Julkaistu: 1905
Lähde: »Työväenkysymyksiä V». Vaasassa Antti Hautalan kustannuksella 1905
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tähän viidenteen vihkoon olen taas luonut useampia ennen julkaisemiani kirjoituksia, joista muutamat ovatkin aivan loppuun myydyt.[1] Olen tällä julkaisulla tarkoittanut sitä samaa, kuin edellisilläkin: sen suuren aatteen levittämistä, jonka edestä olen elänyt ja joka pysyy elähyttävänä voimana elämäni loppuun asti.
Turussa 26 p. tammik. 1905.
Tekijä.
»Liian suuri köyhyys ja liian suuri rikkaus ovat pääsyyt (maailman) nurinkurisuuteen.»
Condorcet.
Tuimemmin kuin koskaan ennen taistelee kaksi kansanluokkaa keskenänsä maailman kaikissa sivistysmaissa, toinen säilyttääksensä jo saavutettua valtaansa, toinen päästäksensä tämän vallan perijäksi, toinen ylläpitääksensä luokkavaltaansa, toinen hävittääksensä kaiken luokkavalian ja tehdäksensä ihmiskunnasta veljeskunnan, jossa toinen ei voi toisella eikä toisella tavalla toista sortaa. Tämä taistelu, jonka toistaiseksi historiallisten olosuhteitten pakosta täytyy pukeutna luokkataistelun muotoon, kunnes taistelun päämäärä on saavutettu, on juuri tähän lopputarkoitukseen katsoen, nykyään sama kuin ideologiselta, puhtaasti henkiseltä kannalta egoismin, itsekkäisyyden ja altruismin, epäitsekkäisyyden taistelu keskenänsä. Marx ja Engels ovat näyttäneet — se selviää monesta heidän kirjoituksestansa —, että kysymyksessä oleva taistelu johtuu eri tuotantojärjestelmien vastakohtaisuudesta, aineellinen pohja kun on välttämätön joka ihmiselle ja tästä taloudellisesta pohjasta lähtee sitte heijastuksia henkisellekin alalle.
Kahdeksannen vuosisadan loppupuolella tehtiin suuria keksintöjä teollisuuden alalla, jotka muuttivat käsiteollisuuden tehdasteollisuudeksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Tehtaitten omistajat tulivat tilaisuuteen koota ilman mitään vaivaa toisten hiellä ja terveyden kuluttamisella suuria rikkauksia, itsenäiset käsiteollisuuden harjoittajat muuttuivat näitten kapitalistien rahaorjiksi ja heistä tykkänään riippuviksi. Kansanvarallisuus kasvoi suuresti entisiin aikoihin katsoen, mutta rikkaudet kasaantuivat muutamien käsiin, joiden hallussa tuotannon välikappaleet olivat. Samalla monistuivat kaikki tavarat, joita ihminen mukavuudekseen käyttää, ja tulivat halvemmiksi, mutta pysyivät kuitenkin yleensä siinä hinnassa, etteivät työntekijät, itse tavaroitten valmistajat sittekään jaksaneet noita yleisesti haluttuja ja käytettyjä tavaroita itsellensä hankkia. Taloudellinen orjuus käsitti yhä laajempia kerroksia ja jos kohta täytyikin huikan kohottaa tavaranvalmistajien elämänehtoja palkkojen kohottamisella, aleni kuitenkin työntekijäin osamäärä kapitalistien koko osamäärään katsoen. Juopa varallisten ja varattomien välillä kasvoi siten yhä suuremmaksi. Ylempi kansanluokka piti tätä taloudellista tilaa yleensä jotenkin luonnollisena. Semmoiset jalot ihmisystävät kuin Carlyle koettivat kyllä herättää heidän omaatuntoansa, mutta ainakin alussa sangen vähäisellä menestyksellä. Kummako siis, että esim. sama Carlyle juuri siitä kävi viime aikoina yhä äreämmäkst: »hän on käynyt niin vastenmieliseksi ja ihmisiä vihaavaksi ja yrmistelee sietämättömien olojen johdosta, etten enää jaksanut», kertoo hänestä hänen suuri vastustajansa Herbert Spencer. Mutta Carlyle oli sittekin oikeammalla kannalla. Hän näki myöskin, että kaiken olemisen mittapuuksi oli raha käynyt, että mies se, joka osasi haalia paljon rahoja kokoon toisten ihmisten, toisen kansanluokan kustannuksella. Syystä voi sen takia tätä »industrialismia» kutsua itsekkäisyyden varsinaiseksi kannattajaksi ja edistäjäksi. Ja kun kansojen suuret enemmistöt, syvät rivit eivät enää tahdo tämmöistä tilaa sietää, on taistelu käynyt tuimaksi sa entistä tuimemmaksi, sillä sivistys on samalla laajentanut heidän näköpiiriänsä ja tehnyt heidät tyytymättömiksi, — sivistyksen suurimpia siunauksia on juuri se, että se tekee ihmisen tyytymättömäksi oleviin oloihin ja siten edistää ihmiskunnan kehitystä. »Industrialismi» on juuressa määrässä syypää siihen, että itsekkäisyys taas on kohottanut päätänsä korkeammalle, että se entistä enemmän on pyrkinyt päästä ohjaavaksi maailman mahdiksi yksityisten, erinäisten kansankerrosten ja kansakuntien keskinäisessä elämässä. Ja mitä vielä ehkä pahempi on, se ei ollut melkoisesti vaikuttamaita siihen, että itsekkäisyys on pantu oikein »systeemiin», sekä valtiollis-taloudellisella että filosoofisella alalla. Manchesterioppi on kyllin tunnettu. Tulee antaa ihmisten vapaasti puuhata, niin kyllä ihmiskunta muka edistyy. Valtion tulee vaan katsoa, ettei toinen häiritse toista hänen toimissaan. »Antaa ihmisten toimia vapaasti, antaa asiain häiritsemättä kulkea kulkuansa» se oli tunnussanana, se oli manchesteriopin evankeliumi, jonka mukaan myös valtiollinen toiminta järjestettiin. Ja filosoofisella alalla kävi samoin. Kant oli aikanansa opettanut, ettemme voi varmasti väittää, onko olemus, maailma todellisuudessa semmoinen kuin se meistä näyttää ja Fichtekin, toinen suuri filosoofi perusti sen tosiasian, että maailman ilmiöt yleensä näyttäytyvät kaikille ihmisille samanlaisilta, siihen, että aistimme ovat samanrakenteiset, mutta hänkin piti ulkomaailman todellisuutta epäiltävänä ja tarpeellisena ainoastaan siveellisen maailmankatsonnan tukemiseksi — Fichte olikin altruismin innokkaimpia kannattajia. Mutta huippuunsa asti ajoi individualismin ja filosoofisen itsekkäisyysopin varsinainen perustaja filosofiian alalla, Stirner, tuon käsityksen ulkomaailman sisällisestä käsittämättömyydestä: ulkomaailma oli olematon ja »minä» (minuus) oli kaikki: uskonnolliset, valtiolliset ja yhteiskunnalliset ihanteet olivat sama kuin nolla, »minä» oli jumala. Korkeammalle ei voinut siihen suuntaan päästä. Nietzsche, eräs toinen filosoofi, astui Stirnerin jälkiä. Siveysopin pääkäsky on muka: ole voimakas tahdossasi ja pyri mahtavuuteen muitten tavallisten »laumaihmisten» yläpuolelle. Ja jos et muuten pääse heidän yli, niin tallaa ne jalkojesi alle, ne ovat vaan alhaisia olentoja, luotuja sinua, »yli-ihmistä» palvelemaan. Veltto kristinusko, joka saarnasi lähimmäisen rakkautta, on juurineen hävitettävä. »Yli-ihminen» voi tehdä mitä tahansa päästäksensä »laumaihmisten» yläpuolelle.
Nietzsche, kuten muutkin jyrkät individualistit luulevat voivansa pelastaa ihmiskunnan alennustilasta sillä että suuri enemmistö uhrataan ja tehdään muutamien valittujen orjaksi. Mutta tässä suhteessa hän, niinkuin muutkin suuresti erehtyvät. Kokemus on päinvastoin näyttänyt, että mitä enemmän ihminen ajaa itsekkäisiä tarkoituksia, sitä syvemmälle hänen sisällinen ihmisensä lankeaa. Yksityiset, itsekkäät ihmiset eivät pysy ajan pitkään pystyssä elämän taistelussa. Ihminen on jo liian paljon yhteiskunnallinen olento, joka riippuu toisista ja nämä — paha kyllä tälle opille — eivät enään suostu heille osoitettuun palvelevaan orja-asemaan. Kun ihmiskunta kokonaisuudessaan, se on, myöskin sen pohjakerrokset kohoavat, silloin voivat laajemmalta pohjalta, edistyneemmistä joukoista nousta henkilöitä, jotka vievät ihmiskunnan edespäin vielä korkeammille aloille.
Itsekkäisyyden ja individualismin puolustukseksi on usein niin sanottu darwinismi mainittu. Darwinismi opettaa, kuten tunnettu, että kaikki maailman ilmiöt ovat olleet ja ovat vieläkin kehityksen alaisina, että elävät olennot polveutuvat toinen toisesta ja että ihminenkin vaan on korkein olento tässä luonnollisessa kehityssarjassa; »the survival of the fittest» on tunnussana tuossa »evolutsioonissa»: se, joka paraimmiten elämän taisteluissa kestää, se on ympäröivien olojen suhteen kaikin puolin vahvin, jääpi eloon, muut, heikommat sortuvat. Se on vahvemman evankeliumi. Ja sama oppi on sovitettu valtiolliselle ja taloudelliselle alalle: valtiollinen ja taloudellinen mahtavuus viepi sekin voittoon.
Tuskin voi epäillä darwinismiopin oikeutta pääpiirteissään, toisin sanoen, että, kuten jo Lamarck väitti, kehitys on ollut koko luomakunnassa luonnollinen kulku alemmasta ylempään. Mutta onko se tapahtunut väkevämmän taistellessa heikomman kanssa, vai toisella tavalla, se on aivan toinen kysymys. Mahdollisesti on esim. de Vries'in »mutatsiooniteoriia» oikea selitys: eri lajit luomakunnassa ovat suorastaan ilman taistelua syntyneet toisista muuttuvien ulkosuhteitten vaikutuksesta (kuten de Vries esim. erään Denotheralajin suhteen vielä meidän aikanammekin on toteen näyttänyt). Ja jos väkevämmyys on ratkaisevana, kuka estää sitte väittämästä, että kansojen syvät rivit ovat kokonaisuudessaan väkevämmät ja että ne sen johdosta tulevat anastamaan vallan itsellensä, kun yhdessä toimivat, eiväthän sotajoukotkaan ole muuta kuin kansan syviä rivejä, jotka voivat kääntyä näitten katsantokantaa tukemaan kun ratkaiseva hetki tulee. Onhan oireita siihen suuntaan jo nähtykin.
Darwinismi siis ei keipaa individualismia ja egoismia ehdottomasti puolustamaan, kun se nykyisessä muodossaan ei suinkaan ole tukevaila pohjalla. Totta on, että vielä löytyy yksi suuremmoisesti perustettu filosoofinen järjestelmä, joka ehdottomasti perustuu darwinismiin ja sen johtopäätöksiin, Herbert Spencerin individualistinen evolutsiooni- eli kehitys-oppi. Spencer on kovinkin jyrkkä individualisti: hänen käsityksensä mukaan ei valtiolla ole muuta tehtävää, kuin hoitaa yksityisten jäsenten puolustamista ulkonaisia ja myöhemmin myös sisäilisiä vihollisia vastaan ja yksilön vapauden tulee valtiossa olla niin suuri, eitä hän vapaasti saa tehdä mitä hän tahtoo edellyttämällä, ettei hän loukkaa toisen henkilön samanlaista vapautta. Ja sosialismista lausuu Spencer sanasta sanaan: »minä luulen, että sosialismi on välttämätön, mutta että se myös on suurin onnettomuus, minkä maailma milloinkaan on kokenut ja että se loppuu ankarimpaan sotilastiranniuteen». Mitä sotilastiranniuteen tulee, on myönnettävä, että semmoinen, kuten valtiollinen reaktsiooni Ranskan vallankumouksen jälkeen, ei ole täydelleen mahdoton lyhemmäksi ajaksi, mutta sangen luultava ei semmoinenkaan ole, kun ottaa lukuun miten suunnattomassa määrässä toisenlaiset aatteet jo ovat levinneet kaikkien maitten kaikkiin kerroksiin, etenkin niihin, joista sotilaat otetaan. Ja muuten on Spencer itse unohtanut, että hän on julistanut yhteiskunnan organismiksi, se on yhteisöksi, jossa toisen hyvinvointi riippuu toisen hyvinvoinnista eikä siis yksityinen saa sortaa taloudellisestikaan, toisin sanoen hyvinkin perinpohjaisesti enemmistön kokonaisuutta. Eikä hän myöskään ota huomioon, että nykyisissä oloissa suurin osa ihmisistä ei nauti hedelmiä toimistaan, minkä kuitenkin juuri Spencerin oman opin mukaan pitäisi olla yhteiskunnan pääperustuksia.
Spencerin oppi on läheisessä yhteydessä manchesteriopin kanssa ja myöskin n. s. individuaalisen anarkismin kanssa (tähän kuuluu esim. tunnettu tiedemies Reclus y. m.), joka opettaa, että ihmisen vapautta hänen toiminnassaan ei saa rajoittaa, ellei se ole rikollista laatua ja ett'ei yleensä tarvita mitään hallitusta, olkoon se sitte sitä tai tätä laatua. Moni Spencerin oppilas (esim. Auberon Herbert) on nykyään luettava anarkistien joukkoon. Aivan erityisen anarkistisen ryhmän muodostavat kommunistiset anarkistit, joiden käsityksen mukaan jonkunlainen hallitus vähemmässä piirissä on tarpeen ja kolmannen taas nuo n. s. »toiminnan anarkistit», jotka tahtovat pelastua sietämättömistä oloista millä välikappaleilla tahansa. Kaikki individualistit eivät persoonallisesti ole itsekkäisyyden kannattajia eivätkä sitä tarkoitakaan, mutta ainakin nykyään heidän oppinsa, jos se toteutettaisiin, veisi johdonmukaisesti itsekkäisyyteen ja itsekkäisten pyrintöjen ja pyyteitten edistämiseen. Muutamat anarkistit pyrkivät sen tähden loppumääräänsä sosialismin kautta ja tämmöisellä anarkismilla on ehdottomasti altruistinen luonne, monasti hyvinkin suuressa määrässä, kuten tunnetun ihmisystävän Morrisen opissa.
*
Industrialismi, pääomien kasaantuminen muutamien rikkaiden kapitalistien käsiin, välikerrosten köyhtyminen ja suuren proletariaatin syntyminen, joka elää kädestä suuhun, edisti melkoisessa määrässä erästä oppia, joka maailmassa ei nähnyt muuta kuin kurjuutta ja viheliäisyyttä ja sen tähden arveli suuremmaksi viisaudeksi sen, minkä jo kreikkalainen runoilija Theognis julkilausui: »parasta olisi ihmiselle ollut, jos hän ei milloinkaan olisi syntynyt eikä koskaan nähnyt päivän valoa, mutta kun hän nyt kerran on syntynyt on parasta niin pian kuin suinkin päästä manalaan, syvälle maan alle». Leibniz, suuri ajattelija, lausui aikoinansa, että tämä maailma on paras kaikista mahdollisista maailmoista; Schopenhauerin mielestä, joka oli pessimismin, viheliäisyysopin suurin filosoofinen edustaja, oli tämä maailma taas huonoin kaikista mahdollisista maailmoista. Muutamat pessimistit puolustavat sen takia suorastaan itsemurhaa, toiset, kuten itse Schopenhauer saarnaavat vaan resignatsioonia, kunnes pääsevät Nirvaanaan, »ikuiseen olemattolaan». Pessimismi on vanhaa syntyperää; jo monta vuosisataa ennen Kristusta opetti buddaismi sitä samaa. Mutta huomioonotettava on, että se taas uudestaan elpyi voimakkaammin kuin ennen, samalla tavalla kuin itse buddaismi Euroopassakin miedän aikoinamme, samaan aikaan kuin itsekkäisyyden opit ovat levinneet industrialismin vaikutuksesta, industrialismin, joka kansojen syviin riviin luo kurjuutta ja viheliäisyyttä.
Mutta pessimismin rinnalla, jolla ei voi olla mitään elinvoimaa, herätti syvien rivien silmiinpistävä kurjuus muitakin harrastuksia ja oppeja, jotka kävivät aivan toiseen sunutaan. Filosoofi Feuerbach perusti uskonnon puhtaasti ihmisyyden periaatteelle (työväenaatteen edustajat Marx ja Engels olivat jotenkin suuresti tämän ajattelijan vaikutuksen alaisina). Ja vielä suuremmassa määrässä kuin Feuerbachilla, oli ihmisyys, eläminen toisten edestä jalomielisen ranskalaisen filosoofin Comte'n opin perustuksena. Positivistit eivät hyväksy äkkijyrkkiä muutoksia ihmiskunnan kehityksessä, sen takia yksi heidän lempilauseistaan on: »järjestys perustuksena», mutta vanhoillisuutta he vielä enemmän vihaavat ja sen takia he vaativat »edistystä loppumääräksi». Ennen kaikkea oli rakkaus oleva kaiken toiminnan vaikuttimena — rakkaus lähimmäiseen, koko ihmiskuntaan ja sen takia tulee ihmisen etupäässä »elää toisten hyväksi» (vivre pour autrui). Positivistit ovat sitä mieltä, ettei ole mahdollista saada selkoa jumalan olemassa olosta eikä sielun kuolemattomuudesta; niitä ei voi kieltää eikä myöntää; uskonnon perustukseksi nämä molemmat opit eivät olekaan tarpeen. Suurin ja paras olento, jonka ihmiset tosiaan voivat tuntea, on ihmiskunta, sen palveluksessa ilman oman voiton pyyntöä löytää ihminen kaiken sen, mikä jumalanpalveluksessa on todellisesta arvosta. Siveellisyyden käskyt eivät ole jumalan antamia, vaan ihmiset muoodostavat ne itse; ne ovatkin erilaisia eri aikoina ja käyvät yhä täydellisemmiksi, mitä enemmän ihmiskunta edistyy. Jäykistyneitä opinkappaleita ja militarismia, rauhanaatteen polkemista on jyrkästi vastustettava. Valtiotaidon ensimmäinen tehtävä on alempien kansankerrosten kohottaminen henkisessä ja aineellisessa suhteessa. Sortoa ei saa harjoittaa toisia vastaan, olkoon sitte kysymys yksityisistä tahi kansakunnista. Jos joku kansa ottaa tyrkyttääksensä valtiojärjestyksensä ja valtiolaitoksensa toiselle kansalle vastoin tämän tahtoa, tekee se ehdottomasti väärin ja toimii oman itsensäkin turmioksi. Mutta tämän ohessa eivät positivistit hyväksy luokkataistelua, he arvelevat, että aina tulee löytymään rikkautta ja köyhyyttä, työnantajia ja työntekijöitä. Kaikki muutos olevissa oloissa on perustettava vakaumuksen muutokseen, niin etteivät työnantajat ja rikkaat yleensä enää käytä rikkauksiansa itsekkäitten toivomusten täyttämiseksi, vaan käsittivät niitä jonkunlaiseksi heidän huostaansa annetuksi omaisuudeksi, jonka tarkasta hoidosta he ovat vastuunalaisia. Kaikki positivistit eivät kuitenkaan ole yhtä optimistisia kuin Comte itse ja muutamat hänen kannattajansa, vaan he arvelevat, että valtion täytyy järjestää tuotanto ja tavaran jako tavalla tai toisella ja täten nämä positivistit poiketen Comten alkuperäisestä käsityksestä, joka pääasiassa on sama kuin Carlylen, lähestyvät työväen käsityskantaa. Positivismi alkuperäisessä muodossaan ei tarkoitukseltaan ole itsekkäisyyden kannattaja, mutta koska sen ehdottamat keinot eivät ole vieneet eivätkä voi viedä tarkoitettuun loppumäärään, on se sittekin luettava egoismin edustajien joukkoon, — ihmiskunnan suuri enemmistö ei sen avulla pääse valoon ja vapauteen. Sen vaikutus onkin nykyään ehdottomasti alenemaan päin.
Sosialismin oppi pääasiassa vaatii tuotantovälikappalten ottamista valtion huostaan, koska sen mielestä muuten on mahdotonta päästä nykyisestä kurjuudesta. Ja se on sitä mieltä, että näitten nykyiset omistajat eivät hyvällä luovu etuoikeutetusta asemastaan, vaan se on tapahtuva ainoastaan taistelulla, se on köyhälistön herättämällä itsetietoisuuteen alennustilastaan ja järjestämällä sitä vaatimaan suurempia oikeuksia ja parempia elämänehtoja. Sillä ei työväenaate ole tahtonut väittää, että taistelu on ehdottomasti väkivallalla ratkaistava: tämä riippuu sen käsityksen mukaan siitä, miten kiivaasti asianomaiset vastustavat syvien rivien toimintaa olojensa parantamiseksi. Nykyään pyrkii työväenaate ehdottomasti lainsäädännön tiellä melkein kaikissa maissa tähän päämääräänsä, hyljäten väkivaltaiset keinot. Muutamissa maissa, joissa se on saanut suuren jalansijan, esim. Ranskassa on se ryhtynyt johonkin yhteistyöhön porvarillistenkin kanssa ja on väliaikaisesti voittanut jonkun ministeripaikankin korkeimmassa hallituksessa. Tämä seikka on työväenaatteen puolustajissa monessa maassa muodostanut kaksi leiriä, jotka ovat olleet ankarassakin ottelussa toistensa kanssa. Kaikissa tapauksissa on silloin ollut vaan eri mieli menettelytavasta, sillä periaatteet ovat olleet samat. — Ja mitä sitte työväen aatteen ydin tarkoittaa? Se tahtoo poistaa luokkajaon ihmiskunnasta, joka etupäässä riippuu omaisuuden kovin epätasaisesta jaosta, se tahtoo antaa jokaiselle omaisuutta sen työn mukaan, minkä kukin suorittaa, mutta noudattamalla samoja periaatteita kaikkien ihmisten suhteen, niin ettei toinen voi kasata suunnattomia rikkauksia, kun toinen elää kurjuudessa: se tahtoo saattaa kaikki ihmiskunnan jäsenet, ensiksi tietysti sivistyskansojen ihmiset, tasaisesti osallisiksi ihmiskunnan tähän asti saavutetusta sivistyksestä ja sen tuottamista henkisistä ja aineellisista eduista. Moni katsoo tätä utopuaksi, hourailuksi, mutta työväenaatteen kannattajat ovat sitä mieltä, että nämä vaatimukset ovat pääasiassa toteutettavissa, varsinkin kun jo saavutetut tulokset selvästi viittaavat siihen suuntaan.
Ei sovi kieltää, että nykyisissä oloissa hyvin, hyvin paljon on korjattava ja tykkänään uudistettava. Rikas ja köyhä, pieni vähemmistö ja suuren suuri enemmistö seisovat jyrkästi vastatusten. Juopa leviää siten, että suhteellisesti yhä pienempi osa tuotannon tuottamasta voitosta lankeaa tavaroitten varsinaisille valmistajille. Syvien rivien elämänehdot kyllä kohoavat, mutta sangen verkalleen ja paljon suurempi osa voitosta tulee kapitalistien osaksi. Pääoman korko kyllä ei nouse, ennemmin on sillä taipumus alenemaan, mutta tämä tulee juuri siitä, että yhä suuremmat pääomat kasaantuvat rikkaitten käsiin eivätkä aina voi saada käytäntöä; suuret joukot taas eivät sittekään jaksa kyllin ostaa suurissa määrissä valmistettuja tavaroita. Sotajoukot ja muut enemmän tai vähemmän hyödyttömät laitokset nielevät osaksi kansan varoja kapitalistien käsistä ja syvät rivit saavat itse siten vielä etupäässä lisättyjen verojen muodossa maksaa korkoja ja kuoletuksia lainoista, joiden summat heidän hikensä ja työnsä kautta ovat kokoon kasatut kapitalistien taskuihin. Se hullunkurisuus on tosiaan vallalla, että kansat oikeastaan ovat antaneet lainoja itsellensä, joista kapitalistit saavat etua, — myöskin muut etuoikeutetut kansalaiset —, mutta hyvin vähässä määrässä kansojen suuret enemmistöt, niiden syvät rivit, jos asiaa suhteellisesti tarkastaa.
Kun asiat ovat tällä kannalla, on selvä, että individualistisella katsantokannalla, itsekkäisyyden opilla on sangen vähän tulevaisuutta. Kansan syvät rivit ovat ihmeellisesti muutamien vuosien kuluessa heränneet itsetietoisuuteen asiain oikeasta tilasta. Vuonna 1871 oli esim. Saksan työväenpuolueella vaan 102,000 ääntä, v. 1878 oli sillä 437,000, v. 1890 1,427,000 ja v. 1903 jo yli 3 milj. ääntä. Samoin on käynyt muissakin maissa. Ja juuri siinä eroaa nykyinen syvien rivien liike edellisistä, että se perustuu selvään itsetietoisuuteen sangen laajoissa piireissä. Nämä tulevat yhä äänekkäämmin vaatimaan sitä osaa, joka heille tulee. Muitten täytyy seurata muassa. Mitä enemmän vastustusta tehdään, sitä jyrkemmiksi he käyvät. Tulevaisuuden suunta on selvä, historia kulkee kulkuansa. Altruismi voittaa, ja se on koko ihmiskunnan kehitykselle äärettömän tärkeä asia. Ja siihen suuntaan tulee jokaisen ajattelevan ihmisen työtä tehdä, jos hän tahtoo aikaansa seurata. Muuten joutuu hän syrjään ja hän uppoaa vanhoillisuuden ja mädännäisyyden syliin. Sillä se, joka ponnistaa aikansa suurempia ja mahtavampia rientoja vastaan, hän pyyhkäistään mitättömänä pois ja muut astuvat hänen sijallensa. Se ei tee mitään asiaan, että edistyksen puoltaja välistä ja varsinkin alussa vanhoillisuuden vartijoissa kohtaa sitkeätä vastarintaa — se on juuri todistuksena hänen aatteensa elinvoipaisuudesta ja loistavasta tulevaisuudesta, siitä että se vastedes saavuttaa täydellisen voiton.
Harvat enää, ei edes Spencerkään, epäile, että individualismin täytyy väistyä ja että toiset voimat astuvat sen sijalle maailmassa vaikuttamaan. Olot voivat usein näyttää pimeiltä, mutta ne ovat vaan ohimenevää laatua. Kun uudet suuret aatteet pyrkivät esille, kokoelevat vanhoillisuuden edustajat melkein aina voimansa viimeiseen ankaraan rynnäkköön tuota uutta ikävää tulokasta vastaan murtaaksensa sen tuoreet elonvoimat, ennenkuin ne tykkänään tappavat vanhentuneet aatteet, mutta se on kaikki — turhaa. Juuri silloin kuin vanhoillisuuden ja taantumisen sortovallat luulevat saavuttaneensa maalinsa, silloin juuri ovat edistyksen miehet astuneet esille vahvempina kuin milloinkaan ennen ja he ovat vaan niittäneet toisen voiton toisensa perästä. Pimeyden valloista huolimatta käy ihmiskunta valoa kohti; niinkuin yksityiset elävät olennotkin hakee koko ihmiskunta valoa ja välttää pimeyttä. On tosiaan lohduttavaa ajatella ja omin silmin nähdä että ihmiskunta varmasti ja tarmokkaasti pyrkii valoon ja vapauteen ja että suuri osa siitä läheisessä tulevaisuudessa vastaponnistuksista huolimatta pääseekin tähän sille nyt jo niin selvästi häämöttävään valoon ja vapauteen.
Tanskassa, jossa ammattiyhdistysliike on suhteellisesti enimmin kehittynyt, löytyi v. 1899 lähes 1,200 ammattiyhdistystä, joissa oli noin 100,000 jäsentä (s. o. joka 23:s henkilö koko väestöstä on »järjestynyt») Kolme neljännestä Tanskan täysikasvuisista miespuolisista työntekijöistä käsitöissä ja teollisuudessa ja enemmän kuin 1⁄5 osa naisista kuului järjestyneitten joukkoon. Ammattiliittojen luku oli 52. Salvumiehistä maksoi lähes puolet enemmän kuin 11–14 kruunua (1 kruunnu = 1:40 Smk.) vuosittain jäseumaksuna; puusepistä 37,7 % 22–27 kr. ja 38,6 % 38–42 kr.; kivityömiehistä 3⁄4 yli 3–6 kr., muurareista 87,2 % yli 11–14 kr.; räätäleistä 79,4 % samoin; kirjaltajista 42,6 % 42–46 kr. ja 49,1 % 52 kr. tahi enemmän. Ja Tanskan nyt niin kukoistavaa ammattiyhdistysliikettä ei kuitenkaan voi sanoa juuri vuotta vanhemmaksi.
Englannissa oli samana vuonna enenmän kuin 1,800,000 työntekijää lähes 1,300 ammattiyhdistyksessä (v. 1900 yli 1,900,000) eli myöskin joka 23 englantilainen »järjestössä». Neljäs osa kaikista teollisuudessa ja käsitöissä työskentelevistä miespuolisista työntekijöistä on järjestynyt, 1⁄10 naisista. Salvumiehet ja puusepät (kuten konetyömiehet, pannusepät ja valurit, Englannin etevimmät ja lukuisimmat ammattilaiset) maksoivat (ainakin v. 1895) 1 m. 25 p. viikossa (eli 65 Smk vuodessa), kivityömiehet 70–1:30 Smk, muurarit 75–1:– Smk, räätälit 75 p. (vuosittain 39 Smk.) ja kirjaltajat 85 p. Nämä ovat säännölliset jäsenmaksut, mutta sitä paitse uhraavat englantilaiset työntekijät vielä ylimääräisinä maksuina usein yli 7 Smk. viikossa eli 1⁄6 koko tulomäärästään monen kuukauden kuluessa, kun suurempi hätä on kysymyksessä, antavatpa monasti kaikki melkoisetkin säästönsä kun yhdistyksen taloudellinen tila on turvattava. Täten oli mainittuna vuonna vaan noin 111,000 työmiestä jotka säännöllisinä ja ylimääräisinä maksuina suorittivat vuosittain 6:25–12:50 Smk., yli 300,000 maksoivat 12:50–25 Smk., enemmän kuin 550,000 maksoi 25–75 Smk. ja lähes 140,000 maksoi 75–100 Smk.
Saksan ammattiyhdistykset käsittivät v. 1900 (edelliseltä vuodelta eivät tiedot ole niin täydellisiä) jotakuinkin 700,000 jäsentä (lukuunottamatta Hirsch-Dunkerilaisia ja kristillisiä yhdistyksiä, jotka, varsinkin jälkimäiset, yhä enemmän kallistuvat jyrkempää suuntaa kohti): siis oli joka 75 saksalainen järjestynyt. Kun yleisen väenlaskun mukaan v. 1895 teollisuudessa ja käsitöissä työskenteli noin 41⁄2 miljoonaa (siis v. 1899 vähän enemmän) voi sanoa, että 15 % Saksan teollisuuden työväestöstä oli järjestössä, mutta, jos Hirsch-Dunkerilaiset ja kristilliset otetaan mukaan, noin 21 %. Salvumiehet maksoivat viikottain säännöllisinä maksuina 20–45 penniä; kivityömiehet 35–75 p.; muurarit 25–30 p.; räätälit 25 p.; kirjaltajat 1:40 p.
Tahdon vielä mainita, että v. 1900–1901 löytyi »järjestyneitä» ammattiyhdistyksissä Belgiassa 84,896, Ranskassa 588,832, Italiassa 462,000, Hollannissa 12,444, Norjassa 13,499, Itävallassa 99,308, Ruotsissa 67,000, Sveitsissä 54,562, Espanjassa 31,558, ja Yhdysvalloissa 1,914,223.[1*]
Mitä olemme me nyt Suomessa aikaansaaneet? Vastaus ei ole numeroissa annettavissa muuten kuin osapuille. Ammattiyhdistyksissämme lienee v. 1899 ollut korkeintaan 6,000–7,000 jäsentä. Tämä tekee 350 asukasta kohti yhden »järjestyneen» eli ainakin yhden ammattiyhdistykseen kuuluvan, sillä meillähän ei vielä työväenliike perustu yksinomaan ammattiyhdistyksien jäseniin. Kun nyt v. 1899 koko tehtaissa ja verstaissa työskentelevä työväestö oli 101,978, on vasta 7 % järjestössä. Ympäri maata on koko joukko ammattiyhdistyksiä, mutta liittoja oli v. 1900–1901 ainoastaan 11 (kun kaakelintyöntekijäinliitto tuskin lienee muuten olemassa kuin nimeksi) ja näistäkin nykyään jo moni viettää kituvaa elämää. Ammattiyhdistysten jäsenmaksuista ei ole varmaa tietoa, mutta kun niiden työväenyhdistysten jäsenmaksut, joissa ammattiyhdistyksiä on, yleensä ovat 3 Smk. (parissa paikassa sen alle tahi yli, kuten esim. Tampereella 6 Smk.) ja työväenyhdistyksiin liilttyneet ammattiyhdistykset sen lisäksi tavallisesti kantavat 1 markan (muutamissa paikoin on asia toisin järjestetty, mutta tulos lienee jotenkin sama), voi todennäköiseksi väittää että yleensä ammattiyhdistysten jäsenmaksu on 4 mk. Veroitus liittojen tarpeita varten tapahtuu yleensä liittohallinnon määräyksen mukaan, ainoastaan muutamissa, kuten puuseppien ja maalarien liittosäännöissä on vissi summa määrätty; yleinen vero lienee paitse 50 p.–1 mk. sisäänkirjoitusta, 50 p. vuosittain jokaista ammattiyhdistyksen jäsentä kohti. Kaikki nämä maksut ovat sangen pieniä. Yhdistyksissä, missä ei ole ammattiyhdistyksiä, vieläpä kaupunkilaisissakin yhdistyksissä (kuten esim. Jyväskylän ja Haminan) on tavallinen jäsenmaksu 1 kokonainen markka kokonaisen vuoden kuluessa, ainakin oli niin pari vuotta sitte.
