Julkaistu: 1900
Lähde: »Työväen Ammatillisesta ja poliittisesta liikkeestä Euroopan suurissa sivistysmaissa». Kansan Lehden julkaisuja II, G. E. Jansson & Kumpp. kirjapainossa, Tampereella 1900
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tieto on valtaa. Tämä lienee kaikille työväenaatteen kannatlajille selvillä. Tiedon ammentaminen on helpointa hyvän kirjallisuuden avulla. Varsinkin on työväelle, köyhälistölle tärkeätä tuntea aikamme suurin ja tärkein liike, työväenliike. Sen selville saamiseen ei koskaan uhrata liiaksi varoja eikä aikaa.
Kansan Lehden kustannustoimisto on ryhtynyt jatkamaan Tamp. Työm. Yhdistyksen Lentolehtikomitean alkamaa työtä, tarjoomalla hyvää ja helppohintaista aatteellista kirjallisuutta sekä alkuperäistä että suomennosta, tieteellistä ja kaunokirjallista. Ensimmäisenä suurempana julkaisuna ilmestyy parhaaltaan oivallinen ja sijältörikas Sosialismin historia ja toisena tämä pieni vihkonen tri af Ursinin kirjoittamana, josta valaistaan työväen liikkeen »ammatillista» ja »valtiollista» puolta eri maissa. Uusia kirjasia tulee ilmestymään piakkoin, joista jo voimme mainita 25 pennin vihkoisina N:o 3 ja 4 edellinen insinööri Gustaf F. Steffenin kirjoittama ja hra Taavi Tainion suomentama »Teollisuuskysymys, nykyajan tärkein yhteiskunnallinen kysymys» ja jälkimäinen tri af Ursinin kirjoittama Ada Negri, kuvaus eräästä Italialaisesta naisrunoilijasta ja innokkaasta köyhälistön ystävästä.
Toivomme yrityksellemme runsasta kannatusta aateystäväin piireissä kautta maan ja koitukoon siitä hyötyä ja menestystä työväen aatteelle.
Tampereella, Toukokuulla 1900.
Kansan Lehden kustannustoimisto.
Voi syyllä sanoa, että Englanti on koko uudemman työväenliikkeen kehto. Täällä rupesivat jo 1700 luvun alkupuolella varsinaiset ammattiyhdistykset muodostumaan. Vuosisadan kuluessa kasvoivat vastukset, kunnes v. 1799 vihdoin ilmestyi laki, joka jyrkästi kielsi kaikki työväen yhdistykset. Ranskan suuri vallankumous teki Englanninkin hallituksen pelkurimaiseksi kaikkien suurempien yhteenliittymisten suhteen ja työnantajat käyttivät myös tilaisuutta hyväkseen. Mutta työntekijäinkin puolesta ja heidän ystäviensä, varsinkin Joseph Humen ja Francis Place'n puolesta ruvettiin innokkaasti puuhaamaan yllä mainitun ankaran lain poistamista, joka v. 1824 onnistuikin. Tämä saattoi taas työnantajat raivoon, vaikka he itse rankaisematta voivat liittyä yhdistyksiin työntekijöitä vastaan. Seuraavana vuonna saivat työnantajat lain määräykset supistetuiksi itsellensä hyödyksi: muun muassa ei ollut lupa houkutella toisia työlakkoon eikä kieltäytyä työskentelemään vissien henkilöitten kanssa. Kuten prof. Schulze-Gevaernitz huomanttaa, jäi työväelle tosiaan yhdistysvapaus, vaan kaikki sen toteuttaminen tehokkaalla tavalla oli rangaistuksen alainen. Mutta huolimatia kaikesta tästä eivät ammattiyhdistykset kuolleet. Niiden tappaminen oli yhtä mahdoton kuin ennen 1824 ja 1799 jälkeen. Ainoastaan sen aikaansaivat vastustukset, että työväen mieli suuresti katkeroittui ja että yhdistymisliike vaan kasvoi. Ajat olivat vv. 1825–29 huonot, mutta vv. 1829–34 syntyi useampia uusia yhdistyksiä, jotka loosien nimellä yhtyivät 1⁄2 milj. käsittävään Robert Owenin perustamaan yhteiseen yhdistykseen 1833. Työnantajat tekivät mitä voivat niiden kukistamiseksi: muun muassa käytettiin tuota n. s. documentjärjestelmää s. o. vaadittiin työntekijäin luopumista ammattiyhdistyksistään, joka vaan kasvatti nämä valheellisuuteen ja petoksiin. Kontrahtin rikkominen rangaistiin kolmen kuukauden vankeudella ja työntekijä sai astua vankeuteen ainoastaan työnantajan valallisen väitteen perusteella. Työväestön ponnistukset parempien olojen saavuttamiseksi tukahutettiin mitä ankarimmalla tavalla. Kaikki nämä vainot vihdoin synnyttivät tuon mahtavan chartistiliikkeen 1837–48, joka vei Englannin vallankumouksen partaalle. Ja yhdistysaate voitti vaan alaa ja asettui yhä laajemmalle pohjalle. Konetyöntekijäin suuri liitto muodostui 1851 ja sen järjestys tuli sitte malliksi kaikille samanlaisille yrityksille Englannissa. Työntekijät panivat yleisemmin käytäntöön n. k. kollektiivisen työsopimuksen (»collektive bargaining»), joka on ikäänkuin koko englantilaisen ammattiyhdistysliikkeen pääpylväs ja koko sen perusta. Lockout (työnsulku) pantiin kyllä työnantajien puolelta toimeen, mutta documentjärjestelmä täytyi hyljätä, kuin se ei tuottanut toivottuja seurauksia.
