Jos syndikalismi saavuttaisikin päämääränsä, niin sen voitto ei tulisi toteuttamaan sosialismin tarkotusperiä. Teollisuuslaitoksien omistuksen ja kontrollin siirtyminen niiden työläisten käsiin, jotka työskentelevät kullakin teollisuusalalla, ei ole sama asia kuin teollisuuden yhteiskunnallistuttaminen, sen omistaminen ja kontrolli yhteiskunnan kansanvaltaisesti järjestyneen toiminnan kautta. Ajattelimmepa syndikalistien tavottelemaa järjestystä joko sellaiseksi, että yksi valtava unio keskitetyn keskusjohtonsa kautta omistaa ja kontrolleeraa teollisuuden tahi että tämä omistus ja kontrolli kullakin eri paikkakunnaalla on paikkakunnan järjestön käsissä, niin on vaikeata ymmärtää muuta, kuin että siinä meillä olisi jonkinlaista teollisuusyksinvaltaa, jonka määräävissä asemissa oleva työväenjoukko kehittyisi etuoikeutetuksi luokaksi. Eiköhän kaikessa, tahi miltei kaikessa tuotannossa ole vissejä yhteiskunnallisia etuja valvottavana, joita pelkästään teollisuudessa palvelevat työläiset sellisinaan eivät voisi riittävässä määrässä valvoa? Työläiset, jotka palvelevat kulkulaitoksissa, eivät ole oikeutettuja vaatimaan itselleen yksinoikeutta kulkuvälineitten kontrolleeraamiseen. Yhteiskunnan kaikilla kansalaisilla on tässä suhteessa etuja valvottavana, jotka eivät voi tulla turvatuksi muulla tavoin, kuin että yhteiskunta kokonaisuudessaan ottaa osaa näitten laitosten hoitoon. Ei millään saivartelulla voi peittää sitä tosiasiaa, että syndikalismin nykyiset ihanteet paljon vähemmässä määrässä kuin sosialismin periaatteet ottavat huomioon yhä kasvamassa olevan yhteiskunnan kaikkien jäsenten keskinäisen riippuvaisuuden.
— John Spargo: Syndikalismi, teollisuusunionismi ja sosialismi (1913)