Meidän täytyy — sen huomaa jokainen ylläolevasta — ehdottomasti myöntää, että me Suomessa vielä ammattiyhdistysliikkeen alalla seisomme sangen alhaisella kannalla. Miten voisimme päästä korkeammalle? Mitä tehdä, jotta kohoaisimme edes hiukan muitten sivistysmaitten rinnalle?
Ensiksi meidän tulee korottaa ammattiyhdistysten jäsenmaksut, korottaa ne entistä paljoa korkeammiksi. Kun useasti kuulee väitettävän, että jäsenmaksujen koroittaminen karkoittaa jäseniä, sopii tässä mainita, että Saksan ammattijärjestön puheenjohtajan C. Legien'in mukaan ainakin Saksassa kohonnus on osoittanut tämmöisen väitteen kerrassaan perättömäksi. Jos siis esim. ammattiyhdistyksen jäsen maksaa nykyään 4 mk., voi esteettömästi korottaa vuosimaksun 5–6 markaksi, mutta maksut ovat, kuten yleensä ulkomailla, kannettavat viikottain tahi ainakin kuukausittain (ei vuosineljänneksittäin, vaikka vaivat silloin ovat vähemmät). Ja näistä varoista on ainakin puolet maksettuina liittohallinnolle, kuten meidän puuseppämme aivan oikein liittosäännöissään ovat säätäneet. Tanskan elinvoipaisissa ammattiyhdistyksissä pidetään vaan hyvin pieni osa paikkakunnallisiin hoitokustannuksiin, suurin osa luovutetaan koko liiton tarpeisiin. Tulojen enentämiseksi voidaan myöskin käyttää erästä keinoa, joka suurella menestyksellä käytetään ainakin Turun räätälien, maalarien ja puuseppien ammattijäsenien keskuudessa: jokainen jäsen maksaa ylimääräistä veroa 1 % tahi 1⁄2 % tuloistaan, se on 1 tahi 1⁄2 penniä markasta. Kun tämä kannetaan usein (esim. kokouksissa) ei se suinkaan ole tuntuva, vaan se on kuin itsetoimivan säästölaitoksen tulos.
Toiseksi on agitatsiooni parannettaava, vieläpä suuresti parannettava, jotta saataisiin paljoa enemmän ammattiyhdistyksiä. Meillä oli v. 1900 työväenpuolueessa 143 ammattiyhdistystä eikä kovin monta löytyne sen ulkopuolella. Tanska on tässäkin suhteessa näyttänyt meille loistavan esimerkin: hyvin moni ammattiyhdistys siellä on vallan pieni, 1⁄4 kaikista ei käsitä enempää kuin 10 jäsentä ja 3⁄4 korkeintaan 50 jäsentä. Ja kuitenkin Tanskan työväestön suuremmoiset tulokset! Sillä paikoittain on melkein jokainen saatu mukaan — siinä koko salaisuus. Agitatsiooni on ollut tehokas, innostus asiaan elävä. Muistakoon jokainen, että agitaattori ei ole mitään muuta kuin henkilö, jota elähyttää harrastus asiaan ja tämä harrastus ajaa hänet myöskin pontevasti toimimaan tämän asian hyväksi. M. Lutherus esim. oli hänkin suuri agitaattori. Agitatsioonia järjestettäessä on etenkin huomioon otettava muutamia seikkoja. Sangen tepsivä keino näkyy olevan ammattiyhdistyksen ulkopuolella olevien jäsenten kokoonkutsuminen erityiseen kokoukseen, jossa selitetään yhteenliittymisen hyöty ja jossa muutenkin voisi olla jotain houkuttelevaa tarjona. Voisi vaikka kutsua kysymyksessä olevat johonkin iltamaan ilmaiseksi. Kutsumus toimitetaan postin kautta — 5 penniä jokaisesta ei ole suuri meno katsoen jäsenluvun kohoamiseen — tahi uskottujen henkilöitten kautta, jotka pistävät kutsulipun työstä palaavien kouraan. Nämä samat toimivat sitte n. s. »luottamusmiehinä» pitämässä uudet tulokkaat pysyväisinä jäseninä käymällä niiden kotona jäsenmaksuja kantamassa y. m. s. Se, joka on ylevän aatteen palveluksessa, ei saa kammoksua vähän vaivoja. Lentokirjaset ovat myös paljoa tehokkaammat kuin moni luulee, mutta siinä on nimenomaan selitettävä, mitä aineellistakin hyötyä on yhtymisestä, kuinka esim. Turun puusepät siten saavuttivat alimman tuntipalkan ja 10 tuntisen työpäivän, maalarit Turussa, Tampereella ja Helsingissä alimman tuntipalkan, rautakourat 10 t. työpäivän (jotenkin yleiseksi) ja miten esim. Tanskan veljillä vielä v. 1872 oli 11,3 t. työaika ja tuntipalkka 19,9 äyriä, mutta v. 1899 10,1 t. 35,5 äyriä y. m. s.
Kolmanneksi ei saisi pitää ammattiyhdistysten edustajakokouksia useammin kuin joka toinen vuosi. Muuten voi käydä, kuten esim. on käynyt kivityömiehille, jotka kaikissa kolmessa kokouksessaan ovat puhuneet melkein samoista asioista vv. 1899, 1900, 1901. Ja yleensä jauhetaan sittekin vaikka kokoukset ovat harvemmin, liian paljon samoja asioita. Esim. 10 tuntinen työpäivä ja alin tuntipalkka ovat erinomaisia asioita, mutta niistä ollaan jo selvillä — ainakin periaatteessa, eivät ne pitkistä puheista paljon parane. Pitäisi mielestäni enemmän keskustella muista käytännöllisistä asioista, joista ei yleinen mielipide vielä ole vakaantunut ja joista voi aineellisia hyötyä olla; ne vetävät puoleensa kehittymättömiä työmiehiä. Sivumennen huomautan vielä, että pöytäkirjuriksi olisi saatava, jos suinkin, joku ajatusten esittämiseen tottunut henkilö, esim. joku sanomalehtimies; moni pöytäkirja osoittaa tekijän liian vähän kehittyneeksi tähän toimeen ja täten saadaan pöytäkirja, joka ei edistä agitatsioonia. Nämä pöytäkirjat olisivat sitte pidettävät myytävänä tunnetuissa paikoissa, esim. työväenyhdistysten vahtimestareilla ja sitte työväenlehtien konttoreissa, jotta ne paremmin leviäisi ja vaikuttaisi yhteisen asian hyväksi. Minä tilaan kirjoja aina Amerikasta asti, usein hyvin harvinaisiakin, mutta vaikeammin saatavia kirjoja ei näy löytyvän kuin ammattiyhdistysten pöytäkirjat. — Joka kysymys on myös huolellisesti ja asiallisesti alustettava, yleisiä korulauseita on vältettävä, elleivät ne samalla voi innostuttaa. — Maalarien kokouksessa Tampereella v. 1902 oli eräs näin kuuluva kysymys: »miten saataisiin edustajakokouksien päätökset käytännössä toteutetuiksi?» Kysymys näyttää melkein joutavalta, mutta kun ottaa huomioon, miten paljon työväenkokouksissa puhutaan, ja miten vähän pidetään huolta päätösten toimeenpanosta, vieläpä semmoisesta yrityksestäkin, niin se on hyvinkin paikallaan. Jotenkin tehokas keino lienee vaatimus, että — kuten esim. puusepät ovat tehneet — aina pöytäkirjaan liittää liittohallinnon — sillä sehän päätökset toimeenpanee — kertomus toiminnastaan edellisinä vuosina. Tämä ehdottomasti pakottaisi toimeenpanijan suurempaan toimeliaisuuteen — muuten saapi hävetä edustajakokouksessa. Kertomuksen arvoa ja tarkoituksenmukaisuutta kohottaisi suuressa määrin jotenkin täydellinen tilasto liittoon kuuluvien yhdistysten työpalkoista, työajoista, lakoista, jäsenmaksusta (jotka ovat eroitettavat muista tuloista), jäsenluvuista, muista tuloista ja menoista y. m. puoluehallinnon (kunnes saadaan yleinen ammattijärjestö) antaman kaavan mukaan. Valitettavasti puuttuu meiltä, huolimatta useampien ammattiyhdistysten ja niiden edustajakokousten päätöksistä, melkein tykkänään tilastollisia tietoja yllä mainituissa suhteissa.
Epäilemättä tulevat ammattiyhdistykset läheisessäkin tulevaisuudessa saamaan yhä suurempaa merkitystä työväenyhdistysten kustannuksella. Työväenyhdistykset häviävät ulkomailla häviämistään ja sekä ammatillinen että valtiollinen liike perustuvat ammattiyhdistyksiin. Tähän suuntaan näkyy kehitys meilläkin, varsinkin Viipurin puoluekokouksen päätöksen perästä käyvän: työväenyhdistykset kadottavat merkityksensä, syntyy paikallisia ammattijärjestöjä (entisten ammattiyhdistysten keskuskomiteat) ja paikallisia puoluehallintoja ammaitiyhdistysten jäsenistä. Ja toivottavasii me vihdoin saamme, ainakin kun ajat paranevat, yhteisen ammattijärjestön hallinnon, kuten pitkien ponnistusten perästä olemme saaneet työväen puoluehallinnon. Mutta sitä ennen tulee työväestön tehdä innokkaasti työtä ammattiyhdistysten ja ammattiliittojen kehittämiseksi kaikinpuolisesti; mitä ahkerammin tässä suhteessa työskentelemme, sitä tehokkaammaksi käypi sitten yhteinen ammattijärjestö. Ja — mikä on vielä tärkeämpi — sitä mahtavammaksi kasvaa koko Suomen työväenliike ja Suomen kansan sisällinen voima.
Siitä ei ole aivan pitkiä aikoja, kun työväestö sekä ulkomailla että meillä, mitä tulee raittiusharrastuksiin, oli joko aivan vastustavalla tahi ainakin hyvin välinpitämättömällä kannalla — aivan samoin kuin ravintoyhdistystenkin suhteen. Arveltiin, että yläluokka ei ollut työväestölle jättänyt mitään muuta nautintoa kuin Bakhon (viinijumalan) ja Venuksen (rakkauden jumalattaren) palveluksen ja että sen takia tuskin sopikaan ryöstää siltä nämä molemmat nautintolähteet: juoppous ja lasten paljous (tahi haureus) olivat siis luonnollisia seurauksia nykyisistä yhteiskuntaoloista. Lausuuhan itse Friedrich Engelskin (die Lage der arbeitenden Klassen in England, toinen pain siv. 131) sanasta sanaan seuraavasti: »porvaristo on työväestölle jättänyt ainoastaan nämä molemmat nautinnot, mutta toiselta puolen pannut sen niskoille joukon vaivoja ja kärsimyksiä ja seuraus tästä on, että työntekijät, saadaksensa vielä jotakin elämästä kohdistavat koko intohimonsa näihin molempiin nautintoihin ja antautuvat niille mitä hillitsemättömämmällä tavalla».
Mutta ajat ovat muuttuneet tässäkin suhteessa ja käsitys niiden mukana. Suuri ja mahtava raittiuden virtaus käypi nykyään jo järjestyneen työväestön riipien läpi monessa maassa, esim. Itävallassa ja Belgiassa. Viime mainittujen maitten etevimmät sosialistijohtajat, Victor Adler ja Emile Vandervelde ovat ankaria raittiusmiehiä. Itävahan sosialistipuolueen viime puoluepäivillä Wienissä kuluneen vuoden 9–13 p. marrask. tehtiin seuraava tähdellinen päätös:
»puoluepäivät katsovat alkoholismissä työväenluokan ruumiillisen ja henkisen taistelukyvyn ankaran tuhojan, sosiaalidemokratiian kaikkien järjestävien harrastusten mahtavan ehkäisijän — siitä koituvien epäkohtien vahinkojen poistamiseksi ei mitään keinoa saa jättää käyttämättä. Pääkeinona tässä taistelussa tulee aina olemaan köyhälistön kohottaminen taloudellisessa suhteessa, mutta tämän harrastuksen välttämättömänä täydennyksenä on oleva kansan valistaminen alkoholin vaikutuksen suhteen ja nurinkurisen käsityksen kumoaminen mitä juomatapoihin tulee.
»Puoluepäivät suosittelevat sen takia kaikille puoluejärjestöille ja puoluelaisille alkoholivastaisten harrastusten edistämistä ja julistavat ensimmäiseksi tärkeäksi toimenpiteeksi tässä taistelussa juomapakon poistamisen kaikissa puoluejärjestöjen kokouksissa. Niille puoluelaisille, jotka on saatu yhtymään raittiusharrastuksiin, on tehokkaimpana agitatsioonikeinona alkoholia vastaan suositeltava yhtyminen raittiusseuroihin, joiden asiana taas on huolenpito siitä, että niiden jäsenet täyttävät velvollisuuttansa valtioilista ja ammatillista järjestöä kohtaan».
Ja Belgian sosialistipuolueen viime puoluepäivillä Brysselissä viime keväänä päätettiin kerrassaan kieltää sosialistisilta osuuskunnilta alkoholisten juomien myynti. Ne, jotka vielä v. 1905 kaupittelevat alkoholijuomia, kadottavat oikeuden lähettää edustajia Belgian työväenpuolueen kongresseihin. Ja Saksankin sosialistien ensi puoluepäivillä tulee alkoholikysymys koko laajuudessaan pohdittavaksi. Työväki on siis ulkomaan suurissa sivistysmaissa ottanut ajaaksensa raittiusasiaa todellisella innolla ja harrastuksella: entinen vastustus ja välinpitämättömyys ovat saaneet väistyä paremman käsityksen tieltä.
Mutta silti ei olla työväenaatteen ja raittiusaatteen suhteesta toisiinsa aivan selvillä. Näyttää kuitenkin kuin entinen käsitys raittiudesta työväen keskuudessa olisi hieman muuttunut ja kuin tämäkin olisi syynä siihen, että työväestö on ruvennut entistä enemmän asiaa harrastamaan.
Maailman kuulu tiedemies, keemikko Justus Liebig, jolle Münchenin kaupungissa on pystytetty erinomaisen kaunis muistopatsas, lausui tästä asiasta kerran näin: »Useammissa maissa johdetaan köyhyys ja kurjuus paloviinan kasvavasta ja liiallisesta nautinnosta: se on kuiienkin erehdys. Paloviinan nauttiminen ei ole kurjuuden syy, vaan sen seuraus». Ja tunnettu hollantilainen anarkisti, entinen pappi Domela Nieuwenhuis on samaa mieltä, kuten sosialistit yleensä viime aikoihin asti. Mutta tätä käsitystä vastaan on muun muassa kausainvälisen sosialistihallinnon älykäs jäsen, prof. E. Vandervelde aivan yksinkertaisesti huomauttanut, että juoppoja ja juoppoutta löytyy kaikissa kansanluokissa, vieläpä varakkaimmissakin kerroksissa melkoisen paljon. Kurjuus taloudellisessa suhteessa ei siis voi olla ainoana vaikuttimena. Olisikohan siihen sitte syynä sivistymättömyys, jotta sivistyksen kohottamisella juoppous vähenisi? Tätä käsitystä vastaan sotii taas ilmeisesti se tosiasia, että juoppouden pahe tarttuu sangen usein kaikkiin »sivistyneimpiinkin» ihmisiin. Vai olisiko kapitalistinen järjestelmä tähän vaikuttanut? Mutta me tiedämme aivan hyvin, että lukemattomissa villikansoissa, joissa ei ole kapitalistisen järjestelmän alkuakaan, juoppous on syvällekin juurtunut pahe — olkoon tuo juoma sitte paloviinaa, haschischta tai muuta päihdyttävää. Vai ehkä ilmanala? Mutta Kirchbaum kertoo tilastollisten tietojen avuila, että Pohjois-Venäjällä juodaan yleensä vähemmän kuin Etelä-Venäjällä, vaikka ilmanala täällä on paljoa lauhkeampi. Ei siis sivistyksen puute, kapitalismi eikä ilmanala yksinomaan voi olla syynä juoppouden paheeseen, yhtä vähän kuin yksistänsä taloudellinen kurjuus.
Niin, löytyyhän päinvastoin semmoinenkin käsityskanta, joka väittää, että juoppous kasvaa, mitä enemmän työväestön palkka kasvaa tahi, joka olisi sama, mitä paremmaksi sen taloudellinen tila muuttuu. Tarkastakaamme tätä väitettä hiukan lähemmältä, vaikka moni ehkä sitä pitääkin joutavana. Viime vuonna ilmestyi eräs kirja toht. Blocherilta ja toht. Landtmannilta (die Belastung des Arbeiterbudgets durch den Alkoholgenuss, Basel 1903), jossa tekijät pääasiallisesti belgialaisten ja amerikkalaisten alkoholia koskevien tilastonumeroitten avulla koettavat toteen näyttää, että, »kun tulot nousevat eivät ainoastaan menot alkoholijuomista nouse absoluuttisesti (suhteettomasti) vaan myöskin suhteellisesti». En nyt tahdo sanoa mitään, sopiiko Engelin »Ovet»-peruste niin erittäin hyvin alkoholikonsumtionillekin enkä mitään slaavilaisten, englantilaisten ja Ameriikaan muuttaneitten muodostamista ilmeisistä poikkeuksista enkä myöskään siitä, että laskuperustuksena ei oikeastaan ole muuta kuin 60 perhettä Ameriikasta: — kun tekijät kirjan lopussa myöntävät, että menojen kasvaminen alkoholijuomista työväen taloudessa ei suinkaan tarvitse merkitä suurempaa alkoholikäytäntöä, vaan hyvinkin voi vaan merkitä kalliimpien alkoholijuomien käytäntöön ottamista halvempien sijaan, ei koko tutkimuksesta paljonkaan jää jälelle. Ja kun he siv. 53 myöntävät, että tuo heidän väitteensä ei suinkaan ole katsottava »muuttumattomaksi laiksi», vaan että »epäilemättä ylöspäin löytyy raja, jossa sen pätevyys loppuu», on samalla tultu erääseen toiseen selvemmin muodostettuun mielipiteeseen, jota edustaa äsken mainittu Vandervelde. Hänkin myöntää — esityksessään Pariisin antialkoholiselle kongressille v. 1899 —, että Belgiassa kuudenkymmenen vuoden kuluessa (vv. 1831–1890) väenluku on kasvanut kaksinkertaiseksi, palkka kolmenkertaiseksi ja alkoholijuomien valmistus viidenkertaiseksi ja tutkimuksiensa nojalla hän väittää, että työväestö alimmalla paikka-asteella nauttii jotenkin vähän alkoholia, mutta palkan kohotessa sitä nauttii enemmän, kunnes se pääsee vissille taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle asteelle, jolloin väkevien juomien suurempi nauttiminen lakkaa. Ensimmäisellä asteella on työväestön tila siksi kurja, ettei varoja riitä juomiseen. Mutta toisella asteella, joka ei sekään vielä ole kadehdittava, juopi työmies kurjuutensa unohtamiseksi; vasta kolmannella ovat hänen harrastuksensa paremman ja tyydyttävän taloudellisen asemansa takia saaneet toisen sisällyksen ja hän hylkää useimmiten päihdyttävien juomien käytännön joko tykkänään tai ainakin liiallisessa määrässä.
Vaikka nyt yllä oleva esitys juoppouden syistä, ainakin pääasiassa, pitää paikkansa, on sittenkin se väite oikea, että kurjuus on mitä suurimmassa määrässä syypää juoppouteen. Klassillisella tavalla on Engels (main. t. siv. 105) kuvannut Englannin työväestön taloudellisen tilan suhdetta 1840 vuoden paikoilla alkoholinautintoon.
»Työmies tulee väsyneenä ja veltostuneena työstään kotia; hän löytää kotinsa ilman kodikkaisuutta, kosteana, epämiellyttävänä ja likaisena; hän tarvitsee välttämättömästi jotakin ilahuttavaa, hänellä pitää olla jotakin, joka tekee hänen työnsä jonkun ponnistuksen arvoiseksi, edessä olevan seuraavan työlään päivän siedettäväksi; hänen lannistunut, ikävä ja raskas mielialansa, joka on saanut alkunsa hänen epäterveellisestä tilastaan, varsinkin huonosta ruuansulatuksesta, kiihtyy sietämättömäksi hänen muun elämäntilansa kautta: hänen toimeentulonsa on epävarma, hän on riippuva kaikenmoisista satunnaisuuksista ja hän ei kykene tekemään mitään tilansa varmentamiseksi; hänen heikontunut ruumiinsa, heikontunut huonon ilman ja huonon ravinnon kautta, vaatii vastustamattomasti ulkoa jotakin kiihotinta; hänen seurusteluhaluusa voi ainoastaan kapakassa saada tyydytystä, hänellä ei yleensä ole toista paikkaa, jossa voisi ystäviänsä tavata — ja kaiken tämän ohessa ei työmiehellä saisi olla mitä vahvinta viekotusta juoppouteen, hänen pitäisi voida vastustaa juoppouden viekotuksia? Päinvastoin siveellinen ja ruumiillinen pakko on olemassa, että hyvin suuren joukon työntekijöitä täytyy langeta juoppouteen. Ja huolimatta enemmän ruumiillisista vaikuttimista, jotka saattavat työmiehen juoppouteen, vaikuttaa suuren joukon esimerkki, laiminlyöty kasvatus, mahdottomuus suojella nuorempia koetusta vastaan, monessa tapauksessa juoppouteen taipuvaisten vanhempien suoranainen vaikutus, varmuus, että ainakin pariksi tunniksi elämän kurjuus ja surkeus unohtuu ...»
Sangen sattuva on myöskin ranskalaisen tohtorin Rochard'in kuvaus:
»Kun suurten kaupunkien työmies herää painostavasta unestaan, vielä edellisen päivän työstä väsyneenä, huoneensa pilaantuneessa ilmassa, tuntee hän jonkunlaista voimattomuutta, määräämätöntä vastenmielisyyttä, joka tekee jälleenryhtymisen tavalliseen työhön sangen ikäväksi. Hänen vaatteensa ovat kosteat, sillä edellisenä iltana on satanut, hän ottaa ne päällensä ja väristen hän astuu huoneestaan. On talvi, päivä koittaa; sade valuu vihmaan liukkaalle katukäytävälle. On hämärä ja kylmä. Työmies ajattelee vaivaloista päivää, joka alkaa ja sitä seuraaviakin. Menneisyys on ilman iloa, nykyisyys kurja, tulevaisuus uhkaava; kaikki tämä hyörii hänen päässään ja hän astelee eteenpäin surullisena ja lamautuneena. Kapakka tulee vastaan; se on hänen turvapaikkansa. Hän astuu sisään, hän pyytää lasin paloviinaa ja hän nielee sen yhdessä siemauksessa. Kaikki muuttuu. Jonkunlainen hyvänolon ja kasvavan voiman tunne astuu äskeisen vastenmielisyyden sijaan; ajatukset eivät enää ole yhtä synkkiä, mustat perhoset lentävät tiehensä alkoholihöyryjen kanssa; työmies, hetkeksi lohdutettu, ottaa jälleen päällensä kurjuuden kahleet laskien helpotuksen huokauksen ja hän palajaa työpaikkaansa...»
Tohtori Reich sanoo: »jokainen henkilö, jonka ravinto on vaillinainen, tarvitsee täyttää vatsansa tahi oikeammin tahtoo karttaa sen puolillaan olon tunnetta. Muutamat kansat syövät savea karkoittaaksensa nälkänsä; sivistyneet kansat juovat alkoholia». Minulla oli eräs läheinen sukulainen — joka vihdoin kuoli jotenkin varakkaana ja täydellisesti raittiina — joka kertoi minulle, että hän jäi nuorena poikana niin köyhäksi että kun ei saanut riittävästi leipää, joi paloviinaa, jota oli saatavana, koska se poisti nälän tunteen! Kuuluisa Sveitsin tehtaantarkastaja Schuler, työväen harras ystävä, teki laajoja tutkimuksia työväen ravinnosta omassa maassaan ja hän väittää näitten johdosta, että esim. Genèven, Chaux-de-Fondin ja Zürichin seuduilla, jossa työväestö voi syödä enemmän lihaa, juustoa ja kunnollista leipää, käytetään vähemmän alkoholia kuin Sveitsin köyhemmissä kantooneissa. Viimeksi tahdon vielä panna tähän seuraavat tunnetun alkoholitutkijan Grotjahn'in sanat:
»Osa köyhälistöstä kärsii suoranaisesta ravinnon puutteesta, se on: ravinto ei ole objektiivisesti riittävä eikä subjektiivisesti tyydyttävä. Täällä on paloviina tervetullut, koska se peittää näläntunteen ja herättää enentyneen voiman ja lämpiyden tunteen. Mutta vielä suuremmalle köyhälistön osalle on ravinto sen takia puutteellinen, että tämä yksitoikkoisuuden ja tilavuutensa kautta tympäsee makua. Tässä ovat alkoholijuomat pääasiallisesti aterioitten höysteenä sa sulotuntoisuutta herättävä alkoholipitoisuus vastaa sitä mieltymystä, jota muuten syöjä yksin tuntee nauttiessaan maukkaita ruokia».
Lyhyesti sanoen, Vandervelde on oikeassa, kun hän sanoo: »yleisesti puhuen näyttää kieltämättömältä, huolimatta niistä syistä, jotka kaikissa kansanluokissa synnyttävät alkoholisia liiallisuuksia» — ne lienevät enimmäkseen maailman surut ja huolet — »että huonot asumus- ja työolot etupäässä vaikuttavat alkoholismin kehitykseen».
Ja kapitalismi ei suinkaan tässä suhteessa ole viaton. Sillä varma on, että kun pääoma on saanut paloviinankin tuotannon käsiinsä, on tämä paloviinan valmistus suuresti kasvanut eikä kapitalisti välitä mistään muusta näkökohdasta kuin pääomansa kartuttamisesta: se on tosiaan lapsi, joka luulee, että viinan valmistaja vähentää tuotantoansa ihmisystävällisistä syistä, jos vaan tavara kaupaksi menee. Alkoholi on tässä suhteessa täydelleen tavara, kuten muutkin tuotteet ja yksityisen tuotanto — ellei valtio sekaannu asiaan — riippuu silläkin alalla ainoastaan tarpeen ja tarjonnan laista. Ja melkein vielä hullummaksi käypi asia, jos nykyinen valtio ottaa alkoholivalmistuksen tai myymisen yksin oikeudekseen, sillä nykyinen valtio tarvitsee suunnattomasti veroja ja varoja ja mukavimpia on juuri juomavero, joka tuottaa paljon ja tekee juoppouden poistamisen vieläkin vaikeammaksi, kun se rehottaa valtion suojeluksen alaisena — valtion näennäinen raittiusmielisyys ei sen rinnalta merkitse paljon — ja panee valtion tulot riippumaan kansan rappeutumisesta aineellisissa ja henkisessä suhteessa. Kapitalismia ja nykyistä valtiota vastaan alkoholismin suojelijana taistelevat raittiusmiehet turhaan, tässä suhteessa, sanoo Vandervelde sangen sattuvasti, »olisi selvää hulluutta, jos alkoholivastaisesta agitatsioonista odottaisi alkoholismin lopullista voittoa! Tämä voi tapahtua vasta silloin, kun koko kansa pääsee valtaan ja valta saadaan pääasiallisesti yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kautta. Yksin se voi lopettaa kapitalismin ja kohottaa kansaa Vandervelden »kolmannelle asteelle», jolloin he eivät enää tahdokaan antautua kuningas Alkoholin palvelukseen, vaan heillä on paljoa parempia ja jalompia harrastuksia ja pyrintöjä kuin juoda itsensä humalaan unhottaaksensa heitä erittäin painavan kurjuuden ja viheliäisyyden.
Mutta olisi kerrassaan väärin, jos tästä vetäisi sen johtopäätöksen, että tähänastiset, tavalliset raittiusharrastukset ovat ilman arvoa. Ei suinkaan. Ne ovat sangen suuriarvoisiakin, varsinkin niiden mielestä, jotka ymmärtävät, että vastustajien linnoituksia yhteiskunnallisella alalla ei niinkään väkirynnäköillä valloiteta, vaan että siihen tarvitaan uupumatonta, sitkeätä ja uhrautuvaa työtä. Työväki on tämän oppinut oivaltamaan ja sen takia on se, kuten jo sivumennen huomautin, yhä enemmän ruvennut antamaan arvoa raittiusmiesten pyrinnöille. Työväestö näkee, että kapitalistinen järjestelmä ei niinkään hetken kuluessa kukistu ja se ymmärtää, että juoppouteen langennut sotajoukko on vielä sopimattomampi kapitalismin linnaa valloittamaan. Ja jokainen selvänäköinen ihminen näkee myöskin, että raittiuspyrinnöt jo nytkin ovat kantaneet kauniita hedelmiä. Etenkin on käsitys alkoholijuomien käyttämisestä raittiusmiesten innokkaan työn kautta täydelleen muuttunut. Ennen oli alkoholijuomien käyttö joku sankarimainen teko — aivan kuin villikansoissa vieläkin: mies se, joka enimmin voi juoda — nyt ei juuri kukaan kummastele, jos ei semmoista juomia maistele: »vai niin», sanotaan, »hän on raittiusmies». Ja hän voi silti olla yhtä hyvä ja hauska seuramies ja kumppali kuin konsanaan mikä »maistelija» tahansa.
Kun minä 14 vuotiaana v. 1868 tulin lukioon oli tapana Kuopion eräässä ulkoravintolassa toimittaa alkoholipitoiset pidot ja se, joka ei silloin juonut itsensä humalapäiseksi, se ei ollut mikään oikea mies. Ja ellei sitä hyvällä tehnyt, käytettiin väkivaltaakin. Muistan vielä elävästi, mitenkä minä seisoin tuon pitkän juomapöydän edessä, jonneka minut vietiin ja sain vastata melkein lukemattomiin alkoholitervehdyksiin; mitenkä minä silloin vain kostutin huuliani ja huomaaamattomasti laskin lasin sisällyksestä suurimman osan maahan. Mutta kun pelkäsin, että minä sittekin ehkä joutuisin Kotkankallion yläkerrokseen makaamaan, jossa 14–15-vuotiaat nuoret miehet loikoilivat vieretysten ja oksensivat toistensa päälle (!), ei auttanut muuta kuin, kuten ennen muinoin Solon, turvautua kepposeen ja minä rupesin hoipertelemaan ja pyysin kotiin vietäväksi. Kaksi »gamliitsiota» tuli minua saattamaan ja kun pääsin portista sisään sanoin saattomiehilleni jäähyväiset ja menin — varmin askelein makuuhuoneeseeni. Semmoista ei enää tarvitse tapahtua, Jumalan kiitos! Ja kun tulin ylioppilaaksi, täytyihän tuon 17-vuotiaan juoda humalapäiseksi (ainoa kerta muuten, jolloin olen ollut jossain määrin humalassa). Mutta nyt vietetään lyyryn saantia hyvin yleisesti raittiusravintoloissa. Ja se on epäilemättä raittiusmiesten suuri voitto. Eläkööt siis raittiusharrastukset!
Työväestö tarvitsee raittiusväkeä ja raittiusväki työväestöä. Molemmat ovat he saman suuren aatteen lapsia: molemmat tahtovat he kohottaa tuota kansan suurta enemmistöä suurempaan onnellisuuteen. Ymmärrys, että molemmat kuuluvat yhteen, että heidän molempien tulee toisiansa auttaa, on yhä kasvamassa, mutta aivan selväksi se ei vielä ole kaikille asianomaisille tullut. Suuressa määrin on tähän ikävään tosiasiaan ollut syypää, että raittiusaate ei ole kyllin syvälle ja laajalle päässyt tunkemaan kansan syviin riveihin ja että sen tähden taloudellinen ja valtiollinen käsitys ja ymmärrys ei ole käynyt aivan oikealle tolalle ja että työväki taas luottaen liian yksinomaisesti omaan aatteeseensa ja omaan voimaansa enemmän, kuin suotava on ollut, on halveksinut ja vähäksi arvannut raittiusväen jaloja harrastuksia.
Mutta muutos, vielä perinpohjaisempi kuin tähän asti, on saatava aikaan. Molempien tulee lähentyä toisiansa. Työväen tulee tehokkaasti kannattaa raittiuskansaa ja tämän tulee omistaa itsellensä empimättä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja puolestaan varsinkin tässä suhteessa auttaa työkansaa. Työkansan ja raittiuskansan tulee käydä yhdessä yhteiskunnallisella ja valtiollisella alalla yhteisessä vaaliliitossa, kuten Helsingin ylimääräisillä puoluepäivillä suotavaksi lausuttiinkin — siitä he vaan molemmat hyötyvät. Eikö voisi toimeenpanna yhteisiä raittiusväen ja työväestön kokouksia, jossa näistä asioista keskusteltaisiin? Luulen, että yksikin semmoinen kokous tuottaisi paljon hyötyä asianomaisille ja koko yhteiskuntamme terveelliselle kehitykselle. Häämöittäisihän silloin, jos liitto aikaansaataisiin, läheisemmässä tulevaisuudessa se aika, jolloin Suomen kansa raittiimpana, onnellisempana, nuortuneena seisoisi muitten sivistyskansojen keskuudessa.
Ranskan omantakeinen historioitsija ja esteetikko H. Taine väitti 1860-luvulla, ettei yksikään kirjailija ollut vaikuttanut niin mahtavasti Englannin silloiseen nuorisoon kuin Thomas Carlyle (lue: Carlejl). Ja Ruskin, Englannin nousevan sukupolven mieleen myöskin syvälle tunkeutunut kaunotieteilijä, kehoitti kansalaisiaan tarkasti lukemaan Carlylen teoksia ja sydämensä koko innolla niitä tutkimaan (»read your Carlyle with all your heart and with the best brain you can give»): Saksan runoilija-kuningaskin Goethe oli siiä miellä, että Carlyle edusti »hyvinkin merkillistä, siveellistä voimaa, jolla vielä oli suurikin tulevaisuus.»
Kuka oli sitten tuo Thomas Carlyle? Ja mitä hän opetti? — Hän oli erään köyhän muurarin poika, syntynyt vähäpätöisessä skotlantilaisessa maalaiskylässä v. 1795. Vanhemmat olivat uskonnollisia, harvapuheisia ja ahkeria ja kaikki nämä ominaisuudet jättivät syviä jälkiä nuoreen Carlyle'en. Koko hänen oppinsa perustuukin tavallansa uskontoon, uskonto kun on työ toisten hyväksi Carlylen käsityksen mukaan; ja hän oli niinikään aina lavertelemisen ankara vastustaja:
»ajatukset lyöskentelevät vaan hiljaisuudessa», »hiljaisuudesta astuvat suuret tuumat vihdoin valmiina koko majesteettisuudessaan päivän valoon.»
Tultuaan 14 vuotiaana ylioppilaaksi rupesi hän matematiikan opettajaksi Kirkcaldy'n koulussa, jossa hän vähitellen erään ystävänsä vaikutuksesta kääntyi kirjallisuuden tutkimiseen. Mutta Carlyle'sta ei ollut koulunopettajaksi, hän huomasi sen itse ja rupesi sentähden kirjailijaksi. Hän sai nyt oppia puutetta kärsimään — ravinto kun monasti oli hyvinkin niukka — ja hän oppi myös varhain toisten puutetta näkemään. Vuosina 1816 ja 1817 oli ollut kato ja pari vuotta myöhemmin kävi tuo tavanmukainen taloudellinen pula yli Englannin. Carlyle näki nyt omin silmin, varsinkin Glasgowissa syvien rivien kurjan aseman ja se teki häneen haihtumattoman vaikutuksen. V. 1826 meni hän naimisiin erään sangen lahjakkaan naisen, Jane Welsh'in kanssa, jonka henkistä suuruutta hän ei näkynyt voineen kyllin oivaltaa ennenkuin kuolema tempasi hänet pois ja jätti syvän katumuksen Carlyle'n sydämmeen. Köyhyys vallitsi perheessä: elettiin joskus lainoilla eikä hän edes ensimäiselle suurelle teokselleen »Sartor resartus», jonka hänen vaimonsa heti sanoi »neron tuotteeksi», voinut saada kustantajaa. Mutta kun hän v. 1834 muutti Edinburghista Lontooseen, ja varsinkin kun hän v. 1837 oli julkaissut suuren teoksensa Ranskan vallankumouksesta, jonka hän omien sanojensa mukaan oli kirjoittanut »aivan suoraan sydämmestään», tuli hänestä kuuluisa mies ja hänen maineensa sitte vaan kasvoi kasvamistansa. Julaistuaan useampia teoksia — m. m. Fredrik Suuren ja Oliver Cromwellin elämäkerrat ja kuuluisat sosiaaliset kirjoitukset Chartism, Past and Present ja Latter Days Pamphlets — kuoli hän Englannin ja koko Euroopan kunnioittamana v. 1881 85-vuotiaana mainehikkaana vanhuksena. —
Carlylen opin perustuksena on altruismi, individualismin vastakohta, toisin sanoen itsekkäisyyden kuolettaminen ja uhrautuminen toisten hyväksi. Itsekkäisyyden voittamisen kutsuu Carlyle suorastaan uskonnoksi — uskonkappaleet ja kaikki muu uskonnossa ei ole muuta kuin välikappaleita tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi. Mutta uskonnossa ja valtiokirkossa vallitsee nykyään paljon ulkokullaisuutta ja »jesuitismia», ulkonaisista uskonnollisista muodoista huolimatta on pohjalla itsekkäisyyttä, uskonto on, kuten Carlyle sanoo, »turvautunut vatsaan». Ja tämä ulkokullaisuus on yleensä myrkyttänyt koko yhteiskunnan. Totuuden henki on siitä hävinnyt, kaikkein enimmin valtiollisesta toiminnasta. Totuuden puhuminen on asianomaiselle »vaarallista» ja sen takia sekoitetaan totuuteen aina valheita: tätä kutsutaan varman keskitien kulkemiseksi. — Ja kuitenkin on kaikki, mitä suurta maailman historiassa on toimitettu, aikaan saatu ainoastaan uskonnolla, se on itsekkäisyyden kieltämisellä ja uhraavaisuudella toisten hyväksi. Sokrates, Luther, Cromwell — he kävivät kaikki kärsimyksen koulua ja uhrasivat itsensä tai onnensa toisten ihmisten, ihmiskunnan edestä: »itsensä uhraamisella alkaa vasta oikea elämä», kärsimys on pyhää. Toisella puolella seisovat kyllä itsekkäisyyden sankarit, esim. tuo suuri titaani Napoleon I, jotka eivät ole hakeneet mitään muuta kuin omaa itseänsä ja sentähden eivät mitään pysyvää aikaan saaneetkaan.
Mutta ihmisellä ei ole oikeutta hakea omaa onneansa: hän voi tulla toimeen ilmankin onnea; vasta kun hän hakee toisten onnea ja uhraa elämänsä toisten hyväksi, on hän todellinen ihmiskunnan »sankari» ja hyväntekijä.
Mutta vaikka Carlyle kielsi hakemasta omaa onnea ja puhuu »kärsimyksen pyhyydestä», ei hän kuitenkaan ehdota mitään vajoamista intialaiseen toimettomuuteen, jossa kärsimys ja itsensä kiduttaminen on kaikki kaikessa. Sillä sehän ei oikeastaan olisi muuta sekään kuin itsekkäisyyden harjoittamista: tämmöinen elämähän ei hyödyttäisi muita kuin tuota kärsivää kiduttajaa itseä joko tässä tai tulevassa elämässä. On nimittäin otettava huomioon, että sekin, joka vaan ajattelee oman autuuden saavuttamista, pysyy individualismin kannalla ja elää itsekästä elämää hyödyttämättä muita ihmisiä. Löytyy uskovaista itsekkäisyyttä yhtä hyvin kuin uskotonta: toinen ei ole toista parempi.
»Tarvitsetko sinä oikeastaan mitään palkintoa? Oliko se elämäsi tarkoitus sankarimaisuudestasi täyttää vatsasi herkkupaloilla tahi viettää elämäsi ylöllisyydessä ja mukavuudessa ja tässä tahi jossain toisessa maailmassa[2*] tulla siksi, mitä ihmiset kutsuvat 'onnelliseksi'».
Ei, Carlyle on kaikkea muuta kuin toimettomuuden saarnaaja. Päinvastoin on harva suurmies niin innokkaasti ylistänyt työtä ja toimeliaisuutta kuin hän.
»Yksi ainoa hirviö löytyy tässä maailmassa ja se on laiskuri.»
»Työ on ihmisen kutsumus maan päällä» (»work is the mission on man on this earth»).
»Laborare est orare: työskennellä on rukoilla».
»Työ, luonnon vaatimusten mukaan tehty — eikö se ole koko hyve?»
»Työssä piilee jotain katoamatonta aateliutta ja jotain pyhää. Vaikka ihminen kuinkakin unohtaisi korkean kutsumuksensa, niin on hänestä aina toivoa niin kauvan kuin hän todellisesti ja totisesti työskentelee».
Ja ruumiillistakin työtä piti Carlyte hyvin suuressa arvossa. Sangen kauniisti lausuu hän, muurarin poika, siitä senraavin sanoin:
»minä kunnioitan vaivaa näkevää työmiestä, joka vaivaloisesti voittaa maan ja tekee sen ihmisen omaisuudeksi. Kunnioitusta herättää minussa tuo kova, käyristynyt, epähieno käsi, jossa kuitenkin asuu sanomattoman kuninkaallinen majesteettisuus, sillä se pitää tämän kiertotähden valtikkaa. Kunnioitusta herättää myös nuo karkeat, rypistyneet, likaiset kasvot, joissa kuvastuu koruton äly, sillä ne ovat semmoisen ihmisen kasvot, joka elää niinkuin ihmisen tulee elää. Niin, sinä olet sitä enemmän kunnioitusta herättävä karkeutesi takia ja sen tähden, että meidän täytyy sinua sekä sääliä että rakastaa! Kovin rasitettu veljeni! Meidän takia köyristyi selkäsi, meidän takia ovat sinun suorat jäsenesi ja sormesi rumiksi vääntyneet. Sinä olit rekryyttimme, jolle arpa sattui ja kun sinä taistelit meidän taisteluamme, muutuit rammaksi. Sillä sinussakin oli Jumalan luoma muoto, vaikka se ei päässyt kehittymään».
»Asiamme ei kuitenkaan ole», lisää Carlyle työstä puhuen, »muodostaa koko tulevaisuus» työllämme. »Oi, se on jo suurta eikä voi olla suurempaa, jos voimme tehdä yhden nurkan Jumalan luomakunnasta vähän hedelmällisemmäksi, paremmaksi ja Jumalan arvon mukaisemmaksi, muutamia ihmisolentoja vähän viisaammiksi, miehuullisemmiksi, onnellisemmiksi ja siunatuimmiksi».
Ja profeetallisesti lausuu Carlyle:
»tulee vielä päivä, jolloin se, joka ei toimita mitään työtä, ei katso enää sopivaksi oleskella meidän auringonpiirissämme, vaan hänen täytyy hakea itsellensä tyyssijaa jollakin muulla laiskuuden kiertotähdellä». »Tee työtä», huudahtaa Carlyle, »äläkä nuku, sillä yö tulee, jolloin ei kukaan voi toimia. Ja kaikessa työssä on se henki, jossa työskentelee, se, joka työlle antaa arvoa ja pysyväisyyttä.»
Näissä Carlylen lausunnoissa työn ja toimen siunausta tuottavasta vaikutuksesta, puhaltaa Shakepearen henki, niinkuin se ilmestyy toimettoman tanskalaisen prinssin Hamletin persoonassa ja Goethesta, jota Carlyle suuresti ihaili, muistuttavat nämä samat lansunnot suuresti. Eikö se ole Goethen
Was du ererbt von deinen Vätern hast,
Erwirb es um es zu besitzen.
(Mitä sinä esi-isiltäsi olet perinyt,
Tee se työlläsi omaksesi.)
Ja onhan koko perusaate Faustissa, Goethen kuuluisimmassa ja nerokkaimmassa teoksessa se, ettei ihmisen onni ole haettava yksinomaan tutkimuksista eikä aistillisista nautinnoista, vaan toiminnasta ja työstä.
Das ist der Weisheit letzter Schluss:
Nur der verdient die Freiheit und das Leben,
Der tägtich sie erobern muss.
(Tämä on viisauden korkein määrä:
Vaan se ansaitsee vapauden ja elämän,
Jonka täytyy ne joka päivä valloittaa.)
Mutta harvat ovat niin vakuuttavasti kuin Carlyle — meidän aikoinamme esim. Zola — mieliin teroittaneet, että tämä työ on toimitetava koko ihmiskunnan hyväksi; ainoastaan puhtaasti altruistinen työ kantaa oikeita ja jaloja hedelmiä.
Ja kuitenkin — se paha, jota vastaan Carlyle niin tarmokkaasti taisteli se on päässyt laajalle saastuttamaan nykyistä yhteiskuntaa. Itsekkäisyys rehoittaa kaikkialla. »Mikä on nykyaikaisen sielun todellinen helvetti? Vitkastellen vastaan minä: Sen helvetti on pelko, ettei menestyisi, pelko, ettei sen onnistaisi hankkia itsellensä rahaa, kunniaa tahi muuta loistoa maailmassa, mutta — ennen kaikkea rahaa». Sillä koko maailma on nykyään jonkunlainen »cash-nexus», rahayhdistys, jossa jokainen haalii itsellensä niin paljon kuin suinkin voi. Koko järjestelmässä on vika: Carlyle oli »laisser faire»-opin, manchester-opin leppymätön vastustaja. Jo v. 1832 väitti hän, että
»häiriytynyt yhteishyvä (common weal) oli yhteiskärsimystä (common woe) ja jokainen käsittää jo selvästi, että yö on tulossa».
»Elämämme ei ole toistemme auttamista, vaan se on keskinäinen sota noudattamalla sopivia sotasääntöjä, joita katsotaan 'vapaaksi kilpailuksi'. Me olemme tykkänään unohtaneet, että palkanmaksu ei ole ainoa suhde ihmisten välillä».
»Katsokaa! tarve ja tarjonta eivät muodosta ainoata luonnonlakia. ..... Syvemmällä, paljoa syvemmällä kuin tarve ja tarjonta ovat lait ja keskinäiset siteet, yhtä pyhät kuin ihmis-elämä itse. Kansan suuri enemmistö on tehtävä vähemmistön todellisiksi veljiksi ja sisariksi vahvemmilla siteillä kuin satunnaisella päiväpalkalla».
Nykyinen taloudellmen järjestelmä on todellinen anarkiia, epäjärjestys.
»Eikö ole mitään hyötyä taivaallisen siunauksen levittämisestä, vaan yksin-omaan rahan kasaamisesta? Jos niin on, silloin täytyy tehtailijan ja miljoonan omistajan olla valmiit siirtymään tästä maailmasta, valmiit tallattaviksi jalkojen alle ja sidottaviksi, kuten orjat».
Sillä tuo »kummallinen» raha on arvaamattomalla tavalla sekoittanut kaikki käsitteet, melkeinpä tykkänään hävittänyt siveellisen tunteen suurissa ryhmissä ihmiskuntaa. Kun ei isäntä enää tarvitse työntekijää, viskaa hän hänet kadulle perheineen kaikkineen — kärsimään puutetta ja nälkää kuka ties kuinka pitkäksi ajaksi. Se on kyllä vapautta ja vapaus, niin sanotaan, on jumalallinen asia. Mutta »liberty to die by starvation», vapaus kuolla nälkään, »se ei ole niinkään jumalallista». Ivallisesti huomauttaa Carlyle, että täytyyhän hevostenkin isännän, kun kesätyöt ovat päättyneet, ruokita hevosensa talven yli. Voisihan hänkin sanoa hevosillensa:
»heposeni, ei minulla enää ole teille työtä, mutta työtä on kyllin maailmassa. Ettekö tiedä, että ajoa paljon tarvitaan. Jossain Euroopassa, Aasiassa, Afrikassa tai Amerikassa te epäilemättä huomaatte tarvittavan hevosia. Menkää ja hakekaa teille ajoa; Jumalan haltuun. Hevoset kuorskuvat, kuono eteenpäin, ikäänkuin ne tahtoisivat sanoa, etteivät ne niin tarkkaan voi tietää, missä ajoa ehkä tarvitaan. Eivätkä ne semmoista löydäkään. Ensiksi ne ravaavat aitausten välillä oikealle ja vasemmalle. Mutta vihdoin ne nälän hädässä syövät vierasta omaisuutta — loppu on tunnettu».
Carlyle tarkoitti näillä sanoilla Englannin työväkeä v. 1839. Tästä samasta työväestöstä on Friedrich Engels tehnyt kerrassaan mainion kuvauksensa: die Lage der arbeitenden Klasse in England. jossa hän seikkaperäisesti kuvaa Englannin työkansan kärsimyksiä ja kurjaa asemaa mitä tulee asuntoihin, elatukseen, vaatetukseen, puhtauteen, terveyteen, sivistys-oloihin, siveellisyyteen ja useampiin muihin asianhaaroihin. Teoksessaan »Past and present» kuvaili Carlyle v. 1843 Englannin työväestön tilaa 12:nnen vuosisadan loppupuolella ja sen nykyisiä olosuhteita, verraten molempia toisiinsa ja tämä vertaus ei suinkaan ollut nykyisyydelle kiitokseksi:
»nykyinen Englanti oli kuolemaisillaan nälkään ..... oli niin monta köyhyyden, kurjuuden ja viheliäisyyden kuvaa, että toivottavasti ei aurinko milloinkaan ennen ole semmoista nähnyt edes sivistymättömimmissä maailman äärissäkään, missä ikänä ihmistä vaan on olemassa».
Tuon mahtavan saksilaisen Cedrikin orja, Gurth, jonka jokainen tuntee Walter Scottin Ivanhoesta, näyttää Carlylestä onnellisemmalta kuin hänen aikaisensa Englannin työmies.
»Surullinen näkö! Sivistyksen korkeimmalla asteella täytyy 9⁄10 ihmiskunnasta taistella villin, eläimellisen ihmisen taistelua, taistelua nälkää vastaan. Maat ovat rikkaat ja vaurastuksessa ovat ne nousseet kuulumattoman korkealle, mutta ihmiset näissä maissa ovat köyhiä, köyhempiä kuin milloinkaan mitä tulee ulkonaisiin ja sisällisiin tarpeisiin.»
Carlyle jo huomasi, että kansallisvarallisuus voi kasvaa, mutta samalla kansan elämän-ehdot huonontua — mikä hänestä ei suinkaan ollut suotavaa. Kansa alkoi jakaantua kahteen luokkaan: köyhiin ja rikkaihin, jotka kaikissa harrastuksissa alkoivat vieraantua toisistansa ja joutua siihen tilaan, jossa köyhä ja rikas, kuten Al. Tocqueville sanoo, »iäti voivat asua toistensa vieressä joutumatta milloinkaan lähelle toisiansa». »Meillä on komeat kehykset elämällemme, mutta me olemme unohtaneet miten elää niiden sisässä». Monet ihmiset syövät hienoja ruokia ja juovat kalliita viinejä.
»Mutta», kysyy Carlyle, »ovatko he sen takia parempia, kauniimpia, vahvempia, kunnollisempia? Katselevatko he oloja ja ihmisiä täällä maan päällä suuremmalla tyytyväisyydellä? ..... Työnantajaa painaa nykyään kirous yhtä hyvin kuin köyhää työmiestä.»
Mutta etenkin työväkeä painaa tämä kirous. Ei sen takia sovi kummastella, että se ei ole tyytyväinen, että se pyytää parannusta surkeissa oloissaan. Tyytymättömyys syntyy oloista eikä se ole kansankiihottajien vaikutuksesta syntynyt. Carlyle ei hyväksynyt chartismia, tuota suurta vallankumouksellista liikettä Englannissa hänen aikoinansa, mutta se oli hänen mielestänsä katsottava Jumalan rangaistukseksi yläluokan välinpitämättömyydestä alempia kansankerroksia kohtaan. Sillä Englanti oli tosiaan tässä suhteessa vajonnut sangen syvälle. Aika oli sangen huono.
»Mutta ihmisen ei tule valittaa aikansa kehnoutta; siitä ei lähde mitään. Aika on huono; niin suuri sen tähden, että sitä voisi parantaa». Käy vaan rohkeasti päälle. »Joku sanoo: siinä on jalopeura tiellä. Houkkio, lyö se kuoliaaksi; tie on kuljettava». Carlyle ei vaan tahdo tietää tuosta onnettomasta sanasta: »mahdotonta». ja Mirabeau sanoi: »no me dites jamais ce bête de mot», »älä mainitse milloinkaan tuota kurjaa sanaa». Täytyy käydä päättäväisesti yhteiskuntaa uudistamaan, muutoin se syöksee perikatoon.
ja mitä parannuskeinoja ehdottaa sitte Carlyle? Voi sanoa hänestä, yhtä hyvin kuin monesta muusta suuresta miehestä sen, minkä Topelius on lausuma Voltaire'sta: »hans nej var rikt, hans ja var armt», eittäjänä oli hän suuri, mutta ei rakentajana. Carlyle ei ollut mikään kansanvaltainen henkilö. »Democracy is a self-cancelling business», kansanvaltaisuus on toimi, joka hävittää itsensä — niin hän empimättä väitti. Emme tarvitse panna tätä liioin pahaksi, kun muistamme, että semmoinenkin mies kuin Robert Owen vastusti suurta parlamenttireformia ja Karl Marx Lassallen ajamaa yleistä äänioikeutta liian aikaisena. Mutta vielä kummallisempi on, ettei Carlyle odottanut Englannin silloiseltakaan pariamentiltä mitään suuria. Se oli muka pääasiassa äänestyskone, kun maassa vallitsi painovapaus. Mitä sanomissa jo oli pohdittu, se joutui parlamentissa vaan äänestyksen alaiseksi. Ja toiseksi parlamentti Englannissa oli Carlylen mielestä itse asialle vahingoksi anastanut itsellensä liian suuren vallan; toimeenpaneva valta ei sovi olla parlamentin käsissä. Parlamenttihallitus edistää vaan taistelua vallasta, parlamentti edustaa vaan omaa itseänsä eikä kansaa ja sen kautta kohoaa ministeriksi se eli ne, jotka osaavat paraimmiten valtaan pyrkiä puheitten ja juonien kautta. Nykyiset politikoitsijat eivät katso kansan parasta, vaan pääasiallisesti sitä, että voisivat päästä edes pariksi vuodeksi hallitsevaan asemaan: siis omaa itsekästä etuansa.
Carlylen valtiollinen ihanne oli sentähden sama kuin esim. Bismarckin neuvonantajan, Wagenerin ja tunnetun Rud. Meyerin ensi aikoina: jonkunlainen sosiaalinen kuningasvalta (»sociales Königsthum») — joku toinen Oliver Cromwell oli odotettava, joka kerran oli auttava alemmat kerrokset parempaan ja onnellisempaan asemaan. Ja jyrkästi vaati Carlyle myöskin, että yläluokan täydellisesti tuli muuttaa kantansa alhaisoa kohtaan, etenkin pitäisi työnantajien muodostua todellisiksi »captains of industry», jotka hellästi huolehtivat työväen parasta, koska se samalla olisi heidän omaa parastansa. Valtionkin tulisi astua ulos toimettomasta asemastaan alempien kansankerrosten suhteen ja toimeenpanna muutamia parannuksia. Mutta ennen kaikkia pitäen koko yhteiskunnan sisällisesti uudistua (»palingenesie»): »paranna itseäsi, jos tahdot yhteiskuntaa parantaa», se on Carlylen usein uudistettu kehoitus kansalaisillensa.
Emme voi kieltää että Carlyle arvottomasti ja perinpohjaisesti on paljastanut aikansa heikkoja puolia ja siten laskenut perustuksen paremmalle tulevaisuudelle. Syvästi olivat häneen manchesteriopin suuret varjopuolet ja köyhälistön hätähuudot vaikuttaneet ja rohkeasti sanoi hän totuuden varsinkin aikansa yläluokkalaisille. Se on hänen kuolematon kunniansa ja varsinainen merkityksensä kansansa kehityksessä.
Mutta mitenkä tuohon parempaan tulevaisuuteen päästäisiin, siitä ei hän osannut muodostaa itsellensä oikeaa käsitystä. Historiallinen kehitys on näyttänyt, ettei syvien rivien kohottaminen voi menestyä, jos etupäässä ulottaa johonkin »sankariin» — vaikka johtomiehiä silläkin alalla tarvitaan — taikka yläluokan kääntymiseen. Ei edes koko yhteiskunnan, kaikkien kansankerrosten sisällinen uudistus kasvatuksen kautta yksin tahi ensi kädessä vie tuohon suotavaan lopputukokseen, vaan uudet ulkonaiset olot, uudet elämänehdot, uusi aineellinen pohja, jolle uuden henkimaailman voi perusteellisesti rakentaa. Ja tämän uuden perustuksen voivat kansan syvät rivit etupäässä itsellensä luoda, vasta nykyaikana, jolloin ne ovat itsetietoisuuteen ja itsetoimintaan heränneet, on pysyväisiä tuloksia Carlylen tavoittelemille parannuksille saatu. Ja se tapahtuu pääasiallisesti juuri kansanvaltaisuuden avulla: kun kansa kokonaisuudessaan varsinkin yleisen äänioikeuden kautta pääsee yleisistä asioista päättämään, silloin, mutta ei ennen ratkaistaan nämä asiat niinkuin koko kansan etu vaatii. Mutta silti voi myöntää, että yläluokan heräävä omatuntoisuus ja velvollisuuden tunto ja kaikkien kansankerrosten kasvatus runsaastikin voivat kiiruhtaa kehityksen kulkua; ratkaisevasti nämä asiat eivät kuitenkaan voi vaikuttaa. Kansan pohjakerroksia ei pysyväisesti voi kohottaa, ellei niiden aineellista tilaa ensin paranneta ja tämä taas koskee niin kipeästi muitten kansanluokkien aineelliseen toimeentuloon, etteivät nämä vastaan ponnistelematta siihen suostu. Sen takia Carlyle ei välikappalten suhteen osannut oikeaan, mutta sittekin tulee hän aina ihmiskunnan kehityksen taivaalla loistamaan kirkkaana tähtenä, hän tulee vielä syntymättömienkin sukupolvien muistossa säilymään altruismin suurena apostolina, sillä ilman itsensä uhrautumista suurten miesten puolelta ei tuota onnellisempaa tulevaisuutta ikänä saavuteta. Itsekkäisyys ei milloinkaan ole suuria maailmassa aikaan saanut, siinä oli Carlyle aivan oikeassa: kaikki ihmiskunnan suuret henget ovat tosiaan osoittaneet itsensä-kieltämistä ja itsensä-uhraamista ja juuri sen nojalla ovat muut ihmiset tunnustaneet heidät johtajikseen ja uusien ylevien aatteiden tienraivaajiksi ihmiskunnan suuressa kehityksessä.
Kuljemme jos alla saastan, alla mädännäisyyden,
Valitusta, huokausta silloin viritä mä en.
Myrkkykukkia, mi lehill' ajanpuun ain' ilkamoi,
Annan madon syödä vainen, kunnes koston huuto soi.
Kunis kuivuu loppuun ydin, sinis sortuu kuori tään.
Järjestelmä, järjestelmä rauetkohon liitteistään,
Sitä nopeammin saapuu kosto, joka tuova on
Valheellisen aikakauden viime hetkell' — tuomion.»
Näin laulaa Henrik Ibsen, nykyajan ehkä suurin runoilijanero. On niinkuin kuulisi kaikuja Marx'in ja Engels'in kommunistisesta manifestista: sosialismin peruskirjasta, senkin mukaan kulkee aika mädännäisyydessä ja myrkkykukkia rehottaa; mato syöpi ajan puuta, kunnes — kosto tulee ja järjestelmä raukeaa liitteistään. Näin jyrkkä, näin kapinallinen oli ja on vieläkin sosialismi niissä maissa, missä sitä vainotaan, missä sen puolustajia sorretaan, ahdistetaan ja pistetään vankiloihin. Mutta löytyy toisenlaistakin sosialismia, sosialismia lievemmässä, miedommassa muodossa, joka arvelee, kuten Liebknecht, että uusi yhteiskunta niin sanoakseni kasvaa vanhan järjestelmän sisään, mutta että sitäkin varten ponteva, tarmokas toiminta on tarpeen. Tämä sosialismi esiintyy niissä maissa, missä sitä ei sorreta, missä sen kannattajia ei ahdisteta ja vainota.
Milloinka sosialismi saavuttaa lopputarkoituksensa, on tietysti mahdotonta jonkunlaisella varmuudella ennustaa. Bebel, Erfurtin kokouksessa vuouua 1891 taistellen »nuoren» sosialistipuolueen kumouksellista suuntaa vastaan, huudahti innossaan (Protokoll des Parteitags zu Erfurt, siv. 172): »olen vakuutettu, että viimeisten tarkoitusperiemme saavuttaminen on niin lähellä, että harvat tässä salissa eivät saa nähdä tätä päivää». Toiset arvelevat, että muutos vaatii enemmän aikaa. Mutta varma vaan on, että, huolimatta siitä, mimmoinen sosialismi on kussakin maassa ja siitä, milloinka se täydelleen toteutuu, tämä sosialismi jättiläisaskelin kulkee eteenpäin jo kaikissa sivistysmaissa, vieläpä niiden ulkopuolellakin on kasvanut suuremmoiseksi liikkeeksi, mahtavaksi voimaksi. Missä vaan kapitalistinen järjestelmä on päässyt selvästi valtaan, siinä ilmestyy aina kohta sen uskollinen kumppali, sosialismi. Muutamia vuosikymmeniä ei sitä ollut esim. Japanissa ja — nyt, kun teollisuus siellä on kehittynyt kapitalistiseksi, on sosialismikin saanut varman jalansijan. Samoin on käynyt viime aikoina Bulgariassa y. m. Ja sama ilmiö kohtaa meitä Englannissakin, uudemman teollisuuden synnyinmaassa: sielläkin on ilmestynyt sekä vallankumouksellinen että rauhallisempi sosialismi. Niin, lausuihan Englannin nykyinen kuningas joku aika sitte perintöprinssinä: »me olemme nyt kaikki sosialisteja» ja vaikka tämä tietysti ei ole käsitettävä sanan varsinaisessa merkityksessä, näyttää se kuitenkin, että sosialismin aatteet ovat Englannissa tunkeutuneet syvälle ja ylhäällekin vastustamattomalla voimalla.
Tämän on Englannin taloudellinen kehitys vaikuttanut. Maan omistus on ensiksikin jontunut muutamien harvojen käsiin. 7,000 ylimystä omistaa 4⁄5 koko yhdistetystä kuningaskunnasta: puolet Englannista on 150, puolet Skotlannista 75 ja puolet Irlannista 35 miehen hallussa. Sutherlandin herttualla on 1⁄2 mllj. hehtaaria, Westminsterin herttua omistaa suuren osan Lontoon kaupungin alueesta, Norfolkin herttua melkein koko Sheffieldin kaupungin. Pienemmät itsenäiset tilanomistajat (yeomen) ovat viime vuosisatojen kuluessa hävinneet. Vuokraajat ovat astuneet heidän sijaansa ja nämä koettavat rikastaa varsinaisten työntekijäin kustannukselta. Palkat poljetaan, työväestö saapi asua kurjissa hökkeleissä ja syödä enimmäkseen perunoita. Riippuvaisuus farmereista on täydellinen ja jos he näiden suhteen asettuvat itsenäiselle kannalle, ajetaan he pellolle.
Nämä työttömät laumat tulvaavat kaupunkeihin, lisäten siellä köyhälistön suurta joukkoa. Mimmoiset työväestön olot kaupungeissa, myöskin Englannin olivat ja vieläkin ovat, on yleisesti tunnettu. Varsinkin alussa oli kuollut kone kaikki ja ihminen, elävä kone sivuseikka. Sen takia kääntyikin köyhälistön raivo koneita vastaan, jotka tekivät useampia ihmisiä leivättömiksi. Rikkauksien kasaaminen on pääasia; sitä varten olivat kaikki voimat liikkeelle pantavat, kun ei saatu miesten työ kyllin halvalla, otettiin lapsia ja naisia kosolta rahamolokin palvelukseen. Koko menettely pantiin systeemiin; vapaa kilpailu sai kannatuksen n. s. Manchesteriopin puoltajilta: täydellinen vapaus taloudellisella alalla oli kansojen onni, kansan varallisuus oli ennen kaikkea edistettävä. Ikävä vaan, että täten kansojen onni ja varallisuus eivät menestyneet, vaan pääasiallisesti muutamien ja suhteellisesti harvojen pohattojen.