Silloin tapahtui eräs räjähdys Scheffieldin kaupungissa, joka muitten väkivaltaisuuksien ohessa muka todisti engl. ammattiyhdistysten tiranniutta. Pääasiallisesti työnantajien vaatimuksesta asetettiin eräs kuninkaallinen valiokunta v. 1867 tätä asiata tutkimaan, sillä salaisella toiveella työväen vastustajien puolelta, että täten saataisiin nuo jo mahtavat ammattiyhdistykset kukistetuiksi. Mutta valiokunta huomasi ammattiyhdistyksiä vastaan yleisesti tehdyt syytökset perättömiksi ja ehdotti päinvastoin niille laajempia oikeuksia. V. 1871 laistutettiin ammattiyhdistykset siten, että niille annettiin »oikeudellisen persoonan» oikeudet s. o. ne voivat syyttää ja tulla syytteen alaisiksi, omistaa kiinteimistöä y. m., mutta tämän ohessa säädettiin ankaria määräyksiä työlakkojen suhteen, niin että nytkin »työlakko oli laillinen keino, mutta kaikki keinot sen toteuttamiseksi laittomat.» Työntekijät ponnistivat taas voimiansa saadakseen nuo rajoitukset poistetuiksi: he liittyivät, kuten J. St. Mill oli neuvonut, tilapäisesti vanhoillisiin, jotka v. 1875 antoivat ammattiyhdistyksille täydellisen yhdistys- ja yhtymisvapauden. Tämän vapauden saavuttamiseksi ei tarvittu muuta kuin virallinen sisäänkirjoitus. Työsopimuksenkin rikkominen ei yleensä ollut enää rangaistuksen alainen ja vahtien (»pickets») asettaminen työpaikan ulkopuolelle luvallinen, ellei väkivaltaisuuksiin ryhdytty. Ylipäänsä ei mikään työntekijän teko ollut rangaistava muuten kuin yleisen rikoslain mukaan. Työväestön ammattiyhdistykset olivat muuttuneet joksikin valtioksi valtiossa.
Englantilaiset ammattiyhdistykset ovat yhtyneet suurempiin liittoihin, jotka ovat joko kiinteämpää tahi löysempää laatua (edelliset amalgamations, jälkimäiset federations). Johto on erään valiokunnan (executive board) käsissä, joka valitaan 1⁄2 tahi 1 vuodeksi kerrallaan ja joka on päätösvaltainen kaikissa asioissa, joita ei säännöissä mainita, tärkeimmissä asioissa voi valita erityisen valtuuston, johon kuuluu 1 eli useampia jäseniä joka haaraosastosta. Johtavan valiokunnan tärkein toimimies on kenraalisihteeri, jonka palkka suurimmissa liitoissa nousee aina 7,000 Smk., useimmiten hyvinkin vaivaloisesta työstä; muut jäsenet saavat, puheenjohtajakin tavallisesti vaan 1 shillingin (1:25 smk) istunnosta. Rahavarat ovat luottamusmiesten (trustees) hallussa ja tarkastus hyvin ankara: rahasto nouseekin useasti moneen miljoonaan. — Paitse liittojärjestystä löytyy myös paikallissärjestöjä (trades councils), käsittäen paikkakunnan eri ammatteihin kuuluvat yhdistykset; ja siis niiden hallitus vastaa meidän ammattiyhdistysten keskuskomiteaa. Päätehtävänä on niillä työlakkojen ja työnsulkujen aikana tutkiminen, miten oikeutettuja nämä ovat ja väliaikainen rahankeräys niiden auttamiseksi: ilmoitus näistä seikoista annetaan sitte asianomaisen liiton johtokunnalle. Muuten ovat ne jotenkin voimattomat jo siitäkin syystä, etteivät maksut niille ole pakollisia, vaan vapaaehtoisia.
