Julkaistu: 1899
Lähde: »Työväenkysymyksiä III». G. E. Jansson & Kumpp. kirjapainossa, Tampereella 1899
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Ring out a slowly dying cause
And ancient forms of party strife;
Ring in the nobler modes of life,
With sweeter manners, purer laws
Tennyson
Soikohon hautajaiskellot jo verkkaan kuolevan riidan,
Puoluetaistelu ei kelpaa vanhentunut.
Soikohon uudemman, jalomman elämän sointuisat kellot.
Tavat jo puhdistukoot, lakikin uudistukoon.
If you have a kind word, say it,
Throbbing hearts soon sink to rest.
If you owe a kindness, pay it;
Life's sun hurries to the west.
Can you do a kind deed? Do it,
From despair a soul to save;
Bless each day as you pass through it,
Marching onward to the grave.
If some grand thing for to-morrow
You are dreaming, do it now;
From the future do not borrow;
Frost soon gathers on the brow.
Speak thy word, perform thy duty;
Night is coming deep with rest;
Start will gleam in fadeless beauty;
Grasses whisper o'er thy breast.
Days for deeds are few, my brother;
Then to-day fulfill thy vow.
If you mean to help another,
Do not dream of it — do it now.
Yksityinen henkilö kuolee, kansat kuolevat samoin.[1] Yksityinen ei voi määrätä kuolinhetkeään, mutta kansat kuolevat vain silloin, kun ne tahtovat kuolla.
Kansa voi joulua toisen kansan kovan vainon alaiseksi eikä se sittekään kuole. 200 vuotta oli Venäjän kansa mongoolien ikeen alla ja nyt se on maailman mahtavimpia kansoja.
Mutta kansan todellinen mahtavuus ei riipu valtakunnan avaruudesta, ei sotajoukkojen suuruudesta — maailman historia näyttää, että ne ovat ainoastaan korttihuoneita, joihin ei ole luottamista. Missä ovat nyt nuo kerran mahtavat mongoolit eli tataarit? Venäjä on ne kukistanut ja samat tataarit kulkevat nyt ympäri, harjoittaen jos jonkinlaista tointa. Missä ovat nuo sotaiset persialaiset ja assyrialaiset, jotka kerran ulottivat valtansa yli koko Länsiaasian? Missä Espanjan suurvalta, jonka alusmailla »ei aurinko milloinkaan laskenut»? Ne ovat kaikki menneet manalan majoille tahi kukistuneet mitättömiksi. Maailman suuruus katoaa, kun sitä ei todellinen voima ole kannattamassa ja tukemassa.
Ainoastaan se kansa on elinvoipa, joka kehittää olojansa sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa ihmiskunnan korkeimman tarkoitusperän mukaan. Englannin kansalla on epäilemättä tulevaisuutta. Se edistyy edistymistään sivistyksessä ja kulttuurissa; se kulkee — vaikka verkalleenkin — reformien, uudistusten tiellä; syystä onkin sen nykyinen kruununperillinen voinut lausua: »we are all socialists now» — me olemme nyt kaikki sosialisteja: se on kansan uudistajia.
Solut ja nesteet ihmisen ruumiissa uudistuvat yhtä mittaa — elleivät ne sitä tee, seuraa sairaus ja kuolema. Jos ei alituista uudistusta tapahdu kokonaisen kansan organismissa, elinrakennuksessa, sairastaa sekin ja kuolee. Mutta niinkuin yksityisellä henkilöllä, on jokaisella kansallakin luonnollinen, synnynnäinen pyrkimys elämään, eikä kuolemaan. Kansan eturivin miehet ja naiset koettavat sen takia aina ohjata sitä kehityksen tielle, kohti valoa ja vapautta. Ja kansa seuraa niitä innoituksella, sillä kansa tahtoo elää. Turhaan pyrkivät silloin jarruttajat, nuo, jotka tahtovat viedä kansan kuolemaan, turhaan pyrkivät he panemaan vastaan. Jos vapaan sanan lausumista kovin ahdistetaan, tuodaan kiellettyä kirjallisuutta hermeettisesti suljetuissa sardiinilaatikoissa eli muulla tavalla rajan yli, silloin leviävät nuo vaaralliset vapauden aatteet sitä valtavammin. Jarrutus voi kasvaa aritmeettisessa sarjassa, mutta silloin paisuu ja nousee vapauden harrastus geometrisessa sarjassa s. o. monin verroin mahtavammin. Kun vaino oli ylimmällään Saksassa, kasvoi vainottujen voima paljon, monta vertaa enemmän kuin silloin, jolloin saivat häiritsemättä toimia julkisuuden valossa, ja nyt uudet aatteet ovat vallanneet 1⁄4 osan Saksan armeijastakin. Jarruttajat toimivat turhaan — he valmistavat vaan, ikävä kyllä, tulevaisuuden vallankumousta. Vaan se ei ole hyvä kansojen tasaiselle kehitykselle: evolutsiooni, eikä revolutsiooni — kehitys eikä vallaukumous on oikea tunnussana.
Mutta kaikki kansankerrokset pyrkivät suurempaan vapauteen, kaikki tahtovat tulla osallisiksi ihmiskunnan kehityksestä. Jos vaan pieni ryhmä pääsee sitä nauttimaan ja muut jäävät tykkänään tahi suuressa määrässä sen ulkopuolelle, silloin ei kansan elämä ole taattu. Ihmiskuuuan ja luonnon tarjoavat edut eivät ole vaan muutamia valittuja varten, — ei, kaikkien pitää niitä saada nauttia, syvempää juopaa ei saa syntyä eri kansankerroksien välille. Velvollisuudet ja oikeudet ovat tasoitettavat: suurempi onnellisuus sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa on suotava kansan syville riveille, jotka nyt kituvat.
Mikä vei Muinaiskreikan kansan perikatoon? Olihan se sivistyneimpiä kansakuntia, joita maailman historia tuntee. Laskihan se perustuksen useammille tieteille ja taiteille — viisaustiede, historia, matematiikka, varsinainen taide — ovat sen helmasta lähteneet. Voimistelu kukoisti suuresti, ruumiinharjoituksille annettiin etevä sija. Ja olihan sillä vapaat yhteiskuntalaitokset. Mutta sittenkin se kukistui. Ja tuolle mahtavalle Roomalle, joka peri kreikkalaisen sivistyksen, kävi samoin. Mikä siis kukisti Kreikan ja Rooman suuret sivistyskansat? Se oli aineellisen elämän epätasaisuus, kun se oli noussut korkeimmilleen.
Ja niin se tulee aina olemaan. Aineellisuus ei ole kaikki, mutta se on kaiken välttämätön pohja ja perustus. Ilman ruokaa ei kukaan tule toimeen. Ihminenkin oli ruumiillisesti uuni, johon välttämättömästi tarvitaan riittävästi polttoaineita. Jos ei niitä ole, niin solut ja nesteet eivät uudistu. Eivät kansankaan ruumiissa solut ja nesteet uudistu, ellei ravintoa koko ruumiissa ole kyllin. Siihen määrin täytyy jokaisen ymmärtäväisen ihmisen olla materialisti, aineellisuuden kannattaja. Ei se auta, että puhutaan kauniita ja muuten vaikka kuinkakin oikeutettuja sanoja henkisistä riennoista, jos kansan suuren enemmistön, melkein kaikkien, paitse noitten »the upper ten thousand»ien (ylimpien kymmentuhansien) täytyy panna koko aikansa jokapäiväisen, niukan leivän hankintaan ja uneen.
Ei, jos kansa tahtoo elää, täytyy ylempien kansankerrosten itsensäkieltämisellä käydä parantamaan syvien rivien aineellisiakin olemusoloja. Täytyy ennen kaikkia antaa työväesttölle, kansan verrattoman suurimmalle osalle, parempia palkkoja. Työväestökin tarvitsee palkankorotuksia, eivätkä vaan virkamiehet. Ja kansan enemmistö tarvitsee myös lyhyempiä työpäiviä, jotta se voisi käyttää enemmän joutoaikaa sivistyksen hankkimiseen, perheolojen kehittämiseen ja kaikkien kansalaisvelvollisuuksien täyttämiseen. Ennen ei voi puhua kansan eri ainesten yhteensulauttamisesta, josta muka kaikki nyt ovat yksimielisiä, kun vaara uhkaa. Niin kauan se on paljas korulause.
On sanottu, että meidän pahin vihollisemme nykyään on itsenäisyys. Se on totta. Hyvin harvat tahtovat tehdä työtä syrjälle sysättyjen hyväksi, työ rajoittuu todellisuudessa harvalukuisen etuoikeutetun kansankerroksen eduksi. Monet toimivat näin, tekemättä itselleen tarkemmin selkoa asiasta, toiset menettelevät siten taas aivan itsetietoisesti. Onpa isänmaan nimessäkin vaadittu, että todellinen uudistustyö — se on se, joka kohtaa kovaa vastusta, syvien rivien auttamiseksi ja koko kansan kohottamiseksi siten, että etuoikeutetut luopuisivat muutamista eduistaan kovaonnisempien hyväksi — nyt olisi sikseen heitettävä. Aivan samaa vaadittiin, kun Suomen kieli pyrki luonnollisiin oikeuksiinsa, se on kun kansa oli kohotettuina sillä tavalla, että suurempi osa kansastamme pääsisi osalliseksi aikansa sivistyksestä ja sen suomista eduista. Ja uskontokin on tämän liikkeen tukahuttamiseksi avuksi manattu ja saatukin, vaikka monessa muussa maassa, esim. Englannissa ja Saksassa suuret uskonnolliset ryhmät ovat innolla ryhtyneet sitä kannattamaan. Mutta jos isänmaallisuutta ja uskontoa ruvetaan näin käyttämään, kadottavat molemmat jalansijan kansassamme — ei mikään maallinen mahti voi sitä estää. Se käypi niin kuin meilläkin noin parikymmentä vuotta sitten jossain määrin vapaamielisyydelle, kun sitä alettiin väärin käyttää.
Tanskassa, jossa työväki paraikaa koettaa hankkia itsellensä parempia elämänehtoja, ovat työnantajat niitä suloisimmassa sovussa verivihollistensa, saksalaisten kanssa ja pyytävät heidän apuansa. Ja kun meillä ei muulla tavalla saada työväkeä kukistetuksi, vaikka tämä ei pyydä muuta kuin hiukan enemmän leipää vaimollensa ja lapsillensa, kansan kasvavalle »toivolle», silloin haetaan työväkeä lännestä ja — idästäkin. Se on monen yläluokkaisen »isänmaallisuutta». Mutta samaan aikaan vaaditaan isänmaallisuutta ja isänmaallista innostusta vähemmin oppia ja tietoja saaneelta työväeltä, samaan aikaan kuin tämmöistä harjoitetaan! Työväki ei mene isänmaatansa myymään, mutta isänmaallisella innostuksella toimimaan mokomien »isänmaallisten» kanssa yhdessä ei sitä saada. Kun Työmies-lehteä tahdottiin kukistaa, kävivät kaksi »isänmaallista» miestä kenraalikuvernöörin luona sen suuntaisella pyynnöllä! Työmiehen veri rupeaa kiehumaan, kun saa tietoa semmoisesta.
Suomen työmiehet! Älkää sekoittako todellista rakkautta tähän maahan ja kansaan tuommoiseen valeisänmaallisunteen, joka ei ole muuta kuin puhdasta itsenäisyyttä. Me emme tahdo vaihtaa olojamme semmoisiin, että työlakot kukistettaisiin sotavoimilla eikä niistä edes saisi puhua sanaakaan sanomissa. Mutta jos Suomen työväeltä vaaditaan innostusta yhteisen asian ajamisessa, silloin tulee ylempien kansanluokkien menetellä toisin kuin tähänasti. Ilman innostusta ei saada mitään suurta toimeen maailmassa — sen ovat kaikki suuret ajattelijat meille opettaneet ja kokemus oikeaksi todistanut. Mutta silloin täytyy myös tietää, miten innostus on herätettävä, miten se on herätettävä koko kansassa, jos koko kansan myötävaikutusta tahdotaan. Toimettomuudella ja keinotekoisuudella ei innostusta saada mihinkään herätetyksi.
Meidän kansaamme on kova isku kohdannut. Mutta kansa ei kuole, jos se ei tahdo kuolla. Vaikka kuorikin tulisi jossain määrin vieraaksi, niin hedelmän ydin pysyy aina puhtaana. Me olemme nyt luotu taistelevaksi kansaksi, taistelevaksi kaikilla hengen voimillamme. Vastoinkäymiset jalostavat kansan, niinkuin yksityisen ihmisenkin. Isänmaalliset tunteet virkoovat uuteen eloon, kun niitä koetetaan tukahduttaa. Tahdotaanko koko kansa taisteluun, se riippuu yläluokan menettelystä tulevaisuudessa. Syvien rivien, koko kansan kohottaminen sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa ei ole mikään itsekkäisyyden pyrintö — se on lyhyesti sanoen kansamme ainoa pelastus.
Eläköön kaikkien meidän yhteinen isänmaamme, eläköön todellinen isänmaallisuus!
V. 1896 pidettiin Berliinissä eräs työväensuojeluskongressi, johon eri maitten hallitukset olivat lähettäneet edustajia, mutta huolimatta tästä virallisesta kokouksesta päätti sveitsiläinen työväenkokous Bielin kaupungissa v. 1893 kutsua kokoon yksityisemmän kansainvälisen kokouksen ja sveitsiläisen työväenliiton johtokunta sai tämän asian toimekseen. Sveitsiläisessä työväenliitossa on paljon erilaisia aineksia yhdistettynä, joita kaikkia kuitenkin, valtiollisista ja uskonnollisista eroavaisuuksista huolimatta, elähdyttää yksi ja sama harrastus: työkansan kohottaminen henkisessä ja aineellisessa suhteessa. Päätettiin koettaa, voitaisiinko samallainen kansanvälinen kokous työväen suojelemiseksi saada aikaan. Ensin asia ei laisinkaan näyttänyt lupaavalta ja järjestyskomitea lykkäsi v. 1894 kokouksen tuonnemmaksi. Mutta v. 1896 näytti lupaavammalta ja seuraavana vuonna lähetettiin kiertokirje ja kutsumus saapumaan Parisin kaupunkiin elokuulla 1897 kaikille niille työväenyhdistyksille, jotka olivat sitä mieltä, että valtion ehdottomasti tulee pontevasti suojella työväen henkeä ja terveyttä pääoman liian korotettuja vaatimuksia vastaan. Kohta täytyi kuitenkin kutsuttujen piiri laajentaa. Moni hyvinkin arvossa pidetty henkilö oli kysynyt, eikö hänkin voisi ottaa osaa kokouksen keskusteluihin. Tämän johdosta päätti järjestyskomitea, että jokainen olisi tervetullut kokoukseen, joka vaan seisoi yllä mainitulla perustuksella — äänioikeutettu olisi kuitenkin ainoastaan varsinainen työväen edustaja. Osanotto kokoukseen oli sangen suuri: edustajia oli tullut 391 (niistä 202 sosialistia, 133 kristillissosialistia ja 66 riippumatonta) ja vieraita 186, yhteensä 571 osanottajaa eri maista. Ainoastaan Ranskasta ei ollut muuta kuin nimeksi osanottajia: vastakohdat olivat tässä maassa, varsinkin uskonnollisella alalla, niin suuret, ettei yhteistyöstä tahdottu tietää juuri mitään. Muuten oli pelko, että erilaiset ainekset tekisivät kokouksen ehkäpä mahdottomaksikin, aivan turha, sillä yksimielisyys kokouksessa oli varsin suuri ja kun erimielisyyttä suuremmassakin määrin ilmestyi, oli keskustelu arvokas ja vapaa persoonallisista hyökkäyksistä. Kokouksessa esillä olleet kysymykset koskivat sunnuntaityötä, yötyötä ja työtä terveydelle vahingollisissa liikkeissä, lapsien ja nuorten henkilöitten, naisten ja täysskasvuisten miesten työtä, keinojen keksimistä työväen suojeluksen toteuttamiseksi ja kansanvälistä virastoa samaa tarkoitusta varten.
Sunnuntaityöstä toimitti katolilainen prosessori Beck alustuksen. Hän loi ensin katsahduksen eri maitten lainsäädäntöön tällä alalla. Suur-Britannia on tässä suhteessa edistyneimmällä kannalla. Jo v. 1448 säädettiin sunnuntailevosta ensimmäinen laki, 1686 vuoden laki, joka kieltää kaiken maallisen toiminnan sunnuntaina paitse aivan välttämättömissä ja hyväntekeväisyyttä koskevissa tapauksissa, on vieläkin voimassa. Tehtaan työväki, käsityöläiset, vuorikaivosten työväki ja kauppapalvelijat saavat täten nauttia melkein täydellistä sunnuntailepoa. Yhdysvalloissa on asian laita jotenkin sama kuin Englannissa. Sveitsissä on sunnuntailepo tehtaille määrätty, mutta poikeuksia on sallitut täysi-ikäisille miehille, jos tehtaassa yhtämittainen työ on tarpeen. Joka toinen sunnuntai on kaikissa tapauksissa oleva vapaa ja rautateiden palveluskunnalle joka kolmas — Sveitsissä yleensä ei tavaraa oteta vastaan kuljetettavaksi sunnuntaina. Ainoastaan muutamissa kantoneissa on määräyksiä sunnuntailevon hyväksi käsityön, kaupan ja ravintolaliikkeen alalla. Saksassa onnistui sosialistien ja keskipuolueen yhdessä aikaansaada tutkimus sunnuntailevosta v. 1885 ja tämä osoitti, että sunnuntaityötä teki tehdas- ja käsiteollisuudessa ynnä kaupassa 57,75 % kaikaikista tutkituista liikkeistä ja 42,25 % niissä käytetyistä elävistä työvoimista. Sen johdosta säädettiin v. 1891 yleensä sunnuntailepoa kaikelle työväelle tehtaissa, verstaissa, vuoritöissä ja kaupassa. Mutta poikkeukset ovat sangen lukuisat ja lakia poljetaan työnantajien puolelta sangen suuressa määrässä. Itävallassa ja Unkarissa on melkein sama laki kuin Saksassa. Venäjän uusi tehdaslaki v. 1897 säätää myös sunnuntailepoa noudatettavaksi tehtaissa ja vuorikaivoksissa. Muissa maissa ei ole mitään lainmääräyksiä täysikasvuisten sunnuntailevosta. Kaikesta tästä käypi selville, että säädökset eri maissa ovat hyvin erillaiset — yleensä sangen vaillinaisia.
Tämän johdosta kysyy nyt prof. Beck: »mitä merkitsee sunnuntailepo yksityiselle työntekijälle»? Monella tavalla tukee hän sitä väitettä, että se on välttämättömästi tarpeen työntekijän sekä runmiilliselle että henkiselle kehitykselle. Neljännen kansainvälisen terveysoppia koskevan kongressin päätös on, että »yksi virkistyspäivä viikossa on ihmiselle sitä tarpeellisempi, mitä rasittavampi ja yksitoikkoisempi työ on ja mitä enemmän se on terveyttä vahingoittavien vaikutusten alaisena. Kerran viikossa sattuvan lepopäivän puute vahingoittaa monella tavalla terveyttä ja työkykyä ja viepi vähitellen parantumattomaan sairauteen, varhaiseen työhönkykenemättömyyteen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Sitä paitse edistää yhtämittainen työ juoppoutta, yleinen turvallisuus keskusliikkeessa vähenee ja perhe-elämä pilataan.» Mutta sunnuntailevon suominen kaikille on sen ohessa yhteiskunnallisen oikeuden vaatimus. Nyt se oikeastaan on vaan ylempien kansaluokkien etuoikeus ja juuri ne kansankerrokset, jotka sitä paraimmiten tarvitsevat, ovat sen puutteessa. »Työtä tekevien kansanluokkien suuri enemmistö kituu valkoisen orjuuden ikeen alla, kokonaiset perheet tuntevat lepopäivän ainoastaan nimeksi. Useimmissa maissa on sunnuntaityö todellisuudessa yhteiskunnallinen laitos, joka jakaa ihmiskunnan vapaisiin ja orjiin.» »Nykyajan sunnuntaityö ei ole muuta kuin pääomallisen itsekkäisyyden murhayritys ihmisluontoa vastaan, ihmiselämän kustannukselta tapahtuva koronkiskominen, ryöväritalous, jonka esineenä on ihminen.» »Sunnuntaityö alentaa köyhän ihmisen työjuhdaksi tahi koneeksi ja kehittää vihdoin välttämättömästi eri kansanluokkien välillä joko täydellistä tunnottomuutta tahi leppymätöntä vihaa.» — Vaan sunnuntailepo on välttämätön uskonvapaudenkin kannalta, josta valtion tulee huolta pitää. Sattuvasti on Saksan keskipuolueen kuuluisa johtaja Windhorst lausunut: »en tahdo väkivallalla ajaa työmiestä kirkkoon, mutta tahdon lakia, joka suopi sille työmiehelle, joka haluaa sitä, mahdollisuuden käydä kirkossa». Tältäkin kannalta oli siis sunnuntailepo täysin oikeutettu.
Mutta se ei ole ainoastaan yksityiselle kansalaiselle, vaan koko yhteiskunnalle äärettömän tärkeä. Kuten sodassa ne sotamiehet voittavat taistelun, jotka ovat kaikin puolin paraimmiten varustetut taisteluun, siten pääsevät nekin kansat eturiviin kansakuntien suuressa taistelussa, jotka ovat saaneet esteettömästi kehittää voimiansa. Ja toiselta puolen »lakkaa rikas ja mahtavakin kansa olemasta semmoinen, jos sen työntekijät henkisesti menehtyvät, huonosti pidetään, saavat riittämättömiä palkkoja, liiaksi rasitetaan ja joutuvat kurjuuden kautta epätoivoon.» Kuuluisa englantilainen valtiomies Robert Peel (lue: Piil) lausui jo in 1847 tavallisemmaksi tulevan sunnuntaityön johdosta: »meidän taloudellisen elämämme muistopatsas tulee olemaan suunnattoman suuri pyramiidi, joka on tehty naisten ja lapsien pääkalloista.» Ja Englannin suurin historioitsija Macauly (lue: Makooli) lausui melkein samaan aikaan: »300 vuoden sunnuntaityöt tekevät 50 vuotta meidän työpäiviä. Me tiedämme, mitä 50 vuoden ahkeruus voi aikaansaada. Me tiedämme, mitä ihmeitä 50 viimeisen vuoden ahkeruus on aikaan saanut ....... En laisinkaan epäile, että, jos me ja meidän esi-isämme kolmen viimeisen vuosisadan kuluessa olisi sunnuntaina tehneet yhtä paljon työtä kuin arkipäivinä, me tässä tuokiossa olisimme köyhempi ja sivistymättömämpi kansa kuin olemme, että tuotanto olisi ollut vähempi, kuin se on ollut, että työmiesten palkat olisivat alhaisempia, kuin ne nykyään ovat ja että joku toinen kansa nyt valmistaisi pumpuli- ja villa-aineksia ja metalliteoksia koko maailmaa varten...... Ihminen, ihminen on se suuri kone, joka rikkautta synnyttää..... Emme ole tulleet köyhemmiksi vaan rikkaammiksi siitä, että olemme yhden päivän seitsemästä työstämme levänneet. Tämä päivä ei ole hukkaan mennyt. Sillaikaa kuin ahkeruus lepää, aura makaa vaossa, pörssi on vaiti, ei mitään savua nouse tehtaasta, tapahtuu kansojen varallisuudelle yhtä tärkeä kehitys kuin se, mikä arkipäivinä toimitetaan. Ihminen, koneitten kone, kone, johon verrattuna kaikki Wattin ja Arkwrightin (lue: Arkreitin) keksinnöt ovat arvottomia, pannaan kuntoon ja kehitetään, niin että hän maanantaina palajaa työhönsä selvemmällä älyllä, virkistyneellä mielellä ja uudistetulla runmiinvoimalla» Mutta »sunnuntaityö tekee suuret kansanjoukot kurjiksi, lyhytikäisiksi ja turmelee kansakuntien kukoistuksen ja kilpailukyvyn rikastuttaakseen vaan muutamia pääoman omistajia.» Ja sunnuntailepo on säädettävä senkin takia, että se on välttämätön ehto perhe-elämän säilyttämiseksi ja perhe taas ylläpitää valtiota. Sattuvasti huudahtaa tuo katoolilainen professori: »se, joka hävittää perheen eikä sitä vaan koeta hävittää, joka tosiaan silmiemme edessä vuosikymmenien kuluessa sen hävittää, se ei ole sosiaalidemokraatit, vaan pääoman omistajat.»