Mahdotonta oli, että tämä asiain tila olisi voinut jäädä huomaamatta edes ymmärtäväisemmiltä yläluokkalaisilta. Uudistuksen siemen läksi Englannissakin Ranskan suuresta vallankumouksesta. Jokainen tietää nykyään, että tämän suuren liikkeen merkitys oikeastaan oli se, että se kohotti porvariston valtaan aatelin ja papiston kustannuksella. Mutta yhtä tunnettua on, että siinä myöskin oli sosiaalisia virtauksia, kuten esim. Babeuf'in (lue Baböff) salaliitto, ja sattuvasti on Ranskan kuuluisa historioitsija ja estetiikko H. Taine (lue Teen) väittänyt, että Ranskan vallankumouksessa taisteltiin sekä trikoloori (porvaristo) että punainen myssy (köyhälistö) päässä. Englantiinkin ulottui vaikutus Ranskan vallankumouksesta. V. Godwin, uudemman naisliikkeen ensimmäisen tienraivaajan, Mary Wollstonecraftin puoliso ja tuon hehkuvan runoilijan Schelley'n appi julkaisi v. 1883 kirjan »valtiollisesta oikeudesta», jossa hän suoraan puolusti kommunistista järjestelmää ja roomaanissaan Caleb Williams näytti, miten nurjat yhteiskunnalliset olot tekevät kelpomiehestä roiston: olihan jo Thomas Morus tunnetussa Utopiiassaan väittänyt, että yhteiskunta tekee ensin varkaita ja sitte se rankaisee niitä. Mutta Godwin ei suinkaan jäänyt vastustajia vaille. Muitten muassa väittää Malthus, että järjestelmässä, vapaassa kilpailussa ei ole mitään vikaa, vaan syy on itse työväessä, joka siittää liian paljon lapsia, sillä elintarpeet eivät kasva samassa suhteessa kuin väestö. Tässä viimeisessä osassa väitteestä, vaikka se on saanut eteviä puolustajiakin kuten esim. Mill, ei ole kyllin perää — sen on muun muassa Engels toteen näyttänyt — kunhan vaan tavarain tuotanto ja jako järkiperäisesti järjestetään.
Silloin esitti Manchesteriopin teräväpäisin taloustieteilijä, Ricardo v. 1817, että tavaran arvo riippuu työn määrästä ja että aina osa yhteisen tuotannon arvosta annetaan työväelle, toinen työnantajalle, kolmas maan omistajalle. Me tiedämme, etteivät nykyiset porvarilliset taloustieteilijät hyväksy tätä oppia semmoisenaan, koska muka tavaran arvo ei muodostu työntekijäin siihen panemista yhteenlasketuista työmääristä, vaan tavaran arvo riippuu myös johdosta y. m. Jos tässä väitteessä onkin jonkunlaista perää, ei se tietysti mitenkään puolusta kapitalistien sununatonta voittoa; johto on sitä paitsi yleensä palkattujen disponenttien y. m. s. käsissä, jolle siis heidän henkisestä työstä vaan kohtuullinen korvaus on annettuina; muuten esim. prof. Gizycki, etiikin korkein edustaja Berliinin yliopistossa on lausunut, ettei hän ymmärrä, minkä tähden henkinen työ olisi korkeammin palkattava kuin ruumiillinen. Mutta Ricardon opista vetivät muutavat Englannin taloustieteilisät, etenkin Thompson, aivan älykkäästi johtopäätöksiä, jotka omistivat tuotannon tuloksen eli hinnan tavarasta tykkänään sen aikaansaajille s. o. pääasiallisesti työväelle ja kielsivät kapitalisteilta tuon »surplusvalue'n» eli »Mehrwerthin», kuten Marx sittemmin sitä nimitti.
Kaikki nämä taloustieteilijät eivät kuitenkaan koettaneet käytännöllisesti toteuttaa, mitä he opettivat. Senkin takia on Rob. Owen, tuo jalomielinen tehtailija, Englannin ensimmäinen varsinainen sosialisti. Owen, joka ensin, niin kauan kun hän ei puuhillaan mennyt omien tehtaittensa ulkopuolelle, oli yläluokankin suosiossa, mutta sitte katsottiin vaaralliseksi kansan villitsijäksi, opetti nimenomaan, että ihminen muodostuu pääasiallisesti ulkonaisten ja häntä ympäröivien olosuhteinen mukaan — yksi nykyisen sosialismin pääperusteita. Sen tähden on tämä ulkonainen ympäristö muodostettava semmoiseksi, että se edullisesti vaikuttaa ihmisten kehitykseen. Owen oli mies, joka koetti pontevasti panna aatteensa toimeen. Puhumatta hänen uudistuksistaan omissa tehtaissaan perusti hän Amerikassa uusia yhteiskuntia sosialistisen oppinsa perustuksella. Mutta tämmöiset laitokset — pieniä istutuksia ympäröimän vanhan yhteiskunnan helmassa — eivät yleensä voi onnistua. Täytyy joko kerrassaan muuttaa tämä vanha yhteiskuntajärjestelmä tahi väsymättömällä tarmolla tehdä uudistuksia sen perinpohjaiseksi muuttamiseksi. Owen kulki kampaakin tietä. Hän perusti muun muassa ko-operatiivisia yhdistyksiä — Owen onkin ko-operatiivisen aatteen isä — ja työväen pörssin, jonka piti välittää työn ja tavaran tarpeen välillä, mutta molemmat yritykset menivät myttyyn. Silloin koetti Owen yleisen työlakon kautta keikahuttaa vanhan yhteiskunnan kumoon. Kun tehtaanomistajat, rikastunut teollisuussääty Englannissa suuren parlamenttireformin kautta v. 1832 olivat päässeet valtaan eikä äänioikeutta annettu muille kuin maanomistajille, syntyi työväestössä suurta tyytymättömyyttä. Owen käytti tätä hyväksensä ja perusti yleisen työväenyhdistyksen v. 1834, johon tuli 1⁄2 miljoonaa jäseniä. Ammatittain piti näiden järjestyä yhteistöihin, jotka ilman kapitalisteja hoitaisivat tuotantoa kokonaisuudessaan ja vaihtaisivat suorastaan tuotteet keskenänsä. Mutta — »yleiseen» työlakkoon ei otettu yleisesti osaa ja tämäkin suurenmoinen yritys raukesi tyhjiin. Mutta ei mikään voinut lannistaa tätä pontevaa, jalomielistä miestä. Robert Owen on kaikille, jotka harrastavat köyhälistön kohottamista, loistava esimerkki miehestä, joka innolla ja tarmolla, kaikista vastuksista huolimatta ajaa periaatteensa elämänsä loppuun saakka, vaikka monikin yritys menee myttyyn, arvellen, että kylväjä kylvää siemenet, joista sitte ainakin jälkeläiset saavat korjata runsaan ja kauniin sadon.
Kun kuningatar Victoria v. 1837 nousi valtaistuimelle, tekivät äänioikeusreformista oikeudettomat yrityksen sen laajentamiseksi. Mutta ensimmäinen ministeri lord Russell ilmoitti silloin julkeasti, että siihen asti oltiin menty, vaan edemmäs ei mentäisi. Tämä herätti ääretöntä suuttumusta yli koko maan. Radikaalinen puolue, työväestö ja irlantilaiset isänmaan ystävät yhtyivät ja esittivät vaatimuksia, melkein samat, joita nykyään ajaa »kansanvaltainen yhdistys» (the national democratic league), etupäässä yleistä äänioikeutta. Näin syntyi tuo tunnettu chartistinen liike, joka vuodesta 1836 piti Englantia ja sen ylempiä luokkia kauheassa jännityksessä, aikaansai verisiä kahakoita ja hirveitä tulipaloja ja saattoi Englannin kansan yhteiskunnallisen vallankumouksen ja täydellisen perikadon portaille — sen ovat etevät vallassa olevan puolueen edustajat suoraan ja peittelemättä myöntäneet. Mutta v. 1848 oli tämäkin mieliä jännittävä liike tauonnut — yläluokan suureksi riemuksi ja ihastukseksi.
Silloin kuulut ääni: »chartismin elävä henki ei ole kukistettu»; »mitä merkitsee tuo työväenluokan raivoisa tyytymättömyys? Mistä se tulee, mihin se vie?» Se oli Thomas Carlyle'n ääni. Suoraan ja empimättä väitti hän, että »maan kansanenemmistön tila on maan oma tila» ja, jos ei kansanenemmistön tila ole hyvä, täytyy vähemmistön, ylempien kansankerrosten muuttaa menettelynsä ja aikaansaada uudistuksia olevissa oloissa. Nykyinen järjestelmä, joka ei ole muuta kuin »rahaliitto» (cash-nexus) on muutettava; yläluokka ei saa olla välinpitämätön kansan enemmistön suhteen: alati vetosi Carlyle ylempien kansankerrosten velvollisuuden tunteeseen tässä suhteessa. Carlyle oli niin sanoakseni Englannin yläluokan »paha omatunto». Mutta ei hän toivonut ratkaisevaa parannusta alhaaltapäin, ei edes kansan eduskunnaltakaan — ei, Carlyle, sankarien ihailija, odotti toista Cromwellia: tämmöinen, vaan ei kukaan muu voisi tuon suuren uudistuksen toimeenpanna. Se oli tuo »sosiaalinen kuningasvalta» englantilaisessa puvussa.
Vielä lähemmäksi sosialismia kuin Carlyle tuli John Ruskin, Englannin kuuluisa kauneustieteilijä. Kun hän matkusti Englannissa, näki hän kaikkialla, mitenkä tehtaat hävittivät luonnon kauneuden ja kun hän rupesi tarkastamaan tehdastyöväestön tilaa näki hän mitenkä tehdastyö surkastutti työväen elämän, miten sekä ei ikinä voinut luoda työhaluisia ihmisiä eikä kokonaisia ja monipuolisia luonteita. Mutta ne, jotka vaan elävät toisten työstä ja vaivoista ja siten hävittävät toisten elämää, ne ovat »tiranneja ja rosvoja», vaikka kyllä »köyhän ryöstäminen on tuotteliaampi ja vaarattomampi kuin rikkaan ryöstäminen». Ylevin sanoin väittää Ruskin, että »se maa on rikkain, joka elättää suurimman osan jaloja ja onnellisia ihmisiä». Ruskin vaikutti melkoisesti varsinkin tiede- ja taidemaailman ajatussuuntaan. Hänen oppilanaan olivat m. m. suuri taidemaalari W. Crane (lue Creen), joka ensimäisen toukokuunpäivän muistoksi v. 1891 maalasi »työn voittokulkueen» ja W. Morris, »Ihannemaan» tekijä, kumpikin varsinaisia sosialisteja, jälkimmäinen vieläpä kallistuva kommunistiseen anarkismiin, johon hän luulee ihmiskunnan vihdoin sosialismin ja ehkä suurten mullistustenkin kautta tulevan. Ruskinin oppilaat ovat perustaneet työväelle oppilaitoksen, Ruskin Hall, Oxfordin kaupunkiin ja erityisen liiton, Ruskin Union, jonka tarkoituksena on levittää Ruskinin suuria aatteita.
Eräs »liitto, jonka jalot harrastukset ansaitsevat kaikkea kiitosta», kuten St. Mill on lausunut, ja jonka perusti pari Englannin professoria, Maurice ja Kingsley, n. s. kristillinen sosialismi on vaikuttanut paljon sosialististen aatteiden leviämiseen Englannissa, varsinkin kun useammat työväestön johtomiehistäkin, kuten esim. Keir Hardie ja Tom Mann ovat syvästi uskonnollisia henkilöitä, vaikkei juuri valtiokirkon ja dogmaatillisen kristinuskon kannattajia. Varsinainen papisto Englannissa ei olekaan, puhumatta muutamista poikkeuksista, kuten Rev. Headlam ja Durham'in piispa, suuremmassa määrässä kannattanut kristillistä sosialismia, sillä, kuten Ruskin sanoo, »he syövät rikkaitten kanssa ja saarnaavat köyhille», vaikka heidän, Sidn. Webb'in neuvon mukaan pitäisi tehdä päinvastoin: syödä köyhien kanssa ja saarnata rikkaille. Kristilliset sosialistit väittävät, että ihmisen itsenäisyys on kuoletettava ja hänen ensin sisällisesti uudistuva, sitten seuraisi kyllä ulkonainen uudistus — aivan päinvastoin kuin yleensä sosialismin vaatimus kuuluu, että ulkonaiset olosuhteet ovat muutettavat, ennenkuin suuremmassa määrässä ihmiskunta voi uudistua. Ja merkillistä on kaikissa tapauksissa, että vuosituhansia on koetettu ihmistä uudestaan synnyttää — suhteellisesti vähäisellä menestyksellä, kun ei mikään suurempi kansojen syviin riveihin ulottuva ja niiden taloudellista tilaa koskeva muutos ole aikaan saatu.
Englannin sosialismin kehitystä on tuntuvasti myöskin edistänyt n. s. positivistinen liike, joka, Ranskasta kotoisin, opetti, että metafyysiset kysymykset yliluonnollisista asioista eivät hyödytä, ihmisen varsinaisena uskontona tulee olla uhrantumisen toisten edestä, n. s. altruismin, joka ennen kaikkea ajattelee kansan syvien rivien kohottamista. Tämän liikkeen etunenässä ovat jollakin menestyksellä käyneet semmoiset miehet kuin prof. Beesley, Harrison y. m.
Kaikki edelliset voi syystä sanoa varsinaisen sosialismin tien raivaajiksi Englannissa. Tätä edustaa nykyään täällä neljä eri suuntaa: Fabian society, Land restoration league ynnä Land nationalisation society, Socialdemocratic federation ja Independent labour party.
Ensimmäinen on saanut alkunsa suuren taloustieteilijän ja filosoofin Millin vaikutuksesta. Tämä mies oli alkuansa Manchesteriopin puoltaja, mutta elämänsä lopulla sosialisti (prof. Schulze-Gaevernitz, Zum sozialen Frieden II, 99 koettaa turhaan saada jotain muuta hänestä) ja Fabian society'n perustajiin Sidney Webbiin ja hänen nerokkaaseen puolisoonsa, Bernhard Shaw'iin y. m. on hän, heidän oman tunmistuksensa mukaan tehnyt pysyväisen vaikutuksen. Fab. soc. seisoi selvään sosialistisella pohjalla (tuotantovälikappaleitten ottaminen valtion ja kunnan huostaan: valtiollista ja kunnallista sosialismia), mutta sen esiintyminen ei ole jyrkkä eikä edes aina kyllin pontevakaan; se koettaa kaikissa seuroissa saada sosialististen aatteiden kannattajia (»permeating») ja siten muokata maata varsinaiselle sosialismille.
Toinen sosialistinen ryhmä on se, joka työskentelee maan ottamiseksi valtion huostaan. Tämä sosialistinen puuha on, kumma kyllä, saanut alkunsa Ricardosta: Henry George, sen pääedustaja, on oikeastaan vaan Ricardon oppilas. Toinen molemmista englantilaisista yhdistyksistä tätä aatetta varten ei tahdo, kuten Georgekin, antaa mitään korvausta maanomistajille, ne kun ovat suunnattomasti rikastuneet ainoastaan siten, että yhteiskuntalaitosten edistyessä maan arvo on kohonnut, siis vaan pelkällä istumisella ilman työtä (»unearned increment»), mitään ryöstöä ei heiltä silti tarvitse tapahtua, vaan kaikki voitto on veroituksella (»single tax») korjattava yhteiskunnan alle takaisin, joka sen on alkuansa tuottanutkin: siis päinvastainen menettely kuin maanveron poistaminen. Toinen yhdistys, jota johtaa kuuluisa tiedemies Wallace, Darwinin suuri kilpailija »darwinismin» keksimisessä, tahtoo entisille omistajille korvausta antaa. Molemmat yhdistykset harjoittavat hyvin tehokasta agitatsioonia, kuten Englannissa yleensä, paikasta paikkaan kuljeksivilla punaisilla vaunuilla y. m. Tämä niin sanoakseni maasosialismi on kuitenkin yksipuolinen, jos kohta erittäin tärkeä; sillä, kuten prof. Gizycki on huomauttanut, sen toteuttaminen ja siitä seuraava vuokrien alennus saattaisivat, jos reformit siihen päättyisivät, tehtaanisännät vaan alentamaan palkkoja vastaavasti.
Kolmas sosialistinen ryhmä, sosiaalidemokraattinen liitto, Hyndmanin, Millin tytärpuolen, Helena Taylorin y. m. perustama, on tehnyt sangen paljon sosialismin levittämiseksi Englannissa. Mutta joksikin haitaksi on kuitenkin ollut, että se, kuten jo Engelskin huomautti, on kangistunut dogmatismiin ja vieraantunut käytännöllisestä elämästä — Hyndman on äsken johdosta luopunut — ja tästä syystä sekä sen tähden, ettei Englannin n. s. liberaalinen puolue täyttänyt lupauksiansa työväestölle eikä myöskään ammattiyhdistysten parlamentaarinen komitea valtiollisella alalla saanut mitään aikaan, muodostui vuonna 1892 »riippumaton työväenpuolue» (indep. lab. party), Keir Hardien ja Tom Mannin johtamana. Tämä puolue, jolla on 200–300 haaraosastoa ympäri maata koettaa saada parlamenttiin työväen omia ehdokkaita, vaikka tulos tietysti ei ole voinut olla vallan suuri, kun vaalikustannukset Englannissa ovat tavattoman suuret ja kansanedustajille ei makseta päiväpalkkiota. Yleensä ovat nämä yllämainitut sosialistiset yhdistykset pieniä, mutta sen jäsenet ovat rivakkaita ja toimeliaita; he ovat jo sentakia aikaansaaneet jotenkin paljon.
Päätulos on se, että sosialismi leviämistään leviää Englannin kuuluisissa ammattiyhdistyksissä. Nämä kävivätkin viime aikoina sangen vanhoillisiksi. Useimmat olivat koonneet melkoisia rahavaroja sairauden, tapaturman ja raihnauden tapauksia varten. Ensin käytettiin näitäkin rahoja tilapäisesti taistelussa kapitalismia vastaan, mutta viime aikoina ovat johtajat käyneet kovin varovaisiksi: taistelunhalu on laimistunut. Ammattiyhdistysten vuotuiset kongressit ovat nykyään vaan jonkunlaisia »paraadeja» ja »piknikiä», joissa asianomaisen kaupungin pormestari lausuu tervehdyksen, ja niiden jäsenille toimeenpanee kaupunki pidot, joissa usein juodaan malja hallitsijalle ja soitetaan sotilasmarsseja y. m. s. N. s. »uudet ammattiyhdistykset», joita vuodesta 1889 on syntynyt, ja joissa enimmäkseen on noita »unskilled labourers», (oppimattomia työntekijöitä), eivät voi niin suuresti koota kassoja, ja ovat sen takia enemmän taisteluun taipuvia ja luottavat enemmän valtion apunn s. o. sosialistisiin periaatteisiin. Näitten uusien yhdistysten johtomiehet ja yllä mainittujen sosialististen liittojen jäsenet ovat ammattiyhdistyselämässä yleensä aikaansaaneet melkoisia muutoksia. Jo v. 1890 esitettiin Liverpoolin ammattiyhdistyskongressissa päätökseksi, että tuotantovälikappaleet ovat otettavat valtion huostaan, mutta ehdotus hylättiin. Ehdotus muistettiin seuraavina vuosina ja vähemmistö kasvoi yhä. Jo v. 1894 muuttui tämä vähemmistö valtaavaksi enemmistöksi Norwichin kongressissa. Mutta nyt säikkyivät ammattiyhdistysten vanhoilliset ainekset. Pantiin seuraavana vuonna toimeen uusi äänestystapa ja muita muutoksia, joiden kautta vanhoilliset taas pääsivät valtaan. Vaan ilo tästä muutoksesta kesti ainoastaan pari vuotta, sillä v. 1898 huomattiin, että täytyi saada ammattiyhdistysten kesken joku yhdysside työväen valtiollisen toiminnan elvyttämiseksi ja sen takia semmoinen v. 1900 toimeenpantiinkin, jossa saman vuoden lopussa jo oli 46 yhdistystä ja 375,000 jäsentä. Se asettaa puhtaasti työväenasiaa harrastavia omia ehdokkaita, joiden ei kuitenkaan tarvitse olla varsinaisia sosialisteja (K. Hardie ja R. Bell valittiin v. 1900). Tämän liiton kanssa yhdessä toimivat »faabilainen yhdistys» ja »riippumaton työväenpuolue».
Sosialismin etenemistä Englannissa hidastuttaa jossain määrin kaksi seikkaa: Englantilaisen luonne on suuressa määrin käytännöllinen eikä ole liioin taipuvainen ryhtymään semmoiseen, joka ei voi lähimmässä tulevaisuudessa toteutua. Sosialismi tuntuu monesta Englannin työmiehestäkin pilviä tavottelevalta utukuvalta. Sen takia kannattaa työväestö siellä etupäässä semmoisia miehiä, kuin Burnsia, jotka ahkerasti pyrkivät lähinnä saavutettaviin, vaikka esim. Burns melkein jo on muuttunut todelliseksi »vapaamieliseksi». Toiseksi on huomioon otettava, että Englannissa vallitsee hyvin vapaamielinen poliitillinen käsitys ja että kumpikin suuri valtiollinen puolue saadaksensa työväestön puolellensa ryhtyy melkoisiin parannuksiin tämän saman työväestön eduksi keskenänsä kiusoitellen tässä suhteessa. Toiselta puolen tulee taas pari seikkaa epäilemättä edistämään sosialismin leviämistä Englannissakin yhä laajemmalle työväestönkin keskuudessa. Jo Engels huomautti (v. 1895), että sosialismi kasvaa Englannissa, kun Englannin monopooliasema teollisuudessa häviää ja tämä on nykyään, kuten tiedetään, suuressakin vaarassa. Ja samaan suuntaan vaikuttaa varmaan ylähuoneen loordien, korkeamman tuomioistuimen päätös Taff Vale -asiassa v. 1901, jonka kautta ammattiyhdistys tuomittiin koko omaisuudellaan vastaamaan luottamusmiestensä »lainvastaisista» (Englannissa sangen venyvä käsite) toimista.
Kuten Saksassa ja muualla kasvaa sen tähden Englannissakin työväenpiireissä sosialistinen katsantokanta, vaikka yleensä porvarilliset taloustieteilijät koettavat tätä tosiasiaa peitellä. Tämä seikka on sitä merkillisempi, kun ottaa huomioon yllä mainitut asianhaarat valtapuolueitten suhteesta työväen harrastuksiin ja sen tosiasian, että tuskin missään maassa ylemmät kansankerrokset niin suuressa määrin tuntevat sosiaaliset velvollisuudet kansan pohjakerroksia kohtaan kuin juuri Englannissa. Mutta Englanninkin työväestö arvelee, kuten työväestö muualla, että sosialismi yksin on se voima, joka paraimmiten voi saattaa sitä vapauteen ja onnellisuuteen, se tahtoo elää ihannetta varten, joka luo valoa sen vielä pimeälle tielle ja se tahtoo nähdä Bethlehemin tähteä tuikkivana, kun se kulkee uutta valoisampaa tulevaisuutta kohti. Englanninkin työmies tahtoo laulaa:
Niin. Usko lämmin niinkuin on kesäpäivä uus,
Jon syliin sydämmeni lensi innoin,
Yhäti voimakkaammin mun syttää sieluain
Ei koskaan horju uskon. Oi, kerran lohduttain
Saa sorretuille oikeus valkorinnoin.
Mun uskon aikaan uuteen kuin kotka vahva on.
Ja uskollinen niinkuin on kyyhky viaton.
— Ja lehdoss' kuihtuneessa ma kuljen riemussani.
Mikä on puolue?
Kun ryhmä ihmisiä sivistyneessä yhteiskunnassa on omistanut itsellensä yhteisen päämaalin ja yhteisen menettelytavan valtiollisessa tai yhteiskunnallisessa suhteessa ja käytännöllisessä elämässä pyrkii niitä toteuttamaan, voi sanoa, että tämmöinen ryhmä muodostaa yhteisen puolueen.
Mutta valtiollisten ja yhteiskunnallisten olojen perustuksena ovat taloudelliset olosuhteet. Tämän väitteen on K. Marx ensin perusteellisesti esittänyt — hän kertoo tästä valaisevasti »Zur Kritik der Politischen Oekonomie» nimisen kirjan esipuheessa:
»minun tutkimukseni johti siihen lopputulokseen, että oikeudellisia ja valtiollisia muotoja ei voi ymmärtää omasta itsestään eikä myöskään inhimillisen hengen niin sanotusta yleisestä kehityksestä, vaan että ne perustuvat aineellisiin olosuhteisiin» eli n. s. »tuotantosuhteisiin» .... »Näitten tuotantosuhteitten kokonaisuus muodostaa taloudellisen rakennuksen, todellisen pohjustan, jonka päälle oikeudellinen ja valtiollinen ylirakennus kohoaa ja jota vissit yhteiskunnalliset tajunnanmuodot vastaavat.»
Tätä käsityskantaa, että ainakin pääasiassa taloudelliset olosuhteet ovat valtiollisten ja yhteiskunnallisten olojen perustuksena, edustavat useat etevät nykyajan historian tutkijatkin, kuten esim. Karl Lamprecht ja Edward Meyer. Voi sentähden sanoa, että taloudellinen tila on puolueitten perustuksena, aivan niinkuin sodat vielä meidänkin aikoinamme (Buurimaan—Englannin ja Venäjän—Jaapanin) käydään ainakin pääasiassa taloudellisista syistä. Usein näyttää tosin puoluejako perustuvan muihin syihin, esim. kielikiistaan, mutta jos tarkemmin asiaa tutkii ja varsinkin kiistan loppuvaiheissa sitä lähemmin tarkastaa, huomaa hyvin, että tuo uusi puolue eli kansankerros onkin taistellut päästäksensä parempaan taloudelliseen asemaan.
Jos me luomme pikaisen silmäyksen muutamiin historiallisiin puolueisiin, niin näemme, että taloudellinen asema niissä aina on pääasiana, joko aivan ilmeisessä tahi kätketyssä muodossa. Patriisioitten ja plebejien taistelu Roomassa ei ollut muuta kuin alempien kansankerrosten taistelu etuoikeutettuja vastaan parempien taloudellisten olojen saavuttamiseksi, puolueitten kiistat Solonin aikana eivät myöskään olleet muuta kuin vaurastuvan porvariston kamppailu enpatriidien kanssa, joka johti Solon'in timokraattiseen (rahavaltaiseen) yhteiskuntajärjestelmään. Torien ja whigien ottelu Englannissa johtui niinikään porvariston heränneestä itsetietoisuudesta taloudellisessa suhteessa, joka jo Henry III:n aikana oli aivan ilmeinen. Ja Ranskan suuressa vallankumouksessa anasti porvaristo aatelilta ja papistolta etupäässä taloudellisen johdon sekä Ranskassa että suuressa osassa Eurooppaa.
Nykyään on kehittyneissä valtioissa pääasiallisesti kolme pääpuoluetta: vanhoilliset, vapaamieliset ja sosialistit. Jossain määrin vastaavat ne aatelia ja papistoa, porvaristoa ja työväestöä. Mutta kuitenkin vaan osaksi. Vanhoilliset eivät ole taipuvaista muutoksiin: entiset, vanhat olot, joihin heidän asemansa perustuu, ovat heidän mielestänsä yleensä hyvät; vapaamieliset ovat kyllä jossain määrin muutoksiin taipuvaisia, mutta ainoastaan mikäli ne heikontavat vanhoillisten, ei heidän omaa asemaa; työväestö on kaikkein progressiivisin, eteenpäin pyrkivä puolue, joka tahtoo etupäässä poistaa taloudelliset epätasaisuudet tuotantovälikappalten siirtämisellä valtion huostaan. Näitten kansanluokkien välillä riehuu taistelu. »Koko tähänastisen (kirjallisesti säilyneen) yhteiskunnan historia on historia luokkataisteluista» sanovat Marx ja Engels »kommunistisessa manifestissaan». Nykyistä puoluetaistelua käydään siis luokkaeroituksen ja luokkatietoisuuden pohjalla: eri kansanluokat tietävät, että heillä on eri harrastukset varsinkin taloudellisessa suhteessa, josta sitte muutkin suhteet oleellisesti riippuvat.
Tässä taistelussa kohtaa meitä omituinen ilmiö. On näyttänyt siltä kuin vapaamielisyys olisi ollui aivan häviämäisillään tuossa ottelussa molempien muitten puolueitten välillä. Ja totta on, että useammissa maissa, varsinkin Englannissa ja Belgiassa, osa vapaamielisistä, säikähtyneenä työväestön suurista voitoista, upposi vanhoillisuuteen ja toinen osa taas ehkä vakuutettuna työväen oikeutetuista pyrinnöistä liittyi työväestöön, niinkuin Ranskan suuressa vallankumouksessakin osa papistosta vieläpä aatelistostakin jo ensi alussa meni porvariston puolelle. Mutta myöhemmät tapahtumat esim. juuri Englannissa ja Belgiassa ovat osoittaneet että puolueryhmitykset sittenkin kulkevat toiseen suuntaan. Vapaamieliset eivät häviä, koska saavat yhä enemmän aineksia vanhoillisten puolelta, jotka pakosta muuttuvat vapaamielisemmiksi. Ja Englannin vapaamielisetkin ovat viime aikoina yhä enemmän lähestyneet työväkeä, siihen peräti sulaumatta, samoin ovat nyt Belgian vapaamieliset vihdoin hyväksyneet yleisen äänioikeuden kuten teki Norjankin vasemmisto, vaikka vastahakoisesti. Mutta kaikkein selvemmin näyttää Ranska, joka ei vaan uskonnollisessa ja taiteellisessa, vaan myöskin yhteiskunnallisessa (valtiollisessa) suhteessa käypi kansakuntien eturintamassa, että yhä vapaamielisemmät aatteet voittavat alaa porvarillisten kansakerrosten keskuudessa, joka näyttäytyy varsinkin radikaalisten ainesten kasvamisessa. Ja äärimmäiset radikaalit seisovatkin täällä sosialisteja niin lähellä, että monasti tosiaan näyttää vaikealta niitä toisistaan eroittaa, ellei pidä silmällä kumpaistenkin suhtautumista tuotantovälikappalten muuttamiseen valtion omiksi. Näin pitkälle on jo kulettu valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti edistyneimmässä maassa. Ranskalla on jo ollut oma sosialistinen ministerinsäkin. Mutta ei siinäkään kaikki. Tästä on tosin pidetty paljon melua sosialistienkin keskuudessa ja sanottu, että sosialistien astumisella porvarilliseen hallitukseen tämä ottaa edesvastauksen porvarillisen hallituksen työväenvastaisistakin toimenpiteistä. Asiaa tyynesti punnitsevan on kuitenkin vaikea ymmärtää, mitenkä yksi jäsen hallituksessa voi olla edesvastauksessa toimenpiteistä, jotka sen enemmistö päättää — eihän J. V. Snellmaniakaan voi syyttää siitä, että hänen täytyi panna nimensä 1867 painoasetuksen alle, kun hän ensin valtiopäivillä pontevasti taisteli suhteellisen painovapauden puolesta. Yhtä vähän kukaan syyttää sosialistien vähemmistöä kansan eduskunnassa siitä, mitä enemmistö vastoin sen tahtoa on päättänyt. Mutta sosialistien johtomiehetkin ovat kerran olleet sangen sotaisella jalalla koko nykyistä kansaneduskuntaa vastaan; lausuihan itse Liebknechtkin kerran: »ei mitään rauhaa nykyisen valtion kanssa. Ja pois tuo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden palveleminen». Mitä Marx ja Engels tästä ajattelivat v. 1848 näkee kommunistisen manifestin lopusta:
»kommunistit julistavat avomielisesti, että ne voivat päästä tarkoitustensa perille ainoastaan kaiken tähänastisen yhteiskuntajärjestelmän väkivaltaisella kumoamisella».
Mutta myöhemmin on Liebknecht monasti (viimeksi, luulemma, Cosmopolis-nimisessä aikakauskirjassa) selittänyt, kuten Engelskin (Marx kuoli jo 1883), että sosialistinen valtio kasvaa vähitellen nykyisen porvarillisen yhteiskunnan sisään ja kaikkien maitten sosialistit ottavatkin jo osaa kansan eduskuntien työhön — vieläpä vannoen pakosta valankin nykyisten perustuslakien pyhänä pidosta. Ei kukaan enään pane tätä osanottoa vastaan, yksityisiä voimattomia ääniä lukuun ottamatta ja Bebelkin on aina puolustanut osanottoa porvarilliseen kansaeduskuntaan entistä Liebknechtiäkin vastaan, vaikka hänkin Erfurtin kokouksessa v. 1891 ennusti nykyisen yhteiskunnan äkillistä yhteenromahtamista läheisessä tulevaisuudessa. Anarkistiset lapsenvaivat ovat yhä enemmän hävinneet sosialistien keskuudesta ja Anseele, Belgian todellisesti suuri ja monipuolinen kansanjohtaja, joka itse on lähtenyt kansan syvistä riveistä, lausui viime vuonna suoraan Amsterdamin sosialistikokouksessa: »jos meille tarjotaan yksi ainoa ministeripaikka, niin otamme sen vastaan ja sanomme: kiitos, milloin saanemme toisen». Täten luisuu valta vähitellen — mitä nopeammin, sitä paremmin — porvariston käsistä köyhälistön, proletariaatin, työväestön käsiin, sillaikaa kun tämä työväestö yhä enemmän kehittyy vastaanottamaan tätä valtaa. Sillä »työväenjoukkoja, joita nälkäpiiskan julma pakko on polvi polvelta ajanut kovaan työhön, ei yht'äkkiä taikaiskuilla muuteta vapaiksi, itsehallintoon kykeneviksi ihmisiksi» sanoo sattuvasti A. v. Elm, sosialisti, osuustoiminta- ja ammattiyhdistysliikkeitten innokas edistäjä.
Kehityksen suunta on siis selvä: vanhoillisten täytyy asettua vapaamielisemmälle kannalle jos tahtovat yhtään elossa pysyä ja työväestö kulkee eteenpäin lopulliseen voittoonsa, valloittamalla toisen linnoituksen toisensa perästä porvarilliselta yhteiskunnalta pääasiallisesti kansan eduskunnan muuttamisella proletaariseksi: se on yleisen äänioikeuden avulla. Mitä enemmän täten kansaneduskunta joutuu työväestön käsiin, sitä taipuvaisemmiksi käyvät porvarilliset vapaamielisetkin: se on kokemus etupäässä Ranskasta, jossa yleinen äänioikeus on vallinnut yli puolen vuosisadan eli kauvemmin kuin missään muualla Euroopassa. Sen takia sanoikin Englannin »old grand man» Gladstone aivan oikein: »en tunne yhteiskunnallisempaa reformia kuin vaalireformi on» ja sen takia kaikki todellisesti vanhoilliset vastustavat yleistä äänioikeutta ja missä se on olemassa, koettavat saada poistetuksi (Vert. ministeri Wedel Piesdorfin paljastukset Preussin herrainhuoneessa viime vuonna). Yleisen äänioikeuden kautta pakoittaa työväestö muut kansanluokat yhä suurempiin myönnytyksiin ja hallituksenkin luovuttamaan paikkoja omassa keskuudessaan työväestön edustajille ja luottamusmiehille, kuten onkin jo tapahtunut Ranskassa (Millerand), Sveitsissä (Thiébaud) ja Australiassa (Watson).
Mutta minkätähden on sitten, kysynee joku, tuo kiista revisionististen ja ortodoksististen (dogmaatisten) sosialistien keskuudessa käynyt niin ylen kiivaaksi? Onko sitte tuo dogmaattinen suunta väärässä ja revisionistinen oikeassa? Syy kiistaan on aivan luonnollinen ja kumpikin suunta on aivan oikeassa. Sosialistien menettelytapa riippuu pääasiallisesti siitä vastuksesta, jota he porvarillisten ja hallituksen puolelta kohtaavat tarkoitusperänsä toteuttamisessa. Jos tämä on kovin jyrkkä, on sosialistiliikekin jyrkkä, jos myönnytyksiä tehdään, käydään hiljemmällä vauhdilla. Esim. Espanjassa ja muissakin maissa on sosialistisessa liikkeessä paljon anarkistisia aineksia, koska vastus varsinkin hallituksen puolelta on ollut suuri — parannuksia ei työväen hyväksi ole tehty paljon mitään —; mutta esim. Ranskassa, Saksassa ja Italiassakin on rauhallisempi suunta yhä enemmän voittanut alaa koska on ruvettu työväen hyväksi viime aikoina tehokkaammin toimimaan. Mutta ei tarvitse epäilläkään, että työväenliike muuttuu kiivaammaksi esim. Italiassa, jos vastus kasvaa ja rauhallisemmaksi esim. Espanjassa tahi Japanissa, jos vastus laimenee. Se on melkein kuin luonnonlaki. Mitä enemmän sosialismi saavuttaa, sitä rauhallisemmaksi se käypi: sehän on psykologisesti (sielullisesti) ymmärrettävääkin. Ei mikään teoria voi muuttaa tätä yksinkertaista tosiasiaa. Jos työväestö saapi tasaisesti yleisen äänioikeuden avulla ja ilman suurempia vastuksia hallituksen puolelta kulkea eteenpäin, ei se ryhdy kumouksellisiin toimenpiteisiin, mutta jos se ei saa tätä tehdä, ryhtyy epäilemättä se mullistuksiin, jotka voivat panna koko valtiokoneiston yht'äkkiä aivan nurin. Luotakoon siis kaikkialla semmoisia oloja, etenkin yleinen äänioikeus, että työväki voi tasaisesti, jos kohta varmastikin kulkea eteenpäin — se on koko yhteiskunnalle siunaukseksi. Mutta tätä varten tulee työväestönkin kaikilla mahdollisilla keinoilla kartuttaa voimiansa, jotta se voisi vaikuttaa porvaristoon ratkaisevasti ja yleensä vallanpitäjiin.
Ja mitenkä voi tämä tapahtua? Tietysti monella eri tavalla: ammattiyhdistys- ja osuustoimintaliikkeen y. m. edistämisenä, mutta ennen kaikkea valtiollisen toimintansa oikealla järjestämisellä. Esitykseni kävisi sangen laveaksi, jos koskisin tähän kysymykseen koko laveudessaan — siis ainoastaan pari kohtaa, jotka ovat läheisemmässä yhteydessä puolueryhmityskysymyksen kanssa.
Alkuansa oli työväestöllä se käsitys, että koko tuo sen ulkopuolella seisova porvarillinen joukko oli »yksi ainoa vanhoillinen aines», jonka kanssa ei ollut juuri muuta tekemistä kuin sen hävittäminen. Se oli melkein yhtä viisas käsitys kuin kaikkien sotavankien arvoton tappaminen entisaikoina. Ihmiset rupesivat vähitellen käyttämään sotavangit orjina ja työväestö oppi myös käyttämään keskenään eripuraisia porvaripuolueita hyväkseen. Ja sitä paitse huomattiin, että nuo eri puolueryhmät eivät olleetkaan samassa suhteessa työväestöön. Työväkikin oppi tekemään kompromissejä porvarillisten puolueitten kanssa vissillä ehdoilla. Kun esim. Saksassa puuhattiin vanhoillisten puolelta kiristystä yhdistysvapaudessa, kannattivat sosialistit suoraan edistyneempiä porvarillisia puolueita. Ja paraikaa auttavat myös Jauresistit Ranskassa nykyistä radikaalista ministeristöä sen ratkaisevassa taistelussa pappisvaltaa vastaan, joka kahlehtii koko kansan henkistä vapautta. Samanlainen yhteismenettely on tänä vuonna hyväksytty Belgian sosialistien kokouksessa Brysselissä. Ja vanha sotasankari Bebelkin tahtoi jo v. 1897, että itse Preussin pahamaineiseen kolmiluokkakamariin valittaisiin edustajia sosialistienkin myötävaikutuksella kompromissien pohjalla muitten puolueitten kanssa. Hän arveli, että, jos sosialistit antavat äänensä vapaamielisille, voidaan ehkä saada hurjimmat agraarit pois maapäiviltä, »semmoiset kansanedustajat, jotka ovat valmiit jokaiseen murhayritykseen kansan oikeuksia kohtaan». »Minä kysyn jokaiselta, jolla on selvä järki», lisää Bebel (k. Neue Zeit 1897 siv. 201), »eikö meidän vastaavalla menettelyllä tule tehdä kaikki saadaksemme vähemmän pahan ja torjuaksemme luotamme vaarallisemman vihollisemme?» mutta kun Hamburgin puoluepäivät sittenkin kielsivät jokaista kompromissia, ehdotti Bebel, koska asia näytti käyvän turmioksi puolueelle, että puoluehallinto (oikeammin »die Reichstagsfraction») sopisi menettelystä ja jättäisi asian ratkaistavaksi koko puolueelle, kun ei enään voitu ylimääräisiä puoluepäiviä saada kokoon. »Pääasia on», lausui Bebel, »että puolue pääsee mahdottomasta tilasta, johon se vähemmin harkitulla päätöksellä on joutunut». Ja välittämättä Hamburgin puoluepäivien päätöksestä yhtyivät sosialistit Karlsruhessa vapaamielisiin ja järkyttivät täten vanhoillisten enemmistön koko Badenissa.
Olen täten tullut erääseen toiseen kohtaan valtiollisessa menettelytavassa. Kokonainen puoluekokouskin voi näet joskus tehdä »vähemmin harkittuja päätöksiä». Münchenin puoluepäivillä päättivät Saksan sosialistit, että saataisiin yhtyä porvarilliseen vasemmistoon ainoastaan sillä ehdolla, että sitoutuivat jonkunlaisiin myönnytyksiin työväelle. Mutta useammilla paikkakunnilla rikottiin tämä päätös aivan julkeasti, kun sosialistien äänten tuli jälkivaalissa (»Stichwahl») ratkaista rutivanhollisen ja vapaamielisemmän miehen välillä, vaikka tämä jälkimäinen ei antanutkaan mitään sitoumuksia. Tämmöiset esimerkit näyttävät ilmeisesti, että puoluepäivienkin tulee menetellä sangen varovaisesti yleisten taktillisten sääntöjen asettamisella, varsinkin jos omassa keskuudessa on suuri vähemmistö, joka ei enemmistön päätökseen tahdo yhtyä.
Onko näin Suomen työväestön keskundessa menetelty?
Puoluejako maassamme on viime aikoina melkoisesti muuttunut. »Suomenmielisistä» on suuri osa päässyt etevään taloudellisen ja valtiolliseen asemaan ja nämä jonkun »ruotsinmielisen» jäännöksen kanssa muodostavat vanhoillisen aineksen yhteiskunnassamme. Suuri osa ruotsinmielisistä taas on heikontunut, painunut alas taloudellisesti ja valtiollisesti; ne ovat pakosta muuttuneet enemmän tai vähemmän vapaamielisiksi ja eteenpäin pyrkivän suomenkielisen aineksen kanssa muodostavat he taas vapaamielisen porvariston. Kolmantena puolueena ovat suomen- ja ruotsinkieliset sosialistit, joitten merkitys yhä on kasvamassa.
Suurin osa vanhoillisista kannattaa meillä, kuten luonnollista, hallitusta, vapaamieliset ovat »vastustuspuolue», »reformipuolue», sosialistit, työväki seisoo luonnollisesti reformipuoluetta lähinnä. Äänioikeusreformi on meillä, kuten muualla, jossa ei vielä ole yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta porvarispuolueitten varsinaisena kriteerium'ina, mittapuuna, sillä selvää on, ettei vanhoillinen puolue meillä suostu yleiseen äänioikeuteen, jota vastoin vapaamieliset siihen ovat suostuvaiset s. o. heti, sillä vähänkin ymmärtäväinen ihminen käsittää, että puolueen ihanteena ei se käytännöllisesti enää merkitse muille puolueille mitään. Semmoinen syöte voi pettää ainoastaan muutamia lyhytnäköisiä ihmisiä, mutta ei kokonaista puoluetta. Mutta suotava olisi kuitenkin, että vapaamielinen ryhmä selvemmin kuin tähän asti on tapahtunut, lausuisi julki, että se ehdottomasti hyväksyy yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kaikille täysi-ikäisille kansaisille kuten esim. Rorjan ja Belgian vapaamieliset ja n. s. radikaalit muissa maissa miesten suhteen ovat tehneet. Työväestö voisi silloin paremmin käydä yhteistoimintaan semmoisen puolueen kanssa s. o. todellinen kompromissi voisi syntyä vanhoillisten ainesten vastustamiseksi kaikilla aloilla. Miten tärkeä tämmöinen kompromissi on, näyttää selvästi esim. Kotkan viimeinen valtiopäivämiesvaali, jossa työväen äänet arvattavasti olisivat tykkänään muuttaneet vaalin lopputuloksen sekä vapaamielisten että työväen eduksi. Ja toiselta puolen ei silloin voisi tulla kysymykseenkään liitto vanhoillisten kanssa, kuten työväenkin puolelta jossakin tarkoituksessa valtiopäivävaalien suhteen kuitenkin paantiin kysymykseen.
Mutta vielä vähemmän pitäisi työväen puolelta tulla kysymykseen suuren vähemmistön kukistaminen pienen enemmistön kautta omassa keskuudessaan. »Se on ikuinen kokemus» sanoo kyllä älykäs Montesquieu (lue: Monteskiöö), »että jokainen, jolla on valta on taipuvainen sitä väärin käyttämään;, hän menee niin pitkälle, kuin ei salpausta ole». Mutta viisasta menettelyä ei tämä ole, ellei varsin pakoittavia asianhaaroja ole olemassa. Kun työväestö päätti Helsingin puoluepäivillä, että valtiopäivävaaleihin on osaa otettava ainoastaan sen mahdollisesti löytyvän puolueen kanssa, joka hyväksyy yleisen äänioikeuden, niin päätöstä vastaan minulla ei ole mitään muistutettavaa, katsoen yleisen äänioikeuden tärkeyteen Suomen työväelle, asiaa teoreettisesti tarkastettaessa; mutta kun sitä käytännölliseltä kannalta katsoo, ei se ollut onnistunut — olisi katsoen ajan täperyyteen pitänyt jättää loppupäätöksen tekeminen eri paikkakuntien ryhmille[3*]; silloin olisi jotain käytännöllistä syntynyt, varsinkin kun nyt ei suuri vähemmistö ottanut huoliaksensa ensinkään enemmistön näkökohdista. Ja yleisenä köyhälistön mielenosoituksena tuo päätös ei ole mitään vaikutusta tehnyt, kun jo alusta asti niin suuri vähemmistö sitä vastusti. Se on sen sijaan vaan aikaansaanut katkeruutta ja hajaumusta. Björnson on kerran lausunut, kertoo Ibsen julaistussa kirjevaihdossaan, että enemmistöllä aina on oikein — se on tavallansa totta, sillä anarkiian estämiseksi täytyy enemmistön päätostä noudattaa; mutta Ibsen on hänkin oikeassa, kun hän sanoo, että vähemmistöllä aina on oikein, sillä vähemmistö on ainakin useimmiten tulevaisuuden totuuden kannattaja, joka ei vielä ole voinut tunkea läpi voittoon yleisessä käsityksessä. Ja puolueen yhteys ja eheys merkitsee paljon; ainakin ei milloinkaan keskinäinen tora voi olla hyödyksi, kun on yhteisiä vastustajia edessä. Sovittakoon ensin omassa kodissa, ennenkuin ulkonaisia vastustajia mennään kukistamaan.
Suomen köyhälistö ei vielä liene niin vahva, että se voi mennä hajalleen. Työskennelkööt molemmat sen lahkokunnat hiukan eri menettelytapojen puolesta kumpikin voiton toivossa, mutta kuitenkin vielä yhteisen lipun alla. Ja kaikista kompromisseistä ja kaikista riidoista omassa talossa huolimatta pysyköön luokkatietoisuuden aate vielä puhtaana, kunnes köyhälistön lopullisen voiton kautta kaikki luokkaerot häviävät ja uusi kulttuurijakso alkaa koko ihmiskunnalle.
»Jos yksityisomistuksesta olisi välttämättömänä seurauksena se epäkohta, että työn tulos jakaantuisi niin kuin sen nyt näemme, melkein vastaisessa suhteessa itse työhön — suurimmat osat niille, jotka eivät ole tehneet mitään työtä, lähin suurimmat niille, joiden työ on melkein vaan nimeksi ja niin edespäin siten että palkinto supistuu samassa määrässä kuin työ on kovempaa ja epämiellyttävämpää, kunnes vihdoin riuhduttavin ja väsyttävin ruumiillinen työ tuskin voi varmuudella ansaida mitä elämiseen on välttämättömästi tarpeellista; jos tämä tahi kommunismi (omaisuuden yhteinen jako) olisi valittava, kaikki kommunismin vaikeudet, suuret tahi pienet olisivat kuin pölyä vaa'assa».
Nämä sanat J. Stuart Millin »taloustieteen pääpiirteistä»[4*] esittää tunnettu sosialistien johtaja Saksassa, August Bebel teoksessaan »Nainen ja sosialismi»[5*] ja hän lisää seuraavat sanat:
»Mill on rehellisesti koettanut uudistaa porvarillista yhteiskuntaa ja saattaa sitä järkiinsä. Mutta turhaan. Ja niin on hän, kuten jokainen ymmärtäväinen ihminen, joka asiat tuntee, vihdoin muuttunut sosialistiksi. Mutta hän ei eläissään uskaltanut tunnustaa tätä, vaan toimitti, että hänen kuolemansa perästä julaistiin hänen omatekoinen elämäkertansa, joka sisälsi hänen sosialistisen uskontunnustuksensa. Hänelle kävi kuten Darwinille, joka ei tahtonut itseänsä kutsuttavaksi eläissään ateistiksi (jumalan kieltäjäksi).»
Ja Millin yllä mainitussa elämäkerrassa löytyy tosiaan seuraava tunnustus:[6*]
»tähän aikaan (s. o. ennen hänen mielipiteittensä muutosta) käsitteeni eivät ulottuneet vanhan taloustiedekoulun ulkopuolelle, mitä tuli mahdollisiin korjauksiin yhteiskunnallisten laitosten perustuksissa. — — — Ajatus, että olisi mahdollista käydä kauemmaksi sen vääryyden poistamiseksi — — — että muutamat syntyvät rikkauteen ja suunnaton enemmistö köyhyyteen, näytti silloin minusta utukuvalta ja minä toivoin ainoastaan, että yleisen opetuksen vaikutukset, varsinkin se, joka aikaansaisi vapaaehtoisen vähentymisen väenluvussa, tekisi köyhän ihmisen kohtalon kärsittävämmäksi. Sanalla sanoen, minä olin kansanvaltainen, mutta en suinkaan sosialisti. ... Mutta nyt meidän[7*] ihanteemme lopullisesta edistyksestä paljon kävi kansanvaltaisuuden yli ja meidät täytyi ehdottomasti lukea niiden joukkoon, joita yleensä kutsuttiin sosialisteiksi».
Millainen sitte tuo »sosialismi» oikeastaan oli, jota »Englannin suurin ajattelija yhdeksännellätoista vuosisadalla» tunnusti ja mitä mielipiteitä hänellä ylipäänsä oli työväenkysymyksessä?
Kantansa tästä asiasta, semmoisena kuin se oli hänen yllä mainitun muutoksensa jälkeen on Mill esittänyt etenkin kolmessa teoksessa: »työväenkysymys» (julaistu v. 1869), »sosialismi» (jonka hänen tytärpuolensa neiti Taylor v. 1879 Millin v. 1873 tapahtuneen kuoleman perästä painatti) ja suuressa kirjassaan »taloustieteen pääpiirteet» (sen myöhemmissä painoksissa), varsinkin toisen kirjan ensimmäisessä ja neljännen kirjan seitsemännessä luvussa, jonka nimi on »työtä tekevän kansanluokan todennäköisestä tulevaisuudesta». Viime mainittu luku on, kuten hän elämäkerrassaan itse (siv. 235 y. m. t.) tunnustaa, »yleiseen mielipiteeseen vaikuttanut enemmän kuin koko muu kirja» ja se syntyi »tykkänään» tuon jo mainitun nerokkaan ja runsaslahjaisen naisen vaikutuksesta ja harrastuksesta työväen hyväksi.
Jo yllä olevasta Bebelin esiintuomasta lauselmasta käy aivan selville, että Millin käsityksen mukaan suuria epäkohtia löytyy nykyisessä yhteishinnassa. Suurin ja silmiinpistävin näistä on köyhyys ja viheliäisyys. Ihmiskunnan valtaavalla enemmistöllä on korkeintaan jokapäiväinen leipänsä ja tämäkin usein aivan riittämättömässä määrässä ja epäilyttävää laatua sekä ilman takeita, että sitäkään tulevaisuudessa on, sillä melkoinen osa työtä tekevästä kansanluokasta on ajottain työttömänä tahi työttömyyden vaaran alaisena. Varsinkin voittaa Euroopan sivistyneimmissä osissa suurten ihmisjoukkojen kurjuus useimpien villikansojenkin viheliäisyyden. Mill arvelee, että palkat tavallisesta työstä Euroopassa ovat aivan riittämättömät tyydyttämään väestön aineellisia ja henkisiä tarpeita. Jos siis löytyyy ihmisiä, jotka syyttömästi elävät semmoisessa tilassa, että se paremmin soveltuisi eläimille, niin on syy ehdottomasti yhteiskunnassa. Eikä syy tule sillä pienemmäksi, että nuo kärsivät ovat siveellisessä ja ruumiillisessa suhteessa heikoimmat, koska juuri nämä kipeimmin tarvitsevat yhteiskunnan tukea. Ainoastaan siinä tapauksessa, että se, joka ottaa päällensä suurimman työn ja vaivan, saisi sitä täydelleen vastaavan korvauksen, vapauttaisi yhteiskunnan edesvastauksesta. Mutta Millin käsityksen mukaan ei nykyisessä yhteiskunnassa ole ajattelemistakaan mitään oikeata suhdetta menestymisen ja ansion tahi menestymisen ja ponnistusten välillä: semmoinen otaksuma on paljas unelma. »Toiset syntyvät ilman työtä rikkauteen, toiset asemaan, jossa työn kautta voivat tulla rikkaiksi, suuri enemmistö kovaan työhön ja elinkautiseen köyhyyteen, moni kurjuuteen.» Harvoissa tapauksissa pääsee nykyisessä yhteiskunnassa todellinen kunto (ilman edullista asemaa tahi keinottelua) yksin omalla voimallaan taloudellisesti edulliseen asemaan.
Köyhyys on sitä arveluttavampi, kun se johtaa useampiin muihin epäkohtiin yhteiskunnassa (esim. hyvin levinneeseen sairaloisuuteen, rikoksiin y. m.) Ja omaisuuden epätasainen jako synnyttää toiselta puolen parempiosaisissa runsain määrin laiskuttelemista; rahojen tavoitteleminen siveellistä mädännäisyyttä, joka ilmestyy kaikenlaisessa keinottelemisessa, tavaroitten väärennyksissä, pörssipelissä, asemansa väärinkäyttämisessä y. m. Sangen huutava epäkohta on vielä se suhteellisesti huono kasvatus, joka kasvavalle sukupolvelle annetaan — ja kuitenkin olisi tämä ehdottomasti parannettava, jos mielii pysyviä parannuksia saada aikaan.
Asiat eivät voi jäädä entiselleen. Yhteiskunta on uudistettava; mutta miten? Mill ei puolusta väkivaltaisia keinoja: hän sanoo, että ne, jotka omien vielä koettamattomien ja yleisesti tunnustusta kaipaavien mielipiteitten läpiajamiseksi tahtovat vuodattaa toisten rauhallisten kansalaisten verta, osoittavat toiselta puolen erinomaista luottamusta omaan viisauteensa ja toiselta puolen välinpitämättömyyttä toisten kärsimyksiä kohtaan, senkaltaista kun löytyi Ranskan vallankumouksen raivoisimmissa johtajissa Roberpierressä ja St. Just'issa. Keino viepi kyllä nopeasti perille ja on sentähden saanut paljon kannatusta mutta syntyvästä sekamelskasta ei ole helppo rakentaa uutta järjestystä.
Ei voi ajatellakaan, että pääoma tykkänään hävitettäisiin, ilman pääoman avutta ei maa olisi voinut tuottaa niin paljon kuin se tosiaan on tuottanut eikä nytkään voisi läheskään kannattaa nykyistä väestöänsä. Pääoma on entisajan säästöä tulevien aikojen hyväksi, jolla hankitaan suurteollisuuteen tarvittavat koneet ja rakennukset ja jonka avulla voi odottaa jonkun aikaa suurten yritysten hedelmiä. Millin mielestä on vain kysyttävä: jätetäänkö pääoma kuten tähän asti yksityisten haltuun vai annetaanko se muodostettujen yhteisöjen tahi valtion huostaan? Voiko parantaa nykyistä yhteiskuntaa edellisellä perustuksella vai onko se tykkänään uudistettava jälkimäisen järjestelmän mukaan, kuten sosialistit tahtovat? Kumpiko on koko ihmiskunnalle nykyään edullisempi ja enemmän siunausta tuottava?
Varsinainen eroitus nykyisen yhteiskuntajärjestelmän ja sosialismin välillä on se, että pääoma edellisessä on yksityisten, jälkimmäisessä valtion tahi yhteisöjen hallussa. Sosialismi ei poista yksityisomistusta mitä kulutustavaroihin tulee: jokainen saapi niitä esteettömästi kuluttaa, vaihtaa tahi lahjoittaa; ainoastaan tuotantoon käytetty pääoma on kaikkien yhteistä omaisuutta, joka, niinkuin itse tuotteitten jakokin, on vissien yhteiskunnan antamien sääntöjen alainen. Sosialistit myöntävät kyllä, että nykyinen järjestelmä ihmiskunnassa tähän asti vallitsevan suuremman itsekkäisyyden takia on ollut välttämätön väliaste sen kehityksessä, mutta he väittävät samalla, että ihmiskunnan jo pitäisi olla kypsynyt työskentelemään yleisen hyvän ja yleisen edisiymisen eduksi, vaikka toinen työntekijä ei työstään saa enempää kuin toinenkaan. Jos nykyinen järjestelmä itsekkäisine pyrintöineen etenkin suurempien ja yhä suurempien rikkauksien kokoonhaalimiseksi saapi jatkua, mätänee yhteiskunta yhä enemmän ja se vaipuu vihdoin muutamien rahapohattojen feodaaliherruuden alaiseksi.
Onko nyt ihmiskunnalle hyödyllisempää, että pääoma tulee yhteiseksi omaisuudeksi vai eikö?
Mill väittää, ettei sosialismi ehdottomasti ole oikeutettu vaatimaan tunnustusta ihmiskunnan ainoana pelastuskeinona yhteiskunnallisesta kurjuudesta. Hän myöntää että kilpailulla, jota sosialistit ankarasti tuomitsevat, voi olla hyväkin puoli ja pääoman voitto nykyisessä yhteiskunnassa on usein paljoa pienempi kuin moni otaksuukin; ei ole varmaa, ett'ei sosialistisessakin valtiossa itsenäisyys jossain toisessa vaikka ehkä lievemmässä muodossa pääse ilmestymään. Mutta toiselta puolen on joutava väittää, että nykyinen yhteiskuntajärjestelmä semmoisenaan olisi jotain niin pyhää, ett'ei sitä sain muuttaa ja muodostaa toisenlaiseksi. Mill huomauttaa, että esim. orjuutta katsottiin samoin monta tuhatta vuotta aivan luonnolliseksi ja välttämättömäksi laitokseksi, niinikään olivat useammat eri säätyjen etuoikeudet muka aivan välttämättömiä. Mutta yhtä kaikki ei ihmiskunta jäänyt tälle asteelle. Alemmat kansanluokat ponnistelivat voimiansa; kaikki voitot, jotka he saivat, katsottiin kohta luonnollisiksi oikeuksiksi, mitä eivät saavuttaneet, sitä he eivät vielä ansainneetkaan. Semmoiseen oli mahdotonta pyrkiäkään — vieläpä yhteiskunnalle vaarallistakin. Näin paljon vanha juurtunut tapa ja yksityisten oma etu vaikuttavat yleisöön. Mutta se, jolla on silminnähtävää vahinkoa yhteiskunnallisesta muutoksesta eikä ole tunnettu peräti puolueettomaksi henkilöksi tämmöisissä asioissa, ei ole oikeutettu väittämään, että yhteiskunnalliset olot ovat epäkohtineen välttämättömiä ja yleensä muuttumattomina säilytettävät. Yksityisomistuskin on todistettavasti aikojen kuluessa ollut sangen muutteleva käsite eikä sen takia ratkaisevaksi vastaväitteeksi jollekin muutokselle suinkaan sovi sanoa, että se loukkaa omistusoikeuden pyhyyttä: yhteiskunta on täydelleen oikeutettu poistamaan tahi omistamaan tämän oikeuden, jos se asian tyystin harkittuansa katsoo sen esteeksi yhteiselle edistykselle.
Mutta yhtä kaikki eivät nykyisen yhteiskunnan epäkohdat ja vääryydet Millin mielipiteen mukaan ole niin suuria, ettei niitä voisi ryhtyä parantamaan, varsinkin kun ne, ehkä hitaasti vähentyvät. Palkat ovat ehdottomasti kohoamassa. Mill oli ennen sitä mieltä, että nämäkin täydelleen riippuivat »pyydännästä» (tarpeesta) ja »tarjonnasta», mutta työväenkysymys-nimisessä kirjoituksessa myöntää hän suoraan, että tämä käsitys on väärä. Palkat voivat ja ovatkin juuri siten kohonneet, että työntekijät ovat liittyneet yhteen yhdistyksiin, joissa yhteisesti on pakoitettu työnantajia koroittamaan työväen palkkoja. Mill on sen takia työväenyhdistysten harras kannattaja ja suosija. »On melkein joutava huomauttaa, että siinä kestävyyden taistelussa (työvoiman) ostajien ja myyjien välillä, jonka kautta tuo hinta muodostetaan, ei mikään muu kuin työntekijäin luja yhteenliittyminen voi antaa heilte mahdollisuuden menestyksellä vastustaa työnantajia». Hän ei edes kummastele, että työväenyhdistysten jäsenet tuntevat vastenmielisyyttä niitä kohtaan, jotka eivät tahdo liittyä yhdistyksiin ja näiden hyväksi tehdä uhrauksia, vaikka yhdistysten työväelle tuottavat edut tulevat sekä jäsenten että ulkopuolellakin olevien hyväksi. Mill arvelee, että usein työpalkkojen korotus jonkun ammatin alalla voi aikaansaada alennuksen toisessa ammatissa, koska vätttämättömän tavaran kuluttajat työpalkkojen koroituksesta riippuvan hinnankorotuksen johdosta pakosta käyttävät vähemmin tavaroita muilla aloilla. Tästä tietysti seuraa, että niiden ammattien, jotka eivät vielä ole muodostaneet ammattiyhdistyksiä, tulee välttämättömästi tehdä se, elleivät tahdo kärsiä tuntuvampia vaurioita. Sitä paitse on yhdistymiselämällä suuri kasvattava vaikutus työmiehiin: se antaa sitä harjoittavalle työväelle tyynemmän ja rauhallisemman luonteen, totuttaa sitä kurinpitoon ja kurinalaisunteen: yksityisen alistumiseen yhteisen hyödyn alle. Jos kohta vielä jossain määrin työväenyhdistyksissä luokkaetujen ajamiselle on olojen pakosta annettu huomattava sija, ei ole epäilemistäkään, ett'ei vähitellen, kun vastakohdat ovat tasoittuneet, rakkaus omaan säätyyn ja ammattiin laajenee yleiseksi ihmisrakkaudeksi. Mutta toistaiseksi ei sodankäyntiä eri kansanluokkien välillä — ikävä kyllä — voi karttaa. Se on pelkkä korulause, kun muutamat alati saarnaavat, että työnantajan ja työntekijän etu on sama. Tietysti on molemmille edullista, että liike käy hyvin ja on tuottava, mutta yhtä selvä on, että esim. korotettu työpalkka (ja siinähän kysymys edusta pääasiallisesti tulee ilmi) on työnantajalle epäedullista ja päinvastoin.
»Mutta», lausuu Mill, »katsoen siihen tosiasiaan, että valtaava enemmistö kaikista ihmisistä on työmiehiä ja myöskin siihen välttämättömään korvauksen vähäisyyteen, joka heille lankeaa korkeimmastakin palkkasummasta, mikä teollisuuden nykyisessä tilassa yleisesti voi tulla kysymykseen, on se erittäin toivottava, että työntekijät voittavat ja saavuttavat työpalkan korkeimman rajan, missä tämä nyt sitte lieneekään. Joka ei tähän toivomukseen yhdy, hänellä on aivan toinen siveellinen kanta ja hänellä on yhteiskunnan tilasta tulevaisuudessa peräti toisenlainen käsitys kuin tämän kirjoittajalla».
Suuremmat palkat työväelle ovat siis Millin mielipiteen mukaan omiansa pelastamaan nykyistä yhteiskuntajärjestelmää. Hän arvelee, että samaan tulokseen päästään siten, että työntekijöille annetaan osallisuus liikkeen voittoon ja vihdoin voivat työmiehet itse perustaa omia liikkeitä yhdistymisaatteen perustuksella, n. s. yhdistyksiä, joiden koko voitto lankeaa yksinomaan itse työntekijöille.[8*] Yhtä innokkaasti kuin työväen- ja tuotantoyhdistyksien, puolustaa Mill nautinto- ja ravintoyhdistysten perustamista työväen kesken. Näitäkin hän pitää erittäin sopivina poistamaan nykyisen yhteiskuntajärjestelmän varjopuolia ja pelastamaan sitä perikadosta, varsinkin poistamalla siveellistä mädännäisyyttä keskinäisissä toimissa. Sillä kieltämätöntä on, että vapaa kilpailu suuressa määrässä edistää petollisuutta tavaroitten valmistamisessa ja vaihdossa. Kokemus on näyttänyt, että nauttimusyhdistykset poistavat tämän epäkohdan, johon vihdoin rehellisetkin tavaran valmistajat ja vaihtajat pakoitetaan. Mutta ne poistavat myös koko joukon välikäsiä, jotka, jokainen pyytäen itsellensä voittoa toimestaan, ainoastaan kallistavat tavaran hinnan ja vetävät pois voimia varsinaisesta tuotannosta. Ja vähäiseksi ei myöskään näitten yhdistysten kasvattavaa merkitystä ole arvosteltava: työväenluokka saapi niiden toiminnassa harjaantua useampien yhteiskunnallisten asiain käsittelemisessä, jossa sen kyky ja arvo ehdottomasti kohoaa.
Toiselta puolen ryhtyy Mill »taloustieteen pääpiirteissä» laajalti tarkastamaan niitä väitteitä, joita on tehty sosialismin koko suunnitelmaa vastaan. Väitetään pääasiallisesti, että, jos jokaiselle hänen työstään annettaisiin yhtä suuri palkinto, ei monella olisi halua ponnistella voimiaan, kuin ei saa vaivojaan vastaavaa korvausta, vaan yhtäläisen osan kuin huolimattomampikin työntekijä. Mutta nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä on 9⁄10:llä vielä vähemmän halua vaivata itseänsä jonkun yksityisen rahapohatan hyväksi — jolloin hän ei saa sen suurempaa osaa voitosta — kuin sosialistisessa yhteiskunnassa, jossa koko voitto lankeaa kaikille tasan jaettavaksi. Jos joku rupeisi ilmeisesti laiskuttelemaan, olisi tietysti sosialistisellakin yhteiskunnalla samallaisia pakkokeinoja kuin nykyisellä. Mill arvelee vielä, että, kun edellisessä yhteiskunnassa kaikki työ tehdään yhteisön ja kaikkien yhteiseksi eikä yksityisten hyväksi, tämä tieto kasvattaisi ainakin vähitellen kaikkia työntekijöitä harrastamaan yhteistä hyötyä, huolimatta siitä, ettei toinen saa suurempaa korvausta kuin toinenkaan. Samoin nytkin suuressa osassa keski- ja korkeammasta säädystä velvollisuuden tunne mahtavasti vaikuttaa, vaikka esim. laiskemmalle virkamiehelle maksetaan sama palkka kuin toimeliaammallekin. Voisihan sitä paitse sosialistisessakin valtiossa yleinen hyväksyminen y. s. kehoittaa yhteiskunnan kaikkia, kuten nyt muutamia jäseniä, velvollisuuksien tunnolliseen täyttämiseen ja yhteishyvän edistämiseen. Tähän vaikuttaa vielä erittäin parempi ja laajempi kasvatus, jonka merktiys ei ole vähäiseksi arvosteltava. Nykyään on itsekkäisyys suuremmassa tai pienemmässä määrässä kaikkien ponnistusten ja rientojen määrääjänä; sen sijaan astuisi tulevaisuudessa kehittyneempi velvollisuuden tunne ja uhraavaisuus toisten hyväksi, jos sosialistiset aatteet toteutuisivat.
Sosialismia moititaan vielä siitä, että se takaa toimeentulon jokaiselle ja että väestö siten tulisi kasvamaan suunnattomasti. Mill on tässä suhteessa aivan toista mieltä. Kun väestön lisääntymisestä mahdollisesti syntyvät vaikeudet eivät enää johdu rahapohattojen ja työnantajien rikastumishalusta, tulee epäilemättä yhteiskunta pitämään huolta siitä, että kohtuullisuus väestön lisääntymisessä pääsee vallalle, vaikkapa lainsäädännön kautta; mutta vielä enemmän voipi tässäkin suhteessa odottaa suuremmalta ymmärtäväisyydeltä, minkä edistyneempi kasvatus tuopi mukanansa.
Töitten sovittaminen yhteiskunnan jäsenten kesken sosialismin perustuksella tuottaa kyllä Millin arvelun mukaan vaikeuksia, mutta ei suinkaan semmoisia, etteivät ihmisjärki ja oikeudentunto voisi niitä voittaa. Ja kaikissa tapauksissa ovat ne vähäpätöisiä verrattuina niihin vaikeuksiin, joitten alaisena nykyinen yhteiskunta on. Tietysti riippuisi oikea sovittelu etupäässä johtajista ja koska yhteiskunta kokonaisuudessaan valitsee nämä, on otaksuttava, että ne paremmin hoitaavat ja vaalivat yhteistä hyötyä kuin nykyiset omaa voittoa etupäässä pyytävät viranomaiset ja rahapohatat, jotka usein syntymisen kautta pääsevät varallisuuteen ja mahtavaan asemaan yhteiskunnassa. Mutta toiselta puolen Mill jossain määrin pelkää, että vaikeus saada suuren yhteisön muuttamaan tavanmukaista työtapaa (koska johtajat, joiden asema riippuu yhteisön vaalista, eivät tahtoisi menetellä vastoin valitsijainsa tahtoa) voi tehdä vanhoillaolijaisuuden pysyväksi eikä antaisi kyllin tilaisuutta omituisuuksille ja itsenäisille luonteille vapaasti ja esteettömästi kehittymään koko ihmiskunnan hyödyksi. Yllä mainitusta syystä en tahdo ryhtyä tätäkään Millin mielipidettä tarkastamaan; hän myöntää itse, että mainitussa pelossa voi olla hyvä osa liioitteluakin, »kuten muissa sosialismia vastaan tehdyissä väitteissä». Vaan Millin pelko on hyvin selitettävissä, koska se etupäässä johtui siitä mielipiteestä, jota hän puolusti oppi-isäänsä kuuluisaa filofoosia Bentham'ia vastaan: että nykyisessäkin yhteiskunnassa yleisellä mielipiteellä on liian suuri valta yksityisen henkilön yli, uhaten tappaa hänessä alkuperäisen erikoisuuden ja tehdä hänestä vaan yhteiskunnallisen koneen.[9*]
Yllä esitetystä käynee selville, että Mill tasapuolisesti on punninnut sekä nykyisen että sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän asianhaaroja. Mikä nyt on hänen oma mielipiteensä, jota sekä muut että hän itse kutsuu sosialistiseksi?
Mill myöntää senkin vääräksi, että ruumiillisesti tahi henkisesti lahjakkaammat henkilöt saavat enemmän korvausta työstään kuin toiset, luonnonlahjojen puolesta epäedullisemmassa asemassa olevat; sillä silloin annetaan sille, joka on paljon saanut, vielä enemmän; mutta hän muistuttaa, että nykyään ja kauan aikaa vast'edeskin oma etu tulee olemaan paljoa vaikuttavampana keinona asiain tarkkaan ja kunnolliseen hoitamiseen kuin jalommat vaikuttimet; että täytyy yhteiskunnan uudistusharrastuksissa aina ottaa lukuun suuren suuri joukko keskinkertaisia ja tämän mitan alapuolellakin olevia ihmisiä ja että edistys, mikäli se varsinkin riippuu kasvatuksen vaikutuksesta ja sen uudistamisesta on suhteellisesti hitainen ja käypi verkalleen eteenpäin, mutta että sosialistien yhteiskunta edellyttää jotenkin korkeata siveellistä kehitystä sen jäsenissä.
Tästä seuraa Millin käsityksen mukaan, että yhteiskunnan täydellinen uudistaminen ja muuttaminen ei vielä ole mahdollinen, vaan on vielä jonkun aikaa eteenpäin pysyminen nykyisessä järjestelmässä, jossa kuitenkin välttämättömästi yllä mainitut parannukset ovat esteettömästi aikaan saatavat. Mutta hyvin mahdollista, jopa luultavakin on, että sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä tulevaisuudessa pääse valtaan: sitä sopii pitää »arvokkaana ihanteena», johon voi pyrkiä varsinkin siten, että tämä järjestelmä ilman esteitä saapi tulla koetuksen alaiseksi pienemmissä yhteisöissä, joissa se paremmin voi toteuttaa laajentuaksensa sitte ehkä yhä suuremmille aloille. Mutta sosialismi ei vielä ole, kuten sosialistit itse väittävät, ehdottomasti pidettävä ainoana pelastuskeinona, ennenkuin olemme saaneet selville kokeitten kautta, missä määrin tässä väitteessä voi olla perää. Mill ei laisinkaan epäile, että sosialistisia yhteisöjä ainakin Fourier'in ja Owen'in mallin mukaan ovat mahdollisia, eikä myöskään, että kokeisiin aika on aivan kypsynyt — kaikki maa voisi nyt jo (tietysti sopivalla tavalla) hänen, kuten Henry George'n käsityksen mukaan, siirtyä valtion käsiin. Kaikissa tapauksissa ovat nykyiset yhteiskunnalliset olot ja toimet katsottavat »puhtaasti väliaikaisiksi», niinkuin Mill elämäkerrassaan niitä nimittää.
Millin yhteiskunta-oppi — sosialismi ihanteena tulevaisuutta varten, nykyinen järjestelmä parantuneessa muodossa todellisuutena — perustuu hänen siveysoppiinsa, oppiin »utilitarismista» (eli utilitarianismista), jonka hän sai Benthamilta ja jota hän suurimmalla innolla puolustaa. Tämä oppi vaatii, että ihmiskunnan yleinen ja yhteinen onni on asetettava jokaisen yksityisen ihmisen pääharrastukseksi, toisin sanoen: kaikki ne pyrinnöt ovat kuoletettavat, jotka sotivat ihmiskunnan yhteistä onnea vastaan. Kun nyt nykyisessä yhteiskunnassa löytyy paljon viheliäisyyttä ja onnettomuutta, tulee joka yksityisen ihmisen pontevasti työskennellä epäkohtien poistamiseksi; sillä ellei hän sitä tee, on hän ehdottomasti itsekin syypäänä tähän viheliäisyyteen ja onnettomuuteen. Sen tähden ei Millkään tahdo, että toisella tahi toisella puolella mentäisiin niin pitkälle, että ihmiskunnan onnellinen kehkeytyminen häiriytyisi. Hän ei ole mikään luokkataistelun ystävä, vaikka hän katsoo sitä välttämättömäksi väliasteeksi suuremman onnen saavuttamiseksi koko ihmiskunnalle. Itsekkäisyys on vahvasti juurtunut nykyiseen yhteiskuntaan, joka kaikin tavoin sitä edistää jäsenissään; nykyään on yksityinen ihminen paljoa vähemmin kuin esim. muinaisuuden pienissä yhteiskunnissa halukas toimimaan ilman korvausta yhteisen hyvän ja toisten onnen hyväksi. Tämä on Millin mielestä kerrassaan surkuteltava katsantokanta, joka kaipaa perinpohjaista muutosta. Ja mahtavana välikappaleena tämmöisen muutoksen aikaansaamiseksi rauhallisella tavalla on yleisen äänestysoikeuden säätäminen; sillä sen kautta pääsee kansan tahto selvemmin näkymiin ja kaikkien yhteinen onni silmällä pidetyksi. Mill lausuukin sen takia,[10*] »ett'ei mikään äänioikeusjärjestelmä voi olla pysyväisesti tyydyttävä, jossa joku henkilö, (kun hän vaan osaa lukea ja kirjoittaa sekä maksaa aivan pienen veron) tahi luokka on tykkänään poissuljettu, jossa vaalioikeus ei ole avoinna kaikille täysikäisille ihmisille (myös naisille), jotka sitä haluavat» ja että tämä oikeus ei suinkaan saa varsinaisesti riippua varallisuudesta.
Ja yhä enemmän onkin juuri enemmistö joka maassa ruvennut harrastamaan tätä oikeutta ja siten yleistä hyvää ja edistystä rauhallisella tavalla, vaikka yliluokka, kuten Mill sanoo, vielä väittää, »ett'ei enemmistö huoli maan menestyksestä, koska sillä muka ei ole mitään kadotettavana». Yleensä on yliluokan käsitys työväestön harrasteista ja oikeasta kohtelemisesta sangen vaillinainen ja kiero. Tuo entinen patriarkallinen suhde työnantajien ja työntekijäin välillä on ainaiseksi hävinnyt — eikä se suinkaan jälkimäisille ollutkaan edullinen — »työväki on ottanut asiat omaan käteensä: se ei enää ole lapsen tavalla johdettavissa». »Riippuvaisuuden ja holhouksen perusaate tulee työväelle yhä tietämättömämmäksi ja tämä vaatii, että sen asema perustetaan itsehallinnon pohjalle». Nykyajan kansojen tulee oppia, että niiden hyvinvointi sangen suuressa määrässä riippuu työtä tekevän kansanluokan itsehallinnosta, sen omantakeisesta asemasta ja itsenäisyydestä.
Koska se ihminen, jonka täytyy panna kaikki voimansa niukan jokapäiväisen leivän hankintaan, ei voi henkisestikään edistyä eikä häneltä voi vaatiakaan aikaa ja halua muitten asioitten ajamiseen, on luonnollisesti kysymys riittävästä työpalkasta pääkohta nykyisessä laajassa työväenkysymyksessä. Työväen harrastukset ovatkin etupäässä kääntyneet tähän pääkohtaan ja työlakot ovat eritoten tarkoittaneet vankan aineellisen perustuksen luomista työväelle työpalkkojen kohottamisella.
Mutta ennen kuin oikeastaan voi puhuakaan työpalkkojen kohottamisesta, on aineellinen perustus turvattava työväelle ainakin siten, että jokainen kunnollinen työntekijä, joka tahtoo tehdä työtä, saa työskennellä palkasta, joka tuottaa hänelle ihmisarvoisen toimeentulon. Tämä ei läheskään ole asian laita nykyisessä yhteiskunnassa. Kumoamattomasti on toteennäytetty, ettei jokainen työkuntoinen ja työhaluinen työntekijä aina voi saada riittävästi työtä vähäisestäkään palkasta, s. o. nykyinen yhteiskunta ei voi semmoisenaan elättää kunnollisesti kaikkia jäseniään.
Ranskan suuri vallankumous viime vuosisadan lopulla oli aivan ilmeisesti vaan kolmannen säädyn, porvarikunnan vapauttaminen aatelin ja papiston mielivaltaisuudesta ja ylivallasta. Tämän asian todistamiseksi riittää yksi ainoa tosiasia juuri palkkakysymyksen alalla. Jo v. 1791 kiellettiin työmiehiä »neuvottelemasta ja päättämästä luulluista yhteisistä eduista» ja tämä yhtymisvapauden rajoittaminen perusteltiin sillä, että yhtymisten tarkoitus olikin »työnantajien pakottaminen kohottamaan päiväpalkan hinnan» (k. Moniteur univ. v. 1792 n:o 166: kielto »prendere des arrêtés ou délibérations, former des réglements sur leurs prètendus intérêts communs», tarkoitus »de forcer les entrepreneurs de travaux à augmenter le prix de la journée de travail»). Työkansa ei suorastaan voittanut sanottavasti mitään koko tuosta suuresta vallankumouksesta. Mutta se on myönnettävä, että Ranskan suuri vallankumous laski jonkunlaisen perustuksen työväenkin oikeuksien kohottamiselle. Jo vallankumouksen alkuaikoina heräsi Pariisin kunnassa aate jokaisen kansalaisen »oikeudesta työnsaantiin» (»droit an travail) s. o. valtion velvollisuudesta pitää huolta siitä, että jokainen, jolla oli halu työntekoon, sai tyydyttää tämän halunsa riittävää korvausta vastaan. Mutta vasta seuraavan vuosisadan alkupuolella herätti tämä vaatimus enemmän huomiota, varsinkin kun tunnettu sosialisti Fourier oli julistanut sen »köyhän ainoaksi kalliiksi oikeudeksi», sekä lämminsydämminen kreivi Saint-Simon, jalomielinen filosoofi Fichte ja Ranskan kuuluisa runoilija Lamartine oli ruvennut sitä innokkaasti puoltamaan. Fichte väitti, että »jokaisen pitää voida elää työstään» ja Ranskan hallitus pani toimeen valtion puolesta »kansallistehtaita», joihin otettiin jokainen, joka ei muuten voinut saada työtä, vaikka ne — epäkäytännöllisesti järjestettynä — eivät menestyneet. Englanninkin nerokas filosoofi ja taloustieteilijä John Stuart Mill oli periaatteellisesti samalla kannalla. On väitetty, että »yhteiskunta, joka tunnustaa itsensä kykenemättömäksi tyydyttämään jokaisen jäsenensä kieltämätöntä oikeutta työhön, julistaa oman kuolemantuomionsa» ja »meidän jälkeläisemme tulevat kummastelemaan, että on löytynyt ihmisiä, jotka tätä oikeutta ovat epäilleet». Prof. Herkner Saksassa on näyttänyt toteen, että oikeus työhön on sama kuin uusien tulolähteitten luominen yhteiskunnalle ja että siten, kun kaikki saavat työtä, voivat työntekijät luonnollisesti vaatia itsellensä m. m. korkeampia palkkojakin. Ja ruhtinas Bismarck, Saksan rautakansleri, työväen vastustaja, tunnusti hänkin periaatteen »oikeuden työhön», vaikka hän ei tehnyt mitään sen toteuttamiseksi. Ja yleensä ei ole nykyisessä yhteiskunnassa mitään käytännöllisiä tuloksia saatu tuosta luonnollisesta »oikeudesta työhön», joka turvaisi jokaiselle työhaluiselle yhteiskunnan jäsenelle edes jonkinlaisen palkan.
Mutta vaikka nykyinen yhteiskunta ei ole voinut saada tätä periaatetta, tätä työpalkka-kysymyksen perustusta varmalle pohjalle, on toisella samansuuntaisella kysymyksellä ollut parempi menestys valtion ja kunnan puolelta. Tämä kysymys on vähimmästä työpalkasta, jonka kunta ja valtio joko itse maksavat työntekijöillensä tahi pakottavat urakoitsijoitaan maksamaan työväelle, jotta tämän ei tarvitsisi nälkäpalkkoihin nääntyä. Mutta aivan oikein on huomautettu, että jos valtio ja kunnat rupeavat tässä suhteessa näyttämään hyvää esimerkkiä, vaikuttaa se vähitellen jossain määrin yksityisiinkin yrittelijöihin, ainakin voivat silloin työntekijät suuremmalla syyllä ja suuremmalla pontevuudella muuallakin vaatia itsellensä samanlaista oikeutta. Supistuneessakin muodossa on siis minimipalkkavaatimuksena — valtion ja kunnan töissä — suuri merkitys ja voima.
Ensimmäinen yritys tähän suuntaan tehtiin Belgiassa, sen pääkaupungissa Brysselissä v. 1855. Kalifornian ja Austraalian kultalöydöt muutamia vuosia ennen sekä huono vuodentulo olivat kohottaneet hinnat siihen määrään saakka, että Brysselin pormestari sai kaupungin urakkamiesten välikirjoihin otetuksi määräyksen vähimmästä työmiehille maksettavasta työpalkasta. Tämä määräys oli voimassa aina vuoteen 1865, jolloin se jäi sikseen, koska sillä välin palkat olivat nousseet yleensä niin korkealle, ett'ei erityistä semmoista määräystä luultu enää tarvittavan. Myöhemmin kun palkat taas laskivat, esiintyi kysymys uudestaan Belgiassa, mutta myöskin Hollannissa, Englannissa, Sveitsissä, Ranskassa ja tavallansa Saksassakin. Kysymystä on monipuolisesti näissä maissa valaistu lukuisissa keskusteluissa, väittelyissä ja tutkimuksissa. Vastustajat ovat esittäneet jos jonkinlaisia syitä tämän periaatteen hylkäämiseksi ja puolustajat eivät nekään ole olleet vaiti. Tahdon tässä ensin luoda katsahduksen näihin väitteisiin, ennenkuin teen selkoa minimipalkka-aatteen leviämisestä eri maissa.
Vastustajat väittävät ensiksi, että urakoitsijat eivät painakaan työmiesten palkkoja tavallista alemmiksi. Tämmöinen väite on melkein naurettava. Jokainen meilläkin tietää aivan hyvin, että urakoitsija enimmäkseen voittaa juuri työntekijäin palkkoja polkemalla. Kuvaava on eräs esimerkki kirjapainotöitten urakasta Brysselin esikaupungissa. Urakoitsija oli ottanut toimittaaksensa erään työn niin vähästä summasta, että kunnallishallitus katsoi sopivaksi vaatia häneltä selityksiä. Avomielisesti selitti tämä nyt, että hän aikoi suorittaa työn 5 tahi 6 oppipojan avulla, joille hän maksoi 2 à 3 mk. viikossa (!) ja, koska itse oli työkoneessa aina läsnä, voi hän kiiruhtaa työtä kuinka paljon tahansa. — Mutta jos myönnetäänkin, että urakoitsijat polkevat työpalkat, väitetään taas toiselta puolen, että sopimusten vapautta ei saa supistaa, että taloudellinen edistyminen riippuu tarvinnan ja tarjonnan suhteista toisiinsa ja tätä luonnollista suhdetta ei sovi häiritä. Tässä pistää tuo vanhentunut manchesterioppi esille. Nykyisen valtion tehtävä ei enää ole ainoastaan kansalaisen suojeleminen suoranaista vääryyttä vastaan, vaan sen tulee turvata heikompaa väkevämmän ylivoimalta ja ryöstönhalulta, sen tulee katsoa, ettei köyhempi tykkänään häviä taloudellisessa suhteessa, s. o. joudu rikkaamman orjaksi. Ja kuitenkin on esim. Ranskassa ja Belgiassa minimipalkan määräämistä nimenomaan sillä perustuksella hyljätty ylemmissä virastoissa, ettei ole oikeata supistaa tarvinnan ja tarjonnan vapautta. Minimipalkkaa vastaan on vielä väitetty, että työntekijä, jolla ei ole voimaa vaatia itsellensä semmoista, ehkä hiljaisuudessa sopisi työnantajan vaatimuksesta maksamaan tälle takasin osan palkastansa. Kunniaksi työnantajille ei tämä otaksuma ole heidän ystäviensä puolelta! Mutta jos tosiaan tämmöinen laillisten määräysten kiertäminen on otaksuttava, silloin on se estettävä korkeilla sakoilla ja siten, että ammattiyhdistysten valtuutetut saavat ajottain tarkastaa palkanmaksukirjat. Väitetään myös, että kun eivät toisetkaan ainekset, jotka urakkasumman määräävät, ole muuttumattomia, ei työpalkkakaan voi olla pysyväisesti sama ja että joskus ahtaina aikoina on hyväkin, jos urakoitsija saapi alentaa palkat voidaksensa antaa edelleenkin työtä työmiehillensä. Nämä väitteet tietysti eivät paljoa merkitse. Työmiehiä ei saa pitää kauppatavarana, vaan ne ovat ihmisiä, kansalaisia ja perheenisiä: juuri sen takia onkin niille turvattava valtion puolesta riittävä toimeentulo ja muistaa tulee, että vähin työpalkka määrätään vaan visuksi ajaksi eikä jonkun urakoitsijan ja hänen väkensä pelastaminen satunnaisesta ja harvoin sattuvasta pulasta mitenkään korvaa niitä lukemattomia väärinkäytöksiä, jotka toiselta puolen voivat tulla kysymykseen voitonhimoisten urakoitsijain puolelta. On myöskin sanottu, että minimipalkka on melkein mahdoton määrätä kappaletyön suhteen, että silloin kappaletyö on poistettava. Mutta siihenhän juuri pyritäänkin, koska kappaletyö liiaksi rasittaa työntekijää samalla kuin se todistettavasti painaa työpalkan alas, s. o. suopi työntekijälle vähemmän palkan kuin ennen päiväpalkan mukaan sekä pakoittaa häntä tuhlaamaan työnantajan aineksia.
Helposti huomaa jokainen, että kaikki ylempänä mainitut väitteet eivät kestä mitään totisempaa tarkastusta. Jälellä on vielä pari, kolme väitettä, jotka ensi silmäyksellä näyttävät jossain määrin oikeutetuilta. Minimipalkan vastustajat väittävät nimittäin, että sen vallitessa kaikki liian nuoret, liian vanhat, heikot ja sairaloiset suljetaan pois työn saannista, koska työnantajat nyt vaan ottavat työkykyisimmät voivat työhön; samoin huonotkin työntekijät turhaan saavat hakea työtä. Tämä olisi sangen pätevä vastaväite, ellei olisi eri minimimäärä näille säädetty, kuten todella onkin samalla kuin niiden lukukin oppineitten työntekijäin suhteen on rajoitettu sitä paitse eivät nuoret ja vanhat, joilla tavallisesti ei ole suuria tahi ei yhtään perhettä, tarvitsekaan niin korkeita palkkoja kuin keski-ikäiset. Huonot työntekijät saavat tietysti ensin jäädä syrjään ja vasta kun tarvis käypi suuremmaksi saavat hekin työtä ja nyt luonnollisesti minimipalkasta, koska heidät todellisesti tarvitaan.[11*] Yleensä on suoraan sanoen naurettava huolehtia huonojen työntekijäin toimeentulosta tässä suhteessa, sillä, jos he näkevät, ettei heistä huolita, niin kyllä he rupeavat parantumaan itsestänsä, niin että heidän toimensa vastaa korotettuja palkkoja — ja sehän olisi sangen hyvä seuraus minimipalkan säätämisestä.
Toinen näennäisesti pätevä väite on se, että minipalkka muka kohoittaa urakkasumman ja tekee työn kalliimmaksi kaupungille, s. o. kaupungin veroamaksaville asukkaille. Tosiasia on kuitenkin — kuten kokemus varsinkin Englannista osoittaa — että, jos urakoitsijat kohottavat vaatimuksensa, kunnat itse ottavat työt tehdäksensä, jolloin koko urakoitsijain voitto — kun tarvittavat työhalut ovat hankitut — lankeaa kunnalle ja veronkantajien kuorma päinvastoin vähenee. Sitä paitse on myös lukuun otettava, että korotetut työpalkat välillisesti huojentavat köyhemmän kansanluokan verotaakkaa ja ainoastaan painavat varakkaampien niskaa.
Mutta pätevin vastaväite, on vastustajien puolelta se, että korkeammat palkat muka houkuttelevat suurissa määrissä kaupunkeihin maalaisväkeä, joka siinä hakee parempaa toimeentuloa. Tämä väite tietysti kelpaa kaikkia parannuksia vastaan kaupunkien työväen tilassa. Mutta kokemus on osoittanut että väitteessä on hyvin vähän perää: työväki ei tulvimalla tulvaa kaupunkeihin, ellei ole mitään toivoa työn saannista, ainoastaan sen takia, että kaupunkien työväestön tila parannetaan. Kaikissa tapauksissa on aina tämän tila niin paljoa parempi, kuin maalaisväestön, että ennestään on jo kyllin vetovoimaa olemassa. Mielettömältä näyttää jättää kaikki parannukset kaupungissa sikseen sen takia, että pelätään maalta tulevaa kansaa. Eikä mikään sitä paitse estä etupäässä suosimasta niitä työmiehiä, jotka kauemmin aikaa ovat kunnassa asuneet, näin ovat esim. muutamat Englannin kunnat menetelleet.
Ne, jotka minimipalkkaa vastustavat valtion ja kunnan välityksellä, mutta ei periaatteellisesti, ovat sitä mieltä, että ammattiyhdistykset itse voivat saada palkkansa kohoamaan pakottamalla työnantajat siihen. Tosiaan ovat varsinkin englantilaiset ammattiyhdistykset saaneet paljonkin aikaan tällä tavalla, mutta ne eivät käsitä kaikkia ammatteja, vielä vähemmin kaikkia työntekijöitä joka ammatissa ja jos sitä aikaa odottaa, kunnes tämä tapahtuu, jääpi äärettömän suuri joukko odottamaan palkkojen kohoamista kuka tiesi kuinka kauan. Jos kerran periaatteessa hyväksyy asian, ei pitäisi olla mitään sitä vastaan, että valtio ja kunta määräävät sen palkan, jolla luulevat jäsenensä voivansa kunnollisesti elää; kaikissa tapauksissa työväellä harvoin, jos milloinkaan on voima valtiolta ja kunnalta työlakoilla ynnä muilla keinoilla kiristää korkeampia palkkoja. Mutta useimmiten on tähän oman avun ehdottamiseen aivan toinen syy. Kuten jo ylempänä huomautettiin, on varma, että minimipalkan määrääminen kunnan ja valtion töissä erimerkin kautta vaikuttaa yksityiseenkin yrittelijäisyyteen ja täten yleensä aikaansaapi työpalkkojen kohoamisen: tämä on tietysti aivan oikein eikä se yleisen hyvin voinnin kannalta ole mitenkään valitettava asia. Sattuvasti onkin Belgian entinen työministeri, A. Nyssens vaatinut, että valtion tulee olla jonkunlainen »malli-isäntä» (»patron modèle) ja sen takia on hänkin yleensä ryhtynyt tätä liikettä tukemaan.
Tosiasiat niissä maissa, joissa minimipalkka on käytäntöön pantu, puhuvat kaikkein selvintä kieltä sen hyväksi. Nämä maat ovat, kuten jo mainittiin, Belgia, Hollanti, Englanti, Ranska, Sveitsi ja tavallansa Saksa.
Belgiassa on liike minimipalkan hyväksi voittanut suuren alan, sittekuin se ensimmäisen yrityksen perästä Brysselissä v. 1855 sai uuden vauhdin vuodesta 1884 alkaen. Conseil supérieur du travail eli korkein työtoimisto harkitsi kysymystä v:na 1893 perinpohjaisesti ja Brysselin kunnallisneuvosto toimitti siitä v. 1896 sosialistien vaatimuksesta laajan ja seikkaperäisen tutkimuksen sillä tuloksella, että tämä kunta samana vuonna päätti panna minimijärjestelmän toimeen sekä urakkatöissä että semmoisissa töissä, joissa kaupunki suorastaan ja ilman välikäsiä käyttää työväkeä. Viimemainitussa tapauksessa päätti kunta maksaa 3 mk. minimipalkkana, — sosialistit olivat ehdottaneet 4 mk. Äsken mainitun tutkimuksen kautta saatiin selville, että niistä kunnista, joiden asukasluku nousi yli 8,000 47 eli 1,427,515 asukasta oli säätänyt minimipalkkajärjestelmän ja 39 eli 586,919 oli vielä sitä vailla eli oli se siellä vasta valmistumaisillaan. Yhdeksästä maakuntaneuvostosta on kahdeksan pannut sen toimeen. V. 1896 nostettiin kysymys parlamentissa eli kansaneduskunnassa: täällä hyväksyi ensin toinen kamari eli varsinainen edistyksen edustaja toimenpiteen, mutta ensimmäinen kamari jarrutti ja kun hallitus pyhästi lupasi panna järjestelmän toimeen muutamilla aloilla, tyytyi toinenkin kamari lopullisessa äänestyksessään tähän sitoumukseen. Hallitus onkin luvatuilla aloilla määrännyt minimipalkan siten, että urakoitsijoitten täytyy maksaa valtion töissä työväelle paikkakunnan tavalliset hinnat, jotka edeltäpäin asianomaisten toimesta määrätään urakoitsijain tiedoiksi. Että päästiin näinkin pitkälle, on suureksi osaksi luettava työministeri A. Nyssens'in ansioksi — saman miehen, joka välittävällä toimellaan sai aikaan nykyisen belgialaisen äänestysjärjestelmän valtiollisella alalla. Mutta häneen on taas vaikuttanut sosialistien kasvava voima Belgiassa ja järjestetyn työväestön, varsinkin mahtavan kirjaltajaliiton ponnistukset, mutta ehkä vielä enemmän se seikka, että hänen omien puoluelaisten, klerikaalien eli katolilaisten kesken on syntynyt lahko, kristillis-sosiaalinen puolueryhmä (abbé Daens'in johdolla), joka monessa suhteessa asettuu sosialistien kannalle vapaamielisiä eli varsinaisia pääoman enimmäkseen vapaamielisiä edustajia vastaan. Monet äänestykset ovat nimittäin ilmeisesti osoittaneet, että Belgian vapaamieliset ovat ennen muita kultaisen vasikan palvelijoita.
Kaksi järjestelmää on pääasiallisesti käytännössä minimipalkan suhteen: joko määräävät kunnan tahi maakunnan viralliset asianomaiset itse minimipalkan edeltäpäin ja tämä määräys on ehdottomasti urakoitsijain hyväksyttävä urakkapyynnössään tahi saavat urakoitsijat ehdottaa tarjousta tehdessään minimipalkan suuruuden, jota viranomaiset sitte ottavat harkitakseen ja verratakseen paikkakunnalla käyvään keskipalkkaan. Jälkimäisessä tapauksessa — ja kahdeksasta maakunnasta on ainoastaan kaksi sen hyväksynyt — on aina se hankaluus olemassa, että täytyy joka tarjouksessa verrata ehdotetun minimipalkan suuruus koko urakkasummaan ja tämä tulos vielä kaikkiin muihin samalla tavalla laskettuihin urakkasummiin; sen ohessa on tietysti aina vielä lisäksi katsottava, että urakoitsijain tarjoama minimipalkka ei ole käypää keskipalkkaa vähempi. Tämä järjestelmä on siis joutavan monimutkainen. Mutta kun viranomaiset määräävät käyvän keskipalkan mukaan minimipalkan suorastaan edeltäpäin, ei tarvitse muuta kuin keskenänsä verrata eri urakkatarjouksia: tavallisesti voi silloin ilman pitemmittä mutkitta antaa etusijan sille, joka tekee työn halvimmasta summasta.
Belgian määräykset urakkakontrahdeissa sisältävät sitä paitse vielä useampia muita määräyksiä työväen hyväksi, jotka ovat yhteydessä minimipalkan kanssa. Niin säädetään useasti, kuinka monta oppilasta (alle 20 v.) ja vanhaa tahi raihnaista työntekijää täysikuntoisten lukuun katsoen urakoitsija saapi pitää työssä ja kuinka suuri heidän vähin työpalkkansa on oleva. Asianomaiset voivat valvoa palkan maksamista, joka yleensä on tapahtuva joka viikko. Urakoitsijan tulee myös pitää luettelo kaikista työntekijöistään ja näiden palkoista ja viikottain allekirjoituksenaan todistaa nämä listat oikeiksi. Urakoitsija on vastuunalainen alaurakoitsijain toimista, siis myöskin siitä, enä hekin noudattavat minimipalkan määräyksiä. Hänen täytyy niinikään pitää ilmoitus näistä julkinaulattuna tehtaassa eli työmaalla siinä paikassa, joka viranomaisten puolelta osoitetaan. Monasti on erityisesti neuvottu, miten työntekijät urakoitsijain tietämättä voivat esiintuoda valituksensa. Jos urakoitsija ei noudata annettuja määräyksiä minimipalkasta, saavat he sakkoa tavallisesti 5 mk. joka työntekijää kohti päivässä. Vielä on urakkakontrahtia koskevissa säännöksissä eri määräyksiä työpäivän pituudesta, yö- ja sunnuntaityöstä, ylityön korvaamisesta, vakuuttamisesta tapaturman varalle, työkuntoisuudesta ja raittiudesta, mutta koska tämä ei koske kysymystä alimmasta työpalkasta, ainakaan ei suoranaisesti, jätän minä nämä seikat sikseen.
Tulokset minimipalkan säätämisestä Belgiassa ovat olleet hyviä. Kaikki maakuntien ja kaupunkikuntien asianomaiset vakuuttavat melkein poikkeuksetta, ett'ei muutos ole tuottanut mitään taloudellista vahinkoa ja ettei työntekijäin eikä työnantajienkaan puolelta ole kuulunut mitään sanottavia valituksia. Tämä voi ensi silmäyksellä näyttää kummalliselta, mutta kunnolliset urakoitsijat arvelevat, että he juuri minimipalkan kautta pääsevät semmoisista kilpailijoista, jotka voivat painaa urakkasumman kovin alhaiseksi ainoastaan polkemalla suunnattomasti työväen palkkoja. —
Hollannissa tuli kysymys minimipalkasta ensi kerran esille pääkaupungin Amsterdamin kunnallisneuvostossa v. 1891. Seuraavana vuonna ehdotti maistraatti, ett'ei asia antaisi aihetta mihinkään toimenpiteeseen. Mutta tähän ehdotukseen ei kunnallisneuvosto suostunut, vaan antoi asian käsiteltäväksi eräälle valiokunnalle. Alkupuolella vuotta 1894 hyväksyi neuvosto valiokunnan ehdotuksen vähimmästä palkasta sille työväestölle, jota se käyttää joko suorastaan tahi urakoitsijain kautta. Minimipalkka on määrätty erikseen täysikykyisille työntekijöille ja erikseen apulaisille ja senkaltaisille. Vähennystä tässä minimipalkassa voi sitä paitse viranomaisten suostumuksella tulla kysymykseen urakoitsijan vakinaisessa työssä oleville sekä vanhoille ja heikoille työntekijöille. Muuten ei saa olla enemmän kuin 20 % työntekijöistä alla 23 ikävuoden, alla 14 ei yhtään. Palkka on maksettava työntekijälle itselle joka perjantai ja kunta voi, jos tahtoo, valvoa palkan maksoa. Kuten Belgiassa, ovat täälläkin urakoitsijat vastuunalaiset minimipalkan määräyksistä, jos antavat työn eli osan siitä muille urakoitsijoille. Ilmoitus näistä säädöksistä on naulattava kaikkien nähtäväksi työpaikalle ja seikkaperäinen luettelo työssä käytetyistä työntekijöistä ja niille maksetuista palkoista pidettävä — sakkojen uhalla. Kappaletyö on kyllä sallittu, mutta jos huomataan, että sen kautta työtä ei kunnollisesti tehdä tahi että se liioin ponnistaa työväen voimia tahi että työväki sillä tavoin saa suhteellisesti vähemmän palkan kuin päivätyön nojalla (joka kuten tunnettu yleensä on kappaletyön seuraus) voivat viranomaiset sitä kieltää. Työpäivän pituudesta, sunnuntaityöstä ja ylityöstä on erikseen säädetty. Amsterdamin kunnallisneuvosto määräsi v. 1894, että urakoitsijain tuli tehdä kahdenlaiset tarjoukset, toinen yllämainittujen määräysten perusteella minimipalkasta ja toinen ilman niitä entiseen tapaan. Puolen vuoden kuluessa 1894 v:n alusta sen keskivaiheille teki keskimääräinen summa kaikista tarjouksista uusien määräyksien kanssa minimipalkasta y. m. 400,404 holl. floriinia (1 fl. — 2,10 mk.) ja alimmista tarjouksista 362,599, ilman niitä 391,903 ja 358,081. Tästä selviää, että ero kaikkien tarjousten keskimääräisten summien välillä ilman uusia määräyksiä ja niiden kanssa ei ole kuin 2,17 % ja alimpien tarjousten välillä ainoastaan 1,26 %, mutta ero keskimääräisen summan ja alimman tarjouksen välillä kummassakin tapauksessa on sitä vastoin 10,5 % ja 9,5 %. Tämä tulos näyttää ensin sangen hämmästyttävältä, mutta sen syyt selviävät erään hollantilaisen asiantuntijan lausunnosta: »meillä on kokemus siitä, että suuri osa urakoitsijoista antaa vaan yhden ainoan todellisen arvonumeron ja että useammissa tapauksissa vaihtoehtoinen summa on enemmän tai vähemmän näennäinen. Ne (urakoitsijat), jotka ovat rajoitusten puolella, eivät useasti tee mitään eroitusta molempien summien välillä; ne, jotka vastustavat niitä liiottelevat tavallisesti tuota eroitusta». Samanlainen kokemus on myös eräästä belgialaisesta maakunnasta, Länsi-Flandern'ista, jossa se v. 1895 pantiin käytäntöön. Mutta yleensä ovat urakoitsijat Hollannissakin, kuten Belgiassa muutokseen tyytyväistä.
Ehdotus minimipalkasta on hyväksytty useammissa muissakin Hollannin kaupungeissa ja Frislandin maakuntasäätyjen toimeenpaneva valiokunta on niinikään siihen suostunut. Säännökset ovat yleensä samat kuin Amsterdamissa. Erittäin ansaitsee huomiota, että Sneckin kaupungin viranomaiset ovat säätäneet maksettavaksi 51⁄2 tunnin päiväpalkan viikon kuluessa, jos urakoitsijan toimesta tai huolimattomuudesta tahi luonnonvoimien (»force majeure») kautta työ osaksi tahi tykkänään seisahtuu. — Hollannissa kysymys minimipalkasta kuntien töissä on ehkä tärkeämpi kuin muualla, koska täällä kunnat yleensä suorittavat nuo suuret satama- ja kanavatyöt, jotka Hollannissa tulevat suuressa määrin kysymykseen.
Kuntien ponnistukset minimipalkan suhteen ovat vaikuttaneet yksityisiinkin liikkeisiin. Suurin osa urakoitsijoista yksityisissä yrityksissä suostui jo v. 1894 vähimmän työpalkan vaatimuksiin, mutta, kun eivät kaikki antaneet perää, syntyi yleinen työlakko rakennustöitten alalla, joka melkein täydelleen onnistui. Vihdoin ehdoitettiin Hollannin parlamentissakin v. 1895, että valtionkin töissä vähin työpalkka (ja pisin työpäivä) määrättäisiin, mutta tämä ehdotus hylättiin 36 äänellä 36 vastaan. —
Englanti on, kuten tunnettu, tehnyt suuremmoisia ponnistuksia työväen hyväksi. Varsinkin ovat ammattiyhdistykset (trade unions) ja kuntien hallitukset tässä suhteessa käyneet etunenässä ja puuttuneet vähimmän työpalkan kysymykseenkin. Ensimmäisen rynnäkön teki v. 1884 Lontoon kirjaltajaliiton sihteeri Drummond, joka erään kirjapainourakan johdosta vaati riittävää minimipalkkaa työväelle. Asia tuli nyt usein julkisesti esille. Monta epäkohtaa työpalkkojen suhteen huomattiin. Muun muassa oli Lontoon kouluneuvosto (School Board) v. 1886 tehnyt sopimuksen erään liikkeen kanssa, joka maksoi hyvin alhaisia palkkoja työväelleen. Ammattiyhdistysten keskusneuvosto (Trade Council) teki kyllä muistutuksia, mutta turhaan. Vaan kun eräs sen jäsenistä, Cook ja tuo nykyinen englantilaisten teofoosien johtaja rouva Annie Besant, silloin hyvin innokas kasvatuksen harrastaja, ja kristillinen sosialisti, Stewart Headlam, valtiokirkon piispojen kauhistus v. 1888 valittiin kouluneuvostoon, alkoi uusi aika. V. 1898 päätti neuvosto kirjapainotöitten suhteen, että ainoastaan ne urakoitsijat saisivat siltä työtä, jotka kirjallisesti sitoutuivat maksamaan työväellensä ammatissa säännölliseksi tunnustetun palkan (the minimum standard rate of wages) Joku kuukausi sen perästä sääsi Lontoon kaupungin valtuusto (county council) yhtäläisen määräyksen ja v. 1898 oli jo 112 terveyslautakuntaa (»Urban sanitary District»), joilla on paljon urakkatöitä toimitettavana kaupunkien puhtaanapidon suhteen, yhtynyt samanlaiseen toimenpiteeseen (30 maksoi ammattiyhdistysten palkat). Tähän tulokseen vaikutti suuressa määrässä eräs »ylähuoneen» (kansanedustuksen ensimmäisen kamarin) toimittama tutkimus nälkäpalkoista »hikoilemisjärjestelmän» johdosta. Mutta Englannin ammattiyhdistykset rupesivat myöskin asian hyväksi puuhaamaan. Dundeessa v. 1889 kokoontunut ammattiyhdistysten yleinen kokous päätti, että yhdistysten tulisi käyttää kaikki vaikutusvaltansa, jotta kunnallishallitukset ja muut virastot vaatisivat yleisiä töitä annettaessa teettäviksi takeita minimipalkasta, s. o. paikkakunnalla tavallisesta työpalkasta; ammattiyhdistysten parlamentarisen valiokunnan pitäisi sitä paitse koettaa saada samat määräykset valtion töitä koskeviin urakkavälikirjoihin. Seuraavana vuonna pidettiin ammattiyhdistysten yleinen kokous Liverpoolin kaupungissa, jossa tuo epäselvä määräys työpalkasta tarkemmin muodostettiin ammattiyhdistysten säätämäksi paikkakunnan työpalkaksi (fair wages) ja useammat hallintovirastot rupesivat tätä vaalimusta noudattamaan, muun muassa John Burns'in ehdotuksesta Lontoon valtuusto v. 1892. Valtuusto toimittaa listan, joka pannaan julkisesti nähtäväksi ja jonka neljässä sarekkeessa on mainittu ammatti, palkkamäärä, päivätuntien luku ja palkka ylityöstä — kaikki ammattiyhdistysten ehdotuksia noudattamalla. Näitten määräysten mukaan maksaa valtuusto suorastaan työväellensä ja niiden mukaan, jommoisia ne ovat urakkatarjousta tehdessä, täytyy urakoitsijankin esittää tarjouksensa; muuten ei häntä oteta lukuun. Mutta listan määräykset voivat muuttua, jos ammattiyhdistykset sopivat siitä ja urakoitsijan tulee noudattaa näitä. Urakoitsija on myös velvollinen pitämään tarkkaa kirjaa maksetuista työpalkoista eikä saa ilman asianomaisten suostumuksetta antaa osaakaan urakasta muille — kaikesta tästä on määrätty melkoisia sakkoja, jos rikkominen tapahtuu. Koko suuri joukko kuntia Englannissa on seurannut Lontoon, pääkaupungin esimerkkiä. Ja kun urakoitsijat minimipalkan tappamiseksi ylenmäärin korottivat urakkasummansa, rupesivat kunnat ottamaan yleiset työt omaan huostaansa, s. o. suorittamaan ne ilman välikäsiä eli urakoitsijoita ja Lontoossa perustettiin tätä varten erityinen työtoimisto (Work Department). Tämä toimenpide tietysti on ollut suoraksi voitoksi veronmaksajille, kuten lukuisat esimerkit kumoamattomilla numeroillaan osoittavat: urakoitsijain siihenastinen voitto on nyt luonnollisesti tullut edellisten hyväksi, koska yleiset työt eivät enää ole maksaneet niin paljon kuin ennen. Eräs puolueeton parlamentin tutkijakunta, joka urakoitsijain hyökkäysten johdosta sai asian tutkittavaksi, lausui sen takia v. 1897, että yleisten töitten suoranainen toimittaminen kaupungin puolesta omien virkailijain johdolla on sekä »toivottava että hyödyllinen.»
V. 1891 nostettiin kysymys alimmasta työpalkasta kansan eduskunnassa. Tämä tekikin yleisin sanoin päätöksen, että »valtion tulee tehdä kaikki, mitä se voi turvataksensa semmoisten palkkojen maksamista, jotka yleisesti katsotaan tavallisiksi joka ammatissa». valtionkin töissä sai nyt minimipalkka yhä enemmän sijaa ja jotenkin seikkaperäisiä määräyksiä löytyy niitäkin varten, jotka tahtovat urakalle ottaa valtion töitä. Sen lisäksi asetti vielä eduskunta v. 1896 kaksi valiokuntaa, joiden tuli tutkia, missä määrin 1891 v. päätös oli pantu käytäntöön ja millä menestyksellä. Valiokunnat todistivat puolestansa, että päätös oli vaikuttanut hyvää, myöskin yksityiseen yritteliäisyyteen ja ehdottivat muutamia pienempiä parannuksia, muun muassa olisi suurempaan yhtäläisyyteen urakkasopimusten kaavan suhteen pyrittävä eikä saisi mitään eroitusta tehdä ammattiyhdistykseen kuuluvan ja sen ulkopuolella olevan työntekijän välillä. —
Ranskassa on varsinkin Pariisin kaupunki koettanut saada minimipalkka-aatteen, mikäli mahdollista tunnustetuksi. Jo v:na 1872 määräsi sen kunnallisneuvosto, että luettelo Pariisin työpalkoista olisi julaistava ja ajottain tarkastettuna ja korjattava. Tämän toimenpiteen johdosta nousivat työpalkat yleisesti, myös yksityisissä yrityksissä, koska Pariisin työväestö piti kunnian asiana pyrkiä luettelon palkkamääräyksiin. Työnantajat rupesivat sen takia ankaraan taisteluun luettelon julkaisemista vastaan: toiselta puolen päätti taas kunnallisneuvosto, jossa radikaalit ja sosialistit ovat suurena enemmistönä, v. 1887 sosialisti Vaillant'in ehdotuksesta, että ainoastaan ne urakoitsijat saisivat työtä kaupungilta, jotka maksoivat luettelossa määrätyt palkat. Erään vanhan asetuksen mukaan vuodelta 1837 kieltäytyi kuitenkin hallitus vahvistamasta tätä päätöstä. Mutta kun kunnallisneuvoston valtuutetut eivät tulleet kokoukseen, jossa urakoista päätettiin ja päätökset muuten eivät olleet laillisia, täytyi järjestää asiat niin, että ainoastaan ne urakoitsijat otettiin huomioon, jotka lupasivat maksaa vaaditun palkkamäärän. Mitään laillisesti sitovaa lupausten täyttämisen suhteen ei heiltä voinut vaatia — sen takia ehdottivat useammat sosialistit v:na 1888 kunnallisneuvostossa, että muistettaisiin entinen päätös muun muassa työpalkkaluettolosta ja niin tehtiinkin. Mutta hallitus oli yhtä itsepäinen: se ei vahvistanut tätä päätöstä enemmän kuin edellistäkään. Sitä vastoin on neuvosto esteettömästi voinut määrätä työväelle, jota se suorastaan ilman välikäsiä käyttää, 5 mk:n minimipalkan eli oikeammin 150 mk. kuukauspalkan 25 työpäivästä; palkkaa ei vähennetä sotaharjoitusten, todistetun sairauden ja vuosittain 10 päivää käsittävän joutoajan kestäessä. Aate vähimmästä työpalkasta on jo levinnyt muuallakin Ranskassa ja ehdotuksia on tehty kansaneduskunnassa, jotka tarkoittavat tuon yllämainitun hallitukselle annetun kieltovallan poistamista. —
Sveitsissä ovat useammat kunnat määränneet minimipalkkoja joko suorastaan tahi urakoitsijain välityksellä käytetylle työväelleen. Nämä palkat ovat yleensä suuremmat kuin ne, jotka yksityisten yrityksissä saadaan ja vaihtelevat melkein yksinomaan 4 mk. välillä. Zürich astui ensin tätä uraa v. 1893, sitten ovat seuranneet Winterthur, Biel, Lausanne, Bern ja Luzern. Lausanne'ssa maksetaan palkka työvuoden perästä kaupungin palveluksessa eläkkeen muodossa kaupungissa asuville täysinpalvelleille työntekijöille 2,50 markalla ja ulkopuolella kaupunkia asuville 1,50 markalla. —
Saksankin on ajan henki temmanut mukaansa vähimmän työpalkan alalla. Tulokset eivät kuitenkaan ole suuria; ehdotuksien yli on tuskin päästy. Muutamissa paikoin, esim. Braunschweig'issä on vaadittu, että urakoitsija itse tarjousta tehdessään ilmoittaa palkkamäärät, Karlsruhessa suljetaan kaikki ne liikkeet pois kaupungin urakoista, jotka tiettävästi maksavat nälkäpalkkoja työväelleen, ainoastaan Leipzigissä on säädetty tahi ainakin säädettäväksi valtuuston puolelta ehdotettu, että vaan ne urakoitsijat tulisivat kysymykseen kaupungin urakkatöissä, jotka maksavat työväelle työnantajien ja työntekijäin kesken sovitun palkan. Tätä varten on erityinen palkkavaliokunta asetettu. —
Ei ole epäilemistäkään, että kysymys vähimmästä työpalkasta valtion ja kunnan töissä saapi yhä enemmän kannatusta eri maissa, varsinkin jos työväki itse pontevasti rupeaa asiaa ajamaan. Sillä niinkuin jo monasti on huomautettu, on koko kansan aineellinen hyvin vointi välttämätön ehto kaikelle edistykselle muilla aloilla ja korkeampi työpalkka on taas tämän aineellisen kohoamisen paras edistäjä.
Ja sangen tähdellinen asia on, että valtio ja kunta tässä suhteessa näyttävät hyvän esimerkin — semmoinen vaikuttaa, kuten kokemus on osoittanut, mahtavasti yksityiseenkin yritteliäisyyteen ja yksityisiin liikkeisiin. Mutta luonnollisesti tulee joka kysymys työpalkkojen korottamisesta enemmän kuin mikään muu toimenpide kohtaamaan paljon ja sitkeätä vastarintaa.
Tunnettu englantilainen taloustieteilijä Malthus on väittänyt, että ravintoaineet eivät riitä ihmiskunnalle, jos väestön lisäys tapahtuu samassa määrässä kuin tähän asti. Sen kautta ei voi syntyä muuta kuin kurjuutta ja todellisuudessa on muka kurjuus maailmassa juuri tästä saanut alkunsa. Jos ihmiset avioliitossa siittävät kovin paljon lapsia, eivät varat riitä niiden kaikkien elättämiseen — paitse varakkaissa perheissä, joita on suhteellisesti vähän —; jos taas ihmiset eivät solmi avioliittoja ja siittävät lapsia ulkopuolella avioliittoa, syntyy kurjuutta varsinkin naisille. Ei siis ole muuta neuvoa kuin ehdottaa »prudential restraint» sekä avioliitossa että sen ulkopuolella sukuvietin tyydyttämisessä. Mutta koska useampien mielestä tämmöinen vaatimus, ainakin nykyään on laskettava hurskaitten unelmien joukkoon, on n. k. uusi maltusianismi sitä mieltä, että sukupuolivietin tyydyttämistä ei ole estettävä, vaan ainoastaan keinotekoisella tavalla — ja semmoisia, viattomiakin keinoja löytyy kyllä — ovat seuraukset sukupuolten yhtymisestä vältettävät. Tämä olisi tehlävä koko ihmiskunnan onnen kartuttamiseksi, välttämättömän kurjuuden estämiseksi, koska sukupuolivietti on luonnollinen asia, vaikka ei sen takia kuitenkaan sovi saattaa viattomia lapsia kurjuuteen.
Mutta koko Malthuksen väite ei perustuksiltaan pidä paikkaansa. Vaikea on tosin välttää kurjuutta useammissa maissa, mutta kyllä sittenkin vielä tämän maapallon päällä löytyy ravintoaineita koko nykyiselle ihmiskunnalle ja pitkiä aikoja eteenpäinkin, sen on Fr. Engels muitten ohessa todistanut. Muissa maissa on peltomaata viljeltäväksi yltä kyllin, jos kurjuus uhkaa kotimaassa. Ja näin on siirtolaisuus ensi kädessä syntynyt. Poliittiset olosuhteet ovat myöskin jo ammoisista ajoista saakka ajaneet suuria ihmislaumoja kaukaa isänmaastaan: foiniikialaiset ja viikingit lähtivät tästä syystä muille maille uusia koteja hakemaan. Mutta tämä syy on kuitenkin melkein aina sama kuin edellinen, sillä n. s. politiikka ei oikeastaan silloin tee muuta kuin syrjäyttää jonkun kansanluokan jäsenet taloudellisista syistä — vaikka nämä piilevät syvemmällä — ja niin tekee toinen kansakuntakin, kun se toista sortaa, tahi ainakin hallitseva kansanaines tuossa toisessa kansassa. Joskus voi myöskin siirtymiseen maasta toiseen olla syynä aivan yksityiset seikat: suuri runoilija Franzén ainakin vakuuttaa, että hänen siirtymisensä Ruotsiin johtui »satunnaisista olosuhteista ja persoonallisista yhdyssiteistä», se ehkä tapahtui pääasiallisesti, kuten Fr. Cygnaeus arvelee, hänen toisen ruotsalaisen vaimonsa, Choraeus'en lesken, Sofia Wester'in vaikutuksesta, jolla oli paljon omaisia Ruotsissa.
Onko siirtyminen toisesta maasta toiseen oikeutettu? Vastaus sisältyy jo melkein edelliseen esitykseen.
Ei kukaan ole velvollinen nälkää nähdä eikä ääretöntä kurjuutta. Jos ei hän voi omassa maassaan saada jotakuinkin toimeentuloansa, on hän oikeutettu muuttamaan toiseen, samoin jos häntä valtiollisesti vainotaan. Ei se edes useimmissa tapauksissa ole hänen oma syynsäkään, että hänen täytyy siirtyä toiseen maahan oman kansansa keskuudesta. Syy siihen on useimmiten toisilla. Äsken julkaisi kuuluisa Göttingen'in lääketieteen prof. Ebstein kirjoituksen, jossa hän näytti toteen, että kaikki varokeinot tautien ehkäisemiseksi varsinaisissa kaupungeissa ovat turhia, ellei tarkasti pidetä lukua siitä, että kaupunkien läheiset ympäristöt saavat paremman terveydenhoidon. Ja turhaa on ehkäistä maalaisväestön muuttoa kaupunkeihin, ellei hankita parempia elämänehtoja tälle maalaisväestölle. Siirtolaisuus riippuu aivan samanlaisista edellytyksistä. Sitä ei voi mikään mahti maailmassa pysähyttää, niin kauan kun ei kotimaassa valtiollisia ja taloudellisia oloja niin muuteta, että eläminen siinä tuntuu kansalle todelliselta elämiseltä. Kaikki elämisen ehdot ovat kohotettavat ja parannettavat. Tulee luoda semmoiset olot, että ihmiset omassa synnyinmaassaan viihtyvät, etupäässä etteivät tarvitse nähdä viheliäisintä kurjuutta. Katkeralta muuten tuntuu siellä olo, kun esim. saapi nähdä, miten vaimo, lapset, siskot, vanhemmat nääntyvät puutteeseen eikä siihen voi mitään tehdä tahi jos näitä tahi kysymyksessä olevaa henkilöä muuten sietämättömästi sorretaan tai vainotaan.
Tältä kannalta on siirtolaisuus ennen kaikkea arvosteltava. Mutta asialla on toinenkin puoli. Ihminen ei ole yksinäinen olento maan päällä, vaan hän on kasvanut jonkun yhteisön keskuudessa, jolta hän on saanut paljon vastaanottaa ja jolle hän myös on paljon velkaa. Ihminen on, kuten jo muinainen suuri filosoofi Aristoteles väitti, yhteiskunnallinen olento. Hän ei saa ilman pakottavia syitä luopua siitä yhteisöstä, jolle hän on velkaa. Jos äitini on minun tarpeessa ja minä voin häntä auttaa, en minä saa häntä jättää oman onnensa nojaan. Voihan sekin yhteisö, jossa minä olen kasvanut, minna tarvita sen tähden, että se on ahdinkotilassa; silloin en saa, jos toimeentuloni ei ole vallan kurja, jättää sitä avuttani, vaan jäsenenä yhteisössä tulee minun voimieni mukaan sitä auttaa pysymättä paikallani. Sillä onhan sekin mahdollista, että jos minä uskollisesti jään paikalleni, olot vielä muuttuvat ja että minäkin puolestani kun lopputili tehdään, toisinaan olen voinut vaikuttaa tähän lopputulokseen.
Ei mikään sana Juhana Vilh. Snellmanilta ole niin syvälle painunut mieleeni kuin hänen väitteensä, ettei milloinkaan olot ole niin ahtaita, ettei ihmisellä olisi sijaa hyödylliselle toiminnalle. Se, joka ei vaan elä omaa itseänsä varten, vaan etupäässä muuten ihmisten hyväksi, hänellä on aina tämmöinen sija, tämmöinen mahdollisuus, elleivät ulkonaiset olot ole käyneet varsin tukaliksi. Vasta silloin voi ja saa hän siirtyä.
Tähän tulee vielä yksi asia lisäksi. Monasti eivät nuo uudet olot tarjoakaan niitä etuja kuin on luultu niiden tarjoavan. Ennen kuin siirtyy, täytyy tarkoin punnita, mitä varmaa hyötyä voipi siirtymisestä saada. Ainoastaan epäviisas ihminen ja onnen onkija heittäytyy aivan uusiin ja tuntemattomiin oloihin, voimatta laskea mitään varmaa hyväksensä.
Ylipäänsä ovat siirtymisen syyt in casu punnittavat s. o. jokainen tapaus erikseen arvosteltava yllä mainittujen periaatteiden mukaan. Me emme ole oikeutettuja laskemaan mitään tuomiota toisen tai toisen siirtymisestä ennen kuin tunnemme hänen vaikuttimensa perinpohjin. Ja perinpohjin me harvoin opimme niitä tuntemaan. Yleensä hyödyttää ihminen ihmiskuntaa kokonaisuutena — joka on yksityisen ihmisen korkein tarkoitusperä — sillä että hän omantuntonsa mukaan niin hyvin kuin voi täyttää velvollisuutensa niitä yhteisöjä kohtaan, joita hän seisoo lähempänä, mutta joskus saavuttaa hän epäilemättä tämän päämäärän paremmin vieraassa maassa. Ja monasti, sangen monasti voi hän tässä vieraassa maassa hyödyttää entisiä läheisiä yhteisöjäkin paremmin, kuin näiden keskuudessa. Jos näin asian laita on, ei tämmöinen siirtolainen ole siirtynyt pois itsekkäisistä syistä muille maille, vaan jalommista vaikuttimista, samoinkuin toiset kantavat edesvastauksen siitä, että hän on siirtynyt riittämättömän toimeentulon takia, jos hän muutoin olisi langennut viheliäisyyteen ja kurjuuteen. Tässä tapauksessa ovat yhteiskunnalliset olot, taloudelliset tai valtiolliset (joka oikeastaan on sama asia) huonot, huonot sen takia, että muut kansankerrokset ovat anastaneet itsellensä liian paljon toisten kustannuksella. Ja tämmöiset olot ovat ehdottomasti korjattavat. Silloin vasta supistuvat siirtymiset toisesta maasta toiseen melkein mitättömiksi.
Erinomainen runoilija, erinomainen taiteilija ja vielä lisäksi hehkuva, vilpitön ja käytännöllisesti toimiva sosialisti (un poète accompli, un artisan accompli et encore en outre, un ardent sincère et pratiquant socialist) — näin arvostelee tunnettu belgialainen taiteilija Henry Van de Velde William Morrista. Ja Liebknecht lisää: he was a man, hän oli todellinen mies, joka tuuma hänestä oli mies. Morris oli, kuten Sidney Webb on suoraan lansunut, yleisen käsityksen mukaan »suurin mies, minkä sosialistinen liike Englannissa on synnyttänyt.»
William Morris syntyi v. 1834 Walthamstow'issa Englannissa, vähän matkaa Lontoosta. Isä oli kauppias. Koulusta lähti hän v. 1852 Oxfordin yliopistoon opintoja jatkamaan ja yliopistosta lähdettyään v. 1856 kävi hän oppia erään arkkitehdin luona samassa kaupungissa. Oikeastaan oli hän aikonut papiksi, mutta kutsumus vei hänet aivan toisille urille. Taiteen ja runouden palvelukseen vetivät hänet Burne-Jones (lue: Börndjoons) ja Swin-Burne, edellinen taidemaalari, jälkimäinen runoilija, kumpikin myöhemmin alallansa sangen kuuluisia. Sitte liittyi hän Ruskinin perustamaan n. s. prerafaeliittisen oppikoulun miehiin, Rosetti'in Madox Brown'iin, Hunt'iin, Millais'een, jotka kunnialla ovat edustaneet Englannin maalaustaidetta viime vuosisadalla, vaikka heidän prerafaeliittinen koulunsa olikin yksipuolinen ja heidän tekniikkinsä osaksi puutteellinen.
Jo yliopistoaikanansa kirjoitti Morris runoja. Niistä lausui D. G. Rosetti, itse etevä runoilija, että ne olivat erittäin ihania. Hänen lempikirjailijansa olivat Scott, jonka kaikki teokset hän jo seitsenvuotiaana oli lukenui, Browning ja Tennyson. Ja Morrisen runoilijamaine kohosi vihdoin niin korkealle, että hän Tennysonin kuoleman perästä v. 1892 olisi julistettu viralliseksi poeta laureatus'eksi, ellei hän sitä ennen olisi kääntynyt julkisesti sosialismin oppiin. Prof. Schulze-Gaevernitz, joka on kirjoittanut laajan teoksen »Zum sozialen Frieden» Englannin sosiaalisista oloista väittää (m. t. II, 134), että Morris »näkyy olevan ensimmäinen todellinen runoilija, jonka sosialismi on eloon herättänyt» ja tunnettu kirjailija W. Th. Stead, »Maiden tribute to moderne Babylon» ja »If Christ came to Chicago» teosten kuuluisa sepittäjä, kutsuu häntä »yhdeksi meidän nykyaikamme suurimmista, ellei suurimmaksi runoilijaksemme». V. 1868 ilmestyi hänen runokokoelmansa »The earthly paradise» (maallinen paratiisi). Tämä teos etupäässä perusti hänen runoilijamaineensa. Sen syvästä vaikutuksesta kertoo Stead liikuttavan tapauksen. Eräs nuori työmies, jolla ei ollut enempää kuin kuusi kuukautta elämästä jälellä — hivuttava tauti kun jo kuolettavasti oli ruhjonut häntä — otettiin hoidettavaksi erään hyväntekeväisyysseuran sairaalaan. Elämänsä viimeisiä päiviä varten hän vaan pyysi yhden kappaleen Morris'en »maallista paratiisia», jota hän jo terveytensä aikana hiukan oli lukenut. Hän tyytyisi tähän kirjaan eikä hänellä ollut muita toivomuksia ennen lähtöänsä elämästä. Ja lämpimin sanoin kiitti sitten hänen sisarensa kuolleen veljensä puolesta kirjan antajaa siitä suuresta lohdutuksesta, jolla hän tämän kirjan kautta oli sulostuttanut hänen veli-vainajansa viimeisiä hetkiä.
Morris oli romantikko ennen kaikkea — kuten Ruskin, jonka jälkiä hän kulki. Hän ihaili etenkin keskiajan gotiikkia; tätä taidetta, joka esiintyy niin mahtavana noissa suuremmoisissa katedraaleissa eli kirkonrakennuksissa, kutsuu hän kirjoituksessaan »feodaalinen Englanti» »ihmishengen ja ihmiskäden suloisimmaksi, loistavimmaksi ja iloisimmaksi tuotteeksi» ja samanaikaisesta Chaucer'in runoista lausuu hän, että »ken ei tästä runoudesta tule liikutetuksi, se ei ymmärrä mitään todellisen runouden luonteesta ja tarkoituksesta». Mutta tämän ohessa oli Morris myöskin klassillisen muinaisuuden suuri ihailija: hän on kääntänyt sekä Bergelion Aeneiidin että Homeeron Odyssean Englannin kielelle ja »Maallisessa paratiisissa» on suuri osa taruja otettu klassillisesta muinaisuudesta. »Maallisen paratiisin» kertomukset ovat puetut samaan muotoon ja ulkoasuun kuin Chaucerin ja Byronin »tales» ja romanssit, ja säkeitten musikaalinen sointu on aivan erinomainen. Mutta runollinen lento, kuvien viehättävä kauneus ja tunteitten valtava voima herättävät niinikään lukijassa ihailua. Koko tuoksu häviää melkein, jos rupeaa kertomuksen sisällöstä selkoa tekemään. Ainoastaan pari esimerkkiä. »Atalantan kilpajuoksussa» — kreikkalaisessa tarussa kerrotaan, mitenkä Milanion metsästysretkellään Arkadian salomailla sattumalta tuli kuningas Schoeneusen kaupunkiin. Kansa juoksi kaduilla erästä aukeata paikkaa kohti, jossa kuningas Schoeneus istui korkealla valtaistuimella. Hänen edessään seisoi kaksi kilpajuoksijaa, toinen solakka, kaunis nuorukainen, toinen oli ihana, kovin ihana tyttö. Torventoitotusta kuului: molemmat kiitivät yhtaikaa ulos, nuorukainen ehti vähän edelle ja kansa riemuitsi. Mutta tyttö ponnisti voimiaan, tuulen nopeudella lensi hän pojan ohitse ja pääsikin ennen perille. Torvi soi toisen kerran ja luoden surullisen katseen tyttöön polvistui nuorukainen pyövelin eteen. Haudan hiljaisuus vallitsi. Poika käänsi vielä masentuneena kalpeat kasvonsa tyttöä kohti, sitte — pyöveli teki tehtävänsä. Milanion sai kohta kuulla selityksen. Kuningas ei huolinut tyttäristä ja sen takia käski hän viedä Atalantan, kun tämä syntyy erämaahan villien petojen raadeltavaksi. Mutta nämä olivatkin sääliväisempiä kuin oma isä. Eräs emäkarhu otti imettääksensä tyttöä, joka kasvoi suureksi ja kauniiksi, mutta miehiä hän vihasi, koska semmoinen oli häntä pahoin pidellyt. Sattumalta hän taas tuli kuninkaallisen isän luo. Siellä hän nyt teki sen jyrkän päätöksen, ettei hän naisi ketään miestä, ellei tämä voittaisi häntä kilpajuoksussa: siinä tyttö nimittäin oli aivan mainio, mutta jotta halu miehistä lähtisi, pitäisi jokaisen kosijan ennen kilpailua pyhästi suostua kuolemantuomioon, ellei voittaisi. Kertoja neuvoi Milanion hakemaan tyttöä muualta, sillä Atalanta oli kuoleman kanssa liitossa. Mutta turhaan. Milanion oli hänkin rakastunut tyttöön ja »rakkaus on hyvin itsepäinen eikä sitä voi ohjata enemmän kuin tuulta ja aaltoja.» Ja vaikka useammat nuorukaiset jo olivat kuolleet Atalantan takia, tahtoi Milanion sittekin koettaa. Hän palasi kotiinsa, otti jäähyväiset kaikilta — sinä ehkä ei hänkään onnistuisi paremmin — mutta ennen lähtöänsä meni hän rakkauden jumalattaren temppeliin, joka häntä auttoi. Tältä sai hän kolme rakkauden omenaa ja voitonriemuisena astui hän kilpakentälle. Välinpitämättömyys oli tytönkin kasvoilta hävinnyt: hän loi katseensa maahan ja punastui kun huomasi kepeän pukunsa, hänen mielensä täytti nyt muisto rakkauden suloisista lauluista, joihin ei ennen ollut pannut mitään huomiota. Kilpajuoksussa voittikin Milanion, kun heitti omenat jälkeensä, Atalanta ei voinut olla poimimatta niitä juoksiessaankaan. Mutta kun hän otti kolmannen omenan maasta, hänen jalkansa kävi raskaaksi, hänen silmänsä himmentyi ja hänen koko ruumiinsa vapisi. Hän oli kaatumaisillaan, mutta tukeva käsi kietoutui hänen vyötäisilleen, ei tyttö enää kammoksunut kilpailijansa suuteloa, autuaallinen tunne valtasi hänet: hän oli onnellinen, että kilpailija oli voittanut ja hän itki ilokyyneleitä, että hänen maineensa oli mennyt. — Rakkaus voittaa kaikki, ei kukaan voi sen voimaa vastustaa, se on laulun perussävel.
»The lady of the land» runossa kertoo Morris mitenkä eräs merimies tuli lumottuun linnaan ja siellä tapasi erään ihmeen ihanan naisen aivan alastomana, kun juuri oli noussut kylvystä. Tämä kertoi häneile elämänsatunsa. Hänen isänsä oli luvannut hänet kerran neitseelliselle Diaana-jumalattarene, mutta tyttö rakastui ja eräänä yönä kun hän ja hänen rakastajansa yhtyivät ja juuri kun tämä siveli tytön kultakutria paljastaaksensa hänen povensa — silloin ilmestyi kauhea haamu heidän eteensä. Se oli tuo neitseellinen Diaana. Armahtamatta muutti hän tytön kauheaksi lohikäärmeeksi, »minun», sanoi tyttö, »joka olisin saanut kuningaskunnan yhdestä suutelosta ja puolet maailmasta yhdestä silmänluonnista». Ja samassa »with rosy fingers light» hän heitti pitkät suortuvansa taapäin »paremmin paljastaaksensa kauneuttansa». »Seis», hän huusi, kun nuorukainen rakkaudesta aivan hurjistuneena riensi tytön syliin, »tahdotko pelastaa minut.» He voisivat vielä silloin tulla onnelliseksi. Nuorukaisen pitäisi vaan huomenna tulla takaisin ja, kun tyttö taas oli muuttunut hirveäksi lohikäärmeeksi, pelotta suudella sen ammottavaa kitaa. Innostunein sanoin kuvaa tyttö, kun nuorukainen tähän suostui, miten onnellinen hän silloin olisi, kun hän taas pääsisi luonnon ihanuutta nauttimaan, kun saisi tuudittaa lastansa polvillansa, kun vapautuisi neljän sadan vuoden itkusta ja tuskista. Mutta nuorukaisella ei seuraavana päivänä ollutkaan kyllin — uskallusta; tyttö jäi kun jäikin entiseen tilaansa ja merimies kuoli kolmen päivän perästä kärsittyään kaikki ne tuskat, jotka tuottaa tieto, että on kadottanut suuren ilon ja nautinnon kurjan pelkurimaisuuden kautta.
Monta muuta ihanaa laulua löytyy tuossa »Maallisessa paratiisissa», esim. »Gudrunin rakastajat». Mutta Morris itse katsoi tähän ensimmäiseen runolliseen ajanjaksoon, vaikka se oli tuottanut hänelle niin paljon mainetta, jonkinlaisella ylenkatseella. Hän oli muka vaan ollut »the idle singer of an empty day», tyhjän päivän joutava laulaja. Hän ei vielä, kuten Liebknecht sanoo, lumotusta maailmasta ollut tullut todellisuuteen. Mutta myöhemmin hän tuli — vieläpä runoilijanakin. V. 1888 ilmestyi proosakertomus »A dream of John Ball», tuon suuren papillisen kansanyllyttäjän unelma neljännellätoista vuosisadalla ja 1892 julkaisi Morris merkillisen romaaninsa »News from Nowhere» (Ihannemaa), joka suuresti lyhennettynä Liebknechtin saksalaisen painoksen mukaan löytyy suomeksikin käännettynä. Näissä kaikui jo selvästi uuden ajan ääniä, samoin myös hänen monissa puhtaasti lyyrillisissä runoissaan, joista vaan mainitsen »Tuskan huuto», »Eteenpäin», »Kaikki asian takia». Ne ovat kaikki mahtavia herätyshuutoja työväelle, kansan syville riveille, kun nämä valittavat, että heidän vaan täytyy työskennellä muitten hyväksi, että heidän lapsensa saavat käydä samaa surkeata tietä kuin he itse ovat kulkeneet, etteivät he tiedä mitään maailman kauneudesta. Mutta nyt he nousevat kuin yksi mies, kun ovat itsetietoisuuteen heränneet, nousevat murtamaan kahleensa, taistelemaan uutta maailmaa varten. Ukkosen jyrinää kuuluu kaukaa, se lähestyy ja samalla — lähestyy loppukin. Kuulkaa, te rikkaat, ja vaviskaa! Ajan henki puhuu: ihmiskunnan lapsipuolet ravistavat nyt kahleitansa, he tahtovat taistella koko ihmiskunnan taistelun. Eteenpäin! Ja jos joku kaatuu, on hän kaatunut asiamme takia. Katso, moni on jo kaatunut sen edestä. Älä sure, ovathan nuo kaatuneet vaan kuolemallaan vahvistaneet meidän tarmoamme. Yhden tekevä, onko toinen kunniakas, toinen tuntematon, kaikki, kaikki elävät ja kuolevat yhteisen asian edestä vapauttaaksensa maailmaa, ihmiskuntaa kullan kirouksesta, alituisesta painajaisesta. Jääköön nimemme unhotukseen, kaikki taistelemme suuren aatteen edestä, tuokoon taistelumme sitte elämää tai kuolemaa!
Räistä ja tämmöisistä lauluista lemuaa vastaamme ihmeellisen keväinen tuoksu. Se on melkein kuin kuulisi uuden evankeliumin lohduttavia viestejä, jonkun enkelein köörin ihmeen sointuvia, taivaallisia säveliä ja samalla mahtavia, yleviä herätyshuutoja nukkuvalle, uinuvalle köyhälistölle, jotka voimakkaasti nostavat sitä taisteluun ihmisoikeuksiaan puolustamaan, uutta parempaa aikaa valmistamaan ihmiskunnalle.
Melkein yhtä kuuluisa kuin Morris oli runoilijana, elämänsä loppupuolella vielä kuuluisampikin oli hän taiteilijana eli oikeammin taiteellisuuden edistäjänä. Sangen sattuvasti on eräs ruotsalainen kirjailija lansunut: »yhteiskunta ei ole oikein järjestetty esteetistä tuotantoa varten, ellei sillä ole avoin tie tasaisella, huomaamattomalla nousulla käsityön, taideteollisuuden ja taiteen välillä.» Taideteollisuus oli Morrisen varsinainen taideala. Hänen ystävänsä W. Crane lausun hänestä (Progr Rev. I 1896 siv. 149): »hän oli johtaja tuossa nykyajan englantilaisessa käsityön herätysliikkeessä, jossa asemassa hän ehkä on laajemmissa piireissä tunnettu». Tätä liikettä voisi ehkä kutsua ornamentaaliseksi taiteeksi — onhan Morris sitä ylistänyt »Ihannemaassakin» (siv. 38 Karin käännöksessä ja siv. 35 Longmanin eng. painoksissa v:lta 1897) ja Morris vaatii, kuten prerafaeliitit yteensä, että taulunkin tulee olla ornamentaalinen, niin että »se on täydennysosa jostakin kokonaisuuskauneudesta, huoneesta, käytävästä eli kirkosta.» Tässäkin suhteessa oli hän pääasiallisesti Ruskinin seuraaja. Ja hän lansuukin suoraan eräässä vastauksessa kysymykseen: »mistä syystä hän kääntyi sosialismiin» (How I became a socialist? siv. 20) »ettei hän voi olla lausumatta, miten kuolettavan pimeä maailma olisi ollut kaksikymmentä vuotta sitte ilman Ruskinia». Ruskin oli Englannin taideteollisuuden s. o. kauniin käsityön varsinainen uudestaan herättäjä ja luoja. Olisi tosin sangen hauska tässä kertoa, mimmoisilla ponnistuksilla tämä aikaan saatiin Westmorelandin kauniissa seuduissa, ellei se vaatisi liian paljon tilaa. Merkillistä on, että tämä harrastus nähtävästi on yhteydessä sen nykyajan liikkeen kanssa Englannissa, joka yleensä koettaa pelastaa käsiteollisuudesta, mitä vielä pelastettavissa on. Tämä ei — kuten Sidney Webb niin elävästi kuvaa kuuluisassa teoksessaan »Industrial Democracy» — tahdo kilpailla tehdasteollisuuden kanssa halpahintaisempien tavaroitten alalla — se olisi turha vaiva —, vaan ainoastaan kalliimpien ja parempien tavaroitten suhteen, joiden tekemisessä vaaditaan enemmän huolellisuutta ja myöskin — kauneutta. Ja käsityön kaunistaminen se oli juuri Morrisen ja hänen kumppaliensa pääharrastus. Taiteen tehtävästä lausuu Morris eräässä kirjoituksessa seuraavasti:
»taiteen tarkoitus on ihmisten onnen lisääminen stten, että se valaa heidän joutoaikaansa kauneutta ja harrastusta yksityiskohtiin, estää heitä väsymästä levon aikaan, hankkii heille toivoa ja nautintoa työtä tehtäessä, lyhyesti sanoen, pyrkii tekemään ihmisen työn nautintorikkaaksi ja hänen leponsa virkistäväksi. Sen takia on tositaide jokaisessa suhteessa suuri siunaus ihmiskunnalle.»
Johtopäätös tästä on se, että jos taiteen tulee sulostuttaa ihmisen sekä työ- että lepohetkiä, täytyy ensiksi tehdä ihmisen ympäristön taiteelliseksi, se on kaikkiin ihmistä ympäröiviin esineisiin on kauneuden, taiteen leima painettava. Ja tämä ei suinkaan ole vähimmässä määrässä luoda käsiteollisuutta toisenlaiseksi kuin mitä se nykyään on, muuttaa se taideteollisuudeksi: silloin vasta saavat nuo jokapäiväiset kalut ja kapineet toisenlaisen, kauniin, aistikkaan ulkomuodon, joka syvästi painuu mieleen ja herättää ihmisessä yhä suurempaa mieltymystä kauneuteen ja kauneuden palvelemiseen. Suunnitelma oli suuremmoinen: se tarkoitti kerrassaan ihmiskunnan kasvattamista kauneuteen ja kauneuden kautta sen korottamista yhä korkeammille asteille, aivan kuin Schiller jo kuuluisassa kirjoituksessaan »ihmiskunnan kaunoaistillisesta kasvatuksesta» niin ihanteellisesti oli tarkoittanut.[12*] Morris ja hänen ystävänsä oivalsivat tämän paremmin kuin kukaan muu siihen aikaan Englannissa ja he toimivat innokkaasti sen mukaan. V. 1888 perustettiin sitä varten seura, Arts and Crafts Exhibition Society, joka on pannut toimeen suuria kauniita näyttelyitä somistettuja käsityötuotteita varten. Niissä on ollut nähtävänä erittäin kauniita gobeliineja (kudottuja tapetteja) gootilaiseen malliin, joilla keskiajan ritarit ja neitoset liikkuvat satumaisissa lehdoissa ja kukkaiskentillä; somia uutimia ja kankaita väririkkaissa, miellyttävissä kuoseissa, ihmeteltäviä fajanssi- ja muita astioita, siroja huonekaluja ja pikkutavaroita, taidepainoksia ja kirjanidoksia hyvin sievää tekoa y. m. Viimemainitut ansaitsevat erityistä huomiota: ne kirjat, jotka painettiin Morrisin kirjapainossa, Kelmscott Press, ovat tosiaan taideluomia varsinaisessa merkityksessä, etenkin hänen lempirunoilijansa Chaucer'in (lue: Tjooser) loistopainos, »englantilaisen kirjapainorenessansin mestariteos». Morris loi useampia uusia tyyppejä — kultaisen, Troyja Chaycer'in — ainoastaan Manutius'en kuuluisat venetsialaiset korupainokset voivat vetää vertoja Morris'en kelmskottilaisille. Ja taidesitomo koristi kirjat vielä somemmiksi. Muita taideteollisuuden tuotteita valmistettiin Merton Abbey'n tehtaassa; jo v. 1862 oli nimittäin Morris tätä varten perustanut erään kauppaliikkeen Morris & C:o. Mutta aina käsitti Morris itsensä vaan tavalliseksi työmieheksi ja mielellänsä hän esiiniyikin melkein niinkuin Tolstoj, tavallisessa työmiehen puvussa.
Morris'en käsitys taiteen tarkoituksesta vei hänet myöskin johdonmukaisesti sosialismiin ja kommunismiin. Jos taiteen tulee tehdä ihmisen työn nautintorikkaaksi ja hänen lepohetkensä virkistäviksi, niin tämä kanta ei suinkaan sovi yhteen nykyisen yhteiskuntajärjestelmän kanssa, jossa suurimmalla osalla ihmisiä ei ole lepohetkiä muuta kuin nimeksi ja työ on vaan orjan yksitoikkoista toimintaa riittämättömästä palkasta. »Lukuunottamatta kauniitten esineitten luomisen halua on elämäni valtava intohimo ollut ja on vieläkin nykyaikaisen sivistyksen vihaaminen» — näin tunnustaa Morris suoraan (How I became siv. 20). Ja hän lisää: olisin täydelleen vaipunut pessimismiin, ellei jollain tavoin olisi koittanut (dawned) se ajatus, ettei kaikessa tuossa sivistyksen loassa oli itämässä suuren muutoksen siemenet, jota me muut kutsumme yhteiskunnalliseksi mullistukseksi.» Ruskin oli tässäkin jo viitanunt hänelle tietä. Kuten Ruskin vihasi Morris varsinkin koneita: sillä nykyään sallitaan koneitten olla ihmisten käskijöltä, vaikka niiden pitäisi olla heldän palvelijoitaan. Niitä kutsutaan kyllä »työtä säästäviksi», mutta todellisuudessa tämä työn säästäminen ei ole muuta kuin kapitalistien rikastuttamista, sillä aivan vähäinen, suoraan sanoen mitätön osa niiden tuottamasta hyödystä lankeaa työmiehille. Toiselta puolen taas kuolettaa juuri koneitten yksitoikkoinen hoitaminen kaiken ilon työtä tehtäessä — pääasia on vaan, että koneitten avulla saadaan tavarat niin halvalla kuin suinkin, mutta, kuten jo Ruskin sanoi, halvat tavarat synnyttävät myös vaan halpoja ihmisiä. Ja siitä tuo Morrisin haikea valitus, että »kauppavoitto», rahan ansaitseminen, hävittää kaiken kauneuden maailmasta ja myös kaiken kunnollisuuden. Silti ei kuitenkaan Morris tahtonut hävittää kaikkia koneita: koneiden käytäntö tarkoittaa työn helpottamista koko ihmiskunnalle ja niiden tuottama siunaus on siis ulotettava etenkin tuotteitten pääasiallisille valmistajille, työväestölle, mutta sen ohessa niitä ei yhtään saa käyttää, kun ne hävittävät työilon ja kauneuden aistin.
Kirjoituksessaan: »mitenkä me elämme ja mitenkä me voisimme elää», joka on otettu sarjaan Signes of change (muutoksen merkit) — Morris'en sosialistista maailmankatsausta paraimmin valaisevaan kokoelmaan — esittää hän, mitä pääasiallisesti tulee vaatia ihmisarvoista elämää varten: »ensiksi terve ruumis, toiseksi herännyt harrastus entisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen katsoen, kolmanneksi toiminta, joka soveltuu terveelle ruumiille ja heränneelle hengelle ja neljänneksi kaunis maailma olosijana.» Mutta kaikkea tätä estää nykyinen sivistys (= nykyinen yhteiskunnallinen järjestys) ja siten se estää ihmiskunnan onnea. Ennen kaikkea vaivaa tämän ihmiskunnan suurta enemmistöä aina eräs tauti, nimittäin nälkä. Sillä »nykyisen yhteiskunnan todelliset herrat kansan todelliset tirannit ovat suurten maatilojen omistajat ja kapitalistit», jotka juuri tuon esteen muodostavat. »Meidän nykyisessä yhteiskunnassa», sanoo Morris mainiossa kirjoituksessaan »Unden ajan koitto», »löytyy kaksi luokkaa: hyödyllinen ja hyödytön; hyödytöntä kutsutaan ylemmäksi, hyödyllistä alemmaksi luokaksi. Hyödytön eli ylempi luokka, jolla on kaikki tuotantovälikappaleet paitse työvoima, voi pakoittaa hyödyllistä eli alempaa luokkaa (kuten se tekeekin) sen omaksi vahingoksi ja ylemmän luokan hyödyksi työskentelemään; eikä se salli hyödyllisen luokan muilla ehdoilla työskennellä. Tämä järjestelmä tietää välttämättömästi aina kasvavaa taistelua, ensin molempien luokkien välillä ja sitte kummankin luokan jäsenten kesken.» »Mikä kummallinen yhteiskunta meidän nykyinen yhteiskunta onkaan, jossa yhdellä kansan osalla on niin paljon omaisuutta, ettei se voi sitä kuluttaa, vaan on pakoitettu tuhlaamaan, kun taas toinen osa tuskin on paremmassa tai ei ole yhtään paremmassa tilassa kuin nuo onnettomat villit, jotka eivät tunne työkaluja eikä yhteistä työtä! Ellei tätä voi muuttaa, täytyy sivistyneen yhteiskunnan välttämättömästi itsestään todistaa, että se on kokoonpantu sivistyneistä narreista.» Sen tähden »ovat nuo välikappaleet työn tuottavaksi tekemistä varten, maaperä, koneet, pääoma, kulkuneuvot y. m., jotka nyt ovat niitten yksinomaisessa huostassa, jotka eivät voi niitä käyttää, vaan väärin käyttävät niitä pakoittaaksensa muita toimittamaan pakkaamatonta työtä, saatettavat niiden vapaasti käytettäviksi, jotka voivat niitä käyttää.» Tästä syystä on nykyinen päätaistelu kaikissa sivistysmaissa yhteiskunnallisella eikä enää valtiollisella alalla.
Morris oli ensin v. 1881 perustetun sosiaalidemokraattisen yhdistyksen toimivimpia jäseniä. Mutta jo muutamia vuosia sen jälkeen erosi hän siitä — pääasiallisesti persoonallisista syistä, tietää Sidn. Webb (Socialism in England, siv. 33) — ja perusti »Socialist League» nimisen yhdistyksen. Kohta ilmestyi kuitenkin periaatteellisiakin eroavaisuuksia. Morris ja hänen hengenheimolaisensa kallistuivat yhä enemmän n. s. anarkistista sosialismia kohden: he eivät tahtoneet panna tuotantovälikappalten kontrollia valtion käsiin kokonaisuudessaan, vaan pienempien yhteisöjen, jotka ainoastaan löysästi ja vapaaehtoisesti liittyivät suurempiin ryhmiin. He pyrkivät täten vähentämään liian suuria keskustamista, sentralisatsioonia ja siten laajentamaan yksilön individuaalista vapautta. Samoin he eivät myöskään paljon välittäneet parlamentarisesta toiminnasta, kansan tahdon ilmaisemisesta eduskunnan kautta. Tämä piirre astuu »Ihannemaassakin» selvään näkyviin, kun jo ennen v. 2000 Englannin parlamenttirakennus on lantamakasiinina (siv. 37 ja 38). Morris piti lukemattomia puheita ja esitelmiä sosialistisen yhdistyksensä hyväksi ja julkaisi erästä aikakauslehteä, jossa moni hänen suuremmistakin teoksistaan (myös Ihannemaa) ensin näki päivänvalon. Hänen kirjoituksensa ovat yleensä hyvin kansantajuisesti esitettynä ja sosialistista aatesuuntaa sangen valaisevia, vaikka Morris suoraan on tunnustanut (How I b. a soc. siv. 18), että hän ei saanut makua Marxin »Kapital'ista» paitse sen historiallisesta osasta, vaan sen lukeminen tuotti hänelle ainoastaan tuskallista päänvaivaa. Morris otti niin tehokkaasti ja tarmokkaasti osaa sosialismin käytännölliseen puoleen, että hän kerran vangittiinkin, koska miehuullisesti puolusti kansansa kokoontumisvapautta.
Morris'en lopullinen ihanne ei ole kuitenkaan sosialismi, vaan kommunismi, kuten hänen »Ihannemaansakin» osoittaa. Hän tunnustaa sen suoraan monessa kirjoituksessa esim. Why I am a communist? jossa hän selvästi kantaansa perustelee. Itse hän ei edes hyväksynyt lisäystä: »anarkistinenkaan», vaan lausui aikakauskirjassaan Commonweal (Yhteishyvä) v. 1889: »tahdon aluksi ilmoittaa, että katson itseäni kommunistiksi enkä tahdo tähän nimitykseen lisättäväksi mitään muuta lähempää määräystä». Mutta tähän anarkistiseen sosialistiryhmään on hän kuitenkin laskettava. Anarkisteja on oikeastaan kolme lajia, väkivaltaisia individualisteja, jotka väkivallalla koettavat poistaa kaiken hallinnon, rauhallisia individualisteja, jotka pyrkivät tähän rauhallisilla keinoilla ja anarkistiset kommunistit, jotka, kuten Morris sallivat joitakin vapaaehtoisia hallintoja, jos kohta ei mitään yhteistä pakkohallintoa. Mutta Morris oli siksi älykäs, että hän otaksui päästävän kommunismiin arvattavasti vaan sosialismin kautta. Olisi käytävä »tuon ajanjakson kautta, jota kutsutaan sosialismin nimellä — — — Tämä epätäydellisen sosialismin aikakausi tulee luultavasti ilman väkivaltaisuutta asteettain muuttumaan todelliseksi kommunismiksi.» »Kaikki, mikä sosialistiseen suuntaan pysähtyy tällä puolen kommunismia — — — — on kompromissi nykyisen yhteiskuntajärjestelmän kanssa, on pysäkki päämäärän tiellä ja kaikkien todellisten sosialistien täytyy myöntää, että kommunismi on sosialismin välttämätön seuraus». Ja hän sanoo kirjoituksessaan »uuden ajan koitto», ettei tämä täydellinen sosialismi, jota myös kutsutaan kommunismiksi, yhdellä iskulla voi toteutua.
Morris luulee, että siirtyminen sosialismista kommunismiin tapahtuu ilman väkivaltaisuuksia, mutta yhtä vakava ei hänen uskonsa näy olevan, mitä koskee siirtoa nykyisestä kapitalistisesta yhteiskunnasta sosialismiin. »Feodaalinen Englanti» nimisen kirjoituksensa lopussa lausuu hän: »ehkä parin kuukauden tahi ehkä parin päivän julkista taistelua raakaa valtaa vastaan naamarin tempaamiseksi kasvoilta ja miekan kädestä, ja me olemme satamassa». Ja kirjoituksensa: »sivistyksen toiveet» lopettaa hän seuraavin sanoin: »ei maksa vaivaa ennakolta sanoa, mitkä tapahtumat tulevat seuraamaan tätä mullistusta, mutta ajattelevasta ihmisestä täytyy näyttää sangen vähässä määrässä todennäköiseltä tahi oikeammin mahdottomalta, että joku siveellinen tunto saattaisi ylemmät kansanluokat — — — ilman pakotta luopumaan etuoikeuksistaan». Samoin huudahtaa hän: »Hyödyllinen työ hyödytöntä puuhaa vastaan» nimisen kyhäyksen loppupuolella: »mitenkä olisi mahdollista päästä tähän rauhallisella tiellä?» Näin pessimistinen oli Morris'en käsitys yhteiskunnan kehityksestä!
Mutta jos kansan eduskunta ei hyödytä mihinkään, niin mikä on sitte sosialistien varsinainen tehtävä Morris'en käsityksen mukaan? Se on kansan kasvattaminen selvään itsetietoisuuteen kiihoituksen kautta: »meidän tehtävämme on istuttaa toivoa noihin moniin sorrettuihin, ja noihin muutamiin sortajiin pelkoa». Toisin sanoen luokkataistelun herättäminen ja ylläpitäminen, sillä »tämä luokkataistelu ei ennen tule loppumaan, ennenkuin itse luokitus on hävinnyt.»
Morris on itse sanonut, että hänet on vallannut »syvällinen rakkaus maailmaan ja kaikkeen eloon sen päällä» ja hän antaa puhuessaan keskiajan elämästä seuraavan yleisen neuvon: »älä koskaan unhota, että sinä elät ja että eläminen on onni». Morris'en »ihanne oli», kuten sattuvasti on lausuttu, »tästä maailmasta kotosin — hän tahtoi tehdä sen kauniiksi tyyssijaksi terveille, itsenäisille ihmisille, jotka voivat lausua lopulliset sanat omasta elämästään täällä maan päällä». Tämä vahvan persoonallisuuden leima näkyy myöskin hänen enimmin tunnetussa teoksessa »Ihannemaa», varsinkin jos sitä vertaa Bellamy'n »Vuoteen 2000», jossa ihmiset paljon enemmän saavat alistua määräysten alle ja jolle vastakohdaksi juuri Morris Crane'n vakuutuksen mukaan kirjoitti »Jhannemaansa», teoksen, jossa »ei ole lakia, ei asianajajia, ei tuomareita eikä hallitusta», mutta jossa vapaa iloinen työ on ihmisen onni ja siunaus.
Ja tosiaan harvinaisen ylevä ja suuremmoinen oli Morris'en luonne kaikessa vaatimattomuudessaan. Kaikki, jotka tulivat hänen yhteyteensä, veti hän puolellensa ystävällisellä ja miehuullisella olemisellaan, hän melkein ne lumosi suurilla ominaisuuksillaan. Ennen kaikkea tuo voimakas persoonallisuuden tunto ja miehuullinen itseluottamus, harvinaisen puhtaan karaktäärin, moitteettoman »honnêteté'n yhteydessä! Sangen kuvaavat hänen luonteellensa ovat ne sanat, jotka hän on lausunut puhuessaan Paris'en Kommune'n taistelussa v. 1871 kaatuneista miehistä, »etteivät milloinkaan urhoolliset miehet turhaan kuole, kun he periaatteen hyväksi kuolevat». Kauniisti on tunnettu kirjailija Edw. Carpenter kirjoittanut Morris'esta seuraavat ylevät sanat:
»minä arvelen, että jälkimaailma tulee käsittämään Morrista yhtenä meidän vuosisatamme merkillisimmistä miehistä. Hänen suuruutensa ei ole toisen tai toisen hänen teoksensa erityisessä kuolemattomuudessa, vaan juuri itse ihmisessä. Sillä lopullisesti on elämä kuitenkin enemmän kuin taide, ja suurin kaikista taideteoksista on oman itsensä vilpitön esittäminen, jonka ihminen toimeenpanee sen ajan apukeinoilla, jossa hän elää.»
Morris kuoli lokakunssa v. 1896. Jonkinlainen pettymys valtasi hänet hänen elämänsä loppupuolella, joka useinkin sattuu suurille henkilöille, kun vihdoin huomaavat, mitenkä vähän he sittekin todellisuudessa oman käsityksensä mukaan ovat aikaansaaneet.
Ja kuitenkin oli hän »a great worker» suuri työntekijä, »an enormous personality», tavaton ihminen! Kun ajattelee häntä ja kaikkea mitä hän on toimittanut, niin hiipii ihmisen sieluun sama tunne kuin se, jota tuntee, kun katselee yli aavan meren voimatta löytää sille mitään muuta rajaa kuin tuo äärettömän kaukana häämöttävä taivaanranta.
[1*] Sosialistisen kansainvälisen sihteeriviraston v. 1904 antamien tietojen mukaan olivat nämä numerot seuraavat: 101,460 (v. 1902); 580,800 (v. 1901); 480,689 (1902); 46,000; 20,000 (1903); 164,488 (1902); 80,000 (1903); 51,291 (1902); 56,900; 2,431,093 (1903); Tanskassa 86,326; Englannissa 1,922,780; Saksassa 1,276,821 (niistä H:Dunckerilaisia 110,215; Kristill. 192,607 ja Neutraaleja 68,724). Saksalaisten yhdistykset ovat suuresti kehittyneet.
[2*] Minun harventamani.
[3*] Yleensä on mielestäni ilmeistä, että työväestön puoluepäivillä sekä meillä että ulkomailla — varsinkin kansanvälisillä — sidotaan työväen eri ryhmien käsiä liiaksi »yhtenäisillä päätöksillä»; elämä on monimutkainen eikä kaikkialla mahdu yhtäläisiin kaavoihin.
[4*] Katso Princ. of pol. econ. people's ed. 1894 siv. 128.
[5*] 25:des painos 1895 siv. 367 seur., suom. pain. siv. 252.
[6*] K. mes memoires par J. St. Mill tr. de l'angl. par Caselles 1885 siv. 220.
[7*] Millin ja sen nerokkaan naisen, joka mahtavasti vaikutti häneen 25:stä ikävuodesta asti ja suurimmaksi osaksi aikaansai kysymyksessäkin olevan muutoksen — naisen, joka vihdoin tuli hänen vaimoksensa, ja aina »pontevasti pani vastalauseensa niitä monta väärinkäytöstä vastan, jotka vielä nykyisessä yhteiskunnassa vallitsevat».
[8*] Koska olen ottanut vaan esittääkseni Millin omia mielipiteitä ilman tarkastusta, en lausu mitään omasta puolestani tästäkään hänen arvelustansa.
[9*] Tämän aatteen on Mill kirjassaan »Vapaudesta», joka myös löytyy suomeksi käännettynä, tarkemmin selittänyt.
[10*] K. Considerations on representative government, peopl. ed. 1894, siv. 68, 71.
[11*] Saavathan huonot virkamiehetkin samalla virka-asteella yhtä suuren palkan kuin paremmat — minkä tähden ei samoin meneteltäisi huonompien työntekijäin suhteen, jos kerran ovat otetut työhön?
[12*] Tämä harrastus on — ja juuri suuressa määrässä Morris'en toimesta — voittanut paljon alaa meidän aikanamme. Ne, jotka ruotsia ymmärtävät, lukekoot Laurin'in »Konsten i skolan och konsten in hemmet» ja varsinkin Elley Key'n »Skönhet för alla» (Verbandis småskifter 77, hinta 30 äyriä). Tästä kirjasta näkee, ettei kauneuden palveleminen suinkaan, kuten monasti luullaan, maksa paljon rahaa, vaan että usein hyvinkin vähät varat riittävät sen hankkimiseen. Suosittelen nämä kirjat kaikille, jotka toimivat rakennusmestareina, puuseppinä, tapetseerarina, maalarina ja niille — jotka ovat aikeissa perustaa itsellensä oma koti.
[1] Alunperin fraktuuralla painetun lähdetekstin w:t on tässä muutettu v:ksi. Muuten teksti on jätetty alkuperäiseen asuunsa, ainoastaan selvät painovirheet on korjattu. MIA huom.