Vuodesta 1868 on joka vuosi työväen ammattiyhdistysten parlamentti eli ammattikongressi kokoontunut eri kaupungeissa. Se kestää viikon päivät ja siihen valitaan 1 edustaja joka 2000 luvulta, joka edustajasta suoritetaan 121⁄2 Smk. Edustajaksi kelpaa ainoastaan varsinainen ammattiyhdistyksen työmies tahi virkailija, joka suorastaan edustaa ammattiansa. Ammattikongressin edustajana seuraavaan kongressiin saakka on »parlamentarinen komitea», jonka päätehtävänä on työväkeä koskevan lainsäädännön silmällä pitäminen. Siihen kuuluu 13 jäsentä (kustakin ammatista vaan yksi jäsen) ja sen menojen suorittamiseksi maksaa joka yhdistys 25 Smk. vuodessa joka 1000 jäsenestä.
Konetyöntekijäin suuri lakko v. 1897, jolloin turhaan taisteltiin 8-tuntisen työpäivän hyväksi näytti laveamman yhteisen liiton tarpeellisuutta. Robert Owenin aate heräsi uudestaan voimakkaasti eloon: se oli kyllä ollut keskustelunalaisena useammissa kongressissa vv. 1875, 1879, 1888, 1889, 1890, 1893–97, erityisessä sosialistisessa työväen parlamentissa Manchesterissa 1898 ja s. v. Bristolin tavanmukaisessa kongressissa, kunnes v. 1899 hyväksyttiin Manchesterin ylimääräisessä kongressissa n. s. »general federation of trade unions» (kaikkien ammattiyhdistysten ja ammattiliittojen yhteinen liitto). Sen johtaman komitean 15 jäsentä valitsee vuosittain kokoontuva kenraalineuvosto, johon kuuluu 1–4 jäsentä joka liitosta. Sääntöjen mukaan on tämän suuren liiton tarkoituksena riitojen ratkaiseminen sovinnollisella tiellä, mutta jos työlakko on hyväksytty, maksetaan joka työttömälle kuinka kauvan vaan tarpeelliseksi katsotaan ja harkinnan mukaan 3–6 Smk. viikossa aina sen nojalla, suoritetaanko 30 vai 60 penniä vuosineljänneksittäin joka jäsentä kohti (paitsi sisäänpääsyä 10 p.)
Englannin ammattiyhdistysten suurin merkitys on epäilemättä siinä, että ovat työväen edistyneemmässä osassa yleensä aikaansaaneet n. s. kollektiivisen työsopimuksen. Estämällä avunannoilla työttömiä ryhtymästä työhön alemmasta palkasta kuin mitä ammattiyhdistykset itse ovat määränneet, ovat ne siten vähentäneet niiden luvun, jotka mistä hinnasta tahansa myyvät työnsä työnantajille. Tämä on tietysti onnistunut ainoastaan sen kautta, että suurin osa paraimmista työntekijöistä on yhtynyt asianomaiseen ammattiliittoon ja että lakko- eli työttömyyskassat ovat kasvaneet melkoisiksi. Sitä paitse on lakon rikkojia kohdeltu hyvin ankarasti ja yleisesti kieltäydytty tekemästä työtä ammattiyhdistysten ulkopuolella olevien kanssa. Tämmöisillä keinoilla on varsinkin tuo n. s. standard- eli minimipalkka saatu aikaan ja lyhennyksiä työajan pituudessa.