Mutta jotta sunnuntaista tulisi todellinen lepopäivä, täytyy kaiken työn, kuten Englannissa yleensä, loppua se lauantain puolivälissä, ainakin naispuolisille työntekijöille. Sillä näiden tulee silloin laittaa taloutensa järjestykseen sunnuntaita varten ja toimittaa kaikenlaisia askareita esim. pesua, jonka antamiseen muille palkkiota vastaan pieni palkka useimmiten ei riitä.
Prof. Beckin esitelmästä syntyi lyhyt keskustelu, jossa yleensä alustajan näkökohdat hyväksyttiin. Kokous teki seuraavat päätökset: sunnuntaityö on kiellettävä tehokkaan rankaistuksen uhalla kaikenlaatuisten palkattujen työntekijäin ja käskyläisten hyväksi. Poikkeuksia on sallittava ainoastaan semmoisten töitten toimittamiseksi, jotka ovat tarpeellisia, jotta liike voisi maanantaina täydelleen alkaa tahi kun liike teknillisistä syistä ei voi seisahtua tahi niitten töitten ja toimitusten suhteen, joiden jatkaminen on tarpeen, jotta kansa voisi käyttää sunnuntaita sivistyäkseen ja virkistyäkseen. Ei missään tapauksessa saa sunnuntailepoa häiritä sillä tekosyyllä, että tuotanto muuten vähentyisi. Sunnuntaityön kieltoa koskevien poikkeusten luku ei ole virkakuntien ja virkamiesten mielivallan määrättävänä, epämääräisten viittausten nojalla laissa, vaan tarkasti merkittävä lain sananmuodostukseen. Työntekijöille ja käsityöläisille, joita yllämainituissa poikkeustapauksissa sunnuntaina käytetään, on joka toinen sunnuntai vapaaksi annettava ja heille kadotetun vapaan sunnuntain sijaan suotava joku arkipäivä viikolla lepopäiväksi. Sunnuntailevoksi ja sen korvaukseksi on katsottava yhtämittainen vähintäin 36 tuntia käsittävä lepoaika.
Kysymyksen yötyöstä ja työstä terveydelle vahingollisissa liikkeissä alusti hyvin tunnettu lääketieteen prosessori Grismann. Sangen sattuvasti lausuu hän heti alustuksensa alussa, että »vaadittaessa yötyön rajoittamista, kuten muillakin työväensuojeluksen aloilla kysymys on siitä, mitenkä »lain sekaantuminen työvoimien rajattomaan kulutukseen ensikädessä saataisiin hyödyttämään niitä työväen luokkia, jotka itse luonnoltaan ovat heikoimpia — lapsia ja nuoria henkilöitä kumpaakin sukupuolta. Täysikasvuiset naiset tulevat vasta sitte järjestänsä kysymykseen ja täysikasvuiset miehet aivan viimeksi». Tämä huomautus olisi varsinkin niiden yläluokan naisten huomioon ottaminen, jotka näennäisesti ajavat työnaisen parasta, mutta todellisuudessa tahtovat viedä kehityksen aimo harppauksen taaksepäin, jolloin ei vielä tiedetty mistään työajan rajoituksesta — ei yöllä eikä päivällä.
Yötyön suhteen käypi Sveitsi kaikista maista etunenässä. Lukuunottamatta »apuria» (s. o. niitä miespuolisia työntekijöitä, jotka lämmittävät uunia, puhdistavat koneita ja tehdashuoneita y. m. s.) ei tehtaissa saa klo 8:sta illalla klo 6:teen aamulla käyttää lapsia, nuoria henkilöitä (alle 18 v.) ja naisia yhtään eikä täysikasvuisia miehiäkään muuten kuin poikkeustapauksissa. Yhtämittaista käyntiä vaativissa liikkeissä voi myös käyttää eri luvalla 14–18 vuotiaita poikia. Jotenkin sama laki on Englannissa, vaikka siellä ei ole mitään rajoitusta täysikasvuisille miehilte. Yötyö lasketaan kuitenkin pitemmäksi klo 7–7 (6–6). Saksan laki kieltää lapsilta ja 16 vuotta nuoremmilta henkilöiltä ynnä naisilta yötyötä klo 81⁄2–51⁄2. Poikkeuksia sallitaan täälläkin erinomaisissa tapauksissa, mutta ei silloin kuin voi otaksua, että työnantaja tilauksia vastaanottaessa olisi voinut karttaa työn kasaantumista yhteen aikaan. Itävallassa on melkein sama laki kuin Saksassa. Ranskan laki säätää yökaudeksi ajan klo 9–5 (siis vaan 8 t.) ja kieltää yötyön lapsilta, nuorilta henkilöiltä (alle 18 v.) ja naisilta — kuitenkin lukuisilla poikkeuksilla. Melkein samanlainen laki on Belgiassa ja Hollannissa (nuorten ikä 14–16 kuten Saksassa). Venäjällä eivät lapset, nuoret henkilöt (15–17 v.) ja naiset saa tehdä yötyötä (klo 9–5) kutomateoltisuudessa; ja kaikilla muilla työntekijöillä, jos vaan osaksikin yöllä työskentelevät, on 10-tuntinen työpäivä. Italialla, Ruotsilla, Tanskalla ja Yhdysvalloilla on hyvin vajallinen lainsäädäntö yötyön suhteen.
Yötyä on siis kielletty täysikasvuisilta miehiltä ainoastaan Sveitsissä ja naisille sekä nuorille henkilöille on »poikkeustapauksissa» runsain määrin yötyö sallittu. Sen lisäksi koettavat todistettavasti työnantajat kaikenmoisilla keinoilla, varsinkin pyytämällä lupaa ylityöhön, kiertää lain kieltoa yötyöstä ja usein he suorastaan polkevat lakia. Etenkin ylityön suominen on omiansa vaikeuttamaan tarkastusta: tämä on vielä valitettavampi asia, kun ylityön pyyntö usein on hyvin huonosti perusteltu; Sveitsissä on esim. pyynnöistä myönnetty ilman päteviä syitä ja nämä myönnytykset ovat siis katsottavat pelkiksi suosionosoituksiksi erityisille työnantajille.
Prof. Grismann tutkii nyt, missä suhteissa yötyö on työntekijälle niin vahingollista. Tämä käy selville muun muassa siitä, että englantilaisen työntekijän työhönkykenemättömyys ennen alkoi aikaisemmin kuin nyt, jolloin yötyö on poistettu. Silloin löysivät engl. tutkijakunnat 1,600 työntekijästä ainoastaan 10 yli 45 ikävuoden; 22,094 Manchesterin työntekijästä oli vaan 143 yli 45 vuoden ja näistä pidettiin 16 »armosta» tehtaan työssä. Kun 171 työntekijää ilmoittautui työhön eräässä tehtaassa, hylättiin kaikki jotka olivat yli 45 v., liian korkean ikänsä vuoksi. Nyt voivat engl. työntekijät hyvin pysyä työssä aina 55 ikävuoteensa saakka. Naisten ja nuorten tyttöjen ulkomuoto ja terveys ovat niinikään Englannissa lääkärien todistusten mukaan viime aikoina melkoisesti muuttuneet parempaan päin ja lasten ruumiinpaino lisääntynyt. Ei se myöskään ole katsottava sattumaksi, että puuvillakutojat Moskou'n kuvernementissa ovat ruumiillisesti niin huonosti kehittyneet, etteivät yleensä kelpaa sotapalvelukseen. Jokainen tietää, että se, joka on nukkunut rautatievaunussa junan kulkiessa, ei liioin ole seuraavana päivänä sopiva kestävään työhön ja että se, joka on tottunut myöhään yöhön tekemään työtä ja sen sijaan aamulla nukkumaan, vihdoin saapi hermostonsa pilatuksi ynnä muita sairaloisuuden oireita. Nukkuminen päivällä on luonnotonta eikä uni päivän valossa ja suuremman tai pienemmän melun vallitessa nukkuvan ympäri voi korvata yön suhteellisesti rauhallista ja virkistävää unta. Ja koska nainen on ruumiillisesti heikompi kuin mies, samoin kuin lapsikin, ovat nämä etenkin asetettavat yhteiskunnallisten lakien suojeluksen alaisiksi. Mutta siveellisessäkin suhteessa on yötyö sangen turmiollinen varsinkin naisille: yöllä heräävät kaikenmoiset himot ja vietit ja pyrkivät päästä tyydytetyiksikin yön pimeydessä. Lisäksi tulee, että yötyö aina jättää ala-arvoisempia tuotteita, antaa enemmän aihetta huoneitten ja itse ihmisten vahingoittumiseen sekä juopottelemiseen. Yötyö on kuten sunnuntaityö omiansa melkoisessa määrässä järsimään koko kansan elonjuuria muutamien harvojen pääomanomistajien hyödyksi ja on sen takia melkein kokonaan poistettava.
Zürichin kokous päättikin yötyöstä, että se klo 8:sta illalla klo 6:teen aamulla on tykkänään kaikilta työntekijöiltä lain kautta kiellettävä. Laissa on myöskin tarkoin määrättävä, mistä liikkeissä poikkeuksia tästä määräyksestä saa tapahtua; nämä tapaukset voivat tulla kysymykseen ainoastaan niissä liikkeissä, joissa teknillisistä syistä yhtämittainen työ on tarpeen tahi joihin yötyö on oleellisesti kuuluva. Kuitenkaan ei silloinkaau saa mennä laissa määrätyn pisimmän työpäivän rajojen yli. Ylityö on lapsilta, nuorilta alle 18 v. olevilta henkilöiltä ja naisilta kiellettävä. Poikkeustapauksissa, kun liike aavistamattoman tapauksen kautta on hävitetty, saavat täysikasvuiset miehet väliaikaisesti — ei kuitenkaan yötunteina — tehdä ylityötä, mutta ei suurten tilausten takia. Liikkeissä, joissa työ on yhtämittaista, on työskenneltävä kolmessa 8-tuntisessa vuorossa ja sunnuntaina varamiehistö käytettävä.
Alustuksessaan työstä terveydelle vahingollisissa liikkeissä huomauttaa prof. Grismann, että moni korukalu, jota yliluokka huolettomasti käyttää, on tuottanut sen valmistajalle sairaloisuuden ja ennenaikaisen kuolemankin. Työntekijä on aina lukuisain tapaturmien ja liiallisen rasituksen alaisena, hän voi helposti vaihtelevan lämpömäärän kautta kylmistyä, mutta erittäin on hänen terveytensä vaarassa, jos työtä toimitettaessa syntyy kaikenlaista vahingollisia kaasuja ja tomuhiutaleita. Nämä ainekset tunkeutuvat etenkin suun kautta keuhkoihin ja vereen ja ne aikaansaavat edellisissä suuren vaurion, usein kuoleman, varsinkin jos nuo pienet hiutaleet ovat metalli- ja kiviainesta: siis teräväsärmäiset ja epämuotoiset; mutta myöskin puuvillan pöly on sangen epäterveellistä, vaikka se on pehmeätä. Venäjän suurissa pumpulikehruuhuoneitten sairaaloissa kuolee 40 % pitkällisistä keuhkojen kudoksissa syntyneistä taudeista. Myrkylliset kaasut eivät vaikuta ainoastaan vereen ja hengityselimiin, vaan myöskin koko hermostoon, jonka ne aikaa voittaen tykkänään turmelevat. — Ne, jotka valmistavat lasiin ja porsliiniin tarvittavat ainekset, ja samoin kivenhakkaajat saavat hengittää paljon vahingollista pölyä: kun tavallisen ihmisen keuhkoissa santamäärä on 7 %, on se kivenhakkaajalla 23–24 % ja lasinhiojalla 30,7 %, heidän keski-ikänsä ei olekaan korkea. Paperiteollisuudesta on lumppujen eli rättien järjestäminen sangen epäterveellistä, varsinkin kuin lisäksi vielä niissä usein piilee varsinaisia taudinsiemeniäkin. Vahingollista on myös pellavan häkilöitseminen, puusepänverstaissa ja hattutehtaissa syntynyt pöly. Mutta suorastaan turmiollista on lyyjyn käsittelemisestä lähtenyt tomu, joka varsinkin lyyjymutaa, »lyyvittiä» valmistettaessa syntyy. Kirjaltajissa aikaansaapi tämä lyyjytomu, joka lähtee kirjasinten hieraantumisesta, suuressa määrin keuhkotaudin aineita: erään tutkimuksen mukaan sisälsi latojahuoneen lattiapöly 11,5 % lyyjyä. Lakieraajat ja maalarit sekä olkihattujen ja keinotekoisten kukkien tekijät, joiden usein tulee käyttää lyyjymutaa, ovat myös vaarassa. — Kaasuista ovat varsin vaarallisia kloori, rikkihappo, fosfori ja elohopea, joita käytetään kaikenmoisiin tarpeisiin esim. fosforia tulitikkuihin ja elohopeata peiliin.
Eri maissa on koetettu säätää varokeinoja niitä vaaroja vastaan, joita erittäin epäterveelliset työpaikat tarjoovat. Useammissa maissa ovat terveydelle suorastaan vahingolliset liikkeet naisilta, nuorilta henkilöiltä ja lapsilta yleensä kielletyt, Englannissa vaaditaan myös semmoisissa paikoissa pesukaappia ja ilmanpuhdistimia. Monessa maassa puuttuu sitävastoin vielä melkein kaikki tässä suhteessa tahi ovat varokeinot sangen vaillinaisia. Myöntää täytyy, että ilman lainsäädännön välitystäkin paikottain on parannuksiin ryhdytty: fosforia ei enää niin runsaassa määrässä käytetä tulitikkuihin,[2*] lyyjymudan asemasta on otettu käytäntöön sinkkimutaa ja elohopean asemesta levitetään tavallista hopeata peililasin takapuolelle; yleisen ilmavaihdon sijassa, joka vaan levittää mahdolliset ainekset ympäri huoneessa, on niin sanottuja exhaustoreja käytetty, jotka vievät nuo ainekset suoraan syntymäpaikasta ulkoilmaan, puuvillatehtaissa kostutetaan sisäänpuristettu ilma samalla kuin se tunkee tehdashuoneeseen. Mutta sittekin ovat varokeinot, kuten sanottu, vaillinaisia. Melkein ihan keskustelutta hyväksyi sen takia kokous seuraavat alustajan pääasiallisesti ehdottamat ponnet: Terveydelle vahingolliset liikkeet ovat virallisesti tarkoin määrättävät. Virallinen suostumus terveydelle vaarallisen liikkeen alottamiseen on ainoastaan silloin annettava, kun kaikkiin määrättyihin varokeinoihin on ryhdytty. Lapsia, nuoria henkilöitä alle 18 v. ja naisia ei saa terveyttä vahingoittavissa liikkeissä eikä vuorikaivoksissa millään ehdolla käyttää. Mainituissa liikkeissä on jokapäiväinen työaika määrättävä laillisesti säädettyä normaalipäivää lyhemmäksi aina liikkeen vaarallisuuden mukaan eikä missään tapauksessa yli kahdeksaa tuntia. Ajottain on virallisia lääkärin tutkimuksia työväen terveyden tilasta toimitettava. Vahingoittumisista elämän ja terveyden suhteen ovat terveyttä vahingoittavien liikkeitten omistajat edesvastuun alaisia. Jos joku teollisuuden haara on erilläin vaarallinen eikä tätä vaaraa voi millään tavalla karttaa, on vahingollisen aineksen käyttäminen kiellettävä.
Toht. Gehrig Bernistä pohjusti kysymyksen lasten ja nuorten henkilöitten työstä. Eri maitten lainsäädäntö ei ollut pysynyt tasalla tieteellisten tutkimusten kanssa lasten terveydestä ja kehityksestä. Nämä ovat nimittäin osoittaneet, että liian aikainen ja liian pitkällinen työ estää lapsen ja nuoren henkilön ruumiinkehityksen, tekee sen enemmän tautien alaiseksi ja vaikuttaa vahingollisesti lasten henkisiin kykyihin. Vanhempikin ihminen tarvitsee korvausta niitten ainesten sijaan, jotka työtä toimitettaessa ovat kulutetut, mutta lapsi tarvitsee vielä lisää uusia aineksia uusien solujen muodostamiseksi kasvavassa ruumiissa: ainesten vaihto on lapsen ruumiissa paljoa vilkkaampi kuin vanhan ihmisen ruumiissa ja lapsi tarvitsee sen takia enemmän lepoa. Liiallinen rasitus ilmestyy lapsessa nopeammin kuin muissa, mielenala tulee myös ärtyiseksi ja henkinen tila huononee yleensä — joutuupa monasti suoranaiseen vaaraankin, sillä ruumiillinen väsymys vaikuttaa henkistäkin väsymystä. Jos tämän ohessa lapsena vaaditaan tarkkaavaisuutta työssä, niin asia tulee vaan sitä pahemmaksi, rasitus tulee kahdenkertaiseksi: sekä ruumiillinen että henkinen työ rasittaa lapsen ruumista. Alku moneen sairauteen ja sairaloisuuteen tulevaisuudessa pannaan juuri sen kautta, että lapsia liian aikaiseen ja liian ankarasti työllä vaivataan. Ihmiskuuta ei koskaan saa terveitä jäseniä, onni, joka kuitenkin suuressa määrässä riippuu terveydestä, ei koskaan pääse siinä juurtumaan, niin kauan kuin lapsia liiallisella työllä hivutetaan. Tähän tulee vielä toinen tähdellinen seikka lisään. Työnostajat hakevat nykyään niin helppoja työvoimia kuin suinkin, he ottavat sen takia kilpailun vaikutuksesta mielellänsä lapsia työhön, mihin nämä vain suinkin soveltuvat, ja vanhemmat työntekijät syrjäytetään. Isä saapi täten usein syrjäytyä lapsensa edestä, sen sijaan että isän riittävällä palkalla pitäisi voida elättää perheensä, joutuu hän nyt usein lastensa elätettäväksi. Lasten työn rajoittaminen on työn siirtäminen niitten kannettavaksi, jotka paremmin sitä jaksavat kantaa.
Eräs sangen hyvä keino lasten työn rajoittamiseksi on tämän kysymyksen yhdistäminen kysymykseen niiden koulunkäynnistä. On nimittäin mahdotonta vaatia sanottavaa määrää työtä sen työn lisäksi, jonka heidän kouluttamisensa vaatii. Ja tosiasia on, että työnantajat mieluummin tykkänään luopuvat lapsien käyttämisestä kuin suostuvat sithen, että vaan pienen osan päivästä saavat pitää heitä palveluksessansa. Jos nyt yleinen koulupakko kaikkialla säädetään ja tämä ulotetaan aina täytettyyn 15 ikävuoteen saakka, niin tämä jo yksin vaikuttaa suuresti lasten työn rajoittamiseen, melkeinpä poistamiseenkin tykkänään. Tämä ei yleensä olisi mikään vahinko, koska esim. sveitsiläisissä kutomatehtaissa todistettavasti 15 ja 16-vuotiaat paremmin kykenevät toimittamaan sen työn, minkä sitä ennen 10 ja 11-vuotiset lapset suorittivat.
Keskustelussa itse kokouksessa huomautettiin vielä, että koulupakko erittäin estäisi lasten liiallista rasittamista maalaistyössä, jonka estäminen muuten kävisi vaikeaksi. Yleensä olivat kokouksen mielet tässä suhteessa toisistaan eroavat. Vaikka eräs puhuja huomautti, että lapsia usein saa nähdä pellolla työskentelevän kuunvalossakin, vaativat kuitenkin muutamat edustajat, että koulukysymys erotettaisiin tästä kysymyksestä erilleen ja että maanviljelyksen ja käsityön alalla lasten työtä ei rajoitettaisi. Hiukan ivallisesti huomautti tämän johdosta eräs puhuja, että tehtailijat puolustavat työväensuojelusta maataloudessa, maanviljelijät taas teollisuudessa. Englantilaiset edustajat puhuivat innokkaasti ikärajan kohottamisesta täytettyyn 16 vuoteen, koska työväen lapset ovat kasvatettavat yhtä huolellisesti kuin yläluokan lapset — tämä kun ei lähetä niitä tehtaaseen, vaan pitää siitä huolen, että ne elää toisten työstä.
Kokous hyväksyi seuraavat ponsilauseet: 15 vuotta nuoremmilta lapsilta on kaikki työ, joka tarkoittaa ansaitsemista, kielletty. 16 ikävuoteen saakka ovat kaikki lapset velvolliset käymään kansakoulua. Nuoria henkilöitä ja oppilaita 15–18 vuoden väliltä ei saa pitää työssä enemmän kuin 8 tuntia päivässä, neljän tunnin lakkaamattoman työn perästä on 11⁄2 tunnin lepoaika myönnettävä. Tämän työajan sisällä on viimemainituille annettava riittävää aikaa jatkokoulujen käyttämiseen. Samoilta henkilöiltä on jokainen työ ilman poikkeuksetta sunuuntai- ja pyhäpäivillä kiellettävä.
