitystä, sitä realisempi on hänen mielialansa. Laskekaa laakeriseppele unohtumattoman Marxin marmoriseen päähän ja — maksakaa suuremmat jäsenmaksut ammattiliittoon» — kirjoitaa ivallisesti tunnettu pappi Nauman artikkelissaan »Marxilaisuuden kohtalot».

Samassa kirjoituksessaan Nauman, yksi Saksan imperialismin aatteellisista johtajista, ivaili:

»Sanat: kaikkien maitten köyhälistö liittykää yhteen — ovat näyttäneet vaikutuksensa. Me näemme nyt sellaisen järjestyneitten luvun, josta ei kukaan ole uneksinutkaan. Kassoissa on rahaa — vaikka kuinka. ... Tokkohan vielä on riittämättömästi järjestyneitä? Miksikä sentään ympärillä on niin hiljaista? Missä on rauta-anturakenkäin tahdikas töminä»?

Samaan tapaan ivailivat Saksan sosialidemokratiaa Maximilian Harden, Ludvig Stein, Werner Sombart. Kehittyessään Saksan sosialidemokratia yhä enemmän kadottaa vallankumouksellisen myrskyn, se tottuu yhä enemmän rauhaan, järjestykseen, hiljaisuuteen. Se muuttuu vanhoilliseksi puolueeksi.

Kaukonäköisemmät porvarit ovat jo aikoja sitten huomanneet tämän prosessin. »Oman» demokratiansa he aina tuntevat kyllin hyvin.

Eräs sosiali-vapaamielinen saksalainen professori Max Weber, professori Sombartin kolleega, antoi kerran Saksan ruhtinaille neuvon: jos tahtovat perinpohjin päästä sosialidemokratian pelostaan, niin käykööt jossakin sos.-dem. puoluekokouksessa. Katsahtakoot yleisön puhujalavalta puoluekokousten edustajain puoleen ja he tulevat vakuutetuiksi siitä, että näiden vallankumouksellisten, näiden järkyttäjäin keskuudessa ovat valtavana enemmistönä hyväsydämisten ravintolanpitäjäin ja tyypillisten pikkuporvarien vartalot. He tulevat vakuutetuiksi siitä, ettei mistään vallankumouksellisesta innostuksesta ole puhettakaan.^[73*]

Oi! Sosiali-vapaamielinen professori oli oikeassa. Vuosien 1914–1916 kriisi todisti, ettei Saksan virallinen sosialidemokratia ainoastaan ollut olematta vallankumouksellinen, vaan vieläpä oli suorastaan vastavallankumouksellinen. Ainoastaan taistelemalla tätä virallisia sosialidemokratiaa vastaan, taistellen työväen aristokratian »erikoisetuja» vastaan raivaa todellinen sosialistinen liike itselleen tietä Saksassa, kuten muissakin maissa.

Takaisin sisällysluetteloon

IV. Jälkilause.

Minkälainen yhteiskunnallinen tukikohta on opportunismilla, joka on päässyt voitolle Saksan sosialidemokratiasta ja johtanut sen häpeälliseen vararikkoon sodan aikana? Sellainen on kysymys, jonka olen tahtonut selvittää esittämissäni katsauksissa. Ja vastaukseni kuuluu: tämä yhteiskunnallinen tuki on — 1) pikkuporvarilliset mukanakulkijat, 2) työväen aristokratia, 3) työväen byrokratia. Nämä kolme ryhmää, jotka usein juottautuvat ja kietoutuvat toisiinsa »rauhan» kauden taustalla ennen sotaa aikansa eläneessä työväenliikkeessä melkein koko Europassa, — nämä kolme ryhmää olivat sosiali-shovinismiksi muuttuneen revisionismin ravitsemispiirinä.