Mutta yhä enemmän rupeavat Englanninkin ammattiyhdistykset huomaamaan, että pysyviä tuloksia ei liioin ole saavutettavissa ilman valtiollista toimintaa. Eräs heidän etevimmistä miehistä, George Howell sanoo suoraan: »ei ole epäilemistä, että ammattiyhdistykset viime aikoina yhä suuremmassa määrässä ovat tunnustaneet valtiollisen toiminnan tarpeellisuuden.» Jo aikaisemmin (vv. 1860–1871) ajoi kyllä n. s. Junta, johon kuuluivat työväenasian kykenevimmät miehet kuten Allan, Applegarth, Odger, politiikkaa ja kun työväenkongressien toimeenpaneva toimikunta (parlamentary committee) astui sen sijalle, siirtyi valtiollistenkin asiain hoito tämän käsiin. Mutta niinkuin työväen kongressien merkitys vuosi vuodelta on vähentynyt, varsinkin koska niiltä puuttuu ammattiyhdistysten suhteen kaikki laillinen päätösvalta, (vert. Webb, History of trad un. siv. 468 ja Theorie und Praxis der engl. Gew. 1,239), samoin on parlamenttarinen komiteakin vitkastelemisellaan ja monilla erehdyksillään joutunut huonoon huutoon engl. ammattiyhdistysten keskuudessa. Täytyi siis ruveta ajattelemaan tehokkaampia keinoja poliittisen vaikutusvallan laajentamiseksi työväelle. — Samaan suuntaan vaikutti eräs toinenkin seikka. Nuo vanhat, suuret ammattiyhdistykset olivat alussa olleet ennen kaikkea taistelevia yhdistyksiä, joille työpalkan korottaminen ja työajan lyhentäminen olivat päätarkoituksena. Tämän saavuttamiseksi ei säästetty varoja; muutkin työväen kassat saivat tähän tarkoitukseen lainata varojansa, elleivät varsinaiset riittäneet. Mutta vähitellen muuttuivat nämä yhdistykset — »old trade-unionisme» — jotenkin varovaisiksi eivätkä tahtoneetkaan panna paljoa alttiiksi tuon taistelun hyväksi; taistelun aate siirtyi etupäässä uusille suhteellisesti köyhille yhdistyksille, »new trade-unionismille». Niihin kuului enimmäkseen vähemmin oppinutta työväkeä (»unskilled labourers») ja koska nämä eivät voineet piiriinsä (yhdistyksiinsä) sulkea läheskään kaikkia ammattiin kuuluvia eikä siten saavuttaa yhtä suuria tuloksia kuin nuo vanhemmat yhdistykset, joissa vaan oli »skilled labourers», on luonnollista, että he turvautuivat valtion välitykseen, toisin sanoen että poliittiselle toiminnalle antoivat suuremman arvon, mutta samalla sai myös tässä uudessa suunnassa, joka oikeastaan alkoi satamatyömiesten suuresta lakosta v. 1889, sosialismin oppi päivä päivältä enemmän jalansijaa. Tämän myöntää kiertelemättä porvarillisen katsantokannan äärimmiäisellä sivustalla seisova prof. Sombart eräässä äsken Breslauissa pidetyssä luentosarjassa. Jo v. 1887 hyväksyi työväenkongressi Henry Georgen teosten vaikutuksesta maan ottamisen valtion huostaa. Mutta jo 1896 päätettiin, että 8-tuntinen työpäivä oli lain kautta määrättävä ja v. 1893, että kaikki tuotantovälikappaleet siirrettäisiin valtion omiksi s. o. sosialismin pääpykälä hyväksyttiin. Tämä sosialistinen virtaus kääntyi taas: uusi vaalijärjestys v. 1895 säädettiin työväen kongressille, mutta siitä huolimatta pääsi v. 1898 1893 vuoden päätös voitolle Bristolin kongressissa (708,000 äänellä 410,000 vastaan) ja kansanvälistä yhteyttä suositettiin.
Tyytymättömyys parlamenttariseen komiteaan ja sosialististen aatteiden leviäminen edistivät varsinaisen valtiollisen työväenpuolueen muodostumista. Jo v. 1881 perustettiin »sosialidemokraatinen federatsiooni» Hyndmanin ja neiti Helene Taylorin toimesta — jälkimäinen oli tuon kuuluisan taloustieteilijän ja ajattelijan J. St. Millin tytärpuoli, joka loppupuolella ikäänsä suoraan tunnusti sosialismin oppia. Toinen valtiollinen työväenpuolue, Independent labour party syntyi v. 1893 Keir Hardien ja Tom Mannin aloitteesta. Molempien välillä on ero enemmän persoonallinen, kuin asiallinen ja on sen takia koetettu ne yhdistää toisiinsa yhdeksi valtiolliseksi työväenpuolueeksi, mutta tähän saakka turhaan. Tämä yhdistyminen näyttää kuitenkin vaan olevan ajan kysymys. Samaan suuntaan, vaikka melkein yksinomaan kirjallisella alalla vaikuttaa suurella menestyksellä Fabian Society, perustettu v. 1883; nimensä se onsaanut Hannibalin kuuluisasta vastustajasta O. Fabius Cunctator, koska se vaan verkalleen ja vaikuttamalla yleiseen mielipiteeseen koettaa saavuttaa tarkoituksensa. Siihen kuuluu miehiä semmoisia kuin Sidney Webb, Bernhard Shaw y. m. Epäilemättä oman työväenpuolueen luominen suuresti lisää työväen voimia Englannissa, sillä kun viimeisessä yleisessä vaalissa v. 1895 annettiin vanhoillisten ääniä 2,267,555 ja vapaamielisten 2,012,583, voi helposti läheisessä tulevaisuudessa tapahtua, että työväen äänet ovat ratkaisemassa ja siten heidän edustajansa parlamentissa, kuten Tanskan »kansankeräjissä» ajavat useampia työväen vaatimuksia läpi. Englannin työväestön merkitys selviää siitäkin tosiasiasta, että »järjestyneet» nyt jo muodostavat 25 % kaikista työtekijöistä eli noin 11⁄2 milj. Tämän lisäksi päätettiin viimeisessä työväenkokouksessa v. 1899, että olisi ryhdyttävä erityisiin toimenpiteisiin, jotta enemmän varsinaisia työväenedustajia saataisiin parlamenttiin. Tämä kokous pidettiinkin tänä vuonna maaliskuun alussa Lontoossa ja siihen olivat sekä puhtaasti sosialistiset yhdistykset että hyvästi 1⁄3 osa ammattiyhdistysten jäsenluvusta lähettäneet edustajansa. Päätökseksi tuli, että erityinen työväenedustajien ryhmä on muodostettava parlamentissa, jonka kuitenkin tulisi ryhtyä yhteistoimintaan muitten semmoisten ryhmien kanssa, jotka erityisissä tapauksissa kannattavat työväelle edullisia lakiehdotuksia. Se on työväen voimien keskittäminen valtiollisellakin alalla ja merkillinen tapaus Englannin työväenliikkeen historiassa.