Kaikkien kiivaimmat ottelut koko kokouksessa synnytti kysymys naisten työstä. Alustaja alkaa sosialisti Bebelin lausunnolla hänen kuuluisimmassa teoksessaan: »naisella ja työmiehellä on ammoisista ajoista ollut se yhteistä, että ovat olleet poljetussa asemassa». Tämä on oikein, mutta huomioon on myös otettava, että nainen tällä vuosisadalla on päässyt itsenäisempään asemaan kuin ennen, hän voi nyt itse ansaita leipänsä paremmin kuin entisinä aikoina ja tämä on tietysti edistysaskel. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että työnantajat rajattoman kilpailun vallitessa ovat käyttäneet naisten työtä polkeaksensa sillä miesten palkkoja ja että tämä taas on vetänyt yhä enemmän naisia perheen varsinaisista tehtävistä muille työaloille. Naisia on samoin kuin miehiäkin ruvettu kiduttamaan liian pitkillä työpäivillä ja terveydelle vahingollisilla tehtävillä. Sentähden ovat he lasten perästä enimmin valtion suojeluksen tarpeessa. Sillä, kuten kokouksessa esim. neiti Greulich (sosialisti) nimenomaan myönsi, on »naisen runmiinrakennus vähemmin kestävä kuin miehen ja siinä syntyy helpommin kestäviä häiriöitä». Sen takia »vaati hänkin pontevasti suojeluslakia» kaikille työläisnaisille ja varsinkin työajan lyhennystä, jotta naiset voisivat harjaantua »surkeasti laiminlyödyissä talousaskareissa» ja käyttää aikaa sivistyksen kartuttamiseksi ja näköpiirinsä laajentamiseksi. Nyt menee suuri osa sunnuntaista kotiaskareitten toimittamiseen, koska nekin ovat jonkun suoritettavat eikä apurien ottamiseen ole varoja. Tämän lisäksi tulee vielä, että hyvin tavallista on antaa naiselle kotityötä, varsinkin liina-, vaate- ja korko-ompeluksen alalla: kun hän usein mitättömän pienestä palkasta on tehnyt pitkän päivätyönsä ja väsyneenä palaa tavallisesti kurjaan asuntoonsa, täytyy hänen sen tekosyyn nojalla, että työ on kiireellistä ja kilpailu pakoittava, jatkaa työtänsä läpi ainakin suuren osan yötä, jotta siten ansaitsisi hiukan lisää tuohon nälkäpalkkaansa. Tämä on tuota n. s. hikoilemisjärjestelmää. Mutta epäilemättä kaikkein arveluttavin kohta naisen työssä on se, että hän on ryhtynyt tavalliseen työhön usein muutamia päiviä lapsensynnyttämisen perästä, vaikka se on varma ja todistetta asia, että täten tavallisesti perustus luodaan noille ylen lukuisille naistaudeille, joita kohta joka toinen nainen hyvin usein tietämättäänkin potee. Monessa maassa, kuten Norjassa, Englannissa, Saksassa, Itävallassa, Unkarissa, Belgiassa ja Hollannissa, on sen tähden säädetty, ettei nainen lapsen syntymisen perästä saa mennä työhön, ennenkuin 4 tahi 6 viikkoa on kulunut. Mutta samalla on välttämätöntä että, kuten Saksassa ja Itävallassa onkin säädetty, sairaskassat maksavat ainakin suuremman osan lapsensynnyttäjän palkasta tahi tietysti oikeammin työnantajat, joilla on paremmin varoja tähän tarkoitukseen, kuin itse työntekijöillä. Ellei lapsensynnyttäjä saa tarpeellista lepoa, joutuu, paitse hän itse, koko tuleva sukupolvi vaaraan, ja numeroilla todistettu asia on, että lasten kuolevaisuus (puhumattakaan sairaloisuudesta) on yllämainittujen lakien voimaan astuttua paikottain vähentynyt 25 % ja että mitä enemmän naisten luku tehtaissa on kasvanut, on myöskin lasten kuolevaisuus pelottavassa määrässä lisääntynyt. Ymmärrettävissä on sen takia semmoinenkin ehdotus, joka kokouksessa julkisesti esiintuotiin ja joka loppuäänestyksessä saikin 98 ääntä 963:sta, että »naistyö, etenkin naitujen naisten työ vuorikaivoksissa, kivilouhimoissa ja suurteollisuudessa vähitellen olisi tykkänään poistettava». Mutta tämmöistä ehdotusta nousivat naiset itse (paitse yksi) pontevasti vastustamaan. Rouva Braun väitti syystä, että se vain edistäisi haureellisuutta, joka muutenkin kyllä kukostaa kapitalistisen järjestelmän nojalla ja rouva Zetkin (innokas sosialisti), että se olisi varsin omiansa kuolettamaan kaiken naisten itsenäisyyden, joka meidän vuosisadallamme on herännyt; hän antoi täyden tunnustuksensa naisen toiminnalle ja merkitykselle perheessä, ja juuri sen tähden hän vaati naisen suojelemista lakien kautta pääomanhaltijain kuristusta vastaan, mutta semmoisella lailla hän ei kuitenkaan tahtonut estää maailman edistystä. Sosialistien johtaja Bebel, »Nainen» nimisen kuuluisan kirjan tekijä, väitti, että Saksassa esim. 7 vuoden kuluessa naisten luku pikkuteollisuudessa oli kasvanut 70 %:lla ja miesten 1 %:lla — joka todisti, että pikkuteollisuus vielä koettaa naisten työllä pysyä hengissä suurteollisuutta vastaan —, että naisten luku suurteollisuudessa oli lisääntynyt 26,1 %, miesten vaan 15,8 %, että noin 3⁄4 milj. naista työskenteli Saksan tehtaissa, niistä noin 30 % eli lähes 1⁄3 naituja ja että Englannissa oli tehtaan työssä koko 4 milj. naista. Kun vielä otti lukuun, että Saksassa oli noin 3⁄4 milj. leskimiestä, mutta yli 2 milj. leskeä, niin kuinka olisi mahdollista, että kiellettäisiin naisilta kaikki naistyö tehtaissa. Olisihan se sama kuin taloudellinen vallankumous. Suurempi erimielisyys syntyi myös kotityön poistamisesta, jonka Englantilaiset edustajat tahtoivat tykkänään lain kautta hävitetyksi yhteydessä tehdastyön kieltämisen kanssa naiduilta naisilta.
Kokous teki seuraavat päätökset: laajaperäinen ja tehokas suojeluslakisäädäntö on aikaansaatava kaikille naistyöntekijöille ja käskyläisille suur- ja pikkuteollisuudessa, käsityössä, kaupassa, kuletuksessa ja kotiteollisuudessa. Näille on säädettävä 8:tuntinen työpäivä eli 44 tuntinen työviikko, lauantaina on työ lopetettava klo 12 päivällä. Työajan loputtua ei saa antaa työtä kotiin millään ehdolla. Lapsen synnyttäjille on annettava ennen ja jälkeen synnytyksen 8 viikon vapaus työstä tavallista palkkaa vastaan, jonka valtio tahi kunta maksaa ja lain kautta muutamat liikkeet raskailta naisilta kielettävät. Maalaistyössä työskenteleviä naisia ja palvelijattaria varten säädetyt erikoislait ovat poistettavat ja kotiteollisuutta katsoo kokous sangen turmiolliseksi suojeluslakisäädännön tehokkaisuudelle, jonka takia se on otettava harkinnan alaiseksi ensi kokouksessa. Samasta työstä on aina naisille maksettava sama palkka. Kokouksessa huomautettiin nimittäin, että usein nykyään naisten alhaiset palkat esim. kutomateollisuudessa polkevat miesten palkat ja että sen takia ei sovi liioin kummastella, että esim. kirjapainoissa miespuoliset työntekijät joskus vastustavat naislatojain ottamista, koska he kokemuksen nojalla pelkäävät, että heidän palkkansa silloin alennetaan.
Kysymyksen täysikasvuisten miesten työstä pohjusti tuomari O. Lang. Alustaja huomauttaa ensin Marx'in maineesta, että »kapitalistinen tuotantotapa pitkitti työntekijän työaikaa lyhentämällä hänen elämänsä» ja että luonnollisesti sen takia, koska tästä lapset ja naiset enimmin saivat kärsiä, näitten työaika ensin rajoitettiin. Vasta myöhemmin on ruvettu ajattelemaan täysikasvuisia miehiäkin: jo v. 1877 säädettiin 11:tuntinen normaalityöpäivä Sveitsissä ja 1885 Itävallassa. (Ranskan laki v:lta 1848 on jäänyt paperille). Kuitenkaan eivät eri maitten hallitukset ole osoittaneet tälle kysymykselle liioin myötätuntoisuutta, vaikka monasti jo on todistettu, että lyhyemmässä ajassa saa yhtä paljon toimeen kuin muutamia tuntia pitemmälläkin, työ tulee lyhyemmässä ajassa voimaperäisemmäksi.
Työväestö on kyllä sopimuksilla tahi työlakoilla saavuttanut jonkinlaisia tuloksia tällä alalla. Mutta kun ottaa huomioon, että ainoastaan pieni osa koko työväestöstä — Saksassa ja Sveitsissä esim. n. 8 % — on järjestynyt s. o. kykenevä ajamaan vaatimuksensa läpi, on selvä, että laki tässä suhteessa on välttämätön samoin kuin naisten ja lapsien työstä lakimääräyksia jo useammissa maista on olemassa. Englantilaiset ammattiyhdistyksetkin, jotka ensin vastustivat lain välitystä, kääntyvät yhä enemmän yleisen lain säätämisen puolelle. On usein hallitusten puolelta väitetty, ettei voi säätää lakia täysikäisten miesten työajasta, koska se kilpailun takia suuresti vahingoittaisi kysymyksessä olevan maan teollisuutta. Mutta varma asia on, että Sveitsin olot eivät anna tälle väitteelle mitään tukea, ja vetoominen kansainvälisen sopimuksen välttämättömyyteen on useimmista tapauksissa katsottava keppihevoseksi, jonka avulla koko asia on tapettava. Alustaja huomautti myös, että nykyään yhä enemmän työtapojen parantaminen, työntekijäin työkyvyn kohoaminen, luonnonvoimien taivuttaminen ihmisen palvelukseen ovat tuottaneet työpäivän lyhentämisen, vaikka työnantajat aina tahi melkein aina ovat vastustaneet sitä jos jollakin tekosyyllä. Tähän suuntaan käypi kehitys ilmeisesti. Ja toiselta puolen edistää työpäivän lyhennys suuresti keksinnöitä ja tekniikin edistymistä, koska se pakottaa ajattelemaan, miten sama tuotanto saataisiin toimeen vähemmän ajan kuluessa.
Keskustelussa tästä kysymyksestä huomautti erittäin prof. Vandervelde, belgialainen sosialisti ja erinomainen puhuja, että, jos ihmisen täytyy tehdä ruumiillista työtä 12 tuntia, käyttää riittävää aikaa lepoon ja kulkemiseen edes takaisin työpaikalle, ei tosiaan paljon jää jälelle henkisen puolen viljelemiseksi. »Sillä ihminen tekee työtä elääksensä eikä elä työskennelläksensä, kuten ikuisesti samaan työhön tuomittu työjuhta». Ja juuri sentakia ovat nuo toukokuun mielenosoitukset käyneet niin suuremmoisiksi. »Kahdeksantuntinen työpäivä on suurin voitto niille, jotka sen ovat saavuttaneet, ihanne niille, jotka sitä eivät vielä ole saaneet. Mutta se on läheinen ihanne, jonka toteuttamisen mahdollisuus joka päivä kasvaa». Toinen puhuja huomautti, että hyvin vaikea on määrätä kuinka paljon vaikeampaa toinen työ on kuin toinen, varsinkin hermojen jännitykseen katsoen, vaikka tietysti jokainen työnantaja lienee valmis väittämään, että hänen tehtaassaan työ on helppoa. Kuolevaisuus kirjaltajien kesken on monta vertaa suurempi kuin ulkotyöväessä, vaikka edellinen työ on paljoa helpompaa.
Kokous oli päätöksessään sitä mieltä, että laissa oli määrättävä pisin työpäivä kaikille työmiehille ja palvelusväelle teollisuuden, kaupan ja suurliikkeenä harjoitetun maanviljelyksen alalla (paitsi korjuun aikana maalla), niikuin myöskin valtion ja kunnan töissä. Kahdeksantuntinen työpäivä on säädettävä ja missä se ei vielä näytä mahdolliselta, sitä mahdollisimman lähellä oleva pisin työpäivä kaikille teollisuuden haaroille. Jos poikkeuksia on tarpeen, täytyy edellytysten olla tarkoin määrättynä ja pisin ylityöaika säädettynä vuotta ja päivää kohti.
Vihdoin päätti kokous vaikuttaa siihen suuntaan, että kysymys työväen suojelemisesta tulisi kansainväliseksi asiaksi ja että kansainvälinen työväensuojelusvirusto aikaan saataisiin. Kuitenkaan ei tämä harrastus mitenkään saisi lamauttaa työmäensuojeluksen edistämistä eri maissa ja kansoissa. Kansalliset ponnistukset tässä suhteessa ovat juuri omiansa kiiruhtamaan kansainvälistä sopimusta.
Vaikka osanottavaisten mielipiteet muuten kävivät jotenkin hajalleen, olivat he kuitenkin työväensuojeluksen alalla jotenkin yksimielisiä ja keskustelu oli suhteellisesti tyyni ja sangen asiallinen. Zürichin kansainvälinen kokous työväen suojelemiseksi oli onnistunut yritys: se näytti, mitä valistunut työväen parasta harrastava yleisö kaikissa maissa työväensuojeluksen alalla vaatii ja toivoo toteutuvan lähimmässä tulevaisuudessa.
Ei kukaan epäile, että mitä maailman suuret miehet ovat toimittaneet, sen he ovat aikaansaaneet ainoastaan siten, että ovat oikein ymmärtäneet suuren rahvaan himmeän tiedon, sen toivomukset ja tarpeet.
J. V. Snellman.
Norjan työväenliikkeen varsinainen perustaja oli Markus Thrane. Tämä merkillinen mies, jonka muistoa Norjan työmiehet vieläkin suuresti kunnioittavat, perusti muutamien vuosien kuluessa 420 työväenyhdistystä (30,000 jäsenellä), toimitti v. 1849 »työväenyhdistysten lehteä» sekä esitti muun muassa tullijärjestelmän muuttamista ja astettaista veroittamista työkansan hyväksi. Ja etenkin hänen vaikutuksestaan vaativat Norjan työioäenyhdistykset jo v. 1850 kansan eduskunnalta »yleistä äänioikeutta» — minkä pyynnön he v. 1851 uudistivat. Kun muutamissa paikoin oikein pontevilla mielenosoituksilla koetettiin antaa tukea tälle vaatimukselle, pelästyivät viranomaiset suuresti — Thrane ja muut johtajat pantiin kiinni ja työväenlehti lakkasi ilmestymästä.
Mutta ei silti yleisen äänioikeuden vaatimus kuollut — se lepäsi vaan muutamia vuosia. Ympäri Norjaa ruvettiin perustamaan uusia työväenyhdistyksiä, joissa, kuten jo ennen perustetuissa, tuo aate yhä enemmän kypsyi — tosiaan hitaasti, mutta varmasti.
V. 1886 kokoontuivat Norjan työväenyhdistysten edustajat Kristianiassa ensimmäiseen norjalaiseen työväenkokoukseen. Tämä kokous näyttää monessa suhteessa, miten kehittymättömällä kannalla Norjan työmiehet ja niiden edustajat vielä olivat: semmoiset asiat kuin yleinen kappaletyö hyväksyttiin ja päinvastoin asteettain nousevaa suoranaista veroitusta alustusehdotuksen mukaan ei vaaadittu. Äänioikeusasiassa oltiin kuitenkin enemmän selvillä, vaikka siinäkään ei vielä uskallettu astua aivan loppuun saakka.
Norjan äänioikeusolot olivat viimeiseen suureen muutokseen saakka sangen omituiset, senkin jälestä kuin 1814 v. peruslain alkuperäiset säädökset v. 1884 hiukan muodostettiin. Äänioikeuden saavuttamiseksi vaadittiin kyllä veroa valtiolle visseistä vuosituloista, mutta toiselta puolen saatiin se myös, kun vaan omisti tahi määrätyksi ajaksi oli vuokrannut manttaaliin pantua maata — olkoon tämä vaikka kuinka pieni tilkku tahansa. Äänioikeuden hankkimista varten oli aivan riittävää, että asianomainen esim. vaan osti parin kruunun hinnasta muutamien kyynäräin pituisen kappaleen suo- tahi vuorimaata »stemmerets myr», joka itsessään useimmiten on arvoton ja kelpaamaton viljelykseen.
Mutta kuitenkin oli 139,500 henkilöstä, (niistä 100,000 talollista ja 6,951 työmiestä!), jotka v. 1877 äänioikeustilaston mukaan olisivat voineet päästä äänioikeutetuiksi, ainoastaan 86,772 hankkinut itsellensä tämän oikeuden v. 1879 ja 49,855 käytti sitä todellisuudessa. Numeroitten epäsuhtaisuus selviää seuraavista asianhaaroista. Vaaliin pyrkijäin täytyi, voidaksensa saada äänioikeutta, hankkia saantokirjoja maanpalstaansa, menua käräjiin, joita usein pidettiin sopimattomina aikoina ja kaukana, tekemään valaa sekä saapua kirkkoherran, voudin tai maistraatin eteen, jotka vihdoin panivat hänet manttaaliluetteloon. Vaali itse oli perustuslain mukaan toimitettava pääkirkossa, jossa sai odottaa, kunnes huudettiin esille. Vaalintoimittajat voivat saada selkoa vaalimiehen äänestyksestä, koska ei ollut virallisia äänilippuja, kuten yleensä muualla. Ja vihdoin toimitettiin kaikki vaalit valitsijamiesten kautta.
Selvä on, että tämmöinen äänioikeus ja vaalimuoto eivät ajan pitkään voineet tyydyttää ainakaan työväestöä, kansan suurta enemmistöä. V. 1880 työväenkokouksessa piti eräs työmies sitä peräti vääränä, että työväenluokan tuli maksaa veroina, mutta ei saisi osaa ja oikeutta vaikuttaa yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin asioihin, kuten muut kansanluokat. Ruumiillista työtä tekevä kansanluokka tekee maan viljeltäväksi, ryöstää kovalla työllä merestä saalista ja astuu etupäässä isänmaata puolustamaan kun niin tarvitaan. Työväestöä ei voisi syyttää itsenäisyyden puutteesta enemmän kuin muitakaan kansanluokkia, sillä näistä on yhtä paljon semmoisia, jotka kaikenlaisista syistä äänestävät vakaumustansa vastaan. Toinen puhuja arveli, että nykyinen tila tuottaa jonkunlaista henkistä tiranniutta. Jos työmies saisi inhimillisiä oikeuksia, huomaisi hän myös että hänellä on inhimillisiä velvollisuuksia, ja hyvä yhteishenki syntyisi. Kolmas puhuja huomautti, että, vaikka kyllä on väitetty, ettei työväestö vielä ollut kypsynyt yleistä äänioikeutta varten, kokemus ulkomailta näyttää tämän väitteen aivan perättömäksi: mitään vaaraa ei siitä ollut syntynyt. Pitäisi pyytää yleistä äänioikeutta, kunnes se muuttuisi uskonkappaleeksi ja se soisi eduskunnan korvissa yöt päivät. Väitettiin, että etupäässä ei ole pyydettävä, mitä on valtiollisesti viisasta, vaan sitä, mikä on oikeata. Jos ei tahdottu antaa äänioikeutta niille, jotka eivät olleet riippumattomia, niin olisi se otettava pois kaikilta virkamiehiltä. Äänioikeuden antaminen työväelle kohottaisi sitä siveellisesti, vaikka se vasta valistuksen kohotessa käyttäisikin sitä — kuten todellisuus myöskin osoittaa. — Toiset kannattivat erästä ehdotusta, että äänioikeus olisi annettava ainoastaan niille, jotka maksoivat kolmena viimeisenä vuonna suoranaista veroa — vaikkapa kuinka pientä; yleistä äänioikeutta he eivät tahtoneet ainakaan vielä esittää; se oli jotain, joka häämötti kaukaisessa tulevaisuudessa! Yleisen äänioikeuden puoltajat pitivät sitä aivan kohtuuttomana, että ainoastaan suoranaisen veron maksajat saisivat äänioikeuden, sillä raskain verotaakka oli kuitenkin välillisten verojen muodossa (esim. sokuri- ja kahvitullissa) työväestön niskoilla ja vaan vähäinen osa kaikista veroista saatiin välittömästi eli suoranaisesti. Äänioikeuden hankkiminen »stemmeretsmyr'in» kautta oli juuri syntynyt siitä, että työväestö oli poissuljettu luonnollisesta oikeudestaan. Ellei sille nyt annettaisi yleistä äänioikeutta, niin kajoaisi tyytymättömyys yhä enemmän, eikä voisi mennä takaamaan, mikä vihdoin syntyisi, ainakin sosialismi, jota Thranen aikana sanottiin kapinaksi. Pelättiin nyt yleistä äänioikeutta, muttase tulisi kuitenkin vihdoin kaikista vastaponnistuksista huolimatta. Kun isänmaa oli vaarassa, silloin uskallettiin luottaa työväestöön, mutta kun oli kysymyksessä vaali kansan eduskuntaan, silloin oli luottamus loppunut. Tuo puhe vakuuksista ja takauksista yleistä äänioikeutta vastaan oli peikko, jota todellisuudessa ei kukaan pelännyt.
Lopputulos koko keskustelusta Norjan ensimmäisessä työväenkokouksessa oli se, että kun kaikki osanottajat äänestivät, sai yleinen äänioikeus 48 puolustajaa ja 46 vastustajaa, mutta kun vaan eri yhdistysten edusmiehet äänestivät, olivat numerot 11 ja 28. Tavallaan oli siis yleinen äänioikeus hylätty. Aivan kuten meillä, kun muistaa Tampereen kokouksen tuloksen tässä asiassa.
Mutta jo seuraavassa työväenkokouksessa Trondhjemissa v. 1882 oli ääni kellossa toinen. Eduskunta oli v. 188l hyväksynyt muutoksen äänioikeudessa, joka v. 1884 pantiin toimeen ja joka jossain määrässä laajensi sen, mutta ei siinäkään määrässä kuin ensimmäinen työväenkokous tahtoi. Saatiin nyt kokea samaa, kuin tuhat kertaa maailmassa on saatu nähdä: mitä vähemmän kansa vaatii, sitä vähemmän se saapi. Vahingosta viisastuttiin. Trondhjemin kokous ei menetellyt veltosti ja laimeasti: se vaati jyrkästi yleistä äänioikeutta suurella äänten enemmistöllä. Yleisesti hyväksyttiin myös äänioikeuden antaminen naisille. Ja sivumennen mainittakoon, että katsottiin varsin suotavaksi työväestön osanottoa ja valmistamista yhteiskunnallisia ja valtiollisia vaalia varten.
1884 v. äänioikeuden laajennus korotti äänivaltaisten ja äänestäjien luvun paljoa suuremmaksi kuin ennen. V. 1885 oli edellisten luku jo 125,952 (vert. ylempänä) ja äänestäjien 92,308. Huolimatta tästä myönnytyksestä pyrki Norjan työväestö pontevasti päämaaliinsa: yleiseen äänioikeuteen. Kolmannessa yleisessä työväenkokouksessa oli asia taas esillä. Eräs puhuja (insinööri) muistutti täällä, että samoin kuin keskiajalla aateli ja papisto vapautettiin veroista, koettaa yliluokka nykyään päästä jotakuinkin samaan tulokseen — välillisten verojen kautta: kaikista tullituloista maksaa työväestö 90 %. Kaikki maksavat muka yhtä paljon veroissa esim. sokurista, kahvista y. m. toinen ei maksa enempää kuin toinenkaan, vaikka tietysti semmoinen veroitus kohtaa köyhempää suhteellisesti paljoa ankarammin, kuin varakkaampaa.
Yliluokka tahtoo mielellään, että tämmöinen yhtäläisyys vallitsee veronmaksussa, mutta kun ei enää ole kysymys velvollisuuksista, vaan oikeuksista, silloin »saapi huilu toisen äänen». Silloin lauletaan tuo vanha kulunut laulu rahvasvallan suuresta vahingollisuudesta valtion menestykselle ja surkeista seurauksista koko yhteiskunnalle: silloin on muka jotakin julmaa odotettavissa. Vallitkoon yhtäläisyys verojen maksussa, mutta että rahvas, joka suurimmaksi osaksi tuopi nuo verot valtion kassaan, saisi yhtäläisen vaikutusvallan lainsäätämiseen ja rahojen käyttämiseen yhteiseksi hyväksi, se ei ole yhtäläisyyden, se on hävyttömyyden vaatimus; sillä voisihan silloin yhtäläisyys veronmaksussa ja eriläisyys oikeuksien käytössä joutua vaaraan. Mutta juuri tästä syystä on yleinen äänioikeus saatava aikaan. Valtion asioita ei enää voi antaa pienen vähemmistön päätettäviksi, koko kansan tulee edusmiestensä kautta ottaa ne huostaansa, työmies on yleisen äänioikeuden kautta vapautettava tähänastisesta alaikäisyydestään. Mahdotonta on kiinnittää äänioikeus välittömien verojen suorittamiseen, sillä asianomaiset virkamiehet saavat täten vallan päättää, että työmiehelle esim. hänen suuren perheensä takia ei voi määrätä veroa ja siten voivat virkamiehet ryöstää häneltä äänioikeuden (muistettakoon tässä meidän taksoituslautakuntien menettelyä!) Suurella äänten enemmistöllä hyväksyttiin vihdoin yleinen äänioikeus työväenkokouksessa.