Kirjoitin tämän teokseni jo tsaarilaisen sensuurin aikana ja koetin rinnastaa silloisen Venäjän kipeämmät kysymykset (joka muuten ei estänyt sensuuria kieltämästä teoksen koko ensimäisen osan julkaisemista). Mutta sosiali-shovinismin petoksen paljastaessani en tietystikään ollenkaan ole tahtonut sanoa, että sosiali-shovinisleja ovat ainoastaan Saksan viralliset sosialidemokraatit. Jonkunverran toisenlaisissa olosuhteissa, mutta aivan saman työväen asian petoksen ovat tehneet myöskin Ranskan, Venäjän, Italian sosiali-shovinistit.

Meidän venäläiset sosialistiset puolueemme ovat julkisesti olleet olemassa vasta muutamia kuukausia. Mutta onhan selvää, että meilläkin jo voidaan huomata samanlaisia ilmiöitä, joita olemme tutkineet Saksan sosialidemokraftien keskuudessa? Verratkaa esim. Venäjän kuuluisain »maaliskuun» es-erräin esittämää osaa Saksan sosialidemokratian mukanakulkijain esittämään osaan. Eikö tämä ole juuri sama osa?

Kun nyt lukee tätä katsausta, joka on omistettu Saksan mukanakulkijain näyttelemälle osalle, niin tekee koko ajan mieli sanoa meidän eserrillemme ja mensheviikeillemme: de te fabula narratur, sinusta satu kertoo, sinusta tässä kertomuksessa tarinoidaan.

On selvää, että meidän isänmaallinen opportunismimme kehittyy erikoisissa olosuhteissa ja että sillä sentähden on muutamia sille erinäisiä »kansallisia» erikoisuuksia. Mutta siitä huolimatta pysyy se sinä samana porvarillisena opportunismina, joka nykyisissä olosuhteissamme jo esittää selvästi taantumuksellista osaa.

Tosivallankumouksellinen proletaarinen liike ei voi olla lakaisematta tieltään opportunisteja...

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] H. Michels, »Zur Sociologie des Parteiwesens in der Deutschen Demokratie», Leipzig 1911. S. 279, y.m. Me puhumme ravintolain isännistä, hotellien omistajista j.n.e.

^[2*] Tässä olemme puhuneet aikakauslehdessä »Valistus», N:o 3–4, v. 1912, artikkelissa »Kunniapaikalla», siv. 74–85.

^[3*] T:ri Blanc'in teos: Archiv für Sozialwissenschaft, 1905, siv. 509.

^[4*] Myöskin Itävallassa, missä teollisuus on paljon heikommin kehittynyt, kuin Saksassa, sosialidemokratia sai vaaleissa v. 1911 kaupungeissa 36,2 % yleisestä äänimäärästä, mutta maaseudulla ainoastaan 17 %.

^[5*] Osasto A — maatalous, puutarhanhoito, eläintenhoito, metsänhoito ja kalastus; osasto B — vuorilyö, kaivostyö, teollisuus, rakennustyö; osasto C — kauppa, kuljetus y.m.

^[6*] Archiv für Sozialwissenschaft etc. 20 Band, Heft 3, siv. 529.

^[7*] Ibid. siv. 520.

^[8*] Ibid. siv. 527.

^[9*] Näiden viimemainittujen joukossa näyttelevät tärkeintä osaa paremmin toimeentulevat työläiset, n.s. työläisylimystö.

^[10*] A. Bebel. »Die soziale Zusammensetzung der sozialdemokratischen Wählerschaft Deutschlands». »N. Z.», 1905, II. 332.

^[11*] Ibid.

^[12*] A. Bebel. »Die Zusammensetzung der S.-D. Wählerschaft». D. »N. Z.» 1905, II. 335, 336.

^[13*] A. Bebel. »Die Zusammensetzung der S. Wählerschaft»m »N. Z.», 1905 II, 335, 336.

^[14*] »Neue Zeit», 1907, 528.

^[15*] K. Kautsky, »25 p tammikuuta». Ibid, 589.

^[16*] Ibid. 594. Ibid. 590.

^[17*] Adolf Braun. »Die Walhen in Bayern». »Neue Zeit». 1907, I. 678, 679, 680.

^[18*] Ibid. siv. 706.

^[19*] Ibid. 639. Adolf Hoffman. »Ursachen und Wirkungen».