Kun asiain meno Englannissa oli semmoinen että työväen ammatillinen liike kävi valiiollisen edellä, oli kehitys Saksassa päinvastainen, vieläpä niin, että edellinen toisen rinnalla munttui tykkänään sivuseikaksi aina viime aikoihin asti. Syyt tähän merkilliseen seikkaan olivat epäilemättä, ensiksi, että valtiollinen vapaus yleensä Englannissa oli paljon suurempi kuin Saksassa, niin että työväenkin ponnistukset täällä luonnollisesti saivat valtiollisen leiman, etenkin Lassallen ja Marxin toiminnassa ja toiseksi että työväki saavutti yleisen äänioikeuden niin varhaan kuin v. 1867,[1*] ennen kuin varsinainen työ työväestön kohottamiseksi ammatillisella alalla alkoi. Ammatillinen liike syntyi näet oikeastaan vasta v. 1868. Silloin kävi vapaamielinen politiikko Max Hirsch Englannissa ja ehdotti muutamissa sanomalehtikirjoituksissa ammattiyhdistyksien herättämistä eloon Saksassakin englantilaisen mallin mukaan. Palattuaan kotimaahan, perusti hän n. s. Hirsch-Dunckerilaiset työväenyhdistykset, joihin ei oteta sosialisteja ja joiden merkitys nykyään ei ole suuri. Mutta jo samana vuonna (1868) vähää ennen Hirschia yhtyi toht. Schweizer, Lasallen perustaman »yleisen saksalaisen työväenyhdistyksen» kaikkivaltias esimies ammattiyhdistysten luomiseen sosialistisella pohjalla, josta sosialistit aivan hyvin huomasivat, mitä se merkitsisi, jos toinen valtiollinen puolue ammatillisen liikkeen kautta saisi työväen käsiinsä. Porvarilliset puolueet tohtoivat puhtaasti ammatillista liikettä, sosialistit katsoivat tätä liikettä ainoastaan väliasteeksi sosialismiin, jotta kouriin tuntuvien etujen ajamisella työväki vähitellen kypsyisi sosialismille eli valtiolliselle liikkeelle. Ja valtion virkamiesten tyhmä menettely kaikkea työväkeä vastaan ajoikin sen ehdottomasti sosialistien syliin.
Mutta Schweizerin perustama »Deutscher Gerwerkschaftsbund» ei tullut pitkäikäiseksi. Samoin kuoli myös eräs toinen tuuma, jonka sosialistinen puuseppä York v. 1872 pani alkuun ja joka tarkoitti sekin puhtaasti ammatillista liikettä, mutta ilman sosialismin vastustamista. Tämä aate on kuitenkin nykyaikana saanut uudestaan paljon kannatusta Saksassa, vieläpä — sosialistienkin leirissä.
Sitä vastoin onnistui asia paremmin Marxin ryhmälle sosialistien joukossa. »Saksalaisten työväenyhdistysten» kongressi päätti näet myöskin v. 1868 ruveta puuhaamaan ammattiyhdistysten perustamista ja tämä päätös sai sitte vahvistuksen laajemmassa muodossa Eisenachin kokouksessa seuraavana vuonna, jossa marxilainen puolue juhlallisesti perustettiin.
Tunnettu on, että nuo molemmat toisia raatelevat sosialistiset ryhmät, Lasallen ja Marxin puoluelaiset v. 1875 yhtyivät Gothan kongressissa yhdeksi yhteiseksi valtiolliseksi työväenpuolueeksi. Ammattiliikkeen suhteen päätettiin heti varsinaisen kongressin loputtua, että »vaikka työmiesten ammatilliset yhdistykset eivät pysyväisesti voi parantaa työväen tilaa, niin ovat ne kuitenkin omiansa tilapäisesti kohottamaan sen aineellista tilaa, edistämään sen sivistystä ja saattamaan sen itsetajuntaan omista luokkaoloistaan. Kokous katsoo sen takia kaikkien työntekijäin velvollisuudeksi liittyä asianomaiseen ammattiyhdistykseen...» Ammattilaisten tulee pitää politiikka kaukana, mutta sitä vastoin yhtyä Saksan sosialistiseen puolueeseen, koska ainoastaan tämä voi tehdä työväen valtiollisen ja taloudellisen aseman täydessä määrässä ihmisarvon mukaiseksi.» Ammatillinen liike muuten kasvoi alusta asti kymmenen vuoden kuluessa (1868–78) suuresti, v. 1878 se käsitti noin 50,000 jäsentä ja 13 ammattilehteä.
Mutta viimemainittuna vuonna kohtasi Saksan työväenliikettä näennäisesti ankara isku: niin sanottu sosialistilaki säädettiin ja koko liike tuli kovan vainon alaiseksi. Kuitenkin kasvoi valtiollinen liike vainon aikana mahtavasti: v. 1878 olivat sosialistien äänet 437,158, mutta 1890, jolloin Bismark syrjäytettiin ja sosialistilaki kumottiin oli äänten luku 1,427,298 ja sosialististen edustajien lukumäärä eduskunnassa oli kasvanut 9:stä 36:teen. Mutta ammatilliseen liikkeeseen vaikutti sosialistilaki lamauttavasti: sillä vasta 1890 alkoi taas vireämpi elämä tällä alalla. Vv. 1892, 1896 ja 1899 pidettiin yleisiä ammattilaisten kokouksia, joissa ammatillinen liike sai varsinaisen muotonsa. Yksityisten yhdistysten tuli yhtyä liittoihin, joilla on kullakin oma liittohallituksensa; yhteisiä asioita hoitaa 7-henkinen keskuskomitea eli kenraalikommissiooni. Tämän valitsee yleinen, kerran vuodessa kokoontuva ammattikongressi, johon taas ottaa osaa yksi edustaja joka 3000 luvulta jäseniä. Paikallisjärjestöjä on sitä paitsi; nämä auttavat liittohallintoja lakoissa, joiden kanssa ei kenraalikommissionilla ole mitään tekemistä. Kenraalikommissionin avuksi valitsevat liittohallinnot ja siihen oikeutetut paikallisjärjestöt eli kartellit kukin yhden jäsenen n. s. »ammattivaliokuntaan». Kenraalikommissionin tehtävänä on muuten: agitatsionin edistäminen, tilastollisten ainesten kokoaminen, yhteisen lehden ja vuosikirjan julkaiseminen, kansanvälisen yhteistoiminnan aikaansaaminen ja ammattikongressin kokoonkutsuminen. Saksan ammattiliike on hyvin edistynyt: v. 1897 löytyi jo yhteistä liittoa ja jäsenluku oli noussut yli puolen miljoonan. Suhde valtiolliseen järjestöön, joka vielä toisessa ammattikongressissa oli epävarma ja häilyvä, on huolimatta muutamista jupakoista yhä enemmän selvinnyt: todellisuudessa on suurin osa Saksan ammattiyhdistysten jäsenistä nykyään sosialisteja.
Saksan poliitinen työväenliike alkoi kapinavuosina 1848–49, jolloin myöskin nuo kuuluisat työväen asianajajat Marx ja Lassalle astuivat esille. Erittäin merkille pantava on Lasallen v. 1863 perustama »yleinen saksalainen työväenyhdistys», jonka varsinaisena tarkoituksena oli yleisen äänioikeuden saavuttaminen (tämä toteutuikin v. 1867). Sosialismin marxilainen ryhmä perusti taas v. 1869 Eisenachin kokouksessa sosiaalidemokraatisen työväenpuolueen, jonka johtajia ovat alusta saakka olleet Liebknecht ja Bebel. Hallituksen vaino saattoi vihdoin v. 1875 molemmat ryhmät Gothassa yhtymään yhdeksi valtiolliseksi puolueeksi, joka laati itselleen yhteisen ohjelman. Sosialistilain aikana (1878—1890) vaino kasvoi sietämättömäksi (1200 tilapäistä, 1155 aikakautista painotuotetta kiellettiin, 1500 henkilöä suljettiin vankiloihin), mutta liike vaan sai siitä uutta virikettä. Puoluekokoukset pidettiin nyt pakosta ulkomailla (Sveitsissä ja Tanskassa), ja pää-äänenkannattaja ilmestyi Zürichissä. Vainon loputtua (kun hallitus huomasi että se vaan kartutti työväen voimia) julaistiin Erfurtissa 1891 uusi ohjelma, joka vieläkin on voimassa.[2*] Samassa kokouksessa pohdittiin myös puolueen taktiikkakysymystä: kaikki vallankumoukselliset tarkoitukset hyljättiin ja päätökseksi tuli, että on osaaotettava kaikkiin valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin vaaleihin, mutta Vollmarin ehdotusta vastaan olisi sosialismin lopputarkoitus tyystin pidettävä silmällä eikä rajoitettava vaan käytännöllisiin reformiehdotuksiin. Kompromisseista muitten puolueitten kanssa ei liioin tahdottu tietää: tässä on kuitenkin viime aikoina joku muutos käsityksessä tapahtunut. V. 1890 määrättiin Hallen kokouksessa Saksan valtiollisen työväenpuolueen organisatsiooni: korkein johto on vuosittain kokoontuvilla puoluepäivillä, jotka valitsevat johtavan 12-jäsenisen komitean. Tällä on oikeus käyttää puolueen varoja, kuten itse hyödylliseksi katsoo. Sitä paitse löytyy n. s. luottamusmiehiä, jotka valitaan kuten johtavan komitean miehetkin vaalipiirittäin. Nämä ovat olleet sangen tarpeellisia yhteistoiminnan ylläpitämiseksi, koska viime aikoihin saakka esim. Preussissa eivät valtiolliset yhdistykset ole saaneet solmia mitään yhteissiteitä keskenänsä.
Ranskan työväenliike on, kuten Saksankin, alusta saakka ollut etupäässä valtiollista luonnetta. Suuri vallankumous syrjäytti aatelin ja papiston vallan, se vahvisti kolmannen säädyn, porvariston vaikutuksen, mutta työväen varsinaisia pyrinnöitä se ei suuremmassa määrässä suosinut. Selvänä todistuksena on se julistus, jonka v. 1791 kansalliskokous (»assemblée nationale») autoi ja jossa kiellettiin pitemmittä mutkitta sopimuksia työväestön kesken, jotka tarkoittivat työpalkan korottamista. Itse vallankumouksessa muuttui sen takia työväenliike vallankumoukselliseksi: Babeufin n. s. salaliitto v. 1795 tahtoi selvästi sosialistisessa hengessä uudistaa yhteiskunnan; Rooman Gracchot olivat B:n esikuvat. B:n tuumat eivät onnistaneet, mutta hänen aatteensa kytivät mielissä. Kaikenlaiset salaiset työväenseurat astuivat julkisten sijalle. Louis Philippen aikana oli porvaristo vallassa, vasta 1848 vallankumous antoi enemmän arvoa työväen ponnistuksille, Louis Blanc ajoi (tosin ei kyllin pontevasti) sen asiaa, vaikka hänen kumppalinsa »väliaikaisessa hallituksessa» vihdoin tiesivät vähentää hänen vaikutuksensa saattamalla hänen tuumansa esim. kansallistehtaat in absurdum, mahdottomiksi s. o. liiottelemalla pilasivat koko asian. Mutta keisarikunta sääsi ankaria lakeja työväen kasvavaa vaikutusta vastaan ja vv. 1853–62 tuomittiin lähes 4000 työmiestä osanotosta yhdistyksiin. V. 1868 suvaittiin työväen yhdistyksiä, jos ne pysyivät erillään politiikasta. Saksalais-ranskalainen sota ja kommuuni v. 1871 tekivät haittaa Ranskan työväenliikkeelle; viimeisen takia oli tasavalta hyvin säälimätön työväen harrastuksia vastaan. Silloin astui eräs radikaalinen sanomalehtimies Barberet esille ja koetti perustaa ulkopuolella kaikkea politiikkaa puhtaasti ammatillisia työväen yhdistyksiä, jotka ennen kaikkea tulisivat harrastamaan tuotantoyhdistysten syntyä. V. 1876 kutsuttiin ensimmäinen yleinen työväenkokous Pariisiin; edustettuna oli 101 ammattiyhdistystä ja 46 paikallisyhdistystä; koko suunta siinä oli reformatoorinen ja puhtaasti ammatillinen. Kommuunin maanpakolaiset lähettivät protestin: Ranskassa uudistui sama näytelmä kuin Saksassa Hirschin ponnistusten suhteen v. 1868. Ja asiat kehittyivät täälläkin aivan samoin. Lyonin kokouksessa v. 1878 oli jo melkoinen vähemmistö, joka tahtoi antaa Ranskan työväenliikkeelle valtiollista leimaa: sen johtaja oli tuo sittemmin niin kuuluisa Jules Guesde. Ja Marseillen työväenkokouksessa v. 1879, jossa 350 yhdistystä oli edustettuna, perustettiin Ranskan itsenäinen valtioltinen ssosialistinen työväenpuolue: tuotantovälikappalten ottaminen valtion huostaan pantiin perustukseksi. Ohjelma, jonka laativat Guesde ja Lafargue Marxin ja Engels'in johdolla, hyväksyttiin seuraavana vuonna Havressa, jossa ammatillinen ja poliitinen (sosialistinen) ryhmä erosivat toisistaan ja kumpikin piti sitte omia kokouksiaan. Mutta jälkimmäinen hajosi sekin kahteen ryhmään, jyrkkiin ja maltillisiin, guesdistiin ja broussistiin.
V. 1884 kumottiin tuo työväen yhtymis- ja yhdistysvapautta rajoittava 1791 vuoden laki ja tämä antoi uutta virikettä ammatilliselle liikkeelle. V. 1866 koetettiin perustaa puhtaasti ammatillinen yhdistys (»federation des syndicats»), mutta senkin valloittivat guesdistit ja johtivat valtiolliselle alalle: kolmevärinen trikoloori revittiin ja punainen lippu kohotettiin sen sijalle. V. 1890 hajaantui taas maltillisempi ryhmä broussistiin eli possibilistiin ja alemannistiin: jälkimäiset suosittelevat pääasiallisesti yleistä työlakkoa, ja täten voi sanoa, että nyt marxistit (guesdistit) oikeastaan edustivat maltillisempaa menettelyä parlamentarismin kautta, broissistit ja etenkin alemannistit jyrkempää suuntaa. Taas koetettiin v. 1892 saada toimeen puhtaasti ammatillinen yhteisjärjestö: federation des bourses du travail, jotka ovat eri ammatteja käsittäviä paikallisjärjestöjä kuntien kustannuksella. Ei sekään ole täydelleen onnistunut, sillä 52:stä »työväen pörsistä» ovat 8 ulkopuolella ja niistä 4 täydelleen sosialistien vallassa (esim. Lyon, Marseille). V. 1895 tehtiin vielä viimeinen koe ammatillisten voimien yhdistämiseksi politiikan ulkopuolella: perustettiin »Confederation du travail» — mutta se on ilman merkitystä ja siihen kuuluu ainoastaan muutamia ammattiliittoja; sitä paitse tulevat Federation ja Confederation käsittämään samat yhdistykset ja toinen on siis tarpeeton.
Ammattiyhdistykset ovat Ranskassakin suuresti kasvaneet: v. 1890 oli jäseniä (jos lukee siihen myös maalaisyhdistykset ja sekayhdistykset työnantajista ja työntekijöistä) 388,022 mutta v. 1897: 902,627 (kaup. työväestön luvut 139,692 ja 431,794.) Valtiollinenkin työväenliike on Ranskassa suuresti kasvanut: v. 1889 oli sillä vaan 91,000 ääntä ja v. 1893 jo noin 900,000.
Kun guesdistien, possibilistien ja allemannistien ohessa löytyy blanquisteja ja riippumattomia (»independents») ja viimemainitutkin hajaantuivat kahteen ryhmään (Jaurès'in ja Millerandin) ei ole kummaa, että Ranskan työväen edustajissa valtioltisella alalla on syntynyt harras toivomus yhtymiseen. Kuuluisan Jean Jaurès'en ansioksi on luettava, että tämä toivo äsken on toteutunut: sekä valtiollisella että puhtaasti ammatillisella alalla on siis Ranskassa, kuten Englannissa ja Saksassakin, yhteyden aate päässyt voitolle. Ja kun edellisestä esityksestä myöskin selviää, että kaikkialla valtiollinen liike astuu etusijaan, liike, joka vaatii enemmän vaikutusvaltaa yhteiskunnassa työväelle sen etujen edistyttämiseksi, — sillä »jeder Klassenkampf ist ein politiscer Kampf» (Marx) — on aivan selvä, että työväenaate, sen ylevät tarkoitusperät myös vähitellen voittavat alaa Euroopan suurissa sivistysmaissa ja sitte koko maailmassa koko ihmiskunnalle siunaukseksi ja menestykseksi.
[1*] Tunnettu on, että Bismark suostui tähän siitä syystä, että hän sillä luuli voivansa työväestöstä saada liittolaisia vastustelevia vapaamielisiä vastaan.
[2*] Suomen työväenpuolueen ohjelma on tästä vaan muodostus.