Norjan vasemmiston (= vapaamielisyyspuolueen) johtajat tahtovat nyt tappaa koko kysymyksen, mutta puoluekokous v. 1887 ehdotti kuitenkin yleisen äänioikeuden otettavaksi ohjelmaan. Mutta niin ei käynyt: ohjelmaan se ei tullut. Tämä seikka ja sekin, että jyrkempi suunta, sosiaalidemokraattinen v. 1887 Arendalin kaupungissa muodosti »Norjan yhdistyneen työväenpuolueen», vaikuttivat yhdessä, että neljännessä yleisessä työväenkokouksessa ankarampi menettely sai voiton. Huomautettiin, että työväestön pitäisi oppiman vasemmiston menettelystä, että tämä enimmäkseen hylkäsi yleisen äänioikeuden, koska työväen vaatimukset tässä suhteessa eivät olleet kyllin huomattavia. Täytyi nyt pontevasti vaatia yleistä äänioikeutta. Oli sanottu, että työväen etupäässä pitäisi työskennellä taloudellisten olojen parantamiseksi, eikä niin paljon äänioikeuden saavuttamiseksi, mutta juuri viimemainitun kautta saataisiin kaikki muut edut. Työväen piti myydä kannatuksensa niin korkeasta hinnasta kuin mahdollista. Sen tuli tehdä kuin irlantilaiset: antaa apunsa niille, jotka tarjosivat sille enimmin yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Se oli käytännöllistä politiikkaa. Oli peloitettu työväkeä sillä, että vanhoilliset pääsisivät valtaan, jos ei vasemmistoa tuettaisi. Mitä se merkitsisi? Oli parempi saada semmoisia, jotka sanoivat suoraan: »me emme tahdo yleistä äänioikeutta», kuin semmoisia, jotka sanoivat tahtovansa, mutta kuitenkaan eivät tahdo: Olihan nyt aivan yhdentekevä, valittiinko oikeistolaisia vai vasemmistolaisia, kun ei kumpikaan huolinut yleisestä äänioikeudesta. Kokemus osoitti kyllä, ettei suinkaan voitu vasemmistoon luottaa. Valittakoon nyt vaan oikeistolaisia, kyllä silloin vasemmistolaiset ensi kerralla kokoontuvat yleisen äänioikeuden ympäri miehissä, sillä heidän täytyisi myöntyä, jos tahtovat päästä valtaan. Vaikka olisi toivo voittaa oikeisto äänestämällä niiden vasemmistolaisten kanssa, jotka eivät huolineet yleisestä äänioikeudesta, pitäisi työväen kuitenkin asettaa ovat ehdokkaansa. Työväki ei milloinkaan saisi oikeuksiaan tunnustetuiksi, ennen kuin se oli niin lujasti yhteen liittynyt, että vallanpitäjät eivät uskaltaisi kieltää siltä sen oikeuksia. Kokouksen päätökseksi tuli, että työväen pitää kaikkialla, missä vasemmisto ei hyväksy yleistä äänioikeutta, asettaa omia ehdokkaitansa.
Norjan neljännen työväenkokouksen päätös on siis siitä merkillinen, että työväestö empimättä hylkäisi vasemmiston, ellei se hyväksyisi yleistä äänioikeutta. Jyrkempi suunta ilmeni tässä kokouksessa muutenkin esim. siinä, että nyt asteettainen suoranainen veroitusjärjestelmä melkein yksimielisesti hyväksyttiin.
Vasemmisto hävisi maaleissa v. 1888. Se koetti pettää työväkeä sillä, että se asetti yleisen äänioikeuden ohjelmaan niissä lääneissä, missä se näytti sille edulliselta s. o. siinä, missä työväen ääniä välttämättömästi tarvittiin, mutta yleiseen ohjelmaan sitä ei otettu — ja vasemmisto hävisi.
Mutta työväenyhdistysten yhteinen hallitus Kristiaaniassa lähetti sosialistisen ryhmän kanssa yhdessä kiertokirjeen Norjan työväelle, jossa se suoraan leimasi kaikki ne, jotka eivät hyväksyneet yleistää änioikeutta, kansanvaltaisuuden ja työväen vihollisiksi ja kehoitti työväkeä luopumaan vasemmisto-yhdistyksistä sekä asettamaan omia ehdokkaita kaikissa maanpiireissä.
Työväenpuolue sai nyt sen tunnustuksen, »että se oli aines, joka kaikkien politiikkojen tuli ottaa lukuun». Työväestö ymmärsi yhä selvemmin, että yleinen äänioikeus oli se välikappale, jolla se voisi saada kaiken muun, jolla se voisi lieventää huolensa ja murheensa, jolla se voisi pyyhkiä pois vaimojen ja lasten kyyneleet. Ja työväestö ymmärsi aivan hyvin, että vasemmiston voisi pakottaa yleisessä puolueohjelmassaan hyväksymään yleistä äänioikeutta, sillä valtiollista itsemurhaa se ei kuitenkaan tahtoisi tehdä luopumalla työväestä. Ja vasemmisto taipui. Se asetti yleisen äänioikeuden ohjelmaansa ensemmäiseksi pykäläksi.
Äänioikeuskysymys oli taas esillä viidennessä yleisessä työväenkokouksessa, jossa kaksi naisyhdistystäkin oli edustettuina. Niin kauan kuin 200,000 täysikäiseltä ja kunnialliselta mieheltä ja tuhansilta naisilta kiellettiin äänioikeus, ei tämä kysymys — niin väitettiin kokouksessa — voisi kadota näkyvistä. Ei voisi olla toisin, kun mainittu kansalaisjoukko ovat kuin ulkomaalaisia omassa isänmaastaan. Äänioikeuden kieltäminen useammilta täysikäisiltä miehiltä on se suuri kivi, kuten Björnstjerne Björnson on lausunut, joka estää virran juoksua. Mutta naiselle oli myös äänioikeus s. o. sama oikeus kuin miehillekin annettava, koska ainakin 70–80 tuh. naimattoman naisen täytyi elää ulkopuolella avioliittoa ja suureksi osaksi siis itse hankkia etatuksensa. Sitä paitsi oli äänioikeus annettava kaikille, jotka ovat päässeet täysi-ikäisiksi, s. o. 21 vuoteen. Koska sotapalveluksen taakka on miehelle mahdollinen kantaa 21-vuotiaana ja koska 21-vuotiaalla naisella otaksutaan olevan kyllin kokemusta lasten kasvattamiseen, niin voi kumpikin kantaa yleisen äänioikeuden edesvastuutakin 21 vuotiaana. Kokous päätti että äänioikeus olisi hankittava naisillekin, mutta olisi vielä pysyminen 25 vuoden ikärajassa. Edellinen puoli hyväksyttiin 72 äänellä 20 vastaan, jälkimäinen 56:lla 36 vastaan — nämä 36 ääntä oli sosialistien, jotka muutenkin olivat suurena vähemmistönä kokouksessa ja vaikuttivat, että monet muutkin kysymykset, esim. 8-tuntisesta työpäivästä ja kappaletyön poistamisesta saivat jyrkän ratkaisun.
V. 1892 muodostettiin sosialismiin kuulumattoman työväestön ohjelma, jossa nimenomaan etunenässä oli »yleinen äänioikeus miehille ja naisille valtiossa ja kunnassa». Koska peruslain mukaan valtiollinen äänioikeus oli saavutettavissa ainoastaan jos 2⁄3 eduskunnasta sitä äänesti ja niin suurta enemmistöä ei vielä heti toivottu, tuli edistyspuolueen ja työväen pääpyrinnöksi kunnallisen äänioikeuden saattaminen yleiseksi, jonka yksinkertainenkin enemmistö eduskunnassa voi päättää. Kuudennessa yleisessä työväen kokouksessa päätettiin sen takia: että yleinen äänioikeus miehille olisi saatava toimeen seuraavana eduskuntakautena (1894–97) ja ellei 2⁄3 enemmistöä saavutettaisi, olisi kunnallinen yleinen äänioikeus säädettävä. Ei kumminkaan toivo toteutunut, mutta suhteellisesti laaja, vaikkei yleinen kunnallinen äänioikeus saatiin kuitenkin aikaan. Vasemmisto oli kyllä luvannut työväen valtuuskunnalle yleistä äänioikeutta, mutta lupausta ei pidetty. Ylimääräinen työväenkokous vuonna 1895 huomautti kyllä, että se voisi saada aikaan sangen arveluttaviakin seurauksia, jos vasemmisto ei pitäisi sanaansa: sekä taantuvaiset että mullistelevat ainekset kasvaisivat, mutta aivan yleistä kunnallista äänioikeutta ei sittekään saavutettu. Oikeisto pani puolestansa viimeiset voimansa estääksensä tätäkin tulosta: se varoitti vaakavasti, että »sisälliset riitakysymykset olisivat jätettävät sikseen» koska ulkonaiset asiat s. o. unionikysymys Ruotsin kanssa oli hyvin kireä. Muuallakin kuin meillä voidaan siis käyttää tämmöistä keppihevosta! Kunnallinen äänioikeus on kuitenkin nyt Norjassa kaikilla, jotka eivät ole palvelijoita eivätkä viime vuonna ole nauttineet vaivaisapua ja ovat edellisenä vuonna suorittaneet jonkunlaista veroa — ainakin jokainen, joka maksaa 300 kruunun (1 kr. = 1 m. 40 p.) tuloista maalla ja 400 kr. kaupungissa.
Viimeisessä yleisessä työväenkokouksessa 1897 vuoden alussa pantiin vastalause kaikkia koetuksia vastaan, jotka tarkoittivat yleisen äänioikeuden poistamista valtiollisesta ohjelmasta, koska tämä kerrassaan tekisi lopun kaikesta yhteistoiminnasta vasemmiston kanssa työväestön puolelta. Työväen pitäisi äänestää ainoastaan semmoisia miehiä, jotka hyväksyivät yleisen äänioikeuden ja se vaati myös muutamia omia edusmiehiä kansaneduskuntaan.
Vasemmisto sai täydellisen voiton syksyllä tapahtuvissa vaaleissa ja sen 79 edustajista oli 3 varsinaista työväenedustajaa. Yleisen valtiollisen äänioikeuden säätäminen onkin nyt pääasiassa toteutunut.
Suomenkin työväestön tulee pontevasti vaatia yleistä äänioikeutta, kunnes päämäärä saavutetaan. Ei sovi kuulla kaikenmoisia vanhoillisten varoituksia ja vaikeroimisia, että isänmaan menestys ei myönnä tämmöisen asian ajamista ensi kädessä. Sangen sattuvasti on norjalaisen työväenlehden Arbeideren'in entinen toimittaja Th. Tellander lansunut: »niillä, jotka vaan tahtovat työskennellä isänmaansa itsenäisyyden puolesta sillä ehdolla, että saavat pitää omia kansalaisia valtiollisessa alaikäisyyden tilassa — niillä ei ole oikeaa isänmaallista mieltä, sitä mieltä, joka itsestään synnyttää voimaa ja voittoa».[4*]
Ravinto- eli nauttimusyhdistys on yhdistys, joka harjoittaa elanto- ja taloustarpeitten yhteistä ostoa suuremmassa määrässä ja niiden myymistä pienissä erissä: sen tarkoitus on paremman tavaran hankkiminen ostajalle ja helpommasta hinnasta siten, että liikkeen varsinainen voitto jaetaan ostosten tekijöille sen mukaan, mitenkä paljon ovat myymälästä ostaneet. Tietysti ovat ensin kaikki hoitokustannukset, maksut vararahastoon ja korko liikkeeseen pannuista rahoista suoritettavat, ennenkuin ostajat mitään jako-osuutta saavat. Voitto lankeaa ostajalle ilman mitään vaikeuksia, ainoastaan sen kautta, että tekevät ostoksensa myymälässä, sillä tavarat myydään käypähinnoista s. o. niistä hinnoista, jotka yleensä vallitsevat joka paikkakunnalla. Sekä ostokset varastoon että tavarain vähittäismyynti ostajalle suoritetaan käteisellä rahalla: edelliset saadaan silloin luonnollisesti helpommalla ja itse vähittäin ostajat karttavat tällä tavoin velkaantumista ja tuhlaavaisuutta sekä tottuvat järjestyneeseen taloudenhoitoon. Sitä paitsi oppivat ainakin hoitokuntien jäsenet käsittelemään yleisiä, taloudellisia asioita ja eri kansanluokkiin kuuluvien työskentely yhdessä vaikuttaa monessa suhteessa kasvattavasti.
Ennenkuin ryhtyy ravintoyhdistyksen perustamiseen, on tarkoin punnittava, onko edellytyksiä sen onnistumiseen ja ennen kaikkea löytyykö sopiva liikkeen johtaja, joka omistaa kyllin kauppiaan kykyä ja rehellisyyttä toiminnassaan. Koko hanke on toteutettava osakeyhtiön muodossa ja silloin on noudatettava, mitä asetus 2 p. toukok. 1895 osakeyhtiöistä säätää. Voi perustaa osakeyhtiön joko niin, että vähintäin kolme henkilöä, jotka osakeyhtiön perustavat keskinäisestä sopimuksesta, ottavat itse kaikki liikkeelle pantavat osakkeet ja sitten luovuttavat ne muille tahi ottavat perustajat vaan muutamia osakkeita ja osakemäärä täytetään myöhemmin osakekirjoituksella. Edellinen menettely on mukavampi, vaikka silloin kyllä perustajat ovat edesvastuussa koko kirjoittamansa osakemäärän sisäänmaksusta. Perustajat laativat yhtiöjärjestyksen eli osakeyhtiön ohjesäännön, ilmoittavat, jos edellistä menettelyä on noudatettu, miten osakkeet ovat heidän keskensä jaetut ja hankkivat yhtiöjärjestykselte vahvistuksen senaatilta. Kaava, miten tämmöinen yhtiöjärjestys on laadittava (ynnä itse osakeyhtiölaki) löytyy B. Pettersonin kirjassa: »Kokoelma, sisältävä yhtiölait» (Hels. 1898, hinta 1 m. 50 p., siv. 67.). Kun vahvistus on saatu — eikä sitä voi kieltää, jos yhtiöjärjestys on lainmukaisesti laadittu — kutsuvat perustajat kaikki ne, joille ovat luovuttaneet osakkeensa kokoon yhtiön perustavaan kokoukseen, jossa yhtiön hallitus valitaan (Petterson siv. 72) ja tämä ilmoittaa yhtiön kaupungin maistraatille tahi asianomaiselle ruununvoudille kaupparekisteriin otettavaksi (Petterson siv. 74). Vasta kun kaikki tämä on toimitettu, voi yhtiö alkaa toimintansa. Ennenkuin toimimaan käydään, vaaditaan myös, että joku osa (vähintään 1⁄5) osakkeen määrästä on maksettu ja eduksi itse liikkeelle on että tämä yleensä ei ole 1⁄2 vähempi, jotta voitaisiin velatta ostaa kalusto ja ensimmäinen tavaravarasto. Takauksiin ja luottoon on niin vähän kuin suinkin turvauduttava. Myöskin on katsottava, että jokaisella osakkaalla, olkoon hänellä kuinka monta osaketta tahansa, on vaan yksi ääni: täten saa koko hanke tarpeellisen kansanvaltaisen pohjan.
Malliksi painatettakoon tähän Turun työväen kauppa-osakeyhtiön säännöt:
Yhtiö, jonka toiminimi on »Turun Työväen Kauppa-Osakeyhtiö» ja jonka hallitus sijaitsee Turun kaupungissa, harjoittaa kauppaliikettä kaikenlaisilla luvallisilla kauppatavaroilla, vaan ei päihdyttävillä juomilla, niin hyvin Turun kaupungissa kuin myös sen ympäristöllä yhdessä tai useammassa kauppapuodissa.
Yhtiön osakepääoma on viisituhatta (5,000) Suomen markkaa, jaettuna viiteensataan (500) kymmenen (10) markan suuruiseen osakkeeseen, joka sitten kun alkuperäinen osakepääoma on maksettu, saadaan korottaa viiteentoistatuhanteen (15,000) markkaan, antamalla tuhannen (1,000) osaketta kirjoitettaviksi.
Kukin osake asetetaan määrätylle henkilölle ja on yhtiöön nähden jakamaton.
Kun yhtiön säännöt ovat asianmukaisesti vahvistetut ja hallitus on valittu sekä puolet kutakin osaketta kohti maksettu kuin myös koko osakepääoma on kirjotettu, saa yhtiö alkaa liikkeensä. Loput osakkeesta maksetaan yhtiökokouksen päätöksen makaan, kuitenkin niin, että koko osakepääoma pitää olla maksettu viimeistään neljän kuukauden kuluttua siitä, kuin yhtiön hallitus on valittu.
Jos osakas ei suorita osakemaksuaan määrätyllä ajalla tai viimeistään kolmenkymmenen päivän kuluessa määrä-ajan jälkeen, on hän menettänyt osakkeensa, joka on yhtiön hymäksi myytävä, ja hakekoon yhtiö osakkeenomistajalta ulos sen osan saatavastaan, jota osakkeen myymisellä ei tulisi suoritetuksi.
Kun osakkeen koko määrä on maksettu, annetaan osakekirje, jonka johtokunnan puheenjohtaja ja yksi johtokunnan valitsema johtokunnan jäsen allekirjoittaa.
Jos osakas tahtoo luovuttaa osakkeensa yhtiöön kuulumattomalle henkilölle tai jos muuten osakkeen omistusoikeudessa tapahtuu muutos, ilmoitettakoon siitä yhtiön johtokunnalle, joka päättää voidaanko sitä, jolle siirto tulisi tapahtumaan, hyväksyä yhtiön osakkaaksi.
Jos osakekirja hukkaantuu, ilmoitettakoon siitä yhtiön johtokunnalle, joka hakijan kustannuksella kuuluttakoon siitä kolmasti maan virallisissa sanomalehdissä ja julistakoon sen kuoletetuksi. Kun vuosi on kulunut viimeisen kuulutuksen jälkeen, eikä kadonneesta osakekirjasta ole tietoa saatu, annettakoon hakijalle uusi osakekirja ja merkittäköön siihen että se on annettu hukkaan joutuneen asemesta.
Yhtiön hallituksena on yhtiökokouksessa osakkaiden keskuudesta valittu kahdeksanmiehinen johtokunta, joka valitaan kahdeksi vuodeksi kerrallaan, kuitenkin niin että vuosittain eroaa neljä jäsentä, ensimmäisellä kerralla arvalla ja sen jälkeen toimiajan mukaan. Eroavat jäsenet saadaan valita uudelleen.
Johtokunta vaalitsee keskuudestaan vuodeksi kerrallaan puheenjohtajan, joka johtaa puhetta johtokunnan kokouksissa, varapuheenjohtajan ja kirjurin.
Johtokunta kokoontuu puheenjohtajan kutsumuksesta Turun kaupungissa ja on päätösvoipa, kun vähintään viisi jäsentä on läsnä. Johtokunnan kokouksissa tehdään pöytäkirja, joka seuraavassa kokouksessa luetaan ja jonka senjälkeen puheenjohtaja ja yksi johtokunnan jäsen allekirjoittaa.
Johtokunta hoitaa yhteisellä edesvastuullaan kaiken yhtiön omaisuuden ja pitää huolta, että se aina on vakuutettu sekä valitsee yhtiön kauppaliikkeen johtajan; ottaa ja erottaa yhtiössä tarvittavan palvelusväen. Muuten tulee johtokunnan toimia näiden sääntöjen ja yhtiökokouksen antamien ohjeiden mukaan. Toiminnastaan antakoon johtokunta joka vuodelta kertomuksen.
Johtokunta ei saa ilman yhtiökokouksen suostumusta ottaa lainaa tai muuten saattaa yhtiötä velkaan. Kuitenkin on johtokunta oikeutettu ostoksissa yhtiölle yhtiön hyväksi käyttämään tavanmukaisia maksuaikoja.
Yhtiön toiminimen kirjoittaa johtokunnan puheenjohtaja. Juoksevain asiain hoitamisen saa johtokunta antaa jollekin keskuudestaan tai myös yhtiön kauppaliikkeen johtajalle.
Johtokunta antakoon kullekin osakkaalle välikirjan, joka on yhtiön kauppapuodissa näytettävä sieltä tavaraa ostettaessa. Kuitenkin saakoon johtokunta muullakin tavalla järjestää osakkaiten ostoksien merkitsemisen.
Yhtiön tilit päätetään kalenterivuodelta ja tulee niiden ynnä muiden asiakirjain olla valmiina seuraavan Helmikuun 15 päivänä tilientarkastusta varten. Tilientarkastajat antakoot johtokunnalle takaisin tilit sekä kirjallisen kertomuksen toimestaan viimeistään Maaliskuun 15 päivänä.
Yhtiön hallintoa ja tilejä tarkastaa varsinaisessa yhtiökokouksessa valitut kaksi tilintarkastajaa ja kaksi varamiestä ja pitää yhtiön kirjojen aina olla yhtiön konttorissa tilintarkastajain saatavissa.
Varsinainen yhtiökokous pidetään Maaliskuun kuluessa. Ylimääräinen yhtiökokous kutsutaan kokoon milloin johtokunta sen tarpeelliseksi näkee tai kun viisi osakasta sitä kirjallisesti vaativat.
Kutsumuksen yhtiökokoukseen antaa johtokunta ja on kutsumus ynnä lyhyt ilmoitus niistä asioista, jotka kokouksessa tulevat esille, julaistava paikkakunnan sanomalehdissä vähintäin kahdeksan päivää ennen kokousta. Muut tiedonannot osakkaille toimitetaan samoin ilmoituksella paikkakunnan sanomalehdissä.
Yhtiökokouksen aloittaa johtokunnan puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja, jonka jälkeen läsnäolevat osakkaat valitsevat keskuudestaan puheenjohtajan. Kokouksen pöytäkirjan on sitten vähintäin kahden kokouksessa saapuvilla olleen yhtiömiehen tarkastettava ja allekirjoitettava.
Yhtiökokouksessa on kullakin osakkaalla ainoastaan yksi ääni. Enimmät äänet määräävät yhtiön päätöksen; ääniluvun ollessa tasan, raikaistaan vaalit arvalla, mutta muissa asioissa astuu voimaan se mielipide, jota kokouksen puheenjohtaja on kannattanut.
Varsinaisessa yhtiökokouksessa käsitellään:
1) Johtokunnan vuosikertomus, jonka tulee sisältää tarkka, tilinpäätökseen perustuva kertomus yhtiön tilasta;
2) tilintarkastajain kertomus edellisen vuoden hallinnon ja tilien tarkastuksesta;
3) tilinpäätöksen vahvistaminen edelliseltä vuodelta;
4) johtokunnalle myönnettävä tilinpäästö;
5) johtokunnan jäsenten valitseminen erovuorossa olevien sijaan;
6) tilintarkastajain ja heidän sijaistensa valitseminen kuluvaa vuotta varten;
7) vuosivoiton käyttäminen; sekä
8) johtokunnan tai yksityisen osakkaan tekemät ehdotukset.
Vuosivoitosta minkä tilinpäätös näyttää, vähennetään etupäässä yhtiön velkojen korko, ja niiden kuolettamiseksi tarvittavat määrät. Sen jälkeen pannaan vararahastoon vähintään viisi (5) prosenttia, kunnes se on noussut viiteenkolmatta (25) prosenttia osakepääoman määrästä, sekä jaetaan osinkoa osakkeille korkeintaan kymmenen (10) prosenttia. Jälellä olevasta voitosta päättää yhtiökokous kuinka paljon siitä on jaettava hinnan alennukseksi niille tavaroille, jotka osakkaat välikirjan mukaan ovat vuoden kuluessa yhtiöltä ostaneet sekä miten loput voitosta käytetään. Yhtiökokous päättäköön myöskin milloin voiton jakaminen on tapahtuva.
Vararahaston varat, joita käytetään korkojen ja kuoletuksien maksamiseen yhtiön veloista, jollei vuosivoitto riitä sekä pääomatappioiden korvaamiseen, ovat säilytettävät varmoina ja helposti saatavina talletuksina.
Muutoksia näihin sääntöihin saadaan tehdä yhtiökokouksessa päätöksellä, jota on kannattanut kaksi kolmatta osaa kokouksessa edustetuista osakkeista.
Yhtiön pöytäkirja ja kirjanpitokieli on suomi.
Nämä säännöt ovat jotenkin ymmärtäväisesti laaditut. Lisäksi huomautettakoon osakelain mukaan, että yhtiö ei saa hankkia omaisuutta, ennenkuin se on kirjoitettu kaupparekisteriin (§ 14), että täydellinen osakeluettelo on tehtävä (§ 17), että osakkeen luovuttaja vastaa kahden vuoden kuluessa osakemaksuista (§ 19), että muuten osakkaat vastaavat yhtiön sitoumuksista ainoastaan yhtiön omaisuudella sekä osakkeista suorittamattomalla määrällä (siis toisin kuin esim. Saksassa), että yhtiön yleisissä kokouksissa ei saa päättää muista asioista, kuin laissa ja kutsumuksessa mainituista ja että yhtiön hallituksessa enemmistön täytyy olla Suomen kansalaisia.
Ravintoyhdistyksen menestys riippuu suuressa määrässä kelvollisesta johtokunnasta. Se päättää ostoksista ja katsoo, että liikkeeseen saadaan kunnollista tavaraa — joka ei suinkaan ole mikään helppo tehtävä; se määrää hinnat, joka sekään ei ole aivan helppo tehtävä, koska monasti esim. ravintoyhdistyksen kanssa kilpailevat yksityiset kauppiaat tappaaksensa sitä laskevat hintansa kaupaksi hyvin käyvistä tavaroista ostohinnankin alle joksikin aikaa; se tarkastaa kaikkia liikkeen johtajan toimia, pitää huolta oikeasta kirjanpidosta, palovakuutuksesta, kalustosta, arkistosta, jäsenluettelosta y. m. Liikkeelle eduksi, jotta saataisiin johtokuntaan täysin kykeneviä miehiä, jotka voivat uhrata aikaa sen hyväksi, on sen takia, että niille maksetaan joku palkkio, jonka voi määrätä vissiksi prosentiksi liikkeen puhtaasta voitosta (Saksassa 1–5 %). Yksi johtokunnan jäsenistä toimii rahastonhoitajana ja on siitä saava vielä lisäksi varsinaisen palkankin.
Vielä tärkeämpi koko liikkeen menestymiselle on kunnollisen hoitajan hankkiminen. Kokemus on osoittanut, että, ellei tässä suhteessa ole oikeaan osattu, liike ei ota menestyäksensä. Moni hoitaja on, ainakin ulkomailla, tahallaan saattanut hoitamansa liikkeen häviöön, voidaksensa sitte harjoittaa sitä omassa nimessä samassa paikassa. Ja jos kohta ei hänellä oma ole näin pahoja aikeita, voi hän huolimattomuudeltaan ja kykenemättämyydellään aikaansaada saman tuloksen — puhumattakaan epärehellisyydestä. Saksassa ja muualla saadun kokemuksen nojalla voi naisiakin hyvällä menestyksellä käyttää tähän toimeen. Ennen kuin hoitaja astuu toimeensa, on hänen annettava takaus ja parasta on myöskin laatia kirjallinen sopimus hänen kanssaan kaikista hänen päätehtävistään. Hän on kiellettävä ostamasta mitään varastoon, ei edes omalla edesvastuulla — kokemus on monasti osoittanut, että tämmöinen lupa aikaansaatu häiriöitä. Liikkeen hoitaja on kunnollisesti palkattava, kohtuullisen varsinaisen palkan lisäksi on hänelle annettava sopiva prosenttimäärä liikkeen puhtaasta voitosta: se panee hänet vielä enemmän ponnistamaan voimiansa liikkeen edistämiseksi. Mankokorvaus s. o. korvaus kaikesta vahingosta, mikä ei ole syntynyt hänen toimensa kautta esim. tavaran punnitsemisella vähissä erissä on hänelle niinikään suotava (tavallisesti laskettu korkeintaan 11⁄2 %:ksi myydyistä tavaroista). Kaikista omiin tarpeisiin otetuista tavaroista täytyy hänen pitää erityistä kirjaa. Ja kun liikkeen hoitaja astuu toimeensa ja siitä eroaa, on tarkka tavaratutkimus pantava toimeen. Kohtuullista on, että johtokunta ainakin kaupanhoitajan ehdotuksesta määrää muut liikkeessä käytettävät apulaiset, koska hän kuitenkin niiden toimesta on vastuunalainen.
Ravintoyhdistyksen tulee, kuten nimikin osoittaa, etupäässä harjoittaa kauppaa ravintoaineilla ja niistäkin on alussa pidettävä vaan semmoisia, jotka eivät helposti pilaannu. Kaikki tavarat, jotta ovat vaihtelevan muodin alaisia, kuten manufaktuuritavaraa ja kankaita (paitsi tavallisiin työpukuihin) ovat ensin tarkasti poissuljettavat tahi hyvin vähissä määrissä kaupaksi pidettävät. Kuten jo ylempänä huomautettiin, on katsottava, että tavara on hyvää ja sen takia tulee johtokunnan ylläpitää yhteyttä ainoastaan kunnollisten kauppahuoneitten kanssa. Itse puoti on yksinkertaisesti sisustettava mutta pidettävä hyvin siistissä kunnossa, ilmoituksia on ripustettava seinille ja ikkunoihin, että voitto lankeaa ostajille ja mistä hinnasta tavallisimmat tavarat myydään; sitä paitse ei ole haitaksi, jos puodissa löytyy laatikko yleisön valituksia vasten, joita johtokunta voi tutkia, onko niissä perää vai eikö. Sillä hyvin tärkeätä on tietysti, että yleisöä kohdellaan hyvin ja että se saapi tavarat oikein mitattuina ja punnittuina.
Kuranttiakaan tavaraa s. o. semmoista, joka helposti menee kaupaksi, ei ole kovin paljoa varastoon yhtaikaa hankittava, koska ainakin alussa ravintoyhdistyksen varat ovat vähäiset ja velkaantumista on kartettava, mikäli mahdollista. Joku pienempi velka on tietysti liikettä alotettaessa välttämätön, mutta se on kohta maksettava kasvavasta voitosta. Kuitenkin voidaan, jos esim. osakkaat nimenomaan tilaavat, ottaa suurempi määrä perunoita y. m. ja jakaa kaikki tilaajille ajottaisin tapahtuvaa maksua vastaan. Suuri huolellisuus on omistettava tavaravaraston säilyttämiselle. Arvaamattomia vahingoita voi syntyä, jos kaupan hoitaja tässä suhteessa on kykenemätön. Varasto on todellisesti hoidettava eikä suinkaan jätettävä omiin hoteisiinsa. Muutamat tavarat vaativat säilyttämistä kuivalla, toiset kostealla paikalla; toisiin ei saa laskea ilmaa, toiset taas pilaantuvat ilman puutteessa. Vanha kokemus määrää, mitenkä kukin tavara pysyy kallimmin kelvollisena.
Jos liike ei ole aivan suuri, voi kuitata ostokset ostajan vastakirjaan, mutta koska tämä vetää suhteellisesti aikaa, on suuremmissa liikkeissä käytettävä vastamerkkejä metallilevyistä, joita annetaan aivan sama määrä, kuin puhdasta rahaa on tavaroista maksettu. Ettei tarvittaisi tehdä ylen paljoa alempia arvoja (1, 5, 10, 25, 50 p.) osoittavia merkkejä, on puodissa näkymällä ilmoituksella ostajia ajottain kehoitettava vaihtamaan ne suuremmanarvoisiin vastamerkkeihin. Vuoden lopussa tahi useamminkin, jos niin hyväksi katsotaan, lasketaan vastakirjojen tahi annettujen merkkien mukaan kunkin ostajan ostoksien suuruus ja voittoprosentti maksetaan sen jälkeen suhteellisesti. Useammissa ulkomaan ravintoyhdistyksissä lasketaan voitto niillekin merkeille, jotka vuoden lopussa eivät vielä ole sisääntulleet, toisissa ei määrätyn ajan perästä sisäänjätetyistä merkeistä anneta mitään korvausta — jota lieneekin asianmukaisempi menettely. Reservirahasto, joka tietysti ensin sääntöjen mukaisesti on täytettävä, muodostetaan eri yhdistyksissä eri tavalla: varovaisinta on epäilemättä, että alkavat yhdistykset panevat vararahastoon noin 10 % vuosittain.
Paitse päätarkastusta vuoden lopussa on edullista toimittaa ylimääräisiä tarkastuksia välistä vuoden kuluessa. Silloin on tarkoin valvottava, että ne tavarat tosiaan ovat jälellä, joiden saaduista rahoista päättäen tulee olla tavattavissa varastossa. Tarkastus tapahtuu valmiiksi laitettujen kaavojen mukaan (toinen johtokuntaa, toinen kaupanhoitajaa varten) ja sen kestäessä tietysti ei puodista mitään myydä. Kirjanpito on liikkeessä huolellisesti harjoitettava — on käytettävä ainakin kassakirjaa, faktuurakirjaa, memorialia ja pääkirjaa ynnä kaupanhoitajan kirjaa (jonka vasemmalle puolelle tämä kuittaa tulleet lähetykset kunkin erillänsä ja oikealle taas johtokunnan jäsen vastaanotetut rahat y. m.) ja kalustokirjaa. Suuremmissa liikkeissä on ehdottomasti käytettävä joko kaksinkertaista italialaista tahi amerikalaista kirjanpitoa, koska ne paremmin takaavat, ettei virheitä laskuista ole tapahtunut.
Lopuksi on vielä huomautettava, että ravintoyhdistyksen menestys hyvin suuresta määrässä, suuremmassa kuin tavallisesti arvataan riippuu siitä, miten suurta harrastusta naiset tälle asialle omistavat. Sillä nämä ovat juuri ne, jotka ostoksia tekevät ja elleivät asiaa ymmärrä sekä kaikenmoisista pikkusyistä menevät muuanne, niin ravintoyhdistykset luonnollisesti eivät menesty. Etenkin naiset ovat sen takia innostutettavat tämmöisten yhdistysten tehtäviin ja menestykseen.
Ravintoyhdistykset ovat levinneet yli koko sivistyneen maailman ja muutamissa maissa päässeet suureen kukoistukseenkin. Kotimaassaan, Englannissa oli niiden luku, joista on tarkempi tieto, v. 1896 1453, Saksassa 468, Jtävallassa 141, Ranskassa 145, Italiassa 1012 j. n. e. Meillä valitettavasti ei tällä alalla ole pitkälle päästy. Ja kuitenkin olisi aivan välttämätöntä, että meilläkin ruvettaisiin niin pian kuin mahdollista innolla perustamaan tämmöisiä yhdistyksiä; sillä ne ovat erittäin suuressa määrässä omiansa edistämään työväen aineellista ja välillisesti henkistäkin hyvinvointia, niin että ne hyvin ansaitsevat enempää huomiota, kuin mikä niille tähän asti on meillä annettu.
Englantilaiset ammattiyhdistykset ovat puhtaasti kansanvaltaisia laitoksia. Periaatteena on tuo yleinen kansanvaltaisuuden peruslause: »kansan hallitus kansan kautta kansan hyväksi». Varsinkin alussa olivat niissä sanan varsinaisessa merkityksessä »kaikki ihmiset yhdenvertaisia» ja »kaikki päättivät asioista, jotka kaikkia koskivat» yleisissä kansankokouksissa s. o. yleisissä ammattikokouksissa, joihin kaikki jäsenet ottivat osaa. Ei ollut virkamiehiä yhtään tahi, jos semmoisia myöhemmin löytyi, hoitivat jäsenet hallintoa vuorotellen sen mukaan kuin heidän nimensä olivat kirjoitetut nimiluetteloon. Mutta ajan pitkään ei tämä käynyt päinsä. Joka paikkakunnalle asetettiin varsinaisia virkamiehiä ja kun paikkakunnalliset yhdistykset liittyivät yhteen, täytyi joku keskushallituskin asettaa. Tämä oli jonkun paikkakunnallisen ammattiosaston hallitus ja keskushallituskin muutti ensin paikasta paikkaan, kunnes olot, varsinkin työnantajien vastus, pakoittivat suuremman vaikutusvoiman aikaansaamiseksi pysyttämään hallitusta yhdessä määrätyssä paikassa. Ensimmäinen yhteinen virkamies, kenraalisihteeri, toimi yhteisellä kustannuksella. Kenraalisihteerin valta kasvoi kasvamistansa varsinkin niissä yhdistyksissä, jotka vanhan tavan mukaan välittömästi ratkaisivat kaikki asiat ja toimittivat kaikki, myös hallituksen jäsenten vaalit. Täällä tapahtui nimittäin äänestys niin, että joka asiasta äänestettiin eri haaraosastoissa erikseen ja äänet laskettiin sitte yhteen. Kenraalisihteeri voi silloin ennen äänestystä lähettää lentokirjasia ja asiapapereita, joissa kysymyksessä oleca asia esitettiin täydelleen hänen mielipiteensä mukaan: asia ratkaistiinkin tavallisesti sen takia niin kuin hän oli ehdottanut, — koska eivät valitut miehet joka osastosta voineet yhteisesti siitä neuvotella ja sen johdosta päättää.[6*] Tämä epäkohta s. o. yhden miehen itsevaltiuus koetettiin auttaa siten, että ammattiyhdistykset yleensä ensin valitsivat edustajakokouksen ja antoivat tämän sitte määrätä virkamiehet ja toimivan hallituksen, jotka täten tulivat edustajakokoukselle vastuun- ja tarkastuksen alaisiksi. Tällaisen toimenpiteen kautta eivät kuitenkaan yleiset äänestykset tulleet kelpaamattomiksi, päinvastoin ovat ne muutamissa tapauksissa hyvinkin hyödyllisiä. Mutta edustuslaitoksen kautta valmistetaan epäilemättä parempi vuorovaikutus kansan ja sen virkamiesten välillä ja tarkempi silmälläpito viime mainittujen suhteen käypi mahdolliseksi. Ja enemmän kuin mikään muu asia herättää se työväestössä yhteishenkeä ja yhteisharrastusta: epäilemättä se onkin suuressa määrässä kasvattanut noita kyvykkäitä työväenaatteen edustajia ja asianajajia työväestön omasta keskuudesta, joista Englanti syystä voi olla niin ylpeä. —
Englantilaiset ammattiyhdistykset harjoittavat suuressa määrässä kaikenmoista vaakuutusta:[7*] ne maksavat sairasapua, korvausta tapaturmien johdosta, eläkkeitä, hautausapua, mutta ennen kaikkea työttömyys- ja streikki-apua. Muutamat, varsinkin uuden unionismin yhdistykset eivät alussa huolineet muista avunannoista kuin viimemainituista, mutta kohta huomattiin, että sairas- y. m. semmoiset kassat olivat omiansa tuomaan jäseniä yhdistyksiin ja »uuden unionisminkin» yhdistykset ovat sittemmin ryhtyneet näittenkin vakuutusten antamiseen.
Tähän ovat ne voineet käydä sitä paremmalla omallatunnolla, koska kaikessa tapauksessa se periaate aivan yleisesti on vallalla, että taistelutarkoitukseen etukädessä ammattiyhdistysten varat ovat käytettävät, ainakin »lainattavat» ja vasta, mikäli riittävät, muuhun varsinaiseen avunantoon. Toisin sanoen ammattiyhdistykset ovat oivaltaneet, että koko ammatin edistyminen on pantava ensi käteen ja yksityisen hyöty toiseen. Selvä on, että näin ollen ei yksityinen jäsen voi olla varma siitä, saapiko esim. luvatun sairasavun vai eikö; sitä paitsi voi häneltä huonoina aikoina kiristää korotettujakin vakuutussmaksuja. Tämä on kaunis todistus englantilaisten ammattiyhdistysten yhteishengestä ja uhraavaisuudesta. »Ammattiyhdistyksen ensimmäisenä tarkoituksena on ammatin suojeleminen; kaikki muu on sivuseikka». Tunnettu kristillissosialisti Ludlow väitti: »ammattiyhdistyksen pääomien kiinnittäminen varsinaisesti avunantotarkoituksiin olisi ehkä ammattiyhdistyksen kuolettaminen ja samalla niittenkin miesten tappaminen, jotka nämä pääomat ovat koonneet». Epävarmuus avunsaannin suhteen kasvaa senkin kautta, että kassat joskus eivät perustu vakuutusteknillisiin laskuihin ja asianomaiset sen takia usein — joskus aivan syyttäkin — ovat ennustaneet niiden vararikkoa. Ja kuitenkin yhtyvät työntekijät ennen näihin kassoihin, kuin varmempiin vakuutuslaitoksiin. He ennen ovat samassa paikassa monella eri tavalla vakuutetut kuin hakevat sairasvakuutusta yhtiöltä ja työttömyydenvakuutusta, jota yhtiöltä ei saa, ammattiyhdistykseltä. Mutta pääsyy on kuitenkin se, että yhteistunne työväessä vaikuttaa tähän suuntaan. Sillä, kuten sanottu, työttömyyden vakuutus ja streikki-varojen myöntäminen ovat pääasiana. Työttömyyden vakuutuksella on paljon laajempi tarkoitus, kuin ensin luuleekaan: se on avun suominen, ettei mikään jäsen olisi pakoitettu »pyytämään vaivaisapua tahi antamaan perää työnantajain ja heidän virkailijainsa kohtuuttomille vaatimuksille» ja »työskentelemään ehdoilla, jotka olisivat koko ammatille haitallisia». Erään ammattiyhdistyksen säännöissä sanotaan: »Jokaisen jäsenen, joka työnpuutteen johdosta joutuu työttömäksi, tulee saada työttömyyden apua, ellei hän omasta aloitteesta jätä työpaikkaansa. Työnpuutteen tulee käsittää kaikki työstä eroamiset ilman jäsenen syyttä — työstä eroamisen, huonojen liikeolojen, alhaisen palkan, palkan alentamisen, ja sopimattoman kohtelun tahi väkivaltaisen käytöksen tähden... 'Omasta aloitteesta' eroamiset ovat eroamiset säännöttömyyden, luvattoman poissaolon (paitse sairaudesta), juoppouden ja riitelemishalun takia sekä vapaan luopumisen kautta». Yhdistykset ikäänkuin ostavat liikenevät työvoimat, jotka mahdollisesti voisivat palkkoja alentaa, jos olisivat työnpuutteen takia pakotetut rupeamaan työhön millä ehdoilla tahansa. Ammattiyhdistyksen jäsen ei luvatta saakaan työnantajalle ruveta työhön vähemmästä palkasta kuin ammattiyhdistyksen määräämästä, (n. s. standard palkasta) kunnes hän tämmöiseen pääsee, maksaa yhdistys hänelle työttömyyden apua. Mutta kun tuollainen palkka on tarjona samassa ammatissa, on jäsen ehdottomasti velvollinen siihen rupeamaan. Tämä keino, (jota ensin, kun ammattiyhdistyksiä ja kokoontumisvapautta vainottiin, salaa käytettiin) on erittäin tehokas työpalkkojen mielivaltaista alentamista vastaan työnantajien puolelta. Muissakin suhteissa käytetään sitä aseena työnantajia vastaan ja apua voi antaa 39 viikkoa muutamissa ammateissa. Jos työntekijöitä lähtee jostakin liikkeestä, voi työnantaja ehkä saada uusia sijaan, mutta jos taas jonkun ajan perästä joku määrä lähtee ja tämä yhä uudistuu, ei enää ole helppo liikettä säännöllisesti jatkaa. Tämä edellyttää kuitenkin, että suurin osa kunnollisista työntekijöistä on liittynyt ammattiyhdistykseen ja että sillä on hyvä apukassa.[8*] Keinoa tässä muodossa ei enää paljon käytetä, ennen se oli enemmän käytännössä ja pakoitti vihdoin työnantajia erääseen toiseen menettelyyn, joka on vieläkin edullisempi työväelle.
Ennen sai Englannissa, kuten meilläkin vielä yleisesti, kuulla työnantajien puolelta lausuttavan: »minä maksan työmiehilleni ansion mukaan ja sovin yksitellen jokaisen työmieheni kanssa erikseen». Suuremmissa liikepaikoissa Englannissa ei kuule juuri yhtään enää tämmöistä. Sopimuksia palkoista y. m. tehdään nyt noin 90 %, mitä suurempaa taitoa kysyviin ammatteihin tulee, kollektiivisesti s. o. työnantajien ja työntekijäin edustajat sopisivat niistä yhteisissä keskusteluissa. Tietysti se ensin oli työnantajille sangen »alentavaista» ryhtyä keskustelemaan työntekijöittensä kanssa, nyt se ei enää ole mitään eriskummallista, vaan aivan yleistä. Kopeus on lähtenyt. Ja keskustelu on tietysti myös parempi kuin paljas poisjääminen työstä ja työttömäksi rupeaminen. Joskus on työväestö yksityisessä tehtaassa saavuttanut tämän tarkoituksensa, usein ovat semmoiseen sopimukseen liittyneet suuremman paikkakunnan kaikki työntekijät, monasti koko ammatti maassa. Yhtämittaisella työttömyyden avulla ja työlakoilla ovat työntekijät pakoittaneet työnantajia tähän menettelyyn. Nämä rupeavat nyt, ensin tietysti pääoman suhteen heikommat työnantajat, ennemmin keskustelemaan, kuin alituisten työlakkojen alaisiksi. Mutta työväen ponnistukset ovat turhia, ellei se ole kehittänyt ammattiyhdistystänsä vahvaksi ja kestäväksi — taistelukykyiseksi. — Riitaisuudet työnantajien ja työntekijäin välillä voivat koskea joko tehdyn välipuheen selittämistä tahi uuden tekemistä. Edellisen suorittaa yksi asianymmärtäväinen kummaltakin puolelta — semmoinen riita käsittääkin tavallisesti ammatin yksityisseikkoja, joiden ratkaisemiseen pari valtuutettua miestä riittää. Mutta kun ei mikään tehty sopimus ole riidanalainen ja selitettävä, vaan uusi perustus on laskettava palkan, työajan y. m. suhteen, silloin on asia vaikeampi. Kuitenkin on, kuten sanottu, Englannin järjestynyt työväki saanut työnantajia yleisesti keskustelemaan kanssansa ja sopimaan tähdellisimmistä työnehdoista. Mitä lujempi yhteenliittyminen on ollut, sitä paremmin on asia tietysti saatu läpi ajetuksi. Englannissa ollaan yleensä hyvin ankaria sen suhteen, joka luopuu yhteisestä aatteesta tahi ei yhdy siihen. »Lakkopetturi on ammatille samaa kuin kavaltaja isänmaalle. Molemmat voivat rauhattomina aikoina olla jollekin puolueelle hyödyksi, mutta rauhan aikoina kaikki heitä halveksivat. Kun apua tarvitaan, on lakkopetturi viimeinen, joka apua antaa ja ensimmäinen anastamaan itsellensä sen järjestyksen etuja, jonka puolesta hän ei milloinkaan ole tehnyt työtä. Hän pitää vain huolta itsestänsä». Näin lausuu eräs ammattiyhdistys virallisessa julkaisussaan.
Englannin ammattiyhdistykset ovat tällä tavoin kohonneet sangen mahtaviksi. Niinkuin työnantajat määräävät, millä ehdoilla tahtovat työhön ottaa, määräävät yhdistykset, millä ehdoilla tahtovat työhön mennä. Työnantajat ovat huomanneet, että työväellä on voima, jota ei ole halveksittava. Kuten suurvaltojenkin kesken sotaa pelätään, pelätään teollisuudenkin alalla sotaa, s. o. työlakkoja; ennen kuin siihen ryhdytään, tehdään suuriakin myönnytyksiä.
On toivottu, että työlakot, jotka seuraavat, ellei sopimusta keskustelussa saada aikaan, voisivat tykkänään loppua varsinaisten riidanratkaisevien sovintolautakuntien kautta. Tämä on kuitenkin harhaluulo. Sekä työnantajat että työntekijät Englannissa (kuten muuallakin) ovat tämmöiset laitokset yleisesti hylänneet. Mawdsley, Lancashiren kehrääjien johtaja lausuu tästä järjestelmästä: »me olemme kauttansa sen vihaajia» ja Rob. Knight on samaa mieltä. Työmiehet eivät tahdo jättää asian ratkaisua, joka koskee heidän elinehtojansa, (eikä vaan tehdyn sopimuksen tulkitsemista) semmoisen henkilön huostaan, joka tavallisesti ei (ainakaan ei täydelleen, olkoonpa tämä muuten kuinka kelpo mies tahansa) ymmärrä heidän vaatimustensa perusteita (»fair wages for fair work» = kunnon palkka kunnon työstä ja sitä paitse minimipalkka, jonka alle ei saisi mennä). Sovintolautakunnan pakolliseksi tekeminen on nimittäin sama kuin työpalkan määrääminen valtion puolesta. Englannissa ratkaistaan sen takia uudet työsopimuksen perusteet tahi niiden muuttaminen tavallisesti molemminpuolisten edustajien kautta ja jonkun puolueettoman välityksellä (»mediation»), jolla viimemainitulla kuitenkaan ei ole mitään ratkaisevaa valtaa. Elleivät riitapuolet voi sopia, täytyy ryhtyä taisteluun. Mutta se on seuraus myöskin, jos ei jompikumpi puoli hyväksy sovintotuomiota. Tämmöisen »sovittajan» (»mediator, conciliator») tehtävä on monasti hyvinkin tärkeä ja loordi Roseberyn ja kardinaali Manningin esimerkit tässä suhteessa todistavat, että hän voi, jos hänellä on tähän tarvittavia ominaisuuksia, sovinnollisella menettelyllään vihdoin saada sovintoa toimeen riitelevien puolueitten välillä. —
Englannin työväestö huomasi jo varhain, että, kun vahvempi puoli koettaa sortaa heikompaa, lain tulisi turvata jälkimäisen oikeutta. Ja se huomasi myöskin, että on järjetöntä vaatia hyvin ravitulta kivihiilityömieheltä vaan 37 t. viikossa, mutta pesijättäreltä 70; että muutamat saavat suhteellisesti hyviä palkkoja, kun taas toiset saavat tyytyä nälkäpalkkoihin — aina sen mukaan miten mahtava taistelevan ammattiyhdistyksen sotavoima on. Englannin työntekijät oivaltavat hyvin, että paras apukeino tämmöistä järjettömyyttä vastaan yleensä olisi kansan eduskunnan määräämisvallan laajentaminen. Lain säädännön tulee määrätä paitse muuta alin työpalkka (kuten jo Victorian siirtomaassa on toteutunutkin) ja pisin työpäivä. Silloin tulisivat nämä seikat paljoa tasaisemmin jaetuiksi, kuin jokaisen ammattiyhdistyksen mahtikeinojen mukaan. Tästä on Englannin työväestö jotenkin yleisesti selvillään. Mutta vuoteen 1867 asti oli työväestöllä hyvin vähän sanomista yleisissä asioissa — kansaneduskunnassa istui enimmäkseen sen vastustajia. Vasta mainittuna vuonna annettiin äänioikeus suurelle ryhmälle kaupunkien työväestöstä ja v. 1885 ulotettiin se maalaisväestönkin alemmille kerroksille. Kohta heräsi pari valtiollista yhdistystä eloon. Mutta Englannin valtiokoneisto toimii verkalleen ja tämä on ollut syynä, että suhteellisesti vähempi määrä asioita on ratkaistu tätä tietä, kuin itseauttamisen kautta. Vasta neljän vuoden ponnistusten perästä saivat puuvillankehrääjät 561⁄2 tunnin työviikon laissa määrätyksi, Northumberlandin ja Durham'in hiilikaivosten työmiehet sitä vastoin hankkivat suhteellisesti lyhyessä ajassa sopimuksen kautta työnantajain kanssa 37 t. työviikon ja konetyömiehet 1⁄2 vuodessa 9-tuntisen työpäivän. Mutta huolimatta siitä, että muutamat ammatit tuskin milloinkaan niin voimistuvat, että jaksavat murtaa vastustajiensa vastaponnistukset,[9*] on tietysti lain määräys paljoa luotettavampi ja varmempi tuki kuin sopimus, joka aina on muutettavissa olojen mukaan. Työväestö sen takia ei voikaan yksin turvautua omiin voimiinsa, vaan koettaa yhä edelleen vaikuttaa lainsäädäntöön. Sillä on oma sanomalehdistö valtiollisia asioita varten käytettävissä ja he äänestävät johdonmukaisesti vallitsevista puolueista huolimatta niitä parlamentti ehdokkaita, jotka lupaavat kannattaa heidän vaatimuksiansa.[10*] Täten on jo hyviäkin tuloksia saatu: sekä vanhoillisten että vapaamielisten täytyy ottaa työväki huomioon, muutamia puhtaita työväestön ehdokkaita on myös saatu parlamenttiin. Englannin työväellä on yleinen valtiollinen edustus, vieläpä toimeenpanevakin valiokunta valtiollisia asioita varten; mutta valitettavasti ei kumpikaan — ei yleiset työväenkokoukset eikä parlamentaarinen valiokuntakaan näy nykyään täyttävän tehtäväänsä niin, että tyydyttäisivät kohtuullisiakaan vaatimuksia. Ja sitäpaitsi on nähtävästi vielä Englannin työväestössäkin liian vähäinen harrastus laajentamaan valtion toimivaltaa taloudellisissa asioissa. —
Englannissa, kuten yleensä muualla ovat työväen ponnistukset etupäästä tähdätyt palkkojen korottamiseen. Kuten jo ylempänä mainittiin, tehdään nyt yleisesti sopimukset palkastakin kollektiivisesti eikä se ole yksityisen työnantajan ja työntekijän asia. Yleinen on sen takia tuo niin sanottu standardpalkka s. o. jollekin paikkakunnalle, joskus koko maalle molemminpuolisen sopimuksen nojalla määrätty, vähin eli minimipalkka joka eri ammatissa. Tämä ei tarkoita, kuten sen vastustajat sanovat, »saman palkan maksamista huonolle ja laiskalle kuin taitavalle ja ahkeralle työtekijälle», vaan se on lyhyesti vähimmän toimeentulon turvaamista jokaiselle työntekijälle.[11*]
Paremmat työmiehet voivat ja saavatkin paljon korkeampia palkkoja; työnantajat maksavat semmoisia kyllä voidakseen pitää työssään kykenevimmät ja taitavimmat työntekijät. Että asian laita on näin, näkee paraimmin siitä, että tämmöinen sopimus suuremmaksi osaksi koskee kappale palkkaa. 71 % Englannin työväestöstä työskentelee nimittäin kappaletyössä, ainakin osaksi (57 % täydelleen, 29 % taas yksmomaan päiväpalkan mukaan. Englantilainenkin työmies tietää varsin hyvin, että »kappalejärjestelmää sangen usein käytetään palkkojen polkemiseksi melkoisesti ja täten työväestön tilan huonontamiseksi» sillä »jos kokenut työmies taitavuudellaan ja ahkeruudellaan on ansainnut enemmän kuin hänen kumppalinsa ja paljoa enemmän kuin hänen tavallinen päiväpalkkansa on, niin toimitetaan heti palkkojen vähennys ja tämä uudistuu, kunnes monasti vaan kykenevin suurimmalla voimien ponnistuksella voi saavuttaa elämiseen välttämättömästi tarpeellista palkkamäärää samalla kuin vähemmän taitava jääpi sen alapuolelle.
Tämmöisen menettelyn on moni avomielinen työnantajakin todistanut vieläpä kirjallisesti oikeaksi. Suurempi voimien ponnistus, joka vaatii enemmän ravintoa, maksetaan siis suhteellisesti huonommin. Mutta asia ei olekaan niin yksinkertainen kuin yleensä luullaan. Konetyö vaatii nykyään suurempaa henkisten voimain ponnistusta ja tarkkaavaisuutta kuin ennen. Mutta koneen kiiruhtaminen ja monistaminen ei ole työntekijän vallassa. Tuotanto kasvaa kyllä täten, mutta samalla työntekijänkin rasitus koneen hoidossa. Tunnissa hän saa enemmän toimeen kuin ennen, hänen voimansa kuluvat enemmän kuin ennen, mutta jos häntä ei makseta kappaletyön, vaan päiväpalkan mukaan, laskee tietysti suhteellisesti hänen palkkansa. Tässä syy, minkätähden niin suuri osa Englannin työväestöstä vaatii kappalepalkkaa. Mutta kehoittaaksensa työnantajia koneitten tuotteliaisuutta parantamaan, ovat muutavat ammattiyhdistykset vapaaehtoisesti luovuttaneet työntekijälle osan voitosta, joka tuotteliaammasta koneesta saadaan; kappalepalkasta semmoisenaan päiväpalkan hyväksi he eivät silti millään ehdolla tahdo luopua. Muutavat ammatit eivät yhtään sovi kappalepalkkajärjestelmälle. Kivenhakkaajat esim. saavat hakata kiviä, jotka muotonsa, kovuutensa ja muitten sisällisten ominaisuuksien puolesta ovat niin erilaisia, että päiväpalkka on melkein ainoa mahdollinen korvaamismuoto. Samoin ei salvumiesten ja puuseppien työ liioin sovellu kappalemaksulle. Mutta missä tämä vaan on mahdollinen eikä tuota vahinkoa työntekijälle, on siihen suostuttu sillä ehdolla, että työmies ansaitsee viikossa ainakin 5⁄4 entisestä päiväpalkastaan. Joskus on myöskin, kun ei työnantajia muuten ole saatu taipumaan, työn laatu huononnettu: työntekijä on silloin katsonut työtä samoin kuin työnantaja pelkäksi tavaraksi ja huonosta palkasta on siis annettu huonoa tavaraa. Tätä menettelytapaa, jota Ranskassa kutsutaan sabotage (lue: sabotasch) ei kuitenkaan juuri ole hyväksytty, koska työväestö ei yleensä tahdo kutsua työtä ainoastaan tavaraksi; »ahväri» kannalta ei kuitenkaan sitä vastaan voi tietysti mitään sanoa, mitään petosta tahi petkutusta siinä ei ole. Missä päiväpalkkajärjestelmä vallitsee, ei kuitenkaan jokainen työmies saa yhtä suurta palkkaa ja jos saisivatkin, annetaan kuitenkin mukavammat työt paremmille työntekijöille niin ettei sittekään korvaus ole sama.
Muihinkin toimiin ovat englantilaiset ammattiyhdistykset ryhtyneet työpalkan turvaamiseksi. Urakkatyö, jonka joku välimies, mestari tai työmies ottaa suorittaaksensa palkaten työmiehiään tuntipalkan mukaan, mutta suunnattomasti ponnistaen työmiesten voimia on yhä enemmän tullut huonoon huutoon ja poistettu. Eri maksuja suoritetaan, jos matka työpaikalle on vissiä määrää pitempi ja jos työntekijä lähetetään toiseen paikkakuntaan työhön, niinikään erityisesti likaisesta työstä (»musta raha»). Palkan pidätyksiin ei ylipäänsä suostuta, eikä liioin sakkorahoihin, jotka useimmiten menevät työnantajan omaan taskuun; monasti tulee tämän heti hävittää se työn esine, jota hän ei hyväksy, eikä hän siis saa käyttää hylkäämistä omaksi hyödykseen. Kivihiilikaivosten työmiehet, jotka tekevät työtä maan alla, ovat pitkien ponnistusten perästä pakottaneet työnantajansa myöntymään siihen, että saavat panna oman miehensä tarkastamaan ylösnostettujen hiilien painoa; kutomateollisuuden työväestölle on suotu oikein valtiontarkastaja heidän palkkansa määräämistä varten ja sisäministerillä on oikeus asettaa se muihinkin kappalepalkan mukaan työskenteleviin ammatteihin. Kaikesta tästä näkee, että Englannin ammattiyhdistykset ovat tehneet sangen paljon jo yksin palkkaamisjärjestelmän alalla. Mutta heidän ponteva toimintansa ei suinkaan rajoitu vaan tähän. Varsinkin mitä työpäivän pituuteen tulee ovat heidän ponnistuksensa hyvinkin menestyneet. Heidän menettelynsä on ollut sama kuin työpalkankin suhteen: kollektiivisilla sopimuksilla ovat he pakoittaneet työnantajansa myönnytyksiin.
Englannissa, kuten meilläkin löytyy niitä, jotka väittävät olevan sangen väärin, että estetään ainakin rotevampia työntekijöitä työskentelemästä niin kauvan kuin vaan tahtovat. Ainakin naiset eivät muka voi olla tähän järjestykseen tyytyväisiä, koska he täten menettävät tuloistansa. Mitä naisiin tulee, niin lausuu siitä pätevin todistaja asiassa, Englannin ylin naistarkastaja (miss Abraham): »luulen, että kaikkien ylituntien poistamista työläisnaiset tervehtivät suurimmalla kiitollisuudella», ainoastaan ymmärtämättömimmät[12*] puolustavat tätä ylityön järjestelmää» (korkeamman palkan takia). Miehistä taas väittää eräs ylempi tehtaantarkastaja (Cramp) »jos kaikki ne työnmiehet saisivat salaisesti äänestää, joita ylityöpykälät tehdas- ja verstaslaissa koskevat, niin ainoastaan harvat äänestäisivät niiden pidättämistä.» Ja tämä on aivan luonnollista. Jos muutamat tarjoutuvat tekemään työtä 11 tuntia 10 asemasta, saavat nämä ensi sijassa työtä, koska ainakin työnantajat luulevat, että heidän tuotantonsa silloin ehdottomasti kasvaa ja kilpailu tavaramarkkinoillla muka on ankara. Tämmöiset työntekijät pakoittavat täten muitakin suostumaan pitempään työaikaan ja kilpailu taas näyttää pakoittavan kaikki työnantajatkin seuraamaan muitten esimerkkiä. Jos työntekijät ovat päiväpalkalla, saavat he siis työskennellä 11 t. samasta palkasta kuin ennen 10 t. — se on koko asian ydin. Jos taas työskentelevät kappalepalkan mukaan, näyttää asia paremmalta. Todellisuudessa on kuitenkin useimmiten niin, kuin jo ylempänä esitettiin, että, jos työntekijä 11 tunnissa saapi enemmän toimeen kuin 10, lasketaan kappatetyöstä palkka suhteellisesti alemmaksi ja tulos on siis sama kuin päiväpalkkalaiselle — yhtä suuri palkka, mutta pitempi työaika. Mutta jos kaikki ammattilaiset eivät suostu pitempään työaikaan, niin tehdään pysyäkseen mainitussa esimerkissä, 10 t. työtä entisestä palkasta. Ja juuri sentähden ettei todellisuudessa pitempi työaika yleensä ole sama kuin suuremman palkan saanti, ovat engl. ammattiyhdistykset pontevasti vastustaneet työajan pidentämistä ja ylityötä. Ainoastaan tuntipalkkalaisille on myönnetty ylityöntekoa poikkeustapauksissa korotettua tuntipalkkaa vastaan ja aivan yleistä (paitsi muutamissa naisammateissa) onkin nyt Englannissa, että tämmöinen ylityö, kun se yleensä on sallittu, korvataan lisämaksulla. Tahdotaan muuten yleisesti saada työpäivän pituus laissa määrätyksi. V. 1847 säädettiin kymmentuntinen työpäivä lailliseksi naisille ja lapsille. Tämä oli vaan alkuaste: »lapsien (ja naisten) asema oli vaan vaippa, joka verhosi pitemmälle tähtäävän tarkoitusperän... nimittäin yleisen kymmentuntilain aikaansaamisen, lain, jonka tulee kieltää jokaisen tehtaan työskentelemästä kauemmin kuin 10 tuntia.» Näin lausuttiin jo 1837; v. 1893 sanotaan suoraan: »nyt on vaippa nostettava ja kiihoitus harjoitettava oman lipun alla. Naisia ja lapsia ei enää saa käyttää tekosyynä työajan lyhentämisen saavuttamiseksi täysikasvuisille miehille.» Ja samalla on yhä enemmän tultu huomaamaan, että kaiken ylityön kieltäminen on välttämätöntä, jos normaalipäivästä tahdotaan jotain saada. Kokemus on nimittäin osoittanut, että työnantajat huolimatta korkeammista lisämaksuista ovat monta kuukautta, vieläpä ympäri vuoden pitäneet työntekijöitä ylityössä. Ja kun alentavat palkkoja puhdistavat itseänsä sillä, että antavat runsaasti tilaisuutta ylityöhön; uhaten ylityöllä saavat he miehet suostumaan kappaletyöhön, vaikka tarjous ainoastaan näennäisesti on näille edullista. Kiihko kaikkea ylityötä vastaan on sen takia Englannissa kasvamassa, varsinkin kun esim. kutomateottisuuden alalla on nähty, että tullaan toimeen ilman minkäänlaisia poikkeuksia tarkasti määrätystä työajasta; ylityö ei useammissa tapauksissa ole muuta kuin tekosyy, jolla työnantajat pääsevät vapaaksi kontrollista, joka silloin käykin vaikeaksi: se on työnantajien keino varsinkin »pakoittaaksensa naisia myöhään yöhön työskentelemään ilman mitään lisäkorvausta.» Lontoon ylin tehtaantarkastaja (Lakeman) sanoo aivan oikein: »ylityö on perussyynä (työajan pituuteen ja säännöttömyyteen), koska se puolueellisilla rajoituksilla on tappanut lain.» Huomioon otettava on, että Englannin tehtaantarkastajat katsovat velvollisuudekseen etupäässä suojella työväkeä eikä kuten monesta muussa maassa, työnantajia ja niiden etuja. Englannin työväki on miehuullisesti taistellut työpäivän lyhentämiseksi; 1830:n luvulla alkoi taistelu 10:tuntisen, 1846 9:tuntisen ja 1889 8:tuntisen työpäivän hyväksi. Tämä 8:tuntinen työpäivä on nyt yleinen sotahuuto. Se on jo otettu käytäntöön yli 500 liikkeessä (osaksi valtion ja kunnan) ja epäilemättä tämä ajan määrä ennen pitkää säädetään yleisesti laissakin.
Huomiota herättävä seikka on, että kun huonot ajat vallitsevat liikemaailmassa, työnantajat tavallisesti lisäävät ylityötä ja alentavat palkkoja. Tämän he tekevät siitä syystä, että arvelevat tavaransa menevän kaupaksi, kuuhan vaan vähentävät myyntihinnan s. o. toisin sanoen tuotantokustannukset. Saavathan he silloin muka enemmän työtä samasta tahi alemmasta palkasta eli samalla tahi vähemmillä tuotantokustannuksilla enemmän tavaraa. Mutta he eivät ota huomioon, että tavaran menekki ei siitä tule paljon suuremmaksi, koska jo on sitä liiaksi olemassa edellisen ylituotannon kautta. Tuotanto on juuri rajoitettava ja tähän suuntaan ovat englantilaiset ammattiyhdistykset koettaneet vaikuttaa monella eri toimenpiteellä.
Työpalkan alentumiseen ja työpäivän pituuteen vaikuttaa suuresti n. s. hikoilemisjärjestelmä, jota Englannissa kovin vihataan. Se ei ole muuta kuin työpaikan siirtyminen kotiin tehtaista ja verstaista. Ja se tekee kodin s. o. työmiehen ainoan huoneen kammoksuttavaksi. Mutta se tekee vielä enemmän. Se tekee kollektiivisen työsopimuksen mahdottomaksi — eivät nuo hajallaan olevat kotona työskentelevät työntekijät (tavallisesti naisia), voi liittyä yhteen ja he joutuvat sentähden työnantajain mielivallan alaisiksi. Mikään standardpalkka ei tule kysymykseen ja työpäivä on suunnattoman pitkä (16 t). Sitä paitsi lämmitys, valo y. m. siirtyvät työntekijän suoritettaviksi. Ja kaikki tämä vaikuttaa tietysti suuressa määrässä muitten työntekijäin oloihin: painaa palkat ja pidentää työpäivän niillekin. Tästä siis tuo englantilaisen työmiehen loppumaton viha tuota n. s. »kotityötä» vastaan.
Standardpalkan ja normaalityöpäivän turvaaminen suojelee tietysti jossain määrin myöskin työttömyyttä vastaan. Työttömille maksetaan, kuten jo mainitsin, jotenkin riittävästi apua. Työttömyyttä koetetaan myöskin välttää työnvälityksellä, joka yleensä on ammattiyhdistysten hallussa. Tässä suhteessa ollaan monasti sangen ankaria työnantajia vastaan. Monet yhdistykset vaativat, että se, joka ensin on ilmoittautunut työtä hakevaksi asianomaiseen paikkaan, on työhön otettava, jos hän vaan on kelvollinen; muutamat jättävät viimeisen ehdonkin pois. Mikäli suinkin mahdollista on, koetetaan estää työttömyyttä, jota sittekin on paljon kyllä: 5 % »oppineissa» ammateissa kaikista työntekijöistä ei ole yhtään tavatonta. Tietysti on muuten suuri »reservi» työttömiä työnantajille sangen edullista, sillä se voi polkea palkkoja ja on aina varalla, kun on kiireellinen aika ja paljon tilauksia, mutta kun niitä ei ole, pääsee helposti tuosta lukumäärästä erilleen. Onhan työ muka vaan »tavara», jota käytetään ja hylätään tarpeen ja tarjonnan mukaan!
Sangen opettavaista on seurata käsityön ja konetyön kamppailua Englannissa. Kun koneet ensin ilmestyivät, ryhtyivät työmiehet suorastaan taisteluun niitä vastaan, hävittäen ja rikkoen niitä. Myöhemmin ei tämä enää tullut kysymykseen mutta sittekin käytiin ensi aikoina kaikessa rauhassa kuumasti sotaa koneteollisuuden ja käsityön välillä. Kun käsityöläinen yleensä huomaa, että konetyö tulee hänelle vaaralliseksi, koettaa hän alentamalla hintoja kilpailla tehdastyön kanssa. Mutta kun tämä kilpaitu koneitten ja konetyön parantuessa käypi yhä vaikeammaksi, rupeaa käsityöläinen huonontamaan tavaransa laadun ja hutiloimaan eikä hän sittekään tavallisesti voi hintojen suhteen kilpailla konetyön kanssa. Ja kun hänen työnsä huononee, vetäytyy yleisö vihdoin tykkänään hänen luotansa. Näin oli asiain meno monasti Englannissakin. »Pikku mestarit» joutuivat huonoon huutoon järjestyneenkin työväen kesken, koska maksoivat alhaisempia palkkoja ja yleensä pitivät työväkeään huonommin kun tehtaat. Tämän lisäksi kohosivat monet etevämmät työmiehet tuommoisiksi pikkumestareiksi eivätkä sitte enää välittäneet työmiesten eduista ja harrastuksista. Mutta vihdoin ainakin osaksi huomattiin, että koko menettely oli aivan takaperäinen. Suurteollisuus ja konetyö vievät kyllä lopullisesti voiton käsityöstä, mutta Englannissa ymmärrettiin, että asiaa voi erityisillä toimenpiteillä viivyttää sekä yleensä järkevämmin ajaa. Muutamat ammatit, kuten kirjaltajat pidättivät ammattiosastonsa jäsenille etuoikeuden koneen (latomakoneen, linotyypin) käyttämiseen, toiset ottivat koneitten käyttäjät yhdistyksiinsä ja saivat heidän siten vaatimaan kollektiivisesti kappalepalkkaa. Tällä tavalla kohosivat palkat sikäli, mikäli koneitten tuotantokyky kasvoi, toisin sanoen, mikäli parannuksia koneistossa tehtiin. Ammattiyhdistykset nyt vaativatkin koneitten parannuksia, ne vaativat, tietysti muitten edistyneempien työnantajien toivomusta vastaan, semmoisia kaikilta työnantajilta — menevätpä vaatimuksissaan joskus niinkin pitkälle, että päinvastaisesta menettelystä säätävät rangaistuksia ja toiselta puolen palkintoja siten, etteivät aina vaadikaan palkkojen suhteellista kohoamista koneiston parantumisen mukaan. Työntekijät katsovat tarkkaan, etteivät vaan konetyöstä saa huonompia ehtoja — alempaa standard of life — kuin ennen ja luonnollista on, että työntekijöillekin eikä vaan työnantajille on annettava voittoa konetyön etevämmyydestä.
Käsityöläismestarit taas eivät ruvenneet kilpaillaksensa konetyön kanssa huonontamaan tavaraansa, vaan he päinvastoin kaikin tavoin koettivat sitä parantaa ja täten saivat he itsellensä pidätetyksi hienomman, suurinta kykyä kysyvän työn ja tavaran, jota ei konetyö — ainakaan vielä — voinut aikaan saada. Paraimmat saappaat ja siroimmat kengät, niinkuin hienompi paperi y. m. jäivät täten käsityön haltuun.
Paljoa myöhemmin (n. vuodesta 1840) kuin muilla aloilla kävivät ammattiyhdistykset korjaamaan puutteellisuudet terveydellisissä suhteissa. Suurta vastusta on tälläkin alalla ollut työnantajien puolelta, varsinkin mitä tulee työväen turvallisuuden turvaamiseksi tapaturmia vastaan eikä siinäkään ole vielä päästy mihinkään työnantajien vakuutusvelvollisuuteen. Sitä vastoin ovat työväen suojeluslait, etenkin vuosilta 1878 ja 1891 sangen eteviä; yleinen mielipide on nähtävästi tämmöisten suojeluslakien puolella. Syy tähän suurempaan myötätuntoisuuteen työväen suojeluksen suhteen Englannissa, kuten muuallakin on nähtävästi se, että muu yleisö samalla suojelee itseään tauteja y. m. ikäviä seurauksia vastaan.
Ammattiyhdistykset Englannissa ovat koettaneet muillakin kuin ennen kerrotuilla keinoilla pakoittaa työnantajia myönnytyksiin. Kuningatar Elisabetin kuuluisan oppilaslain mukaan oli vissi luku oppilaita joka kisälliä eli täysikasvuista työmiestä kohti muutamissa ammateissa määrätty. Samanlaista suhdetta pyrkivät muutavat ammattiyhdistykset vieläkin aikaan saamaan. Oppilassärjestelmä on kuitenkin Englannissa, kuten muualla nykyisessä muodossaan yleensä rappiolla. Harvat rupeavat oppilaiksi, useammat tekevät työtä nuorten työntekijäin nimellä. On sentähden koetettu rajoittaa näidenkin lukumäärä, koska tosiaan nuoret työntekijät tunkevat vanhemmat suuressa määrässä pois paikoiltaan, vieläpä pojat isänsä. Mutta se on hyvin rajoitetussa määrässä onnistunut. Ja vaikka tämmöinen rajoitus on päässyt australialaisen siirtomaan Viktorian lakiin, on epäiltävä, missä määrin koko toimenpide on oikeutettukaan. Sillä näyttää siltä kuin se samalla rajoittaisi elinkeinovapaudenkin s. o. jokaisen ihmisen luonnollisen oikeuden rehellisesti elättää itsensä, kun siihen ikään on tullut eikä muita esteitä kuten esim. koulun käynti y. m. ole, ja kaikissa tapauksissa ovat nuo nuorukaiset jollain tavalla elätettävät. Parempi keino näyttää olevan, että hekin liittyvät yhteen eivätkä myy työtään polkuhinnasta. Englannissa ovatkin ammattiyhdistykset suuressa määrin ottaneet nuoria työtekijöitä järjestyneihin riveihinsä taistelemaan yhdessä vanhempien kanssa. Ja moni yhdistys, kuten esim. puuvillakehrääjien, on selvästi näyttänytkin, että se voi menestyksellä taistella, vaikka nuorten soturien joukko on hyvin lukuisa.
Samoin kuin nuorten henkilöitten on naisten asianlaita. Yleistä hyväksymistä on Englannista saavuttanut kielto, ettei naisia saa käyttää vuorikaivoksissa maan alla ja että niille, heikommat kuin ovat, työpäivä on lyhennetty. Työväestönkin kesken rupeaa muuten nyt yhä enemmän se mielipide voittamaan, ettei naisia semmoisina saa sulkea mistään työpaikasta, vaikka he valitettavasti vielä muutamissa ammateissa saavatkin alempia palkkoja kuin miehet yhtäläisestä työstä. Eivätkä muutamat poissulkemisen yritykset ole paremmin onnistuneet kuin nuorten henkilöin suhteen. yhtäläisestä työstä on vaadittava yhtäläinen palkka ja se saadaan yhteenliittymisen kautta. Muuten on asia Englannissa käytännöllisesti järjestetty niin, että helpompi työ ja helpommat koneet, joita naiset voivat hoitaa, ovat jätetyt näille, mutta enemmän voimia kysymät toimet miehille. Sukupuolensa tähden ei yleensä kukaan ole poissuljettu mistään paikasta: Heikompi mies voi saada naisen paikan ja vahvempi nainen taas miehen.
Jos siis nuorten työntekijäin ja naisten pakollinen poissulkeminen työstä ei näy menestyvän, on eräällä toisella pakollisella toimenpiteellä nähtävästi enemmän tulevaisuutta. Monessa ammatissa ovat täysikasvuiset työntekijät jaetut eri luokkiin. Siirto alemmasta luokasta tapahtuu säännöllisesti; kuitenkaan ei kukaan pääse tämmöisestä paikasta avonaiseen ylempään, jos joku ammattiyhdistyksen tähän kuuluva jäsen on työtön. Hänelle paikka silloin on annettava. Työnantajalla on muuten oikeus ansion mukaan eikä vaan palvelusvuosien perustuksella, (kuten monissa valtionviroissa) muuttaa toisesta luokasta toiseen.
Eräs varjopuoli englantilaisessa ammattiyhdistyselämässä on se, että kuri joskus ei ole aivan niinkuin sen olla pitäisi ja että tämä suuressa määrin vaikuttaa hajaannusta. Yhtä paljon turmiota aikaansaavat riidat eri yhdistysten kesken työalojen jakaamisesta niiden kesken (»demarcation disputes»). Kun esim. joku nykyajan suurista laivoista on rakennettava, voivat varsinaiset laivan rungon rakentajat ja puusepät joutua riitaan kysymyksestä, kenellä on oikeus se sisustaa joko kokonaan tai ainakin osaksi. Ennen se oli edellisillä, mutta kun nykyajan laivat sisältävät kokonaisen rakennuksen, ovat puusepät tietysti tahtoneet siirtää tämän tehtävän itsellensä. Samanlaisia riitoja voi helposti syntyä muillakin aloilla, kun työjaon johdosta ammatit monistuvat ja teollisuus edistyy. Usein on kysymys hyvinkin vähäpätöisistä asioista. Kerrotaan, että kun eräs suuri tehtaanomistaja oli turhaan kauan aikaa koettanut sovittaa miehiänsä, hän vihdoin riisui takin yltänsä ja toimitti riidanalaisen pienen tehtävän itse. Ammattiyhdistykset tietysti hyvin huomaavat, että itse asiasta monasti ei maksaisi vaivaa riidellä, mutta ne pitävät pikkuasioissakin kiinni periaatteesta. »Me vaadimme», sanovat työmiehet, »ettei kukaan työnantaja mukavuussyistä saa antaa toiselle niitä välikappaleita, joilla työmies ansaitsee ylläpitonsa, yhtä vähän kuin tällä on oikeus käydä työnantajan konttooriin ja siellä ottaa kaapista hänen rahansa ja antaa toiselle.» Ilmeistä on kuitenkin, että tämmöiset riidat suuresti heikontavat ammattiyhdistysten vaikutusta. Jo se, että toinen riitapuoli saapi kuulla työnantajien asiamiehen käyneen toisen esimiehen luona puheilla voipi pakoittaa hänet peräytymään työnantajan suhteen. Eikä liioin voi tehdä kollektiivisesti sitovia sopimuksia, kun ei tiedetä mihin töihin nuo sopimukset ovat sovellutettavat ja jos työnantajalla on valta valita kahden ammattiyhdistyksen välillä, joista toinen ehkä tekee työn helpommalla, koska sen standardpalkka on alempi. On nähtävästi tarkkojen sopimusten kautta määrättävä, mitkä työt kuuluvat toiselle, mitkä toiselle ammatille, elleivät ammattiyhdistykset tahdo tulla työnantajien mielivallan alaisiksi. —
Ammattiyhdistysten kokoama melkoinen omaisuus on aina ollut silmätikkuna työnantajille, sillä he tietävät hyvin, että nuo kassat juuri ovat pakottaneet heidät myöntymiseen. He ovat sen takia vähä väliin koettaneet saada mainitut kassat vastuunalaisuuteen lain kautta heille tuottamista vahingoista. V. 1871 annettiin ammattiyhdistyksille valta oikeuden avulla suojata itseänsä epärehellisiä virkailijoita vastaan, joita viime aikoina kuitenkin on ollut ani vähän. Nyt tahdotaan saada kassat laillisesti vastuunalaisiksi jos jostakin. Englannissa, kuten muissakin maissa on tekosyynä käytetty valtion hellä huoleupito apukassojen turvallisuudesta. Ammattiyhdistykset tietysti eivät voi suostua tämmöisiin ehdotuksiin, jotka voisivat viedä kaikki heidän apukassojensa varat työlakkojen työnantajille tuottamien vaurioiden korvaamiseksi. Mutta erääseen toiseen vastuunalaisuuteen ne kyllä voivat suostua. On nimittäin ehdotettu, että, kun kollektiivinen sopimus työnantajien ja työntekijäin välillä on tehty ja sitte rikottu, olisi kärsivällä puolella oikeus laillisesti vaatia toiselta täydellinen korvaus kärsitystä vahingosta. Tämä tuottaisi ehdottomasti heikommille yhdistyksille suuria etuja. Sillä kun tämä jonkun onnistuneen ponnistuksen kautta ovat saavuttaneet hyvän tuloksen, olisi aina tämmöisen lakipykälän nojalla takeita, että tuo tulos jäisi pysyväiseksi. Muuten kohottaisi se kurin ammattiyhdistyksissä, kun yhdistyksellä aina olisi oikeus hakea ulos maksettu korvaus sopimukset rikkoneelta jäseneltään. Tietysti saisi yleisö hiukan taloudellisesti kärsiä tämmöisestä sopimuksen laillistuttamisesta. — Samanlaista työnantajien ja työntekijäin yhteistä hyötyä yleisön kustannuksella tarkoittavat nuo v:sta 1896 perustetut »liitot» (alliances). Niiden tarkoituksena on myyntihintojen korkeana pitäminen ja niiden työnantajien ja työntekijäin yhteinen »boykottaaminen», jotka laskevat ne alemmiksi, kuin sovittu on.
Englannin ammattiyhdistysten ponnistukset eivät ole hyödyttäneet ainoastaan työväestöä, vaan koko kansaa. Kun ammattiyhdistykset ovat pakoittaneet työnantajia korottamaan palkkoja, lyhentämään työaikaa ja ryhtymään muihin parannuksiin työväen hyväksi, on näiden täytynyt voidaksensa kestää maailman kilpailussa ponnistaa kaikki henkiset voimansa keksiäksensä parannuksia koneitten käyttämisessä ja yleensä liikkeen hoidossa. Täten on tietysti Englannin teollisuus yhä enemmän kohonnut ja käynyt yhä kilpailukykyisemmäksi maailman markkinoilla. Tosiasia on nimittäin, että juuri niillä liikealoilla, missä työpalkat ovat kohonneet ja muut parannukset työväen hyväksi toimeenpantu, Englannin teollisuus on Euroopassa korkeimmillaan. Mutta selvä on, että tämä samalla on ollut mahdollista ainoastaan sillä edellytyksellä, että työnantajat ovat saaneet vapaasti valita työntekijänsä, se on työhön ottanut kykenevimmät voimat ja tämä seikka on tietysti taas työväestössä herättänyt harrastusta pääsemään etusijalle muitten suhteen sisällisen etevämmyyden nojalla, kun ei kuitenkaan polkemalla palkkoja alle standardpalkan voi toivoa voittavansa mitään. Työnantajan etu on mitä kykevämpien työntekijäin ottaminen työhön määrätyistä korkeista palkoista ja työntekijäin harrastus pääsemään mitä suurimpaan kykyyn ja taitavuuteen. Ja enemmän kuin minkään muun maan työväestö ovat Englannin ammattiyhdistykset vaikuttaneet tasa-arvoisuuden perustamiseksi työnantajan ja työntekijän välille, ettei edellinen enää saa »hoitaa omaa liikettänsä aivan kuin itse tahtoo», vaan että, kuten eräs ammattiyhdistysten vastustaja jo v. 1869 myönsi, »hallitseva luokka, joka alamaisiltaan vaatii ehdotonta kuuliaisuutta ja määrää heille heidän palveluksensa ehdot, »ainiaaksi on hävinnyt. Tulevaisuudessa tulee työnantajien ja työntekijäin kohdata toisiansa tasa-arvoisuuden pohjalla».
Terveys on tavallisesti työväen ainoa pääoma. Jos tämä ei ole kunnossa, on työntekijä kurjemmassa tilassa kuin muut kansalaiset. Tätä kallista pääomaa pitää työväen siis suojella ja varjella niin huolellisesti kuin suinkin mahdollista on.
Terveyden edellytykset ovat monenlaiset. Tarvitaan hengitykseen puhdasta, pilaantumatonta ilmaa. Ilmassa on pääasiallisesti 1⁄5 happia ja 4⁄5 typpeä. Ihminen käyttää edellisestä aineksesta 744 grammaa (eli litraa 2,500 litraa ilmaa) päivässä. Sitä vastoin hengittää hän ulos 520 litraa hiilihappoa, joka on syntynyt siten, että ravintoaineksien jätteet ovat yhtyneet happoon hiilihapoksi. Mainitut jätteet poistavat nimittäin vain puoleksi (eli 51 %) ulostuksista; 32 % hengityksessä ja 17 % ihon kautta. Kaasujen muodossa poistuvien ainesten sijaan tarvitsee ihminen oikeastaan 60 kuutiometriä puhdasta ilmaa tunnissa. Jos huone on hyvin suljettu, ei ilman uudistus tapahdu niinkuin terveysoppi vaatii. Mutta kuinka köyhä työntekijä talven pakkasessa hankkii raitista ilmaa, kun ei ole varoja samalla poistuvan lämpimän korvaamiseksi? Raitis ja terveellinen ilma on työmiehelle yleensä liian kallista tavaraa.[13*] Samoin pitäisi olla kosteutta ilmassa vain puoleksi siitä määrästä, mikä siihen yleensä eri lämpöasteilla mahtuu. Mutta onko työväellä varoja kylliksi käyttää kuiviin ja tässä suhteessa terveellisiin rakennuksiin? Ei suinkaan; voivat kiittää onneansa, jos ylipäänsä saavat jonkun hökkelin asunnoksi. Pöly ja lika ovat myös sangen epäterveellisiä ihmisruumiille — ainakin välillisesti vaikuttavat ne turmiollisesti siihen. Nuo pienet, paljaalle silmälle näkymättövät sienet eli basillit, jotka aikaansaavat useimmat vaarallisimmat taudit, kuten kurkkumätää, keuhkotautia, lavantautia y. m. viihtyvät erittäin hyvin kosteissa ja likaisissa paikoissa. Mutta voihan jokainen muka ylläpitää puhtautta, ken vain tahtoo. Kyllä kai, jos vaan on tilavat huoneet: mutta työmies tavallisesti ei varojen puutteesta voi vuokrata enempää, kuin yhden ainoan huoneen. Kuinka siellä saa puhtautta, jos 5–10 henkeä siellä toimittaa kaikki tehtävänsä? Kuinka pölyttää, siivoa ja tuulahuttaa talvella, kun useimmiten pieni lapsi siellä myöskin makaa? — Ei milloinkaan voi kylläksi saada valoa ja päiväpaistetta huoneisiinsa. Aurinko tappaa suuressa määrässä nuo taudinsiemenet eli basillit ja vaikuttaa muutenkin virkistävästi elimistöön. Mutta monen työmiehen maanalaiseen eli muuten suljettuun huoneeseen ei niinkään helposti saada riittävästi valoa. Lämminkin on välttämättömästi tarpeen joka elävälle olennolle, mutta halot ovat kalliita pakkasella. Lämpimät vaatteet pidättävät myös lämpöä ruumiissa ja ovat sitä tarpeellisemmat, mitä enemmän ne säästävät ruoka-aineita, jotka etupäässä lämpöä synnyttävät. Ruumis kuluttaa nimittäin ulkoilman mukaan enemmän tai vähemmän ravintoaineita; jos ihminen on lämpimästi vaatetettu, tarvitsee hän ravintoa vähemmän kuin vilustuneena ja puettuna vaatteisiin, jotka eivät pidä lämmintä. Mutta juuri vaatteisiin on työväestön hyvinkin vaikea saada varansa piisaamaan.
Ihmisen on siis tarvis terveyden säilyttämiseksi riittävästi pilaantumatonta, tasaisesti kosteata ilmaa, puhtautta, valoa ja lämpöä. Mutta ennen kaikkea tarvitsee hän ravintoaineita. Hänen tulee syödä semmoisia luonnossa löytyviä aineksia, että ainesten uudistus hänen omassa ruumiissaan tapahtuu säännöllisesti ja ilman häiriöitä. Ja hänen täytyy saada ravintoa riittävästi, sillä muuten ei hänen ruumiinsa ajan pitkään kestä, koska tulot ja menot siinä eivät ole tasapainossa. Hyvä ja riittävä ruoka on paras lääke maailmassa, sillä se estää ruumista riutumasta ja tautien pääsöä, jotka enimmäkseen pyrkivät heikontuneisiin ruumiisiin. Mitenkä on nyt asian laita ravinnon suhteen työväen keskuudessa? Valitettavasti täytyy vastata suoraan ja peittelemättä: sangen kurja on työväestön tila ruumiin ravinnon suhteen. Huono ja riittämätön on ruoka, kuten ilma, valo ja lämpökin ovat huonot ja riittämättömät.
Ihmisen ruumis on elämä uuni, johon tarvitaan hyviä polttopuita kyllin, jotta sen osat voisivat alituisesti toimia ja uudistua. Ravintoaineet poltetaan juuri hapin avulla poroksi ja tämä poistuu sitte ruumiista kuten yllä mainittiin. Ihmisruumis käyttää ravinnokseen (paitse vettä ja kivennäissuoloja) kolme kemiallista aineslajia: munavalkuaista, rasvaa ja hiilivettymää (= tärkkiä ja sokuriaineksia). Rasva ja hiilivettymä voidaan toisiinsa vaihtaa (100 osaa rasvaa — 172 osaa hiiliv.), mutta täten muodostunut ravinto ei helposti sula, jos enempi kuin puolet rasva-aiueesta vaihdetaan hiilivettymään. Näitten ainesten täytyy olla vississä suhteissa ihmisen ruumiissa: täysikasvuinen ihminen tarvitsee päivässä 100–150 grammaa munavalkuaista, 50–100 gr. rasvaa ja 400–500 gr. hiilivett. (ynnä 3 litraa vettä, joka usein jo on muissa ruoka-aineissa, ja 744 gr. happoa). Kiertokulku ruumiissa on nopeampi tai hitaampi, aina sen mukaan kuin työnteko ja ihminen on, jos työ on raskaampaa tahi jännittävämpää, tarvitaan enemmän ravintoaineita. Jokaisen täysikasvuisen pitäisi syödä päivässä 230 gr. (= lähes 1⁄4 kiloa) lihaa, joten saadaan 1⁄3 tarvittavasta munavalkuaisesta, loput eli 1⁄3 voipi ottaa kasvikunnasta (papuja, herneitä y. m.), jotka eivät niin helposti sula (ruoansulatusta edistävät suuresti vihannekset). Eri ravintoaineissa ovat nuo kolme kemiallista ainesta hyvin eri tavalla edustettuna ja todellinen ravintovoima siis hyvin erillainen. Ei suinkaan saa otaksua, kuten kuitenkin aivan yleisesti otaksutaan, että on riittävästi ravittu, kun vatsa tuntuu täydeltä. Tämä täyttyy kyllä esim. perunoista, mutta suurin osa tulee ulos tekemättä suurempaa vaikutusta (runsas ulostus ei suinkaan ole semmoisena yksin merkkinä siitä, että vatsa on saanut kyllin ravintoa, vaan useammin päinvastoin). Yhtä vähän saapi joku korkea herra tarkastusmatkallaan selkoa ruoan ravintovoimasta sillä, että on sitä maistavinaan. Eri ravintoaineitten arvon näkee seuraavasta luettelosta, joka kuitenkin vain käsittää muutamia päälajia. Se voi kuitenkin olla apuna niille, jotka tosiaan tahtovat saada itsellensä ravitsevaa, eikä vain vatsaa täyttävää ruokaa.
Ravintoaineita eläinkunnasta.
| Aineet sisältävät | vettä % |
munav. % |
rasv. % |
hiilivett. % |
| Nauhanliha, härkä (lihava) | 55,4 | 17,2 | 26,4 | — |
| Härkä tai lehmä (laiha) | 76,7 | 20,8 | 1,5 | — |
| Lammasliha (lihava) | 47,9 | 14,8 | 36,4 | — |
| Lammasliha (ei kovin lihava) | 76,0 | 17,1 | 5,8 | — |
| Sianliha (lihava) | 47,4 | 14,8 | 36,4 | — |
| Sianliha (laiha) | 72,6 | 20,3 | 6,8 | — |
| Naudanrasva | 1,3 | 0,4 | 98,2 | — |
| Sianrasva | 0,7 | 0,3 | 99,0 | — |
| Kinkku (savustettu) | 28,0 | 24,0 | 36,5 | 1,5 |
| Kinkku (suolattu) | 62,6 | 22,3 | 8,7 | — |
| Hauki | 77,5 | 18,6 | 0,6 | — |
| Silli (suolattu) | 47,1 | 18,9 | 16,6 | — |
| Silli (tuore) | 80,7 | 10,1 | 7,1 | — |
| Muna (valk.) | 85,8 | 12,7 | 0,3 | 0,7 |
| Muna (kelt.) | 50,8 | 16,2 | 31,8 | 0,1 |
| Maito (kuorimaton) | 87,4 | 3,4 | 3,7 | 4,8 |
| Maito (kuorittu) | 91,0 | 3,2 | 0,4 | 4,8 |
| Voi (ja väh. erov. margariini) | 14,5 | 0,7 | 83,3 | 0,6 |
| Juusto (rasv.) | 39,1 | 25,1 | 29,1 | 2,2 |
| Juusto (laih.) | 43,9 | 35,0 | 11,4 | 5,4 |
Ravintoaineita eläinkunnasta.
| Aineet sisältävät | vettä % | munav. % | rasv. % | hiilivett. % |
| Pavut | 14,8 | 24,3 | 1,6 | 49,0 |
| Herneet (kyps.) | 15,0 | 22,0 | 1,8 | 52,4 |
| Ruisjauhot | 13,7 | 11,5 | 2,1 | 69,6 |
| Ohrajauhot | 14,8 | 10,9 | 1,5 | 71,7 |
| Kaurapuuro | 10,1 | 14,7 | 5,9 | 64,8 |
| Ruisleipä | 42,3 | 6,1 | 0,4 | 49,2 |
| Sokuria | — | — | — | 99,0 |
| Omenat (ja muut hedelmät ja marjat vähäisellä eroav.) | 84,8 | 0,4 | — | 13,0 |
| Pähkinät | 3,8 | 15,6 | 66,5 | 12,3 |
| Perunat | 75,5 | 2,0 | 0,1 | 20,0 |
| Kaali | 80,0 | 4,0 | 0,9 | 11,6 |
| Salaatti | 94,3 | 1,4 | 0,3 | 2,9 |
| Makusieni (tuores.) | 91,3 | 3,6 | 0,3 | 2,9 |
| Paloviina | 60,0 (tv) | — | — | — |
| Olut | 90,1 | 0,4 | — | 6,4 |
Tämä taulu on monessa suhteessa sangen opettavainen. Me näemme siitä muun muassa, että munavalkuaista saadaan etupäässä lihasta, juustosta, myös kalasta ja munista; jos ei voi näitä aineita kyllin ostaa, tulee syödä paljon papuja ja herneitä; kuitenkaan ei nämä sula niin helposti eivätkä siis aivan hyvin sovi vähän liikkuville henkilöille. Rasva-aineita, joita tarvitaan noin puoleksi niin paljon kuin munavalkuaista, saadaan, paitsi varsinaisesta rasvasta, voista, lihasta, sillistä, munankellasta, juustosta (ja pähkinöistä). Lammasliha, sianliha, silli (suolattu), munat ja juusto ovat siis sangen edullisia ravintoaineita mitä munavalkuaiseen ja rasvaan tulee, koska näitä molempia on niissä runsaasti. Hiilivettymää tulee etenkin leivästä ja jauhoista, mutta myöskin pavuista ja herneistä, jotka siis tässäkin suhteessa ovat sangen hyödyllisiä. Puurot ovat myös ravitsevia. Sitä vastoin perunat ovat mitä huonoimpia ravintoaineita, samoin kaalikin; niistä saadaan vaan vähässä määrässä hiilivettymää, jota kuitenkin tarvitaan ainakin kaksi kertaa niin paljon kuin munavalkuaista ja rasvaa yhteensä.
Jos nyt vertaa työväen tuloja siihen määrään ravintoaineita, jota tiede katsoo välttämättömän tarpeelliseksi, jotta ihminen saisi vastaavasti takaisin mitä hän kuluttaa, niin tulee ehdottomasti siihen surulliseen lopputulokseen, että hyvin harvojen työntekijäin tulot tähän riittävät edes läheskään.
Eräästä saksalaisesta, asiallisesti ja tyynesti kirjoitetusta julkaisusta (May, Wieder Arbeiter leat 1897) saamme tietää, että työntekijän pienistä tuloista täytyy käyttää keskimäärin 50 %o eli puolet ravintoaineisiin, joskus, kun tulot ovat kovin pienet, 60 % ja enemmänkin. Hyvin useasti ei jää kuin mitättömän pieni osa jokaista perheen jäsentä kohti: 34 pfenn. (1 pf. = 11⁄4 suom. penni), 20 pf., vieläpä 17 pf:kin ja silloinkin on ruoka puoleksi leipää ja perunoita, jotka yleensä tulevat vaimon ja lapsien osaksi, siis yksinomaan — hiilivettymää, ei munavalkuaista ja rasvaa! Liharuokaan ei sovi panna liikoja — paremminkin palkatut työntekijät kuluttavat tähän 91⁄6 pf. ja 131⁄3 pf. päivässä henkilöä kohti! Eräs perhe käytti 216 Rmk. vuodessa ruokaan, mutta paljas hyyry teki 144 Rmk![14*] Toisessa lapsirikkaassa perheessä sai joka jäsen syödä vuodessa 64 Rmk. 14 pf:n edestä! Moni ehkä luulee, että nämä ovat poikkeustapauksia, mutta niin ei ole asian laita. Omasta maastamme puuttuu tämmöisiä tietoja, mutta »kun suuri osa maalaisväestöä tehden raskasta työtä ei voi[15*] päästä suuremmalle vuoden työansiolle kuin 180 markkaan» (!! katso laki- ja talousval. miet. 1894 v. valtiop. n:o 12 siv. 27), niin ymmärtää selityksettäkin, mimmoiset olot meilläkin vallitsevat. Ja Ruotsissa löytyy niinikään perheitä, joiden joka yksityinen jäsen saapi tyytyä 31 äyriin (noin 43 penniin) päivässä, »kun työtä löytyy» (katso G. af Geijerstam, Ant. om. arb. förhåll. i Stokh. 1894 siv. 89; vert. Lessler Zur Kentn. v. den Lebens — und Lohnverh. ind. Arb. in Stockholm 1897 esim. siv. 130). Eräs saksalainen tohtori myöntääkin aivan avomielisesti tehtailijayhdistyksen palkitsemassa teoksessaan, että työntekijä voi elättää riittävällä ravinnolla itsensä, vaimonsa ja kaksi eli kolme lasta ainoastaan silloin, kun hänellä on lähes 2,000 Sm:n palkka ja siitä siis voi käyttää 1,000 Smk. ravintoon! Ja hän on kuitenkin hyvin tarkka tutkija tällä alalla! Mutta kuinka monet ovat ne työläisperheet, joissa semmoisia palkkoja vuodessa ansaitaan! Sehän on noin 6 m. päivässä läpi koko vuoden. Ja sittekin saa säästäväisesti menetellä rahojen kanssa. Työntekijän tulee siis pyrkiä vähintäin 5–6 m. päiväpalkkaan, jos tahtoo elää ihmisen elämää ja syödä tieteen määräysten mukaan. Ainoastaan jos kaikki perheen jäsenet ansaitsevat läpi koko vuoden, voi päästä tämmöiseen tulokseen. Mutta kuka silloin hoitaa taloutta ja mitenkä lapset kunnollisesti saavat lopettaa koulunkäyntinsä? Ja hyvin harvoinhan muutenkin tarjoutuu riittävästi ansiota joka päivä kaikille perheen jäsenille.
Todistukseksi, mihin hirveään kurjuuteen ihminen voi vaipua, vaikka hän rehellisesti koettaa ansaita leipänsä, tahdon vain mainita, mitä nuo Gerhart Hauptmannin »Die Weber» nimisen teoksen kautta kuuluisiksi tulleet sleesialaiset kutojat ansaitsevat. 30 % ausaitsevat 73 pf., 50 % 54 pf. ja ja 20 % 25 pf. päivässä!! Perheessä on keskimäärin 6 jäsentä! Ja työpäivä on 16–17 tuntia vuorokaudessa; Tämä on erään v. 1891 varta vasten asetetun valiokunnan tutkimusten tulos!!
Työväen ravinto tulee vielä kalliimmaksi kuin muitten ruoka siten, että sen täytyy ostaa kaikki pienissä erissä. Ja välilliset verot, joita usein kannetaan tarpeellisemmista ravintoaineista, tekevät työväen ruoan kalliimmaksi, kuin pintapuolinen arvostelija luuleekaan. Välilliset verot ovat köyhän kansan kirous, varsinkin jos ne vaaditaan välttämättömistä elatusaineista. Kaiken tämän lisäksi tulee vielä, että työväestö saapi tyytyä huonoimpiin palasiin, vaikka se maksaa niistä suhteellisesti kalliimman hinnan. Hiukan pilaantunutta lihaa ja vanhaa vehnäsleipää täytyy ostaa, kun ne sittekin saadaan vähän helpommalla. Ja sitte kaikki petkutukset, jotka kääntyvät etenkin työkansaa vastaan! Näitten lukuun ovat tavallisesti luettavat nuo n. s. työväenkeittiöt, sillä ne eivät voi alhaisista hinnoistaan tarjota mitään ravitsevaa ruokaa.
Mutta kun työväestö ei saa riittävästi ravintoa, seuraa siitä voimien kulutusta, sairaloisuutta ja enneuaikaista kuolemaa. Työmiesten keski-ikä on yleensä 40 ikävuotta! Kuinka elämä ja henki voisivatkaan pysyä kauvemmin semmoisella yhtämittaisella kidutuksella! Ja ellei kuolemakaan seuraa niin kohta, niin rappeutuu kuitenkin koko sukupolvi tavalla tai toisella: kun ravinto on riittämätön, syntyy halu juopottelemiseen ja yleensä säännöttömään elämään. Se huono ravinto, joka yleensä maalla työväelle annetaan — ei muka kannata antaa parempaa —, se on yksi pääsyy, minkä tähden niin paljon maalaisväkeä siirtyy kaupunkeihin, liiaksi lisäten kaupunkien väestöä ja tehden muun maan tyhjäksi työntekijöistä.
Mutta tästä työnantajat eivät liioin ota huoliakseen! Vaikka heidän pitäisi tietää, että työntekijän tuotantokyky ilmeisesti riippuu ravinnon voimaperäisyydestä ja vaikka heidän sen takia pitäisi antaa heille parempia palkkoja paremman ruoan ostoon, eivät useimmat työnantajat välitä koko asiasta paljon mitään. He huolehtivat eläimistään ja ennen orjistaan enemmän kuin noista »vapaista» työntekijöistään, jotka nauttivat niin suurta vapautta, että saapi antaa heille ilman vahingotta matkapassin milloin tahansa, elleivät tee työtä nälkäpalkoista. Ja ainoastaan silloin kun riittämätön ravinto on siihen määrin heikottanut työntekijän ruumiin, että joku rutto helposti pääsee sen kimppuun ja silloin kun pelätään, että mahdollisesti liian paljon veronmaksajia menee manalaan — vasta silloin ryhtyvät valtio ja kunta asiata hiukan korjailemaan. Väittäväthän muutamat — vaikka sangen aiheettomasti — Malthus'en opin mukaan, että nälkä hyväksi onneksi korjaa useammat aikaisin tästä maailmasta, koska kansaa lisääntyy suuremmassa määrässä kuin ravintoaineet ja luonnon tarjoomat antimet. Ja kun alemmat kansan kerrokset saavat kitua, silloin luvataan heille taivaan paratiisi kuoleman perästä — sangen sydämettömästi ja heitä kehoittaan tyytyväisyyteen. Mutta juuri tyytymättömyys on kaiken edistyksen alku ja perustus, kun työkansa tulee tyytymättömäksi, silloin koettaa uusi aamu, syvät rivit heräävät ja kansa kulkee tulevaisuutta kohti edistyksen tiellä.
Suomessakin on ruvettu käymään innokasta sotaa alkoholijuomia vaastaan. Mutta eräs puoli raittiustyössä on meillä jäänyt suuresti takapajulle: sopivien raittiusravintoloitten perustaminen varsinkin työkansaa varten.
Englannissa on tällä alalla päästy paljoa pitemmälle. Jo 1886 luvulla ryhtyivät raittiusharrastajat, varsinkin muutamat kvääkarit tähän puuhaan parissa maaseutukaupungissa ja kaksi vuosikymmentä sen perästä avasi tohtori Barnardo Lontoon viheliäimmässä kaupunginosassa ravintolan, jossa tarjottiin ilmoituksilla seinällä: kahvia, teetä, ystävällisyyttä, raittiutta, onnea, uusimpia sanomalehtiä. Varsinainen raittiusravintoloitten perustaja oli kuitenkin Simon Short, alkuansa tavallinen työmies ja aika juoppo, Bristolin ja Liverpoolin kaupungissa, missä työväkeä paljon liikkui, perusti hän ravintoloita, joissa paitse kahvia, teetä ja suklaatia myöskin tarjottiin ruokaa kaupaksi. Useammat kaupungit seurasivat esimerkkiä ja aate sai yhä enemmän kannatusta.
Tähän vaikutti suuresti englantilaisten viranomaisten menettely tavallisten kapakkojen suhteen. Yleensä vallitsee Englannissa se käsitys, ettei lupaa uusien ravintoloitten perustamiseen anneta — seuraus on ollut se, että v. 1786 oli 1 kapakka 47 asukasta kohti, nyt on 1 430 kohti, ja että sen sijaan on täytynyt ruveta perustamaan enemmän raittiusravintoloita, johon ei tarvita mitään lupaa ja joilta ei veroa suoriteta. Niitä on perustettu kaikkia kansankerroksia varten ja ne kannattavat sangen hyvin. Yksi yhtiö antoi nettovoittoa v. 1897 240,000 Smk. ja jakoi 8 % voitto-osuutena, vaikka olisi hyvin voinut jakaa 10 %, osakepääoma oli 51⁄2 milj. Eräs toinen yritys omistaa 50 ravintolaa, vuosittain teurastetaan 1,000 härkää, 1,000 lammasta, 1,400 sikaa, 120 vasikkaa, syödään 13⁄4 milj. munaa ja 27,000 tavallista lautasta ja 13,000 pikkulautasta särjetään. Eräällä Birminghamin yhtiöllä on suuri, »Cobden» niminen hotelli, jossa on 150 vierashuonetta ja 114 palvelijaa; voitto on 121⁄2 %. Jotta hinnat voitaisiin laskea, ovat useammat yhtiöt hankkineet itsellensä oman kivennäisvesitehtaan, oman leipomon, oman teurastuslaitoksen, pesulaitoksen y. m. Moni toimittaa kaikki tarjottavat aineet hautajaisissa ja perhejuhlissa ja ravitsevat urakalla tuhansia ihmisiä kansanjuhlissa ja yleisissä näyttelyissä; antavatpa joskus ruokaa työttömille ostohinnasta.
Pääasiallisina nautintoaineina raittiusravintoloissa ovat tee (englantilaisten kansallisjuoma), kahvi, suklaati, kivennäisvesiä, 2 % heikompia olutlajeja ja ruokaa. Kuppi teetä, kahvia, suklaatia, pullo kiv. vettä ja olutta sekä lasi maitoa ja annos soppaa maksavat kukin yleensä 10 p., kala-annos 15 p., runsas liha-annos perunoitten kanssa 20 p., annos putinkia 10 p. ja leipää 5 p. työväen raittiusravintoloissa. Kaikenlaisia hedelmiä on myös kaupaksi. Hinnat ovat suurilla tauluilla ikkunoissa, niin ettei voi tulla kiskomisen alaiseksi, kun on nauttinut nautittavansa.
Ravintolat ovat tavallisesti hauskasti sisustetut: puutyö on siroa, lasimaalauksia on ikkunoissa, kaikki tehty vanhanaikuiseen englantilaiseen malliin, huonekalut ovat kepeitä, wieniläisiä, sakki- ja muita peliä sekä sanomia löytyy kaikkialla; eri huoneita on naisia ja tupakoitsijoita varten, jotta viimemainitut eivät, kuten tavallisesti, häiritse muita vieraita. Raittiusravintoloita käytetään paljon sekä miesten että naisten puolelta kaikenmoisiin johtokuntien, klupien y. m. kokouksiin.
Pieniä raittiusravintokoita ovat tavallansa pienemmät tai suuremmat kahvivaunut, jotka asetetaan väkirikkaisiin paikkoihin; niiden tuottamasta voitosta annetaan 30 % hoitajalle — ne voivat myydä aina 1,000 markan arvosta viikossa. Toinen laji liikkuvia ravintoloita raittiuden edistämiseksi ovat nuo n. s. »cabmen's shelters» eli virvoituskojuja ajureita varten. Täällä saavat nämä teetä, kahvia, voileipää ja tavallista ruokaakin kohtuushinnoista, niin ettei heidän ole pakko esim. pakkasessa mennä kapakkoihin, saavat nauttimattakin mitään oleskella näissä kojuissa ruman ilman vallitessa, elleivät ole nauttivien tiellä.
Passauksen varsinaisissa raittiusravintoloissa toimittavat siivot naiset sievissä puvuissa. He eivät saa ottaa mitään juomarahoja, mutta heille maksetaan jotenkin hyvä palkka — aina 20 m:kaan viikossa —, koko sunnuntai on heillä vapaa (jolloin liike aina on suljettu), sitä paitse vielä yksi viikko vuodessa ja yksi päivä huvimatkaa varten palkkaa vähentämättä: sen takia he eivät yleensä harjoita haureutta eivätkä varasta.
Muuten on kontrolli jotenkin ankara: kaikki ostokset otetaan laskuun ja myyntihinnat ovat määrätyt edeltäpäin niin ettei viikon lopussa ole vaikeata tarkastaa tätä. Viikon kuluessa käypi kontrollantti sitä paitse katsomassa, ettei annoksissa yleisölle vähennyksiä tapahdu.
Kun vielä ottaa lukuun kaikki muut toimenpiteet raittiuden edistämiseksi suojakattojen kautta avonaisilla paikoilla, lukuisain lähteitten rakentamisella puistoihin ja semmoistenkin ravintoloitten perustamisella, joissa ruokaa alkoholijuomien kanssa yhteydessä — nämä kuitenkin sivuseikkana — annetaan yleisölle (anniskelijoille ei suoda voitto-osinkoa muusta kuin ruoasta) — niin on Englannissa ainakin tilaisuutta kyllin pysyä poissa kapakoista eikä niihin suorastaan houkutella, kuten muualla. Suotava olisi, että meilläkin tehtäisiin enemmän raittiusasian levittämiseksi raittiusravintolain eloon herättämisellä ja järjestämisellä työväkeä varten.
[1*] Selonteko tämän kokouksen esityksistä ja tuloksista on melkein sama kuin selonteko nykyisestä työväensuojelemislainsäädännöstä yleensä ja työväen toivomuksista nykyään tällä alalla.
[2*] Pelastusarmeija valmistaa Englannissa kaikissa tehtaissaan yksinomaan myrkyttömiä tikkuja — kuten laatikoilla on ilmoitettukin.
[3*] Norjan työväestön ponnistukset sopivat monessa suhteessa esimerkiksi meidän työväellemme.
[4*] »De, som kun vil vaere med at arbeide for Faedrelandetsselvstaendighed paa betingelse af, at de selv skal ha Lov til at holde egne Landsmaend i politisk Umyndighed, de har ikke det rette Faedrelandssindet, som baerer Kraften ogseiren i sig.»
[5*] Pääköhdatsidney ja Beatrice Vebb'in kuuluisasta teoksesta »Industrial Democracy», jota he ovat kuusi vuotta valmistaneet. Erityisistä syistä olen ottanut tämän kirjoituksen parin muun luvatun asemesta jo tähän vihkoon.
[6*] Näin on esim. pannumiesten (boilermakers) ammattiyhdistyksen monivuotinen johtaja, Rob. Knight (lue: Neit), ollut melkein itsevaltias, vaikka hän on käyttänyt suurta valtaansa yksinomaan ammattiveljiensä hyväksi.
[7*] Englannin työväestö ei suosi työnantajien porustamia vakuutuskassoja työväkeänsä varten. Se huomaa nimittäin aivan hyvin, että osallisuus semmoiseen kassaan tulee sitomaan työntekijän monessa suhteessa: hän ei voi esiintyä yhtä rohkeasti pelosta, että kadottaisi paikkansa ja kaikki vakuutusetunsa, esim. kun yhteinen menettely työlakon kautta työnantajaa vastaan on kysymyksessä. Sitäpaitsi ei hän ole yhtään varmempi siitä, että saapi vakuutuksesta tulevan avun, kuin ammattiyhdistystenskään kassasta, koska työnantajien vararikot eivät ole harvinaisia. Mitään »kiittämättömyyttä» työväen puolelta ei siis voi tulla kysymykseenkään.
[8*] Kun muilla jäsenillä on oikeus sulkea pois semmoinen jäsen, joka ei alistu yhteisen menettelyn alaiseksi, on selvä, että ainakin niissä ammattiyhdistyksissä, joissa on esim. sairas- y. m. turvakassoja, kuri pysyy lujana. Tähän tulee vielä lisäksi, että useampien yhdistysten jäsenet kieltäytyvät tekemästä työtä semmoisen niskoittelevan kanssa ja voivat pakoittaa työnantajan eroittamaan hänet.
[9*] Tämä täysin pitää paikkansa etenkin mitä valtioon työnantajana tulee. Yhtä voimattomia lienevät ammattiyhdistykset, ainakin toistaiseksi, kunnes vielä suurempia liittoja aikaansaadaan, noita ylen mahtavia »trustia» oli »kapitalistirenkaita» vastaan, joita on jo useampiakin Englannissa ja Amerikassa.
[10*] Englannin työväestö on aina näin menetellyt ja niin menettelee yleensä joka valtiollinen puolue. V. 1860–1885, kun vapaamieliset kannattivat äänioikeuden laajentamista, olivat työntekijät näiden puolella. Mutta vapaamielisten tyhmä menettely vv. 1871–74 ja vanhoillisten kääntyminen työväen puolelle 1875 perusti jo juovan työväen ja vapaamielisten välillä. V. 1885 rupesivat vapaamieliset, kun olivat työväelle hankkineet laajemman äänivallan, vastustamaan työmiesten vaatimuksia, jotka koskivat etenkin kansanedustajien palkkaamista ja vaalikustannusten siirtämistä valtion huostaan. Sen perästä ovat sekä vapaamieliset että vanhoilliset — tietysti työväen äänien takia ruvenneet toimimaan työväen hyväksi. Viimeinen tärkeämpi myönnytys on vanhoillisten Chamberlain'in tapaturmavakuutuslaki v:lta 1897. Mutta työväki ei katso voivansa luottaa kumpaankaan puolueeseen ja on sen takia »perustanut oman itsenäisen työväenpuolueen» (independent labor party), jonka vaikutuksesta ei vielä voi sanoa mitään varmuudella.
[11*] Tämmöisestä »living vage'istä» lausuu prof. Beesly: »kaikkien työmiesten tulisi pitää silmänsä tarkkaan tähdättynä tätä lopullista ihannetta (minimipalkkaa) kohti. Työväestö väittää syystä, että tämä vaatimus on »kaikkea muuta voittava oppi, — inhimillisyyden oppi».
[12*] Minun harventamani.
[13*] Tietysti säästää usein se, joka voi, huoneitansa tuulehuttaa, rahaa lääkäriltä ja apteekilta. Jos kaikki asujamet voivat poistua huoneesta — sillä veto on yleensä sangen vaarallista — tahi jos on kaksi huonetta, on parasta auaista ikkuna ainakin 5–15 minuutiksi, juuri kun tuli pannaan pesään. Silloin menee huono ilma ulos ja pesästä leviää sitte vähitellen lämmin ilma sijaan.
[14*] Ja kuitenkin on huomioon otettava, että tuossa saks. julkaisussa ei ole mitään kurjia suurkaupungin perheitä, joiden täytyy kuluttaa 1⁄3 ja 1⁄2 tuloistaan huonevuokraan, jolloin ei ruokaan jää 1⁄2.
[15*] Minun harventamani.
[1] Lähdeteoksen fraktuuralla painetun tekstin w:t on tässä muutettu v:iksi. Muutoin vain selvät painovirheet on korjattu. MIA huom.