^[20*] Hans Block. »Das Wahlergebniss in Sachsen». »N. Z.», 1907, I. 608.

^[21*] Ibid. siv. 672.

^[22*] Akademikus. »Statistische Nachklänge zu den Reichstagswahlen». »N. Z.» 1912, II. 822.

^[23*] Ibid. 824.

^[24*] Ibid. 824.

^[25*] Ibid. 873.

^[26*] A. Kolb. »Die S.-Dem. in Stadt und Land». »N. Z.» 1912, II. 61.

^[27*] Schmollers Jahrbuch 1915, 3 Heft. »Die Weltkrieg und sie Deutsche Sozialdemokratie», siv. 9.

^[28*] Ruedorfer. »Grundrisse der Weltpolitik in der Gegenwart», 1914 (ilmestyi ennen sotaa), siv. 173.

^[29*] Ruedorfer, siv. 176. Tämä kaikki, huomautan vieläkin, on kirjoitettu ennen sodan alkamista.

^[30*] Ne Saksan sosialidemokratian sisäistä asemaa koskevat harvinaiset tiedot, joita lainaamme tähän teokseemme, olemme saaneet työtoverimme Julian Borhartin suosiollisella myötävaikutuksella, ja siitä lausumme tässä hänelle kiitollisuutemme.

^[31*] Handbuch des Vereins-Arbeiterpresse 1914, siv. 532–589.

^[32*] Sama. Siv. 252–299. Siv. 302–415.

^[33*] Ammatillisen liikkeen virkailijoita on tähän luetteloon tullut ainoastaan osa. Tosiasiallisesti on Saksan työväenliikkeessä palvelevien virkailijain yleinen lukumäärä huomattavasti yli 4,000. Seuraavassa näemme, että yksistään sos.-dem. ammattiliittojen palveluksessa ennen sotaa oli noin 3,000 virkamiestä.

^[34*] Viimemainitun näyttelemälle osalle omistamme erikoisen katsauksen.

^[35*] Mainittu Handbuch, siv. 60.

^[36*] Sama. Siv. 73.

^[37*] Sama. Sivu 54.

^[38*] Myöskin palkat kokoontuvat yksiin käsiin. Useat työväenliikkeen toimitsijat ansaitsevat kukin 10,000 markkaa vuodessa ja enemmänkin.

^[39*] Verband der Sozialdemokratischen Wahlvereine Berlins und Umgegend. Jahresbericht 1914–16, siv. 104. (Kirjanen on tarkoitettu ainoastaan puolueen jäsenille.)

^[40*] Samassa.

^[41*] Jenan puoluekokouksen pöytäkirja 1905–16.

^[42*] Lainaamme nämä tiedot Alfred Nussbaumin mielenkiintoisesta kirjoituksesta »Byrokratia ja itsehallinto», joka on julkaistuna »Nuorisointernatsionale» aikakauslehdessä N:o 5, jouluk. 1916.

^[43*] Summan olemme laskeneet niiden taulukkojen nojalla, jotka on julkaistu »vapaitten» ammattiliittojen pääkomitean sihteerin Umbreitin juhlajulkaisussa »25 Jahre deutscher Gewerkschaftsbewegung 1890–1915», siv. 164–169.

^[44*] Samassa. Siv. 169.

^[45*] Samassa. Siv. 169.

^[46*] Correspondenzblatt der Generalkomission der freien Gewerkschaften N:o 43, 21 p. lokak. v. 1916.

^[47*] Samassa.

^[48*] Prof. Ferdinand Tönnies, »Politik und Moral», Frankfurt 1901, Neue Frankf. Verl., siv. 46.

^[49*] Heinrich Herkner, »Die Arbeiterfrage», 5 Aufl., siv. 116–117.

^[50*] P. Utin'in mielenkiintoiset kirjeet »Australian työväenpuolue» (Australian Labour Party). Kirjoittaja on Australian työväenliikkeen toimitsijoita.

^[51*] Hans Delbrück, »Regierung und Volkswille», Berlin 1914 siv. 80.

^[52*] Puhe on Saksan sosialidemokratialle omistetusta Michelsin kirjasta »Zur Soziologie des Parteiwesens».

^[53*] Ibid. Sivu 81.

^[54*] Sama. Siv. 145–146.

^[55*] Schmollers Jahrbuch 1915, III Heft »Der Weltkrieg und die deutsche Sozialdemokratie» von Gustav Schmoller, siv. 8–9.

^[56*] Berlinin puoluekokouksen pöytäkirja, siv. 122, v. 1892.

^[57*] Dresdenin puoluekokouksen pöytäkirja, siv. 230, v. 1903.

^[58*] Wolfgang Heine, »Demokratische Randbemerkungen zum Fall Gähre», Sozialistische Monatshefte, VIII (X) Bd., Haeft 4, siv. 254.

^[59*] Kts. esim. Hans Block'in kirjoitusta »Ueberspannung der Demokratie», Neue Zeit, XXVI, N:o 8, siv. 204. Saksan työväenliikkeen byrokratian esittämää osaa koskevasta kysymyksestä — katso myös: Ed. Bernstein, »Die Demokratie in der Sozialdemokratie» (Soz. Monatshefte 1908, 18–19, 1909).

^[60*] »Die Soziologie des Parteiwesens in der modernen Demokratie». Untersuchungen über die obligatorischen Tendenzen des Gruppenlebens, von Robert Michels, Leipzig 1911, siv. 53 ym.

^[61*] A. Pannekoek, »Imperialismi ja proletariaatin tehtävät», 1915.

^[62*] G. Eckstein, »Büreaukratie und Politik». Neue Zeit, 1916, siv. 483–484.

^[63*] »Kirjeet Sorgelle», Axelrodin toimittama venäl. käännös, siv. 322.

^[64*] K. Kautsky, »Sozialismus und kolonialpolitik», 1917, siv. 79.

^[65*] »Kirjeet Sorgelle», siv. 395.

^[66*] Schmollers Jahbuch, 1915, III. »Der Weltkrieg und die deutsche Sozialdemokratie», von Gustav Schmoller.

^[67*] Dr. Heinrich Herkner, »L., Die u. Russlandspolitik», Preussische Jahrbücher, syysk. 1915, siv. 397.

^[68*] A. Sartorius Freiherr von Walterhausen, »Das Volhswirtschaftliche», siv. 439.

^[69*] Paul Lensch, »Die Sozialdemokratie, ihr Ende und ihr Glück», siv. 115, 116, 117.

^[70*] Oi! Me jo tiedämme, että tämän porvarillisen valtiotalousopin ovat nyt omaksuneet kaikki viralliset »sosialistit».

^[71*] Kaikki lainaukset on otettu luvusta »Työväenluokka ja kapitalistinen politiikka», Bauerin tunnetusta kirjasta »Національній вопрос и с.-д-ія», siv. 496–512 (venäl. käännös).

^[72*] Statistische Erhebungen über die Parteiorganisation Gross-Berlins, Berlin 1907, siv 135 y.m. Ravintolain omistajain y.m. yleisluvun olemme laskeneet eri kaupunkipiirien taulukkojen perusteella.

^[73*] Max Weberin puheesta sosialipoliittisen liiton kokouksessa Magdeburgissa, v. 1907.

Toimituksen huomautukset:

^[1] Tässä ja muualla tekstissä tarkoitetaan Kurt Riezleriä, joka käytti kirjoittajanimeä J. J. Ruedorffer. Kirjoitusvirhe esiintyy myös venäjänkielisessä tekstissä. MIA huom.

^[2] Fabian Society (lue: fabjen szoszaiti) v. 1883 perustettu sosialistinen yhdistys, joka vaatii tuotannon siirtämistä valtion haltuun. Suom.

^[3] Tory ja Whig, nimiä, jotka uusimpan aikaan asti ovat osottaneet Englannin parlamentin kahta pääpuoluetta. Suom.

Suomenkielinen Grigori Zinovjev -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto